NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Northampton. Huone linnassa.

(Hubert ja kaksi palvelijaa tulee.)

HUBERT. Nuo raudat paistakaa; ja sinä mene Tuon seinäverhon taa. Maan poveen kun Ma poljen jalkaani, niin syökse esiin Ja tuoliin sio poika, jonka tapaat Mun luonani. Varuilla siis, ja tarkkaa.

1. PALVELIJA. Lie varmaan teillä valtuu tähän tekoon.

HUBERT. Epäilys rietas! Älä pelkää. — Menkää! — (Palvelijat menevät.) Tule, poikaseni, mull' on puhumista.

(Arthur tulee.)

ARTHUR. Huomenta, Hubert!

HUBERT. Pieni prinssi, huomenta!

ARTHUR. Niin pieni prinssi — vaikka suuremmankin On oikeus — kuin suinkin. — Olet synkkä.

HUBERT. Niin, totta, olen ollut iloisempi. Hyväinen aika! Luulin, ettei voisi Muu kukaan olla synkkä kuin vain minä. Mut muistanpa, kun Ranskass' olin, siellä Nuor' oli herrasto kuin yö niin synkkää Vain huvikseen. Niin kristitty kun olen, Jos oisin vapaa nyt ja lammaspaimen, Niin iloinen ma oisin päivän pitkän. Niin oisin täälläkin, jos vain en varois, Ett' aikoo setä mulle lisää pahaa: Hän pelkää minua ja minä häntä. Mun syynikö, ett' isäni on Gottfrid? Ei, totta, ei! Oi, Jumala! Jos oisin Sun poikas, Hubert, niin mua rakastaisit.

HUBERT (syrjään). Viattomilla loruillaan hän minuss' Elohon herättää jo kuolleen säälin, Jos häntä puhuttelen; joutuun toimeen!

ARTHUR. Oletko sairas? Kalvas olet tänään. Ah, jospa oisit sentään hiukan sairas! Yön luonas istuisin ja valvoisin; Ma enemmän sua hellin kuin sa mua.

HUBERT (syrjään). Poveni sanoillaan hän valloittaa. — Lue, pikku Arthur! (Näyttää hänelle paperia.) (Syrjään.) Hupsu kosteus sinä! Pois karkoitat sa julman kidutuksen! Pian toimeen, muuten silmistäni lujuus Naiskyynelinä vetrehinä vierii! — Lukea voitko? Kaunis käsi, mitä?

ARTHUR. Niin rumaan tarkoitukseen liian kaunis. Molemmat silmät kuumin raudoin polttaa!

HUBERT. Mun täytyy, laps.

ARTHUR. Ja tahdot myös?

HUBERT. Ja tahdon.

ARTHUR. Ja hennot? Päätäsi kun särki, sidoin Otsaasi nenäliinan, parahani — Kuninkaan tytär ommellut sen oli — Takaisin sitä koskaan vaatimatta. Pitelin sydänyönä käsin päätäs Ja tarkkana, kuin tunnilleen minuutit, Alati virkistelin vitkaa aikaa, Kysyen: "Mitä puutut?" "mitä särkee?" Tai "mitä hyvää voisin tehdä sulle?" Levossa köyhän miehen laps ois maannut Sinulle lemmen sanaa sanomatta, Mut sairaanhoitajasi oli prinssi. Kai luulet lempeäni teeskelyksi Ja juoneks sitä sanot: tee kuin tahdot. Jos taivaan suomasta nyt mua piinaat, No niin, sun täytyy. — Silmänikö puhkot? Nää silmät, jotka sinuun tuimaa katsett' Ei luoneet eikä luo?

HUBERT. Mua vala vaatii: Tulisin raudoin ne mun polttaa täytyy.

ARTHUR. Ah! Tuo vain tähän rauta-aikaan sopii! Mut itse rauta tulipunainenkin, Läheten silmää, kyyneleeni joisi Ja viattomuuteni lähteess' itse Näin sammuttaisi kuumaa kiukkuaan; Niin, ruosteestakin syöpyis, siksi että Tulellaan silmäkultaa vioitti. Sinäkö takorautaa kovempi? Jos saapuis enkeli ja sanois mulle, Ett' aikoo Hubert multa silmät pistää, En sitä uskois; sinua vain uskon.

HUBERT (polkien jalkaa). Esille! (Palvelijat palajavat, mukanaan köydet, raudat y.m.) Tehkää niin kuin teitä käskin.

ARTHUR. Oi, säästä, Hubert! Säästä! Silmät puhkoo Jo noiden verimiesten tulikatse.

HUBERT. Tuo tänne rauta! Kiinni hänet tuohon!

ARTHUR. Oi, miksi tarpeen moinen raju raakuus? En tenää vastaan; seison niinkuin kivi. Jumalan tähden, Hubert, älä köytä! Oi, kuule, Hubert! Laita pois nuo miehet, Ja hiljaa minä istun niinkuin lammas, En liiku, käänny, henkeäni vedä. En rautaa katso vihassa. Nuo miehet Vain laita pois, niin anteeks annan sulle, Jos mitä tuskaa mulle hankkinet.

HUBERT. Pois menkää; yksin meidät jättäkää.

1. PALVELIJA. Mielisti erin moisest' olen työstä.

(Palvelijat menevät.)

ARTHUR. Voi mua, pois kun sätin ystäväni! Häll' ilkas katse on, mut sydän hellä. — Takaisin kutsu mies! Hän säälillään Sun säälis elvyttäis.

HUBERT. Nyt ole valmis.

ARTHUR. Apua eikö?

HUBERT. Ei, vaan silmät puhki.

ARTHUR. Oi! Sun jos oisi silmässäsi raiska, Vain tomu, rae, sääski, pieni karva, Jalossa näkimessä joku häire, Niin tuntisit, kuin pienin siihen koskee, Ja julmaa tointasi sa kauhistuisit.

HUBERT. Sanasi, Arthur! Vait, ja kieles hilli!

ARTHUR. Ei, Hubert, kaksi kieltä saata kyllin Rukoilla kahden silmän puolesta. Ei, Hubert! Älä multa kieltä sido! Tai leikkaa, Hubert, kieleni, jos tahdot, Kun silmät pitää saan! Oi, silmät säästä, Jos muuksi ei, sua katsellakseni! Oi, katsos! Ase kylmä on; ei tahdo Se mua vioittaa.

HUBERT. Tulistaa voin sen.

ARTHUR. Et suinkaan. Tuli surusta on kuollut, Kun sitä, joka hyödyksi on luotu, Tuhoksi käytetään. No, katso itse! Ei pahaa tuossa poltinhiiless' ole; Sen elon taivaan henki sammutti. Katuman tuhkaa kylväen sen päähän.

HUBERT. Mun henkeni voi siihen elon saada.

ARTHUR. Se tee, niin näet, kuinka punastuu se Ja hehkuu, häveten sun käytöstäsi! Silmääsi ehkä sinkoo säkenenkin Ja, niinkuin koira, tappeluun jonk' ajat, Sua puree, herraansa, kun sitä härnäät. Apunsa kieltää kaikki nyt, mill' aiot Mua kiduttaa; sult' yksin puuttuu armo. Jonk' omaa raivo tulikin ja rauta. Nuo armottuuden kätyriksi luodut.

HUBERT. Elä ja näe! Silmiisi en koske, Setäsi kaikki aarteet vaikka saisin. Mut olin vannonut ja päättänytkin Raudalla tällä päästäsi ne polttaa.

ARTHUR. Nyt Hubertilta näytät; koko ajan Vain teeskelit.

HUBERT. Vait! Hiljaa! Hyvästi! Setäsi ei saa tietää, että elät. Valeilla vainukoirat nuo ma syötän. Levossa nuku, lapsut, huoletonna; Ei Hubert kaiken mailman aarteista Sua loukkaa, ei.

ARTHUR. Oi, taivas! — Kiitos, Hubert!

HUBERT. Vait! Hiljaa tule jäljessäni mun; Sun tähtes vaaraan suureen antaudun.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Sama seutu. Valtahuone kuninkaan linnassa.

(Kuningas Juhana, kruunattuna, Pembroke, Salisbury ja muita loordeja tulee. Kuningas istuutuu valtaistuimelle.)

KUNINGAS JUHANA. Taas kruunattuna,[17] tässä taaskin istun Ja ilokatseen kohtaamana, toivon.

PEMBROKE. Tuo "taas" — sen tohdin sanoa — on liikaa. Te olitte jo ennen kruunattu, Ei ole teiltä kuninkuutta viety, Kapinan tahrassa ei kansan into, Ei rauhaa maassa ole häirinnyt Uutuuden toivo eikä muutteen halu.

SALISBURY. Pukeuta loistoon kahdenkertaiseen, Koristaa arvo ilmankin jo rikas, Täys kulta kullata, valota lilja, Sirottaa hajuksia orvokkiin, Silittää jäätä, panna taivaankaareen Väriä uutta, taikka tuohuksilla Ihanaa taivaan silmää kaunistaa On naurettavaa, turhaa tuhlausta.

PEMBROKE. Kuninkaan olkoon tahto, — vaan tuo teko On niinkuin vanha, ennen kuultu, taru, Jok' uusittuna tympäisee, jos sitä Ajattomasti korvaan tyrkytellään.

SALISBURY. Näin vanhan suoran tavan arvokkaat Ja tutut kasvot ihan rumistellaan, Ja, niinkuin laiva tuulen kääntyessä, Niin ajatuksetkin saa uuden suunnan, Miel' arkailee ja säpsähtelee, sairaaks Käy terve järki, totuus epäilyttää, Kun puvun saa noin uudenkuosisen.

PEMBROKE. Ken tahtoo tehdä parempaa kuin hyvää, Se taitons' karuudellansa pilaa; Ja usein, vikaa kaunistellessa, Pahentuu vika kaunistelun kautta, Kuin paikka, jolla pientä reikää korjaat, Rumemmaks peittämällä tekee vian, Kuin mitä vika oli ilman paikkaa.

SALISBURY. Tähänpä, ennen uutta kruunaustanne, Neuvomme tähtäs; majesteetti tyytyi Ne hylkäämään; ja tyydymme siis mekin. Kun meidän tahto suuressa ja pieness' On majesteetin tahdon alamainen.

KUNINGAS JUHANA. Ma syitä tähän uuteen kruunaukseen Esitin teille, ja ne vahvoiks luulen; Mut uudet, vahvemmat ma teille annan, Kun pelkoni oli ohi. Mainikaa vain Ne puutteet, jotka parannusta kaipaa, Niin näette kohta, kuinka mieluisasti Ma pyyntöjänne kuulen ja ne täytän.

PEMBROKE. Siis minä, joka näiden kaikkein suuna Julistan heidän sydämmensä toiveet, Nyt itseni ja heidän, mutta teidän Turvaksi enin, jota he ja minä Syvästi harrastamme, nöyräst' anon Vapautust' Arthurille, jonka vankeus Nurinan nyrkkää mieltä kiihoittaa Puhkeemaan tähän häijyyn arveluun: Jos siihen, mitä rauhass' omistatte, — On teillä oikeus, niin miksi pelko, Jok' aina vääryyden käy kantapäillä, Nyt teidät käskee nuoren lankonne Vankeuteen panna, tylsään tiedonpuuttoon Masentaa nuoren hengen, kieltää siltä Jalojen urheilujen kalliit edut? Jott' ajan viholliset tekosyytä Ei tästä sais, niin suokaa meille käsky. Ett' anoisimme hänen vapauttaan. Enempää meill' ei mieless' oma hyöty, Kuin minkä teidän etuunne se koskee; Ja teille eduks on, ett' on hän vapaa.

KUNINGAS JUHANA. Niin olkoon! Hänen nuoruutensa johdon Ma uskon teille. — (Hubert tulee.) Hubert, mitä kuuluu?

(Hubert kuiskuttelee kuninkaalle.)

PEMBROKE. Tuo mies sen verityön on toimittaja; Näk' eräs ystäväni valtakirjan. Kirotun, häijyn syyllisyyden kuva Noiss' elää silmissä; tuo luihu katse On raskaan, levottoman mielen ilme. Varonpa, ett' on työ jo tehty, johon Varoimme hänet valtuutetuksi.

SALISBURY. Kuninkaan veri läikkii: salajuonen Ja omantunnon väliä se kulkee Kuin airut kahden tuiman sotarinnan. Vihansa kypsä on; se kohta puhkee.

PEMBROKE. Ja kun se puhkee, varon, että visva, Jok' erkanee, on vienon lapsen surma.

KUNINGAS JUHANA. Menemme suista kuolon vahvaa kättä. — Vaikk' elävä on mulla tahto myöntää, Niin kuollut teidän pyyntönne on, loordit. Tän' yönä Arthur kuoli, niin hän sanoo.

SALISBURY. Varoimme, ettei tautiin apua.

PEMBROKE. Kuulimme lapsen olleen kuolemallaan Jo ennen kuin hän kipuakaan tunsi. Tili siitä tehdään, täällä taikka tuolla.

KUNINGAS JUHANA. Miks minuun katsotte noin tuimasti? Mun hallussani sallimanko sirppi? Mun käskyssäni elon valtimotko!

SALISBURY. Ilmeistä pelijuonta! Häpeää, Ett' isoiset niin julki sitä käyttää! Onneksi olkoon vain, ja hyvästi!

PEMBROKE. Salisbury, varro minä lähden mukaan: Perintö lapsiparan etsikäämme, Väkisen haudan pieni valtakunta. Se, jonka oli laaja maa, se veri Siit' ainoastaan kolme jalkaa peri. Oi, inhaa maailmaa! Tät' ei voi sietää; Se kohta puhkee, ja se tuskaa tietää.

(Loordit menevät.)

KUNINGAS JUHANA. Vihasta hehkuivat. Mua kaduttaa. Verelle vahvaa perustust' ei panna; Ei muiden kuolo elon varmuutt' anna. (Sanansaattaja tulee.) Pelokas sull' on katse; miss' on veri, Jonk' ennen noilla poskillasi näin? Noin synkän taivaan seestää myrsky yksin. Ann' tulla! Mik' on Ranskassa nyt suunta?

SANANSAATTAJA. Ranskasta Englantiin. Ei moista voimaa Lie koskaan yhden vallan alueelta Kerätty ulkomaiseen sotaretkeen. Jäljittelevät teidän joutuanne: On tuskin kuultu heidän varusteistaan, Kun käy jo huhu, että perill' ovat.

KUNINGAS JUHANA. Oh, miss' on vakoojamme juopotelleet? Miss' uinailleet? Ja missä äidin tarkkuus, Kun moinen sotajoukko kokoon saatu On hänen kuulemattaan?

SANANSAATTAJA. Hänen korvans' On multaa täynnä: tään kuun esimmäisnä Kuol' ylvä äitinne, ja kolme päivää Sit' ennen lady Constance raivoon kuoli; Sen sivumennen huhun suusta kuulin; En tiedä, tottako vai valhetta.

KUNINGAS JUHANA. Kiirettäs, julma kohtalotar, hilli! Tee liitto kanssani, siks että talttuu Nuo nurisevat päärit! — Äiti kuollut! Nyt Ranskass' asiani nurin käyvät. — Ken johtaa tuota Ranskan sotavoimaa, Jonk' äsken sanoit maalle nousseen?

SANANSAATTAJA. Dauphin.

(Bastardi ja Pietari Pomfretilainen[18] tulevat.)

KUNINGAS JUHANA. Nuo huonot uutisesi ihan huimaa Mun päätäni. — No, mitä sanoo mailma Sun töistäsi? Äl' enää lisää pahaa Mun sullo päähäni, se on jo täysi.

BASTARDI. Jos pahinta te kuulla pelkäätte, Niin kuulematta kohdatkoon se teitä.

KUNINGAS JUHANA. Oi, anteeks anna, lanko! Tajun multa Tää tulva vei. Nyt taas kun hyrskyn päällä Vapaasti hengitän, niin kuulla taaskin Voin vaikka ketä, puhukoon jos mitä.

BASTARDI. Kuink' olen papistoa pidellyt, Sen haalimani rahasummat näyttää. Mut tänne kun ma kuljin halki maan, Näin, että kansa oudoll' oli päällä, Huhujen, turhain unten riivaamana, Peloissaan, vaikk' ei tiennyt syytä pelkoon. Profeetta täss' on, jonka mukaani Pomfretin kaduilt' otin; tuhansittain Häll' oli kuulijoita hännässään, Kun karkein sorasävelin hän riekui, Ett' ennen ensi helatorstain lounaa Ois majesteetti erin kruunustaan.

KUNINGAS JUHANA. Miks niin teit, sinä turhan haaveksija?

PIETARI. Siks' että tiesin, että niin on käypä.

KUNINGAS JUHANA. Pois, Hubert, hänet vie, ja tyrmään heitä! Ja lounana sen päivän, jolloin sanoi Mun kruunust' eroovan, hän hirtettäköön. Vie varmaan talteen hänet. Palaa sitten; Sinua tarvitsen. — (Hubert menee Pietarin kanssa.) Oi, rakas lanko, Oletko kuullut, ketkä ovat tulleet?

BASTARDI. Niin, ranskalaiset; sitä kaikki hokee. Lord Bigot ja lord Salisbury mun kohtas, Niin silmät punaisina kuni hiilos, Pait muita; Arthurin hakivat hautaa; Sanoivat hänet teidän toimestanne Tän' yönä tapetuksi.

KUNINGAS JUHANA. Hyvä lanko, Pyrihän noiden seuraan. Mull' on keino, Mill' uudestaan saan heidän suosionsa. Tuo heidät tänne.

BASTARDI. Menen etsimään.

KUNINGAS JUHANA. Mut riennä; jalka jouduttakoon jalkaa! Ei vihallista alamaista nyt, Kun ulkovallat kaupungeita uhkaa Julmalla rymyllä ja rynnäköllä! Mercurius ole! Siivet kantapäihin Ja lennä niinkuin aatos sieltä tänne.

BASTARDI. Minulle ajan henki kiireen neuvoo.

(Menee.)

KUNINGAS JUHANA. Sep' uljaan kelpo ylimyksen kieltä! — Jälestä mene; sanan viejä ehkä Minun ja paarein välillä on tarpeen; Se sulle työksi.

SANANSAATTAJA. Mielityöksi, herra.

(Menee.)

KUNINGAS JUHANA. Vai äiti kuollut!

(Hubert palajaa.)

HUBERT. Ruhtinaani, kuulin, Ett' yöllä oli nähty viisi kuuta; Alallaan oli neljä; viides näitä Kummasti pyörähdellen kierteli.

KUNINGAS JUHANA. Viis kuuta?

HUBERT. Vanhukset ja vanhat eukot Kaduilla ennustavat siitä turmaa. Arthurin kuolema on kaikkein suussa; Sen kuullessaan he huiskuttavat päätään Ja toisiensa korvaan kuiskivat; Puhuja kuulijan käy ranteeseen, Ja kuulija nyt tekee kauhun liikkeen, Rypistää otsaa, nyökkää, silmin mulkoo. Näin sepän, palja kourassa hän seisoi, Alasimella raudan jäähtyessä, Suu auki uutist' ahmi räätäliltä; Tää, mittapuu ja sakset kädessä, Jalassa tohvelit, — jotk' erehtyen Hädissään oli pannut väärään jalkaan — Huhusi tuhansien ranskalaisten Kent'issä tappotanass' olevan; Nyt toinen laiha, ryöttä kästyöläinen, Puheeseen puuttuin, maini prinssin surman.

KUNINGAS JUHANA. Miks tuolla mua koitat peljättää? Miks Arthurin sa surmast' aina hoet? Sun kätes hänet tappoi; mulla oli Syy vahva surmaa hälle toivoa, Mut sull' ei mitään syytä häntä tappaa.

HUBERT. Ei mitään? Ettekö mua käskenyt?

KUNINGAS JUHANA. Kirous kuningasten, että heillä On orjia, jotk' oikust' aiheen saavat Murtauta hengen kotiin veriseen, Ja joille vallan otsanrypistyskin On laki, joka tuiman majesteetin Tuo mielen ilmi, vaikka kenties oikku Sen aiheutti, eikä tosi aie.

HUBERT. Täss' ovat kätenne ja sinettinne.

KUNINGAS JUHANA. Oi, maan ja taivaan välillä kun tehdään Viimeinen tili, silloin kadotukseen Mun tuomitsee tuo sinetti ja käsi! Pahasti tehdään moni työ, kun nähdään Pahoille töille välikappaleita. Jos tarjona et sinä oisi ollut, Mies, jonka luonnon käsi merkinnyt, Valinnut, leimannut on herjan töihin, Tää murha mulle ei ois mieleen tullut. Mut kun näin hirmumuotos ja sun keksin Veriseen konnantyöhön sopivaksi Ja halukkaaksi moiseen vaaran toimeen, Niin Arthurin ma surmast' annoin vihjan, Ja sinä, kuninkaan kun armoon pyrit, Et prinssin murhaa tunnollesi pannut.

HUBERT. Kuningas hyvä, —

KUNINGAS JUHANA. Päätäsi jos oisit Vain pudistellut, tai vain kavahtanut, Kun hämärästi lausuin aikeeni, Tai epäilyksen katseen minuun luonut, Näin multa selvää kieltä vaiteloiden, Häpeäst' oisin mykäks vaiennut Ja sinun kammostasi kammostunut. Mut sinä ymmärsit mun vihjani Ja vihjaten taas haastoit synnin kanssa, Hillittä sydämmesi suostumuksen Ja raa'an kätes annoit tekoon, jota Nimittää kammoi kumpaisenkin kieli. Pois silmistäni! Älä koskaan palaa! Mun jättää loordit, valtakuntaa uhkaa Jo porteillani vieraan vallan joukot Myös tässä lihan yhteiskunnassa, Veren ja hengityksen valtaamassa, Sisällist' eripuraa, vihamieltä On tunnon välillä ja langon surman.

HUBERT. Muut viholliset maasta häätäkää, Ma teille rauhan teen ja sielullenne. Nuor' Arthur elää; tämä käsi tässä On viaton ja neitseellinen käsi, Ei vielä veritahrain purpuroima. Ei tähän poveen ole vielä päässyt Kamala murhanaatoksenkaan tunne. Minussa luontoa te herjasitte; Jos jylhä onkin ulkomuotoni, Se mielen toki kätkee liian hellän Teurastamahan viatonta lasta.

KUNINGAS JUHANA. Arthurko elää? Joutuun paarein luo! Vihansa hehkuun vala tämä tieto Ja kuuliaisiks heidät taltuta. Suo anteeks, että kiihkossani koskin Sun muotoosi; mun vimma sokaisi, Ja silmä, verinäön harhaa täynnä, Sun näki häijymmäksi, kuin mit' olet. Ei, älä vastaa! Linnaani nyt kutsu Vihaiset loordit kiirehimmän kautta. Hidas on pyyntö, joudulla sit' auta.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Sama paikka. Linnan edusta.

(Arthur ilmestyy muurille.)

ARTHUR. On muuri korkea; mut alas hyppään. Maa kulta, sääli! Älä mua loukkaa! — Mua harva tuntenee, ja joskin tuntee, Niin merimiehen puku tää mun muuttaa. Oi, pelkään; mutta tahdon uskaltaa. Jos alas pääsen, niskaa taittamatta, Niin tuhannet on keinot pakoon päästä. Parempi hypätä ja kuollakin, Kuin viipyä ja kuolla kuitenkin. (Hyppää alas.) Voi! Sedän henki tuossa kivess' on! — Luut Englantiin, ja sielu taivohon!

(Kuolee.) (Pembroke, Salisbury ja Bigot tulevat.)

SALISBURY. Saint Edmund's-Bury'n luona häntä kohtaan, Se turvallisint' on; syleillä täytyy Tät' ahtaan ajan lempitarjousta.

PEMBROKE. Ken teille toi tuon kardinaalin kirjeen?

SALISBURY. Melun'in kreivi, jalo Ranskan herra. Enemmän kertoi hän kuin tämä kirje, Dauphin'in suosiosta suullisesti.

BIGOT. Me huomenaamull' yhdytään siis häneen.

SALISBURY. Ei, oiti matkaan! Meillä, hyvät herrat, On kaksi pitkää päiväystä sinne.

(Bastardi tulee.)

BASTARDI. Huomenta kerran vielä, kiivaat loordit! Kuningas teitä pyytää heti luokseen.

SALISBURY. Kuningas itse meidät luotaan heitti. Likaiseen vaippakuluuns' emme aio Puhdasta kunniaamme puuhkaks antaa Tai noutaa jalkaa, joka, missä liikkuu, Verijäljen jättää. Vie se sana hälle. Pahinta tiedetään.

BASTARDI. Pahinta luulkaa, Mut hyvä sana paras, luulen minä.

SALISBURY. Ei tässä nöyryys tuumana, vaan harmi.

BASTARDI. Mut vähän sit' on tuumaa harmissanne; Siis paras tuuma oisi olla nöyrä.

PEMBROKE. On harmill' etuoikeutensa, herra.

BASTARDI. Tuhota isäntäänsä, vaan ei muita.

SALISBURY. Kas, tässä tyrmä. — (Huomaa Arthurin.) Ken se tuo?

PEMBROKE. Oi, kuolo! Kopea, kun sai puhtokauniin prinssin! Maass' eikö loukkaa, mihin tuota peittää?

SALISBURY. Niin, murha, omaa työtään vihaten, Sen julki saattaa, kostoon kehottaakseen.

BIGOT. Tai kun tuon kaunon hautaan tuomitsi, Sen huomas siihen liian kalliiksi.

SALISBURY. Sir Richard, mitä aattelette te? Lukenut oletteko, nähnyt, kuullut? Tai aatellako voinut? Aatellutko Sen näkevänne, minkä silmin näette? Aatellut moista, jos sit' ette näkis? Tuo itse latva, huippu, kruunu on, Niin, kruunun kruunu murhan kilvessä; Se kurjin konnantyö on, hurjin raakuus, Verisin ilkiteko, millä koskaan Sokea, kaihisilmäinen on vimma Hellästä säälist' itkun irti saanut.

PEMBROKE. Kaikk' entismurhat tämä oikeuttaa, Se vertaa vailla on, niin yksinäinen, Ett' ihan pyhittää ja hurskauttaa Tulevat syntymättömätkin synnit; Muu kuolettava verenvuodatus Tään inhan teon rinnall' on vain pilaa.

BASTARDI. Se kirottu ja verinen on työ Ja raskaan käden jumalaton teko, Jos on sen teon mikään käsi tehnyt.

SALISBURY. Jos on sen teon mikään käsi tehnyt? — Me näimme haameen siitä, mitä tulis: Tää Hubertin on käden ilkityötä, Kuninkaan juonia ja toimia. Alamaisuuteni nyt irti sanon, Tään armaan elon raunioilla polvin, Sen hengettömään jalouteen hengin Valani suitsutetta, pyhän valan, Ett' ennen mailman iloja en maista, En nautinnon mua anna saastuttaa, En lepohon ja mukavuuteen vaivu, Kuin olen koston arvokoristeilla Ma tämän käden jalostuttanut.

PEMBROKE ja BIGOT. Sielumme siihen hartaudella yhtyy.

(Hubert tulee.)

HUBERT. Palavin kiirein teitä etsin, loordit. Kuningas kaipaa teitä: Arthur elää.

SALISBURY. Oi, rietas tuo ei kalmaa punastu! Pois, inhoittava konna! Väisty täältä!

HUBERT. En ole konna.

SALISBURY (paljastaen miekkansa). Ennätänkö lain?

BIGOT. Miekkanne kirkas on; pois tuppeen terä!

SALISBURY. Sen ensin pistän murhamiehen nahkaan.

HUBERT. Takaisin, Salisbury, takaisin! Kiesauta! Mun miekkani se puree niinkuin teidän. En soisi, herra, teidän hairahtuvan Ja vastaiskun vaaraan antauvan. Vihanne nähden, ehkä unhoittaisin Säätynne, arvonne ja ylpeytenne.

BIGOT. Pois ryöttä! Uhkaatko sa ylimystä?

HUBERT. En hengestäni; mutta henkeäni Syytöntä puollan keisaria vastaan.

SALISBURY. Sin' olet murhamies.

HUBERT. En ole vielä, Mut älkää siksi mua tehkö vain. Ei totta puhu, joka väärin puhuu, Ja jok' ei puhu totta, valhettelee.

PEMBROKE. Murskaksi hänet lyökää!

BASTARDI. Hiljaa, sanon!

SALISBURY. Pois tieltä, Faulconbridge, ma muuten isken.

BASTARDI. Parempi, Salisbury, ett' isket piruun. Jos jalkaa liikutat, tai muikistelet, Tai pikavihas herjata mua sallit, Niin kuolet. Tuppeen miekkas ajoissa! Tai sua paistinvartainesi pieksän, Niin että pirun luulet irti päässeen.

BIGOT. Siis mitä tahdot, kuulu Faulconbridge? Avittaa konnaako ja murhamiestä?

HUBERT. En, Bigot, ole se.

BIGOT. Ken prinssin tappoi?

HUBERT. Terveenä jätin hänet tunti sitten; Hän rakas oli, kallis mulle. Itken Eloni ajan tätä elon hukkaa.

SALISBURY. En usko noiden silmäin tekovettä, On konnill' aina tarjon sitä märkää. Hän vanha kokenut on teeskelemään Viattomuuden, säälin kyyneleitä. Pois kaikki kanssani, jotk' inhoatte Teurastushuoneen likahuuruja! Mua tukehuttaa tämä synnin löyhkä.

BIGOT. Pois Bury'hin, Dauphinin luokse nyt!

PEMBROKE. Kuningas sieltä meitä tiedustelkoon.

(Loordit menevät.)

BASTARDI. Haa, oivaa! Tästä sutkastako tiesit? Niin pohjaton kuin armon syli onkin, Tää kuolon työ se tuomitsee sun, Hubert, Jos teit sen sinä.

HUBERT. Mua kuulkaa, herra.

BASTARDI. Haa! Kuules, mitä: kirottu sa olet, Niin musta, ettei mustempaa, ja vielä Lucifer-prinssiäkin kirotumpi, Ei hornass' ole henkeä niin rumaa, Kuin miksi tulet, tuon jos lapsen tapoit.

HUBERT. Kautt' autuuteni, —

BASTARDI. Tuohon hirmutekoon Jos myönnyit vain, niin epätoivoon riudu! Jos sulla nuoraa ei, niin hienoin siima, Min hämähäkki kehrää ruumiistaan, Kuristaa voi sun; korsi sulle tulla Voi hirsipuuksi; hukkua jos mielit, Niin kaada hiukan vettä lusikkaan, Niin siitä tulee koko valtameri, Mi moisen konnan tukeuttaa voisi. Sinua suuresti ma epäilen.

HUBERT. Jos töin tai aatoksin tai suostumuksin Sen armaan hengen ryöstöön olen syypää, Jonk' oli verhona tuo kaunis tuhka, Niin helvetti se älköön kyllin voiko Mua kiduttaa! Kun läksin oli terve.

BASTARDI. No, pois siis hänet sylissäsi vie. — Min' olen tyrmistynyt; tieni eksyy Tään mailman vaaroihin ja ohdakkeisiin. — Helposti koko Englannin sa nostat! Murusta kuolleen kuninkuuden tuosta Taivaaseen lensi koko valtakunnan Elämä, oikeus, uskollisuus, kaikki. Nyt Englannin ei muu kuin kynsin, hampain Tapella, raastaa, ken sais omakseen Tään ylvään vallan herrattoman kruunun. Nyt nirhatuilta majesteetin luilta Harjaansa nostaa sodan julma koira Ja sulosilmää rauhaa hampain irjuu. Kotoinen nyreys ja ulkovalta Nyt yhtyvät, ja sekasorto vaanii — Kuin korppi sairastunutt' elukkaa — Lahonneen loiston vinhaa kaatumista. Se onnellinen, jonka vyö ja takki Nää ilmat kestää! — Kanna pois tuo lapsi; Ja joutuun sitten kuninkahan luo! Tuhansin huolia nyt kantaa saamme, Ja itse taivaan vihoissa on maamme.

(Menevät.)