MITEN PEKKA PELASTI PRINSESSAN.

Ihmiset kertoivat, että öisin näkyi valkeata Isonvuoren itäisen harjanteen rotkosta. Olipa sellaisiakin, jotka väittivät rotkon olevan niin äärettömän syvän, että se ulottui aina maan keskipisteeseen saakka, ja että sieltä öisin loisti ikuinen tuli. Mutta ne, jotka tiesivät asian paremmin, sanoivat peikkojen asustavan vuoren sisällä. Ja niin olikin.

Pekka oli kauan mielessään hautonut ajatusta lähteä ottamaan asiasta selvää. Ainakin sata kertaa, ehkäpä useammastikin oli Pekka päivisin kiivennyt jyrkkää vuoren harjannetta, aivan rotkolle saakka. Niin useasti oli hän kivunnut vuorenlohkareiden välitse, että osasi tien ulkoa. Tuon kiven luona oli käännyttävä vasemmalle, tuossa oikealle. Ja juuri siinä kohdassa, jossa käyrä mäntypahanen näytti kasvavan suoraan ulos kalliosta ja ojentavan ohuen vartensa kauas jyrkänteen yli, siinä oli kavuttava pitkin runkoa ja saatava jalansija toisella puolella. Sillä jos kävisi niin hullusti, että sattuisi luiskahtamaan syrjään, ei olisi suurta toivoa päästä leikistä ehjin nahoin. Nämä seikat oli hyvä tietää. Hyvä senkin vuoksi, että kenties tuli pakko yön pimeydessä paeta samaa tietä kuin oli tullut. Nimittäin jos ei voinut pitää puoliaan peikkoja vastaan, vaan oli parempi lähteä pakosalle.

Tätä oli Pekka kauan miettinyt ja punninnut mielessään. Mutta oli kuitenkin toista tehdä suunnitelmia päivällä kuin toteuttaa niitä pimeänä yönä. Tosin hän oli parina iltana lähtenyt sinne, ja kyllä valkea oli loistanut rotkosta, sitä ei voinut kieltää, mutta hän ei kuitenkaan ollut tullut laskeutuneeksi alas. Ja epävarmaa on, miten asian olisi käynyt, ellei mustankirjava pukki eräänä iltana olisi hävinnyt. Aikaisin seuraavana aamuna olivat äiti ja siskot lähteneet etsimään pukkia, mutta sitä ei löytynyt. Silloin oli Pekka päättänyt, että tuli mitä tuli, hän menisi sinä iltana rotkoon, sillä kyllä peikot olivat Mustan ottaneet, siitä ei ollut epäilystä. Ja että peikot asustivat vuoressa, se taas oli ihan varma.

Tosin olivat monet muutkin koettaneet laskeutua rotkoon, päästäkseen sitä tietä vuoreen. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki toivoivat löytävänsä kadonneen prinsessan. Kuningashan oli antanut kuuluttaa, että hän antaisi tyttärensä ja puolen kuningaskuntaa sille, joka löytäisi prinsessan ja toisi hänet takaisin isän kotiin. Prinssejä ja korkea-arvoisia ylimyksiä oli tullut pitkien matkojen takaa tarjoamaan kuninkaalle palvelustaan. Ja kotimaassa oli tuskin ainoatakaan nuorukaista, joka ei ollut koettanut onneaan. Kaikkialta oli etsitty, ja yhtä turhaan. Pahimmin oli sillä kertaa käynyt niille, jotka olivat uskaltaneet mennä alas rotkoon. Heidän kohtaloaan ei hän ollenkaan tahtonut ajatella, nyt kun itse oli päättänyt laskeutua alas, maksoi mitä maksoi. Täytyi vain olla rauhallinen, eikä milloinkaan saanut kadottaa rohkeutta.

Huomenna oli muuten juuri vuosi kulunut prinsessan katoamisesta. Nyt oli suruvuosi lopussa, ja ilon päivät alkaisivat taas. Mutta kuningas ja kuningatar eivät tunteneet surussaan mitään eroa. He olivat yhä yhtä surullisia, eikä mikään maailmassa voinut heitä lohduttaa.

Kaikesta tästä oli Pekka kuullut kerrottavan, ja hän ajatteli sitä nyt, kun hän hämärissä kiipesi ylös Isonvuoren rinnettä. — Äidin pyykkinuora, jonka hän kaikessa hiljaisuudessa oli lainannut, riippui vyyhdettynä selässä, ja rautakankea, jolla isä väänsi kiviä, kantoi hän toisella olkapäällään. Oli hankala päästä eteenpäin, etupäässä rautakangen takia. Se painoi niin hirveästi, että Pekka sai monta kertaa vaihtaa olkapäätä. Mutta kun hän tuli tien jyrkimpään kohtaan, oli se hänelle hyväksi avuksi. Se oli vahva tuki, johon voi nojata, ja matka sujui helpommin. Yks'kaks' oli hän saapunut rotkolle.

Oli pimeä ilta. Kun hän kumartui rotkon yli, näki hän valkean loistavan kuilusta. Pekka tunsi sydämensä takovan liivejä vasten. Hän veti syvään henkeä ja seisoi aivan liikkumatta.

Silloin tuntui siltä, kuin olisi joku nykäissyt häntä takinhihasta. Pekka puri hampaat yhteen ja käänsi rautakangen niin, että se ulottui rotkon poikki, sitoi nuoran kankeen ja laskeutui rotkoon hiljaa kuin varjo.

— Parempi on heti lähteä matkaan kuin seistä tuolla ylhäällä keskellä noituutta ja kummittelua, ajatteli hän liukuessaan nopeasti ja äänettömästi nuoraa pitkin alas. Tuolla alhaalla näyttää ainakin olevan valoa, joten saa tietää, kuka tulee korvaan kuiskimaan!

Kuta alemmaksi hän tuli, sitä valoisammaksi kävi. Nyt loppui rotko, ja hän oli tullut luolaan vuoren sisään ja riippui nuorassa, aivan kuin hämähäkki langassaan.

Samassapa hän huomasikin pukkinsa, joka oli juuri hänen allaan, täydessä taistelussa kahden peikon kanssa, ja nepä vasta rumia olivat. Pekka liukui yhtenä hujauksena alas, ja istui äkkiä hajareisin mustankirjavan pukin selässä.

— Mitä te ajattelette, ärjäisi hän peikoille. Miks'ette anna Mustan olla rauhassa?

Peikot hämmästyivät niin, että päästivät irti nuoran, jonka olivat kietoneet pukin sarviin. Silmänräpäyksessä oli Musta sysännyt heidät oikealle ja vasemmalle, niin että vain läjähtivät vuorenseiniin. Samassa hetkessä työntyi vuoren halkeamasta esille vanhempi peikko, puettuna turkkiin ja nahkatakkiin kesän helteestä huolimatta.

— Onko pukinpaisti valmista? huusi peikko kaukaa kahdelle rumilukselle, jotka ryömivät permannolla koettaen päästä jaloilleen.

Kun eivät nämä vastanneet mitään, katseli hän ympärilleen ja huomasi Pekan istumassa mustankirjavan pukin selässä.

— Mitä näenkään? sanoi peikko, ihmislapsi! Nyt keitosta tuleekin hyvä. Pukki on vanha ja suoninen, mutta poika näyttää mainiolta. Tämähän parantaa asian. Pataan molemmat!

— Seis, sanoi Pekka, mitä rohkenetkaan? Kummanko pukki on, sinun vai minun?

Silloin tuli peikolle niin hauska, että se sai pidellä vatsaansa, jottei katkeaisi nauruun.

— Sinäpä et pelkää, sanoi peikko.

— En ainakaan sinua, sanoi Pekka. Samassa Musta otti vauhtia ja töytäsi päin suur-peikkoa, joka sai sellaisen iskun mahaansa, että putosi istumaan. Musta seisoi sarvet ojossa valmiina uuteen hyökkäykseen, eikä peikkojen ollut hyvä kömpiä ylös.

— Varro vain, sanoi suur-peikko, tämän saat vielä maksaa.

— En minä voi vastata siitä, mitä Musta tekee, sanoi Pekka, se on vähän itsepäinen. Mutta viisas se myöskin on, siitä saat olla varma.

— Etkö voi pitää sitä sarvista, niin ettei se puske? sanoi suur-peikko.

— Koeta itse, niin saat nähdä, sanoi Pekka.

Suur-peikko, joka oli päässyt ylös, koetti, mutta kävi niinkuin edelliselläkin kerralla. Nyt hän jäi istumaan, eikä kumpikaan toisista peikoista voinut häntä auttaa, sillä ne olivat vielä huonommassa kunnossa kuin hän.

— Kuulehan pojannaskali, sanoi suur-peikko, on parasta lopettaa tämä pila, sillä meillä on kiire, ettäs tiedät.

— Mitä on tekeillä? kysyi Pekka.

— Niin, näes, sanoi suur-peikko, tänään onkin semmoinen päivä, että meillä on häät talossa. Ja nyt kertoi peikko, että peikkokuninkaan poika yöllä oli menevä naimisiin kristityn prinsessan kanssa. Sillä niin oli päätetty ja määrätty, että kun hänet vuoden ajan oli pidetty piilossa vuoren sisällä, pidettäisiin häät. Tänä iltaan oli vuosi kulunut, ja nyt piti peikkokuningas tanssiaiset ja suuret pidot, ja tanssi oli paraillaan käynnissä seitsenpeninkulmaisessa metsässä. Siellä pyörivät peikot, menninkäiset ja metsänneidot tanssissa, ja lyhtyukot olivat vahteina.

— Entäs prinsessa? kysyi Pekka.

— Hän tanssii peikkokuninkaan pojan kanssa, sanoi suur-peikko.

Peikko näytti Pekan mielestä tyhmältä ja hän ajatteli, että nyt täytyi osoittautua viisaammaksi.

— Kuule, sanoi hän, te kai sitten olette keittiöpeikkoja, koska on puhe sopasta ja paistista?

Suur-peikko nyökkäsi. Pienet keittiöpeikot, jotka viimeinkin olivat kömpineet ylös, vilkuilivat levottomina Mustaan, joka seisoi sarvet ojossa.

— Niin, sanoi Pekka, ehkä on parasta kiiruhtaa, koska pidot ovat täydessä käynnissä. Alammeko sopasta vai paistista? Toisin sanoen, kumpi ensin pannaan pataan, Mustako vai minä?

— Ehkä autat meitä ensin pukin valmistamisessa, niin tulee sitten sinun vuorosi, tuumi suur-peikko.

— Se oli minunkin aikomukseni, sanoi Pekka, mutta tulin ajatelleeksi erästä asiaa. Ette te voi tarjota prinsessalle kristityn verta ettekä myöskään vanhaa pukkia!

— Hämähäkeistä ja sammakoista hän ei ainakaan huoli, sanoi suur-peikko.

— Ei, kuka sitä uskoisikaan, hän kun on tottunut joka päivä saamaan paistettuja kananpoikia. Ja sehän on halvinta, mitä prinsessalle voi tarjota hääpäivänä.

— Mistä sellaista saamme? sanoi suur-peikko.

Sitä asiaa ei kannattanut surra, tuumi Pekka, sillä heillä oli kotona nuori kukko, joka maistuisi vallan erinomaiselta. Jos hänen vain sallittiin ratsastaa Mustalla pois, ei kestäisi kauan, ennenkuin kananpoika olisi padassa.

Se ei olisi hullumpaa, mietti suur-peikko, mutta varmuuden vuoksi täytyisi hänen itsensä lähteä mukaan katsomaan, että kaikki kävi kunnolleen.

Sitä ei Pekka lainkaan vastustanut. Hän ehdotti, että sidottaisiin nuora Mustan ympärille, sitten kiipeisivät hän ja peikot ylös ja hinaisivat yhteisin voimin pukin perässä.

Ja niin kävi, että Musta hetkistä myöhemmin lähti metsän läpi kotiinpäin Pekka ja suur-peikko selässään. Pukki oli villinä ilosta, kun se jälleen oli ylhäällä vihreällä maanpinnalla, ja kipinät vain sinkoilivat sorkista, kun ne iskivät kiviin tiellä.

— Ei voi moittia vauhtia, sanoi suur-peikko.

— Eipä niinkään, sanoi Pekka, ei siinä mitään vikaa ole. Nyt olemme kohta perillä.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Musta kääntyi tallin mäelle. Seinässä oli suurella luukulla varustettu läpi.

— On parasta, ettemme herätä kaikkia kanoja, sillä siitä nousisi niin kauhea kaakatus, sanoi Pekka ja työnsi luukun auki, pistä pääsi sisään ja sano, minkä minä otan.

Suur-peikko teki niin, mutta silloin Pekka työnsi luukun kiinni, ja nyt oli peikko pinteessä eikä päässyt ulos eikä sisälle.

— Päästä irti, päästä irti, huusi peikko.

— Odota kunnes aurinko nousee, sanoi Pekka, minun täytyy nyt ratsastaa häätaloon. Samassa hän pisti kukon koriin, heittäytyi pukin selkään ja lähti matkaan.

Peikko huusi ja metelöi, mutta miten hän väänteli ja kääntelikin itseään, niin kiinni hän pysyi, eikä päässyt pois.

Mutta Musta ja Pekka painelivat taas vuorta ylös, niin että kipinät sinkoilivat pukin sorkista, ja pikku kivet vierivät jyrkännettä alas kolisten yön hiljaisuudessa. Kun Pekka tuli rotkolle, seisoivat molemmat pikku peikot siellä pitämässä vahtia, kuten käsketty oli.

— Suur-peikko lähetti minut edeltä kysymään, tahtooko prinsessa saada kukon padassa paistettuna vai riisin kera keitettynä, mutta ratsastin harhaan, enkä nyt lainkaan tiedä, miten pääsisin seitsenpeninkulmaisen metsän kaukaisimmalle aukealle.

— Ratsasta näin ja noin, sanoivat peikot. Kun tulet sinne, käänny vasemmalle ja sitten oikealle; kun olet päässyt ison suon ohi, kulkee tie suoraan eteenpäin:

Pekka ratsasti peikkojen ohjeiden mukaan. Milloin kääntyi hän vasemmalle, milloin oikealle, ja kun hän oli päässyt ison suon ohi, ratsasti hän suoraan eteenpäin. Pian oli aukea ihan hänen edessään, ja hän näki peikkojen, metsänneitojen ja menninkäisten tanssivan kuun valossa. Peikkokuningas istui lahon kannon päässä. Hänen oikealla puolellaan istui prinsessa ja peikkoprinssi seisoi tämän vieressä.

Pekka pysähtyi ihan heidän eteensä ja nosti lakkia. Peikkokuningas rypisti kulmiaan.

— Mikä nulikka sinä olet? sanoi hän vihaisesti.

— Minä olen vain hääpaisti, sanoi hän, ja tässä on soppaliha, jatkoi hän taputtaen Mustaa, ja tässä korissa on nuori kukko, joka valmistetaan prinsessalle. Mutta keittiöpeikko pyytää kysyä, onko se paistettava padassa vaiko keitettävä riisien kera?

Peikkokuningas oli epätietoinen: — Sitä minä en ymmärrä, sanoi hän nyt sangen armollisesti, kysy prinsessalta.

Pekka kumartui prinsessan puoleen, joka istui kalpeana ja vavisten.

— Tottele minua, sanoi hän hiljaa, koeta voittaa aikaa, mutta kun minä sanon: hei! käy silloin minua kaulasta kiinni. Ääneen sanoi hän: Mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne määrää?

— Paistettava padassa, sanoi prinsessa, ei, odota, mieluummin keitettävä riisin kera! Voi ei, en voi valita niin nopeasti, minun täytyy ajatella asiaa.

— Ajattele, rakkaani, sanoi peikkoprinssi.

Pekka katsoi häneen pitkään.

— Kumpikohan meistä osaa paremmin kävellä käsillään, teidän korkeasukuisuutenne vai minä, sanoi hän.

— Se nähdään heti, sanoi prinssi. Ja samassa hän rupesi kävelemään käsillään ympäri aukeata, pistäen välistä päänsä esille käsivarren alta ja kävellen yhdellä kädellä. Peikot riemuitsivat ja huusivat, ja nyt oli Pekan vuoro. Olihan hänkin taitava, mutta ei häntä voinut verratakaan prinssiin. Hän sai osakseen ulinaa ja pilkkaa, ja peikkoprinssi pyllisti rintaansa katsellen armollisesti häneen.

— Mutta kumpikohan osaa heittää paremmin kuperkeikkaa, sanoi Pekka.

Peikkoprinssi lähti samassa hetkessä liikkeelle. Ei ikinä oltu nähty sellaisia kuperkeikkoja. Tosin oli Pekkakin taitava, mutta ei häntä voinut verratakaan prinssiin. Peikot riemuitsivat ja kirkuivat. Peikkoprinssi pullisti poskiansa tyytyväisyydestä.

— Mutta saapa nähdä, kumpi meistä paremmin osaa ratsastaa Mustalla!

Peikkoprinssi hypähti silmänräpäyksessä pukin selkään, ja Musta heitti hänet samassa menemään sarviensa yli. Mutta silloin oli Pekkakin paikalla ja hyppäsi selkään.

— Hei! sanoi hän, ja prinsessa kietoi kätensä hänen kaulaansa; Musta ihan lensi tiheikköjen ja pensaiden läpi.

Silloinpa vasta syntyi viuhuna, kuhina ja suhina.

— Nyt ovat peikot kintereillämme, sanoi prinsessa ja piiloitti kasvonsa Pekan takinkaulukseen.

— Älä pelkää, sanoi hän, ja samassa kiekui kukko korissa. Oli aamu, ja aurinko nousi.

Nyt tuli kaikille peikoille kiire pelastautua niin hyvin kuin taisivat, sillä ei koko maailmassa ole ainoatakaan peikkoa, joka sietäisi Luojan kirkasta päivänpaistetta. Mutta keittiöpeikko, joka oli kiinni tallinseinän luukussa, johon aurinko paahtoi ja loisti, veti syvän henkäyksen ja haihtui tyhjiin. Kun Pekka tuli perille prinsessan kanssa, riippui luukussa vain vanha turkki.

Pekka ratsasti prinsessan kera suoraan kuninkaan linnaan. Siellä nousi sellainen riemu, että se kohosi kattoon saakka. Kuningas kutsutti heti koolle hallituksen ja koko hovin, ja Pekka lyötiin ritariksi. Hän sai miekan, jonka terä oli karaistua terästä, ja jossa seisoi kultaisin kirjaimin:

»Kun miekkas vedät taistohon, sä ole uljas peloton!»

— Kirjoitus on hyvä, ja kirkas on kalpa, jonka saat, sanoi kuningas ojentaessaan miekan Pekalle. Ole uljas ja peloton, kuten tähänkin saakka, kun taistelet noituutta ja pimeyden pahoja voimia vastaan, mutta pistä miekkasi tuppeen, kun taistellaan omista eduista ja vallasta.

Kuningas piti sanansa ja antoi Pekalle puolet kuningaskunnastaan sekä pikku prinsessan käden. Ja prinsessa antoi hänelle sydämensä. Viikon kuluttua oli häät. Päivälliseksi tarjottiin paistettuja kananpoikia ja torttua, ja kaikki lapset koko valtakunnassa saivat lättyjä vadelmahillon kera.