Taivaan ja maan välillä.
Reading edition
Gambusinon tuuma oli kummallisella tavalla tehty yksinkertaisemmaksi. Kaivon ja ontelon löytö oli tasannut kaiken.
Varsinainen laskeutuminen llanolle, joka nyt oli vähentynyt korkeintaan sataan viiteenkymmeneen jalkaan, ei nyt tosi teossa enää ollut vaarallinen. Nythän ei mitään ollut pelättävää Henryn suhteen, ellei apakien huomio miten kuten ulottuisi sille puolen vuorta.
Kun nyt seuraava yö oli sellainen toivottu yö, joka ei ollut liian pimeä eikä kokonansa selkeä, oli se todellakin edullinen pakoyritykselle. Insinööri, don Estevan, Robert Tresillian, hänen poikansa Henry, gambusino ja muutamia valituita kullankaivajia läksivät aukolle, laskeutuivat kaivon pohjaan ja kulkivat ontelon äärimäiseen päähän, jossa vapaa ilma tuli vastaan.
Vaikka kaikki meni mielen mukaan, oli mielen liikutus suuri.
Gambusino etsi hämärässä Henry Tresillianin käsiä ja puristi niitä niin voimakkaasti kuin jaksoi.
»Sennor,« sanoi hän, »vielä on aikaa, antakaa minun lähteä, yö on suotuisa ja jos teidän hevosenne ei vastaakaan minun huutooni, on minulla kumminkin niin monta tuntia yötä edessäni, että päivän tultua jo olen kaukana kojoteerojen näkyvistä.«
»Tuhannet kiitokset, sennor Vicente,« vastasi nuorukainen, »mutta ei kukaan muu kuin minä itse voi varmasti tavoittaa oivaa Krusaderiani tuolla alhaalla. Se ei vastaa kenellekään muille kuin minulle ja kun päivä leviää aavikon yli, olen minä hevoseni avulla ehtinyt paljoa kauvemmaksi matkalla Arispeen kuin jalkamies, jos kohta se mies olisikin te itse.«
Gambusino huomasi nyt, että oli turha vaiva inttää vastaan.
Eron hetki oli tullut. Henry heittäytyi isänsä syliin ja sen perästä don Estevanin.
Hän ei tahtonut lausua Gertrudeen nimeä Tällä ratkaisevalla hetkellä ei mikään saanut masentaa hänen rohkeuttaan. Eikö kaikkien pelastus riippunut hänen kylmäverisyydestään ja kestäväisyydestään?
Sitten kun hyvästi oli tullut alas, ilmoittaisi hän varovaisella vihellyksellä niille, jotka seisoivat ontelon aukolla, että kaikki oli selvää, sekä että hänellä oli aavikon manner jalkainsa alla; kaksi vihellystä sitä vastoin tietäisi, että hän oli vaarassa sekä että heidän viipymättä piti hinata hänet ylös.
Laskeutuminen alkoi. Suurimmalla varovaisuudella antoivat miehet köyden solua; liian hitaasti kiihkeän nuoren miehen mielestä, liian nopeasti heidän, jotka tunsivat, että hän lähti ulos tuntemattomaan seutuun ja että jokainen köyden lasku lähenti häntä vaaraan, ehkäpä kuolemaan.
Vihdoinkin koski Henry Tresillianin jalat mantereeseen.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kuunnella. Sen tähditetyn taivaan alla, joka levisi tämän osan yli Sonoran aavikkoa, oli hiljaisuus juhlallinen.
Henry Tresillian antoi kuulua vihellyksen, joka osoitti, että laskeutuminen oli lopussa, ja lähti sitte liikkeelle suoraa tietä sitä kohden, jossa oli nähnyt Krusaderin.
Nyt oli hänellä tarpeen saada käsiinsä hevonen, antaa tuon älykkään eläimen tietää, että hän oli läheisyydessä ja etsi sitä yksinäisyydessään.
Kun hän kerran oli päässyt sen selkään, tekisi hän kierroksen välttääkseen indiaanein leiriä ja katoaisi salaman tavoin Arispeen päin.
Henryn näin poistuessa selitti insinööri, että hän, jos niin tarvittiin, voisi valaista tasangon, jossa Henry vaelsi, kokonaisen peninkulman laajuudelta.
Gambusino pani äkkiä kätensä hänen käsivarrellensa.
»Varokaa kaiken mokomin sitä. Tuo odottamaton valo voisi pikemmin ilmaista kuin auttaa häntä nykyhetkenä. Älkäämme tehkö mitään, joka voisi herättää apakien valppautta, ennenkuin Henry on niin kaukana, etteivät nämä häntä voisi tavoittaa.«
Kaikki nämä rohkeat miehet pidättivät hengitystään voidakseen paremmin kuunnella, mutta ei mitään ääntä tavoittanut heidän korvansa.
»Sennores,« sanoi gambusino, »tämä hiljaisuus todistaa, ettei don Henry tällä hetkellä ole missään vaarassa.«
Vihellys, vieno kuin hengähdys, mutta Henryn omituisella tavalla värähdytelty, tapasi juuri siinä tuokiossa heidän korviansa.
»Joko erehdyn suuresti,« sanoi Pedro, »tahi on nuori mies antanut merkin Krusaderille.«
Llanolla ohjasi Henry Tresillian askeleensa länteen. Pohjantähti oli hänen oppaansa.
Ehdittyään noin neljänsadan metrin päähän, oli nuori englantilainen ajatellut, että oli aika tiedon antoon Krusaderille, niinkuin tapansa ennenkin oli ollut.
Jos hevonen hänen merkkiinsä ei vastaisi, oli suostuttu, että Henry Tresillian kolmen turhan koetuksen perästä palaisi takaisin, tarttuisi solmuilla varustettuun nuoraan ja pääsisi ylös vuoren onkaloon niitten avulla, jotka häntä odottivat.
Mikä onni! Ensimmäisen merkin perästä kuului hänen korviinsa nopeasti juoksevan hevosen kavioitten kopse.
Krusader oli kuullut ja tuntenut vihellyksen, sitä ei voinut epäillä.
Ei niin varovasti kuin ensi kerralla antoi Henry Tresillian kuulua uuden vihellyksen ja muutamien sekuntien perästä tunsi hän Krusaderin läähättävän hengityksen kasvojansa vastaan.
Riemuun remahtaen tavattuansa jälleen herransa pani jalo eläin päänsä hänen olkapäällensä ja nuori mies, joka tuokioksi unhotti, että aika on kallis, tarttui eläimen päähän molemmin käsin ja suuteli sitä.
Kumpaisetkin tunsivat toisensa. Hevonen ja ratsastaja, molemmat varmoja toisistansa, olivat valmiit. Henry pisti Krusaderin suuhun suitset, jotka Pedro, varovasti kyllä, ynnä viltin oli antanut Henryn mukaan, kun tämä oli alkamassa laskeutumista. Yhdellä hyppäyksellä oli hän jalon eläimensä selässä, joka lensi kuin nuoli eteenpäin. Kyyristyneenä Krusaderin kaulan ylitse tunsi Henry riemastuksella, miten se häntä kiidätteli hurjassa vauhdissa, Hänen paisunut rintansa hengitti ilmaa keuhkojen täydeltä.
Hänen isänsä ja ystävänsä, jotka ojensivat ruumistansa ontelon reunan ylitse, kuuntelivat alituiseen ja kyselivät aavikon vienoimpiakin ääniä, vieläpä sittenkin kun gambusino oli luopunut epäilemästä seikkailun menestystä.
»Teidän poikanne on jo hevosen selässä, sennor,« sanoi hän Robert Tresillianille. »Sen minä voisin vannoa. Kuulkaa, Krusader hirnui ja sen hirnuminen oli iloinen. Se on merkki siitä, että se on jälleen löytänyt herransa.«
Robert Tresillian, joka oli liian liikutettu käsittääksensä tätä, koetteli vielä, vaikka turhaan, katseillansa tunkea läpi sen pilkko pimeän, joka leveni llanon yli.
Tässä tuokiossa kuiskasi gambusino pari sanaa insinöörille.
Ja niin äkkiä kuin ruutiräjähdys, valaisi sähkövalovirta parin sekunnin ajan kokonaisen kolmikulman tasankoa.
Sopivampaa hetkeä ei olisi voinut valita.
Henry näyttäytyi äkkiä isälle ja ystäville ikäänkuin tulen leimauksessa. Krusaderin selässä lensi hän matkalla Arispeen.

Se valon säde, joka oli heitetty aavikon yli, kesti, niinkuin olemme sanoneet, ainoastaan pari sekuntia. Sen perästä oli kaikki taas pimeyden peitossa.
Jos indiaanit olisivatkin huomanneet jotain, niin ei heillä olisi ollut aikaa ottamaan selvää siitä, kun valo heidän mielestään ei voinut olla muuta kuin selittämätön luonnon ilmiö. Ja niinkuin muuten tiedämme, oli sähkövalo ohjattukin vuoren siltä puolelta, joka ei ollut heidän leiriinsä päin.
Mutta tämä säde oli ollut kylläksi rauhoittamaan ratsastajan isää ja ystäviä.
»Pelastunut! Henry on pelastunut!« sanoi gambusino. »Tällä kertaa on hänellä kaikki valtit kädessään ja siispä meilläkin.«
Sinä yönä ei nukuttu vuorella. Jokainen piiritetyistä rupesi tekemään kaikenmoisia arveluita.
Oli puolinainen varmuus vaan, pelastuisiko Henry Tresillian. Varmuus ei vielä ollut täydellinen.
Hän oli tosin lähtenyt – saapuisiko myös yhtä onnellisesti Arispeen?
Näitä kysymyksiä tehtiin vuorella sellaisella sitkeydellä näkemään kaiken synkkänä, joka on omituista epätoivon partaalla oleville ihmisille.
Vankeuden tai pelastuksen mahdollisuudesta keskusteltiin myös päälliköiden kesken.
Don Estevan tuli vasten tahtoansa hämilleen Gertrudeen kyynelistä. Henryn lähtö oli kokonaan tehnyt lopun tytön rohkeudesta.
Robert Tresillian koetteli suurella vaivalla näyttää levolliselta, mutta oli hirveimmän tuskan vallassa, vaikka ulkomuodoltaan näyttikin niin kylmältä.
Gambusino oli ainoa, joka piti selvän ihmisjärjen puolta.
»Sennores,« sanoi hän, »meillä on täysi syy toivoa enemmän kuin koskaan ennen. Don Henry rientää Arispea kohden, hän ei tapaa tiellänsä niitä villejä, jotka ovat ohjanneet matkansa Horcasitaalle. Siis ei hänellä ole mitään pelkäämistä ihmisistä. Pelkäisikö nälkää tai janoa? Eikö hänellä ole ruokaa ja vettä viideksi päiväksi? Kuulkaa! Kun hän tulee Arispeen, tapaa hän siellä eversti Requennesin. Seitsemän päivän perästä on eversti oleva täällä rykmenttinsä kanssa. On siis vaan kahdentoista päivän kärsivällisyys tarpeen. Ja sitte,« lisäsi hän asettaen sanansa enemmän Robert Tresillianille, »emme ole kuulleet vähintäkään ääntä, joka voisi tehdä meidät levottomiksi, ja niinkuin tiedätte, eivät kojoteerot koskaan vangitse ulvomatta kauheata ulvontaansa. Minä vakuutan, että kaikki hyvät enteet ovat meidän puolellamme.«
»Te uskotte siis, että Henry on pelastunut,« mutisi Gertrudes.
»Sennorita,« vastasi gambusino, »minä en ainoastaan sitä usko, minä voisin sen vannoa.«
Ihmisiltä, joita kohtalo on koetellut, ei koskaan puutu vastaväitteitä. Jos Henry pääsisikin tuoreena ja terveenä Arispeen, kuka voisi vastata hänen lähetyksensä menestymisestä?
Voisihan eversti Requennes olla Arispesta poikessa. Niin, kuka voi niin varmaan tietää, eikö hän, saatuaan vihiä indiaanein tuumista Horcasitasta vastaan, juuri nyt ollut retkellä ehkäistäkseen näiden aikeita?
»Ja jos niinkin olisi,« intti gambusino, joka ei koskaan jäänyt vastauksen velkaan, »ei kaupunkia jätetä niinkään ilman varustusväkeä, kun se sijaitsee aavikon rajalla. Minä tiedän hyvin hyvästi, että Arispessa meidän lähtiessämme puhuttiin Yakvis-indiaanein kapinasta Gayamassa. Mitäs sitte? Jos kohta eversti Requennes on alkanutkin sotaretken heitä vastaan, niin onhan meillä Arispen asukkaat ja peonit[7] ympäristössä olevissa hasiendoissa.[8] Enkö ole itse omilla korvillani kuullut sanottavan, että don Romero, sennora Villannevan veli, voi asettaa kolmesataa peonia ja puolustaa itseään hasiendassaan indiaanein mahdollisia hyökkäyksiä vastaan?«
»Aivan oikein, sennor Vicente, mutta peonit eivät ole sotamiehiä.«
»Mitä te sillä tarkoitatte?« vastasi gambusino. »Hyvä, otaksukaamme pahinta, ja se olisi teidän kannaltanne katsoen, että eversti ja hänen zacatecaslansieerinsa olisivat poissa. Omasta puolestani minä pidän epäilemättömänä, että don Romero peoniensa etunenässä rientää ulos aavikolle ja juuri silloin voimme mekin suorittaa jonkun tehtävän kun meitä auttaa oivalliset ratsumiehet, jotka ovat vähintäin yhtä hyvissä aseissa kuin apakitkin. Kun se hetki on tullut, minä vannon, saatte nähdä etten kieltäydy astumasta alas koettaakseni hävittää niin monta roistoa, kuin ruuti ja luodit vaan voivat yllättää.«
Oli mahdotonta, ettei sellainen luottamus olisi rauhoittanut, erittäinkin kun se mies, joka sitä osoitti, tähän saakka oli näyttänyt niin paljon viisautta ja älyä.
Mutta siinä määrässä kuin aika kului, kadotti Pedro Vicenten rohkaisu vähitellen arvoaan. Toivottomuus palasi ja kietoi pauloihinsa ihmiset, joissa nälkä alkoi vähentää, ellei juuri rohkeutta, niin ainakin sitkeyttä ja siveellistä voimaa.