KULTALAN KYLÄ (continued 2)

Mutta Toivonen sanoi: »Kuinka te sydämmessänne ajattelette niin tyhmästi ja suullanne puhutte niin pilkallisesti. Ei Esivalta ole ukon tulta pappilan katolle saattanut, vaan sen on tehnyt se metallinen nuppi, joka on katolla. Sillä Jumala on sen pannut ukkoisen luontoon, että se aina seuraa vettä eli metallia maan päällä, olletikkin metallisia piikkejä. Sen on Jumala tehnyt, että ihminen tietäköön, kuinka hän taitaa ukkoisesta pitää varansa. Sillä koska ukon tuli löytää metallin, jota myöden se saattaa kulkea aina maan sisään, ei siitä ole mitään vahinkota.»

Näin Toivonen puhui ja vei talonpojat pappilan katolle. Siellä he kaikki näkivät kullatussa nupissa pieniä palaneita eli sulanneita reikiä, ja kuinka ukon tuli oli kulkenut pystössä olevia nauloja myöden joilla tiilit olivat kattoon kiinni liitetyt, ja sitten hypännyt katon alla riippuvaan rautalankaan, jolla Papin tykö tulevat sisällä huoneessa olevata kelloa soittivat, ja jonka toinen pää ulottui maahan. Että nyt ukon tuli oli löytänyt sellaisen rautatien maahan asti, sen tähden oli itse huonet tullut säilytetyksi. Mutta jos ei olisi sattunut olemaan sellainen ukon tulen johdattaja, olisi kyllä saattanut huonet syttyä palamaan.

Vielä puhui Toivonen: »Että kirkontornit ovat pystöt ja korkiat ja niissä on paljon rautakatuja, siitä usein tapahtuu että ukon tuli niihin vetäypi. Ja koska siis jo moni ihmis-raukka ukkoisen kelloja soittaissaan on henkensä heittänyt, on korkia Esivalta kieltänyt sellaisen hyödyttömän ja epäuskoisen soittamisen.»

Näin Toivonen puhui; ja havattuansa että ihmiset tästä saakka enemmin kuin ennen pelkäsivät ukon tulta, pahastui hän sitä. Ja hän sanoi: »Peljätä ja ahkailla ukon käydessä ei ole hyvä; itse ukkoinen on laupiaan Jumalan siunaus, siinä että se puhdistaa ilman ja tekee maan hedelmälliseksi. Heittäkäät siis pois murheenne. Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki; liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan johonkuun märkään paikkaan. Niin on ukon tulelle tie valmistettu, jota se, ketään vahingoittamata, menee sisälle maahan, jos nimittäin rautalanka on ehiä ylähältä alas asti ja pidetään puhtaana ruosteesta ja liasta. Ukon tulen johdattaja on pelon poisjohdattaja, ja varjelee huoneet ja talot.»

Näin kouluttaja puhui, ja pani oman huoneensa katolle rautapiikin ynnä siitä rippuvan rautalangan kanssa (sillä Elsa oli suuri pelkuri, koska ukkoinen kävi). Mylläri oli jo aikaa nähnyt sellaisia kaupungissa, ja teki samaten. Moni talonpoika seurasi heidän esimerkkiänsä, sillä ei tuo nyt paljon maksanut ja olihan se levollisempi.

Mutta toiset taas tyhmyydessänsä ottivat siitä suuren pahennuksen ja sanoivat: »Eikö se ole Jumalata pilkata ja panna hänelle lakia ja määrää eteen? Eikö hän voi tulellansa tavata ketä tahtoo? Eivätkö nuo monet piikit mahtane estää hedelmöittävää ukkoisen ilmaa ja vaikuttaa pahaa säätä?»

Siihen Toivonen vastasi ja sanoi: »Te tyhmät, kulkevathan Jumalan ilmat tuhanten puunlatvain yli metsässä, niin kuin yli paljasten tasa-maiden eli kangasten; ja ukon tulet hedelmöittävät maata, sattukoot taikka tammipuun latvaan, elikkä rautapiikkihin, eli järvehen eli jokeen elikkä merehen. Mutta Herra antoi meille neron ja ymmärryksen, varjellaksemme itsiämme niistä vahingoista, joita kaikkein kalliimmat ja parahimmatkin asiat, väärin käytettynä, matkaan saattavat. Valkia on valonsa ja lämpimänsä vuoksi sangen kallis asia, vaikka ei silloin kuin huonet palaa. Sentähdenpä Jumala meille antoi veden, valkiata sammuttaaksemme. Jos nyt vedellä valkiata sammutatte, miksikä epäilettä raudalla ukon tulta estää vahingoittamasta? Ei ole mailmassa mitään pahaa, jota vastaan ei ole Jumala antanut neuvoa ja varjeluskeinoa. Mutta ihmisen pitää kiitollisuudella sitä vastaanottaa. Joka nyt pimiään uppiniskaisuuteen paatununna laimin lyöpi näitä neuvoja, se on Jumalan kalliinten lahjain ylenkatsoja, ja hän kärsii oikeutta myöden rankaistuksensa, olkoon että hänen huoneensa valkian liekiltä poltetaan eli hänen oma päänsä ukon tulelta kohdataan.»

Usiammat uskoivat vielä tätä nerokasta puhetta. Toiset taas; pelkurit eli epäuskoiset ja ylpiäät, sydämmestänsä ylenkatsoivat tällaista puhetta, eivätkä sallineet että kouluttaja sen asian paremmin ymmärtäisi kuin hekään, sillä he häpesivät tyhmyyttänsä ja tahtoivat sitä muka peittääksensä olla paremmin ymmärtävinänsä.

Vanhan Kappalais vainajan sijaan tuli uusi Pappi, nuori mies, nuin seitsemän kolmatta kymmenen paikoilla.

»Hei!» huusivat muutamat Talonpojat: »mitä tuosta pojasta on? Jos Konsistoriumilla (Tuomio-Kapitlumilla) itsellään ei ole enään uskoa, jättäköön toki meillen uskomme, ja älköön panko vaaliin nuoria poikia, vaan niitä joilla on ikää ja taitoa.» Toiset sanoivat: »Meidän uusi Pappimme on, Jumala nähköön, tuota uutta väkeä. Saarnassaan hän puhuu juuri kuin joku meistäkin, ja tosiaan taidamme kaikki ymmärtää ja muistossa pitää mitä hän sanoo. Ei se kelpaa. Ei hän ole kylläksi oppinut vaan tarvitsee enemmin oppia. Mutta toisinpa oli meidän vanha Kappalais vainajamme. Se oli vanhan kansan miehiä. Hän saarnasi niin kauniisti ja oppineesti, ettei kukaan sitä ymmärtänyt, vaikka hän puolentoistakin tiimaa seisoi saarnastuolissa. Hän taisi meidät oikein peljättää, koska hän rupesi pauhaamaan helvetistä ja iankaikkisesta piinasta, katumuksesta ja uskosta, ja kaikkia syntejä luettelemaan. Keskellä talveakin, pakkaisessa että hampaat suussa kalisivat, hän vaan saarnasi sitä pitemmin!» — Toiset taas sanoivat: »Jaa, jaa! vanha Herra vainaja sepä oli toinen mies! Saarnastuolissa seisoissansa hän sen toki täytti ja altarillakin oli jotain katsottavaa hänen suurta ja leviätä muotoansa. Tämä uusi Pappi on liian hoikka ja kaitainen kuin sauva. Ja kuin vanha Kappalais vainaja oikein kiivastui, kuului hän pitkälle matkaa ulos kylästä; ja ihmisten kirkosta päästyä, olivat pari tiimaa jälistäpäin vielä korvat lummessa. Sillä vaan oli ääntä! Mutta tämä uusi Pappi puhuu juuri kuin istuisi meidän tykönämme tuvassamme.»

Näin ajattelivat ja puhuivat moniaat Kultalan miehet; vaan ei kuitenkaan kaikki.

18.

VIELÄ ENEMMIN UUDESTA PAPISTA

Olipa myös kylässä ihmisiä, jotka hyvin ymmärsivät, että heidän uusi Pappinsa oli varsin hurskas, rehellinen ja oppinut, ja vaikka vielä nuori, kuitenkin jumalinen mies. Jaa, häntä kauvan katsottua, täysi tunnustaa, että hänen käytöksissänsä ja muodossansa oli jotain erinomaista ja melkeen taivaallista. Sillä hän oli iloinen ja ystävällinen mutta kuitenkin yksitotinen; hän oli nöyrä sydämmestänsä, mutta hänen nöyryytensä vaikutti kuitenkin pelkoa ja rakkautta. Hän ei koskaan torunut, eikä vihastunut, ja oli aina hiljainen ja kärsiväinen; ja koska hän ketään nuhteli, kuultiin vaan rakkauden ääni, joka eksyneitä saatti oikialle tielle.

Tultuansa Kultalaan kävi hän jokaista perhekuntaa katsomassa ja teki itsensä jokaisen kanssa tutuksi. Eikä sitten kulunut sitä päivää, jona ei hän käynyt milloin siinä milloin tässä huoneessa. Hänpä tiesi miten ihmisiä itseensä uskallutti. Aina hän taisi antaa hyvää neuvoa, aina murehen alaista lohduttaa, ynsiän sydäntä liikuttaa ja riitaisia sovittaa. Niin kuin Jesus, Vapahtajamme, oli hän enimmiten köyhäin luona eli niiden tykönä, joista pahinta puhuttiin ja jotka olivat tutut ilkiän ja Jumalattoman sydämmensä puolesta.

Ja kuin hän sunnuntaina astui saarnastuoliin, oli siinä jotain ihmeellistä. Kukin luuli, että Pappi puhui ja saarnasi ainoastansa hänelle. Kukin kuuli selitettävän ikään kuin oman sydämmensä tilan, omain vikainsa salaisuuden, ja todet syyt, miksikä niihin oli tultu ja Jumalasta pois luovuttu, ja millä muotoa taas piti taivaallisen Isän luokse palattaman. Ja siinä samassa hän osotti aina Jesuksen Kristuksen päälle, ja Jumalan lasten ja pyhäin, niin kuin jumalisten esikuvain päälle. Tämä vaikutti jokaisesta sanankuuliasta syvää peräänajatusta, sillä kukin luuli itsestänsä ainoasta puhuttavan. Ja siihen unohtui kokonaan opettajan nuoruus, hänen heikko muotonsa ja vartensa, ja hänen äänensä hiljaisuus. Sillä hänen sanansa olivat taivaallisia sanoja, jotka tulivat sydämmestä ja menivät sydämmeen.

Ensi kerran katsoissansa kylän koulua, tutaksensa sen tilaa ja järjestystä, oli hänelle suuri ilo ja ihastus, nähdä lasten puhtautta, hiljaisuutta ja järjestystä. Ja kuin Toivonen ja kaikki lapset lankesivat polvillensa rukousta pitämään, oli se häntä varsin liikuttava. Ja hän myös lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan edessä, ja suuret kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä Toivosen lukeissa rukousta. Ja hän jäi, Toivosen lopetettua, vielä polvilleen, ojensi ristiin pannut kätensä taivasta kohden ja puhui: »Minun Jumalani taivaassa, kuule myös minunki rukoukseni ja huokaukseni! Ole armoinesi läsnä näitä viattomia lapsia, etteivät he koskaan sinusta luopuisi; ole heidän tykönänsä, siksi että heille tulee elämän ehtoo, ja sinä heidät tästä koetusten mailmasta kutsut isälliseen syliisi. Silloin, o silloin, sinä laupias Jumala, anna Jesuksen ansion tähden minullekin minun syntini anteeksi, että näiden kirkastettuin enkelein kanssa saisin kumartaa polvia sinun istuimesi edessä, eikä siellä ylhällä kukaan meistä puuttuisi. Ja siunaa näiden hyväin lasten opettajata, siunaa hänen sanaansa ja työtänsä, että hän pysyisi väkevänä sinun voimallasi, jalosti levittämään sinun valtakuntaas'!»

Näin puhuttuansa, hän nousi ylös ja sanoi lapsille: »Rakkaat lapset, rukoilkaa ahkerasti tämän teidän opettajanne edestä, että Jumala hänen teille säilyttäisi; sillä, totisesti, tämä mies on teidän isänne, ja ilman hänetä te olisitte lohdutusta kaipaavaiset, hyljätyt orpolapset!» — Tällaista ja muuta kaunista puhetta hän heille piti; ja pojat että tytöt itkeä tihuttelivat, ja nyt he vielä enemmin opettajaansa rakastivat kuin ennen, ajatellen muka, että hän saattaisi kerran kuolla heiltä pois. Ja moni pani sormensa ristiin ja mitään sanomata katsoi, kyyneleet silmissä, taivasta kohden.

Aamukoulun lopetettua astui Herra Kappalainen kouluttajan tykö, otti hänen lasten nähden syliinsä ja likisti häntä sydäntänsä vasten, sanoin: »O sinä hurskas ja rehellinen mies, sinä kylvät siemeniä, jotka sinulle kauniisti hedelmöivät ijankaikkisuudessa; opeta minua sinun esimerkkiäsi seuraamaan, sillä sinä olet jo paljon tehnyt, ja minä vielä niin vähän. Ja jos minulta koskaan puuttuisi voimaa ja rohkeutta, tahdon minä tulla tänne ja istua lasten tykö ja tahdon olla niin kuin het, toivova, uskova, rakastava, ja itseäni vahvistaa katsoin sinun esimerkkiäsi ja vakavaisuuttasi!»

Tämä oli oikia juhlapäivä kaikille kylän lapsille. Kyllä he jo ennenkin olivat sydämellisesti rakastaneet Toivosta ja Elsaa. Mutta nähtyänsä, kuinka kunniallisesti itse Herra Kappalainen heidän opettajatansa kohtasi, katsoivat he Toivosta ja Elsaa melkeen yläisemmiksi olennoiksi ja heidän rakkauteensa heitä kohtaan yhtyi eriskummainen kunnioitseminen.

Eipä ollut Kappalainen puoltakaan vuotta ollunna kylässä, niin hän oli useimman perhekunnan oikia ystävä ja neuvon antaja. Häneltä aina tuli paras neuvo, paras lohdutus. Murheelliset ja raskautetut saivat häneltä virvoitusta. Heidän kotonansa hän puhui niin kuin maallinen ystävä. Mutta sunnuntaina oli heistä juuri kuin tämä rakastettu, pyhä mies olisi jättänyt maallisen haamunsa eli muotonsa ja puhuisi kirkossa niin kuin kirkastettu, taivaasta alas tullut enkeli, joka tahtoi heitä perässänsä vetää ijankaikkiseen autuuteen.

Ja hän teki köyhille paljon hyvää; mutta salaisesti, että tuskin tiettiin mistä apu oli tullut. Missä sairaita oli, siellä hän aina oli saapuvilla. Hänellä oli kotona vähäinen apteekki, josta hän antoi lääkityksiä. Hän luki mielellään lääkärien kirjoja, ja taisi niin parantaa monta tautia. Näin hän oli ei ainoastaan hengellinen, mutta myös ruumiillinen lääkäri. Sentähden häntä uskottiin ja toteltiin. Ja näin hän, niin kuin Kristus ja hänen oppilaisensa, paransi sairaita ja saarnasi Jumalan valtakuntaa.

Ja niin hän vähitellen luovutti ihmiset pois kaikellaisia epäuskon lääkitysneuvoja pitämästä ja taikoja tekemästä. Eivätkä enään juosseet taikuri-ämmäin, tietäjäin, loihtiain, velhoin eli senkaltaisten luokse, parannusta muka hakemaan. Sillä ei hän ottanut rahaakaan vaivastaan ja lääkityksistään, ja autti kuitenkin paremmin kuin net. Mutta jos tauti oli kovempi ja vaarallisempi, pakotti hän heitä lähettämään kaupunkiin jonkun taitavan ja oppineen tohtorin tykö. Alussa sekin oli monelle vastahakoista, ja he hakivat apua vanhalta ämmältä eli tietäjältä ennen kuin rehelliseltä ja taitavalta mieheltä, joka oli lääkärinkonstin oikeen lukenut ja oppinut; elikkä juoksivat yhden lääkärin tyköä toisen luokse jos ei yhden lääkkeet heti kohta auttaneet, ja niin sekoittivat yhtä ja toista, ettei saattanut tauti muuta kuin tulla aina pahemmaksi. Mutta tästäkin Kappalainen vähitellen sai heidät luopumaan; sillä että hän itsekkin taisi vähin lääkäreitä, olihan se muka arvattava, että hän sen asian paremmin ymmärsi, ja niin he oppivat häntä siinäkin uskomaan ja tottelemaan.

Muutoin hän myöskin tunsi paljon asioita, joita ei olisi uskonutkaan. Hän oli varsin taitava ja ymmärtäväinen mesiläisiä hoitamaan, tiesi miten niitä varjella vahingoista ja niille hankkia terveellistä elatusta, jos sitä puuttuisi. Ei hän kuitenkaan pitänyt mesiläisten pesiä kauvan tykönänsä, vaan antoi net ilman mitään maksuta köyhimmille perhekunnille, ja opetti heitä oikeen hoitamaan näitä hyödyllisiä itikoita. Sen hän vaan heiltä vaati, että niistä ulos lentävät uudet paarmat kiinni pyyttäisiin ja annettaisiin niille perheillen joilla niitä ei vielä ollut, siksi että niitä löytyi melkeen joka talossa. Ja että hän oli mestari mesiläisten korjuussa, ja opetti sitä kaikille, menestyikin se kaikillen. Ja niin vietiin kaupunkiin paljon mettä eli hunajaa ja medenvahaa eli vaksia, joista tuotiin kotia kauniit rahat. Ja aikaa myöden Kultala tuli koko maakunnassa kuuluisaksi mesiläisten kasvosta, niin että kaukaisistakin paikkakunnista tuli ostajia, jotka nostivat mehenvahan ja meden (hunajan) hinnan kylässä, sillä kukin kiitti Kultalan mettä paraaksi. Näin oli Kultalalaisilla karja, jolle eivät tarvinneet maita eli niittyjä perkata eikä rehuja kokoilla, mutta jotka hienoilla siivillänsä lensivät yli maiden ja metsien ja kultaa toivat taloon omistajillensa.

Ja niin kuin Herra Kappalainen taloissa teki näitä ja muita hyviä parannuksia, niin hän teki myöskin kirkossa ja kirkon menoissa. Mutta tässä hänelle oli paljon vastusta, olletikkin vanhoilta, jotka vanhasta lujaan kiinni pitivät. Seurakunnan veisu kirkossa oli hirmuinen huuto, älinä ja rähinä, yksi huusi sitä toinen tätä, ilman yhtään järjestyksetä eli suloisuudeta. Kukin huusi eli karjui kaiken voimansa perästä kilpaa toistensa kanssa, niin että olisi luullut akkunain särkyvän ja seinäin halkeavan, ja korvat menivät lumpeen, ja itsekkin tulivat sinimustaksi kasvoista.

Tätä julmaa räyhinätä vastaan Toivonen jo monesti oli puhunut; mutta eivätpä hänen puheestansa mitään lukua pitäneet, eikä siitä huolineet. Sentähden hän antoi vanhain olla sillänsä, ja opetteli nuorempia ja lapsia oikein veisaamaan, niin että heidän veisuansa kuulla oli varsin ihana ja ylösrakentava. Kuulivatkin sitä mielellään talonpojat vaimoinensa; mutta arvelivat kuitenkin sen olevan hyvän koulussa, vaan ei kirkossa, ja niinpä se jäi sillensä.

Herra Kappalainen otti tämän asian täyttääksensä. Hän piti yhtenä sunnuntaina vaikuttavan saarnan, kussa hän selitti kuinka hyödyttävä on että julkinen Jumalan palvelus oikein juhlallisesti täytetään. Ja hän puhui Kuningas Davidin pyhästä kanteleen-soitosta ja enkelein halleluja-veisusta Jumalan istuimen edessä. Ja jokainen talonpoika havaitsi, ettei hän tähän asti ollutkaan veisannut oikialla hartaudella, niin kuin Jumalan enkelit veisaavat. Sitten sanoi Herra Kappalainen viimeksi: »Vapahtaja on sanonut: antakaa lasten tulla minun tyköni, ja älkäät heitä estäkö. Niin emme mekään tahdo estää poikiamme ja tyttäriämme Vapahtajan tykö tulemasta. Ja joka sunnuntai, ennen kuin me veisaamme, pitää heidän ensin veisata jonkun kappaleen virsikirjasta meidän sydämmillemme herätykseksi; tulevana sunnuntaina ensi kerran.»

Näin hän puhui. Ja ensi sunnuntaina oli kirkko täpi täynnä; ja taululle oli pantu ylös ensin yksi ainoastaan lapsilta veisattava virsi ja sitten muilta veisattavat virret. Ja lasten veisu kuului kirkossa niin kuin hiljainen ja ihana enkelein laulu. Monellen tuli kyyneleet silmiin ja sydän lämpeni. Moni vanha seurasi hiljaan ja itsekseen hyräillen lasten veisua. Sen perästä koko seurakunnalta veisattiin toinen virsi. Mutta Kappalainen sanoi ensin: »Te miehet, rakkaat veljet, ja te kristilliset vaimot, älkäät unhottako, että meidän Jumalamme on kaikissa läsnäoleva, ja että hän teitä kuulee, vaikka te hiljaankin hänelle veisaatte, niin kuin Davidin kantele.» Näin hän puhui. Seurakunta veisasi, ja niin hiljaisesti, että nuorukaisten ja lasten neliääninen veisu kuului aivan hyvin ja selkiästi. Se oli ihmeenihana kuulla. Ja jos joku vanha ämmä välistä kiljasi liian kovasti, nykäsi häntä lähinnä istuva, muistuttain, ettei hän turmelko ja pilatko Jumalan palveluksen juhlallisuutta.

Näin tehtiin monena sunnuntaina; ja vähitellen rupesivat vanhatkin yksi toisen perästä liittämään ääntänsä nuorten veisuun, sillä se oli varsin hyvin heidän mieleensä. Viimen koko seurakunta veisasi hiljaisella äänellä nuorten mukaan, ja myös itse Kappalainen. Koska vieraita kaupungista eli muista kylistä joskus tuli Kultalan kirkkoon, tuli heille mieli niin ihmeelliseksi ja he olivat Jumalan palveluksessansa hartaammat täällä kuin muualla. Ja siitä puhuttiin koko maakunnassa.

19.

MITÄ KULTALALAISISTA MAASSA PUHUTAAN

Kaupungissa ja lähinäisissä kylissä kaikenlaista puhuttiin Kultalalaisista. Ennen heitä oli haukuttu roistoiksi, het katsottiin olevan juomareita, kerjäläisiä ja velan alaisia, joillen ei ollut kopeikkaakaan uskomista. Mutta nyt kummastutti nähdä, että heidän kylässänsä ei näyttänyt sinneppäinkään kuin köyhäin asunnoissa. Heidän huoneensa olivat siistit ja puhtaat; niin oli myös kaikki parahimmassa järjestyksessä ja siivossa sekä teillä ja kujilla että takakartanoissa ja kryytimaissa. Heillä oli parempi siivo kuin monessa varakkaassa kylässä. Kesällä nähtiin jo varahin aamuilla miehet, vaimot ja lapset pelloilla eli muualla töissänsä. Muutamat kantoivat ja hajoittivat sontaa; toiset kryytimaissa kitkivät eli perkkasivat pahoja ruohoja j.n.e. Aina heillä oli jotakin tekemistä. Ja huvittava oli nähdä heitä työssänsä. Työ kului heidän käsissänsä. Jos kaupungissa tarvittiin työmiehiä, niin ennen kaikkia kysyttiin Kultalan miehiä. Koska kaupungin frouvat menivät torille ostamaan, menivät he kernaimmasti Kultalan vaimoin tykö. Sillä he olivat aina varsin sievät ja siistit, puhtaissa ja ehjöissä vaatteissa ja pestyillä käsillä, niin että oikein halutti heiltä ostaa maan hedelmiä, kehräyksiä ja muita kaluja.

Kultalalaiset olivat köyhiä, se oli tietty asia. Mutta aina he maksoivat vuokransa eli velkansa päivän päälle. Ja se kävi ihmeeksi, että heillä oli kaupungissa pienet rahastot vuokraa vastaan uloslainattuna. Tästä tuli että heitä uskottiin ja heille lainattiin. Jos vaan Kultalan Pappi ja kouluttaja menivät takaukseen, kyllä Kultalan mies sai ennen kuin joku muu. Ja vielä annettiinkin heille vähempään vuokraan, että varmaan tiettiin rahat olevan hyvässä tallessa ja vuokrat oikialla ajalla maksettavan. Tästä oli Kultalalaisille monta suurta etua. Sillä he maksoivat pois ne lainarahat, joista kovin suurta korkoa vaadittiin, ja lainasivat sieltä kussa vähemmällä päästiin.

Kaikellaista arveltiin ja puhuttiin tästä kylästä. Sanottiin kyllä siellä olevan hyvän Papin ja toimellisen kouluttajan. Mutta monelle se oli kuitenkin ymmärtämätön asia. Sillä eihän muka Pappi ja kouluttaja voi kaikkia tehdä; ja kukin Pappi arveli olevansa yhtä viisaan, eli kukatiesi viisaammankin, kuin nämät molemmat Kultalan miehet. Sepä se monta huoletti. Lähinäisten kyläin talonpojat suorastaan sanoivat, ettei ollut asian oikein laita. Oli kuultu puhuttavan Toivosesta, että hän taisi kultaa tehdä ja opetti taitoansa sillen ja tällen kylänsä miehistä. Ja sentähden pilkattiin ja soimattiin Kultalan miehiä, että he muka taisivat kultaa tehdä.

Mutta olikin merkillistä että Kultalalaiset toivat kaupunkin torille kaluja, joista ei tietty, mistä he olivat niitä kaikkia hankkineet. Heidän sekä kryytimaan- että puunhedelmänsä, heidän pellavansa eli liinansa, heidän hamppunsa, heidän jyvänsä, kaikki oli hyvää. Vielä lapsetkin toivat kaupunkiin ja möivät kauniita kukkaisia. Mettä eli hunajaa ja medenvahaa (vaksia) oli heillä enemmin ja parempaa, kuin kaikista muista kylistä saatiin. Kaikille oli tietty asia ettei heillä ollut suurta karjaa; monessa talossa ei ollut kuin kaksi lehmää, eikä kaikissa sitäkään. Kuitenkin saatti moni köyhä, jolla oli yksi ainoa lehmä, tuoda kaupaksi suuria juustoja ja puhdasta voita leivistöittäin. Ymmärtämätön asia oli, kuinka yksi lehmä taisi antaa niin paljon voita ja juustoa. Samaten heillä aina syksyillä oli paraita hedelmiä ja makuisimpia omenoita ja päärynöitä. Mistäpä tämä oli näin yhtäkkiä tullut muutaman vuoden kuluessa?

Naurattikin usein Kultalan miehiä, koska heidän kyläänsä, Kultalaa, haukuttiin, niin kuin sen nimi merkitseekin, Kullanpesäksi eli Kullantekiäin kyläksi. Mutta hepä jo tiesivät mistä tämä hyvä onni tuli. Sillä Toivonen taisi hedelmäpuita hoitaa ja korjata, ja missä hän kaupungissa eli muualla herraväen puutarhoissa sai kuulla olevan hyvänlaatuisia hedelmäpuita, meni hän sinne ja pyysi saadakseen vesoja eli olkia. Niitä hän oli opettanut nuorukaiset ymppäämään, eli istuttamaan, niin kuin kaikellaiseen muuhunkin kryytimaan-työhön; niin että jo olivat koko mestarit. Oli heillä myös eri veitset ja muita siihen työhön sopivia aseita. Nähtyänsä näitä yksi ja toinen naapuri tahtoivat saada itsellensä parempia hedelmäpuita. Ja niin ympättiin ja istutettiin, että oli lysti katsoa. Moni talonpoika otti metsässä kasvavia omenapuita, niitä paremmanlaatuisiksi kasvattaaksensa; toiset taas siemenistä kasvattivat puita ja istuttivat niitä sitten muualle oikiaan järjestykseen. Kukin tahtoi tässä olla toistansa parempi, vaikka tämä kilvoitus välistä saatti muutaman väärin täyttämään asiansa.

Nytpä taisivat kaupunkilaiset ymmärtää, kuinka Kultalassa vuosi vuodelta saatiin aina parempata ja enemmin hedelmää, josta hyvinä vuosina tuotiin kotia suuret rahat. Siinä nyt ei nähty mitään taikaa. Mutta niin vähästä karjasta saada niin paljon voita ja juustoa, sepä nyt oli eriskummainen konsti!

Mutta sen konstin oli Toivonen, sotaväessä ollessaan, muutamassa kylässä nähnyt ja oppinut, ja tuottanut myötänsä Kultalaan. Ja se olikin varsin soma keino. Eivätpä tahtoneet ensistä kylän asukkaat siihen ruveta; mutta aikaa myöden sanoivat he hänelle siitä sangen paljon kiitoksia. Hän teki nimittäin seuraavalla tavalla.

Hän kulki ympärin liittolaistensa tykönä, joilla oli lehmiä, ja sanoi: »Teille on lehmistänne aivan vähän hyötyä. Yhden lehmän antamasta voista ja juustosta pitää vuosittain saataman selvässä rahassa vähintäkin 25 Ruplaa ja enemminkin, siihen sijaan että nyt lehmän elatus maksaa enemmin kuin sen voista ja juustosta saadaan. Tahdottako ruveta minun kanssani, niin minä teillen hankin paremman tulon. Käskekää muitakin, joilla on lehmiä. Pitää olla vähintäkin 40 eli 50 lehmää koossa; sitten se käypi toimeen.»

Koska nyt oli viidettäkymmentä lehmää saatu kokoon, sanoi hän: »nyt se tulee toimeen!» hän tunsi rehellisen karjan kaitsian, joka oli varsin taitava voita ja juustoa valmistamaan. Hänelle luvattiin vissi kohtuullinen vuosipalkka; mutta sen edestä piti hänen itsensä pitää kynttilöitä, pesuvaatteita ja liinoja, joita tarvitaan juustoa tehdessä, niin kuin myös astioita ja viljaa puhdistaissa. Astioita ja suoloja taas Toivonen hankki kaikkein osamiesten yhteisellä rahalla, joista ensi vuodeksi valittiin kolme rehellistä miestä peräänkatsomaan tätä uutta työtä.

Karhulan entisessä talossa olivat paraat tähän työhön sopivat tilukset. Siellä oli hyvä ja vilvas maito-huonet ja avarassa pesu-huoneessa suuri pata. Talon nykyinen isäntä antoi nämät tilukset, sillä hänellä oli viisi lehmää, ja hän tahtoi myös koetella ja nähdä, kuinka tuo menestynee. Nyt piti puita hankittaman yhteisellä kostannuksella. Niitä tuotiin. Sitten Toivonen määräsi päivän, kuna kaikkein, jotka tähän uuteen juustokuntaan kuuluivat, piti tuoda maitonsa varsin puhtaissa astioissa. Jos ei ollut astia puhdas, ei otettu koko maito vastaan; niin oli laki; samaten myös jos maito havaittiin olevan vetistä eli muutoin vian alaista. Ja aikaa myöden tämä laki vielä enemmin kovennettiin.

Karjankaitsia mittasi nyt maidon, ja kirjoitti jokaisen nimen alle mitä hän oli tuonut. Saivat he myös kukin erittäin sen panna ylös omaksi tiedoksensa. Näin kantoivat tänne kukin perhet aamuin illoin maitonsa, mutta vierasten lehmäin maitoa oli sakon haastolla kielletty tuomasta.

Yhden päivän kokouneen maidon karjan kaitsia maitohuoneessa löi yhteen astiaan, ja valmisti siitä voita ja juustoa. Siitä tuli hyviä, kauniita ja suuria juustoja ja hyvää voita; ja vielä heraa ja kirnumaitoa, joka oletikkin kesäpäivinä on terveellistä ja raitista juomaa.

Mutta nyt tuli uusi kysymys: kenen osaksi piti kuksikin päiväksi tuleman tämän suuren voi- ja juustosaaliin? Sillä jokainenhan se oli tähän antanut suuremman eli pienemmän osansa maitoa. Olisipa jokainen sen ottanut, heti kohta viedäksensä kaupunkiin myytäväksi. — Tämä seikka nyt asetettiin tällä tavalla:

Mitä yhden päivän kokoon tuodusta maidosta saatiin voita, juustoa j.n.e. annettiin kaikki tyyni jakaamata yhdelle osamiehelle, ja ensin sille joka oli enimmät maidot tuottanut. Ensipäivinä kyllä saivat ensimmäiset paljoa enemmin juustoa ja voita kuin olivat tuoneetkaan maitoa; sillä saivathan he, mitä kaikkein osamiesten maidosta oli tehty. Mutta nyt he olivatki kaikille muille velkaa niin paljon, kuin het olivat saaneet yli, ja se vedettiin pois siitä mitä he joka päivä toivat uutta. Koska hän näin oli velkansa maksanut ja taas oli hänellä enemmin maitoa annettuna kuin muilla, sai hän jälleen vuorostansa yhden koko päivän saaliin. Mutta sillä aikaa oli jo sekin, jolla oli yksi ainoa lehmä, ja joka kunakin päivänä oli tuonut vähemmin maitoa, vähitellen saanut tuomansa maidon enemmäksi kuin kenenkään muun, niin kuin nähtiin maitokirjasta; ja sai nyt koko päivän saaliin, nuin kuutisen leiviskää, ja enemminki voita ja juustoa yhteen puhkuun.

Voinsa kukin sai kohta ottaa pois; kirnumaito ja juustonhera oli myöskin hänen. Mutta juustot jäivät kellariin siksi että jonkun aikaa siellä maattuansa olivat ennättäneet tulla paremmiksi. Jonka oli vuoro saada koko päivän saaliin, hänen piti myös sinä päivänä olla karjan-kaitsialle avuksi työssänsä, ja hankkia puhtaita liinoja ja mitä muuta siihen tarvittiin.

Ensinpä Kultalalaiset epäilivät, eivätkä luulleet kukaan saavansa mitään maidostansa. Mutta koska he saivat koko saatavansa juustoa ja voita, ja nyt laskivat kuinka paljon maitoa siitä olivat antaneet, tulivatpa he varsin hyville mielin. Ja ensi vuoden lopulla nähtiin jo, että ylipäätä luettua oli kustakin lehmästä saatu voittoa 60 Ruplan paikoille, koska nimittäin jo kustannukset olivat poisluetut. Olipa tuo joksikin hyvä saalis!

Ja havattiinki pian, mistä se tuli. Sillä jota tuoreempaa ja parempaa maito oli ja jota enemmin sitä oli, sitä oli saaliskin parempi. Sellaista ei voinut yksinäinen perhekunta omalla kootulla maidollansa toimittaa. — Vielä päälliseksi: ennen tätä paljon maitoa tuhlattiin, jota nyt vietynä yhteiseen talteen aikanansa tuli hyväksi. Ennen meni paljon aikaa hukkaan, eikä ollutkaan aina aikaa juuston tekoon; mutta nytpä se kävi itsestään. Kotona tämä työ aina kulutti paljon polttopuita, joita nyt paljon säästettiin.

Koettivatkin alussa muutamat pettää maidollansa; mutta tehtiin niin kovat lait, ettei sitä uskaltanut kukaan yrittääkkään, sillä se pääsi maidostansa ja eroitettiin pois koko juustokunnasta.

Tästä oli vielä toinen suuri etu, jota ei ollut ennen kukaan ajatellutkaan. Koska nimittäin kukin mielellään tahtoi hankkia paljon maitoa, saadakseen sitä enemmin voita ja juustoa, piti hän myöskin karjansa paremmassa korjussa, kuin ennen. Het viljelivät sellaisia ruohoja joista lehmät tulivat maidolta runsaammaksi; kokivat hankkia itselleen suurempia ja parempia lehmiä, entisten huonoin ja pienten sijaan; ja jolla oli vaan yksi lehmä, koki saada toisen tykö. Ja koska oli yhteisesti tarpeellinen, ettei sairaan taikka vasta poikineen lehmän maitoa tuotaisi, oli niillä kolmella miehellä, jotka olivat valitut peräänkatsojiksi, oikeus kulkea milloin tahansa navetoissa, ja olikin heidän velvollisuutensa joka puoli vuosi käydä ympärin kaikissa. Näin valvottiin että kaikki karja pysyi tervennä.

20.

UUSISTA PÄÄMIEHISTÄ JA KARHULASTA

»Tuo Toivonenpa on koko Lappi!» niin sanoivat aina Kultalan miehet naurain, koska Toivonen taas oli jotain uutta miettinyt, ja se luonnistui. Ja onnestuikin hänelle melkein kaikki, mitä hän otti tehdäksensä, sillä ei hän ruvennut mihinkään ilman tarkkaan ajattelemata; eikä hän kiirehtinyt eikä jättänyt työtänsä kesken, vaan askaroitsi hiljakseen, eikä ottanut koskaan päällensä enemmin, kuin voi kantaa.

Luulisipa nyt Toivosella vaimoneen olevan ylen paljon tekemistä. Eipä niinkään; hän taisi kaikki niin asettaa että viimen suurin osa töitä tuli muiden osaksi. Vielä koulussakin hänellä oli vähemmin työtä, sillä hän oli apumieheksensä opettanut taitavan, Juhana nimisen nuorukaisen. Se oli köyhäin vanhempain poika, ja Toivonen antoi hänen asua ja syödä tykönänsä ja opetti hänelle mitä kouluttajalle oli tarpeellinen tietää. Toivonen piti paljo tästä Juhanasta; ja hän olikin koulussa niin taitava opettaja, kuin melkein itse Toivonen. Lapset myös häntä rakastivat, sillä hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja teki opin heille helpommaksikin melkeen kuin itse Toivonenkaan; sillä hän, niin kuin nuorempi taisi paremmin taivuttaa oppinsa ja puheensa lasten ymmärryksen mukaan. Toivosella oli nyt aikaa katsoa kryytimaatansa ja peltojansa, ja oli iloillaan, nähtyänsä, kuinka kylässä kaikki vähitellen tuli toiseen muotoon.

Ja olikin erinomaista katsoa, kuinka ihmiset, jotka ennen olivat köyhiä raukkoja, vähitellen selvittivät velkansa, ja kuinka heidän huoneensa olivat paremmat ja komeammat näöltään; koska siihen siaan ennen varakkaat talonpojat, jotka vanhoista tavoistansa kiinni pitivät, vähitellen köyhtyivät, koska he omaisuutensa tuhlasivat, ylösjoivat, poispelasivat eli riidoilla hävittivät.

Ne 32 isäntää, jotka kuuluivat Toivosen liittokuntaan, käyttivät itsensä hyvin, ja olivat kaikista ensimmäisinä, koska Toivonen oli jotain uutta miettinyt. Heidän esimerkkinsä sitten kehoitti monta naapuria samaten tekemään. Ne nuorukaiset, joita Toivonen sunnuntaipäivinä opetti, ja tytöt, joita Elsa opetti ompelemaan ja muita vaimon töitä, vaikuttivat paljon hyvää kotitaloissa vanhempainsa tykönä. Muut taas olivat kelvottomat ja parantamattomat ja jäivät sellaisiksi. Niitä miehiä oli Karhula. Hän vihasi kaikkia uusia asetuksia. Alinomaa hän niihin kiroili ja sanoi että Jumalan oppi ja pelko niiden kautta hukkaupi; tähän piti tuleman muutos; ei tämä muka kelpaa kauvan. Mutta Herra Kappalainen, joka usein kulki hänen tykönänsä, piti hänen kurissa, ettei hän saanut paljon pahaa tehdä. Tähän tuli vielä että hän mistasi paraan ystävänsä ja apumiehensä, joka myös oli kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Tämä oli jo aikaa havainnut, ettei juomain myynti enään paljon luonnistanut, ja änskissään ruvennut itse juomaan, niin ettei hän sitä päivää ollut selvänä. Ja tullaksensa taas yhtäkkiä rikkaaksi, alkoi hän pelata, johon kaikki rahat menivät, ettei ollut mitään jälillä. Viimeisen tavaran ottivat ne joille hän oli velkaa.

Nyt piti valittaman uusia hallitusmiehiä; sillä myös toinenki hallitusmiehen virka oli samalla aikaa sattunut avonaiseksi. Kylässä oli kaksi lahkokuntaa. Roistoväki tahtoi jonkun heidän vertaisiansa, joille het olivat velkaa; mutta eivätpä siihen suostuneet ne jotka paremmin ymmärsivät ja ajattelivat. Tästä siis syttyi riita. Moniaat kysyivät Herra Kappalaista tästä asiasta, koska hän kävi heitä katselemassa. Mutta hän vastasi heille ja sanoi:

»Minä varsin kummastelen, ettei kukaan teistä ole ajatellut sen oivallisen miehen päälle, joka teille jo on niin paljon hyvää hankkinut, joka on niin nerokas, niin ystävällinen ja niin toimelias. Minä meinaan Toivosta. Jos te hänen valitsette, niin teillä on rehti mies asiainne toimittajana. Ei hän ole niitä miehiä, jotka väkisin pyrkivät kunniavirkoihin. Mutta juuri sentähden pitää häntä ensin haettaman. Sillä niillä, jotka juoksevat kunniavirkain perään ja tahtovat tulla muka muita paremmaksi ja yläisemmäksi, niillä on enimmiten kaikellaisia erisyitä. He ovat ylpiöitä ja turhan kunnian pyytäjiä, eivätkä pidä niin suurta lukua kansan yhteisestä hyvästä, kuin omasta hekumastansa ja ylpiästä elämästänsä.»

Vielä hän puhui: »Kyllä sekin on hyvä, että valitaan varakas mies esimieheksi; mutta eipä rikkaus ole, vaan yksivakaisuus on yläisin avu. Onneton se kansa, joka esimieheksensä ottaa sen, jollen useimmat kansan jäsenet ovat velkaa. Sillä he tekevät hänen valtiaaksi ja tuomariksi omissa asioissansa, ja he tulevat oman tyhmyytensä kautta tällaisten kylän rasittajain orjiksi. Valittakoot ennen sellaisen joka voi sekä kovasydämmisen velkojan että rikkaan solvennuksen pitää kurissa.»

Vielä hän puhui: »Hyvä pää tekee paljon, mutta rehellinen sydän tekee vielä enemmin. Kysykäät siis ensin: onko se mies rehellinen, avukas? sitten kysykäät: onko hänellä neroa kyllä, ja ei hän liene jollenkullen rikkaallen velkaa? — Kansan esimiehen pitää olla vapaan velasta ja velvotuksesta; muutoin ei hän ole, mutta hänen velkamiehensä, jota hän pelkää, on paikkakunnan hallitusmies.»

»Te ette taida erehtyä hakeissanne parasta miestä. Ajatelkaat vaan, kenen te kuolemavuoteellanne panisitte ennen kaikkia muita leskenne ja jälkeenjääneiden orpolastenne hoitajaksi, että hän hyvästi katsoisi teidän omaistenne parasta? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi. — Elikkä, jos teidän täytyy mennä jonkun muun palvelukseen, kenen te mieluisimmin tahtoisitte herraksenne? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi!»

»Jos vaan useammilla hallitusmiehistä on hyvä tahto ja rehellinen mieli, joka vieroo vääryyttä: kyllä kaikissa hyvä neuvo keksitään. Yksi ainoa hyvä pää on kyllä. Kolme hyvää päätä, mutta ilman hyvätä sydämmetä, eivät sovi yhteen. Sillä kukin tahtoo sen ymmärtää paremmin kuin toinen, ja niin syntyy riita ja eripuraisuus heidän välillensä, joka heistä sikiää kansan sekaan.»

»Sanokaat minulle, kuka on paras isä lapsiansa kohtaan, heitä rakastava vaan ei kuitenkaan heikko, ankara ja ei kuitenkaan kovasydämminen? Elikkä sanokaat minulle: kuka on paras talonisäntä, jota hänen perheensä mielellään palvelee ja rakkaudella kohtaa, mutta jota se myös pelkää; joka kaikki talossansa taitavasti asettaa ja johdattaa, ilman tohinaa ja räyskeetä, ilman torata, ilman vihata, ja että kuitenkin kaikki käypi hyvästi, ikään kuin itsestänsä? — Se tehkäät koko kansakunnan isännäksi.»

Näin se viisas ja nerokas Herra Kappalainen puhui, ja jokainen nyt ajatteli toisin kuin ennen. Ja kansan koottua, kahta uutta hallitusmiestä valitsemaan, päätettiin suurimmalta osalta, ettei huutoja eli ääniä pitänyt annettaman julkisesti, vaan että kukin paperille kirjoitti huutonsa, ettei kukaan tietäisi ketä kukin oli anonut, ja niin hän sai vapaasti ja pelkäämätä anoa kenen hän katsoi paraaksi ja kelvollisimmaksi. Tämäpä ei ollut ollenkaan Karhulan mieliksi, sillä hän oli jo määrännyt, ketkä hän tahtoi virkaveljiksensä, ja hänen teki mielensä nähdä kutka hänen kanssansa pitivät ja kutka uskalsivat olla häntä vastaan. Mutta ei auttanut tällä kertaa hänen vastuksensa. Paperille kirjoitetut huudot koottiin ja ensi vaalista valittiin Toivonen ja toisesta Mylläri kylän esimiehiksi. Mutta Mylläri ei ottanut sitä virkaa vastaan, että hän oli Toivosen appi, eikä ollut sopiva että samassa hallitusraadissa istui kaksi sukulaista. Sentähden hänen sijaansa valittiin toinen hiljainen, vireä ja ymmärtävä Väkelä niminen mies.

Nähtyänsä kuinka tämä vaali kävi, Karhula tuli kokonaan mustaksi kasvoista. Hän toivoi vielä ett'ei Toivonenkaan huolisi koko virasta; mutta siinä hän pettyi. Toivonen kiitti kyläkuntaa, että he olivat hänelle sen viran uskoneet, ja tarjosi heille koulun opettajaksi apumiehensä Juhanan, joka myös taitonsa vuoksi tutkittuna ja muutoin hyvistä käytöksistään tuttu, kouluttajan virkaan säättiin.

Karhula meni kotiinsa aivan pahoilla mielin ja alakuloisena. Siellä vasta hän osotti vihansa ensin kissaa vastaan, joka liehakoiten juoksi hänen jaloissansa, sitten koiraa, joka ystävällisesti hyppeli hänen ympärillänsä; sitten piikaa vastaan, joka ei häntä heti ymmärtänyt, kuin hän anoi paloviinaa, ja vielä päälliseksi vaimoansa kohtaan, joka sattui sanomaan että Väkelä oli rehellinen mies.

21.

MITÄ TOIVONEN KYLÄN HALLITUSMIEHENÄ TOIMITTAA

»Voi! voi! voi! voi!» huusi Karhula ja kynsi korviaan, ajatellessansa että Toivonen nyt oli kylän hallitusmiehiä. Mutta yhtäkkiä hän hoksasi itsensä, ja meni juoksupotkaa Toivosen tykö, toivotti, häntä halaten, kaikesta sydämmestä muka onnea virkaveljeksensä, ja sanoi: »nyt me tästedes olemma varsin hyvät ystävät ja veljekset.»

Elsa ihmetteli tätä Karhulan äkkinäistä ystävällisyyttä, ja sanoi, hänen pois mentyänsä, miehelleen: »Toivonen, Toivonen, paree olisi ollut, jos et olisi koko virkaa ottanut vastaan! Karhulaan ei ole luottamista, se on petturi ja kaivaa vielä sinullen kuopan, saattaaksensa sinun hukkaan. Toivonen kulta, varo tuota Karhulaa!»

Toivonen syleili Elsaa ja sanoi: »Karhula ei olekkaan mikään raateleva karhu; mutta minä näen, se on pelkäävä, liehakoitseva ja pahanilkinen kissa. Mutta kyllämä hänen kyntensä taitan.»

Hallitusmiesten ensi kokouksessa Väkelä ja Toivonen ennen kaikkia tahtoivat saada luvun laskut ja yhteiset laskukirjat silmäilläksensä. Mutta kaikki oli sikisoki ilman yhtään järjestyksetä. Monta asiaa oli, jota ei ensinkään ollut pantukaan ylös koko kirjoihin. Kyläkunnan oli velkaa nuin seitsemäntuhannen ruplan paikoille. Melkeen puolet oli Karhulan saatavaa, joka siitä otti intressiä kuusi sadalta, koska hän itse oli lainaksi saanut kolmea eli neljää vastaan. Suurin osa vuoden sisääntuloista oli mennyt sen-aikaisten hallitusmiesten kaikellaisiin kostannuksiin, syyneihin, reisuihin, vaivan palkintoihin ja sellaisiin kulutuksiin. Kaikista näistä ei ollut tehty eri laskuja, mutta vaan summittain ylöspantu kulutukset. Eivätkä olleet köyhäin eli vaivaisten rahat paremmin käytetyt. Samaten leskein ja orpolasten varaksi kootut rahat. Kylän yhteistä metsää oli myöskin hakattu paljon ja myyty puita, niin kuin sanottiin, yhteiseksi hyväksi, mutta kuinka paljo rahaa niistä lienee saatu ja mihin net lienevät joutuneet, siitä ei ollut mitään selvää. Olipa tuo Karhula välistä kerskaten sanonut: »Minun kirveeni on enemmin puita kaatanut, kuin paras talo koko maakunnassa maksaa.» — Sanalla sanottu, Kyläkunnan tavara oli varsin pahoin käytetty, ja tuhlattu; luvunlaskut ja tilin teot eivät olleet luotettavia; mutta siihen sijaan kyllä nähtiin, ett'eivät suinkaan olleet hallitusmiehet itsiään unhottaneet. Niin havattiin, että tuhanteen ruplaan, joka oli aivan halpa hinta, oli myyty iso palainen yhteistä maata, ja että hallitusmiehet itse olivat sen ostaneet, mutta ei vielä kopeikkaakaan maksaneet, eikä intressiäkään koko viiteen vuoteen suorittaneet. Vielä löyttiin, että Karhula 11 vuotta sitten oli yksimielisesti virkaveljeinsä kanssa ottanut kyläkunnan nimeen lainaksi neljätuhatta ruplaa, joista oli annettu yhteistä metsämaata pantiksi; ja että yhteisestä kassasta oli räntyt maksettu, mutta itse pääsumma oli jäänyt hallitusmiesten käsiin.

Tästä Toivonen sangen paljo vihastui ja sanoi: »Minä olen pantu, ei yhteiseen neuvohuoneeseen, vaan yhteiseen läättiin, joka on täynnä likaa ja turmellusta. Mutta se pitää korjattaman ja puhdistettaman, jos vaikka haju ja löyhkä leviäisi ympäri koko maata. Te oletta, hallitusmiehinä olevinanne, yhteistä hyvää ei katsoneet eli suojelleet, vaan alaspolkeneet ja sortaneet. Leskein ja orvoin isinä olevinanne, te oletta lapsianne varastaneet ja köyhille nakanneet homehtunutta leipää, koska te itse söitte ja joitte herkullisesti heidän omaisuudesta. Sen joka varasti muutamia nauriita, te panitte köysiin, mutta itsellenne ostitte pehmiöitä vuoteita yhteiseltä kansalta varastetuilla rahoilla. Te, kyykäärmeen sikiät, jotka aina puhutte oikeudesta, mutta elätte vääryydessä, joilla on aina Jumalan nimi suussa, mutta perkele sydämmessä — totisesti, totisesti te tuletta leikkaamaan mitä oletta kylväneet: köyhyyttä ylpeydestänne, rankaistusta ryöstöistänne!»

Kuultuansa tätä tuli Karhula suureen pelkoon, että hänen sisunsa vapisi. Hän syytti entisten virkaveljestensä päälle, ja itkien ja parkuin rukoili Toivosta, ettei hän tekisi häntä onnettomaksi.

Mutta vielä samana päivänä Toivonen lähetti Maaherralle kertomuksen ja selityksen koko ajasta. Ja kylässä oli suuri pelko ja hämmästys; sillä niin paljon petosta ei ollut toki kukaan entisistä hallitusmiehistä uskonut. Eipä tahtonut moni sitä vielä uskoakkaan, ja he haukkuivat Toivosta panetteliaksi ja pahanilkiseksi ihmiseksi, joka itseänsä korottaaksensa tahtoi syyttömiä ihmisiä saattaa onnettomuuteen. Ja Karhula juoksi ympärin kylässä ja haki ystäväinsä tykönä kaikellaisia todistuksia, niiden kautta pahimmat ees valitukset päältänsä poistaaksensa. Mutta hänen paraatkin ystävänsä puistivaat päätä, eivätkä tahtoneet sekauta koko seikkaan. Ja pikemmin kuin luulikaan, tuli asia oikeuden eteen, kussa pian kaikki petos ja vilppi tuli ilmi. Karhula pantiin köysiin, ja tuomittiin pois virastansa ja kruunun työhön. Hänen omaisuudestansa maksettiin, niin kauvas kuin sitä piisasi, mitä hän oli yhteisistä varoista varastanut. Tämän lopun sai Karhulan ylpeys; sillä vääryydellä saatu tavara ei menesty, ja ylpeys saattaa kadotukseen.

Mutta Toivonen tehtiin hallitusmiesten päämieheksi ja kylän miehistä valittiin kunnon mies kolmanneksi hallitusmieheksi.

Tästä asiasta piti Herra Kappalainen kauniin ja opettavaisen saarnan. Hän sanoi: »Koska vanhemmilla on pahanjuonisia ja pahantapaisia lapsia, niin pitää ei ainoastaansa lapset kuritettaman, mutta myös vanhemmat huolettomasta lastensa kurista edesvastaukseen saatettaman. Ja koska kansakunnassa köyhyys ja pahuus ja rikokset enenevät ja pääsevät vallallensa, niin se on merkki siitä, ett'eivät hallitusmiehet mihinkään kelpaa, vaan ovat syy kaikkeen onnettomuuteen. Mutta Jumala määrää kullenkin tuomiopäivänsä.»

22.

VELAT PITÄÄ SUORITETTAMAN

Toivosella oli nyt varsin paljon tekemistä. Ei tiennyt kukaan, mitä hän askaroitsi. Milloin hän juoksi ympäri kaikkein maantilusten, milloin koko päiväkaudet metsissä, milloin taas kaupungissa.

»Toivos rukka!» huokasi Elsa, illalla tullessansa häntä vastaan ulkona kylästä ja häntä tervehtäissänsä: »Miksikä sinä itseäsi niin vaivaat ja otat päällesi niin paljon työtä? Et sinä lopuksi saa kuitenkaan muuta kuin kiittämättömyyttä ja harmia kaikesta vaivastasi.»

Toivonen sanoi: »Kiittämättömyys on se raha, jolla ihmiset kernaimmasti maksavat. Mutta jolla on kansakunnan asiat hallittavana, hänen pitää katsoa Jumalata ja velvollisuuttansa, eikä palkkaa ja kiitosta. Ja totisesti, viimen Jumala palkitsee kaiken hyvän, niin kuin hän kaiken pahan rankaisee.»

Näin Toivonen puhui ja teki, mitä hänen piti.

Mutta nyt nähtiin että Seurakunta oli vielä yli 6000 Ruplaa velkaa, sekä viimeisen sodan ajasta asti, että muutamasta katovuodesta, ja velka oli myös enennyt entisten hallitusmiesten väärän ja petollisen hallinnon kautta. — Ja Toivonen mietti yöt ja päivät, miten tämä kuorma saataisiin Kultalasta poisvyörytetyksi eli ees huojennetuksi. Ja keksittyänsä neuvon, selitti hän sen virkaveljillensä; he, kauvan tutkittuansa, katsoivat sen hyväksi ja sanoivat: »Joska velat olisi maksetut, että kukin tietäisi, mikä hänen on omansa, ja saisi rauhassa hengittää, eikä joka hetki ajatella korkorahoja!»

Nyt tehtiin kaikkein taloin ja tilusten syyni ja arvio, että joksikin määrin tiettäisiin, kuinka köyhä eli rikas kukin oli. Ja jokaisen piti kylän hallitusmiehille ilmoittaa ja näyttää, kuinka paljon hänen vielä oli talonsa ja maantilustensa päälle velkaa; tämä pantiin ylös kirjaan, ja sen jälkeen määrättiin, mitä kunkin piti maksaman.

Sitten sunnuntaina Toivonen molempain virkaveljeinsä kanssa astui kokouneen väestön eteen ja sanoi: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, meidän kylämme on velkaa kuusituhatta neljä sataa ruplaa. Siitä on meillä korkorahaa maksettavaa kaupungissa, ja itsellemme olemme velkaa heinistä, oljista, kauroista ja muista antimista, kyyteistä ja transporteista j.n.e. Mitä muualle on maksettavaa, siitä tahdomme toisti puhua. Nyt katsokaamme mitä kyläkunta on itsellensä velkaa.»

»Monella meistä on vielä paljon kyllä saamista kylän yhteydeltä, oljista, heinistä ja muista viimeisen sodan aikana tehdyistä antimista. Kyllähän niille nyt joka vuosi niistä maksetaan intressit; mutta ensinpä heidänkin pitää tähän yhteiseen intressi-maksoon osansa maksaa; niin että moni niin muodoin maksaa intressiä omasta rahastansa. Sepä on varsin työläs ja kokonaan nurja käytäntö. Nyt me olemme jakaneet velan kaikkien päälle, heidän tavaransa suhteen. Rikkaan päälle tulee enemmin, köyhän päälle vähemmin. Tällä muotoa yhteinen velka muuttuu kunkin asukkaan erinäiseksi velaksi. Jolla nyt näin löytyy olevan velkaa samaan määrään kuin hänellä on saamista, hän kuittaa velan saamisellansa, eikä saa, eikä maksa enään mitään korkoa. Jolla taas on enemmin saamista kuin tämän jakamisen jälkeen maksamista, pyyhkii ensin pois koko velkansa, ja siitä, mitä hänen on saamista, niin paljon kuin hänen velkansa teki, ja kysyy: 'Kuka minullen maksaa mitä minun vielä on saamista?' — Vastaus: 'Net sen maksavat, jotka eivät sodan aikana mitään antaneet yhteisiksi tarpeiksi.' Net ovat heidän velkamiehensä, ja taikka heti suorittakoot sen vähän rahan, joka heidän osallensa tulee, eli antakoot laillista korkorahaa, siksi että velka on maksettu.»

Näin Toivonen puhui. Moni oli joka ei sitä heti oikeen ymmärtänyt. Mutta nähtyänsä, ettei siitä ollut kellenkään vahinkota, tytyivät he siihen. Sillä rikkaat, joilla oli enimmin saamista, saivat myös tavaransa suhteen maksaa enemmin yhteiseen velan maksoon. Niin oli köyhäin vähemmin maksettavaa, ja kukin katsoi tämän asetuksen kohtuulliseksi, sillä että taloin ja tavarain arvio oli tehty kohtuuden jälkeen ja ilman kenenkään puolta pitämätä.

Seuraavana sunnuntaina oli taas kokous ja Toivonen puhui tällä tavalla: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, me olemma kaupungista vähempään vuokraan (intressiin) saaneet niin paljon rahaa, kuin kyläkunta on velkaa, eikä tarvitse nyt Kultalan maksaa enemmin intressiä kuin kaksisataa ja kaksikymmentä Ruplaa vuodessa. Mutta vaikiaksi tulee kuitenkin monelle talonisännälle tähän tarpeeseen koota rahoja. Parempi on sentähden ettei kukaan tarvitse omista varoistaan mitään antaa tämän intressin maksoon.»

Tässäpä naurahtivat kaikki Kultalan miehet ja huusivat: »Kylläpä se neuvo meillen kelpaa; mutta mitenkäs sen saat toimeen?»

Toivonen korotti äänensä ja puhui: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, meillä on vielä paljon yhteistä laidunta. Mutta se on huonoa ja kivistä maata, eläimiltä tallattua, jossa ei kasva paljo mitään. Jokainen teistä, jos se olisi hänen omansa, taitaisi sen paremmin käyttää hyväksensä. Mutta kenellen siitä nyt on hyvää? — Ei kenellenkään. Sillä rikkaillen, joilla on paljon karjaa ja jotka kesällä sen sinne laskevat, on siitä silmin nähtävästi vahinkoa. Paitsi sitä että heidän lehmänsä illalla tulevat kotiin tyhjempänä ja enemmin nälissään, kuin net aamulla lähtivät ulos, menee myös kaikki pelloille tarpeellinen sonta siellä hukkaan. Köyhille taas, joilla ei ole varaa pitää lehmää, ei siitä ole vähintäkään hyötyä, ja heidän täytyy jättää sen rikkaille nautittavaksi. Onko siinä kohtuus? Miksikä rikkailla pitää oleman enemmin hyötyä yhteisestä omaisuudesta, kuin köyhillä? Emmäkö ole kaikki Kultalalaisia? Eikö ole yhdellä sama oikeus kuin toisellakin. Kuka rikkaillen ainoastaan on antanut yhteisen maan nautinnon? — Jos köyhillä olisi siitä vaan palainen maata, että he sen saisivat aidata ja siihen kasvattaa apiloita ja muita ruohoja, olisi heidän karjallensa siitä kahta vertaa enemmin. Sekä terveellisempää että ravitsevampaa rehua, kuin nyt. On sentähden meidän neuvomme, että yhteinen laidunmaa jaetaan taloin päälle, jotta kukin saa osaansa hoitaa ja viljellä miten tahtoo. Mutta maa on kuitenkin ikuisesti kyläkunnan yhteistä omaisuutta, kukin saa osansa vaan arrennille, eikä saa sitä myydä, eikä testamentteerata eli muutoin pois antaa, mutta hänen kuoltuansa se tulee takaisin kyläkunnalle, joka sen uudestaan arrennillen antaa jollenkullen nuorelle isännälle, jolla on vasta aljettu talous, vaan ei vielä osaa yhteisessä maassa. Kukin maksaa osaltansa vähäisen arrennin vuodessa, ja sillapa yhteisen velan intressit suoritetaan. Näin ei maksa kukaan tätä vuokraa omasta talostansa, vaan siitä maan-osasta, joka hänellä on yhteisestä laitumesta.»

Näin Toivosen puhuttua, miehet vähän aikaa olivat ääneti, asiata miettien, mutta pianpa nousi tohina ja huuto ja riita ja tora, ikään kuin olisi ollut murhan asiat. Sillä rikkaat talonpojat, jotka tähän asti olivat yksin pitäneet karjansa tällä laitumella, eivät ollenkaan tahtoneet tätä jakamista, huusivat että heille tehtiin vääryyttä ja uhkasivat oikeuden käynnillä. Muutamat sanoivat: »Kyllä me sen näemme, että kerjäläiset tahdotaan tehdä rikkaiksi, ja kunnialliset ihmiset ryysyisiksi. Jolla on karjaa, lähettäköön sen laitumelle; se on vanha tapa ja oikeus, joka on esivanhemmilta peritty, ja josta me kiinni pidämme!»

Mutta suurin osa talonpoikia, jotka eivät olleet rikkaita, eli jotka, enemmin maitoa ja sontaa saadaksensa, elättivät karjansa navetassa, pitivät Toivosen puolta ja laidun päätettiin jaettavaksi. Heti kutsuttiin maamittari, jakamaan sitä yhtä suuriin osiin, joista vetivät arpaa ne, jotka niitä tahtoivat viljeltäviksi. Rikkaat talonpojat valittivat Esivallalle, että heidän oikeutensa niin oli sorrettu. Mutta sieltä tuli tällainen päätös: »Kultalan yhteinen maa on sen asukkain vaan ei lehmäin omaisuus. Sentähden jokainen asukas saa käyttää yhteistä maata eli sen osaa, kuinka hän tahtoo. Mutta te katsotte ja puollatte, ei vanhaa oikeutta, vaan omaa etuanne, ettekä sitäkään oikeen ymmärrä. Sentähden tulee tästedes laidunmaa jaettavaksi. Siihen tytykäät ja menkäät rauhaan!»

Sillä päätöksellä saivat rikkaat talonpojat mennä kotiinsa. Nyt he vasta rupesivat surkuttelemaan Karhulaa, että hän oli poissa ja Kruunun työssä, ja sanoivat: »Kaikkein vikainsa kanssa hän oli kuitenkin hyvä mies; hän piti kiinni vanhoista tavoista ja oikeuksista; hänen aikoinansa ei suinkaan olisi tällaista tapahtunut. Tuo Toivonen se on levoton ja tytymätön ja aina uusia pyytävä ihminen.»

23.

JA VIELÄ KERRAN: VELAT PITÄÄ SUORITETTAMAN

Jo ensi keväimenä oli iloa ja toimea yhteisen laitumen entisessä autiossa. Sillä kussa ennen kulki yksinäisiä lehmiä, jyrsien ja pureskellen siellä ja täällä kasvavia huonoja ja karvaita ruohoja, oli nyt oikia kryytimaa. Siellä nyt nähtiin papuja, humaloita ja hamppuja, herneitä ja pellavia, kaalia ja potaattia, kaikellaisia ruohoja ja jyviä, mitä siellä mitä täällä kasvavan. Kukin taisi helposti laskea, että hänellen laidunosansa antimista piti oleman ei ainoastansa arrennin maksoksi, mutta vielä runsaasti päälliseksi. Rikkaatkin, tultuansa kerran ymmärtämään, joka kyllä oli heilien vaikia asia, tunnustivat viimen heillen siitä karttuvan hyvän edun. Sillä heillen oli voittoa ei ainoastansa karjan rehun, maidon ja lannan vuoksi, mutta myös rahassakin. Jos nimittäin kukin, niin kuin heidän päänsä jälkeen olisi käynytkin, yhteisen velan intressiä maksettaissa, olisi omasta kukkarostaan antanut rahaa siihen tarpeeseen, olisivat rikkaat tulleet maksamaan muita suhteen paljoa enemmin, koska nyt taas jokainen arentimaastansa maksoi yhtä paljon. Mutta Toivonen ei ollut vielä tähän tytyväinen, eikä ollut ilman syytä päiväkaudet juosnut ympärin metsissä. Hän myös kävi kaupungissa Yli-Maanmittarin tykönä, joka oli askareissansa varsin taitava mies, ja hän kuljetti häntä ristin rastin Kultalan yhteisessä metsässä, neuvoa kysyen kaikellaisista. Nähtiin kyllä että Toivosella taas oli jotain miettimistä, mutta mitä? Sitä ei juuri tiennyt kukaan. Rikkaat sanoivat: »Kyllähän me sen näemmä, että meidän päällemme on taas tuleva joku rasitus!» Mutta sen kerran he kuitenkin erehtyivät.

Ja Kultalalaisten taas kokouttua, oli kukin haluissaan tietää mitä uutta nyt tuumailtavaksi annettanee.

Toivonen astui taas esiin ja puhui korkialla äänellä: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Velaton mies on kaikillen otollinen. Mutta meidän kylällämme on vielä velkaa. Sen intressit me maksamme arrentimaista. Paree olisi vielä, että pitäisimme kukin omassa kukkarossamme arentimaasta saadut rahat, kymmenenkään vuotta eli kauvemminkin. Siitäpä meillen olisi kaikille varsin suuri apu.»

Miehet naurahtelivat ja sanoivat: »Ei suinkaan tuo olisi hullu neuvo.»

Toivonen sanoi vielä: »Minä ja nämät toiset kunnialliset hallitusmiehet otamme päällemme ja vastaamme, että yhteinen velka kokonaan eli suurimmaksi osaksi tulee suoritetuksi ilman Teidän kulutustanne, jos vaan suostutte kolmeen asiaan, niitä tehdäksenne.

»Ahaa!» huusivat rikkaat talonpojat: »Siinäpä se juuri on!»

Toivonen puhui: »Kuulkaat minua ja ajatelkaat tarkkaan, jos ma puhun oikeen eli ei. Täällä on Kultalassa nuin sata taloutta.»

»Se on tosi» huusivat talonpojat.

»Kukin talous,» sanoi Toivonen, »saapi vuodessa kaksikymmentä syltää puita, paitsi risuja, yhteisestä metsästä.»

»Tosi sekin on,» sanoivat Talonpojat.

»Ja niin paljon tarvitseekin joka talous,» puhui Toivonen; »muutama enemmin, toiset taas vähemmin, jotka ruokansa tuottavat yhteisestä ruan laitoksesta. Mutta kaikki tulisivat vähemmällä aikaan, jos eivät leipomisiin, viljan kuivaamisiin (riihiin) ja pesuihin kuluttaisi liian paljon puita. Arvelkaat vaan, jos yhdessä viikossa kymmenen eli kaksikymmentä taloa tekevät pesoa eli leipovat, kuinka paljon puita niin monessa talossa yht'aikaa poltetaan!»

Tähänpä talonpojat sanoivat muristen: »Kyllä se nyt niinki on, mutta emmähän me taida leivätä elää ja kulkea likaisissa vaatteissa.»

Toivonen sanoi: »Tässä maassa on monta seurakuntaa, jotka ovat paljoa rikkaammat kuin me, ja kuitenkin paljoa paremmin hoitavat talouttansa ja säästävät, kuin me. Mutta juuri sentähdenpä ne ovat rikkaammat. Seurakunta on, joilla ei ole niin paljon metsää, kuin meillä, mutta heillä on kuitenki puita kylläksi ja vielä myydäkkin. Mutta kuinka he tekevät? Siellä on usiammalla talolla yhteisesti ainoastansa yksi yhteinen leipouuni ja kuivausuuni (riihi). Sinne kukin vuorossaan kantaa taikinansa ja viljansa. Ja kuin niin muodoin ei uuni saa koskaan jäähtyä, saapi se vähemmällä puiden polttamisella tarpeellisen kuumuutensa. Se, mä sanon, on oikeen katsoa talouttansa ja säästää! — Miksi emme taida mekin sitä? Miksi emme jo aikaa ole näin tehneet? Vastaus: Sentähden että me olemme kaikkeen hyvään taikka liian hitaat elikkä nerottomat. Ja ajatelkaat myös se asia, kuinka helposti leipominen ja peseminen asuinhuoneissa eli kotona taitaa koko kylän saattaa valkian vaaraan. Ajatelkaat, kuinka paljon puita vaan sen kautta tulisi säästetyksi, että tuvissamme eli asuinhuoneissamme olisi pienemmät ja soveliaammat uunit, jotka vähemmin puita kuluttavat, kuin nuot hirmuiset kivimuurit, joita nyt leipomista ja kuivaamista varten tarvitaan. Puita polttaa on rahaa polttaa.»

Kuultuansa näitä sanoja Kultalalaiset kynsivät päätänsä vähän närkästyneinä.

Mutta sitä ei näkevinäänkään Toivonen puhui edespäin: »Katsokaat kaikin puolin. Muissa seurakunnissa on jo yhteiset pesuhuoneet, joissa kukin talo vuorossaan toimittaa kaiken pesunsa. Siitä on sama puiden säästö ja valkian vaarasta sama vakuutus koko kylälle. Me tämän tiedämme ja katsomme sen hyväksi. Miksikä siis meillä joka talous tekee pesunsa kotona omassa huoneessa? — Leipoessa ja pestessä palava valkia pikemmin polttaa ja turmelee meidän uunimme ja takkamme. Täytyy niitä sentähden useimmiten parannuttaa ja korjauttaa. Se maksaa rahaa. Jos olisi kylällä yhteinen pesuhuonet, ja jos usiammat talot yhtyisivät pitämään yhteistä leipo-uunia, niin se tulisi paljoa vähemmin maksamaan.»

»Nyt me siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet! teitä kehoitamme rakentamaan yhteisiä leipo-uuneja ynnä kuivausrakennusten kanssa, ja yhteistä pesu-huonetta, niin kuin muissa seurakunnissa on. Ensimmäiset kulutukset annettakoon yhteisistä rahoista. Me kaikki tehkäämme tarpeelliset ajot ja päivätyöt. Mitä tästä arveletta?»

Siinäpä kaikellaista arveltiin. Muutamat tahtoivat vanhasta kiinni pitää; mutta usiammat jo kyllä ymmärsivät yhteisen pesuhuoneen olevan paremman. Leipo-uuneja het eivät tahtoneet, sillä ett'eivät sellaisia vielä tunteneet. Mutta toiset taas mielellään tahtoivat suostua myöskin yhteisten kuivaus- ja leipo-uunien rakentoon. Kuin sitten kauvan riideltyä huudot laskettiin, tultiin useimpain huutoin jälkeen siihen päätökseen, että, ei ainoastaan yhteinen pesuhuonet, mutta myös yhteiset leipo-uunit piti rakennettaman.

Tähän Toivonen sanoi iloissansa: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet! tämä teidän päätöksenne on teille kunniaksi ja teitä monella hyvällä edulla ja hyödyllä kostava ja palkitseva. Nyt tulee viiminen. Koska te nyt tästedes tuletta vähemmin puita tarvitsemaan, niin polttakaat myöskin vähemmin. Tehkäät näin säästetyt puut rahaksi, sillä maksaaksenne yhteistä velkaa. Kuulkaat minua ja auttakaat minua laskeissani.»

»Jos kukin talous, joka nyt saapi, paitsi risuja, 20 syltää puita, tulee vuodessa kahdellatoista aikaan: niin sadan talouden säästöt vuodessa tekee kahdeksan sataa syltää. Syllästä maksetaan kaksi Ruplaa, joka tekee vuodessa tuhat ja kuusitoista sataa Ruplaa. Neljän vuoden kuluessa karttuu näin säästettyä kuusi tuhatta ja neljä sataa Ruplaa, jollapa velkamme jo pitäisi olla maksettuna.»

»Kuulkaat vielä. Meillä on vielä vähän yli kuudensadan tynnyrin alaa metsämaata. Sitten kuin on herjetty metsiä karjan laitumina pitämästä, kasvaa siellä, niin kuin kyllä tiedätte, kaikki iloisesti ja runsaasti. Minä olen kulkenut Maanmittarin kanssa läpi koko metsän. Hän sanoo, että joka vuosi tynnyrin alalle maata kasvaa puolen syltää halkoja tykö. Vielä hän sanoo, että meidän pitää antaa vesasta kasvavain lehtipuiden, niin kuin leppäin, haapain, vahterain, pihlajain, tuomien kasota kolmenkymmenen vuoden vanhoiksi; suurten tammien, mäntyin, ja muiden suurempain hirsi-puulajien täytyy saada seisoa seitsemän kymmenen, eli sadan vuoden vanhoiksi ja vanhemmiksikin. Säästääksemme ja oikiassa järjestyksessä pitääksemme metsää, meidän pitää jakaa kaikki pienempi lehtimetsä kolmeen kymmeneen osaan, ja kaikki karkiampi hirsimetsä sataan ja usiampaankin osaan. Jos nyt vuosittain kustakin laista otamme ainoastaan yhden osan, niin me luonnollisesti saamme joka vuosi yhtä paljon puita, emmekä hakkaa liian paljon eli liian vähän, ja meille ja jälkeemme tulevaisille olisi aina vanhaa, täysikasvoista metsää hakata. Vielä hän sanoi meillä olevan petäjistössä niin vanhoja puita, että, jos niitä järjestänsä hakattaisiin, moni niistä tulisi liian vanhaksi ja ennättäisi lahoa pois. Jos me net muutaman vuoden kuluessa poishakkaisimme, olisi sadan vuoden perästä niiden sijassa taas jälkeentulevaisillemme sadanvuotinen metsä. — Niin on siis meidän neuvomme tämä: jos me joka vuosi säästämme kahdeksan sataa syltää, niin on kolme tuhatta ja kaksi sataa syltää neljän vuoden säästö. Mutta emme tarvitse neljä vuotta odottaakkaan, vaan saatamme kahdessa vuodessa kaataa kaiken tämän neljä vuotisen säästömetsän, sillä maksaa velkamme, pistää intressit omaan kukkaroomme, ja niinä neljänä vuotena kokea tulla aikaan kukin talo kahdellatoista syllällä ja risuilla.»

Miesten kuultua tätä neuvoa, syntyi taas riita ja huuto. Useimmat olisivat kyllä mielellään pitäneet intressin, mutta tahtoivat myöskin pitää puunsa. Näin riideltiin ja väitettiin, siksi että yö kerkesi, eikä tultu mihinkään päätökseen, vaan niin erottiin toinen toisestansa.

24.

JO KÄYPI AINA PAREMMIN

Hyvin ajattelevaiset ja ymmärtäväiset miehet kylässä puistivat päätä ja sanoivat: »Ei tuo uppiniskainen kansa koskaan suostu puiden säästöön.» Mutta Toivonen naureskeli ja vastasi: »Malttakaa vaan! hyvä asia vaatii aikansa. Miesten pitää ensin miettiä asiata ja nukkua sen päälle. Ei Kultalakaan yhtenä päivänä rakennettu. Meidän kylämme asukkaat kuultuansa jonkun uuden, vaikka kuinka hyödyllisen neuvon eli osotuksen, ovat juuri kuin lapset, koska he näkevät jonkun oudon miehen. Ensin he huutain ja peljästyksissään juoksevat pois; sitten he kaukaa katselevat häntä, ja tulevat hiljalleen takaisin, havattuansa etteipä tuo pure; vihdoin he leikitsevät hänen kanssansa ja tulevat hyviksi ystäviksi.»

Näin Toivonen puhui. Mutta nyt ruvettiin pesu-huoneen ja leipo-uunein rakennusta. Puita hakattiin, kiviä murrettiin, savea, kalkkia, tiiliä tuotiin, kaikki yhteisellä työllä. Ne taloudet, jotka suostuivat yhteisen leipo-uunin tekoon, tulivat kokoon, keskustellen missä järjestyksessä kukin sitä saisi nautita, ja määräsivät sillen soveliaan paikan. Toivonen tuotti taitavan muurmestarin, joki tunsi miten uunit ja takat parahiten rakennetaan. Itse hän kuljeskeli moniaissa kylissä, niissä olevia laitoksia katsellaksensa ja valitaksensa mitä parasta oli Kultalalle. Syksyn puoleen olivat jo pesu-huoneet ja uunit raketut ja Kultalalaisille suureksi iloksi ja hyödyksi; sillä pian aivan selvään nähtiin, että paljon puita tuli säästetyksi ja valkian vaarasta oli vähemmin peljättävää.

Mutta yksi asia vetää toisen perässään. Moni mies jo itsestänsä rupesi ajattelemaan, ett'eivät nuot savuiset ja nokiset suuret uunit enään liene niin tarpeelliset kuin ennen; taitanee ehkä tulla aikaan pienemmillä, jotka vähemmin puita kuluttavat. Toivosella ja Herra Kappalaisella oli heidän huoneissansa sellaisia pieniä kamari-uuneja, jotka myöskin olivat niin raketut että niissä taisi keittää. Kaupungissa sellaisia nähtiin melkein joka paikassa. Karhulakin aikanansa oli jo teettänyt itsellensä sellaisia, että muka hänen tykönänsä näyttäisi niin kuin kaupungissa. Ja olikin siitä voittoa. Säästetyt puut taittiin myydä ja saada rahaa. Eikä enään mennyt kenenkään mielestä nämät Toivosen sanat: Puita polttaa on rahaa polttaa! Mutta kostannukset uuneja muuttaissa ja uudestansa rakentaissa heitä vielä peljättivät.

Kuitenkin muutamat niistä kahdesta neljättä Kullantekiäliiton salaisista jäsenistä, jotka jo olivat oppineet Toivosen neuvoja noudattelemaan, antoivat Toivosen sanottua jo ensi syksynä muuttaa uuninsa, olletikkin koska hän muutamille köyhemmille lainasi vähän rahaa siihen tarpeeseen. Kaupungista tullut taitava mies rakensi kaikki varsin hyvin ja soveliaasti. Mutta nyt nähtiin kuinka kylän miehet ja vaimot kaikilta haaroin tulivat katselemaan näitä uuneja, niin kuin muitakin kummituksia. Kaikki he nauroivat, tekivät pilkkaa ja moittivat. Sitten, koska talvi tuli ja pakkainen jäinensä, pyryinensä ja luminensa, kävi heidän kummaksi, että nuo pienet, seinistä irtanaisna seisovat uunit kuitenkin taisivat tehdä tuvat niin lämpimiksi. Mutta koska sitten kevätpuoleen usiammalla niistä, joilla oli sellaiset uunit, vielä oli puita myydä, alkoipa asia muillenkin näkyä otolliselta. Eipä enään juuri paljon kehuttu niistä vanhoista, hirmuisen suurista uuneista, ja vihdoin kukin tahtoi tupaansa sellaisen pienen kummituksen. Moniaat jotka niitä olivat nähneet muiden tykönä, rakensivat itse samanlaisia kotonansa, ja miettivät myös kaikenlaisia parannuksia, jotka kaikilta hyväksi nähtiin. — Keväillä sanoma kulki ympärin talosta taloon, muistuttain: »Tuokaapa nyt rahaa; yhteisen velan intressit pitää maksettaman; maksakaat siis arrenti rahat tiluksistamme!» — Sepä oli pahaa ja vastahakoista, näin yhtäkkiä antaa pois rahaa aivan muka tyhjän edestä. Muutamat sanoivat: »Menkööt sinne ja sinne yhteiset velat!» Toiset juoksivat Toivosen tykö ja sanoivat: »Miksi et enään puhu siitä entisestä neuvostasi, kuinka yhteiset velat taittaisiin puilla maksettaa? Otappas se taas puheeksi!»

Tätäpä oli Toivonen juuri odottanut. Ja kansan kokouttua, hän sanoi: »Kaikki yhteisesti ovat siitä mielestä, niin kuin joka haaralta olen kuullut, että velka pitäisi suoritettaman. Mutta ei yksikään tahdo vähentää jokavuotista polttopuittensa tarvetta kahdeksalla syllällä. Noh, määrätkäämme sitä vaan neljää syltää vähemmäksi. Eihän tuo nyt tuntune niin paljon kuin kahdeksan syllän vähennys, koska uunitkin vähemmin puita vetävät. Jos siis hakkaatte vuoden tarpeeksenne, kahdenkymmenen sijaan ainoastansa kuusitoistakymmentä syltää, siksi että taas on metsään kasvanut kylläksi puita; niin on velka kuitenkin muutaman vuoden kuluessa maksettu.»

Vielä nytkin kuului morina, mutta otettiin kuitenkin tämä neuvo varteen ja säättiin seurattavaksi. Ja koska tämän säännön oli korkia Esivalta ei ainoastansa vahvistanut mutta vielä kiittänyt hyväksi, julistettiin likellä ja kaukana asuville tämä metsän kaanto eli hakkaus. Paljon ostajia tuli likeltä ja kaukaa. Yli-Maanmittarin läsnä ollessa ja hänen neuvottuansa kaattiin vanhimpia hirsipuita, ja muutamin paikoin myös nuoriakin puita, kussa olivat kovin tihiässä; ei kuitenkaan myyty kaikkia kerrassaan, vaan kahden vuoden kuluessa, ettei niiden hinta hälvenisi, ja niin oli kahden ajastajan perästä saatu kokoon yli kuusituhatta Ruplaa, niin että ei ainoastansa yhteinen velka tullut maksetuksi, mutta myös jäi yli melkoinen summa, joka tarvettilain varaksi lainattiin ulos korkorahaa vastaan.

Mutta nyt Toivonen myös noudatti Yli-Maanmittarin ja Esivallan tahtoa. Taitaaksensa nimittäin oikiassa järjestyksessä pitää ja hoitaa metsää, joka oli paras osa yhteisestä omaisuudesta, annettiin Maanmittarin mitata kaikki metsämaat ja panna net karttaan. Katsottuansa ja tutkittuansa ne kaikki, hän ne jakoi osiin, ja määräsi, kuta osaa kunakin vuonna sai hakata. Ja näin varustettiin yhteistä metsää kolmen kymmenen vuoden varaksi ja erittäin sadan vuoden varaksi. Hän antoi kylän Hallitusmiehille kirjallisen opetuksen ja neuvon, mitä heillä joka vuosi oli vaariin otettavaa puita hakattaissa ja uusia istuttaissa. Ja hallitusmiehet antoivat kansallen oikian metsä-oorningen eli asetuksen metsän korjuusta, jossa oli säätty, mitä puita kaataissa ja niitä jakaissa piti vaariin otettaman, kuinka hirsipuita kansan tarpeiksi piti jaettaman, luvattomat hakkaukset ja muut rikokset rankaistettaman, mitä metsävahtia valitessa oli muistettavaa j.n.e., niin että kaikillen tehtäisiin oikeus ja yhteistä hyvää autettaisiin.

Nämät asetukset olivat varsin hyvät. Jos tuli vuoroon sellainen metsän osa hakattavaksi, josta saatiin aivan vähän puita, niin palkittiin mitä puuttui siitä mitä joku toinen osa antoi yli tarpeen. Metsänvahti sai paremman palkan, että hän öin päivin ahkerammin katsoisi metsävarkaiden perään. Joka toinen vuosi hallitusmiehet, seurattuna talon isänniltä, metsänvahdilta, ja muutoin sekä vanhemmilta miehiltä, että nuorilta pojilta, kulkivat ympäri, kaikkia metsämaiden rajoja ja rajamerkkejä, niin myös peltoja ja niittyjä katsomassa ja ojensivat mikä ojennusta vaati. Niin estettiin monta riitaa jotka muutoin syttyvät koska ei rajoista ja rajamerkeistä pidetä tarkkaa vaaria.

25.

VIELÄ ON PALJON VAIVAISUUTTA KYLÄSSÄ

Kaikki maakunta ihmetteli, eikä voinut kylläksi ihmetellä Kultalalaisia. Ihmisten tila oli silmin nähtävästi paranemallansa. Ei ainoastansa itse kylä ollut vapaana veloista, mutta myös net, jotka olivat varsin velkauneet, vähitellen maksoivat velkojansa. Jokainen kaupungissa, jolla oli rahaa lainata, antoi sen ennen kaikkia muita Kultalan miehille lainaksi; sillä kukin tiesi että kylän hallitusmiehet olivat varsin omatuntoiset pantattuin maatilusten arviota määrätessä, ja tunsivat aivan tarkkaan, kuinka paljon kukin talo eli tilus oli velkaa. Ei niin ollut muualla; ja sentähden Kultalalaista uskottiin kaikkialla ja arvossa pidettiin. Jos tuli kerjäläinen ja sanoi olevansa Kultalasta, sai hän tämän soimauksen: »Etkös häpiä kerjätä, ja olet Kultalasta?» Arveltiin muka ettei ollut yhtään kerjäläistä »Kullantekiäin kylässä».

Mutta siinä erehdyttiin. Sillä tässä uudestaan kukoistavassa kylässä oli vielä paljon tähteitä entisestä pahasta ajasta. Siellä asui muutamia viheliäisiä perhekuntia, joita ei auttaneet eli parantaneet Herra Kappalaisen puheet eikä Esivallan uhkaukset. Siellä eli ihmisiä, jotka ennen tahtoivat olla joutilaina, nälkää nähdä ja kerjätä, kuin kasvoinsa hiessä ansaita leipänsä. Siellä eli ihmisiä, jotka oikeen opettivat lapsensa kerjuuteen ja varkauteen, ja illalla heitä pieksivät, jos eivät olleet kylliksi koonneet. Siellä oli ihmisiä, jotka paloviinaan eli muihin herkkuihin tuhlasivat mitä het olivat taikka ansainneet työllänsä eli saaneet kerjäämällä. Eikä ollut toivomista, että tämä sukukunta kerrankaan kuolisi pois. Siihen sijaan niitä eneni, kuta myöden Kultalan tila parani. Sillä ne menivät naimisiin keskenänsä ja synnyttivät lapsia, ilman mitään huolimatta, miten itsiänsä ja lapsiansa elättäisivät. Sanoivat vaan näin: »Onhan täällä yhteinen köyhäin (eli vaivaisten) raha, se on meidän; yhteisen kansan velvollisuus on meitä elättää, tahtokoon taikka ei. Ajaa meitä pois eli antaa kuolla nälkään, sitä ei he uskalla.»

Tällainen hävytön puhet kävi liiatenkin seurakunnan hyväntahtoista Kappalaista sydämmellen. Ja hän sanoi usein Hallitusmiehille: »Ahkeroitkaat kuin paljon tahdotte: niin kauvan kuin kylässämme ovat nämät laiskuuden, riettauden ja irstaisuuden esimerkit, jotka ovat kaiken pahuuden emä, ei koskaan tule kylämme voimaan. Sillä mitä rehti ihmiset ansaitsevat, siitä syövät myös nämät laiskat joutilaat. Net alinomaa kuluttavat toisten tavaroita, ja vielä esimerkillänsä viettävät muitakin samanlaiseen ilkiään käytäntöön ja riettauteen.»

Hallitusmiehet kyllä sen ymmärsivät niin hyvin kuin Herra Kappalainen. Mutta miten auttaa eli estää tätä ilkiätä kerjäystä ja laiskuutta? Siinäpä se juuri oli? — Olihan siellä kyllä vaivaisten huonet; mutta se oli kovin vähä tälle kerjäläis-joukolle, niin ettei sinne mahtunutkaan monta. Eikä ollut sinne panemistakaan ihmisiä. Kyllä Herra Kappalainen usein kävi siellä katsomassa, toivoin taitavansa heitä parannukseen saattaa; — mutta turha oli hänen toivonsa. Siellä asuivat yhdessä vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot, joilla ei ollut omaa huonetta. Tämä oli, niin kuin Herra Kappalainen usein sanoi, oikia sieluin murhapaikka. Sillä lapset siellä näkivät ja kuulivat vanhoilta paljon häpiällistä; että miehet ja vaimot asuivat yhdessä; jotka muutoinkin olivat varsin pahantapaiset, se saatti paljon ilkeyttä ja riettautta. Se maan tilus, joka kuului tähän vaivaisten-huoneeseen, oli kokonaan laimin lyöty ja aina huonosti korjattu, ja Toivosella oli täysi työ, itse huoneessa ees saapa ulkonaistakaan puhtautta variin otetuksi. Mutta kuinka hän miettikin ja ahkeroitsi, ei hän voinut kuitenkaan keksiä yhtään neuvoa, miten tätä kokounutta, joutilasta ja pahanelkistä roistoväkeä parantaa ja auttaa; ja viimein rupesi hänkin uskomaan, että se oli paha, josta ei päästä ja jota ei saateta auttaa.

Mutta Herra Kappalaisella ei ollut yhtään lepoa eikä hän julennut nähdä niin suurta ilkeyttä ja turmellusta seurakunnassaan. Mutta hän oli viisas ja nerokas mies, joka ei huolinut suorastaan ja rohkeasti ryhtyä ja sekoittaa itseänsä yhteisiin asioihin, sillä, taitaaksensa vaikuttaa hyvää, hän tahtoi olla ystävyydessä kaikkein kylän asukkain kanssa. Hän antoi siellä ja täällä jonkun hyvän neuvon, tuumasi yhden eli toisen tuuman, ja oli iloissaan, jos ne siltä eli tältä Hallitusmieheltä vastaan otettiin ja noudatettiin. Eikä ollut olevinaankaan, että se neuvo eli tuuma oli tullut häneltä; vaan hän salli Hallitusmiehille sen kunnian, että het olivat itse oikian keinon keksineet. Tämä heitä miellytti, ja sitä kernaammasti het toimittivat asiat. Hän myös arveli näin: se on oikeen ja hyvä, että kylän hallitusmiehet pidetään arvossa ja kunniassa; mutta se arvo ja kunnioittaminen taitaisi vähetä, jos sanottaisiin, että he ottavat muilta neuvoa ja opetusta. Se ei kelpaa. Tällä tavalla tämä viisas ja nerokas mies vaikutti hiljaisuudessa, ilman omaa kunniaa eli kiitosta pyytämätä, ja vaikutti enemminkin kuin net itse tiesivätkään eli uskoivat, jotka hänen neuvojansa noudattivat. Ja jos ei kaikki käynytkään aina, niin kuin hän olisi suonut, ei hän siitä närkästynyt, eikä sentähden herennyt hyvää asiaa toimeen auttamasta. Sillä hän oli myös niin ymmärtävä, että hän uskoi muidenkin ihmisten saaneen Jumalalta ymmärryksen, ja kukatiesi monta asiata taitavan ja tietävän paremmin kuin hän. Kaikki mikä oli hyödyllistä, sitä hän suuresti kiitti; tämä kiitos miellytti ja ilahutti. Ja jos havaittiin mitään väärin tehdyksi ja erehdytyksi, koki hän sitä hyvyydellä ja lempeydellä peitellä ja autella, joka taas lohdutti ja rohkaisi erehtynyttä.

»Ei tämä kauvemmin näin kelpaa, että seurakunnalla on tällä lailla köyhiä ja joutilaita kerjäläisiä!» sanoi muuan päivä Toivonen Kappalaiselle: »Mutta en voi siihen keksiä kelpo neuvoa. Kerjäläiset ovat kansalle, niin kuin täit ihmisen ruumiille: rasitus ja häpiä; ja net imevät pois kaiken veren, nesteen ja voiman, ettei ole mahdollinen tervehtyä ja päästä voimiinsa. Minua oikeen hirvittää, nähdessäni vaivaisten huonetta. Se maksaa niin paljon, eikä mitään hyödytä, ja on vaan hävyttömyyden ja pahoin tapain elatushuonet.»

Kappalainen vastasi ja sanoi: »Tämän oletta puhuneet juuri kuin minun sydämmestäni. Jos ei kylällä olisi köyhäin huonetta, ei olisi sen asukkaitakaan. Enimmin kerjäläisiä ja joutilaita aina nähdään niissä paikkakunnissa, joissa on enimmät köyhäin vaivat eli missä enimpiä almuja jakaillaan.»

Siihen sanoi Toivonen: »Kyllä jo olen minäkin ajatellut ettei pitäisi ollakkaan koko vaivaisten huonetta. Mutta ei silläkään tule paremmaksi. Parahitenkin asetetuissa seurakunnissa on aina köyhiä ja kelvottomia. Mitä niiden kanssa pitää tehtämän? — Olenma muissa seurakunnissa nähnyt, että köyhät saavat ruotivaivaisina kulkea ympärin varakkain talonpoikain tykönä vuorottain, elikkä viikon ajan kussakin talossa nauttivat elantoa eli saavat yösiaa. Mutta se on vanhoja ja kivuloisia vastaan julma käytös, ja työhön kykeneville kehoitus joutilaisuuteen ja laiskuuteen, sekä sielun että tapain turmellus. Toisissa seurakunnissa taas, joissa kerjääminen oli poiskielletty, minä olen nähnyt, että köyhät ja kerjäläiset seurakunnan kulutuksella elätettiin niiden taloissa, jotka siitä vaativat vähimmän maksun. Net olivat aivan köyhiä ihmisiä, jotka sen kautta tahtoivat ansaita jonkun pienen rahan, ja viimein sellaisessa pahassa seurassa itsekkin pahenivat ja hävisivät. Siitä ei ollut seurakunnalle yhtään hyötyä, mutta vahinkoa ja turmellusta. Sillä kerjäläiset eivät paranneet, mutta siihen sijaan saastuttivat ja riettauteensa harjoittivat muita, joiden tykönä he asuivat. — Jaa, Herra Pastori, verta itkeä mahtaisin, ajatellessani köyhiä orpolapsi-raukkoja, joita näin muodoin ikään kuin auksionin kautta annettiin vähintä maksoa vaativallen syöttiläiksi. Minä muistan, kuinka kalliina aikoina tällaisten lasten ruokon edestä kyllä otettiin rahaa, mutta lasten annettiin nälkää nähdä; ja kuinka, jos net raukat nälissään parkuivat ja huusivat, heitä vitsoilla pieksettiin, että olisivat vaiti, eikä muut ihmiset saisi kuulla siitä. Minä muistan, kuinka kerran sellaisen lapsukaisen kuollut ruumis avattiin, eikä vatsasta löytynyt muuta kuin vähän ruokaa ja vettä, mutta selkä ja reidet täynnä verinaarmuja. Totta totisesti, Turkkilaisilla ja Pakanoilla on enemmin armeliaisuutta, kuin usein löytyy meidän raaoilla ja valistumattomilla talonpojillamme.»

»Tiedän minä myöskin kyllä,» sanoi vielä Toivonen: »että monessa paikoin hallitusmiehet ovat tuumailleet rakentaa vaivaisten huoneita, sinne pannaksensa köyhiänsä. Sitä ei he kuitenkaan tehneet totisesta armeliaisuudesta ja rakkaudesta ihmisiä kohtaan; mutta net kovasydämmiset ja laiskat hallitusmiehet tahtoivat sillä vaan helpoittaa vaivansa ja päästä alinomaa vaivaisten asioita ajattelemasta. Sillä hallitusmiesten ylpeys kyllä halajaa viran kunniaa, vaan sen kuormaa he kokevat kaikella tunnottomalla hävyttömällä tavalla välttää!»

Näin Toivonen puhui. Herra Kappalaista ilahutti hänen tarkka tietonsa ja ymmärryksensä näissä asioissa, ja hän sanoi: »Ajatukseni tästä varsin tarpeellisesta asiasta minä olen pannut paperille; lukekaatpa niitä. Kyllä niissä on vielä paljon ojentamista; mutta ojentakaat ja parantakaat ja jättäkäät pois mikä ei kelpaa.»

Toivonen otti kotiinsa Herra Kappalaisen paperit. Hän luki niitä monet kerrat. Hän puhui niistä toisten hallitusmiesten kanssa. Hän meni Herra Kappalaisen tykö ja teki kaikellaisia muistutuksia ja kysymyksiä, kuulteli visusti hänen vastauksiansa ja taas keskusteli virkaveljeinsä kanssa. Vihdoin hän Herra Kappalaisen kanssa suostui millä neuvolla vaivaisten hoito parahiten taitaisi autettaa. Sitten hän kutsui kokoon kylän kunniallisimmat miehet, neuvotteli heidänkin kanssa asiasta ja kuulteli mitä heillä oli siihen sanomista. Sen jälkeen taas yksi ja toinen asian haara oikastiin ja paranettiin.

26.

MITÄ KULTALALAISET TEKEVÄT KERJÄLÄISILLENSÄ

Koska nyt kaikki oli hyvin mietitty ja tuumattu, tartuttiin työhön. Kuitenkaan ei tiennyt moni kylässä, mitenkä ilman aivan suurita kulutuksita taittaisiin ja tahdottaisiin hoitaa ja elättää niin monta kerjäläistä, joutilasta, apua tarvitsevaa sairasta, vian alaista ja sitä suurta lapsijoukkoa.

Ensistä otettiin, Esivallan luvalla, köyhäin rahakassasta, niin paljon rahaa kuin nähtiin tarvittavan; niillä hankittiin sorvituoli, nikkari-penkki, kirveitä, höyliä, sahoja, lapioita ja kaikellaisia muita työaseita. Vaivaisten huoneessa oleva köökki myös parannettiin, että siinä taittiin monelle perheellen yhtä aikaa keittää, ja tehtiin kaikellaisia muita muutoksia, niin että oli eri työhuoneet miehille, eri vaimoille, ja kummallenkin sekä miehen että vaimon puolelle erittäin sairashuoneensa. Katettiin myös jokaiselle terveelle eri makaushuoneensa. Se oli pieni kammio, ainoastansa viisi kyynärää pitkä ja puolentoista leviä, niin että laattialle mahtui oljilla täytetty polstari ja pään alainen, ynnä karkiain lakanain ja villaisen peiton kanssa. Kussakin kamarissa oli oma ovensa, jossa oli reikä, että tuuli eli puhdas ilma pääsi sisälle juoksemaan. »Ei pidä sentähden laittaa aivan hyvää ja alkiata kerjäläisille,» sanoi Toivonen: »mutta niin että he saakoot halun, omalla työllään hankkia itsellensä parempaa oloa.» Sentähden joka loukko koko huoneessa oli laitettu makauspaikaksi. Katossa säilytettiin, mitä oli tarpeiksi ostettu, niin kuin villaa, hamppua, puita ja senkaltaista.

Koska nyt kaikki nämät asiat olivat valmiiksi toimitetut, kirjoittivat hallitusmiehet ylös kaikkein niiden nimet, jotka eivät voineet itsiään elättää ilman yhteisen kansan avuta. Se oli pian tehty. Kyllähän ne kaikki tunnettin. Muutamilla oli vielä omat huoneensa; toiset taas kulkivat ympärin, ilman suojata ja kerjäten, talosta taloon. Joilla ei ollut omia huoneita, ne otettiin vaivaisten huoneeseen. He tulivat sinne mielellään, sillä talvi oli tulossa. Ne, joilla kyllä oli huoneensa, mutta jotka asuivat sekaisin ja ahtaasti muiden köyhäin kanssa, niin että vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot makasivat samassa tuvassa, ne ilman viipymätä ja muuta kysymätä vietiin vaivaisten huoneeseen. Ainoastaan net saivat jäädä huoneisiinsa, jotka saattivat näyttää että he ja heidän lapsensa makasivat erittäin ja heillä muutoin oli raitis asunto.

Näin kaikki kylän köyhät ja vaivaiset olivat jaetut kahteen luokkaan: ne joilla oli omat huoneensa, ja ne jotka asuivat vaivaisten huoneessa. Mutta molemmat kuuluivat yhteisen vaivaisten-holhouksen alle, ilman eroitukseta. Kussa oli lapsia, net saivat enimmiten olla kotona vanhempainsa tykönä. Mutta jos oli huonet aivan pieni ja ahdas, eli jos vanhemmat olivat pahat ja siivottomat, elikkä vaivaisten huoneessa, niin laitettiin lapset johonkuun hyvään taloon mutta kylässä eli myöskin kaupungissa, ei köyhäin tykö rahan edestä, eikä myöskään rikkaiden, mutta niiden tykö, jotka olivat tutut rehellisyydestänsä ja jumalisuudestansa. Näille lapsille annettiin vaatteet yhteisistä vaivaisten huoneen varoista, ja elatusvanhemmillenkin vähän elatusapua, jos niin vaativat. Mutta niistä jotka olivat lapsia tykönsä ottaneet, ei ollut monta jotka sitä vaativatkaan. He tekivät tätä, Herra Kappalaisen kehoitettua, omasta hyvästä sydämmestä ja kristillisestä rakkaudesta. Herra Kappalainen itse oli kaikkein orpoin oikia isä. Hän oli ottanut tykönsä kaksi pahanjuonista poikaa, joita ei kukaan tahtonut huoneeseensa, ja jo puolen vuoden perästä net olivat, jokaisen ihmeeksi, tulleet varsin hyväntapaisiksi. Tällä tavalla pidettiin huolta lapsista, eivätkä net enään nähneet joka päivä vanhempainsa pahoja esimerkkiä, mutta oppivat työtä tekemään ja Jumalata pelkäämään, siihen sijaan että het ennen olivat vaan oppineet kerjäämään, varastamaan ja juoksemaan ympärin joutilasna.

Kuin nyt kaikki köyhät lapsinensa näin jakailtiin, ja kaikki pääsivät katon alle ja suojaan, päätettiin kylän hallitusmiehiltä tämä pääperustus eli ojennusnuora, nimittäin: Joka ei kykene eli voi itseään elättää, eikä keneltään muulta elätetä, siitä täytyy yhteisen kansan pitää huolta. Mutta jota seurakunta elättää, sitä se myös saa pitää silmäinsä alla ja totuttaa työn tekoon, että hän oppisi itseänsä elättämään. Eikä siinä ollut muuta kuin oikeus ja kohtuus.

Sentähden jokaiselle köyhälle perheelle pantiin joku rehellinen mies holhojaksi eli peräänkatsojaksi. Hänen tuli pitää huolta hänelle uskotun perheen elatuksesta, vaatteista, tavarasta, veloista ja tuloista; hänen piti valvoa järjestystä, siivoa ja puhtautta heidän huoneessansa, ja katsoa heidän työtänsä. Kaikista näistä pidettiin tarkka vaari. Sillä koska nämätkin omissa huoneissaan asuvaiset saivat ruokansa vaivaisten huoneen köökistä, ja heille myös vaivaisten huoneen varoilla hankittiin vaatteita ja tarvetkaluja, piti heidän myöskin työtä tehdä saman vaivaisten huoneen hyväksi, ja niin muodoin työllä maksaa leipänsä ja mitä he muuta nautitsivat. Mitä het, yli sen heiltä vaaditun työn, suuremmalla vireydellänsä ansaitsivat, luettiin heille hyväksi. Tätä rahaa, eikä sitäkään mitä he talonpoikain työssä ansaitsivat, het eivät saaneet käsiinsä, mutta se heidän nimeensä pantiin säästökassaan. Sillä net, jotka elääksensä saivat mitä tarvitsivat, eivät tarvinneet rahaa; heidän piti ensin oppia säästämään.

Kunkin holhojan piti tuo tuossakin Herra Kappalaisellen tehdä tilin hänellen uskotun perheen käytännöstä ja olosta. Sillä Herra Kappalainen oli kaikkein holhojain oikia päämies; hän oli kaikkein vaivaisten hoitaja, ja hänellä oli kirja, kuhun kaikki olivat kirjoitetut. Jos oli syitä valitukseen jotain holhojata vastaan, että hän oli tätä rakkauden virkaa pahoin ja väärin täyttänyt, niin se tuli hallitusmiehiltä heti eroitetuksi virastansa.

Tämä alinomainen perään katsanto ja jokaisen köyhän perheen eli ihmisen holhous vaikutti erinomaisesti paljon hyvää. Sillä että kullakin holhojalla oli ainoastaan yksi perhe katsottavana, ei hänellä siitä työstä ollut paljon vaivaa, mutta hän toimitti sitä paremmin ja suuremmalla huolella. Kukin tätä työtä teki mielellään, ilman maksota, paljaasta kristillisestä rakkaudesta. Pian syntyi oikia kilvoitus holhojain välille, että kukin katsoi kunniaksensa, taitaa hänellen uskottuita ihmisiä neuvoilla, opetuksilla ja muulla avulla hyödyttää ja auttaa. Näin oli aivan yhtäkkiä jokainen muutoin hyljätyksi jäänyt köyhä ihmis raukka löytänyt ystävän, isän ja hoitajan, jollen hänen oli syy koko elinkautensa olla kiitollinen.

Mutta nyt tuli kysymys: mistä ottaa elatusta ja vaatteita näille köyhille? Vaivaisten huoneen rahakassasta tuleva korkoraha eli intressi tähän tarpeeseen ei piisannut. Mutta Toivonen sanoi: »Sepä nyt olisi vasta häpiä, jos ihmiset, joilla on terveet kädet, eivät voisi ansaita leipäänsä. Kaikki köyhät yhteensä, sekä kotonansa että vaivaisten huoneessa asuvaiset, ovat nyt ikään kuin yksi ainoa suuri perhekunta, ja heidän pitää työtä tekemän, yhden kaikille ja kaikkein yhdelle. Kotonansa asuville annetaan kotiinsa viikon kuluessa tehtävä työ; jotka ovat vaivaisten huoneessa, niiden pitää tehdä työtä kahdeksan tiimaa päivässä, paitsi sunnuntai- ja juhlapäivinä.» Ja niin tehtiin. Joka ei tahtonut työtä tehdä, se pantiin pimiään huoneeseen; ja sai siellä istua ilman muuta juomata ja ruata kuin kylmää vettä ja huonoja potaatteja, netkin kylminä ja ilman suolata, joista ei muut olisi huolineet. Se ei ollut kenellenkään otollista. Mutta joka teki työtä, hän sai joka päivä lämmintä ruokaa. Joka yli niitä määrättyä kahdeksan tiimaa tahtoi vielä tehdä työtä, taisi niin muodoin itselleen ansaita rahaa. Mitä kalua hän oli valmistanut, se myytiin, ja siitä saatu raha pantiin hänen nimeensä säästökassaan, korkorahaa eli intressiä kasvattamaan. Näin heilien karttui vähäinen tavara. — Joka kirosi ja sadatteli, puhui hävyttömiä ja riettaita puheita, eli muutoin oli sopimatoin ja pahanelkinen, tuli pimiään huoneeseen ilman armota. Mutta joka eli hiljaisesti ja siististi, sillä oli toivo tulla parempaan tilaan. Hän taisi tulla alavartiaksi vaivaisten huoneessa, ja vielä päästä ylivartiaksikin. Sillä niistä jotka olivat paraat ja kelvollisimmat, valittiin peräänkatsojat eli vartiat, joiden tuli pitää vaari toisten töistä ja käytännöstä, puhtaudesta ja siivosta huoneissa ja makauskamareissa ja vaatteiden korjuusta. Heidän piti kaikki ilmoittaa ylimmäisellen peräänkatsojalle eli ylivartiallen, joka itsekkin kuului vaivaisten huoneeseen. Hänellä, että myös ruan keittäjillä oli se etuus, ettei heitä pidetty yhteiseen työhön. Mitä he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat ansaita, se oli heidän omaisuutensa, ja tuli säästökassaan. Alavartioilla ei ollut myöskään kuin neljän tiiman työnteko päivässä yhteiseksi tarpeeksi; kaikki muut hetket he saivat käyttää omaksi hyväksensä. Elsalla oli vaarin pitäminen köökistä. Täällä hän opetti kahta köyhää vaimoa ruan keittoon. Yhdellä vaimolla oli vaivaisten pesut, vaatteet ja kalut katsottavana. Näin oli kaikilla yhdellä puolen rankaistuksen pelko, toisella toivo paremmasta olosta, ja olivat niin muodoin ikään kuin pakotetut omaa etuansa pyytämään.

Ja työtä oli kyllä koko vuodeksi. Ennen kaikkia muita töitä piti kaikkein vaivaisten yhteisesti ei ainoastaan viljellä ja korjata vaivaisten huoneen alle kuuluvat kryytimaat ja pellot, niihin kylvää jyviä, kaalia, nauriita, papuja, herneitä, potaattia, pellavia, hamppua j.n.e., mutta myös yhteisellä työllä viljellä vaivaisten huoneen arrentimaata. Kuitenkin jokainen jolla oli maata, sai omaksensa pitää oman maansa tulot, että mitä jäi yli, sittenkuin vaivaisten huonet oli saanut saatavansa ruan, vaatteiden ja suojan edestä, hänen holhojaltansa tehtiin rahaksi ja pantiin hänen nimeensä säästökassaan.

Vielä piti miesten auttaa teitä ja katuja korjatessa, kaivoja ja lähteitä puhdistaissa ja perkatessa, alaisia ja märkiä maita ojittaissa; yhteiseksi tarpeeksi kaataa puita ja hakata halkoja; metsässä oleviin avoimiin paikkoihin istuttaa nuoria kuusia, tammia ja muita puita, ja muutoin huoneita korjattaissa tehdä muurarin ja timmermannin eli salvajan töitä. Koska oli paha sää, elikkä talvisaikana, miehillä oli vielä enemmin tekemistä. Jotka osasivat vähänkään sorvata, höylätä, sahata, vuolla j.n.e., niiden täytyi valmistaa kaikenlaisia huonet- ja köökkikaluja, astioita ja peltoaseita. Toisia opetettiin kutomaan villaisia ja pellavaisia eli hamppuisia kankaita j.n.e. Aina oli muutama kangastuoli työssä sekä kesällä että talvella.

Vaimoin, ja myöskin lasten, piti, kuin oli väen puutos, auttaa peltotöissä; paitsi sitä vaatteita pestä ja parantaa eli paikata; villaista, hamppuista eli pellavaista lankaa kehrätä, eli kankurein tarpeeksi puolata (kehiä); itse myöskin kutoa kankaita niin myös sukkia, lakanoita ja paitoja ommella, ja muuta senkaltaista työtä tehdä. Kaikki tekivät työtä yhdelle, ja yksi kaikille. Tämä elanto oli heille niin mieliin, että pari perhekuntaa, jotka ensistä, peljäten koko tätä laitosta, olivat sanoneet taitavansa tulla aikaan ilman kerjäämätä ja seurakunnan avuta, nyt omasta päästään tahtoivat tulla siitä osallisiksi. Tämä laitos oli siitä varsin etuisa, että sen hallitus ei vaatinut mitään kulutusta. Sillä ylivartia, alavartiat ja ruan keittäjät, piiat, halon hakkaajat j.n.e. eivät maksaneet mitään. He olivat kaikki vaivaisten huoneeseen kuuluvia. Herra Kappalainen, holhojat, Toivonen ja Elsa eivät tahtoneet mitään vaivastaan ja rakkauden työstänsä. Kylän kouluttaja, Juhana, myöskin ilman maksota, piti varsin tarkan selvän luvun laskuista ja räkningeistä, sekä tuloista että ulosannoista ja vaivaisten säästetystä tavarasta.

Vielä: Koko tämä laitos kannatti itsensä ilman vieraata avuta. Väki itse kylvi, kasvatti eli istutti ja keitti ruokansa; itse he kehräsivät, kutoivat ja valmistivat vaatteensa, kotikasvoista hampuista ja pellavista; tekivät itse pöydät, penkit, tuolit ja lautaiset; kaapit j.n.e.; korjasivat ja paransivat itse huoneita ja kaikkia kaluja ja työ-aseita. Pian karttui enemmin elatusta, saatiin valmistetuksi enemmin lankaa ja kangasta ja kaikenlaisia kaluja kuin tarvittiinkaan eli kotona kulutettiin. Se myytiin kaikki, ja rahoilla taas ostettiin muita tarpeita, niin kuin villaa, rautaa j.n.e. Jotka olivat viriämmät, taisivat niinä hetkinä, joina olivat heille määrätyistä töistä vapaat, kaikenlaisella työllä ansaita jonkun kauniin rahan. Se pantiin intressille, elikkä ostettiin mitä työ-aseita eli kaluja heillen näitä töitä paremmin tehdäksensä puuttui. Jo kahden vuoden perästä ei enään tarvittukaan köyhäin yhteisestä rahasta kasvavaa intressiä eli korkorahaa.

Kuin näin ihmiset kohtuullisella rualla paljon työtä tekivät ja paitsi sitä miehet ja vaimot melkein alinomaa elivät toisistaan erillänsä, katosi itsestään kaikki ylellisyys ja kopeus. Vielä päälliseksi oli yhteinen sääntö, ettei saanut heistä kukaan mennä naimisiin, muu kuin se joka voi elättää itseänsä ilman vaivaisten huoneen eli seurakunnan avuta.

Kaikkein paras, erinomattain kiitettävä asia oli se Jumalan pelko, joka vähitellen syntyi näissä ennen niin raaoissa ja valistumattomissa ihmisissä. Ja sekin oli Herra Kappalaisen tekemä. Sillä joka viikko hän piti muutaman kerran ehtoo-rukouksia vaivaisten huoneessa; sinne tulivat silloin myös muutkin, omissa huoneissaan asuvat köyhät. Hän puhui aina monta ylösrakentavaa ja opettavaa sanaa heidän sieluinsa tilasta, ja näytti heillen, kuinka rakkaudella Jumalata ja ihmisiä kohtaan tavoitetaan sydämmen puhtain autuus sekä tässä mailmassa että ijankaikkisuudessa. Nämät rukoushetket vaikuttivat paljoa enemmin heidän parannustansa, kuin esivallan uhkaukset ja rankaistukset.

Muutoin oli jokaisella köyhällä täysi vapaus eroittaa itsensä milloin tahansa tästä köyhäin holhouksesta. Hänen täytyi vaan näyttää ja todistaa, että hän ilman yhteisetä köyhän avuta, ja kunniallisella tavalla taisi ja tahtoi itseänsä auttaa tämän mailman läpitse. Ja se oli lakina, että jos joku näin erkaunut, yli vuoden ajan oli ilman kerjäämätä ja muiden avuta, omalla viriällä työllään itseänsä elättänyt, ja muutoin ansainnut hyvän nimen ja lausunnon, sai hän omiin käsiinsä säästökassassa olevat rahansa, ja net oman vapaan tahtonsa jälkeen käyttää. Ymmärrettävä on, että hän nyt myös pääsi holhojansa, ja pidettiin samanvertaisena kuin muutkin kyläkunnan jäsenet.

Mikä Kultalan köyhäin holhous-rakennuksessa oli erinomattain, ja enemmin kuin missään muussa samankaltaisessa laitoksessa, kiitettävä ja varsin sangen hyödyttävä, oli se, että köyhät olivat pakotetut aivan itse omilla käsillään tekemään kaikki mitä he tarvitsivat elääksensä, pukeaksensa ja muutoin aikaan tullaksensa. Ei heistä pitänyt kukaan huolta. Heidän piti itsensä pitää huolta omista tarpeistansa ja niitä saadaksensa työtä tehdä. Täällä ei ollut heillä sellaista työtä jossa istutaan yhdessä kohden, eikä sellaisia pieniä työhuoneita eli fabriikeissä tehtäviä naputustöitä, jotka tekevät ihmisraukat kelvottomiksi raskaampiin ja vaikiampiin töihin; täällä ei ollut niin helppo rahan saalis, että nuoret tytöt ja pojat olisivat tainneet ansaita yhtä paljon kuin vanhatkin, joka vaan yllyttää ylelliseen elämään ja liian varhaisiin naimisiin ja niin muodoin enentää köyhäin lukua; niin kuin sanoo sananlasku: Vaivainen vaivaisen naipi, Siitä saadaan pussiseljät, Siitä vaivaiset venyvät. Täällä jokaisen täytyi tehdä sellaista työtä, joka oli hänelle koko-elinkautensa hyödyllistä, sitä myöden muka kuin hänen voimansa myöden antoi; hänen piti nimittäin kaivaa, hakata, kylvää, istuttaa puita, puida riihtä, rakentaa huoneita, höylätä, kehrätä, kutoa, vaatteita ommella eli kraataroita j.n.e.

27.

KOETTAA ON PAREMPI KUIN MIETTIÄ

Kultalassa oli niin kuin muuallakin. Koska vaan joku ymmärtävä ja toimellinen mies toi esiin jotain uutta neuvoa, josta olisi ollut silmin nähtävä etuus ja voitto oli jokainen sitä vastaan ja koki sitä estää. Silloin kukin oli täynnä pelkoa ja epäilyksiä; silloin kukin puisti päätänsä, kohotti hartioitaan ja hoki sitä vanhaa kaikkein laiskain ja toimettomain sananpartta: Olkoon sillänsä; ei siitä tule mitään.

Toivonen kyllä sen tiesi ja oli koetuksesta ja vahingosta tullut viisaammaksi. Jos hän oli Kultalalaisille edeltä käsin ilmoittanut kaikki mitä hänellä oli mielessä ja tarkoituksena köyhäin holhouksen suhteen, olisivat kaikki peljästyneinä peränneet, nähneet tuhansia esteitä, ja suorastaan hyljänneet hänen neuvonsa, huutain: Olkoon sillänsä; ei siitä neuvosta tule mitään.

Mutta Toivonen ajatteli: Koettaa on parempi kuin miettiä. Ei hän ollut virkaveljillensäkkään, toisille Hallitusmiehille kaikkia ajatuksiansa ja tuumiansa ilmoittanut; sillä he olivat kyllä hyväntahtoisia ja kelpo miehiä, mutta pelkureita ja epäileviä. Sentähden hän ei sanonut heilienkään muuta kuin vähitellen yhtä asiaa kerrassaan, jota juuri piti tehtämän.

Niin ensin kirjoitettiin ylös köyhät ja kerjäläiset lapsinensa, joista muutamat laskettiin omiin huoneisiinsa asumaan ja toiset pantiin vaivaisten huoneeseen. Se oli pian tehty. Sitten määrättiin joka perheelle holhojansa, ja hänelle selitettiin Herra Kappalaiselta mitä hänellä oli tekemistä. Sekin tuli viimen toimeen. Sitten hankittiin höyliä, kirveitä, sahoja, rukkeja, kangastuoleja j.n.e. vaivaisten holhouksen yhteisillä rahoilla. Eikä sekään ollut mikään noitakeino; niin kuin myös villan osto, hamppuin ja pellavain kylvö, kehräys ja köökin uusi rakennus. Näin tuli vähitellen yksi asia toisen perästä matkaan saatetuksi; jokainen asia erittäin ei katsottu vaikiaksi; niin tuli koko asia toimeen, ja vahvistettiin korkialta Esivallalta varsin kehoittavilla kiitossanoilla. Saatiinpa kyllä jälistäpäin kuulla, että myöskin muutamat Esivallan herrat olivat katsoneet tätä asiaa mahdottomaksi ja sillen nauraneet, koska se jo, heidän tietämätänsä, oli täydessä toimessa.

Pahimman seikan eli esteen tekivät alusta vaivaisten huoneen asujat; eivätpä ne ollenkaan tahtoneet maata niissä ahtaissa makauskammioissa. Mutta heille sanottiin: Tehkäät viriästi työtä, niin saatatte itsellenne vuokrata eli rakentaakkin parempia huoneita. Mutta eivät he tahtoneet tehdä työtä; sentähden tulivat pimiään huoneeseen kylmälle, huonolle rualle. Sepä heille vielä vähemmin kelpasi. Muutamat koettivat tottelemalla parantaa tilansa, ja antausivat onnensa alle, olletikkin talvisaikana, koska ei ollut huvittava ajella pitkin maanteitä ja maata ulkona. Koska he kerran olivat saaneet nauttia parempaa ruokaa ja nähneet itsensä paremmin kohdattavan, olivat tottuneet työn tekoon ja heillä jo oli muutamia Ruplia säästökassassa vanhain päiväin varaksi eli lapsillensa, jäivät he sinne varsin kernaasti. Sillä he eivät tahtoneet jättää tätä pientä kasvolle pantua tavaratansa, mutta ahkeroivat sitä enentää. — Toiset taas juoksivat tiehensä ulos mailmaan, saadaksensa elää joutilaina ja kerjätä. Se nyt oli heidän oma asiansa, ja seurakunnalle oli vaan se hyvä siitä, että pääsi niitä elättämästä. Muutamat näistä poisjuosneista eivät enään näyttäneet silmiään. Eikä se Kultalalle ollut mikään paha onni. Toiset taas tulivat, kerjäläisinä, kiini otetuiksi Kruunun Palvelioilta ja tuotiin takaisin. He saivat ensin istua pimiässä huoneessa, ja sitten pantiin työhön niin kuin ennenkin. — Ei ajastaikaakaan kulunut, ennen kuin vastahakoiset olivat suostuneet tähän järjestykseen, eikä ollut enään yhtäkään kerjäävää Kultalalaista, paitsi niitä muutamia vieraisiin maihin poiskaranneita.

Omissa huoneissaan asuvat perheet myöskin olivat alussa vastahakoiset, ja tahtoivat elää entisessä liassaan ja saastaisuudessaan, johon olivat harjauneet. Ja he valittivat ja huusivat hirmuisesti Kultalalaisten kovasydämmisyydestä, jotka eivät tahtoneet antaa heidän syödä ja juoda ilman rahata, eikä ees antaa heillen rahaakaan. Mutta nälkä ja pimiä kamari vihdoin taivutti kankeimmatkin ja uppiniskaisimmat, ja Kultalalaiset pitivät kiinni siitä, että joka tahtoo syödä, hänen pitää tehdä työtä, joka tahtoo hyvää nautita, hänen pitää hyvää tehdä.

Vaivaisten holhous oli ennen maksanut paljon. Nyt ei se maksanut mitään. Ei Kappalainen, eikä Toivonen, eikä Elsa tahtoneet siitä koota rikkautta. Köyhäin piti itsensä toimittaa heillen määrätyt vartiavirkansa. Jollen sellainen toimitus uskottiin, sillen se oli kosto eli palkinto hänen hyvästä käytöksestänsä; jolta se pois otettiin, sillen se oli rankaistus. Niin kaikki virkaa pyysivät toinen toiseltansa. Vaivaisten huoneen kryytimaat ja muut tilukset antoivat elatusta kyllä; ja myös ne maan tilkat, jotka köyhät perheet olivat yhteisestä laitumesta saaneet osaksensa, tulivat satoisammaksi, yhteisesti viljeltynä ja korjattuna. Viriät maksoivat arrentimaitensa annoista vaivaisten huoneelle elatuksensa ja vaatteensa, ja mitä jäi yli, tehtiin rahaksi, ja pantiin säästökassaan heidän nimeensä.

Miehet, jotka tulivat vaivaisten huoneeseen, olivat ensin olevinaan aivan taipumattomat ja kelvottomat höyläämään ja sahaamaan, kutomaan j.n.e. Mutta heidän täytyi oppia. Kaupungista tuotettu mestari pian pani asian toimeen. Hän oli ymmärtävä ja nerokas mies, Herra Kappalaisen hyvä tuttu ja ystävä. Näin muodoin köyhäin vaatteet maksoivat aivan vähän, ja penkit, tuolit, sängyt, kaapit ja muut kalut ja aseet, niin myös huoneen parantaminen ja korjaaminen eivät maksaneet melkein mitään. Täällä asuvaisten täytyi myöskin rakentaa tarvetkaluja niillen köyhillen, jotka olivat omissa huoneissaan; niin kukin perhe tuli niillä varustetuksi ja tottui parempaan elantoon.

Niin kuin köyhäin holhousrakennukselle ja vaivaisten huoneelle siitä oli hyvä etu, että niin monet kädet tekivät työtä ainoastansa ruan ja vaatteiden tähden; niin oli myös köyhillenkin siitä hyöty ja tavaran kartutus. Sillä mitä he yli ne määrätyt kahdeksan tiimaa päivässä askaroitsivat ja ansaitsivat, sen he saivat tehdä rahaksi ja panna säästökassaan; samaten mitä he arrentimaistansa saivat yli. Eikä ollut tämä vähä etu. Ihmiset tulivat työhön mieluisemmiksi ja saivat halun säästää ja tavaratansa kartuttaa, nähden muka edessänsä sitä aikaa, jona ehkä taitaisivat elää aivan omin varoin ja parempata elantoa nautita.

Kaikkein paras oli ylivartian ja alavartiain tila. Sillä kaikki mitä he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat askaroita myytäväksi, myytiin heidän nimeensä ja heidän hyväksensä. Sentähden jokainen koki käyttää itseänsä hyvästi, päästäksensä sellaiseen virkaan. Ja net, joilla se jo oli, pitivät tarkkaa huolta ja vaaria, ett'eivät mitään virkansa toimituksia laimin löisi eli väärin tekisi. Vähinkin väärä käytös eli vika saatti heidät eroittaa tästä etuisasta virasta, johon kyllä oli hakioita.

Oli vihdoin Kultalan vaivaisten huoneessa varsin taitavia työntekiöitä. Ei ainoastaan kylän talonpojat, mutta moni kaupunkilainenkin ostivat siellä tehtyjä kaluja eli teettivät siellä. Ja jos näin taitava työmies havaitsi ansaitsevansa enemmin, jos hän yksin tekisi työtä, muutti hän pois vaivaisten huoneesta, vuokrasi itselleen huoneen kylässä eli kaupungissa ja eli itsekseen. Tämä taas kehoitti muita pyrkimään myöskin tullaksensa taitaviksi.

Kylässä oli luonnollisesti jokainen iloinen päästä kerjäläisten juoksua ja varkauksia. Kukin ilolla lähetti mitä hän voi vaivaisten huoneeseen, jos siellä mitään joskus puuttui, ennen kuin hän antoi almuja kerjäläisille. Mutta tästä vielä syntyi kylällen toinen etu, jota ei ollut kukaan ennen ajatellutkaan. Nimittäin, jos kesällä puuttui peltotyötä, otettiin muita ulkotöitä tehtäviksi. Ja niin toimitettiin, että kaikki kylän tiet ja kadut, joita ennen sadetaikoina täytyi kulkea aina polviin asti liassa, tulivat laitetuiksi ja paratuiksi; että pitkin kylän läpitse juoksevaa ojaa, joka usein nousi yli äärtensä ja teki suuria rapakkoita, tuli kivimuuri; että kaikki polut ja kulkutiet tulivat kivistä ja kuopista perkatuiksi, ett'ei ollut yhteisissä metsissä enään sitä paikkaa, jossa ei nähty nuoria istutettuita puita iloisesti ylöskasvavan. Eikä ollut koko maassa likitienoilla yhtään metsää paremmassa korjuussa, eikä sievempää kylää, kuin Kultalan. Tuli vielä Esivallan korkioita Herroja katselemaan Kultalan laitoksia ja rakennuksia, ja he arvelivat että niinpä pitäisi olla joka paikassa. Mutta turhaanpa he hakivat muissa kylissä sellaisia ihmisiä kuin Kultalan kunniallinen Herra Kappalainen, kuin se ihmisiä rakastava Toivonen ja hänen uuttera auttajansa Elsa. Kuitenkin muuallakin koetettiin muutoksia ja parannuksia, jotka myöskin onnistuivat. Ja siinä tehtiin oikein. Koettaa on parempi kuin miettiä. Ja kussa, hartaalla rakkaudella ihmisiä kohtaan, tahdotaan mitä oikia on, siellä myös tapahtuukin mitä oikia on.

28.

TAASEN JOTAIN UUTTA

»Mitään tuo Toivonen nyt taas askaroinee?» kysyivät talonpojat keskenään. Sillä muiden joutilaina ollessa, hän juoksi ympäri peltoja ja maita koulumestarin ja muutamain nuorten poikain kanssa; he kantoivat myötänsä ketjuja, pistivät maahan pitkiä seipäitä, ja Toivonen kurkisteli niiden päälle yli pienen, korkiajalkaisen pöydän, eikä saattanut niitä kylliksensä katsella. Ja koulumestari Juhanakin sitä myös teki kernaasti. Eikä niissä seipäissä ollut mitään katsomista.

Näin kului melkein vuoden aika. Ja kuultuansa että Toivonen oli mitannut kaikki maat ja pellot, ja pani net ja kaikki tiet ja polut paperillen, tuli monelle pelko. Sillä taas kuului puhet sodasta; ja he luulivat Toivosen aikovan saattaa maan vihollisten käsiin. Mutta näin oli asian laita. Toivonen taisi maanmittauskonstia ja hänellä oli kirjoja joissa sitä selitettiin. Ja hän oli Juhanallenkin opettanut sitä konstia, niin myös muutamillen kylän pojille, jolla oli terävä ja tarkka pää sitä ymmärtämään. Ja koska nyt yhteiset metsät olivat varsin tarkkaan mitatut, tuli hänellen mieleen, vähitellen väliaikoina mitata kaikki kyläkunnan tilukset, tiet ja polut ja siitä tehdä suuri kartta.

Kartasta nähtiin aivan selvästi joka maan tilkka, joka polku, joka aita, joka talo. Joka tynnyrin ala oli kartassa neljäkulmaisen tuuman suuruudessa. Ja tämä suuri kartta, koska oli valmis, ripustettiin seinälle kylän yhteisessä kokoushuoneessa. Nyt talonpojat sinne juoksivat joka päivä karttaa katsomaan, ja olivat varsin kummissaan. Sillä he pian siihen tottuivat, ja kukin tunsi peltonsa, kryytimaansa, niittynsä. Ja mikä paras oli, joka tilukselle eli pellolle oli kirjoitettu sen laveus, tarkkaan aina korttelin päälle. Nyt vasta kukin tiesi, kuinka suuret hänen peltonsa ja niittynsä olivat, ja hän kirjoitti sen ylös tiedoksensa. Tämä ei ollut vähä asia ostaissa ja myydessä; sillä tähän asti oli tiluksia arvattu vaan askeleista, ja moni oli sanonut net liian vähäksi, moni taas liian suureksi. Tästä oli siis suuri hyöty.

Mutta Toivonen sanoi talonpojille, kuin he karttaa katselivat: »Tämä ei ole suurin hyöty tästä; vielä minä tiedän paremman.» Heidän sitä kysyttyänsä hän vastasi: »Jos ette ole sitä arvanneet Kynttilänpäivään asti, niin minä sen teille sanon.» Mutta eivätpä he sitä arvanneet.

Kynttilänpäivän tultua ja kyläkunnan kokouttua kaikellaisten asiain suhteen, Toivonen astui esiin, koska kaikki muut asiat jo olivat päätetyt, ja sanoi:

»Te jo tunnetta kyllä kartan kaikkein tilustemme yli, niin kuin sen Kouluttaja Juhana koulupoikinensa on tarkasti ja koriasti tehnyt. Hyvät ystävät ja kylänmiehet, kullakin on siitä ollut eri ajatuksensa, ja minulla myös minun ajatukseni. Ja net minä nyt tahdon teille ilmoittaa.»

»Katsoissani maantiluksia, joita me kasvoimme hiessä viljelemme, ei ilman Herran Jumalan siunaukseta, kävi minun usein sydämmelleni, että työ meillen tekee niin paljon vaivaa; ja minun kävi usein sydämmelleni, ett'ei ole kaikki vielä niin hyvin viljelty, eikä sentähden anna niinpaljon, kuin pitäisi. Ja minä vielä kerran loin silmäni kartallen, ja katso, minun sieluni silmät aukenivat, ja minä havaitsin mikä on päävika maanviljelyksessämme.»

»Hyvät ystävät ja kylänmiehet, se on nyt aivan selvä asia, että jos vaan keskenänne suostutte, niin taitavat teidän peltonne ja muut tiluksenne vähemmällä ajan, työn ja rahan kulutuksella tulla viljellyksi ja korjatuksi, ja paljoa satoisammaksi, kuin tähän asti.»

Siihen huusi moni talonpoika: »Kyllähän me siihen ilman vastukseta suostumme, jos ei tule maksamaan niin paljon kuin ennen.»

Toivonen sano: »Minä teillen toivotan siihen onnea. Minä sanon teillen, mitä tähän asti on saattanut paljon kulutuksia, joita nyt taidatte säästää, jos tahdotte. Se on aika! — Kukin teistä on nimittäin taikka perinnön kautta, eli ostolla saanut maantiluksensa, niin kuin net olivat. Niin hänellä on yksi palainen vuoren syrjällä, toinen metsän takana, toinen taas tuolla puolen siltaa, toinen maantien vieressä, taas toinen ojan rannalla j.n.e. Näin häneltä kuluu aivan turhaan monet ajat yhdestä toiseen juostessansa, samaten piioilta ja rengeiltä; niin myös sonnan veto ja muut ajot sinne ja tänne paljon aikaa kuluttavat. Näin suuri osa päivää, jona olisi taittu työtä tehdä, menee turhiin juoksuihin ja kulkuihin. Renki ja piika saa palkkaa edes ja takaisin kuljettuaan, josta ei ole yhtään hyötyä. Sentähden tulee sitä vähemmin työtä päivässä tehdyksi, ja maa sitä vähemmin oikialla toimella viljellyksi, että puuttuu siihen työhön tarpeellista aikaa. Monikin pelkää, vielä enempää maata ostaa, sillä että hän tuskin voi täydellä toimella korjata ja viljellä mitä hänellä jo on; eikä hänellä kuitenkaan ole paljon. Mutta alinomainen kulkeminen yhdestä paikasta toiseen kuluttaa ajan. Jos olisivat kaikki hänen tiluksensa yhdessä ja vieretysten, taitaisi hän yhtä paljolla väellä, ja samalla aikaa korjata kahta vertaa enemmin maata, kuin hänellä nyt on, ja tulla sitä rikkaammaksi.»

Talonpojat sanoivat: »Kyllä se on aivan oikein, mutta eipä sitä saata auttaa. Eihän saateta peltoja ottaa selkäänsä ja niitä kantaa yhteen joukkoon.» Toivonen sanoi: »Sen taidatte, jos tahdotte, koska teillä nyt on kartta, ja nyt kukin tietää, kuinka suuri jokainen maanpalaisensa on. Mutta senmä teille myös sanon, että asialla on paljon esteitä ja vastuksia. Teidän pitää keskenänne vaihettaa ne hajalla olevat maan tilukset, niin että vihdoin jokaisella on maansa yhdessä paikassa, niin kuin olisi vaan yksi maa eli kantti. Siitä kukin suostukoon naapureinsa ja rajaikkoinsa kanssa. Annettakoon väliä sillen, jolla on joku määrä enemmin eli muutoin parempaa maata, kuin toisella. Ja joskin yksi eli toinen tulisi vaihettaissa vähäisen tappamaan, voittaa hän kuitenkin kahta vertaa siinä, että hänellä on kaikki yhdessä. Jos ette sovi keskenänne, ottakaat vakavia, ei kumpaisenkaan puolta pitäviä arviomiehiä eli kohtuullisia riidan ratkaisioita, elikkä heittäkää arpaa. Sen mä vielä sanon: älkäät antako minkään esteen eli vastuksen teitä peljättää, älkäätkö olko sentähden tytyväiset entiseen, että niin kauvan olette siihen tottuneet; tässä on se asia hankkeissa, että taitaisitte tulla rikkaammaksi ilman suuremmata vaivata.»

Toivosen näitä puhuttua seurakunta erkausi kukin päätään puistain. Kaikki kyllä sanoivat, sen neuvon olevan varsin hyvän, mutta eivät luulleet koskaan saattavansa tulla siitä sopimaan.

Kuitenkin muutamat joutilaisina hetkinä ajattelivat, minkä palaisen maistansa he saattaisivat antaa sille eli tälle saadaksensa siltä tilkan, joka oli hänen maansa vieressä. Ja rupesivatkin leikkiä muka läskein siitä puhumaan naapureinsa kanssa. Heillen ei ollut tarjottu maantilus aina sopiva, mutta he tahtoivat toista, joka oli kolmannen miehen. Sitäpä sitten molemmat puhuttelivat. Yksi kehoitti toista. Pian kukin rupesi neuvoittelemaan, miten saattaisi tiluksensa saada yhteen jatkoon. Ennen pitkää oli melkein yhteinen keskusteleminen tästä asiasta. Moni vaihetus tuli toimeen, monesta ei tullut mitään. Aina tuli jotain päätetyksi. Kultalassa oli niin kuin auksionissa eli markkinoilla, liiatenkin talvisaikana, koska oli enemmin aikaa ja iltapuhteella tultiin toinen toisensa kotiin puheskelemaan: Sillä mennä krouviin ja siellä juoda eli ryypätä ylös rahansa ja tulla järjettömän eläimen kaltaiseksi, sitäpä jo häpesi jokainen kunnon mies kylässä. Ennen he joivat juotavansa kotona vaimon ja lasten tykönä.

Toivonen oli sanonut, että tällä tilusten vaihetuksella oli esteensä ja vastuksensa. Ja niin olikin. Mutta puolen vuoden kuluttua oli kuitenkin jo viisi isäntää suostuneet tilustensa vaihetuksesta ja melkein saaneet kaiken maansa yhteen jaksoon. Tämä toisia pisti vihaksi. He varsin hyvin näkivät siitä olevan suuren voiton. Koettivat siis saada hekin asiaa toimeen. Kylän kokoushuoneessa oli illoilla väkeä alinomaa. Aina seisoi kartan edessä muutamia talonisäntiä, jotka keskustelivat ja riitelivät, niin että uloskin kuului, ja erkausivat vihapaissään, mutta tulivat taas yhteen uusia tuumia tuumailemahan. Mitäpä tästä oli? Vuosi vuodelta saatiin tilukset enemmin ja enemmin yhdistetyiksi, ja silmin nähtävä oli mikä voitto ja hyödytys siitä karttui.

29.

KUINKA KULTALA NYT OLI

Olikin Kultalan kylä nyt oikia Kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain kryytimaiden keskellä, ikään kuin peitettynä hedelmäpuilta, piiritettynä niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin Paradiisissa. Tiet peltoin välillä olivat siivotut ja siliät niin kuin polkutiet kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu hedelmäpuita niin kauvas kuin kylän alustaa oli.

Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johonkuun kylään, vaan komiaan markkinapaikkaan eli pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat, jos ei juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkiät; ovet ja pielet aina pestyt ja maalatut; huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla, sillä yhteisen kylän-asetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt valkian vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti tiilillä katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen johdattaja; melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäispesiä.

Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin heidän päällensä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa tytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskioita ja ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivomattomia pörröpäitä; voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret miehet kernaimmin katsoivat Kultalan tyttöjä; sillä net olivat ei ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljon rahaa, oli kuitenkin paljon hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies sai vasikan nahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän hyvää oloa ja voimaa.

Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei ees nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten huoneen asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneeseen. Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liata ja viata, akkunat ja pelit aivan kirkkaat — lyhyesti sanottu, ei ollut niin kuin monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.

Kesällä, sunnuntaipäivinä kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen elämä. Siellä oli paljon ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu kestikiivaritalo, jonka — kukapas olisi uskonut? — yksi niistä kahdesta-neljättä köyhistä kullantekiäin-liittolaisista oli perinnön kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä, mettä eli mitä oli muita kylän herkkuja; elikkä istuivat viheriäisessä ruohossa leikiten ja iloiten; eli puhtailla penkeillä huoneiden edessä varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat toisten laulaissa eli soittaissa. Ymmärrettävä on että nämät kaupungin herrasväet eivät olleet kiittämätä ja kostamata tätä iloa ja huvitusta, jota he Kultalassa nautitsivat, ja kaikki vieraiden varaksi tehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä maksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita reellä ajain. Ja missä olikaan parempaa eli hupaisempaa paikkaa?

Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan, miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat käyneen toteen, että Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat kuulustelleet, millaiset net taijat olivat, jäivät he vaan istumaan vanhaan likaansa, ja elivät niin kuin ennenkin. He osottivat vaan kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat kullan-tekiäin kyläksi. Mutta tämä liikanimi ei ollut mikään likanimi.

Eivätkä siitä Kultalalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat, heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. Het elivät tätä hyvää elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä he pitivät sunnuntain oikiana lepopäivänä. Krouviin he nyt ei menneet. Olipa heillä kotonansa virvottavia juomia. Mutta talvella nuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat kouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä puhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua oppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja, joita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät perheineen illoilla toistensa tykönä; kussa heitä ravittiin talonpoikaisella rualla ja aika vietettiin iloisilla ja ystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista, käräjänkäynnistä, tai muusta ylellisyydestä eli irstaisuudesta ei kuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo, että koulussa saatu parempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään elämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä kaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista. Heidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska eli kallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman ulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydämminen ja siisti.

Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat, tultuansa rikkaammaksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpiäksi, antoivat tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin verkoihin ikään kuin kaupungin herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he sanoivat: »Joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas ruveta kaikki menemään takaperin!» Ja oli yhteinen mielipaha ja närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä elämän laadusta; ja vaadittiin että kylän hallitusmiesten piti paremmin ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.

Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä Toivoselle, mutta siihen sijaan häntä oikeen ilahutti. Ja niin tuli toimeen yhteinen ankara kylän asetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahan arvosta, juopumiselle, sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluille ja muulle vallattomuudelle määrättiin kova rankaistus ja sakko. Tästäpä tuli ettei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut, että jos tulikin joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävytöntä eli väärää, häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpiän ja rankaistuksen pelko.

Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu, kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: »Tahdotteko noudattaa ja seurata tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?» — Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret vastasivat yksimielisesti korkialla ja selkiällä äänellä: Me tahdomme.

30.

RISTIÄISET

Toivoselle tapahtui siihen aikaan suuri sydämmen ilo ja riemu, jota hän jo kauvan turhaan oli halainnut. Hänen rakas hyvä vaimonsa, Elsa, oli hänelle synnyttänyt terveen ja virkun pojan. Hän oli niin kuin taivaassa.

Ja hän meni yhden ystävänsä tykö, joka oli niitä kaksi-neljättä liittolaisia. Sitten hän sanoi: »Hyvä ystäväni, en ole tähän asti sinulta vielä mitään anonut, ja nyt tulen ensi kerran. Vaimoni makaa lapsen-vuoteessa, enkä saata häntä jättää yksinänsä ja mennä kaupunkiin. Mutta minä tarvitsen viisi sataa ruplaa, jos ei pitemmäksi kuin viikon ajaksi, ja jos on mahdollinen kultarahoissa. Tahdotkos minulle niin paljon lainata viikoksi?»

Toinen vastasi: »Onhan minun niin paljon sinua kiittämistä; miksikä en tahtoisi? Juuri nykyisin sain kahdeksan sataa ruplaa, jotka ovat vielä tallessani. Mutta niitä on osa hopiarahaa. Jos tahdot, niin ota kaikki niin kauvaksi kuin tahdot.»

Toivonen sanoi: »Minä kernaasti tahtoisin kaikki kultarahassa; se on minulle sangen tarpeellinen.»

Ystävä vastasi: »Yhtä kaikki, kyllämä siihen neuvon keksin. Milloinkas net tahdot?»

Toivonen vastasi: »Tuo minulle rahat huomen illalla kello kahdeksan minun kotiini. Mutta älä siitä virka kellenkään mitään.»

Tämän asian näin toimitettuansa, Toivonen meni toisten liittolaisten tykö, ja puhui kullenkin samoilla sanoilla, kuin ensimmäiselle, ja anoi viisisataa ruplaa, jos mahdollinen oli kultarahoissa. Ja kukin oli iloissaan, kerran toki saattavansa tehdä tällen kunnon miehelle työn, ja lupasi tuoda hänelle rahat. Hän käski jokaisen tulla tykönsä seuraavana päivänä illalla kello kahdeksan aikana.