KULTALAN KYLÄ (continued 3)

Ja he tulivat määrätyllä hetkellä, ja silloin jo oli pimiä. Hän vei heidät kaikki sisälle tupaansa, mutta ei ollut vielä valkiaa sytytetty. Kukin itsekseen kummasteli että siellä oli niin paljon muitakin. Toivonen meni valkiaa noutamaan. Ja kuin hän tuli takaisin tupaan, kaksi kynttilää kädessä, näkivät he hänen, niin kuin jo kerran ennenkin olivat nähneet, komioissa upseerin vaatteissa, korkia höyhenvihko hatussa, rinnassa tähti ja pitkä sapeli vyöllä. He kummastuksissaan katselivat toisiaan, ja näkivät, niin kuin seitsemän vuotta sitten, samat ihmiset, samassa tuvassa, ympärin samaa pöytää, jollen upseeri pani kynttilät seisomaan.

Toivonen sanoi nyt: »Jos olette tuoneet, hyvät ystävät, mitä teiltä olen anonut, niin pankaat tänne pöydälle.»

Niin astuivat kaikki, yksi toisensa perästä, pöydän tykö, ja moni oli pahoilla mielin, ettei saattanut antaa koko summaa kultarahassa. Siihen hän vastasi leppiästi ja ystävällisesti: »Yhtä kaikki se on. Antakaat mitä tahdotte.» Ja kaasivat pöydälle kultarahoja, muutamat hopiarahoja, muutamat sedeleitä ja reverssejä.

Sitten Toivonen korotti äänensä ja sanoi: »Muistakaat se, koetuksen aika on ohitse, ja nyt ovat kuluneet ne seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa, joista olen teillen puhunut. Ja te olette enemmin rahaa tälle pöydälle kaataneet, kuin minä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa sitten osotin teidän silmäinne eteen. Silloin tuskin olitte miehet kokoon saamaan viisisataa kopeikkaakaan; eikä kaupungissa olisi kukaan niitä teille lainannut. Nyt olette vuorokaudessa saaneet kokoon kukin viisisataa ruplaa, niin että tässä on pöydällä yhtäkkiä koossa kuusitoistakymmentä tuhatta ruplaa. On siis koetuksen aika ohitse, ja minä olen teillen opettanut konstin tehdä kultaa. Ja nyt taidatte ymmärtää, mitä sanoin, koska ensikerran tässä seisoitte: Minä sanoin: itse konsti on enemmästä arvosta kuin kulta; sillä tämä konsti on paras elämän viisaus. Olkaat lupauksillenne ja Jumalalle uskolliset, ja teidän onnenne ja hyvä tilanne kasvaa päivä päivältä. Joka pettää lupauksensa, hän pettää onnensa. Painakaat nämät lupaukset lastenne sydämmiin, että he niitä vaariin ottavat, ja heillen tulee hyvin käymään. — Nyt minä olen täyttänyt, mitä teillen lupasin. Te olette rikkaat sentähden, että tarvitsette vähän ja ansaitsette paljon, ja että rikkaat teitä uskovat ja teidän varaksenne pitävät raha-arkkunsa auki ja altisna. Näin olette oppineet kultaa tekemään, niin kuin rehelliset ja kunnon miehet kultaa tekevät. Elikkä oletteko muuta keinoa odottaneet oppiaksenne?»

Tähän miehet kaikki naurahtelivat ja sanoivat: »No, olemmehan me tuon jo aikaa havainneet, mitä tuolla kullan teolla ajattelit. Ja tultuamme kerran oikiaan kuntoon, me myös häpesimme sitä tyhmää epäluuloa, joka meidät ennen villitti, ja sydämmissämme sinua kiitimme, että meidät paremmalle retkelle olet saattanut. Mutta ilman sinuta ja sinun avutasi emme olisi koskaan tulleet tälle tielle.»

Toivosta ilahutti nämät heidän sanansa, ja se sydämellinen kiitollisuus, jolla he häntä kättivät ja hänen kättänsä puistivat. Ja hän antoi heille takaisin heidän rahansa, jota hän ei tarvinnut, mutta oli anonut vaan koettaaksensa heidän hyvää tahtoansa. Mutta he sanoivat: »Hallitse meitä, miten tahdot, öin päivin. Sillä sinua meidän tulee kiittää onnestamme. Sano, ja me tahdomme sinun tähtesi mennä vaikka tuleen. Sano, ja me tahdomme kuolla sinun edestäsi, emmekä pelkää kuolemaa.» Ja näin ystävällisesti seisoissaan hänen ympärillänsä, he katselivat hänen kaunista pukuansa ja tähteä hänen rinnassansa, ja olisivat mielellään kysyneet, mitä se merkitsi.

Hän vastasi: »Minä kiitän teidän vanhaa kouluttajaanne, isä vainajaani, vielä haudassansa, että hän minulle opetti monta hyödyllistä asiaa ja myöskin maanmittausta. Sillä tultuani sotaväkeen, oli minulle siitä, ynnä myös rehellisestä mielestäni ja urhollisesta käytännöstäni se hyvä, että minä ylennettiin sotakumppaneini yli. Minä tein velvollisuuteni ja pääsin ryttmestariksi eli hevoisväen kapteeniksi. Ja kuin kerran meidän Kenraalimme tunkeusi kovin kauvas vihollisten keskelle, ja seuroinensa tuli niiltä piiritetyksi, riensin minä miehineni avuksi, ja pelastin Kenraalini. Siitä sain tämän haavan otsaani ja tämän tähden kunniamerkiksi rintaani, ja kuin sitten rauhan tultua otin eroni sotapalveluksesta, annettiin minulle vuosinen elatusraha eli pensioni. Sama Kenraali tuli sitten Maaherraksi, ja matkustaissansa Läänissään, ei hän minua unhottanut, vaan, niin kuin itse näitte, kävi minuakin katsomassa.»

»Kotia tultuani Kultalaan, rakkaaseen kotimaahani, ja nähtyäni täällä olevaa viheliäisyyttä, köyhyyttä ja kehnoutta, en ollenkaan ilmoittanut varojani, päästäkseni kerjäläisiä. Eikä paljon tehnyt mieleni tänne jäädäkkään, ja olisinkin taas mennyt tieheni, jos en olisi nähnyt myllärin nuorta tytärtä. Elsa minun tänne pysäytti. Silloin minä sydämmessäni päätin koettaa, jos taitanen tehdä elämäni teidän seassanne hupaiseksi. Ja olin olevinani köyhä ja muiden vertainen, ett'eivät minusta vierastuisi. Enkä sanonut kellenkään virastani ja kunniamerkistäni, enkä vuosirahasta jota nautitsin. Ainoastaan Elsan vanhemmille minun täytyi sitä ilmoittaa sinä iltana, jona anoin heiltä tytärtänsä; muutoin eivät olisi mulle antaneet lastansa, sillä he pitivät minua köyhänä. Mutta kuin minä vielä samana iltana vein myllärin ja hänen vaimonsa kotiini, ja täällä otin päälleni upseerin-vaatteet ja tämän tähden, näytin heille kootut rahani ja esivallallisen armokirjoituksen, josta näkivät, minulla olevan enemmin tuloa vuodessa, kuin myllärin mylly taisi ansaita kolmessa vuodessa, tuli heillen toinen mieli. Kuitenkin heidän täytyi pitää suunsa kiinni, sillä se oli tarpeellinen. Mutta nyt joka ihminen sen tietäköön, enään ei se haita mitään.»

Näin Toivonen selitti asian, ja miehet ihmeissään iloitsivat hänen onnestansa. Ja hän oli heidän silmissään niin suuriarvoinen mies, että tuskin uskalsivat häntä sinuksi kutsuakkaan. Mutta hän sanoi: »Mitä nyt arvelette? — Ei niin, minä olen teidän vertaisenne; olkaat siis te minun veljeni. Ei mikään upseerin vaatet eikä mikään kunniatähti, vaan hyvätahtoinen sydän täynnä Jumalan pelkoa tekee kunnian ja kunnon mieheksi.» Näin hän puhui ja syleili heitä kaikkia; ja poismennessänsä he häntä kiittivät, sillä hän oli heidän maallisen ja ijankaikkisen onnensa oikia perustaja, ja he kutsuivat häntä Isäksi. Ja kuin ristiäiset piti pidettämän, lupasivat he kaikki iloita hänen kanssansa, juuri kuin olisi heidän oma ilojuhlansa.

Kuin nyt kolmen päivän perästä tuli sunnuntai, jona Toivosen poika piti ristittämän, olivat kaikki ihmiset kylässä jo varahin valveillaan. Mutta Toivonen astui Elsan tykö, suuteli nuorta äitiä ja hänen pientä lastansa ja sanoi: »Katso, rakas Elsani, minun sydämmeni on suuresti iloissaan. Minun poikani, jonka sinä olet synnyttänyt, tekee minulle suuren riemun ja ilon; mutta vielä suurempi riemu on minulle, katsoissani meidän kyläämme. Ja se on kuitenkin tosi, että ihmiset eivät ole niin pahat, eikä niin ilman sydämmetä, kuin usein hoetaan. Ei pidä koskaan heittää pois uskoa ihmiskunnan hyvästä luonnosta. Katso, tänä yönä he ovat taas koristaneet ja kaunistaneet huoneemme kukkakiehkuroilla, niin kuin meidän hääpäivänäkin. Mutta ei siihen kyllä. Kaikki huoneet kylässä ovat kukilla ja puiden oksilla kaunistetut, juuri kuin meidän juhlamme olisi joka talon juhla. Ja meidän talostamme aina kirkon ovelle ovat he istuttaneet viheriöitseviä koivuja molemmin puolin tietä, ja koivusta koivuun ripustaneet nuoralle pujotetuita kukkia, ja pitkin koko tietä he ovat varistaneet viheriäisiä lehtiä ja kaikellaisia kukkia.»

Näin Toivonen puhui ja nuori äiti punastui hiljaisessa ihastuksessa, ja hänen silmiinsä tuli kyyneliä. Hän sanoi vaan: »Kuulinki minä yöllä usein kulkua ja vähää tohinaa siellä ulkona, enkä tiennyt mitä se oli.» Eikä hän malttanut olla sängyssä, mutta nousi ylös ja meni akkunalle, katsomaan sitä koreutta. Ja hän itki hiljaisuudessa; sillä ei ole hellää mieltä mikään enemmin liikuttava, kuin nähdä hyväin sieluin sopua ja sisällistä sovintoa, ja murhetta taikka iloa toisten ihmisten onnettomissa eli onnellisissa elämän vaiheissa. Sepä se on se oikia ja totinen ihmisyyden kirkastus ja ennustus eli esimaku siitä ihanammasta taivaan ilosta, joka meitä odottaa.

Elsan jälleen tultua vuoteelle lapsensa tykö, tulivat hänen vanhempansa, sillä he olivat kutsutut kummiksi. Myllärin emäntä ei saattanut niin sanoa, kuinka olivat huoneet koristetut, kuinka olivat kaikki liikkeellä kylässä, ja hän huusi ehtimiseen: »Ei suinkaan sellaisia ristiäisiä ole koskaan nähty Kultalassa! eihän ruhtinaankaan eli kuninkaan syntymistä niin kunnioiteta.»

Hänen vielä puhuissansa, tuli koko joukko nuoria tyttöjä ja poikia Toivosen taloon, kaikki juhlavaatteissa ja parittain kulkein. Jokaisella oli vanhemmiltaan joku pieni lahja vastasyntyneelle; muutamat antoivat lumivalkoista liinaa, toiset sokuria, ja rusinoita, ja manteleita, eli kukkia, elikkä kotikutoja sukkia eli vanttuita, toiset sieviä huonetkaluja, pieniä köökin tarpeita ja senkaltaista. Niin monta kuin oli perhettä kylässä, niin monta oli lahjaa. Ja kaikki lapset suutelivat Elsan kättä ja sanoivat: Muori Elsa! ja he suutelivat Toivosen kättä, sanoin vaan ne sanat: Isä Toivonen! Mutta mikä suloinen ääni oli Toivosen ja Elsan sydämmille tämä isän ja äitin nimitys! Ei ole totisempaa ja ilahuttavampaa onnen toivotusta.

Nyt rupesivat kellot soimaan kirkkoon. Lapsi kannettiin ristille, ensimmäisenä; sitten tulivat hänen äitinsä vanhemmat ja sitten hänen isänsä, ilokyyneleet silmissä. Koko seurakunta seisoi kirkon edessä, sekä nuoret että vanhat, odottain Toivosen tuloa. Hiljan ja ystävällisesti sanoivat kaikki, sitä myöden kuin hän kävi heitä sivuitse: »Hyvää huomenta, Isä Toivonen!» Sitten häntä kaikki seurasivat kirkkoon.

Lapsi kastettiin ennen saarnaa, ja sitten piti Herra Kappalainen kauniin saarnan Kansan velvollisuudesta julkiseen kiitollisuuteen hyvää Esivaltaa kohtaan. Ei hän ollut koskaan ennen näkynyt niin liikutettuna ja innoissaan ja niin sydämmen hartaudella puhuneeksi. Joka sana kävi sydämmeen. Koko seurakunta oli syvimmässä hartaudessa ja aina enenevässä sydämmen liikutuksessa. Kukin koki pidättää kyyneleitänsä ja itkuansa. Mutta koska nyt Herra Kappalainen tuli loppurukoukseen, ja hän siinä korotti äänensä Jumalan tykö rukoillen Kultalan hyvän hallituksen edestä, josta kukin itseksensä muisti Toivosta; koska hän nyt ei enään voinut pidättää sydämmensä liikutusta, ja kyyneleitä vuodattain mainitsi Toivosen nimen — silloin oli yhteinen itku ja tyrskintö ympärin koko kirkon. Sillä nyt jokainen ajatteli ja muisti kaikkea, mitä Toivonen oli kylälle tehnyt ja toimittanut; kukin tunnusti hänen olevan yhteisen onnellisuuden perustajan ja kaikkein hyväntekiän. Kappalainen ei voinut puhua enempää. Hän lopetti saarnansa; hän sanoi siunauksen Jumalata pelkäävän ja kiitollisen seurakunnan ylitse. Ei ollut koskaan Kultalassa suuremmalla hartaudella veisattu, kuin nyt veisattiin virsikirjasta rukous hyvän ja hurskaan esivallan edestä.

Toivonen, nöyränä ja kainostellen ja kuitenkin ilolta liikutettuna, vaivoin saattoi nostaa ylös silmiänsä, kirkosta ulos astuissaan, ja meni, päätänsä kumartain, häntä tervehtivän kansan keskitse kotiin Elsansa tykö. Hän tuskin voi puhua. Puolipäiväiseksi oli hänen tykönänsä hänen appensa ja anoppinsa, Herra Kappalainen, kouluttaja ja molemmat hallitusmiehet, hänen kumppaninsa kylän hallituksesta. Net sanoivat että melkein joka talossa oli vieraspidot, joihin olivat toiset toisiansa kutsuneet; köyhät söivät rikkaampain tykönä. Toivonen puisti päätänsä ja sanoi: »Se on minulle liian suuri kunnia; en minä sitä ole ansainnut.»

Mutta kaikkein yhteinen ilo teki hänenkin iloiseksi ja hyville mielin. Hän meni illan puoleen, vierainensa, ulos kylään, ja kävi siellä talosta taloon, ja istui hetken aikaa kunkin perheen tykönä ja kiitti kaikkia niin suuresta hänelle osotetusta rakkaudesta. Kultala oli täynnä vieraita; sillä kaupungissakin oli kuultu tästä juhlasta, ja joka vaan pääsi, tuli tänne sitä katsomaan. Hiljaan yöhön kestivät nuorukaisten tanssit, ja kuului kaikilta puolin soittoa ja laulua huoneista, pihlajan alta ja kryytimaista.

Puhuttiin ja puhutaan vielä kauvan Kultalassa tästä ihanasta päivästä. Ja Toivonen kutsuttiin siitä saakka ei muulla nimellä kuin Isä Toivonen ja hänen suloinen Elsansa: Muori Elsa.

Totisesti, totisesti, mitä elämässä hyvää kylvetään, se saapi viimeinkin aina ihanan elon-aikansa. Sillä meidän yllämme elää hyvä Jumala, kostaja täynnä laupeutta ja rakkautta.