← Table of contents
Kullankaivajat ja indiaanit

Viimeinen urotyö.

Reading edition

Kymmenen päivää sanansaattajan lähdön perästä saivat Salaperäisen vuoren nälistyneet ja epätoivoiset asukkaat todistaa näytelmän, joka suuressa määrin oli omiaan lisäämään heidän tuskiansa.

Jälkeen puolen päivän näkivät he taivaan rannalla pitkän jonon ratsastajia, jotka heti tunsivat villeiksi.

Ne olivat kojoteeroja, jotka palasivat retkeltään Horcasitaan rannoilta.

Siinä määrässä kun he verkkaan lähenivät – jokaisella ratsastajalla oli raskas kuorma saalista – enenivät meksikolaisten tuskat.

Niin kauvan kuin piiritetyn kaupungin asukkailla on tarpeeksi mistä elää, eivät he koskaan ajattele onnetonta loppupäätöstä. Pommitus ei läheskään peloita heitä niin paljon kuin elintarpeiden puute. Mutta kun nälänhätä alkaa – hyvästi silloin tarmo.

Kojoteerot, jotka kyllä tunsivat piiritettyjen tilan, ohjasivat matkansa llanolla niin, että tulivat niin lähelle vuorta kuin mahdollista, pysyen kumminkin ulkopuolella piiritettyjen ampuma-aseitten kantomatkaa.

Vähitellen esiintyi heidän rivinsä yhä selkeämmin llanolla, ja heidän huutonsa kaikui meksikolaisten korvissa – kerskailevia, riemastuneita huutoja.

Kahden ratsastajarivin välissä kulkivat miehiset valkoiset vangit sidottuina parittain, vaatteet repaleiksi revittyinä ja verta vuotavin jaloin. Useimmat ratsastajista kulettivat naista, joka makasi poikkipuolin hevosen selässä.

Takana seurasi ryöstettyä karjaa, heidän sotasaaliinsa, jota armottomasti ajoivat villit ratsumiehet, jotka molemmin puolin seurasivat laumaa.

Ja mikä ylhäällä vuorella enin herätti alakuloista mielialaa siinä määrin kuin joukko sitä läheni, oli vangittujen valitukset, jotka välistä kaikuivat voimakkaammin kuin juopuneitten kojoteerojen ulvonta.

Ryöstäessään uudisasuntoa, jonka olivat polttaneet ja hävittäneet, olivat he löytäneet monta ankkuria paloviinaa, jota ahkerasti olivat käyttäneet pitkin matkaa sillä seurauksella, että piiritetyt olivat nyt näkevinänsä joukon pahoja henkiä.

Mielentilassa, jossa meksikolaiset nyt olivat, piti tämän näytelmän tehdä heihin kauhean vaikutuksen.

Kymmenen päivää oli kulunut ja odotetun avun asemesta saivat he nähdä rääkätyitä vankeja, jotka kohta päättäisivät kärsimyksensä marttiirapaalussa.

Pedro Vicente, joka kumminkin oli enemmän tottunut vastoinkäymisiin kuin kullankaivajat, ei jaksanut hillitä itseänsä. Seisten vuoriylängön reunalla hän viskeli herjaussanoja ohitse ratsastavia apakeja vastaan, jotka ylpeinä antoivat hevostensa tehdä pyörähdyksiä piiritettyjen silmien edessä.

Sennora Villanneva ja hänen tyttärensä Gertrudes eivät enää jättäneet telttaansa. Huolimatta heidän palavista rukouksistaan ei mitään näkynyt eteläisellä taivaan rannalla, ei vähintäkään merkkiä. Vielä enemmän taipuvaisia kuin miehet selittämään kaikkea pahimpaan päin, he ajattelivat, että Henry Tresillian ei ollut jaksanut taivaltaa matkaa vuorelta Arispeen ja että hän, vaikkei olisi joutunutkaan apakien käsiin, oli sortunut jonkun vaaran alle – niistä vaaroista, joita aavikko alituisesti tarjoaa monin tuhansin.

Turhaan koetti gambusino selittää heille, että aseellinen sotajoukko kaikkine varustuksineen ei samoa aavikon läpi yhtä nopeasti kuin yksinäinen ratsastaja väsymättömällä hevosella, joten ei aikaa vielä yhtään ole kadotettu. Kojoteerojen kamalat kujeet piiritettävien näkyvissä ajoivat näiden epätoivon ja arkamielisyyden äärimmäisiin asti.

Kaikkien tarmo oli, niinkuin sanottu, häviämäisillään, eikä kauvemmin enää sanottu: »mitä on tehtävä?« vaan: »kuinka kauvan tätä kestää, ennenkuin kaikki on lopussa?«

Rintavarustuksen takana ja ylätasangolla olivat sillä välin ruutimiinat kaivetut. Gambusino itse oli ottanut sytyttääkseen ne määrättynä hetkenä, kun teeskennellyn hyökkäyksen perästä oli onnistuttu viekoittelemaan apakit ylös veden uurtamaan.

Itse don Estevan, joka oli ollut niin tyynellä mielellä ja rohkea aina tähän saakka, alkoi epäillä ja näytti Pedro Vicentelle sitä sytytyslankaa, joka oli toisen ruutimiinan kanssa yhteydessä:

»Tuossa näemme viimeisen turvamme. Ja mitä ennemmin, sitä parempi.«

»Don Estevan,« vastasi gambusino äkäisesti, »minä en enää tunnekaan teitä.«

Hän kääntyi sen perästä Tresillianin puoleen:

»Uskotteko tekin, että epätoivon hetki on tullut?«

»Minä olen valmis uskomaan kaikkea,« vastasi englantilainen, »mutta ennenkuin kuolemme, pitää meidän saada loistavasti kostaa!«

»Me tulemme kostamaan, eikä mitään saa puuttua tältä juhlallisuudelta,« sanoi gambusino. »Kaikki on järjestetty ja me olemme heidän henkensä herroja yhtä varmasti kuin omammekin.«

Kun äsken tullut indiaanijoukko niin hitaasti kuin mahdollista oli kulkenut kapeissa joukoissa meksikolaisten ohitse, ohjasi se tiensä Zopiloten leiriin, jossa sitä tervehdittiin koko illan hurmaantuneella riemastuksella.

Yön tullen sytyttivät kojoteerot suuria tulia ja aavikon hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan vahtimiesten kurkkuäänet.

Useimmat nukkuivat vuorella. Ainoastaan päälliköt valvoivat sekä tusina tarmokkaita miehiä, joitten luottamus Henry Tresillianiin ei ollut loppunut ja joitten mielestä oli kestettävä niin kauvan kuin suinkin, ennenkuin tartuttiin hätäkeinoihin.

Kaksi heistä oli edellisenä yönä toimittaneet yhden niistä uskomattoman uskaliaita urotöitä, jotka melkein menevät edemmäksi kuin mitä inhimilliseksi rohkeudeksi voipi kutsua.

He olivat kaksi Anguazin ja Barralin ystävää, niitten kahden onnettoman uhrin, josta jo olemme puhuneet.

He olivat havainneet, että indiaanein vahtimiehet olivat ositetut kaksittain vissin välimatkan päähän toisistaan vuoren juurella ja että nuo kaksi viimeistä, jotka olivat kauvempana, voitiin yllättää, jos laskeuduttiin alas samaa tietä kuin Henry oli mennyt. He olivat päättäneet, että nämä kaksi vahtimiestä, niin pian kuin oli tullut yö, saisivat maksaa molemman marttiiran kuoleman.

Tässä tarkoituksessa olivat he suostuneet kolmen kullankaivajan kanssa, joita oli salaisuuteen otettu, että nämä hinaisivat heidät alas llanolle, niinkuin ennen nuoren Tresillianin. Kun he kerran olisivat siellä alhaalla, oli heidän aikomuksensa tehdä kierroksen vuoren ympäri aivan vuoren seinää myöten veitsi hampaitten välissä ja silmänräpäystäkään kadottamatta lähettää nämä vahtimiehet, kumpainenkin miehensä, toiseen maailmaan. Menestyminen oli riippuva heidän liikkeittensä nopeudesta.

Heillä oli kyllä mahdollisuus joutua kiinni ja löytää varman kuoleman tässä seikkailussa. Mutta silmä silmästä, hammas hampaasta. Ja eikö heillä ollut täysi vapaus ampua luoti otsaansa, jos ei seikka heille luonnistuisi?

Kaikki meni niinkuin oli päätetty. Verrattomalla ketteryydellä olivat he upottaneet puukkonsa juurta myöten lähimpänä seisovien vahtimiesten rintaan, ennenkuin nämä olivat ennättäneet päästää ääntäkään ja sen perästä palanneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin sekä antaneet hinata itsensä ylös vuorelle.

Päivän ensi koitossa näkivät piiritetyt nuo kaksi vahtimiestä liikkumattomina makaavan selällään sekä villijoukon ympäröimänä, joka oli samalla raivossaan ja hämmästyneenä tästä selittämättömästä tapauksesta.

Villien huudosta huomasi don Estevan kohta, mitä oli tapahtunut, mutta häneltä puuttui uskallusta käydä rankaisemaan tätä liian rohkeata rikosta sotakuria vastaan. Hän, niinkuin muutkin päälliköt, ei ollut asiasta tietävinäänkään, mutta olisi mielellään tahtonut puristaa uskalikkojen käsiä. Hän pyysi gambusinoa estämään, ettei sellaista enää uudistettaisi ja antoi asianomaisille viittauksia, että heidän urotyönsä voisi johtaa siihen, että apakit löytäisivät tien, jota nämä olivat kulkeneet.

Anguaz ja Barral olivat kostetut, mutta asema ei ollut muuttunut. Löytyi kaksi indiaania vähemmän, siinä koko asia. Vielä löytyi tarpeeksi monta korvaamaan näitä ja vähentämään linnoituksen puolustajien lukua, ellei apua tulisi.

Anguaz ja Barral olivat kostetut.
Anguaz ja Barral olivat kostetut.

Yhdestoista päivä alkoi samalla yksitoikkoisuudella ja vielä suuremmalla tuskalla kuin edellinen.

Mitä lähemmäksi tultiin sitä aikaa, joksi avuntuonti oli laskettu, sitä kärsimättömimmiksi tulivat nuo kumpaisetkin vaihtoehdot: toiveet ja pettyneet toiveet.

Robert Tresillianin epävarmuus poikansa kohtalosta, ne synkät aavistukset, joilla tämä epävarmuus täytti hänen ja hänen kumppaliensa sielun, ajoi heidän kärsimättömyytensä ja vihansa vimmaan saakka ja jokainen ehdotti mitä mahdottomimpia tuumia.

Gambusino yksin pysyi järkähtämättömän kylmäverisenä ja piti lujasti puoliansa kaikkia muita vastaan.

»Toivottomuuden, tuskaantumisen ja hajaumuksen hetki ei ole vielä tullut,« sanoi hän. »Kukapa tietää, eikö apu ja vapautus jo ole lähellä. Pitää antaa tapauksille aikaa kehittyä. Jos pelastajat ovat matkalla, seikka, jota minä en epäilekään, niin ovat he voineet kohdata aavistamattomia esteitä ja rykmentti ei kulje yhtä nopeasti kuin yksinäinen ratsastaja. Ellei neljäntoista päivän perästä apua ole tullut Arispesta, no silloin, mutta vasta silloin on hetki tullut lentää ilmaan vihollistemme kanssa. Ajatelkaas, jos ainoa kiitos, jonka Henrylle antaisimme, olisi se, että takaisin tultuaan saisi nähdä kuolleet ruumiimme hujan hajan voittajiemme ruumisten kanssa? Sennores, jos kärsivällisyys on vaikein kaikesta urhoollisuudesta, niin on sen omaaminen meidän asemassamme myös välttämättömintä.«

Gambusinon sanat olivat kullan arvoisia, eivätkä nekään, joille hän ne lausui, olisi niitä epäilleet, jos olisivat voineet nähdä mitä tapahtui aavikolla noin kahdenkymmenen peninkulman päässä vuoresta, sekä jos olisivat kuulleet, mitä siellä lausuttiin.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings