I. (continued 3)

Jo hän teki uhissaan senkin yrityksen, mutta särki kahdet rattaat ja yhdeltä hevoselta taittui jalka, niin että se piti nuijata ja kuopata Teuron korpeen.

Tämä alkaa nyt Jopista olla vallan käsittämätöntä. Niin hyvät toiveet, ja nyt ne menevät jo myttyyn.

Hän istuu eräänä aamuna vuoteen laidalla ja vanuttelee pörröisessä päässään asiain nykyistä tilaa. Ei ole viitsinyt vielä vetää edes housuja jalkaansa, tuumii siinä vaan, rykii, syljeskelee ja kynsii niskaansa. Ennen niin reima Joppi on nyt vallan saamaton. Ei ole tullut käydyksi enään kylilläkään moneen päivään. Kahvikin on taas lopussa, ja yhden kerran on jo pitänyt ottaa kauppiaalta velaksi.

Alma äkäilee, että on haljeta.

— Lähde nyt johonkin siitä, kötys, tiuskasee hän, heittäen housut Jopin silmille. Viisituhatta toin taloon tuhlataksesi, etkä viitsi sinä nyt edes sen vertaa, että toisit kahvia kotiin. Jo minä häpeän piikojakin, kun pitää aamukahvitta olla.

— Hae niillä tuhansillasi itse nyt, kyllä niillä pitäisi yhden aamukahvin saaman!

— Hae! Hullu, mitä puhut! Sinun suustasiko?

— Vaikka sieltäkin sitten, mutta jätä minut rauhaan, sanoo kovin tuskastuneena Joppi. — Ja eikö ole tuhlattu minun rahaani, enemmän paljo, jos sinä sen siksi otat. Mutta minulla on sentään vielä jäljelläkin, eikä sinulla vaivaisella ole mitään muuta kuin se hävytön suusi.

— Sinulla —

— On talo ja tavarat, ja rahaa metsissä kiinni yli sinun ymmärryksesi.

— Ota sieltä sitten! Hevosen raatoja, ja särkyneitä rattaita!

— Ka, ka, sitä kiukkua! — Kyllä minä otankin, mutta anna helvetissä sen verran rauhaa, että saan edes tuumia, mistä nuorasta ensiksi nykäsen.

— Sinun vielä piti niihin metsäkauppoihin ruveta, ääliöimen.

— Ja sinun piti olla samaa mieltä silloin, viisaan muka! — Vielä niistä selvitään, kun ehditään, mutta tämä syksy on kirottu. Koettavat ne nyt tehdä kiusaa minulle Jumala ja ihmiset, mutta minä en sitä pitemmälle kärsi, en päivääkään. Talo on minun ja auttakoon se nyt isäntäänsä tällä kertaa pulasta, ei sen ole sitä vielä tarvinnut tehdäkään.

— Kahvia sinun saada pitää, vaikka siinä uisit.

— Ethän vaan aikone myödä taloa hassutuksiisi? hätäili Alma.

Mutta Jopilta ei saanut sanaakaan enään. Hän oli vaiti vallan toisen kiusaksi, puki kiireellä päälleen ja läksi kylään.

Hän ajoi kirkolle, Nuurperille, ja alkoi tälle kautta rantain ja kovin nolona puhua nykyistä pulaansa. — Kaikki kävisi muuten hyvin, mutta tämä pitkä, lumeton syksy tekee suurimman kiusan. Hänellä on niin ja niin monen tuhannen puut hakattuna ja on hakkaamattakin paljon, vaan tämä satunnainen rahapula estää nyt kaikki toimet. Ja kaikki tuumansa ja toimensa uskoi hän tarkimmilleen kauppiaalle.

— Puutavaraa tarvitaan nyt Helsingissä joka lajia, se tekee kauppansa siellä, kun vaan sitä sinne saa, sanoi hän.

— Ja alkavat jo käydä itsekin sitä ostelemassa täältä mailta. Hyvä merkki, että on niillä tarve, myönsi kauppamies.

Ja Joppi mielestään tekee mainiot kaupat vieläkin, kun vaan tämän pienen pulan pääsisi oheamaan; eikä tätäkään olisi, joll'ei puulaaki häntä ensin olisi päässyt pettämään. Mutta jos nyt veli Nuurperi auttaisi häntä, niin hän panisi vaikka talonsa panttiin. — On siinä taloa — ei ole koko pitäjässä montakaan muhkeampaa, vaan on sen laitos vienyt rahaakin —

Kauppias myöntää kaikki olevan totta, eikä pidä ollenkaan ihmeenä, että Jopilta talonsa korjaus on vienyt paljon rahaa, sillä ei ne hävinneet talot ole niin helpolla korjattavia. Sekin on hänen mielestään totta vallan, että puulaaki oli liian halvalla saanut Jopin tukkimetsän, mutta ei se asia ollut enään autettavissa muulla, kuin juuri sillä vallan viisaalla tuumalla, jonka Joppi nyt oli keksinyt, että mittaa samalla mitalla takaisin, millä itsekin oli saanut. Tekee kauppoja ja ansaitsee niillä, sillä kauppa se on, joka sittenkin vetelee, eikä maanpito, kun vaan oikein ymmärtää kauppaa tehdä. Ja mitä siihen nykyiseen rahapulaan tulee, niin se ei saa tehdä keskeytystä asiain hyvässä juoksussa. Hän kyllä auttaa.

Joppi ihastuu kauppiaan hyvästä puheesta, ja lupaa maksaa takaisin heti talvella, kun vaan saa.

Vaan kauppias ei sano olevan mitään kiirettä, jos Joppi varmuuden vuoksi talonsa intekkiin panee. Ja hänen mielestään on selvintä, että Joppi ottaa heti isomman summan, niin voi paremmin puuliikettään jatkaa, ett'ei siihen taas satu tällaista seisautusta.

Kaikki on erinomaisen viisasta tuumaa Jopin mielestä, ja kun kerran on helppo saanti, niin helppo, ett'ei tarvitse kuin nimensä piirtää, ottaa hän kuusituhatta markkaa että rymähtää, ja antaa taloonsa kiinnityksen. — Kaikki tulee käymään hänen mielestään hyvin nyt, eikä hän voi kylliksi kiittää sitä hyvää veljeä Nuurperia tästä auttavaisuudesta.

Kauppias aavisti kyllä, mihin suuntaan Jopin asiat nyt jo olivat menossa, mutta hänestä se oli yhdentekevä, kun tiesi, että Hinkkalan talosta joka hetki saa kuusituhatta markkaa siinä löytyvien hyvien tekomaitten vuoksi — sillä löytyi niitä sellaisiakin miehiä, jotka rakastivat maata raivata — ja niin antoi hän täydellä luotolla Jopille rahat. Ja kuka tahansa olisi antanut samoin aivan, ensimmäistä kiinnitystä ja hyvää korkoa vastaan, saati kauppamies, joka kaiken muun lisäksi tiesi vielä, että jommoinenkin osa niitä samoja rahoja oli heruva hänelle itselleen takaisin taas heidän keskinäisissä kaupoissaan.

Nyt alkaa Joppi touhuta uudella innolla. Hän ostaa metsää lisää — hyvissä ajoissa, tuumii hän — ajattaa puita lumen tultua kovalla voimalla, ja kun liike on levinnyt näin suurenmoiseksi, ottaa hän itselleen apumiehen, "vartesmannin". Itse ajelee hän juoksijallaan vaan metsissä, pukkireellä ja renki takana — ja jakelee rahoja, joita kehuu olevan niin, että niillä vaikka talonsa vuoraisi. Hän käy kilpa-ajoissakin Hämeenlinnassa, vaan kun ei saa palkintoa, ajaa Mikkelin markkinoille ostamaan parempaa juoksijaa yhä.

Koko talvi menee yhdessä humussa. Kestiä pidetään ja kesteissä käydään, yhdessä ja yksittäin.

Almakin on leppyisämpi ja luulee asiain menevän hyvin, kun ei puutosta huomaa, vaikka kovin kiukuissaan hän oli ensin ollut, kuultuaan Jopin lainan oton. Ja tavallinen tervetulijais-kähäkkä sentään aina käydään Jopin tullessa humalassa kotiin puunmittauksilta tahi kaupunkimatkoilta.

Rahaa tulee ja toista menee, eikä Joppi tiedä voittaako hän vai tappaa. Mutta se on pääasia, että hyvin riittää ja saa kulkea komeasti metsäherrana.

Mutta kun taas talvikausi on mennyt ja Joppi keväällä on Helsingissä tekemässä lopputilejä lähettämistään puutavaroista, tulee vasta kovin pulma ja viimeinen ankara isku hänen päällensä, kuin ukkosen vasama. Hän huomaa, ett'ei hän kotona tulekaan ollenkaan tolkkuun niillä rahoilla, mitä hänellä enään on saamatta. Hän ei saakaan niillä maksetuksi ostometsiä, ei lähellekään.

— Missä nyt on vika, tuumii hän nolona ja hiki päässä kaupunkilaisen kamarissa.

Hänellä ei ollut mitään kirjanpitoa, että olisi voinut tietää mitä kustakin lohosta oli tullut. Kaikki oli käynyt umpimähkää vaan, niinkuin pimeässä. Ja jos hänellä olisi oikea toimi ollut, olisi hän selvään nähnyt jo siitä ensimmäisestä isosta metsästä hävinneensä ainakin puolet, ja muistakin pienemmistä kaupoistaan aikalailla.

Vaan nyt hän ei tiedä mitään muuta, kuin että rahaa hänen mielestään tulee tavattoman vähän enään — menee melkein kaupungin laskuihin.

— Kuinka Jumalan tähden tämä näin käy? sanoo hän kauhistuneena.

— Jaa, sitä on minun mahdoton tietää, vastaa puukauppias. — Kyllä laskut tässä ovat oikeat, vaikka kelle näytettäisi, ja tässä on sitäpaitse vielä rahtikirjat. Tämä summa tässä näin tulee vähennystä, kun kaikki hirret ja piirot olivat pälhityt pilalle. Enhän minä voi niistä välikirjan mukaan maksaa, ettekä tekään voi vaatia.

— Enhän minä vaadikaan. — Sikoja nekin hakkuumiehet, koko porsaita, että tekivät minulle sellaisen vahingon. Ja sekin vartesmanni sitten, sen lurjuksen ajoin sentään jo pois, sanoi Joppi niinkuin näyttääkseen puukauppiaalle, että hän kyllä on parhaansa mukaan koettanut toimia.

— Olisi pitänyt ajaa ennenkuin ottikaan.

— Sepä sen, kun olisi tiennyt!

— Eikä sekään ole sanottu, huomautti toinen, tuleeko metsistänne ollenkaan niin paljon tavaraa, kuin olette otaksuneet. Minä epäilen sitä, koska niin vähän sanotte olevan jälellä ensi talveen siellä ainetta. Olette ehkä itse maksaneet liikaa.

Joppi kalpenee, hyökkää seisaalleen, eikä tahdo saada ääntä kurkustansa.

— Voi totta toisen kerran! Voi yhdeksänkolmatta! Voi niitä roistoja kumminkin! Kyllä se niin melkein on käynytkin, ja sekin kitupiikki, silakannuolija, petkuttikohan sekin minua. — Sen se teki ja oli Oskarin kanssa liitossa. — Nyt tässä tulee hulluksi vallan — ja rahaa pitäisi saada, että voisi niille julmille maksaa — ja jättää Jumalan nimeen niiden metsät — —

Ja Jopin ääni värähteli ja oli vähällä, ett'ei kääntynyt itkuksi.

— No ei pidä niin kovasti hätääntyä vielä, lohdutteli puukauppias, jonka melkein kävi sääliksi Joppia. — Onhan siellä tavaraa vielä, mennään yhdessä katsomaan. Minä tulen mukaan ja ostan pois, kyllä minä voin niistä etukäteenkin hinnan antaa tavaran mukaan. Tai annan vekselin, sillä saatte rahat myös.

Joppi rauhoittui vähän, vaikk'ei se tuskallinen ahdistus kokonaan enään kadonnut, ja he läksivät yhdessä maalle.

Tehtiin niinkuin puhuttu oli ja Joppi nosti etukäteen rahaa jälellä olevista puistaan.

Mutta mitä siitä, se meni pennistä penniin, ja häntä aletaan nyt ahdistaa muultakin puolelta.

Muistamattomuuden, vai huolimattomuudenko kautta oli Jopin ensimmäisessä suuressa ostometsässä tullut hakatuksi nekin siemenpuiksi määrätyt puut, ja nyt on isäntä hänen kimpussaan, vaatien maksoa.

Joppi tekee tenää hädissään, vaan ei auta. Kauppa kuin kauppa. Ja kun hänellä ei ole millä maksaa, ja kun hän väittää, ett'ei maksaisi penniäkään, vaikka olisi kuinka paljon tahansa, koska isäntä on kehdannut häntä nylkeä koko siinä metsäkaupassa, panettaa isäntä loput siellä löytyvät halot ja hirret takavarikkoon ja manuuttaa Jopin käräjiin.

— Kyllä hän on onneton mies nyt, ajattelee Joppi itsestään. — Häntä petettiin kun hän omaansa möi, ja kun hän rupesi ostamaan, tekevät ne hänestä aivan paljaan. Ja kaiken päälle vedetään vielä oikeuteen.

Hän soimaa koko maailmaa, eikä luota enään kehenkään. Hän on vihastunut jo Nuurperiinkin ja käy siellä riitelemässä, ett'ei tämä häntä varoittanut enemmistä kaupoista, mutta kauppias pesee kätensä puhtaaksi ja syyttää Joppia itseään, ett'ei hän ole ymmärtänyt kauppoja oikein tehdä. Ja välittämättä asioista, jotka eivät häntä liikuta, tallettaa hän vaan Jopin kiinnitystä laatikossaan.

— Juuri niinkuin muut olisi paremmin ymmärtäneet, mutta niillä on ollut onnea, päättää Joppi ja palaa alakuloisena kotiinsa.

Koko sen kesän vallitsi täydellinen sekasorto Hinkkalassa. Alma on kuin poissa suunniltaan, itkee joka päivä, soimaa ja syyttää Joppia kaikella mahdollisella tavalla, ja latelee Jopin eteen uudestaan ja yhä uudestaan kaiken sen hyvyyden, mikä hänellä olisi ollut ilman mokomaa miesrenttua. Mutta Joppi ei voi sille nyt yhtään mitään. Ja kun ei pääse edes mielin määrin humalaan, että voisi ottaa sille rehellisen vastuksen aina silloin kuin mieli tekisi, alkaa hän kartella emäntäänsä niin paljon kuin mahdollista; ja tuntuu aivan siltä kuin hän suorastaan pelkäisi muitakin ihmisiä niinkuin lapsi, joka on jotain pahaa tehnyt. Monta helteistä kesäpäivää hän viruu huoneitten seinämillä katveessa, tai aitojen takana pientareilla. Hän käy toisinaan aatoksissaan kellarikamariinkin, mutta siellä ovat hyllyt tyhjät, sillä Helsingistä ei ole enään lähetetty mitään, kun on entistäkin maksamatta, ja sama on laita Hämeenlinnassa. Pitkää aikaa hän ei viihdy sielläkään, peläten emännän tulevan jälessään, jolloin häneltä peräytyminen olisi suljettu, vaan käy taas ulos. Ja jos sitten pihamaalla joku palkollisista sattuu hänet yhdyttämään ja jotain kysymään, niin hän oikein säpsähtää ja murahtaa jotain vastaukseksi, katsellen maahan. — Vahinkoa vaan noistakin, ajattelee hän, kun pitää vielä niillekin palkka hankkia. Emännän on pitänyt myödä useita lehmiä välttämättömiin tarpeisiin, ja palkolliset laiskottelevat, kulkien kylällä ja kielien tämän kesäistä sotkuista elämää Hinkkalassa.

Pitäjällä huhuillaan pahaa Jopista ja ihmetellään, millä kumman tavalla hän muutamissa vuosissa on voinut menettää niin paljon, että nyt jo pitää emännän myödä lypsävä lehmä kahvirahoiksi. Yksi vetää siihen yhtä, toinen toista, niinkuin ihmisten tapa yleensä on, ja jokainen luulee tietävänsä asian parhaiten. Se on vaan yleiseen tunnettua, että Jopista sitten kevään on tullut murtunut mies ja hänen poskensa ja miehustansa alkavat ohentua.

Mutta kun käräjäin aika syksyllä lähenee, eikä hän saa mistään tarpeeksi rahaa, tekee hän viimeisen vimmatun päätöksen, menee ja myö toiselle asiantuntemattomalle miehelle ne samat puut, jotka keväällä oli myönyt helsinkiläiselle. Sillä rahaa hänellä pitää olla käräjiin, voittakoonpa tahi hävitköön riitajutun.

Ja hyvässä humalassa — kerrankin taas pitkän paaston jälkeen — astuu hän lakitupaan.

Siellä on kantajalla syynikirja ja todistajat mukanaan, ja kauppakirjan määräyksen mukaan tuomitaan Joppi viidestäsadasta siemenpuusta, jotka hän on kaatanut, maksamaan tuhat markkaa, ja siihen vielä huikea summa kuluja lisäksi.

Hän julmistuu. Pitää oikeudessa kovaa rähinää, väittää että hänelle tekevät vääryyttä kaikki, niin herrat kuin talonpojat, lyö lopulta nyrkkiä oikeuspöytään ja haukkuu vastapuolensa suut, silmät täyteen.

Siellä ei siedetä sellaista menoa, vaikka Joppi humalaisena ja hurjalla päällä luulee sen auttavan. Se kaatoi vaan, ja samassa laissa tuomitaan hänet vielä isoihin sakkoihin humalasta, kunnianloukkauksesta ja korkean oikeuden solvaamisesta.

Kotiin päästyään ei hän ole vielä ennättänyt täydelleen päässänsä selvitellä nykyistä asiainsa kurjaa tilaa, kun jo muutamana päivänä saapuu se helsinkiläinen puukauppias saman miehen seurassa, jolle Joppi oli toistain puunsa myönyt, ja he iskevät häneen kiinni kuin synti.

Joppi pelästyy, kun ei ole luullut niiden niin äkkiä saavan asiasta selkoa. — Jo nyt taisi ottaa paha!

Hänen on mahdoton tällä kertaa tehdä heille mitään selvää.

Miehet syyttävät häntä hävyttömästä petoksesta ja uhkaavat vetää oikeuteen toinen ja toinen. Kumpikin omistaisi puut — kauppa oli luultavasti ollut hyvä — ja kun ei päästä selville siitä, kummalle ne oikeastaan kuuluu, riitautuvat he lopulta keskenään.

Joppi saa rohkeutta ja katsoo olevan syytä hänelläkin suuttumiseen.

— Minä tässä olen sentään isäntä, hihkaisee hän, ja polkee jalkaansa lattiaan. — Pitäkää pienempää suuta meillä! — Emäntä makaa juuri sairaana tuolla kamarissa, lapsivuoteella, ja te tässä rähisette. Vastaatteko asian, jos se siitä säikähtää hengettömäksi —

Miehet ovat siksi hienotunteisia, että alkavat puhua hiljempaa, mutta samassa tuleekin emäntä horjuen, kalpeana saliin.

Joppi rientää vastaan.

— Elä Jumalan nimessä — no johan sinä — enkö minä sanonut teille — —

Vieraat joutuvat hämilleen kovin. Joppi koettaa vietellä Almaa pois, lohduttelee häntä ja samassa moittii, että tarpeettomasti on noussut ylös — menettää terveytensä ijäkseen, mutta Alma tahtoo ensin tietoa, mikä meteli siellä salissa on.

Helsinkiläinen, huolimatta Jopin tystytyksistä ja levottomista vaitiolon merkeistä, puhuu asian ja sanoo, että hänen on vedottava oikeuteen, jollei isäntä tee selvää.

Joppi kiroo ja vannoo, ett'ei hänellä ole mitään tekemistä koko mokomien suurisuisten herrain kanssa, eikä hän luovu pennistäkään. Sopikoot keskenään asiansa.

— Mutta kuinka te voitte sillä tavalla väittää — oletteko järjetön?

— Sinä järjetön olet, minä en maksa penniäkään — tasatkaa puut!

— No sepä nähdään, sanovat miehet poistuen. Onhan tässä talo, jollei rahaa löydy.

— Talo on ja hyvä, myykää jos voitte. Myykää, sanon minä, ja Joppi kiipee Hinkkalan mäelle istumaan ja katselee kuinka vasara paukkuu! Ohoo! ei talosta sentään niin lähdetä kuin torpasta.

— On lähdetty paremmistakin rustholleista jos se siksi kääntyy, sanoo toinen vieras ovessa.

— Ulos! kirkasee Joppi ja lyö jalkaansa.

— Oi jumala, kuinka sinun laitasi nyt enään onkaan, Joppi? sanoo Alma ja on kaatua, mutta Joppi tukee häntä ja alkaa taluttaa takaisin kamariin, helpommasti hengittäen, että tällä kerralla oli niin vähällä niistä kutsumattomista vieraista päässyt.

— Onko tosiaankin niin, että talo on menossa? Sitä minä en voi käsittää — en voi kestää — kuinka käy meidän — lapset ja minä, lausui Alma väsyneesti ja sekavasti.

Joppi koetti tekeytyä huolettomaksi ja leikilliseksi vakuuttaen ja lohdutellen, ett'ei tässä vielä niin suurta hätää ole sentään — Alman pitäisi vaan rauhoittua — kyllä tästä vielä selvittäisi — —

Vaan se ei auttanut. Alma kääntyi pahasti sairaaksi ja makasi heikkona kau'an. Ja sillä aikaa luisuivat asiat yhä huimempaa vauhtia sitä alamäkeä, mihin Joppi ne oli työntänyt. Hänen voimansa eivät riittäneet, eikä mikään keino voinut enään ehkäistä sitä menoa — ja niin oli hän parissa vuodessa, metsäherraksi ruvettuaan, velkaantunut koko maansa ja mantunsa hinnan.

11.

On kevät taas pitkän talven perästä. Koivut ovat imeneet mahlajaa suoniinsa ja alkavat tehdä hiirenkorvaa. Tuoreamman värin saanut havumetsä lemahtaa pihkalle, ja koko ilma värisee hienoa keväistä tuoksua, joka kylien seudussa saa vielä lisäksi omituisen, väkevämmän ja tuikeamman lemun palaneesta karjalannasta, jolla parhaillaan kevättoukoja peitellään.

Metsäkylässä on vielä tapana panna kattolantaa tou'oille, ja sitä ajavat nyt miehet pelloille paitahihasillaan, ja piiat hajottavat. He tekevät sen käsin, ja heillä on käsivarret paljaina, kun he hierustavat kynsin rikki lannan paakkuloita, elämöiden ja nauraen, ja heittäen toisinaan kokkareen poikain perään, kun nämä kuormaa kaataissaan ovat sattuneet jotain sopimatonta puhumaan ja ovat poismenossa, seisten tyhjässä korissa selkä tyttöihin päin.

Vainioilla on elämää ja virkeyttä, ilomielistä kiirettä kaikkialla.

Mutta sentään, kesken kiireen, on pyhävaatteistakin kansaa liikkeellä, sekä omasta kylästä että muualta, ja niitä tulee hevosilla ja jalan kujaa myöten kylään. Kaikki suuntaavat he kulkunsa Joppi-Hinkkalaan, niin että siellä tulee pihamaat ja huoneet täyteen.

Vaan sen sijaan ei olekaan siinä talossa pelloilla ainoatakaan sielua. Pellot ovat jääneet syksyllä kyntämättä, ja mädänneen, mustankeltaisen sängen joukosta pistää siellä vihantaa nenäänsä näkyviin vaan joku ohdakkeen tahi narskun taimi, ja savisemmilla paikoilla kohoaa keltaisia, paljasvartisia leskenlehden kukkia, iloisina päivänpaisteesta ja häiritsemättömästä rauhastaan.

Joppi-Hinkkalassa on nyt huutokauppa.

Kun Joppi ei mitenkään voinut selittää asioitaan, vaan ne yhä olivat huononneet, olivat saamamiehet pakoittaneet hänet konkurssiin, että kaikkien oikeus tulisi tasan valvotuksi.

Valvonta oli ollut kevätlaissa, ja uskotut miehet — joina oli kauppamies ja eräs isäntä — olivat määränneet huutokaupan heti keväästä pidettäväksi, ett'ei konkurssin tekijälle tarvitsisi tarpeettoman kauvan eläkerahaa maksaa, sillä hänelle oli ison perheensä tähden — lapsia kun oli jo viisi — määrätty sata markkaa kuussa.

Valvonnassa oli kuulunut sellaisiakin ääniä, että Joppia vaadittaisi edesvastuusen petoksista velkojiaan kohtaan, mutta jätetty se vaatimus sitten kumminkin oli.

Tämä konkurssiin meno oli ollut ankaran masentava isku Jopille, mutta vielä kovempi emännälle, jolta kaikki apu katosi kuin taikatempulla. Sillä piika, sekin ainoa, mikä syksyllä vielä oli voitu pestata, läksi pois, kuultuaan ett'ei hänelle pesästä senjälkeen enää palkkaa maksettaisi.

Pesänhoitajat olivat kyllä palkanneet erään vanhan mäkitupalaisen vaimoineen hoitamaan hevosia ja karjaa huutokauppaan saakka, vaan niistä ei ollut Almalle mitään apua, ja hän oli sairautensa jälkeen vielä varsin heikko. Hänelle sattui kovia kouristuksia joka kerta, kun Joppi hänen valituksistaan ja moitteistaan vihastuneena oli häntä pahasti äyhkäissyt, ja lopulta täytyi turvautua vanhaan muoriin — Jopin äitiin — ja hakea hänet apuun.

Muori oli monet pitkät, hänelle itselleen äärettömän pitkät vuodet elänyt melkein unhotettuna siellä pienessä pihakamarissaan, mutta kun nyt vihdoinkin hänetkin muistettiin ja hänen apuansa haettiin, antoi hän sen vallan iloisena — joka useimmin on hyljätyn vanhimman tapa.

Hän alkoi hoitaa Almaa ja lapsia, mutta tuska hänelle sentään tahtoi usein tulla miniänsä kärtyisyyden ja isompien lapsien tavattoman vallattomuuden tähden, niin mielellään kuin hän sen muuten tekikin. Sillä lapset olivat entisinä aikoina tottuneet vaan kiusoittamaan ja irvistelemään muoria, kun hän joskus pihan poikki kulkiessaan ja käydessään lehmäänsä katsomaan oli torunut heitä ilkivaltaisuudesta; ja sitä samaa peliä yrittivät he nytkin. Mutta aika oli toinen nyt. Muori kävi luisevilla sormillaan tukkaan kiinni, ja silloin oli pila poissa. Mammaa huusivat apuun, vaan jos "mamma" koetti puolustaa heitä, sanoi muori tyynenä, että "kyllä hän pysyy kopissaankin, jos niin tahdotaan, hakekoot muita apulaisia — —"

Silloin pääsi aina Almalta itku, hän kävi muorin kaulaan ja vaikeroi:

— Älkää muori kulta jättäkö meitä, mihin me sitten joudumme.

Se oli ollut alussa sanomattoman vaikeata se pyyntö. Se vihlasi sydäntä, että hänen, rikkaan talon tyttären oli pitänyt niin äkkiä siihen määrään alentua, sellaiseen pyyntöön vanhalta akalta, jota ennen oli ylenkatseella kohdellut. Vaan se täytyi tehdä, sillä ei ollut ajattelemistakaan omaan entiseen kotiinsa turvautua, kun siellä nykyään oli vallan ventovieras väki.

Mutta hänen ylpeytensä kärki oli hänen sairautensa aikana paljon tylstynyt ja viimeisten tapahtumain kautta oli se lytistynyt melkein myttyyn, niin että hän yhä keveämmällä mielellä sai sanotuksi "muori kulta". Ja lopulta ei tuntunut enään ollenkaan vastenmieliseltä kietoa kätensä muorin laihaan, ryppyiseen kaulaan.

Joppia syytti Alma koko tästä kurjuudesta, ja ainoastaan Joppia, tuota kurjaa, viheliäistä miestä, juopporenttua, joka oli häntä niin katkerasti pettänyt. Hänen teki toisinaan suorastaan mielensä työntää joku terävä ase puhki sen kähisevän rinnan, sillä niin hän sitä inhosi, raukkaa, joka ei nytkään vielä viitsinyt sen vertaista, että olisi tuonut huoneesen edes puusylyksen tahi vesiämpärin, ei muuta kuin rentutteli pitkin kyliä nytkin.

Kun tuskan ja vihan purkaus joskus meni kovin pitkälle, koetti muori hienosti panna painoa vaa'an toiseenkin puoleen, mutta se täytyi jättää, sillä silloin alkoi Almaa taas kouristaa.

Ja huomasi sentään muorikin, ett'ei Jopissa oikeastaan ollut kehun varaa vähääkään. Sillä vaikka hän konkurssi-iskun tultua ensin oli kokonaan joutunut häiriöön, itkenyt ja puhkinut sitä ääretöntä häpeätä, minkä ne hänelle tekevät, ja venynyt kotona selvällä päällä, niin oli hän heti ensimmäisen kuukausirahansa saatuaan lähtenyt kylille, sillä lieventämään suruaan ja häpeätään ja ottamaan uutta rohkeutta esiintyäkseen tuttaviensa luona. Ja hän kulkea huhtoi pitkin pitäjää jokaisen varakkaamman miehen luona, pyytäen niitä tulemaan huutokauppaan ja huutamaan hänen taloansa korkealle, sillä se kannattaisi kyllä. — Hän tietää paraiten, mitä siitä kannattaa maksaa, hän, joka aikoinaan on niin monta tuhatta siihen uhrannut.

Niin hän touhusi, sillä hänen ainoa toivonsa, salainen luottamuksensa, oli se, että hänelle itselleen vielä jää ylitse talostaan joitakuita tuhansia, joilla hän sitten muuttaisi Helsinkiin, ja rupeisi siellä puukauppiaaksi, päästen ikuiseen rauhaan näiden kirottujen maalaisten pilkallisista katseista.

Huutokauppapäiväksi oli hän hankkinut viinaa kotiin niin paljon kuin sillä kertaa oli irti saanut.

Alma lapsineen oli siirtynyt muorin kamariin, kokonaan piiloon. Eikä hän enään olisi voinut omissa huoneissaan ollakaan, sillä ne täyttyivät pian ihmisistä, joita tunkeili kaikkialle, tarkastaen ja arvostellen huonekaluja, vaatteita ja kaikkea, mitä näkyvillä oli. Ja kaikki piti olla näkyvissä.

Mutta Joppi häärii puolihumalaisena kansan joukossa, ja kun irtainta aletaan ensiksi myödä, kulkee hän miehestä mieheen, kehuen, kehoittaen ja yllyttäen nostamaan hintaa, sillä tavara on hyvää. — Kaikki on parasta laatua ja kannattaa lisätä, sillä se on hänelle itselleen maksanut niin ja niin paljon sekin kalu. Ja parhaimpia huutajia kuljettaa hän ryypyille kellarikamariin, mihin on kätkenyt viinalekkunsa.

— Tällainen talo, kehuu hän siellä, tästä voi huoletta luvata kymmenen tuhatta, vaikka ovat lurjukset arvioineet vaan kuuteen. Mutta mitä ne ymmärtää talojen hinnasta! Missä te tiedätte tällaista maitohuonettakaan — tämä on meijeri, tämä — missä, sanon minä, muualla kuin Riuttan kartanossa. Talo on hyvä, vaikka tästä nyt minua häätää koetetaan, kun olen hyvän luontoni tähden ensin antanut peijata itseäni. — Ai, ai, Jussila, kuinka minua on petetty — ja minä olen ollut hy-y-y-vä mi-i-hies aina, sanoo Joppi itkuun puhkeamassa. Mutta samassa pyyhkäisee hän kämmenensä selkäpuolella silmiään, retkahuttaa kättään, niinkuin heittäisi siitä pois jotain, ja sanoo:

— Äs! Otetaan toinen ryyppy vielä! Joppi muistaa ystäviään köyhänäkin — — —

Kun he tulivat ulos taas, myötiin pihalla lapioita, kuokkia ja muita peltokalun vähiä, sillä paljoa ei ollutkaan sitä lajia tavaraa talossa.

— Tule nyt Joppi huutamaan täältä itsellesikin aikoinaan lapio ja kuokka, saat halvalla, huusi joukosta joku irvihammas työmies.

— Ei sentään vielä, ei lähestulkoonkaan, vastasi Joppi, vaikka entinen mahti oli äänestä poissa; ja näyttääkseen, ett'ei hän vielä työmiesten joukkoon aijo ruveta, nykäsi hän muuatta isäntää hihasta ja katosi taas hänen kanssaan kivijalkaan.

Mutta kun hän siellä vähä väliä kulki ja joka miehen kanssa maisteli, jäi hän sinne kokonaan lopulta ja nukkui lattialle, laiminlyöden siten kokonaan hyvän tuumansa miesten huutohalua kiihoittaa.

Se päivä myötiin irtainta ja talo jäi seuraavaan.

Ei ollut enään paljon huutajia, sillä harva halusi metsätöntä taloa, vaikkakin hyviä tekomaita löytyi ja upea rakennus.

Kirjat luettiin, kartasta talon suuruus ja henkikirjurin todistuksesta sen veroitus ja luonto. Jopin kauppakirja, jolla hän isältään oli talon saanut, luettiin myös, ja siitä kuuli jokainen, millainen eläke on maksettava talon entiselle emännälle, Jopin äidille.

— Vai on sellainen eläke, hm! sanoi joku pitkämatkaisempi talon tavoittelija.

— Sellainen on, ja eläkekirja on myös lain vahvistama, niinkuin tässä kuulette, sanoi toimitusmies.

— Se vielä pitää olla kiusana, ajatteli Joppi, joka kohmeloisena hikoili huutajien joukossa, kun hän huomasi, että eläke tulisi alentamaan talon hintaa.

Huuto alettiin.

— Kuusituhatta! pannaan alku siitä, huusi kauppamies, kun se kerran on siitä kiinnitetty. Ei hän taloa havinnut ollenkaan, mutta täytyihän hänen alkaa siitä summasta, mitä oli talosta saatavaa.

Vasaramies huutaa "kuusituhatta, kuusituhatta — —" ja heiluttaa vasaraa samaan tahtiin. Mutta kauvan kestää, ennenkuin aletaan lisätä, ja pieniä summia vaan.

Huutajat ovat vakavan ja miettivän näköisiä.

Joppi on tuskan vallassa. Koko ruumis vapisee, ja silmät hätäilevinä, pyörien ympäri huonetta, koettaa hän ikäänkuin katseillaan vettä miesten suuta auki.

— Antavatko ne sydämmettömät hänen talonsa mennä niin polusta — ja hänelle ei jää mitään. Sekin viimeinen toivo näyttää pettävän.

Pitkä äänettömyys vallitsee ja vasaramies huutaa jo "toinen kerta".

Naapurin ukko, joka äänettömänä on seissyt ovipielessä siniseksi värjätty rohtiminen takki päällä ja piippu suussa, alkaa rykiä. Hän kaataa piippunsa nahkavarresta sinne kertyneen öljyn pois, irroitettuaan ensin posliinipesän, panee taas paikat paikoilleen ja pistää piipun taskuunsa, avaa sitten tämän valmistuksen jälkeen suunsa ja lupaa täydet seitsemäntuhatta.

Hän on päättänyt nuoremmalle pojalleen, joka on menossa maanviljelyskouluun, ottaa tämän talon, ja nostaa hintaa sen minkä kuka muukin tahansa, sillä se sopii hänestä niin hyvin, että veljekset ovat naapuria.

Mutta kukaan ei lisää enään.

— Toinen kerta, huutaa vasaramies. — Putoo, paukkuu, joll'ei apua kuulu!

Ei kuulu apua, ja vasara nousee pudotakseen "kolmannella kerralla" pöydän syrjään.

Joppi on juosta lyöjän käteen kiinni ja huutaa tuskaisella äänellä:

— Elä lyö vielä — eiköhän kukaan lisää? Tiedättekö te mitä tämä talo maksaa? — Kolme naapurin taloa — ja nyt se saa sen ilmaiseksi. — Elä lyö vielä — —

— Ei kukaan lisää, vakuuttaa huutajat kaikki; mitä näistä rakennuksista on tuloa.

Ja vasara paukahtaa.

Mutta Jopin koko luonto kääntyy nyt naapurin ukkoa vastaan. Hän pui nyrkkiään ukon edessä, räyhää ja sättii häntä minkä enimmin ennättää, niin että kaikki kummeksivat, kuinka ukko voi tyynenä kuunnella sitä. Ja toimitusmiehetkin jo huutavat pöydän takaa: "ole siivolla siellä!"

Vaan Joppi ei voi luontoaan hillitä.

— Nyljette minut puhtaaksi — lahjoitatte taloni tuollaiselle äijän rähjälle — sillä on kyllä tilaa kuukkia omilla tunkioillaan — eikä sillä ole millä maksaa, ja Nuurperi tahtoo rahat heti! — Onko sulla millä maksat, vaikka huutaa rääkyt — vai ottaisitko nyt minulta talon, kun et ole omaasi voinut kuntoon panna — toisit repaleisen joukkosi tänne minun hienoihin huoneisiini —

— Ole siivolla nyt, ett'ei tästä koidu vielä tätäkin pahempia asioita, kuuluu joukosta.

— Kyllä sinä olet tästä talosta jo osasi päältä ottanut, anna nyt minun koettaa, löytäisinkö vielä jotain minä sieltä korvista, kantojen alta, sanoo lopulta vakavana naapuri.

— Se on hullu, ja te lyötte sille talon. Luuletko minun rahoja korpeen piilotelleen — —

— Eipä ole takeita mitä olet siellä metsiä ajellessasi hassutellut, sanoo ukko vähän naurahtaen, kun huomaa, ett'ei Joppi ole hänen sanojaan käsittänyt.

Toiset kyllä ymmärtävät, mitä sellaisesta avaamattomasta talosta maksetaan, ja naurahtelevat hekin Jopin tuumille.

Mutta Joppi räyhää yhä.

— Sillä ei ole millä maksaa — minä vaadin uuden kuulutuksen, ja uuden huudon. Te ette saa pettää minua, kun taloni on kerran teidän haltuunne uskottu.

— Tämä ei ole sinun talosi, eikä meidänkään, sanoo toinen toimitusmies lujasti, vaan se on Matti Hinkkalan nyt, jolle se on julkisesti lyöty. Ja mistä sinä tiedät, vaikka hän paikalla maksaisi?

— Sillä ei ole niin paljoa, ja minä vaadin pikaista tilintekoa — —

Matti Hinkkala astuu samassa pöydän luo, kaivaa povestaan paksun lompakon, ja maksaa kaikkien ihmeeksi koko hinnan heti, vaikka oli maksuaikaa myönnetty. Mutta kun hän oli päättänyt varmasti talon huutaa ja hänellä kauvan aikaa oli ollut pankkiin talletettuna ja siellä kasvamassa joku summa rahaa, oli hän sen sieltä hakenut jo ennen huutokauppaa.

Joppi nolostui ja poistui sivulleen vilkaisematta.

Porstuassa ja portailla seisoskeli joitakuita joutilaita miehiä, uteliaita kuulijoita. "Nyt ollaan yhtä hyviä herroja molemmat", veti joku leukaansa Jopille. "Niin meni talo, ja nyt on hauskempi kulkea Kurjalasta Pirjalaan ja raastaa lapsijoukkoa perässään", kuului joku toinen sanovan.

Mutta Joppi riensi siitä ohitse, ja meni muorin kamariin. Siellä istahti äänettömänä tuolille — ja purskahti itkuun.

Vasta aika itkeäksesi, poika parka, sanoi muori, mutta Joppi itki vaan, kumarassa, pää kämmenten välissä — nyyhkytti ja puri hammasta — — —

Naapurin miehet iskevät kovalla voimalla talon töihin kiinni. Kyntävät peltoja ja kesäävät, perkaavat ojia, korjaavat aitoja, ja alkavat rahamiehillä panettaa isoa viemäriojaa Jopin korpeen takapalstalla, jossa vanhimmat kannot jo ovat koko lailla hapanneet ja nousseet maasta. Mutta huoneisiin ottavat he kesähyyriläisiä kaupungista, kun eivät niitä vielä itse tarvitse.

Jopin konkurssi alkoi selvitä siten, että velkojat toivoivat jotakuinkin omilleen tulevansa, vaan hänelle itselleen ei sieltä tulisi mitään jäämään.

Hän pyysi saadakseen toistaiseksi joukkoinensa asua muorin kamarissa, ja kun muori siihen suostui, ei siihen isännältä tarvinnut lupaa pyytää, sillä saihan eläke tehdä huoneellaan mitä tahtoi.

Ahtaus siinä oli tukala nyt jo kesälläkin, mitä sitten talvella, ja kun koko joukon vielä "toistaiseksi" täytyi syödä muorin eläkettä ja kuluttaa hänen vanhoja säästöjään, oli muori paha joutunut sangen vaikeaan asemaan.

Joppi koetteli kyllä lohdutella sillä, että hän ehkä vielä jonkun keinon keksii asian parantamiseksi talveen mennessä, mutta se tuntui toisista sangen epätietoiselta.

Kesä kuluu sentään niin ja näin.

Herrasväki surkuttelee sitä joukkoa, joka huonojen "afäärein" tähden on köyhyyteen joutunut, ja he antavat Almalle neulosta ja pitävät häntä muussakin avussa, minkä hän jaksaa, ja palkitsevat hyvin. Ja kun se on herrasväkeä, oikeata hienoa helsinkiläistä, on Alma mielellään heidän seurassaan ja apunaan.

Muori on vielä niin hanakka, että käy kiireimmällä ajalla talon töissä, heinässä ja rukiissa, kun häntä palkkaa vastaan on pyydetty.

Mutta Joppi kuleksii herrasväen poikain kanssa metsälammikoilla ongella, ja ojalla ravustamassa, saaden heiltä aina paperossia ja milloin mitäkin pientä lahjaa. Ja syksymmällä saa itsellensä jollain keinolla pyssyrämän, jolla yrittelee metsänotusta särpimeksi. Mutta ei sieltä mitään tule, eikä viitsi hän saadakseen saakka kävelläkään, sillä kaikki tarmo on nyt jo mennyt häneltä.

Ja pääasiassa oleksiikin hän metsissä pyssyineen vaan sentähden, ett'ei ole muuta tekemistä eikä muuhun kykene, ja miettii siellä jotain mahdollista keinoa, millä voisi vielä vähänkään päästä jalkeilleen.

Ja lopulta hän luulee jo keinon keksineensä: hän rupeaa leipuriksi.

— Kirkonkylänkin pakari oli niin paljas tänne tullessaan, ett'ei ollut kuin paitarisa päällä ja toinen kainalossa — sen tietää Joppi — ja nyt sillä on jo oma huone ja elää hyvin. — Sen hän tekee paikalla. Alma osaa hyvin leipoa, leivotaan aluksi täällä kotona ja hän käy myömässä — —

Tuumasta toimeen!

Hän saa kauppiaalta hyvällä puheellaan säkin vehnäjauhoja velaksi, päästäkseen alkuun, ja isännältä luvan käyttää pakarin uunia pientä hyyryä vastaan, kunhan vaan hankkii itse puut.

Puiden kanssa on isompi pula. Niitä olisi kyllä pitkin metsiä hyviä, kuivia puita, kaikenlaisia karankoja, joita saisi vapaasti ottaa, ja vaikka vielä talvenkin varaksi koota, mutta mikä niitä sieltä jaksaa kokoilla! Lopulta saa hän kylältä halkoja, velaksi myös, sillä määrällä, että heti maksaa, kun saa vehnäsistä rahaa. — Ja niistä saa, vakuuttaa Joppi.

Niin pannaan säkki vehnäjauhoja leiväksi, ja hyvin osaakin Alma leipoa. Herrasväkikin tuumaa, että ei taida olla hullumpi yritys.

Sitä syödään vahvasti maistimiksi, ja jätetään hyvä kasa lasten varaksi kotiin, kun Joppi pyhäaamuna, kirkkaana elokuun sunnuntaina, lähtee palkkahevosella sitä kirkonmäelle myömään.

Leipä tekee kauppansa hyvin, sillä renkipojat kehuvat sen olevan vahvempaa kuin pakarin vehnäsen, ja Joppi kärsii äänettömänä pilapuheet, joita hänen korviinsa singahtelee istuissaan häkkirattailla vehnäskorineen kirkkoaidan kulmauksessa, hän nieleskelee ne vaijeten, kun tuntee taas kovaa hopeata hyppystensä välissä.

Ja kun kuorma on lopussa ja hän päällisin puolin summailee voittoansa, huomaa hän ilokseen, että hyvästi kannattaa piipahtaa kievariin ja ottaa kerran vielä pullo olutta — tahi pari, ei se tunnu mitään — ja näyttää, ett'ei Joppi sittenkään vielä ole niin yhtä kynnessä kuin luullaan ja huhutaan. Ja hän sitoo hevosensa keskievarin aitaan kiinni.

Kun ei Joppia kuulu ajoissa kotiin, on hevosen vuokraaja käynyt levottomaksi niinkuin kotoväkikin — ja hän lähtee astuskelemaan iltapäivän viileällä kirkolle päin. Ja kun ei kuulu Joppia vastaan, käy hän ja käy yhä eteenpäin mietteissään, kunnes tulee kievarin portille saakka ja huomaa siinä aidassa hevosensa, joka hörähtää häntä vastaan, alahuuli lerpassa.

— Sitä on poika! murahtaa mies — kiusaa toisen hevosta siinä pitkän päivän nälässä ja kärpästen syötävänä. On se haettava sieltä pois, että saa edes kyytirahan.

Joppi on siellä ennallaan taas. On joutunut muutamien muiden juopottelijain pariin, unohtanut koko tämän kurjan maailman, ja reuhaa parhaana miehenä joukossa, kortit kourassa.

Mutta hevosen hakija tuo hänet puoli väkisellä ulos, asettaa rattaille ja ajaa kotiin. Ja tuskin löytyi kyytirahaa Jopilta.

Herrasväki alkaa häntä yrmiä tämän urotyön jälkeen. He säälivät vaimoparkaa ja lapsia entistä enemmän ja lähteissään antavat heille kaikenlaista ylijäämää elannon avuksi.

Kituen käy elämä — ja syksymmällä ajaa vielä eräänä päivänä vallesmanni lautamiehen kanssa pihaan, ja ryöstää kauppiaan jauhovelasta lopunkin omaisuuden, vuoteen ja vaatteen vähät, mitä niitä liikoja oli. — —

Talvi lähestyy, ja nyt alkaa jo muorikin tuskastua todenteolla ja joutua hätään hänkin. Hänen varansa eivät tällä tavalla pitkälle kestä — ja sitten vielä sellainen tavaton rauhattomuus siinä ahtaassa kamarissa vanhalla ihmisellä. Lapset kitisevät ja parkuvat kaiket yöt kylmällä lattialla.

Joppi koettaa edes jollain tavalla asiata lieventää. Hakee nurkista laudan jätteitä jotain, ja alkaa niistä kyhätä lavan tapaista ovinurkkaan, mutta kun on tottumaton kirveesen, lyö polveensa pahan haavan ja joutuu viikkokausiksi vuoteelle itse.

Hätä kovenee ja suora nälkä rupeaa jo ahdistamaan. Rukoillaan muoria lähtemään kunnanmiehen puheille, sillä muuten tästä tulee kamala kuolema — — eikä auta muu, kuin että muori lähtee, sillä hänen on mahdoton enään elättää yksin sellaista joukkoa. Ja hänkin tietää vaivaiskassan viime aikoina tulleen hyvin anteliaaksi.

Lautakunnan esimies on ihmeissään ja suutuksissaan, puhuu juomisesta, tuhlaamisesta ja saamattomuudesta, mutta muori selittää, ett'ei niitä voi elävältä nälkäänkään tappaa — mies on sairas — vaimo heikko — ja viisi alaikäistä lasta.

Mutta esimies ei sano voivansa apua antaa tässä tapauksessa lautakuntaa kuulematta, ja ottakoot itse sitte tuonnempana tietoa, onko myönnetty.

Kuluu vielä joku viikko tuskallisessa odotuksessa. Muori lähtee uudestaan kuulustamaan, kun ei sano Joppi itse millään tavalla ilkeävänsä, vaikka jo jalaltaan kyllä kykenisi, ja hän palajaa sillä tiedolla, että on lautakunta myöntänyt apua, säkin jauhoja aluksi, koska hätä on niin suuri. "Mutta enhän minä niitä sieltä mitenkään kulkemaan saanut, voit mennä itse noutamaan, kelkka luistaa hyvin jo", sanoi muori.

Joppi harmittelee, ett'ei muori ottanut kelkkaa mennessään mukaansa ja tuonut jauhoja — —

— Kun kehtaat! Kiitä Jumalaa, että olet minun toimellani päässyt edes katon alle. Olisit maantiellä, jos Herra viisaudessaan olisi tahtonut kutsua minut ennemmin pois täältä, näkemästä tätä kurjuutta. Ja kuka sinua silloin auttaisi! sanoo vakavana vanhus.

Jopin täytyy lähteä, siinä ei nyt auta mikään muu keino, eikä hevosta anna kukaan.

Mutta ihmisiä häveten asettaa hän lähtönsä niin, että vasta iltahämyssä saapuisi kunnanmiehen luo ja sieltä pimeässä kääntyisi paluumatkalle. Kunnan esimies — vaikka monta ryyppyä olivat ennen yhdessä ottaneet — antoi ankarat nuhteet Jopille, ja vakuutti, ett'ei täältä hyvinkään pitkälle anneta, koska mies vielä näyttää siksi voimissaan olevan, että työhön kykenee.

Mutta ei ollut Jopissa enään voimaa paljon, sillä tielle oli jäädä se puolen tynnörin jauhosäkkikin, jonka hän sai. Väsymys alkoi jo alkumatkasta rasittaa, ja pienen taipalen tultuaan, täytyi hänen hengästyneenä levätä, istuen säkin päälle kelkassaan.

Ilta kuluu ja jo yllättää yö, ja Joppi taivaltaa kelkkoineen vasta Teuron ojan poikki omille entisille mailleen.

Päivä on ollut kylmän tuulinen. Illemmalla tuuli äityy ja nyt se kuljettaa jo kevyttä, syksyistä lunta tielle, ja painaa sen siihen kovaksi, tahmeaksi peitteeksi, jossa kelkan jalas kulkee raskaasti naristen.

Se tekee loppumatkan tukalammaksi vielä.

Sillankorvan mökki on jo pimeä.

Kovasti tekisi mieli kolkuttaa sinne lämpimään tupaan yöksi ja maata siellä aamuun, mutta hän häpeää heitä, mökin asukkaita — ja pelkää ett'ei saa säkkiään ollenkaan kotiin sillä kertaa, jos aamuun kinostaa pahemmin.

Ja hän jatkaa vaikeata matkaansa.

Kuun puolisko on noussut taivaalle ja luo hämärää valoaan ylitse aution seudun, ja näyttää matkamiehelle selvissä piirteissä vaalean harmaat pilvet, kun ne kilpaa temmeltäen, huimassa vauhdissa lentävät sen ohitse, tullen itäpohjoisesta Kilpisuon ylitse.

Joppi istahtaa taas uupuneena kelkkaansa.

— Voi katalia ihmisiä — voi tätä petollista maailmaa! ajattelee hän, katsellessaan aukeaksi hakattua maata siinä pitkin tien sivua — omaa entistä metsäpalstaansa. — Että ne ovat julenneet minua niin onnettomasti pettää. — Olisinko täyden saanut metsistäni, niin kärsimättä olisi nyt tämä tuska ja murhe, kipu ja tämä häpeä — —

Tuuli yltyy yhä Jopin siinä istuissa, ja kun sillä on vapaa peli yli aukean suon ja yli paljaitten mäkien, nostaa se yhä kinosta tiellä, ja kasvaa kohta oikeaksi myrskyksi, jonka käsissä pienet puun limat mäellä — siellä täällä harvallaan — huojuvat avuttomina ja lopulta hienosti parahtaen katkeavat. Se nuolasee lumen kiviltä, juoksuttaen sitä muassaan pitkin maata niinkuin savua — ja jättää niiden mustat kylet näkyviin valkealta pohjalta — niin että ne katselevat mäeltä alas maantielle niinkuin tummat silmäkuopat kuolleen valjenneesta kallosta — ilkkuen — —

Se iskee esteettömästi, täydellä voimallaan, metsän rintaan oikealla puolen tietä — ja siellä räiskyy ja rytisee, kun jäiset oksat ja kokonaiset rungot murskautuvat.

Joppia alkaa kamottaa yksinään keskellä tuimaa luontoa, ja hän ponnistaa viimeiset voimansa, päästäkseen kylään.

On kuin joku aave olisi lähtenyt kulkemaan hänen jälessään sieltä Teuron mäistä — ja hän katsahtaa vähä väliä arasti taakseen — kylmän hien vallassa — ja saapuu niin lopulta puoliyön aikaan aivan menehtymäisillään kotiin.

Vielä riisuu tuessaan puhuu hän vaikeasta matkastaan ja tästä onnettomuudesta, mihin hän on ihmisten tähden joutunut, kun ne puolesta hinnasta veivät Hinkkalan metsät —

Mutta muori kääntää kylkeään olilla ja huokasee:

— Ja vaikka olisit saanut niistä kolminkertaisen hinnan, niin et sinä Joppi parka olisi siitä yhtään rikkaampi.