Front matter

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KUN ME OLIMME TYTTÖJÄ

Kirj.

Sarah Doudney

Englanninkielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Kariston Nuorisonkirjoja 8.

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1918.

"Kuin eilispäivää muistelen mä tyttövuosiamme."

Vanha laulu.

SISÄLLYS:

1. Muutamia tytöistä. 2. Jennetin sukulaisista. 3. Haastelu puutarhassa. 4. Tapaturma. 5. Ensimäinen ero. 6. Jennetin koettelemukset. 7. Charlotten vihamielisyys. 8. Retkeily. 9. Hurja teko. 10. Tikkaiden lainaaminen. 11. Horjahdus. 12. Heltyminen. 13. Kielletyillä poluilla. 14. Lisätodistus. 15. Epäsuosiossa. 16. Charlotten pyyntö. 17. Täysi tunnustus. 18. Helmaystävät. 19. Kohtaloiden kirja. 20. Kotiintulo. 21. Pelon aiheita. 22. Viimeinen kohtaaminen. 23. Päätös.

1. luku.

Muutamia tytöistä.

On syyskuun iltapuoli, kultalehvät kimaltelevat ja taivas on tyyni. Eläintieteellisen puutarhan kukkalavat välkkyvät syksyn rikkaassa, syväsävyisessä väriloistossa. Penkin päässä, vähän matkaa isoimpien karhujen häkeistä istuu nuori nainen, nähtävästi kirjaan syventyneenä, ja saman penkin toisessa päässä on kaksi viisitoista- tai kuusitoistavuotiasta tyttöä hartaassa keskustelussa.

"Mitä pidät hänestä?" kysyy toinen näistä, päättäväisen näköinen tumma tyttö, jonka oranssinvärinen silkkinen kaulahuivi lieventää mustan takin koruttomuutta. "Jos sinua pyydettäisiin häntä kuvailemaan, niin mitä sanoisit?"

"Sanoisin, että hän on aivan moukkamainen."

"Minä sanoisin, että hän on täysi tolvana."

"Charlotte!" virkahtaa lukeva nainen hyvin tyynellä äänellä.

"Mitä niin, neiti Thornhill?"

"Toivon, etten koskaan kuule sinun toistavan tuota epäystävällistä ja epänaisellista lausetta."

Charlotte Ashleyn ruskeat posket leimahtavat, ja sekunniksi hänen silmänsä säkenöivät uhmaa. Jos neiti Thornhill olisi sanonut vain "epäystävällistä", hän olisi voinut sen tyynesti kestää; mutta "epänaisellinen" oli sietämätöntä! Saattoiko joku Ashley koskaan olla epänaisellinen?

On kuitenkin aivan mahdotonta yrittää riidellä neiti Thornhillin kanssa. Hän on nuorempi muita opettajattaria ja on ollut täysihoitola-opistossa vasta kuusi kuukautta; mutta rouva Mayfield tahtoo ehdottomasti säilyttää arvovaltansa kaikessa. Sitäpaitsi on tuossa nuoressa naisessa itsessään joku hiljainen voima, mikä tekee mahdottomaksi kohdella häntä epäkunnioituksella. Kuvailemattomalla tavalla hän kykenee herättämään kuuliaisuutta — sellaista tottelevaisuutta, mihin taivutaan mielihyvällä, kunnioituksella ja rakkaudella.

Lausuttuaan moitteensa, neiti Thornhill kumartui jälleen kirjansa yli; ja lyhyen äänettömyyden jälkeen tytöt alkavat uudelleen jutella.

Charlotte Ashleylla on aina paljon puhuttavaa varsin monista asioista; ja Pamela Rye on hänen mielitoverinsa. He ovat hyvin sopiva pari, sillä Charlotte kuuntelee mielellään oman äänensä sointua, kun Pamela sitävastoin paljoa kernaammin tahtoo olla vaiti. Hänen koulutoverinsa väittävät, että hän on liian veltto puhuakseen; mutta kuitenkin hän kuuntelee ja muistaa paljon siitä, mitä hänen kuullensa sanotaan.

Hän on sievä — hyvin sievä, sanovat jotkut hänen ystävänsä, — ja hänen kauneutensa on sitä lajia, jonka kaikki tunnemme. Hänen tuttavapiiristään voi löytää ainakin pari kolme tyttöä, jotka ovat hyvin Pamelan näköiset. Hän on melkein liian hoikka, eivätkä hänen kasvonsa olleet erittäin ilmeikkäät; mutta ei taas voi olla ihailematta hänen hienoa kyömynenäänsä, kirkkaan sinisiä silmiään ja omenankukilta hohtavaa hipiäänsä.

"Katsohan tuota tyttöä!" huudahtaa Charlotte äkkiä, naurahtaen hillittömän huvitettuna. "Neiti Thornhill, jos olette vihainen, en sille mitään voi. Katsokaa häntä itse — katsokaa, kuinka hän tuijottaa tuohon häkkiin! Kuvittelen kuulevani hänen huudahtelevan kuin paimentyttö kuninkaan linnassa: 'ihmeellisempää!' Yhä ihmeellisempää!"

Neiti Thornhill kohottaa silmänsä, hymyilee, eikä ole ollenkaan vihainen.

"Tosiaankin, siltä se vähän näyttää", sanoo hän nousten ja mennen kuin loihdittuna katselevaa olentoa kohti. "Päätäni rupeaa melkein huimaamaan aina, kun katselen kauan tuota suurta mustaa karhua; se ei koskaan käänny lyhyttä rataansa kiertäessään eikä koskaan hetkeksikään pysähdy. Rakas tyttöseni, eikö se sinusta muistuta pahaa unta?"

Lausuessaan viime sanansa hän laskee kätensä haltioituneen oppilaansa olalle. Vastatullut tyttö hätkähtää, kohtaa hymyilevät silmät ja vastaa sitten ujostelematta:

"Kyllä, niin luulen. Se tuo mieleeni prinsessan aasinpäällä varustetun kosijan. Tämä on hauska paikka, neiti Thornhill; toivon, että saamme tulla tänne hyvin usein."

"Oh, kyllä hyvin usein. Puutarha on sinulle uutta, eikä se pitkään aikaan menetä tenhoaan."

"Kaikki on uutta", sanoo tyttö hiukan huoahtaen, ja pilvi häilähtää äkkiä noille kukoistaville nuorille kasvoille. "Minä näetten", lisää hän epävarmasti, "en voi olla tuntematta, että vanha ja tutunomainen on parasta."

"Niin on minustakin", vastaa opettajatar; ja jos tarkkakorvainen Charlotte Ashley olisi ollut kuulemassa, hän olisi heti huomannut heikon värähdyksen hänen äänessään. "Mutta, Jennet, ethän ole menettänyt mitään entisistä. Vielä palaat kotiisi ja tapaat kaikki aivan samoillaan."

"Ah, jospa voisi olla siitä varma!" sanoo Jennet Fowler, katsahtaen neiti Thornhillin kasvoihin isoilla, vakavilla, harmailla silmillään. "Kaikista enin pelkään muutosta. Tahdon, että kaikki pysyisi paikallaan; ja kuitenkin tiedän, etten voi menetellä kodissani niinkuin oli tapani menetellä nukkehuoneessani — järjestää kaiken parhaan makuni mukaan ja olla aivan varma, että kaikki pysyisi sellaisena."

"On Eräs, joka määrää kaiken sekä taivaassa että maan päällä", lausui neiti Thornhill vastaukseksi kaihomieliseen katseeseen. "Meidän tulee jättää Hänen haltuunsa kaikki, mikä meille on arvokkainta. Emmekä saa unhoittaa, että Hän on Isä, joka tahtoo meidän Häneen luottavan."

Hiukan väsyneinä toisiinsa Charlotte ja Pamela nousevat kuin yhteisestä sopimuksesta penkiltään ja kävelevät verkalleen opettajattaren luo. Heidän mielestään tämä uhrautuu aivan tarpeettomasti uudelle oppilaalle; ja varsinkin Charlotte on taipuvainen pikkuiseen kateuteen, jos neiti Thornhill kiinnittää liian paljon huomiota uusiin tulokkaihin.

"Hän tekee tuon Fowlerin tytön aivan itserakkaaksi, jos hän kovin paljon hänestä huolehtii", kuiskaa hän Pamelalle. Ja Pamela avaa ja sulkee sinisilmänsä myöntymyksen merkiksi.

"Jos neiti, hm… Fowler on saanut kyllikseen karhuista", alottaa Charlotte, oivallisesti matkien veljeänsä kapteeni Ashleyä, "emmekö mielestänne voisi lähteä kotiin, neiti Thornhill?"

"Oletko valmis tulemaan, Jennet?" kysyi opettajatar ystävällisesti.

"Kyllä… kyllä, jos te sitä haluatte; mutta tahtoisin pikimältään katsoa biisonia."

"Se käy helposti päinsä, lapseni; biisonin karsina ei ole kaukana." Ja neiti Thornhill astuu edellä karjavajoille vievää tietä.

"Aika kiusankappale", mutisee Charlotte, joka kulkee perässä Pamelan kanssa.

"Oi, onko täällä todellakin karju?" [Englanninkielen sanat bore (kiusankappale) ja boar (metsäkarju) äännetään samalla tavalla. Suom.] kysyy Jennet kääntyen pelokkaan uteliaana uusien koulutoveriensa puoleen.

"Niitä on joukottain", vastaa Charlotte. "Ne ovat päästetyt irralleen puistoon ja samoilevat ympäriinsä, missä haluavat."

Kaikki neljä nauravat hilpeästi niinkuin nuoret ihmiset kernaasti nauravat hyvin lauhkealle leikille. Mutta Jennetin posket kuumottavat, ja polttava puna viipyy hetkisen hänen kasvoillaan. Kodissaan hän ei koskaan hävennyt olla pikkuisen hupakko; mutta täällä hän tuntee, että joku aina vaanii hänen virheitänsä, ja että Charlotten ja Pamelan nauru ei ole aivan yhtä hyväluontoista ja hempeätä kuin entinen kodin hilpeys.

Mutta vaikka hän hiukan aavistaakin, että hänen selkänsä takana irvistellään, hän kuitenkin nauttii biisonin näkemisestä. Se on kyllin ystävällinen tullakseen puisen hökkelinsä ovelle ja näyttääkseen, kuinka se osaa töllistellä. Neiti Thornhill antaa tytön katsella hetkisen; ja sitten he lähtevät eläintarhasta ja kävelevät kotiin päin päivän hämärtyessä.

Osan tiestä he ajavat raitiovaunulla ja kun he vihdoin pääsevät Brunswickin torille, tuntuu teen ja voileipien ajatteleminen Jennetistä hyvin tervetulleelta. He astuvat sisään korkeaan muuriin lävistetystä rautaportista, mikä saa maalaistytön ajattelemaan luostaria, ja kulkevat hiekoitettua, syksyn varisseiden lehtien peittämää käytävää pitkin rakennuksen ovelle.

Niin vakavalta ja yksitoikkoiselta kuin Pyhän Annan opisto ulkopuolelta näyttääkin, on siellä sisällä aina iloista ja hilpeätä. Maatilan talonpoikaiseen kodikkuuteen tottunut Jennetkään ei näe mitään synkkää näissä mukavissa suojissa, ja rouva Mayfieldillä, laitoksen johtajattarella, taas on niin vaikuttavan äidillinen sävy, että se saa ujot tytöt heti reipastumaan. Vielä parempi, hänen laajassa povessansa sykkii oikea äidin sydän, eikä kukaan ole liian arka uskomaan huoliansa hänen auliiseen korvaansa. Pieniksi, vähäpätöisiksi suruiksi niitä jotkut nimittäisivät, keveiksi heinäsirkan kuormiksi! Mutta rouva Mayfield tietää nuorten uskovan, että jokainen suru on ikuinen, ja katselevan toivottomasti sumein silmin tulevaisuuteen, jota heidän nykyisten huoltensa pilvi tummentaa. Hän ymmärtää kokemattoman sydämen epätoivoisen huudon: "Minä en enää koskaan tule onnelliseksi!" Myöhemmin tuo sama sydän elämän toistuneista koetuksista viisastuneena voi sanoa: "Tie näyttää nyt pimeältä, mutta kyllä se käy valoisaksi jälleen, kunhan olen kulkenut kauemmaksi."

Mutta vaikka Pyhän Annan opisto on todella hupaisa, Jennet Fowlerin ajatukset kääntyvät surumielin ja kaivaten takaisin etäiseen maalaiskotiin.

Äänekäs kellonsoitto kutsuu teelle; mutta hetkiseksi hän viipyy käytävässä erään puutarhaan antavan ikkunan luona. Ja näiden Lontoon puiden, noiden savuttuneiden seinien ja tuon hämärän taivaan asemasta hän näkee punoittavan iltaruskon hehkuvan kummulta metsän läpi isän peltosarkojen takaa ja tutunomaisten hahmojen palaavan kotiin laidunmaan yli.

— Ah, — huoahtaa hän pyyhkien kyyneleen, — tavannenkohan todellakin kaiken samanlaisena, kun pääsen kotiin? Miten iloinen… miten sanomattoman iloinen olisinkaan, jos voisin kohottaa vanhan oven säppiä ja vilkaista sinne sisälle heidän luokseen tänä iltana!

2. luku.

Jennetin sukulaisista.

Fowlerin perheelle Chestnutin vuokratilalla Devonshiressa ei koskaan ollut onnistunut koota varallisuutta, vaikka sen jäsenet olivat ahkerasti uurastaneet sukupolvesta sukupolveen.

Ei mikään maatila koko seudulla tarjonnut niin selvää todistusta huolenpidosta ja toimeliaisuudesta.

Maanviljelijä Fowlerin pellot olivat aina hyvin hoidetut kuin puutarha; rikkinäistä aitaa tai tasaiseksi leikkaamatonta pensasriviä ei näkynyt missään; maata viljeltiin aina taitavasti ja vuokra suoritettiin oikealla ajalla. Ja kuitenkin Fowlerit vuosien vieriessä tulivat ilmeisesti yhä köyhemmiksi.

Asia oli niin, että heidän tulonsa pysyivät ennallaan menojen karttuessa. Oli kahdeksan lasta tuossa somassa pienessä maatalossa, joka oli tarjonnut suojaa useille Fowlerin sukupolville. Kaksi poikaa ja kuusi tytärtä — kaikki vahvoja ja tukevia paitsi yhtä — oli elätettävinä, vaatetettavina ja hoivattavina, eikä ollut ihme, että isä ja äiti toisinaan kävivät perin levottomiksi heidän tulevaisuudestaan. Eikä myöskään kummastuta, että Brambletreen kunnon ihmiset kyselivät toisiltaan: "Miksei rouva Belfont tee mitään Chestnutin vuokratilan asukkaiden hyväksi?"

Tietysti ei heidän ollut tarvis haastella naapuriensa asioista; mutta ylimalkaan he kaikki olivat hyväluontoisia ahertajia, jotka katselivat Fowlereja vilpittömällä myötätunnolla; ja uskoen yhä vanhaan sananparteen, että veri on vettä sakeampaa, he ihmettelivät, ettei rouva Belfont osoittanut syvempää harrastusta sisartansa, rouva Fowleria kohtaan.

Rouva Fowleria itseänsä — tuota huolellista ja monien seikkojen rasittamaa naista — loukkasi hänen sisarensa välinpitämättömyys enemmän kuin hän koskaan huoli tunnustaa. Hänestä tuntui toisinaan, että oli kulunut vain lyhykäinen aika siitä, kun hän Judithin kanssa istui työssä, kääntäen vanhoja pukuja, korjaillen, paikaten ja parsien, kuten sadat muut köyhät papintyttäret ovat tehneet ikimuistoisista ajoista. Hyvin köyhä pappismies oli Judithin ja Kate Mauricen isä tosiaan ollut; mutta tytöt olivat käyttäneet pienet apuneuvonsa parhaansa mukaan ja rakastaneet lujasti toisiansa.

Mutta jos köyhyys yhdistää, varallisuus usein eroittaa. Kun Judith meni naimisiin rikkaan lakimiehen, herra Belfontin kanssa, hän huomasi pian, että hänen puolisonsa aikoi vaatia osakseen kaiken hänen huolenpitonsa ja huomionsa. Mies oli paljoa vanhempi häntä itseänsä; ja pari vietti hiljaista, itsekästä ja upeata elämää isossa talossaan Parkleyn vanhassa markkinakaupungissa. Brambletree oli ainoastaan kahdentoista penikulman [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä. Suom.] päässä Parkleystä; mutta Fowlerin lapsia ei koskaan kutsuttu vierailemaan täti Judithin luo. Belfont-eno ei juuri pitänyt nuorisosta ja riemuitsi aina siitä, ettei hänellä itsellänsä ollut lapsia.

Mutta herra Belfontin kuoltua ja lesken jäätyä melkoisen omaisuuden ainoaksi haltijattareksi luonnollisesti odotettiin, että rouva lähestyisi sisartaan ja hänen perhettänsä.

"Nyt kun Belfont on poissa, Judith varmaan tahtoo meitä useammin tavata", sanoi rouva Fowler. "Hän tuntee itsensä kyllä yksinäiseksi suuressa talossaan, nais-rukka."

"Älä ole siitä niin varma", vastasi maanviljelijä. "Jos hän olisi sinua kaivannut, hän olisi etsinyt seuraasi jo kauan sitten."

"Mutta hänen puolisonsa oli perin vaativainen mies ja hallitsi häntä täydellisesti, Robert."

"Niin, niin; mutta kun on tahtoa, on tavallisesti keinojakin."

"Ihmisten täytyy toisinaan uhrata oma tahtonsa", sanoi rouva Fowler hiukan kiusaantuneena miehensä epäilevästä äänestä: "Sinä, Robert, et itse ole tyranni, etkä aavista, kuinka jyrkkiä sellaiset voivat olla."

"Totta kyllä, Kate. Mutta rouva Belfont on kovaluontoisempi nainen kuin sinä; ja luullakseni hän olisi vetänyt vertoja herralleen ja mestarilleen, jos olisi tahtonut."

Rouva Fowler mietti.

"Niin", myönsi hän vihdoin, "Judithilla on lujempi tahto kuin minulla, ja aina hän ennen onnistuikin pitämään oman päänsä. Mutta, Robert, hän oli hellä sisar ennen avioliittoansa, enkä voi uskoa, että hänen rakkautensa minuun koskaan on sammunut."

"En sano, että se on sammunut. Mutta minä uskon, että sisarenrakkauden, kuten kaiken muunkin, voivat rikkaruohot tukehduttaa. Ja itsensä hemmoittelu, laiskuus ja saituus ovat rikkaruohoja, jotka kasvavat tiheinä ja vahvoina, varsinkin kun ovat saaneet vuosikaudet versoa."

Rouva Fowler mietti taas ja katsahti vakavasti puolisoonsa. Tämä ei suinkaan ollut suuri puhuja, mutta toisinaan hän kummastutti vaimoaan pukemalla ajatuksensa tehokkaaseen muotoon; ja kokemus oli rouvalle vakuuttanut, että hänen arvosteluunsa yleensä voi luottaa. Mutta tässä tapauksessa hän hartaasti toivoi miehensä olevan väärässä.

Rouva Fowler oli aina uskotellut itselleen, että herra Belfont oli ainoana syynä Judithin välinpitämättömyyteen. Jos puoliso joutuisi pois (niin hän oli ajatellut), vaimon sydän kääntyisi rakastavaisena takaisin nuoruutensa toveriin. Hän muistaisi, että Kate-sisko oli hänen ainoa sukulaisensa maan päällä, eikä aikaakaan, kun hän iloisesti ja hartaasti tottelisi vanhojen tunteiden voimakasta ääntä.

Keskustelu Fowlerin kanssa toi ensimäisen epäilyksen häivän vaimon mieleen. Hän ei tahtonut uskoa, että miehensä oli oikeassa; ja kuitenkin hän yhdeksässä kymmenestä tapauksesta oli nähnyt hänen ennustustensa käyvän toteen. Fowler ei tosin ollut nimenomaan sanonut, että Judith yhä laiminlöisi sisartansa; mutta rouva tiesi, ettei hänen miehensä siltä taholta mitään odottanut. Fowler ei tahtonut rohkaista vaimonsa toiveita. Ilmeisesti hän uskoi, että Judith Belfont oli sulkeutunut itseensä eikä halunnut kenenkään tungettelevan mukavaa elämäänsä häiritsemään.

Kuinka hänen elämänsä saattoi olla hauskaa? Rouva Fowler tunsi, että hän itse, vaikka olikin monien huolien alainen ja monien levottomuuksien ahdistama eli tuhat kertaa onnellisempana kuin sisarensa. Hänellä oli puoliso, jota hän kaikesta sydämestään rakasti, ja lapsia, jotka häntä melkein jumaloivat. Hänen pienoismaailmassaan ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Jokainen sopukka oli hellyyden täyttämä. Mutta poloisella rouva Belfontilla ei ollut mitään tällaisia siunauksia. Rakkaudella oli ollut vain varsin vähäinen osa hänen elämässänsä. Sen asemasta hän oli lohduttautunut kaikella sillä loistolla, minkä rahalla voi ostaa.

— Mutta se ei koskaan voi tyydyttää häntä, — ajatteli rouva Fowler.

Hän oli väärässä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Judith Belfont todellakin tyytyi rikkautensa tuottamaan onneen eikä ikävöinyt mitään muuta. Alussa, mutta siitä oli jo pitkä aika, hän oli tuntenut korkeammankin luonteensa vaatimuksia — sellaisen kaipuuta, mikä on rahatta ja hinnatta ostettava. Mutta sitten tämä kaipaus tukehtui, velttouden ja itsekyllyyden rikkaruoho alkoi kasvaa ja kuten maanviljelijä oli sanonut, se oli kasvanut tiheäksi ja vahvaksi.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat; eikä uhkeassa leskeydessään elävä rouva Belfont vieläkään näkynyt laisinkaan muistavan sisariansa. Rouva Fowlerin hellään osanotto-kirjeeseen hän oli vastannut surukortilla, jossa (kuten sellaisten korttien laita usein on) oli mitä sopimattomin teksti vainajan muistoksi. Ja sitten seurasi äänettömyys — keskeyttämätön äänettömyys — ja maanviljelijän vaimo koetti turhaan salata pettymystänsä ja tuskaansa.

"Luulin, että hän auttaisi meitä, Robert", sanoi hän miehelleen. "Mutta en ainoastaan toivonut apua, vaan tahdoin ilostuttaa hänen elämäänsä; senhän täytyy tuntua perin synkältä. Tahdoin, että hän näkisi lapseni ja saisi osansa niiden hellyydestä. Ja, oi, minä haluaisin jutella vanhoista, vanhoista päivistä pappilassa."

"Pelkäsin, että se koskisi sinuun, rakkaani", vastasi herra Fowler surumielin. "Sinulla on hellä sydän, Kate! Ja kaikki sinun hellyytesi ja myötätuntosi on pysynyt hereillä, näetkös, kun hänen sydämensä tunteet sensijaan ovat uinuneet sikeätä unta. Millainen se satu taas olikaan, josta lapset pitävät niin paljon? Eikö siinä kerrottu jotakin pojasta, joka vietiin pois lumipalatsiin ja joka ei siellä ollenkaan huomannut, että oli vilusta sininen?"

"Kyllä; Jennet sitä aina lueskelee nuoremmille lapsille."

"Niin, tuo poika muistuttaa sisartasi. Hän ei ollenkaan aavista istuvansa jäisen järven keskellä sydän hyytyneenä. Hän tuntee elämänsä aivan mukavaksi, vakuutan sinulle. Sinun, rakas Kate, ei tule sitä seikkaa enempää murehtia, vaan sinun on jätettävä hänet omiin oloihinsa."

"Minä yritän", vastasi rouva Fowler säveästi. "Mutta se on vaikeata, Robert — se on tosiaan hyvin vaikeata. Minä rakastan häntä yhä."

3. luku.

Haastelu puutarhassa.

Mutta sittenkään eivät Kate Fowler ja Judith Belfont olleet määrätyt iäksi elämään erillään loisistansa. Kuitenkin tapasivat he toisensa vasta sitten, kun edellinen jo oli kaikessa hiljaisuudessa menettänyt viimeisenkin toivonsa yhtymisestä; ja silloinkaan kohtaus ei ollut mitenkään heidän itsensä järjestämä.

Eräänä suvisena iltapäivänä rouva Fowler Katherine-tyttärensä kanssa lähti katselemaan kukkasiansa ja lepäämään ahkeran aamun jälkeen. Kello oli neljä, teepöytä oli katettu, ja maanviljelijä palasi poikansa Derrickin kanssa peltotöistä. Huoneusto monine päätyineen ja savupiippuineen sijaitsi herttaisessa monenlaisten ruusujen reunustamassa ja matalan, huolellisesti leikatun pensasaidan suojaamassa vanhassa puutarhassa. Oli kesäkuu ja ruusut heloittivat ihanimmillaan, vaaleanpunaisina, kermanvärisinä, tulipunaisina ja tummina kuin rubiinit. Ne tekivät koko tarhan värin ja tuoksun paratiisiksi.

Puutarhan halki kulki kapeita, ruohoisia polkuja pengerten välillä; täällä nähtiin iso hyödyllisillä keittiökasveilla istutettu neliö, tuolla oli pieni tilkku säästetty lapsien lempikukkia varten; ja vanhanaikainen lavendeli, jota Fowlerit aina olivat rakastaneet, kiersi tiheänä, helttaisena reunuksena kaalisarkaa. Mehiläisiä surisi kaikkialla; linnut livertelivät ja visertelivät rakennuksen muratin verhoamilla seinillä; sirot pensasaidat sulkivat sisälleen pyhitetyn paikan, jossa oli päiväpaistetta ja vallitsi leppoinen rauha.

Nojaten hellästi tyttärensä käsivarteen ja verkalleen astuen ruusupensaiden vierustaa rouva Fowler ajatteli, kuinka ihanaa elämä oli tällä vanhalla rakkaalla maatilalla. Hän rakasti täällä jokaista sopukkaa, joka puuta ja kukkasta, mikä täällä kasvoi, rakennuksen takamusta varjostavista pähkinäpuista julkisivua kiertevään villiin viiniköynnökseen, joka riippui isoina röykkiöinä olkikattoisen ovikäytävän yli. Jos heillä vain olisi enemmän rahaa, he eivät mitään muuta kaipaisi.

"Miten lohdullista on, että Martin on saanut toimeentulon!" virkkoi hän pukien äkkiä syntyneen ajatuksen sanoiksi.

Martin Fowler, heidän vanhin poikansa oli äsken päässyt pehtooriksi herraskartanoon ja nautti varsin hyvää palkkaa. Hän asui yhä vanhempiensa katon alla ja kykeni nykyisin maksamaan ylläpidostansa, kun taas hänen nuorempi veljensä Derrick oli asettunut hänen paikalleen kotitöissä.

"Emme koskaan toivoneet voivamme säilyttää häntä luonamme", sanoi Katherine loistavin silmin. "Kovin usein kiusaannuimme ajatuksesta, että oli Martinista erottava, ja kuitenkin säästyimme siltä surulta!"

"Katherine, sinä olet minun kaltaiseni", huudahti äiti, lempeästi puristaen tytön käsivartta. "Sinä pelkäät eroa enemmän kuin mitään muuta. Rukoukseni on aina ollut, että saisimme elää yhdessä, vaikka ajat ovatkin ankarat. Mutta sinä tiedät, mikä minulle enimmin levottomuutta aiheuttaa."

"Tyttöjen kasvatus, äiti. Se on pääsurujasi, eikö olekin?"

"Niin on. Jos olisin ollut yhtä taitava kuin tätisi Judith, minun ei tarvitsisi olla laisinkaan levoton. Mutta eihän minua koskaan opiskelu viehättänyt; rakastin aina neulaa enemmän kuin kirjojani, ja pelkään tuhlanneeni tilaisuuteni. Judith kykeni oppimaan mitä tahansa. Minä en. Kaikki läksymme tuntuivat minusta raskailta ja vaikeilta. Se on kovin surkuteltavaa."

"Mutta, äiti, me emme tahtoisi, että olisit toisenlainen."

"Muutamissa suhteissa haluaisin olla toisenlainen. Muistini ei koskaan ollut varsin hyvä, ja nyt olen unohtanut senkin vähän, minkä tyttönä opin. Minä näet osaan opettaa tytöilleni ainoastaan ihan jokapäiväisiä asioita. Sinä olet minunlaiseni, Katherine; et pidä rahtuakaan opinnoista etkä niihin vastedeskään viehäty. Mutta Jennet janoo tietoja, ja on vaikeata häneltä niitä kieltää."

"Jennet kummastuttaa minua toisinaan", huomautti Katherine, ja hänen huulillaan värähti eräs niitä harvoja hymyjä, jotka tekivät hänen vakavat kasvonsa niin miellyttäviksi. "Hän poimii tietoja niinkuin linnut noukkivat ravintoansa. Ja hän tietää todellakin hyvin paljon, äiti."

Rouva Fowler pudisti päätänsä.

"Rakas tyttöni, sinä et tunne sivistynyttä maailmaa", vastasi hän murheellisesti. "Jennet-rukan tietovarasto on todellisuudessa perin pieni, vaikka se täällä näyttää suurelta, kun sinä olet niin herttaisen tietämätön. Mutta jos voisimme hankkia hänelle täysipitoisen kasvatuksen, hän luullakseni loistaisi."

"Ja hän voisi opettaa toisia", huokasi Katherine. "Hilarynkin olisi hyvä oppia enemmän; hän on teräväpäinen ja sukkela."

"Liiankin sukkela, pelkään. Emme saa jättää hänen nokkaviisauttaan huomaamatta, Katherine; se on toisinaan hupaisaa, mutta hillitä se täytyy. Ellenillä näkyy olevan taipumuksia samaan suuntaan."

"Ketään meistä ei voi verrata Mabeliin", sanoi Katherine miettivänä. "Hän on vain lapsi, vastikään täyttänyt kaksitoista, mutta ajatteles hänen taloudellista kykyään! Pelkällä katseellansa olen nähnyt hänen vaientavan Hilaryn."

Rouva Fowler oli ääneti, ja sanomattoman murheellisuuden varjo häilähti hänen kasvoilleen. Hän oli pysähtynyt rakkaimman ruusupensaansa eteen, mutta vaikka se oli kukkien peittämä, hän ei huomannut niiden kauneutta. Miksi he hetkinen sitten olivat puhuneet eroamisista? Eikö Mabelin kadottamisen pelko alituisesti järkyttänyt heidän onnensa perusteita?

Ison perheen jäsenien keskuudessa on usein joku "enkeli", ja Mabel oli Fowlerien enkeli — tyttö, joka syntymästään asti oli ollut heikko. Toiset olivat terveitä ja tukevia, mutta eivät koskaan unohtaneet Mabelin heutoutta, ja, kuten Katherine oli sanonut, tämän voiman tunsi ja tunnusti Hilarykin, vaikeimmin ohjattava heistä kaikista.

Seisoessaan silmät sumeina ruusuja katselemassa äiti ajatteli sitä alituista lempeyttä, joka oli tehnyt Mabelin hänen sydämelleen niin rakkaaksi. Hän muisti tämän herttaisen lapsen suloisen esiintymisen, mieluisat puheet ja tyynen kärsivällisyyden sekä mietiskeli, miten hän jaksaisi kantaa eroamisen.

Hänen mielensä huojentui, kun Katherine taas puhui käytännölliseen sävyyn ja palautti hänen ajatuksensa elämän jokapäiväisimpiin asioihin.

"Tytöt kasvavat hyvin nopeasti, äiti", hän sanoi; "Hilary ja Mabel ovat molemmat pitkiä ikäisikseen ja heidän on pian saatava uudet puvut. Heidän paraat hameensa ovat jo aivan kuluneita."

"Lapsi parat", vastasi rouva Fowler; "miten hauskoilta he näyttäisivätkään sellaisissa kermanvaaleissa pukimissa kuin on Ellwoodin lapsilla! Ja miten helppoa täti Judithille olisi lähettää heille sieviä vaatteita!"

Katherine ei ollut pahoillaan, että oli kääntänyt äitinsä ajatukset toiselle taholle. Pieni huoli on hyödyksi, milloin se häätää mielestämme suuren surun. Ja juuri silloin kuului kukkatarhaa hedelmäpuutarhasta eroittavan matalan aidan takaa miesten ääniä, ja eteisestä kajahti heleä tytönnauru.

"Isä ja Derrick tulevat teelle", sanoi äiti kääntyen rakennusta kohti; "ja tuolla leikkii Ellen kissanpoikien kanssa, ja Lucy on sitonut nukkensa myssyn emäkissan päähän. Meidän täytyy rientää tupaan, hyvä lapsi."

Mennessään sisälle avoimesta etuovesta heitä vastaan tuli maanviljelijä poikineen, takaoven kautta. Nuoremmat tytöt olivat jo jättäneet kissanpojat; Jennet oli kutsunut heidät teelle, ja he asettuivat juuri paikoilleen pöydän ääreen.

"Mikä melu tuo on?" kysyi maanviljelijä äkkiä. Hän pysähtyi arkihuoneen kynnykselle, ja lapsien puhe vaikeni. He kuuntelivat kaikki kiitävien pyörien ratinaa ja lentävien kavioiden töminää, ja jyske tuntui joka hetki lähenemistään lähenevän. Herra Fowler pani olkihattunsa jälleen päähänsä ja läksi Derrickin seuraamana puutarhaan.

4. luku.

Tapaturma.

"Ne ovat nuoren Ellwoodin kiesit, joiden eteen on valjastettu uusi raudikko."

Herra Fowler oli ensi silmäyksellä tuntenut sirot ajopelit. Raudikon, komean nuoren tamman oli Brambletreen rikkaimman maanviljelijän poika äskettäin ostanut, ja naapuristossa se jo tunnettiin raisuksi eläimeksi, joka pian saattoi tehdä pilloja. Se oli ehtinyt ansaita maineensa; ja nyt se laukkasi vinhaa vauhtia hiljaisella tiellä, kevyet, tyhjät kiesit kieppuen perässä.

Brambletreesta Parkleyhin kulkeva maantie kävi kapeammaksi sivuutettuaan Chestnutin maatilan ja muuttui nummeksi, joka kesäisin oli tuuheiden puiden varjostama. Tässä oli jyrkkä alamäki, hyvin tunnettu maanviljelijöille ja kuorma-ajureille, jotka aina olivat varovaisia rinnettä alas ajaessaan.

Mutta ei ollut kättä tammaa ohjaamassa, ei hillikettä sen hurjalle vauhdille, ja eteenpäin se syöksyi nummen hämärään.

Herra Fowler oli avannut puutarhan portin ja rientänyt maantielle Derrick mukanansa. Kesäpäivän hiljaisuudessa he olivat kuulleet pyörien äänen vastakkaiselta taholta ja molemmat kävivät levottomiksi aavistaen onnettomuutta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului parkunaa ja äänekkäitä huudahduksia, ja Fowlerit juoksivat minkä jaksoivat tapaturmapaikalle. Tamma oli laukannut eteenpäin jättäen jälkeensä tomupilven ja kumoon kaadetut ajopelit, joiden vieressä kaksi henkilöä virui maantieojassa. Kärryt ja niiden ajajan tunsivat kaikki Brambletreen asukkaat hyvin, ja molemmat olivat varsin vanhanaikaista mallia, jollaisia harvoin tapaa muualla kuin syrjäisellä maaseudulla. Poloinen herra Dover, joka äkillisessä tapaturmassa oli kellistynyt tiepuoleen, näki ilokseen ystävällisten kasvojen kumartuvan ylitseen, ja Derrickin voimakkaan käsivarren auttamana hän pian nousi jaloillensa. Saatuaan miehen pystyyn Fowlerit käänsivät huomionsa hänen matkatoveriinsa, arvokkaan näköiseen viisikymmenvuotiaaseen naishenkilöön, joka surkeasti vaikeroiden virui pensasaidan vieressä.

"En tiedä, mitä vaimoni aikoo sanoa", virkkoi herra Dover avuttomana katsahtaen kärsivään. "Tämä on hänen oma sisarentyttärensä; hänen piti tulla muutamiksi päiviksi luoksemme, ja minä ajoin Parkleyhin häntä noutamaan."

Herra Dover oli äskettäin nainut kuudenkymmenenviiden vuoden varttuneella iällä henkilön, jonka otaksuttiin olevan häntä itseänsä hiukan vanhempi. Tämä oli tuntematon Brambletreessa ja oli tuonut omia varojansa ja huonekaluja pieneen, sievään mökkiin, missä Dover oli yksinänsä elellyt monet vuodet. Naapurit väittivät, että vaimo luonteeltaan oli umpimielinen ja itara, sekä lisäsivät, että aviomies kovin pelkäsi hänen terävää kieltänsä.

"Minua ei voi syyttää tapaturmasta", jatkoi Dover koettaen vapisevilla käsillään ravistella tomua vaatteistansa, "Ja vaimoni tahto oli, että hänen sukulaisensa viipyisi meillä; mutta ei ollut tarkoitus, että hän viipyisi kahta päivää pitemmältä. Ja nyt näyttää siltä, että saamme hänet kuukausiksi hoivataksemme! Ja kärryt… oi voi, voi, ne eivät enää kelpaa mihinkään."

Hänen täten valitellessaan isä ja poika nostivat onnetonta naista mahdollisimman huolellisesti ja hellävaroen. Hän ei ollut menettänyt tajuntaansa, mutta pian huomasivat he hänen olevan liiaksi loukkautunut seisoakseen. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin enemmättä viivyttelyttä kantaa hänet kujaa pitkin ylös taloon ja asettaa hänet varovaisesti sohvalle heidän parhaaseen vierashuoneeseensa.

Ja sitten he laupiaina samarialaisina palasivat raihnaisen Doverin luo ja auttoivat häntä nostamaan kärryt takaisin pyörilleen. Huomattiin, että ne eivät olleetkaan paljoa vioittuneet; ja omituisin säälin ja leikin sekaisin tuntein he katselivat, kuinka ukkeli tomuisessa takissaan verkalleen tallusteli kotiinpäin, taluttaen vanhaa hiirakkoa, joka oli kestänyt kolauksen paljoa kylmäverisemmin kuin sen isäntä.

Sillävälin ystävälliset kädet hoitelivat nais-rukkaa sohvalla ja lempeät äänet tyynnyttelivät hänen järkkyneitä hermojansa. Hän oli saanut muutamia vaikeita iskuja ja ruhjevammoja, mutta toinnuttuaan säikähdyksestänsä hän tyyntyi kylliksi myöntääkseen, ettei mitään luita ollut taittunut. Heidän ei tarvinnut hänestä liiaksi huolehtia, lisäsi hän, ponnistaen parhaansa puhuakseen hilpeästi. Hän viipyisi hetkisen, jos he sen sallisivat, ja ottaisi sitten vuokra-ajurin palatakseen Parkleyhin.

"En halua, että minut sijoitetaan täti Doverin asuntoon", sanoi hän avomielisesti; "se tuottaisi hänelle paljon kiusaa; ja hyvä emäntäni kyllä antaa minua vaalia, jos se on tarpeellista".

"En luule, että tänään kykenette mihinkään lähtemään", vastasi rouva Fowler ystävällisesti. "Yön levättyänne ehkä voitte paremmin."

Potilas yritti nousta vuoteeltaan, mutta vaipui voihkaisten takaisin.

"Kunpa vain pääsisin rouva Belfontin luo!" sanoi hän koettaen hillitä nyyhkytystä.

"Rouva Belfontin! Asutteko rouva Belfontin luona?" kysyi Fowlerin vaimo, jonka kasvot äkkiä alkoivat hehkua.

"Kyllä, hyvä rouva; minä olen hänen palvelijattarensa ja olen ollut hänen talossaan jo kaksikymmentä vuotta. Tiedän hänen tahtovan, että heti palaan ja saan tarpeellista hoitoa. Muuten kiusaantuisikin Dover-tätini kovin, jos minut tässä tilassa toimitettaisiin hänen tölliinsä. Minun täytyy tavalla tai toisella päästä Parkleyhin vielä tänä iltana."

"Kuulkaahan", sanoi rouva Fowler; "tilanne ei siedä, että teitä nykyisin mihinkään muutetaan, enkä minä suinkaan lähetä teitä Dovereille. Rouva Belfont on oma sisareni, ja te jäätte tänne hoidettavaksi, kunnes tulette kyllin terveeksi palataksenne hänen luokseen."

Anne Robson oli lämminsydäminen nainen, aina herkkä tunnustamaan ystävyyden; ja se huolenpito, minkä hän oli saanut osakseen, oli nopeasti herättänyt hänen kiitollisuutensa. Ja kun rouva Fowler ilmoitti suhteensa rouva Belfontiin, palvelijatar aivan ihastui ja katseli kiiltävät kyyneleet silmissä sekä äitiä että tyttäriä.

"Jos tahdotte olla niin ystävällinen, että pidätte minut täällä yön yli, hyvä rouva, olen siitä kiitollinen. Ja tekisitte minulle suuren palveluksen, jos kirjoittaisitte rakkaalle emännälleni ja kertoisitte hänelle, mitä minulle on tapahtunut."

Hänen rakkaalle emännälleen! Tytöt kuuntelivat ja ihmettelivät. He eivät voineet käsittää, että se, joka oli unohtanut sisaren, oli saattanut vaivautua voittamaan palkollisen kiintymyksen. Mutta tosiasia oli, että rouva Belfont ei siinä ollut nähnyt minkäänlaista vaivaa. Hän oli alusta pitäen havainnut, että Anne Robsonilla oli hyödyllisiä ominaisuuksia, ja senvuoksi hän oli osoittautunut häntä kohtaan runsaskätiseksi ja huomaavaiseksi. Vuosien vieriessä herra Belfontin terveys riutui yhä enemmän, ja silloin Robsonin uskollisuus tuli kaksinverroin arvokkaaksi. Puolison viimeisen sairauden aikana tämä oli ottanut hoitamisen taakan kokonaan hartioilleen. Ja kun loppu tuli ja ruumiiltaan ja sielultaan väsynyt rouva Belfont ennen kaikkea halusi täydellistä lepoa, hän oli palvelijattaressaan saanut mitä huolehtivimman ja valppaimman vartijan, joka alati oli valmiina suojelemaan häntä ikävyyksiltä ja turvaamaan hänen rauhansa.

Kuten rouva Belfont halusi itseään palveltavan, samaten Robsonia viehätti palveleminen. Hän ei laskenut apuaan sen täyden arvon mukaan, koska palveleminen kuului hänen luonteeseensa. Ellei hän olisi saanut ketään palvella, hänen elämänsä olisi ollut epätäydellistä, ja niin kiitollinen hän oli rouva Belfontin hänen palveluksistaan antamasta tunnustuksesta, että hän auliisti ja yllin kyllin korvasi sen vilpittömällä rakkaudella.

Rouva Fowlerin luvattua kirjoittaa kirjeen hän lepäsi sohvalla aivan tyytyväisenä. Hän rakasti emäntäänsä niin paljon, että hänelle oli ollut kokonainen koettelemus jättää hänet edes kahdeksi päiväksi. Ja nyt, sensijaan että olisi nauttinut tätinsä laihaa vieraanvaraisuutta, kestitsi häntä Chestnutin maatilalla rouva Belfontin oma sisar; eikä kukaan näkynyt lukevan vaivakseen täyttää hänen tarpeitansa ja osoittaa hänelle ystävällisyyttä.

Seuraavana päivänä hän oli kyllin toipunut kohdistaakseen ajatuksensa syvällä mielenkiinnolla ystävällisiin hoitajiinsa, vaikka ruhjoutuneet ja haavoittuneet jäsenet tuottivat hänelle melkoista tuskaa. Hänen käytettäväkseen annettiin vierashuone, johon hänen hauskuudekseen asetettiin kukkavihkoja. Ellen ja Lucy toivat kissanpojat häntä huvittamaan, vanhemmat tytöt palvelivat häntä auliisti, ja — mikä parasta — Jennet istui hänen sohvansa ääressä jutellen monenlaisista asioista.

Tyttö ei tiennyt, paljoko hän tässä haastelussa itsestään ilmaisi. Mutta Robson oli nähnyt jonkun verran maailmaa ja osasi arvostella hänen kykyjänsä. Jennet ei puhunut kuin tavallinen nuori neitonen; hänen keskustelunsa vilisi omituisia lauselmia, uusia ajatuksia vanhoista aiheista, ja kaiken alta pilkoitti voimakas tiedonhalu — ikävöiminen syvemmistä tiedonhetteistä juomaan. Ja sohvalla levätessään ja katsellessaan noita vakavia nuoria kasvoja ja kuunnellessaan intomielisiä sanoja Robson alkoi toivoa, että tuo kaipuu saisi tyydytystä.

Toisena päivänä, kun aikainen päivällinen oli syöty ja Robson puolinukuksissa venyi vuoteellaan hiljaisessa huoneessa, kaksivaljakko ajoi portille. Pyörien ratina keskeytti hänen leponsa; hän kohotti päänsä pielukselta ja sanoi nopeasti: "Emäntäni on tullut."

Jennet, joka istui sohvan vieressä kirja polvellaan, karahti tulipunaiseksi ja vapisi. Mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaikka kuuli ääniä eteisestä; hänen äitinsä puhui tavallista epävarmemmalla sävyllä, ja joku toinen vastasi selvästi ja päättäväisesti, äänen värähtelemättä minkäänlaista liikutusta. Täti Judith oli ilmeisesti itsetietoinen henkilö, ajatteli tyttö, vuoroin ristien ja vuoroin eroittaen kätensä avoimen kirjan alla. Hän toivoi, että tämä muukalaissukulainen ei pitäisi heitä hermostuneitten hölmöjen perheenä, joka joutuisi suunniltaan hänen armollisen, alentuvan käyntinsä johdosta.

5. luku.

Ensimäinen ero.

Rouva Belfontilla oli hienostunut maku, hän piti paljon sievistä maalauksista, ja tänä hiljaisena kesän iltapäivänä vuokratalon vanhanaikainen vierashuone oli todellakin miellyttävä näky.

Päiväpaiste oli vaimentunut kultaiseksi hehkuksi,

Ensimäinen ero ja lämmin valo väreili vanhalla, ympyriäisellä, kiillotetulla tammipöydällä sekä tumman kiiltävillä messinkipitimillä varustetun vaatekaapin ympärillä. Vanhanaikaisten kukkien tuoksu tervehti häntä suloisella tuoreudellaan; pöydällä ja ikkunalaudalla oli sinisiä fajanssiruukkuja, joissa kasvoi kuusamaa, ruusuja ja sulkamaista saniaista. Hänen sisään astuessaan pitkä tyttö nousi verkalleen varputuolilta ja seisoi hänen edessään ujosti, mutta samalla jokseenkin sirossa asennossa.

Jennet oli kukoistava neitonen, suorine nenineen, persikanpunaisine poskineen ja täyteläisine, pehmeine, hitaasti ja harvoin hymyilevine huulineen. Ruskea, aaltoileva tukka painui syvään otsalle, kulmakarvat olivat tuuheat, tummat ja tiheät, mustat ripset varjostivat hänen syvänharmaita silmiänsä. Myöhemmin elämässä ihmiset usein sanoivat, että hänellä oli erilaisia kasvoja, ja moittivat joskus hänen synkkää ilmettään. Mutta niille, jotka häntä rakastivat, hänellä oli aina sama luottavainen sävy, aina sama loistava kirkkaus vakavissa silmissään.

Rouva Belfont näki ensi katseella, että Jennet oli sievä tyttö, ja löysi jotain kuvaamataiteellistakin hänen kauhtuneen puuvillapukunsa kuosissa tytön seisoessa siinä iso tulipunainen ruusu povellansa. Rouva Fowlerin vanhemmat tyttäret eivät paljoa muistuttaneet häntä itseään. Äiti oli pienikasvuinen ja vaaleanverevä; tyttäret taas olivat perineet isänsä tumman ihonvärin, komean, kookkaan vartalon ja vakavan ilmeen.

Täti Judith puristi sydämellisesti sisarentyttärensä kättä ja sanoi, että häntä ilahdutti häneen tutustua. Sitten hän kääntyi palvelijattareensa, teki levottomia kysymyksiä ja osoitti niin vilpitöntä harrastusta tämän hyvinvointiin nähden, että se liikutti Jennetiä.

"Voin jo paremmin, hyvä rouva; se on näiden ystävällisten naisten ja heidän hellän huolenpitonsa ansio", vastasi Robson kiitollisesti.

Kaikista tuntui, että täti Judith ei olisi aivan paikallaan perheen teepöydän ääressä; ja hänen teensä kaadettiin omituiseen porsliinikannuun ja vietiin vierashuoneeseen. Jennet huolehti tarjoilusta, osaksi senvuoksi, että Katherinen oli katsottava pienempiä lapsia, ja osaksi siitä syystä, että hän ei huolinut uskoa tehtävää Rachelille, talon hyväntahtoiselle, mutta kömpelölle palvelustytölle. Sillävälin rouva Fowler helakka hohto kuihtuneilla poskillaan istui juttelemassa sisarensa kanssa; ja Robson tarkkasi heitä ääneti lepopaikaltaan.

Rouva Belfont viipyi vuokratilalla iltaan asti, ja tämä syrjäinen sopukka tuntui hänestä omituisen tuoreelta ja hauskalta. Jokainen perhekunnan jäsen esitettiin hänelle vuorostaan ja sai osakseen tarkkaavaista huomiota; mutta ketään heistä ei hänen mielestään voinut verrata Jennetiin. Katherinen kasvoissa, vaikka piirteet olivat moitteettomat, oli perheen vakavailmeisyys liian tuntuva, ja hänen esiintymisensä oli jäykkää ja kylmää. Hilaryn isot pähkinänruskeat silmät olivat liian kirkkaat ja rohkeat, ja hän oli muita sisaria iloisempi, vaikkei yhtä kaunis. Mabelilla oli äidin vaalea hipiä ja kullankellertävä tukka; mutta noista puhtaista, suloisista, nuorista piirteistä rouva Belfont luki hänen elämänlankansa lyhyyden ja kääntyi murheellisena pois. Ellen ja Lucy olivat vain lapsia, jotka iloitsivat päästessään tätinsä seurasta pihalle juoksemaan.

Robson jätettiin maatilalle kahdeksi päiväksi hoivattavaksi tullakseen aivan terveeksi; sitten hänen emäntänsä palasi häntä noutamaan. Rouva Belfont oli toisella käynnillään sydämellisempi; hän lupasi hyvin pian tulla heitä jälleen tervehtämään ja lähti talosta Jennetin poimima ruusukimppu kädessä.

"Olenpa varma, ettemme häntä enää näe", virkkoi Hilary nenäkkäästi, kun vaunut olivat hävinneet tanhuan lehväiseen hämärään.

"Oh, näemme kyllä", vastasi Jennet täysin tuottavasti, "Luullakseni hän on pahoillaan, että on pysytellyt niin kauan poissa luotamme."

"Hiljaa, Hilary!" varoitti Katherine nähdessään pikku suupaltin valmiina tekemään terävän huomautuksen. "Tuskin voinen mennä niin pitkälle kuin sinä, Jennet. Hän ei luullakseni ole sitä lajia, että olisi pahoillaan jostakin."

"Minä melkein pidin siitä, ettei hän pyydellyt laiminlyöntiänsä anteeksi", vastasi Jennet. "Siinä ei tosiaan ollut mitään sanottavaa, eikä hän pitänyt mitään turhanaikaisia puheita. Olen varma, Katherine, että hän on hyvillään, kun tutustuu meihin, ja hän on jo melkein kiintymäisillään meihin."

"Minua ilahduttaa, että äiti-kulta on mielissään", sanoi Katherine sydämellisesti; "en ole nähnyt häntä niin säteilevänä moneen aikaan".

Äiti-kulta säteili vielä enemmän, kun postinkuljettaja toi hänelle kirjeen sisarelta. Hän ei lukenut sitä ääneensä perheen kesken, mutta vähän myöhemmin kaikille tytöille Katherinesta Lucyyn asti lahjoitettiin uudet puvut. He olivat kaikki mielissään; isä tosin ei ilmaissut suurta iloa näiden pukujen johdosta, mutta nähdessään vaimonsa niin onnellisena hän ei lausunut mitään moittivaa. Jos häntä sapetti lahjojen vastaanottaminen henkilöltä, joka niin kauan oli heidät laiminlyönyt, hän kantoi nöyryytyksensä tyynesti vaimonsa tähden.

Ja vain kaksi viikkoa edellisen käyntinsä jälkeen rouva Belfont tuli jo uudelleen.

Tällä kertaa hänellä oli ehdotus tehtävänä rouva Fowlerille, ja kaksin he juttelivat kauan vierashuoneessa suljetun oven takana. Puoli tuntia kului; lapset olivat perin uteliaita, ja Hilary olisi unohtanut sopivaisuuden siihen määrin, että olisi tirkistänyt sisään avoimesta ikkunasta, ellei Katherine olisi häntä siitä ankarasti ehkäissyt. Vihdoin äiti tuli ulos loistavin silmin ja onnellinen, kirkas ilme herttaisilla kasvoillaan.

"Missä Jennet on?" kysyi hän. "Käskekää hänet heti luokseni."

Jennet ei ollut kaukana. Hän oli kävellyt kapeata ruohopolkua pitkin ja viivyskeli puutarhan rauhallisessa sopukassa pitkien kukkivien valkoliljain luona. Seisoen siinä hetkisen ja katsellen vanhan aidan yli varjokkaaseen hedelmätarhaan hän ajatteli, ettei hän elämässään koskaan ollut matkustanut isänsä viljelyksien rajan tuolle puolen. Jatkuisiko tätä iäti? Täällä oli hyvin suloista; siunaukset olivat monet ja vastoinkäymisiä vähän, ja kuitenkin hänen rintaansa paisutti tyttömäinen muutoksen kaipuu.

"Jennet, Jen…net!"

Kukaan talon asukkaista ei kyennyt huutamaan niinkuin Hilary. Veljiäkin suututti kuulla hänen kirkuvan heidän nimiänsä kimeällä nuotillaan, ja usein he kehoittivat häntä käyttämään pehmeämpää puhetapaa; mutta Hilarya ei koskaan voitu saada muuntamaan ääntänsä.

"Jen… net!"

"Minä tulen", sanoi Jennet anteeksiannettavan ärtyisästi. "Tiedäthän, etten voinut olla kaukana. Mitä ajattelee täti Judith, kun hän kuulee sinun noin kiljuvan?"

"Sinua erityisesti kaivataan." Hilary näytti hyvin tärkeältä. "Katherine läksi sinua etsimään, mutta minä ehdin hänen edelleen. Äiti sanoo, että sinun on heti mentävä vierashuoneeseen."

Jennetin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tyttöiällä täyttävät mielen hämärät ja ihanat toiveet, ja tuhat kirkasta ajatusta huikaisi häntä hänen kiiruhtaessaan rakennusta kohti. Ennenkuin oli ehtinyt polun päähän, hän oli vakuuttautunut, että täti Judith odotti häntä vierashuoneessa antaakseen hänelle komean lahjan. Ja pysähtyessään ovikäytävässä hän tuli siihen johtopäätökseen, että lahjana olisi timantteja, ehkä rintaneula, tai kaikkein luultavimmin sormus. Hänestä tuntui sormus mieluisimmalta.

"Tädilläsi on sinulle jotakin sanottavaa, tyttöseni", virkkoi herra Fowler, saattaen hänet huoneeseen ja nopeasti sulkien oven Hilaryn rohkeiden kasvojen edessä, Jennet oli ulkonaisesti tyyni ja onnitteli itseään siitä, että oli valmistunut mihin tahansa.

"Niin, Jennet, tahdon että kuuntelet minua hyvin tarkkaavaisesti", sanoi rouva Belfont puhuen vaikuttavasti. "Sinä olet kaiketi järkevä tyttö."

Jennetin loistavat kuvittelut alkoivat äkkiä haihtua. Ihmiset tuskin puhuisivat juuri tuohon tapaan, jos he aikoisivat lahjoittaa timantteja. Hän virkkoi ainoastaan: "Niin, täti", ja odotti.

"Senvuoksi, että täysin luotan järkevyyteesi", jatkoi rouva Belfont, "en epäröi tehdä sinulle ehdotusta. Haluan lähettää sinut erääseen Lontoon parhaista kouluista opiskellaksesi siellä ainakin kahden vuoden ajan. Äitisi on jo antanut suostumuksensa; sinun tarvitsee vain sanoa, että olet halukas lähtemään."

Täti Judithin puhuessa hänen katseensa lepäsi tarkkaavaisena nuoren sisarentyttären kasvoilla. Häntä tuskin kummastutti nähdä verevän posken äkkiä kalpenevan, ja luulipa hän huomaavansa eittämättömän pettymyksen ilmeenkin.

Jennet-rukka oli todellakin pettynyt. Hän oli mielessään kuvitellut jotakin aivan muuta. Että hänet lähetettäisiin opistoon — lähetettäisiin pois kodista, jota hän niin suuresti rakasti. Tuo ajatus oli sietämätön.

"Oi ei, täti Judith!" änkytti hän. "Minä en voi lähteä. En koskaan, koskaan voi jättää kotiväkeäni!"

"Ajattele tarkoin, ennenkuin teet päätöksesi, rakas lapsi", sanoi täti puhuen ystävällisesti ja tyynesti. "En otaksunutkaan, että alussa pitäisit ehdotuksestani. Se ei tietenkään kuulosta kovin viettelevältä."

"Olette hyvin ystävällinen, täti Judith. Pelkään näyttäväni hirveän kiittämättömältä. Mutta… äiti, haluatko todella, että menisin kouluun?"

"Rakas Jennettini, olen varma, että se olisi sinulle kaikkein parasta", sanoi rouva Fowler, ja hänen lempeät silmänsä täyttyivät kyynelistä. "Et aavista, kuinka vaikeata minun on se sinulle sanoa; mutta Katherine ja minä olemme tätä kauan toivoneet."

"Olen sitä itsekin joskus toivonut", virkkoi Jennet hitaasti. "Mutta se oli paljoa parempaa, silloin kun se näytti aivan saavuttamattomalta."

Rouva Belfont naurahti, ja hänen sisarensa hymyili heikosti.

"Mutta, äiti, voitko suostua eroon?" kysyi Jennet moittivasti.

Hänestä he käsittelivät hänen tunteitansa aivan liian keveästi, ja hänen sydäntänsä kivisti. Vain muutama minuutti sitten hän oli epämääräisesti toivonut muutosta; nyt hän alkoi käsittää, että muutos, tulkoon se missä muodossa tahansa, useimmiten tuo muassaan tuskaa.

"Antaissani auliisti myöntymykseni, rakas lapseni, teen sen ainoastaan sinun tähtesi", sanoi rouva Fowler, jonka silmät jälleen täyttyivät kyynelistä. "Voitto siitä koituu sinulle, ja menetys on minun."

"Te haastatte ikäänkuin olisin ehdottanut ikuista eroa", huomautti rouva Belfont hiukan ivallisesti. "Rakas Kate, sinä olit aina jokseenkin tunteellinen. Koetahan käyttää asiassa vähän tervettä järkeä. Miksi olet noin tavattoman vakava?"

"Tosiaan, Jennet, pelkään, että molemmat olemme kovin hupsuja, sekä sinä että minä", sanoi äiti kirkastuvin kasvoin. "Aivanhan unohdamme, että opistolaisilla on loma-aikojakin! No, rakas lapsi, kiitä täti Judithia hänen ystävällisyydestään ja ilmoita hänelle, että olet aivan valmis lähtemään kouluun syyskuussa."

"Minä kiitän teitä hyvin paljon, täti; ja minä olen aivan valmis."

Jennet lausui nämä sanat välttävän tyynesti; mutta ne lausuttuaan hän heti kääntyi ja lähti huoneesta, juosten piiloutumaan puutarhaan.

Syyskuu tuli liiankin pian; Jennetin valmistukset olivat myöskin tehdyt. Hänen matkalaukkunsa oli valmis — hänen sydämensä ei sitä ollut.

6. luku.

Jennetin koettelemukset.

Opiston makuusuojat olivat hyvin avarat ja jokaisessa oli vuoteet kolmelle hengelle. Kullakin tytöllä oli oma sänkynsä ja oma nurkkasensa; ja Jennet Fowlerin huonetoverit näkyivät vallan kernaasti sallivan hänen pitää soppensa aivan yksin.

Charlotte Ashley ei yöllä ollut taipuvaisempi ystävällisyyteen kuin päivälläkään. Jostakin oikusta hän levolle mentäessä ei ollut Jennetistä tietävinäänkään, vaan lörpötteli Minnie Woodille ikäänkuin ei kolmatta henkilöä olisi ollutkaan saapuvilla. Toisin kuin Pamela Rye, ei Minnie tyytynyt vain kuuntelemaan ja vastailemaan; hän halusi puhuakin, ja tuo kielipari piti sellaista sipinää, että se joka minuutti uhkasi tuoda jonkun opettajattaren huoneeseen.

Kun Jennet-rukka polvistui vuoteensa ääreen, molemmat tytöt pyrähtivät hillittyihin naurunpurskahduksiin ja sitten alkoivat jälleen puhua vähintäkään vaimentamatta ääntänsä. Se oli kovin vaikeata; uusi opistolainen huomasi konemaisesti toistavansa vanhoja rukouksia, joutumatta laisinkaan ajattelemaan niiden sisältöä, ja vihdoin hän karahti ylös aivan epätoivoissaan.

"Ne, jotka kaikkea ihmettelevät", kuuli hän Charlotten lausuvan, "ovat aina maailman ikävimpiä ihmisiä. Tiedätkö, Minnie, miten kiusallista on seurustella sellaisten kanssa, jotka kaiken ikänsä ovat eläneet johonkin maaseudun nurkkaan suljettuina? Ne töllistelevät aina, asettuvat omituisiin asentoihin ja saattavat itsensä yleisen huomion alaisiksi. 'Yksinkertaisimmat esineet', kuten neiti Sand sanoisi, 'herättävät heissä rajatonta riemua'. Mutta minä en juuri pidä rajattomasta riemusta; se on varma sivistymättömyyden merkki."

"Epäilemättä olet oikeassa", vastasi Minnie hiukan pitkäveteisesti. "Mutta tosiaan, kun en ole sitä koskaan kokenut, tuskin tiedän, miltä se tuntuu. Onko sitten olemassa mitään sellaista, josta voisi haltioitua? Aina yrittelen hiukan innostua, mutta en siinä koskaan onnistu."

"Muokkaamaton sielu", jatkoi Charlotte tuntien hallitsevansa asemaa, "muistuttaa lapsen sielua; se on aina kummastuksen tilassa. Mutta kummastuminen, tiedäthän, sopii vain sylivauvalle, pienelle, pullakalle, pyöreäsilmäiselle olennolle, jolla on kuoppasia poskissa ja joka sopertelee ensimäisiä sanojaan. Mutta kun iso nuori tyttö käyttäytyy pikkulapsen tavoin, näyttää se tavattoman typerältä."

Jos Jennet tällä hetkellä olisi voinut kätkeytyä, hän olisi hyrähtänyt itkuun; mutta aavistus naisen arvokkuudesta tuli hänelle avuksi, hän hillitsi kyyneleensä ja puristi kädellään kurkkuansa pidättääkseen karvaan palan siellä.

Ja sitten auttoi häntä ylpeys, se oikea ja luvallinen ylpeys, joka ei salli vihollisen tietää päässeensä meistä voitolle. Jennet kohotti päänsä ja kääntyi tyynesti pientä yöpöytäänsä kohti, tietäen, että tutkivat silmät häntä tarkastelivat. Varmalla kädellä hän päästi paksuista palmikoista runsaat ruskeat suortuvansa ja alkoi niitä tarmokkaasti harjata, viskaten hulmuavat hiusjoukot puolelle ja toiselle, nähtävästi liian kiintyneenä työhönsä huomatakseen toveriensa tarkkaavaisia katseita.

Jos on jotakin suloa, mikä tavallista enemmän herättää kateutta koulutytön sydämessä, on se kauniiden hiuksien runsaus. Charlotte Ashleyllä oli jokseenkin paksut kiiltävän mustat palmikot; mutta Minnien vaaleammat kiharat olivat harvanlaiset eivätkä suinkaan tyydyttäneet omistajatartaan. Tyttöpari katseli siis ihmetellen uutta tulokasta, joka nurkassaan harjasi tukkaansa, ikäänkuin ei tietäisikään heidän läsnäolostansa ja hiukan muistuttaen ratsastusretkelleen valmistautuvaa lady Godivaa.

Mutta Jennetin harkitut liikkeet eivät johtuneet turhamaisuudesta. Harjatessaan verkalleen ja haaveillen, ikäänkuin nauttisi toimituksesta, hän ajatteli rakastavia käsiä, jotka vielä jokunen aika sitten puuhailivat hänen hiuksissaan. Hän muisteli harvoja juhlapäiviä, jolloin äiti tai Katherine tahtoivat järjestää nuo rehevät suortuvat oman makunsa mukaan, ryhtyen työhönsä hellällä ylpeydellä ja ilolla sekä kutsuen koko talonväen saavutuksiansa ihailemaan.

Ja nämä vaatimattomat muistelmat olivat kuin balsamia haavoitetulle sielulle; ne poistivat Charlotten tylyjen sanojen aiheuttaman kirvelyn, ja pian oli Jennet melkein unohtanut avaran huoneen toisella puolen olevat epäystävälliset tytöt. Hänen tyynessä esiintymisessään oli jotakin, mikä oli heidät hillinnyt; ahkerat kielet olivat lakanneet käymästä; Charlottenkin sanatulva oli tyrehtynyt, ja lausuttuaan: "Hyvää yötä, Minnie", hän meni rauhallisesti vuoteeseensa.

Kodin suloisten muistojen lohduttamana Jennet vaipui sikeään uneen, jota eivät mitkään tuskalliset unennäöt häirinneet. Ensimäisen opistoyönsä hän oli nukkunut neiti Thornhillin huoneessa, ja ystävällinen nuori opettajatar oli lempeästi herättänyt hänet oikeaan aikaan. — Koulun kello soitti äänekkään kutsunsa sen kilinään tottuneille korville, mutta sikeän unen helmoihin vaipunut Jennet oli kuuro sen kaikuvalle kilinälle. Vihdoin hän heräsi ja katsahti uneliaasti ihmetellen ympäriinsä oudossa huoneessa. Missä hän oli?

Sitten hänen aivonsa nopeasti selviytyivät unen usvista, ja hän vilkaisi vaistomaisesti noihin kahteen pieneen vuoteeseen, jotka olivat toisissa nurkissa. Molemmat olivat tyhjät, ja Jennet huomasi, että kaksi sievää kalikopukua oli poissa nauloistaan, missä hän oli edellisenä iltana nähnyt niiden riippuvan. Oli selvää, että Charlotte ja Minnie olivat lähteneet, jättäen uuden toverinsa edelleen nukkumaan vasten opiston ensimäistä sääntöä.

Se oli epäystävällistä — katkeran epäystävällistä, ajatteli Jennet hypähtäen vuoteestansa lattialle. Hän uskoi, että tytöt olivat tahallaan liikkuneet hiljaa. Jos he olisivat antaneet perään luontaisille taipumuksilleen, puhuen ja lörpötellen tavallisuuden mukaan, hänen olisi täytynyt herätä. Mutta he olivat päättäneet olla pitämättä hänestä, eikä hänellä ollut heiltä odotettavissa muuta kuin kepposia ja pahansuopuutta.

Tuntien itsensä äärettömän yksinäiseksi ja kurjaksi hän kulki alikertaan ja pysähtyi tuskallisen ujona avaran virvoitushuoneen ovelle. Pitkä aamiaispöytä, jonka kummallakin puolella oli rivi nuoria kasvoja, näytti kylläkin hauskalta ja kuuman kahvin tuoksu hiveli nenää; mutta Jennetillä ei ollut rohkeutta astua esille, vaan hän jäi vapisten ja punastuen seisomaan kynnykselle. Kuinka kauan hän olisi siinä seisonut, on epätietoista; mutta ystävälliset silmät vartioitsivat häntä, ja pian nousi neiti Thornhill levollisesti paikaltaan.

"Tule, hyvä lapsi", sanoi hän, suojelevasti tarttuen Jennetin käteen, "saat istua minun vieressäni tänä aamuna; ja huomenna sinä tulet ajoissa. Toivoakseni rouva Mayfield tänään suo sinulle anteeksi."

Charlotte Ashley teki parhaansa saadakseen tytöt tirskumaan; mutta neiti Thornhill katsahti ympärilleen niin käskevästi, että heikko nauru heti taukosi. Sitäpaitsi olivat muutamat oppilaat kyllin hyväsydämisiä tunteakseen hiukan sääliä ujoa muukalaista kohtaan; ja kaiken kaikkiaan peljätty koettelemus sujui paremmin kuin olisi saattanut odottaa.

Kun oli noustu pöydästä, Jennet pysytteli yhä suojelijattarensa lähettyvillä ja käveli hänen vieressään oppisaliin johtavan käytävän läpi.

"Koetan nousta aikaisin huomenaamulla", kuiskasi hän; "mutta, neiti Thornhill, olisivathan he voineet minut herättää".

"Sinun on opittava itse heräämään, lapseni", vastasi hänen ystävänsä. "Älä luota muihin; luota ainoastaan itseesi, ja ole riippumaton. Kun toiset näkevät, että tulet ilman heitä toimeen, niin he alkavat pitää sinua arvossa."

Jennet lupasi innokkaasti tehdä parhaansa — kaikkein parhaansa; ja ilmeisesti hän antautui sinä päivänä opintoihinsa kaikki vaikeudet voittavalla päättäväisyydellä. Hillitty supattelu koulusalissa aluksi häiritsi häntä kohdistamasta huomiotaan tehtäviinsä; mutta hänellä oli luja tahto ja hän ponnisteli keskittääkseen ajatuksensa luettaviin sivuihin. Saattoi huomata, että hän herkeämättä käänsi katseensa pois siitä penkistä, millä Charlotte Ashley istui; ja närkästyneenä siitä, että noin kokonaan jäi huomaamatta, nuori neitonen alkoi tehdä suunnitelmia saattaakseen uuden tytön hämilleen.

"Ole varuillasi, Charlotte", virkkoi neiti Thornhill ennenkuin päivä oli päättynyt. "Jokaisen kiusaajan aseet ovat aina kääntyneet lopuksi häntä itseänsä vastaan."

Ja vaikka Charlotte yritti hymyillä varoitukselle, hän punehtui hiukan ja näytti levottomalta opettajattaren kääntyessä pois.

7. luku.

Charlotten vihamielisyys.

"Hänen ylvään välinpitämätön ilmeensä minua inhottaa!" sanoi Charlotte Ashley Pamela Ryelle. "Varmaan hän ei ole mitään ja kuitenkin hän pyrkii käyttäytymään kuin grande dame. Mutta minä aion sen järjettömyyden hänestä puristaa."

"Hän näkyy olevan neiti Thornhillin suojeluksessa", huomautti Pamela.

"Niin kyllä. Hempeä Thornhill aina ottaa vastatulleet siipiensä turviin. Mutta tämä tyttö ei kaipaa minkäänlaista suojaa; hän on itsekylläisin olento, mitä olen koskaan tavannut."

"Luullakseni hän on tavattoman turhamainen", mutisi Minnie Wood.

"Ylpeilee kai ko'ostaan; hän on luullakseni pitempi kuin kukaan muu opiston tytöistä."

"Ei minua pitempi", sanoi Pamela raukeasti.

"No, ainakin yhtä pitkä. Sinä olet norjempi, eivätkä hartiasi ole yhtä leveät kuin hänen."

"Hän on liian iso", selitti Charlotte. "Hän ei näytä ollenkaan hienostuneelta; hänen pitäisi olla karjatyttönä tai heinänkorjaajana. Olen varma, ettei hän koskaan kelpaa seuraelämään."

"Mutta seurapiireissä on kehittymässä oikea kiihko isoja, terveitä kaunottaria kohtaan", sanoi Pamela halveksivasti hymyillen. "Neiti Jennet Fowler voi vielä kerran olla muodissa — kuka tietää?"

"Seurapiirit eivät rohkaisisi kummankaan sukupuolen moukkia", huusi Charlotte, jonka ruskeille poskille tuli lämmin hehku. "Jennet Fowlerin kaltainen iso, raskasliikkeinen tyttö ei koskaan menesty missään. Ja hän on tyhmä — tavattoman tyhmä; hänen täytyy lujasti ponnistella ennenkuin saa ainoankaan ajatuksen mahtumaan hitaisiin aivoihinsa."

"Hän on tietenkin lähetetty tänne valmistuakseen opettajattareksi", lausui Minnie Wood. "Opistosta lähdettyämme emme saa häntä enää nähdä. Tai ehkä tapaamme hänet jossakin kotiopettajattarena ahertamassa. Rouva Mayfieldillä on suuri vaikutusvalta, tiedättehän, ja hän saa usein opettajatar-oppilaansa sijoitetuiksi parhaisiin perheisiin."

"En käsitä, miksi vähääkään välittäisimme hänen tulevasta kohtalostaan", huomautti neiti Ashley sievä pieni nenänsä pystyssä ja suupielessä halveksiva virnistys. "Meidän on vain ajateltava, miten voimme häntä nykyisin sietää. Jos hän aina nukkuu meidän makuuhuoneessamme, meidän on annettava hänen ymmärtää, ettei hän tee meihin mitään vaikutusta ja ettemme piittaa hänestä rahtuakaan, siinä kaikki!"

Joskus myöhemmin Charlotte muisti sanansa kyyneleet silmissä ja polttavin poskin. Hän ei aavistanut, että kerran tulisi aika, jolloin tuollaiset hillittömät puheet sanomattoman katkerina palaisivat häntä itseänsä kiusaamaan. Mikään iva ei tunnu niin raskaalta kuin omien muistelmiemme ilveily; ja muisto menestyksemme päivinä lausutuista kurjista uhman sanoista on usein nöyryytyksemme hetkellä terävin tutkain.

Hänen opistotoverinsakin, vaikka he hänestä paljon pitivät, sanoivat joskus toisilleen, että Charlotte oli "tosiaan aivan liian ylpeä". Mutta aina oli ollut hyväksytty tosiasia, että hänestä kerran tulisi salonkien suosikki. Hänen suhteensa olivat hyvät; hänen nuoren elämänsä pääpyrkimyksenä oli saavuttaa menestystä seuraelämässä; ja koska hän oli sievä, pirteä ja älykäs, niin jokainen uskoi, että hänen kunnianhimoisimmatkin unelmansa toteutuisivat.

Charlottella taas oli tähän aikaan rajaton itseluottamus. Hän ei koskaan hetkeksikään epäillyt, että loistava tulevaisuus häntä odotti; pieninkään varjo ei koskaan surua ennustavana häilähtänyt hänen päiväpaisteiselle polulleen. Hän oli iloinen — joskus sopimattoman iloinen, — mutta hänen riemussaan oli jotakin tarttuvaa, ja hänen viehättävässä rohkeudessaan jotakin mukaansa tempaavaa. Hänen liian ilmeinen ylpeytensä annettiin hänelle anteeksi, koska tuohon ylvääseen esiintymiseen liittyi mitä ihastuttavin elokkuus; ja ainoastaan opistossa hän viitsi kuunnella tavallisia jokapäiväisiä totuuksia. Rouva Mayfield ja neiti Thornhill olivat hänen parhaita ystäviään; mutta hän ei vielä ymmärtänyt uskollisen ystävyyden arvoa. Tähän aikaan hän oli valmis sotaan jokaista vastaan, ken laiminlöi tunnustaa hänen viehätyksensä tenhon. Hän tunsi vaistomaisesti, että Jennet Fowler ei ollut tyttö, joka ketään kumartelisi. Charlotte oli aivan varma, että Jennet kaikista hänen sanoistaan tai teoistaan huolimatta kulkisi omaa tietänsä ja noudattaisi omia mielipiteitään. Charlotten loisto ei häntä häikäisisi eikä hänen ylpeytensä häntä musertaisi; hän kulkisi määrättyä tietään järkkymättä edelleen, kääntymättä oikealle tai vasemmalle.

Toinen yö tyttöjen makuuhuoneessa oli parempi kuin ensimäinen. Jennet oli valmistautunut kaikkeen ja terästi itsensä päättäväisesti kaikkia häneen tähdättyjä teräviä sananuolia vastaan. Täytyy tunnustaa, että Charlotte sinä iltana oli kovin huonolla tuulella. Koskaan ei mikään ollut häntä niin ärsyttänyt kuin Jennetin läpitunkematon mielenmaltti.

"Isokasvuiset ihmiset tavallisesti nukkuvat raskaasti", hän huomautti Minnie Woodille. "Ne syövät liian paljon ja tulevat hitaiksi ja tyhmiksi. Minusta on heidän seurassaan jotakin rasittavaa. Toivoisinpa, että rouva Mayfield jakaisi nämä suuret suojat ja antaisi kullekin tytölle pienen komeronsa, jonka hän saisi pitää aivan yksinään! Mutta hän ei salli meidän edes uutimilla verhota osastojamme; se on perin tuskallista!"

Selkä mahdollisimman paljon puhujaan päin käännettynä Jennet suoritti tyynesti tavalliset iltatoimensa ja laski sitten päänsä pielukselleen toivoen, että Charlotte pian väsyisi lörpöttelyynsä. Mutta tyttö oli kiihoittunut ja hänen hillitön luonteensa puhkesi esille. Hän haastoi yhä edelleen kovalla äänellä kunnes Minniekin alkoi peljätä tämän luvattoman kielenpieksemisen seurauksia.

"Tulee myöhä, Charlotte", rohkeni hän vihdoin huomauttaa.

"Sanotko tätä myöhäiseksi?" kysyi Charlotte. "Ihmettelenpä, mitä sanoisit valvomisestani kotona. En inhoa mitään niin paljoa kuin aikaisia makuullemenojamme täällä. Ihminen lähetetään kuin kana orrelleen, juuri kun sielunkyvyt ovat terävimmillään ja kun olisi valmis kaikenlaiseen hauskaan. Hai-jai! On ilahduttavaa ajatella, että tämä on viimeinen vuoteni Pyhän Annan opistossa!"

Silloin ovi äkkiä avautui, ja Minnie, joka istui sänkynsä laidalla, viskautui kiireesti vuoteeseensa. Keskellä huonetta jokseenkin ohuesti puettu Charlotte näytti romanttiselta pikku olennolta heiluttaessaan siroa kenkää toisessa kädessään. Mutta neiti Sandilla ei liene ollut kuvaamataiteellista silmää; hän oli laitoksen ankarin opettajatar, ja useimmissa tytöissä hänen tuikea katseensa ja terävä kielensä herätti terveellistä pelkoa. Kaikki muut kasvot olisivat olleet tervetulleemmat kuin hänen; ja Charlottekin, tuo rohkea Charlotte, nolostui ilmeisesti hänen äkkiä näyttäytyessään.

Jennet taasen, jolla ei ollut mitään peljättävää, vain kohotti päätänsä pielukselta ja katseli tyynesti kohtausta.

"Onko neiti Ashley unohtanut säännöt?" lausui opettajatar ankarimmalla äänellään. "Saat huomenna kirjoittaa kaksitoista sivua Ranskan historiaa rangaistukseksi tottelemattomuudestasi; ja sinulle annetaan muistutuskin kovaäänisestä ja epänaisellisesta puhetavasta. Miten voivat toiset neidit nukkua, kun sinä teuhaat ja haastat viisi minuuttia yli kymmenen?"

"En minä teuhannut, neiti Sand", vastasi kiukustunut Charlotte.

"Saat toisen muistutuksen ylpeähenkisestä vastauksestasi, Charlotte Ashley. Salli minun neuvoa sinua kasvattamaan itsellesi nöyrempää mieltä."

Ja sitten neiti Sand lähti, jättäen Charlotten sulattamaan tätä epämieluista neuvoa miten hän parhaiten taisi. Hymyillen salaa itsekseen Jennet ajatteli, että se neuvo oli oikein hyvä, ja ihmetteli, että Charlotten terve järki ei opettanut häntä sitä noudattamaan.

Sinä iltana ei enää virketty sanaakaan; huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, ja pian sulkeutuivat Jennetin silmät. Unessa hän ajelehti takaisin vanhan kotitilansa metsiin ja pelloille ja käyskenteli käsi kädessä Mabelin kanssa noilla tutuilla teillä. Hänen unelmissaan Mabel ei enää ollut hento ja kivuloinen; hän ei enää tarvinnut tuekseen sisarensa vahvaa käsivartta, askeleet olivat varmat, ääni selvä ja voimakas. Äkkiä vanhan kirkon kellot kajahduttivat iloisen soiton, ja Jennet heräsi; mutta hänen ympärillään ei ollutkaan kenttiä eikä vainioita, ja Mabel oli kaukana poissa. Opiston kello soitti ensimäistä varoitustaan, ja hän nousi ripeästi, päättäen, ettei mikään saisi häntä myöhästyttää.

8. luku.

Retkeily.

Kaksitoista sivua Ranskan historiaa ja kaksi muistutusta päiväkirjaan tekivät Charlotte Ashleyn hieman alakuloiseksi. Mutta hän oli aivan liian kopea näyttääkseen, että hänet oli nöyryytetty, ja hän suoritti kuritusläksyn ja otti muistutukset vastaan niin hilpeänä, että se aivan kummastutti hänen tovereitaan.

Mielessään hän kuitenkin kiukutteli ja koetti uskoa, että häntä oli syyttä rangaistu. Jos ainoastaan Minnie Wood olisi ollut hänen nöyryytyksensä todistajana, olisi sen muisto pian haihtunut hänen mielestään; mutta Jennet oli ollut näkemässä ja epäilemättä nauttinut pienestä kohtauksesta. Tämä ajatus vihloi Charlotten ylpeyttä ja kartutti hänen aiheetonta vastenmielisyyttänsä uutta koulutoveriansa kohtaan.

Neiti Thornhill, joka aina huolellisesti tutki ympärillään olevien luonteita, kykeni lukemaan paljon siitä, mitä Charlotten mielessä liikkui. Hän pahoitteli tuota pientä makuuhuoneessa sattunutta kohtausta, ei ollenkaan siksi, että hän olisi arvellut Charlottelle tapahtuneen vääryyttä, vaan senvuoksi, että se oli enentänyt tytön vastenmielisyyttä Jennetiä kohtaan. Ennen kaikkea toivoi hän, että näistä kahdesta tulisi ystävykset; hän uskoi, että he tietämättään voisivat auttaa ja parantaa toisiansa, jos heidät vain voitaisiin saada sydämelliseen seurusteluun. Nyt jo Charlotte oli vaistomaisesti tunnustanut Jennetin tahdon hänen omaansa voimakkaammaksi, ja hänen vastenmielisyytensä aiheutui pohjaltaan salaisesta tietoisuudesta, että Jennet oli hänen yläpuolellaan.

"Haluaisin järjestää pienen retkeilyn muutamille vanhemmista tytöistä", sanoi neiti Thornhill rouva Mayfieldilie. "Tuskin voimme toivoa, että tätä mainiota ilmaa enää pitkälti kestää. Olisi Charlotte Ashleyn ja Pamela Ryen vuoro päästä jaloittelemaan. Minnie Woodin ja Agnes Quintonin pitää myöskin tulla; ja retki tuottaisi suurta iloa Jennet Fowlerille."

"Olen iloinen, että olette ajatellut häntä", vastasi rouva Mayfield. "En halua nähdä häntä noin murheellisena. Hänellä on varmaan koti-ikävä; ja pelkään, että jotkut hänen opistotovereistaan eivät ole hänelle niin ystävällisiä kuin heidän tulisi."

"Hän tuntee itsensä yksinäiseksi", vastasi neiti Thornhill. "Toiset jättävät hänet liian paljon yksikseen, luullakseni osaksi senvuoksi, että hän on niin pitkä ja miellyttävän näköinen. He kadehtivat häntä ja puolittain pelkäävätkin. Eikä hän voi eikä tahdo tungetella heidän seuraansa."

"Lapsi-parka", huokasi rouva Mayfield säälivästi. "Tuollaiset komeat, majesteetilliset tytöt ovat varsin usein arkoja ja tarvitsevat paljoa enemmän rohkaisua kuin pienet. Niin, hyvä ystävä, retkenne on oivallinen tuuma. Minne aiotte mennä?"

"Olen ajatellut, että matkustaisimme junalla Richmondiin ja sitten kävelisimme Hamin kenttien yli. Muutamat tytöistä eivät ole koskaan nähneet Hamin linnaa, ja varmaankin paikka heitä miellyttäisi. Sanommeko huomenna?"

Näitä retkeilyjä usein suunniteltiin ja suoritettiin kauniilla ilmalla, ja aina järjestettiin niin, että jokainen vanhemmista tytöistä pääsisi sellaiselle mukaan ennenkuin päivät kävivät pimeiksi ja kolkoiksi. Neiti Thornhillin ilmoitusta tervehdittiin suurella tyytyväisyydellä; ja Jennet, joka tietysti ei koskaan ollut nähnyt Richmondia, ilostui silminnähtävästi tästä suunnitelmasta. Hän ei voinut olla toivomatta, että Charlotte Ashley olisi jäänyt pois, mutta häntä lohdutti ajatus, että neiti Thornhill varmaan pitäisi hänen vastustajaansa aisoissa.

Pieni joukkue lähti kello yhdeltä eräänä kauneimpia syyspäiviä, mitä he olivat nähneet. Niin sulotuoksuista oli ilma ja niin pehmeänä väreili valo, että syyskuun rauhallinen tenho valtasi Charlottenkin, joten hän oli tavallista tyynempi ja lempeämpi. Useimpia ihmisiä veti hän vastustamattomasti puoleensa huimassa hilpeydessään, mutta Jennet piti hänen kasvoistaan, silloin kun niillä oli levollinen ilme. Silloin mustat ripset verhosivat tummain silmien säihkyn ja hienopiirteiset huulet kaartuivat pehmeästi, mikä ilmaisi ajatusta ja tunnetta. Charlotten levollisina hetkinä se, mikä hänessä oli parasta, näkyi nousevan pinnalle; vahinko vain, että hän niin harvoin oli levollinen.

"Puistoa tarkastamme toisella kertaa", sanoi neiti Thornhill Jennetille heidän saapuessaan Richmondiin. "Toivoakseni tulemme tänne monet kerrat niin kauan kuin sinä olet kanssamme."

Hän opasti parvensa jokea reunustavien alavain niittyjen poikki, ja Jennet seurasi kuin onnellisessa unessa. Pääsy savuisista huoneista ja vilkasliikkeisiltä kaduilta tuotti maalla syntyneelle tytölle tavatonta huojennusta; ja täällä tapasi hän entisten kotikenttiensä tutunomaista vehreyttä, näki levollisesti laitumella käyvää karjaa, puiden lakastuvien lehvien pehmeän värityksen. Oikealla juoksi kaunis joki hopeisin valovärähdyksin ja vienoin varjoin; ylhäällä oli vaaleansininen taivas matalalla ajelehtiville pilvineen, ja ruohikon yli huokui heikon heikko kellastuneiden lehtien tuoksulla täytetty syystuulonen. Jennet oli vaiti. Toiset tytöt nauroivat ja juttelivat hänen takanaan, mutta hän tuskin kuuli heidän ääniänsä. Hänen sydämensä täyttyi kodin ajatuksista ja hellistä muistoista.

Mutta heidän pysähtyessään ruohottuneen ojan partaalle, joka eroittaa Hamin kartanon sen vainioista, Jennetin mielentila muuttui nopeasti, ja hän pommitteli neiti Thornhillia innokkailla kysymyksillä paikan suhteen.

Vanha Jaakko kuninkaan aikuinen rakennus punertavine tiiliseinineen ja lukuisine ikkunoineen seisoi siinä, tyynessä päiväpaisteessa kylpien, äänettömänä ja autiona kuin loihduttu palatsi. Koko paikka näytti loihditulta; pitkässä holvikäytävässä ei ollut mitään elonmerkkejä, ovet olivat tiukasti suljetut ja suunnattoman suuri joenjumala nurmikon keskellä näkyi harmaantuneen tätä yleistä autiutta vartioidessaan. Vähintäänkin vuosisata sitten Horace Walpole valitti, ettei korkeita rautaportteja koskaan avattu, ja vuosi vuodelta näemme ne yhä suljettuina, yhä maalaamattomina ja verkalleen ruosteesta murenevina.

"Ne ovat avatut vain kerran siitä asti, kun ne Kaarlo II:n jälkeen suljettiin", sanoi neiti Thornhill. "Ihmettelenpä kääntyisivätkö ne vielä saranoillaan toisen kuninkaan vuoksi!"

"Kovin surullisesti Jaakko II varmaan vietti täällä joulunsa!" huudahti Jennet. "Ajatelkaahan talvituulen valittelevaa viuhuntaa noita vanhoja muureja vasten hänen miettiessään menetettyä kuningaskuntaansa, sillävälin kun Vilhelm Oranialainen St. Jamesissa todenteolla hallitsi. Ettekö luule, että meidän sallittaisiin, jos sitä oikein hartaasti pyytäisimme, vilkaista tuon ison ulko-oven sisäpuolelle?"

"Sinun täytyy tyytyä katselemaan rakennusta ulkopuolelta", vastasi neiti Thornhill. "Mutta minulla on itsellänikin kova halu nähdä nuo upeat vanhat huoneet ja kaikki aarteet, mitä niissä on. Haluaisin tirkistää salakammioon, missä juonia punottiin. Ja mielelläni tarkastelisin Lauderdalen herttuattaren budoaaria; siellä säilytetään hänen nojatuoliansa ja kirjoituspöytäänsä sekä kävelykeppejä, joita hänellä oli tapana käyttää. Tällä paikalla on ihmeellinen tenhonsa, Jennet, ja olen mielissäni, että tunnet sen vaikutuksen."

"Voisin viipyä täällä tuntikausia", vastasi Jennet.

"Mikään ei täällä muutu", jatkoi neiti Thornhill. "Linna on aina samanlainen — kaunis ja äänetön ja ränsistynyt. Keväisinkin, kun isot keltaleiniköt loistavat kaikkialla niityillä, on jotakin uinailevaa ja juhlallista Hamin puistokäytävillä, joilla Swift, Pope ja Gay aikoinaan vaelsivat. Varmaankaan ei ole noiden isojen, vanhojen jalavien vertaisia puita! Et aavista, kuinka usein näen tämän paikan unelmissani, muinaisaikaisen rakennuksen, siimeksiset käytävät ja virran hopeavälkkeen. Olen ollut täällä hyvin onnellisena ja kovin murheellisena."

Jennet kääntyi katsahtamaan opettajattaren sieviin kasvoihin ja näki niissä jotakin, mikä sai hänet nopeasti luomaan silmänsä toisaalle. Tällä hetkellä Jennet oli äkkiä nähnyt vilahduksen suruista, joita hän ei ollut koskaan kokenut; ja hän tunsi, että olisi vakava asia astua rajan yli, joka eroittaa tytön naisesta. Hänen katseensa harhaili heitä ympäröiville varjoisille niityille, joille syksy oli paksulta siroitellut ruskeita ja kullankellerviä lehviään, ja hän näki virran kimaltelun isojen jalavien runkojen lomitse. Kuolevan kesän tyyneys ja surumielisyys tuntui hiipivän hänen sieluunsa; nuoruus liukui pois, täydellisempi elämä tutkimattomine polkuineen odotti hänen kokemattoman jalkansa astuntaa. Mutta sillävälin oli ihanaa uneksia täällä syksyn päiväpaisteessa ja tyynen leppoisissa siimeksissä.

Ellei neiti Thornhill olisi ollut vaipuneena omiin unelmiinsa, mikä hänelle harvoin tapahtui, hän olisi huomannut, että kaksi hänen oppilaistaan oli poissa. Pamela Rye ja Agnes Quinton olivat kulkeneet vain lyhyen matkan päähän ja katselivat vanhan puun alla piirtävää taiteilijatarta, jota iso newfoundlandilainen koira valppaasti vartioitsi. Mutta Charlotte Ashleytä ja Minnie Woodia ei näkynyt missään.

9. luku.

Hurja teko.

Sillaikaa kun neiti Thornhill ja Jennet viipyivät Hamin linnan edustalla, Charlotte ja Minnie olivat samoilleet vanhan rakennuksen toiselle puolen ja pysähtyneet muurin edustalle. Molemmat aikoivat hiukan tuskastua; ja Charlotte tunnusti avoimesti, että häntä väsytti tästä kartanosta ja sen muistoista haaveileminen.

"Neiti Thornhill ja Fowlerin tyttö vaeltelevat iät kaiket", selitti hän, "ja minun kärsivällisyyteni on jo aivan lopussa. Se Fowler on vielä hassumpi täällä kuin eläintieteellisessä puutarhassa. Olen kuitenkin vilpittömän kiitollinen, ettei ketään tuttavistani sattunut samaan vaunuun kanssamme. Tietysti otaksutaan, että he kaikki ovat nykyisin poissa kaupungista; mutta ei koskaan tiedä, kenen saattaa kohdata, missä sitä kaikkein vähimmin odottaa, ja minua pöyristyttäisi, jos minut nähtäisiin sen hirveän maalaistollon seurassa, olipa se missä tahansa."

"Tänään hän ei ole varsin huonosti puettu", huomautti Minnie.

Charlotte kohotti kätensä tehden pienen, sievän kauhua ja kummastusta osoittavan liikkeen. "Rakas lapsi, mitä sinä puhut?" kysyi hän. "Ensiksikin tuo vyötäisille sidottu pieni kamala viitta tekee hänet naurettavasti täysikasvuisen lapsen näköiseksi. Ja oletko sitten huomannut hänen kenkiään?"

"Rouva Mayfieldin pitäisi todellakin puhua hänelle niistä", myönsi Minnie.

"Pelkään opiston menevän alaspäin", virkkoi Charlotte salaperäisesti huoahtaen. "Emme ole niin tarkkoja kuin ennen."

"Eipä sinun tarvitse siitä kaikesta paljoa välittää", vastasi Minnie; "vielä kaksitoista kuukautta, ja sitten pääset vapaaksi".

"Niin, minä pääsen vapaaksi", toisti Charlotte. Ja sitten eräs niitä äkillisiä mielenmuutoksia, jotka tekivät hänet opistotovereilleen niin käsittämättömäksi, sai hänet jälleen huoahtamaan; ja tällä kertaa huokaus oli todellinen.

"Sittenkin", sanoi hän leppeämmällä ja pehmeämmällä äänellä, "kouluaikamme ei ole varsin kurjaa, tiedäthän. Meillä on melko lailla huvia, vaikka huvituksemme eivät ole kiihoittavaa laatua; ja meistä pidetään todellakin hyvää huolta. Kun viime vuonna olin sairaana, iloitsin aivan, että olin silloin opistossa; jokainen oli niin ystävällinen, eikä minua vielä iässäni ole niin hemmoiteltu."

"Eikö sinua kotona hemmoitella?" kysyi Minnie.

"Hyvä ystävä, sellaiseen ei siellä ole aikaa. Meillä on aina päivällisiä ja kutsuja ja kaikenlaisia muita puuhia, jotka kuuluvat seurapiireissä liikkuvien velvollisuuksiin. Odotetaan, että kestitsemme ja itse käymme kesteissä; isä ja äiti käyvät kaikkialla ja tuntevat jokaisen. Se on tietysti hirveän hauskaa; mutta se vie kaiken ajan ja voimat, eikä kellään ole ainoatakaan ylimääräistä minuuttia käytettävissään, jos joku sairastelee ja tarvitsee huolenpitoa."

"No, harvoinpa sitä sairastellaan", sanoi Minnie viisitoistavuotiaan onnellisella varmuudella. "Minua ei koskaan vaivaa mikään, ja sinun kipusi ei ollut ensinkään vakavaa. Uskallan väittää, ettet enää joudu vuoteen omaksi ennenkuin olet vanha."

"Toivoakseni en", vastasi Charlotte; "mutta jos niin käy, tiedän, että kaipaisin vanhan opiston sairaskammiota ja koulun tutunomaisia kasvoja ja ääniä".

Sitten hän äkkiä palaten entiseen sävyynsä alkoi laskea leikkiä vakavasta mielentilastaan.

"Onko mahdollista, että alan käydä hempeätunteiseksi?" kysyi hän ottaen tehokkaan asennon. "Luulen tosiaan, että puhuin jotakin ikävöimisestä ja kaipuusta, ja olisin saattanut jo ryhtyä julistamaan, että koulumuistoni olivat 'erinomaisen rakkaita ja arvokkaita', ellen olisi muistanut itseäni. Nyt minun täytyy tehdä jotakin huimapäistä päästäkseni edes varmuuteen siitä, kuka olen."

"Miten hauskaa olisi, jos vain voisimme kiivetä tuon muurin yli", huokasi Minnie, joka oli olevinaan hieno nainen, mutta jolla siitä huolimatta oli eräitä rasavillin vaistoja. "Se ei ole korkea, ja vähäisellä kipuamisella voisimme päästä pengermälle. Minusta on hirveätä, ettei edes saa nähdä vanhaa puutarhaa."

Charlotte oli täydellisesti oma itsensä jälleen ja yhtyi innokkaasti tuumaan.

"Me yritämme sitä, me teemme sen!" huudahteli hän tanssien ruohikolla ja heittäen pois päivänvarjonsa. "Vahinko, ettei tämä toqueni ole toivomuslakki! Silloin hankkisin tänne tikkaat silmänräpäyksessä."

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun Minnieltä pääsi iloisen kummastuksen huudahdus. Hän oli kumartunut puun alla olevan esineen puoleen ja huitoi vilkkaasti käsillänsä.

"Charlotte, Charlotte, luulen tosiaan, että olet velho! Tässähän ovat tikkaat ja ne ovat vallan pienet. Yhteisvoimin kykenemme ne nostamaan. Tule heti."

Kuten Minnie sanoi, tikapuut olivat pienet ja keveät, ja tytöt olivat liian ihastuneina löydöstään kyselläkseen, miksi ne olivat sinne jätetyt. He eivät pysähtyneet ajattelemaan, että henkilö, joka oli ne siihen pannut, saattaisi jonkun minuutin perästä palata niitä noutamaan, eivätkä he huomanneet, miten lähellä ne olivat ruokavasua, jollaisia työmiehet usein käyttävät työkalujensa kuljettamiseen. Heille oli kylliksi, kun he löysivät kapineen, jota juuri halusivat; ja he ryhtyivät käyttämään tikkaita vähääkään pelkäämättä seurauksia.

"Meidän ei tarvitse tätä pientä keppostamme koko maailmalle ilmoittaa", sanoi Charlotte tarttuen tikkaiden toiseen päähän. "Muutamilla ihmisillä on niin pingoitetut käsitteet sopivaisuudesta, että voisivat pitää tekoamme aivan säädyttömänä. Mutta en voi torjua tunnetta, että minulla on jonkinlainen oikeus tämän linnan näkemiseen; äitini kuuluu Walpoleihin, ja kerran eräästä Charlotte Walpolesta tuli kreivitär Dysart ja tämän saman kartanon haltijatar. Minä olen Charlotte, ja varmaan on minulle annettu nimi hänen mukaansa."

Tämän kuohuvan kerskailun jälkeen ei suinkaan näyttänyt arvokkaalta, kun neiti Ashley varkaan tavoin asetti tikkaansa kiviaitaa vasten. Ne olivat vanhat ja lahonneet, mutta kiipeejä oli nuori ja ketterä ja nousi askelmia kuin lyhdynsytyttäjä.

"En luule voivani kiivetä noin näppärästi", sanoi Minnie ihaillen.

"Tämä on ihanaa!" huudahti Charlotte seisoen nyt riemuissaan hiekoitetulla pengermällä. "Voin ymmärtää Jackin tunteet, kun hän pääsi pavunvarren latvaan."

"Mitä sieltä näet?" kysyi hänen toverinsa alhaalta.

"Ensinnäkin kauniin, päivännoutoja kasvavan tiheikön; sitten vanhoja uinailevia käytäviä kiertelemässä juhlallisten honkien välissä, penkereitä, suihkukaivoja, jotka eivät ole vuosikausiin pulppuilleet."

"Onko siellä ketään ihmistä?"

"Ei mitään niin jokapäiväisiä olentoja. Mutta tuolla juuri honkien siimeksestä tulemassa näen kuningatar Annan aikuisen rouvashenkilön. Sillä on soma yölakki päässä ja paksu silkkipuku, mutta tietenkin se on vain henki!"

"Loruja", sanoi Minnie alkaen käydä pelokkaaksi. "En usko, että siellä mitään näet."

"Minä menen sitä tapaamaan ja puhuttelemaan", jatkoi Charlotte. "Henkiä on aina puhuteltava, ja silloin ne ilmoittavat meille salaisuuksia. Nyt minä menen!"

Minnie kuuli poistuvien hameenhelmojen kahinaa ja tiesi, että Charlotte pitäisi sanansa. Seuraisiko hän opistotoveriansa vai eikö? Hän epäröitsi ja vilkaisi ensin tikapuihin ja sitten sivulleen hiljaiselle niitylle.

Syksyn aurinko oli vaipumassa yhä alemmaksi. Lämmintä valoa väreili vielä puiden alemmilla oksilla, ja kaikkialla näkyi hehkun ja varjon haihtuvaa, loistavaa värileikkiä, jollaista syyskuun iltapäivät tarjoavat. Minniestä näyttämö tuntui liian tyyneltä ja hiljaiselta; hän alkoi toivoa olevansa joen partaalla, missä aina oli iloisia venekuntia ja runsaasti elämää ja iloa. Hupsu päähänpisto se sittenkin oli johdattanut Charlotten noille kielletyille maille. Mutta kun Charlotte oli uskaltanut tunkeutua tuohon salaperäiseen paikkaan, Minnie päätti häntä seurata. Hän tiesi, kuinka ivaileva neiti Ashley saattoi olla, eikä tahtonut, että koko opisto uskoisi hänen peljästyneen kertomusta tuosta aavemaisesta yömyssyisestä rouvasta.

Sielussaan vavisten ja arkaillen hän siis asetti jalkansa ensimäiselle askelmalle, joka oli vanha ja lahonnut, ja hänestä tuntui kuin olisi se antanut perään hänen allansa. Hän oli juuri nostamaisillaan toisen jalkansa maasta, kun karkea ja voimakas miehenääni äkkiä keskeytti rauhallisen hiljaisuuden.

"Hoi, siellä", se sanoi; "mitäs te niillä mun tikkaillain teette?"

Ääni kuului hänen takaansa. Minnie vilkaisi säikähtyneenä olkansa yli ja näki kuluneisiin vaatteisiin puetun miehen tulevan häntä kohti uhkaavin elein (kuten hän luulotteli). Kauhu antoi hänelle siivet ja hän riensi paikalta kuin pelästynyt kauris.

10. luku.

Tikkaiden lainaaminen.

"Missä ovat Charlotte ja Minnie?"

Neiti Thornhill lausui nuo sanat terävän itsemoitteen sävyyn.

Hän oli haaveillut, mutta usein hän ei suonut itselleen uneksumisen ylellisyyttä kirkkaalla päivällä. Joka tapauksessa se onkin vaarallista ylellisyyttä. Vaikka uneksija on onnellisissa olosuhteissa elävä nainen, jolla on runsaasti vapaata aikaa, hän saa usein maksaa joutavista kuvitteluistaan kalliin hinnan. Mutta Una Thornhill oli köyhä opettajatar, joka ahersi ankarasti leipänsä edestä ja tarvitsi kaiken voimansa, tarmonsa ja ajatuskykynsä. Oli sulaa hulluutta rakentaa satulinna syksyn lehvistä ja kullata se vienolla päiväpaisteella.

Hän ravistausi pahoillaan ja terästi herpaantuneet aistimensa. Hänellä oli sääntönä, ettei koskaan päästäisi holjottejansa silmistänsä. Hän ei sallinut heidän tuntevan, että hänen katseensa alati heitä vartioitsi, vaan pysytteli aina turvallisen välimatkan päässä, eikä yltiöpäisinkään oppilas ollut vielä koskaan kapinoinut hänen lempeää suojelustaan vastaan.

"Ne olivat täällä juuri äsken", vastasi Jennet hajamielisesti.

Sitten, nähdessään levottomuuden varjon neiti Thornhillin kasvoilla, hän lisäsi nopeasti:

"Minä menen heitä etsimään."

"Maltahan!" hillitsi neiti Thornhill säikähtyneenä.

Hattu kädessä ja hulmuavat hapset irrallaan Minnie Wood juoksi täyttä vauhtia esille muurin nurkkauksen takaa. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli päässyt ihan neiti Thornhillin eteen ja alkoi sitten huohottaa katkonaisia lauseita, joita kukaan ei voinut ymmärtää.

Jennetin persikanväriset posket kalpenivat. Hän ajatteli, että joku hirveä onnettomuus oli äkkiä kohdannut Charlotte Ashleya, ja hänen alati herkkä omatuntonsa soimasi häntä siitä, että oli tuntenut nurjamielisyyttä tyttöä kohtaan. Olisi ollut helppo rakastaa Charlottea, jos Charlotte vain olisi antanut itseänsä rakastaa!

Mutta neiti Thornhill ei niin vähästä säikähtänyt. Hän oli tutkinut Minnien luonteen ja tiesi, että tämä oli arka tyttö, joka koetti viedä kaikkia harhaan rohkeutta teeskentelemällä. Tällä hetkellä seisoi hänen edessään todellinen Minnie hermostuneena ja aiheettoman pelon vallassa; ja opettajatar riensi häntä tyynnyttämään.

"Hengähdä, lapseni", sanoi hän nopeasti. "Kah, et voi saada minua uskomaan, että mitään kauheata on tapahtunut. Charlotte kaiketi on tekemässä kepposiansa?"

"Hän… hän on joutunut pihan puolelle", sopersi Minnie vihdoin.

"Siinäkö kaikki? Tietysti oli hyvin vallatonta ja hupsua rikkoa määräyksiä; mutta miten hän sinne pääsi?"

"Ti… tikkailla. Me löysimme ne ruohikosta."

"No, kun hän kiipesi ylös, voi hän tulla alaskin", sanoi neiti Thornhill reippaasti ja alkoi lähteä liikkeelle.

"Ei, ei, ei! Mies tuli ottamaan tikapuut ja silloin minä juoksin tieheni."

Jennet nauroi ääneensä, minkä osittain aiheutti helpoituksen tunne; ja kiihtymyksestään huolimatta Minnie tähtäsi häneen vihaisen katseen.

"Olet ollut arka", sanoi neiti Thornhill. "Sinun olisi pitänyt kertoa miehelle, että nuori neitonen oli kiivennyt pengermälle."

"Oh, minä en voinut! Hän oli tyly mies, joka huusi: 'hoi, siellä!'"

"En luule, että hänen tarkoituksenaan oli olla tyly. Joka tapauksessa täytyy meidän tehdä sovinto hänen kanssaan saadaksemme hänet lainaamaan meille tikkaansa."

Sillävälin Charlotte, joka oli mennyt niin kauaksi kuin häntä halutti ja huolellisesti pysytellyt ikkunoista mahdollisesti katselevien näkyvistä, päätti palata Minnie Woodin luo.

Hän oli pannut päähänpistonsa täytäntöön, mutta tyydytys siitä oli sentään ollut pieni. Avara, autio pihamaa, kaameat hongat ja hiljaiset käytävät näkyivät tekevän masentavan vaikutuksen aina vaikutelmille alttiiseen mieleen. Jos joku rattoisa toveri olisi ollut hänen kanssaan piilosilla leikkimässä tuossa vanhassa puutarhassa, niin koko paikka olisi näyttänyt toisenlaiselta. Mutta äänettömyys ja yksinäisyys vaimensivat hänen hilpeytensä; päivännoudotkin näkyivät turhaan tuhlaavan loistoaan ja syysruusujen heikko, sulotuoksuinen henkäys tuntui perin surulliselta. Charlotten valtasi voimakas halu lähteä paikalta eikä koskaan sinne palata.

Hän kiirehti takaisin sille kohtaa, mihin oli jättänyt tikapuut ja Minnien. Mutta Minnie oli poissa; ja, mikä oli tärkeämpää, tikkaatkin olivat poissa.

— Hän on ne vienyt! — mutisi Charlotte kuohahtaen punaiseksi äkillisestä suuttumuksesta. — Mutta ei; hänellä ei olisi ollut ryhtiä uhmata minua! Kyllä minä Minnien tunnen; hän on opiston suurin pelkuri ja hiukan hiipiväkin. Olisikohan ehkä Fowlerin tyttö sen tehnyt? Ei. Hän on alati neiti Thornhillin liepeillä eikä jättäisi häntä mistään hinnasta.

Hän asetti pienen jalkansa vallin reunalle ja katsahti kaihomielin alas ruohikkoon. Voisiko hän hypätä? Matka maahan oli liian pitkä, vaikkei hän silti varsin korkealla ollut.

Ei kävisi päinsä, arveli hän, mennä taloon ja antautua sen asukkaiden armoille? Hän oli keksinyt niin monta juttua Hamin linnasta, että hän melkein itsekin niitä uskoi. Vilkaisten nopeasti takaporttia kohti hän loihti mielikuvituksessansa esille noidan kaamean hahmon mustassa viitassa, piippalakki päässä ja sauva kädessä, aivan sellaisen, miksi hän sen monet monituiset kerrat oli opistotovereilleen kuvaillut. Ei, tuota salaperäistä porttikäytävää hän ei arvellut voivansa aivan yksinään lähestyä.

Päivä oli hämärtymässä illaksi; kultaiset valojuovat, jotka soluivat yhä alemmaksi puiden oksilla, ilmoittivat hänelle, että lähdön aika oli tulossa. Entäpä jos Minnie, uskaltamatta mainita heidän urotyöstään, tekeytyisi tietämättömäksi Charlotten olopaikasta, ja neiti Thornhill turhaan etsittyään saisi lähteä rautatieasemalle ilman häntä?

— Järkeni varmaan minut pettää, — ajatteli tyttö hymyillen omalla kustannuksellaan. — Ennen pitkää ne ovat täällä; mutta… mutta… ne odotuttavat itseänsä niin hirveän kauan!

Hänen uskonsa palkittiin. Astuen paljoa nopeammin kuin tavallista neiti Thornhill tuli äkkiä näkyviin Pamela Rye ja Agnes Quinton kintereillään. Paljoa jälempänä käveli Minnie näyttäen kuin puusta pudonneelta ja koettaen kiinnittää epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa.

"Vai olet sinä pulassa, Charlotte?" sanoi opettajatar vilkaisten ylös noihin tummiin silmiin, jotka kirkkaina, mutta kuitenkin hiukan uhmaillen, katselivat häneen.

"Tiedonhaluni on vienyt minut vähän liian pitkälle", myönsi nuori neiti hilpeästi.

"Ja liian korkeallekin, näen minä. Mutta kuinkahan saamme sinut sieltä alas?"

"Paras neiti Thornhill, ajattelin, että teidän kekseliäät aivonne…"

"Älä luota liiaksi minun kekseliäisiin aivoihini; luota pikemmin Jennet Fowlerin vahvoihin sääriin ja taitavaan kieleen. Hän on juossut työmiehen perästä taivuttaakseen hänet lainaamaan meille tikkaansa."

"Työmiesten kanssa hän kai hyvin tuleekin toimeen; olen varma, että tehtävä hänelle onnistuu", sanoi Charlotte.

Mutta nämä sanat lausuttuaan hän oli niistä hiukan häpeissään. Kaikki olivat aivan ääneti. Jos Pamela tunsikin halua hymyillä, hän hillitsi taipumuksensa; Agnes oli vakava, hyväluontoinen tyttö, jota iva ja kompasanat harvoin huvittivat; ja Minnie, joka tavallisesti oli niin valmis naurullaan säestämään Charlotten sukkeluuksia, näytti liian masentuneelta pitääkseen arvossa nokkelia puheita. Neiti Thornhillin piirteet osoittivat selvästi äänetöntä halveksumista.

Kauan senjälkeen Charlotte muisti tuon tyhmän lauseensa ja näki kuin kankaalle kuvattuna tuon hiljaisen ryhmän muurin juurella. Ensimäisenä siinä ryhmässä oli ylväskasvuinen ja korkeavartaloinen neiti Thornhill, ja Charlottesta hän ei koskaan ollut näyttänyt ylväämmältä ja pitemmältä kuin tuolla hetkellä. Taustana oli syksyn puita, kultaiset valojuovat välkkyivät vinosti siellä täällä, punaisia ja ruskeankellerviä lehtiä oli satanut tummanvihreälle nurmelle.

"Tuolla tulee Jennet", sanoi Agnes huojentuneella äänellä, "ja hänen mukanaan on mies, joka kantaa tikkaita".

11. luku.

Horjahdus.

Jennet tuli nopeasti ruohon yli muurin juurelle, näyttäen palavalta ja iloiselta. Hän oli tavoittanut miehen ja selittänyt hänelle opistotoverinsa pulan yksinkertaisella, avomielisellä tavalla, ja tämä oli kernaasti suostunut tuomaan tikkaansa takaisin sinne, mistä oli ne löytänyt. Jennet oli tuntenut itsensä hyvin onnelliseksi voidessaan tehdä tämän pienen palveluksen Charlotte Ashleylle. Charlotten ylpeydestä ja oikullisesta itsepäisyydestä huolimatta tuossa tytössä näkyi olevan jotakin, mikä teki hänen rakkautensa voittamisen arvoiseksi.

Mutta Jennetillä oli luontainen kyky piirteiden lukemisessa ja Charlotten siinä tuijottaessa alas häneen kiviaidan harjalta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet suurtakaan kiitollisuutta. Hän oli ottanut, niinkuin hän usein teki, kuvaamataiteellisen asennon, ja hänen pieni, sievä vartalonsa esiintyi hyvin edukseen tiukassa päärmätyssä röijyssä. Tulipunainen toque, joka olisi ollut liian näkyisä vähemmän sirolle ja hienostuneelle tytölle, sopi varsin hauskasti kaunismuotoiseen päähän ja mustan tukan väriin ja tehosti hänen kuulakkaan, tumman hipiänsä vaikutusta. Mutta huulilla värähteli entinen halveksiva ilme, ja Jennetiä ja työmiestä tähystävät silmät näkyivät sulkevan heidät molemmat samaan katseeseen ja osoittavan heitä kohtaan äänetöntä halveksumista.

"Oletpa sinä ystävällinen, rakas Jennet, kun olet nähnyt niin paljon vaivaa", virkkoi neiti Thornhill ja kääntyi sitten muutamin sanoin kiittämään miestä, joka juuri sovitti tikkaitaan kiviseinämää vasten.

"Tule varovaisesti alas, Charlotte."

Charlotte huomasi neiti Thornhillin puhuvan hänelle jokseenkin kylmästi, ja hän tunsi myöskin, että se ei ollut aivan ansaitsematonta.

Ehkäpä hän ennakkoluuloissaan Fowlerin tyttöä kohtaan oli tosiaan mennyt liian pitkälle. Pitäisi osoittaa kohtuullista kiitollisuutta alemmilleenkin, tuumi hän; ja Jennet oli tosiaankin auliisti ja hyväntahtoisesti antanut apuansa. No, hän pitäisi hänelle pienen, sievän puheen, ja sillä asia olisi hyvä.

Mutta kaikkinainen itsensä tuomitsemiseen vivahtava oli uutta Charlottelle, ja se järkytti hänen tasapainonsa, kuten oudot mielenliikutukset yleensä. Jokaisella muulla hetkellä hän olisi voinut astua tikkaita alas kevyesti kuin keijukainen; mutta, miten olikaan, hänen eloisa joustavuutensa petti hänet, juuri kun hän olisi sitä eniten tarvinnut.

Tuntematta itseänsä aivan yhtä varmaksi kuin tavallista hän hyökkäsi huimapäänä tikkaita alas ja sai neiti Thornhillin toistamiseen varoittavasti huudahtamaan.

"Katso toki eteesi, lapsi!" sanoi opettajatar.

Mutta varoitushuuto sai Charlotten vain kiirehtimään liikkeitänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänen jalkansa luiskahti. Hän putosi, ja Jennetin auliit käsivarret kohottivat hänet ylös ennenkuin kukaan muu ehti häneen koskettaa.

"En ole vähääkään loukkautunut", selitti hän katsahtaen uhmamielin heihin kaikkiin. "Vain pienoinen putous. Kuinka sinä tuijotat, Pamela! Rientäkäämme pois, neiti Thornhill, ja jättäkäämme tämä noiduttu paikka iäksi kaikeksi."

Mutta hänen nämä sanat lausuessaan ruskeat posket kävivät vähitellen yhä kalpeammiksi, ja ensimäisellä askeleelle hänen täytyi hyvin vastahakoisesti tunnustaa tuntevansa tuskaa.

"Jalkaani hiukan vihloo; mutta ei se mitään tee… ei mitään! Tuossa tuokiossa kykenen kävelemään."

Jennet asetti käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta se työnnettiin heti takaisin.

"Älä ole niin kärkäs ihmisiä syleilemään, neiti Fowler", sanoi hän ärtyisästi. "Sinä olet luullakseni jossakin aikaisemmassa olotilassasi ollut boa constrictor [jättiläiskäärme, joka surmaa uhrinsa kiertäytymällä sen ruumiin ympärille]. Minä voin nyt kävellä varsin hyvin… niin, ihan varmaan."

Neiti Thornhill huomasi Jennetin nopeasti punastuvan hänen ylpeästi vetäytyessään pois; ja säälissäänkään opettajatar ei voinut olla tuntematta syvää suuttumusta Charlottea kohtaan. Oliko omapäisempää ja ylpeämpää olentoa olemassa? Näytti siltä kuin tämä tyttö tahtoisi työntää luotaan jokaisen ystävällisen käden, mikä ojentui häntä auttamaan.

Ylpeys ja päättäväisyys veivät Charlotten muutaman askeleen eteenpäin; sitten hän äkkiä pysähtyi, puri huultansa ja taisteli ääneti voimakasta itkun tarvetta vastaan.

"Kovin typerää ja väsyttää", läähätti hän, "mutta en voi päästä minnekkään, ellen saa johonkin nojata. Neiti Thornhill, tahdotteko tarjota minulle käsivartenne?"

Neiti Thornhill täytti tyynesti tämän pyynnön; mutta nyrjähtynyt jalka tuotti yhä enemmän kipua, ja kärsivä tyttö alkoi menehtyä tuskasta.

"Luullakseni täytyy minun pyytää vielä toista käsivartta", sanoi hän vihdoin. "Pamela ei ollenkaan kelpaa… hän on liian hintelä; ja Minnie on heikko kuin hyttynen! Oh, kiitoksia vain, Agnes, mutta pelkään, että sinä et ole kovinkaan vahva."

Agnes Quinton oli hento tyttö, joka ei kestänyt paljoa ponnistuksia ja jota aina huolellisesti hoivattiin opistossa. Neiti Thornhill puuttui lempeästi puheeseen.

"Ei, Agnes ei saa tulla; parempi että pyytäisit Pamelaa, hyvä lapsi."

Mutta Pamela ei ollut halukas tueksi. Hän oli hintelä, kuten Charlotte oli sanonut, heikko ruumiiltaan, ja hänen jäseniänsä kivisti helposti. Hän epäröitsi.

"Älä vaivaudu", sanoi Charlotte nopeasti. "Pääsenhän tästä eteenpäin nyt, kun olen levännyt. Mutta kovalle se ottaa ja käy rasittavaksi neiti Thornhillille; hänen täytyy kannattaa koko painoani."

Jennet, joka oli kulkenut edeltä, kuuli näinä sanat ja palasi heti toisten luo.

"Ehkä sallit minun auttaa itseäsi neiti Thornhillin tähden", sanoi hän hiljaa.

Puna nousi Charlotten kalpeille kasvoille; hän vastaanotti tarjotun käsivarren lausumalla juhlallisesti "kiitos", ja kaikki kolme liikkuivat verkalleen eteenpäin.

Kulku oli nyt varmempaa ja tasaisempaa; Jennet oli hyvin vahva; ja kun Charlotte huomasi itseänsä tuettavan ja melkein kannettavan eteenpäin, hän ajatteli hymyn vivahdus suupielessä noita "aurankurjen tyttäriä", jotka aina olivat Ida-prinsessan kutsuttavina ja käskettävinä. Vaikka hänen tuskansa olikin suuri, se ei estänyt häntä silloin tällöin vaivihkaa vilkaisemasta pitkään, komeaan tyttöön, jonka käsivarteen hän nojasi. Jennetiä ei kuorma näyttänyt ollenkaan rasittavan; hän kantoi sen aivan keveästi; ja kuitenkin hänen voimaansa liittyi sellainen hellätunteinen lempeys, että se lopulta liikutti Charlotten ylpeätä sydäntä.

Heidän vihdoin päästyään takaisin maantielle neiti Thornhill kutsui nopeasti ajurin. Hän jätti Charlotten Agnes Quintonin ja Jennetin huostaan, käski ajamaan asemalle ja seurasi itse jalkaisin Pamela Ryen ja Minnie Woodin kanssa.

Jennet havaitsi pian, että hänen palveluksensa jo olivat tervetulleita. Hänen ponnistuksensa Charlotten mukavuudeksi palkittiin hiljaisella kiitollisuudella, ja heidän pysähtyessään rautatieasemalle tyttö kääntyi luottavaisesti voimakkaaseen toveriinsa. Agnes Quinton maksoi ajurin, ja kolmisin he menivät odotushuoneeseen vuottaakseen siellä neiti Thornhillin ja toisten tyttöjen saapumista.

Charlotte oli hiljaa ja kovin kalpea. Monesta olisi ollut vaikeata uskoa, että hän tuon rohkean ja kylmän pinnan alla aina oli kätkenyt herkän ja perin tuntehikkaan luonteen. Hänen uhmailunsa oli vain huntu, jonka alla piili paljon lempeyttä ja naisellisuutta. Jennet oli alusta pitäen aavistellut tuossa näkyväisessä Charlottessa olevan salattuna toisen Charlotte Ashleyn; ja tänään hän oli sen vilahdukselta nähnytkin.

Istuessaan kovalla jouhipenkillä ja lepuuttaessaan nyrjähtynyttä jalkaansa, tuolilla, Charlotte näytti todellakin perin hennolta olennolta. Oli jotakin melkein lapsellista noissa riippuvissa tummissa silmäripsissä ja sievän suun alakuloisessa väännähdyksessä. Ja kun Jennet katseli häntä täydellisessä äänettömyydessä, hänen sydämessään syntyi voimakas halu lohduttaa ja suojella tätä ylpeätä, hemmoteltua tyttöä, joka oli niin kopea ja uhmaileva ja kuitenkin niin hento ja heikko.

12. luku.

Heltyminen.

Matka Richmondista Brunswickin torille tuntui Charlotte Ashleysta loppumattomalta. Jennetin ystävälliset palvelukset hän otti vaieten, vaan ei kiittämättömästi vastaan. Charlotte vältti puhumista, jotta ei hyrähtäisi itkuun; hänen jalkansa alkoi ajettua, ja tuska oli niin kova, että hän vaivoin jaksoi sen kestää siihen paikkaan nääntymättä.

Ei se suinkaan ollut varsin vakava vamma; mutta tyttö näkyi kärsivän paljon ja hänen herkät kasvonsa ilmaisivat pian tuskan merkkejä. Hän oli myöskin hermostunut ja kuumeinen, jonka vuoksi neiti Thornhill vei hänet omaan kammioonsa sen sijaan, että olisi lähettänyt hänet isompaan huoneeseen ylikerrassa. Tyttö vietti levottoman yön eikä tullut oppisaliin seuraavana päivänä.

"Jennet", virkkoi neiti Thornhill iltapäivällä, "olen ajatellut, että ehkä haluaisit mennä istumaan hetkiseksi Charlotten luo".

Jennet epäröitsi.

"Mikäli hän minusta huolii?"

"Ellei, niin voit lähteä pois. Mutta en luule hänen vastustelevan; menehän katsomaan."

Jennet siis meni.

Rouva Mayfieldillä ja neiti Thornhillillä oli kummallakin makuusuojansa toisessa kerroksessa; ja heidän kammioidensa välillä oli pieni päivähuone, jota toisinaan käytettiin eräänlaisena pyhättönä, kun joku oli hiukan pahoinvoipa. Tässä pienessä kammiossa Charlotte lepäsi pehmeällä sohvalla. Hän oli kuullut Jennetin askeleet kynnykseltä ja kohotti raukeasti päätänsä nähdäkseen, kuka tuli sisään.

"Onko sinulla kovia tuskia?" kysyi Jennet lähestyen vuodetta.

"On… ei. Kaikki tuska tuntuu suurelta; mutta minun kipuni on toki pieni. En ainakaan kärsi mitään vihlovaa kivistystä."

"Mutta silti se riitti pitämään sinut valveilla viime yön?"

"Ei tuska yksinomaan pitänyt minua valveilla. Minulla on kiusallisen herkät hermot, ja ne olivat epäkunnossa. Sinulla kaiketi ei olekaan hermoja?" lisäsi Charlotte, hiukan vilkuttaen tummia silmiänsä. "Vakuutan sinulle, että voi tulla paljoa paremmin toimeen ilman niitä."

"Niin olen usein ajatellut", vastasi Jennet vakavasti.

"Oh, mutta sinullahan ei niitä ole, vai kuinka?"

"Minun hermoni ovat kurissa pidettävissä". Jennetin hymy oli hyvin lempeä, kun se valaisi hänen kasvojensa vakavuutta. "Mutta äitini on arka ja kovin tunteikas, joten olen oppinut myötätuntoiseksi hermostuneita ihmisiä kohtaan."

"Me emme tavallisesti saa osaksemme paljoa myötätuntoa", sanoi Charlotte kohottaen kulmakarvojansa. "Isä ei koskaan siedä hermoja, ja senvuoksi koetan aina pitää ne näkymättömissä. Luullakseni ne kostavat sellaisen pakon."

"Enpä tiedä", vastasi Jennet epäilevästi. "Ei kai ole hyvä niitä liiaksi hemmotellakaan; mutta minä en aavistanut että sinä olisit herkkähermoinen."

"Etkö? Minua ilahduttaa kuulla, että osaan menestyksellä teeskennellä!" Charlotte puhui entiseen rajun hilpeään tapaansa. "Koetan aina antaa ihmisille väärän käsityksen itsestäni, niin kuin Rosalinda, kun hän tekeytyi 'pöyhkeäksi ja sotaiseksi'".

"Tuo muistuttaa minulle kotiani", sanoi Jennet elostuen. "Lapsina me usein omalla tavallamme esitimme näytelmää Kuten haluatte. Omalla tilallamme meillä oli oivallinen Ardennien metsä; sisareni Katherine oli Celiana, ja minä esitin mieheksi pukeutuvan Rosalindan osaa —

"'Kosk' olen mitaltain mä varsin pitkä.'

"Ja Derrick lepäsi puiden alla synkkämielisenä Jacquesina."

Charlotte avasi silmänsä ja katseli miettiväisesti Jennetiä. Hänestä oli vaikeata uskoa, että tämä maalaistyttö oli tutustunut Shakespeareen. Ja kun hänen arvosteleva silmänsä sitten huomasi Jennet Fowlerin majesteetillisen ja kuitenkin tyttömäisen kauneuden hän ei voinut olla ajattelematta, että tämä tyttö oli todellinen Rosalindan perikuva voimakas ja silti herttainen ja rakastettava, hellä ja samalla perin uskollinen.

"Se oli varmaan hyvin hauskaa", sanoi hän tavallista sydämellisemmin. "Tunnen kovin vähän maaseutua, mutta joskus ajattelen, että jonkinlainen sinipiian elämä viehättäisi minuakin. Monet monituiset kerrat olen kadehtinut Rosalindaa ja Celiaa, kun he yhdessä lähtivät metsään, mielissään, että pääsivät hovin kahleista."

"Mutta sinussa on jotakin, mikä tuo mieleeni hovit", huomautti Jennet vaistomaisesti. "Sinä kykenisit johtamaan saattuetta ja osaisit tehdä vanhanaikaisen kumarruksen. Ei, minä en mitenkään voi uskoa, että metsässä tuntisit olevasi kotona."

Charlotte hymyili mielissään.

"En saa koskaan tilaisuutta kokea maalaiselämää", hän vastasi. "Opistosta päästyäni olen valmis ensimäistä seurustelukauttani varten, eikä minulle jää yhtään aikaa maalaiselämän riemuista uneksiakseni. Mitä sinä aiot tehdä, kun olet päättänyt opintosi täällä?"

"Oh, siihen kysymykseen on helppo vastata. Minä palaan kotikylääni opettamaan nuorempia sisariani. On hyvin luultavaa, etten sitten enää koskaan näe Lontoota."

"Saat kokea, että opettaminen on raskasta työtä. En luule, että minä voisin opettaa", sanoi Charlotte säälivästi.

"En minäkään luule, että se toimi sinulle sopisi. Mutta tiemme ovat meille viitoitetut, näethän", Jennet lausui luottavaisesti. "Sinä olet määrätty hienoksi maailmannaiseksi ja minä taas vaatimattomiin maalaisoloihin elämäni loppuun asti."

Kunpa he olisivat tietäneet, miten nämä kuvat vastaisuudessa tulivat vaihtumaan!

"Kuka Derrick on?" kysyi Charlotte hetkisen vaiettuaan.

"Veljeni. Hän on minua vuotta vanhempi, ja olemme aina olleet mitä hartaimmat toverit."

"Onko hän synkkämielinen kuten Jacques?"

"Kyllä, hiukan. Isä sanoo, että muutamia poikia voi muovata millaisiksi tahansa ja kasvattaa heidät mihin toimeen hyvänsä; mutta Derrick ei ole niitä. Hän on niin hyväluontoinen nuorukainen, että hän kärsivällisesti uurastaa maan töissä; mutta sydämessään hän ei siitä laisinkaan pidä, ja raskasta on puuhata sellaisessa työssä, missä sydän ei ole mukana."

Charlotten myötätunto oli herännyt. Jos hän olisi ollut terve ja reipas, kuten tavallista, kertomus Derrickistä ja hänen koettelemuksistaan ehkei olisi häntä viehättänyt. Mutta tuntien itsensä raukeaksi ja väsyneeksi hän oli tyynessä mielentilassa, ja sellaisessa mielentilassa se, mikä hänen luonteessaan oli parasta, tavallisesti nousi pinnalle.

"Miksi hän tahtoisi tulla?" kysyi tyttö.

"Papiksi. Ennen kaikkea hän tahtoisi päästä opistoon. Hän sanoo aina, ettei koskaan pitäisi yrittää opettaa muita, ellei ole opetusalalle perusteellisesti valmistautunut. Mutta ei ole mitään toivoa hänen opistoon pääsemisestään."

"Miksi ei?" Charlotte alkoi innostua. "Jos hän on aivan tosissaan, hän varmaan onnistuu. On epäilemättä suuri vahinko tukehduttaa hyvä taipumus!"

"Ah, kukaan ei halua sitä tukehduttaa! Isä tekisi mitä tahansa Derrickin vuoksi, mutta hän ei ole kyllin rikas maksaakseen opistokuluja; ja toisinaan olen toivonut, että täti Belfont olisi lähettänyt Derrickin Oxfordiin, sensijaan että lähetti minut tänne."

Jennet oli lausunut ajatuksensa enempää miettimättä ja melkein unohtaen, että hänen toverinsa oli uusi tuttavuus. Mutta Charlotten terävä korva oli kiintynyt nimeen, joka oli hänelle tuttu.

"Me tunnemme muutamia Belfonteja", sanoi hän, "he asuvat Park Lanen varrella. Isäni tutustui kenraali Belfontiin Intiassa."

"Judith-täti meni naimisiin kenraali Belfontin veljen kanssa", huudahti Jennet koruttomasti. "Hänen miehensä on kuollut."

"Ja leski on luullakseni varakas? Belfontin suvulla on melkoisesti rahoja."

"Niin, hän on varakas; äiti ja täti Judith Belfont ovat sisarukset, ja kun Judith-tädillä ei ole lapsia, hän on osoittanut harrastusta minuun."

"Sinusta voi vielä tulla perijätär!" virkkoi Charlotte miettiväisestä. "Mielestäni sinun pitäisi koettaa olla enemmän… enemmän maailmallinen, käsitäthän."

Jennetin syvät, harmaat silmät avautuivat kummastuneina.

"Se ei ole mahdollista", vastasi hän suoraan tapaansa. "Enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi oppia maailmallisuutta. Kun kasvatukseni on päättynyt, palaan omaan kyläämme, eikä siellä kukaan maailman menosta paljoa tiedä."

"Kuitenkin on viisasta valmistautua muutoksien varalta. Etkö tiedä, että koskaan ei tapahdu muuta kuin odottamatonta", sanoi terävä-älyinen Charlotte. "Mutta tuolla tulee Ann tuoden kaksi teekuppia tarjottimella, ja sinun on siis juotava teesi minun kanssani. Rouva Mayfield lähettää aina mansikkahilloa sairaille; siten hän koettaa lohduttaa, ja hyvin miellyttävä tapa se onkin. Sinun täytyy jäädä tänne istumaan ja saada osasi."

13. luku.

Kielletyillä poluilla.

Oli sunnuntain iltapäivä — aina joutilas aika opistossa, sillä opettajattaret vetäytyivät tavallisesti omiin huoneisiinsa eivätkä näyttäytyneet ennenkuin kellonsoitto kutsui heidät teelle. Jätettyinä melkein omiin hoteisiinsa tyttöjen oli tapana istuskella ryhmissä opintosalissa, ja erityiset ystävykset juttelivat keskenään luottavaisesti kuiskaillen.

Jennetillä ei ollut mitään erityistä ystävää, eikä neiti Thornhill ollut saapuvilla. Charlotte Ashleyn täytyi vielä pysyä ylikerran lepokammiossa, ja rouva Mayfield oli kehoittanut häntä nukahtamaan. Sen vuoksi Jennet istui yksinään erään pitkän pöydän ääressä, leuka käden varassa ja silmät tähdättyinä kouluhuoneen seinällä olevaan karttaan, vaikkei hän siitä mitään nähnyt.

Vihdoin hänelle äkkiä juolahti mieleen katkennut kengänrihmansa ja muistaen, että illalla oli käveltävä kirkkoon, hän nousi ja meni ylikertaan. Iso huoneusto oli hyvin hiljainen hänen kulkiessaan pitkien käytävien läpi; kaikkien kammioiden ovet olivat suljetut eikä ollut näkyvissä opettajattaria, oppilaita eikä palvelusväkeä. Oli ihanaa päästä pois kouluhuoneesta, missä kukaan ei välittänyt hänen seurastaan, ja etsiä oman makuukammion yksinäisyyttä. Pamela Rye ja Minnie Wood olivat kumpikin alikerrassa, joten hän luuli olevansa turvassa kaikilta häiritsemisiltä.

Oppilaiden mukavuudesta ja hauskuudesta Pyhän Annan opistossa huolehdittiin monella tavalla. Joka tytöllä oli oma vuoteensa, oma pesulaitteensa ja oma pukeumapöytänsäkin, eivätkä he pitäneet mitään ylellisyyttä niin suuressa arvossa kuin näitä pöytiä. Ei tarvinnut riidellä kuvastimesta eikä siitä, kenen oli vuoro kammata hiuksensa. Pöydät olivat pienet, mutta jokaisessa oli laatikko hiusneuloja ja muita pikkutavaroita varten, ja tästä pöytälaatikosta Jennet meni etsimään uutta kengännauhaa.

Laatikko avautui tavallista kankeammin, ja sen etukulmaan oli sullottu jotakin, mikä heti kiinnitti hänen katseensa. Se oli koreakuvaisilla kansilehdillä varustettu kahden shillingin romaani, kylläkin kiehtova uteliaille nuorille silmille. Mutta miten se oli sinne joutunut?

Kaunokirjallisuus ei suinkaan ollut opistosta pannaan julistettu, mutta sääntönä oli että tytöt eivät saaneet lukea mitään kirjaa ennenkuin opettajisto oli sen tarkastanut. Suuri määrä niin sanottua "kevyttä kirjallisuutta" saavutti rouva Mayfieldin hyväksymisen, sillä hän ymmärsi ja katseli myötätunnolla tyttöjen sammuttamatonta halua kertomusten lukemiseen. Sitäpaitsi rohkaistiin heitä puhumaan lukemisistaan ja vapaasti lausumaan mielipiteensä eri kirjailijain ansioista.

Mutta oli eräitä romaaninkirjoittajia, joiden teoksia ei koskaan siedetty opiston seinien sisällä; ja kiellettyjen kirjojen salaa kuljettamisesta rangaistiin ankarasti. Säännöissä, jotka painettuina ja puitteisiin asetettuina olivat ripustetut jokaisen huoneen seinälle, sanottiin selvästi, että kaikki kirjat olivat ennen lukemista jätettävät opettajattaren tarkastettaviksi.

Syrjäisessä kylässä kasvaneena Jennetimme ei ollut laisinkaan tutustunut "seurapiirien" romaaneihin. Kirjan nimilehdellä mainitusta tekijästä hän ei ollut koskaan kuullut; ja kuitenkin oli hänen nimensä laajalti tunnettu. Tyttö ei tiennyt, että tämä teos oli niitä, joita monet isät, aviomiehet ja veljet eivät haluaisi nähdä kotiensa pöydällä, eikä hän pysähtynyt itseltänsä kysymään, tekikö hän oikein avatessaan sen.

Paikka ja hetki olivat otolliset lukemiselle. Isossa suojassa oli neljä ikkunaa, ja syksyn aurinko paistoi rauhallisesti seinille. Katsahtaen ulos Jennet näki tyynen taivaan puutarhan puiden yläpuolella ja pari, kolme vilkasta varpusta hyppimässä oksalta oksalle. Hän oli tuntenut itsensä alakuloiseksi ja yksinäiseksi, ja nyt tarjosi kirja hänelle uuden viihdykkeen, missä hän voisi unohtaa itsensä ja omat huolensa. Kuinka onnellinen hän olisikaan istuessaan täällä päiväpaisteessa ja hiljaa ajelehtiessaan kirjojen maailmaan!

Ainoastaan ne, jotka intohimoisesti rakastavat lukemista, voivat arvostella, kuinka voimakas Jennetin kiusaus oli. Mutta monet meistä muistavat kyllä ne ihanat hetket, jotka olemme viettäneet jonkun romuhuoneen permannolla hupaisa kirja polvillamme. Noina kultaisina päivinä olimme liian nuoret välittääksemme istuinpaikkamme kovuudesta; luimme yhä eteenpäin päätämme koskaan pakottamatta, silmiemme koskaan väsymättä, kunnes meiltä katosi kaikki tietoisuus todellisesta ympäristöstä ja elimme ja liikuimme ja tunsimme vain romaanimme sankarien ja sankarittarien mukana.

Kengännauha unohtui. Jennet ei edes pysähtynyt laatikkoa sulkemaan.

Hän vaipui päiväpaisteiselle paikalle lattialle ja "alotti alusta"; ja hyvin kiehtova alku se olikin.

Se vei hänet maailmaan, josta hän ei koskaan ollut edes uneksinut, sulotuoksuiseen ilmakehään, missä muodinmukaiset kaunottaret liikkuivat laahaten silkkiliepeitänsä marmorilattioilla ja pudotellen harvinaisia kukkia valkoisista käsistään. Kaikki värit olivat lämpöisiä, uhkeita ja pehmeitä; kaikilla miehillä oli arvonimet; kaikki naiset olivat vastustamattoman suloisia ja omistivat satumaisen kalliita jalokiviä. Näin luki Jennet yhä edemmäksi ja edemmäksi, unohtaen, ajan kulun, unohtaen, että häntä voitaisiin häiritä. Kirja oli vallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa, ja hän istui liikahtamatta kuin lumouksen alaisena.

Mutta neiti Sand, laitoksen vanhin opettajatar, oli henkilö, johon voimakkaimmatkaan lumot eivät tehonneet. Hänellä oli niin rautainen ruumis ja päättäväinen tahto, että hän halveksi sunnuntain iltapäiväksi suotua leppoista lepoakin. Tiedettiin, että rouva Mayfield itse toisinaan katseli häntä pelonsekaisella ihmettelyllä. Hänen työkykynsä ja väsymätön valppautensa oli miltei yliluonnollista. Hän ei koskaan kaivannut lepoa, hänen harvat lupapäivänsä olivat hänelle vastenmieliset, ja hän selitti täysin todenmukaisesti, että hän oli onnellinen ainoastaan täyttäessään velvollisuutensa. Ehkä hän siinä meni liiallisuuksiin ja senvuoksi kuihtui ja kävi nyreäksi. Tapaa kai useammin sellaisia, jotka tekevät työnsä vaillinaisesti, kuin liian työteliäitä; mutta viimemainitut ovat aivan yhtä ärsyttäviä lähimmäisilleen. Neiti Sand ei ollut suosittu koulussa, jonka hyväksi hän tuhlasi tavattoman määrän tarmoansa.

Jennet ei ollut viettänyt kyllin pitkää aikaa Pyhän Annan opistossa tunteakseen neiti Sandin hyökkäilytavat. Tällä oli ikäänkuin pesä jokaisessa huoneuston osassa ja sieltä hän iski pahaa aavistamattomien tyttöjen niskaan, peljästyttäen heidät tolkuttomiksi, musertaen heidän tarmonsa ja riistäen heiltä kaiken kyvyn itsepuolustukseen.

Jonkun kerran hän oli tullut hyökänneeksi viattomien yhtä hyvin kuin syyllistenkin kimppuun; mutta näistä erehdyksistä rouva Mayfield oli häntä kahden kesken niin ankarasti nuhdellut, että hän nyttemmin kyllä varoi iskemästä harhaan. Hän epäili jokaista. Jos tytöt eivät olleet ilkivaltaisia, johtui se muka tilaisuuden eikä suinkaan taipumuksen puutteesta; elleivät palvelijattaret varastaneet, oli se huolellisen silmälläpidon tulos. Ja koska hän ei salannut epäluottamustaan ihmisluontoon, ei ollut ihmeellistä, että ihmisluonto aina olikin sotajalalla häntä vastaan.

Jennetin saapumisesta asti neiti Sand oli epäilevin silmin vaaninut hänen tekojansa. Niin pitkä, niin kaunis ja niin hillitty tyttö varmaankin kaikessa hiljaisuudessa kykeni mihin häijyyksiin tahansa. Neiti Sand oli päättänyt yllättää hänet jostakin, ja se hänelle vihdoin varsin loistavasti onnistuikin.

Uhkaavien onnettomuuksien varjot laajenivat romaanin kauniin sankarittaren ympärillä; jokaisella sivulla vilisi hienoja vihjauksia lähenevästä vaarallisesta käänteestä. Huulet raollaan, silmät laajenneina ja nopeasti hengittäen Jennet oli äärettömässä jännityksessä tietääkseen muodikkaan julmuuden ihastuttavan uhrin kohtalon. Ovi aukeni; mutta hän oli liiaksi vaipunut kertomukseensa edes säpsähtääkseen. Neiti Sand ei nähnyt mitään syyntuntoista punehdusta eikä kuullut mitään pelon parahdusta. Rikollinen katsahti ylös uneksivin silmin ja jäi yhä lattialle istumaan.

"Neiti Fowler, tämä on julkein harkitun uhman teko, mitä olen koskaan nähnyt!"

Vähitellen ja hämärästi Jennet-rukka alkoi käsittää oikean asemansa. Vainottu sankaritar, uhkeat kukkaset, silkit ja jalokivet olivat vain varjoja ja unta. Mutta siinä hänen edessään seisoi neiti Sand ankarana todellisuutena; ja hän muisti olevansa Pyhän Annan opistossa ja rikkoneensa yhden sen tärkeimmistä säännöistä.

14. luku.

Lisätodistus.

Kun rouva Mayfield tuli omasta huoneestaan rauhallisen lepohetken jälkeen, hänet kohtasivat neiti Sand ja vieläkin hämmästynyt Jennet.

"Mikä nyt on?" kysyi opiston johtajatar hiukkasen ärtyisästi. "Emmekö saa viettää edes levollista sunnuntaita?"

"Olen kovin pahoillani, että häiritsen", sanoi neiti Sand juron kohteliaasti, "mutta minun täytyy pyytää teitä heti tulemaan neiti Fowlerin huoneeseen. Tapasin hänet lattialla istumassa ja lukemassa erästä kaikkein julkeimmista romaaneista, mitä koskaan on kirjoitettu. On parasta oitis tutkia hänen kirstunsa; hänellä on epäilemättä oikea kokoelma häijyjä kirjoja."

"Mikä oli romaanin nimi?" kysyi rouva Mayfield.

Neiti Sand mainitsi sen, ja johtajatar ilmeisesti säpsähti ja kauhistui.

"Toitko sen kirjan kotoasi?" kysyi hän kääntyen terävästi Jennetiin.

"En", vastasi tyttö; "minä löysin sen tänä iltapäivänä pukeumapöytäni laatikosta. Mutta en tiedä, miten se sinne oli joutunut."

Neiti Sand keikautti päätänsä ja murahti epäilevästi. Rouva Mayfield näytti kovin tuskastuneelta; Jennetin sävy oli niin omituinen ja hänen kertomuksensa niin uskomaton, että useimmat ihmiset, jotka eivät häntä hyvin tunteneet, olisivat häntä epäilleet.

"Tuo kuulostaa hyvin uskomattomalta, neiti Fowler", sanoi johtajatar ankarasti. "Ole hyvä ja anna avaimesi minulle."

Tyttö totteli äänettömänä käskyä, ja rouva Mayfield suuntasi askeleensa rikollisen huoneeseen neiti Sandin seuratessa pitäen Jennetiä lujasti käsivarresta.

Kolme isoa, mustalla nahalla peitettyä ja omistajiensa nimikirjaimilla varustettua pukuvasua oli asetettuina seinää vasten. Näyttäen vielä tavattoman ankaralta rouva Mayfield pysähtyi sen vasun eteen, mikä oli merkitty alkukirjaimilla J. F., valitsi avaimen pienestä nipusta ja kohotti kannen.

Kaikki Fowlerin lapset olivat opetetut harrastamaan siisteyttä ja järjestystä, ja ne vaatekappaleet, joita ei joka päivä tarvittu, olivat käärityt niin huolellisesti, että se olisi miellyttänyt vaativaisintakin silmää. Rouva Mayfield kumartui nostamaan pienen, mytyn talvivaatteita, ja sen alta tuli heti esille toinen koreakansinen kahden shillingin romaani.

"Sitä minä ajattelinkin", sanoi neiti Sand mielissään. "Tietysti samalta tekijältä?"

"Niin on", vastasi rouva Mayfield vilkaistuaan nimilehteen. Sitten hän kääntyi Jennetiin, katsoi häneen vakavasti ja kysyi hyvin tyynellä äänellä:

"Onko sinulla mitään muita romaaneja kätkettyinä kirstuusi tai muualle?"

"En tiedä", vastasi Jennet avuttomana.

"Minun kanssani ei ole leikkimistä, neiti Fowler". Rouva Mayfieldin huulet tiukkenivat uhkaavasti hänen puhuessaan. "On viisainta, että annat suorat vastaukset."

Seurasi hetkisen vaitiolo. Johtajattaren tyynet kasvot ilmaisivat kärsimättömyyden ja suuttumuksen merkkejä, jollaisia niillä ei usein nähty. Neiti Sand (jolla oli melko paljon salapoliisin luonnetta) katseli tätä kaikkea äänettömällä voitonriemulla.

"Minä en tiedä", toisti Jennet, tällä kertaa äärimmäisen epätoivon sävyyn; "minä en tiedä — muuta en voi sanoa!"

Rouva Mayfieldillä oli melkoista kokemusta tytöistä ja heidän tavoistaan, mutta tässä hän joutui aivan hämilleen.

Ellei Jennet ollut tosiaan tolkuttomaksi hölmistynyt, hän oli taitavimpia näyttelijättäriä, mitä koskaan tapaa. Hänen poskillaan oli kuuma hohde, silmissä omituinen unenpöpperöinen ilme; hän ei välttänyt johtajattaren katsetta, vaan vastasi siihen tajuttomasti. Koko hänen käytöksensä oli niin kummallinen, että rouva Mayfield jäi sanattomana seisomaan.

Mutta ei neiti Sand. Huomatessaan johtajattaren pysyvän vaiti hän puhui ominaisella kirpeällä tavallansa.

"Vaaditko meitä uskomaan, ettet tiedä mitä omassa kirstussasi on?"

"Minä en tiedä", toisti Jennet vielä. "Kaikki tämä on kuin noituutta. Kirjaa, joka teillä on kädessänne, en ole koskaan nähnyt ennenkuin sen löysitte."

"Tämä en hyvin vakava asia", lausui rouva Mayfield; "en voi seisoa tässä kuuntelemassa enempiä valheita. Avaimesi jäävät minun haltuuni, ja huomenna sinun tavarasi tutkitaan perin pohjin. Emme tietysti voi asiaan tänään pitemmältä puuttua. Maanantaina täytyy minun miettiä, mitä on tehtävä."

"Saako hän mennä alikertaan toisten pariin?" kysyi neiti Sand.

"Ei, jääköön hän kirjastoon ja nukkukoon teidän huoneenne ylimääräisessä vuoteessa."

Ellei Jennet jo olisi ollut aivan hölmistynyt kummastuksesta ja kurjuudesta, nämä viime sanat olisivat koskeneet häneen kipeämmin. Häntä pidettäisiin vankina ja neiti Sand olisi hänen vartiansa; hän ei edes saisi nukkua samassa huoneessa muiden koulutoveriensa kanssa! Syysaurinko oli alenemassa, mutta valo viipyi vielä lämpimänä lattialla, eikä ilmassa tuntunut viileyttä. Mutta silti häntä puistatti, ja hänen hehkuvat poskensa kävivät kylmiksi ja kalpeiksi.

"Sinä saat aikaa miettiäksesi", virkkoi johtajatar leppeämmin. "Huomenna toivottavasti olet kyllin pehmennyt puhuaksesi totta."

"Minä olen puhunut totta." Jennet ei edes kohottanut päätänsä ja lausui nuo sanat soinnuttomalla äänellä. Rouva Mayfield kääntyi vihaisesti poispäin ja neiti Sand hymyili ilkeästi.

Kirjasto oli varsin hauska huone, ja tuli paloi ristikon takana takassa. Mutta Jennetiä puistatti jälleen, kun hän kuuli avainta käännettävän hänen jälkeensä sulkeutuvan oven lukossa; sensijaan että olisi valinnut nojatuolin (kuten paatuneempi syntinen luultavasti olisi tehnyt), hän asettui ikkunan pieleen ja tuijotti tylsästi puutarhaan.

Mikä muutos olikaan eilisen jälkeen tapahtunut hänen pienessä maailmassaan! Silloin oli hän tuntenut alkavansa tottua ja kotiutua opistoon ja sen tapoihin; neiti Thornhill oli kuin vanha kauan rakastettu ystävä, Charlotte Ashley kävi säveämmäksi ja miellyttävämmäksi, ja uusia ajatuksia ja harrastuksia tulvaili maalaistytön yksinkertaiseen elämään. Hän oli kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen, sanoen olevansa onnellisempi kuin oli saattanut toivoakaan. Niin eilen. Näin tänään. Kummallinen, hämmentävä, kurja päivä oli tänään.

Hän tiesi, ettei hän olisi saanut viehättyä lukemaan tuota kirjaa, joka niin salaperäisesti oli asetettu hänen laatikkoonsa. Sen avatessaan hän ei ollut aikonutkaan sitä lukea. Oikea menettely olisi ollut viedä se jollekulle opettajattarelle uskaltautumatta itse sitä selailemaan. Mutta jo ensi sivulla oli kertomus kiinnittänyt ja vanginnut hänen huomionsa, eikä hän ollut yrittänytkään sen ihmeellistä tenhoa vastustaa. Nytkään, surujensa sortamana, hän ei voinut olla tuumimatta, miten tuolle ihastuttavalle sankarittarelle lienee käynyt.

Ja katsellessaan ikkunasta Lontoon kellastuvia puita hän sitten äkkiä muisti erään vanhan kirsikkapuun kotona. Sen hedelmät olivat niukat ja happamat, mutta herra Fowlerin isä oli sen istuttanut, ja perhe piti sitä pyhänä. Sitäpaitsi se kasvoi takaoven edustalla, ja keväisin oli ihanaa katsella hopealta hohtavien kukkain paljoutta sen oksilla ja kuunnella mehiläisten surinaa niiden ympärillä. Hän tiesi täsmälleen, millaiselta tuo vanha puu näytti syyspuvussansa. Vaikkei se tuottanut yhtä runsaasti hedelmiä kuin omena- ja päärynäpuut, sen lehtiverho oli paljoa upeampi ja hehkui sellaisessa pehmeässä punaisessa ja kullanvärisessä hohteessa, että olisi luullut sen lainanneen väriloistonsa iltaruskolta.

Jennet toivoi, ettei olisi tullut tuota kirsikkapuuta ajatelleeksi. Pelkkä muisto siitä liikutti hänen sydämensä äkilliseen vihlovaan tuskaan, ja hän alkoi ääneensä nyyhkyttää. Oi, jospa hän ei koskaan olisi jättänyt kotiaan ja tullut tänne, missä salaiset viholliset virittelivät hänelle ansojansa!

Jonkun ajan perästä hänen kyyneltensä vuolaus tyyntyi, mutta vielä hän itki, kun neiti Sand astui sisään, tuoden kupin teetä ja muutamia voileipiä. Sanaakaan ei puhuttu. Opettajatar asetti teekupin pöydälle ja meni pois, sulkien oven jälkeensä.

Päiväpaiste oli haihtunut. Jennet astui raukeasti ikkunan luota ja kyyristyi epätoivoisena takkavalkean eteen.

15. luku.

Epäsuosiossa.

Sillävälin kun Jennet Fowler oli joutunut pulaan, Charlotte Ashley nukkui makeasti pyhätön pehmeällä sohvalla ja neiti Thornhill oli sulkeutuneena huoneeseensa. Teekellon kutsu herätti edellisen unestaan ja havahdutti jälkimäisen tilapäisestä haaveilusta. Avaten hiljaa lepohuoneen oven neiti Thornhill katsahti sisään nähdäkseen, miten potilas voi.

"Kauanpa olen nukkunut!" huudahti Charlotte kohottaen päänsä pieluksilta. "Minulla on kova jano, neiti Thornhill; tahdotteko lähettää minulle pian teetä?"

"Kyllä; annanko Pamela Ryen tuoda sen sinulle?"

"Oh, ei; Pamela ei ole hauska. Kun olen puhetuulella, pidän kylläkin hänen seurastaan; hän on oivallinen kuuntelija; mutta tänään en ole puhelias."

"Lähetänkö Minnie Woodin?"

"Hän on niin tyhmä."

"Rakas Charlotte, sinulle on vaikea tehdä mieliksi."

"Mutta tiedättehän kai, että Minnie on tyhmä — ettekö, neiti Thornhill? Tietysti ette tahdo vastata", lisäsi Charlotte vanha veitikkamainen välähdys silmissään. "Te ette sano mitään rumaa toisesta tytöstä toiselle."

"Toivoisin, että noudattaisit esimerkkiäni siinä suhteessa", sanoi neiti Thornhill hymyillen.

"Silloin olisi kouluelämäni kovin mautonta ja yksitoikkoista", vastasi Charlotte täysin rehellisesti. "Toisistamme jutteleminen on tärkeimpiä huvituksiamme. En voi luvata siitä luopua."

"Mutta etkö voi luvata luopua häijyistä puheista?"

Charlotte pudisti päätänsä.

"Haluaisin todella tehdä teille mieliksi, neiti Thornhill, mutta en tiedä, miten se käy päinsä. Ei ole mahdollista puhua opistotovereistaan sanomatta mitään häijyä; ne eivät ole enkeleitä."

"Et ole sinäkään, ystäväni!"

"Enpä suinkaan; tiedän varmaan saavani täyden osani parjauksesta, enkä välitä siitä rahtuakaan."

"Kyllä kai sinä sentään välität, Charlotte; hyväksymisen tavoittelu on sinussa kehittynyt varsin voimakkaaksi."

"Ehkä muutamien ihmisten hyväksymisen. Mutta neiti Thornhill, ette suinkaan usko että tavoittelen kaikkien noiden tyttöjen kiintymystä ja ihailua, jotka ovat tuolla alhaalla?"

"Uskon rehellisesti, että sinua kiusoittaisi, jos he ihailisivat enemmän jotakuta muuta. Sinä tahdot kaikkialla olla kuningattarena, Charlotte."

Charlotte hymyili pientä, sievää itsetietoisen varmaa hymyä, joka sopi hänen kasvoilleen varsin hyvin.

"Kovin teitä huvittaa tutkia ihmisten luonteita, neiti Thornhill", hän huomautti.

Opettajatar naurahti ja kääntyi ovea kohti.

"Käskenkö Jennet Fowlerin tuomaan teesi?" kysyi hän katsahtaen olkansa yli.

"No… kyllä, olkaa niin hyvä… jos tahdotte."

Neiti Thornhill meni alas ruokasaliin hymyillen itsekseen. Hän oli saavuttanut erään hartaimpia toivomuksiansa; Charlotte oli ilmeisesti alkanut pitää Jennetistä, ja nuo kaksi olivat tulemassa hyviksi ystäviksi.

Tytöt asettuivat juuri paikoilleen pitkän pöydän ääreen, kun hän astui huoneeseen. Rouva Mayfield nautti aina teensä yksinään, ja neiti Sand istui paikoillaan ison teekeittiön takana. Madame de Bèze, jolla oli toinen teekeittiö edessänsä, hoiteli nuorempia oppilaita pöydän alapäässä. Neiti Thornhill etsi silmillään turhaan Jennetiä.

"Missä on Jennet Fowler?" kysyi hän.

"Kirjastossa", vastasi neiti Sand.

"Eikö hän ole terve?"

"Hän on epäsuosiossa", selitti neiti Sand lyhyeen. Hän epäili neiti Thornhillia puolueellisuudesta Jennetiä kohtaan ja asettui aina lujasti suosikkeja vastaan. Sitäpaitsi hän mielessään ajatteli, että hiukan enemmän kuria tekisi hyvää neiti Thornhillille itselleenkin.

Molempain opettajattarien katseet sattuivat yhteen, ja madame de Bèze omassa pöydänpäässänsä luuli huomaavansa heidän silmissään molemminpuolista uhmaa. Neiti Thornhill ei kuitenkaan kysellyt enempää, hän vain kääntyi erään oppilaan puoleen nuorimpien joukosta ja pyysi tätä viemään kupillisen teetä Charlotte Ashleylle.

Kun joku tyttö oli sairaan kirjoissa, katsottiin tavallisesti mieluisaksi tehtäväksi häntä vaalia; varsinkin pikkutytöt tekivät ilolla pieniä palveluksia ja juoksivat kernaasti ylikerran lepolaan.

Pieni Kate Russell nousi hilpeästi ja riensi riemuiten viemään pientä tarjotinta kuppineen ja lautasineen. Tavallista vakavamman näköisenä neiti Thornhill asettui entiselle paikalleen, joka sattui olemaan vastapäätä Pamela Ryetä.

Huolellisesti tarkastamalla olisi voinut havaita, että Pamelan hennoilla poskilla oli syvä puna. Hänen silmänsä olivat luotuina lautaseen ja hän alkoi hermostuneesti tuijottaa teehensä. Mutta tuskastuneena ja mietteissään neiti Thornhill ei vilkaissutkaan naapuriinsa pöydän takana.

Neiti Sand oli kerran suoraan sanonut rouva Mayfieldille, että neiti Thornhill oli liian nuori opettajattareksi; mutta johtajatar oli ollut jyrkästi toista mieltä. Una Thornhill oli viidennelläkolmatta ikävuodellaan ja oli opettanut eräässä Brysselin koulussa ennenkuin tuli tänne opistoon. Tosin olivat muut opettajattaret vanhempia: Fräulein Braun, tuo tukeva, hyväluontoinen saksatar oli nelikymmenvuotias, ja madame de Bèzellä oli viisiviidettä ikävuotta, mutta kukaan ei voinut väittää kahtakymmentäneljää vuotta äärimmäiseksi nuoruudeksi.

Neiti Sand oli myöntänyt, vaikka jokseenkin vastahakoisesti, että neiti Thornhill ehkä oli kyllin iäkäs tehdäkseen työnsä hyvin; ja hän oli myöskin myöntänyt, että tämä oli hyvin sivistynyt.

"Mutta", hän oli lisännyt, "hän on aivan liian tyylikäs. Ei näytä siltä, että koulusali olisi hänen oikea paikkansa. Häntä katsellessa johtuu ajattelemaan, että hän on aina elänyt seurapiireissä."

Rouva Mayfield oli vastannut varsin lyhyeen, että tytöille aina oli etua seurustelusta oivallisesti kasvatetun naisen kanssa. Neiti Sandin alituiset syyttelyt tuntuivat hänestä väsyttäviltä, vaikkei hän ollutkaan sokea tämän arvokkaille ominaisuuksille. Ja kun neiti Sand havaitsi, ettei hänen huomautuksiaan kernaasti kuunneltu, hän kävi varovaisen vaiteliaaksi; mutta hän pysyi yhä uskossaan, että neiti Thornhill oli erehtynyt uransa valinnassa.