HYR-RYR JA PUNAINEN KERÄ.

Olipa kerran tonttupari, mies ja vaimo, nimeltään Hyrre ja Hyrrä. Heillä oli myöskin lapsi, pienoinen poikalapsi, ja hänen nimensä oli Hyr-ryr.

Ei pidä luulla, että Hyrre ja Hyrrä olivat tavallisia kotitonttuja, kaukana siitä. Heidän toimintansa ei rajoittunut yhteen ainoaan taloon, niinkuin kotitonttujen. Päinvastoin. He olivat milloin siellä milloin täällä, kaikkialla, missä heitä tarvittiin, ja tietäkää, että sellaisia paikkoja ei ollutkaan harvassa.

Jos valjaat katkesivat alamäessä, oli Hyrre yks' kaks' panemassa kiven pyörän eteen, niin että kärryt pysähtyivät, ja hevonen ei pillastunut. Jos rupesi satamaan juuri kun iso pyykki oli pantu kuivumaan, niin olipa Hyrrä heti saapuvilla auttamassa vaatteita sisälle. Kukaan ei nähnyt häntä, eikä voitu ymmärtää, miksi työ kävi kuin leikin teko, ja mielipaha, joka oli uhannut ukkospilven tavoin, haihtui kuin utuhattara näköpiiristä.

Mihin Hyrre ja Hyrrä tulivatkin, aina oli heillä työtä yllin kyllin, niin etteivät päivät tahtoneet riittää, ja he usein saivat ottaa yöt avuksi.

Mutta tästä johtui, että Hyr-ryr oli paljon yksin. Se kävi hyvin laatuun niin kauan kuin hän oli pieni. Perhe asui yksinäisessä seudussa, jossa talojen välillä oli pitkät matkat. Eräänä talvena nukkuivat he jonkun aikaa erään navetan ylisillä; Hyr-ryr oli silloin kuuden vuoden vanha. Lämmin höyry kohosi katon läpi, ja alhaalta kuului lehmien unista liikehtimistä. Välistä sattui kellokas kääntämään päätään, ja läppä kellossa kilahti.

— Nyt on varmaan aamu, sanoi Hyr-ryr hieroen silmiään.

— Ei ole, sanoi Hyrrä, nuku sinä vain vielä vähäisen.

Mutta kun hän taas heräsi, tunki kalpea talvinen aamunsarastus sisään ikkuna-aukoista, ja hän oli yksin navetanylisillä. Vieressä oli tuopillinen maitoa. Leivänpuolisko oli hänellä taskussaan. Tämän tuli riittää iltaan asti, jolloin Hyrrä palasi kotiin tuoden jotain hyvää tullessaan käärittynä esiliinaansa. Hyr-ryrrän mielestä oli illallinen hauskin hetki päivästä. Silloin hän sai syödä itsensä kylläiseksi ja kuulla päivän tapahtumia. Mutta iltaan kesti kauan, eikä päivästä koskaan tahtonut tulla loppua. Hyr-ryr loikoi vatsallaan ja tirkisteli alas navettaan. Hän näki karjakkojen tulevan ja menevän ja kantavan suuria saavillisia lypsylämmintä maitoa. Hyr-ryrrän mielestä oli maito tuopissa hapanta, leivänkannikka kova, ja kävi yksitoikkoiseksi lojua vatsallaan katselemassa alas. Mutta vielä ikävämpää oli istua yksinään jossakin puolipimeässä nurkassa. Alas hän ei saanut mennä, sen oli Hyrre-isä kieltänyt, eikä isän kanssa käynyt leikkiminen. Hyr-ryr potki jaloillaan, niin että oljet ritisivät ja ratisivat.

— Tänä vuonna täällä on hirveän paljon rottia, sanoi eräs karjakoista ja katseli ylisille.

— Isännän pitäisi hankkia rottakoira, sanoi toinen.

— Tai virittää loukku, sanoi kolmas.

— Tai panna myrkkyä, sanoi se, joka istui juuri tirkistysraon alapuolella.

Hyr-ryr kävi äkkiä ihan hiljaiseksi. Rottakoira, sanoivat he, ja loukkuja ja myrkkyä! Ei kotona navetanylisillä tosiaan ollut hauska olla yksinään. Sinä iltana oli vallalla surullinen mieliala Hyrren ja Hyrrän kotiin tullessa. Hyr-ryr itki ja valitti.

— Minä en ymmärrä, mikä poikaa vaivaa, sanoi Hyrrä, hänellä ei ole lainkaan kärsivällisyyttä. Hyrrekin pudisti päätään ja oli huolestunut.

— Pojan täytyy saada jotakin tehtävää, sanoi hän, meidän täytyy keksiä hänelle jotain työtä. Pian hän on täysi mies.

— Niin, niin, sanoi Hyrrä, ainahan työtä riittää. Sitähän on maailmassa enemmän kuin tarpeeksi. Nyt nukutaan asian päälle, ja huomenna on uusi päivä.

Mutta sinä iltana istuivat Hyrre ja Hyrrä kauan ylhäällä keskustelemassa. Tietysti täytyi jokaisen valita oma elämänuransa, mutta Hyr-ryr oli vielä kovin nuori ja hänellä oli paljon opittavaa, ennenkuin hän voi lähteä maailmalle. Eikähän voitu kieltää, että vuodet tuovat kokemusta tullessaan, ja ettei vanhusten neuvoja pidä hyljeksiä. Siksi istuivat Hyrre ja Hyrrä sinä iltana niin kauan ylhäällä neuvottelemassa siitä, miten menettäisivät Hyr-ryrrän suhteen, jotta hänelle kävisi hyvin maailmassa, ja jotta hän voisi parhaiten olla hyödyksi. Sillä siitä olivat molemmat selvillä, että jokaisen elämällä täytyi olla tarkoituksensa, ja että kaikkein vähäpätöisinkin olento aina voi tehdä jotakin hyvää.

Kun he mietteissään olivat päässeet näin pitkälle, ryömivät he heiniin ja nukahtivat. Mutta alhaalta navetasta nousi lämmin höyry, ja kuului lehmien liikahtelu hiljaisessa yössä.

Seuraavana päivänä oli Hyr-ryr aikaisin jalkeilla. Tällä kertaa eivät Hyrre ja Hyrrä vielä olleet ennättäneet lähteä, kun Hyr-ryr äkkiä tärkeän näköisenä seisoi heidän edessään.

— Hyvää huomenta, sanoi hän ojentaen itseään, tässä on mies, joka haluaa jotain tehtävää, sillä nyt alkaa uusi päivä.

— Kuulkaapas tuota, sanoi Hyrre, luulenpa, että pojassa on sisua, ja hän loi poikaa rohkaisevasti olalle. Mutta Hyrrä katsoi moittivasti mieheensä, hänen mielestään kiitos oli ennenaikaista. Sitten hän meni erääseen ylisten nurkkaan ja palasi vetäen perässään suurta säkkiä.

— Mitä tuossa säkissä on? kysyi Hyr-ryr.

— Odota, niin näet, sanoi Hyrrä. Mutta kun säkki avattiin, oli se vain täynnä punaisia langanpätkiä. Hyr-ryr nolostui.

— Mutta äiti, sanoi hän, mitä minä noille teen?

— Sinun tulee solmia langanpätkät yhteen ja keriä ne sitten kerälle, mutta isä osaa varmaan selittää tämän asian paremmin kuin minä.

Hyrre-isä antoi sormiensa solua partansa läpi, ja hänellä olikin hyvin pitkä parta, mietti hetken aikaa ja sanoi:

— Se, minkä nyt tulen sanomaan sinulle, on hyvin tärkeätä, kuuntele sentähden tarkasti äläkä koskaan unohda sanojani. Katsos, Hyr-ryr, maailmassa on paljon asioita, joita ihmisten tekee mieli: kunniaa ja kiitosta, rakkautta ja onnea ja valtaa, ja sitten rikkautta, varsinkin rikkautta. Kunhan he saavat sitä, niin he luulevat saavansa kaiken muunkin, mutta sanonpa sinulle, että yhden asian he unohtavat, nimittäin kärsivällisyyden. He ajattelevat, ettei se tuota mitään iloa, ja siksi sitä niin usein puuttuu joka alalla. Kaikki nuo punaiset langanpätkät ovat vain katkennutta kärsivällisyyttä, ja äiti ja minä olemme poimineet ne elämän poluilta. Mutta sille, joka sitoo yhteen, kun kärsivällisyys katkeaa, joka alkaa uudelleen ja käy jälleen työhön käsiksi, sille käy viimein hyvin, sillä, sanon sinulle, kärsivällisyys on se punainen lanka, joka johtaa sekä rikkauteen että siihen, mikä on rikkautta parempi!

Harvoin puhui Hyrre näin paljon yhdellä kertaa. Hyr-ryr katseli säkkiä, eikä tiennyt, uskaltaisiko ottaa langanpätkän käteensä. Silloin ratkaisi Hyrrä asian:

— Mitä miettimistä siinä enää on, sanoi hän ja veti jakkaran säkin luo. Istu tähän, Hyr-ryr, ja aloita, mutta tiedäkin, että jos kärsivällisyytesi loppuu, niin aukeavat solmut itsestään ja jäljelle jää vain sadasosa koko siitä työstä, minkä olet tehnyt, sillä sen, joka kerran aikoo auttaa toisia, tulee vaatia eniten itseltään.

Kun vanhemmat olivat lähteneet, istui Hyr-ryr jakkaralle ja solmi yhteen langanpätkiä. Se ei hänen mielestään ollut lainkaan ikävää työtä. Kun hän oli solminut muutamia, kääri hän ne kokoontaittamansa paperipalan ympärille. Tämä oli paljon mukavampaa, kuin maata vatsallaan katselemassa alas navettaan. Nyt teki hän hyötyä maailmassa, se oli ihan varma. Tästä pienestä alusta tulisi kerran, ehkä viikon tai parin kuluttua suuri, suuri kerä. Kun se valmistui, aikoi hän heittää sen jostakin navetanylisten luukusta alas, ja se oli pyörivä alas mäkeä, yli tien laakson läpi, pyörivä ja pyörivä. Se sai neuvoa ihmisille maan päällä kärsivällisyyden tien, joka johtaa kunniaan ja kiitokseen, rakkauteen ja onneen, valtaan ja rikkauteen, sekä siihen, mikä on näitä parempi!

Kaikkea tätä mietti Hyr-ryr istuessaan jakkaralla solmiamassa yhteen langanpätkiä. Silloin kuuli hän kellokkaan kääntävän päätään, ja hänen täytyi katsoa, mitä oli tekeillä. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen, ei se tuntunut ihan yhtä hauskalta kuin ennen. Yhtäkkiä tuli hiiri esille kolostaan ja asettui Hyr-ryrrän eteen. Ensin hän tuskin huomasi sitä, mutta silloin se tuli lähemmäksi. Ja yhtäkkiä muisti Hyr-ryr, että hiiri tavallisesti sai ne muruset, jotka putosivat lattialle, kun hän taittoi leipäänsä. Nyt oli häneltä unohtunut sekä ruoka että juoma. Hän korjasi laiminlyöntinsä, ja hiiri sai osansa. Mutta kun hän taas rupesi soimiakaan langanpätkiä, oli se entistä vaivalloisempaa. Hän ryhtyi työhön, vaikkakin se nyt kävi hitaasti. Silloin lensi ampiainen sisälle lähimmästä ullakon lävestä suoraan kattoon, jossa sillä oli pesänsä kattohirren reunassa. Hyr-ryr ei ollut ennen nähnyt tätä, ja hän kiipesi tynnyrin päälle päästäkseen lähemmäksi. Kaikki nämä hommat kestivät hyvän aikaa. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen, huomasi hän, ettei vielä ollut päässyt pitkälle, mutta ei aikakaan vielä ollut pitkälle kulunut. Sormet vain eivät enää tahtoneet totella Hyr-ryrrää.

— Tämä on ikävää työtä, ajatteli hän, eikä aikaakaan, niin oli hän heittänyt kerän lattialle ja paneutunut vatsalleen katsellakseen alas navettaan. Sinä päivänä ei työn teosta enää tullut mitään.

Kun Hyrre ja Hyrrä tulivat kotiin, tahtoivat he heti nähdä, mitä heidän poikansa oli saanut aikaan. Mutta kun hänen piti ottaa kerä esille, huomasi hän, että solmut olivat auenneet ja hänellä oli näytettävänään vain pieni, vaivainen kerän alku. Paperipalanen pilkisti esille joka puolelta, ja Hyr-ryr oli hyvin häpeissään.

— Alku aina hankala, sanoi Hyrre, mutta Hyr-ryr ryömi heiniin itsekseen päättäen seuraavana päivänä päästä pitemmälle.

Mutta eipä silloinkaan käynyt paljoa paremmin. Mistä lie johtunut, että navetanylisillä nyt oli niin paljon enemmän mielenkiintoisia asioita kuin ennen. Ja niin kävi joka päivä. Tosin kasvoi hänen kärsivällisyytensä jonkun verran, mutta ei kulunut päivääkään niin ettei se kerran olisi katkennut, ja silloin hän heitti kaiken luotaan, ennenkuin oli ennättänyt suorittaa Hyrrä-äidin antaman työmäärän. Heti aukesivat solmut, ja hänen suorittamastaan työstä jäi vain sadasosa jäljelle.

Työ joutui hiljalleen, mutta aika kului. Hyr-ryr kasvoi, tullen yhä pitemmäksi ja paksummaksi, mutta kerä ei ollut läheskään valmis.

Kesäisin he asuivat ladoissa tai jossain koivulehdossa, talvisin vinteillä ja ylisillä, ja aina oli säkki mukana.

Mutta eräänä päivänä tapahtui, että Hyr-ryr istui jalat ristissä ladon ovella, kun vanhukset tulivat kotiin.

— Katsokaapas tätä! sanoi hän, ja näytti voitonriemuisena suurta punaista palloa. Kerä oli valmis! Isä ja äiti taputtivat sekä Hyr-ryrrää että toisiaan, niin iloisiksi he tulivat. Ja Hyr-ryr antoi kerän kieriä laakson läpi juuri niinkuin hän monta vuotta sitten oli ajatellut. Kaikki kolme istuivat ladon ovella katselemassa, miten punainen lanka loisti kuun valossa.

— Kärsivällisyyttä ja onnea ihmisille, sanoi Hyrryr seuraten lankaa katseellaan.

— Nyt olet tehnyt suuren työn, sanoi Hyrre, sillä olet voittanut itsesi. Nyt olet valmis lähtemään maailmalle muita auttamaan, poikaseni. Ja sen sanon sinulle, Hyr-ryr, että kaikki eivät lopulta suoriudu tehtävästä yhtä hyvin kuin sinä. Voit vielä elämäsi aikana joutua sitomaan yhteen monta langanpätkää.

Hyr-ryr katseli kerää, joka jo oli kaukana laaksossa, ja hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän oppinut vaikean läksyn, ja osannut sen nyt.

Siitä päivästä lähtien kiertelee Hyr-ryr maailmaa aivan niinkuin Hyrre ja Hyrrä. Ja niinkuin hekin, on hän aina saapuvilla juuri siellä, missä häntä eniten tarvitaan.

Jos joskus tunnet kärsivällisyytesi loppuvan, mutta puret hammasta ja alat uudelleen, niin varmasti on silloin Hyr-ryr ollut läsnä ja solminut yhteen punaisen langan.