III.

Pakkanen kiihtyi yhä kiihkeämmäksi. Taivas kävi hailakaksi ja lumi natisi niin kuivakkaasti reen jalaksen alla, kun Seinustan emäntä, ukko ja Heikki saapuivat markkinoiltaan kotiseuduilleen. Metsät olivat pukeutuneet tuuheaan kuuravaippaansa. Tähdet kiiluivat niin yksitoikkoisen näköisinä äärettömässä avaruudessa ja kuu mollotti kalman kalpeana taivaslaella. Ihmiset olivat vetäytyneet asuntoihinsa. Missään ei liikettä näkynyt. Lehmät inuivat niin surkeasti mataloissa läävissään. Hevoset kytröttivät selkä koukussa parsissaan. Pakkanen paukkui seinissä ja pirttien nurkissa eivät kuurakinokset olleet harvinaisia. Koko luonto oli niin toivottoman kolkko.

Ihmissydämetkin näyttivät kylmistyneen. Toimeentulo oli uhkaavampi ja tulevaisuus kolkompi kuin koskaan ennen.

Mutta kun Seinustan ukko pääsi kumppaniensa kanssa kotiin, peittivät jo seuraavana päivänä sakeat huurupilvet koko luonnon. Pakkanen oli hiukan laimentunut ja aurinko vaipui ruskean punaisena laskulleen.

Tuommoisena, suotuisampia oloja ennustavana huurupilvenä levisi Valtimon kylässä tieto siitä, mitä kuvernööri oli Seinustan ukolle ja Heikille luvannut. Kyläläiset kiiruhtivat oikein miehissä Seinustalle tiedustelemaan, että oliko tuossa perää tahi keulaa, mitä kylällä kerrottiin. Ukko selitteli liitoin laatoin koko retkensä kuvernöörin luo. Kuvernöörin lupaus puiden saannista oli kyläläisten mielestä yhtä varma merkki aikojen paranemisesta, kuin iltarusko ilmojen lauhtumisesta.

Entiseen tapaansa alkoivat siis valtimolaiset käydä sahan patruunien ja tukkiporvarien luo tukkikontrahtia hieromaan. Mutta näitäpä ei ollutkaan niin helppo uskottaa, että kuvernööri voisi heille puita toimittaa. Vaan kun kontrahdit tehtiin käytännössä olevalla tavalla, jonka mukaan talonpojan tuli sitoutua maksamaan porvarille käsirahasta kuuden prosentin korko ja päälliseksi suorittamaan pari markkaa sakkoa jokaiselta tukilta, jota talonpoika ei ensi kevännä voisi kontrahdin mukaan porvarille toimittaa, niin suostuivat kumminkin porvarit tekemään tukkikontrahtia ja antamaan käsirahoja niille talonpojille, joilla vielä tiedettiin olevan sen verran omaisuutta, että heiltä voitaisiin mainitut käsirahat korkoineen ja sakkorahoineen takaisin saada, jos eivät voisikaan keväällä kontrahtia täyttää. Näin siis saivat valtimolaiset kruunun verot suoritetuiksi ja vähän rahaa muihinkin kipeimpiin tarpeisiin.

Ensi pulasta oli päästy ja voitiin nyt elää parempien aikojen toiveissa.

Viikot ne vierivät. Seinustan ukko ei enää hevosen perillä kulkenut. Siinä kotosalla hän korjaili astioita ja kaperteli yhtä ja toista talon tarvetta heittäen ulkotyöt nuorempien tehtäväksi.

Heikki oli talon toimissa vielä niinkuin ennenkin.

Vasta keväämpänä aikoi hän ruveta omiin elämiinsä. Pirtin ja navetan hirret piti saada kelin aikana ojan varteen vedetyiksi, jotta voisi niitä kevätvedellä paikoilleen laskea.

Kruunun metsästähän sen kruunun torpparin oikeastaan rakennuspuut olisi pitänyt saada ottaa. Mutta kun ei torpan rakentamislupaa vielä ollut, niin oli Seinustan ukko luvannut Heikille nämät rakennuspuut omasta metsästään, sillä eihän kruunun metsään luvatta ollut hyvä mennä. — Mutta yhä useammin alkoivat kyläläiset pistäytyä Seinustan ukolta kysymässä, että eikö jo kuuluisi mitään kuvernöörin lupausten täyttämisestä. Vaan eihän siitä mitään kuulunut. Kuvernöörin suusanalliseen lupaan eivät valtimolaiset tienneet luottaa, vaan odottelivat, että kuvernööri toimittaisi metsäherralle määräyksen antaa heille puita. Tätä määräystä he nyt odottelivat.

Yhä useammin heltyi työase ukon kädestä. Hän istuskeli pitkät ajat niin miettivän näköisenä. Usein heitti hän työnsä siihen paikkaan, meni kirjahyllynsä luo ja etsi sieltä jotain lukemista. Ryhtyi taasen iloisemman näköisenä työhönsä ja hyräili siinä kaperrellessaan jotain virren värssyä.

Eräänä iltana tuli metsänvahti käymään Seinustalla. Usein hän siellä pistäysikin näinä pitkinä iltapuhteina. Hän oli käynyt metsäherran luona kirkolla ja kertonut mitä kuvernööri oli Seinustan miehille luvannut.

"Mite p—e sille kuvernöörill' on kruunun metse kanss' tekemist'. Joka paikka se nokkans' piste, se sen turkase sotakoukku," oli metsäherra kiroillut. Ei ollut aikonut antaa muruistakaan, Valtimon kylän metsän rosvoille.

Kun metsänvahti oli valittanut, että vahtiminen käy vaikeaksi, jos ei valtimolaisille puita anneta, oli metsäherra sanonut:

"Hakka sine vaa pikku murunen joka puu, kun varkan jelelt löyty."

Pian leveni ympäri kylää tieto siitä, ettei metsäherra ollut aikonut antaa valtimolaisille puumuruistakaan. Tietämättään tahtomattaan kerääntyi eräänä päivänä joukko Valtimon kylän miehiä Seinustalle.

Raution Aappo lyyhäsi etukynnessä pirtin ovesta sisään. Seinustan ukko istui lavitsalla ja vuoleskeli ämpärin vannetta. "Istukaa," sanoi ukko tulleille ja miehet vetääntyivät istumaan ympäriinsä Seinustan pirtin penkeille. Pian haettiin Seinustalle metsän vahtikin. Tämän tuli uudelleen kertoa, mitä kaikkea metsäherra oli hänelle sanonut.

"Hakka sine vaa pikku murunen joka puu, kun varkan jelelt löyty," lopetti metsänvahti nytkin kertomuksensa.

Miehet katselivat neuvottomina toisiaan.

"No eikö se kuvernööri sanonut, ettei kukaan ole kieltänyt metsäherraa kansalle puita antamasta?" sanoi vihdoin joku.

"Niin kai se sanoi," todisti ukko.

"Hm! — Hm! — Hm!" kuului sieltä täältä joukosta ja miesten kulmat ne vetääntyivät tyytymättömyyttä osoittaviin poimuihin.

"No enpähän muuta osaa sanoa, kuin että aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin," pisti vihdoin Aappo.

Samalla pistäysi Seinustan emäntä pirtin ovesta sisään. Mistä lienee ulkokausteelta tullut.

"No vielä se emäntäkin elää, peijakas soikoon, kun se on aina yhtä keppelä. — Mutta missä täällä ylkämies on?" ehätti Aappo emännälle vastaan.

"Niin Heikkikö?" sanoi emäntä, "eihän se nyt jouda pirtin nurkissa venymään, joka on semmoisessa puuhassa sen torppansa kanssa. Kait se jo ensi viikolla lähtee metsään rakennuspuita hakkaamaan," sanoi emäntä.

"Vai niin, vai niin, vai jo ensi viikolla. No ei siellä jouten ole Heikin hellukaan, siellä se karttaa, kehrää ja kutoo, hyppää, laulaa ja tanssii; kasvattaa lehmiä ja lampaita uuden talon tarpeeksi; no siinähän on vähän hommakasta tyttöä," lörpötteli Aappo emännälle.

"Lieneekö tuo Heikin hellu, kuka heistä selvän saanee nuista nykyajan nuorista. Tässähän tuo kisailee muitten tyttöin kanssa iltakaudet, päivät tekee työtä kuin hevoinen, laskee leikkiä ja laulaa. Aivan se on kuin olisi painon alta päässyt, sitten kuin kuvernööri lupasi ruveta mökkiä laittamaan. On kuin olisi eri mies," selitti emäntä.

Mutta Aapon suu se vetäysi pilkalliseen hymyyn kuullessaan emännän mainitsevan kuvernöörin luvasta.

"Niin, kuvernöörihän se on luvannut muillekin puita kruunun metsästä, mitä me muuta tarvitsemme, metsään joka mies," komensi Aappo.

"Hahhahhahhah," kuului sieltä täältä, mutta useimmat miehistä rypistelivät kulmakarvojaan ikään kuin sanoakseen: "Ei passaa."

"Mikä meitä estäisi?" väitti Aappo, "kun kuvernööri on kerran luvannut."

"Ei se kuvernööri meitä suoraan metsään luvannut, lupasi vaan hankkia metsäherralle määräyksen antaa meille puita," selitti ukko.

"Lupa kuin lupa," väitti Aappo.

"Varastamista se kumminkin on," todisti ukko jyrkästi.

Siihen suuntaan keskustelua jatkettiin myöhäiseen iltaan, kunnes kukin hajaantui Seinustalta kotiansa yhtä neuvotoinna kuin oli tullutkin.

Pian sen jälkeen kerrottiin kylällä, että kruunun metsää oli useilla tahoilla kaadettu oikein summissa. Mutta kuin Seinustan ukolle kerrottiin näistä varkauksista, tunsi hän sydämessään niin kipeän vihlaisun. Hän koetti työskennellä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän koetti lukea, mutta ajatukset eivät koossa pysyneet. Aina vaan pyörivät hänen mielessään nuo metsän varkaudet.

Tuli sitten metsänvahti yhtenä iltana taasen käymään Seinustalla. Hän oli aseilla varustettu ja kertoi käyneensä kirkolla. Hän oli mennyt sinne neuvotellakseen metsäherran kanssa, miten salaa kaadettujen puiden kanssa olisi meneteltävä. Mutta metsäherra oli suuttunut silmittömäksi, kuultuaan että metsästä löydetyt puut olivat vielä rikki hakkaamatta.

"Enkö minä sull' sanonu, että ne kaikki piri tehä pieni mirunen, aiva tein kokonen," oli metsäherra sanonut. Täin kokoseksi näet oli metsäherra käskenyt varastetut puut silpoa kaikki tyyni.

"No, kenellä sitä aikaa on?" kysyi ukko.

"Niin, näette, maksetaan hakkuumiehille palkka," sanoi metsänvahti.

"No, jo kies avita keksivät valtimolaisille uuden ansiopaikan," sanoi tuo muutoin niin totinen ukko ja veti suunsa pilkallisen hymyyn, "mutta kenen kukkarosta nuo hakkuupalkat otetaan?"

"Tietysti kruunun kassasta," selitti metsänvahti.

"Hohhohhoh! — Ei tälle elämälle enää tiedä, itkeekö tälle vai nauraa," sanoi ukko hilliten itseään, "no on niitä tähän aikaan muitakin hulluja, jotka polttavat tavaransa oman nenänsä alla, samalla kuin lapset nälissään ruikuttavat. — Mutta mitä sinä nuilla aseilla aijot toimittaa?"

"Niitä on määrätty suuri joukko lisävahtejakin, joilla kaikilla on aseet. Metsäherra sanoi, että kerrassaan on metsän varkauksista loppu tehtävä, ja sanoi se vielä muutakin," sanoi metsänvahti ja veti hänkin suutaan pilkkahymyyn.

"No mitä sitten?" kysyi ukko ja vuoleskeli ämpärin vannetta.

"Sanoi laitettavan tänne sotaväkeä, jos ei muu auta."

"Kas, sillä lailla! — Mutta olisipa hupaista tietää, mikä pataljoona tänne komennetaan."

"Vielä maksetaan päärahaa metsänvahdille jokaisesta varkaasta, jonka hän toteen saa."

"No niin, aivan kuin metsänpedoista."

Viikkoja kului taasenkin. Vahtia oli kruunun metsässä suuret joukot hiihtämässä, kirveet, pyssyt ja miekat mukana. Kun he löysivät kaadetuita puita metsistä, jokien ja ojien varsista, hakkauttivat he kaikki ne pieniksi pirstaleiksi. Kymmeniä ja satojakin sahatukkia sämpättiin toisinaan ihan yhteen kasaan. Kyläläiset pyysivät saada ostaa näitä salaa kaadettuja puita, mutta rehellisimmällekään miehelle ei niitä myöty ei kappalettakaan.

Ojien ja jokien varsissa olevat maanomistajain niityt turmeltuivat silvotuista puista. Niittyjen omistajat kiroilivat tämmöistä mielivaltaista menettelyä ja puivat taskuissaan nyrkkiä metsäherralle. Suuttumus metsäherraan oli yleinen.

Kaiken tämän keskellä voi Seinustan ukko niinkuin voi päiväpaisteessa. Kun kyläläiset kirosivat metsäherraa, koetti ukko puollustaa häntä. Hän koetti heille selittää, että metsän varkaathan eikä metsäherra olivat syypäät onnettomuuteen. Paljon oli toki miehiä, jotka puolittain myönsivät niin olevan. Toiset eivät vastanneet mitään. Toiset taasen suututtelivat ukollekin.

"Ettekö näe," arvelivat he, "että kruunun palkkaamat työmiehet sämppäävät kruunun puita, minkä ehtivät. Olisi toki toista, jos köyhä kansa saisi niillä nälkäänsä sammuttaa. Eihän kruunu itsekään näy sillä väliä pitävän, miten sen omaisuutta haaskataan."

Siihen suuntaan puollustelivat he metsän varkautta. Mutta Seinustan ukko oli rauhaton kuin koira ukonilmalla. Ei työ, ei ruoka eikä unikaan enää hänelle maistunut. Hän koetti rukoilla, mutta epäilyksien pilvet hämmensivät rukouksen. Tuo Kristuksen vertaus valtakunnasta, joka erkanee itseään vastaan, oli lakkaamatta hänen mielessään. "Jokainen valtakunta, joka erkanee itseään vastaan, tulee kylmille, ja huone lankee huoneen päälle," niin oli Kristus itse sanonut.

Täällä käy kruunu ympäri ikäänkuin kiljuva jalopeura, etsien kenen hän saisi niellä. Täällä heittäytyy kansa rikolliseen elämään. Täällä kiroo ja uhkaa virkamies talonpoikaa ja talonpoika virkamiestä. He ovat erinneet toinen toistaan vastaan. Onko siis kerran vielä se aika tuleva, jolloin nämät seudut ovat taasenkin autioina erämaina, jolloin nämät rakkaat kotiseudut joutuvat jälleen metsäeläinten ja ilman lintujen valtaan?

Lotvonen oli mennyt käymään kirkolle. Koko kylän väki kerääntyi seuraavana pyhäiltana kirkkosanomia kuulemaan Lotvoselle. Muiden mukana meni sinne Seinustan Heikkikin. Iltahämärä oli jo pirtin pimittänyt, kun Heikki astui sisälle. Ympäri pirttiä istui siellä kyläläisiä. Sivupenkin puolella istuivat miehet ja tuolta karsinasängyn puolelta kuului kylän tyttöjen kuherrusta. Heikin sydän sykähti niin omituisesti. Hän luuli kuulleensa tutun kirahduksen tuolta tyttölaumasta. Hän koetti kuunnella, mutta sen koommin hän ei eroittanut ikävöityä ääntä. Mutta siitä huolimatta valtasi hänet niin suloinen tunne. Hän tunsi sydämensä sisimmässä vakuutuksen, että Kaisu oli saapuvilla.

Pian raapasi talon vaimoista joku tulitikulla valkean, sytytti päreen ja pisti pihtiin. Miehet jaarittelivat siinä yhtä ja toista ja tytöt nauraa hikattivat tuolla karsinan puolella. Mutta pian koveni tyttöjen ääni vallattomaksi rähäkäksi.

"So pojat!" sanoi silloin Raution Aappo ja lyyhäsi keskelle laattiaa, "hyväsille! — Ei nuo ennen saaneet tytöt noin omin päinsä räyhätä." Samalla sieppasi hän muutamalta talon piijoista huivin, kääri sen patukaksi ja alkoi kyörätä poikia tyttöin luo pariansa etsimään.

Niin se Aappo lauleli siinä, viskeli poikia käsipuolesta tyttöjä kohden ja läiski heitä patukalla selkään.

"No hyvä juttu!" sanoi hän keksittyään Heikin, tarttui hirveän suurilla kourillaan Heikin jäntevään käsivarteen ja tuuppasi hänet ihan Kaisun nenän eteen.

Niin lauleli Aappo siinä Heikin selän takana ja tirkisti tavallisella veitikkamaisuudellaan Kaisua silmiin.

Pian olivat pojat itselleen parit valinneet ja eri tahoilla pirttiä hajaantuneet istumaan. Aappo vaan lyyhäsi patukka kädessä parista pariin ja tiedusteli pojilta, että "oletteko hyvät". Mutta eiväthän ne kaikki hyviä olleet, tahtoivat muuttaa paria ja silloin se Aappo ajoi patukan kanssa tyttöä toisen luo ja kyöräsi sieltä parempaa takaisin.

Hupaisesti kului aika vilkkaassa leikissä, kunnes vihdoin Lotvosen isäntä tunkeusi lumisena pirtin ovesta sisään. Pyryilmaksi oli ulkona paneutunut ja takkala suksikeli oli isäntää viivyttänyt. Nyt hän seisoi kumminkin siinä väkijoukon keskellä ja puisteli lunta vaatteistaan.

Miehet tiedustelemaan, että mitä sinne kirkolle kuuluu, mutta eihän sinne mitään erinomaisempia kuulunut. Vallesmanni oli vaan viime sunnuntaina kuuluttanut kunnan verorästiä neljäntoista vuorokauden kuluessa maksettaviksi, tahi muutoin tulee ryöstö. Miehet katselemaan toisiaan silmiin, että mihin niillä kunnan veroilla niin kiire oli. Vasta vuoden loppupuolellahan niitä ennen oli ryöstön kautta peritty. Ja sitähän se Lotvonenkin sanoi käyneensä Niiralan herralta tietelemässä, että mihin niillä niin kiire oli, mutta Niiralainen oli selittänyt, ettei siltä entiseltä esimieheltä oltu vielä kunnan tiliä ennen kannetuista rahoista saatu ja siksi täytyi nyt kuntalaisilta tarvittavat rahat ryöstää.

"Hm! Hm! Hm!" murisivat miehet tyytymättöminä, mutta Raution Aappo se vihelti pitkään ja sanoi vihdoin: "Kyllä susi syitä saa, kun mieli lampaan lihaa tekee."

Isäntä kaivoi sitten tukun Amerikan kirjeitä ja sanomalehtiä taskustaan. Heikki jakoi ne omistajilleen. Lopuksi veti Lotvonen esille erään paperin. Niiralainen oli sen antanut hänelle ja selittänyt sen olevan valtakirjan kahden viikon päästä pidettävään kunnan kokoukseen. Silloin pidetään näette kokous, jossa kysytään, haluavatko kuntalaiset heittää kansakoulua varoillaan kannattamasta.

"See!" huusivat kaikki ihastuen. Pian työnnettiin valtakirja Heikille, jonka tuli ruveta nimiä alle kirjoittamaan. Ukot pistelivät puumerkkiä oikein tukuttain valtakirjan alle. Mutta Raution Aappo se kertoi miehille tarinan hiiristä, jotka kokouksessaan päättivät ripustaa tiuvun kissan kaulaan. Vaan siitä syntyi sitten toinen kysymys, nimittäin se, kuka tämän urostyön ottaisi tehdäkseen.

Kalman kalpeana kajasti vanha taivas höyrypilvien välitse aamukoin rusottaessa. Tuuli vinkui nurkissa, levottomina ajelehtivat pilvet taivahalla ja lumi tuprueli nietoksiksi huoneiden ympärille. Siitä syystä höröstyi seuraavana aamuna Heikin hirren hakkuuseen lähtö sydänmaalle. Tuuli yltyi yltymistään, että ikkunaruudut särisivät. Pilvet sakenivat niin, että koko maa verhoutui juhlalliseen hämärään. Sitä seurasi niin ankara lumipyry, ettei silmiään auki saanut. Heikin täytyi heittää lähtö tällä kertaa kokonaan. Tuli hirmuinen myrsky.

Seuraavana päivänä oli ilma lauhtunut ja lumi käynyt niin mädäksi, että lapset tekivät lumiukkoja pihalla. Kyläläinen kyläläisen perästä tuli Heikin luo kirjoituttamaan kirjettä Amerikaan. Samaa säveltä vetivät kaikki kirjeiden kirjoituttajat. Siitä syystä tulivatkin kirjeet niin yhtäläiset, että Heikki tiesi jo ulkoa, mitä niihin pantaisiin.

Nyt otan pännän käteeni ja mustepullon eteeni ja saan tietää antaa, että me voimme hyvin ruumiin terveyden puolesta ja sitä samaa kallista Herran lahjaa toivotamme sinullekin. Kovin on täällä nyt ahdas aika. Kruunun metsistä ei enää saada mitään. Maa on "inteknattu" porvarille. Ruoka on kaikki ja raha on kaikki, ettei ole tietoa miten kesään päästään. Ryöstö on tulossa kunnan veroista ja siihen menevät ainoat lehmät. Sentähden ajattelin kysyä, että etkö sinä voisi lähettää minulle ja Aapolle ja Jussille "tikettiä" ja vähän rahaa, että pääsisimme sinne. Eikä nyt muuta tällä kertaa, vaan voi hyvin ja elä terveenä.

Semmoisia kirjeitä kirjoitteli Heikki monta kymmentä ja kaikki ne lähetettiin tuonne kaukaiseen meren takaiseen maahan, johon kansan pelastuksen toivo nyt alkoi kääntyä.

Illan suussa alkoi ilma kilpistyä pakkaseksi. Tuli mainio suksikeli. Valtimolaiset alkoivat oikein miehissä varustautua kirkolle. Jolla vielä jotakin ottamista oli, sen oli huoli pidettävä, ettei ryöstömies taloon pääsisi. Lehmät olivat "kirjan päälle" kirkonkylän porvareille annettavat. Muuta keinoa ei enää ollut. Lotvonen ja Seinustan ukko olivat koko kylässä ainoat, jotka vielä omin varoinsa läpi pääsivät. Seinustan Jussi lähti heidän verojaan maksamaan. Pariin kymmentä miestä varustausi suksille.

Omituisesti pamppailivat miesten rinnat siinä hiihdellessään. He tiesivät nyt olevansa retkellä, joka kerrassaan lopetti heidän elämisensä. Ehdottomasti johtuivat mieleen menneet ajat. Oli toisinaan juuri tähän aikaan vuodesta ansaittu sillä ajalla, mikä nyt kului rahain etsintään, enemmänkin kuin mitä kunnan veroihin tarvittaisiin. Kunpa olisi osannut silloin enemmän säästää, niin, kunpa — kunpa —

Mutta samaan aikaan kuin valtimolaiset hiihtivät kirkonkylää kohden, istui Niiralainen kamarissaan ja kirjoitteli. Samalla kuuli hän jonkun lähenevän kamarinsa ovea ja säpsähti. Oli niin omituista, että hän aina säpsähti, kun kuuli jonkun tulevan sisään. Sitä hän itsekin ihmetteli ja koetti tutkia, mistä se tulee.

"Joutavia," murisi hän, kun tunsi sydämensä sisimmästä kohoavan erään äänen, joka hänelle vakuutti, ettei ollut aivan oikein hätyyttää köyhää kansaa ryöstöllä ja käyttää näin kiskottuja yhteisiä varoja omiin tarpeisiinsa. "Joutavia," murisi hän ja koetti tukahduttaa tätä ääntä, "onhan minulla laillinen oikeus kantaa kunnan verot juuri näillä kuukausilla ja joka ei niitä maksa hyvällä, niin syyttäköön itseään."

Mutta kaikesta tästä huolimatta säpsähti hän kumminkin joka kerta, kun kuuli jonkun luokseen tulevan. Tuntui joka hetki kuin joku astuisi hänen eteensä, vaatimaan häntä tilille kunnan varoista. Ja siltä se tuntui nytkin, mutta pian katosi tämä kammo, kun hän näki vallesmannin astuvan sisään.

"Tjenare!"

"Tjenare!" kuului yhtä aikaa molempain suusta. "Kuuluuko mitä?"

"No eipä häntä," sanoi vallesmanni, katsoi niin salaperäisellä voiton riemulla Niiralaiseen ja kysyi: "Joko olet lukenut tämän päiväisiä sanomia?"

"Kyllä," sanoi Niiralainen ja naurahti hänkin.

"Mitähän se pappa arvelee?" sanoi nimismies ja nyökkäsi metsäherran asuntoon päin.

"Mitä se arvelee, kiroilee tietenkin," sanoi Niiralainen.

"Mutta olisi niin soma nähdä sen lukevan sitä," sanoi vallesmanni ja kyhersi käsiään.

"Hm," äänsi Niiralainen.

"Mutta eiköön pistäytä sille puolen, piika näkyi vasta menevän postiin."

"No saisihan tuota."

"Mutta mennäänpä!" sanoi vallesmanni ja hykersi innoissaan käsiään.

"Mennäänpä vaan."

"Mitä se nyt muutoin hommaa?"

"Mitä se hommaa, — makaa ja ottelee napsuja," sanoi Niiralainen.

"Se ei ole koko talvena liikkunut piirissään?"

"On se kahdesti yrittänyt."

"Mutta mennään nyt pian, ennenkuin piika ehtii postista," hoputti vallesmanni.

"No kuinka rahoja kerääntyy?" sanoi Niiralainen noin niinkuin sivu mennen ja kohosi istuiltaan lähteäkseen.

"Hyvin! — Heikäläinen nouti jo eilen sieltä viisituhatta markkaa," arveli vallesmanni välinpitämättömästi ja astui ovesta ulos. Niiralainen seurasi perässä, niin he mennä patikoivat metsäherran puolelle.

Vieraat olivat erinomaisen tervetulleita, ja tervetulleitahan sinne metsäherran luo aina olivat vieraat, Metsäherrasta tuntui niin äärettömän ikävälle elämä täällä kaukaisessa ylimaan pitäjäässä, että mielelläänhän tuota näki silloin tällöin jonkun ihmisen luonaan.

Niiralainen istahti konttorin sohvalle, silmäili ympäri seiniä kattoon ja lattiaan ja sanoi samalla metsäherraan kääntyen:

"Eikö tästä sentään tulisi komea kansakoulu?"

"Tästäkö kansakoulu?!" huudahti metsäherra hämmästyen.

"Vaikkapa tästäkin," sanoi Niiralainen.

"Mutta tämä rakennushan on jo hirveän vanha ja hatara."

"Voisi korjailla," arveli Niiralainen.

Samalla pistäysi piika sisään ja ojensi metsäherralle sanomalehtikimpun, tämä laski sen pöydälle ja sanoi piialle: "Sano sine rouva, et teell' ole veeras."

Niiralainen katseli ulos ikkunasta ja arveli, että tuohon ikkunan alle saisi mukavasti opettajan tarpeeksi peltoa.

"Tuommoise hietapakka pelto!" huudahti taasen metsäherra.

"Niin, — sitähän olisi helppo viljellä," arveli Niiralainen.

"No johan siinä lanta vajois kaksikymmentä penikulma syvyyte," sanoi metsäherra ja nauroi niin sydämellisen makeasti tälle keksinnölleen.

Niiralainen aikoi jotain vastata, mutta samalla toi piika konjakkipumpun, ryyppylasia ja raitista vettä sisään. Metsäherra täytti ryyppylasit, otti yhden käteensä, kumarsi toisille ja sanoi; "Skool!"

"Skool!" sanoivat toiset, tarttuivat laseihin, kilistivät ja paiskasivat kurkkuihinsa, ryyppäsivät vettä päälle ja nipistivät vielä pienen sokeripalasen suuhunsa.

"Sepä teki hyvää," arveli Niiralainen ja hieroi vatsaansa.

"Mitäs nyt sanomat tietävät?" arveli vallesmanni ja tarttui sanomalehtitukkuun, selaili ja käänteli sitä hetken aikaa, otti paikkakunnan lehden ja silmäili sitä.

"Mitä tämä on!" huudahti hän ja koetti näyttää hämmästyneeltä, silmäili vielä vähän aikaa lehteen, "no kaikkia sitä näkee! — Luehan tuosta!" sanoi hän ja tarjosi lehteä metsäherralle.

"Antaa Niiralainen lukea," sanoi viimeksi mainittu. Verkalleen otti Niiralainen lehden, silmäili sitä hetken aikaa ja alkoi vihdoin lukea.

Haikeita valituksia.

Semmoinen oli kirjoituksen nimi. Kirjoituksen alussa, huomautti sanomalehden toimitus ensin, että kirjoitus on työmiehen kankealla kädellä kirjoitettu, ja että se varmaan on kysynyt häneltä paljon aikaa ja pään vaivaa, ennenkuin sen kootuksi on saanut ja paperille pistetyksi. "Suomalainen talonpoika ei juuri mitättömistä syistä kynään ryhdy pitkiä valituksia virittelemään sanomalehtien palstoilla ja tästä kirjoituksesta huokuu niin harras, haikea mieli-ala ja semmoinen ankara tyytymättömyys oleviin oloihin, että sydäntä viiltää sitä lukiessa. Synkkiä, nälkää ja kärsimyksiä, vihaa ja vainoa puhuvia kuvia Suomen sydänmaista se silmäimme eteen luopi. Varmaankin joku epäkohta on olemassa kruunun metsäin hoidossa, joka vaatii kaikkien kansalaisten ja olletikin hallituksen ohjaksissa olevain vakaata huomioon ottoa. Kirjoitus, joka on Karijärveltä lähetetty, on näin kuuluva."

"Karijärveltä!" huudahti metsäherra hämmästyneenä, kuka p—e sitä on uskaltanut kirjoittaa?"

"Eiköhän tässä ole tuo kansakoulun opettaja mestarina ollut," arveli Niiralainen, luoden silmänsä sanomalehdestä metsäherraan, "sehän tuo muutoinkin näyttää viime aikoina niin tunkeilevaksi tulleen."

"Se p—e! — Mutta odotahan, kyllä minä sen opetan," sanoi metsäherra.

"Siltäpä minustakin tuntuu, että tuosta ikkunan alta tehty pelto olisi sille omansa, nyt saa kunta maksaa sille parisataa markkaa muka pellosta ja niitystä, — loppusi kai sekin ulosteko kunnalta sitten."

"Tosiaankin, mutta niin pitääkin meidän toimittaa, opettaa miestä sanomiin kirjoittamaan; siitähän on kokous ensi pyhänä?"

"Ensi pyhästä viikko," selitti Niiralainen.

"Ja silloin pitää mennä oikein miehissä kokoukseen." sanoi metsäherra ja täytti lasit.

"Skool, broorit!" sanoi metsäherra ja kohotti lasinsa.

"Skool!" sanoivat toiset ja tarttuivat laseihinsa.

"Ja toissa pyhänä joka mies kunnan kokoukseen," sanoi metsäherra luoden vannottavasti silmänsä ensin vallesmanniin ja sitten Niiralaiseen.

"Ja toissa pyhänä joka mies kokoukseen," äänsivät nämä yhteen suuhun ja kaikki kolme tyhjensivät sen päälle lasinsa.

"No, luepa nyt eteenpäin!" sanoi vallesmanni kiihkeästi.

Niiralainen tarttui sanomalehteen ja luki:

"Metsähoito on täällä sangen rasittava virkavalta, jonka vallan alla ihmiset vaikiasti valittavat, niinkuin Egyptin orjuudessa. Ja syytä onkin valituksiin, sillä täällä on harjauttu metsistä rahaa ottamaan, eikä täällä yksi osa kansaa muuten elä.

"Jos ei metsästä saa puita ottaa, niin hätä tulee sillä metsässä on pää-elinkeino ainakin puolella pitäjästä. Mutta nyt ovat tulleet uudet asetukset, joilla ovat metsät suljetut aivan tykkönään. Kruunun metsistä ei näet puita anneta millään ehdolla.

"Metsähakemuksia ihmiset laittoivat viime kesänä ylihallitukseen, että hakkauslupa metsään saataisiin, ja monikin ainoat markkansa hakemuskirjoihin pani, sillä toivolla, että metsälupa tulee.

"Mutta kuinkas kävi? Kun hakemukset tulivat ylihallituksesta, niin metsäherra sanoi, että muutamat kylät saavat hakata kruunun metsästä tukkia, mutta toiset kylät eivät saa hakata yhtään puuta. Ja syystä mistä? No sentähden kun ne ovat varastaneet metsää. Taitaa olla kyllä tosi, että metsän varkaita on joukossa, mutta on rehellisiäkin. Pitääkö syyttömän kärsiä rangaistusta yhtä rintaa syypäitten kanssa? Vai varaltako metsäherrat rankaisevat, peljäten että ne varastavat.

"Se se tarkoitus kuitenkin on, että metsät säästyisivät ja varkaus vähenisi, mutta enpä luule tämän keinon kyllin riittävän metsän varkauden poistamiseksi, eivätkä myös säästy metsät, sillä nälkä pakoittaa ihmisiä, jotka ennenkin ovat metsästä elatuksensa hankkineet, taas metsään, uhalla että hakata täytyy. Käynee sitten miten tahaan, vaan ei saata ristissä käsin kuolemata odottaa, sillä nykyinen metsähoito on sillä kannalla, että kohta on pakko ihmisten varastaa metsää. Ei se varkaus kyllä menesty eikä tarvitsekaan menestyä, vaan koettamatta ne ei ole. Olen kuullut jo tänä talvena varkain kaadetuksi puita, joita metsänvahdit ovat löytäneet.

"Vahteja onkin suuret joukot hiihtämässä, kirveet, pyssyt ja miekat mukana. Ja kun löytävät kaadetuita puita, niin hakkaavat ne pirstoiksi. Näinkö kruunun metsät säästyy?! Vielä maksetaan varkaista, niinkuin metsänpedoista, vahdeille päärahaa. Tämän tähden on hallitus ja kansa käyneet pahasopuisiksi, että uhkauksia kuuluu, väliin hirmuisiakin, — metsähallitusta ja sen virkamiehiä vastaan. Miksikä se tyrannimainen hallitus ei ole rauhan ja rakkauden rakentaja kansoissa?!

"Metsähoidon tällä kannalla ollen eivät säästy metsät eikä metsäkassa rikastu. Kansa vaan nääntyy ja häviää. Tuon tyrannimaisen metsänvirkavallan alla täytyy valittaa ja kuulukoon valituksemme hallituksen korkeimpaan paikkaan! Minä, joka tätä kirjoitan, en kyllä suosi metsän varkautta, vaan päin toisin toivotan ja kehoitan, ettei kukaan varastaisi metsää. Pyynnöstä minä tätä kirjoitan ja olen itsekin siksi nälän opettama, että tunnen tämän asian, että parannusta se tarvitsee."

Semmoinen oli kirjoitus, jonka Niiralainen luki. Vallesmanni katsoi salaisella vahingon riemulla Niiralaista silmiin ja loi sitten silmänsä metsäherraan. Niiralainen teki samoin.

Metsäherra oli heittäytynyt nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin puoliyön aurinko. Hänen ruumiinsa värisi, kasvonsa vavahtelivat ja huulensa vapisivat.

Hän ähkyi kuin uitettava hevonen.

"Kuka p—e on uskaltanut! Mutta kyllä minä opetan!" ähkyi hän vihoissaan, kohosi ehdottomasti seisomaan, polki jalkaa laattiaan ja raivosi kuin tiikeri. Vihdoin tarttui hän tuohon kirottuun sanomalehteen, rutisti sen yhteen myttyyn, heitti lattialle, hyppäsi seisomaan sen päälle, tallasi sitä jaloillaan ja ähkyi. Otti jälleen sanoman käsiinsä ja repi sen ihan pieniksi hituisiksi. "Kas sen ininä sille p—lle teen!" kiljui hän siinä sanomalehden kanssa tapellessaan.

Mutta vallesmannilla oli niin ihmeen lysti. Hän katsoi vuoroin Niiralaiseen ja metsäherraan koettaen saada Niiralaista oikein kohti kurkkua nauramaan metsäherran hullunkurisille liikkeille. Mutta Niiralainen pysyi vaan totisena kuin pottu vellissä. Ei suutaan nauruun vetänyt. Vihdoin tarttui Niiralainen lakkiinsa lähteäkseen. Nimismies teki samoin.

"Mitä, joko te nyt menette?" sanoi metsäherra ja täytti lasit. Lähtöryypyt otettua menivät vieraat, mutta metsäherra heittäysi nojatuoliinsa selittelemään sekavia ajatuksiaan.

Tee talonpojalle oikein, vaan elä hyvin, jupisi metsäherra siinä istuessaan. Nyt soimataan metsäherroja virkavaltaisiksi, tyranneiksi ja miksi kaikiksi heitä soimattaneekaan, ja kuitenkin ovat nämät osoittaneet kansalle avullisuuttaan puunhakemuksia puolustaissaan. — Hakemuspuiden kautta häviävät kruunun tukkimetsät. Niiden kautta kasvaa kansassa käsitys, että kruunu on velvollinen heille puita antamaan. Seuraukset tästä ovatkin jo näkyvissä. Metsäherrat ovat saaneet matkustella satoja peninkulmia hakemuspuiden tähden. Ne ovat saaneet aikaansa ja varojansa tuhlata ilman mitään palkkiota ja nyt saavat he tämmöisen kiitoksen. Ja metsäherran mieli kävi niin katkeraksi tätä ajatellessaan. Hän tunsi kärsineensä hirveää vääryyttä.

Kansa ei tahdo käsittää, että kaikki kurjuus on syntynyt metsän varkauksien tähden kruunun mailla. Sitä ei kansa ole käsittävinään, vaan kääntää mielettömän vihansa metsävirkamiehiä vastaan, kun nämät kokevat estää metsäin luvatonta haaskausta. — — — Ja puiden rikki hakkuu sitten, niin sehän se enin noita metsäin varkaita raivostuttaa, eikä ihmekään. Se on ulkomaillakin huomattu tehokkaimmaksi keinoksi metsän varkauden estämiseen. — — — Nyt huomaavat metsän varkaat joutuneensa samaan pulaan, kuin muutkin kovin yleiseksi käyneet pahan tekijät, että nimittäin maksetaan palkkio heidän ilmisaannistaan. Kas sepä naula vetelee; hahhah hahhah, ja metsäherran sydän täyttyi niin suloisella voiton riemulla. — Ja sitten tuommoiset sanomalehtikirjoitukset, kuin tuo, kas nepä ovat omiaan kiihoittamaan kansaa hallitusta vastaan. Onko siis ihme, että kansa noin vihasta raivoaa? — Mutta surkeaa on, kun kiihko voi tähän määrään selvän järjen sokaista, ja omituinen säälin tunne täytti metsäherran sydämen tätä ajatellessaan. Nyt oli hän keksinyt syyn kansan tyytymättömyyteen ja raivoon. Hän täytti lasinsa, ja otti oikein aimo ryypyn.

Jo samana iltana kuin Valtimon kylän miehet lähtivät rahoja hankkimaan kirkonkylän porvareilta, ajaa kohautti herrasmies karhuntalja reen perässä Seinustan kartanolle. Aisakellon ja kulkusten romina ilmoitti vieraan tulon pirtissä olijoille. Koholla koprin hiipi joka henki karsina-akkunaa kohden tirkistelemään kuka sieltä tulee.

Kyytimies hääräsi siinä hevosensa tykönä ja herra kömpi rekipeitteiden alta kartanolle. Siinä kuun valossa ei vierasta kukaan tuntenut pirttiin. Arvokkain askelin alkoi tuo vastatullut vieras lähetä pirtin portaita.

"Mene sinä vastaan ottamaan, tottapa se on joku kirkonkylän herroja," hopitti emäntä Seinustan ukolle.

Ukko koetti kämmenellään sivellen silitellä vanukkeista tukkaansa, pisti puseron päälleen, pyyhkäsi hihoillaan hikiherneitä otsaltaan, taittoi päretikkusen, sytytti sen ja meni vierasta vastaan.

"Haepa kynttilää ja vie tupaan," sanoi emäntä miniälle. Tämä teki työtä käskettyä.

Pärevalkea kädessä astui isäntä porstuaan. Samalla astui vieraskin ulko-ovesta sinne.

"Hyvää iltaa isäntä," äänsi vieras ja juhlallisesti rotisivat päällys-saappaat siinä porstuan laattiaa vasten.

"Jumal' antakoon!"

"Joko olitta makuulla?"

"Ei tuota vielä. — Käykää sisään!" kehoitti ukko ja avasi tuvan oven.

Varmoilla askelin astui vieras ovesta sisään. Ukko seurasi valkean kanssa perässä.

"Mutta kuulkaapa nyt isäntä, saanko minä teiltä yösijaa?" sanoi vieras kääntyen ukkoon päin.

"Kah, ylivorsmestarihan se on, kun en ollut tunteakaan," sanoi ukko muuttaen ehdottomasti ääntään ystävällisemmäksi, "no onhan tässä tilaa, jos ylivorsmestari muutoin tyytyy."

"Hyvä. — Mutta saankoon minä sitten hevosta aamulla kirkolle päin?"

"Koetellaanhan neuvotella siitäkin."

Tämän kuultuaan vasta alkoi ylimetsäherra päästää turkkiaan yltään, istahti sitten tuolille ja riisui päällys-saappaatkin jalastaan.

Kyytimies toi herran tavaroita sisään. Samalla pistäysi talon miniäkin ovesta ja kantoi kahta palavaa talikynttilää, jotka hän asetti pöydälle.

"Tämä taitaa olla talon nuori emäntä," tiedusti ylimetsäherra.

"Kyllä se on," myönsi ukko.

"Hyvä! — Sattuuko emännällä olemaan kuumia kuoripäällisiä pottuja," sanoi ylimetsäherra, kääntyen miniään.

"Kyllä niitä on."

"No, tuokaapa nyt niitä minulle ja sitten puoli tuoppia tuoretta maitoa."

"Kyllä niitä saa," sanoi miniä ja meni ovesta.

Ylimetsäherra tarttui eväslaukkuunsa, veti sieltä salveetin, levitti sen pöydälle ja alkoi lappaa ruokaa esille.

"Ei niitä taida usein herroja kulkea tällä perukalla?" sanoi ylimetsäherra siinä, niinkuin muun puheen puutteessa.

"Käypihän se vallesmanni, ja toisinaan papitkin," arveli ukko.

"Miten usein täällä pappi käy?"

"Käyhän se rovasti kerran ja pastori kahdesti vuodessa, ja sitten erikseen kinkerillä."

"Mitä ne täällä silloin toimivat?"

"Pitävät jumalanpalveluksen, ripittävät vanhoja, kastavat lapsia ja kantavat saataviaan."

"No, kuinka usein täältä käydään kirkossa?"

"Käydäänhän sitä suurimpina juhlapyhinä."

Ja siinä on sitten koko kansan henkinen viljelys, arveli ylimetsäherra itsekseen, ja näytti miettivän. Samalla toi miniä maitoa ja potattia. Metsäherra rupesi illastelemaan ja ukko yritti lähteä huoneesta.

"Eikö teillä mitään koulua pidetä täällä?" kysäsi metsäherra keskeyttääkseen ukon lähtöä.

"Pidetäänhän sitä kiertokoulua viikko syys- ja viikko kevättalvella."

"No mitä siitä sen vertaisesta on hyvää?"

"Mitä siitä on hyvää — kokoutuvathan räyhäämään."

"Mutta ettekö te ole koskaan ajatelleet saada kansakoulua tänne?"

"Jumalan tähden, mistä ne varat tulisivat ja mitä sillä tehtäisiin!" sanoi ukko hämmästyneenä, "johan tuota muutoinkin niin kidutaan, että suolivyöltä läpi kuultaa."

"Hm," sanoi ylimetsäherra, ja laitteli lihaviipaletta voileivän päälle.

"Täällä ovat ihmiset hyvin tyytymättömiä nykyiseen metsien hoitoon," sanoi vihdoin ylimetsäherra, ja katsoi vakavasti ukkoa silmiin.

"Hm," sanoi ukko puolestaan.

"Niin, ei teidän tarvitse minua kainostella, kyllä minä tiedän kaikki."

"Hm," sanoi ukko ja näytti melkein siltä kuin hänen kielensä olisi kasvettunut kitalakeen kiini.

"Vai eivätkö ole tyytymättömiä?" ahdisteli metsäherra ukkoa.

"Y ... y ... y ... m, y ... y ... y ... m," kakisteli ukko kurkkuaan hetken, "y ... y ... m, niin tyytymättömiä, etteipä sitä enää kohta hirviä kertoa," kuului vihdoin kuin maan alta.

"Tahtoisivat enemmän puita kruunun metsistä?"

"Enemmän! — Eihän sieltä enää saa puukon päätäkään."

"Metsät ovat niin kovin kuluneet näiltä seuduin."

"Toisinhan se on. — Heidän auttamisekseen voitaisiin kumminkin paljon tehdä. Voitaisiinhan myödä puita ympäri piiriä vähissä summissa, jotta talonpojatkin kykenisivät sahain omistajain kanssa kilvoittelemaan huutokaupoissa, sen sijaan että nyt myödään puut vaan yhdeltä kulmalta piiriä kerrassaan ja niin suurissa summissa, etteivät muut kuin sahain patruunat kykene niitä ostamaan," sanoi ukko vakavasti.

Ylimetsäherra mietiskeli hetken aikaa ja sanoi vihdoin:

"Luullakseni jouduttaisiin siinä vaan ojasta allikkoon. Talonpoikain on pakko ottaa rahat edeltäpäin porvareilta, joten nämät pääsevät määräämään puiden hinnan, joka näin tulisi polkeutumaan niin, ettei kansa saisi mitään vaivoilleen. Nyt on kruunu antanut hakemuspuita talonpojille kolmatta osaa helpommalla kuin mitä porvarit ovat huutokaupoissa maksaneet ja ainoastaan siten ovat talonpojat saaneet vaivansa."

"Senpähän sittenkin näkisi, loppuisi ainakin tyytymättömyys metsähallitusta vastaan, ja olisihan metsissä niin monenlaista rahan tuloa. Siellä olisi kuivuneita puita, joista saattaisi hakata halkoja ja veistellä palkkia. Siellä olisi kantoja, joista voisi polttaa tervaa. Saisi sieltä monella tavalla rahaa, ja kuvernööri sanoi, ettei kukaan ole kieltänyt metsäherroja myöntämästä suuremmassa määrässä hakemuspuitakaan."

"Kuvernöörikö? — Mistä se kuvernööri sen on saanut?"

"Paraiten kai se kuvernööri sen tietää."

"Hm," sanoi metsäherra ja kynsi harmistuneena korvallistaan, "se kuvernööri se joka paikkaan nenänsä pistää."

Ukko katsoi kummastuneena metsäherraan ja sanoi vihdoin:

"Ei suinkaan häntä siitä voi moittia, että antaa kansalle neuvoja."

"Ei suinkaan, ei suinkaan; minä tarkoitan vaan, ettei hän niin tunne asioita, kun on enimmän ikänsä ollut sotapalveluksessa Venäjällä."

"Hm," sanoi ukko mietiskellen.

Metsäherra korjaili ruokaa laukkuunsa ja mietiskeli hänkin.

"Kun ne ovat poronhoitonsakin hävittäneet täältä?" sanoi hän vihdoin.

"Kun kruunu ei anna hakata vapaasti luppakuusia ja paksun lumen alta eivät porot voi kaivaa ruokaansa, niin ei poron hoitokaan enää tahdo kannattaa."

"Hm," äänsi taasen metsäherra ja mietiskeli, "on se niin kummaa, että juuri tällä perukalla, jossa ovat hyvät karjan laitumet ja viljelysmaat, on kumminkin tyytymättömyys ja kurjuus suurin."

"Laidunvero hävittää karjan ja vilu vie viljan maasta," arveli ukko.

"No, mutta ette suinkaan te voi sitä tyhjäksi tehdä, ettei kurjuuteen ole kansan omaakin syytä."

"Hm. — Ennen kun olivat hyvät ajat, niin silloin juotiin ja tanssattiin," sanoi ukko katkerasti.

Metsäherra rumputti sormillaan pöytään ja tirkisteli palavia kynttilöitä.

"Jos olisi osattu panna viinaan menneet rahat koulun perustamiseen ja juomingeihin uhratut päivät maan parantamiseen, niin ehken olisivat asiat toisin," sanoi hän vihdoin.

"Kai se vähän parempi olisi."

"Mutta ettekö voisi mitenkään saada kansakoulua?"

"Kansakoulua?!" sanoi ukko kauhtuen, "ihmiset ovat kurjuuteen ja nälkään kuolemassa."

"Niin — mutta nälkään ne ovat kuolemassa sen tähden, etteivät ymmärrä ryhtyä niihin elinkeinoihin, jotka tälle ajalle sopivat. Meidän aikaan ei enää saa talonpoikakaan olla kuin kone, joka lakkaamatta tekee sitä, mitä isältään on oppinut, sen täytyy olla ajatteleva ihminen, joka kykenee punnitsemaan, mikä suksi milloinkin parhaiten luistaa."

"Sitä olisi pitänyt osata punnita jo kaksikymmentä vuotta ennen, nyt se on jo myöhäistä, kansa on jo virkavallan käsissä auttamattomissa."

"Virkavaltakaan ei ajattelevalle ihmiselle voi mitään ja lasten opetus on ainoa kansan pelastuskeino."

"Mistä tulevat varat?"

"Papeilla ovat suuret palkat, ne ovat kansan sivistämiseksi aijottuja varoja ja koska papit eivät enää voi kansalle antaa sitä kasvatusta, jota aika vaatii, niin ovat nämät varat käytettävät kansakoulujen perustamiseen ja kannattamiseen."

"Kas sillä lailla! — Sitä vielä uupuu, että meiltä ryöstetään esi-isiemme uskokin!"

"Sitä ei tarvitse tehdä, Jumalan sanan julistaminen on tehtävä vapaan rakkauden työksi, kuten apostolien aikanakin."

"En minä oikein ymmärrä nyt?"

"Minä tarkoitan, että ne, jotka rakastavat Jumalan sanan levittämistä, saarnaavat ilman palkkaa, aivan niinkuin hihhulein saarnamiehet. Onhan niitä täälläkin käynyt?"

"Kävihän niitä ennen, vaan sitten kuin kansa köyhtyi ettei voinut enää syöttää noille apostoleille ryynipuuroa ja uunijuustoa, eikä juottaa juustokahvia, niin sitten loppui tämä vapaa rakkaus, eikä saarnamiehiä ole täällä enempi näkynyt."

"Hm," sanoi ylimetsäherra ja rumputteli pöytään, "täällä maksetaan noin viisitoista tuhatta rovastille ja viisituhatta pastorille, johan sillä voitaisiin kannattaa puolikymmentä kansakoulua ja vielä palkata kaksi pappia, jotka kykenisivät edes itse palkkansa kantamaan."

Seinustan ukko napsutteli varpaillaan laattiaan ja tuumiskeli: Ja jos metsäherroilta vähennettäisiin toiset puolet suurista tuloistaan, niin voitaisiin ehken saada sijalle miehiä, jotka kykenisivät muuhunkin, kuin miettimään, miten virka vähimmällä työllä tulisi hoidetuksi, ja siten saaduilla varoilla voitaisiin kannattaa toiset puolikymmentä kansakoulua. Mutta tämän heitti hän kumminkin ylimetsäherralle sanomatta.

Samalla tuli talon miniä sisään ja alkoi laittaa metsäherralle vuodetta. Ukko nousi ja meni pirttiin, heittäen metsäherran siihen yksinään mietiskelemään. Pian oli vuode valmis ja miniäkin heitti huoneen. Metsäherra vaan jäi siihen pöydän päähän istumaan.

Selvästi tunsi ylimetsäherra joutuvansa päivä päivältä yhä ahtaampaan asemaan. Johonkin toimeen tulisi hänen ryhtyä, mutta mihin? — Kansa tahtoisi päästä kruunun metsään, mutta metsäherrat sanovat, että ne varastavat. Jos käsken heitä pitämään huolta metsistä ja vahtimaan, niin vastaavat he: vartioalueet ovat noin 60 kertaa ja meidän piirimme 20-30 kertaa suuremmat kuin laki säätää, vahtiminen on siis mahdoton. Näin vastaavat metsäherrat, eivätkä liiku pesistään enempi kuin karhut. Ylimetsäherra nousi tuolilta, riisui takin päältään ja asetti sen sängyn viereen tuolille, mutta tietämättään, tahtomattaan istahti hän jälleen entiselle paikalleen ja ajatukset ne kulkivat omaa suuntaansa:

Niin, metsän varkaus, sehän se onkin kansan kirous näillä seuduin, sitä ei käy kieltäminen. Ken on kerran antaunut laittomalle kannalle, ei hän myöskään voi toimittaa muita töitään tarpeellisella pontevuudella ja tästä siis seuraa yleinen köyhtymys — kirouksena luvattomista töistä.

Ylimetsäherra riisui vihdoin päältään, ja pistäysi peiton alle. Mielestään ei hän saanut kansan nurjaa tyytymätöintä mieli-alaa. Ja mistä tämä nurjuus ja viha juuri metsäherroihin? Ehkenpä vaikuttavat siihen tunnottomien ja omanvoiton himoisten puutavaran ostajain yllytykset, niin ... ehkenpä...

Ylimetsäherran silmät ummistuivat ja hänen korvansa kohisivat. Hän näki joukon rehellisiä talonpoikia, jotka kerjäsivät leipää, rahaa ja työtä, jotka sydäntä särkevällä tavalla vaikeroivat sitä, että heitä syytetään varkaudesta. Hän näki autioiksi hakattuja kruunun metsiä. Hän näki suuria joukkoja metsän varkaita, jotka hampaitaan kiristellen kirosivat metsäherroja. Hän näki rikkaita porvareita, jotka nylkivät talonpoikia ja ärsyttivät niitä metsäherroja vastaan. Ja vihdoin hän näki metsänvartijain yhdessä metsäherrain kanssa kirveillä, miekoilla ja pyssyillä jahtaavan talonpoikia, jotka arkoina kuin jänikset laukkasivat ympäri metsiä koettaen piiloittaa päitään pensaisiin. Sitten pakenivat ne koko metsistä, menivät yli vuorten, järvien ja merien niin kauvas, etteivät metsäherrain aseet heitä enää saavuttaneet. Sitten kasvoi taasenkin suuria komeita tukkimetsiä, kasvoi ja vanheni, juuret lahoivat ja tuuli niitä viimein kaateli hirmuisella rytinällä ja ryskeellä ristiin rastiin metsissä. Sinne ne sitten jäivät ja lahoivat. Metsäherrat vaan saivat siivo rauhan. Talonpojat eivät enää olleet heitä vaivaamassa ja kiroomassa. Mutta tuolta metsästä vaan kuului itsestään kaatuvien puiden rytinä ja ryske. Se yltyi ja ... paks... Ovi aukeni ja talon miniä astui kahvitarjotin kädessä sisään. Ruostunut oven lukkohan se oli, jota miniä semmoisella rytinällä ja ryskeellä koetti aukaista. Eivät siinä mitkään itsestään kaatuvat puut rytisseet ja ryskäneet. Kaikkia se unikakkiainen maalailee!

Päivä oli jo vaiennut. Ylimetsäherralla oli kiire matkaile. Hevonen valjastettiin ja Heikki lähti häntä kyyditsemään kirkolle.

Hevonen oli hyvä ja keli erinomainen. Yhtenä vilinänä jäivät aidan seipäät jälelle. Malmi lauloi ja hevoskalut välkähtelivät aamuauringon säteiden valossa. Ajajat lähenivät taloa, mutta yksi humaus vaan ja silloin olivat he aina talon jälkeensä jättäneet.

Mutta tuossa täytyi heidän ajaa läpi kartanon. Siinä hääräsi miesjoukko hevoisvarsan ympärillä. Toinen vanha ja lamainen hevoiskaakki seisoi vähän syrjemmällä, seinään kiini sidottuna. Miehet taluttivat varsan reen viereen. Eräs mies otti kirveen, napsautti nakkapohjalla varsaa otsaan ja keiskis, varsa keijahti reelle, juuri kuin metsäherra saapui pihaan.

"Tpruu, tpruu," pani metsäherra reen perältä ja Heikki hillitsi hevosen seisomaan.

"No, mitä te nyt varsalle aijotte?" kysyi metsäherra.

Miehet ällistyivät vähän, katsoivat pitkään metsäherraan, kunnes joku joukosta sanoi:

"Varsasta keitetään velli."

"Hevoisen lihasta?!" huudahti ylimetsäherra.

"Mikäs tämmöistä on syödessä, pehmeää ja makeaa kuin vasikan liha, mutta tuommoinen vanha kaakki, sen liha on ilkeämpääkin," sanoi eräs mies viitaten tuohon seinustalla olevaan koniin.

"Aijotteko senkin syödä?!" huudahti metsäherra.

"Mikä siinä auttaa, ettei leipä koossa pysy, tuoppa Kaija tuolle ylivorsmestarille nähdä, mimmoista leipää täällä syödään," huusi mies porstuan ovella seisovalle vaimolle.

Vaimo pistäysi sisään ja samalla tuli jälleen ulos ja läheni leipäkannikka kädessä ylimetsäherraa.

"Tämähän on olkileipää," sanoi ylimetsäherra.

"Niin, meidän miehet tykkäävät paremmin olkileivästä kuin pettuleivästä," selitti vaimo, "katsokaahan, tämä ei paljon käsiä siedä," ja hän hierasi leipäpalasen kämmeniensä välissä aivan yhdeksi möyhyksi, "katsokaahan, se lentää, hahhah hahhah se lentää," nauroi vaimo, puhalsi pari kertaa kämmenellään ja yhtenä tomuna heijaili leipä tuulen mukana ilmaan.

"Ppa, ppa," pani ylimetsäherra reen perältä, Heikki kiinnäytti suitsia ja samalla olivat he jälleen matkalla.

Ylimetsäherra oli nähnyt tarpeeksi, enempää ei hänen tehnyt mieli katsella. Nyt vasta alkoi hän aavistaa sitä kurjuutta, joka todellakin paikkakunnalla vallitsi.

"Voi hyvä Jumala!" huokasi hän siinä hevosen edelleen kiitäessä. "Mikä on syynä kaikkeen tähän kurjuuteeni? Onko kansan taitamattomuus, raakuus ja tapain turmio yksinään voinut syöstä kansan tuollaiseen kurjuuteen, vai onko ehken syytä olevissa oloissakin?" Ja tahtomattaan tuli metsäherra punninneeksi niitä olosuhteita, joissa tämä kansa eli.

Niin, niin, arveli hän, on ehken erehdys tapahtunut siinä, että kruunun metsäin hoito on näillä sydänmailla tehty pääasiaksi; maanviljelys ja uudisasutus on jäänyt sivuseikaksi. Maanviljelystä ja uudisasutusta saa harjoittaa ainoastaan siellä, missä se ei tule esteeksi metsän hoidolle. Siis asutuksen täytyy väistyä metsän hoidon tieltä. Ja kuta enemmän hän tätä seikkaa aprikoi, sitä syvemmin tunsi hän tunnossaan vakuutuksen, että tässä on erehdys tapahtunut.

Mutta Heikki se istui vaan siinä reen keulalla ja heilautteli silloin tällöin suitsia. Hevonen kiiti hyvällä kelillä huimaa vauhtia edelleen.

Mitähän jos olisi kysyä ylimetsäherralta torpan tekemisestä, ajatteli Heikki siinä istuskellessaan. Ei sentään taida viitsiä, tuumi hän toisekseen ja alkoi hyräillä. Väliin heilautti hän suitsiaan ja lauleli hiljalleen:

Nuo hiljaisen vienot ja surunalaista toivoa ilmaisevat äänen värähdykset kiinittivät ylimetsäherran huomion Heikkiin. Lauhka talvinen tuuli oli puhaltanut heleän punan Heikin terveille kasvoille. Mielihyvällä silmäili metsäherra Heikin nuorteaa ja täyteläistä ruumiin rakennusta ja kysyi vihdoin:

"Oletko sinä talon miehiä?"

"Enhäntä ole juuri talon miehiäkään."

"Oletko sitten renki?"

"En ole renkikään, olen vaan isännän velivainajan poika."

"Asutko Seinustalla?"

"Siinähän tuota olen ollut," sanoi Heikki. "Mutta nyt on ollut vähän aikomusta ruveta omiin hoitoihin," lisäsi hän hetken päästä.

"Mitäs sitten aijot ruveta muokkaamaan?"

"On tuota vähän ollut aikomusta ruveta haalaamaan mökkiä kruunun maalle?"

"Hm," sanoi metsäherra. "Joko olet pannut hakemuksen?" kysyi hän vähän ajan päästä.

"Olenhan tuota pannut, mutta eivät ole käyneet vielä syynäämässä."

"Kuka sinulla on asiamiehenä?"

"Mitä?" kysyi Heikki, ymmärtämättä metsäherran kysymystä.

"Minä tarkoitan, että kuka sen torpan hakemuksen on luvannut tehdä?"

"Tietysti metsäherra, mutta hän sanoi, että käydään ensin syynäämässä, että jos paikka on sopiva," selitti Heikki.

"Koska hän jo lupasi hakemuksen tehdä?"

"Onhan siitä jo syksystä kolmatta vuotta."

"Kolmatta vuotta!" matki metsäherra ja kynsi tyytymättömästi korvallistaan.

"Ym," äänsi Heikki myönnytykseksi. "Ajattelin kysyä, että eikö se kävisi laatuun aloittaa mökin tekoa jo keväällä, vaikkei syyniä vielä ole pidettykään," sanoi vihdoin Heikki.

Metsäherra ei virkkanut mitään, kohautteli vaan tyytymättömästi olkapäitään. Kyllä se on miestä, mumisi hän itsekseen, ei saa aikaan mitään. Ei tuo toki muissa piirissä noin hullua ole... Niin, niin, mitä nyt miesparan pitää tehdä. Vanhentuako odotellessa, vai perustaako torppa omin lupinsa?! — Hyvä niin, hyvä näin, hyvä kaikin päin! Mutta kukapa voikaan torpan paikan paremmin valita kuin se, joka kylmään metsään aikoo itselleen asunnon raivata. Turha lain temppu tuo koko syynäys. Sillä tavallahan on vuosisatoja asutus Suomen sydänmaihin levinnyt, että kukin on saanut vapaasti valita sen paikan, mihin majan itselleen rakentaa aikoo. Niin se saisi nytkin olla. Siihen suuntaan mietti metsäherra, mutta turhaan odotti Heikki vastausta kysymykseensä.

Hevonen kiiti edelleen, mutta miehet eivät sen enempi toisilleen mitään virkkaneet.

"Sopisiko se Korven torpassa vähäsen syöttää?" kysyi vihdoin Heikki.

"Miksei — kuka siinä Korven torpassa nyt asuukaan?"

"Ne siinä vielä ovat entiset asukkaat."

"Entiset asukkaat?!" huudahti metsäherra ja raapi harmissaan korvallistaan.

"Ym," sanoi Heikki.

"No eivätkö ne viljelykset ole kokonaan umpeen menneet?"

"En tiedä," sanoi Heikki kartellen.

"Mutta kyllä se on hoitoa, kolmatta vuotta sitten tuomittiin jo asukas lähtemään, eikä vielä ole toista sijalle saatu," jupisi ylimetsäherra itsekseen.

"Etkö haluaisi saada valmista torppaa?" kysyi hetken perästä metsäherra Heikiltä.

"Valmista torppaa!" huudahti Heikki.

"Niin, — kun Korven torpasta tulevat entiset asukkaat häädetyksi, niin voisit ehken saada sen."

Tämä oli Heikille jotain enempi kuin hän koskaan olisi voinut uneksiakaan.

"Saisinkoon minä sitä sitten?" kysyi Heikki vihdoin.

"Kyllä minä koetan toimittaa," sanoi ylimetsäherra, "jos vaan itse sitä haluat."

"Kyllä minä, kyllä minä," sopersi Heikki ja hänen sydämensä sykähteli niin kummallisesti.

Hän heilautti kerran ohjaksia ja hevonen kiiti yhä vinhemmin Korven torppaa kohden. Heikin sydän hehkui Kaisun luo.

Kaikista Niiralan ison rakennuksen akkunoista kuumottivat tulet, kun ylimetsäherra ja Heikki ajaa romauttivat Niiralan pihaan. Kello oli jo seitsemissä illalla. Mutta kovin oli ylimetsäherra tyytymättömällä mielellä kaikesta, mitä hän matkalla oli kuullut ja nähnyt.

Päälliseksi oli hän vielä viimeisessä syöttöpaikassa saanut sanomalehden käsiinsä, tavannut siitä tuon kirjoituksen "Haikeita valituksia" ja lukenut sen.

Ylimetsäherra työntäysi valaistusta verannosta tampuuriin ja alkoi päästellä matkavaatteita yltään. Vilkasta keskustelua ja lasien kilinää kuului sisään. Viinin, punssin ja totin löyhkä lemusi ylimetsäherran nenään tampuuriin. Hän koputti hiukan kamarin ovea. Metsäherra meni ovea kohden ja avasi sen.

"Tjenare!"

"Tjenare!" kuului molempien suusta yht'aikaa.

"No setä!" huudahti metsäherra, "nythän te tulette kuin kutsuttu, käykää sisään," kehoitti hän kumarrellen ja ylimetsäherra astui sisään kumarrellen siellä oleville herroille, pudisti sitten metsäherran kättä ja tervehti toisiakin konttorissa olijoita vieraita, vallesmannia ja Niiralaista.

"Meillä täällä on Akselin syntymäpäivät," selitti vallesmanni.

"Jaha! — No olkoon onneksi," sanoi ylimetsäherra kumartaen.

"Kiitos," äänsi metsäherra ja kumarteli vastaan. — "Mutta olkaa hyvä ja painakaa puuta, ottakaa tupakkaa ja täyttäkää lasinne," kehoitti hän.

"Kiitos," sanoi ylimetsäherra, mutta samalla tunkihe Heikki sisään. Metsäherra kääntyi ovelle, näki Heikin ja kammahti.

"Jahah, sinä taidat olla kyytirahaa velkomassa," sanoi ylimetsäherra kaivellen taskuansa. "Mutta miten se on," sanoi hän metsäherraan kääntyen, "kun tämä Heikki valittaa, että sinä olet jo kolmatta vuotta sitten luvannut pitää torpan sijan syyniä ja tehdä hakemuksen, eikä sitä vieläkään ole tehty?"

Metsäherran kasvot vetäysivät pitkiksi. Hän katsoi niin neuvottoman näköisenä vuoroin Heikkiä, vuoroin ylimetsäherraa ja vuoroin muita konttorissa olijoita.

"Minä tule syynämä, jahka sopii, tulen aivan ensi sula," sai hän vihdoin huonolla suomenkielellään soperretuksi Heikille.

Mutta vallesmanni se silmäili salaisella voiton riemulla Niiralaista.

"Niinhän te olette kaiken aikaa luvanneet, että syynätään, jahka sopii," sanoi Heikki kuivakkaasti.

Metsäherra oli ikäänkuin tulisilla raudoilla, hänen huulensa vapisivat, silmänsä pyörivät päässä ja tukkansa kohosi pystyyn.

"Mene, mene nyt vaan, kyllä minä syynä ja teke hakemus," sopersi hän Heikille. Mutta nimismiehellä oli niin ihmeen hauska.

"Tässä on kyytiraha," sanoi vihdoin ylimetsäherra Heikille, "tule sitten aamulla tänne, niin neuvotellaan siitä Korven torpan asiasta."

Heikki otti rahat, sanoi hyvästin ja läksi.

"Mitenkä ne on sen Korven torpan asiat, kun siellä yhä asuvat entiset asukkaat?" kysyi ylimetsäherra taasenkin.

"Kyllä vallesmanni on jo kaksi vuotta sitten saanut määräyksen häätää ne pois," kiirehti metsäherra selittämään.

Nyt oli nimismiehen vuoro hämääntyä. Hänen housunsa lokattivat. Hän katsoi väliin kattoon, väliin lattiaan, kylmä hiki kihoili hänen otsalleen ja kuiskaavalla äänellä sai hän vihdoin sanoneeksi: "Olen sen unhottanut."

"Kyllä te olette veljeksiä," sanoi ylimetsäherra, "ilmanko semmoinen tyytymättömyys on kansaan päässyt, kun..."

"No, herra jesta! Setä täällä," kajahti samalla ylimetsäherran selän takaa.

Ylimetsäherran kasvot kirkastuivat valoisiksi kuin päivä. Hän tervehti rouvaa vanhan seuramiehen kohteliaisuudella. Mutta samalla tuli hän kääntyneeksi salin ovea kohden ja näki sieltä vallesmannin ja Niiralan rouvat. Arvokkaita kumarruksia tehden astui hän saliin ja tervehti rouvia. Talon rouva seurasi perässä ja pyysi niin herttaisen sydämellisellä tavalla ylimetsäherraa istumaan. Ylimetsäherra kumarsi kiitokseksi ja istui nojatuoliin. Talon rouva istui myöskin ja vilkas keskustelu alkoi ystävällisessä piirissä siinä valoisan lampun ympärillä.

Sattumalta heitti ylimetsäherra silmäyksen metsäherran rouvaan. Ja pian kääntyi hänen katseensa uudelleen häneen. Hän tarkasteli, mutta salaa, metsäherran rouvan kasvoin juonteita. Kiuhtuneet olivat rouvan ennen niin täyteläiset kasvot. Lakastuneet olivat hänen poskipäiltään nuo ennen niin raitista terveyttä uhkuvat punat. Kadonnut oli myöskin hänen silmistään tuo entinen, rattoisaa mieli-alaa osoittava hohde. Ei kajahtanut enää hänen äänessäänkään sitä iloisuutta kuin muinoin.

Ylimetsäherran silmät vaipuivat laattiaan. Selittämätön, sisällistä onnettomuutta aavistava tunne valtasi hänet. — —

Mutta tuskin olivat ylimetsäherra ja rouva poistuneet konttorista, kuin metsäherra vaipui hervotoinna sohvalle. Vallesmanni yritti päästää hätähuudon ja syöksyä syliksi häneen, mutta Niiralainen pui nyrkkiä hänelle olemaan alallaan ja sysäsi salin oven kiini. Sitten istui hän metsäherran viereen, tarttui hänen käteensä ja koetteli valtimoa. Hetken päästä avasi metsäherra silmänsä, Niiralainen laski hänen huulilleen lasin raitista vettä. Metsäherra maistoi hiukan. Hetken päästä nousi hän seisomaan ja puistautteli ruumistaan. Toinen puoli ruumista näytti kankeammalta.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi vallesmanni.

"Ei minua mikään vaivaa."

"Sinä olet kipeä, ehken on parasta heittäytyäksesi pitkällesi," sanoi vallesmanni.

"En minä ole kipeä, minä olen aivan terve," väitti metsäherra. Sitten otti hän lasinsa. "Skool," sanoi hän vieraille ja maistoi, puisteli taasen hartioitaan.

"On tullut taasen tätä nykyä niin paljon maistelluksi, että pois sen saisi heittää," arveli hän ja puisteli vielä kerran hartioitaan.

Parin päivän perästä saapuivat Valtimon kyläläiset Niiralaan verojaan maksamaan. Ahtaalla oli ukkoparkoja pitänyt, ennen kuin saivat verorahat irti. Useampi oli nyt kumminkin rahoja saanut, mutta lehmät olikin täytynyt porvareille "kirjan päälle" panna.

Tuli siinä sitten puheeksi Niiralaisen kanssa siementenkin hankkiminen. Niiralainen sanoi, että kruunun jyvävaroista he kyllä voisivat velaksi siemenjyviä saada, jos vaan kunta menisi takuuseen.

Mutta kuntapa ei takuuseen mene, sen tiesivät kaikki. Siksi oli jo Valtimon kylä tullut köyhyydestään kuuluksi. Sitä paitsi oli työtä tuskaa muillakin kyläkunnilla päästä siemenistä lävitse. Ja jos kruunu koko kunnalle jonkun summan myöntäisikin, niin kenelle ne sitten jaettaisiin.

Sentähden tuumivat Valtimon kylän miehet parhaaksi koettaa hakea kyläkunnan takuulla jyviä kruunulta lainaksi. Niiralainen lupasi tehdä hakemuksen ja miehet pistivät puumerkkinsä takuukirjan ja valtakirjan alle.