KOTIINPALUU (continued 2)

— Älä huolehdi minusta. Voin mennä sedän kanssa ja pujahtaa pois häiritsemättä ketään.

— Mahdatko hennoa lähteä, epäili Charlie sulkiessaan viimeisen kirjeen.

— Saammepa nähdä.

— Niin saammekin, mutta minä toivon viimeiseen asti. Ja heittäen lentosuukkosen hyvästiksi Prinssi lähti viemään kirjeitä postiin siinä varmassa uskossa, ettei neiti Waring olisi johtamassa kotiljonkia.

Näytti tosiaan hetkisen siltä kuin neiti Campbell pyörtäisi sanansa, sillä hän juoksi ovelle huulillaan sanat: "Minä tulen." Mutta hän ei avannut ovea ennen kuin oli minuutin verran tuijottanut Psykhen päässä olevaa vanhaa hansikasta, sitten hän nyökkäsi vakavasti ja lähti hitaasti huoneesta.

6

MACIA HIOTAAN

— Anteeksi, saisinko sanoa pari sanaa, kuului jo kolmannen kerran, ennen kuin pörröinen pää kohosi kirjavuoren uumenista.

— Sanoiko joku jotakin? Mac kysyi räpyttäen silmiään päivänpaisteessa, joka tulvi sisään Rosen mukana.

— Sanoi jo kolme kertaa! Älä häiriinny, tahtoisin vain puhua muutaman sanan, vastasi Rose.

— Olin juuri syventynyt pahoihin luunmurtumiin enkä kuullut. Kuinka voin palvella, serkku? kysyi Mac raivaten pinkan kirjoja likeiseltä tuolilta ja heilautti sitten niin vieraanvaraisesti kättään, että paperit lentelivät mikä minnekin.

Rose istuutui, mutta hänen sanottavansa ei tuntunut helpolta, sillä hän punoi nenäliinaa sormissaan vaiti ja hämillään, kunnes Mac pani silmälasit nenälleen ja tyttöä tarkkaavasti katsellen kysyi totisena:

— Onko kyseessä ruhjevamma, haava vai syöpä?

— Ei mikään niistä, heitä tuo väsyttävä lääketiede hetkeksi ja ole kiltti serkku, vastasi Rose.

— En voi luvata umpimähkään, tuumi nuori mies varovasti.

— Minä pyytäisin sinulta ystävyydenosoitusta, oikein aikamoista, enkä voi pyytää sitä toisilta pojilta.

Mac näytti tyytyväiseltä ja hän kumartui eteenpäin sanoen leppeämmin:

— Sano pois, varmasti teen sen, jos pystyn.

— Lähde huomisiltana minun kanssani rouva Hopen kutsuihin.

— Mitä! Mac kavahti kuin Rose olisi ojentanut pistoolin kohti hänen otsaansa.

— Minä olen jättänyt sinut rauhaan pitkäksi aikaa, mutta nyt on sinun vuorosi, täytä velvollisuutesi kuin mies ja serkku.

— Mutta enhän minä koskaan käy kutsuissa! huudahti onneton uhri kauhuissaan.

— On jo aika ruveta käymään, hyvä herra.

— Mutta minun tanssiani ei kukaan viitsi katsella.

— Minä opetan sinua.

— Eikä minulla ole säädyllistä hännystakkiakaan.

— Archie lainaa kyllä, hän ei aio tulla.

— Minulla taitaa olla luento, jota en saisi laiminlyödä.

— Ei ole, minä kysyin sedältä.

— Minä olen aina kovin väsynyt ja tyhmä iltaisin.

— Sinä tarvitset juuri tällaista rentoutumista ja virkistystä.

Mac ähkäisi ja vaipui voitettuna tuoliinsa, oli ilmeisesti mahdotonta päästä pakoon.

— Mistä sinä sait päähäsi noin järjettömän ajatuksen? hän kysyi varsin töykeästi, sillä tähän asti hänet todella oli jätetty rauhaan.

— Välttämättömyyden pakosta, mutta ei sinun tarvitse, jos se on noin hirvittävää. Minun täytyy vielä käydä muutamissa kutsuissa, koska ne pidetään minun takiani, mutta sitten kieltäydyn, eikä kenenkään tarvitse enää vaivautua minun tähteni.

Rosen äänensävy sai Macin vastaamaan katuvasti, vaikka hän vielä rypistikin kulmiaan tyrmistyneenä:

— En tarkoittanut olla epäkohtelias. Tietysti minä tulen mihin tahansa, missä minua todella tarvitaan. Mutta en käsitä, mikä pakko siihen nyt on tullut, kun sinulla on kolme muuta käskyläistä, kaikki parempia tanssijoita ja kavaljeereja kuin minä.

— En tahdo heitä, tahdon sinut. Minulla ei ole sydäntä laahata setää enää mukaani, enkä koskaan lähtisi muiden kuin sukulaisten kanssa.

— Kuule, Rose, jos Steve on jollain tavoin kiusannut sinua, niin sano vain, minä kyllä huolehdin lopusta, puuskahti Mac, joka viimein älysi, että jotain oli hullusti, ja arveli Keikarilla olevan osuutta asiaan, hän kun oli viimeksi ollut Rosen seuralaisena.

— Ei, Steve on ollut oikein kiltti, mutta tietysti hän olisi mieluummin Kitty Vanin kanssa, ja siksi minä tunnen olevani seuranhäiritsijä, vaikka Steve ei hiisku siitä sanaakaan.

— Se poika on tomppeli! Mutta onhan sinulla Archie, hän on vakaa kuin tuomiokirkko, eikä hänellä ole sydänkäpyä häiritsemässä, jatkoi Mac jo puolittain aavistaen mistä oli kysymys.

— Archie ei välitä enää tanssista, ja kun hän joutuu olemaan menossa päiväkaudet, luulen että hän iltaisin mielellään lepää ja lueskelee. Rose olisi voinut lisätä: "ja kuuntelee Feben laulua", sillä Jessie-täti tuli usein illalla istumaan Plenty-tädin luo, ja Archie oli nykyään hänen uskollinen seuralaisensa.

— Mitäs vikaa Charliessa on? Luulin että hän on kaikkien kavaljeerien kruunu. Annabelin mielestä hän tanssii kuin enkeli, ja tiedän ettei tusina äitejä saisi Charlieta pysymään kotona ainoatakaan iltaa. Oletko riidellyt Adoniksen kanssa ja ryntäät nyt sen takia minun poloisen kimppuun? kysyi Mac.

— Olen, ja siksi en aio mennä hänen kanssaan lähiaikoina. Hänen tapansa eivät miellytä minua eivätkä minun tapani häntä. Siksi minä en halua olla hänen varassaan, ja sinä voit auttaa minua jos tahdot, sanoi Rose pyörittäen hermostuneesti isoa pallokarttaa.

Mac vihelsi hiljaa ja näytti äkkiä valpastuneen. Pyyhkäisten kuin hämähäkinseitin kasvoiltaan hän sanoi:

— Kuulehan nyt, serkku, minä olen kehno selvittelemään salaisuuksia ja teen pelkkiä hölmöntöitä, jos pistät minut sokkona johonkin taitavasti punottuun juoneen. Sano reilusti mitä haluat, ja minä suostun jos kykenen. Leikitään että minä olen setä ja sinä purat huolesi. Anna tulla.

Hän puhui niin ystävällisesti ja rehelliset silmät olivat niin täynnä hyväntahtoisuutta, että Rose tunsi voivansa uskoutua hänelle.

— Olet oikeassa, Mac, voin puhua sinulle melkein yhtä vapaasti kuin sedälle, koska sinä olet luotettava toveri etkä pidä minua typeränä siksi, että koetan tehdä mielestäni oikein. Charlie pilkkaa minua, ja siksi minun on vaikea pysyä päätöksissäni. Tahdon elää säännöllisesti, tulla aikaisin kotiin, pukeutua yksinkertaisesti ja käyttäytyä kunnollisesti, piittaamatta siitä mitä 'hienot ihmiset' tekevät. Sinä olet varmasti samaa mieltä ja seisot rinnallani, vaikka sataisi tulta ja tulikiveä.

— Voit luottaa minuun. Ja alkajaisiksi ilmoitan, että olen nyt täysin selvillä tilanteesta. Charlie on liian itsevaltainen, ja sinä haluat jonkun avuksesi, että voit antaa hänelle pienen tärskyn. Eikö niin?

— Kylläpä sinä esität asian! Rose nauroi tahtomattaan ja lisäsi helpottuneena: — Siinäpä se. Minä tarvitsen jonkun, joka saa hänet käsittämään, ettei minua noin vain isännöidä, niin kuin kuuluisin hänelle enemmän kuin muulle suvulle. En pidä siitä, sillä ihmiset rupeavat juoruamaan, eikä Charlie piittaa tippaakaan siitä, miten kiusallista se on minulle.

— Sano hänelle suorat sanat, neuvoi Mac mutkattomasti.

— Olen sanonutkin, mutta hän vain nauraa ja lupaa olla siivolla, ja sitten hän jatkaa entisiä tapojaan. En minä osaa sitä selittää; se voi olla pelkkä katse tai sana tai muu pikkuasia, mutta en tahdo sellaista, ja minusta on parasta, etten anna hänelle enää tilaisuutta härnäämiseen.

— Hän on kova hakkailemaan ja tahtoo varmaan opettaa sinullekin sitä taitoa. Minä puhun hänelle jos tahdot, ja sanon ettet halua oppia. Puhunko? kysyi Mac, jonka mielestä asia alkoi käydä kiinnostavaksi.

— Ei kiitoksia, siitä tulisi vain sekamelskaa. Jos suostut ystävällisesti tulemaan muutaman kerran seurakseni, niin Charlie älyää ilman muuta minun olevan tosissani ja ihmiset lakkaavat lörpöttelemästä, sanoi Rose. Ja hän lehahti tulipunaiseksi muistaessaan, miten kuuli kerran erään pojan kuiskaavan toverilleen, kun Charlie johdatti häntä läpi illallissalin tungoksen: — Tuolla kaverilla on tuuria. Hän vie varmasti perijättären ja me saamme jäädä nuolemaan näppejämme.

— Ei kai ole pelkoa, että ihmiset juoruaisivat meistä? Mac vilkaisi Roseen kasvoillaan merkillinen ilme.

— Ei tietenkään, sinähän olet vielä poika.

— Olen yhdenkolmatta, arvoisa neiti, ja Prinssi on vain pari vuotta minua vanhempi, huomautti Mac hiukan närkästyneenä.

— Olet kyllä, mutta hän on niin kuin muutkin nuoret miehet, sinä taas olet rakas kunnon kirjatoukka. Ei kukaan kiinnitä huomiota siihen, mitä sinä teet; sinä voit hyvin tulla minun kanssani kutsuihin vaikka joka ilta, eikä siitä puhuta sanaakaan. Ja jos puhuttaisiinkin, en piittaisi siitä, kun vakinaiseni olisi 'vain Mac', vastasi Rose käyttäen tuttua sanontaa.

— Minä en siis ole mikään. Mac kohotti silmäkulmiaan, ihan kuin tuo havainto olisi kummastuttanut ja ärsyttänyt häntä.

— Et mikään seuraelämässä toistaiseksi, mutta yksityisesti minun kaikkein paras serkkuni. Näethän sen siitäkin, että olen valinnut juuri sinut uskotukseni ja ritarikseni, sanoi Rose kiirehtien lepyttämään serkkuaan, jota hänen ajattelemattomat sanansa näyttivät haavoittaneen.

— Siitä kai minulla on paljon iloa, murisi Mac.

— Senkin kiittämätön poika, kun viis veisaat kunniasta, jota sinulle on osoitettu. Tiedän tusinan verran herroja, jotka olisivat siitä ylpeitä, mutta sinä välität vain pahanlaatuisista luunmurtumista. Siksi en viivytä sinua enää, kysyn vain, voinko luottaa siihen, että saan seuralaisen huomisillaksi? sanoi Rose hiukan loukkaantuneena toisen välinpitämättömyydestä.

— Rohkenenko pyytää sitä kunniaa? Mac nousi ja kumarsi niin charliemaisen sulavasti, että Rose huudahti ihastuneena ja yllättyneenä:

— Hyvänen aika, Mac, en tiennyt että osaisit olla noin hieno!

— Mies voi tehdä melkein mitä tahtoo, jos vain koettaa, Mac vastasi arvokkaasti seisten hyvin suorana ja näyttäen niin pitkältä ja ryhdikkäältä, että Rose teki hämmästyneenä hoviniiauksen ja lähti lausuen armollisesti:

— Kiitän suosiollisuudestanne! Näkemiin, tohtori Alexander Mackenzie Campbell.

Kun perjantai-ilta tuli ja Roselle tuotiin sana, että hänen seuralaisensa oli saapunut, hän juoksi alakertaan toivoen hartaasti, ettei tämä olisi tullut samettinutussa, saappaissa tai mustissa hansikkaissa tai tehnyt muuta pikku erehdystä. Nuori herrasmies seisoi korkean peilin edessä syventyneenä järjestelemään tukkaansa, ja Rose pysähtyi äkkiä, kun hänen silmänsä kulkivat hienosta verasta valkohansikkaisiin käsiin, jotka koettivat pakottaa vastahakoista hiuskiehkuraa pysymään paikoillaan.

— Oh, Charlie, minä luulin —, Rose aloitti hämmästyneenä, mutta ei ehtinyt enempää, sillä vieras kääntyi ja Rose näki Macin virheettömässä iltapuvussa, tukka siististi jakauksella, korea kukkanen napinlävessä ja marttyyrin ilme kasvoilla.

— Niin, toivot kai että minä olisin hän! Oma syysi, ettei hän ole tässä. Onko kaikki nyt kunnossa? Keikari puki minut, ja hänen pitäisi kyllä tietää, mitä asiaan kuuluu, sanoi Mac ristien kätensä ja seisten jäykkänä kuin aidanseiväs.

— Sinä olet niin loistava, etten tunne sinua.

— En minäkään.

— En voinut aavistaa, että sinä olisit tuollainen herrasmies, lisäsi Rose tarkastellen toista hyväksyvästi.

— Enkä minä, että voisin tuntea itseni näin narrimaiseksi.

— Poika raasu! Näytät todella surkealta. Miten voisin ilahduttaa sinua korvaukseksi uhrauksestasi?

— Lakkaa sanomasta minua pojaksi. Se lievittäisi kärsimyksiäni ja antaisi minulle rohkeutta esiintyä avorintaisessa takissa ja kihara otsalla.

Mac puhui niin murheellisella äänellä ja tarkasteli mainittua kiharaa niin synkeästi, että Rose nauroi hänelle vasten kasvoja ja ojensi hänelle kaiken kukkuraksi iltaviittansa. Mac silmäili sitä totisena hetkisen, auttoi sen sitten huolellisesti nurinpäin hänen ylleen ja veti joutsenenuntuvaisen hupun niin rajusti yli pään, että kiharat sen sisällä joutuivat surkeaan sekasortoon.

Rose heitti pois viitan ja pyysi häntä opettelemaan tuon eleen kunnollisesti, minkä toinen nöyrästi teki, ja johdatti hänet läpi eteishallin astuen vain pari kolme kertaa hänen hameensa liepeille. Mutta ovella Rose huomasi unohtaneensa päällyskenkänsä ja pyysi Macia tuomaan ne.

— Älä huoli, ei nyt ole märkää, tämä sanoi vetäen hatun otsalleen ja takin yllensä vähääkään huolehtimatta onnettomista hienouksista.

— Mutta enhän minä voi kävellä kylmillä kivillä ohuissa tanssikengissä, sanoi Rose näyttäen pientä valkoista jalkaansa.

— Ei sinun tarvitsekaan — kas näin, neitiseni. Kursailematta Mac nosti tytön syliinsä ja lennätti hänet vaunuihin, ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan.

— Olet sinäkin saattaja! huudahti Rose hullunkurisen kauhistunut ilme kasvoillaan ja pelasti ohuen pukunsa peitteeltä, johon Mac aikoi kääriä hänet kuin kapaloon.

— Machan tässä vain on, älä välitä, poika sanoi ja heittäytyi vastapäiseen nurkkaan näyttäen mieheltä, joka oli koonnut kaikki voimansa täyttääkseen tuskaisat velvollisuutensa ja jonka oli määrä kestää tai kuolla.

— Mutta herrasmies ei sieppaa naista kuin jauhosäkkiä ja paiskaa häntä vaunuihin tällä tavoin. Sinä näyt tarvitsevan kasvatusta, ja minun on tosiaan aika ruveta huolehtimaan sinun seuratavoistasi. Koeta nyt muistaa missä olemme äläkä saata itseäsi tai minua pulaan, jos se vain on vältettävissä, pyyteli Rose peläten joutuneensa ojasta allikkoon.

— Minä käyttäydyn kuin tanssimestari, saatpa nähdä.

Macin käsitys tanssimestarin käyttäytymistavoista näytti olevan hiukan kummallinen, sillä tanssittuaan kerran serkkunsa kanssa hän jätti tämän oman onnensa nojaan ja unohti pian hänet kokonaan tavattuaan professori Stumphin, kuuluisan geologin. Rose ei pitänyt väliä, sillä yksi tanssi jo ilmaisi, että se puoli Macin kasvatuksesta oli surkeasti laiminlyöty, ja hän liiteli hyvillä mielin Steven kanssa. Rosella oli yllin kyllin tanssittajia ja aivan tarpeeksi myös suojelijoita, sillä kaikkien nuorten miesten äidit hymyilivät hänelle suopeutta säteillen.

Charlie ei ollut lainkaan läsnä, sillä havaittuaan Rosen valinneen Macin saattajakseen hän oli lähtenyt haihduttamaan mielikarvauttaan vaarallisemmilla ajanvietteillä. Rose oli siitä huolissaan, ja ilonpidon keskelläkin levottomuus välillä valtasi hänet. Hän tunsi voimansa ja tahtoi käyttää sitä järkevästi, mutta ei tiennyt miten olla ystävällinen Charlielle olematta samalla uskoton itselleen tai antamatta aihetta turhiin toiveisiin.

— Olisimmepa taas kaikki lapsia, ei mitään hämmentäviä tunteita eikä suuria kiusauksia, hän ajatteli istuessaan rauhallisessa sopessa sillä aikaa kun Steve meni hakemaan hänelle lasin vettä. Kesken mietteidensä hän kuuli tutun vakavan äänen takaansa:

— Ja allofiitti on uusi, vesipitoinen aluminium- ja magnesiumsilikaatti, joka muistuttaa kovin Webskyn Schlesiasta löytämää pseudofiittia.

— Mistä kummasta Mac puhuu? hän tuumi, ja tirkistäessään ison kukkivan atsalean takaa hän näki serkkunsa keskustelevan hartaasti professori Stumphin kanssa ja ilmeisesti nauttivan tavattomasti, sillä murheellinen ilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut ja ne olivat nyt eloisat ja vilkkaat. Vanhempi herra näytti kuuntelevan niin tarkkaavasti, että huomautukset olivat varmaan sekä älykkäitä että hauskoja.

— Mikä nyt on? kysyi Steve palatessaan vesilaseineen ja nähdessään Rosen hymyilevän merkitsevästi.

Rose viittasi atsalean taakse, ja Steve irvisti kurkistaessaan sinne, mutta muuttui sitten totiseksi ja sanoi epätoivoissaan:

— Tietäisitpä miten paljon vaivaa minä näin tuosta veikosta, kuinka kärsivällisesti harjasin hänen peruukkiansa ja kuinka pitkään sain puhua, että hän suostui vetämään tanssikengät jalkaansa, millä tappelulla sain tuon takin hänen ylleen, silloin käsittäisit, miltä minusta nyt tuntuu!

— No, mikä hänessä nyt on vikana? kysyi Rose.

— Kurkista hiukkasen niin näet. Olisi parasta lähettää hänet paikalla kotiin, hänhän on ihan kuin tappelusta tullut.

Steven ääni oli niin onneton, että Rose kurkisti uudestaan. Macin hienous oli todella mennyttä. Rusetti oli toisella sivulla, kukkanen roikkui nurinpäin napinlävessä, hansikkaat oli rutistettu palloksi, jota hän puhuessaan hajamielisesti läimäytteli, ja tukka näytti myrskytuulen myllertämältä, sillä hän haroi sitä vähän väliä kaksin käsin, kuten hänen oli tapana lukiessaan tai puhellessaan vakavasti. Mutta pörröisyydestään huolimatta hän näytti niin onnelliselta ja innostuneelta, että Rose nyökkäsi suopeasti ja sanoi viuhkansa takaa:

— Häntä on tosiaan surkea katsella, Steve, mutta kaiken kaikkiaan luulen, että nuo merkilliset tavat sopivat hänelle parhaiten. Uskon että me vielä saamme olla ylpeitä hänestä, sillä hän tietää enemmän kuin me kaikki muut yhteensä. Kuulepas nyt tuotakin!

Ja Rose vaikeni, jotta he saattoivat kuunnella tietävää ja vuolasta purkausta Macin huulilta:

— Tiedättehän Frenzelin osoittaneen, että bismuttisilikaatin pallomaiset muodot, joita on löydetty Schneeburgin ja Johanngeorgenstadtin luota, eivät ole isometrisiä vaan monoklinisiä kidemuodoltaan. Siksi hän erottaa ne vanhasta eulytiitistä ja antaa niille uuden agrikoliitti-nimen.

— Eikö tuo ole kamalaa? Lähdetään kiireesti pois ennen kuin saamme uuden vyöryn niskaamme, ja silloin meistä tulee pallomaisia silikaatteja ja isometrisiä kiteitä väkisinkin, kuiskasi Steve kauhun vallassa, ja he pakenivat jättäen Macin huvittelemaan omalla tavallaan.

Mutta kun Rose oli lähdössä kotiin ja etsiskeli saattajaansa, ei tätä löytynyt mistään, sillä professori oli jo lähtenyt ja Mac hänen kanssaan niin syventyneenä uuteen puheenaiheeseen, että unohti tyystin seuralaisensa ja meni levollisesti kotiin miettien geologian ongelmia. Saattaa kuvitella, miltä Rosesta tuntui, kun tämä tosiseikka valkeni hänelle. Häntä sekä suututti että nauratti; Mac pysyi aina omana hajamielisenä itsenään. Rose ei sentään joutunut pulaan, sillä vaikka Steve oli jo lähtenyt Kittynsä kanssa ennen kuin karkuretki huomattiin, rouva Bliss otti mielellään hylätyn neidin siipiensä suojaan ja saattoi hänet turvallisesti kotiin.

Rose lämmitteli juuri jalkojaan ja maisteli kaakaota, jota Febe aina piti hänelle valmiina, kun hätäistä naputusta kuului lasiovelta ja Mac pyysi hiljaisella äänellä:

— Päästä minut sisään vain yhdeksi minuutiksi.

Rose käski Feben avata, ja syntipukki astui sisään hengästyneenä, levottomana ja ulkoasultaan entistäkin ränstyneempänä, sillä hän oli unohtanut päällystakkinsa, rusetti oli nyt niskassa ja tukka niin pystyssä kuin kaikki taivaan tuulet olisivat vapaasti temmeltäneet siinä. Ne olivatkin temmeltäneet, sillä hän oli viimeisen tunnin ajan laukannut avopäin sinne tänne koettaen saada tekemänsä virheen tekemättömäksi.

— Älä kiinnitä huomiota minuun, en ansaitse sitä; tulin vain katsomaan, että olet turvassa, ja painun sitten hirteen, kuten Steve neuvoi, Mac sanoi omantunnon tuskissa, jotka olisivat olleet hyvin järkyttäviä, ellei hänen olisi silloin tällöin täytynyt vetää henkeä hullunkurisesti huohottaen.

— En ikinä olisi luullut, että sinä saattaisit hylätä minut, sanoi Rose moittivasti; hänestä oli viisainta olla lauhtumatta heti, vaikka mieli tekikin, kun näki kuinka vilpittömän pahoillaan Mac oli.

— Se oli tuon kirotun miehen syytä! Hän oli ihan kuin elävä tietosanakirja, ja kun huomasin saavani häneltä paljon tietoja, rupesin heti kaivamaan esiin tärkeimpiä, sillä aikaa oli vähän. Tiedäthän että unohdan kaiken muun, kun saan sellaisen miehen kynsiini.

— Siltä näyttää. Kumma että ylipäänsä muistit minut, vastasi Rose pidätellen nauruaan.

— En muistanutkaan ennen kuin Steve jotenkin muistutti; silloin jysähti mieleeni, että olin lähtenyt ja jättänyt sinut, ja olin hervoton kuin lankavyyhti, Mac sanoi rehellisesti.

— Mitä sinä silloin teit?

— Mitäkö? Lähdin kuin ammuttu enkä pysähtynyt ennen kuin Hopella —

— Ethän toki kävellyt niin pitkää matkaa? huudahti Rose.

— En, herra nähköön, juoksin. Mutta sinä olit lähtenyt rouva Blissin kanssa, ja siksi laukkasin taas takaisin nähdäkseni omin silmin, että olet onnellisesti kotona, vastasi Mac pyyhkien hikistä otsaansa ja helpotuksesta huokaisten.

— Mutta matkaahan on melkein viisi kilometriä yhteen suuntaan, ja keskellä yötä, kylmässä ja pimeässä! Voi Mac, kuinka sinä saatoit, huudahti Rose tajuten yhtäkkiä mitä Mac oli tehnyt, kun hän kuuli tämän läähättävän ja näki missä kunnossa hänen kenkänsä olivat.

— Enhän voinut muutakaan, sanoi Mac nojautuen ovea vasten ja koettaen olla huohottamatta.

— Eihän sinun olisi tarvinnut juosta itseäsi puolikuoliaaksi moisen pikkuasian vuoksi. Pitihän sinun tietää, että voin hyvin huolehtia itsestäni, varsinkin kun siellä oli niin paljon tuttavia. Istu toki hetkeksi. Febe kiltti, tuo toinen kuppi, tätä poikaa ei päästetä kotiin ennen kuin hän on levännyt ja virkistynyt juoksunsa jälkeen, komensi Rose.

— Älä ole minulle kiltti, minä joisin mieluummin koiruhoa kuin kaakaota, jos sinulla sattuisi olemaan valmiina, vastasi Mac surkeasti huokaisten painuessaan sohvalle ja ottaessaan Feben tarjoaman juoman.

— Jos sinulla olisi heikko sydän, olisi tuollainen ravi tappanut sinut. Älä tee sitä toista kertaa, varoitti Rose tarjoten hänelle viuhkansa, jotta Mac saattoi viilentää kuumaa otsaansa.

— Ei minulla sydäntä olekaan.

— Onpahan, se takoo kuin höyryvasara, ja se on minun syyni. Minun olisi pitänyt poiketa teille sanomaan, että olen turvassa.

— Ei juoksu mitään, mutta tällainen häpeä! Juoksen tuon matkan usein liikuntaa saadakseni, eikä se mitään tee, mutta tänä iltana olin kuin vimmattu ja löin varmasti ennätyksen. "Älä nyt huolehdi, vaan ole ihan rauhassa ja maistele teejuomaasi", kuten romaaneissa sanotaan.

— Mitä sinä tiedät sellaisesta? kysyi Rose ällistyneenä.

— Vaikka kuinka paljon! Luuletko etten minä lue romaaneja?

— Luulin ettet sinä lue muuta kuin kreikkaa ja latinaa ja joskus sattumalta silmäilet Webskyn pseudofiitteja ja Johanngeorgenstadtin monokliineja.

Macin silmät revähtivät selko selälleen, mutta sitten hän huomasi pilan ja yhtyi nauruun niin sydämestään, että yläkerrasta kuului Plenty-tädin ääni, joka kysyi unisena ja hätäisenä:

— Onko tuli irti?

— Ei, täti hyvä, kaikki on kunnossa, minä vain sanon hyvää yötä, vastasi Mac haeskellen lakkiaan.

— Lähde nyt sitten heti, että tyttö pääsee nukkumaan, jatkoi vanha neiti palaten vuoteeseensa.

Rose kipaisi eteiseen ja sieppasi setänsä turkin, kun Mac astui kirjastosta etsien hajamielisesti omaa päällystakkiaan.

— Eihän sinulla takkia ollutkaan, senkin yöjuoksija! Ota tämä ja pidä ensi kerralla järki tallella, tai et pääse yhtä vähällä, hän sanoi tarjoten painavaa turkkia ja tirkistellen sen takaa serkkuaan nauravin silmin.

— Ensi kerralla! Annatko siis anteeksi? Saanko vielä näyttää, etten ole vallan tomppeli? huudahti Mac liikuttuneena ja halasi suurta turkkia.

— Minäkö pitäisin sinua tomppelina! Päinvastoin sinun oppineisuutesi ihan hätkähdytti minua tänä iltana. Sanoinkin Stevelle, että meidän pitäisi olla ylpeät filosofistamme.

— Oppineisuus hiiteen! Minä näytän sinulle, että olen mies siinä missä muutkin, ole sitten minusta ylpeä tai älä! huudahti Mac nyökäten niin, että lasit tipahtivat hänen nenältään, kun hän sieppasi lakkinsa ja lähti.

Pari päivää myöhemmin Rose lähti tervehtimään Jane-tätiä kuten hänellä oli tapana kerran pari viikossa. Kiivetessään yläkertaan hän kuuli merkillistä ääntä salista ja pysähtyi tahtomattaan kuuntelemaan.

— Yks, kaks, kolme, vedä! Yks, kaks, kolme, käänny! No, jatka nyt! kuului kärsimättömästi.

— Kai sinun on helppo sanoa jatka nyt, mutta mitä peijakasta minä teen vasemmalla jalallani silloin kun liu'un ja käännyn oikealla? tiedusteli toinen ääni hengästyneenä ja alakuloisesti.

Sitten viheltäminen ja tömistely jatkui entistä pontevammin. Tuntiessaan äänet Rose tirkisti puoliavoimesta ovesta ja alkoi ihan hytkyä pidätetystä naurusta. Steve nojasi punainen pöytäliina vyötäisille sidottuna raukeasti Macin olkapäähän ja tanssi vihellyksensä tahdissa. Keikari näet oli täysinoppinut tässä kaunotaiteessa ja ylpeili taidostaan. Mac piteli kasvot punaisina ja maailma silmissä pyörien veljeään vyötäisiltä ja yritti turhaan johdatella häntä läpi pitkän salin kompastumatta pöytäliinaan, polkematta neitoaan varpaille tai törmäämättä päin huonekaluja. Rose nautti näytelmästä, kunnes Mac yrittäessään epätoivoisesti pyörittää naistaan paiskautui seinää vasten ja kaatoi Steven lattialle.

Silloin Rosen oli mahdotonta enää hillitä nauruaan, hän tuli serkkujensa luo ja sanoi hilpeästi:

— Se oli suurenmoista! Koettakaa uudestaan, niin minä soitan!

Steve loikkasi pystyyn ja kiskaisi hermostuneesti pois pöytäliinan. Mutta Mac heittäytyi tuoliin hieroen vielä päätänsä ja koetti olla tyyni ja iloinen kysyessään:

— Mitä kuuluu, serkku? Koska sinä tulit? Johnin olisi pitänyt kertoa meille.

— Hyvä oli ettei kertonut, sillä silloin olisin jäänyt vaille tätä liikuttavaa kuvaelmaa veljesrakkaudesta. Näyt valmistautuvan seuraaviin kutsuihin.

— Niin valmistaudunkin, mutta on niin paljon muistettavaa yhtä aikaa, täytyy pysyä tahdissa, ohjata suoraan, väistää hameita ja hoidella noita pahuksen sääriäni. Vaikeata se on aluksi, tunnusti Mac pyyhkien otsaansa ja huoaten nääntyneenä.

— Näin kovaa työtä en ole ikinä tehnyt, ja koska en ole mikään muurinsärkijä, en tahdo enää olla paiskeltavana pitkin seiniä, murisi Steve pyyhkien polviaan ja katsellen murheellisena jalkojaan, joita oli poljettu niin että kirveli.

— Kiitoksia vain tästäkin, olit oikein kiltti. Taisinkin oppia tahdin, ja voin harjoitella vaikka tuolin kanssa, sanoi Mac niin alistuvaisena, että Rose purskahti taas vastustamattomaan nauruun, johon serkutkin yhtyivät.

— Koska sinä olet ruvennut marttyyriksi minun tähteni, on oikein ja kohtuullista, että autan sinua. Soita sinä meille, Steve, niin minä annan oppitunnin Macille, ellei hän mieluummin tanssi tuolin kanssa. Ja Rose riisui hattunsa ja viittansa.

— Tuhannet kiitokset, kunhan en vain satuttaisi sinuakin, aloitti Mac hyvillään, mutta muistaen äskeiset kommellukset.

— Ole huoletta! Steve ei hoidellut laahustaan kunnolla, sillä hyvät tanssijat kiinnittävät sen aina silmukasta käsivarrelleen. Minulla ei laahusta olekaan, niin että se huoli on poissa, ja soiton mukaan on paljon helpompaa pysyä tahdissa. Tee ihan niin kuin minäkin, niin parin kierroksen jälkeen se menee mainiosti.

— Koetetaan, koetetaan. Alahan pimputtaa, Steve! Nyt, Rose! Ja pyyhkäisten tarmokkaasti tukan silmiltään Mac tarttui Roseen ja alkoi taas ponnistella päättäen onnistua vaikka henki menisi.

Toinen yritys luonnistui, sillä Steve korosti tahtia lujasti paukuttelemalla pianoa, Mac totteli ohjeita kuin henkensä kaupalla, ja muutamien jännittävän vaarallisten hetkien jälkeen Rose sai ilokseen kulkea vakaasti läpi huoneen ja saapui komean pyörähdyksen jälkeen perille. Steve taputti käsiään, ja Mac huudahti vilpittömästi:

— Olen aina vihannut tanssia, mutta tiedätkö, nyt ihan pidän siitä.

— Tiesin sen. Mutta et saa seistä näin käsi parisi vyötäisillä, kun olet lopettanut. Pitää istua ja leyhytellä häntä viuhkalla, jos hän haluaa, neuvoi Rose oppilastaan.

— Tosiaan, tiedän kyllä miten se tehdään, ja irrottaen otteensa Mac nostatti pienen tuulenpyörteen serkkunsa ympärille leyhytellen huimasti sanomalehteä.

— Hyvä, hyvä, veikkoseni! Tuohan on lupaavaa, tilaankin sinulle paikalla hännystakin, koska aiot ruveta elämään ihmisiksi, sanoi Steve pianotuolilta. — Harjoitelkaa vähän salonkikeskusteluakin, ettei hän joutuisi naurunalaiseksi kuten viime kerralla, lisäsi Steve. — En tarkoita tuota geologista lörpötystä, kamalaa sekin oli, mutta keskustelu Emma Curtisin kanssa oli vielä hullumpaa. Kerropas, Mac, niin Rose saa kuulla.

— Mitä siinä nyt oli, minähän koetin vain keskustella järkevästi, sanoi Mac vastahakoisesti, sillä serkut, joille Steve oli ilmiantanut asian, olivat armottomasti kiusanneet häntä.

— Mitä sinä sitten puhuit? Koetan pysyä vakavana jos vain voin, sanoi Rose uteliaana, sillä Steven silmät vilkkuivat pahankurisesti.

— No, minä tiesin, että hän pitää teatterista ja yritin sitä ensin, se menikin mukiin, kunnes aloin kertoa millaisia teatterit olivat Kreikassa. Varsin mielenkiintoinen aihe, eikö totta?

— Niin onkin. Siteerasitko hänelle jonkin kuoro-osan tai pätkän Agamemnonista, niin kuin silloin kun kerroit niistä minulle? kysyi Rose ja saattoi vaivoin hillitä naurunhalunsa.

— En tietenkään, kehotin häntä vain lukemaan Prometheuksen, mutta hän haukotteli viuhkansa suojassa ja alkoi puhua Febestä. Kuinka 'suloinen olento' hän oli, miten hän 'tunsi asemansa', 'pukeutui säätynsä mukaan' ja muuta lörpötystä. Taisin olla aika epäkohtelias, mutta kun hän keskeytti minut tuolla tavoin, menin vähän sekaisin ja sanoin mitä sylki suuhun toi, nimittäin että Febe minusta oli hienoimmin puettu nainen koko salissa, sillä hän ei ollut pelkkiä hepeneitä ja höyheniä kuten muut tytöt.

— Voi Mac parka! Emmalla kun on elämäntehtävänään pysyä muodin tasalla, ja tuona iltana hän oli aivan erityisen loistava. Mitä hän sanoi? kauhisteli Rose säälien molempia asianomaisia.

— Hän nakkeli niskojaan ja katsoi minuun myrkyllisesti.

— Ja mitä sinä teit?

— Puraisin kieltäni ja jouduin ojasta allikkoon. Seurasin hänen esimerkkiään ja vaihdoin puheenaihetta: puhelin orpojen hyväksi pidettävästä konsertista, ja kun hän heltyi noista pikku kullanmuruista, neuvoin häntä ottamaan yhden hoidokikseen ja lausuin ihmettelyni siitä, etteivät nuoret naiset tee niin, vaan suosivat kissoja ja sylikoiria.

— Sinä kovaonninen! Hän jumaloi mopsiansa, mutta pikkulapsia hän ei voi kärsiä, tiesi Rose.

— Sitä hupsumpi hän on! No, joka tapauksessa hän sai tietää minun mielipiteeni asiasta ja pitäköön sen hyvänään, sillä minä sanoin vielä, että se olisi myös mainiota harjoitusta sitä aikaa varten, jolloin heillä on omia pikku kullanmuruja. Moni lapsiraukka kuolee äitinsä taitamattomuuden tähden, sehän on tunnettua, lisäsi Mac niin vakavasti, ettei Rose uskaltanut enää hymyillä.

— Kuvittele nyt Emmaa sipsuttelemassa tuollainen orpolapsi käsivarsillaan rakkaan Toton sijasta! nauroi Steve riemastuneena pyörähtäen pianotuolilla.

— Näyttikö hän pitävän neuvostanne, herra Suorasuu? kysyi Rose, joka olisi tahtonut olla läsnä.

— Ei, hän kiljaisi hiukan ja sanoi: "Varjelkoon, miten merkillinen te olette, herra Campbell! Olkaa hyvä ja viekää minut äidin luo", ja minä vein hänet kiitollisena. Varonpa toiste koskemasta hänen mopsinsa koipiin, lopetti Mac jurosti päätään ravistaen.

— Älä välitä! Sinulla oli huono onni sillä kertaa. Älä luule, että kaikki tytöt ovat yhtä hupsuja. Voin näyttää sinulle tusinan järkeviä tyttöjä, jotka voivat keskustella kanssasi muodin virtauksista tai nauttia kreikkalaisesta murhenäytelmästä, jos esität heille kuoron kuten minullekin, sanoi Rose lohduttaen, sillä Steve vain virnisteli.

— Viitsitkö kirjoittaa minulle luettelon niistä tytöistä, niin viljelen tuttavuutta heidän kanssaan. Täytyyhän saada jotakin korvaukseksi siitä, että rupeaa hyrräksi.

— Oikein mielelläni. Ja jos tanssit hyvin, sinulla on oikein hauskaa heidän kanssaan.

— Ei minusta ikinä tule sellaista 'muodin peiliä ja kuosin kuvastinta' kuin tuo Keikari, mutta teen parhaani; kuitenkin jos olisi vara valita, vaeltaisin paljon mieluummin pitkin katuja posetiivi ja apina matkassani, vastasi Mac kiusaantuneena.

— Kiitos kohteliaisuudesta! sanoi Rose syvään niiaten, mutta Steve huudahti:

— Joko sinä nyt taas! niin moittivasti, että syyllinen muisti liian myöhään olevansa Rosen valittu ritari.

— Pahus vieköön, unohdin! Ja heittäen hullunkurisen toivottomana sanomalehden Mac asteli huoneesta lausuen traagisesti Kassandran sanoja. — "Voi tuskaa! Oi Maa! Oi Apollo! Minä tahdon kuolemaa! Tahdon lähestyä tuonelan portteja ja rukoilla kuolettavaa iskua!"

7

FEBE

Sillä aikaa kun Rose keräsi kokemuksia, Febe teki samoin vaikka hiljaisemmin, ja he vertailivat havaintojaan jutellessaan iltaisin ennen nukkumaan menoa. Mutta oli asioita, joista ei koskaan puhuttu, ja kummallakin oli oma pieni maailmansa, johon ystävänkään silmä ei kurkistanut.

Rosen elämä oli nykyään iloisimmillaan, Feben taas onnellisimmillaan. Molemmat osallistuivat aika paljon seuraelämään, sillä monet, jotka olisivat muuten vastahakoisesti hyväksyneet Feben vieraakseen, olivat suopeita laulajattarelle.

Muutamissa seikoissa Febe oli ylpeä, ja kun ne palvelukset, joita hän ilomielin toimitti talossa, vuosi vuodelta vähenivät, tuli riippuvuus hänelle taakaksi eikä lämpiminkään kiitollisuus voinut sitä keventää. Tähän asti hän ja Rose olivat eläneet lapsina yhdessä, mutta kun he nyt olivat tulleet naisiksi, heidän tiensä veivät vääjäämättä eri suuntiin, ja molemmat tunsivat, että heidän oli ennen pitkää erottava.

Jo ennen ulkomaille lähtöä oli sovittu, että kotiin palattuaan Febe pyrkisi omille jaloilleen ja koettaisi siipiään laulajattarena. Hän oli opiskellut tunnollisesti, ja nyt hän oli valmis näyttämään, ettei uhrauksia ollut tehty turhan takia. Häntä rohkaisi pienissä piireissä saavutettu menestys ja innostuneiden ystävien kiittävä arvostelu; hän tunsi jo voivansa uskaltautua kauemmas ja päätti aloittaa uransa konserttilaulajana.

Juuri tähän aikaan oli yleisen mielenkiinnon kohteena tyttöjen orpokoti, jota ei saatu kuntoon varojen puutteessa. Campbellit olivat tehneet kaiken voitavansa ja työskentelivät edelleenkin tuon tarpeellisen laitoksen hyväksi. Asiaa varten oli pidetty useita myyjäisiä ja sarja konsertteja. Rose oli koko sydämestään heittäytynyt tähän työhön ja ehdotti nyt, että Febe esiintyisi ensi kerran konserttisarjan päättäjäisissä, johon orpojen lapsikuoro tulisi myös laulamaan.

Muutamat sukulaiset arvelivat, ettei Febe haluaisi aloittaa niin vaatimattomasti, mutta Rose tunsi hänet paremmin, ja kun hän ehdotti asiaa, Febe vastasi oitis:

— Sen sopivampaa aikaa ja paikkaa ensiesiintymiselleni ei voisi ajatellakaan. Laulan ilomielin orpojen hyväksi, mutta tahdon olla vain yksi heistä enkä halua esiintyä sen juhlallisemmin kuin hekään.

— Saat järjestää asian ihan niin kuin haluat; minä pidän huolta siitä, että kaikki sujuu mielesi mukaisesti, lupasi Rose.

Olikin hyvä, että Rose otti ohjakset käsiinsä, sillä suvussa syntyi aika hälinä, kun kuultiin Feben ensiesiintymisestä. Clara-täti oli epätoivoissaan, sillä Febe päätti pukeutua vaatimattomaan viininpunaiseen villapukuun, jotta ei poikkeaisi liikaa muista orvoista. Plenty-täti halusi pitää pienet illalliset tapauksen kunniaksi, mutta Febe pyysi häntä tarjoamaan sen sijasta joulupäivällisen lapsille. Pojat aikoivat heitellä saavikaupalla kukkia, ja Charlie pyysi saada saattaa laulajattaren sisälle. Mutta Febe torjui kaikki tarjoukset sanoen vakavasti:

— Minun on parasta aloittaa niin kuin aion jatkaakin ja luottaa kokonaan itseeni. Menisin mieluummin yksin sisään, sillä sinä, Charlie, et todellakaan sovi meidän joukkoomme ja pilaisit vain toivotun vaikutuksen. Ja hymy pilkahti Feben silmiin, kun hän katseli edessään olevaa salonkileijonaa ja ajatteli orpojen ruskeita pukuja ja isoja esiliinoja.

Pitkien keskustelujen jälkeen sovittiin viimein, että Febe saisi kaikessa tehdä mielensä mukaan ja perhe tyytyisi paukuttamaan käsiään ensi riveiltä.

— Me hakkaamme kätemme rakoille ja tuomme sinut kotiin nelivaljakolla, saatpa nähdä! uhkaili Steve, jota moinen yksinkertaisuus ei lainkaan tyydyttänyt.

— Kaksivaljakko kyllä kelpaa. Olen ihan rauhallinen esiintymiseeni asti, mutta sitten voin olla hiukan poissa tolaltani, niin että lähden mielelläni ennen kuin yleinen hälinä alkaa. En todellakaan tahtoisi olla kiittämätön, mutta te olette kaikki niin kilttejä minulle, että olen liikuttunut sitä ajatellessani, eikä se sovi silloin kun pitäisi laulaa, sanoi Febe pudottaen kyynelen pitsiröyhelölle, jota ompeli.

Archie olisi tahtonut ravistella Steveä, joka rohkeni taputtaa tummaa päätä ja sanoa rohkaisevasti:

— Hyvä on. Minä olen lähettyvillä ja pyyhkäisen sinut pois sillä aikaa kun muut hakkaavat hansikkaitaan. Ei pelkoakaan siitä, että hämmentyisit. Jos hiukankin tuntuu siltä, vilkaise vain minuun, minä kyllä mulkoilen ja heristän nyrkkiäni, jos kiltteys kerran saa sinut hämmentymään.

— Se olisikin hyvä, sillä yksi balladeistani on hyvin liikuttava, ja minua itkettää aina kun laulan sitä. Jos sinä koetat mulkoilla, minua rupeaa naurattamaan ja pysyn koreasti alallani. Istu sinä vain ihan edessä valmiina pujahtamaan ulos, kun poistun viimeisen kerran!

— Luota minuun! Ja poika lähti mahtavana vaikutusvallasta, joka hänellä oli pitkään, komeaan Febeen.

Jos hän olisi tiennyt mitä sanomalehden takana olevan nuoren miehen mielessä liikkui, hän olisi vallan kummastunut, sillä vaikka Archie näyttikin syventyneen liikeasioihin, hän oli nykyään korvia myöten rakastunut. Hän oli koettanut puhua itselleen järkeä, mutta huomattuaan yrityksen toivottomaksi lakannut yrittämästäkin ja antautunut tunteittensa vietäväksi. Tieto siitä, ettei suku hyväksyisi asiaa, näytti vain lujittavan hänen aikomuksiaan, sillä hän suhtautui kaikkeen muuhunkin yhtä tarmokkaasti ja sitkeästi kuin liikeasioihin, ja kun hän kerta kaikkiaan oli päättänyt mennä naimisiin Feben kanssa, ei mikään voinut muuttaa tätä aietta.

Hän katseli ja odotti kolme kuukautta, ettei häntä voitaisi syyttää malttamattomuudesta. Jos Mac-setä olisi tiennyt, mitä unelmia ja haaveita hänen konttorikirjojensa yli kumartuneessa päässään liikkui ja mitä tunteita hänen tyynen 'oikean kätensä' povessa kuohui, hän olisi varmaan ollut aivan ymmällä. Poikien mielestä Archie oli vakaantunut liian aikaisin. Hänen äitinsä arveli, ettei konttorin ilma sopinut hänelle, ja Alec-tohtori erehtyi uskomaan, että poika oli tosiaan alkanut ajatella Rosea. Archie tuli usein iltaisin, istui kovin tyytyväisenä Rosen ompelupöydän ääressä ja leikkeli nauhoja tai piirsi malleja heidän jutellessaan.

Kukaan ei huomannut, että vaikka Archie näillä käynneillään puheli Roselle, hän katseli silti Febeä, joka hiljaisena mutta ahkerana istui matalalla tuolilla heidän lähettyvillään. Puhelipa Archie mistä tahansa, aina hän näki kiiltävät, mustat palmikot toisella puolen pöytää, silkinhienon posken, joka kaartui valkoiseen lujaan kaulaan päin, ja tummat ripset, jotka silloin tällöin kohosivat varjostaen silmiä. Neulan suihkekin viehätti häntä, samoin pieni rintaneula, joka kohosi ja laski tytön tyynen hengityksen tahdissa. Archie puhui Febelle harvoin, ei milloinkaan kajonnut hänen ompelukoriinsa vaikka mielin määrin myllersi Rosen koria tarvitessaan lankaa tai saksia, ani harvoin hän uskalsi tuoda tytölle harvinaisen sievän esineen, kun tuli laivoja Kiinasta. Hän vain istui ja ajatteli Febeä, kuvitteli että tämä oli heidän olohuoneensa, tuo Feben ompelutyö, ja että he istuivat siellä kahden kesken onnellisena avioparina.

Kun illan tapahtumat olivat kehittyneet tälle asteelle, Archien valtasi tavallisesti niin voimakas halu todella tehdä jotakin, että hän ehdotti musiikkituokiota. Toisinaan se kävi niin äkkiarvaamatta, että Roselta jäi lause kesken ja hän näki ihmeekseen oudon kiihkeyden noissa tavallisesti täysin viileissä harmaissa silmissä.

Silloin Febe käänsi työnsä kokoon ja meni pianon luo iloisena siitä, että sai jollain tavoin vuodattaa ilmoille tunteensa, joita hän ei näyttänyt voivan ilmaista muuten kuin laulussaan. Rose tuli häntä säestämään, ja Archie siirtyi hämärään nurkkaan, josta saattoi katsella Feben kasvoja tämän laulaessa.

Rose, jolla oli Pumpula toverinaan, huomasi pian asianlaidan. Aluksi hän oli vähän hämmästynyt, sitten häntä huvitti ja huoletti ja kaiken kaikkiaan asia kiinnosti häntä kovin. Hän toimi mielellään välittäjänä, vaikka toisinaan ilmassa oli sähköä niin että häntä värisytti. Hän ei puhunut mitään, vaan odotti Feben puhuvan, mutta Febe oli hiljaa ja näytti epäilevän asiaa, kunnes oli mahdotonta enää epäillä. Silloin hän pelästyi kuin pahanteosta tavattu ja keksi kaikenlaisia verukkeita pysytelläkseen poissa tyttöjen sopesta, joksi tuota mukavaa nurkkausta sanottiin.

Konserttipuuha tarjosi erinomaisia tilaisuuksia tähän; ilta illan jälkeen hän pujahtikin yläkertaan harjoittelemaan laulujaan Archien katsellessa kaivaten laiminlyötyä käsityökoria ja mykkää pianoa. Rose sääli serkkuaan ja halusi lausua lohduttavan sanan, mutta arkaili, kun Archie oli niin itseensä sulkeutunut. Niinpä Rose antoikin hänen palvoa omalla tavallaan, sillä tuntui että taitekohta oli pian edessä.

Hän oli varma siitä istuessaan konsertti-iltana Archien vieressä. Kun muu perhe nyökkäili ja hymyili, nauroi ja puheli vilkkaasti, Archie istui mykkänä kuin muuri ja piti käsivarsiaan tiukasti puuskassa ihan kuin hillitäkseen tunteitaan. Mutta Rose oli itsekin niin jännittynyt, ettei hän ehtinyt paljonkaan tarkkailla Archieta. Toivo ja pelko, ilo ja myötätunto Feben ja hänen menestyksensä puolesta saivat hänet värisemään. Sali oli tulvillaan väkeä, kuulijakunta kyllin sekalaista, jotta yleinen mielipide olisi puolueeton, ja näyttämö täynnä kirkaskasvoisia pikku orpoja, jotka olivat omiaan muistuttamaan keräyksen kohteesta.

"Olen kuullut tämän Febe Mooren laulavan, hänellä on todella hurmaava ääni, vahinko vain, ettei hän aio oopperaan."

"Hän laulaa vain kolme kertaa tänä iltana; se on kovin vaatimatonta, kun hän on kuitenkin tilaisuuden vetonaula."

"Orvot näyttävät laulavan ensiksi, tukkikaa korvanne jos haluatte, mutta muistakaa taputtaa tai naiset eivät anna ikinä teille anteeksi."

Juttelu oli täydessä käynnissä, viuhkoja leyhyteltiin, ohjelmalehtisiä kahisteltiin ja vahtimestarit juoksentelivat edestakaisin, kunnes arvokkaan näköinen herrasmies ilmestyi kumartamaan yleisölle, kiipesi johtajan paikalle ja sai tahtipuikkoa heilauttamalla koko esiliinarivin nousemaan pystyyn; orpolapset aloittivat laulaen kimeillä hennoilla äänillään, mutta pysyivät kiitettävän hyvin tahdissa ja äänessä. Myötätunto lisäsi suosionosoituksia, ja tyttöset istuutuivat paikoilleen kasvot viatonta tyydytystä säteillen.

Seurasi soittoa, ja sitten nuori mies, jolla oli taiteellinen pörröinen tukka, hypähti lavalle; pidellen nuotteja kireästi hansikoiduin käsin hän alkoi hauraalla tenoriäänellä julistaa yleisölle:

"Oli orvokki niin suloinen…"

Oli mahdotonta saada selkoa, oliko laulussa sen kummemmin mieltä tai tunnetta, sillä nuottien kolme sivua näyttivät sisältävän vain muunnelmia tuosta samasta teemasta, ja laulu päättyi pitkään loppusäveleen, joka sai nuorukaisen hengästymään.

— Nyt hän tulee! Voi setä, sydämeni pomppii ihan kuin olisin itse tuolla, kuiskasi Rose hiukan huoahtaen ja tarttui Alec-tohtoria käsivarteen, kun piano siirrettiin esille ja kaikkien silmät kääntyivät näyttämön ovelle päin.

Febe ei astunut lavalle esiintyjien huoneesta, vaan lapsiparvesta, missä oli istunut piilossa urkujen takana; hän astui komeana viininpunaisessa puvussaan ainoana koristeenaan rintaan kiinnitetty valkoinen kukka. Kalpeana mutta tyynen näköisenä hän astui hitaasti ylöspäin kääntyneiden kasvojen välistä kujaa painaen hiukan hamettaan, ettei ohikulkiessaan pyyhkäisisi pieniä päitä. Hän astui suoraan eteen, kumarsi nopeasti, viittasi säestäjälle ja odotti alkua katsoen kiinteästi salin perällä olevaa isoa kullattua kelloa.

Koko laulun ajan silmät pysyivät kellossa, mutta laulun loputtua ne hetkeksi pysähtyivät eturivistä erottuviin innokkaisiin tytönkasvoihin; sitten Febe taas nopeasti kumarrettuaan palasi lapsijoukkoon, joka taputti ja nyökytti Febelle hänen kulkiessaan ohi.

Kaikki seurasivat kohteliaasti heidän esimerkkiään, tosin erityisesti innostumatta, selvästikään Febe ei ollut tehnyt edullista vaikutusta.

— Hän ei ole elämässään laulanut noin huonosti, mutisi Charlie äkeissään.

— Tyttöparkaa pelotti. Malttakaahan, malttakaahan, sanoi Mac-setä ystävällisesti.

— Näin että häntä pelotti ja mulkoilin kuin meduusa, mutta hän ei vilkaissutkaan minuun, lisäsi Steve oikoen hansikkaitaan.

— Tämä ensimmäinen laulu oli vaikein, ja hän selvisi siitä paremmin kuin osasin odottaakaan, puuttui puheeseen Alec-tohtori pettymystään salaten.

— Älkää huolehtiko! Febellä on kyllä rohkeutta, ja hän hämmästyttää vielä teidät ennen kuin ilta on lopussa, ennusti Mac, sillä hän tiesi jotakin, mitä muut eivät tienneet.

Rose ei puhunut mitään, puristi vain hartiavaippansa suojassa myötätuntoisesti Archien kättä, sillä tämän käsivarret eivät enää puristuneet puuskaan, vaan olivat rennot kuin jännityksen lauettua.

Ystävät sopertelivat siinä ympärillä kohteliaisuusvalheita muka ihastuksissaan ja hämmästelivät neiti Mooren 'viehättävää esitystä', 'hienoa koruttomuutta' ja 'eittämätöntä lahjakkuutta'. Mutta vieraat arvostelivat ankarasti, ja muutamat heidän huomautuksensa suututtivat Rosea niin, ettei hän kyennyt ensinkään keskittymään siihen, mitä lavalla tapahtui, vaikka orvot virittivät iloisen laulun, jonka kertosäe ilahdutti kovin pikku kieliä, ne kun eivät olleet tottuneet olemaan kauan aloillaan.

— Olen usein kuullut sanottavan, että naisen kieli on keskeltä kiinni ja liikkuu molemmista päistään, mutta nyt tiedänkin sen, kuiskasi Charlie viitaten noihin liki kahdeksaankymmeneen avoimeen suuhun, joissa tuo pikkuinen, levoton elin hupaisen vilkkaasti liikkui.

Rose nauroi, mutta katseli vieläkin vihaisesti vasemmalla olevaa tanakkaa miestä, joka oli uskaltanut kohauttaa olkapäitään nähdessään Feben seuraavan laulun nimen ja sanoa:

— Tämän kappaleen laulaminen on tuolle nuorelle naiselle yhtä mahdotonta kuin lentäminen, hänen ei pitäisi antaa yrittääkään.

Mutta Febe yritti, ja hän sai tuon tanakan miehen mielipiteet äkkiä muuttumaan laulamalla laulunsa suurenmoisesti, sillä ensimmäinen epäonnistuminen loukkasi hänen ylpeyttään ja kannusti häntä koettamaan parastaan. Hän katsoi värähtämättä Rosea tai tämän vieressä olevia hehkuvia, tarkkaavaisia kasvoja ja pannen lauluun koko sielunsa hän antoi äänensä soida kuin hopeatorvi, täyttää suuren salin ja värähdyttää kuulijoiden sydäntä.

Se ratkaisi Feben kohtalon laulajattarena, sillä suosionosoitukset olivat nyt aidot ja välittömät ja puhkesivat ilmoille yhä uudelleen kuin sovittaakseen äskeisen. Mutta hän ei tullut esille, isojen urkujen varjo näytti nielleen hänet, kenenkään silmät eivät voineet keksiä häntä eikä suosion myrsky saanut häntä palaamaan.

— Nyt voin kuolla tyytyväisenä, sanoi Rose säteillen mielihyvää, mutta Archie tuijotti ohjelmalehtistä koettaen hillitä ilmeitään, ja muu perhe istui niin voitonriemuisen näköisenä kuin kukaan heistä ei olisi alun pitäen epäillytkään.

— Todella mainiota, sanoi tanakka mies hyväksyvästi nyökäten. — Aloittelijaksi hyvinkin lupaava. Ajan oloon hänestä voi tulla suuri laulajatar.

— Nyt kai annat hänelle anteeksi? kuiskasi Charlie serkkunsa korvaan.

— Annan, ja tahtoisin taputtaa häntä päälaelle. Mutta muistakoon, ettei vasta tuomitse ensivaikutelman perusteella, vastasi Rose suopeana koko ihmiskunnalle.

Feben viimeiseksikin lauluksi oli merkitty balladi. Siksi olikin yllätys, ettei hän laulanutkaan sankari Robinista, vaan istahti pianon ääreen ja vilkaisten hymyillen sivullaan olevaa lapsiparvea heläytti ilmoille linnunlaulun, johon Rose oli ensimmäisenä ihastunut. Visertely, lirittely ja kujertelu olivat ihastuttavan kolmisäkeistöisen laulun kertosäkeinä ja laulu oli tulvillaan kevään suloa ja heräävää elämää. Lasten iloinen naurunpurskahdus ensimmäisen säkeistön jälkeen tuntui kuin vastaukselta niihin ääniin, jotka kutsuivat heitä keväisiin metsiin.

Se oli hyvin kaunista ja siinä oli uutuudenviehätystä. Livertelystä, joka ensin oli helissyt keittiön lieden ääressä, tuli nyt täyden konserttisalin mielilaulu. Febe oli taas täysin oma itsensä, hänen poskensa rusottivat, huulet lauloivat yhtä raikkaasti kuin lattiaharjan liikkeitä säestäessään.

Tämä laulu näytti tarkoitetun lapsille, ja he iloitsivatkin kovin siitä, että heitä muistettiin, sillä kun Febe palasi lasten joukkoon, he taputtivat ihastuksissaan, huiskuttivat esiliinojaan ja muutamat tarttuivat hänen hameisiinsa pyytäen puoliääneen: — Vielä kerran, vielä kerran.

Mutta Febe pudisti päätään ja katosi, sillä ilta alkoi jo käydä myöhäiseksi pikkuväelle, muutamat näkyivät jo nukkuvan viattoman unta, kunnes heräsivät hälinään. Mutta aikuisia ei voinut hillitä, he taputtivat yhä käsiään, varsinkin Plenty-täti, joka lainasi Mac-sedän kepin ja kolisteli sillä ankarasti lattiaa.

— Älä siinä korjaile käsineitäsi, Steve, taputa vain kunnes hän tulee, huudahti Charlie, joka iloitsi kuin vallaton poika; ja Jamie oli aivan suunniltaan ihastuksesta, seisomaan nousten hän huusi: — Febe! Febe! vaikka hänen äitinsä koetti kaikin voimin hillitä poikaa.

Tanakka herrakin taputti käsiään, ja Rose saattoi vain nauraa mielihyvästä katsoessaan Archieta, joka viimeinkin näytti päästäneen itsensä vapaaksi ja tömisteli jalkojaan niin itsepäisen pontevasti, että ihan huvitti.

Niinpä Feben täytyi tulla; hän kumarteli vaatimattomasti iloisena ja kiitollisena, kunnes äkkiä tuli hiljaisuus; silloin hän katseli pelkäämättä edessään olevaa ystävien joukkoa ja viritti laulun, joka ei koskaan vanhene: "Koti, koti kultainen".

Tällainen suora vetoomus saa ihmeitä aikaan; nytkin rupesivat raskaat kukkarot painamaan taskuissa, jotka muuten vastahakoisesti avattiin, kyynelet kohosivat silmiin, jotka harvoin itkivät, ja ruskeapukuisten tyttöjen parvi näytti hyvin hellyttävältä isistä ja äideistä, jotka olivat jättäneet omat pikku tyttärensä kotiin rauhaiseen uneen. Se ilmeni hiljaisuudesta, jota kesti hetken sen jälkeen kun Febe oli lopettanut, ja ennen kuin ihmiset selvisivät nenäliinoistaan, Febe olisi jo hävinnyt, ellei häntä olisi pidättänyt pienokainen, joka isossa esiliinassaan kapusi portaita lavalle kantaen mahtavaa kukkakimppua kaksin käsin.

Pienokainen lähestyi suorittaakseen tehtävän, johon hänet oli lahjottu makeisin, ja tepastaen rohkeasti pitkin lavaa hän tarjosi kaunista kukkavihkoa ja sanoa sopersi: — Tämä on sinulle, mutta suosionosoitusten myrsky säikähdytti häntä, niin että hän kätki nyyhkyttäen kasvonsa Feben hameenpoimuihin.

Se oli vaikea hetki Febe-rukalle, mutta hän oli yllättävän maltillinen; ja ihmisten mieliin jäi kaunis kuva vanhimmasta ja nuorimmasta orvosta, kun Febe kiiruhti portaita alas lapsi käsivarrellaan ja hymyili kukkakimppunsa takaa.

Kukaan ei välittänyt ohjelman lopusta; ihmiset alkoivat lähteä, unisia lapsia kannettiin ja kuiskailu paisui puheensorinaksi. Yleisen hälinän aikana Rose vilkaisi, oliko Steve muistanut lupauksensa mukaisesti viedä Feben pois ennen kuin kaikki rupesivat lähtemään. Mutta ei, tuolla hän auttoi takkia Kittynsä ylle unohtaen muut velvollisuutensa, ja aikoessaan pyytää Archieta kiirehtimään Rose huomasi tämän jo kadonneen ja jättäneen hansikkaansa tuolille.

— Oletko kadottanut jotain? kysyi Alec-tohtori nähdessään Rosen ilmeen.

— En, setä, minä olen löytänyt jotain, hän kuiskasi antaen sedälle hansikkaat ja viuhkansa ja teatterikiikarinsa taskuun pistettäviksi. Kun konsertti loppui, hän jatkoi kiireesti:

— Setä kiltti, sano etteivät kaikki tulisi nyt meille. Febe on ollut niin kovassa jännityksessä, että hänen pitää saada levätä.

Niinpä suvulle annettiin tiedoksi, ettei onnitteluja haluttu ennen kuin huomenna, ja tohtori joukkoineen lähti niin pian kuin suinkin. Mutta koko kotimatkan, kun Alec-setä ja Plenty-täti ennustelivat laulajattarelle loistavaa tulevaisuutta, Rose riemuitsi mielessään. Hän oli varma, että Archie oli puhunut, ja kuvitteli iloiten kohtausta — kuinka Archie hellästi oli tehnyt ratkaisevan kysymyksen, kuinka kauniisti Febe oli antanut toivotun vastauksen ja kuinka molemmat nyt nauttisivat siitä onnenhetkestä, joka Rosen käsityksen mukaan tuli vain kerran ihmiselämässä. Hänestä on sääli lyhentää sitä, siksi hän pyysi että ajettaisiin kotiin pisintä tietä; ilta oli kaunis ja Rose tunsi tarvitsevansa illan jännityksen jälkeen kipeästi raikasta ilmaa.

— Ja minä kun luulin, että olisit tahtonut hyökätä syleilemään Febeä heti kun hän lopetti, sanoi Plenty-täti viattomana ihmetellen tyttöjen oikkuja.

— Niin olisinkin omasta puolestani, mutta koska Febe toivoi saavansa olla yksin, tahdon noudattaa hänen mieltään, vastasi Rose parhaana verukkeenaan.

— Vähän kiihottunut, arveli tohtori.

Kun vanhan neidin reumatismi ei kuitenkaan sallinut heidän ajella puoliyöhön saakka, tultiin Rosen mielestä kotiin aivan liian pian ja hän juoksi ensimmäisenä sisälle varoittaakseen rakastuneita. Mutta kirjasto, vierashuone ja arkihuone olivat tyhjiä, ja tuodessaan kakkua ja viiniä Jane ilmoitti Febe-neidin menneen suoraan yläkertaan ja pyytäneen anteeksi, sillä hän oli ollut hyvin väsynyt.

— Tuo ei ole Feben tapaista, ei kai hän vain ole sairas, sanoi Plenty-täti istuutuen lämmittämään jalkojaan.

— Ehkä hän on vähän hermostunut; hänhän peittelee aina tunteitaan niin paljon kuin voi. Minä käyn ylhäällä katsomassa, tarvitseeko hän jotain rauhoittavaa, puheli tohtori päällystakkiaan riisuen.

— Ei, ei, hän on vain väsynyt. Minä kipaisen hänen luokseen, minusta hän ei välitä. Tulen sitten kertomaan, jos jotain on hullusti.

Ja Rose pyrähti pois. Mutta Feben ovi oli kiinni, valoa ei näkynyt sen raoista eikä kuulunutkaan mitään. Hän koputti, mutta kun ei saanut vastausta, meni omaan huoneeseensa miettien:

— Rakkaus kuuluu tekevän ihmiset kummallisiksi; he kai järjestivät koko asian jo vaunuissa ja Febe kulta on juossut miettimään onneaan. Antaa hänen olla rauhassa. Hyvänen aika, Febe! hän huudahti hämmästyen, sillä hänen astuessaan omaan huoneeseensa laulajatar oli siellä toimittamassa ilta-askareitaan ihan tavalliseen tapaan.

— Minä olen odottanut sinua. Missä te niin kauan viivyitte? kysyi Febe kohentaen tulta kuin saadakseen hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.

Rose huomasi heti hänen äänestään, ettei kaikki ollut tolallaan, ja pelkkä silmäys Feben kasvoihin varmisti asian. Kylmä vesisuihku sammutti Rosen onnelliset haaveet; mutta hienotunteisena hän kunnioitti Feben tunteita eikä kysellyt mitään, vaan antoi ystävänsä puhua tai olla vaiti mielensä mukaan.

— Olin niin kiihdyksissä, että tahdoin tehdä pienen kierroksen kuutamossa tyynnyttääkseni hermojani. Oi Febe kulta, kyllä olen iloinen ja ylpeä! Minä ihailen niin sinun rohkeuttasi ja taitoasi ja hienoa käytöstäsi, etten pysty sanomaankaan, kuinka paljon sinusta pidän ja kuinka paljon sinua kunnioitan, hän huudahti antaen niin hellän suukon kalpeille poskille, että ne alkoivat punertaa.

— Kaikki on sinun ansiotasi, ilman sinua pesisin vieläkin lattioita enkä uskaltaisi uneksiakaan tällaisesta, Febe sanoi, mutta äänessä oli muutakin kuin kiitollisuutta.

Rose katsahti Febeen ja sanoi mietteliäästi:

— Ilta taisi olla sinusta yhtä hauska kuin meistä muistakin?

— Se oli elämäni onnellisin ja samalla vaikein, vastasi Febe lyhyesti katsoen poispäin.

— Olisit antanut meidän olla lähelläsi ja auttaa. Sinä taidat olla aika ylpeä, satakieleni.

— Minun täytyy, sillä joskus tuntuu kuin vain se pitäisi minut pystyssä. Febe lopetti äkkiä peläten, että hänen äänensä pettäisi, jos hän jatkaisi. Hetken päästä hän kysyi melkein tylysti:

— Sinun mielestäsi lauloin siis hyvin tänään?

— Kaikkien mielestä. Koko joukko halusi tulla kertomaan sitä sinulle, mutta minä lähetin heidät kotiin; tiesin että olet lopen väsynyt. Ehkei minun olisi pitänyt?

— Se oli ystävällisin teko, minkä koskaan olet tehnyt.

Febe näytti aivan järkyttyneeltä katsoessaan Rosea, eikä tämä voinut enää tekeytyä tietämättömäksi.

— Älä sitten työnnä minua pois, jos sinulla on huolia. Anna minun jakaa ne kanssasi, niin kuin minäkin jaan sinun kanssasi.

— Hyvä on. Rose, minun täytyy lähteä pois aikaisemmin kuin olemme suunnitelleet.

— Miksi?

— Siksi että — Archie rakastaa minua.

— Mutta juuri siksihän sinun pitää jäädä ja tehdä hänet onnelliseksi.

— En voi, jos se tuo perheeseen ristiriitoja, ja sinähän tiedät että niin käy.

Rose avasi suunsa kumotakseen tuon kiihkeästi, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi rehellisesti:

— Setä ja minä iloitsemme sydämestämme, ja olen varma, ettei Jessie-tätikään vastusta, jos sinä rakastat Archieta yhtä paljon kuin hän sinua.

— Hän toivoo toisenlaista miniää, ja tämä olisi hänelle suuri pettymys. Hän on oikeassa ja kaikki muutkin, minussa yksin on syy. Minun olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten, tiesin sen kyllä, mutta en hennonut.

— Minä olen pidättänyt sinua, ja minussa on syy jos kenessäkään. Mutta Febe kulta, en käsitä miksi sinun tarvitsisi välittää siitä, vaikka Myra-täti ennustelee turmiota ja Clara-täti päivittelee ja Jane-täti tekee epämiellyttäviä huomautuksia. Ole sinä onnellinen äläkä välitä heistä, huudahti Rose niin innoissaan, että oli ystävänsä tähden valmis uhmaamaan vaikka koko sukua.

Mutta Febe ravisti päätään surullisesti hymyillen ja vastasi taas äänessään tuo tyly sävy, jolla hän tukahdutti tunteet nähdäkseen selvästi velvollisuutensa:

— Sinä voisit tehdä niin, minä en voi. Vastaa minulle, Rose, ja vastaa rehellisesti jos rakastat minua. Jos joku olisi ottanut sinut kotiinsa orpona, pennittömänä, hylättynä tyttönä ja jos sinulle olisi vuosikausia annettu opetusta ja rakkautta, olisiko sinusta oikein varastaa jotain, jota nämä ihmiset pitävät hyvin kalliina? Voisitko antaa heidän tuntea, että olet ollut kiittämätön, pettänyt heitä ja aikonutkin vain tunkeutua arvokkaaseen asemaan, joka ei sovi sinulle? Voisitko silloin sanoa kuten nyt: "Ole sinä onnellinen äläkä välitä heistä?"

Febe oli tarttunut Rosea olkapäihin ja katseli häntä kasvoihin niin tutkivasti, että toinen hiukan perääntyi. Ei tarvittu juuri sanoja vastaukseksi noihin vaativiin kysymyksiin, sillä siinä samassa Rose asettui Feben asemaan, ja hänen oma ylpeytensä pakotti hänet vastaamaan rehellisesti:

— En, en voisi.

— Tiesin että sanoisit niin ja auttaisit minua täyttämään velvollisuuteni. Feben olemuksesta suli kaikki kylmyys, hän syleili kiihkeästi ystäväänsä tuntien Rosen lohduttavan myötätunnon, vaikka tämän sanat olivatkin suorasukaiset.

— Auttaisinkin, jos vain tietäisin kuinka. Kerro nyt minulle kaikki. Istuutuen isoon nojatuoliin, jossa he usein olivat yhdessä kyyhöttäneet, Rose ojensi Febelle kätensä valmiina auttamaan parhaansa mukaan.

Mutta Febe ei tahtonut istua tutulle paikalleen, vaan polvistui matolle ja kertoi tuolin käsinojaan nojaten vaatimattomasti tarinansa:

— En aavistanutkaan ennen kuin vähän aikaa sitten, että hän välittäisi minusta. Luulin että hän kävi täällä sinun takiasi. Mutta hänen silmänsä paljastivat totuuden; silloin huomasin mitä olin tehnyt ja pelästyin. Hän ei puhunut. Siksi uskoin, kuten asian laita onkin, ettei hän pitänyt minua soveliaana vaimokseen eikä koskaan pyytäisikään minua. Se oli oikein, hyväksyin sen, mutta olin samalla puolestani ylpeä. Tahdoin saada hänet ymmärtämään, että kunnioitan itseäni ja muistan velvollisuuteni. Pysyttelin poissa, aioin lähteä niin pian kuin suinkin ja päätin, että tässä konsertissa esiintyisin niin hyvin, ettei hänen tarvitse hävetä Febeä ja Feben ainoata taitoa.

— Sen takia sinä siis olit niin kummallinen, tahdoit mennä yksin ja kielsit meiltä kaikki pienetkin palvelukset, totesi Rose tuntien jo olevansa varma Feben sydämen tilasta.

— Niin, tahdoin tehdä kaiken yksin, ja jos menestyisin, en halunnut olla siitä velkaa edes rakkaimmalle ystävälleni. Tein siinä väärin ja turhamaisesti, ja rangaistukseksi siitä ensimmäinen lauluni epäonnistui. Minua pelotti, Rose! Henkeni oli salpautua, maailma pyöri silmissä ja tuo ihmismeri näytti olevan niin likellä, etten uskaltanut edes katsoa. Ellei kelloa olisi ollut, en tiedä miten olisin läpäissyt, ja kun vihdoin lopetin vähääkään aavistamatta kuinka olin laulanut, näin heti sinun murheellisista kasvoistasi, että olin epäonnistunut.

— Mutta minähän hymyilin, Febe — ihan varmasti, sillä tiesin että se johtui pelosta, vastusti Rose innokkaasti.

— Niin hymyilitkin, mutta se oli sääliä, ei ylpeyttä niin kuin toivoin, ja minä syöksyin pimeään soppeen urkujen taakse valmiina vaikka tappamaan itseni, niin vihainen ja onneton minä olin. Purin hammasta, vääntelin käsiäni ja vannoin, että onnistuisin seuraavalla kerralla tai en laulaisi enää koskaan ainoatakaan säveltä. Olin ihan epätoivoinen kun vuoroni tuli, sillä muistin että hän oli siellä. En oikein tiedä miten se kävi, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut pelkkää ääntä; rupesin laulamaan, koetin unohtaa kaiken muun, paitsi että kaksi ihmistä ei saanut kokea pettymystä, vaikka laulettuani kuolisin.

— Oi Febe, se oli suurenmoista! Minä melkein itkin.

— Entä Archie? kysyi Febe, kasvot puoliksi tuolin käsinojan takana.

— Hän ei sanonut sanaakaan, mutta näin kuinka hänen silmänsä loistivat.

Febe ei vastannut vähään aikaan; hän näytti unohtaneen vähäarvoisemman menestyksensä sen suuren rinnalla, joka seurasi, ja hän näytti lohduttavan kipeätä sydäntään sillä tiedolla, että Rose oli oikeassa.

— Hän lähetti kukat, hän tuli saattamaan minua ja kotimatkalla sain huomata, kuinka väärin oli, että olin hetkeäkään epäillyt häntä. Älä pyydä minua kertomaan siitä, mutta voit uskoa, että olin silloin maailman onnellisin ihminen.

Rose silitteli ääneti kumartunutta päätä miettien, mikä mahtoi olla se salaperäinen tunne, joka liikutti ja kirkasti jokaista, jolle se oli suotu.

Kello löi takanreunustalla yksitoista ja katkaisi hiljaisuuden muistuttaen samalla Febelle, ettei hän saanut antautua unelmiinsa. Hän hypähti pystyyn, pyyhki kyynelensä ja sanoi päättävästi:

— Riittää jo täksi illaksi. Nuku nyt makeasti ja jätä huolet huomiseen.

— Mutta Febe, täytyyhän minun tietää mitä sinä vastasit, huudahti Rose kuin lapsi, jonka iltasatu on jäämäisillään kesken.

— Kieltävästi.

— No, vielä sinä myönnytkin, se on ihan varma. Menekin nyt näkemään unia hänestä. Campbellit ovat kyllä ylpeitä siitä, että polveutuvat Robert Brucesta; mutta heillä on tervettä järkeä ja he rakastavat sinua sydämestään, saatpa nähdä huomenna.

— Ehkä. Hyvänyönsuukon annettuaan Febe-rukka lähti huoneeseensa ja makasi valveilla päivänkoittoon asti.

8

KUOHUJEN EDESSÄ

Rose halusi tasoittaa Feben tietä, siksi hän nousi varhain ja pujahti Plenty-tädin huoneeseen, ennen kuin vanha neiti oli ehtinyt saada myssyn päähänsä.

— Täti kulta, minä kerron sinulle jotain hauskaa, ja sillä aikaa kun kuuntelet, minä harjaan tukkasi ihan niin kuin haluat, hän aloitti tietäen mainiosti, että harjaaminen jos mikä tyynnytti tätiä. — Hyvä on, tyttöseni, asettele se vain nopeasti, sillä nousin vähän myöhään ja minulla on jo kiire alas, Jane ei osaa muuten asetella kaikkea kohdalleen. Minua niin kiusaa, jollei suola ole tasaisesti astioissa, jos teesiivilä on unohtunut tai jollei sedän sanomalehti ole paikallaan, vastasi Plenty-neiti nopeasti avaten molemmat harmaat kiehkurat, joita hän käytti kierrettyinä ohimoilleen.

Harjatessaan ohutta tukkaa päälaelta Rose johdatteli taitavasti puheen asiaansa kuvaillen, kuinka Archie lähetti Febelle kukkia, kuinka Steve unohti tehtävänsä ja huolehtivainen Archie astui tämän sijaan. Niin pitkälle hän pääsi onnellisesti, ja Plenty-täti oli kiinnostunut, myötätuntoinen ja hyväksyi kaiken, mutta kun Rose lisäsi kuin aivan luonnollisena asiana: — Sitten kotimatkalla Archie tunnusti rakastavansa Febeä, irtosivat harmaat hiukset nykäisten hänen käsistään. Vanha neiti kääntyi kiharat hapsottaen ja huudahti kauhistustaan peittelemättä:

— Ei kai sentään vakavissaan, Rose?

— Kyllä, täti, ihan vakavissaan. Archie ei laske leikkiä sellaisista asioista.

— Taivas varjelkoon! Mitä meidän pitää tehdä?

— Ei mitään! Olemme vain niin iloisia kuin pitääkin ja onnittelemme Archieta heti, kun hän saa myöntävän vastauksen.

— Tarkoitatko ettei Febe heti suostunut?

— Ei hän suostu ollenkaan, ellemme me toivota häntä yhtä sydämellisesti tervetulleeksi kuin kaikkein hienoimman suvun tytärtä — enkä minä ollenkaan moiti häntä siitä.

— Olen iloinen, että tytöllä on sen verran järkeä. Tietenkään emme voi tehdä niin, ja minua ihmetyttää, että Archie saattaa noin oikopäätä unohtaa, mitä on suvulleen velkaa. Anna minulle myssyni, minun täytyy heti puhua Alecin kanssa. Ja Plenty-täti kietaisi tarmokkaasti tukkansa pieneksi nupuksi päälaelle.

— Puhukin, täti, ja muista, että Febe ei ole aavistanutkaan asiaa kuin vasta ihan hiljattain, ja hän rupesi heti valmistelemaan poislähtöä, pyyteli Rose.

— Hänen olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten. Sanoin jo Myralle, kun näin miten kaunis hänestä oli tullut, että saamme vielä ikävyyksiä. Tässä sitä nyt ollaan, pahemmin ei olisi voinut käydä. Voivoi sentään, miksei nuorilla ole vähääkään järkeä!

— Ei kai kenenkään tarvitse asettua vastarintaan, jos Jem-setä ja Jessie-täti vain suostuvat, ja minusta on tosiaan väärin moittia Febeä siitä, että hän on sivistynyt, hyvä ja kaunis, kun juuri me parhaamme mukaan olemme häntä sellaiseksi halunneet.

— Rose, sinä et vielä käsitä tällaisia asioita, mutta pitäisi sinun toki tajuta velvollisuutesi sukua kohtaan ja tehdä omasta puolestasi voitavasi, että nimemme pysyisi samalla tavoin kunniassa kuin se aina on ollut. Mitä siunattu esiäitimme kreivitär Margret mahtaisi sanoakaan, jos suvun vanhin vesa ottaisi vaimon köyhäintalosta?

Puhuessaan Plenty-neiti katsahti melkein apua anoen seinällä olevaan vanhaan muotokuvaan kuin pyytääkseen anteeksi tuolta ankaranenäiseltä rouvalta, joka tuijotti häneen sinistä kulhonkantta muistuttavan päähineensä alta.

— Kreivitär Margret kuoli parisataa vuotta sitten, enkä piittaa hitustakaan siitä, mitä hän sanoisi, varsinkin kun hän näyttää kovin ahdasmieliseltä ja pöyhkeältä naiselta. Mutta sen sijaan välitän paljonkin siitä, mitä neiti Plenty Campbell sanoo; sillä hän on järkevä, lämminsydäminen, hienotunteinen ja suloinen vanha neiti, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään, saati sitten kiltille ja kuuliaiselle tytölle, joka on ollut minulle kuin sisar. Eihän? pyyteli Rose hartaasti, tietäen hyvin, että vanhin tädeistä enemmän tai vähemmän johti kaikkia muita.

Mutta Plenty-neiti sai nyt myssyn päähänsä ja tunsi sen vuoksi itsensä kahta vertaa vahvemmaksi; niinpä hän asetti sen korkealle kuin sotakypärän, ravisti päättävästi päätään, oikoi valkoista tärkättyä esiliinaansa ja seisoi kuin taisteluun lähdössä.

— Minä teen velvollisuuteni, Rose, ja odotan samaa muilta. Älä puhu enää asiasta; minun täytyy tutkistella sitä mielessäni. Koko juttu tuli niin arvaamatta ja se vaatii vakavaa harkintaa.

Tämän epätavallisen juhlavan lausunnon jälkeen hän otti avaimensa ja asteli tiehensä jättäen veljentyttärensä levottomana pohtimaan, oliko hänen toimenpiteensä hyödyttänyt vai vahingoittanut asiaa, joka hänellä oli sydämellään.

Rosea ilahdutti kovin Feben ääni, jonka hän kuuli kirjastohuoneesta; sillä tyttö oli varma, että kaikki kävisi hyvin, jos vain Alec-setä oli heidän puolellaan. Mutta pilvet synkkenivät taas, kun kaikki kokoontuivat aamiaiselle, sillä Feben itkettyneet silmät ja kalpeat posket eivät näyttäneet rohkaisevilta, ja tohtori istui totisena kuin tuomari ja vilkaisi silloin tällöin tutkivasti Roseen kuin udellen kuinka tämä suhtautui uutiseen.

Ateria oli ikävä, vaikka kaikki koettivat keskustella edellisen illan tapahtumista mahdollisimman innokkaasti. Plenty-täti oli 'tutkistellessaan asiaa mielessään' näköjään päättänyt kaataa kaiken mihin kosketti ja sai aikaan murheellisen kumouksen teetarjottimella, Alec-tohtori luki seurasta välittämättä lehteään, Rose pani kaurapuuroonsa sokerin sijasta suolaa ja söi sitä hajamielisesti tuntien, että kaikesta oli makeus kadonnut, ja Febe nieleskeltyään kupillisen teetä ja murenneltuaan vehnäleivän poistui anteeksi pyytäen ja lujasti päättäen, ettei rupeaisi loukkauskiveksi tälle rakkaalle perheelle.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, Rose työnsi lautasensa syrjään ja meni tohtorin luo. Hän kurkisti setäänsä sanomalehden takaa niin huolestuneen näköisenä, että tohtori pani lehden heti pois.

— Setä, tämä on vakava asia, ja meidän täytyy heti määrätä kantamme, sillä sinä olet Feben holhooja ja minä hänen sisarensa, aloitti Rose juhlallisesti. — Sinä olet saanut useinkin pettyä minun suhteeni, hän jatkoi, mutta minun ei varmasti koskaan tarvitse pettyä sinun suhteesi, sillä sinä olet niin viisas ja hyvä, ettet anna ylpeyden tai järkeilyn häiritä ystävyyttäsi Archieta ja Febeä kohtaan. Ethän sinä petä heitä?

— En koskaan! vastasi tohtori ilahduttavan ponnekkaasti.

— Kiitos, sanoi Rose. — Jos täti ja sinä olette minun puolellani, en pelkää ketään.

— Maltahan, tyttöseni. En aio pettää noita rakastavia, mutta aion kyllä neuvoa heitä vakavasti harkitsemaan mitä tekevät. Myönnän että olen pettynyt, sillä Archie on vielä nuori ratkaisemaan tällaisia asioita, ja Feben elämänura näytti järjestyvän toisella tavoin. Vanhat ihmiset eivät pidä siitä että heidän suunnitelmansa menevät kumoon, hän lisäsi kepeämmin, sillä Rosen kasvot synkkenivät setää kuunnellessa.

— Vanhojen ihmisten ei tarvitse niin tarkkaan suunnitella nuorten elämää. Olemme tietysti kiitollisiakin siitä, mutta ei meitä aina voida sijoittaa kaikkein viisaimmalla ja järkevimmällä tavalla; älkää pitäkö niin lujasti kiinni pikku järjestelyistänne. Ja Rose näytti merkillisen miettivältä, hän ei voinut olla epäilemättä, että sedällä oli suunnitelmia myös hänen suhteensa.

— Olet ihan oikeassa, ei meidän pitäisi, mutta emme osaa olla ilmankaan, tunnusti Alec-tohtori syyllisen näköisenä; sitten hän taas asiaan palaten lisäsi ystävällisesti:

— Minä olin hyvilläni, että Febe tuli mutkittelematta luokseni tänä aamuna ja kertoi koko asian, ikään kuin todella olisin hänen holhoojansa. Hän ei sanonut sitä, mutta kävi selvästi ilmi, että hän rakastaa Archieta kaikesta sydämestään. Silti hän ehdottaa järkevästi ja urhoollisesti, että lähtisi heti pois ja lopettaisi sillä koko asian — ikään kuin se muka olisi mahdollista, lapsiparka! Helläsydäminen setä huokasi niin myötätuntoisesti, että se lohdutti Rosea ja hillitsi hänen kasvavaa harmistumistaan.

— Et kai sinä ole sitä mieltä, että hänen pitää lähteä?

— Hän varmaan tahtoo.

— Me emme saa päästää häntä.

— Ei meillä ole oikeutta pidättää häntä.

— Setä kulta, totta kai meillä on! Hänhän on meidän ja me kaikki rakastamme häntä sydämestämme.

— Sinä unohdat, että hän on täysikasvuinen, eikä meillä ole mitään oikeutta häneen. Juuri se, että olemme olleet vuosikausia hänelle ystävällisiä, velvoittaa meitä. Hänelle on annettava vapaus, ja jos hän sitten valitsee vapauden Archien sijaan, meidän täytyy päästää hänet Herran haltuun.

Ennen kuin Rose ehti vastata, puhui Plenty-täti kuin vallanhaltija konsanaan, sillä vanhanaikaiset tavat olivat hänelle rakkaat.

— Sukulaisten pitää keskustella asiasta ja ratkaista, mikä nuorille on parasta. Tietysti he kuuntelevat neuvoa eivätkä tee mitään ajattelematonta. Minä puolestani olen vain ymmälläni tästä uutisesta enkä tahdo sitoutua mihinkään, ennen kuin olen tavannut Jessien ja pojan. Jane, korjaa pöytä ja tuo minulle kuumavesikannu.

Siihen päättyi neuvonpito, ja Rose jätti vanhan neidin tyynnyttämään mieltään kiillotettavien lusikoitten ja huuhdeltavien kuppien pariin, itse hän lähti etsimään Febeä, ja tohtori vetäytyi huoneisiinsa nauraakseen Mac-veljen naittamissuunnitelmien romahtamista.

Campbellit eivät lörpötelleet asioistaan julkisesti, mutta suku oli hyvin yhtenäinen. Heillä oli jo kauan ollut tapana keskustella yhdessä kaikesta merkittävästä mitä suvun jäsenille sattui, ja jokainen lausui mielipiteensä, neuvonsa tai moitteensa tavattoman suorasukaisesti. Siksi ensimmäinen kosinta herätti suurta huomiota varsinkin tätien piirissä; he olivat levottomia kuin parvi lintuemoja, joiden poikaset alkavat lähteä pesästä. Nuo kelpo naiset istuivat loputtomiin yhdessä nyökytellen ihmeissään myssyjään ja harkiten asiaa ja sen kantavuutta joka puolelta päätymättä koskaan yksimieliseen ratkaisuun.

Pojat suhtautuivat asiaan paljon tyynemmin. Mac oli ainoa, joka asettui lujasti Archien puolelle, Charlien mielestä Päälliköltä olisi odottanut viisaampaa menettelyä ja hän nimitti Febeä seireeniksi, joka oli lumonnut viisaan nuorukaisen. Steve oli kauhistunut ja piti pitkiä esitelmiä velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan, vanhan nimen kunnioittamisesta ja erisäätyisten avioliittojen vahingollisuudesta, vaikka hän koko ajan salaa tunsi myötätuntoa Archieta kohtaan, koska oli itse varsin ihastunut Kitty Vaniin. Will ja Geordie, joilla pahaksi onneksi oli juuri lomaa, pitivät asiaa 'vitsikkäänä kepposena', ja pikku Jamie oli saattaa vanhimman veljensä sekapäiseksi utelemalla tarkkaan 'mimmoiselta silloin tuntuu, kun ihminen rakastuu'.

Mac-sedän kauhistus oli niin hullunkurinen, että se piti Alec-tohtoria hyvällä tuulella, sillä vain hän tiesi kuinka miesparka murehti pienen salajuonensa epäonnistumista.

— En ikinä enää puutu tällaisiin asioihin, ja nuo pojanveijarit saavat naida kenen tahtovat. Olen valmis mihin tahansa; jos Steve tuo miniäksi pesumatamin tyttären ja Mac karkaa sievän sisäkkömme kanssa, toivotan vain siunausta lapsikullille ja alistun, sillä totta tosiaan, muuta tehtäväähän nykyajan vanhemmilla ei enää ole.

Tämän purkauksen jälkeen poloinen Mac-setä pesi kätensä koko jutusta ja hautautui konttoriinsa siksi aikaa kun myrsky raivosi.

Tähän aikaan Archie olisi kai mielellään toistanut Rosen lapsellisen toivomuksen, ettei hänellä olisi ihan niin monta tätiä, sillä sukulaisten kielet pitelivät pahoin hänen lemmentarinaansa. Archie toivoi olevansa autiolla saarella, missä hän rauhassa saisi kosia ja voittaa lemmittynsä. Mutta Feben lähtöpäätös oli vankkumaton, ja Rosen oli pakko myöntää, ettei hän pystynyt noin vain taivuttamaan toisia omalle kannalleen.

Archien äiti, joka oli toivonut Rosea tyttärekseen — ei toki rahojen vuoksi, vaan siksi että rakasti tyttöä hellästi — kätki tosin pettymyksensä ja lausui Feben niin lämpimästi tervetulleeksi kuin suinkin taisi. Mutta tyttö tajusi vaistollaan asian todellisen laidan ja pysyi päätöksessään yhä itsepintaisemmin.

Jane-täti nimitti koko juttua haaveelliseksi hullutukseksi ja neuvoi ankaria toimenpiteitä — "ystävällisesti, mutta lujasti, Jessie". Clara-tätiä hirvitti, mitä ihmiset sanoisivat, jos yksi 'meidän pojistamme' naisi 'ei kenenkään tyttären'. Myra-täti säesti tällaisia käsityksiä maalailemalla Feben tuntemattomat sukulaiset sysimustiksi ja lausumalla lisäksi pöyristyttäviä ennustuksia, että näitä huonomaineisia ihmisiä ilmestyisi näkyviin parvittain sinä hetkenä, jona tyttö pääsisi hyviin naimisiin.

Kuvitelmat vaikuttivat niin voimakkaasti Plenty-tätiinkin, että hän kävi kuuroksi kaikille suopeille tunteilleen ja peräytyen siunatun esiäitinsä, kreivitär Margretin, suojiin kieltäytyi antamasta siunaustaan millekään kihlaukselle, jos se vain tuottaisi häpeää tahrattomalle nimelle, joka oli hänen ylpeytensä.

Asiassa ei siis päästy sen pitemmälle. Archie kieltäytyi lujasti kuuntelemasta ketään muuta kuin Febeä, ja yhtä lujasti Febe toisti kieltonsa lohtunaan puoleksi tiedostamaton toive, että ajan mittaan, hänen hankittuaan nimeä itselleen, kohtalo ehkä kääntyisi suopeammaksi.

Niinpä Febe joulun jälkeen pakkasi matka-arkkunsa. Taskut täynnä suosituskirjeitä, jotka saattaisivat auttaa eteenpäin, hän lähti koettamaan siipiään rohkean näköisenä, mutta raskain mielin.

— Kirjoita usein ja kerro mitä sinulle tapahtuu. Muista että minä en ole tyytyväinen ennen kuin tulet taas takaisin, kuiskasi Rose riippuen Febessä kiinni viimeiseen asti.

— Kyllä hän tuleekin; vuoden päästä tuon hänet kotiin jos Jumala suo, sanoi Archie lujasti.

Alec-tohtorin käsipuolessa Febe meni portaita alas.

— Muista että olet aina tervetullut joukkoomme niin kauan kuin minä olen täällä. Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, tohtori sanoi suudellen isällisesti lähtijää.

— Minä muistan sen, vastasi Febe lämpimästi. Eikä hän koskaan sitä unohtanutkaan.

9

UUDENVUODENVIERAILUJA

— Nyt käännän uuden lehden niin kuin lupasin. Mitähän seuraavalla sivulla mahtaa olla, sanoi Rose tullessaan yläkerrasta uudenvuodenaamuna vakavan näköisenä paksu kirje kädessään.

— Joko perhosen elämä alkaa kyllästyttää? kysyi setä. Hän lakkasi kävelemästä edestakaisin eteishallissa ja vilkaisi Roseen nopeasti.

— Ei, ja se on murheellista, mutta olen päättänyt lakata nyt, kun vielä voin, sillä huvittelu ei varmaan ole minulle hyväksi. Olen viime aikoina mietiskellyt oikein järkevästi, sillä Feben lähdön jälkeen en ole voinut oikein iloita mistään. Siksi nyt on sopiva aika lopettaa tämä vaihe ja aloittaa uusi, vastasi Rose. Hän pisti kätensä sedän kainaloon ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

— No, miten aiot täyttää kivistävän tyhjän tilan? setä kysyi.

— Koetan olla yhtä epäitsekäs ja rohkea ja hyvä kuin Febe. Koetan elää vakavasti niin kuin hänkin, vaikka se on varmaan vaikeampaa minulle kuin hänelle, sillä hän on yksin elämässä ja hänellä on jo viitoitettu elämäntehtävä. Minä olen vain tavallinen tyttö, minun on neuvoteltava lukemattomien sukulaisten kanssa ennen kuin uskallan silmääni räpäyttää, ja kaulassani roikkuva omaisuus painaa alas kuin kauhea myllynkivi, jos yritän lentää. Se on aika vaikeata, ja minä masennun heti kun ajattelenkin sitä, huokasi Rose.

— Kovan onnen tyttö! Kuinka voisin huojentaa taakkaasi? Alec-tohtori laski leikkiä, mutta hänen ilmeensä oli myötätuntoinen, kun hän taputti käsivarrellaan lepäävää kättä.

— Älä viitsi nauraa, sillä minä tosiaan yritän tulla hyväksi. Auta ensiksikin minua pääsemään irti turhuuksista ja neuvo, kuinka voisin käyttää aikani ja ajatukseni niin, että niistä olisi jotain hyötyä.

— No, aloitetaan heti! Lähde jo tänä aamuna minun kanssani kaupunkiin, mennään katsomaan talojasi. Ne ovat kunnossa ja rouva Gardenerilla on viisi kuusi ihmisparkaa, jotka muuttavat sinne heti, kun sinä vain annat luvan, vastasi tohtori nopeasti iloisena saadessaan tyttönsä takaisin.

— Minä annankin sen tänään, silloin voin tuottaa edes noille poloisille onnellisen uudenvuoden. Olen pahoillani, etten voi lähteä mukaasi, mutta tiedäthän, että minun täytyy olla Plenty-tädin kanssa ottamassa vastaan vieraita. Viimeisestä yhteisestä uudestavuodestamme on niin pitkä aika, että täti tahtoo välttämättä pitää nyt oikein suuren vastaanoton. Koetan olla hänelle oikein erityisesti mieliksi, sillä en ole viime aikoina suinkaan ollut niin kiltti kuin olisi pitänyt. Mutta en millään voinut antaa anteeksi hänen suhtautumistaan Febeen.

— Hän luuli tekevänsä oikein, emmekä voi moittia häntä. Minä saan nimiluettelon rouva Gardenerilta ja vien noille naisraukoille neiti Campbellin terveiset, että heidän uusi kotinsa on valmis. Sopiiko?

— Mainiosti, setä. Mutta kiitos kaikesta kuuluu sinulle, sillä minun mieleenikään ei olisi juolahtanut tuollainen asia, ellet sinä olisi ehdottanut.

— Minä olen vain asiamiehesi ja teen silloin tällöin ehdotuksia. Minulla ei ole muuta tarjottavana kuin neuvoja, siksi tuhlailen niitä joka tilaisuudessa.

— Niin, koska olet jakanut varojasi yhtä anteliaasti kuin neuvojasi. Mutta mitäpä siitä, sinulta ei kyllä puutu mitään niin kauan kuin minä elän. Panen säästöön sen verran, että siitä riittää meille kahdelle, vaikka aionkin heittää omaisuuteni taivaan tuuliin.

Alec-tohtori nauroi päänkeikausta, jolla Rose säesti matkimiaan Charlien ivasanoja, sitten hän sanoi kelloonsa vilkaisten:

— Ennätän hyvin viedä tuon kirjeesi aamupostiin. Piipahdan mielelläni ennen aamiaista.

Mutta Rose piti kirjettä kädessään, ja hymy välähti hänen kasvoillaan, kun hän iloisena ja samalla ujona sanoi:

— Ei, setä, kiitoksia vain. Archie tekee sen mielellään ja kyselee aina mitä kirjoitan. Palkaksi hän saa vilkaista Feben kirjeitä, ja niin saan hänet vähän piristymään.

— Montako kirjettä viidessä päivässä?

— Neljä minulle. Febe ei kirjoita Archielle.

— Toistaiseksi. No, sinä näytät hänen kirjeensä, sehän käy mainiosti; te olette kaikki tunteellisia otuksia. Ja tohtori lähti pois selvästikin ihan yhtä tunteellisena.

Vanha neiti Campbell oli lähes yhtä suosittu kuin nuorikin neiti, siksi mustia takkeja ja valkeita hansikkaita vaelsi virtanaan sisään ja ulos talosta pitkin päivää. Sukulaiset olivat miehissä liikkeellä ja tulivat yksi kerrallaan toivottamaan onnellista uutta vuotta Plenty-tädille ja Roselle.

Ensin ilmestyi Archie surullisena mutta tyynenä ja lähti pois Feben kirje vasemmassa povitaskussaan.

Sitten marssivat sisään Will ja Geordie sangen komeina harmaissa univormuissaan, joissa oli paljon tulipunaisia reunuksia, ja oikein tärkeinä, sillä tämä oli heidän ensimmäinen kosketuksensa uudenvuodenvierailuihin. He viipyivätkin vain hetken, koska aikoivat käydä tervehtimässä kaikkia ystäviään. Rose ei voinut olla nauramatta nähdessään, kuinka he miehistä arvokkuutta ja samalla poikamaista iloa uhoten lähtivät vaunuissaan, molemmat suorina kuin kynttilät, kädet puuskassa ja lakit juuri saman verran kallellaan vaaleilla kutreilla.

— Kas, siinä toinen pari — Steve kaikessa koreudessaan iso kukkavihko Kittyä varten kainalossaan ja Mac-parka herrasmiehen näköisenä, mutta varmasti marttyyrin tuskissa, mietti Rose katsellessaan, miten uudet ajoneuvot saapuivat toisten karauttaessa ulos isosta portista, jonka yli riippui rautatammen, muratin ja ikivihreän oksia.

— Tässä Mac on, olen saanut hänet hinattavakseni täksi päivää. Ilahduttaisit nyt häntä kiitoksella, sillä hän lähti vastaan hangoittelematta, vaikka aikookin telkeytyä jonnekin sedän kanssa, kuulutti Steve ja toimitti esille veljeään, joka oli juhla-asussaan hämmästyttävän komean näköinen. Hiomisen tulokset alkoivat tuntua.

— Onnellista uutta vuotta, täti, ja samaa sinulle, Rose, ja vielä monen monta onnen vuotta, sanoi Mac piittaamatta Stevestä enempää kuin kärpäsestä. Hän suuteli sydämellisesti vanhaa neitiä ja ojensi Roselle sievän orvokkikimpun.

— Hyvänmielen kukkia? Luuletko että tarvitsen sitä? Rose kysyi äkkiä vakavasti.

— Hyvää mieltä me tarvitsemme kaikki. Voisinko antaa sinulle mitään parempaa tällaisena päivänä?

— Et voisi, kiitos. Ja Rosen silmät kostuivat, sillä niin kömpelö kuin Mac usein puheissaan olikin, hänen kiintymyksenosoituksensa liikuttivat mieltä. Hän näytti aina tajuavan toisen mielialat.

— Onko Archie ollut täällä? Hän uhkasi jättää kaikki muut käynnit sikseen, mutta toivottavasti saitte ajetuksi mokoman hupsutuksen hänen päästään, sanoi Steve korjaten peilin edessä solmiotaan.

— Kyllä hän kävi, mutta oli niin allapäin, että sain oikein omantunnonvaivoja. Rose piristi häntä vähän, mutta tuskin häntä huvittaa käydä missään, ja hyvä vain, sillä koko juttu näkyy hänen kasvoistaan enemmän kuin selvästi, vastasi Plenty-täti kallistellen runsaan pitopöydän luona parasta mustaa silkkipukuaan, joka pursui aitoja pitsejä.

— Kyllä hän siitä selviää parissa kuukaudessa, ja Febe löytää pian uuden sulhasen, niin että älä turhia huolehdi, täti, vakuutti Steve kuin paraskin asiantuntija.

— Jos Archie unohtaa Feben, niin minä halveksin häntä, eikä Febe ikinä huoli ketään toista, vaikka kai niitä tarjolla olisi sellaiselle tytölle! suutahti Rose, joka otettuaan rakastavaiset suojelukseensa puolusti heitä urhoollisesti.

— Sinun mielestäsi Archien pitäisi siis toivoa kaikesta huolimatta eikä antaa periksi? tiukkasi Mac ja pani silmälasit nenälleen tarkastellakseen tanssikenkiään, joita hän aivan erityisesti inhosi.

— Totta kai! Eihän se muuten olisi rakkauttakaan.

— Ihan niin. Ja heidän pitäisi odottaa ja tehdä työtä ja rakastaa toisiaan, kunnes ihmiset taipuvat tai yksinkertaisesti huomaavat, että vastustus on turhaa.

— Jos he eivät lannistu, niin varmasti ihmiset ajan mittaan taipuvat.

— Tuo pitää kertoa Pembertonille! Hän näytti totisesti maailman murjomalta, ja pieni toivon säde tekee hänelle hyvää; eri asia on, jaksaako hän sitten odottaa kymmenen vuotta, pisti väliin Steve, joka mielellään härnäili Rosea tämän ihailijoista.

— En ikinä anna sinulle anteeksi, jos hisahdat yhdellekään ihmiselle. Tuo Mac vain kyselee niin kummia, minun ei tietenkään pitäisi vastata hänelle. Sinä kyllä puhut mitä sattuu, eikä sinulle mitään mahda, mutta minusta tuollainen ei ole hauskaa, sanoi Rose harmissaan.

— Pikku Penelope-parka! Ei saa kiusata häntä kosijoilla, annetaan hänen olla, kunnes hänen oma Odysseuksensa tulee, sanoi Mac istuutuen lukemaan runovärssyjä pöydällä olevista kirjavista konvehdeista.

— Tämä Archien aiheuttama hälinä on pilannut meidät kaikki. Itse huuhkajakin on herännyt eikä ole vielä rauhoittunut, kuten näet. Kaverirukka on kokematon eikä tiedä kuinka pitää käyttäytyä, huomautti Steve tarkastellen hartaasti kukkavihkoaan.

— Se on totta. Minä kyselinkin siksi, että haluan perehtyä asiaan, sillä minäkin voin rakastua jonain päivänä, ja silloin tästä voi olla hyötyä.

— Sinäkö rakastuisit! Steve ei voinut olla nauramatta kuvitellessaan kirjatoukkaa lemmenpauloissa.

Vähääkään pahastumatta Mac nojasi leukaa käsiinsä ja katseli heitä miettivästi.

— Miksi en? Aion tutkia rakkautta samoin kuin lääketiedettäkin, sillä se on kaikkein salaperäisimpiä ja merkillisimpiä tauteja, jotka ihmistä väijyvät. Paras keino päästä siitä selville on kai sairastua siihen itse. Ties milloin se iskee minuun, silloin on hyvä tietää, kuinka sitä on käsiteltävä.

— Jos se iskee sinuun yhtä ankarasti kuin tuhkarokko ja hinkuyskä aikoinaan, niin siitä on leikki kaukana, ukkopaha, huomautti Steve sangen huvittuneena tuosta mielikuvasta.

— Niin pitääkin. Mitään suurta kokemusta ei saa helpolla, ja tämä on varmaan kaikkein suurin lukuun ottamatta kuolemaa.

Jokin Macin tyynessä äänessä ja miettivissä silmissä sai Rosen katsahtamaan häneen ihmeissään; sävy oli aivan uusi. Stevekin ällistyi hetkeksi ja tuijotti veljeään, mutta sanoi sitten puoliääneen muka levottomana:

— Hän on varmasti saanut tartunnan sairaalassa, ehkä lavantaudin, ja alkaa hourailla. Minä vien hänet hiljaa pois ennen kuin hän sekoaa kokonaan. Tule nyt, hölmöläinen, lähdetään!

— Älähän hätäile. Olen kyllä ihan terve. Kiitoksia vain neuvoistasi, sillä minä uskon rakastuvani rajusti, kun kerran rakastun. Ei kai se teistä ole mahdotonta, vai mitä? kysyi Mac niin totisena, että kaikki hymyilivät.

— Eihän toki, sinä olet varmasti oikea Romeo, hellä ja uskollinen, vastasi Rose tuumien, minkä eriskummallisen kysymyksen Mac tämän jälkeen tekisi.

— Kiitos. Minä olen viime aikoina ottanut niin läheltä osaa Archien huoliin, että olen kiinnostunut asiasta ja haluan tietysti tutkia sen perin pohjin niin kuin jokaisen järkevän ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin, siinä kaikki. No niin, Steve, nyt olen valmis. Ja Mac nousi kuin luento olisi päättynyt.

— Tuo poika on joko hupsu tai nero, ja tahtoisinpa tosiaan tietää kumpi, sanoi Plenty-täti ja ravisti mietteissään parasta myssyään.

— Aika sen näyttää, mutta minä puolestani uskon, ettei hän ainakaan hupsu ole, vastasi Rose vaihtaen rintaansa kiinnitetyn valkoisen ruusukimpun orvokkeihin, vaikkeivät ne sopineet läheskään yhtä hyvin hänen siniseen pukuunsa.

Seuraavana saapui Charlie oikein loistotuulella. Hän toi Roselle sievän rannerenkaan ja sai panna sen tytön ranteeseen, sillä välin kun tämä lempeästi nuhteli häntä moisesta ylellisyydestä.

— Minähän vain seuraan sinun esimerkkiäsi. Tiedäthän: "ei mikään ole liian hyvää rakkaillemme, ja antaminen on ihmisen suurin onni", Charlie heitti huolettomasti lainaten Rosen sanoja.

— Seuraisitpa minun esimerkkiäni muutamissa muissa asioissa yhtä uskollisesti, sanoi Rose vakavasti, kun Plenty-täti kutsui Prinssin maistamaan, oliko punssi sellaista kuin piti.

— Minä olen sopeutuvainen yksilö. Tädin sydän murtuisi, ellei hänen maljaansa juotaisi vanhaan hyvään tapaan. Mutta älä huolehdi, onneksi minä olen kova poika kestämään, sillä päätä tässä kysytään ennen kuin on selvitty tästä päivästä, nauroi Charlie vilauttaen pitkää nimiluetteloa lähtiessään ilahduttamaan vanhaa neitiä hilpeillä ja herttaisilla kohteliaisuuksillaan lasien kilahdellessa.

Mutta Rose oli huolissaan, sillä Charlie tarvitsi todella lujaa päätä, jos hän aikoi juoda kaikkien noiden lueteltujen maljan. Tällä hetkellä oli vaikea puhua asiasta, ettei loukkaisi Plenty-tätiä, mutta silti Rosesta tuntui, että hänen oli varoitettava serkkuaan; hän itse koetti olla pojille hyvänä esikuvana eikä sen vuoksi milloinkaan maistanut viiniä. Rose pyöritteli yhä mietteissään turkoosilemmikkien koristamaa rannerengasta, kun sen antaja palasi hänen luokseen.

— Sinä, pikku pyhimys, olet sen näköinen kuin tahtoisit pirstoa kaikki kaupungin punssimaljat ja säästää meiltä iloisilta veikoilta huomisen päänsäryn.

— Niin tahtoisinkin, sillä pelkään että päänsärky joskus päättyy sydämensärkyyn. Charlie rakas, älä suutu, tiedät itse paremmin kuin minä, kuinka vaarallinen tällainen päivä on sinunlaisellesi. Koeta olla varovainen minun tähteni, hän lisäsi vetoavasti, sillä katsellessaan kaunista serkkuaan hän ei voinut olla naisellisesti toivomatta, että saisi hänet aina pysymään yhtä raikkaan hilpeänä kuin nyt.

Charlie huomasi tytön silmissä uutta lämpöä, tulkitsi sen mielessään väärin, ja äänessään äkillistä intoa hän vastasi nopeasti:

— Rakkaani, minä koetan!

Hänen poskiensa puna heijastui myös Rosen kasvoilla, sillä tuolla hetkellä tytöstä tuntui, että hän voisi rakastaa tätä serkkua, joka alttiisti antautui hänen johdettavakseen ja tarvitsi kipeästi auttajaa ja opastajaa. Ajatus tuli ja meni kuin valonvälähdys, mutta hänen sydämensä rupesi takomaan, aivan kuin lapsuudenaikainen kiintymys olisi vaihtumassa lämpimämpään tunteeseen, joka asetti hänet ennen kokemattomaan vastuuseen. Mielijohteensa vallassa hän sanoi vakavan leikkisästi:

— Jos minä pidän tätä rannerengasta muistaakseni sinua, niin sinun on puolestasi pidettävä tätä, jotta muistaisit lupauksesi.

— Ja sinut, sanoi Charlie matalalla äänellä, kun Rose pisti valkoisen ruusun hänen napinläpeensä.

Samassa he huomasivat uuden vieraan saapuneen etuhuoneeseen, jonne Plenty-täti oli hienotunteisesti vetäytynyt. Rose oli kiitollinen keskeytyksestä, sillä hän pelkästi ajautuvansa hetken tunnelmassa liian pitkälle. Mutta Charlie katseli tulijaa kaikkea muuta kuin suopein ilmein ja kuiskasi:

— Hyvästi, Rose, poikkean illalla katsomaan miten voit päivän rasitusten jälkeen.

Ja hän lähti nyökäten niin kylmästi Fun See -raukalle, että tuo sävyisä idän poika luuli verisesti loukanneensa häntä.

Vieraita kävi ehtimiseen, ja sekä Plenty-täti että häntä avustamaan tullut Jessie-täti seisoivat urheasti tehtävissään iltamyöhään asti. Sitten Jessie-rouva lähti kotiin matkassaan uninen Jamie, ja Plenty-täti meni uupuneena levolle. Tohtori oli palannut kaupungista jo aikoja sitten, mutta Myra-täti oli tulisella kiireellä lähettänyt hakemaan häntä sairaskäynnille. Alec-setä oli oikeastaan jo melkoisen tottunut Myra-rouvan äkillisiin kutsuihin, sillä kokeiltuaan useilla vaarallisilla taudeilla tämä oli lopulta valinnut sydänvian, koska se sopivasti piti hänen ystäviään ainaisessa levottomuudessa. Nykyään hän lähetti vähän väliä hälyttäviä viestejä. Siksi tohtori ei yleensä pelästynyt kuullessaan hänen olevan kuolemaisillaan, mutta lähti silti aina katsomaan häntä ja määräsi suopeasti jotain vaaratonta lääkettä.

Rose oli väsynyt mutta ei uninen, ja hän tahtoi miettiä monia asioita. Siksi hän ei mennytkään vuoteeseen, vaan istuutui kirjastoon takkatulen ääreen odottamaan setäänsä ja ehkä Charlieta, vaikkei uskonutkaan tämän enää näin myöhään tulevan.

Myra-tädin kohtaus tuntui olevan tällä kertaa erityisen hankala, sillä kello löi kaksitoista eikä tohtoria näkynyt. Rose oli jo lähtemässä vuoteeseen, kun hän kuuli jonkun hapuilevan eteisen ovella; hän huusi: — Sinäkö siellä olet, setä? ja juoksi ovelle, sillä Jane oli hidas ja kirkas talviyö purevan kylmä.

Kun ovi avautui, sisälle asteli — ei Alec-setä, vaan Charlie. Hän mätkähti eteisen tuolille lakki päässä, hieroi paljaita käsiään, siristeli silmiään kuin niitä olisi häikäissyt ja puhui omituisen nopeasti ja katkonaisesti:

— Minä lupasin tulla — kaverit jäivät pitämään hauskaa — viettämään vanhan vuoden loppua, katsos. Mutta minä lupasin — en koskaan syö sanaani — tässä minä nyt olen, sininen enkeli.

— Hyss, palvelijat ovat vielä valveilla, tule kirjastoon lämmittelemään, sinähän olet ihan jäässä, sanoi Rose ja meni edeltä siirtääkseen nojatuolin takan ääreen.

— En ollenkaan — ihan lämmin — mukavan näköistä sentään. Missä setä on? Charlie kysyi ja tuli perässä vieläkin lakki päässään, kädet taskuissa ja katsoi silmä kovana edessä kulkijan vaaleata päätä.

— Myra-täti lähetti hakemaan häntä, ja minä jäin odottamaan kuullakseni kuinka täti voi, vastasi Rose kohentaen tulta.

Charlie nauroi ja istuutui kirjaston pöydän kulmalle. — Voi mummorukkaa! Surkeata ettei hän kuole ennen kuin vallan nääntyy. Sopisi antaa joskus hiukan runsaammin eetteriä, niin hän saisi tuskattoman lähdön, vai mitä?

— Älä puhu tuolla tavoin. Setä sanoo, että kuvitellut tuskat ovat usein yhtä vaikeita kuin todellisetkin, sanoi Rose pahastuneena ja kääntyi selin.

Rose ei ollut aikaisemmin katsonut suoraan Charliehen, sillä aamulliset muistot tekivät hänet araksi. Mutta vilkaistuaan nyt serkkuaan hän oli yhtä tyrmistynyt tämän ulkonäöstä kuin äskeisistä sanoista. Charliekin näytti huomaavan, kuinka Rosen ilme äkkiä muuttui; hän nousi seisomaan, sieppasi nopeasti hatun päästään, tuijotti tyttöä omituisen kiinteästi mutta samalla poissaolevana ja puhui äskeiseen katkonaisen vuolaaseen tapaan, aivan kuin hänen olisi alkuun päästyään ollut vaikea lopettaa:

— Suo anteeksi — vain leikilläni — aivan mautonta, tiedän sen, en puhu niin enää. Tämä lämpö panee pääni vähän sekaisin, taisin vilustua lähtiessäni ulos. Siellä on hirvittävän kylmä — olen ihan jäässä, uskotko — vaikka ajoin kuin itse piru.

— Et kai vain sillä vauhkolla hevosellasi? Sehän on vaarallista, näin myöhään ja vielä yksin, sanoi Rose peräytyen suuren nojatuolin taa, kun Charlie astui takan ääreen väistäen huolellisesti tiellään olevaa jakkaraa.

— Vaara on jännittävää — siksi pidän siitä. Minua ei ole koskaan sanottu pelkuriksi — koettakootpas vain. En ikinä anna periksi — eikä tuo hevonen saa voittaa minua. Taitan siltä niskat nurin, jos se yrittää. Ei, ei — en tarkoita sitä — älä välitä — ei se mitään, ja Charlie nauroi niin ilottomasti, että Rosea huolestutti.

— Onko sinulla ollut hauska päivä? kysyi Rose katsoen Charliehen lujasti, kun hän seisoi punniten käsissään sikaria ja tulitikkuja kuin epäröiden kummalla raapaista, kumpaa polttaa.

— Tänään? Yliveto. Pari tuhatta vierailua ja pieni mukava illallinen klubissa. Randal ei osaa laulaa sen kummemmin kuin vanha varis, mutta minun lähtiessäni hän jäi seisomaan samppanjalasi alassuin kädessään ja yritti laulaa minun vanhaa mieliveisuani "Pois itku! Naura, laula vain".

Charlie puhkesi kovaäänisesti laulamaan tuota juomalaulua heilutellen tulitikkutelinettä päänsä päällä kuten Randal ylösalaisin olevaa viinilasiaan.

— Hiljaa! Sinähän herätät tädin, huudahti Rose niin käskevästi, että Charlie lopetti kesken kertosäettä ja tuijotti tyhmänä häneen sanoen vihdoin anteeksipyytävästi:

— Minä vain näytin kuinka sen pitää käydä. Älä suutu, rakas — katso minuun niin kuin aamullakin, niin vannon etten ikinä enää laula yhtään säveltä, jollet tahdo. Minä olen vain vähän iloisella päällä — me joimme kauniisti sinun maljasi, ja kaikki onnittelivat minua. Sanoin ettei sitä ole vielä julkaistu. Ei — mutta enhän minä aikonut sanoa sitä. No mitäs siitä — ainahan minä joudun kiikkiin, mutta sinä annat aina yhtä suloisesti anteeksi. Anna nytkin äläkä ole vihainen, kultaseni. Ja pudottaen maljakon Charlie tuli Rosea kohti niin kiihtyneenä, että Rose hätkähti tuolin takana.

Rose ei ollut vihainen, mutta kauhistunut ja säikähdyksissään. Hän oli jo ajat sitten huomannut asian oikean laidan ja kalvennut niin, että Charliekin älysi sen ja pyysi anteeksi jo ennen kuin Rose sai suustaan moitteen sanaa.

— Puhutaan siitä huomenna, nyt on jo myöhäistä. Ole kiltti ja lähde kotiin ennen kuin setä tulee, Rose pyysi. Hän koetti puhua luontevasti, mutta värisevä ääni ja levoton ilme osoittivat, miten pahoillaan ja hämmentynyt hän oli.

— Kyllä, kyllä minä menen — sinä olet väsynyt — hyvitän kaiken kyllä huomenna.

Aivan kuin sedän nimi olisi antanut hetkeksi ryhtiä, Charlie kääntyi mennäkseen, mutta hänen askelensa olivat niin epävarmat, että ne olisivat paljastaneet häpeällisen totuuden, ellei se jo aikaisemmin olisi tullut ilmi. Ennen kuin hän pääsi ovelle, pyörien ratina pysäytti hänet; hän kuunteli seinään nojautuen, kauhun ja naurun väreet vaihtelivat hänen kasvoillaan.

— Brutus on karannut — nyt minä olen kiikissä. En voi kävellä kotiin näin sekapäisenä. Se on pakkasen syytä, Rose, ei muuta, usko pois, ja — ja vilustumisen — niin vilustumisen. Kuule, jos joku palvelijoista tulisi minua taluttamaan — ei kannata lähteä hakemaan tuota petoa. Kyllä äiti mahtaa pelästyä, kun se tulee kotiin. Nauraen taas tuota onttoa naurua hän hapuili ovenripaa.

— Ei, ei — et saa antaa heidän nähdä! Kukaan ei saa tietää! Ole täällä siksi kun setä tulee, hän kyllä pitää sinusta huolen. Voi Charlie, kuinka sinä saatoit, kuinka sinä saatoit, vaikka lupasit! Ja Rose juoksi ovelle unohtaen pelkonsa, kun häpeä ja suru äkkiä valahtivat hänen ylitseen; hän sysäsi Charlien käden pois oven rivasta ja väänsi avainta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut enää katsella tuota poikaa, joka seisoi hänen edessään tyhjä hymy huulillaan, ja hän heittäytyi tuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.

Hänen huudahduksensa, liikkeensä ja ennen kaikkea painunut päänsä olisivat selvittäneet Charlien, ellei olisi ollut jo kovin myöhä. Hän tuijotteli pitkin huonetta tyhjin, toivottomin katsein kuin koettaen tavoittaa järkeään, mutta lämpö ja pakkanen, kiihtyminen ja hurja maljojen kallistelu olivat tehneet tehtävänsä perusteellisesti. Syvään huokaisten hän tunnusti tappionsa, kääntyi pois ja heittäytyi kasvoilleen sohvalle.

Istuessaan kädet kasvoilla Rose tunsi, että jotain hyvin kallista oli ainiaaksi kuollut. Rosesta oli juuri alkanut tuntua siltä, että Charliesta kenties voisi kaikesta huolimatta tulla se sankari, jolta tämä näytti, ja oli tuntunut suloiselta ajatella, että hän voisi olla Charlien hyvänä hengettärenä. Mutta unelma oli ollut kovin lyhyt ja herätys kovakourainen.

Raskaasti hengittäen Charlie makasi unessa, johon oli äkkiä vaipunut, posket hehkuen, tukka epäjärjestyksessä ja jaloissaan pieni ruusu, jonka tuoreus oli mennyttä; hän oli kerrassaan säälittävä vastakohta sille reippaalle, hilpeälle nuorukaiselle, joka aamulla iloisena lähti liikkeelle.

Sedän askelten kaiku sai Rosen hypähtämään pystyyn ja avaamaan oven, mutta hän oli kasvoiltaan niin muuttunut, että setä pysähtyi ja kysyi pelästyneenä:

— Hyvä Jumala, tyttö, mitä on tapahtunut? Kun Rose surullisena ja ääneti viittasi sohvaan päin, hän lisäsi: — Onko hän loukkaantunut? — sairas? — kuollut?

— Ei, hän on —. Rose ei saanutkaan suustaan tuota epämiellyttävää sanaa vaan kuiskasi nyyhkyttäen: — Ole hyvä hänelle, ja pakeni omaan huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin taloa olisi kohdannut suuri häpeä.

10

IKÄVÄ MUISTO

— Miltähän hän näyttää? Mitä hän sanoo? Voimmeko ikinä unohtaa tätä ja olla enää onnellisia? mietiskeli Rose herättyään lyhyestä unesta pitkän valvomisen jälkeen. Hänestä tuntui, että koko maailma oli eilisillan jälkeen muuttunut toiseksi. Kummallista, että päivä saattoi olla niin kirkas ja että linnut lauloivat iloisesti. Hän ei sitonut nauhaa tukkaansa, ja tuijottaessaan peilistä uupuneita kasvojaan hän sanoi:

— Hupsuparka, kuvittelit uuden sivun tuovan mukanaan jotain miellyttävää. Tähän asti tarina on ollut herttainen ja hauska, nyt tulee sen surullinen ja vakava osa.

Ovelta kuuluva naputus muistutti hänelle, että kaikesta huolimatta aamiainen oli syötävä. Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että Charlie saattoi olla vielä talossa, ja löytäessään oven takaa Alec-sedän Rose veti hänet sisään ja kuiskasi levottomana kuin lähellä olisi ollut vaarallisesti sairas:

— Onko hän jo parempi, setä? Kerro minulle kaikki, nyt voin kestää sen.

Tohtorin kasvot kävivät vakavaksi, vaikka ääni oli iloinen, kun hän vastasi:

— Hän voi mainiosti. Uni on paras lääke. Vein hänet kotiin yöllä, eikä kukaan muu kuin sinä ja minä tiedä hänen käynnistään.

— Ei kukaan saakaan tietää. Kuinka sinä selvisit?

— Pujahdin ulos kirjaston lasiovesta ja vein hänet näppärästi pois, sillä kylmän suihkun jälkeen raitis ilma ja liikunto selvittivät häntä, ja hän oli hyvillään kun pääsi kunnolla kotiin. Hän nukkuu alakerrassa kuten tiedät, siksi emme häirinneet ketään, ja hän jäi nukkumaan makeasti.

— Kiitoksia oikein paljon, huokasi Rose. — Entä Brutus, eivätkö he pelästyneet, kun se tuli yksin kotiin?

— Eivät ollenkaan. Tuo viisas eläin painui suoraan tallille, eikä uninen tallimies ruvennut kyselemään, sillä Charlie lähettää usein hevosen yöllä yksikseen kotiin. Ole huoletta, Rose, yksikään ei meitä lukuun ottamatta nähnyt poikaparan tuloa tai lähtöä, ja me taas annamme hänelle anteeksi.

— Niin, mutta emme unohda sitä. Minä en ainakaan voi unohtaa, eikä hän enää koskaan ole minulle sama Charlie, josta aina olen ollut ylpeä. Voi, setä, kuinka surkeata!

— Älä anna sen murtaa sydäntäsi, sillä Jumalan kiitos, se ei ole parantumaton tauti. En suinkaan mitätöi sitä, mutta hän varmasti vapautuu siitä, jos häntä tuetaan oikealla tavalla, sillä hän on tunteikas poika. Eikä Charlieta oikeastaan voi soimata siitä, mitä hänestä on tullut; syypää on hänen äitinsä. Suoraan sanoen tahtoisin toisinaan ravistella tuota naista ja huutaa jylistä, että hän johdattaa perikatoon kuolemattoman sielun, josta hänen on kerran vastattava.

— Puhukin hänelle, niin pelastat Charlien ennen kuin on myöhäistä, huudahti Rose katsellen setäänsä, kun tämä kiihtyneenä käveli huoneessa kädet nyrkissä ja ukkospilvi otsalla.

— Tahdotko sinä auttaa? setä kysyi pysähtyen äkkiä ja katsoi tyttöön.

— Tahdon, vastasi Rose vakavasti.

— Älä sitten rakasta häntä — vielä.

Rose hämmästyi, mutta hän kysyi rauhallisesti:

— Miksi?

— Ensiksikin: kenenkään naisen ei pitäisi uskoa onneaan sellaisen miehen huostaan, jolla ei ole lujia periaatteita. Toiseksi, pyrkimys tulla sinun arvoiseksesi auttaa häntä enemmän kuin mitkään rukoukset tai saarnat. Ja kolmanneksi: tarvitaan kaikki meidän viisautemme ja kärsivällisyytemme, ennen kuin lähes neljänkolmatta vuoden turmiollinen vaikutus on hävitetty. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

— Ymmärrän.

— Voitko vastata "ei", kun hän kysyy sinulta?

— Voin.

— Ja tahdotko?

— Tahdon.

— Hyvä, nyt olen tyytyväinen.

He olivat seisseet eri puolella huonetta, Alec-tohtori kuin päällikkö käskynjaolla ja Rose kuin hyvin harjoitettu sotilas kuuntelemassa määräyksiä. Viimeisiä sanoja sanoessaan tohtori meni Rosen luo, työnsi tukan syrjään ja suuteli tyttöä otsalle hellästi mutta vakavasti. He eivät puhuneet enempää, sillä Plenty-täti kutsui alakertaan ja oli tartuttava päivän toimiin.

Rosella oli sinä päivänä runsaasti aikaa rauhalliseen mietiskelyyn, sillä kaikki lepäilivät eilisten juhlien jälkeen. Hän istui omassa huoneessaan suunnitellen uutta vuottaan ja rakentaen pilvilinnoja. Unelmat kevensivät pitkiä odotuksen hetkiä; toisaalta hän paloi halusta saada tietää, milloin Charlie tulisi, toisaalta tapaaminen pelotti häntä. Hän uskoi Charlien tulevan häpeissään ja katuvaisena, ja hänen mielessään taistelivat sääli ja paheksuminen. Hän päätti käyttää hyväkseen herkkää hetkeä, olla lempeä mutta vilpitön, nuhdella mutta samalla lohduttaa.

Tämä hempeä ajatus suorastaan kiehtoi, ja hän oli sen lumoissa katsellessaan auringon laskua länteen avautuvasta ikkunastaan. Mutta oven läimäys sai hänet äkkiä kohentamaan ryhtiään nojatuolissa, ja hän pidätti henkeään.

— Nyt hän tulee. Minun täytyy muistaa mitä lupasin sedälle ja pysyä lujana.

Tavallisesti Charlien tulon kyllä kuuli. Tällä kertaa hän ei viheltänyt, hyräillyt eikä laulanut, vaan tuli niin hiljaa, että Rose uskoi hänenkin pelkäävän kohtaamista eikä nostanut katsettaan askelten lähestyessä. Hän kuvitteli, että Charlie ehkä heittäytyisi hänen eteensä niin kuin ennen poikamaisten vallattomuuksien jälkeen, mutta ajatus tuntui hänestä vastenmieliseltä. Levottomana hän odotti, mitä tuleman piti.

Yllätys oli täydellinen. Suuri kukkavihko putosi hänen syliinsä, ja tavanomaisen rohkea ja pirteä ääni sanoi huolettomasti:

— Täällähän hän istuu, yhtä suloisena ja mietteliäänä kuin aina. Onko maailma ontto ja nukke täynnä sahanpuruja? Mennäänkö luostariin, serkku?

Rose oli niin tyrmistynyt tästä piittaamattomuudesta, ettei edes huomannut kukkasia, ja kun hän katsoi serkkuaan, hänen silmänsä olivat niin hämmästyneet ja moittivat, ettei tarkoituksesta voinut erehtyä. Charlie punastui, ja hänen katseensa painui, kun hän sanoi nopeasti, mutta yhtä huolettomasti kuin äsken:

— Pyydän nöyrästi anteeksi, että tulin niin myöhään illalla. Älä ole minulle kovin ankara; tiedäthän että Amerikka odottaa joka miehen täyttävän velvollisuutensa uudenvuoden aattona.

— Minä olen väsynyt antamaan anteeksi. Sinä sirottelet lupauksia ja rikot ne yhtä kepeästi kuin ennenkin, enkä minä ikinä enää pyydä sinulta mitään, vastasi Rose työntäen pois kukkavihon, sillä anteeksipyyntö ei tyydyttänyt häntä eikä hän aikonut antaa lahjoa itseään.

— Mutta Rose kulta, sinä olet niin turhantarkka ja vihainen pikkuasioistakin, että sinulle ei voi olla mieliksi, vaikka ihmisraasu kuinka koettaisi, aloitti Charlie.

— En minä ole vihainen, olen surullinen ja pettynyt, sillä odotan, että mies pitää sanansa, niin kuin minä itsekin koetan pitää. Jos se on turhantarkkuutta, pyydän anteeksi enkä toiste enää vaivaa sinua vanhanaikaisilla käsityksilläni.

— Hyvät ihmiset, kuinka paljon melua tyhjästä! Tunnustan että unohdin. Ja tiedän käyttäytyneeni houkkamaisesti ja pyydän anteeksi. Mitä minä vielä voin tehdä?

— Käyttäydy kuin mies, ettei minun koskaan tarvitse hävetä sinun tähtesi niin hirvittävästi kuin viime yönä. Rosea puistatti vieläkin, kun hän ajatteli sitä.

Tuo vaistomainen liike satutti Charlieta enemmän kuin sanat, ja nyt häntä hävetti, sillä hän muisti edellisen illan tapaukset varsin hämärästi ja pelko suurensi niitä. Hän kääntyi äkkiä poispäin ja asettui seisomaan takan eteen miettien ymmällä, kuinka saisi rakennetuksi rauhan, kun Rose oli noin poissa suunniltaan. Tavallisesti riitti pieni pyyntö ja tyttö näytti iloisesti unohtavan hänen rikkeensä, mutta nyt tällä kertaa Rose oli tyyneydestään huolimatta masentavan jyrkkä.

Seisoessaan siinä sormeillen levottomasti takanreunustan koristeita Charlie löysi äkkiä erään esineen. Ilahtuneena hän otti reunustalta eilisen uudenvuodenlahjansa, meni hitaasti Rosen luo ja sanoi nöyrän vakavasti:

— Minä haluan käyttäytyä kuin mies, eikä sinun tarvitse enää hävetä. Ole nyt kiltti minulle, anna minun panna tämä rannerengas käteesi ja luvata uudelleen. Vannon että tällä kertaa pidän lupaukseni. Etkö luota minuun, Rose?

Oli vaikea vastustaa Charlien pyyntöä ja katsetta. Tuo nöyryys oli vaarallista, ja ellei Alec-setää olisi ollut, Rose olisi vastannut myöntävästi. Mutta siniset lemmikit muistuttivat häntä hänen omasta lupauksestaan, ja hän työnsi korun lempeästi pois.

— Ei, Charlie, en voi pitää sitä vielä. Minulla täytyy olla vapaat kädet, muuten en pysty auttamaan sinua niin kuin minun pitäisi. Haluan luottaa sinuun, mutta älä vanno mitään; koeta vain vastustaa kiusausta, niin me kaikki tuemme sinua.

Tämä ei ollut Charlien mieleen, ja hän sanoi rajusti:

— En halua muita auttajia kuin sinut, mutta minun täytyy saada varmuus, ettet jätä minua. Muuten vielä käy niin, että kun minä rääkkään ruumistani ja sieluani sinun mieliksesi, joku ventovieras tulee ja sieppaa sinut minulta. Sitä en voisi kestää, ja siksi varoitan sinua. Jos niin käy, minä rikon sopimuksen ja painun suoraa päätä helvettiin.

Viimeinen lause pilasi kaiken. Rose piti vapauttaan suuremmassa arvossa kuin kenenkään tarjoamaa rakkautta, ja Charlien uhkaileva sävy nosti hänet täyteen kapinaan. Hän ponnahti kiihtyneenä seisomaan.

— Sydämeni on minun ja sen antaminen on omassa vallassani. Älä sulje itseäsi pois vaatimalla liikoja, sillä sinulla on vain serkun oikeudet minuun, etkä ikinä muuta saakaan ellet sitä ansaitse. Muista se, äläkä uhkaile.

Vähän aikaa näytti siltä kuin Charlie vastaisi leimahdukseen samalla mitalla, mutta seuraavassa hetkessä hän heittäytyi maahan Rosen jalkojen juureen niin kuin oli usein piloillaan tehnyt. Tällä kertaa hän oli vakavissaan ja hänen äänestään kuulsi totinen tunne, kun hän sanoi:

— Ei, älä aja minua pois! En totisesti ole kyllin hyvä sinulle, mutta sinä voit muokata minut millaiseksi tahdot. Tarvitsen vain kannustusta tehdäkseni itsestäni miehen, eikä sen voimakkaampaa kannustinta olekaan kuin sinun rakkautesi säilyttäminen.

— Ei se ole vielä sinun, aloitti Rose liikuttuneena, vaikka koko ajan tunsi olevansa kuin näyttämöllä, sillä Charlie teki elämän niin teatterimaiseksi, että hänen oli vaikea olla luonteva silloinkaan, kun oli täysin vilpitön.

— Anna minun sitten ansaita se. Neuvo vain kuinka, ja minä teen mitä tahansa. Jos sinä sysäät minut pois, on yhdentekevää milloin elämäni loppuu, sanoi Charlie.

Parrasvalojen takaa kohtaus olisi voinut olla vaikuttavakin, mutta jostain syystä se ei tehonnut ainoaan katselijaan, vaikkei tämä tiennyt syytä siihen. Sanat eivät kuulostaneet täysin vilpittömiltä, ja vaikka Charlien asento oli viehättävä, Rose olisi mieluummin nähnyt hänen seisaallaan. Rose ojensi kätensä, mutta sanoi niin tyynesti, että äänensävy ihmetytti häntä itseään vielä enemmän kuin Charlieta:

— Ole hyvä ja jätä tuo. En voi luvata vielä mitään, sillä minun täytyy kunnioittaa sitä miestä, jota rakastan.

Se sai Charlien nousemaan. Muisto siitä hetkestä, jolloin Rose antoi hänelle ruusun, tytön katse, hänen punastumisensa ja sanansa "minun tähteni" tulivat äkkiä elävästi Charlien mieleen; kun hän katsoi noita poispäin kääntyneitä kasvoja, tuntui kuin eilinen olisi jäänyt tavoittamattomiin. Vasta nyt Charlie lopullisesti tajusi mitä oli menettänyt.

Tämä tietoisuus vei värin hänen kasvoistaan, sillä hänen rakkautensa oli syvempi kuin Rose aavistikaan. Ja yksinkertaisen vilpittömästi Charlie sanoi:

— Sinä kunnioitat vielä minua, jos se vain on minun vallassani. En anna mitään lupauksia enkä pyydä niitä, mutta luota minuun, Rose, ja muista, ettet voi koskaan olla kenellekään yhtä rakas kuin minulle.

Charlie lähti. Rose jäi järjestelemään hyljeksittyjä kukkia veteen tarpeettoman huolellisesti ja pani pois rannerenkaan miettien:

— En käytä sitä ennen kuin tunteeni ovat samat kuin ennen. Silloin hän saa kiinnittää sen ranteeseeni ja minä vastaan hänelle myöntävästi.

11

PIENIÄ KIUSAUKSIA

— Voi Rose, minulla on jännittävää kertomista, sanoi Kitty Van Tassel hypähtäessään seuraavana aamuna vaunuihin, kun Rose tuli hakemaan häntä ostoksille.

Kittyllä oli aina 'ihan satumaisia' uutisia, ja Rose oli oppinut suhtautumaan niihin tyynesti; mutta tämänkertainen mielenilmaus oli aivan uutta, sillä huolimatta ulkona olevista uteliaista katselijoista ja välittämättä hiukkaakaan hattujen rutistumisesta Kitty kiersi kätensä Rosen kaulaan ja kuiskasi haltioissaan:

— Kulta pieni, minä olen kihloissa!

— Sehän hauskaa! Steven kanssa tietysti?

— Poika kulta, hän kosi oikein kauniisti eilisiltana, ja äiti on ihan suunniltaan ilosta. Kuule, millaisen morsiuspuvun minä hankkisin? pohti Kitty huolestuneen näköisenä.

— Kuinka sinä voit ruveta heti miettimään noin epäromanttisia asioita? Sulhastasihan sinun pitäisi toki ajatella eikä vaatteita, sanoi Rose nauraen, mutta kauhistellen moista tunteettomuutta.

— Tottakai ajattelenkin sulhastani, mutta hän ei halua olla kauan kihloissa, ja siksi minun on ratkaistava heti nämä tärkeät asiat.

— Steve tahtoo olla varma sinusta, kun sinä olet niin liukas olento. Hän pelkää että kohtelet häntä samalla tavalla kuin Jackson-poloista ja muita, keskeytti Rose heristäen sormea tulevalle serkulleen, joka melkein ylpeili kahdesta aikaisemmasta kihlauksestaan.

— Älä yhtään toru, sillä tiedän olevani oikeassa. Kunhan olet ottanut osaa seuraelämään yhtä kauan kuin minä, huomaat kyllä, että ainoa keino oppia tuntemaan mies on mennä kihloihin hänen kanssaan. Liehitellessään he jumaloivat rajattomasti, mutta kun he luulevat saaneensa toisen satimeen, silloin näkee millaisia lurjuksia he ovat, vastasi Kitty maailmaa kokeneen näköisenä.

— Surkea tulevaisuus Steve-raukalle, ellen minä vihjaa, että varoisi käytöstään.

— Voi lapsikulta, Stevestä minä olen varma. Kokemusteni jälkeen olen tarkkanäköinen ja tiedän että osaan vaivatta käsitellä häntä. Me olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä (Steve oli kahdenkymmenen ja Kitty kahdeksantoista) ja olleet koko ajan parhaita ystäviä. Sitä paitsi hän on miesihanteeni; en voisi sietää isoja käsiä ja jalkoja. Hän on paras tanssija jonka tunnen ja pukeutuu tyylikkäästi. Taisinkin ensimmäiseksi rakastua hänen nenäliinoihinsa, ne olivat ihan vastustamattomia pistäessään esiin hänen rintataskustaan, nauroi Kitty vetäen ison nenäliinan taskustaan ja hautasi pienen nenänsä sen poimuihin, joista levisi ilmoille ihana tuoksu.

— No, tuo kuulostaa lupaavalta, ja alan uskoa, että sinulla kuitenkin on hiukan tunteita, sanoi Rose hyvillään, sillä iloiset ruskeat silmät olivat äkkiä pehmenneet. Heleä puna lehahti Kittyn poskille, kun hän vastasi kasvot vieläkin puoliksi rakkaan nenäliinan peitossa:

— Tietysti minulla on ja paljonkin, mutta en yleensä kehtaa paljastaa niitä, kun nykyään on tapana suhtautua kaikkeen kovin yliolkaisesti. Voi Rose, sinun mielestäsi olin kai romanttinen hanhi eilisiltana, kun Steve kosi minua olohuoneessa, sillä minä ihan itkin. Hän tuli kauhean vakavaksi kun sanoin, etten muka välitä hänestä, mutta oli sitten kauhean kultainen, kun tunnustin totuuden. En tiennyt että hän aikoikaan kosia, mutta se kävi niin ihanasti eikä hän piitannut vähääkään, vaikka tiputtelin kyyneliä hänen paidanrintamukselleen. Eikö hän ollutkin kiltti, tavallisestihan Steve pahastuu kovin vaatteittensa tuhrautumisesta.

— Hän on oikea Campbell, ja hänellä on lämmin sydän. Jane-täti ei suinkaan suosi tunteilua, ja siksi Stevekin on saanut oppia peittämään tunteensa, mutta kyllä hänellä niitä on ja sinun pitää houkutella ne esiin, ei hupsusti, vaan niin että hän miehistyy ja vakavoituu.

— Minä koetan. En tunnustaisi tätä kaikille, mutta pidän hänestä juuri sen takia, ja me sovimme mainiosti yhteen. Muista ettet hiisku sanaakaan, jos tapaamme jonkun, sillä haluan pitää asian salassa ainakin viikon, lisäsi Kitty pujauttaen nenäliinan näkyvistä, kun vaunut pysähtyivät myymälän eteen, jossa he aikoivat käydä.

Rose lupasi mutta hymyili, sillä Kittyn omat kasvot paljastivat uutisen sanoittakin.

— Käydään ihan vain vilkaisemassa silkkejä. Kysele sinä minulta neuvoa valkoisten suhteen, ja minä katselen värillisiä. Äiti tahtoisi atlassilkkiä, mutta se on jo vanhanaikaista, ja minä olen päättänyt hankkia kaikkein paksuinta kohokuvioista mitä löydän, kuiskasi Kitty, kun he kulkivat pitkien myymäläpöytien ohi.

— Eikö tuo opaalinvärinen ole viehättävää! Minä olen varmaan liian tumma käyttämään sitä, mutta sinulle se sopisi erinomaisesti, lisäsi Kitty merkitsevästi syrjästä, kun Rose seisoi valkoisten silkkikankaiden keskellä ja hän puolestaan oli olevinaan kiinnostunut värillisistä.

— Mutta en minä oikeastaan tarvitse nyt uutta pukua.

— Mitä siitä, osta pois vaan, muuten kangas loppuu. Sinä olet pitänyt jokaista pukuasi jo niin monta kertaa, että sinun on pakosta hankittava uusi. Oi taivas, jos minulla olisi niin paljon taskurahaa kuin sinulla, hankkisin uuden puvun jok'ikisiin kutsuihin, Kitty vastasi katsellen kateellisena sateenkaaren väreissä välkkyviä kangaspakkoja.

Terävä-älyinen myyjä huomasi, että suunnitteilla oli häät, sillä kun kaksi nuorta tyttöä kuiskailee, hymyilee ja punastuu kaupassa ollessaan, myyjät vainuavat heti morsiusostoksia. Kooten silkit tottunein käsin myyjä piteli niitä nähtävinä ja huomasi ensi silmäyksellä kumpi oli morsian, kumpi ystävätär; Kitty nimittäin syventyi tutkimaan valkoisen silkin poimuilemista niin hartaana, ettei siitä saattanut erehtyä, Rose taas silmäili opaalinväristä kuin olisi tuskin kuullut mitä imelä ääni puheli:

— Todella hieno kangas, vasta saapunut, Pariisin viimeistä muotia; erittäin harvinainen väri, sangen arka, kuten neiti sanoo, mutta hurmaava vaaleaveriselle.

Kangas oli todella kaunista, ja äkkiä Rose oli näkevinään sen pukuna yllään. Vaalea silkki kimmeltäisi hennon pitsin läpi kuin jääkukkien takaa; puvussa olisi antiikkisaiheiset koristeet, ja kaikki asusteet olisivat niin täydelliset kuin vain aikaa, hyvää makua ja rahaa säästelemättä voi hankkia.

Rose katseli kaunista silkkiä ja koetti arvailla, mitä Charlie sanoisi, jos hän ilmestyisi tämän eteen yllään tuo unelmapuku; opaalinväri toi mieleen aamuruskon, johon Charlie usein häntä leikillään vertasi. Rosella oli jo paha olla eilisen kohtauksen takia. Hän ei voinut peruuttaa sanojaan, sillä hän tarkoitti niillä täyttä totta, mutta hän tahtoi olla ystävällinen Charlielle ja osoittaa, ettei ollut tyystin menettänyt luottamustaan häneen. Charlieta ilahduttaisi, jos hän pyytäisi tätä saattajakseen Kittyn tanssiaisiin. Ne tulisivat olemaan Rosen huvittelukauden viimeiset, siksi Rose halusi nauttia niistä, ja hän tiesi, että hyvät välit Charlien kanssa lisäisivät hauskuutta. Hän tarttui välkkyvään kankaaseen, jota esiteltiin kovin houkuttelevasti, ja oli jo aikeissa ottaa sitä, kun kuuli takanaan kysyttävän irlantilaisittain:

— Anteeksi, missä päin pumpulikankaita myydään? Katsahtaessaan taakseen hän näki pienen nöyrän naisen, joka näytti olevan aivan ymmällään jouduttuaan tällaisten ylellisyystavaroiden keskelle.

— Alakerrassa, vasemmanpuoleinen osasto, vastasi myyjä kärsimättömästi viitaten samalla niin epämääräisesti kädellään, että kysyjä joutui entistä enemmän ymmälle.

Rose huomasi naisen neuvottomuuden ja sanoi ystävällisesti:

— Minä tulen näyttämään teille.

— Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä; mutta olen ihan outo täällä eikä minun olisi pitänyt tullakaan. Mutta sanoivat että täältä saisi kangaspalan huokeammalla kuin pikkupuodeista, selitti nainen vaatimattomasti.

Rose vilkaisi uudelleen naista ja näki huolekkaat väsyneet kasvot villahuivin suojassa, näki paljaat, punoittavat kädet, jotka pitelivät ohutta käsilaukkua ja kirjavaa flanellitilkkua, jollaisesta tehdään pikkulasten vaatteita — ja tuo näky liikutti hänen sydäntään. Hän oli aikonut vain näyttää tietä, mutta mielijohdettaan seuraten hän kulkikin yhä edemmäs kuunnellen vaimoraukan huolia. Niinpä he laskeutuivat yhdessä pimeämpään alakertaan, minne elämän välttämättömät tarvikkeet pakenevat yläilmojen valoisilta paikoilta.

Hienon neidin seurassa rouva Sullivanin kaupanteko olikin varsin helppoa; hänen pieni flanellipalansa kasvoi moniksi metreiksi erivärisiä kankaita, eikä nuhjaantunut rahakukkaro ollut entisestään ohentunut. Pyyhkien silmiään nainen lähti, eivätkä vähäistä kohtausta huomanneet muut kuin kivikasvoinen myyjä, joka ei kielinyt.

Mutta Rosen palatessa yläkertaan kauniit tavarat olivat ihan yhtä houkuttelevia kuin ennenkin, ja hän halusi nyt entistä kiihkeämmin tuota opaalinväristä silkkiä. Ehkä Rose olisikin ostanut sitä, ellei hänen luokseen olisi ratkaisevalla hetkellä saapunut hyvä enkeli. Hän tuli vanhan pyylevän rouvan hahmossa, ystävällisiä kasvoja ympäröivät hopeanharmaat kiharat ja sangen vaatimaton päähine.