Front matter (continued 2)

Katsellen häntä aivan tasapuolisesti, kun hän istui paikallaan tyttöjen parissa, monet olisivat saattaneet olla samaa mieltä neiti Sandin kanssa.

Kaikki Una Thornhillissa oli siroa ja hienostunutta; hänen sileä pukunsa näkyi soveltuvan täydellisesti hänen solakan vartalonsa miellyttäviin, keveihin muotoihin. Hänen kullanruskea tukkansa oli nuputettu klassillisen pään niskapuolelle. Kasvot olivat maidonvalkeat, silmät tummansiniset, nenä kauniisti kaareva (ei puhtaasti kreikkalainen), ja suu vieno ja hymyilevä. Tuo suu näytti Jennetistä aina herttaisimmalta, mitä hän koskaan oli nähnyt; täyteläisten, punaisten huulien hymy oli sanomattoman unelmoiva ja suloinen. Hänestä Una Thornhill syvän sinisine silmineen ja kermanvaaleine hipiöineen oli taikuri; ja "Taikuriksi" hän ajatuksissaan häntä nimittikin, ollenkaan aavistamatta että juuri tällä nimellä neiti Thornhill oli muinoin ollut tunnettu.

Muinoin! Eipä ihme, että opettajatar toisinaan muisteli noita aikoja ja kyseli itseltään, oliko nykyisyys unta ja entisyys todellisuutta. Epäilemättä olisi hänen ollut helpompi uskoa olevansa entinen Una Thornhill — kaunotar ja otaksuttu perijätär, jonka alttarilla niin monet olivat suitsuttaneet, — kuin vaatimaton opettajatar Pyhän Annan opistossa.

Mutta päättäväisenä luonteeltaan Una oli ryhtynyt käyttämään muuttuneita olosuhteita parhaansa mukaan ja oli siinä aika hyvin onnistunut. Se nainen on järkevä, joka käyttää lahjojaan alhaisessa asemassaan, mihin kohtalo on hänet korkeammalta viskannut. Sensijaan että olisi sallinut taikavoimansa jäädä karuksi, Una käytti sitä nyt paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli oppinut sovelluttamaan "maalliset lahjat jumalallisiin tarkoitusperiin".

Silmien ja hymyn omituinen tenho, joka oli "lumonnut" monta maailmaa kokenutta miestä ja naista, voitti nyt niidenkin koulutyttöjen sydämet, jotka olivat vaikutuksille vähimmin alttiit, ja taivutti useamman itsepäisen tahdon kuin mitä neiti Sand koskaan saattoi kehua masentaneensa. Ehkä näin ollen ei tarvitsekaan ihmetellä, että neiti Sand huomatessaan Unan merkillisen menestyksen uppiniskaisten oppilaiden käsittelyssä, selitti tämän saavuttavan voittonsa luvattomin keinoin.

— Hän on sievä, ja hän tietää sen ja lumoaa tytöt kauneudellaan ja viehkeydellään; mutta niitä tulisi hallita eikä lumota, — tuumi neiti Sand itsekseen. Ja vilkaistessaan sitten pöydän sivua pitkin Unan murheellisiin kasvoihin hän tunsi salaista voitonriemua siitä, että oli paljastanut Jennet Fowlerin synnit.

16. luku.

Charlotten pyyntö.

Tyttöjen noustua teepöydästä neiti Thornhill kiirehti heti ylikertaan rouva Mayfieldin huoneeseen.

"Sisään!" sanoi johtajatar vastaukseksi hänen koputukseensa, ja neiti Thornhill huomasi uupumisen vivahduksen äänessä. Hän astui kammioon ja sai tervehdykseksi jokseenkin väsyneen hymyn. Oli ilmeistä, että hänen tulonsa ei ollut aivan yhtä mieluisa kuin tavallisesti. Rouva Mayfield oli väsynyt ja perin masentunut.

"Haluaisin puhua teille Jennet Fowlerista", alotti opettajatar.

"Niin, sitä odotinkin, rakas ystävä. Mutta olen saanut aivan tarpeekseni siitä tytöstä tällä kertaa", vastasi johtajatar.

"Neiti Sand sanoi, että hänet lähetettiin epäsuosiossa kirjastohuoneeseen. Paras rouva Mayfield, onko se jotakin hyvin vakavaa? Tiedätte, että se tyttö kiinnittää mieltäni."

"Minä tiedän sen, Una, ja tiedän myöskin, että olette hänen suhteensa pettynyt. Tänä iltapäivänä neiti Sand tapasi hänet istumassa makuukammionsa lattialla ja lukemassa mitä sopimattominta kirjaa. Avasimme hänen tavaravasunsa ja löysimme toisen saman kirjailijan romaanin liinavaatteisiin kätkettynä. Hän vakuutti itsepintaisesti, ettei tiennyt, miten teos oli sinne joutunut."

Neiti Thornhill näytti tuskastuneelta ja toivottoman hämmästyneeltä.

"Minä olen aina pitänyt häntä täysin rehellisenä", sanoi hän murhemielin. "Olisiko mahdollista, että joku olisi pannut kirjan hänen arkkuunsa?"

"Miten se olisi voinut tapahtua? Arkku oli lukittu, ja hänen avaimensa olivat hänen taskussaan. Ja sitäpaitsi valehteli hän siitä kirjasta, jota hän luki, kun neiti Sand hänet yllätti."

"Neiti Sand aina yllättelee."

"Rakas Una, olkaa oikeamielinen; meidän tulisi olla hänelle kiitollisia hänen tekemästään paljastuksesta. Luuletteko, että tyttöjen vanhemmat ja holhoojat soisivat heidän lukevan sellaisia kirjoja kuin Jennet tänään lukee?"

"Eivät suinkaan, rouva Mayfield. On aivan oikein antaa esimerkki rikollisille."

"Tiedätte, etten koskaan ole kiivas, Una; mutta myönnän tänä iltapäivänä suuttuneeni. Kuulin, että Jennet yllätettynä lukemasta romaania, mihin hän oli kokonaan syventynyt, selitti löytäneensä sen pukeumapöytänsä laatikosta. Pelkään, ettemme koskaan saa häntä tunnustamaan totuutta; hänen käytöksessään oli jotakin itsepintaisen päättäväistä."

"Sallitteko minun jutella hänen kanssaan?" kysyi neiti Thornhill.

"Ei, on parempi jättää hänet itsekseen huomiseksi. Hän saa maata yönsä neiti Sandin huoneessa."

Neiti Thornhill ei sanonut enempää, vaan meni alakuloisena omaan huoneeseensa. Oli vielä puolitoista tuntia kirkonaikaan, ja hän halusi rauhassa mietiskellä; mutta siinä hänet keskeytti Charlotte Ashleyn ääni, joka kuului hänen korviinsa pyhätöstä, kutsuen häntä.

"Neiti Thornhill", alotti Charlotte, "mitä on Jennet Fowlerille tapahtunut? Lapsi, joka toi minulle teeni, kertoi, että hän oli joutunut epäsuosioon."

"Emme saa puhua siitä asiasta ennen huomista", vastasi neiti Thornhill. "On kyllä totta, että hän on epäsuosiossa, mutta tytöt eivät ensinkään tunne syytä siihen."

Charlotte nousi istualleen sohvallaan ja katsahti opettajattareen vakavin silmin.

"En usko, että Jennet on tehnyt mitään järin pahaa", sanoi hän varmasti; "ja tahtoisinpa tietää, kuka on hänen syyttäjänsä".

"Neiti Sand."

"Oh, se hyökkääjälintu. Hän on henkilö, joka kaikkein vähimmin ymmärtää Jennetiä."

Neiti Thornhill hillitsi hymyilyn halun ja puhui moittivaan sävyyn.

"Rakas Charlotte, sinä et saa puhua noin halveksivasti neiti Sandista. Tuo nimitys on todellakin varsin…"

"Varsin sopiva! En käytä sitä enää teidän kuullenne, neiti Thornhill; teidän täytyy tietysti puolustaa neiti Sandin arvokkuutta, vaikka siinä onkin perin vähän puolustettavaa."

"Charlotte!"

"No, täytyyhän teidän myöntää, että väijyskely on arvotonta hommaa. Mutta kertokaa toki minulle kaikki, neiti Thornhill; minä olen varma, että Jennetiä on tuomittu väärin."

"Mutta oletko varovainen, Charlotte? Jos tapaat jonkun tytöistä ennen levolle menoa, sinä et saa mainita mitään."

"Lupaan kunniasanallani, etten hiisku mitään", vastasi Charlotte ylpeästi.

Nopeasti ja matalalla äänellä kertoi neiti Thornhill Jennetin makuusuojassa sattuneen kohtauksen aivan niinkuin rouva Mayfield oli sen hänelle kuvaillut, ja Charlotten ruskeat posket hehkuivat kuunnellessa ja kalpenivat, ja hänen tummissa silmissään hohti kuumeinen kiilto.

"Neiti Thornhill, kuulitteko te niiden kirjojen nimet?"

"En."

"Tahtoisitteko sitten ottaa niistä selvän? Tai vielä parempi, että toisitte nuo kirjat minulle!"

"Miksi tahdot niitä nähdä?" kysyi neiti Thornhill.

"Sitä en voi nyt sanoa; mutta… mutta tuokaa ne minulle vielä tänä iltana ennenkuin nukun."

"Ei tänä iltana, Charlotte."

"Sitten en saa unta silmääni. Ajatelkaa toki, neiti Thornhill; eihän pyyntööni suostumisesta mitään haittaa ole."

"Se on perin kummallinen pyyntö, ja sinä olet omituinen tyttö, mutta minä näen, että olet tosissasi."

"Hirveän tosissani", vakuutti Charlotte.

"Minä koetan täyttää pyyntösi." Neiti Thornhill antoi lupauksen pienen vaitiolon jälkeen ja lisäsi sitten suruisesti:

"Jos olen pettynyt Jennet Fowlerista, on se minulle ankara isku. En ole koskaan tavannut tyttöä, joka olisi näyttänyt niin peräti vilpittömältä. Ja kuitenkin on hän tosiaan menetellyt mitä valheellisimmin hiipiessään ylikertaan yksinäisyydessä ahmiakseen kiellettyjä kirjoja. Se oli sitäpaitsi hyvin ajattelematonta; täytyihän hänen tietää, että hänet varmaankin keksittäisiin."

"Mutta kenties ette olekaan hänen suhteensa pettynyt?" virkkoi Charlotte vapisevalla äänellä. "Entä, jos joku tarkoituksella pani kirjan hänen laatikkoonsa vietelläkseen häntä?"

"Charlotte, en voi mitään sellaisia otaksua."

"Neiti Thornhill, en luule teidän tietävän, kuinka häijyjä jotkut ihmiset voivat olla. Jokainen opiston tyttö tuntee Jennetin intohimoisen lukuhalun; hän on jo ahminut kaikki kirjat, joita meidän on lupa lukea. Pidän hyvin paljon kertomuksista itsekin, mutta en ahmi niitä sellaisella halulla kuin hän. Olen varma — aivan varma, — että hän ennen tänne saapumistaan on lukenut ainoastaan mitä yksinkertaisimpia kirjoja."

"Mitenkä voit olla siitä varma?" kysyi neiti Thornhill syvää mielenkiintoa ilmaisevalla äänellä.

Charlotte punastui, mutta vastasi rehellisesti ja järkevästi, kuten aina:

"Siksi, että hän ei tiedä mitään siitä, mitä romaanit meille opettavat; ja hän on aivan toisenlainen kuin ne tytöt, jotka alati niitä lukevat. Tosiaan, neiti Thornhill, jos kuulisitte muutamien meistä juttelevan kirjoista, niin kummastuisitte suuresti. Ei meitä kaikkia kodeissamme vartioida yhtä ankarasti kuin täällä koulussa."

Neiti Thornhill oli vaiti tuntien, että Charlotte oppilaana voi syvemmin tutustua tyttöjen elämään kuin mitä hän itse opettajattarena koskaan olisi saattanut. Sitäpaitsi hän tiesi, että suoruus oli Charlotten parhaimpia puolia; tytön pahoissa teoissakin oli usein rehellisyyttä; se oli hänen luonteensa suola. Tämä tyttö, niin ylpeä ja omapäinen kuin olikin, saattoi kunnioittaa ja puolustaa koulutoveria, joka alussa ei ollut häntä vähääkään miellyttänyt. Neiti Thornhill tunsi sisimmässään olevansa varma siitä, että Charlotten arvostelu Jennetistä oli oikea; mutta tässä oli salaisuus selvitettävänä, ja miten se olisi tehtävä?

"Ettehän unohda lupaustanne?" muistutti Charlotte, kun opettajatar aikoi lähteä hänen luotaan. "Te näytätte minulle ne kirjat ennen nukkumistani tänä iltana?"

"Sen teen, jos vain voin saada ne käsiini", kuului vastaus. Ja sitten neiti Thornhill meni takaisin omaan huoneeseensa ja valmistautui lähtemään kirkkoon.

Neiti Sand oli hänen seurassaan, eikä matkalla virketty mitään. Una Thornhill tiesi, että hänen virkatoverinsa ei hänestä pitänyt eikä hyväksynyt hänen vaikutustaan tyttöihin; mutta hän säilytti sen tiedon huolellisesti omana salaisuutenaan. Vasta kun jumalanpalvelus oli ohi ja sekä opettajattaret että oppilaat olivat palanneet laitoksen suojiin, neiti Thornhill teki kysymyksen.

"Neiti Sand", sanoi hän leppeimmällä äänellään, "ikäväkseni kuulin Jennet Fowlerin huoneessa tekemästänne havainnoista. Rouva Mayfield sanoi kirjojen olleen mitä paheksuttavinta lajia. Oletteko ottanut ne huostaanne?"

"Olen", vastasi neiti Sand.

"Tahtoisitteko olla niin ystävällinen, että antaisitte minun ne nähdä?"

17. luku.

Täysi tunnustus.

Neiti Thornhillin sävyssä ja äänenpainossa oli jotakin, mikä sai neiti Sandin otaksumaan, että hän oli saanut nöyryyttävän läksyn. Tämä Jennet Fowlerin petoksen ilmitulo opettaisi hänelle, miten järjetöntä oli luottaa muotoihin. Vanhempi opettajatar ei pannut pyyntöä pahakseen.

"Tässä ovat kirjat", sanoi hän, ottaen ne esille huoneessaan olevasta laatikosta. "Tietysti täytyy Jennet Fowleria ankarasti rangaista. Tämä on paha asia — perin paha asia tosiaan."

Neiti Thornhill vastasi, että se oli perin paha asia tosiaan, ja vei sitten nuo kaksi keltakantista nidosta kammioonsa, jonne hän ne lukitsi. Sinä iltana hän meni aikaisin levolle, ottaen kynttilänjalkansa ja seuraten tyttöjä; ja rouva Mayfield huomautti, että hän näytti väsyneeltä. Charlotte Ashleyllä oli vielä pieni vuoteensa neiti Thornhillin huoneen vieressä ja hän odotti levottomasti tämän tuloa. Opettajatar ei pitänyt häntä pitkälti jännityksessä. Sanaa sanomatta hän toi kirjat Charlotten vuodekomeroon ja odotti hiljaa kuullakseen, mitä tytöllä olisi sanottavaa.

Seurasi hetkisen äänettömyys. Charlotte tarkasteli kirjoja kynttilänvalossa, ja katsahti sitten ylös helakka puna poskilla.

"Neiti Thornhill", sanoi hän varmasti, "nämä kaksi romaania ovat minun. Minä ne ostin ja toin tänne vastoin sääntöjä."

Tuli taaskin lyhyt äänettömyys; opettajatar näytti kauhistuneelta ja vakavalta.

"Jos se on totta", alotti hän, "on velvollisuuteni ilmoittaa asia. Mutta, Charlotte, ajattele; oletko varma, että kirjat ovat todella sinun?"

"Katsokaa!" Charlotte näytti punaista täplää toisen nidoksen kannessa ja samanlaista merkkiä toisen nimilehdellä. "Nämä tahrat ovat damaskonluumuhillosta. Noin kuukausi sitten Pamela Rye ja minä luimme näitä romaaneja puutarhassa. Istuimme huvimajan perälle piiloutuneina, hillopurkki välillämme."

"Mutta miten ne joutuivat Jennetin haltuun?" kysyi neiti Thornhill.

"En voi varmasti väittää Pamelan pistäneen kirjaa Jennetin laatikkoon ja toista hänen kirstuunsa. En nähnyt hänen sitä tekevän, mutta olen aivan varma, että hän sen teki. Luettuamme kirjat halusimme päästä niistä eroon; piiloittelimme niitä paikasta toiseen ja pelkäsimme alati Hyökkääjälintua."

Tällä kertaa käytti Charlotte kiellettyä nimeä saamatta muistutusta. Hänen kuuntelijansa oli liian kummastunut ja tuskastunut sitä huomatakseen.

"Vihdoin", jatkoi hän, "päätimme ottaa ne mukaamme retkeilylle lähtiessämme ja jättää ne rautatieasemalle tai vainiolle. Se olisi käynyt hyvin päinsä, mutta onnettomuudeksemme ne viime hetkellä unohdimme. Tiedätte, miten huviretkemme päättyä; olen siitä asti maannut nyrjähtynein nilkoin, ja Pamela on ollut aivan ymmällä."

"Mutta Pamela ei olisi voinut avata Jennetin kirstua hänen tietämättään, Charlotte."

"Malttakaa silmänräpäys, neiti Thornhill. Eilen kävi Pamela lainaamassa avaimeni eikä hän ole niitä vielä palauttanut. Minun kirstuni avain sopii Jennet Fowlerin lukkoon. Eräänä päivänä, kun olin kadottanut avaimeni, Jennet lainasi minulle omansa; ja lukot osoittautuivat samanlaisiksi. Jälkeenpäin", lisäsi Charlotte, ilmeisesti häveten, "muistan maininneeni asiasta Pamelalle ja sanoneeni jotain häijyä siihen suuntaan, että olisi annettava vaihtaa lukko. Jennet-parka, kylläpä olemme häntä pahoin kohdelleet!"

"Etkö aavistanut Pamelan tarkoitusta hänen lainatessaan avaimesi?" sanoi neiti Thornhill.

"Kuinka minulta sellaista kysytte?" huudahti Charlotte, silmät säkenöiden suuttumuksesta. "Enkä kuitenkaan voi ihmetellä epäluuloanne; menettelinhän varsin petollisesti tuodessani kirjat salaa opistoon. Mutta tosiaan, neiti Thornhill, minä inhoan Pamelan tekemää kepposta. Aina pidin häntä viekkaana, mutta en uskonut häntä niin pahaksi kuin hän todella on."

"Jennet-rukka", sanoi opettajatar murheellisesti; "en voi sietää ajatusta hänen ansaitsemattomista kärsimyksistänsä. Kunpa hän vain olisi jättänyt tuon inhoittavan kirjan avaamatta!"

"Mutta vaikka hän olisikin sen jättänyt avaamatta, toinen kirja olisi voitu löytää hänen lippaastaan jonakuna päivänä! Tiedätte, miten neiti Sand äkkiä ja aavistamatta vaatii meiltä avaimet ja myllertää kirstuissamme? Pamelan käytös on ollut todella häijyä, neiti Thornhill."

Puhuessaan tyttö vapisi suuttumuksesta, ja opettajatar alkoi katsoa välttämättömäksi tyynnytellä häntä.

"Emme puhu enempää tänä iltana", sanoi hän lähtien vuoteen äärestä. "Ja, Charlotte, sinun pitäisi koettaa hiukan nukkua."

"Nukkua!" toisti Charlotte katkerasti. "Luuletteko minua sellaiseksi, että voisin nukkua yöni rauhassa? Uni on viattomia ihmisiä varten, joilla ei ole mitään rikoksia omallatunnollaan. Ei, minä en nuku, neiti Thornhill; minä valvon vuoteessani ja odottelen aamua voidakseni kertoa rouva Mayfieldille ja neiti Sandille kaiken, minkä olen teille kertonut. Kaiketi minut karkoitetaan opistosta", jatkoi hän heittäytyen takaisin pieluksille. "Kaiketi minut ajetaan pois tästä rakkaasta, vanhasta, tyhmästä paikasta niinkuin Eva ajettiin ulos paratiisista. Minä olen oikea Evan tytär, ja kielletyn hedelmän halu on aiheuttanut kaiken tämän hälinän. Oh, neiti Thornhill, kuvittelen näkeväni teidät vartioimassa portteja välkkyvällä miekalla kuin enkeli!"

"Hiljaa, Charlotte." Neiti Thornhill laski pehmoisen kätensä leppeästi tyynnytellen kuumalle otsalle. "Sinua ei eroiteta, lapseni, mutta sinun on luvattava, ettet enää riko järjestystä. Toivoisin sinun käsittävän, että nämä säännöt, jotka tuntuvat niin väsyttäviltä, ovat kaikkein parasta sinunlaisillesi luonteille. Koeta nyt nuoruudessasi alistua terveelliseen pakkoon, niin kerran kiitollisena tunnustat, kuinka hyvää se oli."

Nämä niin tyynesti lausutut sanat löysivät vastakaikua Charlotten ylpeässä, levottomassa sydämessä, ja jäivät sinne pitkäksi aikaa. Yksitoikkoisena ja ikävänäkin opisto oli ainoa todellinen koti, minkä hän koskaan oli tuntenut, ja hän rakasti sitä samalla kun hän uhmaili sen lakeja ja nauroi sen asukkaiden tavoille. Hän ivasi usein sellaista, mitä hän rakasti; mutta Charlotten ivan takana piili kyyneleitä, niinkuin muutamien ihmisten kyyneleiden takana on ivaa.

Hän painautui äänettömästi pieneen valkoiseen vuoteeseensa ja tarkkasi neiti Thornhillin siroa vartaloa tämän liikkuessa hiljaa huoneessa. Miten kauniilta näyttikään opettajatar kalpeine kasvoineen ja tukka höllällä! Charlotte tunsi, ettei hän ansainnut Una Thornhillin kaltaista ystävää; ja kuitenkin, jos tuo ystävä olisi ollut hituistakaan vähemmän lempeä, tyttö olisi tunnustuksensa jälkeen tullut kovaksi ja katkeraksi.

Mutta ei ollut mitään katkeruutta kyynelissä, jotka kostuttivat hänen pielustaan ennenkuin hän nukahti. Hän katui — katui todella kaikkea pahaa, minkä oli tehnyt; ja hänen mielensä täyttyi surullisista ja kuitenkin toivehikkaista ajatuksista. Hän oli päättänyt korvata tuskan, minkä Jennet oli kärsinyt; vastaisuudessa hän olisi Jennetin puolustaja ja uskollinen ystävä. Hän koetti keksiä jotakin sopivaa lahjaa Jennetille ja oli jo melkein valinnut rubiinisormuksen, kun hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän leijaili pois rauhalliseen unenmaahan.

Mutta Jennetille itselleen, joka lepäsi silmät avoinna neiti Sandin huoneen ylimääräisessä vuoteessa, yö tuntui pitemmältä ja synkemmältä kuin yksikään muu yö hänen elämässään.

Neiti Sand pysyi juron äänettömänä, minkä vaitiolon vain silloin tällöin keskeytti yskähdys, joka Jennetistä kuulosti karmealta ja tuomitsevalta ja kiusasi häntä sanomattomasti. Hänestä tuntui, että puhuttelemisen asemesta hänelle yskittiin, ja vihdoin hänen osakseen tullut kohtelu alkoi häntä närkästyttää, ja hän alkoi mielessään käydä melkein yhtä hillittömäksi kuin Charlotte samanlaisissa olosuhteissa olisi ollut. Tietäen joutuneensa halpamaisen juonen uhriksi hän kyseli itseltään, oliko viisasta enää jäädä opistoon. Neiti Sand, hän ajatteli, oli hänen piintynyt vihollisensa, useimmat tytöt karttoivat häntä hänen tietämättään miksi, ja nyt näytti siltä, että rouva Mayfield oli valmis uskomaan kaikkea, mikä oli hänelle epäedullista.

— Oh, — huoahti hän levottomasti heitellen itseään vuoteessaan, — kunpa vain minulla olisi rohkeutta nousta ylös ja paeta yön selkään. Mitähän ne minulle huomenna tekevät?

18. luku.

Helmaystävät.

Kun aamiainen oli syöty, rouva Mayfieldiä ei näkynyt tavallisella paikallaan kouluhuoneessa. Neiti Sandkin oli poissa ja samaten Jennet Fowler. Mutta neiti Thornhill oli saapuvilla, ja Pamela Ryen mielestä hän näytti iloisemmalta.

— Mitähän lienee tapahtunut? — ajatteli Pamela, jota kiusasi tietoisuus siitä, että hänellä oli Charlotten avaimet taskussaan. — Onko mahdollista, että Charlotte epäilee minua? Tietysti hän kuulee Jennetin häpeästä, ja minä kerron hänelle jättäneeni kirjat johonkin, mistä Jennet ne löysi lukeakseen. Ja vaikka… vaikka hän uskoisi pahintakin, hän itsensä tähden on kavahtava hiiskumasta sanakaan.

Vähää myöhemmin neiti Sand ja Jennet astuivat yhdessä kouluhuoneeseen, edellinen näyttäen vähän toisenlaiselta, vähemmän kankealta ja viralliselta kuin tavallista ja jälkimäinen kovin kalpealta. Rouva Mayfield seurasi, ja päivän tehtävät menivät tavallista uraansa. Mutta se oli Pamelalle pitkä aamukausi, ja hänen monet muistamattomuutensa tuottivat hänelle muutamia ankaria huomautuksia. Kun kello tuli kaksitoista, tytöt päästettiin vapaiksi tuntia ennen aikaista päivällistään, ja silloin rouva Mayfield viittasi Pamela Ryelle.

Tyttö tiesi, että molemmat englantilaiset opettajattaret tutkivasti tarkkasivat hänen kasvojansa, ja hän tiesi myöskin, että hän itse kalpeni pelon aiheuttamasta huimauksesta. Hän meni rouva Mayfieldin luo jonkinlaisin epätoivon tuntein, mutta johtajatar lausui vain muutamia jokapäiväisiä sanoja.

"Neiti Rye", sanoi hän kylmästi, "sinä lainasit lauantaina Charlotte Ashleyn avaimet. Mene leposuojaan ja anna ne hänelle heti takaisin."

Jos katse ja äänensävy eivät olisi olleet niin kylmät ja ankarat, Pamela olisi tuntenut tavatonta huojennusta. Mutta hänen mennessään ulos oppisalista kaikki hänen pelkonsa palasi täysivoimaisena.

Miksi oli Charlotte ilmoittanut rouva Mayfieldille, että avaimet olivat lainatut? Pamelan sydän kutistui hänen kiertäessään pyhätön oven ripaa, ja häntä kammotti joutua katselemaan ystäväänsä kasvoista kasvoihin. Ystäväänsä! Kaikki heidän koulutoverinsa olivat yksimielisesti nimittäneet näitä kahta "ystäviksi", mutta heidän liittonsa ei ollut koskaan ollut kiinteintä laatua. He olivat olleet tovereita ilkivaltaisuudessa, yhdessä punoneet koulutyttöjen juonia, mutta heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan kohonnut sydämelliseksi ystävyydeksi ja nyt se oli hyvin lähellä loppuansa.

Charlotten jalka oli paranemaan päin, ja hän oli siirtynyt vuoteesta nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat käännetyt ovea kohti hänen istuessaan takkavalkean edessä kirja helmassa. Kun Pamela puolittain arasti astui sisään, hänen katseensa kohtasi noiden tummien silmien ylpeän säihkyn, ja hän valmistautui hiljaa pahimpaan.

"Sinä olet siis tullut tuomaan avaimeni takaisin", virkkoi Charlotte ylväimpään sävyynsä. "Olen pahoillani, että ne sinulle lainasin. Tämä on ensi kerta, kun mitään minulle kuuluvaa on käytetty halpamaisiin tarkoituksiin."

"En ymmärrä sinua", vastasi Pamela laskien avaimet pöydälle ja kääntyen pois.

"Ymmärrät kyllä. Koska kukaan ei nähnyt sinun panevan kirjaa Jennetin kirstuun, pääset luultavasti rangaistuksesta vapaaksi. Joillekuille sinun asemassasi rangaistus tuottaisi kevennystä, mutta sinä olet tietääkseni kyllin halpamielinen iloitaksesi siitä, että sen vältät."

"En tiedä, mitä tarkoitat", mutisi Pamela poistuen kiireisesti ja sulkien oven jälkeensä.

Osoittautui että Charlotte oli oikeassa. Pamela vältti todellakin rangaistuksen. Asia vaiennettiin, eivätkä sen todellista laitaa koskaan saaneet tietää ne oppilaat, joita se ei koskenut. Kului muutamia päiviä, ja sitten Charlotte Ashley palasi paikalleen kouluhuoneessa ja esiintyi nyttemmin tovereilleen entisestään erilaisena.

Kaikki tunsivat hänet nyt Jennet Fowlerin ystävänä ja uskollisena liittolaisena. Tämän ystävyyden julkinen osoittaminen ei näyttänyt ensinkään naurettavalta; sillä kaiken, minkä Charlotte teki, hän teki ominaisella viehkeydellään. Hän ei välittänyt siitä, että jotkut tytöt muistuttivat hänelle hänen aikaisempia ennakkoluulojaan Jennetiä kohtaan ja virnistelivät muutokselle. "Ellemme koskaan muuttuisi, täytyisi meidän pysyä erehdyksissämme", sanoi hän vastaukseksi syytökseen häilyväisyydestä.

Jennetille oli opisto äkkiä aivan muuttunut; se ei enää ollut muukalaisten maailmaa, missä kaikki olivat ylpeitä ja kylmiä, vaan siitä oli tullut päiväpaisteinen, ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä säteilevä koti. Ja juuri Charlotte loi ujon, arastelevan tytön ympärille uuden ilmakehän, minkä lämmössä ja hempeydessä Jennet pian alkoi kukoistaa kuin ruusu.

"Mitä nyt ajattelette Jennet Fowlerista, neiti Thornhill", kysyi Charlotte riemuissaan eräänä päivänä. "Eikö hän ole kaunis? Nyt kun hän on jättänyt suremiset ja jöröttelyt, ei voi olla häntä ihailematta pitkin päivää."

"Kyllä", vastasi neiti Thornhill hymyillen. "Eikä voi olla havaitsematta, mikä voima Charlotte Ashleyllä on. Ah, Charlotte, kykyä kirkastuttaa toisten elämää ei suinkaan voi liian usein käyttää. Olen iloinen nähdessäni, että vihdoinkin olet käyttänyt sitä hyvään tarkoitukseen!"

Juuri se, mitä neiti Thornhill oli halunnut nähdä, oli todella tapahtunut. Nämä kaksi tyttöä, jotka kumpikin olivat hänelle rakkaat, olivat tehneet liiton, mistä koitui molemminpuolista hyvää. Melkein synkkämielisyyteen taipuva vakavuus, joka kuului Fowlerin tyttöjen luonteenominaisuuksiin, hälveni nyt vähitellen Jennetistä Charlotten päiväpaisteisen tenhovoiman vaikutuksesta. Jennet hymyili useammin, hänessä alkoi kehittyä tyyntä iloisuutta, ja opistotoverien seura alkoi hänestä tuntua kodikkaalta. Tietämättään hän myöskin oli hyödyksi Charlottelle, toimien terveellisenä pidäkkeenä, milloin hänen huimapäinen ystävänsä oli taipuvainen luvattomiin vallattomuuden purskahduksiin.

Molemmat tytöt pysyttelivät tyynesti erillään Pamela Ryestä, välttäen pienintäkin avoimen vihollisuuden merkkiä. Sen koommin ei enää mainittu Jennetin kirstusta löydettyä romaania, mutta Pamela tunsi, että totuus tiedettiin ja että johtajatar oli menettänyt kaiken luottamuksensa häneen. Hän ymmärsi varsin hyvin sen juron kohteliaisuuden, mitä neiti Sand hänelle osoitti, ja tiesi, mikä jäädytti neiti Thornhillin hauskan sävyn, milloin tuolla opettajattarella oli hänelle jotakin sanottavaa. Mitä Charlotteen ja Jennetiin tuli, hän julisti, että näiden ystävyys ennen pitkää loppuisi katkeraan riitaan; se oli muka liian tulinen kestääkseen ja johtui ainoastaan jostakin Charlotten lukemattomista oikuista. Mutta hänen ennustelunsa näkyivät tekevän häntä ympäröiviin tovereihin varsin vähäisen vaikutuksen, eivätkä taitavimmatkaan salaviittaukset kyenneet järkyttämään Charlotten suosiota koulussa.

Itsekseen Pamela päätti, että hän oli saanut aivan tarpeeksensa opistosta, ja hänen kirjoiteltuaan useita kirjeitä ystävilleen, tuli yleisesti tunnetuksi, että hän joulun tienoissa jättäisi Pyhän Annan tyttökoulun.

Eräänä päivänä Charlotte Ashley toi ystävälleen Jennetille sormuksen ja pyysi häntä käyttämään sitä "koulutuntien väliajoilla". Se oli rubiinisormus, ja Jennet katseli tuota tummanpunaista kiveä hyvin ihastuneena ja piti sitä kaikkea muuta maallista omaisuuttaan arvokkaampana. Vähän sen jälkeen, kun lahja oli annettu ja vastaanotettu, Charlotte istahti pöytänsä ääreen ja kyhäsi kirjeen veljellensä kapteeni Ashleylle.

"Rakas Nigel (niin kuului kirje),

Olen lahjoittanut pois rubiinisormuksen, minkä annoit minulle viime syntymäpäivänäni. Älä ole minulle siitä vihainen, vaan katselehan sen tytön valokuvaa, jonka sormea se nyt somistaa. En eläissäni, Nigel, ole pitänyt mistään tytöstä niin paljoa. Kenties johtuu se siitä, että hän on niin peräti erilainen kuin minä — niin arvokas ja kuitenkin vaatimaton, niin herttainen ja silti vakava. Minusta hän on oikea puritanilaisneidon Priscillan perikuva. Hän on kotoisin etäisestä maalaiskylästä ja voi kuvitella, että

majan köyhänki, vaattehet halvat, kaunihiks kauneus sen, rikkahaks lempensä luo.

Hellä sisaresi Charlotte.

J.K. — Ole hyvä ja palauta valokuva."

Vastaus saapui ensi postissa ja kuului näin:

"Rakas Charlotte, —

Jos Priscilla oli edes puoliksi niin kaunis kuin uusi ystäväsi, oli John Alden onnellinen mies. Suon sinulle anteeksi, että luovuit sormuksesta, jos sallit minun pitää valokuvan.

Hellästi rakastava veljesi Nigel Ashley."

19. luku.

Kohtaloiden kirja.

Marraskuun viidentenätoista oli neiti Thornhillin syntymäpäivä, ja hän oli niin hartaasti anonut iltapäivä-lupaa tytöille, että johtajatar oli hänen pyyntöönsä suostunut. Oli juhlallinen teenjuonti. Virkistyshuoneen pitkä pöytä oli koristettu vihreillä köynnöksillä, jotka ranskankielen opettajattaren taiteelliset kädet olivat järjestäneet; sillä, kuten hänen koko kansaansa, häntäkin tenhosi kaikki, missä oli jotain juhlaan vivahtavaa. Neiti Sandkin näkyi kerran tahtovan unohtaa kurin ja antautua hetken tunnelmaan; ja jokaisella oli kemujen toimeenpanijalle ystävällisiä katseita ja sydämellisiä sanoja.

Myöhemmin he kaikki kerääntyivät hilpeissä ryhmissä koulusaliin, joka oli hyvin lämmitetty ja valaistu, ja yhtyivät leikkimään vanhanaikaisia leikkejä. Se ilta oli tulevina vuosina säilyvä monen mielessä tuoreen, nuorekkaan riemun hetkenä, vapaana murheen kosketuksesta, joka niin usein painostaa myöhemmän elämän iloja.

Vihdoin, kun he olivat väsyneet karkeloimiseen ja kaikki halusivat hetkisen rauhallista lepoa, neiti Thornhill toi pienen pöydän avaran huoneen keskelle ja asetti sille juhtinahkaisiin kansiin sidotun albumin.

"Kuulkaa", sanoi hän istahtaen tuolille pöydän ääreen. "Tämä on minun kohtaloni kirja. Se sisältää kolmesataakuusikymmentäviisi värsyä — yhden jokaiselle vuoden päivälle. Kaikki ovat aivan alkuperäisiä, eikä niitä koskaan ole missään muussa kokoelmassa käytetty. Tahtooko joku valita numeron ja tietää kohtalonsa?"

Kaikki vastasivat kysymykseen yhteen ääneen ja hyökkäsivät kilvan pientä pöytää kohti. Mutta hymyillen ja heilauttaen kättään ennustajatar viittasi innokkaan joukon peräytymään.

"Oraakkeli voi puhua vain yhdelle kerrallaan", sanoi hän vakavasti. "Teidän on tultava yksitellen. Kuka tahtoo olla ensimäinen?"

Seurasi hetkisen pysähdys. Useimmilla nuorilla on jonkun verran taipumusta taikauskoon, ja kaikki, mikä tuntuu ennustamiselta, viehättää omituisesti tyttöjä. Sitäpaitsi olivat he nyt oikeassa mielentilassa ollakseen vakaville vaikutuksille alttiita — hiukan väsyneitä riemun ja karkelon jälkeen ja kuitenkin kyllin kiihtyneitä sovittaakseen jokapäiväisiin asioihin uuden sisällön. Mutta epäröimistä ei kestänyt pitkälti, ja useat kädet työnsivät esille Agnes Quintonin, joka oli laitoksen vanhimpia ja vakavimpia oppilaita. Hän astui hiljaa esille hänelle ominaisella vitkastelevalla tavalla ja mainitsi numeron seitsemänkymmentäseitsemän.

Neiti Thornhill avasi kirjan, eikä muutamaan sekuntiin kuulunut muuta ääntä kuin lehtien kahina. Sitten hän alkoi lukea tyynellä, lempeällä ja täysin selvällä äänellä:

"Ain' etsi seuraa ihmislapsien, sun elos ihanampaa silloin on; sä jätä hämyn piiri hallainen, tee työtä, aherra, oo pelvoton, niin moni askeleitas siunaapi, ja Herra sinut lepoon johtavi."

Kun kirkas ääni oli vaiennut, syntyi uusi hiljaisuus — niin syvä, että melkein olisi luullut enkelin puhuneen. Kaikki vanhemmat tytöt, jotka tieten tai tietämättään tutkivat toistensa luonteita, tunsivat, että värsy erityisesti soveltui sille, jolle se osui. Luonteeltaan hiljainen ja mietiskelevä Agnes Quinton oli ruumiinrakenteeltaankin hento, ja hänen elämäänsä oli aina suojattu ja sitä tarvitsisi vastakin suojata. Hänelle ei näkynyt olevan tarjolla iloa, vaan tyyntä rauhaa. Hän välitti vähän tovereistaan ja näiden hommista, kulkien tasaista tietään ajattelemattakaan erästä vanhaa ohjetta, joka käskee riemuitsemaan riemuitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Hän oli rikas, mutta harvoin näkyi hänen mieleensä juolahtavan, että oli köyhiäkin. Hänellä oli hellä luonto, mutta hänen päähänsä ei koskaan pälkähtänyt sääliä niitä, jotka olivat jokaisen intohimon tuulenpuuskan ajeltavina. Kaikki hänestä pitivät, mutta kukaan ei häntä suuresti rakastanut. Näin hän liikkui koulutoveriensa keskellä kuin varjo, jota heidän yhteiset inhimilliset surunsa tai ilonsa eivät liikuttaneet.

Kukaan ei koskaan saanut tietää, oliko värsy herättänyt hänen raukeassa sielussaan ajatuksia ja tunteita. Hitain askelin ja levollisin kasvoin, kuten aina, hän palasi paikalleen takkavalkean ääreen; ja sitte kun muiden tyttöjen parvessa oli hiukan kuiskailtu, Jennet Fowler astui ujosti pöydän luo.

"Minä valitsen numeron viisi", virkkoi hän arasti.

Taas kahisivat lehdet hiljaa äänettömyydessä, ja jotkut luulottelivat neiti Thornhillin äänen hiukan värisseen, kun hän luki:

"Ma katson yrttimaahas: siellä nään, ah, parhaan kukan tuhottuna, tarhan pään; mutt' aina luota Luojan johtohon, niin ruusuillas viel' uusi hohto on. Kas, näen sinut elon syksyllä ikikukkain kruunun seppelöimänä!"

"Mutta ensin täytyy kukan tuhoutua!" sanoi Jennet, puhuen väkinäisesti ja katsahtaen lukijaan laajentunein silmin.

"Rakas Jennet, jokaisessa puutarhassa täytyy olla muutamia tuhotuita kukkia", vastasi neiti Thornhill. "Jos oraakkeli olisi luvannut sinulle täydellisen vapauden surusta, et varmaankaan olisi sitä uskonut."

"En." Jennetin kasvot näkyivät heijastavan opettajattaren rauhoittavaa hymyä. "Minä pidän niistä säkeistä hyvin paljon", lisäsi hän astuen poispäin, "ja olen ajatteleva niitä usein".

Vakavuuden varjo, joka nopeasti hiipi tyttöparveen, näkyi melkein haihtuvan, kun Charlotte Ashley astui pöydän ääreen koomillinen alistuminen kasvoillaan.

"Minä valitsen seitsemän, luvuista täydellisimmän", alotti hän. "Enpä siksi, että odotan sen tuovan itselleni paljoa hyvää. Jos sellaista viatonta olentoa kuin Jennetiä, joka ei tee kellekään pahaa, uhataan kuihtuneilla kukkasilla, on epäilemättä jotakin kauheata varastossa minunlaiselleni horjahtelevalle ja vallattomalle pyryharakalle! Panenpa kymmenen yhtä vastaan, että minulle luvataan myrskyjä, tuulenpyörteitä, kareja, okaita ja verta tihkuvia jalkoja! Mutta:

"'Mikä tuuli tuiskuttaakin, pelkää en mä kohtaloa!'

"Siis, kaunis sibylla, olen valmis kuulemaan pahinta."

Iloisten naurunpurskahdusten kaikuessa neiti Thornhill käänsi taaskin lehtiä ja etsi pyydetyn numeron. Sitten hän hetkiseksi pysähtyen katsahti Charlotten tummiin silmiin veitikkamaisesti hymyillen ennenkuin luki:

"Laula, laula, älä huoli, kunnes joku pikku nuoli sinut tapaa, sydämestä laulun vaientaa. Mutta yhä riemuele, ei sun äänes silti mene, haavat hetken lyömät pian umpeen saa.

Sun ilos vielä karttuu, jos kätes toimeen tarttuu kohottamaan uupuneita pitkän tien ja hetken uhraat silloin, aamuin taikka illoin. — Nää terveisetkö sinulta mä vien?"

"Paljoa parempaa kuin ansaitsen", sanoi Charlotte. Hänen silmänsä olivat tavallista sumeammat, vaikka hymy yhtä kirkas kuin konsaan. "Mutta olen puolittain taipuvainen uskomaan, että noita säkeitä ei laisinkaan ollut piirrettyinä kohtalon kirjassa, vaan että ne vereksinä ja täydellisinä tulivat sibyllan kekseliäistä aivoista. Antakaa minun varmentuakseni itse vilkaista lehdelle."

"Kernaasti", vastasi neiti Thornhill nauraen. "Vakuutan sinulle, että asiassa ei ole mitään petosta. Eivätkä minun aivoni ole läheskään niin kekseliäät kuin kuvittelet; ne eivät kykene hetkellisestä sysäyksestä sepittämään runoja. Mene nyt takaisin paikallesi miettimään oraakkelin ennustusta, sillä minä näen, että Minnie Wood kärsimättömänä odottaa vuoroaan."

Kun kaikkien kohtalot olivat luetut, oli aika mennä levolle. Kirjan omistajatar sulki oraakkelinsa ja vei sen pois; valot sammutettiin, ja koulusali jäi pimeäksi ja äänettömäksi. Mutta ylhäällä kammioissaan monet tytöistä mietiskelivät osakseen sattuneiden säkeiden sisältöä; moni hämärä toive hahmottui ja sai merkityksen, moni salainen pelko lieventyi. Ja noustessaan polvistumasta sinä iltana, Jennet näki äänettömällä kummastuksella, että Charlotte vaivihkaa pyyhki kyyneleen silmästään.

20. luku.

Kotiintulo.

Joululoma tuli; ja lähdettäessä Jennet Fowler ja Charlotte Ashley sanoivat toisilleen hiljaiset, mutta hyvin sydämelliset jäähyväiset. Ero oli sitä helleinpä, kun pieni epävarmuuden varjo häilyi heidän ensi kohtauksensa yllä.

"Kuulin äidin sanovan jotakin, mikä saa minut ajattelemaan", virkkoi Charlotte pitäen ystävänsä käsiä. "Hän aikoo lähettää minut Pariisiin, mutta en luule, että niin käy. En halua matkustaa sinne; kaipaan takaisin vanhaan, rakkaaseen opistoon. Etkö sinäkin?"

"Minä ikävöitsen vain sinua", vastasi Jennet, "mutta mikään paikka maailmassa ei koskaan voi olla minulle niin rakas kuin kotini. Toivon, että lähtisit sinne mukaani; mutta koruttomat maalaistapamme sinua tuskin viehättäisivät."

"Luullakseni viihtyisin siellä jonkun aikaa. Eräissä mielentiloissa tuntuu minusta, että maalaiselämä tyydyttäisi minua paremmin kuin mikään muu."

"Ei tähän vuodenaikaan", sanoi Jennet hymyillen. "Mutta tule luokseni joskus, kun ruusut kukkivat ja olet väsähtänyt moniin huveihisi ja voittoihisi."

"Sen teenkin", huudahti Charlotte innokkaasti. "Miten elävästi voinkaan tuon kaiken kuvitella! Näen itseni väsyneenä ja uupuneena kaikkien huvittelujeni jälkeen saapuvan pienelle, muratin ja ruusujen peittämälle mökille, jonka kynnyksellä seisot sinä, ojennetuin käsivarsin minua tervehtimässä."

Charlotte sanoi tämän hiukan näytelmätaiteellisin elein, jotka oli ranskankielen opettajattarelta oppinut, ikäänkuin hän todella näkisi kuvailemansa taulun edessään. Hän oli tosiaan nähnyt profeetallisen ilmestyksen, mutta henkilöt olivat päinvastaisissa osissa.

Oli vielä tunti keskipäivään, jolloin juna lähti isolta Lontoon asemalta, vieden Jennet Fowlerin takaisin lapsuutensa tuttujen kasvojen ja muistojen pariin. Vaikka hän olikin onnellinen, sekaantui hänen iloonsa epämääräinen levottomuuden tunne; hämärä pelko, että kaikki ei olisi aivan samanlaista kuin hänen lähtiessään. Epäilemättä se vivahti lapsen pelkoon, joka temmattuna lelujensa äärestä pelkää, että vieraat kädet sillävälin ovat koskeneet sen aarteisiin. Tämä ajatus juolahti Jennetin mieleen ja sai hänet hymyilemään. Kaikki kirjeet kotoa olivat olleet hilpeitä ja reippaita; niissä ei ollut sanallakaan mainittu huolista tai muutoksista, ja Mabelin viimeksi lähettämä kirjelappunen oli kertonut parantuneesta terveydestä. Hän ravisti päätään hetkellisen alakuloisuuden vallassa ja katsahti kaihoavin silmin talvisia kenttiä ja lehdettömiä puita.

Joulukuun hämärällä ja hiljaisella maisemalla näkyi olevan oma tenhonsa häneen. Nuo ohimenevät vilahdukset niityistä ja kylistä saivat hänet kaipaamaan Brambletreen kunnaita, ja vanha, yksinään puutarhassa tien vieressä sijaitseva maatalo kohosi selväpiirteisenä hänen silmiensä eteen. Hyvin hän tunsi talvikukkaset, jotka yrittivät korvata kesän loistavat lapset — nuo lämmin-, mutta kuitenkin raitisväriset päivänkukat ja kuukausruusut, jotka availivat hentoja nuppujaan tummakiiltoisen muratin keskellä! Hän nousisi aikaisin ylös ja poimisi pienen kukkavihon huomenaamulla.

Juna pysähtyi vihdoin vähäiselle asemalle noin kolmen penikulman päähän Brambletreesta, ja täällä hän tiesi Derrickin olevan vanhoilla kieseillä häntä vastassa. Hänen sydämensä pamppaili ilosta, kun hän näki veljen tutunomaiset kasvot asemasillalla; mutta hymy, jolla toinen vastasi, oli hänestä tavattoman vakava.

"Derrick, onko kaikki hyvin?" kysyi hän, kun poika tuli vaununovelle.

"Kaikki on hyvin kotona", vastasi Derrick rauhoittavasti.

"Miksi sitten näytät niin synkältä?" kysyi tyttö pistäen käsivartensa hänen kainaloonsa heidän astuessaan asemasillan yli. "Tiedätkö, Derrick, ettet suinkaan näytä kyllin iloiselta sisaresi tavatessasi?"

"Sisareni pitäisi tietää, kuinka iloinen olen", sanoi hän puristaen tämän kättä ja katsahtaen vakavasti hänen kohotettuihin kauniisiin kasvoihinsa.

Jennet huoahti pitkään helpoituksesta heidän saapuessaan hiljaiselle tielle, missä kiesit odottivat. Hänen kirstunsa lähetettäisiin vanhan, hitaan kuorma-ajurin mukana; mutta matkalaukku sullottiin kiesien takaistuimen alle. Derrick auttoi sisaren ajopeleihin ja kietoi hänet huolellisesti paksuun vaippaan, joka oli jo kauan palvellut ja monta tuiskua kokenut. Tarttuen sitten ohjaksiin hän virkahti sanasen säyseälle tammalle, joka alkoi tasaisesti juosta hiljaisia kyläteitä pitkin.

Oli hämärä, mutta punaisia pilviä päilyi lännen taivaalla, ja ilma oli kirkas ja tyyni. Alussa Jennet oli liian onnellinen puhuakseen. Derrick'kin oli vaiti, eikä hetkiseksi mikään keskeyttänyt illan rauhaa.

"On hyvin hauskaa päästä pois niiltä loppumattomilta kaduilta", virkkoi neitonen vihdoin. "Toivon että saamme sateettoman joulun. Sinun pitää viedä minut pitkälle, pitkälle kävelylle huomenna."

Nuori mies ei vastannut, ja tyttö laverteli edelleen.

"Menemme etsimään misteliä metsästä, ja meidän täytyy saada oikein paljon rautatammea. Aion somistaa päivähuoneemme oikein komeaksi joulua varten. Madame — ranskan opettajattaremme — on neuvonut minulle, miten kierretään oikein ihania kiehkuroita vihreistä kasveista, ja tahdon kummastuttaa teitä kaikkia. Oi, Derrick, minulla on aika nälkä. Onko äiti laittanut minulle aniskakun?"

"Kakku kyllä on valmiina", sanoi Derrick hajamielisesti; "mutta, Jennet, äiti on muuten poissa kotoa".

"Poissa kotoa!"

Jennet toisti nämä sanat mitä säikähtyneimmin ilmein. Kaikki ilo oli silmänräpäyksessä poistunut hänen kasvoiltaan ja äänestään. Mitä koti olisi ilman äitiä? Ja mikä kamala välttämättömyys oli kutsunut hänet pois juuri samana päivänä, kun hänen tyttärensä palasi koulusta?

"Ajattelinkin, että jotakin oli vinossa", sanoi hän yrittäen pidättää nyyhkytystä. "Yhtä hyvin voit heti sanoa, mitä se merkitsee; epätietoisuus on pahinta kaikesta. Mitä on tapahtunut? Missä on äiti?"

"Hän on täti Judithin luona", vastasi Derrick. "Äiti voi tosiaankin hyvin, Jennet; eikä meitä muitakaan mikään vaivaa. Mutta lauantaina täti Judith lähetti vaunut äitiä noutamaan, eikä hän tietysti voinut kieltäytyä lähtemästä sairaan sisaren luo."

"En tiennyt, että täti Judith oli sairaana. Kukaan ei kirjeessä kertonut hänen sairaudestaan. Miksei sitä minulle ilmoitettu?"

"Emme tienneet siitä ennenkuin vaunut saapuivat tuoden erään rouva Belfontin palvelijan, jolla oli määräys emännältään ja kirjelappu Robsonilta. Sen luettuamme käsitimme heti, että tauti oli hyvin vakavaa laatua. Poloinen Judith-täti ei enää voi elää pitkää aikaa; hänen päivänsä ovat luetut."

Jennet ei voinut puhua, vaan värisi kiireestä kantapäähän, ja Derrick kumartui hänen puoleensa levottomin katsein.

"Olen kovin pahoillani tähtesi, rakas sisko", sanoi hän hellästi. "Tämä ei ole hauska kotiintulo; mutta meidän tulee olla kiitollisia, ettei päällämme ajelehdi synkempiä pilviä. Saimme tänä aamuna kirjekortin äidiltä, ja hän sanoo täti Judithin pyytävän sinua luokseen."

"Minuako?"

"Niin, rakas Jennet. Sinun on lähdettävä aikaisin huomenaamulla, ja minä kyyditsen sinut aamiaisen jälkeen Parkleyhin. Tämä on koettelemus; sinä odotit saavasi nauttia kodin rauhaa ja onnea, ja nyt sinut äkkiä kutsutaan kuolinvuoteelle. Sisko kulta, toivoisin voivani säästää sinulta kaikki surut."

"Se on ystävällinen toivomus, rakas Derrick", vastasi Jennet yrittäen puhua reippaasti; "mutta minulle ei olisi hyvä säästyä kaikelta murheelta. Sinun pitää rukoilla, että saan voimaa tähän surulliseen eroon. Se on ero, enkä voi olla sitä pelkäämättä. En ole tarpeeksi tuntenut täti Judithia voidakseni häntä kovin suuresti rakastaa, mutta…"

"Hän on ollut sinulle hyvä, Jennet. Hänen kiintymyksensä sinuun ilmautui niin äkkiä, mutta jos hän olisi saanut elää, se olisi kirkastanut ja sulostuttanut hänen koko elämänsä. Hän tuntee nyt, että hän oppi rakastamaan sinua liian myöhään."

"Sen tiedän", myönsi Jennet surullisesti. "Eräänä päivänä kuulin neiti Thornhillin sanovan, että elämä on kuin iso puutarha ja että ihmiset keksivät sen parhaimmat kukkaset, vasta kun ovat sieltä lähtemäisillään. Niin on luullakseni Judith-tädin laita. Hän eli kauan elämän tarhassa ennenkuin löysi rakkauden."

"Neiti Thornhill", huomautti Derrick, "hänhän on se kaunis opettajatar, joka on sinulle niin ystävällinen? Sinä kirjoittelit hänestä paljon, mutta sittenkin on minusta huvittavampaa kuulla siitä vilkkaasta, iloisesta, tummasilmäisestä tytöstä."

"Sepä omituista!" huudahti Jennet mielissään. "Hänkin haluaa kuulla sinusta ja on antanut minun kuvailla sinut sata kertaa."

"Minusta näyttää, että tunnen hänet varsin hyvin", sanoi veli miettivästi; "näen hänen loistavat silmänsä ja herkkävivahteiset ruskeat kasvot. Saanenkohan häntä koskaan tavata?"

"Kenties. Mutta, Derrick, sinä ja Charlotte varmaankin riitelisitte. Minusta aina tuntuu, että olisi vaarallista tuoda molemmat suosikkini yhteen, koska pelkään etteivät he pitäisi toisistaan ja tekisivät minut onnettomaksi."

21. luku.

Pelon aiheita.

Hämärä oli käynyt läpikuultamattomammaksi, kun kiesit pysähtyivät puutarhan portille, ja ylösvedetty kaihdin arkihuoneen ikkunassa paljasti kirkkaan, lampun valaiseman kuvan. Samassa tuokiossa jo hyökättiin ovikäytävään ja kuului kuoro iloisia ääniä, Hilaryn tervehdyshuudon kaikuessa yli kaiken. Senjälkeen isä vahvoilla käsivarsillaan nosti Jennetin kieseistä ja puristi häntä hetkisen rintaansa vasten. Herra Fowler ei suinkaan ollut äänekäs mielenilmaisuissaan, ja paljon sanoin lausumatonta liikutusta sisältyi tuohon hartaaseen syleilyyn. Jennet ymmärsi jälkeenpäin, mitä kaikkea isä juuri silloin rinnassansa tunsi.

Kerkeänä kuten aina Hilary oli senjälkeen ensimäinen häntä tervehtimässä, sitten seurasi Katherinen tyyni suudelma ja Mabelin kuiskaamat rakkauden sanat. Lopulta viimeisinä molemmat nuorimmat lapset tarttuivat Jennetiin ja veivät hänet riemun myrskyssä sisälle.

"Kylläpä sinua varmaan hirveästi palelee", sanoi Ellen vetäen hänet loimuavan takkavalkean ääreen.

"Ja olet tietysti kauhean nälissäsi", huusi Hilary. "Älkäähän nyt touhutko niin paljoa, lapset, vaan antakaa hänen riisua puuhkansa ja päällystakkinsa. Kannanko kapineesi ylikertaan, Jennet?"

"Ei", vastasi Jennet väsähtäneestä, "minä menen heti huoneeseeni".

"Älä viivy kauaa", pyysi Hilary. "Tee ja voikorput jäähtyvät kovin pian. Ehkä on parasta, että minä tulen mukaasi."

"Käy istumaan, Hilary, äläkä yhtäpäätä haasta", sanoi herra Fowler tavallista ankarammalla äänellä. Katherine loi häneen kiitollisen katseen ja Jennetin helpotuksenhuokaus voitiin seivästi kuulla. Hilary alkoi käydä liian ärsyttäväksi heille kaikille.

Hitain askelin Jennet nousi tuttuja portaita omaan, vanhaan kammioonsa ja kiirehti sulkemaan oven siellä rauhassa itkeäkseen. Hän kaipasi äitinsä tervehdystä enemmän kuin sanoilla saattoi ilmaista; ja hänen sydäntään rasitti ajatus murheellisesta huomispäivästä. Ei ollut mikään helppo asia seisoa täti Judithin kuolinvuoteen ääressä kuuntelemassa hänen viimeisiä sanojaan, ja tytön herkkä sielu kavahti tätä koetusta.

Kuitenkin hän kiitti Jumalaa siitä, että koti oli vielä koti, ja tyynnytteli itseään toivolla, että äiti pian palaisi ja että kaikki taas kerran sujuisi entiseen tapaansa. Sitten hän riisuen nopeasti päällysvaatteensa kuivasi kyyneleensä ja riensi takaisin alhaalla odottavien luo.

"Tuntuupa hyvältä, kun olet jälleen luonamme", sanoi Katherine alkaen täyttää teekuppeja. "Ja aika terveeltä sinä näytät, — Jennet. Melkein pelkäsimme, että Lontoon ilma ei sinulle sopisi, ja äitiä aina huolestutti ajatus, että ehkä opiskelisit liian uutterasti. Mutta mikään ei näy sinua vahingoittaneen."

"Minä voin oikein hyvin, Kathie", vastasi Jennet, "ja aloin todella pitää opistosta. Mutta tiedättehän, että oli aikoja, jolloin minua vaivasi ankara koti-ikävä."

He menivät aikaisin levolle sinä iltana, ja Katherine varoitti Jennetiä valvomasta matkalaukkujensa purkamisessa.

"Sinun tulisi saada nukkua runsaasti tänä yönä", sanoi hän; "minun täytyy herättää sinut aikaisin aamulla. Parasta, että käytät matkapukuasi ja jätät minun tehtäväkseni ottaa tavarat ulos kirstustasi."

"Miksi sinä vaivautuisit minun tavaroitteni tähden, Kathie?" kysyi Jennet. "Minä tulen kotiin nähtyäni täti Judithin. Minun ei odoteta viipyvän hänen talossaan."

"Pelkään, että sitä odotetaan, rakas sisar, ja sinun läsnäolosi tuottaa äidille mitä suurinta lohdutusta. Hän sanoo, että täti Judith on laskenut hetkiä sinun palaamiseesi, ja ikävöi sinua luokseen. Jennet-rukka, toivoisin voivani lähteä sinun asemestasi."

"Ihmeellistä, ettei hän mieluummin haluakin sinua, Kathie. Sinä olet paljoa epäitsekkäämpi ja hyödyllisempi kuin minä."

"Ei, Jennet, minä en ole vähemmän itsekäs. En tunne ketään, joka voi täydellisemmin unohtaa itsensä kuin sinä. Sinussa, näet, ei vielä ole kehittynyt itsekkäisyyttä, mutta lahjasi ovat korkeampaa laatua kuin minun."

"Eikö isä sinusta näytä alakuloiselta?" kysyi Jennet lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Hän kaipaa äitiä; tämä on vasta ensi kerta, kun he ovat olleet eroitettuina."

"Tietysti hän kaipaa häntä; mutta on jotain muutakin, mikä tuntuu häntä vaivaavan. Pari kertaa kuvittelin, että hän oli huolestunut minun suhteeni. Sano minulle, Kathie, olenko oikeassa?"

Katherine, joka tavallisesti oli suorapuheisin kuolevaisista, vältti nyt sisarensa vakavaa katsetta.

"Siis se koskee minua." Jennet laski kätensä Katherinen olkapäille ja ravisti häntä lempeästi. Molemmat olivat pitkiä tyttöjä, ja nuo kaksi tummatukkaista päätä olivat toistensa tasalla heidän seisoessaan siinä kynttilänvalossa. "Oi, Kathie, miksi tarvitsee meillä nyt olla perhesalaisuuksia? Tämä on uutta ja outoa."

"Ei ole mitään salaisuutta, rakas Jennet." Kyyneleet pulpahtivat Katherinen ystävällisiin ruskeihin silmiin. "Älä puhu enempää nyt; ajattele aikaista matkaasi huomenna ja kaikkea, mitä sinun on kestettävä. Etkö huomaa, että käy myöhäiseksi?"

Jennetin kädet vaipuivat surullisesti alas.

"Kathie", sanoi hän murheellisella äänellä, "kotiintuloni on tuottanut minulle surkean pettymyksen. Minulla on joku aavistus, että muutoksia on hiipimässä pieneen maailmaani, enkä minä enää koskaan ole sama Jennet."

"Sinä pysyt aina samana", vastasi hänen sisarensa vakavasti. "Muutos olosuhteissa ei merkitse muutosta sydämessä. Minä luotan täydellisesti horjumattomuuteesi, Jennet; uskon sinun kestävän jokaisen koetuksen."

"No", sanoi Katherine suostutellen, "luulin, että olimme päättäneet olla enempää juttelematta tällä kertaa. Katso, tulta tarvitsee kohentaa ja lisätä hiiliä takkaan. Sinun on nukuttava sikeästi ja runsaasti."

Jennetille ei jäänyt muuta neuvoa kuin alistua. Hän oli kiihoittunut ja väsynyt, huomisesta tulisi raskas päivä. Jättäen Katherinen hoitamaan tulta hän alkoi ääneti riisuutua, ja pian hänen päänsä lepäsi rauhallisesti lavendelilta tuoksuvalla pielukselta.

Vihdoin lempeä käsi kosketti hänen poskeansa ja tuttu ääni kutsui hänet hellästi unen maailmasta. Avatessaan silmänsä hän näki Katherinen seisovan, vuoteensa ääressä, ojentaen hänelle kupin teetä ja viipaleen paahdettua vehnäleipää. Aamu aikoi vasta sarastaa, ja huonetta valaisi vain himmeä kynttilän liekki.

"Mutta nythän varmaankin on vasta keskiyö!" mutisi Jennet unisesti. "Olen ollut vuoteessa vasta kymmenkunnan minuuttia, ja sinä tulet herättämään minut ensi unestani. Salli minun levätä vielä vähän aikaa."

"Olen hyvin pahoillani, että minun täytyi sinut herättää, tyttöseni; se näyttää kyllä julmalta", vastasi sisar. "Mutta sitä ei voi auttaa, Jennet. Aikaa hukkaamatta on riennettävä Parkleyhin; äiti kehoitti sinua pitämään mahdollisimman suurta kiirettä."

"Miksi minun on sinne lähdettävä?" kysyi Jennet painuen takaisin pielukselleen ja sulkien silmänsä ennenkuin oli lauseensa lopettanut.

"Koska… oi, rakas lapsi, et saa enää vaipua uneen! Tässä on hyvää, kuumaa teetä; juo se, Jennet, ja ravistaudu valveille kaikin mokomin!"

Ruskeiden silmien raskaat luomet avautuivat hitaasti jälleen, ja puoleksi nukkuva tyttö ponnisteli ankarasti totellakseen Katherinen kehoitusta. Hän kohosi istualleen ja joi hiukan teetä, vielä kuitenkaan täydellisesti ymmärtämättä syytä tähän aikaiseen nousemiseen, kunnes Hilaryn kimeä ääni kuului oveni takaa.

"Joko Jennet nousee ylös?" hän huusi. "Älkää nuhdelko minua, että tulen kysymään; Derrick tahtoo tietää."

"Oh, nyt muistan kaiken", virkkoi Jennet aivan hereillään. "Käske hänen sanoa vain Derrickille, että olen tuossa paikassa valmis. Älä jätä minua, Kathie; jää tänne auttamaan minua minkä voit. Olen itsekäs, uninen olento… uh! Kylläpä tässä huoneessa on kylmä!"

Mutta sillä hetkellä Rachel astui sisään ja sytytti uudestaan tulen; ja Jennet nousi ja ryhtyi pukeutumaan sen lämpimässä loisteessa. Kukaan kamaripalvelija ei olisi voinut olla Katherinea tarkkaavaisempi, ja hänen sisarensa pukeutuminen oli päättynyt ennenkuin myöhäinen aurinko oli lähettänyt valonsa talviseen maailmaan.

22. luku.

Viimeinen kohtaaminen.

Raikas aamuilma karkoitti unen usvat Jennetin aivoista, ja Derrickin hilpeä haastelu vahvisti hänen hermojansa, terästäen häntä tulevaan kokeeseen. Mutta kun he ajoivat Parkleyn pääkadulle ja pysähtyivät korkean, synkännäköisen rakennuksen eteen, hänen mielensä alkoi jälleen lannistua.

"Muista, että äiti on täällä", sanoi Derrick tytön astuessa alas kieseistä.

Joku oli arvattavasti ollut hänen tuloansa tähystelemässä. Ennenkuin hänen kätensä oli koskettanut kelloon, ovi aukeni ja harmaahapsinen miespalvelija näyttäytyi. Heti hänen jälestään tuli Robson, kalpeana ja riutuneena pitkistä valvomisista sairaskammiossa, mutta ilmeisesti ilostuen odotetun vieraan näkemisestä.

"Miten tätini voi?" oli Jennetin ensimäinen kysymys.

"Hänellä on ollut levoton yö, ja hän on herkeämättä puhunut teistä, neiti Jennet", vastasi vanha palvelijatar. "Pelkäsimme, ettette saapuisi ajoissa — hän on käynyt perin heikoksi."

Puhuessaan Robson johdatti Jennetin aamiaishuoneeseen ja toimitti hänelle kuumaa kahvia. Tyttö katsahti ympärilleen kallisarvoisiin esineihin, mitkä joka puolella kohtasivat hänen silmänsä, ja ajatteli niitä pitkiä yksinäisen loiston vuosia, jotka rouva Belfont oli tämän katon alla viettänyt. Miten hauskan valoisat täti Judithin päivät olisivatkaan voineet olla, jos hän olisi avannut nämä ovet nuorille sukulaisilleen ja täyttänyt synkän huoneuston näiden tarmokkaalla elämällä! Kaikki oli upeata ja mukavaa; mutta tarkka silmä saattoi kuitenkin huomata, että vähän tämä upeus ja mukavuus oli talon asukasta hyödyttänyt.

"Teitä varmaan kovin palelee pitkän ajomatkanne jälkeen, rakas neiti Jennet", alotti Robson, mutta hänet keskeytti tytön äkillinen ilonhuudahdus.

"Äiti, rakas äiti", sanoi hän hyökäten ovea kohti, "kuinka olen ikävöinyt sinua! Koti ei tunnu kodilta, kuu sinä olet poissa."

Muutamaan sekuntiin rouva Fowler oli kykenemätön puhumaan mitään; hän vain kietoi käsivartensa tyttärensä ympärille ja katseli häntä hellästi, Robsonin seisoessa vieressä ja tarkatessa heitä kyyneleet silmissä. Ja sitten uskollinen palvelija huoahtaen muisti ylikerrassa lepäävän kuolevan naisen, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea tällaisen rakkauden suloisuutta. Vaikka rouva Fowler aina oli ollut köyhä ja ison perheen huolten painostama, hän oli paljoa rikkaampi sisartansa.

Robson hiipi hiljaa sairaskammioon, jättäen äidin ja lapsen kahdenkesken. Mutta pitkälti he eivät keskustelleet; oli kerrottava ja kuultava tuhat seikkaa, jotka täytyi jättää sopivampaan aikaan. Rouva Fowlerin ensimäinen ajatus koski Judith-tätiä: hänen hetkensä olivat luetut ja hänen viimeiset toivomuksensa täytyi tyydyttää, maksoi mitä maksoi.

"Tulehan heti hänen huoneeseensa, Jennet", lausui äiti vakavasti. "Ja sinun on kuunneltava hänen viimeisiä sanojaan ja kätkettävä ne visusti mieleesi, rakkaani. Tuskin voit kuvitella, kuinka paljon hän on sinua ajatellut. Tule nopeasti; hän odottaa levottomana. Robson on hänelle ilmoittanut, että olet täällä."

Hellällä väkivallalla rouva Fowler tarttui tyttärensä käsivarteen vieden hänet ylikertaan ja kuljettaen hänet pitkän käytävän kautta. Nuorekkaihin ääniin ja monien jalkojen astuntaan tottuneelle Jennetille talon hiljaisuus tuntui painostavalta, ja talvipäivän kolkkous rasitti hänen sieluansa. Heidän pysähtyessään suljetulle ovelle hän alkoi hiukan vavista, ja rouva Fowler, joka yhä piti häntä käsivarresta, vei hänet ääneti sairaan kammioon.

Mutta hänen luodessaan ensimäisen katseen kuihtuneille kasvoille pieluksella Jennetiltä katosi kaikki tietoisuus omasta itsestänsä. Hänellä oli vain selvillä se tosiasia, että tässä lepäsi täti Judith, hänen oma hyväntekijättärensä kuoleman kutsua odottamassa. Vaistomaisesti hän vastasi rouva Belfontin hartaaseen katseeseen hellällä hymyllä ja kumartuen vuoteen yli painoi pehmeän suudelman ohuelle poskelle.

"Sinä näytät terveeltä ja kauniilta", sanoi heikko ääni. "Jennet, tahtoisin, että olisin nähnyt sinut aikaisemmin. Silloin olisin ollut onnellisempi. Minulta on elämässäni puuttunut paljon todellista onnea, lapseni."

"Älä ajattele menneisyyttä, rakas Judith", puuttui rouva Fowler lempeästi puheeseen. "Sinä et tiedä, mitä kaikkea Jumalalla saattaa olla sinulle varattuna iankaikkisessa tulevaisuudessa."

Rouva Belfont vastasi hänelle kiitollisella hymyllä. Näinä viimeisinä päivinä hän oli oppinut pitämään sisarensa sanoja suuressa arvossa ja oli löytänyt niiden yksinkertaisuudesta syvempää viisautta kuin mitä rikkaus ja maallinen tieto oli hänelle koskaan tuonut. Ja sitten hänen katseensa palasi Jennetiin ja viipyi tytön herttaisilla kasvonpiirteillä hellän ylpeästi.

"Mitä minulla on sanottavaa, täytyy nopeasti sanoa", jatkoi hän. "Lapseni, olen jättänyt kaiken omaisuuteni sinulle. Jumala opettaa sinut käyttämään varallisuutta paremmin kuin minä koskaan olen käyttänyt. Et tietysti saa hallita omaisuuttasi ennenkuin tulet täysi-ikäiseksi, mutta olen antanut määräyksiä, jotka takaavat, että hartaimmat toivomuksesi käyvät toteen. Derrick — ah, minä tiedän kaiken, mitä olet hänen puolestaan tuntenut! — Derrick lähetetään opistoon."

Jennetin kasvoilla ilmenevä sanomaton ilo heijastui kuolevan silmissä, jotka katsoivat syvään hänen omiinsa. Mutta hänen uskollisille vartijoilleen oli selvää, että potilaan voimat olivat lopussa; ja äitinsä viittauksesta tyttö kuiskasi hellät jäähyväiset. Hän ei yrittänyt pukea kiitollisuuttaan moniin sanoihin, eikä sitä ollut tarviskaan. Täti Judith ymmärsi kaiken, mitä nuori tyttö tunsi, ja oli tyytyväinen.

Loppuajaksi tätä pitkää päivää Jennet jäi enimmiten yksikseen, koska rouva Fowler enempää kuin Robsonkaan ei hennonut poistua sairaan huoneesta. Niille, jotka häntä vaalivat, oli ilmeistä, että rouva Belfontia oli tukenut teennäinen tarmo hänen sisarentyttärensä tuloon asti. Häntä oli ylläpitänyt harras halu nähdä Jennet ja vielä kerran häntä puhutella; hän oli koonnut riutuvat voimansa viimeiseen ponnistukseen. Mutta nyt, kun hänen toivonsa oli toteutunut, hän vaipui horrostilaan, josta hänen sisarensakaan ääni tuskin saattoi hänet herättää.

Omiin hoteisiinsa jätettynä Jennet vaelsi huoneesta huoneeseen, koettaen käsittää olosuhteissaan tapahtunutta ihmeellistä muutosta ja tuntien omituista kaipausta halpaa maalaistyttöä Jennet Fowleria kohtaan, joka näkyi äkkiä poistuneen elämästä. Kaikki muuttuisi nyt, ja rikkautta seuraisi rikkauden raskas vastuunalaisuus. Mutta Katherine oli uskonut sisarensa luonteen kestävän jokaisen koetuksen, ja Jennet puolestaan rukoili, että aina ansaitsisi Katherinen luottamuksen.

Iso talo kaikkine kallisarvoisine huonekaluineen joutuisi pian hänen omakseen, ja tämä ajatus oli niin yllättävän painostava, että hän alkoi koettaa sen kokonaan unohtaa. Kirjastohuone, missä herra Belfont-vainaja oli viettänyt enimmän aikansa, oli hänelle erityisesti mielenkiintoinen. Eivät ainoastaan arvokkailla teoksilla täytetyt kirjahyllyt seinillä, vaan koko huoneen sisustus oli aiottu tuottamaan viihdytystä ja lepoa. Iloinen valkea paloi uunin tiilireunaisella ristikolla; karhuntalja-matolla oli sametilla päällystetty nojatuoli, ja siihen Jennet asettui antautuen lukemiseen ja lepoon.

Silloin tällöin hänen äitinsä kävi häntä katsomassa, ja rouva Fowlerille tuotti sanomatonta lohtua nähdä tyttärensä niin tyynenä. Jennet oli liljan vaalea; hänen koulutoveriensa kovin ihailemat persikanvärin vivahdukset olivat paenneet hänen sileiltä poskiltaan, ja hänen silmänsä näyttivät raskailta. Mutta hänen sävynsä oli levollinen ja hän pyysi, ettei kukaan olisi hänen suhteensa huolissaan. Hän sanoi kirjoittavansa kirjeen Katherinelle ja kertovansa hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut. Mutta äiti pyysi häntä olemaan sulkematta koteloa ennen iltaa.

Juuri kun päivä oli loppumassa ja viimeiset valonkajastukset sammuneet joulukuun taivaalta, täti Judithin sielu pakeni. Ja rouva Fowler lisäsi kirjeen perään muutaman sanan ilmoittaen, että vaunut seuraavana päivänä toisivat Jennetin takaisin maatilalle.

Hän vietti unettoman yön, eikä aamiainen hänelle paljoa maistunut. Aamu oli alussa harmaata, mutta vähitellen aurinko pistäysi esille pilvien lomasta valaisten hilpeätä talvista maailmaa. Linnut piipittivät ja visertelivät iloisesti lakastuneissa pensasaidoissa, ja siellä täällä tulipunainen marjaterttu kimalteli päivänsäteitten kosketuksesta. Raikas ilma ja tieto siitä, että oli kotimatkalla, elähdytti Jennetiä ja karkoitti hänen nuoreen sieluunsa hiipineen synkeyden. Ja kun vaunut vihdoin pysähtyivät vanhalle puutarhanportille, hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta, ja Katherinen nähdessään hän purskahti kyyneliin.

"Oi, Kathie!" hän kuiskasi pää sisarensa povella. "Ethän salli varallisuuteni meitä eroittaa? Jennetisi on yhäti sama rakastavainen Jennet!"

23. luku.

Päätös.

Viikkoa myöhemmin rouva Fowler palasi maatilalle, ja siellä syntyi paljon tyyntä iloa hänen asettuessaan vanhalle paikalleen perheen keskuuteen. Hänen oman sydämensä täyttivät vielä ajatukset sisaresta, joka oli annettu hänelle takaisin vain tullakseen jälleen poistemmatuksi. Vuosikausien unelma oli toteutunut; Judith oli vielä kerran palannut vanhaan sisarelliseen kanssakäymiseen saadakseen lohdutusta ja voimaa, mutta yhdistyminen oli ollut lyhytaikainen.

"Miten toisin olisikaan saattanut olla!" Nuo sanat kaikuivat rouva Fowlerin korvissa hänen tyttäriensä iloitessa hänen palaamisestaan. Ei voinut odottaa, että he täydellisesti ymmärtäisivät äidin hiljaisen surun kuolemantapauksen johdosta. He eivät saattaneet muistaa niitä päiviä, jolloin sisarukset olivat asuneet saman katon alla, jakaneet keskenään taloudelliset huolet, nauttineet sitä vähäistä ylellisyyttä, mitä heidän vaatimaton elämänsä tarjosi. Joukko vähäpätöisiä muistoja parveili takaisin nykypäivien maailmaan, saaden rouva Fowlerin silmät äkkiä kyyneltymään hänen lastensa jutellessa muusta; ja silloin nuoret äänet nopeasti vaikenivat ja Hilarykin talttui nähdessään merkkejä murheesta, joka oli hänelle salaisuus.

Senvuoksi he muutamiksi päiviksi jättivät äidin ja isän yksikseen ja puuhailivat omissa hommissaan. Derrickillä ja Jennetillä, noilla kahdella, joiden kohtalot olivat äkkiä mitä suurimmassa määrässä muuttuneet, oli paljon sanottavaa toisilleen, ja parhaiten he voivat keskustella ulkosalla.

"Lähtekäämme metsään", ehdotti Derrick eräänä iltapäivänä. "Talvi ei meille koskaan tuhlaa liikaa päiväpaistetta, ja tänään on ilma lauhkea. Rautatammet ovat tänä vuonna uhkeita; en ole koskaan nähnyt sellaista varjojen loistoa."

"Siinä menevät perijätär ja pastori!" huusi Hilary, kun pari astui ulos puutarhan portista. "Perheen arvokkaimmat jäsenet", lisäsi hän Katherinen suureksi kiusaksi. "Miksi rypistät minulle otsaasi, Kathie? Tiedäthän, että puhun totta."

"Sinulla on kovin vastenmielinen tapa puhua totta", sanoi Katherine ankaranlaisesi. "Etkö näe, että olet tuottanut heille tuskaa? He tahtovat unohtaa eroitukset."

Mutta Hilary oli masentumaton niinkuin aina.

"Ei saisi ollakaan eroitusta", huudahti hän. "Juuri eilen kuulin kappalaisen sanovan isälle, kuinka valitettavaa oli, että rouva Belfont ei jakanut omaisuuttaan yhtä suuriin osiin tasan kullekin."

"Kappalainen voisi pitää huolta omista asioistaan." Vakava Katherine osoitti harvoin näin suurta suuttumusta. "Ja saat nähdä, Hilary, että sinullekin vielä koituu hyvää Jennetin onnesta. Satun tietämään, että hänen vallassaan on tehdä jotakin sinun eduksesi."

"Oi, Kathie, mitä hän aikoo tehdä? Oletko sitoutunut vaitioloon? Saanenkohan muutamia niistä jalokivistä, jotka lukittiin raha-arkkuun? Kerro pian."

"Kyllä se sinulle kumminkin pian on ilmoitettava", vastasi Katherine tyynesti hymyillen. "Ja yhtä hyvin voit sen saada heti kuulla; tieto ehkä tekee sinut vähän selväpäisemmäksi."

"No, sano suoraan; kovinpa sinä hidastelet!"

"Joulun jälkeen sinä lähdet Jennetin mukana opistoon. Koko asia on järjestetty aivan valmiiksi. Ensi viikolla alamme ommella pukujasi ja laittaa muita tarpeita."

Se säikähdyksen ja alakuloisuuden peittämätön ilme, minkä tämä ilmoitus Hilaryn kasvoille nostatti, oli liikaa hänen sisarensa vakavuudelle. Nähdessään Katherinen hilpeyden Hilary karahti tulipunaiseksi ja sanoa tuiskahdutti vihaisesti: "Sinä koetat minua kiusoitella! Siinä teet kovin häijysti, Kathie."

"Ei, minä en kiusoittele", vastasi Katherine tyyntyen ja käyden vakavaksi jälleen. "Tosiaan, Hilary, kerran tulee aika, jolloin olet kiitollinen Jennetin sinulle tarjoamista eduista. Tietysti hän ei vielä itse vallitse omaisuuttaan, mutta hänen menoihinsa myönnetty vuotuinen määräraha on kyllin runsas, että hän voisi auttaa niitä, joita hän rakastaa. Tulee hauskaa, kun kaksi sisarusta ovat koulussa yhdessä."

"Kaikkea muuta kuin hauskaa!" Hilaryn mieli kuohui hillittyä suuttumusta. "Minä en tahdo lähteä opistoon. Tiedäthän, että minulla aina on ollut oma vapauteni."

"Aivan liian suuri vapaus, Hilary."

"Pakko ei tee minulle hyvää, Katherine. Se saattaa sopia varsin hyvin Jennetille, mutta hänen luonteensa ei ole samanlainen kuin minun. Minun vapaudenrakkauteni on niin voimakas" (tässä Hilary alkoi uikuttaa), "että vankeudessa luullakseni riudun ja kuolen".

"Kuin metsälintu häkissä? Älä pelkää, Hilary; tytöt eivät riudu eivätkä kuole opistossa. He harjaantuvat siellä hyviin tapoihin ja palaavat kotiin pirteinä ja iloisina."

Mutta nämä rauhoittavat sanat eivät tyrehdyttäneet Hilaryn kyyneleitä, ja Katherinesta olikin muuten viisainta antaa niiden vuotaa. Harvoinpa Hilary itki, mutta hänen terävä kielensä sai toiset usein itkemään. Pieni alakuloisuus ja nolaus teki hänelle hyvää.

Kun Hilary oli jäänyt yksikseen, hänen murheensa yltyi rajuksi, mutta muutaman minuutin perästä nyyhkytykset päättyivät pariin, kolmeen raskaaseen huokaukseen. Voiko olla ihan totta, että hänen oli lähdettävä rakkaasta, vanhasta kodista, missä hän näin kauan oli saanut noudattaa omia mielitekojaan ja oikkujaan? Kyllä sen täytyi olla totta. Katherine oli puhunut hirveän vakavasti; ei ollut pienintäkään toivoa välttää julmaa kohtaloa.

Itsesäälin puuska seurasi hänen ensimäistä suuttumuksensa purskahdusta. Hänen nuoremmat sisarensa olivat äidin luona, Jennet oli ulkosalla, Katherine oli vetäytynyt ruoka-aittaan ja keskusteli keittiöasioista Rachelin kanssa. Tässä surullisessa mielentilassa Hilaryn päähän pälkähti samoilla yksinään kautta koko vanhan rakennuksen ja heittää pitkät jäähyväiset noille tutuille huoneille.

— Kuka tietää, milloin siihen taas saan tilaisuuden, — vaikeroi hän itsekseen. — Koko ensi viikon ja seuraavat viikot ne hyörivät ympärilläni vaatteitteni valmistamisessa, leikaten ja nyppien ja koettaen pukuja päälleni, kunnes vihaan jokaisen vaatekappaleen näkemistäkin. En saa pahaakaan rauhaa, sen tiedän, ennenkuin ne ovat kunnollisesti toimittaneet minut matkaan ja päässeet minusta.

Vilkasluontoinen Hilary-parka, joka usein oli tuskastuttanut jokaista perheenjäsentä, ei ollut menettänyt hitustakaan näiden rakkaudesta. Hänen astellessaan edestakaisin talvisen iltapäivän hämärtyvässä valossa oman kovan kohtalon surkuttelu vähitellen haihtui kodin hellyyden lämpimässä hehkussa. Ajatus opistoon lähdöstä ei häntä sen enempää miellyttänyt, mutta hän lakkasi sättimästä niiden viisasta huolenpitoa, jotka hänet sinne lähettäisivät.

Sillävälin Jennet ja Derrick olivat etsineet lempisopukkansa metsästä, missä pistiäis- eli rautatammet upeilivat runsaiden tulipunaisten marjojensa loistossa. Tuskin tuntui tuulenhenkäystäkään, valo oli tyyntä ja kirkasta, ja ainoastaan kultarintakertun liverrys keskeytti äänettömyyden. He seisoivat ylävällä maalla, ja aukosta puiden lomitse he saattoivat nähdä kylän vanhan, harmaan kirkon muratin kiertämine torneineen ja rauhallisine hautuumaineen, ja sisar huomasi veljensä silmien lepäävän tuolla pyhällä paikalla.

"Monet siellä rukoillut rukoukset ovat tulleet kuulluiksi", virkkoi hän koskettaen hellästi nuoren miehen käsivartta. "Oi Derrick, olen hyvin kiitollinen, että sydämesi toivo toteutuu!"

Veljen hymy osoitti tyyntä onnea. Ainoastaan Jennet oli käsittänyt, kuinka voimakas tuo toivo oli, ja hänen myötätuntonsa oli tuottanut suurinta lohtua, kun sen toivon toteutuminen näytti aivan mahdottomalta. Nyt ne olivat kaikki ohitse — nuo vastenmielisen uurastuksen ja tyydyttämättömän kaipuun vuodet, ja uusi työ ja uusi elämä oli pian alkava.

"Mutta me emme saa lakata rukoilemasta siksi, että rukouksiin on vastattu", sanoi hän hetkiseksi vaiettuaan. "Kristityn elämä on alituista rukousta. Kun halu tulee, täytyy Jumalan armon seurata sen mukana, muutoin se ei koskaan ole tuleva meille 'elämän puuksi'."

"Joskus", kuiskasi Jennet, jonka silmät äkkiä kyyneltyivät, "tuntuu minusta kuin suuri onneni musertaisi minut maahan. Derrick, tiedämme, että rahat eivät aina ole hyväksi; ne saattavat muuttua esteeksi, joka taittaa sielun siivet. Sano minulle, veli, pelkäätkö minun tähteni paljon? Luuletko minun kykenevän kohoamaan sydämessäni ja sielussani yhtä hyvin kuin silloin, jolloin tämä kultainen taakka ei minua vielä painanut?"

"Pelätessäsi, Jennet, olet turvassa. Tämä pyhä pelko varjelee sinut itsekkäästi hemmoittelemasta itseäsi ja liiallisesta rakkaudesta maalliseen. Ole onnellinen, rakas sisar, ja 'anna valosi niin loistaa ihmisten edessä, että he näkevät hyvät työsi ja kunnioittavat Isääsi, joka on taivaissa'."

Seurasi hetkisen hiljaisuus; kultarintakerttu täytti äänettömyyden helskähdyttämällä raikuvamman säveleen, ja molemmat nuoret sydämet lähettivät ylös sanattoman kiitos-psalmin. Mutta kun he olivat lähtemässä paikalta, Derrick viivähti vielä ja kohottaen hattuansa katsahti ylöspäin ja lausui juhlallisella äänellä vanhat, tutut sanat: "Kaikkina ahdistustemme aikoina, kaikkena myötäkäymisemme aikana, kuolemamme hetkellä ja viimeisen tuomion päivänä, vapahda meitä, oi Herra!"