Front matter (continued 2)

Mutta kuinka kävisi nyt, kun Leenan silmä ei ollut katsomassa karjaansa?

Jooseppi nousi, käveli verkkaan Sorsalahteen ja alkoi kuokkia. Mutta toisaalla kulkivat hänen ajatuksensa.

— Jos eläisi nyt vielä vanha vallesmanni, niin hänen puheilleen lähtisin heti… Hän sen kyllä tietäisi, onko kruunulla oikeutta hakata minun metsääni, — tuumi hän.

Nällhuuti oli kyllä puhunut siihen suuntaan Välijoen Iisakille, ja semmoisen käsityksen hän oli itsekin saanut uuden metsäherran puheista, vaikkei tullut oikeaa tolkkua.

Kun hän ennen työskenteli kuokkamaalla, nousi kuokka rivakasti, otti leveän ja paksun palan, paksu juuri katkesi kuin korte, ja sitkeä vesa taittui. Mutta nyt hän kuokkiessaan kesken lyönninkin unohtui mietteisiinsä ja nakkasi sitten kuokanpalan eri suuntaan kuin oli ollut aikomus.

— Jos sopisi puhutella näitä maanmittareita, — ajatteli hän. — Kyllä kai hekin tietävät…

Mutta silloin nousi kuin vihanpuuska heitäkin kohtaan. Mikä ne tänne lähetti linjoittamaan ja hakkaamaan juuri tänä kesänä?

Ja sitten puulaakin velka…

Työstä ei tullut mitään. Pois piti heittää kuokkiminen. Ei ollut rauhaa tehdä työtä. Selvyys ja varmuus piti saada!

Jooseppi jätti kuokkansa suuren kannon oksaan ja käveli pihaan. Ja suoraan kaapilleen hän meni ja alkoi sieltä penkoa.

Hän ei osannut kirjoittaa eikä kirjoitusta lukea, mutta lyijykynällä hän oli itse opetellut merkitsemään muistiinpanojansa paperille ja almanakkaan. Siellä oli sekin paperiarkki, johon hän oli puulaakista ottamansa rahasummat merkinnyt. Siihen hän oli pannut jokaisen summan, sillä monta eri kertaa oli täytynyt ottaa.

Saatuaan sen käsiinsä hän istahti pöydän luo ja alkoi laskea yhteen. Tämännäköisiä olivat Joosepin muistiinpanot:

IIIII O k. 11,10 i 13 IIII O k. 4,31 a 14. IIIII O k. 2,29 i 31. ooo O k. 0,34 i *7.

Hän luki ääneen ja ymmärsi hyvin kirjanpitonsa.

Ensimmäinen otto oli viisisataa markkaa, ja se erä otettiin täyden kuun aikana sinä vuonna ja sinä päivänä, johon sen vuoden almanakan laitaan oli pantu merkki. Toisella kerralla hän oli ottanut neljäsataa markkaa ja kolmannella kerralla taas viisisataa. Neljännellä kerralla ei ollut puulaakissa rahaa, ja siksi hän otti kolme sadan kilon jauhosäkkiä, jotka nekin oli oikein merkitty sekä muistipaperiin että almanakan syrjään.

Hän kävi "kirjansa" läpi, laski yhteen, mutta ei muistanut koroista mitään.

— Paljon on ottoja, — mietti hän. — Jos vain kruunu hakkaa metsän, jota vastaan on velkaa otettu ja jota olen niin säästäen pitänyt, niin…

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun. Jos puulaaki alkaisi hätyyttää, niin kävisi huonosti — niin paljon oli velkaa. Ja kun hän miettiväisenä alkoi koota papereitaan takaisin laatikkoon, päätti hän lähteä juhannuksen jälkeen tiedustamaan asian laitaa ja ottamaan varman selon. Ennen heinäntekoa olisi parhaiten aikaa, kun Sorsalahden sarkain kuokkimisen jättäisi tältä kesältä.

Ja näissä mietteissään ja huolissaan hän käveli edestakaisin pihalla ja väliin huoneissa, joissa tyttäret tekivät juhannussiivousta. Sitten hän kävi verkkojaan kokemassa ja otti Pontun veneeseen, mutta kovin vähäpuheinen hän oli palatessaan, vaikka järvi oli runsaasti jakanut antimiaan.

7.

Niinkuin laululinnun elämää viettää kansa kesäisin valoisassa Pohjolassa. Kauaksi aikaa ei lintunen kätke päätänsä siiven alle, ei lepoa kaipaa, vaan laulaa ja iloitsee. Ja niin iloitsevat myös kolkko kiveliö ja erämaan ihmiset. Ei tule yötä, ei päivä lopu. Tulvillaan välkkyvää valoa ovat pimeät korvet, ja laulusta raikuvat yksinäisen metsäjärven rannat.

Hymysuin tuli juhannus Moinajärvenkin rannalle. Laine lipatti iloisesti hiekkarantaan, kummalliset valot liitelivät vaarojen lakia pitkin lämpimänä autereena, ja kaiku kierteli kaukaisten, kukkulaisten kiveliöiden halki.

Juhannusaattona oli Romakkaniemessä vilkasta liikettä ja iloista elämää. Maanmittari-herrat olivat palanneet metsästä juhannukseksi taloon kylpemään ja lepäämään. Työmiehet olivat hajaantuneet mikä minnekin muihin järvikyliin, kun juhannuksena osui olemaan kaksi pyhää. Mutta olipa Välijoen Ville, joka myöskin oli linjan hakkuussa, saapunut herrain matkassa heidän tavaroitaan kantaen Romakkaniemeen. Mantakin oli Välijoesta tullut juhannuspyhiksi naapuriin, kun muihin järvikyliin oli pitempi matka.

Saunan lämmityshommissa olivat nyt naiset. Manta ja Kreeta kantoivat jo järvestä kirkasta vettä uudella sangolla saunaan, joka tuprutti väkevää sauhua kirkkaaseen ilmaan. Liinu valmisteli vereksistä koivunoksista pehmeitä vihtoja, ja Ville väänsi siroja koivunvesoja siteiksi.

Mutta pihan nurmella pitkänään makailivat herrat Joosepin kanssa puhellen. Nyykreeni-niminen oli lyhyt ja paksu herra, nuori vielä, mutta alkua ihramahaan. Nauroi puhuessaan, taliset silmät pullollaan kuin kuopistaan putoamassa. Hän miellytti Jooseppia enemmän kuin Leppiniemi, joka harvoin hymähti. Nyykreeni oli talonpoikaisempi mies Joosepin mielestä ja tuntui ymmärtävän maamiehenkin elämää. Talonpojan poika kuului olevankin ja työtä tehnyt niinkuin muutkin. Vieläkin kehui kirveen olevan miehen kädessä, kun hän sen otti kouraansa; vieläkin sanoi ojanluonnin käyvän, vaikka heti lähtisi yrittämään.

Kiertäen ja varovasti Jooseppi koetti ottaa selvää, mikä kruunulla oli tarkoituksena, kun nyt näitä kiveliöitä näin mittautti. Olivathan kruunun ja yksityisten rajat selvät.

"Mutta niitä ei ole näitä maita ennen mitattu eikä kartoitettu… nyt ne mitataan, ja kruunu luettaa joka puun, että saadaan tietoon sen omaisuus", selitteli Nyykreeni.

Leppiniemi naurahti.

Jooseppia harmitti. Poikaseltahan Leppiniemi näytti Nyykreenin rinnalla. Vanhempi virkamies kai Nyykreeni olikin.

Monta kertaa pyöri Joosepin huulilla kysymys, kuinka hänen metsälleen kävisi, mutta ei oikein uskaltanut.

Tiesivätköhän?

Ja kun hän vihdoin pääsi puheessaan niin pitkälle, että kysyi, ei Nyykreeni sanonut sitä asiaa varmaan tietävänsä.

"Mutta jos käykin kruununhakkuu, niin eihän kruunu ota kuin suurimmat puut — jäähän tähän metsää", koki Nyykreeni tietämättömyyttään peittää.

"Mutta sepä onkin niin, että minä olen parhaat puut säästänyt ja huonoimmat, aihkit ja kelohongat rakennuksiin käyttänyt", sanoi Jooseppi, mutta tunnossaan hän päätti, että tämä oli kumma juttu, kun eivät tienneet, vaikka olivat olevinaan herroja.

Ei auttanut muu kuin lähteä Nällhuutin puheille kirkonkylään…

Ja hän poistui rantaan päin.

* * * * *

Saunasta ei enää noussut paksua savua, ainoastaan hienoa höyryä, ja sieltä tuoksui jo sieraimiin miellyttävä haju. Manta meni siitä herrojen sivu.

"Joko on kylpy kohta valmis?" kysyi Nyykreeni, silmää iskien.

"Kunhan kivenvihat ensin lyödään", vastasi Manta naurahtaen,

"Tilu likka ihana, tilu reijet lihavat, tilu lii, tilu lii",

lauloi Nyykreeni juuri kun Manta käveli ohi.

"Säms, poika", sanoi Manta, mutta katsahti Nyykreeniin ja nauroi mennessään.

Nyykreeni seurasi hänen menoaan vetisin silmin, kuivin suin.

Leppiniemi oli sillä välin mennyt saunan luo ja haastatteli Liinua, joka ohkaisessa puvussa ja avopäin näytti sanomattoman miellyttävältä.

"Täällä on kummallista olla täällä Pohjolassa, kun on näin valoisaa", jutteli hän ja istui kivelle melkein Liinun viereen. "Kun yöt ovat yhtä valoisat kuin päivätkin. Eikä täällä tunnu tarvitsevan nukkuakaan kuin silloin tällöin."

Hän katseli, kuinka Liinun sievät kätöset latoivat lehviä somiin vihtoihin ja kuinka hän sitten, kun Ville hänelle ojensi siteen, näppärästi pyöräytti sen varpujen tyvien ympärille.

"Kukas nyt tällä aikaa nukkuisi", puheli Liinu eikä malttanut olla katsahtamatta Leppiniemen kauniisiin silmiin. "Me emme ole nukkuneet pariin viikkoon öillä, päivillä hetken, kun aurinko on kuumimmillaan…"

"Sepä taitaisikin olla selvintä", arveli Leppiniemikin.

Nyt puuttui Villekin puheeseen.

"Täällä onkin tähän vuodenaikaan tapana öisin tehdä työtä ja päivin levähtää. Viileämpää kuitenkin on yöllä eikä ole niin paljon syöpäläisiä."

"Mutta öisin mekin tästäpuolin ryhdymme linjatöihin", sanoi Leppiniemi innostuen.

Sääsket ja paarmat olivatkin ahdistelleet kuluneella viikolla ihan hirveästi.

"Mutta nyt juhannuksen jälkeen niitä vasta oikein ilmaantuu, jos ilma näin lämpimänä pysyy", sanoi Ville, ja häntä kadutti, ettei hän ollut ymmärtänyt istua sille kivelle, jonka Leppiniemi oli itselleen valinnut.

Nyykreeni oli innostunut auttamaan. Kreetan kanssa hän tuli rannasta, kantaen isolla saavilla vettä.

"Kyllä tänne nyt jo saisi alkaa riisua", sanoi sitten Kreeta saunasta ja heitti puukupilla vettä kiukaalle.

Nyykreeni seisoi saunan ovella ja puheli Kreetalle hymysuin:

"Kreetapa se tuleekin minua kylvettämään."

Ja samalla hän tavoitti Kreetan kättä omaansa.

"Tulkoon tuo Manta, hänellä on parempi saunapää kuin minulla."

"No elä nyt!" vastasi Nyykreeni naurahtaen ja tarttui kaulasta Kreetaa, kun tämä saunan ovella pyrki ohitse.

Kreetaa nauratti.

— Tuopa on mukava herra, tuo Nyykreeni, — ajatteli Kreeta.

Mutta kun kylpy oli valmis ja tuoreita lehviä oli pantu lauteille ja seinän rakoihin, riisuutuivat herrat saunaan. Saunan luokse kivien päälle he jättivät vaatteensa niinkuin edellisillä kerroilla olivat nähneet muidenkin tekevän.

Manta lähti kylvettäjäksi. Ei jättänyt päälleen muuta kuin alushameen ja ohkaisen röijyn, jotka otti Liinulta lainaksi, etteivät omat vaatteet kastuisi.

Hyvä oli löyly, ja tasaisesti Manta sitä anteli, kastellen vihtaa saavissa ja siitä kiuasta pitkin tiputellen. Sillä lailla tuli tasainen, pehmoinen ja miellyttävä löyly.

"Mistä Manta sen on oppinut?" kysyi Nyykreeni, joka maata retkotti selällään lauteilla.

"Olen minä herroja ennenkin kylvettänyt."

"Soo, soo. Missä niin?"

"Saunassapa tietenkin."

Leppiniemi nauroi.

"Mutta olikos näin komeita herroja?" kysyi Nyykreeni.

"Olivat toki…"

Niin jaarittelivat puolipimeässä saunassa, johon vähän tuli kesäistä valoa katonrajassa olevasta pienestä reiästä.

Vihtain roiskinaa, hauskoja mielihyvän huudahduksia kuului sisältä ja väliin kiukaan kivien sähisevää pihinää. Mutta vähään aikaan ei kuulunut isompaa ääntä.

Äkkiä ponnahti saunan matala, mustunut ovi auki, ja Manta pullahti kuin pyssynsuusta saunan eteen.

"Saatanan härkä, kun ei anna pestä rauhassa", kirosi hän saunan edessä. "Elä sinä luule, että se on niin löyhässä kuin näyttää", jatkoi hän sitten hiljaisemmalla äänellä.

Herrat puhuivat ruotsia keskenään ja nauroivat.

"No Manta tulee nyt kuitenkin jatkamaan pesemistä", houkutteli Nyykreeni.

"Tulen minä, mutta pitää olla siivosti", vaati Manta.

"Siivostipa tietenkin", lupasi Nyykreeni puolestaan.

"Pitäisi valella kiehuvalla vedellä tai panna muurasmättääseen", kiukutteli Manta, kun uudestaan alkoi hangata Nyykreenin selkää.

Kun herrat olivat kylpeneet, saunan edessä kuivaneet ruumiinsa ja pukeutuneet, lähtivät toiset kylpyyn.

Pihalla tapasi Leppiniemi Liinun, joka oli menossa saunaan.

"Lähdemmehän sitten Susisaaressa käymään ja verkkoja kokemaan?" kysyi hän.

Liinun kaula oli paljaana, ja posket punoittivat. Päällä oli vain lyhyt raitainen alushame, niin että paljaat jalat näkyivät melkein polvesta asti. Liinu piirteli oikean jalan varpaalla pihan nurmea, katsomatta silmiin Leppiniemeä, ja virkkoi:

"Menemme huomenna kaikin…"

"Kahden olisi hauskempi."

Leppiniemi sanoi sen melkein kuiskaamalla.

Liinu räpsäytti kämmenellä Leppiniemeä käsivarteen ja juoksi nauraen saunalle.

Juuri kun Jooseppi oli saunaan riisuutumassa, näki hän Välijoen Iisakin laukku selässä kävellä vihmovan polkua pitkin Välijoesta päin. Pian sitten Iisakkikin huomasi Joosepin siinä saunaanlähtöhommassa, kiirehti hänen luokseen ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi:

"Taisinpa kerjetä saunaan…"

"Parhaiksi kerkisit. Herrat tässä juuri ovat kylpeneet."

"Sattuipa se sitten…"

Ja Iisakkikin alkoi riisuutua.

"Mihinkäs sitten olet menossa?" tiedusti Jooseppi; "näin juhlan aattona?"

"Oli minulla ajatus mennä lauttahommiin rantavesille. Niinpä se tuntuu raskaalta tuo linjan hakkuu vanhalle miehelle."

"Sinnepäin olen minäkin ollut lähtöajatuksissa."

"Sopisikin sitten, että ottaisimme saattajan Vanhastatalosta Porolompaloon asti."

"Niin… taikka jos joutaisi vene lainaksi", sanoi Jooseppi, ja he menivät saunaan, karvaiset ruumiit välkkyen ilta-auringon valossa.

Mutta saunan edessä pukeusi Mantakin, tulipunaisena ja hikoilevana.

"Oikea härkä tuo Nyykreeni", sanoi hän Liinulle.

"Leikillään kai", sanoi Liinu.

"Leikilläänpä tietenkin, mutta on sillä rajansa leikilläkin. No, sitten hän pyysi anteeksi ja lupasi silkkihuivin vaivoista. Leppiniemi on paljoa mieluisempi herra."

"Niin minustakin, mutta Kreeta sanoi, että Nyykreeni on mieluisempi, kun on lihavampi…"

"Pyh… Silmätkin kuin putoamassa päästä."

Alastomaksi riisui itsensä Liinukin eikä huomannut, että Leppiniemi huoneestaan, ikkunan pielestä, tähtäsi häntä kuin vaaniva peto.

* * * * *

Iisakin seurassa lähti Jooseppikin rantamaille heti kun he olivat kylpeneet ja Iisakkikin vielä aterioinut. Villen tuli lähteä Viojärvelle asti, Vanhastatalosta noutamaan herrojen juhannuseväitä, jotka oli sinne tuotu kirkonkylästä.

Jooseppi kokosi kaikki paperinsa, asiaan kuuluvat ja kuulumattomat, ja kääri ne yhteen rullaan, jonka köytti kiinni paksulla verkkolangalla ja pani laukkuunsa. Hän tahtoi ottaa kaikki paperinsa matkaan, jos sattuisi tarve tulemaan, kun aikoi Nällhuutinkin puheilla käydä.

Jooseppi istui veneen perään, Ville kävi soututeljolle, ja Iisakki istui piitalla.

"Taidan muuttaa rantamaille asumaan", puheli Iisakki, kun puheeksi oli tullut huono toimeentulo täällä erämaassa. "Siellä sentään saa työtä monenlaista. Rovasti ehdotti, että hän antaa torpan asuakseni, jos rengiksi rupeisin ja Josefiina karjanhoitajaksi."

"Ettäkö jättäisit oman torppasi…?"

"Pakko lienee jättää niin minun kuin monen muunkin, jos asetukset semmoisia ovat kuin olen kuullut. Eikä täällä niin helppo ole elää, että kannattaisi kruunun kadehtia."

"Oikein puhut. Sen verran sanon, että lepoa jo ruumis tahtoo, kun lyömättömään kiveliöön talon tekee."

"Minä en nyt juuri välitä, mutta tunnen monta kruununmaan asukasta, joilla on pieniä lapsia, ja jos pois joutuvat torpistaan, niin köyhäinhoitoon käy tie. Semmoista huolta se hallitus maansa raivaajista pitää… hohoo…"

Jooseppi kuunteli. Iisakki jatkoi:

"Taitaa kruunu ja hallitus uskoa, että sinäkin olet Romakkaniemestä noin vaan kädenkäänteessä talon tehnyt, — että liika hyvä on miehen olla… niin että joutaa siltä hyvyyttä vähän metsäherroillekin. Jos todeksi käy se puhe, että Romakkaniemenkin metsä joutuu kruunun hakattavaksi…"

Iisakin ääni oli kylmänkatkera, kun jatkoi:

"Mutta sen minä sanon, että syy on sitten näissä pikku herroissa — vorstmestareissa; ei sitä keisari tiedä, että leivän vievät suusta kovan korven muokkaajalta. Metsäherrat! Ne ovat juuri niitä herroja, joita hallitus elättää lystikseen. Ymmärtäväiset miehet sanovat, että viikossa oikea kynämies kirjoittaa sen, mitä metsäherrat kokonaisena vuotena. Ja palkkaa on monta sataa kuukaudessa… eikä muuta työtä kuin viheltää. Mutta jos keisari kerran saa niistä tiedon, niin paremmin alkaa asukkaistaan huolta pitää."

Niinpäin ei Jooseppi koskaan ollut asiaa ajatellut.

Pitkän ajan perästä, juuri kun he saapuivat Alpaslahteen, hän virkkoi:

"Vallesmanni-vainaja on kuitenkin minun ja monen muun parasta katsonut, sen ymmärrän."

* * * * *

Mutta rauhallisen Romakkaniemen pirtissä alkoi iloinen leikki ja hauskat hommat.

Olihan nyt juhannusyö.

Moinatunturin laen yli paistoi sydänyön aurinko sateettomin, veripunaisin kasvoin. Kiveliö uinahti hetkeksi, laulu lakkasi rannoilta, laine nukahti rannan valkoiselle hiekalle. Mutta valkosiivin ja kirkkain kasvoin liiteli kesäisten ilmojen hengetär siunaten ja kätensä levittäen uinahtavan erämaan yli…

Erämaan ihanimpana yönä vettyi kovan kiveliönkin kylmä silmä, ja sen jäinen sydän suli ja lämpeni.

8.

Kaksi viikkoa viipyi Jooseppi kirkonkylämatkallaan. Porolompalosta hän sai paluumatkalla kumppanikseen Airis-Mikon, joka nimismiehen asialla ollen lähti viemään rahoja maanmittareille, työpalkoiksi linjan hakkaajille. Kahden he puskivat Viojokea ylös Mikon näppärällä koskiveneellä.

Raskain mielin Jooseppi palasi. Herroja hän ei tosin tavannut muita kun rovastin, joka ei tiennyt antaa asiaan paljoa "valaistusta". Mutta sen sijaan hän viipyi Nällhuutin luona monta päivää. Viisas mies oli Nällhuuti. Otti selvän Joosepin papereista ja tutki asetuksia ja lakipykäliä. Ja hän tuli siihen ikävään päätökseen, että kruunulla oli oikeus hakata Romakkaniemen metsä, kun perustamispäätös oli jälkeen vuoden 1892 annettu. Kumma, ettei ollut jo ennen hakkauttanut!

Niin oli Nällhuuti tutkinut, mutta sittenkin Jooseppi epäili. Eihän vallesmanni-vainaja ollut siitä maininnut, vaikka muissa asioissa neuvoi. Saattoipa erehtyä Nällhuutikin tai käsittää väärin asetukset.

Puulaakin herrojen puheilla hän oli myös käynyt, ja he olivat luvanneet vartoa ensi talveen. Jos he silloin saisivat metsää sen verran kuin Joosepin velka teki, niin ei vielä hätyytettäisi. Mutta jos kruunu hakkaisi parhaat puut, niin silloin velka haettaisiin ulos.

Jooseppi jäi kuin kiehuvaan koskeen. Ei tiennyt, pääsisikö rannalle vai eikö. Toisella puolella puulaaki velkakirjoineen, toisella kruunu vaatimassa hänen metsäänsä. Epätieto ja toisinaan pimeät toivottomuuden puuskat tekivät hänestä levottoman miehen, jolla ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jos välistä saikin tuntonsa tyynnytetyksi joksikin aikaa, niin sitä kamalampana sitten kuvasteli tulevaisuus.

Väliin hänelle tuli semmoinen lapsellinen usko, että oli unohdettu hänen metsänsä, kun vanha metsäherra oli päässyt ylempään virkaan eikä tämä nuorempi tuntenut asioita. Varmaan se oli kruununkirjoista jäänyt pois, koska vallesmanni-vainajakaan ei ollut siitä mitään maininnut…

Mutta Nällhuuti oli vakuuttanut, ettei asiaa sillä tavalla unohdettu. Kyllä herrat pitäisivät huolen.

Kun Vanhantalon ranta alkoi näkyä ja he pääsivät virtavalta joelta Viojärvelle, virkkoi Airis-Mikko, puheen käännyttyä kruununtorppiin:

"Kuuluvat tulevan pois haastettaviksi tältäkin taustalta Välijoen Iisakki ja Ruokojärven Heikki."

"Ka, minkätähden?" kysyi Jooseppi.

"No, kun eivät ole täyttäneet asumavelvollisuuksiaan eivätkä kruunun kanssa tehtyä kontrahtia", tiesi Mikko.

"Mistä sinä ne tiedot sait?"

Jooseppi loi Mikkoon synkän silmäyksen. Mitä oli Mikko sitten toimittanut kruunun maalla asuessaan? Ei rikkaa ristiin. Ei pottumaata ollut viheliäinen pirtin taakse viitsinyt kuokkia!

"Tämä nuori metsäherra kertoi."

"Mutta taitaapa olla sille nuorelle metsäherrallekin kousinpitäjänsä. Keisarin käskyä täytyy hänenkin totella… niinkuin kaikkien muidenkin."

"Saattaa niin olla, mutta keisarin käsky se onkin, että ajetaan pois… joka ei kruununmaata oikeinpäin viljele…"

Jo nousi Joosepille vimma. Niinhän tuo Mikko puhui kuin olisi herra itsekin! Kelvoton!

"Mitäs sinä olet kruununmaalla toimittanut… kysyn", sanoi Jooseppi kiukkuisella äänellä.

Mikko hymähti.

"Minähän olen kruunun palvelija, jolle tulee panksuuni", hän sanoi, eikä Jooseppi siihen enää mitään virkkanut.

Vanhassatalossa he söivät kumpikin.

Kun Jooseppi osui yksinään menemään nurkan taakse, seurasi emäntä perässä. Sanoi kahdenkeskistä asiaa Joosepille.

"Ajattelin sinulle tässä kahden kesken puhua, että pysy sinä kotona, koska kuuluvat siellä juhannusyönä juoneen ja tanssineen. Olivat saaneet Ruokojärven Juhaninkin maistelemaan…"

"Tukkilaisetko?"

"Ne maanmittarit. Koko laukullisen vei Välijoen Ville väkevää. Tuntui, että siinä oli, kun laukkua liikutteli."

Jooseppi ei puhunut mitään.

"Minä oikein säälin sinua. Leena-vainaja sentään oli emäntien emäntä…"

Jooseppi huokasi.

— Kyllähän minä miespoloinen lujalle tulin vanhoilla päivilläni, vaikka luulin nyt pääseväni helpommalle ja kiusattomaan elämään. Kaikki kovat koettelemukset tulevat yhtaikaa.

Raskain mielin ja tuntien outoa uupumista hän lähti yksin kävellä vätystämään Alpaslahteen vievää polkua. Ei ollut laukku raskas, mutta sittenkin se tuntui painavan ja rasittavan kuumana paistepäivänä. Avopäin hän käveli, pitkä, harmaja tukka paidan kaulukselle venyen.

Viovaaran laella hän levähti. Siinä taas Leena-vainaja muistui mieleen. Leena se osasi tytötkin kousissa pitää, jyrkän sanan sanoi eikä päästänyt kylille mellastamaan. Mutta miten kävisi nyt, kun Leenan silmät eivät olleet näkemässä! Kun olisivat edes pojat, Eeli ja Penne, kotiutuneet… nyt heinäntekoajaksi! Saisivat alkaa isännöidä nyt, ja hätäkös olisi valmiissa talossa, jossa oli lypsävä karja ja viljaa antavat pellot. Kirkonkylässä oli Jooseppi tavannut tuttavia tukkilaisia, jotka olivat kuljettamassa lauttoja meren suulle, ja heiltä kuullut, että hänen poikansa olivat jo keväällä menneet Ounasjoelle eivätkä suinkaan tulisi rantamaille muualta kuin Kemijokea.

He eivät tietenkään olleet saaneet tietoa äidin kuolemasta.

Siinä korkealla Viovaaran huipulla tuntui viileämmältä ja raitis tuulenhenkäys etelästä vilvoitti hänen kuumaa otsaansa ja puhalsi avonaisesta paidanrinnasta suoraan ihoon.

Hän nousi ja lähti. Mutta ei käynyt kävely nyt enää niinkuin ennen, vielä kolmantenakin kesänä. Raskaalta tuntui jalka, ja vaikka luuli jo nousevansa kiven yli, niin ei noussutkaan, vaan töksähti kiveen.

Merkillistä, että hän oli juuri näinä viime aikoina heikontunut.

Kun Romakkaniemi ja Moinajärvi alkoivat näkyä, ei hän tuntenut mielensä niin ilostuvan kuin ennen. Vaikka päivä paistoi ja järvessä pienoiset laineet liplattivat, näytti kuitenkin kuin sen rannoilta olisi vieras hymy myhäillyt; ja vaikka niemennenän pitkät koivut ja männikkö talon takana olivat ennallaan, tuntui Joosepista kuin kalseat väreet olisivat siellä kahakäteen leijailleet.

Alpaslahdessa hän sytytti suuren nuotion ja istui sen viereen tupakoimaan.

Tuulenhenki, joka oli käynyt etelästä päin, oli kokonaan tyyntynyt.

Romakkaniemen rannasta työnnettiin vene vesille, ja se lähti Alpaslahteen päin.

Silloin kuului metsän takaa hakkaamista ja kaatuvien puiden parahtavaa ryskettä. Hakkuu ja ryske tuntuivat tulevan Moinavaarasta päin, tältä puolen tunturin.

Jooseppi kuunteli. Maanmittarit olivat jo siis ehtineet Moinakiveliöön, vaikka olivat sanoneet, että vasta syyskesällä sinne joutuisivat. Yhä kovemmin kuului ryske, ja Joosepista näytti kuin järvi sen ryskeen kuullessaan tyyntyisi ja rantametsät kummastellen ja pelokkaina sitä kuuntelisivat…

Noutajavene lähestyi Alpaslahtea, ja Jooseppi tunsi jo noutajankin. Se oli menneenkesällinen heinäntekijä, Väänänen, etelän puolen mies, joka puheen mukaan nytkin oli tullut Romakkaniemeen heinätyöhön.

Väänänen kertoi kuulumisia omilta matkoiltaan. Hyvät palkat oli tukinuitossa maksettu. Moneen taloon oli heinäntekijäksi pyydetty, mutta kun kerran oli Joosepille lupautunut, tahtoi hän sanassaan pysyä.

Viikon päivät hän oli jo ollut talossa, isäntää odotellen, — niin hän kertoi. Oli hommannut viikatteet varsiinsa ja tervannut haravat päiväpaisteeseen kuivumaan. Sitten hän oli kolmatta vuorokautta hakenut lehmää.

"Lehmääkö?" kysyi Jooseppi ikäänkuin nyt vasta heräten omista ajatuksistaan.

"Niin, Punakorva jäi kotia tulematta. Ei tullut sitten aamullakaan. Ja minä läksin hakemaan. Kolmatta vuorokautta sain hakea ennenkuin löysin. Katajajänkällä oli kaltioon mennyt ja siihen kuollut", kertoi Väänänen.

"Se oli paras maitolehmä", sanoi Jooseppi hetken kuluttua. Ja kun Väänänen ei tiennyt siihen mitään arvella, jatkoi Jooseppi: "Minkä edellä se nyt karjaakin alkanee vastustaa."

Mutta tunnossaan hän päätti, että Leena-vainaja nouti pois nimikkonsa. Leenan mieluisin ja rakkain lehmä oli Punakorva ollut. Vei lehmänsä mennessään…

Kun he pääsivät puolijärveen, silmäsi Jooseppi taaksensa Moinakiveliöön päin.

Hän säpsähti ja muisti nyt taas ihan elävästi sen unensa, jonka silloin syysyönä näki, kun ensi kerran maihin nousi Romakkaniemeen ja siihen yöpyi…

Sillä suoraan Moinatunturin laen yli kulki nyt suora, leveä linja, jota oltiin paraikaa hakkaamassa, ja se näytti viivasuorana tulevan Romakkaniemeä kohden, niinkuin unessakin oli näyttänyt. Päivä paistoi pitkin linjaa, jonka pää jo oli tulossa kuusikkokorvessa vaaran alimmalla rinteellä… juuri niinkuin unessa oli nähnyt…

Leena oli pitänyt sitä linjaa huonona enteenä, kun joskus siitä unesta tuli puhe.

Jooseppi muisti Leenan sanoneen:

"Se on se maailman tie, jota pitkin pahennus tänne Romakkaniemeen vielä kerran tulee… pahennus ja häväistys, sillä se tie on tulisen helvetin tie…"

Hänellä oli ollut kummalliset aavistuksensa, Leena-vainajalla, pelkonsa ja luulonsa, joita Jooseppi aina oli uskonut mielenvian oireiksi. Puhumattomaksi kävi Jooseppi. Hän oli saanut täällä järvensä niemessä kolmattakymmentä vuotta elää, toivoa ja tehdä työtä. Maailmalta ei kuulunut mitään, eikä kukaan Leenan ja hänen yksinäistä rauhaansa häirinnyt. Ne olivat hauskimmat vuodet, kun lapset eivät vielä olleet ripillä käyneet. Yhdessä tehtiin työtä. Uljas talo rakennettiin, ruokaa oli, ja karja menestyi ja lisääntyi. Mutta sitten tulivat nämä suuret tukkiliikkeet tänne ympäristölle. Jätkäjoukkoon menivät pojat, sillä siellä liikuteltiin rahaa. Vaateliaammiksi ja tyytymättömiksi olivat tytötkin tulleet sitten kun rippikoulun kävivät ja jonkun kerran joulukirkossa…

Sitä oli Leena pelännytkin, aina muistaen onnetonta sisartaan, joka jo rippikouluaikana oli syntiin langennut. Jos olisi saanut elää edes yksin! Mutta nyt tuli tuo linjan hakkuu ja monet muut…

Entä jos lieneekin sitten tuo linja se, joka tuo onnettomuuden suoraan kujaansa pitkin Romakkaniemeen?

Mutta kun he saapuivat ihan lähelle rantaa, heräsi Jooseppi mietteistään ja kysyi:

"Onko muitakin vastuksia sattunut?"

"Eipä muuta. Terveinä täällä ovat kaikki pysyneet, mutta minusta näyttää, että nuo herrat liiaksi isännöivät teidän poissaollessanne."

Väänäsen äänessä tuntui selvästi mustasukkaisuutta.

9.

Kesän kuluessa Jooseppi sairasteli vähä väliä. Eikä oikein tervettä päivää ollut yhtään. Heinänteon aikana täytyi toisinaan panna maata keskellä parasta poutapäivää.

Kummallista se oli Väänäsestä, eivätkä tytötkään voineet olla ihmettelemättä. Ennen, muina kesinä hän liehui, varsinkin kuumina poutapäivinä, avopäin ja paitahihasillaan, niin ettei hänelle kukaan kestänyt. Ja monesti hän silloin muistutti sekä Kreetalle että Liinulle: "Liikkukaapa… liikkukaapa!" Nyt hän ei näyttänyt välittävän, tekivätkö toisetkaan, kun ei itse kyennyt työhön.

Kun tytöt kysyivät, tunsiko hän missään erittäin kipuja, sanoi hän vain, että voimaa oli vähän.

Äitivainajaa he arvelivat hänen niin murehtivan, ja niin arveli Välijoen Josefiinakin, kun näki Joosepin laihtuneen ja harmaantuneen muutamassa viikossa.

Kummallisen levottomaksi hän oli käynyt. Tytöt olivat nähneet hänet useana yönä valvomassa ja kaikennäköisiä papereita tutkimassa ja toisesta pinkasta toiseen latomassa. Silloin he aina olivat kuulleet hänen itsekseen ääneen puhelevan ja joskus naureskelevankin. Siitä he eivät olleet kenellekään kertoneet, mutta sen oli huomannut kerran Välijoen Josefiinakin, kun sattui heinäaikana taloon yöpymään.

Joskus sunnuntaisin, kun hän aamulla varhain lähti verkoille, joita tavallisesti laski toisen niemen, Reponiemen taakse, hän ei palannut ennenkuin iltamyöhällä.

Silloin hän oli vähäpuheinen eikä käynyt juttelemaan maanmittarienkaan kanssa, jotka pyhänajaksi aina tulivat taloon saunomaan ja levähtämään. Välisti hän pysähtyi keskelle pihaa seisomaan ja katseli suoraan Moinatunturin lakea kohden, jonka yli vastahakattu linja suorana juoksi järven rantaan asti.

Mutta sattui päiviä sellaisiakin, että hänet tapasi entinen työinto, ja silloin hän taas yritti kahdesta miehestä. Puhelipa sellaisina päivinä Sorsalahden uudisviljelyksestäkin ja tulevista hommistaan. Kerran jo, kun soudettiin järven toiselle rannalle, Luomalanjoelle, heinäntekoon, hän alkoi puhella Väänäselle aikovansa jäädä syyskalan pyyntiin koko avoveden ajaksi. "Kun ei kuulu omia poikia kotiin", oli hän sanonut.

Niin kului sitten kesä, heinänteko loppui, ja ohra tuleentui leikattavaksi. Jooseppi oli leikkuuaikana ollut melkoisen terve, mutta hyvin vähäpuheinen. Joskus hän oli nähnyt Liinun itkevän, mutta ei ollut kysynyt syytä. Mutta sitten hän oli kerran aterioidessa kummastellut sitä, ettei Ruokojärven Juhani ollut koko kesänä käynyt talossa. Siihen ei kumpikaan tyttö ollut mitään vastannut.

Kauniina syyspäivänä, kun lehti lepatti kellastuneena ja sänkipellot paistoivat alastomilta ja ensimmäinen riihi oli lämpiämässä, otti Jooseppi vanhan luodikkonsa seinältä ja läksi Pontun seuraamana metsään.

"Jos osuisi linnunpojan saamaan", sanoi hän.

Mutta vähän oli metsälintua näkynyt, eikä Ponttukaan enää jaksanut kaasikkoa pitkin niin nuuskia kuin ennen nuorempana. Välijokeen vievällä polulla Jooseppikin enimmäkseen pysytteli. Raskaalta tuntui sammalikko kävellä. Ja niin hän hiljakseen saapui Välijokeen asti, vaikkei aikonut siellä käydäkään.

Manta nouti hänet joen yli.

Josefiinakin tuli jo porrasten edessä vastaan. Jooseppi ei ollut sitten Leenan kuoleman käynyt naapurissa.

"Mitäpä leskelle kuuluu?" kysyi Josefiina ja alkoi toimittaa kahvipannuaan takkaan.

"Eipä juuri mitään", vastasi Jooseppi alakuloisesti.

"Kovin sinä miesparka taidat kaivata Leena-vainajaa, kun noin olet laihtunut ja harmaantunut."

"On tässä tänä kesänä ollut muitakin huolia."

Kun Josefiina oli keittänyt kahvit ja täyttänyt kupit, kutsui hän Jooseppia pöydän päähän juomaan.

"Saisit sinä pitää silmällä siellä kotonasi niitä herroja. Kovinpa ne olivat juhannusyönä rakkaanluontoisiksi käyneet, ja teilläkin on kaksi komeaa tytärtä. Manta kertoi, että väkisten suutelivat häntäkin… Ville-pahuksen olivat juottaneet humalaan… tänne tuli itku kurkussa. Sitä Liinua niin murehtii."

"Mutta ne ovat naineita miehiä."

"Lie mitä lie, mutta pois minä talostani semmoiset kyyditsisin. Jos Leena-vainaja olisi elossa, eivät olisi ne herrat Romakkaniemessä vanhenneet."

Jooseppi vaipui mietteisiinsä. Hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Itse hän oli aina elänyt siveästi eikä koskaan ketään muita rakastanut kuin Leena-vainajaa.

"Olihan se lihavampi herra, Nyykreeni, luvannut Mantalle rahaa, jos alastomaksi riisuu ja sitten tanssii", kertoi Josefiina.

Jooseppi ei tuntunut oikein käsittävän, mitä herrat noilla vehkeillään olivat tarkoittaneet. Mutta sitten johtui hänelle mieleen se, mitä Leena-vainaja oli sanonut, mitä aavistellut ja mistä varoitellut. Muisti siinä samassa sen suoran, leveän linjan, jota Leena-vainaja oli helvetin tieksi sanonut, ja hänelle selveni äkkiä…

Sokea ja tyhmä hän oli ollut, kun ei ollut mitään huomannut! Senvuoksi olivatkin Kreeta ja Liinu häntä toimittaneet rantamaille juhannusaattona ja senvuoksi järvelle, verkkoja kokemaan sunnuntaiyöksi, kun herrat tulivat taloon!

Herrojen hommasta kaikki!

"Ruokojärven Juhanille he olivat maksaneet hyvän palkan — Juhani kun ei mitään väkevää maista, — ja panneet viemään kirjettä poikki kairan Rovaniemeen…"

Joosepin valtasi silmitön viha. Se kohdistui ensiksi kaikkiin herroihin, jotka olivat roistoja ja nylkyreitä — pettäjiä, jotka käyttivät rehellisen miehen hikeä hyväkseen. Mutta sitten vasta hänen vihansa vimma täyteen voimaansa nousi näitä maanmittareita kohtaan. Ne olivat tulleet tänne linjojaan raivaamaan ja hänen rauhallisen kotinsa häväisseet. Niillä saattoi olla tiedossaan Romakkaniemenkin metsä, vaikkeivät sanoneet… saattoivat olla puulaakinkin kanssa yksissä tuumissa!

Hänen rintansa kohosi pari kolme kertaa raskaasti, outo tuli leimahti silmissä, ja hänen kookas nyrkkinsä putosi raskaasti pöytään, niin että kahvikupit lentelivät lattialle.

Josefiina säpsähti ja katsoi Jooseppiin kuin mielenvikaiseen.

"Elä nyt sentään niin pahaksesi pane… Ei se nyt vielä… mutta halusin sinulle huomauttaa", koki hän selitellä.

Mutta kun ensimmäinen vihapuuska oli mennyt, valtasi Joosepin semmoinen voimattomuus, että pirtti pimeni. Hän vapisi ja pääsi vaivoin sänkyyn pitkäkseen.

Toinnuttuaan hän lähti kiirein askelin kotiaan päin. Kiivaasti hän nyt astui, eivätkä polun kivet tai risut hänen kulkuaan nyt hidastuttaneet. Juoksun hölkkää sai Ponttu isäntänsä jäljessä panna.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli viskata kaikki herrain kamppeet järveen, ja Kreetan ja Liinun… niin. Hän ei ollut oikein selvillä, kuinka hän sitten…

"Mitä .. mitä sanoisi Leena-vainaja, jos elämässä olisi!" höpisi hän.

Oli jo iltahämy, kun Jooseppi kotinsa pihalle ehti, mutta järvellä kajasteli vielä päivän vinkka, niin että hän näki veneen poistuvan sivu puolijärven Alpaslahteen päin.

Ruokojärven Juhani seisoi pihalla järvelle katsellen. Ketään muita ei näkynyt liikkeellä.

Joosepin vimma laskeusi, kun hän näki Juhanin.

"Keitä ne nuo menijät ovat?" kysyi hän järvelle viitaten.

Ja hän sai kuulla Juhanilta, että ne olivat kaksi maanmittarien lähettämää miestä, jotka olivat tulleet heidän kamppeitaan noutamaan. Itse he olivat jo menneet rantamaille. Kuului keskeytetyn linjojen hakkuu täksi kesäksi.

"Kreeta ja Liinu menivät saattamaan Alpaslahteen", lisäsi Juhani.

— Parhaiksi ehtivätkin pois tieltäni, — mietti Jooseppi, mutta ei virkkanut siitä Juhanille mitään.

Juhani näytti olevan kuivalla tuulella, ja hänen jääkylmät silmänsä toljottivat melkein liikkumatta kuopissaan. Huulet olivat tiiviisti yhteen puserrettuina, ja sieraimissa kävi hermostuneita väreitä, ikäänkuin vaimas olisi nahan alla liikkunut.

Jooseppi ja Juhani eivät olleet tavanneet toisiaan sitten juhannuksen, jolloin Viojärven Vanhassatalossa tulivat vastakkain. Juhani olikin kaiken kesää ollut rantamailla, lautan sounnissa enimmäkseen. Vasta nyt hän oli palannut. Kotonaan, Ruokojärvellä, oli käväisemällä käynyt. Isä sairasteli sitä keuhkotautiaan, ja äitiä vaivasivat vatsamadot.

He menivät yhdessä pirttiin. Pilkotuista honkapuista Jooseppi laittoi tulen takkaan. Loimuavan tulen vieressä Jooseppi vähän hätkähti, kun sattui katsahtamaan Juhaniin. Kummallisen kylmältä näytti Juhani. Poskilihakset olivat litistyneet niin liki leukoja, että hän näytti, myötäänsä purevan hammastaan. Nälkiintyneeltäkin hän näytti, ja paljon oli kesän aikana laihtunutkin.

"Läksin vähän tiedustelemaan siitä keväällisestä asiasta", alkoi Juhani soinnuttomalla äänellä puhua.

"Eikös se jo ollut selvä sinun ja Liinun väli silloin?" kysyi Jooseppi.

"Niin, mutta siinä on vähä muutakin. Puulaakin miesten puheilla kävin, ja ryöstöön aikoivat panna teidän velkakirjanne. Sanotaan kruunun tästäkin metsän hakkaavan… Taitaa tulla talokin myytäväksi, sillä eihän irtaimisto riitä puulaakin velkaan, joka kuuluu nousevan kuuteentuhanteen korkoineen…"

"Ei ikäpäivänä minun velkani ole niin suuri", karjaisi Jooseppi, niin että pirtti jymisi.

Juhani säpsähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt Jooseppia tuolla päällä.

"Minulla on paperilla joka penni, mitä olen ottanut. Ja mitä metsään kuuluu, niin sitä ei niinkään hakata. Laki se on maassa vielä", sanoi Jooseppi sitten vähän tyynempänä.

"Mutta puulaakille oli ilmoitettu, että jos tahtovat västinkiä välttää, niin ei saa mennä Romakkaniemen metsää hakkaamaan, vaikka Jooseppi lupaisikin", selitti Juhani vuorostaan.

Kumpikin oli hetken vaiti.

"Ei taida sitten Liinullekaan liietä mitään", virkahti vihdoin Juhani, syrjäsilmällä Jooseppiin katsellen.

"Tavaraako sinä sitten luulit saavasi, kun Liinun kihlasit?" sanoi Jooseppi halveksivasti.

"Kai nyt vaimonkin tulisi joku vuosi myötäjäisillään elää, ettei heti miehen tarvitsisi ruveta elättämään… luulen…"

Jooseppi nousi, heitti kuivia honganpirstoja takkaan ja sanoi:

"Ottakoon kaksi lehmäänsä ja vaatteensa, mutta muuta en anna eikä ole antamista…"

Juhani mietti hetkisen, puhui sitten houkuttelevalla äänellä, salaa Jooseppia silmäillen:

"Jos panisitte kaiken irtaimiston ja vaikkapa talonkin minun nimeeni — tehtäisiin oikea kauppakirja — niin ei pystyisi puulaakikaan saamaan, kun koko talo irtaimistoineen olisi minun… Tässä kun on tuo Väänänenkin, joka on kirjoitusmies, niin… Sillä lailla ei puulaaki saisi mitään, kun kruunu kuitenkin metsän hakkaa…"

Jooseppi mietti. Nyt hän vasta käsitti, mitä Juhani oli miettinyt, kun Liinun kihlasi… Romakkaniemen isännäksi se olikin himoinnut… saita!

"Kuka sinulle semmoista on neuvonut?" kysyi Jooseppi hetken kuluttua.

Juhani hytkähti hyvästä mielestä, että Jooseppi jo suostuukin.

"Kävin Nällhuutin puheilla, ja kun hän kuuli, että tulen vävyksi, niin sanoi, että se olisi ainoa pelastus… muuten kävisi Joosepille huonosti, sanoi. Vasaran alle joutuu talokin…"

Juhani odotti, mitä Jooseppi alkaisi arvella.

"En minä myy taloani, jonka itse korvesta olen kuokkinut… Tee sinäkin talo, ota vaimo ja syö ruokaa eläkä rääkkää itseäsi nälällä", sanoi Jooseppi jyrkästi.

Juhani yritti vieläkin houkutella.

"Kun vaan kauppakirjat saisit, niin ulos kujasta varmaan ajaisit minut", murahti Jooseppi Juhanin puheisiin.

Juhani yritti sitten vähempää.

"No jos kuitenkin kolme lehmää Liinulle annatte ja lampaat ja mitä on poroja, tämänvuotiset ohrat kaikki… sitten sänky ja patjat… niin Mikkelinä menemme yhteen…"

"Ei tule…"

"Mutta minä vaadin sitten kihlani pois ja huivista rahan", sanoi Juhani, nyt vuorostaan hänkin nousten seisomaan.

"Pyydä siltä, jolle olet antanutkin — oma on asiasi."

Juhani seisoi kalmankalpeana.

"Saatte katua, ettette myynyt minulle", sanoi hän väräjävällä äänellä ja painui ulos, paiskaten vankan pirtinoven semmoisella vauhdilla kiinni, että seinät helisivät.

Jooseppi jäi yksin. Kuumina paloivat hänen ajatuksensa ja koko maailma tuntui olevan nurinpäin. Hän ei jaksanut ajatella yhtään asiaa loppuun. Sai kustakin huolestaan sirpaleen mieleensä, mietti sitä hetken, koettaen päästä selvyyteen, mutta samassa muistui toinen asia ja sekoitti edellisen.

Sitten äkkiä välähti hänen mieleensä eräs ajatus, jota hän ei ollut ennen hoksannut…

— Hallituksen puheille tästä pitää lähteä! Siellä varmaan tiedetään… Kruunu pitää asukkaansa puolta… ei se ryöstä… Herrain lakia on, jos kruunun nimessä minulta metsän hakkaavat… Hallituksen puheille ja vaikka keisariin asti!

Hän innostui siitä niin, että alkoi kävellä pitkin lattiaa. Se oli onnellinen ajatus, viimeisessä hädässä tullut… Kun ei sitä ennen ollut hoksannut eikä Nällhuutikaan ymmärtänyt neuvoa!

Hän pudotti päreitä orrelta, sytytti yhden ja pisti toiset kainaloonsa. Kaapilleen hän käveli, palava päre hampaissa, ja alkoi koota papereitaan, asiaan kuuluvia ja kuulumattomia kokoon.

Siinä hommassa hänet Kreeta tapasi, kun myöhemmällä palasi Alpaslahdesta maanmittarien kamppeiden noutajia saattamasta. Mutta niin oli Jooseppi ajatuksissaan, ettei muistanut kysyä mitään Liinusta, joka oli aikonut käydä Viojärvellä.

Väänänen, joka iltamyöhään oli Sorsalahdella ojamultia hajoitellut, havaitsi Joosepin käytöksessä kummallisen muutoksen tapahtuneen.

"Äkkiäpä ne herrat lähtivätkin. Viime sunnuntaina eivät vielä lähdöstään mitään maininneet", sanoi hän. "Taisivat saada kaikki tehdyksi", hän lisäsi hetken perästä, kun Jooseppi ei näyttänyt hänen puhettaan kuulevan.

Kreeta istui loisteen lämpimään ja tuijotti pitkään kellertäviin liekkeihin. Hänen silmäinsä alle oli ilmestynyt mustia juovia, ja hän näytti entisestään laihtuneelta.

Mutta seuraavana yönä Jooseppi ei nukkunut lainkaan. Väänänen kuuli hänen tuvassa kävelevän edestakaisin, paperirulla vuoroin kummassakin kädessä, ja itsekseen puhelevan…

Mies, joka aina ennen ilta- ja aamupuhteet käsitöissä askarteli!

10.

Syyskierällä, kun järvet jo olivat jäässä, pehmeät pounikot miehen kantavina ja alastomat jänkät lujina, panteen peittäminä iljankokenttinä, oli lautamies liikkeellä järvikylillä. Jalkaisin hän kulki todistajansa kanssa toiselta järveltä toiselle, ja paljon oli haasteita. Muutamia järvikylän isäntiä oli haastettu maantiekorjuun laiminlyömisestä, toisia taas olivat kauppiaat saamisista kovistamassa.

Viojärven Vanhassatalossa lautamies levätessään kertoi retkistään. Kaksi kierrosta oli vielä käymättä, pisimmillä nurkilla asiat toimittamatta, Ruokojärvellä ja Romakkaniemessä ja Välijoessakin.

"Mutta tyhjän saat siellä käynnistä", sanoi Vanhantalon isäntä lautamiehelle ja jatkoi katkeralla äänellä: "Ei ole Ruokojärven mies enää monen päivän vastuksena kruunulle eikä kunnalle — hyvä, jos hengissä kohtaat. Kuolleet olisivat sinne nälkäänkin, jos ei tämän kylän väki olisi ruokaa toimittanut… Kaiketi siitä hallitus kintaansa paikkaa, kun mokomankin hallanpesän saa haltuunsa… 'Rakennus- ja viljelysvelvollisuuksien laiminlyömisestä'… Kukahan hullu siinä vain rupeaa raatamaan pohjattomassa kivikossa, jossa ei parhaanakaan vuonna saa kuin lentäviä kaunoja… No, niinkuin sanoin, tuskin on hengissä enää Heikki parka — niin että lähtee se sieltä haastamattakin…"

Lautamieheltä meni mieli vähän noloksi. Hän oli uskonut, että Vanhantalon miehestä saisi puolustajan, kun ei hänelle ollut haastetta ja kun muutenkin Vanhatalo oli varakas mies, jolla ei ollut velkaa herroille eikä talonpojille.

"Mutta asia täytyy kuitenkin toimittaa", sanoi lautamies.

"Sepä tietty. Entä mitäs sanot, jos mies on kuolleena!" naurahti Vanhatalo vähän pilkallisesti.

"Samanlainen haaste on Välijoen Iisakillekin", virkkoi taas lautamies.

"Eihän siinä ole Välijoessa yhteen kuukauteen ketään asunut — siihenkin torppaan saa nyt 'asuma- ja rakennusvelvollisuuksia' mennä täyttämään vaikka vorsmestari itse… Siinä on talo eikä ole lukittu", naurahti taas Vanhantalon viisaannäköinen, laihankalpea isäntä.

Lautamies oli luullut, että Vanhantalon isäntä oli tavallinen typerä järvikyläläinen, mutta eipä näyttänyt olevankaan.

"Etkä ainakaan tällä kierroksella kohtaa Välijoen Iisakkia. Kesällä jo hän meni rantamaille eikä ole takaisin kuulunut. Eikö näkynyt siellä päin?"

"Mutta käydä siellä kuitenkin täytyy." Lautamiehen äänestä tuntui kuin hän ei oikein uskoisi Vanhantalon isännän puheita.

"Niinpä tietenkin. Käydä käsketyn pitää. Sittenpä hänet tietänet, kun joka loukon koluat", arveli Vanhatalo.

Tuli sitten puhe Romakkaniemestä. Lautamies ei tuntunut tietävän Romakkaniemen elämästä mitään. Mikonpäivän aikana hän oli tavannut Joosepin Nällhuutissa ja siinä antanut puulaakin haasteen. Mutta nyt oli jälestäpäin vielä löytynyt muuan velkakirja, jolla pojat Eeli ja Penne olivat puulaakista ottaneet rahaa lainaksi ja jossa Jooseppi oli takauksessa. Siitä velkakirjasta nyt piti asianomaisille toimittaa haaste. Ei tiennyt lautamies sitäkään, että Jooseppi oli jo riihenpuinnin aikana lähtenyt isompia herroja puhuttelemaan metsäasiassaan.

"Jos hallitusmiehet oikein tietäisivät Joosepin kohtalon, niin en usko, että puhtaaksi ryöstäisivät ahkeran ja siivon miehen vanhoilla päivillään, vaikka kruunulla olisikin oikeus metsä hakkauttaa. Mutta olisi sopinut Joosepinkin toisella tavalla metsäänsä hoitaa — niinkuin moni muu on tehnyt, — niin lukupuut ne olisivat, jotka kruunu saisi. Mutta omakseen luuli saavansa… Ja jos vanha vallesmanni vielä eläisi, niin uskon minä, että asia muuttuisi", puheli Vanhatalo.

"Minkäpä sille mahtaisi vallesmanni-vainajakaan, kun asetukset ovat muuttuneet", arveli lautamies.

"Muuttuneen kuuluvat, mutta minusta näyttää, että jos kruunu näin rupeaa repelöimään ja määriä tekemään kruununmaan asukkaalle, niin ei ole yhtään uudistalon halukasta — saa pitää itse korpensa ja kiveliönsä. Kuuluvatkin olevan nämä nykyiset virkaherrat kuin ilmiperkeleet kruununmaan asukasta kohtaan, — kruununvoudista alkaen… Luulenpa, että kuluu aikaa, ennenkuin Välijokeen ja Ruokojärveen uudet asukkaat tulevat, — ja miten käynee Romakkaniemellekin, — ei siinäkään vatsa ihrotu, jos ei muualta ruokaa tuo…"

Eipä ollut lautamiehellä Vanhantalon isännän puheisiin vastaan sanomista. Hänenkin täytyi myöntää, että raskasta oli kiveliön asukkaan elämä.

Peltojen laitaan, vainioiden taakse isäntä saattoi lautamiehen todistajineen ja neuvoi, miten polku kulki Moinajärvelle.

"Kun Viovaaran laelle nousette, — ja vaaran alla on merkitty kivi, jonka sivu polku vie — niin kun arvannette järvelle katsoa ja Romakkaniemeen päin, näkyy talo niemeltä niinkuin Mooses vuorelta", hän neuvoi.

Kirkas ja kylmähkö oli lokakuun päivä, vahvassa kuurassa oli maa, ja hiljaisuus vallitsi alakuloisessa syysmetsässä. Polkua noudattaen poistuivat miehet Vanhastatalosta Viojärven rannalta Moinakiveliötä kohden.

Kun he olivat kävelleet jänkän poikki, joka nyt rennosti kantoi miehen, virkkoi toinen:

"Tästä ne ovat ruumiinkin viime kesänä kantaneet."

"Tästä ne ovat kantaneet", virkkoi siihen toinen, mutta sitten he ajattelivat kumpikin tapausta äänettöminä itsekseen, miettien kai, että jänkkä kesällä oli heiluva levä. Hyvin he osasivat Vanhantalon isännän neuvomaa polkua, johon kuura oli tasaisemmasti tarttunut, niin että se näytti luikertelevalta valkoiselta nauhalta, joka kierteli kalliopahtoja ja louhikoita. Ei ollut näistä miehistä kumpikaan käynyt näin kaukana kiveliössä, vaikka omaa pitäjää oli tämäkin. Talvisin ei ollut teitä, ja raskas oli kulku kesäisin.

Viovaaralta he näkivät suuren, seitsensaarisen Moinajärven kirkkaana kiiltelevän syysjäässään ja punaisen talon sen toisella rannalla, korkean Romakkaniemen juurella.

"Komeahan täällä onkin talo…"

"Onpa kyllä… Tämä se on sitten Moinakiveliötä, ja tuo harmaja korkea huippu on Moinatunturi..,"

"Niin on… oikeassa olemme…"

Ja he lähtivät jatkamaan matkaansa Moinajärvelle päin.

* * * * *

Ikävää oli ollut elämä Romakkaniemessä näinä viikkoina, kun Jooseppi oli ollut matkallaan, josta ei kukaan mitään tiennyt. Väänänen oli tyttöjen kera puinut riihet, ja he olivat yrittäneet syyskalaakin nuotalla, mutta vähiin oli saalis pysähtynyt, kun Jooseppi, kalamies, ei ollut neuvojaan antamassa.

Välijoen Manta oli mennyt kirkonkylän Maaherralle karjakoksi ja Josefiina, yksin jäätyään, myynyt lehmänsä Lampsijärven Mäkelään ja muuttanut Romakkaniemeen, jossa oli sijaa ja lämmintä hänellekin. Ville oli jo varhain syksyllä mennyt toiseen pitäjään, ja sanomain mukaan hän oli nyt tukkitöissä. Iisakki oli ruvennut pappilaan isäntärengiksi ja monet sanat Josefiinalle lähettänyt, että hänenkin piti tulla. Hyvän torpan oli rovasti antanut heille asuttavaksi.

Mutta eipä pitänyt Josefiina kiirettä rantamaille lähtemään kiveliöstä, jossa oli parhaan ikänsä ollut. Hän aikoi nyt ensiksi olla Romakkaniemessä, kun tytöt pyysivät, ainakin niin kauan kunnes Jooseppi kotiutuisi, josta ei tiennyt millä hetkellä tulisi.

Väänänen toimitteli talon töitä, mutta raskasmielisiä ja ikävässä he olivat kaikki. Nyt vasta tytötkin saivat tietää, minkä vuoksi isä koko kesän oli murehtinut ja minkälaiset talon asiat olivat…

Ja pian huomasi Josefiina, kuinka tyttöjen omat asiat olivat. Sitä hän oli pelännyt, sillä hän oli Mantan puheista saanut kylliksi käsitystä. Jopa hän oli kerran ottanut tytöt lujalle, ja itkien he olivat tunnustaneet, kuinka herrat heidät pettivät…

"Pettivätkö? Ei suinkaan väkivallalla, jos ei teidän puoleltanne olisi ollut suostumusta…"

"Ne lupasivat ottaa rouvakseen", sanoivat molemmat.

"Parhaat naimamiehet! Oppilaitahan ne kuuluvat olleen molemmat… Kirkonkylällä olivat kehuneet, että heillä oli ollut hauska kesä Moinajärven rannalla."

Silloin tytötkin ymmärsivät, ettei tarvinnut enää odottaa… Kavalasti nuo herrat olivat lähteneetkin. Eivät hyvästiä sanoneet eivätkä itse kamppeitaankaan tulleet noutamaan. Epätoivossa oli Liinu perään lähtenyt, mutta korjanneet olivat luunsa herrat jo Vanhastatalosta.

Kaiken tämän kurjuuden ja ikävän lisäksi ilmestyi eräänä päivänä metsäherra miehineen ja alkoi leimata Romakkaniemen metsää. Niinpä leimattiin säästömetsänkin kauniit, sirot petäjät, jotka talon takana niemen juurella kasvoivat, Joosepin paras puisto, jota hän oli hoitanut kuin parasta peltoa!

Väänänen kirosi, ja kun metsänleimaajat pyrkivät taloon yöksi, tarjoili hän heille kujasta halkoa. Metsässä he saivat kyyröttää, eikä Väänänen antanut tyttöjen myydä maitoakaan, vaikka kultaa maksettaisiin.

"Jumala otti Leenan pois, niin ettei ole tätä kurjuutta näkemässä… Kuinka käynee Joosepin… Kestänevätkö miesparan aivot kaikkea yhtaikaa?" huokaili Josefiina.

Semmoista oli elämä Romakkaniemessä, kun lautamies todistajineen saapui.

Kun Kreeta ja Liinu näkivät outoja tulijoita järvellä, kiipesivät he ullakolle piiloon ja varoittivat Josefiinaa mitään heistä ilmoittamasta.

Väänäsen kanssa tulivat vieraat pirttiin. Josefiina tunsi lautamiehen ja alkoi kirkonkylän kuulumisia udella. Mutta Väänänen istui pitkissä mietteissä penkillä ja syljeskeli.

"Olisi ollut asiaa Iisakillekin", sanoi lautamies Josefiinalle.

Josefiina oli kyllä asian arvannut, mutta yhtäkaikki hänen terävä luontonsa syttyi tuleen.

"Vai niin", sanoi hän kiukkuisella äänellä. "Vai on asiaa. Kyllä minä asian arvaan. Siellä on talo — ottakaa siitä ja viekää vaikka housuntaskussa vorsmestarille… Vähemmällä siitä nälkäpaikasta ja hallanpesästä, mikä Välijokikin on, lähtee kuin haasteilla ja uhkauksilla… Saa tulla meidän puolesta eläjä ja asukas mistä tahtoo. Sopii nyt kruunun tulla linnaansa…"

"No elkäähän nyt", koki lautamies.

Mutta kun Josefiina kerran oli päässyt hyvään vauhtiin, jatkoi hän, mäiskien luutaa varteen, niin että akkunat helisivät:

"Ja jos luulette, että on omaisuuksia ja irtaimistoja, joita kruunu himoitsee ja hallitus halajaa, niin saan mainita, ettei ole muuta pyöreää kuin reikä takapuolessa…"

Sen sanottuaan hän meni luuta kädessä ulos. Lautamies istui todistajineen nolona. He eivät olleet sattuneet noin suulasta eukkoa matkalla kohtaamaan.

Mutta Väänänen alkoi tiedustella Joosepin asioista, ja saatuaan kuulla, kuinka iso velka oli puulaakiin, hän arveli:

"Taitaapa tulla sitten isännän muutos tähän taloon."

Siihen lautamies ei puhunut mitään. Kun hänelle mainittiin, että Jooseppi ei ollut tavattavissa ja että Välijoen Iisakki oli rantamailla, alkoi hän hommata lähtöä. Mutta sitä ennen hän aukaisi laukkunsa, ja miehet alkoivat aterioida. Lautamies kysyi, eikö saisi maksua vastaan karjan antimia.

Piiloutunut oli Josefiinakin ja tytöt olivat ullakolla. Mutta Väänänen toimitti viilipytyn vieraille, ymmärtäen, että lautamies oli viaton tässä asiassa. Hänen mukaansa Väänänen pani kirjeen postikonttoriin vietäväksi, ja se oli osoitettu hänen kotipitäjänsä kirkkoherranvirastolle. Niine hyvineen lautamies sai todistajansa kanssa lähteä liikkeelle Moinajärven rannalta.

Väänänen käveli heidän matkassaan rantaan, vanhan saunan luo asti. Hänellä oli mateenkoukkuja ulompana lahdella, ja niitä oli hän aikeissa lähteä kokemaan. Mutta saunan luona hän muistikin, ettei kirvestä ollutkaan matkassa. Hän aikoi juuri palata sitä noutamaan, kun näki Susisaaren takaa miehen ilmaantuvan ja kävelevän taloon päin. Sitä tietä eivät tähän vuoden aikaan muut kulkeneet kuin ruokojärveläiset, ja Väänänen arvasikin heti, ettei tulija ollut kukaan muu kuin Ruokojärven Juhani.

Väänänen jäi seisomaan, katsellen vuoroin lautamiehen ja hänen todistajansa jälkeen, jotka jo kävellä huiskivat kaukana järvellä, ja vuoroin Susisaaresta päin tulevaa Ruokojärven Juhania.

Mitä saattoi olla Juhanilla asiaa? Viime kerralla täällä käydessään hän oli eronnut vihassa ja ottanut kihlansa takaisin Liinulta. Mitä se tänne nyt vielä tuli nuuskimaan?

Eipä ollut näiden kahden miehen tervehdys toisilleen kovinkaan ystävällinen, kun he rannassa tulivat vastakkain.

"Jopa on järvi mainiolla munakalla", sanoi Juhani.

"Taitaa olla", vastasi Väänänen.

"Yksinkö sinä tässä kesämiehenä olet?" kysyi Juhani.

"Niin on Jooseppi pyytänyt, kun etelään lähti. Mutta mihinkäs sinä sitten olet viiruamassa?"

Väänäsen ääni soi kuivalta ja kylmältä.

"Matkaapa on tännekin."

Ja niin miehet lyhyviä, kuivia ja pisteleviä sanoja vaihtaen nousivat rannasta pihalle.

Vasta monta tuntia talossa oltuaan Juhani ilmoitti asiansa. Hän kutsui Liinun kahden kesken porstuan peräkamariin ja alkoi uudestaan esitellä naimahommia. Hän oli kyllä kuullut, kuinka sekä Kreetan että Liinun asiat olivat, mutta tahtoi antaa Liinulle anteeksi hairahduksen. Ja kun lapsi syntyisi, niin… olkoon hänen nimessään… Viatonhan lapsi oli.

Liinu säpsähti. Hän ei ollut enää odottanut kosijaksi Juhania, joka oli isän kanssa viime kerralla niin pahasti riitaantunut. Oliko Juhanilla todellakin nyt naimisen tarkoitus?

Hän katsoi Juhanin harmaisiin silmiin, jotka vilkuen ja jääkylminä pälyivät kuopissaan, ohuihin huuliin ja sinisenlaihoihin kasvoihin ja muisti, että Juhani oli syönyt itsekuolleen vasikan raadon…

Mutta se olisi kuitenkin hänen pelastuksensa, eikä häpeä enää olisi niin suuri! Juhani uskoi Liinun vaikenemisen olevan suostumuksen merkin — eikä hän ollut sitä epäillytkään — ja virkkoi:

"Siirrettäisiin nyt heti sinun tavarasi pois Ruokojärveen — ulosottoon ne muuten menevät. Kun nyt isäsikin on poissa, niin sopisi ohriakin ottaa, ja hyvä olisi nyt kylmän aikana siirtää, — jänkät ja järvet kantavat…"

Liinu ei vastannut. Juhani tuntui nyt kauhean tylyltä. Hän muisteli Välijoen Villeä, rakkaan luontoista ja reipasta poikaa…

"Mutta minä en tohdi mitään liikuttaa, ennenkuin isä tulee", sanoi Liinu vihdoin, ollen kahdella päällä, suuressa tuskassa.

"No ymmärräthän itsekin, että jotakin sinullakin pitää olla, kun yhteen menemme. Lehmiä, joista saat karjanantia, ja viljaa, joista leipää leivot… Ja sillä lailla sinä pääset äpärälasta tekemästä. Äitisi jos eläisi, niin pakottaisi…"

"Koeta puhua Kreetalle", esitteli Liinu.

"Ei Kreeta näy minua kärsivän likelläänkään…"

"Mutta minunko sitten pitäisi kärsiä ja ruveta sinun kanssasi raatoja syömään!" tokaisi Liinu niin tuskaisena ja asemastaan huolissaan, ettei tiennyt mitä puhui.

Mutta nyt nousi Juhanillakin horma nokkaan.

"Saat vielä syödä raatojakin, kun sen pirun penikan synnytät maailmaan… Kiitä, jos sinut pelastan, porton."

Liinu ratkesi itkuun. Hänellä ei ollut koskaan ollutkaan kyllin kovaa luontoa — ja nyt oli itku hyvin löyhässä.

Mitä hän tekisi, suostuisiko tuolle tylylle miehelle vaimoksi — vai kärsisikö häpeän?

Hän itki ja vapisi. Silloin hän vielä muisti Välijoen Villen. Hyvästellessä oli Ville kättä puristanut ja sanonut, ettei hän Liinua koskaan unohtaisi. Mutta Ville ei tiennyt, että hän… niin, että hänet oli petetty.

Ei, ei! Ennen hän juoksisi järveen, jollei muu auttaisi.

Ja sanaakaan enää sanomatta hän pyörähti pois huoneesta ja juoksi navettaan itkemään. Kreeta riensi hänen jälkeensä tietämättä, mikä nyt oli hätänä, kun sisar näytti olevan niin huolissaan ja murheissaan. Mutta heidän jäljessään kävellä hyssytti vielä Josefiina ja nähdessään molempain päät yhdessä itkemässä sanoi:

"Jo tämä on surkeaa… Saatanan herrat!"

Juhani ja Väänänen jäivät kahden pirttiin.

"Minä olisin tästä talosta myöskin saamassa, mutta kun on aikomus ottaa tuo Liinu vaimokseni, niin olkoon, kunhan saan myötäjäiset", alkoi Juhani selitellä Väänäselle, ikäänkuin Liinu jo olisi suostumuksensa antanut.

"Onkos velkakirja?" kysyi Väänänen.

"Mitäpä se sinuun kuuluu, oli tai ei. Vierashan sinä tässä olet ja etelän puolen mies lisäksi."

"Mutta et tästä liikuta mitään, ennenkuin isäntä tulee", sanoi Väänänen. "Minun on Jooseppi käskenyt taloa hoitaa siksi, kunnes itse palaa herroja puhuttelemasta."

"Entä jos minä en kysy sinulta", ärähti Juhani kiukkuisena.

Mutta tumma puna nousi Väänäsen otsalle, ja silmät salamoivat. Väänänen oli vankka ja paksu mies, puolta vankempi Juhania. Vähän arasti silmäsi Juhani Väänäsen hartioita.

"Jos halunnet vanhaa henkeäsi säästää, niin tuki suusi", sanoi Väänänen.

Ja hetken perästä näkyi Ruokojärven Juhani kävelevän Susisaaren rantaa pitkin Ruokojärveä kohden.

Hän ei ollut onnistunut kosinnassaan.

11.

Sydäntalven kylmä kuu loistaa totiselta taivaalta. Sen valo himmentää revontulien loimua ja tähtien kirkkautta.

Hiljaisuus on erämaan metsissä, pakkanen vain paukahtelee kivan hongan korossa ja huurteisten korpien kuivissa kuusissa. Kuin hautakummut paistavat vaarojen puuttomat, lumiset laet, äänettöminä, kuolleina. Mutta rannattoman kiveliön keskeltä siintää järvensilmiä vaarojen välistä kuin valkoisia keitaita kuun hopeavalossa.

Tainnoksissa on erämaa, kylmetyksissä kiveliö, ja paksut jäät peittävät sinertävien järvien kirkkaita silmiä.

Viojärveltä päin hiihtää mies verkkaan, laukku selässä, Moinakiveliötä kohden. Hän ei noudata kesällistä polkua, vaan nousee loivimpia rinteitä ja halkaisee suot ja jänkät mistä sattuu.

Hiihtäjä on Romakkaniemen Jooseppi, joka nyt vasta palaa syksylliseltä matkaltaan.

Väsyneesti hän hiihtää, ja kolkoilta tuntuvat nyt tutut vaarat ja aukeat maat. Kovin on alakuloinen hänen mielensä ja umpi edessä, jos mitä ajattelisi. Romakkaniemeen päin hän kuitenkin hiihtää, vaikka sydän tuntuu verta vuotavan ja mieli itkevän kivenkovaa kohtaloa.

Matkallaan hän ei ollut saanut mitään toimeen. Virastoissa hän kyllä kävi ja herroja puhutteli. Vartoa käskettiin, että asiasta otettaisiin selvä. Ja kun vihoviimein tuli tieto, ei muuta lohdutusta annettu kuin se, että kruunulla oli oikeus hakkauttaa Romakkaniemen metsä. Silloin hän oli kokenut selittää, että siten menisi hänen metsänsä puhtaaksi, että vain huonoimmat puut hän oli omiksi tarpeiksi käyttänyt — mutta siihen ei ollut osattu mitään selittää. Senkin hän oli sanonut, että oli pitänyt ottaa velkaa kyetäkseen maata viljelemään ja taloa rakentamaan siihen kuntoon, että saisi sen perinnöksi. Millä hän siis nyt velan maksaisi, kun kruunu hakkaisi metsän? Siihen olivat herrat kyllä osanneet vastata, että mitä menit ottamaan velkaa ja sekaantumaan asioihin puulaakin kanssa. Ja kun hän siihen selitti, kuinka raskasta ja kovaa oli korven elämä, kun tiettömän erämaan takana asui, oli vain naurahdettu ja sanottu, ettei hän suinkaan ollut köyhä, koska oli nytkin uudet sarkavaatteet yllä…

Pois täytyi lähteä. Yksi ja toinen neuvoi vielä isompain herrain puheille, mutta hukkaan meni sielläkin. Ja kun hän mainitsi siitä, ettei vallesmanni-vainaja ollut puhunut kruununhakkuusta mitään, vastattiin, että kyllä vallesmanni tiesi, mutta ei sanonut…

Takapuolitse kirkonkylää hän oli hiihtänyt. Ei tehnyt mieli tutun kylän läpi hiihtää eikä tuttavia puhutella…

Viojärven Vanhassatalossa hän oli levähtänyt, mutta kun tuli korea kuutamo, jatkoi hän taas matkaansa. Siellä hän oli kuullut sanomat kotoaan, ja silloin oli hänen viimeinenkin voimansa loppunut. Oli kerrottu ulosotosta, jonka tämä nuori nimismies oli Airis-Mikko mukanaan Romakkaniemessä tehnyt. Kaikki irtaimisto oli mennyt puulaakin velkaan, joka ei siitä isosti vähentynyt, ja talo oli lisäksi julistettu ulosottoon. Mutta vielä oli viimeinen isku, jonka Vanhantalon isäntä lopuksi sanoi ja joka koski Kreetaa ja Liinua… Se tieto teki niin pahaa, ettei puukon isku olisi voinut pahempaa tehdä.

Mitä pahaa hän oli tehnyt elämässään, että hänen loppuikänsä oli tämmöistä kärsimistä?

Ja kun hän nyt yksin hiihti talvisena yönä, kulki jäänyt elämä uudelleen hänen mielessään. Hän ei muistanut viettäneensä työtöntä päivää. Lapsena piti lähteä kotimökiltä, Honkasaajosta; renkipoikana sai palella pakkaspäivinä, ja raskas, raskas oli lapselle työ… Sitten hän raatoi tukkimetsissä ja tutustui Leenaan… Silloin alkoi mieli tehdä omaa kotia, kun ikävältä tuntui vieras katto pään päällä…

Hän oli ehtinyt Viovaaran laelle. Suurena valkoisena lumikenttänä näkyi järvi saarineen, jotka olivat kuin kokoon kutistuneet pakkasen käsissä. Kuun kalpeassa valossa siinti talo korkean niemen juurelta, yksin, kuin hyljättynä ja ikävöiden…

Joosepin rinnassa vihlaisi kuin tulinen viillos, joka pani väräjämään joka solun ja jäsenen…

Miehuutensa parhaat vuodet hän siinä muisti, Leena-vainajan, rakkaan ja hyvän, ainoan ystävän raskaan elämänsä varrella.

Hänellä ei ollut enää ketään, jonka vuoksi eläisi. Ei mitään, mitä omaksensa sanoisi. Pojat hummaamassa maailmalla ja tytöt häväisseet isänsä ja kotinsa!

Mitä hän teki Romakkaniemessä? Nyt tuntui viimeinenkin jänne katkenneen, ja toivoton yksinäisen ja väsyneen tie oli umpinaisena edessä…

Mihinkä hän menisi? Mihin päänsä kallistaisi ja odottaisi kuolemaa?

Mutta ajatuksissaan hän sittenkin hiihteli Romakkaniemeen päin ikäänkuin vanhaa uraa, jota ennenkin oli järven yli hiihtänyt.

Tullessaan lähemmäksi rantaa ja katsahtaessaan taloon hän havaitsi, että koko suuri, kaunis kasvattimännikkö, oksattomat jouhipetäjät, oli kaikki talon takaa kaadettu. Ja niemen sivulla näkyi syvä tukkitie, joka näytti lähtevän Lumijoelle päin… Puulaaki oli siis jo aloittanut metsän hakkuun. Hän ikäänkuin jähmettyi suolapatsaaksi ja katsoi hetkisen kylmin, elottomin silmin siihen aukeaan paikkaan, talon taakse, jossa korkeat männyt ennen talviöinä humisivat ja kesäilloin suloisesti soittivat.

Silloin hän muisti Juho-veljensä, Honkasaajossa, lapsuutensa kodissa… Ja hän käänsi ihan maan rannasta sukset pohjoiseen päin ja lähti kuin hätyytetty peto hiihtämään niitä vaarojen lakia kohden, jotka kohosivat Moinajärven pohjoispäässä ja joiden takana oli Lampsijärvi ja Honkasaajo, lapsuudenkoti, järven korkealla rannalla.

Mutta kun hän ehti Moinatunturin laen kohdalle, osuivat silmät väkisin siihen leveään, suoraan linjaan, joka laen yli juoksi järven rantaan saakka. Kuun kalpeassa valossa se näytti Joosepista kaamealta hirviöltä, joka kulki silmää räväyttämättä ja väistymättä, niellen ja hävittäen kaikki, mitä sen eteen osui.

Ja taas hän muisti sen unen, jonka oli ensi yötä Romakkaniemessä viettäessään nähnyt. Tuota pitkin oli onnettomuus, köyhyys ja häpeä tullut… Se oli helvetin tie, joka alkoi pahasta maailmasta ja päättyi tänne kiveliön keskelle. Sitä myöten oli tulvimalla tulvinut ensin huonoja viestejä, sitten syntiä ja häpeää ja nyt viimeksi köyhyys ja kertomaton kurjuus, julma häviö.

Ja hänelle selkeni sekin, ettei Leena-vainaja houraillut, kun aavisti pahaa tulevan, kun luuloistaan kertoi ja pelkäsi.

Siksi hän oli kiirehtinyt Liinua naimisiin, kun uskoi sisarvainajansa luontoiseksi… Eikä hän itse ollut ymmärtänyt eikä aavistanut mitään!

Nyt hän ymmärsi!

Kavalasti ja salaa olivat herrat menetelleet!

Päälle päätteeksi oli kaikki sattunut yhtenä jonona, kaikki onnettomuudet ja raskaat murheet. Ensin vanhan vallesmannin kuolema, sitten Leenan, masentaen niin mielen, ettei jaksanut juuri mitään tehdä eikä ajatella. Sitten tulivat huolet puulaakin velasta ja kruununhakkuun pelko, ja sitten ne maanmittarit, jotka juuri olivat helvetin tien aukaisijoita ja hänen häviönsä ja häpeänsä viimeisiä suorittajia.

Mutta niin masentunut, niin väsynyt oli hänen mielensä ja niin tylstynyt hänen sydämensä, ettei hän enää jaksanut suuttua… eikä oikein selvästi sitäkään tuntea kuinka kovaonninen hän oli…

Mutta helpotuksena tuli mieleen, ettei ollut enää pitkä aika kuolemaan. Hän tunsi sen. Elämä tuntui olevan kuin kerälle kerittyä nauhaa, joka huomaamatta yhä väheni, sydämen alla kierrellen. Kun kerä kuluisi loppuun, silloin lakkaisi elämä, tuska ja murhe loppuisivat.

Hän loi silmänsä taivasta kohden, jossa tähdet kimaltelivat. Kuinka se näyttikään kirkkaalta ja pyörryttävän korkealta!

— Jumala ja herrojen Herra… Näkeekö ja tunteeko, kuinka täällä taistelee kärsivä ihminen? Näkee kyllä, kaikki tietää ja suurena tilipäivänä puheilleen käskee!

Ja väsyneessä mielessään hän ajatteli:

— Kun pitkäisen leimaus nyt jyrähtäisi… tuo idän taivas halkeaisi kahtia ja suuri valaistus kirkastaisi länttä ja Herra pilven partaalla viittaisi kokoon kaiken maailman syntiset…

— Jooseppi Pekanpoika… kärsinyt ja kovaa kokenut… astu tänne taivaan iloon…

Sairaloisessa mielenjännityksessä ja kummissa haaveissaan hän hiihti niin, että höyry nousi harmaista hiuksista. Hän saapui Moinajärven päähän ja kääntyi siitä metsäistä ojan vartta noudattaen Lampsijärveen päin.

Oliko oikein totta se eletty elämä Romakkaniemessä, vai oliko hän vielä nuori, naimaton mies, joka kulki metsäojan varsilla saukonrautoja virittämässä?

Varhain aamulla hän pääsi Juho-veljen luo, lapsuuden kotiin, Lampsijärven Honkasaajoon. Eikä moneen viikkoon jaksanut vuoteesta nousta.

12.

Vasta kevättalvella, jolloin lumi vielä oli paksuimmillaan eikä kevään kevät vielä ollut mitään mahtanut kiveliön kinoksille, vaikka valon valta oli enentynyt, joutui Romakkaniemi myytäväksi.

Huhtikuu oli jo puolivälissä.

Porolompaloon asti oli kruununvouti, talon myyjä, apulaisineen hevoskyydillä päässyt, askeltietä kävelyä ajaen. Mutta siinä nousikin herroille tie pystyyn. Ei ollut Viojärveen päin muuta kuin suksen latu, jota poromiehetkin jolloinkulloin kulkivat.

Airis-Mikko oli herroille hommannut ajoporot, että siitä pääsisivät porokyydillä matkaa jatkamaan. Mikolle oli tämä uusi vallesmanni asiasta ilmoittanut ja pyytänyt häntä oppaaksi herroille. Mutta kiukkuaan purki kruununvouti, joka oli outo täällä pohjoisilla mailla. Hän ei ollut ennen istunut poronpulkassa eikä ollut erinomainen hiihtäjäkään, vaikka oli nuori mies. Ja hintelä, laiha ja vähäruokainen herra oli hänen kirjurinsakin, niinkuin nälkiintynyt koira herransa perässä. Puulaakin puolesta oli Kemppainen matkassa. Hän oli jo saapunut porollaan vuorokautta ennen Porolompaloon ja siinä herroja vartonut.

Silmäpuoli Anna-Kreeta hääräsi siinä, savuava piippu suussa, ja teki kruununvoudille selvää Romakkaniemen väestä. Leena-vainajan kuolemastakin mainitsi ja lopuksi selitti, että kun viime kesänä kaksi nuorta maanmittaria siinä majaili, kihlasivat he molemmat tytöt, Nyykreeni-niminen Kreetan ja Leppiniemi-niminen Liinun. Ja naimisiin he olivat luvanneet mennä, rouvikseen ottaa salon tyttäret. Mutta eivätpä ottaneetkaan…

"Vai eivät ottaneet", sanoi kruununvouti, joka akkunasta katseli, kuinka Mikko poroja pihalla valjasteli.

"Eivät ottaneet. Karkaamalla lähtivät, ja raskaiksi jäivät tytöt…"

"Soo, soo. — Tapahtuuhan semmoista!"

Kruununvouti ei näyttänyt vähääkään miettivän sitä, mitä kuuli Anna-Kreetan puhuvan.

"Ovatko he komeitakin tyttöjä?" kysyi nyt kirjuri, hänkin heräten velttoudestaan.

"Komeita ovat vieläkin. Liinu onkin maailman kauneimpia tyttöjä. Rovastikin oli rippikouluaikana ihmetellyt — sanonut, ettei niin sirovartista tyttöä ole koko pitäjässä. — Mutta hullusti kävi kummallekin…"

Herrat eivät oikein halunneet kuulla Anna-Kreetan jaarituksia, mutta hän jatkoi vielä:

"Liika raskas murhe tuli yhden miehen hartioille. Ensin kruunu metsän vei, sitten…"

Silloin juuri tuli Mikko sisälle ja kuultuaan, mistä Anna-Kreeta herroille puhui, karjaisi närkästyneenä:

"Ole siinä… Ja mene pois herrain nokan alta suutasi soittamasta."

"Taidetaan olla valmiit lähtemään?" kysyi kruununvouti.

"Jopa kohta", ilmoitti Mikko, hakien vielä jotakin pahansiivoisesta sängystä.

"Missä hemmetissä toinen vanttu on?"

Hän haki ja kaivoi ja puheli:

"Olisipa hanki nyt niinkuin välisti keväällä jo tähän aikaan on, niin pian tästä oltaisiin Viojärvellä, mutta nyt ei. Tie pudottaa, ja lämmin on päiväkin liiaksi poron verelle."

Viimein he pääsevät taipaleelle.

Edellä ajaa Mikko, entistä suksenlatua noudattaen, kruununvouti pulkassaan Mikon perässä ja sitten kirjuri, hoikkasäärinen herra. Mutta viimeksi on jäänyt Kemppainen, sikaari suussa istuen.

Hitaasti kuluu matka, sillä tie on löyhä, ja kun on keskipäivän aika ja lämmin paiste, kävellä vätystävät porot suu auki saaloen.

Niin kävelee neljä poroa peräkkäin Viojoen vartta Viojärvelle. Tämä matkue on kai nyt viimeinen, ennenkuin Romakkaniemen hävitys on täydellinen.

Mutta sitä ei ajattele Mikko, eikä sääli kruununvoutikaan muuta kuin omaa ruumistaan, jonka täytyy siinä olla nipistyksessä ahtaassa pulkassa. Kirjuri ei mieti mitään, ja Kemppainen on hyvillään siitä, että puulaaki taaskin on tämmöisen uskotun toimen hänelle antanut. Mutta kun kruununvoudin roikka vihoviimein ehtii Viojärvelle ja nousee Vanhantalon pihaan, on siinä ruumisarkku poronreessä, ihan rappusten edessä.

Heti tunnetaan Vanhassatalossa, että hän on kruununvouti, sillä häntä on näinä päivinä varrottu matkalla Romakkaniemeen taloa puulaakin saatavasta myymään.

Mikko toimittelee siinä porot kiinni ja luppoja eteen.

"Jopa oli riivatun pitkä matka ja huono tie", oihkaa kruununvouti, kun kirjuri kiskoo hänet pulkasta pönkilleen — lihavan ja kankean miehen, vaikka hän on vielä nuoren näköinen.

"Ja eihän tämä vielä ole Romakkaniemi! Voi sun saakeli… hohoi…"

Ulos on tullut Vanhantalon isäntäkin ja kuullut kruununvoudin puheet. Sitten hän astuu tervehtimään.

"Jopa on huono tie tänne", sanoo kruununvouti uudestaan, ikäänkuin isäntää moittien.

"Eikö ollut ketään taipaleella, että olisi myydä paukauttanut", naurahtaa Vanhatalo pistelevästi. "Herrain asia se on katsoa, että tiet ovat hyvät, ja määrätä moukat tekemään. — Vai oli huono tie…"

Vanhaataloakin on viime käräjissä sakotettu maantienkorjuun laiminlyömisestä.

Kruununvouti ymmärtää yskän, mutta eipä tiedä lakipykälää, jolla kykenisi suulasta miestä vähän nolaamaan. "Ohoo… täällä on ruumis… Kuka se vainaja on?" kysyy hän eikä ole tietävinäänkään Vanhantalon äskeisestä vastauksesta.

"Tästä se on naapurista — Ruokojärvestä, uudistalokas Heikki Ruokojärvi eli Järppi", selittää Vanhatalo. "Satuitte vastakkain, riitaveljet. Heikki tahtoi näyttää herra kruununvoudille, että hän lähtee haastamattakin kruununtalosta pois… tuossa on nyt menossa eikä vastaan pane… ei pane", lisää hän sitten.

Kruununvouti katsahtaa kiukkuisesti Vanhaantaloon. Tuon kasvoista ei saa selvää, tekeekö pilkkaa vai onko niin tyhmä. Laihat kasvot ovat pienet, silmät harmaat ja katse terävä kuin nuoli. Tyhmäksi ei tuota miestä oikein voi uskoa.

Mutta kun mennään sisälle suureen tupaan, johon Vanhatalo herrat opastaa, virkkaa kruununvouti taas:

"Mahtaako tänä iltana enää ehtiäkään Romakkaniemeen?"

"Sinnekö ollaan menossa?"

Vanhatalo näyttää naurahtavan.

"Mitäs helvettiä minä täällä muutoin rämpisin, ellen asian takia!"

Kruununvouti alkaa närkästyä. Mutta Vanhatalo juttelee:

"Ajattelin, että jos herrat hauskemmakseen ajelevat… näitä kruununtaloja katsellen, koska ne tuntuvat olevan niin rakkaat — kruunulle. Vai Romakkaniemeen… Noo. Olisipa siitäkin talosta jo uskonut vähemmällä väellä lopun saavan."

"Ka, vastaa sitten, mies, onko sinne pitkä matka?"

Kruununvouti kävelee edestakaisin lattialla ja suuttuu yhä enemmän tuolle miehelle. Hän ei tunne peräpohjalaisia, etelästä päin kun on kotoisin… Ennen ei hänelle ole talonpoikainen mies koskaan noin uskaltanut puhua. Hävytön ja suulas lurjus!

"En minä ole mitannut", sanoo Vanhatalo tyynenä. "Mutta nälkä tulee välillä yksisuolisella miehellä, sen verran tästä ainakin on matkaa."

"Sinähän olet hävytön mies!"

Kruununvouti pyörähtää tulipunaisena Vanhantalon eteen.

Mutta Vanhantalon kasvoissa ei yksikään väre ole muuttunut. Levollisena hän nousee ja virkkaa:

"Ka, kotonani minä olen…"

Ja äänessä helähtää semmoinen varmuus ja häikäilemättömyys, ettei kruununvoudilla ole mitään sanomista.

Isäntä kääntyy, menee jurona ulos tuvasta ja rykäisee ovella mennessään.

Kruununvouti kävelee taas edestakaisin ja purkaa kiukkuaan, kirjurilleen ruotsiksi sopottaen. Mutta mikäs auttaa! Kaukana kiveliössä he nyt ovat, teitä ei ole eikä oikein turvaa mihinkään. Yö on tulossa. Kahdessa muussa talossa Viojärvellä ei ole muuta lämmintä huonetta kuin perheen tupa, jossa koko talonväki asuu ja nukkuu. Tähän siis täytyy yöpyä, jos ei tahdo kinokseen panna maata. Ei siis auta kiukkuileminen. Ei ole lähellä viheltävää junaa, johon sopisi hypätä ja ajaa… niin, vaikka hiiteen täältä tiettömästä erämaasta…

"Tämä onkin niin saatanan laaja nimismiespiiri, että puolikin riittäisi, ja harvaan asuttu", sanoo hän, mutta sitten hän alkaa tyyntyä.

Emäntä tulee nyt puheille.

"Taitaa olla parasta yöpyä tähän", hän sanoo. "Tästä on mäkinen väli Romakkaniemeen. Eikä siellä taitaisi nyt juuri olla sijaa vieraille, kun on kaksi lapsivaimoa talossa… Oli se kummaa, että piti juuri tuon Joosepin kohdalle noin onnettomasti sattua. Mitä ajatteleekin Jumala, kun siivoa ja ahkeraa miestä noin rankaisee. Yhtenä ainoana vuonna hän menetti kaikki, vaimonsa, metsänsä ja nyt talonsa, ja molemmat tyttäret joutuivat herrain raiskattaviksi… Liika kovakourainen se on kruunukin turvatonta kiveliön asukasta kohtaan. Mies raataa ikänsä, taloa valmistaa, peltoa tekee, niittyä raivaa… kun talo alkaa elettäväksi tulla, niin silloin kaikki menettää…"

"Jaa, jaa… Se on asia, jota minä en voi auttaa", sanoo kruununvouti, vielä vähän äskeisessä kiukussaan.

"Mutta ryöstämään te kyllä kykenette", väittää emäntäkin.

Nyt kruununvouti yltyy vimmaan ja komentaa puheilleen Airis-Mikon, joka ruokkii poroja. Hän tiedustelee, eikö olisi muita taloja, joihin pääsisi yöksi, kun tässä talossa sekä isäntä että emäntä ovat niin hävyttömiä ja suulaita, ettei tänne voi jäädä. Mutta Mikko ei sano olevan. Toisissa taloissa on vähän sijaa ja likainen hoito.

"Tässä se majaili aina kulkiessaan vanha vallesmannikin ja hyvä tuttava olikin tämän isännän ja emännän kanssa", selittää Mikko.

"Mutta ne ovat hävyttömiä ihmisiä!"

Mikko ei uskalla puhua siihen mitään. Sen hän on tullut huomaamaan, ettei herroille saa panna vastaan silloin kun ne näyttävät olevan suutuksissa. Hiljaa silloin pitää olla ja nöyränä, sillä se miellyttää herroja.

"Näyttää pakastavan yöllä, aamukylmäsellä kun lähdemme, olemme pian Romakkaniemessä… niin että jos sopisi tässä levähtää", houkuttelee Mikko.

"Onko tästä sitten parempi tie kuin tähän asti?" tiukkaa kruununvouti, äreänä Mikollekin.

"En nyt tiedä paremmasta, mutta pääsee tästä porolla. Viikolla kuuluu entinen Välijoen Ville käyneen rantamailla, ja on tästä, kuulin ma, poromiehiäkin hiihdellyt", kokee Mikko selittää.

"Niin te sanotte, että pääsee ja pääsee, — niinhän te sanoitte kotonannekin, että pääsee… Mutta minkälaista pääsemistä tämä on? Frågas billigt…"

Mikko ei tohdi panna äkäiselle herralle vastaan, vaikka kielellä jo pyörii tuima vastaus. Täytyy kärsiä ja nieleskellä karvaat palat alas sen, jolla on metsänvartijan virka.

"Samanlaisia lorveja te olette kaikki… Kun tulee se ryssän laki, niin kyllä teistä sinni otetaan… jäfla tuppar!"

Mutta eipä ole vielä ryssän laki voimassa, ja niin täytyy korskean herrankin tyyntyä ja pyytää siivosti yösijaa.

13.

Samana aamuna, jona kruununvouti läksi Viojärven Vanhastatalosta Romakkaniemeen päin, oltiin Romakkaniemessä aikaisin liikkeellä.

Jooseppi sairasteli yhä vieläkin Honkasaajossa Juhon luona, joka kohteli murtunutta miestä veljenrakkaudella. Ei näyttänyt enää Joosepista eläjää tulevan. Kova vilutauti oli loputkin voimat vienyt, ja toisinaan hän houraili monta päivää yhteen menoon. Eikä ollut vuoteesta yrittänytkään nousta.

Romakkaniemeen oli Kemppainen palkannut tulemaan miehiä, jotta huutokauppa voitaisiin pitää. Jätkämiehiä ne olivat kaikki ja istuivat penkillä keskenään jutellen, varhaisena kevätaamuna.

Josefiina hommaili vieläkin talossa. Ei ollut sopinut jättää kahta turvatonta tyttöä yksin, kun synnyttämisen aika oli tullut. Ja molemmat he olivatkin sekä Kreeta että Liinu vuoteessa, ja vieressä oli kummallakin pieni poikanen. Toisesta pitäjästä oli Välijoen Villekin saapunut ja ilmoittanut, ettei hän vieläkään jättäisi Liinua, vaan anteeksi antaisi, omakseen ottaisi, ja yhdessä he muuttaisivat pois toiseen pitäjään, jossa hän oli hankkinut hyvän toimeentulon.

Heidän matkassaan ei Josefiina kuitenkaan aikonut lähteä, vaan tahtoi mennä rantamaille, tuikeaksi eukoksi Iisakille, pappilan torpparille.

Kirjansa oli Väänänenkin saanut kotipitäjästä ja selvästi näkyi vieläkin rakkaana pitävän Kreetaa, hellää ystävää, jonka herrat saivat viekoitella. Ja keskenään he olivat jo asiansa myös päättäneet ja aikoivat vesien auettua siirtyä naapuripitäjääseen, jossa oli alkanut iso tukkiliike.

Täksi päiväksi oli pakkohuutokauppa kuulutettu. Tänään siis myytäisiin puulaakin velasta Joosepin lyömättömästä korvesta viljelty talo, "ellei laillista estettä väliin tulisi". Ja mitäpä estettä tulisi? Niillä, jotka tahtoisivat täällä kaukana elää ja kykenisivät työhön, ei ollut pääomaa, eikä puulaaki uskonut velkaa. Ja ne taas, joilla oli rahaa, eivät kiinnittäneet omaisuuttaan erämaan yksinäiseen taloon, johon tietä ei ollut tullut eikä mennyt kesällä eikä talvella.

Siitä puhelivat ne jätkämiehet, jotka Kemppainen oli toimittanut huutokauppaväeksi ja jotka olivat tukinhakkuupaikalta hiihtäneet kiveliön poikki Romakkaniemeen. Puhelipa siinä Väänänenkin joukkoon, ja kun hän kertoi, kuinka Joosepille oli oikeastaan käynyt tässä asiassa, silloin tuli jätkienkin sitä surku. Eräs pitkä, vaaleaverinen nuori mies kertoi hänen isälleen käyneen samalla lailla ja lasten silloin hajaantuneen maailmalle. Missä nyt lienevät? Yksin hän oli lähtenyt tänne kauas pohjan perille.

Siinä oli joukossa vielä Ruokojärven Juhanikin, joka oli aamuvarhaisella tänne hiihtänyt. Vähäpuheisena hän istui, kapeat kasvot laihoina ja verettöminä. Juhanin tiedettiin koettaneen hakea eukkoa monelta haaralta tänä talvena, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta vaimoksi kitsaalle miehelle, vaikka kaikki tiesivät hänet varakkaaksi. Ja Josefiina ennusti hänelle samanlaista loppua kuin oli hänen sedälläänkin, Lampsijärven äijällä, joka saituudessaan meni niin pitkälle, että söi hevosenkavion ja siihen kuoli…

Pirtin sivuakkunasta sopi Alpaslahti näkymään, ja sinne miehet vähä väliä katsahtivat nähdäkseen, milloin kruununvoudin roikka ilmestyisi. Kemppainen oli jo monta päivää sitten mennyt kruununvoutia vastaan Porolompaloon — herrat olivat niin määränneet — ja aikonut siellä vartoa ja yhtä matkaa sitten tulla Romakkaniemeen, kertoivat jätkät.

Mutta siinä odottaessa tuli puhetta monenlaista, kun aika tahtoi käydä pitkäksi. Muuan jätkä, nuori ja vilkas mies, virkkoi saatuaan kuulla, mitä tietä talon tyttäret kumpikin olivat lapsen saaneet:

"Mutta elatuksen ne kai haastavat herroilta. Ja sitä tuomitaankin herrasmiehiltä sen verran, että tuntuu, ja kaikki kulut lisäksi. Niin lähtee, että paukkuu."

Josefiina ja Väänänen kuuntelivat nuoren jätkän puhetta, ja Ville kysyi:

"Kun olisi semmoinen mies, joka kykenisi auttamaan ja opastamaan!"

"On niitä semmoisia, eivätkä he tahdo penniäkään ennenkuin asia on päättynyt", tiesi nuori jätkä. "Ja jos vielä saattaisi näyttää, että naimisen varjolla ovat narranneet, ja jos kihloja jonkunkaanlaisia ovat antaneet, niin sitä suurempi eläke lapselle tuomitaan", selitti hän lisää.

"Niin se vain käy!" todistivat toisetkin.

"Ei ole vaikeakaan näyttää toteen", sanoi nyt Josefiina. "Tässä on muori, joka tietää paljon, ja tyttäreni Manta vielä enemmän. Sormus on kummallakin, ja Manta on monta kertaa nähnyt… ja herrat olivat kumpainenkin sanoneet, että rouvakseen ottavat. Minunkin mieheni Iisakki, joka nyt on pappilassa, on herrain omasta suusta kuullut…"

"No sitten se lähtee kuin hyllyltä", vakuutti nuori mies.

Niin siinä miehet juttelivat. Tuli sitten puhe Joosepistakin, joka sairasti yhä eikä jaksanut tulla kuulemaan, kun talo myytiin.

"Tuskin olisi saattanut tulla, jos tervekin olisi", sanoi Väänänen. "Pahakseen on pannut nämä asiat kaikki. Kesällä luulin jo monta kertaa, että hourata siitä alkaa… Ja kumma oli, ettei alkanut. Mutta nyt tautivuoteella onkin houraillut. Ei tuntenut minuakaan, kun puheilla kävin. Minulle kertoi hänen veljensä Juho, jonka luona hän sairastaa, että kotorantaan asti hän oli hiihtänyt, kun talvella isompain herrain puheilta palasi, mutta kun näki tuon kannikon, jossa hänen parhaat puunsa ennen huojuivat, oli se tehnyt niin pahaa, ettei taloon, omaan kotiinsa, malttanut tulla, vaan rannasta lähti Lampsijärveen hiihtämään…"

Miehet kuuntelivat äänettöminä, ja muuan vanhempi jätkä alkoi kertoa samantapaisia esimerkkejä muualta Pohjois-Suomesta.

"Koskee se semmoinen mieheen", sanoivat he.

Josefiina puserteli itkua ja samalla kertoi:

"Jo se on nyt saanut kruunu Moinakiveliön tyhjäksi… Pois on käsketty meidät — ja siellä on nyt Välijoessa mökki kylmillä. Ruokojärvikin on tyhjänä. Keuhkotautiinsa on kuollut Heikki, ja köyhäinhoitoon joutuu kai Kaisakin, kivuloinen ja vanha…"

Juhani, joka oli toisten jätkäin joukossa istunut penkillä, teki asiaa ulos.

"Tuossa on sen Ruokojärven Heikin poika… Olisi pojalla ollut varaa toimittaa isänsä hautaan, mutta ei penniä kuulu antaneen. On kerrottu, että Viojärven Vanhatalo on kuolleen ja kuolinpesän ottanut haltuunsa…"

"Onpa se susi pojaksi", sanoivat jätkät.

Ja taas kun puheen väli tuli, silmäilivät he Alpaslahteen.

"Jo ilmaantui poro jäälle", sanoi muuan, joka juuri oli akkunasta vahtimassa.

Kaikki riensivät akkunaan.

Kuusikosta ilmaantui ensin Mikko poroineen täyttä laukkaa, myötäle kun oli. Vasta hetken perästä kaahotti kruununvoudin poro, raskas mies kuin jauhosäkki pulkassa. Poro koetti kynsiä Mikon poron kantapäillä, mutta kun oli painava taakka pulkassa, ei jaksanut laukassa seurata, ja järvelle päästyä piteni väli pitenemistään. Kirjuri ja Kemppainen tömähtivät melkein peräkkäin jäälle, mutta siinä Kemppainen tempasi hihnaa, ja yhtenä suittuna nelisti hänen ajokkaansa kirjurin ja kruununvoudin porojen ohitse ja pääsi yhä lähemmäs Mikkoa.

Ulos pihalle pullahtivat Romakkaniemen pirtistä jätkätkin ja näkivät, kuinka ryöstömiehet, poronkellon kalkattaessa, ajaa karauttivat tekemään viimeistä häviötä kiveliön taloon.

Ja kirkas, kaunis ja tyven oli huhtikuun varhainen aamu ja kirkas päivä, jona Romakkaniemi pakkohuutokaupassa myytiin ja puulaakin omaksi joutui.

14.

On taas kesä ja juhannus. Jälleen kaunistavat välkkyvät valot Pohjolaa, ja laululliseksi on uudestaan käynyt iloitseva kiveliö.

Suuren, seitsensaarisen Moinajärven rannalla ei kukaan ole kuulemassa, kuinka linnut visertävät kilvan ja kiitollisina, kuinka käki kukkuu leipää lehteen, kuinka kaiku kiertää korkeuksien huipuilta toisille ja kuinka laine loiskii valkoista rantahiekkaa vasten — yksin kuin itkuvirttä veisaten.

Sorsa poikineen ui talon venevalkamaan, ja jänikset lyövät leikkiä pihanurmella.

Autioiksi ja asukkaitta on talo jäänyt; ovet pönkittyinä se näyttää kuolleitten majalta. Rikkaruohoa kasvavat nyt pellot, joissa tähän aikaan ennen vankka oras vihannoi. Rannikkona, oksain ja latvain peittämänä kuolon kenttänä on nyt Joosepin entinen kullankeltakyIkinen jouhimännikkö. Kuollutta kaikki, missä ennen nuori elämä ja toivo sykähteli.

Särkyneestä akkunasta puhaltaa illan tuuli sisälle ja ulvoo ja itkee kuin ikävöiden ja kaivaten. Nyt eivät kilkata karjankellot, kun päivä lännen maille painuu, eikä ammu lehmä veräjän takana kesänavetan luona. Ei näy vireätä vanhaa miestä avopäin Sorsalahdessa kuokkimassa.

Siihen on jäänyt talo asukkaitta. Ei ollut ketään halukasta tulemaan erämaan taloon, josta metsä on raiskattu ja joka on kaukana tiestä ja muista ihmisasunnoista. Puulaaki saa pitää omanaan! Siihen kai lahoo, vainio metsittyy… ja hallitus haukottelee…

Ja niin on sitten Moinakiveliö asukkaitta niinkuin on ollut ennen vanhaan. Karhut tekevät sinne pesänsä, ja ahmat vaanien nuuskivat poron jälkiä…

Eikä kai kauan kestäne, ennenkuin unohtuu, että siinä kerran, tuossa niemellä, on ollut talo, jossa oli vireä vanha mies isäntänä.

Mutta juhannusaattona on sentään saivovetisen, seitsensaarisen Moinajärven selällä vene, joka näyttää pyrkivän Romakkaniemeä kohden. Viojärven Vanhantalon isäntä on lähtenyt juhannuskalaan nuorimman tyttärensä kanssa. Maukkaampi ja lihavampi kala on kirkkaan Moinajärven siika, juhlakalaksi otollisempi kuin liejupohjaisen Viojärven mustapäinen ahven tai kissastunut, punasilmäinen särki.

Susisaaren taakse hän on heittänyt verkot, tehnyt tulen rannalle, ja lämpöisenä, laulullisena iltana hän nyt odottaa aikaa, jolloin lähtisi kokemaan.

Silloin alkaa kuulua koiran ulvontaa Romakkaniemestä päin. Välisti haukkuu, välisti ulvoo kuin valittaisi… Ja yhä ulvoo ja uikuttaa.

Kuka siellä lienee autiossa, asumattomassa talossa? Eihän siellä suinkaan ole kukaan käynyt, kun tyttäret miehineen hiljan keväällä muuttivat pois? Olisiko jostakin muusta järvestä sinne poikennut kalamiehiä?

Ja yhä uikuttaa ja ulvoo koira, valittaa haikeasti ja pitkään. Silloin Vanhatalo työntää veneensä liikkeelle ja lähtee tyttärineen Romakkanientä kohden.

Hänelle johtuu mieleen Jooseppi, joka vielä oleskelee veljensä luona ja kuuluu jäiden lähtiessä jo olleen virkumpi jalkeillakin, ja käyneen kevätkalan pyynnissä veljensä kanssa. Surkeaa hänestä on ajatella, että piti elettävästä talosta noin häviö tuleman, ja niin monenlainen häviö…

Kun vene on ehtinyt Susisaaren takaa, niin että Romakkaniemi alkaa näkyä, havaitsee Vanhatalo veneen olevan syrjittäin talon rannassa, venevalkamaa ylempänä. Koira näkyy siinä juoksevan edestakaisin pitkin rantahiekkaa ja kuuluu yhä ulvovan.

Mikä se vene saattaa olla, kun ei yhtään ihmistä näy?

Mutta kun he tulevat likemmäksi, tuntee Vanhatalo Pontun, Romakkaniemen Joosepin vanhan typihäntäkoiran…

Ponttu kuuluu jo talvella viedyn Joosepille Lamsijärveen! Mikä sen tänne entisen kotinsa rannalle nyt on lähettänyt ulvomaan?

Mutta Vanhantalon isännänkin kova luonto säpsähtää, kun hän huomaa, että veneen pohjalla selällään retkottaa mies verkkojen päällä. Heti hän näkee, että se on Jooseppi. Avopäin ja puseroisillaan on ukko siihen kuollut.

"Kotirantaansa tuli kuolemaan, vanha kalamies, kalamiehistä parhain", sanoo hän, tunnustellen kuolleen kättä.

Ja hänen silmäänsä nousee kyynel, kun hän sovittaa Jooseppi-vainajan laihtuneet kädet ristiin rinnalle.