I. (continued 2)

— Se on tietty, ja turkki on minun!

Ja paikalla veti Joppi turkin päällensä.

— Niin istuu kuin valettu, sanoivat toiset. — Herroiksi vallan! Kelpaa sillä naimaan lähteä!

Joppi, ottamatta turkkia päältään, kaivoi takkinsa povitaskusta lompakon, jonka löi kämmenestänsä toiseen, niin että maiskahti. Sitten tempasi hän sieltä, pitempään lukematta, viisi satamarkkasta ja heitti pöydälle, niin että yksi löyhkähti siitä lattialle.

— No no, sanoi Oskari ja otti sen ylös.

— Raha ei puutu, lue siitä veli Nuurperi! ärjäsi Joppi, silmät loistaen.

— Kolme riittää, vastasi kauppias, pane loput korjuusi. — Minä otan nämä kolme ja annan viisikymmentä takaisin. — Jaa, se sokeri ja kahvi joka tuotiin —

— Siitä sopii ottaa — aina vaan kuinka veli tahtoo.

Joppi pisti takaisin saamansa pienet rahat housunsa lakkariin ja heitti lompakon kaapin päälle.

Jussi oli ovinurkastansa, jossa hän yhä istui, seurannut tarkkaan Jopin liikkeitä. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän näki Jopilla niin paljo rahaa, ja korvissa alkoi humista. Katse pysähtyi Jopin lompakkoon kaapin päälle. — Oli sillä rahaa, kehnolla, ja hänellä ei muuta kuin kaksi markkaa! Ja hän tuijotti lompakkoa silmiään räpäyttämättä, niinkuin kissa, joka tuntikausia voi maata hiiren lävellä, kääntämättä kertaakaan katsettaan siitä pois.

— Heitä turkki päältäsi, lämminhän täällä on takkisellaankin; vai luuletko vieväni sen pois, sanoi kauppias Jopille.

— Minulla on jo takkikin liikaa, menköön tuonne, tuumi Oskari, heittäen takkinsa vuoteelle.

— Ei huolta minun tähteni, tämä poika kestää kylmät ja kuumat, jos tarvitaan! sanoi Joppi. — Viime talvenakin, markkinareissulla, tanssin Miemalassa seitsemän valssia turkki päällä, ja se oli toista se. Mutta kylläpä kuiskailivatkin tytöt keskenään, että mistähän noin reima poika mahtaa olla!

Hän hypähti istuiltaan ylös niin että tuoli kaatui. — Ja teen minä sen nytkin, jos tahdotte nähdä. — Onhan täällä tyttöjä ja musiikkia —

Hän ryntäsi tupaan, paraasen tanssin pyörteesen, turkki leveänä, ja toiset perässä katsomaan.

Pari parilta vähitellen väistyi syrjään, karttaakseen Jopin tölmäyksiä, ja hetkisen päästä seisoi koko tanssiväki seinivierillä katselijoina ja Joppi yksin tanssasi.

Hiki valui virtana hänen hohtavan punaisella naamallaan ja keuhkot huohottivat kuin palkeet, kun hän leiskui nurkasta nurkkaan; ja kun yhden piian heitti, niin otti heti toisen.

Lopulta hän kompastui ja kaatui pesän eteen tyttöinensä niin että jyrähti.

Vimmastuneena karkasi hän ylös ja tahtoi paikalla tietoa, kuka oli rohjennut tehdä koiruutta hänelle, sillä ilman sitä hän ei olisi kaatunut. Hän tuskin sai puhetta. Ääni tuli aluksi niin ahtaasti, että se ainoastaan pihisi ja vinkui ja vaan toisinaan kovempaa kiljahti. Kun kaikki vakuuttivat, ett'ei kukaan ollut mitään koiranjuonta tehnyt, eikä olisi tahtonutkaan tehdä talon isännälle, joka oli ollut niin hyvä, että oli tullut heitä huvittamaan, julmistui Joppi kahta kauheammasti. Hän tempasi pesäha'an uunin nurkasta ja rupesi komentamaan joka sorkkaa tuvasta ulos.

— Älä hyvä veli tyhjästä noin vimmastu, koetteli Oskari lepytellä häntä.

— Tahdotko toisen läven päähäsi sinäkin, tukkijunkkari, kiljui Joppi heiluttaen pesähakaa.

Joukko katsoi parhaaksi poistua, vaikka tosin nurpeana.

Porilaiset tukkimiehet ainoastaan tekivät vastuksen, ollen enin humalassa ja tottuneempia tällaisiin yhteentörmäyksiin.

Jo heitti Joppi turkin päältään keskelle lattiata, ja julma tappelu olisi tainnut alkaa, mutta Oskari sai miehensä peräytymään pois, kuiskaten heille jotain korvaan.

Kauppias oli syljeskellen ja "fyskam'ia" popotellen (tuli aina ruotsia, kun hän jotain puhui tai laski itsekseen) lähtenyt tuvasta kamariin, hakien Jussia valjastamaan hevosta. Hän muisti Jussin olleen kamarissa, mutta se ei ollutkaan siellä. — Varmaan hän muisti väärin. — Yhdentekevä, ajatteli hän, tottapa täältä jonkun saa kyytiin, kun nyt ensin tarpeeksensa tappelevat.

Hän istui pöydän ääreen, ja kun siinä totiverstaat olivat paikoillaan, meni hänen kätensä aivan kuin itsestään lasiin ja hän pisti yksinään "palan päälle", hymyillen tyytyväisenä hyvästä turkkikaupastaan.

* * * * *

Siinä kiireisessä tanssiin lähdössä ei kukaan ollut laisinkaan huomannut, että Jussi jäi yksin kamariin, vaikka hän istui entisellä paikallaan ovinurkassa. Jäätyään yksin, kavahti hän seisaalleen ja kurkisti oven rakosesta eteiseen. Vaan havaittuaan, että jok'ikinen sieltä oli pakkautunut Jopin perässä tupaan, veti hän hiljaa oven kiinni. Koko hänen entinen huijauksensa Jopin kanssa liiti muutamassa silmänräpäyksessä läpi hänen ajunsa. — Juuri Jopin tähden hänen palkkansa on mennyt ja yhdessä se on pelattu ja juotu. — Nyt se pitää hyvänään kaikki, minkä hän on hävinnyt, eikä anna kuin yhden markan — ja tekee vielä itse kupin valmiiksi hänelle, työntäen kouraan kuin koiralle. — Päätös oli Jussilla paikalla kypsä. — Kärsiköön Joppi vahingon, on sillä rahaa, eikä se niiden määrää muista, kun pitkin permantoa heittelee. —

Hän kuulosti vielä hetkisen ovella — ja hypähti sitten varpaillaan kaapin luo, pöydän vieressä. Siinä se oli Jopin avoin lompakko ja sieltä näkyi punaisia rahan kulmia. Jussin alkoi kädet vavista ja sydän löi, niin että kuului omissa korvissa. Hän katsahti pöydälle, otti konjakkipullon ja kaatoi tyhjään lasiin. Kädet vapisivat, hän kaatoi sivu, pöydälle, mutta sai sentään otetuksi hyvän kulauksen — ja hän tempasi lompakon käteensä. Hätäilevällä kiireellä hän selaili rahoja, mutta siinä ei ollut kuin pelkkiä satamarkkasia. — Jos se huomaa kumminkin, kun ottaa niin paljon — mutta kun pienempää ei ole. —

Hän puristi yhden setelin kouraansa ja heitti lompakon paikoilleen. — Pitää maistaa vielä. — Hän tavoitti uudestaan pulloa käteensä, mutta sattui katsomaan peittämättömään akkunaan. Lasista, pimeätä syysyötä vastaan, heijastui valkean valossa hänen oma kuvansa. Hän säpsähti kauheasti ja pullo jäi kajoamatta.

— Olikohan siellä vaan kukaan ikkunan takana —

Hän hiipi ulos ja tuli kenenkään huomaamatta pihalle.

Tultua valosta äkkiä ulos, tuntui pimeys vielä mustemmalta, se oli kun seinä edessä. Ei voinut kättänsä eroittaa. Hapuroiden tuli Jussi portaan pieleen ja seisoi siinä.

— Ei hän oikein tiennyt mitä tehdä tai mihin mennä. — Pistäisiköhän rahan taskuunsa ja menisi rohkeasti tupaan tanssimaan. — Hän pisti jo kätensä taskuunsa, pitäen kumminkin yhä seteliä kourassaan. — Ei, se ei sovi, sillä jos Joppi huomaa, että raha on vailla, niin hänet paikalla syynätään.

— Mutta jos hän yhtäkaikki vie sen takaisin, ennenkuin ketään tulee tuvasta ulos — heittää vaikka ovesta lattialle — niin luulee Joppi sen itseltänsä siihen vaan pudonneen. — Pitäköön omansa —

Hän hiipi portaille takaisin, mutta samassa alkoi tuvasta kuulua meteliä, ja miehiä tuli ulos.

Jussi loikahti takaisin pihalle ja alkoi pimeässä juosta kujan suuta kohti, mutta lankesi porttiin ja loukkasi polvensa. Hän nousi ylös ja aikoi mennä eteenpäin, pidellen polveansa, vaan samassa huomasi hän edessään jonkun mustan esineen, sillä silmä otti jo vähän eroittaakseen esineitä toisistaan. Ja hän seisattui. — Siinä seisoo joku — kukahan se on — — Ei se ollut kuin vanha tuulen murtaman koivun pökkä aitovieressä, ja Jussi oli sen kyllä nähnyt joka päivä, mutta nyt se näytti ihan ihmiseltä. — Nyt ne tulevat sieltä jo tänne päin tanssijat — kuuluu selvään puhe ja astuntaa pihalla — —

Jussi heittäytyi aidan yli pellon puolelle ja kulki vähän matkaa piennarta alas noroon päin. Sitten kyykistyi hän poikkiaidan viereen ja alkoi kuunnella. Hän varoi, ett'ei häntä nähtäisi, sillä häneen tuli äkkiä se kumma luulo, että hänet voitaisiin nähdä — vaikka oli pilkko pimeä.

Jo kuului puhe aivan selvästi ja joukkoa tuli kujaan.

— Sika koko Joppi, kuului joku sanovan, — aivan syyttömästi syyttää!

Enempää hän ei kuullut, sillä kiroileminen ja laulun kulotus sotki puheen, mutta enempää hän ei tarvinnutkaan.

— Siinä se oli nyt! Joppi on heti huomannut ja alkanut syyttää tanssiväkeä.

Hän juoksi alemmas aitoviertä noroon, vaikka polvea koski pahasti. Ojanko norossa oli jäänriitteessä, mutta keskeltä se petti ja hän kastui vyötäisiään myöten. Huuh, kun tuli kylmä. — Hän tuli heinäladolle ojangon takana, kiskoi irti muutamia ovilautoja ja meni heiniin. Mutta oltuaan jonkun aikaa heinissä, tunsi hän, että housut ja saappaat alkoivat jäätyä. Ja le'uat löivät yhteen, että hampaat kalisi.

— Tämä on sietämätöntä, ajatteli Jussi. — Tuli mitä tuli, mutta ei tätäkään kestä — lämpimään pitää päästä. — Ja raha on pantava piiloon — syynätkööt sitten — hän kieltää, eikä kukaan nähnyt — joll'ei siellä ikkunan takana ollut joku —

Hän pani tarkasti muistiinsa hirren, jonka halkeamaan kätki setelin, ja läksi varotellen taloon takaisin.

Kaikkialla oli hiljaista. Tupa oli jo pimeä. Jussi kiersi rakennuksen ympäri. Jopin kamarissa oli tuli, mutta akkuna oli sisäpuolelta peitetty. Hän kuuli sieltä äänekästä puhetta ja näki jotain liikkuvia varjoja ikkunaverhon lävitse, mutta puheesta hän ei voinut saada selvää.

— Pakarissa olisi lämmin, ajatteli hän, — mutta siellä varmaan makaa se Vihtori — eräs vanha ukko, joka oli kisaviikon ollut päiväläisenä — ja se herää ja alkaa kysellä jotain.

Hän yritti mennä saunaan, mutta saunan ovi oli sisäpuolelta säpissä.

Täytyi mennä pakariin.

— Häh! kuka se? — kysäsi unen höperössä ukko, joka siellä makasi, niinkuin Jussi oli arvannut.

— Minä olen, vastasi Jussi. Läksin tästä illalla pimein päin metsän poikki Kulmalaan ja putosin ojaan — täytyi palatakseni. Huh huh!

— Kuka käskee pimeässä oikopolkuja koluamaan, murahti ukko ja veti peitettä ylemmäksi.

Mutta Jussi riisui tulta ottamatta saappaat ja housut jalastaan, heitti ne uunin päälle ja kiipesi itse perässä.

Hän valvoi koko loppupuolen yötä ja vasta aamulla, kun ukko talliin lähtiessään oli puhunut, kuinka isäntä illalla suuttui tanssijoille, rauhoittui hän niin paljon, että nukkui, ja makasi puoleen päivään.

Vaikea hänen kumminkin herättyään oli olla, ja kun joku katsoi häneen tai kysäsi jotain, pampahti rinnassa heti ankarasti ja hengitys kävi ahtaaksi. Eikä hän oikein ennalleen tahtonut rauhoittua, vaikka hän kaikkien, yksin Jopinkin, toimista ja puheista kyllä varmaan huomasi, ett'ei koko asiasta tietty mitään. Ja turha hänen pelkonsa oli ollutkin, sillä Joppi ei ihan tarkoin muistanut alkujaankaan, kotiin tullessaan, rahojensa määrää, eikä tullut epäilleeksikään, että kukaan olisi voinut hänen lompakossaan käydä. Ja kun sitten vielä yöllä oli humalapäissä seteleitä moneen kertaan vaihdettu, pienitty ja pehmitetty, ei ollut kummaa, jos Joppi aamulla oli vieläkin tietämättömämpi, millä lailla mikin seteli oli kapertunut.

Jussi läksi illan suussa Hinkkalasta, vaatevähät pieneen myttyyn käärittyinä kainalossa, ja lupasi ottaa passin vallesmannilta ja lähteä ulkopitäjiin töihin.

6.

Heti kun maa oli siksi jäätynyt, että rapakot ja korven onkalot miestä hyvin kannattivat, alkoi kirvesten pauke, huikkina ja kaatuvien puiden ryske kuulua Hinkkalan metsästä Teurossa.

Kirvesmiehiä oli, niinkuin tavallisesti puulaakin metsiin, kokoontunut läheltä ja kaukaa. Siinä oli kieleviä savolaisia, suurisuisia pohjalaisia, ja hämäläistä joukossa, oman paikan miestä, kaikki vankkoja, kokeneita, monivuotisia tukin kaatajia, tai kesäisiä uittomiehiä, joista useimman oli talvi tavannut kesätamineissa — ei rahan puutteesta, sillä sitä liikkui runsaasti — vaan sen vuoksi, että kesällä ei ruumis ollut suuria verhoja kaivannut — ja talvella se pakoitettiin kärsimään siinä toivossa, että se taas kevään tullen ja palkan ylentyessä saa sitä enemmän viinaa.

Hinkkalaan oli suuri osa heistä ottanut asuntonsa, niin että talo oli muodostunut oikeaksi kasarmiksi. Rivoja puheita, laulun renkutusta ja kortinlyöntiä kesti talon tuvassa melkein läpi yöt. Olutta hilattiin kirkolta "resukaupalla", ja usein kävi niin, että joku pullo lyötiin toisen miehen kalloon rikki, tahi kaapattiin halko nurkasta, tahi näytettiin, miten pohjalainen teräs välkähtää takkavalkean valossa — ja aina makasi joukosta joku potilaana, parannellen vammojansa.

Talon rengeille se oli erittäin hauskaa ajanvietettä, eivätkä he siihen väsyneet, vaan istuivat tuvassa koko pitkät talviset puhteet korvat hörössä, kohennellen puita leveäsuisessa takassa; ja tuskin malttoivat he hevosia hoitaa. Ja päivät heiltä kului siihen, että toivat silloin tällöin havukuorman tukinlatvoista kotiin, ja nölkkivät sitä pieneksi navetan katoksessa, kun piiat olivat valitelleet navettaa niin märjäksi, ett'ei käymään päässyt, tai pienivät he polttopuita kuivasista ja tuoreista koivuista pakahtuvan edessä, että riittäisi loimuavaa takkavalkeata tukkimiehille iltakaudeksi, sillä polttopuu oli Hinkkalassa kokonaan joutunut kirveen nenään sittenkun vanha isäntä oli kuollut.

Tukki-Oskari oli lupauksensa mukaan ottanut pääkorttierinsa Jopin luokse, ja sieltä hän kävi vuoroin kaikissa puulaakin metsissä sillä paikkakunnalla, mittaamassa ja lukemassa katkotuita tukkia, muistikirja ja keltainen mittapuikko aina varmasti takin rintataskussa. Ja hänellä oli uuraana seurakumppanina Joppi, joka nyt vietti oikeita huolettomia herrasmiehen päiviä, kyyditellen orillansa Oskaria metsiin.

Melkein säännöllisesti oli heillä pyssyt ja koira ja evästä mukana, sillä kun oli muutoinkin mentävä joka päivä metsään, sopi niin mainion hyvästi tavoittaa saalista siinä samassa. Vaan syksyistä koiraa ei Jopilla enään ollut eikä samaa pyssyäkään, sillä hän oli niitä pelaillut, myönyt ja vaihettanut, ja taas välillä ostanut uusia, kun ei tahtonut milloinkaan saada oikein mieleisiään, hyviä. Niissä sattui aina olemaan joku vika, joku sellainen vajavuus, jota ei heti saadessaan ollut huomannut, vaan jonka sitte metsällä vasta huomasi, etupäässä siitä, ett'ei saanut tarpeeksi saalista.

Jotkut irvileuvat olivat sanoneet syyn olleen Jopissa itsessään, mutta sen otti Joppi pahaksi loukkaukseksi. Suuttuipa hän jahtivoutiinkin niin, että heistä tuli pitkäksi ajaksi vihamiehet, kun tämä leikillään oli luvannut sakoittaa Jopin eläinrääkkäyksestä, väittäen ettei koko kulmakunnalla kohta ollut terveraajaista otusta, sittenkun Jopista oli tullut jahtimies. Kaikki muka saivat häneltä siipeensä eroituksetta. Mutta siitä Joppi oli suuttunut, sydäntynyt ja vannonut tänä talvena Oskarin kanssa vielä ampuvansa ilveksiä, ja näyttävänsä tuollaisille mokomille, kateille "häntäherroille" — niinkuin hän sanoi — kuinka jahtia käydään.

Ja kun satoi lumen maahan, niin oleili hän metsässä vielä entistään ahkerammin, melkein aina Teurossa. Sillä jos siellä oli muutenkin niin miehekästä kävellä isäntänä Oskarin rinnalla ja katsella kuinka omaa metsää kaadettiin, niin piti siellä nyt lumen tultua vielä erittäin vaania ilveksen jälkiä. Ja kymmenen markkaa oli Joppi luvannut heti sille hakkuumiehistä, joka hänelle ilmoittaisi tuoreet ilveksen jälet. — Mutta tulivatko ilvekset sinne? kyllä ne kaikkosivat pienempääkin meteliä!

Useasti istuivat he Oskarin kanssa metsässä nuotiolla, jonka hakkuumiehet olivat päivällistiloilleen tehneet. Ja kun mäet kajahteli kirvesten iskuista ja kun miehet tuhkasivat puitten rytinällä kaatuessa, oli se Jopista niin hauskaa, suorastaan niin mieltä ylentävää, että hän kavahti seisaalleen kannon päästä ja sanoi melkein liikutetulla äänellä kumppanilleen: "tämä on niin hauskaa, Oskari. Otetaan ryyppy —"

Mutta kun Joppi olisi tajunnut honkain surumielisen puheen, kun ne siinä kivikkoharjulla tuulen käsissä valitellen ja päitään kumarrellen haastelivat omaa kieltänsä, tahi kun hän olisi ymmärtänyt harmajanaavaisten kuusten syvän kohinan harjun alla korvessa, olisi hän ehkä voinut toisella tavalla ilmaista hauskuutensa niiden kaatumisesta. Vaan hän, aivan samoin kuin kaatajatkin kaikki, oli hetken ilakoiva, reuhaava lapsi, jolla ei ollut mitään syvempää harkintaa toimiensa pohjana, eikä itse koettanut sitä mistään saadakaan. Että puutkin voisivat puhua jotain, sitä ei Joppi olisi koskaan osannut ajatellakaan, vielä vähemmin hän olisi voinut niiden puhetta ymmärtää. Sillä hänellä pitää olla huomio ja tajunta teroitettuina, pitää olla syvä harrastus asiaan, joka voi tulkita viisaan luojan suurta kirjaa ja ymmärtää metsien kohahtavia sanoja.

Ja niin saivat puut itseksensä puhua viimeiset puhuttavansa, tuulen viedä aukealle suolle ja toisiin metsiin.

Ja kuuset korvessa kohisivat näin: "meidän ensimmäiset esi-isämme ovat tässä samassa paikassa imeneet juurensa kiinni jäykkään, laihaan saveen, ja siihen nälkää nähden ja kituen sortuneet — mutta suku on jatkunut yhä — ja niin on maatunut tähän samoille kasvintiloille polvi polven päälle, imien uusi polvi aina enemmän voimaa entisten mädänneistä rungoista. Meillä ei ole enään puutetta — me tunnemme juurillamme savisen jankon päällä jo lihavan mullan — ja siksi olemmekin näin reheviä. Tässä on jo väkevyyttä ylitse meidän tarpeemme ja voisi meidän jälkeemme kaatumatiloillamme aaltoilla keltainen ruis, tuottaen huolettoman ravinnon monelle luomakunnan paremmalle eläjälle — eikä voimaa puuttuisi nyt, koska meidän runkomme muutetaan heliseväksi rahaksi — mutta onko miestä toimeen — —"

Ja vanhat tasalatvalset hongat mäellä viuhuen valittivat: "kun te tietäisitte, te, jotka siellä allamme hihkutte, mikä katala asukas pitää tyyssijaansa tuolla Kilpisuossa — ja jos te tahtoisitte, niin te jotain tekisitte —. Me olemme sen tunteneet hyvin pienistä vesoista saakka, siitä saakka, kuin uletuimme kurkistamaan kivien ylitse suolle, ja me kammoksumme sitä aina, vaikkei se meille itsellemme pysty vahinkoa tekemään — sen voima on tehoton meidän karkeaan pintaamme, joka kestää talven kireimmän viiman — mutta me vihaamme sitä sen kamalan jälen tähden, minkä se jättää tuonne etäälle kyläin vainioille. — Se piiloutuu joka kevät suohonsa sammalen alle ja kun se kesäiltoina saa korviinsa emonsa kuiskaukset — joka kuuluu asuvan kaukana pohjan jäävuorilla — lähtee se liikkeelle, yhtyäkseen vanhimpansa kanssa yötiseen hävitysretkeen — auttaaksensa emoansa pahoissa töissä. — Monena satana kesäyönä olemme me nähneet sen hiipivän piilostansa niinkuin aaveen — kylmänä — kuuraisena — ja isonevan yhä silmäimme kantamiin saakka niityille ja pelloille. — On vihlonut sydäntämme, kun päivän kirkastuessa sitten olemme nähneet, mitenkä se kurja kylmällä yöllisellä syleilyllään on ryöstänyt vihannuuden reheviltä kasveilta, niinkuin impeyden vielä varttuvalta neidolta. — Ja kun aurinko aamulla on luonut säteilevän katseensa heihin — on heidän päänsä ollut nukuksissa ja kasvonsa kalman kalpeat. — Ja kun ihmiset ovat lähteneet asunnoistansa, olemme me peltojen pientareilta kuulleet monta karmaisevaa kirousta — monta huokausta — ja nähneet monen kyynelen sekaantuvan kastehelmiin maassa — —. Tätä kamalaa näkyä on meidän pitänyt ikämme katsella — voimatta sitä estää, vaikka olemme kaiken vanhuutemme lämmönkin avuksi panneet —. Tarvittaisi uljaita miehiä, jotka sen hirviön lopettaisivat — kaivaisivat, hävittäisivät ja perustuksineen penkoisivat sen asuinsijan tuolla suolla. — Me annamme ilolla henkemme avuksi, kun tietäisimme vaan, että meidän vesojamme ja nuorempiamme säästettäisiin — ja että he kerran tältä karuiselta mäeltä saisivat nähdä iloisempia näkyjä kuin me — — —."

Haa-uu-ii-rräts! kaatui samassa vanha honka, saatuaan kuoliniskun — kaatui kiviröykkiöiseen mäkeen, työntäen tyven korkealle. Latva ja oksat menivät räiskyen tuhansiksi pirstaleiksi ja paljas runko makasi siinä valkealla lumella, tyvi ilmassa.

— Hii-ih! huusivat kaatajat — se on hyvää pärepuuta kun niin heitti tyveänsä.

— On sitä joka lajia minun metsässäni, huusi vastaan Joppi nuotiolta, jossa hän kyykyllään lämmitti taskumattiaan, sanoen pakaisevan suuta, kun se oli jäänyt kannon nenään.

— Kyllä tämä on hauskaa, sanoi hän kääntyen Oskariin — otetaanpa kerran resu olutta tänne metsään, niin saa antaa noille miehille. Ne ovat niin peijakkaan lystiä poikia.

— Kutka sitten, joll'ei ne, sanoi Oskari asiantuntevasti. — Otetaan vaan resu, saahan tässä hyvin lämmitettyä, ett'ei yskää tule.

— Menisköhän ne hakemaan, en viitsisi itse, kun on niin mukava olo tässä valkealla? Ottakoot hevoseni torpasta.

— Anna joku lantti, niin lähtevät mielellään vaikka kuka. — Hoi Soikkeli, tules tänne! huusi Oskari.

Kyllä sitä on niinkuin sotaherra! Huutaa vaan ja jo toinen juoksee — ajatteli Joppi.

Olutta saatiin, ja noudettiin sitä usein jälestäkinpäin metsään. Siitä sukeutui talven mittaan oikea sananparsi, että "hei pojat, tämä on hauskaa, otetaan resu taas".

Ja jos sitä juotiin metsässä, niin juotiin kotona enemmän vielä, ja useat tukkimiehistäkin olivat niin olueen ahneita, että sitä piti olla yhtenään sianläskin paineeksi.

Niin hummattiin Hinkkalassa ja Hinkkalan metsässä, ja vietettiin vanhain honkain hautajaisia koko aika kuin niitä kaadettiinkin.

Mutta kun iloinen joulu oli vietetty ja loppiaisesta alkoi "härkäpäivät ja reikäleipä", rupesi Joppi huomaamaan, että rahakin kuluu. Hänelle oli tullut tavaksi sanoa, että kyllähän jokamies rahaa saa, kun tahtoo, mutta kaikki eivät osaa sitä oikein käyttää — herroiksi, mutta nyt hän hoksasi käyttäneensä sitä hieman liikaa, eikä ollut hänellä jälellä kahdesta tuhannesta paljon muuta kuin rikkeimet rillat, turkki, koira ja pari pyssyä, sekä muuta yhtä ja toista.

— Mennyt kuin mennyt, tuumi hän huolettomana. — Saapa keväällä toista — ja onhan tavaraa.

Ja kun Oskari pyhäin jälestä oli kuuluuttanut hevosmiehiä metsään, pani Joppikin molemmat renkinsä hinaamaan tukkia joelle. — Ainahan sieltäkin joku penni herahtaa, sanoi hän, — kun ei ole tässä kotonakaan mitään kiirettä. Itse hän ajoi pukkire'ellään renkien perästä, Oskari takana — metsään.

Sattuivat siinä ahtaassa kujassa juuri heidän edelleen kääntymään naapurin pojat, vetäen navettalantaa pellolleen kasaan, ja Jopin oli vaikea päästä oriillaan ohitse.

— Pois alta, sontakuskit, tahi lasketaan mäsäksi, huusi Joppi.

Toiset eivät olleet kuulevinaan — ajakoon perässä laukulle saakka sen muutaman sylen.

— Tie auki, kuuletteko! Eihän tässä voi perässä käyttää — panette koko kylän haisemaan.

— Siitähän leviää teidänkin pellolle, vastasi perimmäinen poika, veitikkamaisesti katsahtaen taakseen.

— Huuti, mukula! Pidä huoli omistasi vaan, tiuskasi Joppi, ja oli sotkettaa pojan hevosellaan, kun hän siinä edellä käveli kuormansa perässä, pitäen kahin sarvista molemmin käsin kiinni — mutta samassa kääntyivät he jo laukusta pellolle ja Joppi sai vapaasti huristaa eteenpäin.

— Riivatun suupalttia poikia tuolla naapurin äijällä, sanoi hän, kääntyen Oskariin.

Tukinajo kävi kovalla kilvalla, sillä usealle oli sellainen raha-ajo kovin mieleistä ja tuottavaa, kun sai aina selvän rahan heti kouraansa — ja muutenkin se oli hauskaa suuressa miesjoukossa.

Pari viikkoa niitä oli jo ajettu, kun eräänä aamuna Hinkkalassa tuli renki isännän puheille siinä tuumassa, että kuinkahan päin nyt aletaan toimia, kun heinät ovat lopussa, eikä ole suurin muutakaan rehua jälellä. —

Se oli Jopista kumma kuuluma, että rehu alkaa loppua, ja vasta oltiin Paavaliin tulossa — joka vanhain sanan mukaan "jakaa karjanruuan kahtia". Ei hän muistanut isävainaan ostelleen, kuin jonkun kerran ihan keväällä, jos oli sattunut myöhäinen kevät — vaikka kyllä niukkuutta oli sekin aina valitellut.

Joppi sydäntyi rengille ja koko väelle. — Ne ovat häntä pettäneet — se ei ole muuten mahdollista. — Ne ovat tehneet vääryyttä hänelle ja haaskanneet hänen tavaraansa —

Hän juoksi vihasta puhkuen hengästyksissään tallit ja navetat ja ladot, huusi ja kiroili.

Hän ei ollut navetassa käynyt milloinkaan, ja kun hän nyt juoksi sinne kovalla huudolla ja mehkalla, niin pelästyivät lehmät, rupesivat rynkäilemään ja reuhtomaan. Sonni riipasihe huonosta vitsakytkyestä irti, mölähti pahasti, kaapasi sorkallaan sontaa, niin että sitä lensi ympäri navetan, ja töyttäsi isännän päälle. Joppi sai hädintuskin vältettyä puskun, tempasi havupuun ovipielestä ja iski sonnia päähän.

— Saatanan elukka, huusi hän, ja löi lyömistään, kiertäen ympäri navettaa selkä edellä.

Olisi tainnut sonni hänet keihästää sarviinsa, kun hän vimmassaan ei älynnyt juosta pakoon, mutta piiat paiskasivat hädissään molemmat ovenpuoliskot selkiselälleen ja saivat ajettua sonnin ulos.

— Te olette samallaisia lehmiä täällä kaikki, te niinkuin nuo toisetkin, ärjyi Joppi piioille. — Täällä lehmät syövät heiniä, makaavat heinissä ja sontivat heiniin, ja te katselette päältä —. Mitä tämä on, häh? Sanoppa! Ja hän otti olkitukon lehmän takaa ja heitti piian silmille.

— Olkiahan ne ovat, sanoi piika, itkuun puhkeamaisillaan.

— Olkoot vaikka olkiakin — olenko minä käskenyt olkia sontaan panemaan.

— Mutta kun ei ole saatu havuja tarpeeksi ja täällä on ollut niin märkää, rohkeni piika väittää.

— Vai ei havuja — vai ei havuja, matki Joppi, tarkastellen lehmäin alusia — ja hän löysi sieltä oikeita heiniä.

— Onko tämä vaksia sitten, häh?

— Menee niitä aina alle joku tukko, selitti piika, kun ne ovat huonosti tehtyjä kesällä, tunkkaisia —

— Sinä ole itse tunkkainen, lätys, senvuoksi ne eivät syö. —

— Mutta onko isäntä käynyt täällä katsomassa, kuinka ne syövät ja mitä ne syövät, ja syödä niiden pitäisi — tuon kantaneen kumminkin, kun miehet tahtovat maitoa joka päivä.

— Olkoot maidotta! Ja kas sellainen maito kannattaa ajaa heiniä sontaan. Kyllä minä teidät — ja selvän minä tästä teen — panen lihaksi joka sorkan ja ajan teidät talostani pois.

— Siunaa ja varjele tätä komentoa, sanoi piika toiselle, Jopin rientäessä läähöttäen talliin.

Renki seisoi ovella.

— Te lurjukset olette syöttäneet hevosille liikaa.

— Ei ne liikoja ole saaneet, eikä viime aikoina tarpeeksikaan, paitse Pekka —

— Ja sekin on sentään kuin rukki, ja ensi viikolla sillä pitäisi markkinoille — —. Voi yhtäkaikki, voi tuhannen kertaa! Pitääkö minun nyt lähteä teidän tähtenne rehun ostoon.

— Ei kaiketi se meidän syymme ole, että rehu loppuu. Isäntä vainaan aikana ei kuulunut olleen kuin kaksi hevosta ja näitä on neljä —

— Elä venkaile, se ei sinuun kuulu vaikka olisi neljäkymmentä.

— No ei kuulukaan, ja kuolkoot vaikka nälkään minusta nähden, mutta sen minä sanon, ett'ei niillä enään tukkia mäestä viedä.

Joppi oli niin äkäinen, että olisi käynyt renkiin kiinni, jollei toinen renki olisi samassa sattunut tulemaan talliin.

Hän meni suutuksissaan kamariinsa takaisin ja alkoi tuumia, mitä nyt olisi tehtävä, sillä pahalta näytti todellakin asiain tila.

Hän oli huomannut, että paljon ne olivat haaskanneet heiniä hukkaankin, mutta se ei nyt enään siitä miksikään muuttunut. Mutta hän ei sentään ymmärtänyt, mitä varten niin oli tehty. — Palkolliset puolestaan olivat kyllä ymmärtäneet oman etunsa. He pääsivät vähemmällä vaivalla, kun työnsivät aika kasan kerralla eteen. Ei tarvinnut sitten niin usein käydä ruokkimassa, ja oli tuumittu, että jos elukka siitä ajoi huonompia jalkoihinsakin, niin ajakoon.

Jo alkoi Joppia vähän kaduttaa, että oli niin jyrkästi seurannut isävainaansa kauppakirjaa, ja heti eroittanut äitinsä talontoimesta pois, erikseen asumaan. Olisihan se voinut sentään pitää jotain hoitoa navetassa, koska karjanrehu ennenkin riitti, ja vähällä piti, ett'ei hän lähtenyt jo äitinsä puheille. — Mutta ei, hän ei sittenkään mene — päätti hän uudelleen. — Olisi häpeä nyt vasta häneltä apua hakea, ja toisekseen, jos äidin yhteen liittyisi, olisi vapaus poissa taas, niinkuin ennenkin. Siltä pitäisi aina salata ja piiloitella yhtä ja toista. — Häpeä on ostaa rehuakin näin aikaiseen, ja kun nyt riittäisi edes rahat sellaisiin. — Mutta kun ei ole rahaa enään tuskin muuta kuin markkinareissuun. — Kun ei huomannut tehdä sellaista kauppaa, että sen metsän hinnan olisi saanut kaikki yht'aikaa — —

Häntä alkoi taas tuskastuttaa talon pito.

— Kyllä tämä sittenkin on yhtä saakelin vätystystä, mutisi hän itsekseen. — Ollapa herra, niinkuin esimerkiksi nuo virkamiehet. Ei ole tappelemista palkollisten kanssa, eikä karjanrehuja haettava. Joka on virkaan päässyt, se nostaa ruunulta rahaa vaan niinkuin roskaa, ja elelee.

Mutta siinä ei nyt sillä kertaa mikään muu auttanut, kuin panna miehet lopuilla rahoilla, joita oli markkinoita varten säästänyt, hakemaan olkia ja kauroja, sillä heiniä hän ei päättänyt ostaa, koska kuuluivat kallistuneen. Ja eläähän hevoset ja karja jauhosilpullakin lopun talven, tuumaili hän.

Kun Oskari illalla palasi Jussilan metsästä, missä oli yksinään ollut mittauksilla, pyysi Joppi häneltä pari sataa markkaa etukäteen lainaksi. — Sillä nyt on käynyt niin tuhannen hullusti, sanoi hän, ett'ei auta muu, ja markkinoille meno on aivan välttämätöntä, vaihettamaan Pekka pois, koska se on saanut patin jalkaansa.

7.

Talvimarkkinain aattopäivänä — jotka markkinat tavallisesti ovat Kallenpäivän aikaan tammikuulla — ovat Joppi ja Oskari yhdessä matkalla Hämeenlinnaan, Joppi vaihettamaan parempaan pattijalkaa orittansa, ja Oskari muuten markkinoita katsomaan ja hakemaan rahaa lisää tukinajoa varten.

Joppia veti luontonsa joka markkinoille vastustamattomasti. Ne olivat hänen lempimatkojansa ja oli hän niihin jo nuoresta pojasta tottunut ja ihastunut. Isä oli antanut hänen mennä — ja niin oli hän jo aikaiseen niillä matkoilla päässyt Hattelmalassa ja Punaportilla markkinahuijauksen, kortinpelin ja hevosvaihdon makuun, eikä häntä sittemmin koko ikänään voinut mikään voima pidättää markkinoille menemästä. — Hän joskus kerskaili itsekin sitä, että jo sillä ijällä oli kehittynyt niin eteväksi markkinamieheksi. Ja totta se olikin, sillä tarkimmilleen hän tiesi, missä paikassa mikin Hollolan tai Asikkalan hevoshuijari tavallisesti piti korttieria, missä oli paras ja turvallisin korttia lyödä, ja mistä sai hankituksi itsellensä yönaikana pienellä lisämaksulla nuijan viinaa, sittenkuin puodit ja ravintolat oli sulettu.

Vankkana hän istui nytkin rekensä perässä, supinahkaturkissaan, pitkä varret saappaat kumikalosseihin pistettynä, ja ajoi varovasti Pekkaa, ett'ei se hikaantuisi ja siitä pörröttyisi, sillä sen täytyi huomenna olla välttämättä sileän, jos mieli saada hyvän kaupan.

Ja varma hän oli myös, että hän hyvän kaupan tekisi, sillä pattia Pekan jalassa oli mahdoton kenenkään huomata, kun hän oli patin päältä polttanut karvan kuumalla raudalla lyhemmäksi, ja hangannut sen sitten poltetulla korkilla sileäksi ja kiiltäväksi. Ja kun Pekka oli ollut laihanpuoleinen, oli Joppi syöttänyt sillä ennen lähtöään alunaa, josta se paisui ja tuli turpeaksi. — Keino, jonka hän oli oppinut eräältä vanhalta hollolaiselta, ja jota hän piti erityisenä salaisuutenaan, ilmaisematta sitä edes parhaille ystävilleen.

Iltahämyssä saapuivat markkinamiehet kaupunkiin ja pysähtyivät Myllymäkeen. Siinä oli Jopilla tuttava kauppias, jonka luona hän oli monasti ollut ja jonka talliin nytkin sai hevosensa yöksi.

— Se on niin hyvä, kun saa hevosensa varmaan paikkaan, oli hän sanonut Oskarille, — kyllähän miehet aina toimeen tulevat.

Itse he läksivät kaupunkiin tapailemaan markkinatuttavia ja hakemaan ajoissa yösijaa, sillä kauppiaalla ei ollut miehille tilaa. Lähtiessä oli Joppi sentään varmuuden vuoksi pannut rautavitjat hevosensa kaulaan ja lukinnut sen niillä kiinni.

Kaupungin kestikievariin he suuntasivat käyntinsä, ja kun siellä vielä oli kamaria saatavissa, niin hyyräsivät he yhden omiin hoteihinsa, ja menivät kapakan puolelle katsomaan kylmästä tultua jotain suuhunsa.

Siellä oli kaikki huoneet humalaisia täynnä ja pöydät lainehti viinaa, olutta ja kaikenlaista juomatavaraa, ja vaikka palvelijoita oli kuin "Vilkkilän kissoja", piti heidän sentään hiessäpäin juosta, ennenkuin saivat jokaisen janoisen, juotavata huutavan markkinamiehen suun tukituksi.

Jopin ja Oskarin piti seisaallaan ryypätä tuutingit tiskin ääressä, sillä istuintilaa ei ollut enään.

Oskari ehdoitti, että mentäisiin omaan kamariin ja tilattaisi sinne — mutta silloin sattui Jopin silmä joukossa erääseen markkinamieheen, joka veti niin hänen huomionsa puoleensa, ett'ei hän malttanutkaan lähteä.

Se oli pitkä, tummanverinen mies, lammasnahkaturkki yllä, remelillä kiinni vedettynä, suuri karvalakki päässä ja piiska kainalossa, kulkien ympäri aivan kuin olisi kiireellä tullut jotakuta hakemaan. Hän näytti olevan aikalailla humalassa, päättäen reuhtovista ja horjuvista liikkeistä — mutta kumma kyllä, hän horjui sentään siellä toisten joukossa ja pöytien välitse niin osavasti, ett'ei hän kertaakaan loukannut ketään eikä tehnyt mitään vahinkoa — josta voi tulla siihen varmaan luuloon, että hän tekeytyi humalaisemmaksi, kuin mitä oli.

Kulkien ympäri huoneita pöydästä pöytään, aivan kuin olisi ollut tuttava koko sekalaisen seurakunnan kanssa, kyseli hän yhtenään hollolaiseksi murtaen, että "onks' siin' pöyläss' sellaist' miest' joka rohkenie hevoist' vaihtaa". Useassa pöydässä näytti hänellä sentään olleen likeisiä ystäviäkin, sillä hän istahti hetkeksi jonkun polvelle puhuen hyvin tuttavallisesti tämän kanssa suusta suuhun, tai vieden suunsa aivan toisen korvaan, kuiskaten jotain, silmät omituisesti vilkkuen. Mutta kauvan hän ei malttanut olla yhdessä kohti.

— Katsopa tuota miestä, sanoi Joppi Oskarille. — Se on Pennalan Niku Hollolasta, parhaita hevosmiehiä, mitä minä tunnen. Se velikulta pelasi minulta viime talvimarkkinoilla toista sataa Hattalmalassa — ja tekisipä melkein mieleni niistää sitä nyt. — Tuttava se on kaikkein kanssa — kumma kun et sinä tunne? — Näetkö, kuinka kulkee ympäri kuin kotonaan, heh!

— Vaan näkyvätpä sille suuttuvan tuossa pöydässä, osoitti Oskari.

— Ne on niitä pöyhkeitä Hauholaisia, kyllä minä tunnen nekin miehet — vaan ei ole pelkoa, että Niku kiikkiin joutuu, kyllä se osaa vastata ja osaa välttää myös. Niku huomasi Jopin ja tuli luo.

— No, Joppi, vaihdatko hevosta tällä reissulla? — hyvää iltaa sentään.

— Onko sulla hyvä, että kannattaa vastata? kysyi Joppi.

— Karva kuin silkkiä ja kintut kuin vieteriterästä —

— Missä se on?

— Tuolla on pihalla.

— Ei sitä sentään pimeinpäin vaihdeta. Missä sinulla on korttieri?

— Myllymäessä, vanhassa paikassa.

— Jaha! — Mutta jos lähtäis koettamaan —

— Vaikka paikalla, sanoi Niku ja lyödä ravahutti piiskan varrella saapasvarteensa.

He läksivät ulos, Oskari perässä.

Pihalle tultua, ja Nikun hevosta irti päästäessä, kuiskasi Joppi Oskarille:

— Minä menen ilman piruuttani sen rekeen — vai tuletko mukaan sinäkin?

— Ei minua haluta, eläkä huoli sinäkään suotta lähteä nyt.

— Kyllä minä menen, päätti Joppi ja heittäytyi puoleksi pitkälleen Nikun rekeen, ja Niku ajoi Myllymäkeen, erään syrjäisemmän, pahanpäiväisen talorähjän pihaan, johon seisatti. Siinä korjasi hän hevosensa jonkunlaiseen vajantapaiseen pihan perällä, jossa kuului olleen muitakin kylmissään hörhöttäviä hevosia, ja Joppi jäi siksi aikaa seisomaan rakennuksen eteen.

Ainoastaan yksi ovi näkyi vievän rakennukseen sisään, sen päästä, suoraan pihalta. Sivuseinällä olevat pienet, neliruutuiset ikkunat olivat sisäpuolelta niin peitossa, ett'ei valonsädettäkään päässyt pihalle, vaan että siellä sisässä sentään oli elämää aikalailla, sen saattoi päättää siitä yhtämittaisesta, epäselvästä horinasta, joka sieltä kuului niinkuin ampiaispesästä.

Jopin vielä seistessä pihalla, aukeni äkkiä ovi, aivan kuin jonkun sisällisen voiman pakoituksesta — tahi niinkuin aukenee höyrypillin läppä — ja heitti hetkiseksi pihalle valonloimauksen — kovan, sekasotkuisen äänen rähäyksen ja vaaleana usvana kylmään ilmaan kohahtavan höyrypilven — vaan samassa kun se sulkeutui, kuului sieltä sisältä pihalle vaan entinen tukautettu sorina.

Joku mies oli tullut ulos ja useita ääniä oli huutanut hänen peräänsä, että: "muista nyt, pullo mieheen — —"

Joppi oli hyvästi eroittanut miehen valoisassa ovessa ja se oli näyttänyt ihmeen tutulta, vaan kun ovi oli äkkiä taas sulkeutunut, jäi se kohta hänen silmiinsä valon huikaisun vuoksi entistään pimeämmäksi, eikä hän voinut ollenkaan huomata, mihin mies oli kadonnut.

— Ihmeesti tutun näköinen mies, mutisi hän astuessaan Nikun perässä huoneesen sisään.

Se oli jotensakin avara huone, mutta niin matala, että pitkän miehen otti melkein pää kattoon. Sen takana mahtoi olla pari pienempää huonetta, koska peräseinässä oli kaksi ovea, ja useampaa huonetta ei koko rakennuksessa ollutkaan. Joka kohta kantoi merkkiä tavattomasta rappeutumisesta ja likaisuudesta, ja piti olla tavallista vankempi nenävärkki, että saattoi pahoinvoimatta olla hetkenkään siellä sisällä, sillä niin täynnä oli lattian ja la'en väli mädännyttä oluen ja tupakan hajua, kuin ainoastaan huonoimmassa nurkkakapakassa saattaa olla. Mutta siltä istui Jopin ja Nikun sisäänastuessa siellä joukko iloisia markkinamiehiä keskellä huonetta, vanhanaikuisen, kuluneen, pyöreän pöydän ympärillä, lyöden korttia ja latkien olutta. Parin tyhjän olutlaatikon päällä seinivieressä nukkui mies, ja toinen väsähtänyt matkantekijä makasi peräseinällä, ovien välissä olevan pienemmän pöydän alla lattialla, kuorsaten kauheasti.

Juuri kuin ulkoa tulijat astuivat sisään, tuli toisesta peräovesta etummaiseen huoneesen selkä edellä vanha, paljaspäinen, kiiltävänkuluneesen sortuukkitakkiin puettu mies, riidellen armottomasti häntä ulostyöntävän akan kanssa. Akan "nuuskakamarin" katto oli joskus menneisyydessä painunut niin pahasti sisään, että hänen puheensa tuli yksinomaan kurkusta, ja vaikka sitä sentähden oli melkein mahdoton ymmärtää, saattoi kumminkin heidän riidastaan huomata, että siinä oli talon isäntä ja emäntä. Sillä isäntä oli pistänyt muutaman olutpullon hinnan omaan taskuunsa, salaa akalta, ja siitä nyt oli tora, koska akka tahtoi välttämättä pitää itseoikeutettua kasöörin virkaansa loukkaamattomana. —

Joppi tuntui olleen hyvin tervetullut tähän hauskaan seuraan ja useammat tervehtivät häntä kuin vanhaa tuttua.

Nikulle ei puhuttu mitään ja hän istui kuin isäntä omaan pöytäänsä.

— Ei Koskinen ole tullut? — kysyi hän.

— Ei, vastasi yksi joukosta, — eikä se tänä iltana sieltä tulekaan.

— No nyt on piru merrassa —

— Huomenna on asia raastuvassa esissä ja haaste saatiin joka mies.

— Kirottu poliisi!

— Ne väittävät vaan, että hevonen on varastettu ja että tuntomerkit lyövät yhteen sen Hausjärveltä varastetun hevosen kanssa, jota on kuuluutettu —

— Hoo pojat! — minäpä näytän toteen, että Koskinen on sen rehellisesti tunnetulta mieheltä ostanut —

Samassa tuli joku sisään.

Joppi istui selin oveen, eikä huomannut tulijaa, ennenkuin se alkoi puhua. Hän kääntyi hämmästyneenä oveen päin ja näki edessään oman entisen renkinsä, Jussin, joka kaivoi pulloja taskustaan ja asetteli pöydälle.

— Mutta kuinka on Jussi täällä?

Sillä seikalla on oma historiansa.

Jussi oli syksyllä Hinkkalasta lähdettyään kuleksinut siellä täällä tukkimetsissä Hämeenlinnan ympäristössä, säilyttäen satamarkkaistaan takkinsa vuorin väliin neulottuna. Vaan pitempää aikaa ei hän yksillä paikoilla ollut viipynyt, sillä palkka hänen mielestään ei ollut tarpeeksi riittävä missään, ja niin etsi hän yhtenään uusia työmaita, pelaten ja tuhlaten ansionsa mitä sai, ja jättäen pieniä ruokavelkoja jälkeensä joka paikkaan. Satamarkkaistansa ei hän ollut tohtinut särkeä, peläten epäluuloa, vaan kun hän lopulta oli kyllästynyt sitä povessaan kantamaan ja takkikin oli alkanut jo niin ränstyä, että sen piilopaikkaa oli pitänyt monasti muutella, oli hän loppiaisen jälkeen, vähää ennen markkinoita, tullut kaupunkiin. Mutta kun sielläkään — rikkisissä vaatteissa ollen — ei ollut rohjennut missään kauppapuodissa tai muussa julkisessa paikassa vetää rahaansa esille, oli hän lopulta joutunut siihen paikkaan Myllymäessä, missä hän nyt on, ja saanut siinä hyviä, auttavia apumiehiä. Raha oli pienitty ilman suurempaa pulaa, Jussi hankkinut itselleen parempaa vaatetta, ja jäänyt rahoineen siihen mielestään ylen hauskaan paikkaan viettämään joutilaita herraspäiviä.

Kun sitten markkinat lähenivät, ehdotteli talon väki yksissä tuumin Jussille, että ruvettaisiin kaikin puulaakiin, ennenkuin hänen rahansa loppuu, ja hankittaisi markkina-ajaksi hyvää ansiota, josta Jussillekin lankeisi hyöty hänen osuutensa mukaan. Tuuma oli Jussista ollut mainio ja hän oli paikalla ollut taipuvainen niin helppoon rahan ansioon.

Hankittiin sitten viinaa niin paljon kuin saatiin, lisättiin sitä hiukkasen vedellä, ja korkkailtiin tyhjiin olutpulloihin valmiiksi kauppatavaraksi. Koko varasto kätkettiin vanhaan perunakuoppaan ulkohuonerähjän takana, ja odotettiin markkinoita. Kaupan piti käydä Jussin nimessä ja tulisi hän hoitamaan sen anniskelua. Oluen anniskeluun oli emäntä jo kauan sitten hankkinut itselleen oikeudet kaupungilta.

Sinne kuoppaansa oli Jussi silloin juuri ollut menossa, kun Joppi hänen pihalla näki ulos tulevan, ja sieltä hän nyt astui pulloineen takaisin huoneesen.

— Mistä sinä Jussi tänne — mitä sinulla niissä pulloissa on? — kysäsi Joppi yhteen kyytiin, ja toinen vastasi, että hän on markkinoilla niinkuin isäntäkin, kun on oma herransa nyt — ja mitä pulloihin tulee, niin tottapa antanevat toiset maistaa.

Sitä maistettiin, kaadettiin olutlasiin vaan, ja se oli viinaa.

Kun Joppikin tahtoi puolestansa tarjota, kysyi hän Jussilta, mistä sitä saa?

Ei sanonut Jussi sitä hänellä itsellään olevan, mutta noutamaan hän kyllä menee vanhalle isännälleen, jos saa ryypyn vaivastaan.

— Mitä se maksaa?

— Kaksi markkaa nuija.

— Onpa tupla hinta, mutta hae häntä pari nuijaa sentään, tuossa on raha. — Eihän sitä muualtakaan halvemmalla saa näin myöhällä enään, sanoi Joppi.

Hierottiin siinä välillä sitten vähän hevoskauppoja, mutta kun jokainen kehui omaansa parhaaksi ja "kaikki siat ovat pimeässä mustia", heitettiin kaupat päättämättömiksi aamuun ja alettiin uudelleen lyödä nakkia.

Jussi tuli peliin mukaan.

— Hyvinpä sinä olet rahoissasi, sanoi Joppi.

— On se toista, kuin renkimiehenä, vastasi Jussi, vetäen taskustaan osansa pöytään.

Ja hän on kovin mielissään, että pääsee kerran koettamaan Jopin kanssa isommassa seurassa. — Nyt sitä ei auta vääryyden teko — nyt siltä on puserrettava entiset häviöt takaisin — juuri tällä paikalla — tässä pöydässä — hän on oppinut pelaamaan hänkin jo, ja tietää milloinka nakkaa — —

Peli kävi kiihkeällä innolla. Miesten silmät kiiluivat savuavan lampun valossa verisinä, lihakset vavahtelivat kasvoissa, käsi puristi kuumeentapaisesti likaisia korttia. Kuului kirouksia ja pirullista, voitonilosta rähähtävää naurua. Jonkun oli kasvot aivan kalpeat, toisen taas punaisenhohtavat ja hikiset. — Tuska, kiihko ja voitonhimo olivat yhä nousemassa.

Hetken aikaa näytti onni suosivan Jussia, ja hän voitti pienempiä summia, riemuiten sisimmässään, kun näki Jopin häviävän.

Mutta se kääntyi pian ja kohta pyyhkieli Joppi pelin toisensa perästä pöydältä taskuunsa, leveästi nauraen ja istuen rehevänä, kyynärpäät pöydällä, toisten pannessa rahaa kassaan.

Jussi oli saanut ison "pietin" ja sekin meni Jopin taskuun.

Hän puri hammasta ja alaleuka alkoi pahasti vavahdella. — Haa, saatana! ajatteli hän. — Pitääkö sen nytkin voittaman minulta —

Hän pani kiihkeänä "pietinsä" uudestaan kassaan — ja huomasi kauhukseen, että siihen ne menivätkin jo hänen rahansa kaikki. Kortit jaettiin, vaan kukaan muu ei nakannut kuin Joppi — ja niin joutuivat isäntä ja entinen renki uudelleen kahden peliin.

Joppi vei heti ensimmäisen tikin.

Jussi oli niin vimmatussa kiihkossa, että koko ruumis vapisi. — Siinä oli nyt ainoat rahat menossa samalle miehelle, joka kerran ennen jo oli tehnyt hänestä paljaan.

Joppi sai toisenkin tikin, ja Jussilta oli valtti lopussa. — Nyt se voittaa taas — sillä on valtti kädessä varmaan —

Jussi oli koko pelinajan ollut kohona irti tuolista, pöydän yli kumartuneena, ja tarkastanut Jopin kouraa, missä hän korttiaan piti, niin että oli ollut pelkkänä silmänä koko mies.

Yht'äkkiä iskee hän ylitse pöydän molemmin käsin Jopin ranteesen kiinni niin että pulloja kaatuu —

— Roisto, kirahtaa hän hammasten välistä — sinulla on liikoja korttia taas.

— Se on vale, hellitä! Ei ole kuin valttikymppä ja voitto on minun, — ja hän kahmasee toisella kädellään rahat pöydältä ja vie taskuunsa.

— Elä vie rahaa ennenkuin näytät korttisi —

— Hellitä, kirottu, kyllähän sitten näet, karjasee hurjasti Joppi.

— Ei heltiä kätesi nyt, ennenkuin avaat kourasi — avatkaa sen koura, miehet, ja syynätkää, se on ennenkin —

Mutta samassa iskee Joppi vapaalla nyrkillään Jussia rintaan niin että tämä kaatuu ja mukana menee koko pöytä, pullot, lasit ja lamput, kovalla helinällä, ja huone jää pilkkoisen pimeäksi.

Isäntäväki riensi kamarista, ja kun ovi aukeni, tuli uudestaan valoa huoneesen.

Mutta Jussi oli kavahtanut lattialta ylös. Hänen ajunsa läpi on silmänräpäyksessä kulkenut kaikki se vääryys ja vahinko, jonka hän viime vuonna kärsi Jopin tähden — ja nyt vielä tämä viimeinen iso tappio — suora ryöväys — ja tämä lyönti — ja hän on temmannut puukon tupestaan ja töyttää raivossa Jopin päälle.

Sen huomasivat toiset ja karattiin Jussin käteen. Vaan ei voitu enään ehkäistä voimakasta iskua, saatettiin se vaan harhaan — ja puukko tunkeutui päätä myöten Nikun olkaan.

— Ai jumala! — se otti minuun, huusi Niku, vaipuen alas.

Yleinen hämmennys syntyi.

Ei ollut kukaan siinä mylläkässä kuullut, mitenkä toisessa kamarissa avattiin akkuna, ja kaksi naisen ääntä kirkui poliisia.

Niitä liikkuu ahkerasti Myllymäen kulmalla markkina-aikana sotilaspatrullin kanssa.

Kapakkahuoneessa toiset olivat kovana Jussille, toiset parhaallaan vetivät puukkoa Nikun olkapäästä, mihin se oli jäänyt törröttämään, kun ovi äkkiä temmattiin auki ja siitä näkyi kaksi painettia. Poliisi ja kaksi sotamiestä kiväärit kädessä, kumartui matalasta ovesta sisään.

Ne tekivät pian selvän asioista.

Niku pannaan omaan rekeensä ja viedään läänin lasarettiin sidottavaksi — tahi kuolemaan, sillä kukaan ei voinut varmaan päättää kuinka kävisi, koska haava näytti pahalta. —

Muu joukko kaikki, jok'ikinen viedään poliisikamariin, sekin poikkinenä emäntä, vaikka hän paraansa päästä koettaa panna vastaan ja sättiä poliisia. Nukkuvatkin potkitaan ylös — ja he tekevät seuraa unenpöperöisinä — silmiään hieroen, syljeskellen ja haukotellen — vaikka eivät tajua koko tästä komennosta mitään. Kaikki muut käyvät vapaina, mutta Jussia vartioidaan, ja vedetään kädet selän taakse kiinni setolkkaremmillä, jonka poliisi ottaa Nikun hevosenkaluista, muristen, että täältä jo tänään vietiin mies ja hevonen ja nyt viedään koko roska perässä. — Kun piru virittäisi tuleen koko hökkelin.

Poliisikamarissa manataan ja tuomitaan koko tämä matoinen maailma pataluhaksi, mutta erittäinkin vielä nämä markkinat, jolloin ei saa pahaakaan rauhaa yöllä eikä päivällä. Pidetään lyhyt poliisitutkinto, jossa selviää, että Jussi yksin on ollut syypää koko tapaukseen, ja tulee vielä sekin ilmi, että hän on kulettanut markkinamiehille viinaa. Jussi koettaa puollustautua urheana — ei ymmärrä ollenkaan asemansa vaarallisuutta — ja ajaa syyn Jopin ja isäntäväen päälle. Puhuu vääryydestä korttipelissä ja yhteisestä viinakaupasta.

Mutta joka mies väittää yhdestä suusta, ett'ei ole ollenkaan pelattukaan, kuin leikin vuoksi. Ja isäntäkö olisi ruvennut viinaa myömään, joka tuntee lain — pois se!

Kaikkien nimet ja kotipaikka merkitään paperiin ja koko joukko käsketään poistumaan, vaan pitämään varansa, jos asia sattuisi jo markkinain loppupäivinä olemaan raastuvan oikeudessa esillä. Ainoastaan humalaisimmat pannaan yöksi putkaan.

Jussi on tähän saakka ollut jotenkin rauhallinen, mutta kun hän näkee, että toiset alkavat poistua, eikä häntä lasketakaan, ja kun hän kuulee kahleitten kalinaa ja huomaa, kuinka parrakas, tuimannäköinen poliisi niitä kantaa salin poikki häntä kohden, herää hän äkkiä tajuunsa kuin unesta ja joutuu täydelliseen epätoivoon. — Riistävätkö ne häneltä vapauden nyt? Hän nyyhkyttää ja pyytää — hän jo ääneensä itkee — heittäytyy polvilleen ja rukoilee pyhän Jumalan nimessä, että hänet päästettäisiin pois — hän tulee takaisin vaikka jo aamulla raastupaan — hän kärsii mitä siitä tulee, jos hänelle mitään tulee siitä — sillä se oli niiden syy — kaikki oli niiden toisten syy — hän tekee vaikka mitä, kun hän vaan saa nyt mennä — —

Mutta hänet riuhtaistaan itkustaan huolimatta seisaalleen, pannaan kahleet käsiin ja jalkoihin, ja viedään melkein kantamalla ja raastamalla vielä samana yönä linnaan.

Joppi läksi käymään torin poikki ja kääntyi keskievariin tapaamaan Oskaria, mutta ei löytänyt häntä sieltä, ei ravintolan puolelta, eikä kamarista. Kamarin avain oli paikoillaan naulassaan ovi pielessä ja vuoteet liikuttamattomina.

— Mihinkä ihmeesen se olisi mennyt, kun ei vielä ole palannut ja on tuossa paikassa jo puoliyö? tuumaili Joppi. — Mutta kyllä se on haettava käsiin, on saattanut joutua hyvinkin hauskaan seuraan.

Hän aprikoi keskievarin portilla, seisoen kadulla. Tuumaili sinne ja tänne, mihin päin siitä alkaisi suunnata kulkuansa, että löytäisi etsittävänsä — sillä välttämättä nyt pitäisi nähdä, millaisessa lystissä Oskari on, ja päästä seuraan.

Äkkiä pälkähti päähän, että pitää aivan ensimmäiseksi käydä katsomaan susiteetista, sillä siellähän oli syksylläkin oltu yhdessä sen kasöörin kanssa, jota Oskarin nytkin oli pitänyt tavata.

Kadut olivat jo melkein tyhjät. Ainoastaan markkinakulkuvahtia astuskeli hiljalleen siellä täällä keskikatua, parittain, kiväärit olalla, keskenään jutellen päivän tapahtumia, ja joku markkinamies, joka oli saanut päänsä tarpeeksi täyteen, hoippui käytävää pitkin, muistutellen korttieripaikkaansa.

Kulkuvahti antoi heidän paraansa mukaan luovia eteenpäin, kunhan eivät vaan pitäneet niin suurta melua, että siitä kaupunkilaisten yörauha häiriytyisi, sillä oman mukavuutensakin vuoksi he eivät olleet erittäin hanakoita ketään putkaan viemään, ja toisekseen, ei siellä olisi enään ollut tilaakaan.

Joppi kiirehti askeliaan, ja juuri kun hän lähellä matkansa päämäärää oli astumassa sen kadun poikki, joka vie torilta linnalle, kuuli hän ääntä ja meteliä torilta päin, ja tarkemmin kuunneltuaan huomasi hän, että siinä vietiin Jussia.

Jussi teki kovaa vastarintaa, — sillä vapaus on ihmiselle rakkain kaikesta — mutta ei siinä auttanut. Kulkuvahti juoksi avuksi, ja Joppi kuuli sanottavan, että "viedään se yksi mies vaikka kantamalla — pahennat sinä tällä vaan asiaasi —"

Pieni säälin huokaus kävi Jopin rinnasta, mutta ainoastaan ohimennen — sillä samassa hän muisti, kuinka huonosti tämä markkinamatka olisi voinut päättyä, joll'ei isku olisi sattunut Nikuun. — Menkööt omaa menoaan he, hänellä on myös oma tiensä, ajatteli hän, ja jatkoi kulkuaan oikein mielihyvissään siitä, että oli toisen kustannuksella oman nahkansa pelastanut.

Hän astui seurahuoneen isoon saliin sisään. Se oli korkea ja kaikuva kuin kirkko, ja oli siellä vielä — puoliyön aikaan — äänekäs seurakunta hartaassa toimessa.

Siellä istui tukkiherroja, monenlaisia liikemiehiä, kauppamiehiä, hevosmiehiä, kaupungin virkamiehiä ja lihavia, kaksileukaisia Hämeen rusthollaria ja mahtavia kartanon omistajia — hyllyvätä lihaa, jota ei huoli eikä työ ollut pakoittanut missään määrätyissä rajoissa pysymään.

Afääreistä puhuttiin ja niitä tehtiin. Keskusteltiin hevoskaupoista ja metsäkaupoista — ja juotiin — pääasiassa vaan juotiin —

Omituista todellakin aineellisuuden kiertokulku tässä maailmassa! Tuhansia tukkia, monta kaunista hongikkoa kokonaan, siellä nieltiin kurkuista alas. Ne olivat ennen hiljalleen kulkea kahnustaneeet kuukausia — kokonaisia vuosia — purojamme, jokiamme ja siintäviä järviemme selkiä myöten maasta pois, toisinaan hyvinkin vastahakoisesti ahtaissa uomapaikoissa — ja nyt, saatuaan toisen olinmuodon konjakissa, viinissä, liköörissä ja korkeakaulaisissa sampanjapulloissa — nyt ne menivät solahtaen vaan iloisten tukkiherrain ja topakoitten maanomistajain mahaan — eikä siinä oksat vastaan kärränneet —

Ja myöjät olivat iloisia ja ostajat iloisempia vielä.

Joppi jäi salin ovelle seisomaan, ihmeissään siitä komeudesta, mikä täällä kohtasi silmää, ja alkoi katseineen kulkea ympäri pöydästä pöytään, että jos näkisi Oskarin siellä. Hän oli ensi kertaa markkinamatkoillaan, näin ison liikkeen aikana, sattunut tähän paikkaan.

— Voi kumminkin tätä elämää — tätä iloa! ajatteli hän ja joutui jonkunlaiseen huumaustilaan seistessään siinä ovella, niin ett'ei kohta enään muistanutkaan asiaansa. — Vaahtopäät lasit, kauniit pullot, häikäisevä valo, korkkien moksahdus — ja koko ilma, joka tulvi salista vastaan ovelle, oli niin puoleensa vetävä, että hän seisoi paikoillaan vaan hehkuvin silmin, katsellen elämää edessään niinkuin kaunista panoraamaa — hengittäen syvästi —

Joku mies nousee siellä eräästä pöydästä ja lähtee käymään häntä kohti — katsellen häneen — —

— Kah, Oskari! Olethan sinä täällä, sanoo Joppi iloisesti, kun toinen jo on tullut aivan tykö. Minä jo ajattelin, että mihinkä sinä — —

— Täällähän minä olen ollut koko illan — ja täällä sitä olla pitää. Tule pois meidän pöytään, siinä on rahamiehiä Keuruulta ja Orihvedeltä saakka — hauskoja miehiä kerrassaan — ja meidän kasööri.

— Sopiiko sinne tulla?

— Tottakai, omallaan täällä jokainen ottaa.

Siinä oli pöydässä parhaallaan puhe metsistä.

— Vetoa minä lyön siitä, etteikö Palomäen kankaasta makseta viisikymmentä tuhatta, sanoi eräs joukosta, lihava suurimahainen isäntä, hienoissa verkavaatteissa, lyöden kämmentä pöytään. — Sitä on jo kyselty ja tässä taas porilainen kyselee.

— Enhän tiedä vielä mitään luvata, sanoi se porilainen herra, jolta Joppikin syksyllä oli rahat saanut, — mutta jos metsä on niinkuin sanotte —

— No isompi se on kuin viime vuotinen lohko.

— Mutta Ikkola puhuu nyt turhia, sanoi toinen nuorempi, hienomman näköinen isäntä, — koska minä koko Suonpään palstasta en saanut kuin kolmekymmentä viisi —

— Lyödään veto; minä rohkenen. Viisi pulloa.

— Sampanjaako?

— Tietysti — ja sittepä nähdään kun herrat tulee katsomaan. Juodaan se paikalla, kyllä minä otan, ja velon sitten Huhdasmäkeä, kun olen voittanut.

— Ja minä maksan myös silloin kuin häviinkin, vastasi toinen lujasti.

Tukkiherra nauroi makeasti, sytyttäen sikaria.

— Onpa hauska nähdä, kumpi herroista voittaa —

Joppi on katsellut miestä ja toista — totisena kovin — ja kuunnellut melkein henkeään pidättäen. — Voi toisen kerran! — Puhuukohan ne vaan totta — mutta löisikö ne pilalla noin isoa vetoa — —.

Kyyppäri toi sampanjaa.

— Tämä Ikkola se on erinomainen tekemään hyviä kauppoja, alkoi kolmas, pyylevä isäntä puhua, kun oli ensimmäiset lasit kallistettu. — Tänne tullessa ennätti Tampereella ostamaan polkuhinnasta oriin, josta minä olisin maksanut kaksituhatta empimättä.

— Ihanko totta? kysäsi joku.

— Totta vallan. Pohjanmaan parhaita juoksijoita, ja toinen petteessä möi.

— Sillä minä jään kilpa-ajoihin ja otan ensi palkinnon, sanoi jäykkänä Ikkola, pyyhäisten leukansa poimuja, joihin oli äsken suupielestä valahtanut sampanjan vaahtoa —

— Pitäisipä se nähdä, sanoi tukkiherra innostuneena, minua niin huvittaa hyvät hevoset.

— Saapi sitä katsoa, — täällä se on tallissa — vaan en minä nyt viitsi tästä lähteä yösydännä.

Mutta toinen kiusasi itsepäisesti lähtemään ja näyttämään sitä.

— No kun tahtonet, niin haetetaan se tänne, sanoi Ikkola, jonka päähän pisti hauska juoni. — Kyyppäri! huusi hän.

— Mitä pite olla herr Ikkolall'?

— Käske niitä renkiä tuomaan minun orittani tänne saliin, tuossa on vaivastasi, — ja hän tarjosi takanaan seisovalle kyyppärille viisimarkkaista olkansa ylitse.

Mies sai suuret silmät ja suu lensi auki.

— Herrijess! Ei se passaa, herr Ikkola.

— Mutta sen pitää passata. Minä tahdon tarjota pullon sampanjaa sillekin, markkinain maistimiksi.

Joppi on kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. — Ne on miehiä, oih, oih! — ja hänen tekisi jo mieli työntää kyyppäri hakemaan sitä oritta ja mennä itse auttamaan.

— Mutt' jos herr Ikkola tahto, niin me viädä sille stalliin — sotkee kyyppäri.

Mutta Ikkola on nyt kerran saanut päähänsä, että hän näyttää oriinsa mahtavasti, koska sitä nähdä tahdotaan, eikä anna perään, ennenkuin saadaan ravintolan isännältä itseltään lupa tuoda hevonen eteiseen saakka, mutta ei etemmäksi, maksosta eikä mistään.

Ori tuotiin eteiseen ja koko sali pakkautui katsomaan, kuinka sen suuhun miesvoimalla kaadettiin sampanjaa. — Yleinen riemu, raikuva nauru ja kättentaputus seurasi tätä näytelmää, ja Ikkola käydä väänsi tyytyväisenä, kädet housuintaskussa, pöytään takaisin.

Tämän välinäytöksen päätyttyä veti Joppi Oskarin syrjään.

— Anna hyvä veli vielä parisataa, jos tässä hyvinkin tarvitsisi.

— Joo, se ei tule kysymykseen, mutta tehdään sentään pieni paperi, sanoi Oskari, ja kääntyen salin ovelle, huusi hän: "Pylkkänen, tuleppa tänne."

— Tuossahan on paperia tiskillä — tämä Hinkkala ottaa minulta kaksi sataa — jaa, pannaan se entinen yhteen — neljäsataa markkaa, jotka minä saan nostaa puulaakilta, hänelle tulevista metsärahoista. Pistä sinä paperi.

— Pannaanko korkoa?

— Ei panna, tutulta mieheltä.

Juoma-ainetta tilattiin nyt joka pöytään vielä hyvät satsit, kun tiettiin, ettei pitemmälle enään anneta näin myöhällä.

Ja kun Joppi näki, kuinka huolettomasti siinä tiliä tehtäessä heiteltiin isoja setelirahoja pöytään, huomasi hän häpeäkseen olevansa vielä aivan jälellä oikeista miehistä. — Mutta kyllä hänkin vielä — tulevilla markkinoilla. — Mikä pakko hänen on nahjustella ja lainailla pikkusummia — hän ottaa ja myö koko takapalstan — päästä päähän, isot puut kaikki, mitä vaan puulaakille kelpaa — jää hänelle sittenkin vielä yli oman tarpeen.

Kolme päivää he olivat Oskarin kanssa markkinoilla. Joppi vaihtoi ja möi hevosta ja osti välillä, kunnes lopulta oli saanut mielestänsä tarpeeksi hyvän ja virheettömän.

Kolmantena päivänä oli poliisi käynyt hakemassa häntä raastupaan, todistamaan Myllymäen puukotusjutussa.

Lääkärin todistuksen mukaan ei Nikun haava ollut vaarallinen, sillä puukko oli tunkeutunut pitkin pintaa. Mutta yhtäkaikki tuomittiin Jussi vuodeksi kuritushuoneesen ja viinansakkoon, jonka hän ensin sai suorittaa vesikopissa.

8.

On kulunut joitakuita vuosia siitä, kun Hinkkalan Joppi möi ensimmäisen metsälohkonsa ja tuli huomaamaan, miten helpolla siitä sai rahaa.

Sen jälestä on hän myönyt koko metsänsä, niin että tukkipuita ei ole enään ollenkaan, eikä juuri hirsiäkään. Rahaa siitä on lähtenyt koko joukon toistakymmentä tuhatta, mutta melkein samaa mukaa se on kulunut kuin on tullutkin, eikä säästöä ole summiakaan enään.

Maat eivät ole entisestään parantuneet, pikemmin päinvastoin, sillä lantaa on tehty laiskasti ja isäntä-vainaan ajoilta peltoihin jäänyt voima on imetty loppuun. Mutta sen sijaan on talon ulkoasu, rakennukset, muuttuneet ja komistuneet niin, että sitä tuskin entiseksi tuntee. Ainoastaan muorin eläketupa pihan laidassa — muori elää vielä — on ennallaan sammaltuneessa painokatossaan. Ja sitäkin on Joppi jo usein hankkinut muuttamaan sivummalle, kun se hänen mielestään rumentaa talon uljaan ulkonäön, vaan siihen se sentään vielä on jäänyt paikoilleen seisomaan. Kattoa on muorin omalla kustannuksellaan pitänyt jonkun kerran korjata, kun se on alkanut vuotaa. Joppi ei ole tehnyt sitä, on vaan sanonut muorille, että kuka sitä vanhaa rämää viitsii paikkailla, kun se kumminkin on kerran siitä kokonaan muutettava pois.

Ja muutenkin oli Joppi joskus harmissaan ilmaissut vastenmielisyytensä koko eläkkeenkin maksusta — kun on talossa itsessäänkin menoa niin paljon — ja lausuillut, ett'ei kenenkään hullun pidä ottaa taloa, jossa on eläke, joka saattaa hyvässä lykyssä elää kauvemmin aikaa kuin itse talon pitäjä. — Niin hän oli monen kuullen puhunut ja senvuoksi muorin mökki oli tainnut siihen paikoilleen jäädäkin. Jos muori itse olisi sen siitä siirtänyt pois, olisi Joppi tainnut olla vallan hyvillään.

Mutta asuinrakennuksen oli hän pannut herraskuntoon.

Vanhan salin päähän oli jatkettu kaksi kamaria, ja niiden alle, kivijalkaan, tehty maitokamari. Koko rakennus oli päältä vuorattu ja maalattu ja pantu asfalttikattoon, sillä Joppi oli sanonut sen edullisemmaksi kuin pärekaton, nykyään kun puista maksettiin niin hyvästi.

Ikkunat oli isonnettu, ja laitettu uusi komea eteinen, jossa seinät olivat yhtenä lasina. Sisäpuolella oli kaikki seinät tapiseerattu, katot ja lattiat maalattu, tehty kaakeliuunit ja hankittu kaupungista komeat huonekalut, muhkeat ikkunan verhot ja lattiamatot, sekä salin peräseinälle, kamarinovien väliin, iso peili, josta näki koko kuvansa, kun astui sisään.

Sanalla sanoen, koko talo on muuttunut oikeaksi herrastaloksi, joka ensimmäiseksi pistää silmään kylään tullessa, sillä toiset talot ovat pysyneet jokseenkin ennallaan, yhtä harmaina. Ja Joppi niitä aina pilkkaileekin ja sanoo olevansa ainoa mies Metsäkylässä, joka osaa ihmisittäin elää, niinkuin muualla maailmassa, vaan että toiset siellä kylässä vielä elävät vanhassa tyhmyydessään, sirkkain kanssa. Eikä ole hän viitsinyt naapuriensa kanssa seurustellakaan enään, mokomien tyhmien kollojen.

Toisen Hinkkalan kanssa on sattunut suoraa riitaakin. Se ukko on Jopin mielestä aina niin turhan tarkka ja saivarteleva, riitelee yhtenään raja-aidoista, yhteisistä viemäriojista ja sen semmoisista, ett'ei ehdi kuin niitä korjailemaan ja kaivamaan. Ja poikansa opettaa samallaisiksi — purisivat pennin halki, jos hampaat pystyisi. — Häviisivät edes siitä talostaan! Ja eiköhän kohta pudonnekin katto sisään, niin jääväthän loukkuun. Vaan ei ne juuttaat taida hävitä, sillä on niillä rahoja, vähän ainakin, vaikka eivät ymmärrä niitä käyttää. Missä homehtunevat kirstujen pohjilla. Paljoko mahtoivat viime vuonna saada, kun jonkuisen puun möivät — kappaleluvulla. — Ei niitä paljoa tainnut rätkähtää, kosk'eivät ole kehdanneet edes kellekään sanoa — —

Sillä tavalla mietti Joppi naapurin väestä — ja hän suoraan halveksi sellaisia nahjustajia.

Itse on Joppi näiden muutamain vuosien kuluessa myös muuttunut paljon. Hän oli jo nuorena lihavanläntä ja punaverinen, mutta nyt hän on lihonut vielä enemmän, niin että tuskin kävellä jaksaa. Kasvot ovat turponeet ja kohistuneet, niin ett'ei ajoittaisin juuri silmiä näy, ja saaneet tummanpunaisen värin, varsinkin nenän seutu. Ääni on tullut entistään käheämmäksi, niin että puhe käy raskaasti, ja yhtenään ryittää. Joppi sanoo sen rykimisen nousevan vatsasta, kun hänelläkin on vatsakatarri — joka tauti useammin näyttää seuraavan herrasmiehiä — ja jo oli hän eräänä kesänä hankkinut kylpymatkallekin, vaan se jäi muiden hommain tähden sikseen. Kaikkeen tähän tulee vielä lisäksi se muutos, että Joppi on nainut mies, ja on ollut jo neljättä vuotta.

Hän oli kaupunkimatkoillaan poikkeillut niin usein Sillanpäähän, että siitä lopulta oli syntynyt naimiskaupat Alman kanssa. Ja mahtavan emännän hän oli saanutkin, sillä Alma oli tottunut herrastamaan ja rahoilla elämään hänkin, sitten kun oli tullut täysi-ikäiseksi ja saanut perintörahansa, viisituhatta, holhojaltaan omaan huostaansa.

Tultuaan Hinkkalaan, oli hän heti näyttänyt kyläläisille, mistä hän käy. Sillä vaikka Joppi jo ennen häitä oli tehnyt suuria korjauksia talossa, vaati emäntä heti niitä vielä parantamaan. Oli pitänyt paljon purkaa entistä ja rakentaa uutta sijaan emännän ma'un mukaan, sillä hän oli sanonut, että "miks'ei meillä niinkuin muillakin paremmilla ihmisillä, ei tämä tällaisena meille kelpaa".

Sitä isoisuutta oli jotkut vanhat, yksinkertaisemmat ihmiset nauraneet ja tuumineet Jopin naimisesta, että "vakka kantensa valitsee, vakan kansi kantimensa", mutta kun nuoren pariskunnan korville sattui sellaiset takapuheet, olivat he yhdestä suusta sanoneet, että se lähtee kateudesta sellainen puhe, sillä heidän kannattaa elää ihmisiksi. Ja kannattihan heidän, sitä ei kukaan kieltänyt, sillä rahaa oli lähtenyt metsästä, minkä vaan kääntää ehti.

Ja siltä se näytti, että heidän oli kannattanut panna rahaa moneen muuhunkin paikkaan, ei vaan rakennuksiin ja komeihin huonekaluihin, sillä palkollisia oli lisätty, hevosia ja karjaa oli lisätty — ja niille kannatti ostaa rehua, kun oma ei milloinkaan riittänyt. Joppi, kun ei "ennättänyt, eikä terveytensä vuoksi oikein jaksanutkaan" — kuten hän sanoi — talonsa töitä johtaa, oli ottanut voudin, jolle piti maksaa hyvä palkka. "Pehtuoriksi" sitä Joppi itse aina kutsui, niinkuin kartanopaikoissakin oli kuullut, vaan ei se nimi päässyt yleisempään käytäntöön. Se oli muuten miehekseen nuori, iloinen velikulta, joka ei suinkaan antanut Jopin itseään nenästä johtaa. Hän kyyditteli Joppia tämän juomamatkoilla ja pelasivat he usein yhdessä Jopin humalassa ollessa korttia — jota vanhaa tapaansa Joppi ei ollut suinkaan unohtanut. Silloin saivat rengit tehdä töitä parhaan tahtonsa ja ymmärryksensä mukaan, ja kun sattui käymään huonosti, syytti "pehtuori" jumalan ilmoja, huonoa siementä, ja mitä milloinkin. Ja Joppi tuumasi, että "minkä sille voi, hyvä vaan, ett'ei kohdannut köyhää".

Paitse tavallista talossa tarvittavaa hevoslukua, ruokki Joppi kesän talven tallissa kahta juoksijaa, joilla oli monet kerrat koettanut kilpa-ajoissakin palkintoa saada, kumminkaan onnistumatta vielä. — Mutta onnistuu se kerran, oli hän väittänyt, kun oli juoksijatammastaan saanut varsan, jota jo koulattiin. Ja ottaa hän vielä kruunun palkinnon. Hän ei hellitä, ennenkuin näyttää palkintoherroille, kuinka ajetaan, ja naurakoot sitten vielä, niinkuin nauroivat silloin, kun hän tapaturmassa ajoi radalla kumoon. — Ja varsa oli ankara menemään. Se oli jo nähty Sääksijärvellä, kirkonkylän alla, mihin pitäjään hevosmiehet olivat teettäneet radan, ja missä sitä oli käyty voudin kanssa opettamassa. Sitä oli jäällä ja keskievarin pihalla jo monet kerrat ylistetty, sen onneksi oli kievarin kamarissa monta yökautta juoda humuutettu, ja pantu sen nimeksi "Punssi".

Lehmien luku oli navetassa emännän tultua lisätty kymmenestä viiteentoista, sillä emäntä oli paikalla taloon tultuaan kysynyt montako on lehmää, ja kun oli vastattu, että kymmenen on, oli hän tahtonut tietoa montako naapurissa on. Ja kun oli kuullut siellä olevan saman määrän, oli hän sanonut, niskaansa heittäen, että "se ei sovi, meillä pitää olla viisitoista, koska tuollaisessakin talon rähjässä on kymmenen". Ja niin oli hankittu viisi lehmää lisää. Se luku pysyi sitten muuttumatta, kun ei oltu lisätty naapurissakaan.

Nälkää se karjajoukko kyllä usein näki, mutta upealta kuului sellainen kellojen solina keväällä, laitumelle ajettaissa, kun melkein jokainen oli kellokas — niinkuin paikoin muuallakin on tapana — ja ainahan ne jaksoivat sen verran astuskella, että kello kalahteli. Myytävää siitä ei lähtenyt särpimen puolta, mutta tuli omiksi tarpeiksi sentään — paitse talvella joskus, jolloin piti ostaa voita. Ja jos olisi jotain ylijäämää tullutkin, niin myömättä se olisi jäänyt, sillä Alma oli nauranut naapurinkin emäntää, että tämä viitsi käydä kaupalla muutamaa voinaulaa. "Sen vertaisista lehmistään viitsivät myödä särvintä ja näkevät itse nälkää", oli hän sanonut. Ja vaikka ei maitoa talossa summiakaan ollut, oli Alma sentään tahtonut laittamaan erityisen maitokamarin.

Kun Riuttan maisteri oli rakennuttanut asuinpytingin alle korkeaan kivijalkaan meijerihuoneen, oli Hinkkalassakin tehty samalla tavalla, ja kun ne uudet kamarit rakennuksen päässä olivat joutuneet varsin vieruun paikkaan, tehtiin niiden alle kivijalkaan huone, pantiin siihen ovi päädystä, ja ikkuna, varustettiin se hyllyillä ja kutsuttiin sitten aina sitä meijeriksi. Maitoa ei siellä juuri käytetty, mutta Joppi ei voinut sitä kyllin kiittää oluen ja muiden juomatavarain säilytyspaikkana. Ja monta helteistä kesäpäivää oli hän siellä istunut jonkun ystävänsä, tahi "pehtuorinsa" kanssa tupakoiden ja juoden olutta, vaikka nykyajan meijerien ankarat puhtauden säännöt eivät oikein taitaisi sellaista menettelyä hyväksyä.

Sen saman meijerin tähden oli Jopille sattunut ensimmäinen ankarampi riita emäntänsä kanssa, ja kun he kerran hyvään alkuun pääsivät, jatkui sitä sitten melkein yhtenään. Alma oli sattunut lähtemään kylään, johonkin etemmäs, ja oli pistänyt meijerinavaimen taskuunsa. Joppi sai sillä aikaa vieraita, eikä auttanut muu kuin särkeä lasi.

Siitä oli tullut sellainen tora, että Joppi teetti itselleen oman avaimen — ja jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten oli tullut uusi riita, kun Joppi oli särkenyt kerran Alman viinipullon sinne meijerin lattialle, ja silloin oli Alma teettänyt kokonaan uuden lukon, hyvin juonikkaalla avaimella. Vaan selvittiin siitäkin sentään ja lauhduttiin taas joksikuksi aikaa.

Tämä seikka olkoon sentähden ohimennen mainittu, että se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat kumpikin koko kiivaan luontonsa päävoimalla hyökänneet toistensa kimppuun, ja se oli tapahtunut heti toisena vuonna heidän häittensä jälkeen. Ja alusta pitäen olikin kyllä voinut huomata, että heidän välilleen kerran oli puhkeava täysi sota, kun vaan sattuu joku tarpeeksi pätevä syy sen julistamiseen, sillä he olivat kärtyisiä kumpikin ja olivat jo useasti kiistelleet kovasti keskenään, kun oli mielipiteet jossain asiassa sattuneet olemaan eriäviä.

Ja oli seikkoja, joissa ne aina olivat eriäviä. Sillä vaikka he luonteeltaan molemmat olivat komeutta rakastavia ja yksimielisiä siitä, mitä talon ja heidän itsensä isoiseen ulkoasuun tuli, niin oli kummallakin sentään toistaan kohtaan sellainen mieli, että "kun sinä tuhlaat yksin kaikki, niin minulle ei jää mitään". Se oli jonkunlaista kateutta sen yhteisen komeuden alla, ja siitä riitti riitaa, kun kerran oli alkuun päästy.

Siihen sattui sitten vielä asioita, jotka antoivat emännälle aihetta yhä kiivaampiin kahakoihin Jopin kanssa, mutta myöskin sellaiset aseet käsiin, että hän niillä aina Jopin nolasi ja saattoi raivoon. Ja kun Joppi oli joutunut häviölle, läksi hän vihapäissään ajelemaan kylille ja juomaan retuamaan, jolloin Alma tavallisesti ajoi toisella hevosella jälestä ottamaan selkoa mihin se menee — ja tärväämään rahaa hänkin puolestaan, siinä tuumassa, että "kun sinä kerran, niin miks'en minäkin" — niinkuin toisensa kiusalla kumpikin.

Oli kielitty Almalle, että siellä jossain mökissä vanhempainsa kanssa asui Iita niminen tyttö, joka Jopin nuorena miehenä ollessa oli ollut Hinkkalassa piikana, ja josta aikoinaan oli käynyt sellainen huhu, että Joppi oli aikonut hänet naida. — Taisi olla tuulesta temmattu se naimajuttu, mutta se oli varma asia, että yksinään ei Iita ollut Hinkkalasta lähtenyt, kun Joppi hänet kesken vuotta oli ajanut talostaan pois, ja kun hänen häpeänalaisena oli sitten pitänyt turvautua köyhäin vanhempainsa luokse asumaan, oli hän kohta sen jälkeen saanut pojan ja nauttinut vaivaishoidon apua. Kunnanesimies oli kyllä patistanut Iitaa käymään Hinkkalan Jopin kimppuun, mutta se oli jäänyt tekemättä, kun ei ollut todistajia, ja kun tyttö kerran maantiellä oli yhdyttänyt Jopin, ja pyytänyt pojalleen jotain elannon apua, oli Joppi ollut potkaista hänet ojaan.

Tästä Iitan jutusta oli emäntä saanut sellaisen valttiässän, joka aina sopi lyödä pöytään riidassa Jopin kanssa, ja oli hän sitä yhä kulumattomana käyttänyt jo kolme vuotta, sillä neljäs syksy on jo käsissä heidän naimisestaan.

* * * * *

On sateinen syyskuun päivä. Joppi on tullut kyliltä kotiin emännän mielestä taas liiaksi humalassa ja hukannut rahaa, jota häneltä usein "hukkui". Siitä on emäntä ruvennut löylyyttämään häntä vanhaan nuottiin. Joppi taas on suuttunut siitä, että Alma muka piti tarpeettoman kauvan neulojanaista töissään, tärväten hänen kanssaan niin paljon kahvia, ett'ei ennättänyt kuin tuomaan leiviskän toisensa perään. Molemmin puolin väitellään ensin, sitten kiivastutaan yhä enemmän, syydetään haukkumasanoja toistensa silmille, ja lopulta potkaisee Alma oven auki ja huutaa Jopille:

— Mene ulos, sika — mene sinne huorasi tykö, sieltä kai sitä nytkin tulit kotiin tappelemaan. Teetä sille leninkiä — teetä silkistä — kyllä minä tulen omillani toimeen ja teen omani kanssa mitä tahdon.

— Ett'ei jo leukasikin väsy tuota samaa asiaa tuhansiin kertoihin jankuttamasta, sinä hassu vaivainen, sanoo vastaan Joppi. — Enkö ole sinulle sanonut, ett'ei minulla ole mitään tekemistä kenenkään naisen kanssa — ja nielköön tulimmaisin helvetti koko hamesakin —

— Etkä sinä väsy minulle valehtelemasta. Ulos, roikko!

— Ne ne valehtelevat, jotka niitä kielii —

— Ei säälliset ihmiset valehtele.

— Valehtelevatpa, jumal'avita, tiuskaa Joppi, käy tuolin selkälautaan kiinni, ja paiskaa lattiaan niin että jalka kätkee tuolista.

— Herra jumala, sitä hullua, kirkaisee Alma. — Tule Fiina sieltä kamarista joutuin hätiin, se särkee kaikki minun kauniit mööpelini, jotka itse olen ostanut.

— Nimitäpä yksikin säällinen ihminen, joka sen on sanonut, että minulla on leipäsusia, nimitä kerrankin yksi, hihkuu Joppi.

— Kyllä sinä pahat tekosi itsekin tiedät —

— No kun tiedän niin tiedän, se on hyvä se, sanoo Joppi ja rientää niin tulisesti kaapin luo, ettei Alma ehdi edes kaappaamaan avainta hänen kädestään, ja tempaa sieltä kaapin laatikosta tukon rahaa taskuunsa, viimeistä metsärahaa.

— Hevonen puihin, pehtoori, karjasee hän porstuassa.

Alma riitelee vastaan ja "pehtoori" on vähän epätietoinen, mutta Jopin komento on kova ja hänen kasvonsa mustuvat.

— "Punssi" valjaihin, huutaa hän toistain, kun näkee miehen epäröivän, ja tämän täytyy valjastaa sama hevonen, jonka juuri märkänä on päästänyt aseista. — Mutta onhan isäntää toteltava, ajattelee hän, muistaahan se niin usein palkitakin.

Joppi lyö oritta selkään, ja lähtee hihkaisten pihasta sellaisella voimalla, että säikäleet lentää portintolpasta ja rattaat kulkevat pitkän matkaa toisella pyörällä vaan. Hän heitäksen koko painollaan yläpuolelle istuinta ja on vähällä pudota, kun pyörät taas ottavat äkkiä entisen tasapainonsa; ja kujasta kuuluu hänen kulotuksensa, että "isolla vaan sanoi Rannanjärvi, kun ajeli vieterillä — — —"

Mutta Alma riensi hengästyneenä sisään, alkoi kiireellä pukea päällensä ja käski voudin valjastaa toista hevosta, sillä hänen täytyy paikalla lähteä ottamaan selkoa, mihin se riiviö taas niin kovin humalaisena menee — hänen täytyy lähteä. — Pysyisi kotona, vaikka sitten joisikin kuoliaaksi kerran itsensä, mutta kun aina pitää olla se kova kiihko kylään rahoja tuhlaamaan, torui hän vielä lähtiessään Fiinalle, neulojalle, joka melkein yhtenään oli Hoikkalassa emännän töissä. — Katso sinä nyt lapsia, lisäsi hän ovessa.

Vouti hymähteli ja katseli emännän jälkeen, mutta kun hän tuli porstuaan ja oli kääntymässä tuvan puolelle, kuiskasi Fiina salinoven raosta, että "tule tänne, täällä on vielä kahvi lämpimänä — —"

Niin, Hinkkalaisilla oli lapsia myös. Sillä vaikka he olivatkin olleet riitaisia, vallitsi heidän välillään sentään niin paljon sopua, että perhe oli lisääntynyt vahvasti ja oli yhä lisääntymässä. Viime vuonna se oli lisääntynyt kahdella yht'aikaa, leveäposkisia poikia molemmat, "oikeita papan poikia", oli Jopin tapa sanoa hyvällä päällä ollessaan joskus. Ne oleilivat vielä isoimman osan aikaansa kehdossa piian hoidettavina, mutta kaksi vanhempaa, tyttö ja poika, teki jo hävitysretkiä pitkin huoneita, jättäen selviä merkkiä verkaisiin tuolinpäällystöihin, seinäpapereihin ja muihin arempiin kohtiin.

Emäntä tuli kotiin ensimmäisenä illalla. Saatuaan selvän, mihin Joppi oli ajanut, oli hän pyörtänyt ympäri. Tuttavissaan hän sentään oli käynyt, parilla kauppiaalla, värjärillä ja jahtivoudin matamia katsomassa, tutkaissut kylän kuulumiset ja tehnyt selvän Metsänkylän asioista, ostellut kangasta, kahvia, vehnäistä ja suuren pussin karamellia lapsille, sekä muuta talouden tarvetta, ja sitten lähtenyt vasta ajamaan kotiin.

Hän oli tiellä vakavasti päättänyt voittaa voudin puolelleen kahakoissaan Joppia vastaan, sillä siitä voi olla apua. — Mitä sen nytkään olisi tarvinnut hevosta valjastaa, eikä se raukka kumminkaan itse olisi sitä kyennyt tekemään, ajatteli hän, ja kutsui heti kotiin päästyään voudin yhteen seuraan saliin. Hän tarjosi sille konjakkiakin teen sekaan, ja toinen oli ylen myöntyväinen emännän esityksiin ja lupasi hyvää asiaa auttaa, mikä vaan hänen vallassaan olisi. Juteltiin hyvillä mielin kaikki, Fiina kolmantena, ja emäntä puhui kuulumisia kirkolta päin, lipeästi, sujuvasti, höystäen tapahtumia aina vähän oman kuvituksensa mukaisiksi.

Lapsille oli annettu koko karamellipussi omaan haltuunsa yht'aikaa. Ne olivat sen hajoittaneet salin lattialle ja leikkivät siinä suutaan massutellen ja heitellen toisiaan pyöreillä, tahmeilla makeispalluroilla, kunnes lopulta tuli riita, kummanko isompi puoli piti oleman.

— Älä tina tika vie minun taramelliäni, sanoi toinen ja kävi kynsin toisen käsiin kiinni, niin että veri lähti.

— Ai ai ai, toi Väinö on temmonen roitto, varattaa minulta ja repii, parkui toinen.

Äiti eroitti riitelijät, antaen tukkapöllyä, mutta samassa hän nauroi ja sanoi:

— Oi voi niitä lapsia! Mikä pitää kaikkia suuhunkin tuoman. On niistäkin sentään jotain hauskuutta!

Mutta sillä aikaa on Joppi tullut huomaamatta kotiin. Hän on ollut niin humalassa, että on torkkunut pää polvien välissä rattailla, hevonen on kulkenut loppumatkan kävellen ja seisattunut tallin eteen. Siinä on Joppi herännyt, huomannut olevansa kotona, ja kömpinyt huoneesen, jättäen hevosen siihen sille hyvälleen. Hän on kompuroinnut suoraa päätä saliin, kun on sieltä nähnyt tulen, ja hänen turtuneet, unenpöperöiset silmänsä ovat heti ovelta huomanneet, että joku mieshenkilö siellä istuu emännän ja neulojan kanssa perällä, pöydän ääressä. Hän alkaa heti ovensuussa sähistä ja pihistä kuin kissa ja lähentelee pöytää horjuen, poroisena, lakki silmillä, palttoo ja takki avonaisena, ja kasaa kaikki lattiamatot kulkiessaan.

— Jassoo, vai tällä tavalla — vai sitävarten minua käskettiinkin ovesta ulos — hääh! kähittää hän, hapuilee sormet narrillaan pöytää, tuijottaen epämääräisesti eteensä, saa pöytäliinasta kiinni ja vetäisee kaikki lattialle.

Alma saa kauheasti paraisten lampun käteensä ja se pelastuu.

Joppi tekisi tuhoja nyt, jos olisi vähänkään selvemmällä päällä, mutta hän on niin rentona, että hänet kolmen hengen voimalla viedään kiroamisestaan huolimatta porstuakamariin ja riisutaan siellä vuoteelle, johon hän pahaa märinätä pitäen ja kättään huitoen nukkuu.

Siksi tarkka oli kumminkin vielä hänen muistinsa, että hän aamulla muisti pehtoorinsa olleen emännän seurassa salissa, ja siitä hän sai hyvän syyn epäluuloon Almaa vastaan ja jonkunlaisen vastapainon hänen syytöksilleen. Ja kohmeloryyppyjä ottaissaan hän sitä jo pisteli emännälle, josta eilinen riita jatkui taas.

Mutta voutia vastaan alkoi hän kaivella kaikellaisia syitä huolimattomuudesta ja muusta semmoisesta, ja pani lopulta hänet kesken vuotta palveluksestaan pois.

Voudin ei olisi ollut mitään pakkoa lähteä, kun ei suorastaan ollut mitään rikkonut, mutta kun Joppi ylimielisenä maksoi hänelle koko vuoden palkan ja vielä lisän kanssa, niin lähti hän mielellään, ja Joppi hankki heti itselleen toisen voudin, akallisen miehen, ja pani palkkaa enemmän vielä kuin entiselle.

Sillä tavalla eletään ja torataan nyt Hinkkalassa, päivä kerrassaan, huomisesta huolimatta, vaivatta saaduilla rahoilla, eikä kumpikaan siinä humussa ole tullut ajatelleeksi millä tavalla saataisiin toista, jos ne kerran sattuisivat loppumaan.

9.

Kun joulu lähestyy, viides jo heidän naimisissa ollessaan, alkaa Joppi vähitellen hyvitellä emäntäänsä, ja sopu — vaikka pakollinen — vallitsee aviopuolisoitten välillä taas jonkun aikaa. Sillä siinä joulun aattopäivinä pitää Jopin välttämättä päästä Tuomaanmarkkinoille Hämeenlinnaan, ja sitä varten on nyt Almaa hyviteltävä, että pääsisi rauhassa lähtemään — yksin, koettamaan onneaan taas ja tuomaan joulutarvetta. Joppi muistaa viimeisen markkinareisunsa: kun hän kotoa oli lähtenyt pahalla päällä, niin oli Alma ajaa kaanittanut perässä, ja silloin oli koko markkinalysti ollut pilalla. Ja sellainen tapaus on kaikin mokomin vältettävä.

Hän koettaa nyt parastansa koko joulun edun, voittaaksensa Alman luottamuksen — vaikk'ei pitemmällekään, kunhan edes lähtöön saakka. Kova koettelemus se on ollut ja paljon vaatinut itsensäkieltämystä Jopilta, kun on täytynyt tyytyä Almaan ja kylästäkin lähteä jo puolihumalassa kotiin. On näet kuljettu kaikessa sovussa yhdessä tuttavien luona, käskemässä niitä Tapanina Hinkkalaan, jolloin vietetään Joosepin päiviä. Niitä on aina ennenkin Tapanina vietetty, vaikka Jooseppi oikeastaan on ennen joulua, mutta sentään selitetään tarkkaan nytkin mitä varten niin tapahtuu, sillä Jopin on mentävä kaupunkiin juuri samaan aikaan, ja ihmisillä yleensä on kullakin omat joulukiireensä kotonaan ennen pyhiä.

Joppi pääsi sillä kerralla lähtemään rauhassa eikä takaa-ajajaa kuulunut. Ja jotenkuten hyvässä tilassa hän saapui kotiin. Oli emännälleen ostanut uuden silkkisen leninkikankaan ja hienon karvalakin — sillä "se näyttää niin nopomaiselta sentään, että sinä liina päässä kuljet, niinkuin mitkä tahansa muutkin muijat", sanoi hän — "ja tämän leninkin, sen pitää olla Tapaniin valmiin".

— No nyt sinä Joppi oikein mies olit pitkistä ajoista —

— Enkö ole sitten aina ollut mies — onko ollut puutetta meillä?

— Ei, ei, en minä sitä senpuolesta sanonut, muuten vaan, kiirehti emäntä, ja oli niin hyvillään, että jo istui Jopin polvelle ja taputti hänen pulleaa, parransängekästä poskeaan. — Tarvitsisitpa oikein saada puolikupposen kylmästä tultuasi, mutta ei täällä ole kotona enään mitään. Ota nyt omista tuomistasi, mutta pannaan ne sitten tarkkaan säästöön jouluksi.

— Mistä sitä nyt ottaa, kun ei linnalta saanutkaan mitään muuta, kuin holipompelia, sanoi Joppi.

— Mitä? Mitä se on?

— Jotain uutta lajia juomaa, vaan en minä siitä tykännyt, eikä oikeita tavaroita enään markkina-aikana saa. Mikä uusi lainpykälä lienee taas ihmisten harmiksi tekaistu.

— Mutta herra siunaa! huudahti Alma hätääntyneenä, nousten seisaalleen ja lyöden käsiään yhteen. — Mikä meidät nyt perii, kun vieraat jo on kaikki kutsuttu?

— Ei taida olla hätää sentään, vastasi Joppi itsetietoisella äänenpainolla. Laittakoot he lakiaan vaan, kyllä rahalla saa sittenkin. Minä lähetin sieltä Helsinkiin pullot ja rahan, ja aattona pitäisi tulla.

— No jumalankiitos! Minä jo hätäännyin, että jos sellainen häpeä olisi tullut — —

Aattona oli Joppi noutamassa joulukonjakit kotiin asemalta. Siellä oli makasiini puolillaan juhla-ainetta ja hakijoita paljon. Neljän kannun kori oli konjakkia Jopille ja kaksineuvoinen kori viiniä, vaimoväen tarpeeksi — suurin lähetys, mitä sillä kerralla kellekään oli tullut.

Mitä ennen joskus oli tavaralähetyksiä rautateitse Jopille saapunut, oli niihin aina ollut päällekirjoitettuna vaan "tilallinen", mutta nyt sattui sellainen ihme ja merkkitapaus hänen mielestänsä, että koppien päälle oli kirjoitettu "herra Jooseppi Hinkkala". Ja sama kauppias, joka juomat lähetti, oli ilman niitä vielä lähettänyt postissa kauniin kortin, onnentoivotuksen jouluksi, ja siinäkin oli päällä "herra".

Kun asemapäällikkö luukustansa postia jakaen huusi — "herra Hinkkala", niin oikein vavahteli Jopin käsi, kasvoille lensi mielihyvän puna ja hän katsahteli salavihkaa ympärilleen, minkä vaikutuksen tämä tapaus tekisi muihin läsnäoleviin. — Häntäkin huudetaan jo julkisesti, joukon kuullen herraksi! Vaan miksikä ei — siinä kuin muitakin, monasti köyhempiäkin miehiä, ajatteli hän hyvillään, katsellen siinä sitä kaunista paperilappua. Oikein veti niskaa sankaan, kun hän väkijoukossa käveli edestakaisin odotushuoneen lattialla, ja silmä vilahteli väkiseltä peiliin, joka oli seinässä, pöydän yläpuolella.

Ja kun juna oli mennyt ja posti ja muut tavarat jaettu ulos, meni Joppi asemapäällikön puheille.

Sen miehen ylpeys oli Joppia aina ennen hänen asemalla käydessään suututtanut, kun se pää jäykkänä jakeli postia tai työnsi ihmisten käteen pilettiä siitä luukustaan, tahi junaa odotellessaan käveli sivulleen katsomatta asemasiltaa edestakaisin, kädet seljän takana, ja suorana kuin korento — juuri kuin muita ihmisiä ei olisi maailmassa ollutkaan.

Nyt astui Joppi rohkeasti konttooriin, vaikka ovessa seisoi että "pääsy kielletty", ja kysyi saisiko "inspehtoorille" tarjota pienen joulunaukun — hyvää tavaraa. Ja kun se jäykkä herra paikalla oli suostuvainen ja kohteliaana tarjosi Jopille istuinta, ihastui Joppi ja huomasi paikalla, ett'ei se ylpeä olekaan, vaikka hän on luullut — se on miesten parhaita, kun vaan kerran jutteille sattuu.

Pullo avattiin ja ryyppyjä otettiin useampia, vaikka pehtoori jokaista ryyppyä ottaessaan naurahti ja sanoi, että "kun ei vaan tulisi liikaa". Joppi käski häntä kaikin mokomin tulemaan Tapanina heille, katsomaan kerran heidänkin taloa, ja tämä lupasi varmaan, kiitti ja puristeli Jopin kättä. Ja kun Joppi lopulta rupesi lähtöä tekemään, komensi se kohtelias herra asemamiehen kantamaan korit rekeen ja hyvin asettamaan, ett'eivät vaan millään muotoa särkyisi — ja sitten läksi Joppi pyrynä ajamaan kotiin päin, ylen tyytyväisenä siitä, että oli taas yksi tuttava lisää, pitäjän parhaita herroja.

Mutta kun hän pääsi Metsäkylän tienhaaraan, ei hän kääntynytkään kotiin, vaan riipasi hevosensa menemään valtatietä suoraan eteenpäin, kirkonkylään. Siellä piti käydä vielä kutsuja uusimassa ja näyttämässä niitä muhkeita pullokoria, joissa oli päällekirjoitettuna "herra Hinkkala", ja avata vielä yksi "fin hvit cognac", ja tehdä hyväin ystäväin kanssa joulun alkajaisiksi muutamia kahvilökäriä.

Kun hän sitten illalla saunaanmenon aikana ja emännän jo hankkiessa hakemaan, saapui re'essä maaten ja laulaa märräten kotipihaan, syttyi siitä taas riidan tuhakka, jota jatkettiin vaihtelevalla onnella koko joulu, melkein Tapanin iltaan, siihen saakka kun ensimmäisten vierasten kulkuset lasiporstuan eteen helähtivät.

Jopin oli nenänvarsi vähän ruvella ja Alman uusi silkkileninki oli sattunut repeämään helmasta, mutta kumpaistakin oli paikkailtu kiireessä parhaan mukaan, ja olikin onnistuttu siinä hämmästyttävän hyvin.

Molemmille tuli vierasten tultua aika kiire, ja kumpikin koetti paraansa mukaan ottaa niitä vastaan, iloisena ja kohteliaana.

Joppi seisoo portaalla paljain päin ja komentaa renkejä riisumaan hevosia ja viemään talliin, sekä varustamaan heiniä eteen. Ja kun joku sanoo tulijoista, että on siellä re'essä heiniä, ottaa Joppi siitä loukkaantuakseen ja sanoo että "on niitä meilläkin heiniä — ja mitä täällä metsäkylissä sitten muuta olisi". Hän nauraa rähättää hyvillä mielin ja johdattaa vieraita sisään katsomaan, että "jos sentään löytyisi jotain muutakin".

Kaikki ovat tulleet ketä on kutsuttu, ja on tullut vielä vallesmannikin rouvineen, vaikk'ei ole kutsuttukaan. On tullut vallan ehjästä paraastaan katsomaan, ajelemaan Tapania, kun on kuullut kuinka Hinkkalan talo on tullut komeaksi sitten hänen viime näkemänsä — hänellä kun ei vuosikausiin ole ollut itsellään mitään asiata sinne rauhaiseen Metsäkylään.

— Mikä mainio mies, ajattelee Joppi. — Mutta miks'eikä herrat tulisi, kun pitävät vertaisenaan — ja jos joskus olisi niiden kanssa ollut pientä riidan kaninaakin, niin leppyvät ne pian ja tulevat katsomaan, kun kuulevat, että on tullut tavaraa kotiin — hyvää helsinkiläistä. Herrat ovat sentään aina herroja!

Ja Alma on ihastuksissaan hänkin, että sitten viime Tapanin on taas tullut kaksi sellaista mahtimiestä heille lisää vieraiksi, kuin vallesmanni ja inspehtoori rouvineen. Hän liikkuu kahisevassa leningissään, nauravalla suulla, ja huutaa toisinaan ovelta Joppia — "pappaa" — puheilleen ja kyselee tältä kahdenkesken, suurella luotolla, mitä milloinkin on tarjottava ja milloin totilaitokset sopii kuljettaa kyökistä saliin.

Sitä hetkeä odottavatkin herrat innokkaina, heittäen vaanivia katseita oven puoleen aina kun siitä kuletaan, että milloinka sieltä alkaisi kuulua se tuttu helinä, joka syntyy, kun tyhjät lasit tarjottimelle ahdettuina helähtelevät yhteen piian niitä kantaessa esiin — —

Se seikka illemmalla vähän ahdistaa Alman rintaa uuden silkkiliivin alla, kun pelkää Jopin tulevan liiaksi humalaan ja tekevän jonkun häpeän. Mutta kun hän huomaa joka miehen humaltuvan samalla mitalla ja näkee, kuinka herrat jo, Joppia olalle taputtaen ja syleillen kehuvat hänen hyviä toimiaan ja komeita rakennuksiaan, niin rauhoittuu hän, mieli muuttuu kokonaan ja hän oikein pitää Jopista taas, kun tämä niin miehevästi puhuu, nauraa ja levittelee käsiään, herrain keskellä lattialla teiskaten.

Ja kun Joppi käy porstuakamarista hakemassa lisää ainetta, niin Alma rientää sinne hänen peräänsä puhumaan siitä suuresta ilosta ja siitä yhteisestä voitosta, minkä he taas tänä iltana saavat. Molempain ajatukset sattuvat yhteen, kuin samaan naulaan. — Näkevätpä ne, että meilläkin eletään, niinkuin muuallakin paremmissa ihmisissä — vallesmannikin näkee ja inspehtoori — ja sitten on taas toistain niin mukava mennä niidenkin luo —

— Näitkö, kuinka katselivat sitäkin joulukorttia pöydällä sanoi Alma innostuneena.

— Kyllä sitä sopii katsella, sillä ei sitä lähetetä joka miehelle. Pitääkin tilata kuusi kannua yht'aikaa ennenkuin sellaisen saa — ja sitten on vielä "herra" siinä kufärtissä — —

— Ja hyvä oli, että otit niin paljon, kun siitä jo etukäteen tuhlasit, junkkari, sanoi Alma, ollen toruvinaan Joppia.

— Tiedänhän minä aina asiat oikein päin asettaa — tiedän mitä tarvitaan. Toimita nyt vettä lisää —

Miesten puhe totipöydässä kääntyy siihen suuntaan, mikä sillä hetkellä on päivän tärkein keskusteluaine: metsäkauppoihin.

Aika on muutamaan vuoteen muuttunut siksi, että melkein joka kolmas mies on metsäkauppias ja — harvaa poikkeusta lukuunottamatta — joka mies myö, kellä vaan metsää on. Kun tukkimetsät ovat harvenneet, on isketty kiinni pienempiin metsiin, ja näyttää siltä, kuin koko maailma olisi yht'äkkiä saanut sellaisen puu-aineen nälän, että sitä ori mahdoton tyydyttää. Kaikki se puree pieneksi vaan, mikä puun nimellistä on. Tuntuu aivan kuin sen hampaita olisi jollain tavalla alkanut syyhyttää, niin että sillä yhä piti olla jotain kovaa purtavaa — niinkuin seimenpurijalla hevosella. Ja maakauppiaat, rautatien virkamiehet, entiset tukkijunkkarit, ja joukossa monet talollisetkin — kaikki tekivät vaan kilvan metsäkauppoja ja jokainen koetti paisuttaa omaa kukkaroaan niin paljon kuin mahdollista, toinen paremmalla, toinen huonommalla onnella. Tehtiin halkoja, propsipuita, puolapuita, hollanninpölkkyjä, ja hilattiin loppuja metsiä senkin seitsemän nimisinä puuaineina rautatielle, joka nyt oli muuttunut siksi valtavaksi suoneksi, mitä myöten pienempi puutavara virtasi merenrantaan. Joku löytyi joukossa sentään, niinkuin esimerkiksi Joppi-Hinkkalan naapuri, joka möi metsäänsä varovasti, harvennellen ja perkkaillen vaan, ja pysyi kovakorvaisena keinottelijain viettelyksille, mutta sellaiset miehet leimattiin kitsaiksi tyhmyreiksi, jotka mädättävät omaa tavaraansa; ja niitä pilkattiin.

Inspehtoori alkoi puhua siitä, mitenkä halot tänä syksynä ovat Helsingissä kallistuneet. — Taitaa tulla siitä, sanoi hän, että ne eivät läheltä saa, vai mikä lienee, mutta ei minun muistiini ole siellä niin paljon halkosylestä maksettu, kun jo kaksinkymmenin markoin maksavat. Kannattaisi jo melkein panna hirsiä haloiksi.

— No ainakin paremmin kuin että niitä uittopuulaakille myö, sanoi joku toinen joukosta, sillä ne ovat vieneet tukit melkein ilmaiseen.

— Varsinkin puoleen hintaan, sanoi vallesmanni, kun eivät myöjät ole ymmärtäneet edes puitansa lukea, muuta kuin myöneet summassa vaan, heti ensi tarjoukseen. Mutta silläpä ovatkin nyt sahainomistajat uittoväyläin suissa miljonääriä ja moni entinen tukkijunkkari tekee nyt omin päin metsäkauppoja, niin että soi, vaikk'ei ollut penniä taskussa kun rupesi tukkia mittailemaan.

— Niinkuin tuo Alanderkin, sanoi asemapäällikkö. Tavallinen keksimies oli vaan ennen tukinuitossa, ja nyt on rikkaampi kuin meistä kukaan. Kulkee ympäri kuin kiljuva jalopeura, etsien kenenkä saisi vielä pettääksensä. Se on tämän syksyn tehnyt halkokauppoja, saanut metsiä siitä aseman seutuvilta ja pistää kauniita voittoja taskuunsa. Taitaisi tehdä tuhoja, joll'en minä olisi ruvennut vähän nostamaan hintoja.

— Omilla rahoillaanko se Oskari jo tekee metsäkauppoja? kysäsi äkkiä Joppi, joka kaiken aikaa oli kuunnellut puhetta vallan hämmästyneen näköisenä.

— Omillaan tietysti.

— Ja minä olen ajatellut, että se yhä porilaiselle ostaa —

— Se antoi aikaa sitten palttua porilaiselle — jo viime kesänä, kun huomasi omat harjaksensa kyllin pitkiksi.

— Ohhoh! vai sillä tavalla se käykin. Enpä minä ole sattunut kuulemaan; mikä lempo, ett'ei se minun korvilleni ole ennen sattunut — hm — hm, ymähteli Joppi.

— Ei sitä tiedä vielä moni muukaan, sillä hän on niin kauan täälläpäin monissa pitäjissä tehnyt kauppaa puulaakin nimessä, ja saanut niin hyvän luoton, että kaupan luullaan vielä menevän entistä menoa. Minä tiedän asian ja olen ruvennut vähän kiusaamaan häntä. Siksi onkin Alander minulle suutuksissaan, kun olen joskus sattunut hänen tielleen kaupoissa, jutteli inspehtoori.

— Niin tosiaankin. Sinustahan on tullut oikea halkopatruuna, sanoi vallesmanni. — Veteleekö se?

— Aina siitä vähän lisätuloa lähtee. Ja levereeraan minä muutakin puutavaraa.

— Mutta kuinka sinä ennätät?

— Pidän apulaista, joskus asemalla, joskus metsässä, kuinka sattuu. Eikä ole ollut tappion vaaraa minulla mitään vielä, kun olen toimittanut niin paljon valtiolle, ja se määrää hinnat jo vuotta ennen. — Onko Hinkkalalla vielä myödä metsää? kysyi hän, kääntyen Joppiin.

— Hm, onhan sitä. Kyllähän sitä on paljonkin vielä, mutta minä en taida myödä, vastasi Joppi aatoksissaan, ja vähällä piti, ett'ei hän siihen lisännyt, että "hakkuutan itse ja panen voitot omaan taskuuni", vaan sanomatta hän sen kumminkin jätti.

— Kannattaisiko täältä saakka? kysäsi hän, yhä kovin miettivän näköisenä.

— Miks'ei, vaan eihän tietysti kannata täällä sitä maksaa ajon vuoksi, kuin lähempänä rautatietä.

— Ei niin, tietystikään, mutisi Joppi, vaan ajatteli samassa, että kyllä minä sinun yskäsi ymmärrän. Ottaisit halvasta hyvin sinäkin, vaan etpä saakkaan.

Niin olivat herrat totipöydässä nykyisistä metsäkaupoista keskustelleet, ja Joppi oli kuunnellut tarkkana, äänettömänä melkein. Hän ei ollut vuosikauteen enään, senjälkeen kuin viimeiset tukit aina seitsentuumaisiin saakka hänen metsästään oli joelle ajettu, ajatellut metsäkaupoista mitään, ei juuri sitä eikä tätä; mutta nyt alkoi uuden aatoksen kipinä hänessä kyteä.

Kamalalta tuntui ajatella, että olisikohan häntäkin tukkikaupoissa petetty. — Ei! sitä ei kestä ajatella, ja sen ajatuksen hän sillä kertaa tukautti heittämällä lasinsa pohjaan ja rientämällä uuden tekoon. Mutta toinen kylki siitä kipinästä rupesi sen sijaan hehkumaan yhä kovemmin vaan.

— Siitä pienestä mestästähän voi nyt itse kiertää rahaa vielä vallan läämältä — ei myö kellekään, vaan hakkuuttaa itse. Se puoli ajatusta pyrki jo hulmahtamaan ilmiliekkiin vielä samana iltana ja sotkemaan kaikki, muut toimet, mutta vierasten tähden täytyi sentään pakoittaa sitä pysymään alallaan, muistaa isännän velvollisuudet ja kehoittaa herroja tekemään yhä uusia laseja.

Mutta aamulla alkoi Joppi kokoilla ajatuksiaan uudelleen taas ja sai ne sille tolalle, jota myöten ne illalla olivat alkaneet luisua. Vaan nyt ne sotkeutuivat sekaisin, tuli toista ja toista vuoroin. Hän tuli tuskalliseksi, levottomaksi. Ei hän puhunut juuri mitään kellekään. Kulki kartanolla, kävi tallissa ja murahteli siellä kärtyisästi rengeille jotain, meni tupaan ja joi kaljaa, meni taas takaisin ulos ja kävi pakaritupaan, murjottaen yhä, ähkien ja pyyhkiellen otsaansa, työntäen lakkiaan korvalta toiselle.

— Joko ne viime talviset tukinlatvat tulivat kaikki kokoon? kysyi hän voudiltaan, tultuaan pakariin.

— Koossa ne ovat jo kaikki, vastasi vouti, mutta niitä on niin paljon, ett'ei niitä tänä talvena ehditä kotiin ajamaan, ja siellä on vielä sitäkin vanhempia, vaikka polttaisi koko kylä. Mutta jos navettaakin ruvetaan ajamaan —

— Ei niitä viimeisiä, niitä ehjempiä latvoja ajetakaan kotiin, jatkoi Joppi omaa ajatustaan, keskeyttäen toisen puheen — poltetaan niitä vanhempia itse.

— Kyllä siellä on niitäkin, niinkuin siltaa.

— Hyvä että jäi edes latvat, mutisi Joppi ja läksi ulos taas.

Vouti ei oikein ymmärtänyt isännän tuumaa.

— Jokohan ovat taas riidelleet sen yötisen lystin päälle, ajatteli hän, kun niin näytti sekaantuneelta.

Ei maittanut ruokakaan Jopille oikein murkinaa syötäessä, vaikka oli hyviä kohmeloruokia kyllä, yötisiä jätteitä. — Voi totisesti sentään, kuinka ihmisen pitää oleman hullun, sanoi hän tuskallisella äänellä, laskien veitsen lautaselle ja käyden molemmin käsin päähänsä.

— No mikä sinun nyt tuli — mistä nyt niin äkkiä itsesi hulluksi huomaat, vai muitako tarkoitat? kysäsi ihmeissään emäntä, joka juuri oli puhua rupattanut, kuinka rouvat illalla melkein katein silmin olivat katselleet hänen uutta leninkiään, ja kiitellyt Fiinaa, joka sellaisella kiireellä sen sai niin mainion hyvästi istumaan.

— Minun mielestäni olet tänä aamuna näyttänyt hyvin hiljaiselta ja viisaalta, sikseen kuin joskus ennen, vaikka yöllä sinä nukkuissasi kyllä pidit sellaista mehkaa tukeista ja haloista, että minua kamotti, jatkoi hän.

— Siinäpä se juuri on. Olen viime aikoina alkanut vähän epäillä, että jotain kieroutta siinä asiassa täytyy olla —

— Missä ihmeen asiassa — mitä hullutuksia sinä puhut?

— Sitä minä puhun, että olen antanut itseäni pettää — ja nyt vasta huomaan sen. Hohhoo! Hullu, joka antaa narrata itseään! — Jälempänä sitä aina viisastuu, vaikka oikeastaan pitäisi olla viisas vähän ennemmin. — Kyllä osasi se Oskarikin peijata, roisto — enmä paremminkaan tule ja sano — ja minä vielä viime talvena pidin miestä parhaana ystävänä.

— Oletko antanut Oskarin taas pelata itseltäsi? Sitähän olen sinulle aina laulanut, että juot joka matkalla liiaksi ja ryhdyt peliin — ja tuhlaat kaikki rahat. Ajattelepa, jos loppuisivat, niin mikä meidät sitten ottaa?

— Ei lopu, metsä kasvaa maatessakin, ja ne ovat pieniä meillä korttihäviöt. Mutta ne ovat pettäneet, sikamaisesti petkuttaneet minua, Oskari ja koko puulaaki. Vallesmanni juuri sanoi illalla, että puolesta hinnasta ne ovat vieneet ihmisten metsät ja tulleet miljunääreiksi, ja nyt on Oskarillakin jo niin paljon koossa, että omillaan metsäkauppoja tekee, voittaen yhä lisää vaan. Jo minä jotain sellaista olen aavistanut — ja kuullut huhuiltavankin, mutta illalla sen vasta kuulin oikein mieheltä, joka asian tietää. Miks'ei vallesmanni tietäisi, mitä ne niistä ovat itse saaneet, vaikk'ei me tiedetä. Kyllä se poika tietää. — Voi totisesti, voi! Aattelepa, kun olisi täyden hinnan saanut, niin olisi puolta enemmän rahaa, tahi toinen puoli tukkia jälellä! Ja siitä kelpaisi reväistä, koska kuuluu puutavara niin kallistuvan.

— Vasta aika katua. Miksi möit halvasta?

— Miksi möit — kas se on viisas kysymys! Miksi möit! Saakeli! Tiesinkö minä silloin halvasta myöväni, ja myödä minun täytyi, niinkuin itsekin ymmärrät. Talo oli korjattava, ja monta muuta välttämätöntä menoa, vallan välttämätöntä, jos tahdotaan ihmisiksi elää. — Ei tässä ole tuhlattu, elä sanokaan sitä. — Vai olisiko sinusta hauskempaa asua mädissä huonerähjissä, niinkuin naapurit tuossa, ett'ei tiedä mitä seinää milloinkin pöngittäisi, tahi millä hetkellä löytäisi itsensä satimesta —

— Jumala varjelkoon, johan minä häpeisin silmät päästäni, sanoi Alma, jonka mielestä Joppi siinä asiassa puhui vallan viisaasti.

— Tai olisiko se ollut parempi — jatkoi Joppi — että minä olisin kävellä nahjustanut tallukoissa ja paikatussa takissa sontakuorman perässä — ja olisitko sinä tahtonut vähentää piikoja, säästääksesi muutamia markkoja vuodessa, ja kulkea itse navetassa kintut sonnassa, niin että olisimme haisseet samalle sonnalle molemmat —

— Hyi, mitä puhut! Silloin minä en olisi tähän taloon tullut.

— Siinäpä se. Enkä minä olisi liioin sinua tänne tuonut, joll'ei talo olisi ollut kunnossa — ja siihen minä tietysti jo tarvitsin rahaa ennen sinun tuloasi — ja nyt sinä tuumaat, että miksikä möit.

— Niin minkätähden annoit mennä halvasta? Olisit muilta kysellyt.

— Ja muut olivat sitten viisaita! Yhtä tyhmiä ovat nytkin vielä useat — ja se onkin hyvä juuri, etteivät kaikki viisastu yhtä haavaa tässä maailmassa. Se on riivatun hyvä ja lysti asia se. Sen se on onni, joka pääsee herrain joukkoon, ja kuulee niiltä aina ennen muita monta hyvää seikkaa.

Joppi alkoi tulla paremmalle päälle ajatellessaan, että juuri se monen tietämättömyys asioista vielä, se tyhmyys, joka hänenkin ennen petti, nyt voi koitua hänelle hyödyksi.

— Minä tiedän jotain nyt, jatkoi hän iloisemmin. — Joppi tietää jotain, eikä hellitä, ennenkuin ovat tulleet omat häviöt takaisin, kaksinkerroin — ja hän löi kämmentä pöydän syrjään. — Entistä rahaa on vielä paljon, omasta metsästä tulee lisää, minä alan tehdä kauppoja niillä ja voitan — piru ollakseen, minä voitan, koska voittavat muutkin, ja kannattaa vielä apulaista pitää.

Hän nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, kädet selän takana, juuri niinkuin oli nähnyt inspehtoorin tekevän asemasillalla.

— Ei tarvitse Tukki-Oskarin luulla, että hän on ainoa, joka ymmärtää metsäkauppoja tehdä, eikä kenenkään muunkaan. Kyllä minä niille näytän vielä. Hoo! täällä löytyy myös jotain täällä kallossa, kun vaan liikkeelle päästetään, ja Hinkkalan Joppi pystyy aina siihen, kuin toinenkin mies. — Korjata voitot omaan taskuunsa, sehän on kaikkein helpoin asia! Tulimmaiset tuhat, ett'ei ole pitänyt ennen huomata!

— Aiotko sinä nyt sitten ruveta tekemään metsäkauppoja, vai mitä sinä intoilet? kysyi Alma.

— Paikalla! sanoi Joppi, polkien jalkaansa. — Nyt sitä koettaa pitää, jos koettaa — takoa kun rauta vielä on kuuma, sillä vuoden päästä voivat kallistaa metsiänsä —

— Mutta jos pettävät sinua taas? Etköhän tyydy omiisi ja anna olla —

— Voi tyhmyyttä, sanoi Joppi, ja naurahti halveksivasti. — Mutta mitä akat ymmärtää!

— Ymmärtää ne niin paljon, että antavat miesten tuhlata ja juoda rahansa, iski Alma närkkäästi Jopin pistokseen.

— Akka, elä rakenna riitaa nyt, sanoi Joppi ankarana, nyt on aatokseni tärkeämmillä aloilla. Kuinka minua kukaan voi pettää, kun minä itse ostan? Minä ostan itse nyt, enkä myö, kuuletko sinä. Juuri minä itse — hän löi kämmenellään rintaansa — ja petän myöjiä, puhtaasti vallan, koska on itseänikin petetty. Sinun muutama tuhantesi on pian takaisin saatu. Ja yhä kävellen lattialla, jatkoi hän kasvavalla innolla, kuinka hän muutaman vuoden päästä on voittanut suuria summia ja on sitten vasta oikein rikas. Ja kun oikein hyvin käy, niin he vielä muuttavat Helsinkiin — jota joskus ennenkin on tuumailtu — ostavat sieltä talon, niinkuin joku muukin on tehnyt, ja jättävät koko tämän maan roskan — tai pitää Joppi tämän talon jahtimainaan — Niillä tuumillaan sai Joppi emäntänsäkin lopulta innostumaan asiaansa niin, että hän unohti omat perurahansa, ja he sovinnossa tuumailivat, että on sitä rahaa, mikä heillä vielä on jäljellä, ajoissa koetettava kartuttaa.

10.

Joppi hakkauttaa samana talvena vielä haloiksi kaikki kuivat tukin latvat, ja pystyä metsää ensi talven varaksi.

Halkoja lähtee vahvasti, sillä pieni metsä on paikoin aika sakeaa, ja Hinkkalan mäet Teuron kulmalla alkavat tulla lakeiksi. Sinne jää vaan havuja ja risuja maantäydeltä, tuhanteen ristiin, ja pystyyn tuulen leikkikepiksi joku vaivainen puunlima, jota hakkaajat eivät viitsi pinoonsa pätkiä. Joppi riennättää hakkuuta tulisella kiireellä, että saisi sinä talvena vielä lisää rahoja tehdäkseen metsäkauppoja muiden kanssa. Ja kun lunta on paljon, lisää hän maksua halkosyleltä ja saa mielihyväkseen miehiä siirtymään Oskarinkin hakkuilta rautatienpuolella omaan metsäänsä. Hän johtaa itse hakkuutöitä ja ostaa kauppiaalta taskukirjan ja keltaisen mittapuikon, käy joka lau'antai mittaamassa puut ja maksaa miehille muhkeana palkan — eikä riitele kaikista pikkuseikoista ja vajavuuksista hakkaajien kanssa, niinkuin muut kuuluivat tekevän.

Kirkolla ajaa hän särkemässä rahaa, setelin toisensa perään, sillä pientä rahaa pitää olla paljon hakkaajille. Ja kun on lanttia ja pientä hopeata sekaisin vaan housuntaskussa, on sieltä niin mukava nyppäillä niitä, kun toisinaan satutaan lyömään nakkia kievarin kamarissa. Ei siinä tarvitse pitää erittäin tarkkaa laskua, kun on tasku täynnä; sieltä ottaa vaan ja sinne työntää, että helähtää, jos on voittanut.

Omat hevoset ovat halkojen ajossa ja palkkahevosia paljon. Ajo tuli kyllä kalliiksi pitkän matkan vuoksi, mutta laski Joppi siitä sentään tulevan hintaa puillekin — ja olihan omillekin hevosille hyvä ansio.

Kun oli osa ajettu, läksi hän niitä itse kauppaamaan Helsinkiin, perehtyäkseen halkokauppoihin.

Mutta siellä tingittiin hintaa alhaalle, kun huomattiin halot sinistyneiksi, maasta hakatuiksi, ja lopulta piti siihen jättää, mitä kaupunkilainen maksoi. Useita päiviä hän niitä siellä möi, mutta ei hän oikein saanut selkoa, paljonko niistä jäi omaan kukkaroon syleltä, kun rahoja tuli iltasella kaupungilla kulkeissa liikutelluksi. — Kyllä niistä sentään jotain tuli hyötyäkin, päätteli hän — ja olishan ne latvapuut kumminkin mädänneet maassakin. — Mutta älähän huoli, tuumi hän, kun hän ensi talvena alkaa lappaa niitä hyviä halkoja sieltä! Nytkin saivat hyvistä haloista toiset usean markan syleltä enemmän.

Hän ajattaa sentään samana talvena kuivashalot kaikki, tekee useoita Helsingin matkoja, ja tuo tavarata kotiin joka matkalla, kaikkea, mitä syntinen sielu tarvitsee — ja paljonhan sitä tarvitsee, kun vaan on millä saa.

Kaupunkilaisen, jonkun puukauppiaan, olisi kyllä voinut saada niitä myömään, vaan kun niitä ei vielä senkään enempää ollut, möi ne vähät itsekin. Ja oli niin hauskaa muutenkin aina istua lököttää junassa ja jutella toisten matkustajain kanssa — niitä kun aina tuli jutteille, kysyen, että "mihinkä herra matkustaa"?

Mutta tulevan talven varaksi hän jo tinkaili myöjää, tahi suoraa ostajaa, kun hän rupeaa lähettämään suuria summia "alas", niinkuin hän oli oppinut kaupunkilaisiksi sanomaan. Ja niitä löytyi kumpaakin lajia vaikka kuinka paljon — hävinneitä maamiehiä enimmät, jotka koettelivat onneaan kaupungissa — ja oli sanottu Jopille, että antaa tulla "alas" vaan, vaikka tuhansia syliä, kyllä siellä kelpaa, sillä puute on ollut hyvistä puista tämänkin talven.

Siitä sai Joppi uutta intoa yhä ja pani palstaa lakeaksi ojalta aikain kotiin päin, minkä ennätti. Ja hän ajeli siellä metsässä tehden laskujaan ja summaillen, kuinka monta syltä kustakin mäestä tai korven poukamasta oli tullut, kun piti saada tarkka selko siitä, että muilta ostaissaan sitten tietäisi varmaan, mitä kulloinkin kannattaisi luvata. Sillä ostamaan hän rupeaa nyt, ei hakkuuta omaa metsää kotopuolelta enään, se kun on liian kaukana ja kun tarvitsee sentään vähän itsekin; ja joka Helsingin matkan perästä se ostohalu tulistuu.

Vaan samassa suhteessa kasvaa myös vastustus hänen kauppatuumilleen.

Siellä alkoi keväämmällä useampia miehiä kulkea samoilla asioilla, Tukki-Oskari etupäässä, ja he kävivät kaikki halkometsät Teuron ojaa pitkin Isoltajoelta aina Kilpisuohon saakka, haluten niin suuria metsälohkoja kuin mahdollista. Ja mihin vaan Joppi meni, oli siellä hänen edellään jo käynyt kaupanhierojia, vaikka kaikkialla olivat kaupat vielä auki. Näytti siltä, kuin he vaan varustaisivat itseään, ja sitten yhdellä iskulla ottaisivat kaikki, koko paikkakunnan paljaaksi.

Muutamalla talolla — kirkonkylän metsätaloja — oli ihan ojan rannassa lohko, viisikymmentä tynnörinalaa laajuudelleen, ja sitä mielivät ostajat erityisesti. Oskari oli isännälle tarjonnut viisituhatta markkaa siitä, kun saa puhtaaksi hakata, mutta isäntä vaati kuusituhatta ja joka kymmenen sylen päähän yhden siemenpuun pystyyn, kuuden tuumaisia puita. Tämän sai Joppi tietää, kun oli käynyt isännän puheilla hänkin kyselemässä, eikö tämä möisi sitä hänelle, ja isäntä oli sanonut, että on sellainen ja sellainen tarjous siitä jo tehty. Joppi ajattelemaan, että nyt on otollinen hetki iskeä kiinni. Hän tietää nipistä nappiin, että silloin, kun ne pojat tarjoovat viisituhatta, on metsä kymmenen arvoinen, ja ne siemenpuut eivät paljoa merkitse. Se metsä on otettava heti, tuumi hän, ennenkuin ne ehtivät, ja maksettava mitä isäntä hakee. Kaksituhatta voi hän maksaa paikalla, sillä niin paljon riittää rahoista vielä hyvin, ja lopun hakattua sitten. Ja hän tekee tarkkoja laskuja. Kyllä nyt puut nousevat hinnoissa varmaan, kun niillä on sellainen into ostoon. — Mutta luulevatkohan niin salaa kauppoja tekevänsä, ett'ei Joppi saisi urkituksi ja vetäisi nenästä, tuumii hän, ja menee toistain isännän luo.

— Vai että sinäkin rupesit ihan tosissasi metsäkauppiaaksi? Huomasitko omista myynneistäsi, että se kannattaa? kysyi isäntä, vanha kuiva ukko, pistäen tupakkaa piippuunsa ja tarjoten pussia Jopille.

Jopilla ei ollut piippua — eikä hän piippua pokakaan, se ry'ittää niin pahasti, sanoo hän, ja virittää itseltänsä paperossin.

— Ei häntä niin tarkimmilleen vielä tiedä, kuinka hyvin se kannattaa, mutta sen tiedän varmaan, että paremman koron siitä rahoilleen saa, kuin pankissa, kun vaan vähän vaivaa näkee. Ja aikaa on minulla kyllä.

— Soo, entä talon toimet? kysäsee isäntä.

— Ne menee kuin tupakka, minulla on hyvä pehtoori nyt, sanoi Joppi.

— Soo'o!

— Enkä minä itse voisi työmailla kulkeakaan, on ilmestynyt sellaista ahdistusta ja leiniäkin.

— Mutta oletpa lihava ja vankan näköinen.

— Mutta ei ole terveys sentään hyvä.

— Niin, ei siitä liiasta lihastakaan ole. Minä olen aina ollut tällainen tikku. Ei minussa liha paina, mutta kyllä luu sentään luistaa vielä koko lailla. Syksyllä vielä niitin kauraa poikain kanssa kilpaa ja kävin riihillä.

Miesparka! tuumi Joppi itsekseen, ja on metsää yllinkyllin ja iso talo.

— Tuliko teille paljon kauroja viimesyksynä? kysyi isäntä,

— En minä niitä muista, mitä lie tullut, vastasi Joppi, alkaen tuskastua ukon monista joutavista kysymyksistä.

— Soo! Meillä pojat pistää aina muistiin. On talvella sitten niin hyvä kuluttaa.

Ukko oli kyllä kuullut yhtä ja toista Jopin talonpidosta, mutta häntä sentään huvitti kysellä häneltä itseltään jotakin.

— No kuinka sen kaupan kanssa sitten tehdään? kysyi Joppi, keskeyttäen isännän enemmät kyselemiset.

— Jaa, mitä minun sillä väliä on kelle myön, kun vaan rahat saan. Ja jaksanethan sinäkin tuon ostaa?

— Ei sitten kukaan, jollen minä.

— Niin, olethan saanut rahoja paljon, ja tuumaat nyt käyttää niitä. Viisi ja puoli ne panivat viimeiseksi hinnaksi ja ne siemenpuut pystyyn, mutta en minä sellaista metsää anna alle kuuden. Jo minä lupasin siemenpuut korvesta sentään heittääkin, kun meidän vanhin poika puhukselee sitä ojittaakseen, jos metsä hakataan, mutta mäkiin pitää jättää. Silleen se kauppa sitten jäi, ja lupailivat lähteä vielä muualta kuulemaan. Vaan pantiin siihen kahden viikon odotus, että jos puoli tai toinen muuttaisi päätänsä. — Mikähän ostointo niillä nyt on?

Joppi oli kyllä sen innon tietävinään, ja senkin, että vielä ne maksavat kuusituhatta täyteen ukolle, jos ennättävät. Mutta Oskari on häntä jo tarpeeksi pettänyt, hän antaa vastavuoroa nyt — jos vaan saa sen ukko-kyyhkysen suostumaan siihen, että odottaa enempiä rahoja ensi talveen.

— Tiesi heidän intonsa, vastasi Joppi vaan lyhyeen. Mutta tekaistaan me nyt kauppa valmiiksi että paukahtaa, niin pääsette pitemmistä tuumimisista. Minä maksan sen kuusituhatta täyteen ja jätän mäkiin ne ainaiset siemenpuunne, vaikka tuskinpa niistä mitään hyötyä mahtaa olla.

— Soo, ei taida olla, sanoi isäntä, mutta ovat vaari minua viisaammat niin sanoneet, niin joutavathan jäädä.

— Jätetään, jätetään herrantähden, sanoo Joppi, jota isännän venyttäminen alkaa yhä enemmän tuskastuttaa. — Mutta ettehän te tietysti vaadi koko rahaa yht'aikaa?

— Enhän minä, paitse hakkuun mukaan. Kaksi tuhatta vaadin heti nyt ja kontrahti tehdään kahdeksi vuodeksi, tästä lukien.

Mainio kauppa! tuumi Joppi. Välikirja teetettiin ja siihen vaati ukko kahden markan sakon jokaisesta luvattomasta puusta, mikä kaadettaisi.

— Vanhuuttaan se on hassahtanut, sanoi Joppi kirjan tekijälle, vaan olkoon hänen tahtonsa.

Ja nyt oli Joppi täysi metsäpatruuna ja nyt hän oli paikkaava kaiken sen vahingon, mitä itse oli puulaakilta kärsinyt.

Hän pani keväällä vielä alkuun hakkauksen ostometsässään ja oli Oskaria ja hänen miehiään kohtaan niin koppava, ett'ei hyvää päivää tehnyt vastaan sattuessa.

Mutta Oskari, kuultuaan Jopin metsäkaupan, oli he sanonut, että "nyt sen miesparan kävi hullusti kumminkin. Mihinkä se ne puut siitä hinnasta panee? — Löi se nyt poroon kouransa, mutta lyököön, koska yrittää meille kiusaa tehdä" —

Sillä siinä metsäkaupassa oli toinen mutka, joka todella tulikin turmioksi Jopille. Mutta siitä ei tiennyt vielä kukaan elävä henki mitään, paitse Oskari ja pari kolme rahamiestä, jotka yhdessä hommasivat tiilitehdasta rautatien varteen, eräälle etempänä olevalle asemalle, mihin soveltui uitto Teurosta. He voivat saada sinne tiilipuut kulkemaan tavattoman halvalla jokea pitkin, ja sen vuoksi sopi heidän tarjota paljoa enemmän kuin muussa tapauksessa, ja olivat sen tehneetkin, säilyttääkseen ne metsät itselleen muilta ostajilta. Vaan ennenkuin he rupesivat tuumaansa toteuttamaan, tahtoivat he ottaa tarkan selvän siitä, kuinka kauvaksi aikaa sen hyvän uiton varrella tiilipuita riittäisi, ja miten pitkältä saisivat hakkuu-aikaa siellä.

* * * * *

Keväällä oli Joppi vielä saanut viimeisistä puistaan niin paljon rahaa, että hyvästikin eläen riitti kesän ylitse, eikä sitä oltu säästeltykään, kun toista oli niin paljon toivossa.

Mutta syksyn tullen muuttuivat asiat kummallisen äkkiä aivan toisiksi, kuin mitä Joppi oli osannut aavistaa. Hän huomasi kauhukseen, ett'ei metsänosto käykään niin helposti laatuun, kuin sen myynti, ja jota pitemmälle syksy kului, sitä enemmän helmeili ahdistuksen hiki hänen otsallaan. Hänen iloisuutensa ja huolettomuutensa oli kadonnut kuin pyyhkäisemällä, ja kaikessa siinä harmissa Alma häntä vielä yhtenään torui ja soimaili.

Ja koko tämä pula, tämä hyvien toiveiden odottamaton ja äkkinäinen käänne tuli siitä, että halot olivat kovissa hinnoissa, vaan ei kuulunut lunta, että olisi saanut metsistä ulos, ja huhuja kulki, että kun lumen sataa, niin ne varmaan halpenevat. Ja toinen pulma oli siinä, että jos luntakin tulee lopulta, niin paljonko niitä omilla hevosilla ajaa, kun ei ollut rahaa muilla ajattaa. Raha oli metsässä kiinni. Ei voinut jatkaa keväällä aloitettua hakkuutakaan ostometsässä nyt, kun juuri olisi ollut paras aika hakata. Siellä lähempänä asemaa koluuttavat rattailla halkoja rautatielle ja kiertävät rahaa! — "Vaan saako näistä meidän mäistä sitten", tuskittelee Joppi, ja se on tuskaa tuskan päälle.