KOTIINPALUU

Kirkkaana lokakuun päivänä seisoi kolme nuorta miestä satamalaiturilla odottamassa valtamerilaivaa. Malttamattomuuttaan purkaakseen he telmivät pienen pojanveijarin kanssa, joka puikkelehti laiturilla kuin virvatuli ja tuotti suurta huvia muille rantaan kerääntyneille.

— Nuo ovat Campbellin poikia. He odottavat serkkuaan, joka on ollut pari vuotta ulkomailla lääkärisetänsä kanssa, kuiskasi muuan rouva toiselle, kun komein nuorista miehistä nosti hänelle hattua kiskoen perässään poikaa, jonka oli tavoittanut tutkimusretkellä tavarapinojen välistä.

— Kuka tuo oli? kysyi vieras rouva.

— Häntä sanotaan Charlie-prinssiksi. Etevä poika, koko seitsikon lupaavin, mutta vähän hurja kuulemma, vastasi toinen rouvista päätään pudistaen.

— Ovatko nuo toiset hänen veljiään?

— Eivät, vaan serkkuja. Vanhin on Archie, kerrassaan mallikelpoinen nuori mies. Hän on nyt mukana kauppiassetänsä liikkeessä ja näyttää tuottavan suvulle kunniaa. Tuo silmälasiniekka, jolla ei ole hansikkaita, on Mac. Muuten vähän omalaatuinen jörökki.

— Entäs pikkupoika?

— Hän on Jamie, Archien nuorin veli ja koko suvun lemmikki. Varjelkoon, poika putoaa, jolleivät he ota hänestä kiinni!

Naisten juttelu katkesi siihen, sillä juuri kun Jamie oli saatu ongituksi ilmoille isosta tynnyristä, laivakin ilmestyi näkyviin ja kaikki muu unohtui. Kun se hitaasti kääntyi satama-altaaseen, huusi pojanääni:

— Tuolla hän on! Minä näen hänet ja sedän ja Feben! Eläköön Rose!

Ja paalun nenään kiivennyt Jamie huusi innoissaan kolmesti 'eläköön'. Hänen kätensä huitoivat kuin tuulimyllyn siivet veljen pidellessä häntä kiinni takinliepeistä.

Niin, siinä he olivat: Alec-setä poikamaisesti hattuaan heiluttaen, hänen toisella puolellaan hymyilevä Febe ja toisella Rose, joka heitteli ihastuneena lentosuukkoja erottaessaan tutut kasvot ja kuullessaan tuttujen äänten toivottavan hänet tervetulleeksi kotiin.

— Taivas nähköön, hän on entistä sievempi! Hänhän on kuin madonna — katsokaa tuota sinistä viittaa ja hänen vaaleita hiuksiaan, jotka liehuvat tuulessa! intoili Charlie heidän tähystellessään kannella näkyvää ryhmää.

— Eivät madonnat pidä tuollaisia hattuja. Rose ei ole paljonkaan muuttunut, mutta Febe on. Hänestähän on tullut oikea kaunotar! vastasi Archie tuijottaen tummasilmäistä heleäihoista tyttöä, jonka kiiltävät mustat palmikot loistivat auringossa.

— Entä vanha kunnon setä! Eikö olekin hauskaa, että hän on taas kotona? huomautti Mac yksikantaan. Mutta hän ei suinkaan katsonut 'vanhaa kunnon setää', vaan solakkaa, vaaleata tyttöä ja ojensi kätensä kuin unohtaen välissä kuohuvan vihreän veden.

Rannalla vallitsi hetken hämminki, kun laivaa kiinnitettiin laituriin. Rose katseli kannen korkeuksista serkkujensa ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näytti lukevan niistä sellaista, mikä sekä ilahdutti että suretti häntä. Jo lyhyt vilkaisu sai hänen silmänsä vettymään, mutta ilonkyynelten läpi hän oli huomaavinaan, että Archie oli jokseenkin entisellään, että Mac oli miehistynyt ja että Charliessa oli jotakin outoa. Ei ollut kuitenkaan aikaa jatkaa havaintoja, sillä hetkessä alkoi ryntäys laiturille, ja ennen kuin hän ehti tarttua matkalaukkuunsa, Jamie tarrautui häneen kuin riemastunut karhunpentu. Päästyään jotenkuten irti pojan käsistä hän joutui vanhempien serkkujen hillitympään syleilyyn; yleisessä hälinässä he käyttivät tilaisuutta hyväkseen tervehtiäkseen molempia tyttöjä yhtä sydämellisesti. Sitten matkustajat vietiin riemusaatossa maihin Jamien hyppiessä haltioissaan heidän edellään.

Archie jäi setänsä avuksi matkatavaroiden tullitarkastukseen, ja toiset lähtivät saattamaan Rosea ja Febeä kotiin. Mutta matkalla nuoret tunsivat olonsa oudon väkinäiseksi; kaikki huomasivat äkkiä, että entiset leikkitoverit olivat nyt varttuneet aikuisiksi. Onneksi Jamieta ei kankeus vaivannut. Tunkeuduttuaan istumaan tyttöjen väliin hän tutki estoitta heitä ja heidän tavaroitaan.

— No, nuori mies, mitäs sinä arvelet meistä? kysyi Rose lopettaakseen kiusallisen hiljaisuuden.

— Teistä on tullut niin sieviä, etten tiedä kummasta pidän enemmän. Febe on pitempi ja komeampi, ja minä olen aina pitänyt Febestä, mutta sinä olet niin mahdottoman mukava, että minun täytyy kyllä halata sinua uudestaan. Ja Jamie rutisti Rosea myrskyisästi.

— Jos vain pidät minusta, en yhtään välitä, vaikka Febe on mielestäsi kauniimpi, sillä tottakai hän onkin. Vai mitä, pojat, kysyi Rose katsellen ilkikurisesti vastapäätä istuvia nuoria herroja, joiden kasvoilla karehtiva kunnioittava ihailu huvitti häntä kovin.

— Tämä äkillinen kauneus ja loisto on saanut minut niin ymmälle, etteivät sanat riitä ilmaisemaan tunteitani, vastasi Charlie kohteliaasti väistäen vaarallisen kysymyksen.

— Minä en tiedä vielä, sillä en ole ehtinyt silmätä kumpaakaan. Mutta nytpä minä katson, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Ja toisten huviksi Mac korjasi vakavana silmälasejaan ja piti tarkastuksen.

— No? hymyili Febe ja punastui tuntiessaan Macin rehellisen katseen. Se ei kuitenkaan harmittanut häntä kuten Charlien ylhäinen hyväksyminen, joka sai hänen mustat silmänsä välähtämään vastaukseksi toisen sinisten silmien rohkeaan tuijotukseen.

— Jos olisit sisareni, olisin sinusta hyvin ylpeä, Febe, sillä kasvoissasi on jotakin, jota ihailen enemmän kuin kauneutta — niissä on uskollisuutta ja rohkeutta, Mac vastasi hiukan kumartaen ja niin vilpittömän kunnioittavasti, että hämmästys ja mielihyvä saivat tytön hehkuvat silmät äkkiä kostumaan ja tyynnyttivät hänen arkaa ylpeyttään.

Rose taputti käsiään niin kuin aina ilostuessaan ja hymyili hyväksyvästi Macille sanoessaan:

— Tuosta arvostelusta voi olla iloinen. Monet kiitokset. Olin varma, että ihailet Febeä kun tutustut häneen lähemmin; mutta en uskonut sinua niin viisaaksi, että tajuat heti millainen hän on. Sinä kohosit silmissäni monta astetta.

— Minähän olen aina harrastanut mineralogiaa, kuten muistat, ja viime aikoina olen oppinut aika paljon lisää, niin että erotan jalot metallit ensi näkemältä, vastasi Mac ovelasti hymyillen.

— Sekö on sinun uusin kärpäsesi? Kirjeesi olivat mahdottoman hauskoja, sillä joka kerta sinulla oli meneillään jokin uusi teoria tai kokeilu, ja senhetkinen oli mielestäsi aina paras. Pelkäsin sedän kuolevan nauruun kasvisravintovimmasi takia; oli hullunkurista kuvitella sinun elävän leivällä ja maidolla, paistetuilla omenilla ja takassa valmistamillasi perunahaudikkailla, jatkoi Rose vaihtaen taas puheenaihetta.

— Mac-parka oli koko luokan pilan kohteena. Häntä sanottiin Don Quijoteksi, ja sieti tosiaan nähdä, kun hän kävi milloin minkin tuulimyllyn kimppuun. Charlie oli ilmeisesti sitä mieltä, että Macia jo hemmoteltiin enemmän kuin hänelle oli hyväksi.

— Mutta niinpä hän läpäisikin koulunsa kunnialla! Kyllä minä olin ylpeä, kun Jane-täti kirjoitti siitä, ja entäs täti itse, hän se vasta oli onnellinen, kun hänen poikansa oli luokan paras ja sai palkinnon! huomautti Rose ravistaen Macin käsiä tavalla, joka sai Charlien toivomaan, että 'Mac-parka' olisi jätetty Alec-sedän avuksi.

— Älä nyt, se on vain äidin hupsuttelua. Minähän aloin opiskella tavallista aikaisemmin ja pidin lukemisesta enemmän kuin toiset, niin etten ollenkaan ansaitse kehumista. Prinssi on ihan oikeassa, käyttäydyin kuin mikäkin aasi, mutta loppujen lopuksi olisin voinut hurjastella pahemmallakin tavalla. Minun hullutukseni eivät ole ainakaan tulleet kalliiksi eivätkä pilanneet minua, Mac vastasi sävyisästi.

— Minäpä tiedän, mitä hurjastelu on! Kuulin Mac-sedän toruvan Charlieta siitä, ja kysyin äidiltä ja hän selitti. Ja minä tiedän, että hänet eristettiin tai erotettiin, en nyt muista mitä se oli, mutta pahaa joka tapauksessa, ja Clara-täti itki, julisti Jamie yhteen hengenvetoon.

— Haluatko taas mennä kuskinpukille? kysyi Prinssi kulmat rypyssä.

— En.

— Suu kiinni sitten!

— Ei Macin tarvitse potkia minua, enhän minä kuin…, intti pieni syntipukki yrittäen viattomasti korjata rikettään.

— Jo riittää, keskeytti Charlie ankarasti, ja masentuneena Jamie etsi lohtua Rosen uudesta kellosta kärsittyään vääryyttä 'äijien' taholta, kuten hän kostonhaluisesti nimitti komentajiaan.

Mac ja Charlie alkoivat kiireesti jaaritella kaikenlaista ja keksivätkin niin menestyksekkäästi hauskoja aiheita, että naurunpuuskat saivat ohikulkijat ystävällisesti hymyillen katselemaan iloista matkuetta.

Rose sai kotiin päästyään ympärilleen kokonaisen vyöryn tätejä, ja lopun päivää vanha talo surisi kuin mehiläispesä. Illan tullen koko suku kokoontui saleihin; puuttui vain Peace-täti, jonka paikka nyt oli tyhjä.

Vanhempi väki asettui tietysti piankin omaan ryhmäänsä, ja nuoret kerääntyivät tyttöjen ympärille. Toisen huoneen päähenkilönä oli Alec-tohtori, toisen Rose; sillä suvun hellimä pikkutyttö oli ehtinyt neitoikään, ja kahden vuoden ero oli saanut aikaan merkillisen muutoksen varsinkin kolmen vanhimman serkun suhteessa häneen. Heidän ilmeessään oli poikamaisen kiintymyksen lisäksi miehekkään ihailun sävyä, joka tuntui tytöstä oudon miellyttävältä.

Rosen olemuksessa oli suloutta ja pirteyttä, joka viehätti poikia ja kiihotti samalla heidän uteliaisuuttaan. Sillä hän ei ollut muiden tyttöjen kaltainen, vaan saattoi joskus hätkähdyttää heitä omintakeisilla puheillaan; silloin he salaa katsahtivat toisiinsa kuin muistaen, että Rosehan olikin 'sedän tyttö'.

— Hauskaa että tyttökulta on taas onnellisesti kotona, terveenä ja iloisena ja yhtä suloisena kuin ennenkin! sanoi Plenty-täti vanhempien puolella ristien kätensä kuin suuresta onnesta kiittäen.

— Muista minun sanoneen, että olet tuonut tulikekäleen sukuun, Alec. Oikeastaan kaksikin, sillä Febe on hieno tyttö, ja pojatkin ovat sen jo huomanneet, ellen pahasti erehdy, lisäsi Mac-setä nyökäten toiseen huoneeseen päin.

Kaikkien silmät seurasivat hänen katsettaan, ja näkymä herätti monenlaisia ajatuksia takahuoneeseen kokoontuneiden isien ja äitien mielessä.

Rose ja Febe, jotka istuivat rinnakkain sohvalla, olivat nähtävästi heti tulleet seuran keskipisteiksi. Febe oli jo kauan sitten lakannut olemasta palvelustyttö ja muuttunut ystävättäreksi, ja Rose alkoi alusta lähtien vakiinnuttaa tämän suhteen.

Jamie oli vallannut takkamaton, jolla Will ja Geordie seisoivat huolettomasti, jotta heidän koulupukunsa esiintyisivät parhaiten edukseen. He olivat näet nyt lukiossa ja riemuitsivat suuresti sen sotilaallisesta järjestyksestä. Steve istui sirosti nojatuolissa, jonka selustan yli Mac nojautui, ja Archie nojasi kyynärpäällään matalan takan reunukseen katsellen Febeä, joka kuunteli hänen jutteluaan huulet hymyssä ja posket melkein yhtä punaisina kuin neilikat hänen vyössään.

Mutta Charlie esiintyi erityisesti edukseen, vaikka istuikin pianotuolilla, ja se on koettelemuksen paikka jokaiselle miehelle, jolla ei ole synnyinlahjanaan taitoa pitää jalkojaan kauniisti. Onneksi Prinssillä oli tuo taito; hän istui mukavasti käsi sohvan selkänojalla, kaunis pää hiukan taipuneena. Hän oli anastanut Rosen kokonaan itselleen, ympäröi tytön huomaavaisuudellaan ja näytti erittäin tyytyväiseltä.

Clara-täti hymyili hyvillä mielin, Jessie-täti oli mietteissään, Jane-tädin terävä katse siirtyi levottomana Steve-keikarista leveäharteiseen Maciin, Myra-rouva mutisi jotain "Caroline-vainajasta" ja Plenty-täti sanoi lämpimästi:

— Siunatkoon! Kuka hyvänsä olisi ylpeä noin kauniista lapsiparvesta.

— Minä olen kyllä valmis esiliinaksi heti kun tahdot, Alec, sillä varmasti Rose haluaa nyt heti mukaan seuraelämään, kun ei ennättänyt ennen matkaanne. Vaikka minun suojelustani tuskin tarvitaan kauan, sillä noilla edellytyksillä hänet kihlataan jo ensimmäisenä huvikautena, arveli Clara-rouva nyökyttäen ja hymyillen merkitsevästi.

— Noista asioista saat sopia Rosen itsensä kanssa. Enhän minä ole enää kapteeni, ensimmäinen perämies vain, vastasi Alec-tohtori lisäten vakavana puolittain itsekseen, puolittain veljelleen: — Kummallista miten kiire ihmisillä on esitellä tyttärensä seurapiireissä. Minusta on aina liikuttavaa nähdä nuoren tytön seisovan maailman kynnyksellä viattomana ja toiveikkaana, tietämättä mikä häntä odottaa ja tavallisesti perin valmistumattomana kohtaamaan elämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Poikien kohdalla me täytämme velvollisuutemme paremmin, mutta tyttörukat lähetetään matkaan jokseenkin vailla aseita, ja kuitenkin he tarvitsevat niitä ennemmin tai myöhemmin, sillä jokaisen on taisteltava oma taistelunsa, ja vain voimakas ja rohkea voi voittaa.

— Sinun ei ainakaan tarvitse moittia itseäsi laiminlyönneistä. Enkä voi olla kadehtimatta sinulta sitä iloa, jota tunnet tyttärestäsi, sillä tytärhän Rose sinulle on, vastasi vanha Mac paljastaen odottamatta sen puolen isänhellyydestään, jolle miehet harvoin saavat vastakaikua pojiltaan.

— Olen kyllä yrittänyt parhaani, mutta huolet tuntuvat vuosi vuodelta vain lisääntyvän. Olen koettanut valmistaa Rosea tulevaisuuden varalta niin pitkälle kuin sitä voi edeltäkäsin aavistaa, mutta tästä lähtien hänen on selviydyttävä yksin, eikä minun huolenpitoni pysty varjelemaan häntä suruilta tai erehdyksiltä tai pettymyksiltä, joita hän joutuu kokemaan. Minä voin vain seistä hänen rinnallaan ja katsoa millaiseksi hän muovaa elämänsä.

— No mutta Alec, mitä kumman aikeita lapsella on, kun sinä rupeat noin juhlalliseksi? kysyi Clara-rouva, joka näytti jo suhtautuvan Roseen eräänlaisella omistusoikeudella.

— Kuuntele, niin hän kertoo sinulle, vastasi tohtori, kun Rosen ääni kuului vakavana:

— Nyt te kaikki olette kertoneet tulevaisuudensuunnitelmani ne, mutta kukaan ei kysy Feben ja minun aikeita.

— Kyllä me tiedämme, että kauniilla tytöllä on vain yksi tehtävä! Särkeä tusinan verran sydämiä ennen kuin löytää 'sen oikean' ja purjehtia sitten avioliiton satamaan, vastasi Charlie ikään kuin se olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus.

— Tuo voi pitää paikkansa moneen muuhun nähden mutta ei meihin, sillä Febe ja minä olemme sitä mieltä, että naisilla on aivan yhtä suuri oikeus ja velvollisuus tehdä elämästään jotakin kuin miehilläkin, emmekä aio tyytyä siihen tyhjänpäiväiseen osaan, jota te meille tarjoatte! Rose sanoi silmät säihkyen. — Tarkoitan mitä sanon, ettekä te voi nujertaa minua nauramalla. Tyytyisitkö sinä siihen, että sinun käskettäisiin huvitella jonkin aikaa, mennä sitten naimisiin ja viettää lopun elämääsi tyhjäntoimittajana? hän lisäsi katsoen Archieta.

— En tietenkään, tuohan on vain pieni osa miehen elämästä! tämä vastasi epäröimättä.

— Hyvin arvokas ja kaunis osa, mutta ei koko elämä, Rose jatkoi. — Naisen laita on aivan samoin. Meille ei ole annettu vain sydäntä vaan myös järkeä ja mieltä, ei vain kauneutta ja taitoja vaan myös kunnianhimoa ja kykyjä; me haluamme elää ja oppia emmekä vain rakastaa ja saada vastarakkautta. Olen kyllästynyt aina ja aina kuulemaan, että se on ainoa tehtävä, joka sopii naiselle. En halua kuulla sanaakaan rakkaudesta ennen kuin olen osoittanut, että pystyn muuhunkin kuin hoitamaan taloutta ja lapsia.

— Taivas meitä varjelkoon, siinähän tuli naisasiaa kuin turkin hihasta! puuskahti Charlie muka kauhuissaan toisten siunaillessa Rosea puolittain hämmästyneinä puolittain huvittuneina, ilmeisesti pitäen hänen sanojaan vain tyttömäisenä mielenpurkauksena.

— Ei teidän tarvitse olla olevinanne noin kauhistuneita. Pian saatte olla tosissanne, sillä tämä on vasta alkua, jatkoi Rose lannistumatta serkkujen hymystä, jossa oli hyväntahtoista epäilyä ja ivaa. — Olen päättänyt, etten anna puijata itseltäni elämän todellisuutta, joka tekee ihmisestä hyvän ja onnellisen; ja vaikka satun olemaan rikas, en aio monien muiden tavoin jäädä kädet ristissä ajelehtimaan. En ole turhaan elänyt Feben kanssa näitä vuosia, tiedän mitä rohkeus ja itseluottamus voivat saada aikaan, ja toisinaan toivon ettei minulla olisi penniäkään, jotta voisin lähteä hänen kanssaan ansaitsemaan leipääni ja olla yhtä urhea ja riippumaton kuin hän.

Epäilemättä Rose oli nyt tosissaan, sillä puhuessaan hän kääntyi katsomaan Febeä niin kunnioittavasti ja hellästi, että hänen ilmeensä ilmaisi selvemmin kuin mitkään sanat, miten sydämestään hän arvosti ystäväänsä.

Tyttöjen vaihtama katse tehosi poikiin heidän ennakkoluuloistaan huolimatta, ja vakavasti Archie sanoi:

— Jos työtä haluat, niin varmasti saat sitä pian kätesi täyteen, sillä rikkaus on varmasti aika vaivalloista, jos on köyhyyskin.

— Tiedän sen ja aion yrittää täyttää paikkani hyvin. Minulla on mainioita suunnitelmia ja olen jo alkanut tutkia työsarkaani, vastasi Rose pontevasti.

— Saisiko kysyä, mikä se on? lausahti Charlie tyrmistyneenä.

— Arvaa! ja Rose vilkaisi häneen puolittain vakavana, puolittain kujeillen.

— Minun mielestäni sopisit parhaiten kauneuskuningattareksi, mutta koska se ei ilmeisesti ole makuusi, niin kaiketi ryhdyt opiskelemaan lääketiedettä. Potilaillesi tulee taivaalliset oltavat. On varmasti helppo kuolla enkelin myrkyttämänä!

— Tuo on halpamaista, Charlie! Tiedäthän sinä, miten hyvin naiset ovat menestyneet lääkäreinä ja miten erinomaisesti tohtori Mary Kirk hoiti rakasta Peace-tätiä. Aioin todella ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä, mutta sedän mielestä sukuun tulisi turhan monta lääkäriä, koska Mackin aikoo sille alalle. Sitä paitsi minulle on tarjolla muuta työtä, johon sovinkin paremmin.

— Sinä sovit kaikkeen, mikä on arvokasta ja hyvää, ja minä olen sinun puolellasi, valitsitpa minkä ammatin tahansa, huudahti Mac lämpimästi, sillä tällainen puhe nuoren tytön suusta oli peräti uutta ja kovasti hänen mieleensä.

— Ihmisten auttaminen on arvokas ja hyvä kutsumus, ja olen valinnut sen työsarakseni, koska minulla on paljon antamista. Minähän olen vain isän jättämän omaisuuden hoitaja ja uskon, että jos käytän sitä viisaasti muiden onneksi, siitä on enemmän siunausta kuin jos pitäisin sen vain omina hyvinäni.

Rose lausui tämän suloisesti ja eleettömänä, mutta oli hämmästyttävää nähdä, kuinka eri tavoin kuulijat hänen sanoihinsa suhtautuivat.

Charlie vilkaisi äitiinsä, joka huudahti kuin vasten tahtoaan:

— Mutta Alec, et kai aio antaa tytön haaskata sievoista omaisuutta kaiken maailman hullutuksiin.

— "Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle", ja käytännön kristillisyys on Hänelle otollisinta, tyytyi Alec-tohtori vastaamaan, mutta se vaiensi tätien vastaväitteet ja sai jopa järkevän Mac-sedän äkisti tyytyväisenä muistamaan tiettyjä salaisia sijoituksia, jotka eivät tuottaneet hänelle korkoja mutta sen sijaan muutamien ihmisten kiitollisuuden.

Archie ja Mac lupasivat auttaa Rosea parhaansa mukaan. Steve pudisti päätään mutta ei sanonut mitään, ja takkamatolla seisovat pojat ehdottivat oitis, että perustettaisiin hoitopaikka sairaita koiria ja hevosia, valkoisia hiiriä ja haavoittuneita sankareita varten.

— Mitä mieltä sinä olet, Charlie? Eikö ole parempi käyttää elämänsä sellaiseen kuin tanssiaisiin, pukeutumiseen ja miehenmetsästykseen? kysyi Rose huomaten toisen vaitiolon.

— Varsin sievää jonkin aikaa ja sangen vaikuttavaakin, sillä mikään ei ole viehättävämpää kuin suloinen tyttö yksinkertainen hilkka päässään kirkastamassa köyhien koteja kauneuden ja hyvän sydämensä hohteella. Onneksi nuo enkelit kyllästyvät nopeasti puuhaansa, mutta se on heistä taivaallista niin kauan kuin sitä kestää.

Charlie hymyili ylimielisesti aivan kuin olisi mainiosti ymmärtänyt naissuvun viattomat itsepetokset ja teennäiset metkut ja pitänyt niitä aivan asiaankuuluvina. Se oudostutti ja suretti Rosea, sillä tuo ei ollut sen Charlien tapaista, josta hän oli eronnut kaksi vuotta sitten. Mutta katsoen serkkuaan moittivasti ja heilauttaen ylpeästi päätään kuin lopettaakseen epäarvokkaan keskustelun hän tyytyi vain sanomaan:

— Ikävää että sinun käsityksesi naisista on noin alhainen, ennen vanhaan uskoit heihin vilpittömästi.

— Ja uskon vieläkin, kunniasanallani! Koko maailmassa ei ole hartaampaa naisten ihailijaa ja orjaa kuin minä. Koeta vain, niin saat nähdä, sanoi Charlie ja lähetti ritarillisesti lentosuukon koko naissuvulle. Mutta Rose ei leppynyt, vaan kohautti olkapäitään ja vastasi silmissään katse, josta hänen ylhäisyytensä ei pitänyt:

— Kiitoksia paljon, en tarvitse ihailijoita enkä orjia, tarvitsen ystäviä ja auttajia. Olen elänyt niin kauan viisaan ja hyvän miehen lähettyvillä, että minua on ehkä vaikea miellyttää, mutta en aio tinkiä ihanteestani, ja siksi sen, joka haluaa minun kunnioitukseni, täytyy ainakin koettaa saavuttaa se.

— Ohoo, sinäpä olet kiukkuinen kyyhky! Tule sinä, Mac, suorimaan hänen höyhenensä. Minä häivyn hyvän sään aikana. Ja Charlie asteli toiseen huoneeseen pahoitellen itsekseen, että Alec-setä oli kasvatuksella pilannut hyvän tytön.

Viiden minuutin perästä hänen teki jo mieli takaisin, sillä Mac oli sanonut jotain, joka synnytti naurunpuuskan, ja vilkaistessaan olkansa yli hän näki 'kiukkuisen kyyhkyn' kujertavan niin leppoisasti ja herttaisesti, että hän olisi mielellään mennyt ottamaan osaa iloon. Mutta Charlie oli hemmoteltu, ja hänen oli vaikea tunnustaa olleensa väärässä. Hän oli aina lopulta saanut mitä oli halunnut, ja koska hän oli jo aikoja sitten päättänyt saada omakseen Rosen ja tämän omaisuuden, hän oli salaa harmissaan noista uusista suunnitelmista ja mielipiteistä. Mutta hän lohduttautui sillä, että ne haihtuisivat pian, kun tytölle selviäisi, miten epämuodikkaita ja hankalia ne olivat.

Ihanaa tulevaisuuttaan suunnitellen hän asettui mukavasti sohvan nurkkaan äitinsä viereen, kunnes kestitys sai ryhmät sulautumaan toisiinsa. Plenty-tädin mielestä tärkeintä oli syöminen ja juominen, vähäisinkin juhlimisen aihe ilahdutti hänen vieraanvaraista mieltään, ja tällä kertaa hän oli ylittänyt entisetkin saavutuksensa.

Epävirallisen juhla-aterian aikana Rose kulki sukulaisen luota toisen luo ja tapasi viimein etäisestä nurkasta kolme pojanvesaa äänettömässä tappelussa.

— Tulkaa sieltä vähän näytteille, hän houkutteli, sillä hän pelkäsi räjähdystä, ellei rauha pian palautuisi.

Siistien kiireesti itseään nuoret herrat tottelivat imarreltuina ja tarjosivat tarkastajan nähtäväksi kolme hehkuvan iloista naamaa.

— Hyvänen aika, kuinka pitkiä teistä on tullut! Mokomat hongankolistajat, kehtaattekin tuolla lailla sivuuttaa minut! hän sanoi nousten varpailleen ja taputtaen Willin ja Geordien kiharaisia päitä, sillä pojat olivat työntäneet mittaa kuin pajunvesat ja virnistelivät nyt iloisesti hänelle korkeuksistaan, kun hän mittaili heitä hullunkurisen hämmästyneenä.

— Campbellit ovat pitkiä, komeita miehiä, ja me aiomme olla parhaat joukosta. Ei ihme vaikka pääsisimme lähelle kahta metriä kuten vaari, huomautti Will ylpeänä, mutta hän muistutti pitkine koipineen ja pienine päineen niin elävästi kiinalaista kukkoa, että Rosen oli vaikea pysyä totisena.

— Kyllä me vankistumme, kunhan pääsemme ensin täyteen mittaan. Olemme jo kumpikin puolta päätä pitempiä kuin Steve, jatkoi Geordie nenä pystyssä.

Rose kääntyi katsomaan Steveä, sitten hän hymyili ja viittasi tälle. Steve pudotti lautasliinansa ja ryntäsi noudattamaan kutsua.

— Käske koko joukko tänne. Olen päättänyt asettaa teidät riviin ja pitää katselmuksen, niin kuin te teitte minulle sinä kauheana päivänä, kun olitte säikäyttää minut hengiltä, hän sanoi nauraen vanhoille muistoille.

Pojat tulivat huoneeseen ja muodostivat rinta rinnan seistessään niin muhkean joukon, että nuori komentaja melkein häkeltyi. Mutta hän oli viime aikoina nähnyt niin paljon maailmaa, että säilytti malttinsa, ja tyttömäinen halu panna heidät kokeeseen antoi hänelle rohkeutta seistä arvokkaana hymyilevän serkusrivin edessä.

— Nyt minä aion töllistellä teitä niin kuin te aikoinanne minua. Se on minun kostoni teille seitsemälle häijylle pojalle siitä, että otitte kiinni pienen tyttöraukan ja nautitte hänen pelästyksestään. Nyt minä en pelkää teitä hitustakaan. Mutta te saatte pelätä ja vavista!

Puhuessaan Rose katsoi Archieta silmiin ja nyökkäsi hyväksyvästi. Vakavat silmät kohtasivat värähtämättä hänen katseensa ja niiden ilme pehmeni. Muutos puki Archieta, sillä tavallisesti hänen katseensa oli pikemmin tuima kuin ystävällinen.

— Oikea Campbell, kunnon poika! Rose sanoi ja puristi sydämellisesti pojan kättä siirtyessään eteenpäin.

Charlie oli seuraava, eikä Rose tuntenut oloaan enää yhtä varmaksi. Hän näki Charlien silmissä uhkamielisen välähdyksen; se vaihtui äkkiä toiseksi, joka sai tytön vetäytymään vähän taaksepäin ja sanomaan kiireesti:

— En löydä enää entistä Charlieta, mutta Prinssi näkyy vielä elävän.

Hän kääntyi helpottuneena Macin puoleen, otti varovasti pois 'silmälaput', kuten Jamie sanoi, ja katseli suoraan rehellisiin sinisilmiin, jotka olivat niin vilpittömät ja ystävälliset, että Rosen sydän lämpeni, kun hän antoi takaisin silmälasit ja sanoi:

— Sinä et ole muuttunut, Mac-kulta, ja siitä minä olen iloinen!

— Sano nyt jotain oikein herttaista minulle, sillä minä olen suvun kukkanen, sanoi Steve kierrellen vaaleita viiksiään.

Rose huomasi heti, että Keikari oli entistä enemmän nimensä veroinen, ja lannisti heti hänen turhamaisuutensa nauraen kiusoittavasti:

— Suvun kukkasen nimi onkin sitten Kukonharja.

— Älä, siinäpä sait, ivasi Will.

— Ole kiltti ja päästä meidät vähällä! kuiskasi Geordie, kun heidän vuoronsa tuli.

— Senkin humalasalot! Minä olen ylpeä teistä. Mutta älkää tyystin kasvako näköpiiristä älkääkä koskaan hävetkö katsoa naista silmiin, vastasi Rose taputtaen lempeästi kumpaakin ujoa nuorta jättiläistä poskelle, sillä molemmat olivat tulipunaiset, vaikka heidän pojansilmänsä olivat yhtä tyynet ja kirkkaat kuin kesäinen järvi.

— Sitten minä! Ja Jamie koetti näyttää niin miehekkäältä kuin taisi, sillä hän tunsi, ettei esiintynyt oikein edukseen kookkaitten sukulaisten rinnalla. Mutta kaikkien mielestä hän sai parhaan arvosanan, kun Rose kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suudellen häntä sanoi:

— Sinun pitää olla nyt minun poikani, sillä toiset ovat jo liian suuria, ja minä tarvitsen uskollisen pikku hovipojan toimittelemaan asioitani.

— Minä olen, minä olen ja minä menen naimisiinkin sinun kanssasi, jos vain odotat kunnes kasvan isoksi! huusi Jamie lumoutuneena kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.

— Voi tuota lasta, nauroi Rose katsoen pikku ritariaan, kun tämä halasi häntä kiitollisena.

— Minä kuulin tätien sanovan, että sinun olisi parasta ottaa joku meistä, jotta omaisuus pysyisi suvussa, ja minä päätin kosia heti, koska sinä rakastat minua ja minä pidän kauheasti kiharoista.

Voi Jamie-parka! Tuskin nämä hirveät sanat olivat päässeet hänen viattomilta huuliltaan, kun Will ja Geordie pyyhkäisivät myrskytuulen tavoin hänet pois huoneesta, ja poikaraiskan ulvonta kuului kouluhuoneesta, missä luurankokaappiin sulkeminen oli lievimpiä rangaistuksia, joita hänelle käytettiin.

Toiset seisoivat kauhun jähmettäminä, mutta hämminki päättyi nopeasti, sillä ventovieras ilme kasvoillaan Rose päästi heidät menemään komentaen lyhyesti:

— Hajaantukaa, tarkastus on päättynyt! ja lähti itse Feben luo.

— Pahuksen poika! Hänet pitäisi panna lukkojen taakse tai pistää kapula suuhun, äkäili Charlie.

— Häntä pidetään kyllä silmällä, vastasi Archie-parka, jonka yritykset kasvattaa pikku kavaltajaa olivat olleet yhtä menestyksekkäitä kuin vanhempien ja holhoojien yleensäkin.

— Koko toimitus oli riivatun epämiellyttävä, murisi Steve tuntien, ettei ollut erityisesti kunnostautunut.

— Totuus on yleensä epämiellyttävä, huomautti Mac lyhyesti ja asteli tiehensä merkillinen hymynsä huulillaan.

Tuntien palaneen käryä Alec-setä ehdotti siirtymistä musiikkiin, ja nuorista se oli hyvä keksintö.

— Teidän pitää kuulla lintujeni laulavan, he ovat kumpikin edistyneet tavattomasti ja minä olen oikein ylpeä heistä, sanoi tohtori pyörittäen pianotuolia ja vetäen esille vanhoja nuottivihkoja.

— Minun taitaa olla parasta laulaa ensin, sillä kuunneltuanne satakieltä te tuskin välitätte varpusesta, lisäsi Rose auttaakseen Febeä, joka istui joukossa ujona ja hiljaisena muistellen niitä päiviä, jolloin hänen paikkansa oli keittiössä.

— Minä laulan jonkin niistä vanhoista tutuista lauluista, joista te aikoinaan piditte. Tämä oli muistaakseni kaikkien lempilaulu. Istuutuen pianon ääreen Rose lauloi ensimmäiseksi mieleen juolahtaneen tutun sävelmän.

Se sattui olemaan "Aberfeldyn koivikossa", ja laulu toi elävästi Rosen mieleen ajan, jolloin hän oli hoitanut sairasta Macia. Muisto oli mieluinen, ja tahtomattaan Rose etsi serkkua silmillään. Tämä ei ollut kaukana, vaan istui juuri niin kuin silloin, kun Rose koetti lohduttaa häntä syvimmän epätoivon hetkinä — hajareisin tuolin reunalla pää käsien varassa, ikään kuin laulu olisi palauttanut mieleen tuon asennon. Näky sai Rosen liikuttumaan, ja hän oli varma, ettei ainakaan Macilla ollut itsekkäitä pyyteitä hänen kiusallisiin rahoihinsa nähden.

Charlie näytti mietteliäältä ja katseli Rosea silmissään hellän ihaileva ilme, mikä nauratti tyttöä, vaikka hän yritti olla sitä näkemättä. Rosea sekä huvitti että harmitti toisen ilmeinen halu palauttaa mieleen hempeitä kohtauksia heidän tyttö- ja poikavuosiltaan ja muuttaa romanttiseksi todellisuudeksi se, mitä hän oli pitänyt lapsellisena leikkinä.

Niinpä Charlien teatterieleet jäivät vaille huomiota, ja Feben alkaessa laulaa hän oli jo raivon partaalla. Mutta pian hän unohti ajatuksensa, Feben laulu oli kaikille yllätys, sillä kaksivuotinen opiskelu ulkomailla oli saanut aikaan ihmeitä, ja tuo kaunis ääni, joka ennen liverteli iloisesti patojen ja kattiloiden ääressä, kaikui nyt sointuvana ja täyteläisenä. Rose hehkui ylpeydestä säestäessään ystäväänsä, sillä nyt Febe oli omassa valtakunnassaan, missä häntä eivät häirinneet vaivaistalon tai keittiön, osattomuuden tai orpouden ahdistavat muistot — onnellisessa maailmassa, missä hän saattoi olla oma itsensä ja hallita muita laulullaan.

Niin, Febe oli nyt oma itsensä ja se näkyi siitä muutoksestakin, joka hänessä tapahtui ensimmäisten sävelten soidessa. Hän ei ollut enää ujo ja hiljainen, ei pelkästään kaunispiirteinen tyttö, vaan kukoistava nainen, eloisa ja taiteensa sytyttämä, kun hän liitti sulavasti kätensä yhteen, suuntasi katseensa valoon ja viritti laulunsa vapaasti ja riemukkaasti kuin leivo liidellessään kohti aurinkoa.

— Totisesti, Alec, tuollainen ääni valloittaa jokaisen sydämen, huudahti Mac-setä pyyhkien silmiään haikean vanhan balladin jälkeen.

— Niin sen pitääkin, vastasi tohtori iloisena.

— Ja niin se on tehnytkin, lisäsi Archie itsekseen. Hän tiesi sen olevan totta, sillä juuri sillä hetkellä hän rakastui Febeen. Niin tosiaan kävi, ja hän saattoi määrittää ajankin melkein tarkkaan, sillä neljännestä yli yhdeksän hän piti Febeä vain hyvin miellyttävänä tyttönä, kahtakymmentä yli tämä oli kaunein nainen, jonka hän milloinkaan oli tavannut, viittä minuuttia myöhemmin Febe oli enkeli, joka laulullaan tempasi hänet pois maankamaralta, ja puoli kymmeneltä Archie oli mennyttä miestä ja ajelehti onnen aaltojen kannattamana siihen maiseen välisatamaan, minne rakastuneet yleensä päätyvät haltioituneen alkusukelluksensa jälkeen.

Järkevä asiallinen Archie havaitsi äkkiä tähän asti helppohoitoisen sydämensä olevan niin täynnä haaveita, että hän itsekin kummastui. Hän ei alussa ollut oikein selvillä, mitä oli tapahtunut; hän istui vain kuin huumautuneena, näkemättä, kuulematta, tajuamatta muuta kuin Feben. Ottaessaan vaatimattomana vastaan toisten lämpimiä kiitoksia Febe puolestaan tunsi kaipaavansa jotakin, sillä Archie ei sanonut sanaakaan.

Tämä oli toinen tärkeä seikka, joka sattui sinä iltana, toinen oli se, että Mac lausui Roselle kohteliaisuuden, mikä oli niin ennenkuulumatonta, että herätti suurta huomiota, vaikka sen kuulikin yksi ainoa ihminen.

Kaikki muut olivat menneet paitsi Mac ja hänen isänsä, jolla oli asioita tohtorin kanssa. Plenty-täti laski teelusikoita ruokasalissa ja Febe auttoi häntä niin kuin ennen vanhaan. Mac ja Rose olivat kahden. Mac näytti vajonneen mietteisiin nojatessaan takan reunustaan, ja Rose istui tuolin uumenissa katsellen ajatuksissaan tulta. Hän oli väsynyt ja rauha tuntui suloiselta, siksi hän oli hiljaa. Mutta äkkiä Rose huomasi Macin tuijottavan häntä niin kiinteästi kuin silmiltään ja laseiltaan saattoi, ja liikahtamatta mukavasta asennostaan Rose sanoi hymyillen:

— Herra näyttää viisaalta kuin pöllö, mitähän miettinee.

— Ajattelen sinua, serkku.

— Toivottavasti ajattelet jotakin hyvää.

— Ajattelin että on aikamoinen totuus lauseessa: "Tyttö on suloisin Jumalan luomista olennoista."

— No mutta Mac! Rose ponnahti hämmästyneenä pystyyn, sillä huomautus oli Mac-filosofin lausumaksi peräti odottamaton.

Kiinnostuneena uudesta keksinnöstään Mac jatkoi tyynesti:

— Katso, en ole ilmeisesti aikaisemmin nähnyt tyttöjä tai ollenkaan aavistanut, miten herttaisia olentoja he saattavat olla. Sinä taidatkin kyllä olla erinomainen näytekappale.

— En suinkaan. Minä olen vain terve ja iloinen, ja kun olen taas onnellisesti kotona, näytän ehkä kauniimmalta kuin muuten, mutta en ole mikään kaunotar kenenkään muun kuin sedän mielestä.

— Terve ja iloinen, siinäpä se kai on, toisti Mac harkiten ongelmaa vakavasti. — Olen ollut huomaavinani, että useimmat tytöt ovat sairaalloisia tai typeriä, ja ehkä sinä juuri siksi herätit huomioni.

— Sinä se vasta olet kummallinen poika! Tarkoitatko tosiaan, ettet yleensä huomaa tyttöjä tai ettet välitä heistä? kysyi Rose, jota syvämietteisen serkun uusin merkillinen piirre kovasti huvitti.

— No — tiedän vain, että heitä on kahta lajia, meluavia ja hiljaisia. Jälkimmäisistä pidän enemmän, mutta ylimalkaan en juuri huomaa heitä sen kummemmin kuin kärpäsiä, elleivät he käy vaivaksi; silloin tahtoisin hätistää heidät pois, mutta milloin se ei käy päinsä, menen piiloon.

Rose nojautui taaksepäin ja nauroi niin, että vedet tulivat silmiin. Oli perin hullunkurista kuulla Macin alentavan ääntään viimeisiä sanoja sanoessaan ja nähdä, miten hän hymyili pahanilkisen tyytyväisenä muistellessaan kiusankappaleita, joilta oli päässyt pakoon.

— Ei sinun tarvitse nauraa; olen aivan tosissani. Charlie pitää naisväestä, ja se pilaa hänet, Steve tietenkin seuraa esimerkkiä, Archie taas on kunnioittava orja, kun ei muu auta. Minä en useimmiten päästä tyttöjä lähellenikään, ja jos joudun kiinni, puhun tieteistä ja kuolleista kielistä, kunnes he juoksevat henki kurkussa tiehensä. Joskus tapaa älykkäänkin tytön ja sellaisen kanssa tulee mainiosti toimeen.

— Synkkä tulevaisuus Febelle ja minulle, huokasi Rose koettaen pysyä totisena.

— Febe kuuluu ilmeisesti hiljaisiin. Älykäskin hän on, muuten sinä et pitäisi hänestä. Hän on myös hauskan näköinen, niin että minäkin varmaan alan pitää hänestä. Mitä taas sinuun tulee, minä olen ollut mukana sinua kasvattamassa ja olen aika innokas näkemään mitä sinusta kehittyy. Pelkäsin että suuren maailman silaus pilaisi sinut, mutta niin ei ole tainnut käydä. Oikeastaan sinä olet minun mielestäni toistaiseksi ihan tyydyttävä, jos saan niin sanoa. Mikä sinussa sitten mahtaa niin viehättää? Ilmeisesti herttainen luonteesi, kun kerran itse sanot, ettet ole kaunis.

Mac tarkasteli häntä ovela hymy huulillaan, mutta lasien takaa tuikki niin ystävällinen katse, että sekä sanat että tarkastelu miellyttivät Rosea, ja hän vastasi iloisena:

— Hauskaa että hyväksyt minut, ja olen hyvin kiitollinen, että olet ollut huolehtimassa kasvatuksestani. Toivon tuottavani sinulle kunniaa ja luotan siihen, että edelleenkin pidät minut kurissa, sillä te hemmottelette kuitenkin yksissä tuumin minut pilalle.

— Lupaan pitää sinua silmällä, mutta vain yhdellä ehdolla, vastasi nuori kasvattaja.

— Mikä se on?

— Jos aiot pitää ihailijalaumaa ympärilläsi, minä pesen käteni. Ellet, niin minä olen puolellasi.

— Sinun pitää olla paimenkoirana ja auttaa minua pitämään tuota laumaa loitolla, sillä en tahdo ihailijoita vielä aikoihin; ja meidän kesken sanottuna, tuskin heitä ilmestyykään, kun tulee tiedoksi että minulla on omia mielipiteitä. Sitä useimmat kavahtavat kuin ruttoa, sanoi Rose.

— Hm, sitä minä hiukan epäilen, mutisi Mac tyttöä katsellessaan.

— Saammepa nähdä, vastasi Rose ja kuullessaan setänsä äänen eteishallista ojensi kätensä Macille lisäten herttaisesti:

— Vanhat ajat ovat palanneet, niin että pistäydy taas kertomassa minulle asioitasi ja auttamassa minua kuten ennenkin.

— Tarkoitatko totta? Mac näytti olevan hyvin mielissään.

— Tarkoitan. Sinä et ole paljonkaan muuttunut, vain kasvanut kovasti. Sinua en yhtään vierasta ja haluaisin jatkaa siitä, mihin jäimme.

— Sehän hienoa. Hyvää yötä! Ja Rosen ällistykseksi Mac antoi hänelle lämpimän suukon.

— Mutta tuo nyt ei ole kuin ennen vanhaan! huudahti Rose astuen taaksepäin iloisen hämmentyneenä. Mac oli kummastuvinaan ja kysyi viattomasti:

— Emmekö ole aina toivottaneet hyvää yötä tällä tavoin? Minä ihan muistan niin, ja meidänhän piti jatkaa siitä mihin jäimme.

— Varmasti emme; mikään mahti maailmassa ei olisi saanut sinua suutelemaan, sen sinä hyvin tiedät. Olkoon menneeksi näin ensimmäisenä iltana, mutta me olemme kyllä liian vanhoja sellaiseen.

— Muistan kyllä toiste. Se kävi kai vanhasta tottumuksesta; olen varmasti tehnyt niin aikaisemminkin, kun se tuntui niin luonnolliselta. Minä tulen, isä! Mac poistui ilmeisen vakuuttuneena siitä, että oli oikeassa.

— Kelpo kunnon veikko. Hän on sama poika kuin ennenkin, ja se on lohdullista, sillä jotkut taas ovat aikuistuneet kovin äkkiä, ajatteli Rose mielessään Charlien tunteilu ja Archien autuas ilme Feben laulaessa.

2

VANHOJA YSTÄVIÄ

— Tuntuupa mukavalta olla taas kotona! Miksi ihmeessä me oikein lähdimmekään täältä? huudahti Rose, kun hän seuraavana aamuna vaelteli ympäri vanhaa taloa.

— Siksi, että voisimme nauttia kotiintulosta, vastasi Febe kävellessään hallin poikki Rosen rinnalla yhtä onnellisena kuin tämäkin.

— Kaikki on ihan kuin lähtiessämme — ruusunlehdetkin joita työnsimme tänne, jatkoi nuorempi tytöistä kurkistaen toiseen korkeista intialaisista maljakoista, jotka koristivat eteistä.

— Muistatko miten Jamie ja Pampula leikkivät Ali Babaa ja rosvoja ja hävisivät niihin. Tai kuinka sinä kerran yritit ryömiä tuohon siniseen ja juutuit kiinni, ja toiset löysivät meidät ennen kuin minä ehdin kiskoa sinut ulos? kysyi Febe nauraen.

— Niin, tosiaan! Ja siinä paha missä mainitaan, lisäsi Rose kuullessaan puistotieltä kimeän vihellyksen, jota kavioiden kapse säesti.

— Sirkusseurue tulee! huusi Febe iloisesti ja molempien mieleen tulivat punaiset rattaat ja koko skotlantilaispukuinen joukko.

Vain yksi poika tuli nyt, mutta hän piti kyllä ääntä puolen tusinan edestä, ja ennen kuin Rose ennätti ovelle, Jamie ryntäsi sisään loistavalla aamutuulellaan, maila olalla, punavalkoinen ratsastuslakki päässä, suuri pallo pullottaen toisessa taskussa, toinen piparkakkuja pursuten ja suussaan omena, jonka hän koetti tulisella kiireellä saada syödyksi.

— Huomenta! Minä vain poikkesin kurkistamaan, että te tosiaan olette tulleet, hän huomautti tervehtien mailalla ja tempaisten kirjavan lakin päästään.

— Hyvää huomenta. Kyllä me tosiaan olemme täällä ja koetamme päästä tolallemme niin pian kuin mahdollista. Mutta oletpa sinä hieno. Mihin sinä kuulut — palokuntaan vai ratsastusseuraan? kysyi Rose katsellen pojan ruskettuneita kasvoja, joiden pyöreys oli alkanut hävitä.

— Ei, hyvä neiti! Mutta ethän sinä voi kaikkea tietää. Minä olen baseball-joukkue "Tähden" kapteeni. Katsos tätä! Ja kuin kysymyksessä olisi ollut kansalliskunnia, Jamie leväytti takkinsa auki ja paljasti puseronsa rintamuksessa komeilevan sydämenmuotoisen punaflanellisen merkin, jota koristi valkeasta pumpulikankaasta tehty teevadin kokoinen tähti.

— Suurenmoista! Minä olen ollut poissa niin kauan, etten muistanut sellaista peliä olevankaan. Ja sinäkö olet kapteeni? huudahti Rose ihastuneena kunniasta, jonka serkku oli saavuttanut.

— Niin olen, ja saat uskoa ettei se olekaan leikkiä, sillä me iskemme hampaita suusta ja silmiä mustiksi ja katkomme sormia melkein yhtä hyvin kuin isotkin pojat. Tule kentälle yhden ja kahden välillä katsomaan peliä, niin ymmärrät, miten kovaa hommaa se on. Jos tulet tuonne nurmikolle nyt, opetan sinua lyömään palloa, lisäsi Jamie innokkaana näyttämään taitoaan.

— Ei, kiitoksia vain, kapteeni. Ruoho on märkää, ja sinä myöhästyt pian koulusta.

— Siitä viis! Tytöistä ei yleensä ole mihinkään, mutta et sinä ennen paljon kastumista pelännyt ja pelasit krikettiä kuin mikäkin. Ettekö te enää koskaan voi tehdä sellaista? kysyi poika katsoen säälivästi naisparkoja, joilta miehisen urheilun riemut ja vaarat oli riistetty.

— Voin minä juosta vielä ja ehdin portille ennen sinua, koetetaan vain! Ja mielijohdettaan seuraten Rose syöksyi alas portaita, ennen kuin Jamie ennätti hämmästyksissään nousta hevosensa selkään ja lähteä perään.

Samassa poikakin oli menossa, mutta Rose oli jo edellä, ja vaikka vanha Sheltie pani parastaan, niin tyttö pääsi maaliin hiukan ennen ja seisoi siellä nauraen ja huohottaen, posket punaisina kirpeästä lokakuun ilmasta. Se oli iloista nähtävää muutamille herroille, jotka juuri ajoivat ohi.

— Hyvin juostu, Rose, sanoi Archie ja hyppäsi ajoneuvoista kättelemään. Will ja Geordie nostivat hattua ja Mac-setä nauroi Jamielle, jonka mielipide tytöistä oli selvästi jonkin verran kohentunut.

— Olipa hyvä, että juuri te sieltä tulitte, sillä te ette vähästä kauhistu. On niin hauskaa olla taas kotona, että vallan unohdin ikäni, sanoi Atalanta silitellen liehuvia hiuksiaan.

— Sinä muistutat kovasti entistä Rosea, kun sinulla on kiharat olkapäillä niin kuin vuosia sitten. Niitähän minä eilen kaipasin, vaikken huomannut mitä se oli. Mitä sedälle ja Febelle kuuluu? kysyi Archie tähyillen Rosen pään yli pihalle, mistä erottui naishahmo punertavien kuusamien välistä.

— Kiitos, pelkkää hyvää. Ettekö tule sisälle?

— Emme mitenkään voi. Liikeasioita, näes. Tämä nuori mies on minun oikea käteni, en voi hetkeksikään luopua hänestä. Tule, Archie, meidän täytyy lähteä tai pojat myöhästyvät junasta, vastasi Mac-setä vetäen kellonsa esiin.

Vilkaisten vielä kerran portilla seisovasta vaaleatukkaisesta olennosta viiniköynnösten lomassa näkyvään tummatukkaiseen hahmoon Archie ajoi pois, ja Jamie ratsasti perässä etsien uudesta omenasta lohtua tappioonsa.

Rose viivytteli hetken, hän olisi mielellään jatkanut juoksuaan ja piipahtanut kaikkien tätien luona vuoron perään, mutta muistaessaan olevansa paljain päin hän oli jo kääntymässä kotiin, kun iloinen "heipä hei" sai hänet katsomaan taakseen. Mac sieltä tuli pitkin askelin heilutellen hattuaan.

— Tänä aamuna ihan sataa Campbelleja ja toinen toistaan iloisempia, sanoi Rose juostessaan häntä vastaan. — Sinä olet kuin kiltti poika kouluun menossa, kertaat tunnollisesti läksyjäsi vielä matkalla, hän lisäsi nähdessään Macin vetävän sormensa kirjan välistä, jota nähtävästi oli lukenut, ja pistävän kirjan kainaloonsa vanhaan tuttuun tapaan.

— Minä olenkin koulupoika ja matkalla kaikkein hauskimpaan kouluun, Mac vastasi heilutellen kädessään olevaa tuuheata asterinoksaa.

— Tosiaan, en saanut paljonkaan kuulla sinun aikeistasi eilen illalla, toiset pojat kun puhuivat kaikki yhtaikaa ja sinä sait sanotuksi vain sanan silloin tällöin. Miksi sinä olet päättänyt ruveta, Mac? kysyi Rose kun he kulkivat rinnakkain pitkin puistokäytävää.

— Ensin mieheksi, kunnon mieheksi jos mahdollista, ja sen jälkeen — minkä Jumala hyväksi näkee.

Äänensävyssä ja sanoissa oli jotakin, joka sai Rosen äkkiä katsomaan Macia silmiin. Tämän kasvoilla oli uusi ilme. Rose ei osannut tulkita sitä, mutta hänestä tuntui samalta kuin silloin, kun näkee sumun yhtäkkiä hälvenevän ja sen takaa väläykseltä vuorenhuipun, joka rauhallisena kohoaa korkeuteen.

— Sinusta tulee varmasti jotain erinomaista. Nytkin näytät aivan kirkastuneelta kulkiessasi keltaisen lehtiholvin alla auringonpaiste kasvoillasi, huudahti Rose äkillisen ihastuksen vallassa.

— En minä siitä tiedä, mutta unelmia ja tavoitteita minulla on ja muutamat niistä aikamoisia. Päämäärä korkealle, näetkös, ja saatkin kiivetä koko ajan, jos aiot saavuttaa sen, Mac sanoi katsellen astereitaan ja hymyillen itsekseen kuin hänellä ja niillä olisi ollut yhteinen salaisuus.

— Sinä tulet aina merkillisemmäksi. Mutta minä pidän kunnianhimostasi ja toivon sinun menestyvän. Muuten, eikö sinun kohta pidä ryhtyä johonkin? Luulin sinun alkavan opiskella lääketiedettä sedän johdolla, sehän oli meidän suunnitelmamme.

— Niinhän minä alankin, ainakin toistaiseksi, sillä olen kanssasi yhtä mieltä. Ihmisellä pitää olla jokin ankkuri eikä saa lähteä ajelehtimaan kuvitelmiensa maailmoihin ilman kunnollista pohjalastia. Setä ja minä keskustelimme siitä eilisiltana, ja minä alan työskennellä niin pian kuin suinkin, sillä olen laiskotellut jo kylliksi, ja ravistaen itseään Mac heitti pois kauniin kukanoksan ja lisäsi puoliääneen:

— En, ahkerat, soimaa siedä, vaikka kukkia kannan vain: voi asterit aatteita viedä kotikonnulle kuormittain.

Rose kuuli sanat ja hymyili ajatellen: Vai sitäkö se olikin; hän on alkanut tunteilla ja Jane-täti on läksyttänyt häntä. Kylläpä me tosiaan vartumme!

— Sellainen tulevaisuus ei näytä sinua oikein miellyttävän, sanoi Rose ääneen, sillä Mac oli tunkenut runokirjan taskuunsa ja kirkastunut ilme oli tyystin hävinnyt hänen kasvoiltaan.

— Kyllä se minua miellyttää, minusta lääkärintyö on aina ollut suurenmoista, ja mistäpä löytäisin paremman opettajan kuin setä? Olen päässyt laiskistumaan viime aikoina ja on jo aika ryhtyä johonkin hyödylliseen, joten nyt minä menen. Ja Mac hävisi äkkiä kirjastoon Rosen mennessä Feben luo Plenty-tädin huoneeseen.

Vanha neiti oli juuri pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen päättänyt, mitä hänen kuudesta suosikkivanukkaastaan tänään tarjottaisiin, joten häneltä riitti pieni hetki tunteiluun. Niinpä hän Rosen tullessa ojensi kätensä ja sanoi:

— Istupas syliini hetkeksi, että todella tunnen saaneeni tyttöni taas kotiin. Ei, et sinä ole yhtään liian painava, reumatismi alkaa vaivata yleensä vasta marraskuussa. Istu nyt vain, kultaseni, ja pane kädet kaulalleni.

Rose totteli, eikä kumpikaan puhunut hetkeen mitään. Mutta sitten Plenty-täti ojensi kätensä ja tarttui Febeen, joka koetti huomaamatta hiipiä huoneesta.

— Älä mene. Rakkaudessani on tilaa molemmille, vaikkei sylissäni olekaan. Olen niin kiitollinen, kun olen saanut kumpaisenkin tyttöni taas turvallisesti kotiin, etten tiedä mitä tekisin, sanoi Plenty-täti syleillen Febeä niin sydämellisesti, ettei tämä voinut tuntea itseään osattomaksi.

— No, nyt olen saanut rutistaa, niin että tuntuu jo oikein hyvältä. Rose, korjaisitko sinä tuota myssyä, menin nukkumaan sellaisella hopulla, että nauhat lähtivät ja jätin koko komeuden silleen. Febe kulta, pyyhi sinä hiukan pölyjä niin kuin ennenkin; kukaan ei ole tällä välin osannut siistiä minun mieleni mukaan, ja tekee oikein hyvää nähdä miten näppärästi sinä järjestelet kaikki pikkuesineeni, sanoi vanha neiti virkistynyt ilme ruusuisilla kasvoillaan.

— Pyyhinkö pölyt täältäkin? kysyi Febe katsahtaen takahuoneeseen, josta hän ennen piti huolta.

— Ei, kultaseni, teen sen mieluummin itse. Mene sisään jos haluat, mitään ei ole muutettu. Minun täytyy nyt mennä huolehtimaan vanukkaasta. Ja Plenty-täti lyllersi äkkiä pois ääni liikutuksesta väristen, niin että viimeiset sanatkin kuulostivat surullisilta.

Tytöt pysähtyivät kuin pyhäkön kynnykselle ja katselivat huonetta liikuttuneina. Tuntui kuin sen lempeä asukas olisi yhä ollut läsnä. Aurinko paistoi ikkunalaudan vanhoille pelargonioille, nojatuoli oli tavallisella paikallaan valkoinen huivi heitettynä selkänojalle ja haalistuneet tohvelit valmiina vieressä. Kirjat ja käsityökori, neuletyö ja silmälasit olivat kaikki siinä, mihin hän oli ne jättänyt, ja vallitsi sama suloinen rauha, joka aina oli täyttänyt huoneen, niin että katselijat kääntyivät vaistomaisesti kohti vuodetta, josta Peace-täti oli aina heitä hymyillen tervehtinyt.

Kulunut jakkara oli vuoteen vieressä ja tyhjän vuoteen valkoisessa pieluspinossa näkyi pieni syvennys; siinä oli iltaisin levännyt Peace-tädin harmaa pää, kun hän luki iltarukouksensa, jonka hänen äitinsä oli opettanut seitsemänkymmentä vuotta sitten. Sanaakaan sanomatta tytöt sulkivat oven.

* * * * *

— Voi rakas kultaseni, kuinka hauskaa saada sinut takaisin! Tiedän, että tulen hävyttömän aikaisin, mutta en voinut pysyä poissa enää hetkeäkään. Anna minun auttaa; minä ihan kuolen uteliaisuudesta, tahtoisin nähdä sinun hienot tavarasi, sillä näin matka-arkkuja tuotavan, ja sinulla on varmasti kasoittain aarteita, kimitti Annabel Bliss yhteen hengenvetoon, kun hän tuntia myöhemmin syleili Rosea ja katseli huonetta, jossa tavarat olivat vielä hujan hajan.

— Sinäpä näytät pirteältä! Käy istumaan, niin saat nähdä valokuvia. Setä valitsi parhaat minulle, ja niitä katselee ilokseen, vastasi Rose pannen käärön pöydälle ja ruveten etsimään lisää.

— Voi kiitoksia, mutta en ehdi nyt, niiden katselemiseen menee tuntikausia. Näytä minulle sen sijaan pariisilaispukusi, niin olet kiltti, minä ihan palan halusta nähdä uusimmat mallit, sanoi Annabel ahnehtien katseellaan isoja arkkuja, jotka näyttivät sisältävän ranskalaisia hienouksia.

— Ei minulla ole ainoatakaan, sanoi Rose.

— Rose Campbell! Tarkoitatko tosiaan, ettet hankkinut ainoatakaan pukua Pariisista, huudahti Annabel tyrmistyneenä.

— En itselleni; Clara-täti tilasi muutamia, ja hän näyttää ne varmasti mielellään sinulle, kunhan laatikot saapuvat.

— Sellainen tilaisuus! Ihminen on Pariisissa ja rahaa vaikka kuinka paljon! Kuinka voit enää rakastaa setääsi, kun hän on noin julma? huokasi Annabel osaaottavasti.

Rose hämmentyi hetkeksi, mutta nauroi sitten ja sanoi avatessaan muuatta pitsilaatikkoa:

— Ei setä minua kieltänyt ostamasta, ja rahaa minulla kyllä oli, mutta en halunnut kuluttaa sitä vaatteisiin.

— Olisit saanut etkä tahtonut! Sitä minä en voi uskoa! Ja Annabel vajosi tuoliin ihan typertyneenä.

— Alussa minun teki mieleni, ja kävin katselemassakin muutamia ihmeellisiä pukuja. Mutta ne olivat kovin kalliita, liian koristeltuja eivätkä ollenkaan minun tyyliäni. Siksi minä luovuin niistä ja säilytin sen, jota pidän arvokkaampana kuin pariisilaispukuja.

— Mitä niin? kysyi Annabel ihmeissään.

— Sedän arvonannon, vastasi Rose katsellen miettivästi erään laatikon pohjalla olevaa maalausta. Se toisi aina hänen mieleensä voiton, jonka hän oli kerran saanut tyttömäisestä turhamaisuudestaan.

— Oh, tosiaanko! Annabel rupesi ällistyneenä tarkastelemaan Plenty-tädin pitsejä; Rose kaiveli sillä aikaa hymyillen toista arkkua.

— Sedän mielestä ei ole oikein tuhlata rahoja joutavaan, mutta hän on hyvin antelias ja jakaa mielellään hyödyllisiä tai erikoisia lahjoja. Katsohan, nämä sievät koristeet on kaikki aiottu lahjoiksi, ja sinä saat ensimmäisenä valita.

— Hän on oikea kullanmuru! huudahti Annabel hekumoiden eteensä levitettyjen kristalli-, filigraani-, koralli- ja mosaiikkikorujen loistossa; Rose lisäsi vielä hänen ihastustaan panemalla joukkoon muutamia suoraan Pariisista tuotuja aistikkaita pikkuesineitä.

— No, entä milloin aiot pitää kutsut seuraelämään astumisesi kunniaksi? Kysyn vain siksi, että tarvitsen paljon aikaa, kun pukuasiani eivät ole vielä kunnossa; siitä tuleekin varmaan kauden tapaus, puheli Annabel pari minuuttia myöhemmin ollessaan kahden vaiheilla valitsisiko punaisen korallikorun vai taivaansinisen laavakoristeen.

— Oikeastaan minä astuin seuraelämään silloin kun matkustimme Eurooppaan, mutta Plenty-täti haluaa kyllä pitää jonkinlaiset kekkerit meidän paluumme kunniaksi. Aion aloittaa niin kuin aion jatkaakin, järjestän vaatimattomat juhlat ja kutsun kaikki joista pidän. Valmistaudu järkytykseen, sillä kutsun kaikkiin juhliini yhtä hyvin vanhat kuin nuoret ja köyhät kuin rikkaatkin.

— Voi taivas! Sinusta on todella tulossa eriskummallinen, niin kuin äiti jo ennusti! huokasi Annabel ristien toivottomana kätensä ja punniten kesken päivittelynsä kolmen rannerenkaan vaikutusta pullealla ranteellaan.

— Aion menetellä kodissani oman mieleni mukaan, ja jos ihmiset pitävät minua kummallisena, en mahda sille mitään. Koetan olla tekemättä mitään hirveätä, mutta olen kai perinyt sedältä halun kokeiluihin ja aion yrittää yhtä ja toista. Suunnitelmat voivat mennä myttyyn ja minulle ehkä nauretaan, mutta aion sittenkin koettaa, joten sinun olisi parasta pitää ajoissa varasi, sanoi Rose niin päättävästi, että se oli melkein hälyttävää.

— Mitä sinä panet päällesi tuohon uudenlaiseen juhlaasi? kysyi Annabel väistäen viisaasti kaikki arkaluontoiset ja vaaralliset kysymykset.

— Tuon valkoisen puvun. Se on uusi ja sievä, ja Febellä on samanlainen.

— Febellä! Et kai tarkoita, että aiot tehdä hänestä hienon naisen! läähätti Annabel nojaten selkänojaan niin raskaasti, että pieni tuoli ritisi pahasti.

— Hän on jo hieno nainen, ja se joka halveksii häntä, halveksii minuakin, sillä hän on paras ja herttaisin tyttö jonka tunnen, huudahti Rose lämpimästi.

— Niin — tietysti, minä vain hämmästyin. Olet ihan oikeassa, hänestähän voi tulla jotakin, ja silloin saat olla iloinen, että olet huolehtinut hänestä! sanoi Annabel pyörtäen sanansa heti kun huomasi, mistä tuuli puhalsi.

Ennen kuin Rose ennätti vastata, kuului hallista iloinen ääni:

— Emäntäinen, missä sinä olet!

— Täällä omassa huoneessani. Ja sisään astui tyttö, josta Rose 'aikoi tehdä hienon naisen', tosiaan niin hienon ja viehättävän näköisenä, että Annabel avasi vaaleansiniset silmänsä selko selälleen ja hymyili tahtomattaan, kun Febe piloillaan entiseen tapaan niiasi hänelle ja kysyi rauhallisesti:

— Mitä kuuluu, neiti Bliss?

— Hauska nähdä teidät taas kotona, neiti Moore, vastasi Annabel ravistaen Feben kättä lämpimästi, sillä tuolla pyylevällä tytöllä oli hyvä sydän, vaikkei kovin terävä järki.

Hän ei voinut olla hiukan tuijottamatta, kun näki ystävysten puuhailevan yhdessä ja kuuli heidän juttelevan iloisesti jokaisesta uudesta aarteesta, jonka saivat päivänvaloon; katseet ja sanat ilmaisivat selvästi, että vuosikausien toveruus oli saanut heidät kiintymään toisiinsa. Oli somaa nähdä, miten Rose tahtoi itse tehdä vaikeimmat työt, vielä somempaa, miten Febe ehätti ennen, ja sominta kaikesta oli kuulla hänen äidillisesti sanovan Roselle, kun pani tämän istumaan nojatuoliin:

— Nyt sinä istut lepäämään, sillä vieraita käy varmasti koko päivän, enkä anna sinun väsyttää itseäsi näin aikaisin.

— Et sinäkään silti saa uuvuttaa itseäsi. Kutsu Jane avuksi tai nousen heti paikalla, vastasi Rose koettaen turhaan näyttää emäntämäiseltä.

— Tuo on hyvin sievää ja hauskan näköistä, mutta mitä kummaa ihmiset sanovat, kun hän tulee kutsuihin meidän muiden kanssa. Toivottavasti Rose ei rupea kovin merkilliseksi, tuumi Annabel lähtiessään levittämään sitä masentavaa uutista, ettei komeita tanssiaisia ollutkaan odotettavissa.

— Nyt olen nähnyt kaikki muut pojat tai ainakin kuullut heistä, mutta entä Charlie, hänellä on kai kovin kiire. Mitähän hän puuhaa? mietti Rose palatessaan eteishallin ovelta, minne oli kohteliaasti saattanut vierastaan.

Hänen toiveensa täyttyi hetkistä myöhemmin, sillä mennessään vierashuoneeseen valitsemaan paikkaa parille taululle hän näki sohvan toisessa päässä kenkäparin ja toisessa ruskeankeltaiset hiukset ja havaitsi, että Charliella oli kiire laiskotella.

— Blissin autuas ääni raikui yli tienoon ja siksi minä piilouduin, kunnes hän tuli yläkertaan. Pidin tässä pientä siestaa odotellessani vuoroani, sanoi Charlie hypähtäen pystyyn ja tehden kauneimman kumarruksensa.

— Kas, kas, laiskajaakkoa! Vieläkö Annabel huokailee sinun tähtesi? kysyi Rose.

— Ei puhettakaan sellaisesta. Fun on lyönyt minut laudalta ja ellen pahasti erehdy, ihana Annabel on rouva Tokio ennen kuin talvi on takana.

— Mitä, pikkuinen Fun See? Tuntuu hullunkuriselta, että hän on jo täysikasvuinen. Ei Annabel puhunut hänestä halaistua sanaa, mutta nyt ymmärrän, miksi hän ihaili sieviä kiinalaisia tavaroitani ja oli niin kiinnostunut Kantonista.

— Pikku Fun on tätä nykyä aikamoinen keikari ja kovasti rakastunut paksuun ystäväämme, joka on valmis syömään puikoilla, kun vain Fun sanankin sanoo. Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit, sillä aamuruskokin kalpenee sinun rusotuksesi rinnalla. Olisin tullut jo aikaisemmin, mutta arvelin että tahtoisit nukkua kunnolla matkan jälkeen.

— Minä juoksin kilpaa Jamien kanssa jo ennen yhdeksää. Mitä sinä toimittelit, hyvä herra?

"Sun unten mailla, mä, armahin, näin",

aloitti Charlie, mutta Rose keskeytti hänet sanoen niin moittivasti kuin taisi, kun syntipukki seisoi kasvot tyytyväisyyttä säteillen:

— Sinun olisi pitänyt olla jalkeilla ja työssä niin kuin toisetkin pojat. Minä tunsin itseni kuhnuriksi mehiläispesässä, kun näin heidän kaikkien kiirehtivän tehtäviinsä.

— Mutta rakas ystävä, minulla ei ole mitään tointa. Pohdin tässä kaiken aikaa miksi rupeaisin ja olen suvun kaunistuksena, kunnes saan asian päätetyksi. Perheessä pitäisi aina olla yksi herrasmies, ja se osa näyttää hyvin sopivan minulle, vastasi Charlie asettuen teeskennellyn raukeaan ja siroon asentoon, joka olisi ollut hyvinkin vaikuttava, elleivät vilkkuvat silmät olisi sitä pilanneet.

— Toivottavasti suvussa ei muita olekaan kuin herrasmiehiä, vastasi Rose ylpeästi.

— Minun olisi pitänyt sanoa vapaita herrasmiehiä. Katsos, minun periaatteitteni mukaista ei ole raataa orjan tavoin kuin Archie. Mitä se hyödyttäisi? Minulla on kylliksi rahaa, miksi en sitten nauttisi siitä ja pitäisi hauskaa niin kauan kuin voin? Iloiset ihmiset ovat varmasti tämän murheenlaakson yleisiä hyväntekijöitä.

Ei ollut helppo vastustaa tällaista väitettä, varsinkin kun sen esitti hauskan näköinen nuori mies, joka istuen sohvan käsinojalla hymyili serkulleen hilpeästi. Rose tiesi varsin hyvin, että Charlien kanssa oli vaikea väitellä, sillä hän väisti aina vakavat kysymykset ja oli niin tartuttavan iloinen, ettei tuota päivänpaistetta suinkaan tehnyt mieli sumentaa.

— Sinä osaat asettaa sanasi niin taitavasti, etten tiedä miten kumoaisin ne, vaikka yhä uskon olevani oikeassa, Rose sanoi vakavasti. — Mac pitää vapaudesta yhtä paljon kuin sinäkin, mutta laiskana hän ei tahdo olla, sillä hän tietää, ettei ole hyväksi tuhlata aikaansa. Hän aikoo opiskella, vaikka eläisi paljon mieluummin rakkaiden kirjojensa parissa tai antautuisi kaikessa rauhassa harrastuksilleen.

— Hänelle se sopiikin, hänhän ei välitä seuraelämästä ja voi yhtä hyvin opiskella lääketiedettä kuin kulkea haaveksien pitkin metsiä taskut täynnä homehtuneita filosofeja ja vanhanaikaisia runoilijoita, vastasi Charlie, ja harteiden kohautus osoitti selvästi, mitä hän ajatteli Macista.

— Ties vaikka homehtuneet filosofit, sellaiset kuin Sokrates ja Aristoteles, ja vanhanaikaiset runoilijat kuten Shakespeare ja Milton olisivat hänelle terveellisempää seuraa kuin sinulle eräät ystäväsi, sanoi Rose muistaen Jamien viittailut hurjisteluun.

Mutta Charlie vaihtoi taitavasti puheenaihetta huudahtamalla kauhistuneen näköisenä:

— Sinusta tulee varmasti ihan samanlainen kuin Jane-täti, tuolla tavoin hänkin aina käy minun kimppuuni, kun vain saa tilaisuuden. Älä ota häntä esikuvaksesi; hän on kyllä hyvä nainen, mutta hirveän epämiellyttävä.

Ovela nuorukainen tiesi, että epämiellyttävyys on oikea mörkö jokaisen tytön mielestä, ja Rose joutui heti satimeen, sillä Jane-täti ei suinkaan ollut hänen esikuvansa, vaikka hänen täytyikin kunnioittaa tämän ansioita.

— Oletko lakannut maalaamasta? hän kysyi äkkiä kääntyen katselemaan kullattua Fra Angelicon enkeliä, joka oli asetettu nojalleen sohvan nurkkaan.

— Suloisimmat kasvot mitä koskaan olen nähnyt, ja silmät aivan kuin sinulla, eikö totta? huomautti Charlie.

— Minä pyydän vastausta enkä kohteliaisuuksia. Rose koetti näyttää ankaralta pannessaan pois kuvan nopeammin kuin oli sen ottanut.

— Lakannutko maalaamasta? En toki! Töhertelen hiukan öljyväreillä, joskus tuhrin vesiväreillä, piirtelen silloin tällöin ja laiskottelen ateljeissa, kun satun sille tuulelle.

— Entäs musiikki?

— Se kukoistaa. En harjoittele paljon, mutta laulan aika usein seurassa. Viime kesänä rupesin soittamaan kitaraa ja kuljeskelin hienosti trubaduurina. Tytöt pitävät siitä ja mukavaa se on poikajoukossakin.

— Opiskeletko mitään?

— Tuota — on minulla muutamia lakiteoksia pöydälläni, oikein paksuja, hyviä, viisaan näköisiä kirjoja, ja joskus sattumalta selailen niitä, kun kyllästyn huvittelemaan tai vanhemmat toruvat. Mutta en taida oppia tänä vuonna muuta kuin mitä 'alibi' merkitsee. Ja viekas pilkahdus Charlien silmissä näytti osoittavan, että hän toisinaan käytti hyväkseen tätä lainopin tuntemustaan.

— Mitä sinä sitten teet?

— Sinä suloinen saarnaaja, minä huvittelen. Pienten piirien teatterinäytännöt ovat viime aikoina olleet muodissa, ja minä olen niittänyt niin paljon laakereita, että olen miettinyt oikein vakavasti antautua teatterialalle.

— Ihan tottako? huudahti Rose säikähtyneenä.

— Niin, miksikäs en! Jos minun todella täytyy ruveta työhön, eikö se ole yhtä hyvä toimi kuin kaikki muutkin?

— Ei, jollei ole enemmän lahjoja kuin arvelen sinulla olevan. Jos todella on kykyjä, voi tehdä mitä tahansa, mutta ellei niitä ole, on paras pysyä poissa näyttämöltä.

— Macilla ei ole hitustakaan taipumusta mihinkään, ja kuitenkin sinä ihailet hänen aikomustaan tulla lääkäriksi, huudahti Charlie hiukan ärtyneenä.

— Se on joka tapauksessa kunnioitettavaa, ja ennemmin minä olisin keskinkertainen lääkäri kuin keskinkertainen näyttelijä. Mutta tiedän ihan hyvin, ettet sinä sellaista aiokaan, puhut vain minun kiusakseni.

— Juuri niin. Lyön tuon valtin pöytään heti kun joku rupeaa läksyttämään minua, ja se saa ihmeitä aikaan. Mac-setä kalpenee ja tädit kohottavat kätensä pyhän kauhun vallassa. Sitten minä jalomielisesti lupaan olla häpäisemättä sukua, ja ensimmäisessä kiitollisuuden puuskassa nuo kunnon sielut suostuvat kaikkeen mitä tahdon. Niin palaa rauha maahan ja minä jatkan ilonpitoa.

— Ihan samalla tavalla uhkailit ennen karata merille, kun äitisi vastusti oikkujasi. Siinä suhteessa et ole muuttunut, vaikka muuten oletkin. Sinulla oli suuria suunnitelmia aikoinasi, mutta nyt näytät tyytyvän tyhjäntoimittajan osaan.

— Poikamaisia haaveita! Kun vanhenee niin viisastuu, enkä käsitä miksi minun pitäisi kahlehtia itseni yhteen ainoaan tehtävään ja raataa siinä vuodet läpeensä. Ihmiset joilla on vain yksi ajatus, tulevat niin riivatun ahdasmielisiksi ja kesyiksi, etten voi sietää sellaisia. Pitää saada yleissivistystä. Kun liikkuu lavealti, sitä saa helpoimmin.

Tämän selityksen jälkeen Charlien otsa silisi; hän risti kätensä päänsä päälle ja nojautuen taaksepäin hyräili hiljaa muuatta ylioppilaslaulua, ikään kuin se ilmaisisi hänen käsityksensä elämästä paremmin kuin hän itse osasi:

"Ruusut kun hehkuvat kevättään kulmilla nuoren ja polttavan pään, silloin, ah, aika on juhlien; maljojen ääressä vietämme sen."

— Muutamilla näistä pyhimyksistä oli vain yksi johtava ajatus, ja vaikka heillä ei ollutkaan elämässään paljon menestystä, niin kuoltuaan heidän osakseen tuli kaikkien rakkaus ja pyhimyksen arvo, sanoi Rose selaillen pöydällä olevaa kuvakasaa, josta löysi suosikkinsa Franciscus Assisilaisen.

— Tämä on paremmin minun makuuni. Nuo luurankomaiset haamut saavat minut synkkämieliseksi, mutta tämä on oikea herrasmies-pyhimys, joka ottaa asiat kepeältä kannalta eikä ulise omia syntejään tai pahoita muiden mieltä moittimalla heidän pahuuttaan. Ja Charlie asetti ruskeakaapuisen munkin viereen kauniin Pyhän Martin.

Rose katseli molempia ja käsitti kyllä, miksi serkku piti enemmän sotilaasta kuin munkista ja hänen ristiinnaulitun kuvastaan. Toinen ratsasti maailman halki pukeutuneena purppuraan ja hienoon pellavaan, jäljessään koirat ja aseenkantajat; toinen rukoili sairashuoneessa kuolleiden ja kuolevien puolesta. Vastakohta oli räikeä, ja tytön silmät viipyivät kauemmin ritarissa, vaikka hän sanoi miettivästi:

— Sinun pyhimyksesi on tietenkin miellyttävämpi, mutta en muista kuulleeni hänen koskaan tehneen muuta hyvää tekoa kuin jakaneen viittansa kerjäläisen kanssa. Minun Franciscukseni sen sijaan antautui laupeudentyöhön juuri kun elämä oli houkuttelevimmillaan ja oli vuosikausia Jumalan työssä palkkaa saamatta. Hän on vanha ja köyhä ja eli kurjassa ympäristössä, mutta minä en luovu hänestä. Sinä saat iloisen Martin jos tahdot.

— Kiitoksia vain, pyhimykset eivät ole minun miehiäni, mutta tuon kultatukkaisen sinipukuisen enkelin otan mielelläni, jos annat. Olkoon hän minun madonnani, minä palvon häntä kuin hyvä katolilainen, vastasi Charlie kääntyen katsomaan hentoa, tummasilmäistä olentoa, joka piteli liljoja kädessään.

— Mielelläni minä sen annan ja muitakin, jos vain haluat. Valitse muutamia äidillesi ja vie tuliaisiksi minulta.

Charlie istui siinä pitkän aikaa Rosen kanssa jutellen ja kuvia katsellen. Mutta jos joku heidän mentyään lounaalle olisi pannut merkille vähäisen mutta merkitsevän pikkuseikan, hän olisi nähnyt kelpo Franciscuksen makaavan kasvot lattiaa vasten sohvan takana, kun taas Pyhä Martti komeili takanreunustalla.

3

NEITI CAMPBELL

Sillä aikaa kun matkalta palanneet purkavat arkkujaan, me voimme ohimennen nostaa tarinamme kudelman pudonneet silmukat.

Neljä vuotta oli kulunut siitä toukokuun päivästä, jolloin Rose teki valintansa. Hänen elämänsä oli näinä vuosina ollut toimekasta mutta hiljaista.

Kun Rose täytti seitsemäntoista, Alec-setä oli aikonut toteuttaa suunnitelmansa ja viedä hänet matkalle maailman ympäri, sillä hän uskoi tytön tällaisella matkalla oppivan enemmän kuin parhaassakaan koulussa. Mutta juuri silloin Peace-täti alkoi heiketä ja siirtyi pian pois kohdatakseen rakastettunsa, jota oli niin kauan odottanut.

Kun hautajaiset olivat ohi, Plenty-tädin elämä näytti niin autiolta, ettei Alec-tohtori hennonut jättää häntä yksin. Mutta vanha neiti, joka oli koko ikänsä elänyt muiden hyväksi, rupesi pian kapinoimaan uhrautumista vastaan. Hän löysi voimaa ja lohtua vilpittömästä uskostaan, iloisesta puuhailusta ja Myra-tädin hoitelemisesta. Tämä olikin vallan erinomainen potilas, sillä hän ei ottanut kuollakseen eikä parantuakseen.

Tuli vihdoin hetki, jolloin matkailijat kevein mielin saattoivat lähteä, ja kahdeksantenatoista syntymäpäivänään Rose purjehti Alec-tohtorin ja uskollisen Febensä seurassa näkemään ja tutkimaan suurta maailmaa.

Febe ryhtyi opiskelemaan musiikkia, ja sillä välin kun hän kehitti kaunista ääntään, Rose teki setänsä kanssa matkan maailman ympäri, kunnes kaksi vuotta oli kulunut kuin uni ja kotiväki alkoi vaatia heitä palaamaan.

Kotiin he tulivatkin, ja perijättären oli valmistauduttava ottamaan vastaan tuleva paikkansa, sillä yksikolmattavuotiaana hänestä tulisi suuren omaisuuden haltija. Hän hautoi mielessään monia suunnitelmia, sillä vaikka hän oli yhtä antelias kuin ennenkin, aika oli tuonut mukanaan viisautta ja hän huomannut, että järkevintä hyväntekeväisyyttä on auttaa ihmisiä tulemaan toimeen omin neuvoin.

Alec-tohtorin oli hiukan vaikea hillitä nuoren ihmisystävän intoa, kun tämä heti paikalla tahtoi perustaa sairaaloita, rakentaa koteja, ottaa hoiviinsa turvattomia lapsia ja auttaa koko ihmiskuntaa.

— Katsele vähän aikaa ympärillesi, sillä tähänastinen maailmasi on ollut paljon mutkattomampi ja luotettavampi kuin se, johon nyt joudut. Kokeile hiukan itse nähdäksesi ovatko vanhat keinot sittenkin parhaat. Sinä olet jo kyllin vanha ratkaisemaan itse asiasi, hän sanoi valmistautuen päästämään linnun koettelemaan omia siipiään.

— Voi, setä, minä pelkään että petyt vielä minun suhteeni, vastasi Rose epäilevästi. — Sinä haluat, että olen aina rehellinen, ja olen tottunut kertomaan sinulle kaikki hupsutkin ajatukseni. Puhun siis suoraan, mutta jos toivomukseni on sinun mielestäsi tyhmä ja mieletön, sano pois, sillä vaikka olenkin täysikasvuinen, en tahtoisi jäädä aivan oman onneni nojaan. Sinä neuvot minua odottamaan, tutkiskelemaan itseäni ja koettelemaan vanhoja hyviä keinoja. Niin tahtoisinkin tehdä. Eikö se käy parhaiten päinsä, jos elän vähän aikaa aivan samalla tavalla kuin muutkin tytöt, huvittelen ja pidän hauskaa, hän lisäsi, kun sedän kasvot kävivät vakaviksi.

Setä oli pettynyt, mutta hän tajusi heti, että kokeesta saattaisi olla hyötyäkin. Sittenkin hän pelkäsi sitä, sillä hän oli aikonut huolellisesti valita Rosen seurapiirin ja halusi muiden kasvattajien ja holhoojien tavoin varjella tyttöä niin kauan kuin suinkin.

— Hyvä on, kultaseni, tee niin kuin tahdot, mutta pidä huolta terveydestäsi; ole kohtuullinen ja koeta mieluummin hyötyä kuin hävitä, hän lisäsi puoliääneen koettaen puhua iloisesti ja peittää levottomuuttaan.

— Se on ihan typerää, mutta tahtoisin olla vähän aikaa oikea perhonen ja koettaa, miltä se tuntuu. Minähän näin aika paljon hienoston elämää ulkomailla, vaikkemme me ottaneetkaan siihen osaa, ja täällä tytöt kertovat kaikenlaista hauskoista tilaisuuksista, joita tulee talven mittaan. Niin että jollet kovasti halveksi minua, tahtoisin koettaa.

— Kuinka kauan sinä kokeilet?

— Olisiko kolme kuukautta liikaa? Uusi vuosi on sopiva aika uusille päätöksille. Kaikki toivottavat minut tervetulleeksi, ja siksi minun täytyy olla iloinen, muuten vaikutan hirveän kiittämättömältä ja nyrpeältä, sanoi Rose mielissään, kun keksi niin mainion syyn kokeiluihinsa.

— Ehkä pidätkin siitä niin paljon, että kuukausista tulee vuosia. Nuorena huvittelu on suloista.

— Luuletko että huumaannun siitä?

— Saamme nähdä, tyttöseni.

— Saammepa kyllä! Ja Rose asteli pois, sen näköisenä kuin olisi antanut lupauksen ja päättänyt pitää sen.

Kaikki tunsivat suurta helpotusta, kun saatiin kuulla, että neiti Campbell vihdoinkin astuisi seuraelämään, ja kutsu Plenty-tädin juhliin otettiin halukkaasti vastaan. Clara-täti oli hyvin pettynyt, sillä hän oli suunnitellut suuria tanssiaisia. Mutta Rose piti päänsä, ja Plenty-täti teki hänen mielensä mukaan joka asiassa.

Niinpä ystävät kokoontuivat toivottamaan kotiin palanneet tervetulleiksi. Pidettiin oikeat vanhanajan sydämelliset ja koruttomat tuliaiskestit. Feben suhteen oltiin aika uteliaita, ja paljon tuona iltana viuhkojen suojassa puhuttiinkin, sillä oli vaikea yhdistää vuosien takaista pienen sisäkön kuvaa tuohon kauniiseen nuoreen naiseen, joka esiintyi tyynen arvokkaasti ja hurmasi kaikki kauniilla äänellään. Rose nautti tavattomasti tästä hämmästyksestä, sillä hän oli saanut taistella aika lailla Febensä puolesta siitä pitäen, kun tyttö tuli heidän luokseen.

Neiti Campbell itse oli kaikkien huomion kohteena ja hääri niin miellyttävästi emäntänä, että neiti Blisskin antoi anteeksi pariisilaismuodin halveksimisen, vaikka pudistelikin päätään nähdessään ystävättärillä aivan samanlaiset valkoiset puvut, Febellä vain oli punaiset ja Rosella siniset koristeet.

Tytöt parveilivat innoissaan vastapalanneen ystävänsä ympärillä, sillä Rose oli ennen matkaansa ollut kaikkien suosikki. Nuoret miehet arvioivat keskenään Feben kauniimmaksi — mutta eihän hänellä ollut sukua eikä rahoja, joten häntä ei kannattanut ottaa huomioon. Siksi Febeä ihailtiin kuin taloon kuuluvaa koriste-esinettä ja hänet jätettiin kunnioittavasti yksin.

Mutta suloinen Rose oli 'niin kuin pitää', kuten nuorukaiset tuumivat. Vaaleakiharaista päätä seurattiin tarkkaan, kun se lennähteli huoneissa, se oli kuin vaikeasti voitettava Kultainen talja, jota uljaat sukulaiset suojelivat ja tädit vartioivat.

Ei ihme, että tytön mielestä tämä uusi maailma oli viehättävä ja että ensimmäinen ilonsiemaus kihahti hänelle päähän, sillä jokainen toivotti hänet tervetulleeksi, hymyili hänelle, ja imarteli häntä. Hänen korvaani kuiskutettiin ennustuksia, ja monet kohteliaisuudet saivat Rosen tuntemaan, että hän oli muuttunut äkkiä vallan ihmeolennoksi.

— Tämä on ihanaa, setä, enkä ole varma, vaikka pyytäisin vielä kolme kuukautta lisää, kun nämä ovat kuluneet, Rose kuiskasi tohtorille tämän katsellessa tanssia, jota Rose Charlien kanssa johti suuressa salissa illallisen jälkeen.

— Maltahan, tyttöseni, malta; muista ettet ole oikea perhonen, vaan ihmislapsi, jonka päätä huomenna kivistää, setä vastasi katsellen edessään hehkuvia hymyileviä kasvoja.

— Toivoisinpa melkein, ettei huomista tulisikaan, vaan että tätä iltaa jatkuisi aina. On niin hauskaa ja kaikki ovat niin ystävällisiä, Rose sanoi onnesta huokaisten kootessaan hulmuavaa hamettaan kuin valkoinen lintu, joka sukii höyheniä valmistautuessaan lentoon.

— Odotas, kysyn kahden aikaan aamulla miltä tuntuu, sanoi setä varoittavasti nyökäten.

— Vastaan rehellisesti. Muuta Rose ei ehtinyt sanoa, sillä Charlie vei hänet tanssijoiden värikkääseen pilveen.

— Siinä sitä ollaan, Alec. Kasvattipa tyttöä kuinka viisaasti tahansa, aikanaan hän kuitenkin riistäytyy irti ja heittäytyy suin päin huvituksiin, sillä luonto se tikanpojan puuhun vetää, arveli Alec-setä lyöden tahtia sen näköisenä kuin olisi itsekin mielellään pyörähdellyt mukana.

— Maistakoon ja koettakoon Rose vain, mutta taidanpa erehtyä, ellei hän saa jo vähästä tarpeekseen, vastasi tohtori toiveikas hymy huulillaan, mutta silmissään levoton katse.

— Kyllä hänestä hyvä tulee, anna hänen vain nauttia nuoruuden iloista ja huvitella, kunnes on aika tasaantua. Olisivatpa kaikkien nuoruudenhaihattelut yhtä viattomia ja vaarattomia kuin hänen, jatkoi Mac-setä pudistaen päätään, kun katseli muutamia nuorukaisia tanssin pyörteessä.

— Eihän sinun pojissasi ole valittamista.

— Ei, Luojan kiitos! Tähän asti heistä ei ole ollut paljon huolta, vaikka Mac onkin hiukan omalaatuinen ja Steve aikamoinen keikari. En minä moiti, pohjimmaltaan he ovat hyviä poikia, se on heidän äitinsä ansiota. Mutta Claran poika on vaarassa, Clara hemmottelee Charlien pilalle, ellei isä puutu asiaan.

— Kerroin Stephen-veljelle Charliesta ollessani Kalkuttassa viime vuonna ja hän kirjoitti pojalle, mutta Claralla on pää täynnä jos minkälaisia tuumia ja hän tahtoi välttämättä pitää Charlien vielä vuoden, vaikka isä kutsui pojan Intiaan, vastasi tohtori heidän mennessään pois.

— On myöhäistä enää käskeä, Charlie on jo mies ja Stephen huomaa vielä pitäneensä ohjakset liian höllällä näinä vuosina. Miesparka, vaikeata hänen on ollut ja yhä vaikeammaksi taitaa käydä, ellei hän palaa kotiin ja rupea panemaan asioita kohdalleen.

— Ei hän palaa ellei ole pakko, sillä hän on menettänyt Intian ilmanalassa kaiken tarmonsa, ja työlästä olisi koettaa saada turhamaista naista ja itsepäistä poikaa oikealle tolalle.

— Parasta olisi toimittaa poika naimisiin ja saada hänet vakiintumaan niin pian kuin suinkin.

— Hyvä veli, hänhän on vasta kolmenkolmatta, aloitti tohtori, jonka mielestä ajatus oli nurinkurinen; sitten hänen ilmeensä äkkiä muuttui, kun hän lisäsi surumielisesti hymyillen: — Olen melkein unohtanut miten paljon voi toivoa ja kärsiä jo kolmenkolmatta ikäisenä.

— Se tekee vain hyvää, jos sen rohkeasti kestää, sanoi Mac-setä käsi veljensä olalla ja mitä vilpittömin kunnioitus äänessään. Sitten hän käänsi puheen ystävällisesti takaisin nuorisoon ja kysyi: — Et kai kannata Claran aikeita?

— Ehdottomasti en. Tahdon tytölleni kaikkein parhaan, ja Claran kasvatus pilaisi enkelinkin, vastasi tohtori nopeasti.

— Mutta olisi ankeata päästää pikku Rosea pois suvusta. Miten Archie sopisi? Hän on erinomainen poika.

Veljekset olivat vetäytyneet kirjastoon ja olivat nyt kahden.

— Tiedät etten pidä serkusten välisistä avioliitoista, ja siksi olen pahassa pulassa, sillä en tahtoisi luovuttaa tyttöä kenellekään, ellen täysin tunne miestä ja voi ehdottomasti luottaa häneen. Meidän on turha suunnitella, sillä Rose ratkaisee itse asiansa, mutta toivon tosiaan, että voisimme pitää hänet suvussa.

— Niin, älä sinä takerru periaatteisiisi. Kukaan pojistamme ei ole vielä ankkuroitunut mihinkään suuntaan, ja vaikka he ovat vielä nuoria, ei koskaan tiedä, milloin hetki tulee. Totta totisesti, nuoren väen parissa on nykyään kuin ruutitehtaassa. Kaikki näyttää ihan tyyneltä, mutta äkkiä kipinä saa aikaan räjähdyksen, ja taivas tietää, mistä sen jälkeen itsensä löytää.

Ja Mac-setä istuutui mukavasti harkitsemaan Rosen tulevaisuutta, mutta tohtori mitteli huonetta nykien partaansa ja rypistäen otsaansa, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea selvittää mikä oli parasta.

— Niin, onhan Archie kelpo veikko, hän sanoi vastaten kysymykseen, jota ei äsken ollut kuulevinaan. — Suora, lujaluonteinen ja älykäs poika. Hänestä tulee erinomainen perheenisä, jos hän joskus vain keksii, että hänelläkin on sydän. Olen kai vanha höperö, mutta sittenkin tahtoisin, että nuoressa miehessä olisi hiukan enemmän romantiikkaa kuin hänessä näyttää olevan, hiukan lämpöä ja elämänintoa, tarkoitan. On siinä mies! Hän voisi olla vaikka nelikymmenvuotias, niin järkevä, tyyni ja viileä hän on. Minäkin voisin kulkea kosiskelemassa kuin Romeo, jos minulla vain olisi rakkautta tarjottavana jollekin naiselle.

Tohtori näytti hieman nololta puhuessaan ja hänen veljensä puhkesi nauramaan.

— Ei, kuule, Alec, on vahinko että sinun romantiikkasi jää ihan käyttämättä; näytä sinä nuorille miehille esimerkkiä ja lähde itse kosimaan. Jessie on ihmetellyt, kuinka olet voinut olla rakastumatta Febeen tänä aikana, ja Clara on ihan varma, että olet vain odottanut, kunnes tyttö pääsee Plenty-tädin siipien suojaan, ja kosit sitten vanhaan hyvään tapaan.

— Minäkö? Tohtori ällistyi moista ajatustakin, sitten hän huoahti alistuvasti. — Jospa nuo kunnon naiset jättäisivät minut rauhaan. Taivaan tähden, Mac, saata heidät järkiinsä, tai tyttöraukka paiskataan minulle ja hänen rauhansa rikotaan. Hän on erinomainen tyttö ja ansaitsee paremman kohtalon kuin tulla sidotuksi tällaiseen ukkorähjään, jonka ainoa ansio on uskollisuus.

— Kuten haluat, minä vain laskin leikkiä, Mac-setä vaihtoi puheenaihetta tuntien salaista helpotusta, sillä rouvien viittailut olivat saaneet hänet ihan huolestuneeksi. Hetken vaitiolon jälkeen hän palasi entiseen keskustelunaiheeseen.

— Sinä et ole täysin oikeudenmukainen Archieta kohtaan. Sinä et tunne häntä yhtä hyvin kuin minä, mutta tulet kyllä huomaamaan, että hänellä viileästä levollisuudestaan huolimatta on sydän paikallaan. Minä olen ruvennut pitämään hänestä kovin. Olisi viisainta Roseakin kohtaan antaa tyttö Archielle.

— Jos hän suostuu, sanoi tohtori hymyillen veljensä liikemiesmäiselle tavalle järjestää nuorten asioita.

— Sinun mieliksesi hän tekee vaikka mitä, sanoi Mac-veli vilpittömästi, sillä varsin arkipäiväisen vaimon seura oli viidenkolmatta vuoden aikana hävittänyt hänestä melkein tyystin romantiikan.

— Minä en aio puuttua asiaan kuin enintään neuvonantajana, mutta jos minun pitäisi valita joku pojista, valitsisin ehkä mieluimmin kummipoikani, vastasi tohtori vakavasti.

— Mitä ihmettä, minun ruman ankanpoikaseni! huudahti Mac-setä ihmeissään.

— Rumasta ankanpoikasesta tuli joutsen, etkö muista? Olen aina pitänyt Macista. Hän on vielä kypsymätön kuin omenanraakile, mutta ydin on terve ja hän tarvitsee vain aikaa kypsyäkseen.

— Paljon kiitoksia, Alec; mutta se ei toki käy päinsä. Mac on hyvä poika ja saamme ehkä vielä olla ylpeitä hänestä, mutta hän ei sovi kumppaniksi Roselle. Tyttö tarvitsee jonkun, joka voi hoitaa hänen omaisuuttaan sitten kun me olemme poissa, ja Archie on juuri omiaan siihen, luota vain minuun.

— Peijakkaan omaisuus! huusi tohtori äkäisesti. — Minä tahdon, että Rose tulee onnelliseksi; vähät siitä, kuinka pian hän pääsee eroon rahoistaan, jos niistä uhkaa tulla myllynkivi hänen kaulaansa. Luojan kiitos, ettei minulla ole useampia tyttäriä huolenani!

— No, no, älähän nyt hermostu; ota Archie, niin kaikki käy mainion rauhallisesti. Se on minun neuvoni, ja saatpa nähdä, että siinä on järkeä, vastasi vanhempi salaliittolainen kuin puhuen omasta kokemuksestaan.

— Minä mietin asiaa, mutta muistakin, Mac, ei sanaakaan naisväelle tästä. Me olemme vanhoja houkkia, kun heti rupeamme naittamishommiin, mutta minä huomaan mitä on tulossa ja helpottaa, kun saa purkaa mieltään jollekin.

— Niinhän se on. Luota minuun, en hiiskahda edes Janelle, vastasi Mac-setä puristaen sydämellisesti kättä ja taputtaen toista myötätuntoisesti olalle.

— Mitäs hirveitä ja pimeitä salaisuuksia täällä punotaan? Onko täällä vapaamuurarikunta ja nuo niitä salaperäisiä merkkejä? ihmetteli iloinen ääni ovelta ja sieltä tuli hymyilevä Rose katsellen setiään, jotka seisoivat salaperäisesti kuiskaillen ja nyökyttäen.

He hätkähtivät kuin koulupojat pahanteosta tavattuina ja olivat niin syyllisen näköisiä, että Rosen tuli heitä sääli, sillä hän luuli, että hauska tilaisuus oli saanut veljekset hiukan tunteellisiksi. Siksi hän lisäsi nopeasti viitaten kädellään kynnyksen takaa:

— Naisilta pääsy kielletty tietysti, mutta teitä molempia tarvitaan juuri nyt. Plenty-täti pyytää, että tanssisimme vanhanaikaista menuettia ja minun pitäisi johtaa Mac-sedän kanssa. Minä valitsin sinut siksi, että sinä osaat niin hienosti 'kyyhkynsiivet' ja kaiken. Tule nyt, ole kiltti; ja Febe odottaa sinua, Alec-setä. On hauskaa, jos pidät hänestä vähän huolta.

— Kiitoksia, kiitoksia! huudahtivat molemmat herrat hilpeinä. Aavistamatta mitään veljesten äskeisestä neuvonpidosta Rose nautti menuetista täysin rinnoin, sillä 'kyyhkynsiivet' menivät mainiosti ja hänen parinsa johdatteli häntä erehtymättä läpi tanssin kierteiden kulkien keskustan poikki ryhti komeampana kuin koskaan. Kun he olivat päässeet onnellisesti loppuun, Rose antoi toverinsa hiukan hengähtää, lihava Mac-setä oli nimittäin päättänyt tanssia osansa vaikka henki menköön ja olisi valittamatta tanssinut kengänpohjansa puhki, jos Rose olisi sitä pyytänyt.

Mac nuorempi, joka oli kunnioittavasti hämmästellen katsellut isänsä pyörähtelyä, seisoi seinään nojaten, hiukset silmillä ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.

— Tule tanssiin, poika. Rose on virkeä kuin peipponen, mutta me vanhat saamme pian tarpeeksemme. Saat minun paikkani, sanoi isä pyyhkien kasvojaan, jotka paistoivat kuin korea pioni.

— Ei kiitoksia, tuollaista minä en voi kestää. Pyöritän mielelläni sinua pitkin kuistia, mutta tällainen pätsi on liikaa minulle, vastasi Mac epäkohteliaasti peräytyen avoimen ikkunan luo ja oli tyytyväinen, kun keksi hyvän syyn puikkia tiehensä.

— Voi poikaparka, älä odota minua. Minä en voi jättää vieraitani ja juoksennella kuutamossa, vaikka vielä uskaltaisinkin tällaisella pakkasella ohuessa puvussa, vastasi Rose närkästymättä Macin kieltäytymisestä, sillä hän tunsi serkun tavat.

— Ei se olisi läheskään niin hirveätä kuin tämä tomu, katku, kuumuus ja hälinä. Mitä luulet sen tekevän keuhkoille? kysyi Mac tuossa paikassa valmiina keskusteluun.

— Olen kuullut kyllä, mutta en muista enää. On ollut niin paljon muuta tekemistä, että olen laiminlyönyt nuo viiden kuuden vuoden takaiset harrastukseni, vastasi Rose nauraen.

— Ne vasta olivat ihania aikoja! Aiotko kauan harrastaa tällaista, Rose, kysyi Mac silmäillen paheksuvasti tanssijoita.

— Kai kolmisen kuukautta.

— Hyvästi sitten uuteenvuoteen saakka. Ja Mac hävisi oviverhojen taakse.

— Rose kulta, kyllä sinun pitää ottaa tuo poika hoivaasi ennen kuin hänestä tulee ihan metsäläinen. Siitä asti kun sinä lähdit, hän on elänyt nenä kirjassa kiinni ja edistynyt niin hyvin, että olemme antaneet hänen olla rauhassa, vaikka Jane-täti huokaileekin hänen käytöstään. Hio hiukan häntä, hänen on tosiaan aika muuttaa tapansa, puheli Mac-setä kauhistuneena poikansa töykeydestä.

— Minä tunnen katajapensaani niin hyvin, etten välitä vaikka pisteleekin. Mutta kyllä minä otan hänet hoiviini ja teen parhaani, että hän vielä olisi kunniaksi suvulle, vastasi Rose auliisti.

— Ota Archie esikuvaksi, hänen vertaistaan ei löydä kuin yhden tuhannesta, ja se tyttö, joka hänet saa, voittaa totisesti päävoiton, jatkoi Mac-setä antaen keskustelun päätökseksi vihjeen, joka hänen mielestään sopi oikein hyvin.

— Voi kuinka väsynyt minä olen! huudahti Rose heittäytyen tuoliin puoli kahden maissa yöllä, kun viimeiset ajoneuvot lähtivät.

— Mitä mieltä nyt olette, neiti Campbell? kysyi tohtori, puhutellen tyttöä ensi kerran nimellä, joka tuona iltana oli mainittu kovin usein.

— Minusta neiti Campbell viettää hauskaa elämää, jos hän jatkaa tähän tapaan, ja toistaiseksi se on hänelle mieleen, vastasi tyttö hymyillen saatuaan hänkin maistaa sitä mitä maailma sanoo iloksi.

4

OKAITA RUUSUISSA

Jonkin aikaa kaikki kului tasaisesti ja Rose oli onnellinen. Maailma tuntui ihanalta ja ystävälliseltä; päivästä toiseen se näytti täyttävän kaikki hänen unelmansa. Mutta tällainen pilvilinnaelämä ei tietysti voinut jatkua pitkään, ja Rosen ystävät odottivat levottomina pettymyksen hetkeä.

Tähän asti Rose oli ollut niin syventynyt opintoihin, matkoihin ja kotiaskareisiin, ettei hän tiennyt paljon seuraelämän vaaroista ja kiusauksista. Mutta Rosen asemassa oleva tyttö ei voinut ajan mittaan välttyä niiltä. Tohtori tiesi sen, mutta koska kokemus oli hänen mielestään paras opettaja, hän jätti viisaasti tytön yksin oppimaan tätä kuten monta muutakin asiaa ja toivoi vain hartaasti, ettei läksy olisi kovin vaikea.

Lokakuu ja marraskuu kuluivat nopeasti ja joulu iloisine salaisuuksineen, kotikesteineen ja tervehdyksineen oli ovella.

Rose istui omassa pikku kammiossaan salin takana valmistellen lahjoja ystävilleen. Hänen lipastonsa avoimista laatikoista pilkisteli sieviä pikkuesineitä, joita hän kääri pakettiin ja solmi värillisin nauhoin.

Nuoren tytön kasvot ovat tuollaisena hetkenä tavallisesti iloiset, mutta Rose oli työssään totinen ja heitti silloin tällöin käärön laatikkoon niin välinpitämättömästi, kuin lahjaan ei olisi liittynyt vähääkään tunteita. Tytön ilme oli niin vieras, että se kummastutti tohtoria hänen tullessaan huoneeseen.

— Voitko uhrata muutaman minuutin pistääksesi pari pistoa hansikkaaseeni? hän kysyi lähestyen pöytää, jolla oli nauhoja, pitsejä ja kirjavia papereita.

— Voin toki enemmänkin.

Päivänpaiste kirkasti äkkiä Rosen kasvot, molemmat kädet ojentuivat nukkavierua ratsastushansikasta kohti ja äänessä oli auliutta, joka saa pienenkin palveluksen tuntumaan mieluisalta.

— Neiti Antelias näkyy olevan kovassa työssä. Voinko auttaa jollakin tavoin? setä kysyi katsellen edessään olevia tavaroita.

— Kiitos, et oikeastaan, paitsi jos saat lietsotuksi työhöni entistä intoa ja iloa. Eikö sinustakin ole hirveän ikävää valmistaa lahjoja muille kuin niille, joita rakastaa ja joilta myös saa rakkautta? Rosen ääni värähti hiukan viimeisten sanojen kohdalla.

— En yleensä annakaan lahjoja sellaisille, joista en välitä. Jos kaikki nämä pikkuesineet ovat ystäviäsi varten, niin onpa sinulla heitä aika runsaasti.

— Luulin heitä ystävikseni, mutta nyt tiedän, etteivät he olekaan.

— Kerropas minulle kaikki, kultaseni, ja heitä pois tuo vanha hansikas, sanoi setä myötätuntoisesti ja istuutui Rosen viereen.

Mutta Rose piti kiinni hansikkaasta ja sanoi innokkaasti: — Ei, ei, korjaan tämän mielelläni! Ja minusta tuntuu, etten voisi katsoa sinua silmiin, kun kerron miten paha ja epäluuloinen olen, hän lisäsi katsoen tiukasti työhönsä.

— Hyvä on, minä olen valmis kuulemaan millaisia tunnustuksia tahansa. Olen viime aikoina ollut näkevinäni pilven tyttöseni silmissä. Oletko saanut katkeran pisaran maljaasi, joka ensin tuntui niin makealta, Rose?

— Olen, setä. Koetin ajatella, ettei se olisi totta, mutta se on, enkä pidä siitä.

Hän oli hetken hiljaa ja ompeli nopeasti. Sitten hänen huolensa purkautui tyttömäisen surun ja murheen ryöppynä.

— Useimmat niistä ihmisistä, jotka ovat minulle ystävällisiä, eivät välitä hitustakaan minusta, he välittävät vain siitä mitä voin antaa heille. Ja minä olen onneton, sillä iloitsin ja olin ylpeä, kun minusta pidettiin. Jos minulla ei olisi penniäkään omaisuutta, silloin näkisin, ketkä todella ovat ystäviäni.

— Tyttörukka, alat huomata, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää, ja pilvilinnat alkavat hälvetä, sanoi tohtori kuin itsekseen ja lisäsi ääneen: — Ja nyt et voi iloita lahjoistasi, ja koko joulu on pilalla?

— Ei toki. On entistäkin hauskempaa tehdä lahjoja niille muutamille, jotka ovat todellisia ystäviäni. Tiedän että olivatpa lahjani kuinka vaatimattomia tahansa, ne ovat tervetulleita sinulle, Plenty-tädille, Jessie-tädille, Febelle ja pojille.

Rose avasi laatikon ja veti esiin joukon sieviä lahjoja, jotka oli itse valmistanut, kosketti niitä hymyillen ja silitti erään pullean käärön päällä olevaa sinistä merimiessolmua. — Mutta nämä ovat ostettuja ja annan ne vain siksi, että niitä odotetaan, hän sanoi vetäen auki toisen laatikon ja pöyhi sen kirjavaa sisällystä. — Nuo ihmiset odottavat vain kallisarvoisia lahjoja, antajasta he eivät välitä hiukkaakaan, panettelevat häntä vain selän takana, jos hän ei ole niin antelias kuin he toivovat. Kuinka voisin nauttia sellaisesta?

— Et voikaan, mutta teet ehkä toisille vääryyttä. Oletko varma, ettei kukaan noista tytöistä välitä sinusta? setä kysyi lukien sieltä täältä kääröissä olevia nimiä.

— No, ainakin melkein varma. Kuulin vahingossa eräänä iltana muutamien tyttöjen juttelevan keskenään Annabelin luona. Melkein kaikki arvailivat mitä antaisin heille ja toivoivat saavansa jotain oikein hienoa. "Minä olen viikkokausia ihan palvonut häntä, toivottavasti hän ei unohda sitä", sanoi eräs. "Hän on ilkeä, ellei anna minulle hansikasparia. Hänellä on niitä kasoittain, ja minä koetin piloillani yhtä paria näyttääkseni kuinka hyvin ne sopivat, niin että hänellä oli tilaisuus ottaa onkeensa", sanoi toinen. Ja minä otin onkeeni, näetkös. Rose avasi laatikon, jossa oli muutama pari hänen parhaita hansikkaitaan, niin moninappisia, että vaativimmankin piti olla tyytyväinen.

— Siinä käärössä on hopeapaperia ja hajuvettä, mutta ei juuri rakkautta. Tohtori ei voinut olla hymyilemättä nähdessään kiusaantuneen liikkeen, jolla Rose työnsi laatikon syrjään.

— Ei hitustakaan, eikä näissä muissakaan. Minusta on hirveätä ajatella, että kaikki se hyväntahtoisuus ja ystävyys, josta olen iloinnut, onkin ollut teeskentelyä ja laskelmointia.

— Sen kyllä uskon. Mutta koeta löytää jyvät akanoiden joukosta, sillä niitäkin on, kunhan osaat etsiä. Ovatko kaikki huolesi siinä?

— Ei setä, se oli vasta alkua. Pettymykseni tyttöjen suhteen menee pian ohi ja minä koetan neuvosi mukaan antaa heille sen arvon, joka heille kuuluu, mutta kokemani pettymys saa minut epäluuloiseksi muitakin kohtaan, ja se on inhottavaa. Ellen voi luottaa ihmisiin, on parempi, että pysyttelen yksin. Minä vihaan temppuilemista ja salajuonia ja laskelmointia!

Rose puhui tuimasti ja kiersi silkkilankaa kunnes se katkesi; hänen mielipahansa tuntui vaihtuvan suuttumukseen.

— Taitaa olla toinenkin piikki pistämässä. Vedetään se pois, ihan niin kuin ennen kun kiskoin tikkuja sormistasi, joita nyt niin armottomasti pistelet, sanoi tohtori.

Rose nauroi, mutta puna hänen poskillaan tummeni, kun hän vastasi tyttömäisen ujosti, mutta luontevan suoraan.

— Clara-täti varoittaa aivan tuskastuttavasti minua melkein jokaisesta tapaamastani nuoresta miehestä ja vakuuttaa, että he tahtovat vain rahojani. Se on kauheata enkä tahdo kuulla semmoista, mutta en voi toisinaan olla ajattelematta sitä; he ovat kovin ystävällisiä minulle, enkä ole niin turhamainen, että luulisin heidän ihailevan kauneuttani. Tietysti olen hupsu, mutta minusta on hauska ajatella, että olen muutakin kuin perijätär.

Rosen ääni värisi taas hiukan, ja tohtori huokasi katsellessaan tytön maahan luotuja kasvoja. Hän oli odottanut tätä ja tiesi, että sen, mikä Roselle nyt alkoi valjeta, olivat kokeneemmat jo kauan sitten tienneet. Useimmat tytön tapaamat nuoret miehet, kunnollisetkin, tunsivat vetovoimaa vain perijätärtä kohtaan. Heidät oli kasvatettu siihen käsitykseen, että tytöt joilla on kauneutta tai rahoja, tuodaan markkinoille vain myytäviksi tai ostettaviksi.

Roselle ei ollut opetettu, että naisen elämän ainoa tarkoitus ja päämäärä oli joutua hyviin naimisiin, ja hän sai hämmästyksekseen huomata, että omaisuus oli hänen tärkein viehätysvoimansa. Hänen oli mahdotonta olla näkemättä, kuulematta ja arvaamatta sitä milloin merkitsevästä katseesta, milloin jostakin ohimenevästä sanasta tai kevyestä viittauksesta; ja hän vaistosi — vaikkei vielä ymmärtänyt — tuon itsekkyyden, joka viilensi useat ystävyyssuhteet heti alkuunsa. Monet seikat saivat hänet ymmälle, ja joskus epäillessään kaikkea, mihin siihen asti oli uskonut ja luottanut, hän tunsi olevansa kuin merellä ilman kompassia, sillä uusi maailma oli aivan erilainen kuin se, jossa hän siihen asti oli elänyt.

Tohtori ymmärsi tytön mielentilan ja koetti olla pahoittamatta liiaksi hänen mieltään.

— Sinä oletkin muuta kuin perijätär niille, jotka tuntevat sinut ja rakastavat sinua. Ole vain rohkea, tyttöseni, ja kavahda kaikkea, mikä ei mielestäsi tunnu oikealta. Minä uskon, että omatunto, vaisto ja kokemus varjelevat sinua pahoista erehdyksistä.

Hetken vaitiolon jälkeen Rose vastasi hymy suupielissään, samalla kun iso hansikas kohosi peittämään hänen punastuvia poskiaan:

— Setä, jos minulla pitää olla kosijoita, niin toivoisin hartaasti, että he olisivat vähän hauskempia. Kuinka voisin pitää miehistä tai kunnioittaa heitä, kun he käyttäytyvät niin kuin muutamat näistä sankareista? Heidän mielestään naisen on pidettävä suurena kunniana, kun he tarjoavat hänelle kätensä; sydänhän on poissa muodista, niin että siitä ei kannata puhuakaan.

— Siinäkö se huoli olikin! Nyt tullaan varsin arkaluontoisiin ikävyyksiin, sanoi tohtori helpottuneena uudesta puheenaiheesta.

Rose laski kädestään hansikkaan ja katsoi setäänsä hullunkurisesti, mielissään ja samalla nyrpeästi. — Se on ihan typerää! Olisin tahtonut kertoa sinulle jo aikaisemmin, mutta minua nolotti, sillä nuo jutut ovat niin päättömiä, ettei niistä oikein kannata puhuakaan. Mutta tietysti minun on pidettävä sinut ajan tasalla, sillä jos sinä määräät minut hyviin naimisiin, minun on kai toteltava, Rose lisäsi koettaen näyttää alistuvalta.

— Kerro kaikin mokomin. Olenhan minä aina antanut sinulle hyviä neuvoja niin kuin mallikelpoisen holhoojan sopiikin. Sinä tarvitset uskottua, ja mistäpä saisit paremman, setä kysyi lyöden rohkaisevasti rintaansa.

— En mistään ja siksi kerron kaikki paitsi nimet. Tiedäthän, että meillä on vanhanaikaiset käsitykset; siksi en odottanut miesten kosivan joka hetki ja joka paikassa ilman sen kummempia valmisteluja kuin pari hymyä ja muutama hellä sana. Eräs mieletön poika kosi, kun olimme tavanneet tuskin viisi kuusi kertaa. Mutta hän oli hirveästi velkaantunut, niin että se kai selittää asian. Rose pyyhki sormiaan kuin olisi tahrinut ne.

— Tunnen kyllä hänet ja tiesin hänen kosivan, huomautti tohtori olkapäitään kohauttaen.

— Sinä näet ja tiedät kaiken, tuskin minun tarvitseekaan jatkaa.

— Jatka pois vaan! Keitä muita? En yritäkään arvata.

— No niin, eräs heittäytyi polvilleen rouva Vanin kasvihuoneessa ja vuodatti uljaasti ilmoille intohimoisen rakkautensa, vaikka muhkea kaktus pisti häntä koko ajan. Kitty yllätti hänet polvillaan, ja oli mahdotonta pysyä totisena; miespoloinen onkin vihannut minua siitä pitäen.

Tohtori nauroi sydämensä pohjasta, ja Rose yhtyi iloon, näihin juttuihin oli mahdotonta suhtautua vakavasti.

— Eräs lähetti minulle kasoittain runoja ja rupesi niin byronmaiseksi, että ihan hirvitti. Poltin kaikki runot, ja poika parka koettaa nyt saada lohdutusta Emmalta. Mutta pahin kaikista oli se, joka kosi kesken tanssin. Tanssin harvoin useampia kertoja muiden kuin meidän poikien kanssa, mutta sinä iltana tanssin, kun tytöt kiusoittelivat minua tekokainoudesta. Sanokoot tästä lähtien mitä tahansa, minä huomasin olleeni oikeassa ja ansaitsin kohtaloni.

— Siinäkö kaikki? kysyi setä 'julmistuneena', kuten Rose oli arvannutkin, suutuksissaan siitä, että hänen tyttönsä oli ollut pakko kuunnella rakkaudentunnustuksia tanssin pyörteessä kosijan käsi vyötäisillään.

— Sitten on vielä yksi, mutta hänestä en kerro, sillä tiedän että hän oli tosissaan ja todella kärsi, vaikka koetin olla niin lempeä kuin suinkin. Olen vielä nuori tällaisiin asioihin, ja minun tuli sääli häntä.

Rosen ääni aleni melkein kuiskaukseksi lopussa, ja tohtori kumartui, kuin huomaamattaan tervehtien kohtalotoveria. Sitten hän nousi, katseli tarkasti Rosen kasvoja tarttuessaan tyttöä leuasta.

— Tahdotko vielä toiset kolme kuukautta?

— Uudenvuodenpäivänä sanon.

— Hyvä on, pysy oikeassa suunnassa, pikku kapteeni, ja jos rajuilma näyttää olevan tulossa, kutsu perämies avuksi.

— Kutsun kyllä, painan mieleeni sen.

5

PRINSSI LUMOAVA

Vanha hansikas virui unohdettuna lattialla, ja Rose istui mietteissään, kunnes eteishallista kuului nopeita askelia ja lähestyi laulunhyräily:

"Ja poika se katuja kaupungin niin reimasti kulki kun näki ikkunasta hän neitosen, joka rinnan sai hehkuhun."

Kun laulu taukosi ja ovelta kuului naputusta, lauloi Rose:

"Niin nopsasti nousi hän portaita ja kolkutti ovea hän. Ah, tarvis ei kahdesti kolkuttaa: pääs luokse hän ystävän."

— Hyvää huomenta, Rosamunda. Tässä ovat kirjeesi ja tässä nöyrin palvelijasi valmiina mihin ikinä tarvitset, tervehti Charlie astuessaan sisään hyväntuulisena kuten tavallisesti.

— Kiitoksia, mutta minulla ei ole mitään toimitettavaa, paitsi jos pistät vastaukset postiin, mikäli niin tarvitaan. Saanhan lukea nämä heti? Rose ryhtyikin avaamaan kirjeitä, joita Prinssi heitti hänen syliinsä kouran täyden.

— Haa, mi näky silmissäni kirveltää? huudahti Charlie osoittaen hansikasta; kuten useat taitavat harrastelijanäyttelijät hänkin sirotteli kernaasti dramaattisia kohtauksia jokapäiväiseen elämänmenoonsa.

— Setä jätti sen tänne.

— Hyv' on; jo luulin kilpailijan täällä käyneen. Charlie nosti hansikkaan lattialta ja pisti sen huvikseen uunin reunustaa koristavan Psykhe-patsaan päähän hyräillen jatkoa äskeiseen lauluun:

"Ja neidon hän istutti polvelleen tuo reima ja rohkea mies: miten tyttöjä tapa on miellyttää, hyvin seikan sen hän ties."

Rose luki kirjeitään, mutta ajatteli koko ajan sedän kanssa käymäänsä keskustelua ja muutakin, jonka vastatullut toi hänen mieleensä.

Näinä kolmena kuukautena kotiintulon jälkeen oli tämä serkku enemmän kuin muut ollut hänen lähettyvillään, sillä hän näytti olevan ainoa, jolla oli aikaa 'leikkiä Rosen kanssa', kuten ennen vanhaan sanottiin. Muut pojat olivat kaikki töissään, jopa pikku Jamiekin; suuri osa hänen leikkihetkistään kului nyt urhokkaissa taisteluissa latinan kieliopin kanssa, joka oli hänen nuoren elämänsä kiusanhenki. Tohtorilla oli paljon asioita huolehdittavanaan pitkän poissaolon jälkeen; Febe ahersi musiikin maailmoissa ja Plenty-täti johti pontevasti taloudenhoitoa. Siksi lankesi vallan luonnostaan, että Charlie toi Rosen kirjeet, toimitti hänen asioitaan, kertoili pikku uutisia ja tarinoi hänen kanssaan. Charlie opetti Rosea piirustamaan, ratsasti ja lauloi hänen kanssaan ja vei hänet kutsuihin kuin se olisi ollut luonnostaan lankeavaa. Clara-täti oli joka paikassa 'esiliinana'.

Jonkin aikaa se oli oikein hauskaa, mutta vähitellen Rose alkoi toivoa, että Charlie ryhtyisi vakavasti johonkin eikä pitäisi elämäntehtävänään vetelehtimistä hänen seurassaan. Suku oli tottunut Charlien tapoihin ja pojatkin elivät sen herttaisen harhaluulon vallassa, että Prinssillä oli oikeus aina saada paras osa kaikesta; heille hän oli yhä Prinssi, serkussarjan kukka, joka kerran tuottaisi perheen nimelle kunniaa. Ei kukaan tiennyt oikein millä tavoin, sillä vaikka hän oli hyvin lahjakas, ei hänellä ollut mitään erikoistaipumuksia.

Rose oivalsi sen ja hänellä oli palava halu innostaa etevää serkkua johonkin mielekkääseen puuhaan, jolla tämä saavuttaisi sekä kunnioitusta että ihailua. Mutta Rose sai todeta sen peräti vaikeaksi, sillä vaikka Charlie kuunteli moitteita hyväntuulisesti ja tunnusti laiminlyöntinsä ihailtavan vilpittömästi, hänellä oli aina valmiina jokin vastaväite, syy tai puolustelu, jolla hän viidessä minuutissa kumosi Rosen puheet.

Viime aikoina Rose oli huomannut, että Charlie oli alkanut pitää hänen aikaansa ja ajatuksiaan yksityisomaisuutenaan. Tämä kiusasi tyttöä, ja hänen mieleensä johtui, että Charlie kenties käsitti väärin hänen mielenkiintonsa. Ehkä Clara-tätikin esitti asiat väärässä valossa ja laskelmoi sen varaan, että oli pyytänyt Rosea käyttämään vaikutusvaltaansa Charliehen. Rosea huoletti tämä, hän tunsi olevansa kuin satimessa, sillä vaikka hän itselleen tunnustikin, että Charlie oli miellyttävin serkuista, hän ei toki halunnut tällä tavoin alistua toisen hallittavaksi.

Tällaiset ajatukset häilyivät hänen mielessään, kun hän luki kirjeitä, ja hänen tahtomattaan ne sävyttivät heidän keskusteluaan.

— Nämä ovat vain kutsukirjeitä enkä voi nyt ruveta vastaamaan niihin, muuten en saa tätä työtä ikinä valmiiksi, hän sanoi jatkaen joululahjojen paketoimista.

— Anna minun auttaa. Sinä teet paketit ja minä kirjoitan osoitteet. Käytä sihteeriä, niin näet miten paljon apua siitä on, ehdotteli Charlie.

— Tämän teen kyllä itse, mutta voit vastata kirjeisiin jos haluat. Kohtelias kielto kaikille paitsi parille kolmelle. Lue nimet ääneen, niin sanon kenelle.

— Sinun sanasi on minun lakini. Kuka voisi nyt sanoa minua joutavaksi tyhjäntoimittajaksi? Charlie istui ilomielin kirjoituspöydän ääreen. — Järjestys on ilo silmälle, mutta en näe missään kirjepaperia, hän lisäsi avaten pöydän kannen ja tarkasteli sen sisällystä kiinnostuneena.

— Oikeanpuoleisessa laatikossa on; tavallisiin kirjeisiin sinipunertavaa, jossa on nimikirjaimet, ja liikekirjeisiin tavallista paperia, vastasi Rose koettaen ratkaista antaisiko pitsinenäliinan Emmalle vai Annabelille.

— Sinä luottavainen sielu! Entä jos avaan väärän laatikon ja tutkin nuoren sydämesi salaisuudet? jatkoi uusi sihteeri penkoen hienoa kirjepaperia miesten tavoin vähääkään välittämättä järjestyksestä.

— Ei minulla niitä olekaan, vastasi Rose vakavasti.

— Mitä kummaa, etteikö mitään epätoivon töherryksiä, ei yhtään rakasta kuvaa, ei kuihtunutta kukkasta tai muuta sellaista. Sitä en voi uskoa, serkkuseni, ja Charlie ravisti epäillen päätään.

— Jos olisikin, en ainakaan näyttäisi niitä sinulle, senkin nenäkäs poika! Joitakin pieniä muistoja on tuon pöydän laatikossa, mutta ei mitään kovin tunteellista tai mielenkiintoista.

— Katselisinpa niitä mielelläni! Mutta enhän uskalla edes pyytää, sanoi Charlie tirkistellen puoliavoimen kannen takaa kovin suostutellen.

— Saat toki jos tahdot, mutta koet pettymyksen, herra Pitkänokka. Vedä auki vasen alalaatikko, jossa on avain suulla.

— "Oi suuri hetki, sua väristen ma kaihoon." Ja lausuen muuatta näytelmää Charlie avasi lukon ja veti laatikon auki suurellisin elein.

— Seitsemän hiuskiharaa laatikossa, kaikki vaaleita, tässä oljenkarvainen, tässä ruskeanpunertava, tässä kullankellervä ja tässä ihana keltainen, ihan kuin Shakespearen näytelmissä. Ne ovat hyvin tutunnäköisiä ja luulenpa tuntevani päätkin, joita ne ovat kattaneet.

— Niin, te annoitte kukin kiharan hiuksistanne kun lähdin matkalle, ja minä kuljetin niitä ympäri maailmaa juuri tuossa rasiassa.

— Olisit ottanut päätkin mukaan! Tässä on reipas merenvahainen jumalankuva, jolla on kultainen rengas selässään ja sulotuoksuinen hengitys, jatkoi Charlie vetäen syvään henkeään hajuvesipullo nenän edessä.

— Setä toi sen minulle kauan sitten, ja minä pidän siitä kovasti.

— Tämä vasta on epäilyttävän näköinen: miehen sormus, jonka kiveen on hiottu lootuskukka, ja kirje vieressä. Minua vapisuttaa kysyä: kuka, milloin ja missä?

— Muuan herrasmies syntymäpäivänäni Kalkuttassa.

— Uskallan taas hengittää, hän oli taattoni.

— Älä ole noin mieletön! Tietenkin hän. Stephen-setä piristi parhaansa mukaan vierailuani. Sinun pitäisi mennä kuuliaisena poikana tervehtimään häntä eikä laiskotella täällä.

— Tuota samaa Mac-setä aina jauhaa minulle, mutta minäpäs en aio antaa torumisella pelotella itseäni orjantyöhön, ennen kuin olen ensin nauttinut vapaudestani, mutisi Charlie uhmaavasti.

— Sinä saatat mennä vapaudessa niin pitkälle, ettet osaa enää takaisin, vastasi Rose vakavasti.

— Ei hätää mitään, kun sinä huolehdit minusta, niin kuin näyt luvanneen tehdä tässä kirjeessä saamistasi kiitoksista päätellen. Isäntäparka! Olisi tosiaan hauska tavata häntä, siitä on jo neljä vuotta kun hän viimeksi kävi kotona, ja hän on tainnut rikastua aika lailla.

Jo aikoja sitten Rose oli huomannut, että vaimon kiintymys seuraelämään teki kodin Stephen-sedälle niin vastenmieliseksi, että hän mieluummin pysytteli maanpaossa perustellen jatkuvaa poissaoloaan liikeasioilla. Tyttö ajatteli tätä katsellessaan Charlieta, kun tämä käänteli sormusta kasvoillaan vakava ilme, joka sopi hänelle, ja pitäen hetkeä soveliaana Rose virkkoi:

— Kyllä hän on menestynyt hyvin. Charlie, ajattele tässä asiassa enemmän velvollisuuksiasi kuin huviasi, sitä et koskaan kadu.

— Tahdotko sinä että lähden? Prinssi kysyi nopeasti.

— Minun mielestäni sinun pitäisi mennä.

— Ja minun mielestäni sinä olisit vielä paljon viehättävämpi, ellet aina hätäilisi siitä, mikä on oikein ja mikä väärin! Alec-setä on syöttänyt sinut täyteen noita merkillisiä käsityksiään.

— Ja siitä olen iloinen! huudahti Rose lämpimästi; mutta sitten hän hillitsi itsensä ja sanoi alistuvasti huoaten: — Tiedäthän: nainen toivoo aina, että mies josta hän pitää olisi kunnollinen. Siksi naiset tahtomattaankin koettavat kasvattaa miehiä.

— Niin, ja meidän pitäisi olla oikeata enkelijoukkoa. Mutta varmasti nuo rakkaat sielut eivät pitäisi meistä muutoksen jälkeen läheskään yhtä paljon, vai mitä arvelet? kysyi Charlie kiusoittavasti hymyillen.

— Ehkäpä eivät. Mutta sinä et pysy asiassa. Etkö aio matkustaa? ahdisti Rose taitamattomasti.

— En, en aio.

Se oli kyllin selvä vastaus, ja sitä seurasi kiusallinen vaitiolo, jonka aikana Rose veti solmun turhan kireälle ja Charlie penkoi pöytälaatikkoa turhan pontevasti.

— Kas, täällä on vanha esine, jonka annoin sinulle aikoja sitten! hän huudahti mielissään näyttäen haalistuneessa nauhassa riippuvaa pientä akaattisydäntä. — Annatko takaisin tämän kivisen sydämen, niin annan sinulle elävän? hän kysyi puoliksi tosissaan, puoliksi piloillaan; tuo pieni koriste herätti liikuttavia muistoja.

— En huoli, vastasi Rose töykeästi suuttuneena kysymyksen loukkaavasta ja julkeasta sävystä.

Charlie nolostui hetkeksi, mutta hänen oli helppo saattaa luontaisella hilpeydellään toiset ja itsensä hyvälle tuulelle.

— Nyt olemme kuitit; jätetään se asia ja puhutaan muusta, hän sanoi vastustamattoman sävyisästi, pistäen tyynesti pienen sydämen taskuunsa ja aikoen sulkea laatikon. Mutta jokin pisti hänen silmäänsä ja hän huudahti: — Mikäs tämä on? siepaten valokuvan, joka pisti esiin ulkomaalaisin postimerkein varustetun kirjepinon alta.

— Voi, en muistanut, että se oli siellä, sanoi Rose hätäisesti.

— Kuka tämä mies on? tiukkasi Charlie silmäillen otsa rypyssä kuvankauniita kasvoja.

— Se on lordi Gilbert Murry, joka matkusti pitkin Niiliä meidän kanssamme; hän oli mainio metsästäjä ja ampui krokotiileja ja muita pieniä eläimiä, kuten kerroin kirjeissäni, vastasi Rose hilpeästi, vaikka kuvan löytyminen sillä hetkellä olikin kiusallista, sillä tämä oli juuri niitä töin tuskin vältettyjä.

— Eivätkä ne vielä ole syöneet häntä, ainakaan tuosta kirjepinosta päätellen, tuumi Charlie kateellisesti.

— Toivottavasti eivät. Hänen sisarensa ei ainakaan maininnut sellaista viime kirjeessään.

— Ahaa, hänkö sinulle kirjoittaa? Sisaret ovat joskus hyvin vaarallisia. Ja Charlie silmäili kirjepinoa epäluuloisesti.

— Tämä on ainakin hyvin mukava, sillä hän kertoo niin tarkkaan veljensä häistä, ettei kukaan muu viitsisi nähdä moista vaivaa.

— Vai niin, jos tuo mies on naimisissa, veisaan viis hänestä. Luulin jo keksineeni, miksi sinä olet niin kovasydäminen. Mutta ellei sinulla olekaan ketään salaista epäjumalaa, olen taas yhtä ymmällä. Ja Charlie työnsi takaisin laatikkoon kuvan, joka ei enää kiinnostanut häntä.

— Minä olen kovasydäminen siksi, että olen vaativainen, enkä ole toistaiseksi löytänyt ketään mieleistäni.

— Etkö ainoatakaan?

— En ainoatakaan. Rose lisäsi totuudenmukaisesti: — Minun sankarini ovat vanhanaikaisia, näetkös.

— Tekopyhiä miehiä — tiedän kyllä tyypin, josta te kiltit tytöt pidätte, ivaili Charlie.

— Sitten minä en olekaan kiltti tyttö, sillä minä en pidä tekopyhistä miehistä. Minä tahdon todellisen herrasmiehen sanan parhaassa merkityksessä, ja voin kyllä odottaa, sillä olen nähnyt yhden sellaisen ja tiedän että muitakin on.

— Älä hiidessä! Tunnenko minä hänet? kysyi Charlie.

— Taidatpa tuntea, vastasi Rose pahankurinen pilkahdus silmissään.

— Lyönpä vetoa, että se on Pem. Hän on hienoin mies, jonka tunnen.

— Kaikkea vielä! Paljon parempi kuin herra Pemberton ja monta vuotta vanhempi! sanoi Rose niin kunnioittavasti, että Charlie oli yhtä ällistynyt kuin levoton.

— Varmaan joku hengenmies. Te hurskaat ihmiset ihailette aina mielellänne pappeja. Mutta kaikki tutut ovat naimisissa.

— Hän ei ole.

— Sano toki hänen nimensä! Minä kärsin odotuksen tuskia!

— Alexander Campbell.

— Setäkö? Voi himskatti, se oli suuri helpotus. Jos siis löydät hänenlaisensa nuoren pyhimyksen, niin aiot ottaa hänet? tiukkasi Charlie huvittuneena.

— Jos löydän miehen, joka on puoleksikaan niin rehti ja hyvä kuin setä, menen ylpeänä naimisiin hänen kanssaan, jos hän vain kosii, vastasi Rose varmasti.

— Naisilla on käsittämättömiä mielipiteitä! Ja Charlie nojasi hetkisen leukaa kättään vasten harkitakseen naisväen sokeutta.

Rose sitoi sillä välin ahkerasti kääröjään toivoen, ettei olisi ollut liian ankara, sillä oli vaikea läksyttää Charlieta, vaikka tämä näytti toisinaan pitävän siitä ja tuli vapaaehtoisesti ripitettäväksi tietäen hyvin, että naiset antavat ilomielin anteeksi, kun syntiset ovat hänen kaltaisiaan.

— Tulee postiaika, ennen kuin joudut valmiiksi, sanoi Rose hetken päästä, sillä hiljaisuus oli ikävämpää kuin Charlien rupattelu.

Charlie ymmärsi viittauksen ja kirjoitti nopeasti muutamia kirjeitä parhaan taitonsa mukaan. Tultuaan liikekirjeeseen hän silmäili sitä hämmästyneenä:

— Mitä tämä merkitsee? Lasku korjauksista ynnä muusta Buffum-nimiseltä mieheltä?

— Älä siitä välitä, hoidan sen kyllä itse.

— Kaikki sinun asiasi kiinnostavat minua, ja vaikka luulet minun olevan täysi pölkkypää liikeasioissa, saat nähdä että ymmärrän niitä, jos panet minut kokeeseen.

— Lasku koskee vain vanhoja kaupunkitalojani. Niitä korjataan sellaisiksi, että huoneet voi vuokrata yksitellen.

— Aiot siis tehdä niistä vuokrakasarmeja? Ei hullumpaa, sellaiset ovat kai hyvin kannattavia.

— Sitä juuri en aio tehdä. Vaikka saisin miljoona dollaria, en tahtoisi omalletunnolleni mitään nykyajan vuokrakasarmin kaltaista, vastasi Rose päättävästi.

— Mitä sinä niistä tiedät muuta kuin että niissä asuu köyhiä ihmisiä ja omistajat rikastuvat vuokrilla?

— Tiedänpä yhtä ja toista, sillä olen nähnyt paljonkin niitä sekä täällä että ulkomailla. Meidän matkamme ei ollut pelkkää huvittelua. Setä oli kiinnostunut sairaaloista ja vankiloista, ja toisinaan minä olin niissäkin hänen mukanaan. Mutta ennen kaikkea katselin lastentarhoja, orpokoteja ja sentapaisia laitoksia ja kävin monissa työläiskodeissa. Et arvaa, kuinka tehokas vaikutus sellaisilla käynneillä on, ja miten iloinen olen siitä, että minulla on varoja lievittää hiukan maailman kurjuutta.

— Mutta tyttökulta, ei sinun pidä heittää järveen koko omaisuuttasi koettamalla ruokkia ja hoitaa ja vaatettaa jokaista viheliäistä olentoa, jonka näet. Tietysti annat avustusta, jokaisenhan tulisi tehdä niin, mutta älä herran tähden rupea hosumaan niin kuin muutamat naiset. Älä ihmeessä heittäydy niin vietävän vakavaksi ja käytännölliseksi ja armeliaaksi, ettei kukaan saa olla sinulta rauhassa, vastusti Charlie kauhistuen moista tulevaisuudenkuvaa.

— Sinä voit tehdä niin kuin haluat. Minä aion auttaa ihmisiä niin paljon kuin voin ja ottaa oppia kaikkein vakavimmilta, käytännöllisimmiltä ja armeliaimmilta ihmisiltä, joita tunnen; ellet sinä hyväksy sitä, voit sanoa irti tuttavuutemme, vastasi Rose painottaen noita Charlien halveksimia sanoja päättäväisenä kuten aina puolustaessaan mielipiteitään.

— Sinulle nauretaan.

— Siihen olen tottunut.

— Ihmiset arvostelevat ja karttavat sinua.

— Eivät ne, joiden mielipiteille annan arvoa.

— Naisten ei pitäisi pistää nokkaansa sellaisiin paikkoihin.

— Minulle on opetettu, että heidän pitää.

— Niin, ja saat vielä jonkin kauhean taudin ja menetät kauneutesi, mihinkäs silloin joudut? jatkoi Charlie arvellen taltuttavansa sillä nuoren ihmisystävän.

Mutta se ei auttanut, sillä Rose vastasi silmät kirkastuen, kun hän muisti keskustelunsa Alec-sedän kanssa:

— Ei se hauskaa olisi, mutta olisi siitäkin yksi ilo. Kun olisin kadottanut kauneuteni ja antanut pois rahani, tietäisin ketkä ovat todellisia ystäviäni.

Charlie pureskeli hetkisen vaiti kynänvartta ja kysyi sitten nöyrästi:

— Saisinko kunnioittavasti tiedustella, mistä uudistuksista oikein on kysymys vanhoissa taloissa, joita niiden hyväntahtoinen omistaja korjauttaa?

— Aion vain järjestää niihin kodikkaita asuntoja köyhille, yksinäisille naisille. Hehän eivät voi maksaa paljon, mutta kärsivät joutuessaan asumaan meluisissa, likaisissa ja täyteen ahdetuissa vuokrakasarmeissa. Minä voin auttaa ainakin muutamia ja aion koettaa.

— Sallitaanko minun nöyrimmin kysyä, saavatko nämä köyhät kunnialliset naiset vuokratta nauttia palatsin suojaa?

— Niin ensiksi ajattelin, mutta setä arveli, että olisi viisaampaa antaa heidän maksaa pientä vuokraa, niin he tuntevat itsensä riippumattomiksi. Vuokrarahan käytän talojen kunnossapitoon tai autan sillä muita samanlaisessa asemassa olevia naisia, sanoi Rose eikä ollut kuulevinaan serkkunsa ivaa.

— Älä toivokaan kiitollisuutta, sillä sitä et saa etkä muutenkaan paljon iloa koko tuosta naisjoukosta, jonka otat niskoillesi; ja saatpas nähdä, että kun on jo myöhäistä, kyllästyt kaikkeen ja toivot, että olisit tehnyt kuten muutkin ihmiset.

— Kiitoksia ilahduttavista ennustuksista, mutta aion uskaltaa. Rose näytti niin lannistumattomalta, että Charlieta ärsytti ja hän ampui varsin huolettomasti viimeisen laukauksensa:

— No, yhden asian ainakin tiedän: ikinä et pääse naimisiin, jos aiot jatkaa tuollaisia hullutuksia, ja totisesti, sinä tarvitset kyllä jonkun pitämään itseäsi aisoissa ja omaisuuttasi koossa!

Rosella oli kiivas luonne, vaikka hän harvoin antoi sille valtaa. Mutta nyt se leimahti hetkeksi ilmi. Varsinkin viimeiset sanat olivat onnettomat, sillä Clara-täti oli useammin kuin kerran käyttänyt niitä puhuessaan pennittömistä kosijoista. Rose oli pettynyt serkkunsa suhteen, häntä suututti, että hänen suunnitelmilleen naurettiin, ja viimeiset sanat ärsyttivät häntä.

— En tahdokaan mennä naimisiin, jos minun sen vuoksi täytyy luopua vapaudestani tehdä niin kuin minusta on oikein, ja menen ennen vaikka vaivaistaloon kuin pidän 'omaisuuttani koossa' niin itsekkäästi kuin sinä tarkoitat.

Siinä kaikki, mutta Charlie huomasi menneensä liian pitkälle ja kiirehti sovittamaan asiaa. Niinpä hän kääntyen takanaan olevan pianon ääreen lauloi parastaan pannen sievän vanhan laulun

"Jos joudut myrskyn valtoihin",

painottaen erityisen hartaasti hellää vakuutusta

"sua, sorja, suojelen",

ja lopetti juhlallisesti:

"Sä timantti mun kruunussain, jos vain oot, kuningatar."

Charlie ei tosiaan ollut turhaan kulkenut trubaduurina. Anteeksipyyntö otettiin suopeasti hymyillen vastaan ja Rose sanoi suoraan:

— Suo anteeksi että kiivastuin, mutta sinä olet aina valmis härnäämään, ja minä olen tänään hiukan huonolla tuulella. Valvominen ei tee minulle hyvää.

— Sitten voit tuskin tulla rouva Hopen kutsuihin huomisiltana, sanoi Charlie tarttuen viimeiseen kirjeeseen ilmeisesti pahoilla mielin, mikä oli hyvin imartelevaa.

— Minun täytyy, sillä kutsut on järjestetty minun takiani, mutta voin tulla aikaisin kotiin ja korvata entiset valvomiset. Minä kärsin omasta ärtyisyydestäni. Ja Rose hieroi otsaansa, sillä hänen päätään oli alkanut särkeä.

— Mutta kotiljonki, jota minun pitää johtaa, alkaa myöhään, ja minä luotan sinuun. Viivy nyt tämä kerta minun mielikseni, pyyteli Charlie.

— En voi, lupasin sedälle olla kohtuullinen huvitteluissani ja minun täytyy pitää sanani. Olen nyt oikein hyvässä kunnossa, ja olisi mieletöntä tulla ehdoin tahdoin sairaaksi — puhumattakaan valvomisen vaikutuksesta kauneuteen, josta sinä hyväntahtoisesti huolehdit.

— Mutta hauskuus alkaa vasta illallisen jälkeen. Siellä on varmasti ihastuttavaa ja pidämme oikein hauskaa niin kuin viime viikollakin Emman luona.

— Sellaisesta en ainakaan välitä, ihan hävettää, kun muistan millaista meteliä siellä pidettiin ja miten totisen näköinen setä oli, kun hän avasi minulle oven kolmen tienoissa aamulla. Olin ihan uupunut, puku repaleina, päätä särki ja jalkoja väsytti niin että saatoin tuskin seistä, eikä viiden tunnin hyörinästä ollut muuta tulosta kuin muutama taskuntäysi makeisia, joitakin tekokukkia ja silkkipaperisia narrinmyssyjä. Setä käski minun pistää sellaisen päähäni ja mennä nukkumaan, sillä olin sen näköinen kuin olisin ollut naamiaisissa. En tahdo enää ikinä kuulla hänen puhuvan niin enkä halua näyttäytyä aamun sarastaessa yhtä kurjassa kunnossa kuin silloin.

— Eihän sinulla mitään hätää ollut, ei äitikään mitään puhunut, ja minä toin teidät molemmat kotiin ennen päivänkoittoa. Älä välitä sedästä, hän on aika pikkumainen tuollaisissa asioissa; meillähän oli oikein hauskaa eikä siitä ollut mitään hankalia seurauksia.

— Olipahan joka ainoalla! Clara-täti ei ole vieläkään päässyt kylmettymisestään, minä nukuin koko seuraavan päivän, ja sinä olit kuin haamu oltuasi kai viikkokausia joka ainoa ilta huvittelemassa.

— Oh pötyä, niinhän kaikki ovat huvikauden aikana, pian sinäkin siihen menoon totut.

— Niin, mutta minä en haluakaan tottua, sillä se tulee lopulta liian kalliiksi. En tahdo tottua siihen, että miehet jotka ovat juoneet liiaksi viiniä, pyörittelevät minua kuumassa huoneessa, että päivä muutetaan yöksi, tuhlataan aikaa, jonka voisi käyttää paremminkin, enkä halua tulla naiseksi, joka ei voi enää elää ilman kiihdykettä. Kieltämättä siinä on paljon hauskaakin, mutta älä koeta saada minua kiintymään liikaa huvitteluun. Auta minua vastustamaan sitä, minkä tiedän vahingolliseksi, äläkä viitsi nauraa niille hyville tavoille, joita setä hartaasti on koettanut opettaa minulle.

Rosen vetoomus oli vilpitön, ja Charlie tiesi, että tyttö oli oikeassa, mutta hänen oli aina vaikea luopua sellaisesta, minkä oli ottanut sydämelleen, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa. Niinpä kun Rose katsahti Charliehen toivoen vilpittömästi voivansa pelastaa sekä tämän että itsensä vaarallisesta pyörteestä, Charlie kohautti olkapäitään ja vastasi lyhyesti:

— Kuten tahdot. Saatan sinut kotiin niin aikaisin kuin haluat, ja Effie Waring voi tulla sijaasi kotiljonkiin. Millaisia kukkia lähetän sinulle?

Charlie puhui ovelasti, sillä neiti Waring oli seurapiirin suosituimpia neitosia ja ihaili julkisesti Prinssi Lumoavaa. Rose ei pitänyt tytöstä, ja oli vakuuttunut siitä, että tällä oli Charliehen huono vaikutus. Kuullessaan Effien nimen Rose epäröi ja olisi antautunut, ellei olisi muistanut 'perämiehen' viimeisiä sanoja. Hän tahtoi pitää suunnan selvänä ja sanoi vakavasti pistäen Annabelille osoitettuun kääröön kookkaat tohvelit, jotka oli tarkoitettu Mac-sedälle: