Front matter

KRUUNUNTORPPARI

Kuvaus kiveliöstä

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

1.

Vallesmannin virkahuoneessa puhelee kaksi miestä. Vallesmanni on vanha mies, ja vanha on hänen vieraansakin, Romakkaniemen Jooseppi, uudistalokas kaukana olevan Moinajärven rannalta.

Kevätkeliä hyväkseen käyttäen on Jooseppi lähtenyt nimismiehen puheille tiedustamaan, mitä alkaa kuulua Romakkaniemen uudistalon perinnöksihaku-hommasta.

Hyvät tuttavat ovat vanha nimismies ja Romakkaniemen Jooseppi. Kunnon mieheksi on nimismies Joosepin tuntenut ja senvuoksi pitääkin häntä hyvänä vieraana. Ja kannattaakin pitää. Ei ole ollut Joosepin tapana tyhjänä kirkolle saapua yksinäisen järvensä rannalta. Aina on tuomista ollut. Milloin metsälintua laukku pullollaan, milloin säkillinen järvisiikaa, milloin mitäkin. Ja kun nimismiehen tuli lähteä Moinajärvelle pitämään kruununkatselimista uudistalolla, oli silloin aina Jooseppi veneineen vastassa Alpaslahden rannalla, johon rantamailta tuleva polku päättyi. Viime kesänä oli viimeinen katselmus pidetty, ja siinä oli käynyt selville, että talo oli kaikin puolin siinä kunnossa, että siitä voi täyden veron maksaa ja että talon voi perinnöksi lunastaa.

Siitä he nyt puhelevat, ja hyviä uutisia on nimismiehellä Joosepille annettavana. Tyytyväisenä ja hyvillään kuuntelee Jooseppi nimismiehen puhetta. Hänen toivonsa alkaa siis nyt vihdoinkin täyttyä hänen saadessaan talonsa perintötaloksi. Siihen hän on pyrkinyt ja sitä varten työtä tehnyt koko elämänsä ajan. Monta kymmentä vuotta on kulunut, ennenkuin lyömättömään kiveliöön on talo tullut. Sitkeästi on siinä Jooseppi työtä tehnyt ja toivonut. Joko sitten nyt nuoruuden toivo alkaisi toteutua? Ei ole köyhän miehen helppo elää kaukana kiveliössä, johon ei mikään tie vie. Ei sinne synny talo touhulla ja suupieksämällä. Sitkeää, äänetöntä työtä siihen tarvitaan.

Ja kun Jooseppi nyt palauttaa muistiinsa menneet vuosikymmenet, tuntuvat ne kuluneen kuin virranjuoksu. Nuorena, vastanaineena miehenä hän rupesi Moinajärven rannalle kruunun asukkaaksi ja talon oli nyt siihen korkean Romakkaniemen juurelle tehnyt.

Mutta miehen näköinen onkin vielä Jooseppi. Kun hän siinä istuu nimismiehen virkapöydän päässä, näyttävät hartiat pöydän levyisiltä. Leveät, vankat kämmenet hyväilevät harmajaa partaa, ja sinisistä silmistä loistaa melkein lapsellinen ilo. Hän onkin ollut nuorena komea mies ja voimastaan kuuluisa, vankin isävainajansa kuudesta pojasta. Mutta nyt on jo paras voima kulunut kiviä vääntäessä ja vartalon notkeus kangistunut niityn raivauksessa. Mutta helpompien päivien ja huolettoman elämän toivo virkistää nyt häntä, ja vähä väliä ilmestyy hänen kasvoilleen päiväpaisteinen hymy.

"Joko häntä sitten saanee vähän huolettomammat päivät?" arvelee hän vielä vakuudeksi.

"Jo sinä nyt tarvitsetkin. Vanhaksi alat jo tulla ja koko ikäsi olet raatanut kuin karhu. Ei sinne vain joka mies olisi taloa tehnyt. Eipä ole muihin Moinajärven niemiin asukasta tullut, vaikka maita olisi…"

"Eipä taida tämä nykyinen polvi… se ei luota maatyöhön, vaan pyrkii rahallisiin ansioihin."

"Kuinka ne sinun poikasi…?"

"Samanlaisia ovat kuin muutkin nuoret miehet. Puulaakin töissä kulkevat kesät, talvet. Eikä näytä olevan apua sanomisesta."

"Jaa, jaa… siinä se on…"

"Ahtaallehan se ottaa elämän joskus kiveliön asukkaalla, niinkuin minullakin. Kun joutuu tiettömien korpien taakse kauas ihmisten ilmoilta, ottaa joskus lujalle. On siinä ollut monta mustaa päivää minullakin, kun lapset olivat pieniä…"

"Sen ymmärrän…"

"Vallesmanni sen ymmärtää ja on nähnyt siksi monta kertaa meidänkin elämämme…"

"Paljon kurjempia paikkoja on tässä pitäjässä muita. Romakkaniemi on parhaiten hoidettu kruunun uudistalo koko pitäjässä…"

Jooseppi hymähti nimismiehen kiitoksesta.

"Jos pojat olisivat alkaneet tehdä työtä siinä, niinkuin uskoin, kun vielä olivat pieniä, niin pian me olisimme siitä tehneet hyvän talon. Paljon olisi vielä korpia ja lihavia ojanvarsia, joihin saisi niittyä… Mutta ei käy enää minultakaan työnteko niinkuin ennen… Mutta jos nyt käy niinkuin vallesmanni sanoo…"

"Ettäkö perintötaloksi…?"

"Niinpä vain."

"No varmaa se on… Perintökirja on jo minun takanani…"

Jooseppi hämmästyi sanattomaksi. Tuo vallesmanni oli aina pitänyt hänen puoltaan. Hän tuli niin hyvilleen, että teki mieli mennä vallesmannia kaulasta kiittämään.

Hetken mietittyään arveli Jooseppi: — Se ei olekaan enää kruunu isäntänä sitten.

Se lause lähti sydämen pohjasta, jossa vuosikymmeniä oli vartonut ilmoille päästäkseen ja nyt pääsi ja helpotti niin, että Joosepista tuntui kuin olisi äkkiä nuortunut.

"No enpä minä olisi uskonut!"

Hän naureskeli, ja silmissä loisti lapsen ilo.

"Kyllä minä vielä kaikki vallesmannin hyvät työt muistan… jahka tästä pääsen omaksi isännäksi ja saan velat maksetuksi."

Nimismies selaili papereitaan.

"Täällä ne ovat Romakkaniemen uudistalon paperit kaikki… tässä on se ensimmäinen päätös, jossa tila päätettiin perustettavaksi… täällä ovat sitten katselmuspöytäkirjat ynnä muut… ja kiinnekirja täällä lukon takana."

Nimismies otti avainkimpun taskustaan ja sanoi:

"Saat katsella itsekin."

Hän veti esiin pöytälaatikosta paperiarkin.

"Tässä se on. Jooseppi Pekanpoika Honkasaajo eli Romakkaniemi…"

Jooseppi nousi katsomaan ja näki, että siinä oli hänen nimensä ja senaatin sinetti ja koreita nimiä.

"Vai tuo se nyt on. Eipä ole kovinkaan iso."

Nimismies hymähti.

"Ei se iso ole, mutta iso on sillä merkitys."

"Joo. Monta palavaa on tuon paperin takia tehty. Tiennevätkö herrat, kuinka lujassa se on ollut?"

"Tuskinpa sitä ajattelevat — eivätkä he yleensä ajattele semmoisia."

"Ei kummakaan. Helpolla kun aina ovat."

Nimismies katseli ulos ja väliin Jooseppia, joka siinä hyvillä mielin puheli. Olisi ollut sanottava vielä Joosepille yksi asia, mutta ei hennonnut häiritä hänen hyvää mieltään. Saattaapa sen sanoa toistekin, ajatteli hän.

Mutta Jooseppi ei huomannut, että nimismies istui omissa mietteissään ja ikäänkuin säälien katseli häntä. Hän vain hyvillä mielin jaaritteli.

"No nyt minä saan asua kuin kotonani ainakin", tuumaili hän. "Eikä taida enää vallesmannikaan käydä katselmuksia pitämässä?"

"Ei käy enää. Nyt saat tästä puolin itse purkaa ja rakentaa ja raivata niittyä ja tehdä peltoa."

Yhä paremmalle tuulelle Jooseppi tuli sitä mukaa kuin ehti asiaa mielessään hautoa. Romakkaniemen uudistalossa oli hyvää metsää, jota Jooseppi oli hoitanut kuin silmäteräänsä, toivoen sitten saavansa sen myydä, kun talo lunastettaisiin perintötilaksi. Hän oli rakennuksiinkin käyttänyt huonompaa metsää ja säästänyt parhaat männiköt. Sitä säästömetsää vastaan hän oli tukkiyhtiöltä ottanut lainaa, jotta pikemmin saisi talonsa valmiiseen kuntoon. Sen tiesi nimismieskin, mutta tiesi myöskin erään toisen asian, joka koski Romakkaniemen metsää, mutta jota ei nyt tahtonut Joosepille sanoa.

Mutta Jooseppi jutteli:

"Ja niin minä olen päättänyt — ja semmoinen on Leenankin mieli — ettei myydä kuin sen verran, että puulaakin velka saadaan maksetuksi. Loppu kasvakoon, kun ei ole muuta välttämätöntä tarvetta."

"Niin vainkin", sanoi nimismies hajamielisesti. "Kuinka Leena nyt voi?"

Jooseppi muuttui vakavaksi.

"Ei sen Leenan asiat ole oikein hyvin. Kun nuorin poika hukkui, niin siitä asti on näin kevätaikoina tinkinyt höperöimään. Ja uskon asioita sotkee joukkoon. Ei näy kirjastakaan saavan apua. öisin pelkää kuolevansa… ja muuten murehtii kaikista asioista. Mutta kyllä minä luulen, että kun kuulee, että jo on meillä kiinteet taloon, niin ilostuu ja ehkä alkaa parata."

"Joo, joo."

Nimismies näytti miettivän jotakin muuta.

"Taitaa olla Joosepilla hyvääkin metsää?" hän sitten kysyi.

"On sitä siihen säästämällä vähin karttunut, kun parhaat puut olen jättänyt kaatamatta. Ja onhan nähnyt vallesmannikin, että pirtin hirretkin ovat aivan honkaa ja vikanaista aihkia…"

"Joo, niinpä vain."

Mutta sitten näytti nimismies muistavan jotakin tähdellisempää.

"En ollut muistaakaan… en ollut muistaakaan", puheli hän ja rupesi selailemaan papereitaan.

Jooseppi alkoi jo epäillä, että eihän vain liene siellä joku paha paperi hänelle, mutta kun muisti, ettei ollut muita velkoja kuin puulaakiin, niin rauhoittui.

"Sinne päin pitäjää tulee nyt ensi kesänä maanmittaritöitä. Kruununmaat tulevat kaikki mitattaviksi, kaikki kiveliötkin siellä Moinajärvenkin ympäristöllä…"

"Soo, soo…"

"Joo. Sinne tulee hyvää ansiota, sillä maanmittarit tarvitsevat rivakoita, sitkeitä miehiä työhönsä. Saisit siellä jo ilmoitella nuorille miehille… omille pojillesikin. Ja työtä riittää koko ensi kesän ja ehkä vielä tulevankin."

"No jopa kuulen! Milloinkahan alkavat?"

"Hyvin luultavaa, että työ alkaa heti järven auettua."

Jooseppi näkyi miettivän.

"Vaan on siinä mittaamista ja hakkaamista ennenkuin on Moinakiveliökin linjoitettu. Paljonkohan maksavat palkkaa… jos tulisi asiasta puhetta…"

"Hyvät palkat… sen minä voin vakuuttaa, mutta raskasta onkin työ."

Nuorempana oli Jooseppikin kerran kaksi ollut maanmittarin työssä.

"No on se… ei se nyt juuri työtä ole", arveli hän.

Hetken kuluttua jatkoi nimismies mietteitään.

"Ja siinä teidän talossanne sopii maanmittarien asua, kun työt suurimmaksi osaksi tulevat Moinajärven ympäristölle. Siinähän on teillä huoneita juuri kyllä, ja aina siinä rahaäyrin saatte vaivastanne tekin."

"No jos tyytynevät… On siihen jonkun kerran metsäherrakin yöksi jäänyt ja vallesmannikin, he, he…"

"Oojaa… Saavat kiittää, kun pääsevät erämaassa semmoiseen siistiin paikkaan, sen minä takaan."

"No, saattelee siinä jo ruokaansa syödä!" kehahti Jooseppikin, nimismiehen kiitoksesta yltyneenä.

* * * * *

Kotiaan päin, Moinajärven rannalle, johon kirkonkylästä on alun kuudetta penikulmaa, hiihtelee Jooseppi, Romakkaniemen isäntä. Keveästi hiihtää vielä vanha, vaivaantunut mies, ja tanakasti jalka liikkuu, käsi sauvaa työntää.

Puoliyön aikaan on Jooseppi noussut suksilleen ja oikaissut suoraan kirkonkylästä asumatonta takalistoa kohden. Saatuaan pienet ostoksensa sullotuksi laukkuunsa ja nimismiestä puhuteltuaan hän on hyvillä mielin lähtenyt taipaleelle. Lyhyt on jo Pohjolan keväinen yö. Taivaan talvinen pimeä on tiessään, ja illan ja aamun vinkat jo iskevät silmää toisilleen. Ei yö enää yöltä tunnu, vaikka hämy vielä metsillä öitänsä viettää.

Talollisten rajalinjoja noudattaen Jooseppi hiihtelee hankea pitkin, jonka yökylmä on kovettanut suksenkantavaksi. Ensimmäisen vastaleen päälle kun on työntänyt, helpponee kulku, ja loivassa myötäleessä luistavat sukset kuin olisi rasvaa alla. Hämyn vuoksi ei vielä erota muuta kuin metsän puut ja talvisen taivaan… Jooseppi vaipuu omiin ajatuksiinsa. Tie on tuttu, ennen moneen kertaan hiihdetty; tuttuja ovat myös maat ja vaarat, eikä öinen hämy hidastuta hänen hiihtoaan. Mutta Jooseppi ei muista näin hauskoissa mietteissä ennen hiihtäneensä. Oli ollut joitakuita retkiä, jotka varsinkin olivat mieleen painuneet. Silloinkin kun talviyönä joutui kirkonkylään lääkärin neuvoja kysymään, kun nuorin lapsi syntyi… Ja monena pitkänä vuotena, jona leipä jouluksi loppui ja avuton väkensä täytyi turvatta kotia jättää…

Mutta ne olivat jo ohi ne vuodet, ja sitkeän työn hedelmä alkoi kypsyä. Täysiä olivat jo lapset ja terveitä… nuorin, vaivainen, hukkui… Ollapa Leenakin vielä terve… niinkuin nuorena naimisiin mennessä! Talo nyt valmiina, omana! Perintökirja, keisarin käskystä annettu, valmiina! Ei muuta enää kuin kirjoihin vain merkitään, että Romakkaniemen perintötalo nro 12 Viojärven kylässä. Niin sanoi vallesmanni, paras herra maan päällä…

Jooseppia nauratti ajatellessa, kuinka hyvä vanha vallesmanni oli ollut. Neuvonut oli ja kehoittanut, että "tee sinä se ja se, niin pian olet oma isäntäsi…"

Jos sattuisi nyt metsälle hyvä hinta, niin pian saisi jonkun verran päälle puulaakin velasta, että kykenisi palkkaamaan niityn raivaajia.

Yö alkoi valkenemistaan valjeta, raitis keväinen yö muuttui kirkassilmäiseksi aamuksi. Kun Jooseppi metsän peitosta päästi suksensa myötälettä alas jyrkkärantaiselle metsäjärvelle, hohti jo idän taivaanrannalla hopeista vinkkaa, varhaisen aamun tuloa ennustaen. Häntä auttoi myötäleen antama vauhti järven poikki, ja toiselta rannalta alkoi kohota laaja metsäinen kukkula, jonka poikki oli hakattu kruunun rajalinja…

Jooseppi suuntasi nyt hiihtoaan pohjoista kohden, kun tiesi siellä olevan tasaisempia maita ja siten pikemmin ehtivänsä Ruokojärvelle, jonka rannalla oli uudistalo. Sinne aikoi ehtiä ennenkuin päivä alkaisi lämmittää ja huove pudottaa. Siinä keskipäivän ajan levähtäisi.

Niin hän oli tehnyt tullessaan, ja talossa oli käsketty käydä palatessakin.

Hyvillä mielin Jooseppi mietiskeli:

— Taitaa sillä olla Ruokojärven Juhanilla omat hommansa… niinpäin olen ollut ymmärtävinäni. Kumpaa tytärtä tuumannee, Liinuako vai Kreetaa? Sinne meille on hiihtänyt tässä joulun pyhinäkin, ja mitäpä varten minua olisi tarvinnut niin hyvitellä ja käskeä käymään, kun muut jo ennen ehtivät? Ja jos oikein sanon, niin enpä parempaa vävyä haluakaan. Työtyrimpi on kuin minun poikani ja käsistään tekevä. Uutta navettaa nytkin oli salvamassa, ja nurkka näkyi nousseen suoraan kuin jouhimänty ja salvos oli tiivis ja siisti. Talon mies on ja maatyöntekijä. Sellaiset ne kiveliön miehiä ovatkin… ja säästäväinen…

— Ja hätäkös nyt on! Jos tahtonee Juhani, niin tulkoon milloin tahtoo meille ja käykööt vihille. Kumpaako miettinee, Liinuako vai Kreetaa… Olisi hauskaakin saada vereksiä voimia taloon, kun omat pojat huippivat kesäkaudet tukkitöissä ja talvet omissa hommissaan ja itselleen keräävät. Sopiipa siihen nyt tullakin… perintötalo, josta työnteolla tulee vielä vankka talo, joka elättää väkensä reimasti. Mitä sanonevatkaan Ruokojärvessä, kun kuulevat, että jo on perintökirja annettu!

Jo oli Jooseppi miettiessään lykkinyt lylyään pitkin kruunun rajalinjaa niin kauas, että alkoi näkyä korkean Viovaaran huippu oikealta. Hän hiihteli nyt Viovaaraa kohden, aikoen sen etelänpuolisen paljukan kautta pyrkiä yli.

Kun hän ehti vaaran kylkeen ja nousi päällemmäksi, läikähti kultaista aamuauringon valoa häntä vastaan, ja koko siintävä, kaukainen avaruus leimahti kuin kirkkaaseen liekkiin. Valoa tulvi tulvimalla asumattoman kiveliön hiljaa herääviin keväisiin metsiin. Hän näki auringon kohoavan kahden suuren lumilakisen kukkulan välistä kirkkaankellertävänä ja valojen kultaavan valkopää-huippuja.

Kun hän ehti paljukan laelle, mistä emävaaran korkein huippu alkoi kohota, levisi hänen nähtäväkseen suuri ja ihana jättiläiserämaa. Niin kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät lumiset vaarain laet kuin kullatut kuvut aamukirkkaan auringon huikaisevassa valossa. Alempana vaarain kupeilla pohotti vielä varjossa olevia metsiä, joiden latvoihin vain päivän säteet osuivat. Näkyi järviä, luikerteli valkoisena, polveilevana juovana metsäjoki, joka toisesta järvestä lähtien kierteli vaarojen juuritse ja koskena kohisi alempana olevaan järveen. Mutta Viovaaran alta sopi jo näkymään rasian muotoinen Ruokojärvi ja pienoinen talo sen korkealta rannalta. Se oli ainoa talo tässä kiveliössä, ja siihen päästyään oli Jooseppi hiihtänyt puoli matkaa.

Nyt hän saattoi jo nähdä kauemmaskin pohjoiseen, jossa päin vaarat näyttivät korkeammilta. Penikulmia laajana pohotti sieltä Moinakiveliö, ääretön erämaa, jonka keskeltä kohosi muita korkeampi kukkula, Moinatunturi.

Sen tunturin takana oli Moinajärvi, jonka rannalla Romakkaniemen talo oli.

Jooseppi korjaili varpaallista, laski laukun hangelle ja aikoi siinä panna piippuunsa. Paljukalle sopivat jo päivän säteet lämmittämään, eikä hänellä enää ollut Ruokojärvelle kuin pieni huraus vain, myötämaata järvelle asti.

Suuri on Jumalan luonto, ja suurin on kevät, joka ajaa pimeyden pois! Voi sentään kuinka oli maailmaa pitkälti ja kaunista… oli somia järviä, joiden rannoilla huurteiset lepät kimaltelivat ja sulivat paljaiksi sitä mukaa kuin päivä ehti lämmittää.

Jooseppi tunsi lapsen iloa mielessään. Ja vaikka hän oli hiihtänyt nopeammin kuin ennen, ei hän tuntenut vielä minkäänlaista väsymystä. Oliko sitten hänen hyvä mielensä vaiko keväthangen liukas keli hänen voimiaan lisäämässä? Ollapa, että hän vielä olisi nuori… ollapa sillä iällä, kun yöpyi Moinajärven rannalle ja näki sen unen! Hän työntäisi vieläkin, kiertäisi koko Ruokojärven ja hiihtäisi suoraa Moinakiveliötä kohden… ja vielä ehtisi kotia ennenkuin huove alkaisi punottaa.

Mutta ei ole enää uskallusta yksin niin pitkälle taipaleelle painua… jos päivempänä aurinko alkaisi hyvinkin hankea pehmittää.

Tuli ajatelleeksi tuota Ruokojärven väkeäkin. Yksiin aikoihin he olivat Heikin, Ruokojärven isännän, kanssa taloa tänne kiveliöön alkaneet hommata. Mutta ei ollut Heikistä kiveliöön eläjäksi. Liian hoikka oli varsi, pehmeä käsi ja kuinka lie ollut tervekään. Kituvaa oli elämä aina ollut, ja hätä ja puute ainainen… Ei ollut saanut Heikki parka isoja toimeen, ja jollei olisi ollut vaimon perintöä, niin tuskin olisi takkaansa tulta koskaan sytyttänyt. Järven rannoilta otti heinän kuin läjästä kolmelle lehmälleen, mutta sen isommaksi ei ollut taloa saanut.

Ei ollut oikein maahenkeä, arveli Jooseppi. Laiskaksi ei voinut Heikkiä sanoa. Käsistään teki talvikaudet rekiä ja risloja, keväiset pitkät päivät naputteli veneitä ja niitä rantalaisille myi… Ja hyvänhän sai hinnan, kun rantamailla ei ollut semmoista reki- eikä veneseppää. Mutta kun jauhotavara oli aina ostossa, jäivät sinne komeat rahat, eikä taloon mitään uudistusta liiennyt. Peltoakaan ei ollut kuin neljäsosa mitä Romakkaniemessä, ja sekin huonosti viljeltyä. Jooseppi tiesi, että Heikille oli jo monet kerrat annettu muistutuksia, että ellei alkaisi paremmin taloa asua, niin… Nimismies oli Joosepille niin sanonut.

Tyhjin käsin oli hänkin, Jooseppi, aloittanut. Eipä ollut paljoa muuta kuin puhtaat kämmenet ja kirves, kun Romakkaniemeen maihin nousi ja kalamiesten saunassa ensi vuoden asui, talvenkin…

Mutta ei käynyt Heikkiä yksin syyttäminen, vaikka toimettomaksi Jooseppi hänet arveli. Kovaa olivat kokeneet. Lapsistakin oli ollut murhetta. Tyttäristä varsinkin. Joutuivat rantamaille palvelukseen, siitä menivät ompelijan oppiin — ja köyhäinhoidossa ovat nyt molemmat… äpärälapsia viis' kuus' kummallakin… kuinka käynee nuorimmallekaan, Marille, joka on pappilaan piiaksi mennyt..

Jooseppi alkoi köyttää laukkua selkäänsä, piipun vielä savutessa hampaissa. Silmäili sinne päin, josta oli tullut, ja täältä korkealta Viovaaran paljukalta näki jylhän kukkulaisen erämaan välkkyvän, — nousevan auringon valossa. Sieltä siinsi Jyppyrä, jonka korkeinta huippua peitti sakea männikkö ja jonka hän oli sivuuttanut, tännempää pohotti Ehovaaran valkoinen laki, jonka huippu oli alaston ja sileä. Ei rantamaillekaan päin silmä nähnyt asuttuja tienoita.

Hän kopisti piipusta tuhat, pisti sen taskuunsa ja lykkäsi hiljaiseen vauhtiin, jyrkimpiä rinteitä vältellen. Viovaaran kylki oli harvaa männikköä, niin että hän, kun viistoon ohjaili, helposti saattoi välttää puut ja kiertää louhikot.

Ruokojärven talo näkyi jo aivan selvästi. Ei punaiseksi maalattua pilkkua koko talossa, ja rempallaan muutkin paikat!

Kuuluisi Juhani alkavan taloa korjata, mutta kun kruunu hakkaa metsän, niin… mitäpä siihen sitten enää asumaan, metsättömään taloon…

Siinä alkoi myötäle jyrketä, ja suksien vauhti eneni sitä mukaa. Joosepin täytyi sauvoillaan hiljentää vauhtia, ja sittenkin kiskoi aamukylmä ja vinkeä meno vedet silmiin. Mutta kun metsä loppui, päästi hän suksensa täyteen vauhtiin ja viillätti nyt kuin lentävä metso järveen kallistuvaa myötälettä pitkin, niin että laukun kieli selän takana leijaili.

Puolijärveen auttoi myötäleen antama vauhti, ja siitä Jooseppi oikaisi taloa kohden, lykkäsi lujasti järven törmälle ja oli pian vainioiden takana, josta ei näkynyt muuta kuin seipäitten kärkiä kinoksen alta. Valveilla oltiin jo, koska savu nousi sekä navetan että pirtin piipuista. Pihalle oli sillä välin nostettu sahajalat, joiden päällä köllötti siroja, oksattomia petäjiä.

— Veneen lautojapa täällä miehet sahailevat, — arveli hän ja alkoi asettaa suksiansa seinää vasten. Silloin juuri pyörähti Juhani pihalle aamuvirkkuna ja avopäin.

"Terveisiä rantamailta", tervehti Jooseppi.

Mutta Juhanilla tuntui olevan muita mietteitä, koska varsin riensi Joosepilta kysymään:

"Eipä tainnut olla minulle mitään?"

"On täällä muuan käärö, mikä lienee. Oinas-Jussi-Pekka sen matkaani toimitti."

"Ei huoli puhua pirtissä mitään", ehti Juhani varoittaa.

Jooseppi silmäili Juhania kysyvästi. Mitähän tuolla pojalla nyt olikaan mielessä? Eiköhän vain ollut jotakin?

Juhani oli komea, nuori mies; pitkä ja solakka vartalo oli isän perintöä. Kasvot olivat punakat ja silmät siniset, mutta niiden ilme oli kalsea ja kylmä. Partaa ei ollut vielä vähääkään. Jooseppi ojensi povitaskustaan Juhanille tulevan käärön.

"Tämä se on .. En huolinut sitä laukkuun panna, kun Jussi-Pekka varoitteli sitä tarkoin säilyttämään", sanoi hän.

"Ei huoli puhua mitään pirtissä", muistutti vielä Juhani.

Ruokojärvessä olikin jo Joosepin tuloa varrottu, kun emännälläkin oli monta asiaa Joosepin matkassa.

Ja hyvänä vieraana hänet vastaanotettiin, ja uudet aamukahvit pani emäntä tulelle sillä välin kun Jooseppi laukustaan kaivoi taloon tulevia ostoksia.

Isäntä Heikki ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, vaan vetäessään kenkiä jalkaansa kysyi:

"Kävitkö vallesmannin puheilla?"

"Kävin."

Ja Joosepin kasvot taas ilostuivat.

"Hyvää taisi kuulua…?"

"No eipä pahaakaan. Hyvä herra se on vallesmanni…"

"Kuuluu olleen jo lehdessäkin, että Romakkaniemeen on perintökirja annettu…"

Jooseppi hätkähti.

"Vai on ollut lehdissä! Kukapa sitä kertoi?"

"Toissa yönä tässä kävivät rantalaiset, Mäkirovan Heikki ja Jorkun Kalle, niin kertoivat lehdessä nähneensä. Tuli puheeksi, kun kuulivat, että olit hiihtänyt tästä Viovaaran kautta vallesmannin puheille."

"Niinpä ovat nyt asiat", sanoi Jooseppi siihen vain ja alkoi hommata piippuunsa. Hän koetti salata iloaan, mutta Ruokojärven mies näki kyllä, että Joosepin suu oli hymyssä. Ja Joosepista taas näytti niinkuin Heikin silmäin ilmeessä olisi kateutta.

"Hyvä taisi olla hanki?" kysyi Heikki hetken kuluttua.

"Mikäpä ollessa… ei vielä liiaksi kovettunutkaan. Puolenyön aikaan lähdin…"

Mutta kamariin toimitti emäntä Joosepin, kahvitti ja levähtämään käski panna siksi aikaa kun hän aterian valmistaisi. Väsymys alkoikin jo Jooseppia vaivana sitä enemmän, kuta korkeammalle päivä kiipesi ja alkoi lämmittää.

"Huove siitä tulee… ei nyt suksi luista", arveli hän.

"Kuumempi tulee päivä kuin eilen", ennusteli emäntäkin. "Panepa tuohon nyt pitkäksesi, niin minä tässä navettatöiden välissä toimitan lihakeiton."

Emäntä oli jo ehtinyt sokerissa ottaa muutaman tipan hokmannia, jota Jooseppi oli hänelle apteekista tuonut.

"Jopa lakkasivat madot mouruamasta, kun roppeja sain", lisäsi hän ja meni toimiinsa.

Jooseppi heittäysi pitkäkseen, ja raukaisevan häntä tuntuikin. Mutta ennenkuin ennätti nukkua, avasi Juhani hiljaa oven ja tuli kamariin.

"Tulee lämmin päivä", arveli hän.

"Niin tuntuu tekevän."

Juhani istui miettiväisenä ja näytti tahtovan jotakin sanoa.

"Jos pääsiäisen pyhinä hiihtäisin Romakkaniemeen", arveli hän vihdoin.

"Kun sattuisi suksikeliä silloin", sanoi siihen Jooseppi, silmät ummessa.

"Taitaa väsyttää", tuumasi Juhani.

"Kun pääsee lämpiämään, niin alkaa raukaista", myönsi Jooseppi.

"Jos viette terveisiä tyttärillenne", pyysi Juhani ja näytti, että olisi muutakin sanomista, mutta ei sanonut.

"Keveätpä ne ovat kuljettaa", lupasi Jooseppi ja nukkui siihen.

2.

Kerran eräänä syysiltana hän oli metsästysretkellään yöpynyt suuren, seitsensaarisen Moinajärven rannalle, korkean niemen nenään sakeaan kuusikkoon. Yö oli ollut lauha, vaikka taivaankantta peittivät tähdet. Tuulen henki oli tyyntynyt, ja lämmin nuotio, jonka hän oli sytyttänyt kahden kiven väliin, raukaisi ja uuvutti.

Siihen hän oli nukkunut ja aamupuoleen nähnyt unta.

Oli tuntunut siltä kuin hän olisikin valveilla ja levähtäisi siinä nuotion lämpimässä. Äkkiä oli siihen viereen ilmaantunut outo mies ja puhunut:

"Yövyit tähän!… Olisit noussut vähän matkaa vielä, niemen juurelle päin, niin olisit nähnyt sen paikan, johon saat talosi rakentaa. Siinä on hyvää, kivetöntä peltomaata, ja loitompana on lihavaa korpea ja korterantainen joki…"

"Elä nyt!" oli hän ollut sanovinaan. "Mistäs nuo tiedot sait… outo mies?"

Mutta outo ei ollut kuulevinaankaan hänen puheitaan, vaan jatkoi omiaan:

"Kun arvaisit oikealle paikalle talosi tehdä… Minä tietäisin, mutta on kielletty sanomasta… enkä muuta puhu…"

Ja siihen sanaan oli outo kadonnut järvelle päin…

— Mikä lie ollut miehiään, niin kumma kiilto silmissä ja käynti kuulumaton kuin varjolla, — oli hän miettivinään. Sitten hän muka nousi, heitti pari honganpölkkyä lisää nuotioon ja lähti niemen juurelle päin kävelemään, kirves kainalossa. Oli kirkas, kuulakka keskipäivä juhannuksen jälkeen. Äskeinen kuusikko loppui ja männikkö tuli sijaan. Niemen rannoilta päin alkoi kuulua kellojen kalkatusta, ikäänkuin siellä olisi karjaa laitumella. Mitä ihmettä? Oliko täällä joku asukas? Ei suinkaan. Ei yhtään ihmisasuntoa pitänyt vielä olla Moinajärven rannalla. Mutta karjan kellot kuuluivat yhä tarkemmin, kuta juuremmaksi nientä hän käveli.

— Mutta jopa on kummaa… jopa on kummaa, — hän mietti. — Kuka on tänne asumaan tullut ja karjankin jo hankkinut…

Ja kun hän vielä tuokion käveli, ilmestyi hänen eteensä aita ja sievä vainio sen toisella puolen. Oras oli jo pitkänä ja välkkyi siinä päiväpaisteessa kuin vihreä samettikenttä… Ja talo näkyi siinä korkeammalla: aivan uusi pirttirakennus, navetta alempana, aitta järvelle päin… ja kai heinälatoja ja muita huoneita…

Ja yhä hän oli olevinaan valveilla. — Mitä kummaa tämä on? — oli hän yhä miettivinään, sitten nousevinaan aidan yli, ja kun huomasi pientaretta pitkin vievän polun, lähti sitä pitkin taloon nousemaan. Pihalle paistoi päivä niin kuumasti, että melkein tuntui polttavan. Janokin oli. Ei vain yhtään ihmistä näkynyt, ja navetan ovi oli auki. Hän meni pirttiin, jonka keltaiseksi maalatulle lattialle oli ripoiteltu haavanlehtiä. Ketään ei näkynyt. Hän koetti istua penkille, joka täytti koko sivuseinän. Mutta kun hän istahti, romahti penkki poikki ja koko sivuseinä kaatui. Hän siunaili hädissään ja läksi juoksemaan järvelle päin, niemen nenää kohden… Mutta silloin hän näki, että Moinavaarasta suoraan aukeni kuin tulinen tie, joka räiskien tuli yli korkeimman laen, jatkui yhtä tulisena poikki leveän järven ja näytti taloa kohden tulevan. Ja yhä tulisemmaksi ja kuumemmaksi kävi… hänenkin kasvojaan jo poltteli…

"Herra Jumala!" huusi hän ja silloin vasta heräsi, heräsi siihen, että nuotio oli syttynyt suureen loimoon ja poltteli hänen kasvojaan.

Silloin alkoi aamu sarastaa.

Mutta hän jäi siihen paikalleen istumaan eikä heti päässyt selville, oliko tämä unta vai totta. Niin vilkkaassa unessa oli hän ollut.

Kun hän nyt sitä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua mieleensä palautti, muisti hän tuon unensa yhtä tarkoin, pienimpiin seikkoihin asti.

Siitä kun oli oikein hereille päässyt, oli lähtenyt nousemaan niemeen päin… ja silloin teki päätöksensä, että siihen rupeisi kruunulle torppariksi.

Samana syksynä hän jo toi Leenan ja lapsenkin ja asettui asumaan rantalaisten kalasaunaan, jossa kalamiehet kesäisin oleskelivat, kun pyydystivät Moinajärven lihavia asujamia. Siinä meni se talvi, ja toisena hän oli jo oman katon alla.

Näitä Jooseppi mietiskeli, kun Ruokojärven uudistalosta nousi harjulle ja lähti läpi lyömättömien metsien kotiaan päin hiihtämään. Mikä sen nyt oli tuon unen mieleen johdattanut? Ei ollut sitä muistanut kymmeniin vuosiin, vaikka ensi aikoina Leenan kanssa usein siitä puheli. Eikä ollut muuta kertaa sillä lailla unessa mitään ilmoitettu eikä neuvottu. Pahana enteenä oli Leena pitänyt sitä suoraa linjaa, joka tulisena kulki Moinavaaran jyrkimmän laen yli ja näytti Romakkaniemeä lähestyvän…

Lienee ennustanut, että tulee Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi — niinkuin kuuluu tulevankin jo tänä kesänä.

Jooseppi oli kiivennyt Hirviharjun laelle, mistä jo siinsi suuren, seitsensaarisen Moinajärven lahtia ja niemien neniä, ja jylhänä, armottomana jättiläisenä kohosi Moinatunturin kupera laki penikulmia laajasta alustastaan.

Aamu oli kirkas ja kylmä niinkuin eilinenkin aamu, jolloin hän saapui Ruokojärvelle, ja kylmää riittäisi vielä niin kauan, että ehtisi kotia ennenkuin huove rupeisi pudottamaan. Jooseppi jouduttikin hiihtoaan: alkoi jo olla kiire kotitöihin. Vaimoväet siellä yksin taloa pitivät ja olivat kai jo pitkästyneetkin. Ei ollut Jooseppi näin kauan aikonut viipyäkään, mutta kun päivisin täytyi rokulia pitää huoveen takia, ei ehtinytkään takaisin niin pian kuin oli arvellut.

— Vaan jos nyt kuluikin jokunen päivää liiempaa, niin hyviä kuultiin uutisia, — mietiskeli hän ja oikaisi nyt hiihtoaan sakean korven poikki suoraan sitä ilmaa kohden, jossa tiesi Romakkaniemen olevan, mutta jota ei korkean Susisaaren vuoksi vielä näkynyt.

Ja kun korpi aukeni ja puuttomia ahoja tuli vastaan, tuumi Jooseppi:

— Vielä pitää pari heinälatoa salvaa tässä kevään korvalla Sammaljoen niitylle… eikä ole hätää ehtiäkään… syksyllä jo on hirret paikalle ajettu. Ollapa, että pojat olisivat kotona… vaan ne eivät… Sinne pyrkivät tukkitöihin ja porometsiin. Ja menkööt… mutta eivät ne minun talossani isännöitse. Pari pellon ojaa koko kuluneena syksynä saivat kaivetuksi, kaksi vankkaa miestä…

Ja kun hän oli laskeutunut Hirviharjulta maahan pistävän lahden pohjukkaan, mietti hän:

— Eiköhän olisi ollut Ruokojärven miehelläkin muuta työtä kuin veneen lautoja sahata! Kun ei kelvollista niittylatoa ole yhtään ainoaa — mutta talo on olevinaan…

— Olenpa kuullut, että Juhanissa olisi miestä talonkin työhön, mutta eivät kuulu olevan pojan ja isän välit nykyisinkään oikein hyvät… Poromiehenä Juhani oleilee, ja jos lienee perää, mitä raitio Juuso, Meltas-paliskunnan mies, sanoi, niin pojalla on pankissa jo kelpo summa, josta isä ei kuulu mitään tietävän…

— Kumpaako sitten aikonee, Liinua vai Kreetaa — en tuota kysynyt — enkä tahtonutkaan kysyä. Mutta työtätekeviä ovat molemmat ja muutenkin… Ja olisipa se kelpo vävy tervetullut… semmoinen säästäväinen mies. Jo oli Jooseppi hiihtänyt ulos lahden pohjukasta ja saapunut järven ulapalle, jossa kiva hanki tinki suksea lipeämään. Yli vaarain lakien heloitti jo aurinko, ja sen kilo alkoi lämmittää. Suuren järven pinta kimalteli ja välkkyi kirkkaassa valossa, niin että silmiä huikaisi. Korkearantaista ja louhikkorintaista Susisaarta kohden Jooseppi lykkeli, ja kun sen ohi kerran ehtisi, alkaisi Romakkaniemi näkyä. Tästä Susisaaren kuvetta pitkin ei ollut kulkutietä koskaan muulloin kuin keväthankien ja syyskuivien aikana, jolloin Hirviharjun kautta oikaistiin Ruokojärvelle ja siitä taas rantamaille, kirkonkylään. Kesäisin pääsi maisia maita kulkien ja järvien lahtia kiertäen polkua pitkin Ruokojärvelle, mutta venekulkua ei näiden kahden järven välissä ollut. Romakkaniemen kesäreittinä oli koskinen Lumijoki, joka Moinajärven eteläisimmästä lahdensopukasta puski kolkon kiveliön halki pienempien järvien kautta rantavesille. Se oli vaivaloinen kulkutie, eikä sitä Jooseppikaan käyttänyt kirkkotienään.

Mutta jo oli Jooseppi sivuuttanut louhikkorintaisen Susisaaren, ja kun hän ehti pohjoispäähän, alkoi Romakkaniemen nenä näkyä. Ensin näkyi korkea hiekkaranta, jonka rinnasta päivä jo oli lumen sulattanut, niin että kellertävä hiekka paistoi lumisen rantatörmän alta. Korkeammalta, niemen juurelta päin, näkyi jo talokin: uljas punaiseksi maalattu asuinrakennus, navetta latoineen, aittaa, tallia ja muita huoneita. Notkossa peltojen päässä kyyrötti sauna, jota ei ollut punattu. Talolta se näytti, näytti varsinkin täällä kiveliössä, jossa naapurit eivät voineet sitä häpeään saattaa.

— Romakkaniemen perintötalo Moinajärven rannalla, — hymähti Jooseppi, kun hyvillä mielin katseli kotoaan kohden, jota kirkkaan aamuauringon valo sopi valaisemaan. — Ei se nyt enää ole kruunun torppa eikä uudistalo, vaan se on perintötalo, jossa kruunu ei enää isännöitse…

Hyvältä tuntui Joosepin sydämessä ja mieli niin hauskalta, että itselleen täytyi hymytä. Mutta siinä olikin paras elämä kulunut, ja siihen hän oli ahkeruutensa ja voimansa uhrannut.

Jo näkyi savu nousevan vaaleana kirkasta taivasta kohden. Kuului kuin koirain haukuntaa ja väliin kuin poronkellon kalkatusta.

Mutta kun hän saapui lähemmäksi rantaa, näki hän Pontun, vanhan typihäntäisen porokoiransa, täyttä laukkaa kynsivän häntä vastaan pitkin kovaa järvihankea. Ponttu oli vainunnut isäntänsä tuloa ja tuntenut hänet jo jäälle. Ulisten ja hyppien Jooseppia vastaan se ilonsa ilmaisi, suu kummassa irvistyksessä.

"No no, no no, so, so, so", hyvitteli sitä Jooseppikin, otti kintaan kädestään ja antoi sen haistella paljasta kämmentä.

Noustessaan venevalkamasta törmälle hän huomasi heti vieraan poron saunan luona, pulkasta luppoja syödä nopostelemassa. Joku vieras kai oli taloon yöpynyt, mutta poromiehiä se ei ollut, sen tunsi Jooseppi poron valjaista ja koirasta, joka haukkua jäyskytti, pulkan kupeella ärhentäen.

Jooseppi hiihteli pihaan päin ja näki samalla toisen tyttärensä Liinun tulevan navetasta, sylissään korkea läjä pestyjä viilipyttyjä.

Liinu oli pitkän solakka, sinisilmäinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat kullankeltaiset ja kasvot loistivat. Hipiä oli hieno kuin silkki ja liikkeet notkeat ja virkut. Kauniiksi tytöksi häntä oli mainittu jo muuallakin, ja rippikouluajalla sanottiin lukkarin häneen rakastuneen.

Isänsä nähtyään hän seisahtui sylillisineen keskelle pihaa.

"Terveisiä", toivotti Jooseppi ja kysäisi sitten yhteen menoon:

"Kenen tuo poro on?"

"Kemppaiseksi sanoi itseään ja puulaakin asiaa kertoi teille olevan."

Jooseppi nosti suksensa tikapuita vasten porrasten edessä, sukaisi kerran partaansa ja lähti nousemaan portaille.

"Terveisiä laitettiin Ruokojärvestäkin — Juhaniltakin", muisti hän vielä sanoa.

"Ruokojärven kauttako te olette tullut?" kysäisi Liinu eikä ollut terveisistä millänsäkään.

"Sen kautta menin, sen kautta oikaisin takaisinkin."

Ja Pontun ja Liinun saattamana kävi Jooseppi sisälle.

Emäntä Leena oli koko ajan ollut vuoteen omana. Houraillutkin oli ja pelännyt Joosepille jotakin pahaa tapahtuvan. Ei ollut mikään lohdutus auttanut, kertoivat tyttäret. Sillä Kreetakin, vanhempi tytöistä, oli pirtissä ja istuen takan luona kuori perunoita lihakeittoon, jota oltiin Kemppaiselle valmistamassa. Nyt oli Leena vihoviimein päässyt nukkumaan eikä herännyt Joosepin tulostakaan.

Saatuaan laukun selästään ja pantuaan sen keskelle pöytää hän virkkoi:

"Kyllä tästä äitikin rupeaa paranemaan, jahka kuulee hyviä uutisia."

Kreeta, joka oli saanut perunat kuorituksi, virkkoi siihen:

"Tuo Kemppainen tässä jo puhui, että perintökirja on tälle talolle annettu."

Kreeta ei vivahtanutkaan sisareensa. Hän oli lyhempi ja tukevampi, mustatukkainen ja ruskeasilmäinen, vakavan näköinen, mutta muuten miellyttävä.

"Vai sanoi Kemppainen niin! Mistä hiidessä sen nyt jo koko maailma tietää?" virkkoi Jooseppi siihen.

Mutta tyttäret huomasivat, että isä tällä kertaa rantamailta palatessaan oli paljoa puheliaampi kuin ennen, ja käynnissäkin oli ikäänkuin ylpeämpää ryhtiä.

"Niin ovat nyt asiat. Sopisi nyt poikainkin elää talossa, joka perintönä kulkee isästä lapseen! Mutta mitä ovat tehneet talon työtä sitten kun miehiksi tulivat? Luetut ne päivät ovat. Ja siellä olkoot puulaakissa — minä tässä kyllä vielä toimittelen, mutta kun tulee kutsu minulle pois, niin kyllä minä teidän vaivanne ja työnne, tyttäret, muistan — jospa vaikka miehenkin tahtoisitte ottaa…"

Tytöt silmäsivät toisiaan. Tuolla tavalla ei isä koskaan ennen ollut puhunut. Mitä kaikella lie tarkoittanutkin!

Ja sillä aikaa kun Jooseppi meni talliin ja muutenkin isännän silmällä katseli, miten tytöt hänen poissa ollessaan olivat taloa hoitaneet, juttelivat sisaret keskenään.

"Terveiset oli Ruokojärven Juhani laittanut — sinulle", virkahti Liinu ikäänkuin hyvitelläkseen sisartaan, joka aamukauden oli ollut huonolla tuulella.

"Sinulle kai ne oli aiottu", tokaisi Kreeta. "En minä ole häntä vailla."

Mutta samassa tuli Kemppainen pirttiin. Hänelle oli vuode valmistettu kookkaaseen tupaan, johon porstuasta oli ovi oikealle. Tuvan päässä oli vielä kaksi sievää kamaria, pihanpuolinen Liinun nimessä ja metsänpuolinen Kreetan.

Kemppainen oli jo ikämies, joka oli puulaakin hommissa vanhentunut. Koko ikänsä metsiä hiihdellyt ja ajattajana ollut. Puulaaki oli hänet nyt Joosepin puheille lähettänyt kuulemaan, joko metsän kaupoista sovittaisiin. Haukotellen hän alkoi panna paulakenkiä jalkaansa, ja kuultuaan, että Jooseppi jo oli kotia saapunut, hän näytti virkistyvän.

Kreeta meni nyt lehmänhoitoon, ja Liinu jäi keittoa valmistamaan ja huoneita siistimään.

Kemppainen alkoi Joosepin kanssa puhella asioistaan. Puulaaki oli vielä tänä keväänä aikonut ehtiä hakkauttaa Romakkaniemen metsän ja uittaa tukit valtaväylään.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Jooseppi kuivasti Kemppaisen puheisiin. Hän tunsi nyt olevansa isäntä, hänkin.

"Mitäs helvettiä se on?" kivahti Kemppainen. "Kiittäkää, ettei puulaaki jo ennen ole alkanut teitä ahdistella… olisi käynyt teille niinkuin Särkirovan miehellekin, että myytiin koko talo."

"Eipäs nyt, mies, leveile… Ei tässä olla niin jäniksenpassilla liikkeellä. On niitä muitakin metsänostajia kuin teidän puulaakinne."

"Mutta omansa puulaaki tahtoo — se uskokaa!" rämisi Kemppainen.

"Omansa saapikin — puheen mukaan, mutta ei ennen. En minä anna paksun lumen aikana metsääni hakata — ja vie ne terveiset, jos tahdot…"

Kemppainen oli toivonut Joosepin heti suostuvan, ja niin olivat puulaakin isännätkin uskoneet. Ja semmoinen oli ollut puhe, kun rahaa Joosepille lainasivat, että heti kun talo perinnöksi saataisiin, puulaakin annettaisiin metsästä ottaa omansa. Kemppaista harmitti kovasti, ettei hän onnistunut asiallaan.

Kiivaasti hän veti kengät jalkaansa ja ärähti:

"Tämä maksaa teille vielä paljon. Pannaan velkakirjat uloshakuun!"

Hän alkoi kätystää ylleen rukkasiansa ja aikoi heti painua taipaleelle.

Jooseppi katseli tyynesti kiukkuisen miehen hommaa ja virkkoi sitten:

"No syö nyt ennenkuin taipaleelle lähdet!"

Kemppainen ei ollut kuulevinaankaan, virkahti vain, kun jo ovessa oli menossa:

"Kyllä täällä käy toinen mies asiasta puhumassa."

Ja niin hän työntyi ulos, valjasti ja lähti hankea pitkin viillättämään poikki järven Alpaslahtea kohden, josta kesäisin polku vei rantamaille päin. Jooseppi katseli sivuikkunasta hänen menoaan, ja tuntui kuin olisi joku salainen pelko ilmaantunut hänen sisimpäänsä. Äsken ei tuntenut, mutta nyt tuntui.

— Vaan saanhan minä vallesmannilta neuvoja, jos rupeavat hätyyttämään, — lohdutteli hän itseään.

Pääsiäisaamuna varhain ajaa hurautti Ruokojärven Juhani Romakkaniemen pihalle uljaalla porohärällään, niin että kello kilkatti kuin tuskassa ja valjaat välähtelivät punaisen kellertäviltä.

"Jopahan tuli Juhani", virkahti Jooseppi, joka tulijan ensiksi osui ikkunasta näkemään. "Pääsiäisen aikana aikoikin tulla."

Tytöt olivat molemmin ulkosalla, Jooseppi ja Leena vain pirtissä. Leenakin oli jo niin toipunut, ettei enää houraillut, ja jaksoi vähin liikuskellakin huoneessa.

Jooseppi oli Leenallekin selittänyt, mitä Ruokojärven Juhanilla oli mielessä. Kunnon mieheksi tiesi Leenakin Juhanin, vaikka usein oli kuullut mainittavan hänen omituisesta kitsaudestaan.

"Jos Liinua ajattelisi ja hänet kihlaisi, olisi se paremmin minun mieleeni", puhui hän sängystään Joosepille, joka valmistausi vierasta vastaanottamaan.

Ja kääntäen laihtuneet, ryppyiset kasvonsa ja suuret, surumieliset silmänsä Jooseppiin päin hän jatkoi:

"Sillä ei sitä hyvä peri Liinua… niin on luonnoltaan tullut tätivainajaansa, jonka tukkilaiset raiskasivat kuoliaaksi ja jonka muistat…"

"Elä nyt anna taas niille omille ajatuksillesi valtaa", nuhteli Jooseppi, mutta emäntä jatkoi:

"Sinä et mitään huomaa, joka olet hyvää sukua, mutta minun puolellani on paljon huonoja… Kun pitikin tulla tuon Liinun tätivainajaansa, että välistä kun katson, niin pahaa tekee… Samanlainen on varsi ja silmäin kiilto ja hameen heiluttaminen… vaikka en ennen ole puhunut sinulle. Jos maailmalle joutuisi, Liinu, niin hullusti kävisi… niinkuin Ruokojärven tyttärillekin."

Emännän ääni oli valittava, ja hän katsoi Jooseppiin kuin apua anoen.

"Elä nyt vaivaa itseäsi taas niillä mietteilläsi, kun nyt olet päässyt jaloillesi monesta aikaa. Mihinkäs ne nyt tästä joutuisivat, perintötalosta… ja hyvät tyttäret ovat molemmat… ja vävyjä tässä tarvittaisiinkin", puheli Jooseppi vaimolleen, jonka taas uskoi alkavan hourailla.

"Kreeta on jäykempi — hän kyllä maailmassa elää", jatkoi Leena, aina Jooseppia silmiin katsoen ja hänen katsettaan etsien. "Se on perinyt sinun kovan luontosi ja työinnonkin… Koeta sinä nyt puhua Juhanille Liinusta…"

Emäntä oihkaisi ikäänkuin johonkin paikkaan olisi kovasti koskenut, kääntyi makaamaan seinään päin, ja Jooseppi kuuli hänen höpisevän:

"Molemmat poikani helvetti perii, vaan tyttäreni viepi jo tässä elämässä… Jeesus Kristus…"

Jooseppi näki, että Liinu ja Kreeta jo olivat ilmaantuneet pihalle ja puhuttelivat Juhania, joka antoi porolleen luppoja pulkasta.

— Tottapahan vieraastaan huolen pitävät, — arveli hän, mutta meni kuitenkin pihalle hänkin, puserosillaan ja avopäin. Lämmin ja hauska kevätaamu olikin.

"Moinakiveliön kauttako tulit?" sanoi Jooseppi ja pisti kättä Juhanille.

"Niitä maita tulin ja kovaa kyytiä", kehui Juhani.

Ja kun kysyttiin, kuuluiko erinomaisempia, kertoi Juhani viikolla käyneensä kirkolla.

"Ja vallesmanni kuuluu olleen hyvin huonona sairaana", tiesi hän uutisia.

"Jopa kummaa kuulen! Ja terve oli minun käydessäni… eikä kipujakaan valitellut."

Joosepin mieleen jysähti epämääräinen pelko siitä, että jos nyt vanha vallesmanni kuolisi… Liekö muistanut käyttää perintökirjaa henkikirjurilla — niinkuin sanoi tarvittavan?

"Jopa on kumma, — ihmetteli hän vieläkin. Tuliko puheeksi, oliko vaarallinen tauti?" tokaisi hän sitten.

"En tuota tarkemmin kysellyt."

Mutta hajamielisenä oli Jooseppi, kun hän Juhanin kanssa kävi sisälle. Hän vei Juhanin tupaan, käski istumaan ja haki sängyn alta sikaarilaatikon.

Istuivat siinä sitten väkevää sikaaria poltellen toinen toisessa päässä pöytää, eikä kumpikaan puhunut mitään. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja lämmitti katon räystäitä, niin että lumi alkoi sulaa. Mutta etelän taivaalla, auringon alla, näkyi hienoa pilveä kuin usvaa, ja etelästä päin kävi tuuli.

"Taitaapa siitä ruveta suveamaan", arveli vihdoin Jooseppi.

Juhani niisti sikaariansa kengän kärkeen ja polki tuhan jalkansa alle.

Liinu toi samalla kahvia kahdella kupilla.

"Olisi tuolla kaapissa tilkkanen hokmannia, jos tahtoisit panna sekaan", tarjosi Jooseppi.

Mutta Juhani ei sanonut tahtovansa. Muissa mietteissä istui, ei vain kyennyt mitään puhumaan.

"Kumpaako tytärtä sinä sitten meinaat, jos sillä asialla olet?" kysyi Jooseppi vihdoin, kun he olivat jääneet kahden kesken.

Juhani katsoi hämmästyneenä. Eikö Jooseppi sitä tiennyt? Eikös Liinu ollut sanonut?

"No Liinua minä…"

Ja sitten alkoikin puhe luistaa. Juhani kehui, ettei hän aivan varaton ollut: pitäjän säästöpankissa oli sievoinen summa, ja muuten oli viidettäkymmentä poroa. Eikä ollut kepulikalu sormuskaan, jonka hän nyt oli Liinulle tuonut. Mutta vasta ensi kekrinä menisivät yhteen. Siihen mennessä aikoi Juhani hommata talonpaikkaa.

Jooseppi kuunteli hymyssä suin. Eipä ole vain monta nuorta miestä, joilla olisi semmoisia säästöjä.

"On tässä sijaa sinullekin, jos tässä halunnette aloittaa elämänne", ehdotti hän.

Mutta omaa kotia tuntui Juhani mielivän.

"Olisin minä isältä sen kotitorpan ostanut, mutta siihen kun jäisivät ruokittavikseni molemmat, ja kukaties vielä osaisivat siihen sisaretkin äpäräsikiöineen… niin eroon haluan."

Juhanin silmät vilkuivat kylmästi, ja ohuet huulet näyttivät värähtelevän.

Joosepilla ei ollut siihen mitään sanomista.

"Uuden navetan olen siihen salvannut, ja se riittäköön. Tukinuittoon lähden tästä vesien auettua…"

Kylmä oli Juhanin äänikin, kalskahteli kuin pakkasrauta, ja tunteeton hänen kylmänharmaa silmänsä.

"Kyllä siinä pian yhden miehen ansio syötäisiin ja kulkijoille jaettaisiin, jos antamaan rupeisin", sanoi hän kuin selitykseksi, kun ei Jooseppi mitään virkkanut.

Mutta hetken kuluttua nousi Jooseppi mennäkseen ja sanoi:

"No niin. Sopinette sitten Liinun kanssa. Leenan ja minun puolestani ei ole mitään vastustelemisia."

Jooseppi meni puhuttelemaan Leenaa.

Emäntä näytti nyt olevan paremmalla tuulella. Näytti siltä kuin olisi jokunen ilonsädekin silmistä välähtänyt.

"Jo minä Kreetalta kuulin… Kyllä nyt Liinu turvassa on, kun Ruokojärven Juhanin miehekseen ottaa… Menikö se sinne Juhanin puheille?" puheli hän, nyt virkeästi.

"Sinne näkyi menevän…"

"Herra on kuullut rukoukseni… Muistatko sinä, Jooseppi, kun sinä minua aloit hyväillä?"

"Enpä tuota enää niin muista", arveli Jooseppi, mutta tunnossaan hän päätteli, että Leena taas houri, vaikka näytti olevan selvänä.

"Minäpä muistan niinkuin tämän päivän", puheli emäntä, ja silmiin oli ilmaantunut omituinen kiilto. "Kun Järvirovasta yhdessä lähdimme suksilla naapuriin, kysyit sinä: 'Leena, etkös rupeaisi minulle vaimoksi?' Minä hiihdin jälessä, sinä edellä latua aukaisten. 'Vaimoksesi rupean, vaan en huoraksesi', vastasin minä. Sillä minä muistin sisarvainajan, Eveliinan, jonka tukkilaiset raiskasivat. Etkös sinä muista häntä? Katsopa tuota Liinun käyntiä ja naurua ja liikkeitä…" Emäntä tuntui väsyvän puhuessaan. Mutta kysyi vielä: "Koska ne aikovat vihillä käydä?"

Jooseppi rykäisi. Hän oli aivan varma, että Leena houraili.

"Syksyllä vasta. Omaa kotia kuuluu meinaavan Juhani."

Leena ei siihen vastannut mitään. Jooseppikin nousi tuolilta, sängyn vierestä, ja kävi kaatamassa lisää kahvia pannusta.

"Sanoin minä, että olisi tässäkin sijaa, jos tahtovat tässä ensiksi olla", selitteli Jooseppi, kahvia juodessaan.

Mutta emäntä ei puhunut siihenkään mitään. Itselleen mitä lie höpissyt, koska huulet liikkuivat.

Jooseppi jäi siihen takan luo mietteisiinsä istumaan.

— Mistä se lienee tuo Leenan tauti oikein kotoisin? — mietiskeli hän. — Eivät siihen näy auttavan lääkärinkään lääkkeet eivätkä neuvot. Olisiko sukuvikaa? Leenan veli oli tullut mielenvikaan ja siinä tilassa koskeen hypännyt, äitinsäkin kuului vanhemmiten hourailleen… Mikä hänet ymmärtänee ja tietänee…

Ison, jalkaniekan ja kuparirintaisen pannun oli Kreeta kahvia keittänyt sulhasmiestä varten, ja siinä se takan nurkalla tuoksui, ihan Joosepin nokan alla. Ei malttanut Jooseppi kauan katsella ennenkuin kaatoi taas kuppinsa täyteen.

Mutta silloin Ponttukin, joka oli isännän sängystä kiiluvin silmin katsellut hänen liikkeitään, hypähti lattialle ja koettaen häntänsä tyveä heilutella käveli nöyränä ja silmät sulavina Joosepin luo. Jo puraisi Jooseppi palasen sokerista ja heitti sen Pontulle.

"Maista sinäkin nyt… vanhaksi jo tuletkin", sanoi hän.

Mutta tuvassa istuivat kahden kesken Juhani ja Liinu hiljaisella äänellä keskenään supatellen. Ja Liinu oli jo pannut päähänsä Juhanin antaman valkoisen silkkihuivin ja sormeensa paksun sormuksen.

3.

Kun hän ensimmäisenä syksynä asettui tänne vanhaa kalasaunaa tiivistämään talvea varten ja hirsiä kartanon paikalle veistämään, jäi Leena vielä lapsen kanssa kotitaloonsa, Järvirovaan. Mutta talven tullen, parhaan munakan aikana, hän toi Leenankin kolmitakkareessä kirkkaana marraskuun päivänä järven yli vetäen. Ikävää oli ensi talven aikana Leena pitänyt, kun viikkomääriä piti olla kaksistaan lapsen kanssa sillaikaa kun hän, Jooseppi, hiihti metsiä ja haki elatusta. Mutta nälkää ei ollut koskaan. Ruokaa antoi kiveliö, ja järvi jakoi antimiaan. Silloin oli Leenakin hyvillä mielin kerran kertonut, että kun muut häntä pelottivat lähtemästä Romakkaniemeen, niin kauas ihmisten ilmoilta, oli Meltas-äijä lohduttanut ja sanonut:

"Sen Honkasaajon Joosepin kanssa uskallat lähteä, mutta enpä minä muihin nuoriin miehiin luottaisi. Kova on kiveliö ja kovaa miestä kysyy", oli vielä lisännyt.

Epäilleet sitä olivat kaikki, mitenkä tyhjä mies kiveliöön talon tekee. Mutta ei epäillyt Jooseppi. Tiesi, että luonnon valmistamia niittyjä oli järven lahtien perissä, joihin korvista juoksi ojia, ja että oli polvikahlama heinikkoa korvissa, joista ensi vuosina heiniä keräsi. Ja kun hän oli kirvesmies ja tekijä, sai Leena kolmantena talvena jo kolmen lehmän nännejä tunnustella uudessa, somassa navetassa.

Kun vanha vallesmanni ensi kerran kävi Moinajärvellä, siitä saattoi olla parikymmentä vuotta aikaa, oli hän kädestä pitäen Jooseppia kiittänyt ja sanonut:

"Niin saapi yksikin mies paljon valmista, kun kaiken aikansa työhön käyttää, mutta mitä ovat nyt muut tällä ajalla saaneet!" Ja kiittänyt oli Leenaakin.

— Eikä ole omallatunnollani, että olisin laiskana ollut, — mietiskeli Jooseppi, kun lumen lähtiessä varhain aamulla veisteli navettaan hinkaloita.

Paljon hän oli taas tänäkin keväänä ehtinyt, senkin jälkeen kun kirkolta palasi. Kaksi uutta niittylatoa oli salvanut, ja pian valmistuisivat hinkalot, hyvinkin siksi, kun kevätkylvön teko alkaisi.

Piha oli jo lumeton, mutta vainioilla vielä näkyi paksuja kinoksia. Järven rannoille oli näinä viimeisinä päivinä ilmaantunut porovettä, mutta jäät olivat vielä kivat ja liikkumattomat. Mutta kevät huokui jo ilmassa, ja suuri, siintävä kiveliö ympärillä tuoksui kevättä ja verestä voimaa. Jos sateeksi panisi, ei monen päivän asia olisi ennenkuin järven jäätkin löyhtyisivät. Suvituuli oli tänäänkin kaiken päivää pehmeästi puhallellut etelän ilmoilta, ja komea männikkö, joka talon taakse, niemen juurelle, oli säästömetsäksi jätetty, huojui hiljaa pihkaisine havuneuloineen. Yli navetan harjan, siihen kohden pihaa, jossa Jooseppi hinkaloita salvoi, sopi Moinatunturin laki pilvien rajalta näkymään. Valkoiselta pohotti vielä sen kalju huippu, mutta sen rinteillä ja alhaalla juurella vihannoivat iänikuiset jouhimänniköt ja maanvanhat kuusikot.

Hetken hän siinä vielä naputteli, ja tarkkaan kävi vielä kirves salvokseen. Mutta olipa Joosepilla nyt kevätaikana monenlaisia huoliakin. Kemppaisen käynti oli ensinkin harmittanut, ja pelkoakin tuntui, että puulaaki ehkä haastaisi saamisestaan. Ei ollut kuitenkaan haastetta vielä kuulunut, eikä ollut tullut vallesmanniltakaan perintökirjaa, jonka hän oli luvannut lähettää, jahka kirjoihin merkittäisiin, että Romakkaniemi oli perintötalo.

— Mutta tottapa lähettää, tuumi Jooseppi, kun osuu luotettava kulkija, jonka matkaan uskaltaa panna. Ei sitä semmoista kirjaa kaikkien räkänokkain kanssa sovi lähettää. Ei ole kuulunut sanomia vallesmannistakaan, onko paranemaan päin vai yhäkö sairastaa… Toipuvan luulisi vielä, kun on semmoinen vankka ja lihava mies! Ja minun ikäiseni! Kun kuuluu syntymäpäiväkin olevan sama. Viikkoa ennen Mikonpäivää täyttyy kummallakin kolmeseitsemättä.

Oli vielä yksi asia, joka Jooseppia harmitti. Liinu oli kammoissaan Juhanin kihloista. Itkeä vikisi eikä tullut kangaspuita liikutelleeksi niinkuin olisi pitänyt, vaikka itselleen kutoi ja Kreeta toimitti navettatyöt ja hoiti äitiä. Mikä nyt sitten, jos Juhani olikin jylkynluontoinen ja visu? — Hulluahan on sitä murehtia, — päätteli Jooseppi, — mutta kun yhteen menevät, niin siellä sopikoot… ja jopa on minusta näinä päivinä ollut tyynempänä Liinukin…

Jooseppi nopsautti kirveensä kiinni pälkkimättömän hirren vesanteeseen, otti tupakkaa kukkarostaan ja haukkasi uuden mällin poskeensa. Verkalleen hän käveli rantaan. Sinne vei tie vanhan saunan ohi, joka siinä vieläkin suuren kiven vieressä kyyrötti. Siinä se oli ensimmäisen talven asunto, eikä ollut sitä tullut puretuksi, vaikka vallesmannikin oli siitä joskus maininnut.

— Lahotkoon siihen loppukin… eipä se siinä ole kenenkään tiellä, — mietti Jooseppi.

Mutta rantaan ehdittyään ja päästyään rantaporeen yli kahta rankaa pitkin, jotka siihen oli sillakseen nostanut, hän lähti rantajäätä pitkin kävelemään. Metsän laidassa, vähän matkaa järven lahden pohjukasta, oli Joosepilla pato purossa, joka juoksi metsempää kiveliön halki, Säkkijärvestä. Siinä oli hänellä ensimmäinen kevätkalan pyyntipaikka. Syvään, virtavaan puroon, joka aukeni aikaisin keväällä, hän oli rakentanut kuusennäreistä padon, jossa oli vanneniekka merta pyydyksenä. Ja kalaa siitä lähti joka hakemalla, illoin aamuin. Puolillaan oli nytkin merta välkkyvävatsaisia haukia ja synkkänaamaisia ahvenia. Hyvillään Jooseppi nosti merran kaloineen rannalle, jossa jo kuusten eteläpuolella oli täplä törmää paljaana. Siihen hän jätti kalat potkimaan sillä välin, kunnes oli reikään pannut toisen merran, joka oli edellisen päivän päiväpaisteessa kuivanut. Irroitettuaan kalat ja ripustettuaan merran kuusenoksaan kuivamaan hän lähti, kalat pajukoukussa riippumassa, takaisin. Mutta nyt eivät pysyneet miehen ajatukset siinä, mitä oli tekemässä.

— Jahka saan kevätkylvöt kylvetyksi, niin lähden kirkolle… ennen tästä ei jouda eikä sovi lähteä. Täytyy ottaa selko, mitä vallesmannikin arvelisi… Häneltä ne kuitenkin parhaat neuvot saa.

Sitä oli Jooseppi jo miettinyt siitä asti, kun Kemppainen kävi.

Ei ollut sattunut ketään kulkijaa sitten kun Ruokojärven Juhani oli kihlausmatkallaan käynyt. Romakkaniemen kautta ei kulkenut tukkilaistenkaan tie, eikä ollut taloon Juhanin lähdön jälkeen ketään vierasta ilmestynyt. Välijoesta, jossa oli asukkaita ja joka oli kolmen neljänneksen päässä Romakkaniemestä, ei ollut ketään tullut. Olivat kai välijokelaisetkin käyttäneet toisia teitä, jos olivat käyneet rantamailla.

Jooseppi oli saapunut vanhan saunan kohdalle ja aikoi jo astua telalle poreen yli mennäkseen, kun sattui silmäämään järven selälle, Alpaslahteen päin. Pitkin päiväpaisteista järven jäätä hiihteli sieltä mies puserosillaan ja laukku selässä.

— Mikä kulkija lienee, mutta rantamailta se on tulossa, koska Alpaslahdesta päin hiihtää, — arveli Jooseppi ja jäi siihen seisoa töllistelemään. — Romakkanientä kohden näkyy hiihtävän… Tottapa talossa käy.

Jooseppi lähti nousemaan pihaan, antoi kalakimpun Kreetalle ja aikoi jatkaa työtänsä. Mutta vähän väliä hän silmäsi järvelle, jossa tulija lähestyi vinhaa kyytiä. Eipä ollut niin monia kulkijoita Romakkaniemen kautta, ettei uteliaana puheille käynyt. Välistä oli ollut sellaisia talvia, ettei käynyt kukaan rantamailla niin syrjäisessä kiveliössä. Ja unohtuipa Jooseppikin nyt kirves käteen hiihtäjää katselemaan, unohtui, vaikka aina työssä ollessa oli semmoisessa touhussa, ettei päätään nostanut, kun tyttäretkin puhuttelivat. Mutta nyt saattoi Joosepin uteliaisuuteen olla syynä sekin, että hän rannasta päin odotti sanomia ja viestejä. Ja kun hiihtäjä lähestyi rantaa, kipristi Jooseppi kulmiaan, että tarkemmin näkisi. Pian hän näytti tulijan tuntevan, koska itsekseen arveli:

— Jos ei kahta samanlaista miestä ole, niin tuo ei ole kukaan muu kuin Juho-veli Honkasaajosta…

Ja kun tulija saapui rantaan ja suksiaan kantaen nousi maalle Joosepin äskeisiä rankoja myöten, tunsi Jooseppi hänet varmasti nuoremmaksi veljekseen Juhoksi, joka vieläkin asui kotimökissä toisen järven, Lampsijärven, rannalla. Moinajärveltä oli sinne kolmen penikulman matka. Ei ollut Juho-veli käynyt Romakkaniemessä kymmeneen vuoteen, eivätkä olleet veljekset koko sinä aikana toisiaan tavanneet. Rakkaita toisilleen he kyllä olivat aina olleet, mutta vähän liikkuvia kun kumpainenkin olivat, niin eivät olleet yhteen sattuneet niin pitkään aikaan. Kotonaan mökissään istuskeli Juho kaiket talvet, astioita uurtaen ja vasuja valmistellen. Hän eleli rauhallisesti vanhan nuorenmiehen elämää ypö yksin. Kesäisin kalasteli ja syksyllä rantamaille vei veneenlastin järvisiikoja ja pieniä sillejä. Ja kerrottiinpa, että ukko oli vuosien kuluessa kerännyt melkoisen säästön ja että monen talollisen velkakirja oli ukon punaisessa, raudoitetussa arkussa.

Tervetullut oli vieras Romakkaniemeen, ja leveään hymyyn vetäysi Joosepin naama, kun hän puhuttelemaan kävi ja kättäkin pisti, vaikka toinen näytti pitävän sitä joutavana kohteliaisuuden ilmauksena.

"Rantamailla olin käymässä", jutteli Juho-veli siinä pihalla, asettaen suksiaan hinkalokehän varaan päivän puolelle kuivamaan, "niin tuli mieleeni, kun poikkimaisin Viojärvelle tulin, että hiihdänpähän nyt Romakkaniemenkin kautta, koska järvissä selkäjäätkin ovat vielä lujat. Ja lujat näkyvät olevan vielä tässäkin järvessä… Ajattelin: käynpä katsomassa, koska kuuluu Leenakin sairastelleen koko talven."

"Joo, ja hourailemaan pakkailee", lisäsi Jooseppi.

Mutta Juho veli näki heti, että työtä oli talossa tehty sitten hänen viime käyntinsä. Talli oli kokonaan uusi ja päärakennukseen oli jatkettu kaksi kamaria. Peltoa oli paljon tehty uutta, ja niemen juuriniityllekin eli Sorsalahteen oli kolme kookasta heinälatoa ilmestynyt.

"Montako sinulla nyt on lypsävää?" tiedusti hän, kun ensin oli hyvillä mielin nähnyt, mitä Jooseppi oli puuhaillut.

"Kymmenen niitä nyt on lypsävää, mutta kolmetoista on kytkysessä. Enempikin pitäisin, vaan enpä halua, että heinät loppuvat kesken."

"Ohoo. Oletpa niittyä raivannut sitten viime käyntini… Seitsemän oli silloin kytkysessä… Taisipa tulla niitty tuosta Ahmaojasta!"

"Tuli, veikkonen… ja vieläkin on raivaamatta vihainenkin vanha virsta parasta leppäistä ojanvartta."

Niin siinä veljekset haastelivat, nyt monesta aikaa toisensa kohdattuaan. Mutta näkyi päällekin päin, kumpi veljeksistä oli talon omalla hartiavoimallaan korpeen tehnyt ja kumpi talvet nikkaroi astioita ja kesät kalasteli. Puolta leveämpi oli Joosepin käyrä selkä ja puolta leveämmät kämmenet, jotka tumman tervaisina ja mahtavina roikkuivat pitkien, raajakkaiden käsivarsien päässä. Hintelä oli Juho-veljen muukin ruumis Joosepin leveään persoonaan verrattuna. Ainoastaan kasvojen ilmeessä ja harmahtavan parran mallissa, joka kulki korvalta leuan alitse toisen korvan alle, oli yhtäläisyyttä, ja siitä heidät tunsi veljeksiksi.

"Mutta lienetkö kuullut — olisiko sattunut kuluneella viikolla kulkijaa — että kuollut on vanha vallesmanni — paras ystäväsi ja herrasi!" kertoi Juho, kun olivat pirttiin nousemassa.

Jooseppi seisahtui yhteen kohti, toinen jalka jo rappusilla.

"Niin kuulin, ja on jo haudattukin", lisäsi Juho.

"Jopa kuoli liika hyvä herra… Onkin ollut minulla tunnossa siitä asti, kun kuulin, että oli sairastunut…"

Joosepin ääni ikäänkuin vavahti ja päivän polttama poski kalpeni.

"Kolmeseitsemättä olisi viikkoa ennen Mikonpäivää täyttänyt", jatkoi hän. "Yks'ikäisiä olimme päivänkin päälle. Muistan kuin tämän päivän, kun aloin tähän Romakkaniemeen immisoonia hakea. Piti olla papinkirja matkassa, että kruunu näkee, ettei ole liikoja kirjoituksia. Sitä kun vallesmanni katselee, niin remahtaa nauramaan, että 'perhana olla, kun olemme yks'ikäisiä miehiä'. Siinä sen kuulin ensi kerran…"

Ja kun he astuivat pirttiin ja vierasta alettiin kestitä, ei Jooseppi lakannut vallesmanni-vainajaa kiittelemästä, vaan muisteli yhä uusia hyviä töitä.

Leenakin kääntyi vuoteellaan, kun kuuli, kuka vieras oli taloon tullut. Kertoi ensiksi, että Ruokojärven Juhanista tulisi vävy taloon, kun oli kihlannut Liinun, — kertoi sen hymysuin, Juhoon katsellen.

"Mutta kuuluuhan sillä olleen Välijoen Villelläkin tästä talosta naimahomma", muisteli Juho.

Jooseppi ei puhunut siihen mitään, mutta Leenan poskille nousi puna.

"On semmoinen tuhlari ja väkeviäkin kuuluu maistelevan", sanoi hän.

"Minuun ei asia kuulu, vaan jos niin visu on se Juhani kuin kerrotaan, niin ei se vaimolleen täyttä ateriaa anna", tuumaili Juho.

"Liioittelevat ihmiset", sanoi Jooseppi siihen.

Eivätkä enää siitä asiasta puhuneet.

Tuoretta kalakeittoa veli Juholle tarjottiin ja parhaan mukaan harvinaista vierasta kestittiin. Mutta syötyä tulivat puheeksi kruununmaan asukkaat ja uudistalojen metsät. Juho-veli tuntui olevan sitä mieltä, että huonosti ja nylkyrin tavoin kohteli hallitus kovan kiveliön asukasta.

"Onhan nyt sinullakin, Jooseppi, elettävä talo tässä", puheli Juho, kun kahden kesken istuivat tuvassa, "ja perintökirjan olet saanut. Ja mitä velkaa lienet puulaakista ottanut, sen säästömetsällä maksaisit…"

"Niin on aikomus tässä…"

"Niinpä vainkin. Ja kyllä kai sen tarvitsisit. Sillä teepä talo asumattomaan järvenniemeen, kauas muista ihmisistä, niin siinä yhden miehen ruumis jo vitsaksi vääntyy! Mutta mistä tiedät, eikö kruunu hakkaa parhaita puita metsästäsi ja myy omaksi hyväkseen ja laiskojen herrojen palkoiksi!"

Jooseppi hämmästyi.

"Ei, ei ole minun kirjoissani semmoisia pykäliä, että kruunu hakkaa… Pois se… Mistä helvetistä sinä semmoisia…!"

Jooseppi nousi istumasta, kummallinen levottomuus näytti tärisyttävän rauhallista miestä. Ei ollut kirosanaa sen miehen huulilta kuultu sitte kun poikasena ollessa.

"Enpä häntä ole juuri sinun kohdaltasi kuullut, vaan lienet kuullut Tievon Pekasta, jolla kappelissa oli kruunun talo?"

"En ole sattunut kuulemaan."

Joosepin puhe tuntui käyvän tavallista nopeammin.

"Kävi niin, että kruunu hakkasikin parhaat puut metsästä ja puulaakin velka jäi maksamatta ja puulaaki haki velkansa pois, talo myytiin ja mies sai marssia matkoihinsa…"

"En ole kuullut… Eikä puhunut vallesmanni-vainaja kruunun hakkuusta mitään."

Mutta sen näki Juho-veli, että kovin asia koski Jooseppiin.

"Ja jos kruunu sillä lailla alkaa tästäpuolin asukastaan kohdella, niin kiveliöiksi jäävät kaikki kruununmaat — kukapa lähtee elinajakseen työtä tekemään, kun ei mitään toivoa ole vanhan päivän varasta. Kuuluu tulleen uusi asetus, vaan en muista vuosilukua, että joka sen vuoden jälkeen vasta on immisoonia hakenut, niin niistä kruunu parhaat puut hakkaa…"

"Voipi olla. Mutta ei puhunut vallesmanni-vainaja mitään, vaan kehoitti tekemään peltoa, raivaamaan niittyä ja joka kohdalle uusimaan, että pikemmin perintötaloksi saa…"

"No en tiedä sinun kohdallesi sanoa, vaan niin on käynyt Tievon Pekalle."

Jooseppi haki hyvän aikaa kaappinsa laatikosta.

"Täällä pitäisi olla yksi syynipöytäkirja vielä tallella. Se on vallesmanni-vainajan omaa kirjoitusta, eikä siinä puhuta kruunun hakkuusta mitään", sanoi hän. Vihdoin hän löysi repallaan olevan paperiarkin, vei sen Juho-veljen nokan alle ja sanoi: "Lueppas sinä tämä… kuinka sinä käsität… Tämä se juuri on… Ei siitä vaan Leena ole sitä paikkaa löytänyt."

Veli Juho olikin taitava sekä kirjoituksen että kirjan lukija ja selvän tuntui saavan, kun verkalleen luki, Joosepin tarkkaan kuunnellessa:

Vuonna 1899, syyskuun 30 päivänä, toimitti allekirjoittanut kruununnimismies apumiesten itsellisen Pekka Kävyn ja lautamies Justinus Vitsamaan kanssa katselmuksen Romakkaniemi-nimisellä 1/8 manttaalin kruununuudistalolla n:o 8 Viojärven kylässä X:n pitäjässä, tilan haltijan Jooseppi Honkasaajon eli Romakkaniemen saapuvilla ollen.

"Niin näkyy olevan", arveli Juho väliin ja jatkoi sitten:

Tätä toimitusta koskevista kirjoista havaittiin, että sittenkun Keisarillinen Suomen Senaatti kesäkuun 10 päivänä 1896 antamallaan päätöksellä oli vahvistanut läänin Herra Kuvernöörin maaliskuun 24 päivänä 1894 antaman päätöksen, jonka kautta tämä tila on päätetty perustettavaksi ja verotettavaksi 1/8 manttaalin suuruiseksi, oli tilan haltija lokakuun 5 päivänä 1897 tekemässään hakemuksessa pyytänyt päästä siihen asukkaaksi, minkä johdosta Kuvernöörinvirasto lähetepäätöksessä marraskuun 14 p:ltä 1898 oli määrännyt tämän katselmuksen tilalla pidettäväksi; ja kävi toimitus seuraavalla tavalla…

"No siinä sen nyt kuulet", sanoi Jooseppi. "Ei yhtään sanaa ole siitä, että kruunu hakkaa…"

"Ei näy olevan. Enkä minä sanonutkaan, että se sinun kohdallesi sattuu, vaan sen olen kuullut, että kappelissa käy muillekin samalla tavalla kuin Tievon Pekalle."

"Olikohan Pekka laiminlyönyt tehtäviään?" arveli Jooseppi.

"Sitä en tiedä, mutta kehuivat ne kappelilaiset, että vireä on mies, se Pekka."

Hetken Jooseppi mietti, sanoi sitten:

"Tässä kun kevät joutuu ja kylvöni saan tehdyksi, on ollutkin aikomukseni rantaan lähteä… siitäkin perintökirjasta kuulemaan…"

"Se onkin parasta, kun nyt vallesmannikin on kuollut."

"Joo, niin olen päättänyt… Kuka lienee nyt vallesmannina?"

"Mikä lienee nuori poikanen, kuulin."

Niin siinä veljekset puhelivat, ja tarkkaan kyseli Juho, visu ja vireä, kuinka säästäen talossa elettiin.

"Kenelle sinä talvivoin myit?" muisti hän kysyä.

"Tässä jo myin kevättalvella, Isovaaran Iisakille, jonka tunnet."

"Kuuluvat saaneen paremmat hinnat Kemijokivarrella…"

"En ole kuullut…"

Ja Juho sai vielä tietää, että ruokaa oli kesäksi. Oli kolme sadan kilon säkkiä ruisjauhoja, suoloja ja ulkonakuivattua poronlihaa… Olipa aitan hinkalossa jokunen tynnyri kauniita, valkean sinerviä ohria, hallavuosien varalta siemeniksi säästettyjä.

"Ei sovi moittia", kiitteli Juho.

"Joo… ja järven antimet erittäin", kehui Jooseppi.

Pari päivää viipyi Juho vieraana veljensä talossa, jossa pidettiin hyvää hoitoa. Mutta koska kesä näytti alkavan tulla tositeolla, suori Juho suksensa, köytti laukun selkäänsä ja laittausi taipaleelle.

Halki Moinajärven hän lähti hiihtämään niitä kukkuloita kohti, jotka näkyivät kaukana taivaanrannan tasalta. Niiden lähettyvillä oli Lampsijärvi, jonka rannalla Juholla, Honkasaajossa, oli näpsä mökkinsä.

4.

Kesä on tullut.

Lautisulana lainehtii saivovesinen Moinajärvi, ja rantakoivikot käyvät lehteen. Valo on vallannut pimeimmät korvetkin ja kiveliön kaukaisimmatkin rotkot. Linnun laulu ei lakkaa, vaikka laine väsyy puolenyön kirkkaana hetkenä. Yksinäisen metsäjärven rannoilla on iloa ja elämää ja luhikko-ojanteissa vilkasta liikettä. Niemien nenistä ja saarien selistä kuuluu käkien kukuntaa, ja peuraparvi ui kahakäteen rannalta toiselle. Ihanasti hymyilevät lehdet, ja erämaan vankat metsät huokuvat viimeiset kylmät jäässä olleista rinnoistaan.

Poissa on pimeä ja kylmä paennut, ja valo ja lämmin ovat nyt herroina. Ei kukaan enää muista pakkasöiden pimeää, ei kukaan ajattele kylmää, kun lämmin etelä puhaltaa ja yötä päivää aurinko paistaa.

Polkua pitkin, joka Romakkaniemestä lähtee Välijokeen, kävelee Liinu nopein askelin. Uuden saunan vierestä lähtee se polku, joka yhdistää naapurit, nousee männikköön talon taakse ja painuu metsään. Varhainen on aamu, hiljainen on ympäristö. Tuntuu kuin sykähtelisi ilosta erämaan sydän ja kovan kiveliön silmä kyyneltyisi nyt, kun valo ja lämmin täyttävät maan ja taivaan. Polku on kaita ja pounikkoa paikoin, vuoroin taas kivikkorovaa ja jäkäläkangasta. Mutta päivä paistaa sille puiden lomitse, ja kanervakankaalla, jossa kellertävä hiekka peittää polkua, tuntuu se jalkaa lämmittävän, kun Liinu avojaloin kävellä keikuttaa. Ei ole nyt Liinun suu hymyssä, eivät naura silmät eikä poskille kuoppaa ilmesty. Vakavana kävelee Romakkaniemen komea tytär, ja itkettyneet ovat siniset silmät. Mutta miellyttävästi notkahtelee vartalo ja kauniisti kaartuu jäntevä nilkka, kun hän kiveltä toiselle hypähtää ja loikkaa pienien purojen poikki. Heilahtaa silloin pitkä kullankeltainen palmikko pyöreiden lanteiden päällä.

Surun viestiä on Liinu viemässä lähimpään naapuriin Välijokeen. Kuolon sanomaa saattamassa. Kylmänä makaa nyt Romakkaniemen toimelias ja työtyri emäntä Leena, joka melkein kaksi vuotta on kitumalla kuihtunut. Poissa on nyt Joosepin jäntevä kumppani, joka yhdessä miehensä kanssa talon kiveliöön teki ja muhkean karjan kasvatti. Poissa on rohkeamielinen vaimo, joka miestään seurasi asumattoman järven niemeen, vaikkei kattoa pään päälle ollut. Toivonut ja toivonut oli Jooseppi, että iloiset sanomat virkistäisivät Leenan mieltä ja että kun tulisi kesä ja linnut alkaisivat laulaa ja kevätkylvöt oraalle nousisivat, silloin Leena toipuisi ja vielä virkoisi entiseksi emännäksi.

Hyviä uutisia hän saikin kuulla: talon tiesi nyt olevan oikein oman, mieleisen tiesi saavansa vävypojan. Ruokojärven Juhanin, — eikä minkäänlaisia pahoja asioita olisi pitänyt olla —, mutta sittenkään ei enää elämään virkistynyt. Kun järven jäät suvituulilla murenivat, kun pihan nurmi jo vihannoi ja ensimmäinen pääsky toi terveiset eteläisiltä mailta, silloin umpeen painuivat toimeliaan vaimon silmät ja huulet tiiviisti yhteen pusertuivat.

Jooseppi ei ollut näinä viime aikoina vaimoaan ymmärtänyt, vaan oli aina uskonut hänen hourailevan, kun lapsista huolehti, kummia unia sanoi näkevänsä ja pelkäävänsä jotakin kauheaa, mikä oli tulossa. Semmoista oli ollut koko Leenan suku ja varsinkin äitivainaja, joka oli nähnyt näkyjä siihen asti, kunnes tuli mielenhäiriöön.

He olivat olleet siinä kaikin äidin vuoteen vieressä, kun loppu lähestyi, Jooseppi sängyn laidalla istuen. Viimeiseksi oli sairas tahtonut puhua, mutta ei voinutkaan. Silmien ilmeessä oli tervettä älyä, huulet liikahtelivat, mutta ääntä ei kuulunut. Syvän surullinen oli katse, jonka hän loi tyttäriinsä ennenkuin silmät ummistuivat.

Liinu tunsi kylmiä väreitä pitkin selkäpiitään kulkevan, kun muisteli äidin loppua. Hän ei olisi tahtonut äidin vuoteen viereen tullakaan, mutta Kreeta ja isä pakottivat. Ja kun Liinu nyt kävellessään palautti muistiinsa kuluneen talven tapahtumia ja äitivainajan hajanaisia puheita, uskoi hänkin, samoin kuin isä, että äidiltä oli järki luiskahtanut. — Olihan sekin outoa, — mietti Liinu, — että äiti niin väkisin työnsi minua Juhanille vaimoksi. Äidille mieliksi piti niin tehdä. Joulusta asti, jolloin Juhani ensi kerran kosi, hän siitä puhui ja Juhania kiitteli…

Tuntui kuin olisi jokin helpotus tullut Liinulle, kun hän nyt muisti, että äiti oli poissa eikä enää ollut pakottamassa Juhanille menemään. Vastenmielinen oli Juhani Liinun mielestä, vaikka olikin punaverinen. Kylmä oli hänen katseensa, eivätkä hänen puheensa lemmeltä tuntuneet. Toista olisi Välijoen Ville, pulska tukkipoika, jonka laulu kuului kesäisin järveltä kiveliöön asti. Mutta Villeä äitivainaja ja isä moittivat viinaan meneväksi ja rentuksi. Äiti ei sallinut Villen olla talossa yötäkään.

Monissa mietteissä Liinu kävelee. Hänen vilkas mielensä kuvittelee kummia juttuja, hän muistaa rippikouluaikaansa ja iloisia iltoja kirkonkylässä. Kerrankin, kun salaa mentiin Mäkelän riiheen yösydännä tanssimaan. Sinne tuli herrojakin, keitä lienevät olleet, punssia tarjosivat ja tanssata vihkaisivat… Taivas, jos se olisi tullut rovastin tietoon!

"Sinäpä olet korea tyttö", oli eräskin sanonut ja pyrkinyt suutelemaan. Liinu ei ollut arvannutkaan välttää, ja niin herra oli suudellut ihan vasten huulia…

Mutta nyt Liinu ehtii jo kapean joen rannalle, jonka toisella puolella on vähäinen talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen. Se on kruununtorppa, vasta vuosikymmen toista sitten rakennettu. Pieniä peltotilkkuja on siinä ympärillä, vanhan kuusisen aidan ympäröiminä. Se on Välijoki — Romakkaniemen lähin naapuri —, jossa asuu Iisakki Väylä vaimonsa ja kahden jo täysikäisen lapsensa kanssa.

Hän seisahtuu törmälle. Talon rannassa on vene, mutta ei näy ketään liikkeellä. Liinu huutaa. Jo kuulevat sisälle, ja joku silmää ikkunasta ulos.

Se on Ville. Näppärästi hän rientää pirtistä ja sieltä rantaan, kun on tuntenut tulijan. Hyvällä sysäyksellä on vene kapean joen toisella rannalla, ja Liinu tarttuu siihen keulasta kiinni. Uljas nuori mies on Ville, katse on avonainen ja silmien ilme lempeä. Mutta roima on varsi ja ääni miehekäs. Kysyvin katsein hän silmäilee Liinua eikä saa sanaa suustansa. Ruokojärven Juhanin morsiamen tietää Liinun olevan eikä siksi puhuttele enää kuin ennen. Tapasivathan kiveliönkin asukkaat toisensa silloin tällöin, vaikka taival olikin pitkä. Talvi-illoin, kun puhteet olivat pimeät ja pitkät, hiihtivät Romakkaniemen tyttäret joskus Välijokeen tarinoimaan, varsinkin silloin, kun tiesivät Villen olevan kotosalla, ja välijokelaisetkin kävivät vuorostaan Romakkaniemessä. Hiihteli silloin aina Villen ja Mantan matkassa Josefiinakin, Välijoen tanakka emäntä, joka kerran oli karhunkin ampunut. Ja silloin kerrottiin molemmin puolin mitä oli satuttu kuulemaan uutisia. Erään kerran oli Liinu, kun yksin kotia palasi, eksynyt ladulta; tuisku oli sen puhaltanut umpeen. Mutta kun oli ollut myötätuuli ja hän oli huutanut, oli huudon Välijokeen kuullut Ville… ja sitten saattanut Liinun kotia asti.

Niitä matkoja ja illan hauskoja kai nyt nuori mies muisteli, koska ei ryhtynyt puheisiin.

"Meillä kävi kuolema", sanoi Liinu, kun he jo olivat päässeet toiselle rannalle.

"Äitisikö…?"

"Äiti… Me olimme Kreetan kanssa sitä odottaneet, kun hän heikkeni päivä päivältä, mutta isä ei uskonut…"

"Meidän äiti kyllä sanoi, kun hangen aikana palasi: 'ei näe Romakkaniemen Leena enää ensi juhannusta'."

He nousivat maihin ja kävivät pihaan päin.

"Apua läksin hakemaan: isääsi, äitiäsi, Mantaa ja sinua… Eihän sitä ruumista muutoin saa kirkollekaan, jos ei saa miehiä kantajiksi Viojärvelle asti…"

"Kotosalla tässä olemmekin kaikin", sanoi Ville ikäänkuin lohdutukseksi Liinulle.

Mutta kun Ville koetti tavoittaa Liinun katsetta, vältti Liinu. Ei ennen niin tehnyt, vaan suoraan silmiin katsoi ja nauroi.

Ja nuoren miehen sydämessä sykähti kumman kylmästi.

* * * * *

Romakkaniemen isossa pirtissä höyläsi Jooseppi arkun lautoja Leena-vainajalle. Lämpöiset olivat päivät, ruumis oli pian saatava hautaan, ja vaivaloinen ja pitkä matka oli kirkolle.

Kovin tuntui nyt Joosepista huolekkaalta elämä entiseen verraten. Siitä asti kun veli Juho kävi, ei Jooseppi ollut saanut oikeaa lepoa yöllä eikä päivällä. Monet asiat huolettivat: puulaakin velka, vallesmannin kuolema ja perintökirja. Mutta hän ei joutanut lähtemään rantamaille tiedustamaan. Kevätkylvön aika lähestyi, ja keli kävi huonoksi. Täytyi ensin kevätkylvöt toimittaa, niin sitten olisi aikaa. Mutta juuri kun hän kylvi viimeiset siemenet, sattui tämä kaiken muun huolen lisäksi — Leenan kuolema… Ei ollut Jooseppi uskonut, että Leenan loppu oli tulossa, vaan odottanut, että hän siitä vielä toipuisi ja kesän päälle kokonaan paranisi. Mutta toisin oli käynyt. Samoja luulojaan ja uniaan Leena yhä oli selitellyt houraillen eikä sanonut kipuja missään olevan. Kolmekymmentä vuotta he olivat yhdessä eläneet. Hyvä kumppani oli Leena ollut, taitava ja työtyri emäntä siihen asti kun alkoi niitä luulojaan selitellä ja uskon asioista puhella. Sitten hän ei enää huolehtinut talonkaan töistä, vaan luki kirjaa ja väliin itki… Monta kovaa oli koettu Leenan kanssa ja pyritty siihen, että Romakkaniemi saataisiin oikeaksi omaksi. Ja nyt juuri olisivat huolettomammat päivät alkaneet, tulikin kuolema kesken kaiken.

Kun he joskus nuorempina olivat kuolemasta puhuneet, oli Jooseppi aina uskonut ensin kuolevansa, jotta Leena sitten saisi hänet hautaan saattaa.

— Mutta ei näy käyvän mikään ihmisen mielen mukaan, — mietiskeli Jooseppi, kun hikipäissä arkkua viimeisteli. — Ei mennyt toivo toteen poikainkaan, Eelin ja Pennen, suhteen. Eivät pysyneet kotona, vaan tukkilaisten joukkoon antausivat, ja mitä elämää siellä nyt viettänevätkään. Sekin oli Leenaan koskenut, vaikkei hän siitä suoraan puhunut.

Ei ollut elänyt se nuorin poika, joka oli Leenan mielestä ollut kaikkein rakkain ja josta oikeaa kiveliön miestä kumpikin toivoi… Hukkui ihan kotirantaan, aivan kuin vetehinen olisi järveen vetänyt.

Ja kun Jooseppi sai arkun valmiiksi, istahti hän höyläpenkille, ja raskas huokaus nousi rinnasta.

— Niinpä tämä tuntuu autiolta minunkin elämäni, kovin yksinpä tunnen olevan, — mietti hän. — Oli ollut sentään hyvin hauskaa ja tunnolle helpottavaa, kun huoliansa sai Leenalle jutella ja yksissä tuumin elämänsä järjestää…

Ja kun hän vielä katseli arkkua, löytäisikö silmä siinä virhettä, tuumaili hän:

— Enpä minä olisi uskonut, että minä Leenalle arkkua olisin tekemässä…

Hän nousi, kävi pihalle ja puheli Kreetalle, joka kesänavetalta tullen kantoi isoa maitopyttyä kesäkellariin päärakennuksen pohjoispäähän. Lehmät oli Kreeta jo laskenut laitumelle. Kellot kalkattivat kasvattimännikön takaa, ja karja tuntui painuvan Sorsalahden niityn aidanvartta takakorpea kohti.

Jooseppi seisahtui keskelle pihaa. Päivä paistoi jo korkealta, lämmin oli ja järvi tyven. Ei ollut vielä ehtinyt kylvö itää, mutta nurmi kasvoi jo pitkänä ruohona pihalla ja peltojen pientareilla. Jooseppi osui luomaan katseensa Moinatunturille, jonka harmaja, puuton laki sädehti auringon valossa.

Ja siinä samassa hän taas muisti sen unensa, jonka näki, kun tämän niemen nenään yöpyi. Karjan kellot kuuluivat nytkin. Joko tulisi nyt Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi? Kumma se uni sittenkin oli ollut — entä jos nyt toteutuisi? Vallesmanni-vainaja oli sanonut tänä kesänä maanmittarien tulevan, heti vesien auettua. Mutta eipä ollut vielä kuulunut…

Keskelle pihaa hän laskeusi pitkäkseen, pää oikean käden varaan, katse järven poikki Moinatunturin lakeen päin tähdättynä.

— Olisipa nyt tyven järvellä ruumista kuljettaa, kun joutuisivat sieltä avuksi Välijoesta, — mietiskeli hän. Sieltä pohotti Alpaslahti järven toiselta rannalta korkean kuusikkonsa suojasta.

Mutta ei tuntunut olo hyvältä Joosepista siinä pihallakaan. Kolkkoa ja ikävää oli kaikki. Hän nousi, käveli maitokellarin ovelle ja katsoi kellariin, jossa Kreeta parhaallaan siivilöi maitoa. Jooseppi oli avopäin, niinkuin hänen tapansa oli kesäisin.

Siinä tuli kauhean ikävä, kun mieleen johtui Leena ja aamu, jolloin hän ensi kerran oli tässä kellarissa maitoa siivilöimässä. Ei ollut Kreetakaan äitinsä näköinen, vaan tukevampi, ja tylympi oli katse kuin Leena-vainajalla, mutta muuten töittensä puolesta hän oli äitiinsä paremmin kuin Liinu, joka teki kaikki hätiköimällä.

Tulisikohan kummastakaan äitinsä vertaista?

"Saadaanpa kuulla, ollaanko Välijoessa kotosalla", sanoi Jooseppi vihdoin Kreetalle.

"Totta kai siellä ainakin vanhukset ovat", uskoi Kreeta.

Muuta eivät puhuneet. Ponttukin kävellä vätysteli kellarin luo, Joosepin viereen asettui ja haukotteli. Jo tuli kissakin maitotilkalleen. Kreeta ojensi mirrille kupposen, josta se kehräten alkoi latkia — vanha tummanharmaa kissa. Eikä uskaltanut Ponttu mennä häiritsemään äkeän vanhuksen ateriaa.

* * * * *

Siihen on Romakkaniemen isoon kolmilaitaiseen nuottaveneeseen kannettu musta arkku, kannettu sitä varten tehdyillä sapilailla, jotka on tarpeellisen kauas toisistaan yhdistetty väännetyillä koivuvitsoilla. Siinä he vielä pyörivät maalla ja veneessä, välijokelaiset Josefiina ja Manta, punaverinen, nokkela tyttö, Iisakki ja Ville ja Romakkaniemen Jooseppi tyttärineen.

Kirkolle ollaan nyt rakasta vainajaa saattamassa. Ponttu häärii siinä rannalla, uikuttaa ja pyrkii veneeseen, mutta Jooseppi komentaa sen pihaan. Ja kun vene työnnetään vesille, ei Romakkaniemeen jää ketään muita kuin Kreeta yksin Pontun ja vanhan kissan kanssa.

Peränpitäjäksi asettuu Jooseppi. Manta ja Liinu tarttuvat airoihin ja istuvat soututeljolle. Etukeulassa istuu Josefiina, itkua puserrellen, ja piitan päällä Ville. Ja niin raskas, kankea kolmilaita lähtee järven poikki Alpaslahtea kohden, johon Viojärvestä tuleva polku loppuu.

Ei ole leikin asia, kun kiveliön asukas kuolee tiettömän erämaan järven rannalla. Kaukana on kirkkomaa, johon ruumis on saatettava, kaukana pappi, joka mullat heittää. Mutta ei ole muuta tietä, vaan pitää mennä. Ei ole Moinajärvestä vesireittiä muuta kuin kuiva Lumionjoki, jota ei kuivina kesäaikoina pääse veneellä kulkemaan.

Kun ruumissaatto saapuu Alpaslahteen, on ilta, mutta korkealta paistaa vielä aurinko ja ihanalta näyttää Joosepin silmään Romakkaniemi, jonka rakennukset on viime kesänä punaisiksi maalattu. Mutta suru nyt täyttää hänen sydämensä, ja hänestä tuntuu kuin hän Leenan kuoleman jälkeen olisi vanhentunut ja voimat vähentyneet.

Mutta Alpaslahdessa nostetaan ruumispaarit veneestä, ja nyt alkaa raskas taival Viojärvelle asti, sillä ruumista on kannettava kahden järven välinen taival. Vaivaloinen on polku, nousee ensin jyrkkänä ja kallioisena ja jatkuu sitten mutkikkaana kivikkorovaa pitkin, kunnes näyttää aukean, leväisen jänkän laitaan loppuvan. Siihen jänkän laitaan asti kantavat Jooseppi edellä ja Välijoen Iisakki jäljessä. Mutta sitten he laskevat arkun kuivalle maalle, ja vettä tippuva palava on kummallakin.

"Pääsisi tämän jänkän poikki onnessa", huoahtaa Jooseppi.

Siihen ovat kaikki istuneet mikä kivelle, mikä mättäälle.

Itkua siinä pusertelee Välijoen emäntä taaskin ja sanoo:

"Siinä on nyt ensimmäinen kuolija Moinajärven rannalta… kenen vuoro nyt joutunee? Vaikka viikon päästä jo minutkin vietäisiin…"

Jo ratkeaa Liinukin äänekkääseen itkuun, ja Jooseppi pyyhkäisee partaansa.

"Mutta ilolla se tämä vainaja maailman murheista lähti ja nyt taivaassa saa juhannusta viettää", puhelee Josefiina itkunsa seasta.

Ville ja Manta tarjoutuvat nyt kantajiksi, mutta Jooseppi ei sano heihin tässä jänkällä luottavansa. Sittenkun on jänkän poikki päästy ja alkaa kovempaa maata, vaihtuvat kantajat.

Surkean surkeaa on kulku leväisen, heiluvan jänkän poikki. Polveen asti uppoaa jalka vettä ja ruskeaa ruostetta roiskuvaan suohon, ja välistä mies on silmälleen menossa.

Mutta kun viimein pääsevät jänkän toiseen rantaan, ovat molemmat miehet niin uuvuksissa, ettei tahdo paikalta kyetä.

"Saisi se kruunu sen verran asukkaistaan huolta pitää, että tuon jänkän porrastaisi", sanoi Välijoen Iisakki, tuimasti katsellen.

"Eipä niistä meille takamaan asukkaille isoa hyötyä teistä ole, vaikka niitä saa korjata", arveli Jooseppikin tyytymättömällä äänellä.

Mutta kun he siinä olivat tuokion levänneet ja miehet hikensä kuivaneet, lähdettiin taas liikkeelle. Nyt kävi Ville edelläkantajaksi ja Manta, tanakka tyttö, jälkeen. Jänkän laidasta alkoikin taas tasaista harjua, joka vastaleena kohosi korkealle Viovaaralle. Korkeimmalle laelle nousi polku, sillä kahden puolen oli louhikkorantoja, joiden sivu ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta kun nousu yhä jyrkkeni, levähtivät kantajat, ja Josefiina astui Mantan sijalle kantajaksi.

Viovaaran laelle päästyä oli aamu jo alkanut, kirkas, kastehelminen aamu. Romakkaniemen takaa nousi aurinko, ja suuri, saarekas Moinajärvi välkkyi siellä kaukana. Kolkkona jättiläisenä törrötti Moinatunturin paljas laki, mutta kullankeltaisina heräilivät kiveliön metsät. Mutta eipä näkynyt Viovaaran laelle Välijokea, joka oli piilossa synkän korven takana. Sensijaan etelästä päin ja lännestä, jonne oltiin menossa, kimalteli suurten vaarain välistä yksinäisiä järviä kuin erämaata valvovia silmiä. Jo sopi näkymään Viojärvikin, jonka rannalla pienoinen Viojärven kylä oli.

Vuoroin vaihtuivat kantajat, ja vihdoin ruumiinsaattajat uupuneina saapuivat Viojärvelle, jossa oli kolme verotaloa ja kaksi mökkiä. Viojärven pohjoispäästä lähti kapea, mutta syvävetinen ja hauskarantainen Viojoki, joka laski kaukaisista erämaista tulevaan valtasuoneen, ja tämä vuorostaan kuljetti kaikki metsäjärvien vedet suureen valtaväylään Tornionjokeen. Viojärveltä oli kirkolle asti venekulku kaiken kesää, ja senvuoksi viojärveläiset elivätkin onnellisemmassa asemassa kuin romakkaniemeläiset, välijokelaiset ja monet muut järvikyläläiset. Harvoin sattuu kuolema kesäiseen aikaan noilla yksinäisillä järvien rannoilla, ikäänkuin suuri Luoja olisi tahtonut pitää henkeä sairaassa siihen asti, että ruumis saatettiin kirkolle rekikelillä. Mutta osui joskus. Kerrottiinpa Pahtajärven miehestä, että kun vanha vaari keskellä kiireintä heinäaikaa otti ja kuoli, ei Pahtajärven mies lähtenyt kiireenä aikana ruumista kirkolle kuljettamaan, vaan kaivoi kuopan kaltioon ja pani äijän sinne… Ja kun ei ketään kulkijaa käynyt talossa koko kesänä, ei kukaan tiennyt vaarin kuolemasta. Kun sitten tuli rekikeli ja jänkät kantoivat, kaivoi Pahtajärven mies äijän kaltiosta, pani arkkuun ja ajoi kirkolle.

Mutta eipä ollut osannut niin viisaana olla Pahtajärven mieskään rovastia puhutellessa kuin oli ollut älykäs ruumista kätkössä pitämään.

"Koska vaari kuoli", oli rovasti kysynyt.

"Ka, keskellä kuuminta ja kiireintä heinäaikaahan se per — … otti ja kuoli…"

Vanhantalon pirtissä Viojärven rannalla muisteltiin tätä Pahtajärven miehen tekoa.

Mutta talon rannassa hommailivat ruumiinkuljettajat, ja arkku oli jo nostettu veneeseen. Siinä oli vieraskin vene, vasta aamulla kirkolta päin siihen tullut. Kuului olevan kaksi maanmittaria, jotka ryhtyisivät Moinakiveliötä linjoittamaan ja mittaamaan. Kamariin oli herroille tehty vuode, siellä he nyt olivat levähtämässä.

Herrojen saattomiehet, Ylinivan miehet kirkonkylästä, juttelivat Joosepille, kun venevalkamassa yhteen sattuivat.

"Ne ovat sitten niitä, joista vallesmanni-vainaja keväällä puhui", sanoi Jooseppi. "Puhuivatko mitään siitä, aikovatko meille niinkuin kesäasuntonsa sijoittaa?"

"Kyllä ne siitä puhuivat, mutta tässä aikoivat levähtää", tiesivät miehet kertoa.

Veneen luona he kaikki hommailivat, mutta tästä tuli Mantan ja Liinun lähteä takaisin. Toiset, Jooseppi, Iisakki, Josefiina ja Ville, lähtisivät vainajaa hautaan asti saattamaan. Rannalla seisoivat tytöt, kun vene loittoni järvelle ja Jooseppi ohjaili sitä Viojoen suuta kohden. Itkuun Liinu ratkesi ja Mantakin. Tulipa siihen Vanhantalon emäntäkin lähtöä katsomaan ja kyynelsilmin vainajasta puheli.

"Onneen ja iloon hän on kostunut", vaikeroi hän. "Jospa meidänkin vaelluksemme noin päättyisi!"

Ja taloon levähtämään emäntä kutsui tytöt. Keiton oli jo valmistanut ja kahvit keittänyt.

Mutta sitten vasta kun ruumisvene oli Viojärven päähän ehtinyt ja joen suulle näkyvistä häipynyt, nousivat tytöt, emännän kutsua noudattaen, loivaa rantatörmää ylös taloon.

* * * * *

Kaunis on iltapäivä, kun ruumisvene hyvää kyytiä viiltää pitkin mutkikasta Viojokea. Somia, koskisia polvia pistelee joki, kun korkeiden törmäinsä välissä virtailee. Veneen perässä istuu Jooseppi, joka parhaiten tuntee joen mutkat, ja Ville soutaa. Iisakki ja Josefiina istuvat keskellä venettä, piippu suussa kummallakin.

Hauskalta tuntuu nyt kulku, kun virta vie ja linnut laulavat ja valoisana välkkyy Pohjolan kesäinen yö. Ja tieto siitä, että rantamaille ollaan menossa, tuntuu elävän mieltä ilahduttavan, vaikka ollaan kuollutta kuljettamassa. Mutta alajuoksultaan on pieni Viojoki virtava kuin myllynränni, ja veneen vauhti enenee sitä nopeammaksi, kuta likemmäksi päästään Porolompaloa, johon joki laskee ja jossa se yhtyy erämaista tulevaan valtasuoneen. Mutta tarkoin tuntee Jooseppi joen polvekkeet, äkkimutkat ja pikkukoskien juonteenperät. Vilahtavat vain menijäin silmiin korkeat, heinävät joen törmät ja liikkumattomat metsät molemmin puolin.

Vihdoin saavutaan väljemmille vesille ja pauhaaville koskille, joille ei ruumislastissa uskalla laskea, vaan arkku kannetaan kosken niskalta johtavaa polkua pitkin kosken alle. Ja niin kuljetaan vaivoja säästämättä, lepoa nauttimatta, kunnes on päästy kirkonkylän rantaan.

5.

Kun Manta ja Liinu ovat vähän maistelleet Vanhantalon emännän keitosta, aikovat he heti lähteä paluumatkalle. Kiire on kummallakin. Välijoessa ei ole ketään kotona, ja Romakkaniemessä oli Kreeta arka kuin veden kala yksin ollessaan. Ruskeassa rapakossa ovat tyttöjen hameenhelmat, vaikka he ovat niitä kuoruksissakin kantaneet. Molemmilla on varrelliset pieksut, joiden suut on tiukkaan köytetty punasinirantuisilla sukkarihmoilla polven alta kiinni. He vaihtavat kenkiinsä uudet heinät, kiinnittävät sukkarihmoja ja sitten aikovat lähteä.

Vanhantalon emäntä katselee siinä tyttöjen valmistuksia ja puhelee:

"Taitaa tulla nyt sinne Moinakiveliöönkin väkeä tänä kesänä, kun kuuluvat kymmenen miestä tarvitsevan töihinsä nämä maanmittarit. Ja semmoisia tahtoisivat, jotka ennenkin ovat maanmittarintyötä tehneet."

"Kun ei tullut puheeksi… Meidän Ville on monena kesänä ollut maanmittarintöissä", sanoi Manta, vetäen tiukkaan sukkarihmaa pullean pohkeensa yläpuolelle.

"Taitavat miehet olla lujassa nyt, kun tukinuitot ovat keskissä, — siellä ovat vielä keväisillä matkoillaan meidänkin pojat… Mutta hyvää palkkaa kuuluvat lupaavan tottuneille", puheli emäntä. "Väsyksissä sanoivat olevansa, mutta mistäpä nyt niin olisivat väsyneet, kun veneen pohjalla olivat maata köllöttäneet, — sanoivat nuo Ylinivan miehet. — Nyt nukkua köröttävät eivätkä käskeneet tulla herättämään…"

"Niinhän ne herrat väsyvät", sanoi Manta.

"Joo. Vaikka ovat nuoria miehiä kumpikin."

"Kuuluukin kuolleen se vanha maanmittari, Päänlunti, joka meilläkin kerran kävi", sanoi Liinu.

"Outoja nämä ovat. Ensi kertaa kuuluvat olevan näillä mailla ja täällä päin. Oikein hauskoja herroja tuntuivat olevan."

Mutta ennenkuin tytöt ehtivät lähteä, muisti emäntä vielä Liinulta kysyä:

"No, koska te Ruokojärven Juhanin kanssa yhteen menette?"

"Ei ole tietoa", vastasi Liinu ja keikautti ylpeästi päätänsä.

"Hyvähän se mies on, Juhani, ja rahaa kuuluu olevan pankissa… kuinka lienee muutoin sinun mieleisesi. Eivät häntä tämän kylän tytöt hyvänä pidä…"

"Itsepä on ottamassa… tottapa oikeaan osaa", sanoi siihen Liinun puolesta Manta.

Juuri kun emäntää hyvästeltiin, ilmestyi toinen herroista pihalle. Hän näytti nuorelta, komealta mieheltä, ja tytöt nähtyään hän virkkoi:

"Kas, onhan sillä emännällä kaksi komeaa tyttöä, vaikka vakuutti, ettei ole."

Hän lähestyi tyttöjä ja jutteli:

"Olisihan tämä muutoin, mutta kun ovat näin valoisat yötkin, ettei saata nukkua."

Mutta Vanhantalon emäntä kävi esittelemään:

"Eivät nämä ole meidän kylän tyttöjä. Tämä Manta on Välijoesta ja tämä Liinu on Romakkaniemestä. Ruumista ovat tähän olleet saattamassa…"

"Vai Manta ja Liinu", tuumaili herra, vielä uni silmässä.

Siinä samassa lähtivät Manta ja Liinu kujaa kohti, josta polku poikkesi navetan taitse Alpaslahteen päin. Nopein askelin he astuivat, Manta edellä ja Liinu perässä.

"Sepä näytti mukavalta herralta", sanoi Liinu, kun he olivat ehtineet talon näkyvistä.

"Oli kyllä soman näköinen herra, ja uljas oli katsanto."

Taas he kävelivät kovaa kyytiä, niin että risut polulta pirskoilivat.

"Nämä ne ovat niitä herroja, joista isä on puhunut. Ne taitavat tulla meille asumaan", kertoi Liinu. "Kuuluvat alkavan Moinakiveliötä mitata."

"Niin kuuluvat. Teille tulee sitten vieraita paljon, jos miehetkin siihen asettuvat", sanoi Manta.

"Itsellä niillä kuuluu eväät olevan. Vanhantalon emäntä kertoi, että kirkolta tulee toinen veneenlasti eväitä tuomaan."

Niin tytöt juttelivat. Mutta ehdittyään Viovaaran laelle, josta Moinajärvi ja Romakkaniemi alkoivat näkyä, he istahtivat levähtämään.

"Toista olisi kuitenkin olla rantamailla kuin täällä rämpiä rapakkojänkkiä", alkoi Manta puhella, ja hänen silmänsä syttyivät kuin tuleen ja posket punoittivat kuin puolukat. "Jahka ensi syksyyn elän, niin palvelukseen lähden… Hyvät palkat saa ja talon ruuan ja — hauskoja iltamia joka sunnuntai…"

Liinu huokasi.

"Katunut olen", jatkoi Manta, "kun en jo viime syksynä lähtenyt. Mikonpäivän sunnuntaina kun kirkolla kävin, tarjosi Maaherran isäntä kaksisataa rahapalkkaa ja vuosivärkit…"

"Olisin minäkin lähtenyt, mutta vanhemmat eivät ole päästäneet. Äiti on aina pannut vastaan…"

"Sitähän se loruaa meidänkin äiti… Niistä Ruokojärven tyttäristä aina esimerkkiä ottaa… Mutta pakkoko on ruveta huoraksi, niin että jos miehen tahtoo, niin oikein omakseen ottaa… Ja siellä niitä on vara valita… Ei ensimmäisen räkänokan tuumiin ole pakko suostua…"

"Onpa vaankin vara valita! Muistatko toissa Juhannuksena Aavasaksalla?"

"Kuinka en muistaisi! Silloin oli hauskaa sinullakin. Herratkin kävivät piiriin ja myötäänsä pyysivät. Muistatko sitä yhtä, joka kahvitkin laittoi ja kun pääsi kahden kesken, niin kerjäili suuteloa ja käsiä puserteli…"

"Yritti se minultakin…"

"Mutta sitten kävi kummasti, kun ei hyvällä uskonut, vaan kärtti ja puristelemaan kävi ja povia tunnustelemaan, niin minä…"

"Mitä sinä…?"

"Minä räiskäytin kämmenellä naamaan ja sanoin, että tuossa…"

He nauroivat sille molemmin.

"Eivät ne kaikki herrat ole semmoisia, vaan tukkilaiset ne vasta härkiä ovat", sanoi Liinu.

Mutta lehmäänsä hoitamaan oli Mantalla kiire, ja vartoi kai Kreetakin, kun illalla olivat luvanneet palata ja saattoi olla jo lähellä puolta yötä. Kiireesti he taas lähtivät astumaan ja saapuivat leväisen jänkän laitaan. Siinä he kuorivat hameensa vyötäisilleen ja alkoivat hyppiä mättäältä mättäälle, rapakkopaikkoja vältellen.

"Helkkari, kun putosi toinen jalka ihan reiden juurelle asti", huusi Manta, joka oli jäänyt Liinusta jälkeen.

"Ja vielä puhtaan paidan panit lähtiessäsi", päivitteli Liinu.

Mutta kostuivat tytöt vihdoin Alpaslahteen Romakkaniemen kookkaan kolmilaidan luo. Ihmeellinen yö oli. Taikka oliko yö ollenkaan vai oliko vasta ilta, päivänlaskun aika, vai oliko aamuvarhainen, päivännousun aika? Sitä eivät tytöt tienneet, vaan koettivat arvailla. Romakkaniemen takaa loisti aurinko tulipunaisena ja melkein säteettömänä. Saarien metsiköt kumottivat kullalta, ja järvi kiilteli kuin kuvastin. Etelän taivaalta näytti vaaleaa pilveä leviävän pitkin untuvanpehmoista taivaan kantta.

He työnsivät veneen vesille, ja Liinu istui soutamaan. Yön hiljaisuus ja erämaan yksinäisyys vaikuttivat tyttöjenkin mieliin.

"Oletko sinä koskaan oikein rakastanut?" kysyi Manta äkkiä.

"En minä muista, että olisin…"

"Mutta minä muistan… Toissa kesänä, kun Raitikoskella oli tukinuitto. Siellä oli niin komea tukkipoika, Juntunen, etten ole koskaan nähnyt."

"Puhutteliko sinua…?"

"Oli sunnuntai-ilta, ja kosken rannalla pidettiin tanssia. Se Juntunen ensin soitti, mutta sitten kun rupesi tanssimaan, niin minua ensiksi pyysi. Se hukkui sitten Juopakoskeen… Olet kai kuullut?"

"Olen minä kuullut…"

"Jos semmoisia ystäviä kostaisi, niin semmoiselle vaimoksi menisi… Lauletaanpa jotakin, että Kreetakin kuulee meidän tulossa olevan."

"Mitä laulamme?"

"Laulamme sitä, että: Maantien varrella katajapensas…" Ja he alkoivat:

Maantien varrell' on katajapensas, ja siinä on tikkelperi. Ja tään kylän poikain liivintaskuss' on Saksan silinteri.

Kauas vuoriseen ympäristöön kierteli laulu, ja kaiku kertoi sen ensin lähimmiltä kukkuloilta, sitten kierrellen kaukaisuuteen ja vasta pitkän ajan perästä kertoen sen laulajille.

Samassa alkoi Romakkaniemestä päin kuulua koiran haukuntaa.

"Ponttu on kuullut meidän laulumme", sanoi Liinu.

"Pontun ääni se on", sanoi Mantakin.

Kun he olivat hetken olleet ääneti, kysyi Manta:

"Oikeinko sinä todella aiot sille Ruokojärven Juhanille vaimoksi mennä?"

"Kihlat se väkisten antoi, mutta en ole sormusta pitänyt enkä huiviakaan kuin kerran…"

"No sitä minäkin. En huolisi minäkään, vaikka kahden kirnussa olisin. Silmätkin semmoiset totiset ja tylyt…"

He olivat jo puolijärvessä, kun Liinu huudahti:

"Vieras vene on meidän venevalkamassa… ja Ponttu siellä rannalla kävelee."

Mantakin herkesi soutamasta ja kääntyi katsomaan.

"Niin on, näemmä, ja pirtin savupiipusta nousee savu…"

"Aivan uusi, vastatervattu vene… nyt näkyy paremmin, kun ei aurinko kilota…"

"Kuka mahtanee olla?" kysyi Manta uteliaana.

"Jos ei vain liene se Kemppainen, puulaakin mies, niin sitten se on Väänänen, joka viime kesänä oli heinänteossa…"

"Häm, häm", virkkoi Manta, viekas katse pienissä terävissä silmissään. "Siellä on Kreetallakin omansa… Onpa se komea mies, vaan kuuluu olevan kirjaton, niinkuin kaikki muutkin etelän puolen miehet…"

Siitä Väänäsestä he sitten juttelivat koko välin, kunnes saapuivat Romakkaniemen rantaan juuri silloin, kun aurinko paistoi kasvattimännikön läpi törmälle ja venevalkamaan.

* * * * *

Toisen päivän iltana näkivät Romakkaniemen tytöt, jotka kahden olivat kotona, savun nousevan Alpaslahdelta. Siitä he arvasivat siellä jonkun tulijan olevan, joka halusi päästä taloon.

Ikävä olikin heillä ollut, kun kahden kesken olivat. Nyt vasta tuntui äidin kuolema ikävältä. Ei ollut toisella toiselle mitään uutta sanomista. Äänettöminä he tekivät töitään eivätkä monta sanaa puhuneet. Ei ollut joutanut Välijoen Mantakaan kumppaniksi, kun lehmä tarvitsi kotimökillä hoitajaa.

Kun Kreeta tuli lypsämästä ja laski kellarin eteen pytyn, huomasi hän savun ensiksi. Siitä hän ilostui ja juoksi sanomaan Liinulle, joka rannassa pesi saunan edessä vaatteita.

"Kuka mahtanee olla?"

Kreetakin näytti vilkastuneen tavallisesta olostaan.

"Kun eivät vain ole jo niitä maanmittariherroja", arveli Liinu. "Mutta ne ne ovatkin! Muita kulkijoita sieltäpäin ei ole…"

Yhdessä he päättivät lähteä Alpaslahteen. Tulisessa kiireessä Kreeta siivilöitsi maidon, ja kumpikin pukeusi parempiin vaatteisiin, panipa Liinu vielä palmikkoonsa nauhankin, niinkuin oli nähnyt kirkonkylän tyttöjen pitävän.

"Toisenko sinä näit?" kysyi Kreeta, kun he olivat jo järvelle menossa.

"Niin. Se heräsi nukkumasta ja puhui selvää suomea. Oli Välijoen Villen kokoinen mies ja vähän huulipartaa… Ei se ylpeältä näyttänyt… sirovartaloinen herra."

Ehdittyään likemmäksi Alpaslahtea he erottivat, että kolme miestä seisoi rannalla. Tulikin oli jo vähennyt, ettei enää noussut kuin vaaleaa pilvisavua, joka pysähtyi kuusten juurelle siihen lähelle, jaksamatta enää kohota kesäkirkkaaseen ilmaan. Erottivat senkin, että kaksi niistä oli tavallisen jätkän puvussa, mutta kolmas näytti herralta, ja Liinu tunsi hänet samaksi, joka oli häntä puhutellut Vanhantalon kartanolla.

"Jopas sieltä Manta ja Liinu tulevat", kuulivat he herran huutavan.

"Se luulee sinua Välijoen Mantaksi", kuiskasi Liinu Kreetalle.

"Eipä sattunutkaan Manta", huusi Kreeta takaisin.

Mutta kun kaikki kapsäkit ja muut kamppeet oli kannettu veneeseen ja vene lykätty vesille, käski nuori herra miesten ruveta soutamaan ja tyttöjen istua joutilaina.

"Kyllä me soudamme", sanoivat tytöt.

Täällä kiveliössä eivät miehet koskaan soutaneet silloin kun naisväkeä oli veneessä. Mutta nuori herra ei sittenkään sallinut tyttöjen soutaa.

"Vai olette sisaruksia", puheli hän veneen perästä. "Enpä olisi sitä uskonut. Ette ole toistenne näköisiä vähääkään."

Kreeta ja Liinu eivät näyttäneet sisaruksilta. Kreeta mustatukkainen, tanakkaa tekoa ja jolealuontoisempi, Liinu vaaleaverinen, pitkä, solakka ja notkealiikkeinen.

"Vai saan minä kamarin — ja sauna on ja kylpeä koska mieli tekee", jutteli hän taas veneen perästä. "Ja maitoa saan… hyvä on."

Sitten hän kertoi itsestään. Etelä-Suomesta hän oli kotoisin ja ensi kertaa täällä pohjoisessa. Tulisi ehkä täällä päin olemaankin. Tänä kesänä tuskin ehdittäisiin koko Moinakiveliötä mitata.

Puhuessaan hän tähtäsi vuoroon Kreetaa, vuoroon Liinua silmiin ja hymyili. Komea mies hän olikin tyttöjen mielestä, pitkä, mustatukkainen ja hyväluontoinen. Puheli kuin tuttavilleen. Liinu ei oikein uskaltanut häntä katsoa silmiin. Näytti kuin nuori herra olisi tahtonut ihan lävitse katsoa.

"Vai viikon päästä isänne tulee takaisin", sanoi hän taas.

Ja kun hän muisti, minkälaista leväjänkkää pitkin ruumista oli kannettu, alkoi hänelle selvitä erämaan asukkaan elämä. Kauheaa! Tämmöistä hän ei ollut osannut ajatellakaan.

Ja kun hän ei kotvaan puhunut mitään, vaan istui omissa ajatuksissaan, rohkaisi Kreeta mielensä ja alkoi kysellä. Mikä oli nimi? Kuinka vanha hän oli? Oliko veljiä ja sisaria? Oliko jo vaimo ja lapsia, vaikka niin nuorelta näytti?

Herra hymähti, sytytti savukkeen ja selitti. Janne Leppiniemi oli nimi. Ei ollut sisaria yhtään. Yksi oli velimies Helsingissä. Ei ollut vaimoa vielä tiedossakaan.

Liinun mielestä varsinkin oli tämä herra miellyttävä. Eivät olleet kirkonkylän herrat noin somia, eivät puhutelleet noin ystävällisesti. Tällä oli katse lempeä ja puhe lauhkea, toisilla ilkeä, ja käytös röyhkeä, varsinkin metsäkyläläisiä kohtaan, joita rantamailla pidettiin tyhmempinä.

Leppiniemi näytti taas vaipuvan omiin mietteisiinsä. Järven selälle hän silmäili, katseli saaria ja kukkulaista ympäristöä. Outoa oli tämä luonto hänelle ja kirkas valo omituista. Talo, joka tuolta korkealta niemeltä paistoi ilta-auringon valossa, näytti somalta punaiseksi maalattuine rakennuksineen. Ei se köyhältä näyttänyt, vaikka viljelykset olivatkin pieniä. Kuinka he kuitenkin näin hyvin elivät, tiettömän erämaan takana! Talon tytöt olivat hyvin puettuja, puhtaita ja miellyttäviä impiä. Varsinkin tuo toinen, Liinu. Hänen kasvojensa ilme oli herttaisen hyvä, ja sinisten silmien loisto niin kirkas kuin tämä ihmevaloinen ilta.

"Olipa ikävää, kun en saanut isäänne puhutella, vaikka hän siitä ohitse meni", sanoi hän pitkän ajan perästä.

"Olitte nukkumassa, kun me tulimme ruumiin kanssa taloon."

Kun he ehtivät lähemmäksi Romakkaniemen rantaa, kysyi Liinu:

"Mihinkäs toinen herra on jäänyt?"

Leppiniemi selitti, että toinen, Nyykreeni-niminen, lähti Vanhastatalosta Ruokojärveen, jonka takaa hän aloittaisi mittaustyöt. Sinne olivat jo työmiehet edeltä päin menneet. Mutta tänne Romakkaniemeen saapuisi Nyykreenikin muutaman päivän päästä.

"Ja lisää tänne tulee minullekin miehiä. Vanhantalon isäntä lupasi toimittaa."

Kun he olivat aivan likellä rantaa, kysyi Leppiniemi:

"Mikä tuo pienoinen uusi tupa on ihan rannalla?"

"Se on sauna", vastasi Liinu, hänkin sinne päin silmäten. Ja nyt vasta Leppiniemi huomasi Liinun pitkän, vaalean palmikon ja sinisen nauhan sen latvassa.

— Kylläpä tuon tytön liikkeet ovat miellyttäviä, — ajatteli hän. — Pohjola on paljon kauniimpi kuin koskaan uskoin. Kaunista, puhdasta väkeä ja siistejä taloja sydänmaassakin!

Rannalla olivat Ponttu ja kissa vastassa. Ponttu näytti äkäiseltä oudot vieraat nähtyään, mennä murjotti taloon päin hiljaa äristen ja lyhyt typihäntä pystössä kuin kynttilän pää. Mutta kissa hyppäsi veneeseen ja naukuen Kreetan syliin.

"Täällä on talonväki vastassa", nauroi Liinu Leppiniemeen katsahtaen.

Tämä huomasi tytön naurussa semmoista viehkeyttä, että tunsi kuin jotakin sanatonta suloa olisi sydämeen uponnut.

Hän katsoi kelloaan. Oli puolenyön aika, mutta aurinko oli vielä korkeammalla Moinatunturin huippua, jonka harmaja laki näytti sädehtivän.

Omituinen, turvallinen tunne, kuin olisi kotiin tulossa pitkältä matkalta, valtasi hänet, kun hän tyttöjen seuraamana nousi kapeaa rantapolkua venevalkamasta taloon.

6.

Täydellä terällä polttaa keskipäivän kuuma aurinko Joosepin mustaa niskaa ja harmaan takin selkää, kun hän hikipäässä kävelee pitkin kirkonkylän hietaista ja pölisevää maantietä.

Maalarin mökillä on pidetty hautajaiset ja tuttavia kirkonkyläläisiä kutsuttu jatkoksi, sekä kantajiksi että suruvieraiksi. Vehnäskahvit on Josefiina, nokkela nainen, toimittanut ja miehille sikaarit, naisille kampiaiset. Kaikki on nyt toimitettu. Maalarin mökillä levähtävät vielä välijokelaiset ja tarinoivat sillä aikaa kun Jooseppi kulkee asioillaan.

Nuorelta, uudelta nimismieheltä on Jooseppi saanut perintökirjansa. Vanha vallesmanni oli ehtinyt ennen kuolemaansa panna sen kuoreen ja siihen kirjoittaa Joosepin osoitteen. Hyvin on siis se asia käynyt. Jooseppi on tiedustellut tältä uudelta nimismieheltä kruununhakkuustakin, mutta hän ei sanonut tietävänsä, koska vielä oli outo eikä tuntenut näitä asioita.

Häntä neuvottiin metsäherran luo. Hän sen tietää, jos tahtoo sanoa. Mutta kiukkuinen, ylpeä ja tuima herra on tämä nykyinen metsäherra, joka kuuluu olevan aatelissukua ja kaukaa etelästä tullut. Ei ole Nyyperi-vainajan veroinen, joka antoi kättä kiveliön miehellekin ja tuttavana naurusuin puhutteli, eikä tunnu tämä osaavan suomenkieltäkään. Hän ei käsitä, mitä Jooseppi tarkoittaa; ei käske istumaan vanhaa, harmaantunutta miestä, vaan purkaa kiukkuaan.

"Saate stämmingi kaikki nyybyggiläiset… Kruunun maalla laiskana syömä… semmottii lorvi te olla…"

"Ei siellä laiskana kauan hengissä pysy", sanoo Jooseppi, "kiveliön keskellä!"

"Jaa, jaa, me tiera se…"

Jooseppi sanoo hyvästit ja menee.

— Onpa semmoinen kirja nyt taskussa, että saat konstisi koettaa, — arvelee hän, kun metsäherran luota palaa. — Tämänaikaiset herrat taitavatkin olla aika piruja. Mikä lienee tämä uusi vallesmannikin, paha on katsanto ja liikkeet ärtyiset… Mikä lieneekään?

Jooseppi ei ole tavannut puulaakin miehiä kirkonkylässä. Muuten on kuulunut huhuja, että tulee toisia metsänostajia. Uusi puulaaki kuuluu alkavan liikkua nyt näillä mailla.

Maalarin mökillä tietää Nällhuuti, kansan asianajaja ja tietävä mies, Joosepille sitä kertoa. Neuvoo vielä:

"Elä sinä, mies, hätäile myymään metsääsi — kyllä metsä kalusta aina käy. Ei ole kukaan sitä katunut, ettei myynyt metsäänsä, vaan sitä on moni katunut, että myi…"

Viisas oli mies tuo Nällhuuti, sen nyt tunsi Jooseppikin.

"Polkuhinnasta se puulaaki sinun metsäsi ottaa, kun velassa olet. Mutta odota toista ostajaa, niin eri hinnan lupaavat", neuvoi yhä Nällhuuti.

Jooseppi kuunteli tyytyväisenä, ja Josefiina toimitti Nällhuutillekin hautajaiskahvit.

"Lieneekö sinulla selvillä, kuinka paljon olet puulaakista rahaa ottanut ja montako velkakirjaa olet antanut?" tiedusti Nällhuuti.

"Johan se toki on selvillä", vakuutti Jooseppi.

"Mutta minä olen nähnyt senkin, että pahoin puulaaki pettää oppimatonta kansaa. Viime talvikäräjilläkin oli kumma juttu. Vehkalahden mies, Kolarista, joka oli puulaakista ottanut metsää vastaan rahaa ja kymmenen eri velkakirjaa antanut, joutui puille paljaille. Kaikki kymmenen velkakirjaa oli laskettu korkoineen yhteen ja kirjoitettu sitten yhteen velkakirjaan koko summa, että asia muka olisi selvempi. Ja sen ison velkakirjan alle käsketään Vehkalahden miehen kirjoittaa nimensä. No, hän kirjoittaa, mutta ei pyydäkään takaisin ennen antamiaan velkakirjoja. Ne jäävät puulaakin haltuun, samoin kuin isokin velkakirja. Joo. Ja puulaaki hakkaa metsän, saa saakurin uljaita puita, ja kun sitten on kaikki raiskannut, ettei linnunistuinta kuulu jääneen, niin haastetaankin Vehkalahden mies käräjiin ja kaikkien velkakirjojen, niin pienten kuin sen ison, sisältöä vaaditaan…"

"Jopa oli helvetin hullu mieheksi se Vehkalahden mies", keskeytti Välijoen Iisakki, joka makasi sängyssä selällään.

"Kuinka kävi?" kysyi Jooseppi.

"Kävi niin, että velkakirjain sisältö tuomittiin… Mutta asia on vielä kesken."

Jooseppi istui miettiväisenä. Vihdoin hän sanoi:

"Eipä tuommoistakaan ole kuulunut ennen."

"Ovat ne tainneet ennenkin pettää, mutta ei ole tullut niin yleiseksi tiedoksi", sanoi Nällhuuti.

Nyt Jooseppi ei kuitenkaan enää joutanut kuuntelemaan Nällhuutin puheita. Piti vielä käydä Mäkelän puheilla, jolla oli Romakkaniemen tieosa korjattavana.

Kalliiksi oli tänä kesänä tullut tienkorjuu, kertoi Mäkelä. Tämä uusi nimismies oli määrännyt Romakkaniemen tiehen kolme uutta rumpua tehtäväksi. Olisi huutokaupalla myynyt ne tehtäviksi, mutta Mäkelä oli ehtinyt väliin.

"Julman täsmällinen mies tämä uusi vallesmanni, ja karjuu kuin peto tientarkastuksessa", selitteli Mäkelä. "Lämminneet ne ovat tämän tarkastuksen aikana kaikki tientekovelvolliset."

"Ei siitä tullut herrainpäivillä helpotusta manttaalimiehille?" kysyi Jooseppi.

"Lieneehän siitä puhetta ollut, ja luvattu on kyllä, mutta kesken on se laki vielä", tiesi Mäkelä.

"Taitaa olla ja pysyä aita matalana talonpoikaa kohti aina", arveli Jooseppi.

"Ei se vain tällä hommalla meidän asiamme parane — tieasia ei ensinkään."

Mutta koska Mäkelä ei ollut nylkyri ja Joosepilla oli kovin vähän rahaa, kun oli vaimovainaja juuri hautaan saatettu ja monenlaisia menoja siitä ollut, tyytyi hän siihen, että Jooseppi syksyllä maksaisi puolet järvikaloilla, toiset puolet rahalla.

Kun Jooseppi palasi Mäkelän luota maalarin mökille kirkon viereen, juttelivat siellä vielä Välijoen Iisakki ja Nällhuuti. Kruununuudistaloista he kuuluivat puhuvan, Iisakki selittäen oman kruununtorppansa asioita.

Sitten Jooseppi kävi vielä kahdessa kirkonkylän porvarissa minkä mitäkin pikkutarvetta ostamassa. Ostipa molemmille tyttärilleen tuliaisiksi mustat silkkihuivit ja tötterön rusinoita, joista Liinu oli korvaan kuiskannut Vanhantalon rannassa erotessa.

Josefiinakin oli ostanut laukkunsa täyteen minkä mitäkin tarvetta. Mutta raskaampaa tavaraa ei mitään otettu. Talvikelillä oli Jooseppikin ja samoin Välijoen Iisakki kesäeväät hommannut kaukaiseen kotiinsa. Ei olisi nyt jaksanut lastia sauvoakaan väkevävirtaista jokea ylös.

Vihdoin he olivat valmiit lähtemään paluumatkalle, joka vastavirtaan oli monin verroin vaivaloisempi kuin tullessa.

Vasta kun he ovat kovimmista koskista ylös sauvoneet, jättäneet monitaloiset kylät taakseen ja saapuneet yhä harvenevaan jokitörmäasutukseen, vasta sitten he alkavat keskenään vilkkaammin jutella, kukin havainnoitaan kirkonkylältä kertoen. Ja Porolompalolla levähtäessä, ennenkuin lähdetään Viojokea vastavirtaan puskemaan, sukeutuu puhetta monenlaista. Ei ole Porolompalossa muuta asuntoa kuin viheliäinen torppa Viojoen suussa, kruununmaalla. Porolompalo on torpankin nimi, ja siinä asuu kruunun metsävahti Airis-Mikko silmäpuolen vaimonsa kanssa. Mutta kesän aikana siinä käy monenlaisia kulkijoita sekä erämaahan, suuriin järvikyliin, menijöitä että sieltä palaaviakin. Tukkilaisten käymäpaikka se myös on, vaikkeivät tukit koskaan kauan viivy Porolompalolla, se kun on virtava muihin lompaloihin verrattuna.

Tarkkaan tiedustelee torpan vaimo, kielevä Anna-Kreeta kirkonkylän kuulumisia, ja tarkkaan selittää Josefiina. Miehet makaavat lattialla, kullakin laukku päänsä alla. Kun vaimot pauhaavat juorujaan, toinen kysyy, toinen selittää, lyhytvartinen piippu suussa kummallakin, oikaisee siinä Joosepin vieressä Välijoen Iisakki polvensa suoraksi ja virkkaa:

"Eipä siitä tainnut tulla kruununmaan asukkaalle mitään hyötyä näillä jälkimmäisillä herrainpäivilläkään. Nällhuuti sanoi, että tiukemmalle vain ottavat… että kuka ei kykene maata viljelemään eikä taloa rakentamaan, niin pois ajetaan, ja työvaivat myydään. Ennenkuin nyt saa talon perinnöksi, on mies harmaa ja haudassa. Ja hakkaahan se kruunu kuulemma tästä puolin jokaisesta uudistalosta parhaat puut…"

Jooseppi kuuntelee Iisakin puheita. Mutta sitten hän nousee istumaan, kolistaa piippuaan, panee uutta tupakkaa ja kysyy:

"Nällhuutiko kertoi?"

"Nällhuuti, ja oli siitä puhe lautamiehenkin kanssa kirkolla."

Jooseppi miettii hetken, sanoo sitten:

"Jos eläisi vanha vallesmanni, niin kyllä tietäisi ja oikein puhuisi. Mutta kuoli liika hyvä mies…"

"Oikein puhut. Mutta minkäpä sille nyt mahtaisi vallesmanni vainajakaan, kun hallitus asetuksiaan tiukentaa… Kyllä nyt saa, saakeli soikoon, kruunu tästä puolin vartoa, kuka kylmään korpeen alkaa taloa tehdä. Sen verran minä sanon…"

"Lieneekö nyt juuri niinkuin Nällhuuti sitä selitteli?" puuttui Ville puheeseen.

Ville on mielessään myös kuvitellut, että hän hakisi kruunulta torpan paikan Moinajärven Reponiemeen ja naisi Romakkaniemestä. Mutta näistä mietteistään hän ei ole kellekään puhunut.

"Niin, tienneekö sentään Nällhuutikaan, vaikka on lakia oppinut kaikkia pykäliä", arvelee Jooseppikin Villen puolella.

"Mutta mitäs sanoisit, jos sinultakin parhaat puut hakattaisiin?" kysyy Iisakki, Jooseppiin kääntyen.

Siihen Jooseppi ei vastaa. Kerran kaksi nousevat sieraimet kuin pahaa henkeä puhaltaen, ja silmissä välähtää kummasti. Mutta Iisakin jaaritteluista hän ei ole tietääkseenkään.

Ja siihen kesken puheitansa nukahtavat Iisakki ja Ville. Jooseppi valvoo ummessa silmin, eikä tunnu nukuttavan. Enemmän on nyt huolia kuin silloin, kun köyhänä miehenä Romakkaniemeen meni. Enemmän totisesti, vaikka lapset jo ovat täysi-ikäisiä. Nyt vasta Leenan kuolemakin alkaa oikein tuntua, ja nyt vasta hän ymmärtää menettäneensä hyvän vaimon. Ja muutenkin, nyt tulee väsymys jo pienestäkin ponnistuksesta ja parin vuorokauden valvonnasta. Ennen sai valvoa ja tehdä työtä vuorokausimääriä eikä väsymystä tuntunut. Ei muu nytkään pahasti mieltä kaiva kuin se, että kenties kruunu sittenkin hakkaa metsän parhaat puut… juuri ne, jotka hän on metsäänsä säästänyt, käyttäen vain huonoimmat rakennuksiinsa. Eipä ollut vallesmanni vainajakaan sitä pykälää tiennyt, koska ei ollut siitä mitään puhunut.

Ja hän tuntee kummallista vihaa nousevan sydämeensä, semmoista, jota ei ole koskaan ennen kokenut. Häntä melkein pyörryttää, ja pahaa tekee sydänalassa. Ohimoilla jyskyttää veri kuin vasaralla.

"Nyt sinä olet oma isäntäsi", oli vallesmanni-vainaja sanonut, kun viimeisen kerran kättä puristi. Tiesikö sitten hänkään!

Vaimot luulivat Joosepin nukkuvan, ja Anna-Kreeta kysyi:

"Et sinä mitään kuullut Ruokojärven Marista, joka pappilassa palvelee?"

"Puhuttelin kyllä. Vartavasten menin pappilaan ja kaivolla kohtasin… Hullusti kävi Marillekin… raskaana on. Johan minä sanoin…"

"Herra Isä! Kaikista Ruokojärven tyttäristäkö tulikin porttoja?"

"Niin näkyi käyvän. Saihan sen arvatakin, kun jätkäin kanssa oli aina mellastanut…"

Jooseppi kuunteli vaimojen puhetta ja unohti hetkeksi omat mietteensä. Leena-vainaja oli aina pelännyt sitä tyttäristään, varsinkin Liinusta. Ei laskenut tukkijoelle käymäänkään eikä jätkien sallinut pitkälti talossa majailla. Niin he olivat tähän asti säilyneet. Jos nyt saisi kaksi kelpo vävymiestä… Tai ehkäpä vielä kostuvat pojatkin kotia, kun kuulevat äidin kuolleen. Sopisi Eelin ottaa tuo Välijoen Manta, tanakka tyttö…

Mutta taas Jooseppi kuuli vaimojen puhuvan.

"Tuskin siitä Romakkaniemeen niinkään hyvää vävyä Ruokojärven Juhanista tulee, kuin Jooseppi taitaa uskoa", sanoi Josefiina, joka oli toivonut Liinua Villelle.

"Hassunahan sitä kuuluvat pitävän koko miestä, Juhania… Tukkijoella kun oli ollut, niin oli ollut niin visu, ettei raaskinut syödä… siellä oli kuollut vasikka Isollajärvellä eräässä talossa, niin salaa oli sen nylkenyt ja lihat syönyt… Jätkät saivat tietää sen ja toisena päivänä olivat Juhanin laukkuun tukkineet itsekuolleen lampaan karitsan ja muuta moskaa… kissan raatokin kuului olleen", selitteli Anna-Kreeta.

Juhanin saituudesta oli ennenkin ollut monenlaisia puheita. He nauroivat molemmin. Ja Anna-Kreeta vielä lisäsi:

"Kuuluuhan se olleen hänen setävainajansa semmoinen saita, että viimeiseksi söi hevosen kavion ja siihen kuoli… Setäänsä kai se on tullut Juhani…"

"Muistan kuulleeni… Lampisjärven äijä, se kätki kaikki rahansa metsiin ja louhikkoihin, eikä kukaan ole onnistunut löytämään", sanoi Josefiina.

Jooseppi oli kyllä kuullut tuommoisia puheita, mutta ei Juhanista ainakaan tätä ennen. Senvuoksi kai Liinu oli murehtinut ja salaa itkenyt.

Mutta väsymys voitti vihdoin Josefiinankin, ja piippu suussa hän kallistui Anna-Kreetan sänkyyn nukahtaakseen. Nukkui sitten Jooseppikin, ja kilpaa kuorsasivat kaikki sillä aikaa kun päivä oli kuumimmillaan. Mutta kun illempana viileni, lähtivät he mutkikasta Viojokea ylöspäin sauvomaan.

Kun he pääsivät Vanhantalon rantaan, oli siinä kolme ihka uutta venettä rinnakkain venevalkamassa. Jooseppi arvasi heti, että Ruokojärven Heikki oli jo veneitään rantamaille viemässä, komeita, keltaruskeassa tervassa olevia veneitä. Ruokojärvestä johti kapea Ruokojoki Viojärveen, niin kapea, että siitä vene hädintuskin mahtui. Mutta sitä myöten oli Heikki joka kevät veneitä kuljettanut ja hyvät hinnat niistä saanut. Usein oli hänellä ollut kaksi uutta venettä, mutta kolmea ei ennen ollut näkynyt.

"Eivät kai nuo Heikin kaikki ole", tuumasi Iisakki.

"Jos lie Juhanin tuo kolmas", arveli Ville. "Veneen teossa se hiljan keväällä oli, kun Ruokojärven kautta kuljin."

"Juhanin tekemä näkyy olevan tuo kolmas", virkahti Jooseppi, tuntijan silmällä veneitä katsellen.

Noustessaan taloon he tapasivat siellä Ruokojärven Heikin ja Juhanin. Välijoen Josefiina, toimekas eukko, alkoi sekä Vanhantalon väelle että Ruokojärven miehille valmistaa vehnäskahvia. Semmoinen oli ollut Joosepin kanssa puhe, että paluumatkalla pidettäisiin Vanhassatalossa loput hautajaisista.

7.

Joosepin palatessa kotiansa oli ohra jo vihannoivalla oraalla. Viikon päivät, vähän runsaamminkin, hän oli viipynyt kirkonkylämatkallaan, mutta sillä välin oli luonto käynyt kukkaan. Lehti lepatti jo melkein täytenä, kauniisti vihannoi ohran tuuhea oras, ja rantaluhta ulottui polveen.

Mutta Jooseppi ei ollut koskaan ennen niin raskain askelin kotitörmää taloon noussut kuin nyt. Ponttu heilutti hänelle typihäntäänsä ja oli jo rannassa vastassa, rantakoivuissa lauloivat linnut, ja lupaavalta näytti nuori oras. Mutta alakuloinen oli vanhan miehen mieli, ja sairaalta tuntui ruumis. Eikä mikään tuntunut ilahduttavan… Eikä koskaan ollut tuntunut koti näin kylmän tyhjältä, ei silloinkaan, kun ensi talvi asuttiin vanhassa saunassa ja karhuntalja oli vuoteena ja luhtaheinät pään pohjana.

Terveiset hän toi kirkolta tyttärille, vähin kertoi kuulumisia ja sen, mihin hauta kaivettiin ja äidin ruumis kätkettiin. Tuliaiset hän myös jakeli ja vuorostaan kuunteli, mitä tytöt olostaan kertoivat, mutta ei muuta sanonut. Sitten hän istui yksin Leena-vainajan sängyssä ja mietiskeli, väsynyt, voimaton ilme ennen terveenjykevillä kasvoillaan.

"Onko Eelistä ja Pentistä mitään kuulunut?" kysyi hän.

Sanan olivat tytöt veljilleen kaikkien kulkijain matkassa lähettäneet, mutta mitään ei ollut pojista kuulunut.

Koettaessaan syödä Jooseppi jauhatti palaa suussa pitkän aikaa eikä tuntunut nälkää. Silloin hän pani pitkäkseen ja sanoi olevansa väsyksissä.

Leena-vainajan eläessä hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän jäisi yksin… eikä sitäkään, miltä tuntuisi, jos toinen kuolisi ja toinen yksin jäisi… Heillä oli ollut semmoista ahertamista kaikkina näinä vuosina Romakkaniemessä, kun toivossa tehtiin työtä ja valmistettiin taloa, ettei väsymystä, tautia eikä kuolemaa ollut muistettukaan. Yhä vain työtä kesät talvet, niin että unenkin silmistä usein vei…

Silloin vielä, kun lapset olivat pieniä ja tässä ympärillä kaikin minkä mitäkin auttoivat, oli Leena-vainaja aina iloinen, aina naurusuin, vaikka oli ollut koviakin päiviä. Mutta siitä ne olivat alkaneet Leenan huolet ja unettomat yöt, kun Eeli ja Pentti väkisin menivät tukkilaisten joukkoon ja aina suuremmiksi varttuivat, ja kun hukkui nuorin poika, Aukusti, jota molemmin aina kaipasivat.

Ja nyt viime aikoina oli tullut lisäksi tytöistäkin huolia… Kyllä Jooseppi sen nyt ymmärsi, miksi Leena valvoi, ja nyt arvasi, että vainajalla olisi ollut paljon sanomista hänelle, muttei kaikkea sanonut. Kenties Leena ei tahtonut hänelle kaikkia kiusauksiaan ilmaista, vai uskoiko, ettei isä kuitenkaan ymmärtäisi äidin huolia… Kun tytöt kertoivat maanmittari-herroista, että molemmat olivat pyrkineet tänne asumaan, kuunteli Jooseppi heidän puhettaan välinpitämättömästi.

"Eivät ne käy kuin sunnuntaisin täällä. Kiveliössä ovat yötäkin, kun toisen pitäjän rajalta ovat lähteneet linjoja tuomaan. Syyskesällä vasta joutuvat Moinakiveliöön… Voita ne meiltä ostivat, itsellään heillä olikin muut eväät, ja saunan pyysivät lämmittämään…"

"Tuntuivatko ylpeiltä?" kysyi Jooseppi kuitenkin.

"Hyviä herroja näyttivät olevan ja terveiset käskivät isännälle sanoa. Se pitempi, Leppiniemi nimeltään, meinasi, jotta jopa täällä on hyvä talo keskellä kiveliötä. Se kävi maitokellarissakin ja kesänavetalla ja oli ihmeissään."

"Tuntuiko ymmärtävän, että tässä on työtä tehty?"

Jooseppi alkoi vähitellen virkistyä äskeisestä alakuloisuudestaan.

"Sitähän se juuri kummailikin, kun kuuli, että isä oli yksin kaikki rakennuksetkin salvanut."

"Ei tainnut olla puhetta, että tämä nyt on perintötalo?"

"Ei siitä, vaan hän näytti kartasta, mistä kulkee kruunun ja Romakkaniemen rajalinja, jonka sanoi uudestaan aukaistavan…"

"Aukaistavanko? Se on kylliksi selvä… vesatkin olen katkonut", sanoi Jooseppi, ja näytti siltä kuin hän olisi säpsähtänyt.

"Ei kai tiennyt… Puheli vain, kun karttojaan katseli…"

Jooseppi ei päässyt entiseen työvauhtiinsa, ja lisäksi hän oli vähäpuheinen. Paljon olisi ollut töitä tehtäviä nyt juhannuksen tienoissa. Sorsalahdessa oli kaksi sarkaa kesken kuokkimista ja ojamullat hajoittamatta. Ne olisi pitänyt saada kylvökuntoon, risut poltetuiksi ja tuhka hajoitetuksi. Sillä ruista hän aikoi niihin Jaakonpäivän tienoissa kylvää.

Reetkin olisi pitänyt tervata päiväpaisteeseen kuivumaan. Eräänä päivänä hän kantoi ne tallin päähän, johon etelän aurinko sopi lämpimästi paistamaan, ja aikoi ruveta niitä tervaamaan. Kankea tervakin oli lämpöisessä paisteessa pytyssä nurkan juurella niin notkistunut, että venyi kuin parhain öljy. Mutta kun hän sai pankkoreen jalakset sivellyiksi, niin siihen jäi…

Ja juhannus, ilon ja valon juhla, lähestyi.

Taas eräänä päivänä hän ryhtyi panemaan uusia hinkaloita navettaan, mutta kesken jäi sekin työ. Sitten eräänä iltana hän lähti kuokka olalla Sorsalahteen, johon polku vei kesänavetan kautta.

Tytöt olivat lypsämässä, ja hän kuuli heidän keskenään supattamalla puhelevan ja väliin nauravan…

Eivätkö ne enää äitiä muistaneetkaan! Hänen oma sydämensä oli murheesta haljeta! Ei tullut kummastakaan äitinsä veroista.

Hän seisahtui navetan kynnykselle, istahti sitten kynnykselle, pani piippuunsa, mutta ei puhunut mitään.

Liinu meni siitä ohitse maitokiulua pyttyyn tyhjentämään ja virkkoi:

"Paarmain käsissä lehmätkin ehtyvät."

"Eiköhän siitä pian aikaa tule sade, joka paarmat vähentää", sanoi Jooseppi.

Siinä ne olivat hinkaloissaan lehmät, täynnä korven mehevää ruohoa. Valkoisia nupoja kaikki. Siitä yhdestä ainoasta lehmästä, Hillankukasta, jonka Juho-veli hääpäivänä lahjoitti heille, hänelle ja Leena-vainajalle, polveutui koko karja. Se oli ollut hyvä lypsylehmä ja kaksikymmentä kertaa Romakkaniemessä poikinut, ennenkuin joutui vanhuuttaan jalattomaksi…

Karja oli ollut Leenan ylpeys. Siitä hän huolehti ja sitä vaali, ja hyvin lehmät Leenan hoidossa menestyivät. Ja semmoinen talonvaimo oli Leena, että kirkonkylän kauppias aina kummasteli sitä voin paljoutta ja hyvyyttä, kun syyskelillä kirkonkylään vietiin.