II.

Viikot vierivät hiljalleen ohitse. Heikki teki tehtävänsä ikään kuin kone. Harvoin olivat hänen ajatuksensa työssä. Rauhattomina kuin meren aalto, harhailivat ne siellä ja täällä. Valoisana kuin aamun koi oli Heikki nähnyt tulevaisuutensa. Mutta sakea sumu oli sen peittänyt. Oma koti, jonka hän oli jo nähnyt aivan nenänsä edessä, oli nyt siirtynyt tietämättömään tulevaisuuteen. Ja sitten Kaisu! Tuntui juuri kuin ei hän koskaan olisi hänestä ollut niin kauvaksi eroitettu kuin nyt.

Mutta kokonaan ei hän vielä laannut toivomasta. Olihan metsäherra luvannut, että käydään syynäämässä, kun sopii. Ehkäpä hän sentähden viimeinkin... Niin, eipä tiedä jos käypi. Ja Heikin pää kääntyi tietämättään, tahtomattaan aina sinne päin, mistä tiesi metsäherran tulevan, jos tulee. Mutta turhaa oli se vaiva. Metsäherraa ei näkynyt ei kuulunut; ei vaikka Heikki kuin olisi kirkolle päin tirkistellyt.

Sattui sitten eräänä sunnuntaipäivänä, kun Heikki taasenkin tapansa mukaan istui pöydän päässä ja mietiskeli, että hän näki herrasmiehen pujahtavan Seinustan portista sisään. — "Vihdoinkin!" arveli Heikki itsekseen ja kavahti pystympään. Mutta mitään ei hän virkkanut.

Turhaan olikin hän ihastunut. Ovi aukeni ja sisään astui Niiralainen. Metsäherran asioilla sanoi hän liikkuvansa ja pyysi talosta yösijaa. Seinustan ukko sanoi talossa lämmintä olevan ja pyysi Niiralaista tuonne etehiseen. Niiralainen kiitti isäntää ja niin he menivät kamariin. Vähitellen vetääntyi sinne Heikki sekä Seinustan muutkin miehet, vierasta katsomaan näetten.

"No ei se tainnut juuri rapia vuosi tällekään perälle tulla," arveli Niiralainen ja silmäili seinällä rippuvaa Pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvaa.

"Ei tullut, ei tullut, — kyllä kai sitä seottaa taasenkin köyhempäin täytyy, mikähän siementenkin eteen sitte ihmisrukilla tullee," arveli joku joukosta.

"Kyllä se ei paljon seottamista kestä, hyvä että selvänä leipänä koossa pysyy," tuumi Seinustan ukko.

"Minkä vuoksi ne ovat poronsakin tältä perältä niin tarkoin hävittäneet? — Olihan niistä ennen kelpo sivutulo," kysyi Niiralainen.

"Hm!" rykivät miehet.

"Luulisihan poronhoidon kannattavan nyt kuten ennenkin, onhan sillä tavaralla hyvät hinnat."

"No miksikäpä ei se kannattaisi, jos heppokuusia saisi hakata yhtä vapaasti kuin ennenkin, mutta ne pitää karsia kaikki tyyni, mitä poron syötäväksi kruunun metsään kaataa. Sitte kuin tämä karsimis-käsky tuli, ovat porot hävinneet, eikä niiden hoito enää juuri kannata," arvelivat miehet ja katselivat toisiaan silmiin.

"Omituista se on tällä perällä, kun kruunu kahlehtii kansalta kaikki entiset elinkeinot," sanoi Niiralainen.

"Metsäherrathan ne nyt joka paikkaan tuppautuvat," arvelivat miehet katkerasti.

"Lieneekö siinä sentähden niin metsäherrainkaan syytä, onhan kruunulla oikeus tehdä omansa kanssa, mitä edullisimmaksi näkee," sanoi Seinustan ukko.

"Voisivat ne sentähden metsäherratkin tehdä paljon kansan auttamiseksi, jos viitsisivät, ja saadaanpa nähdä eivätkö nytkin vähennä hakemuspuiden antia yhä vähemmäksi kuin ennen," arveli Niiralainen.

"Miksikä tänä vuotena puiden hakemukset vastaan otettiin vasta niin myöhään kuin elokuulla, vaikka ennen on hakemukset pitänyt jo ennen juhannusta tehdä?" kysyi joku miehistä. Sitä ei Niiralainen tiennyt.

Heikki kysyä tokasi viimein, että eikö metsäherra aikonut käydä tällä kulmalla ennen talvea.

"Mitä se tänne tämmöistä matkaa viitsisi rämpiä," sanoi Niiralainen.

"Heikillä kun on torpan laiton puuhat, niin hän toivoisi metsäherraa tänne," arveli Seinustan ukko.

"Ei tarvitse pitkästyä, jos vähän viivähtääkin," sanoi Niiralainen.

"Se taitaa olla vähän hidas tämä nykyinen metsäherra?"

"Hidas! — Sanokaa paremmin laiska, se sana sopii kaikkiin metsäherroihin," sanoi Niiralainen ja alkoi teiskata edestakaisin lattialla.

"Hih hih hih!" panivat miehet ja hykersivät käsiään.

"Noo — lieneekö siinä nyt yksin laiskuus, on luultavasti paljon kamaritöitä," sanoi ukko vakaisesti.

"Kamaritöitä! — Kantaa palkkansa, siinä sen kamarityöt."

"So so, — jo te nyt liijoittelette, onhan metsäherralla suuri piiri hoidettavana ja tietysti sillä on paljon laskujakin tehtävänä."

"Suuri piiri hoidettavana, hoitaa sillä tavalla, ettei tarvitse olla kuin neljästi vuodessa hereillään. Juoda mässätä ja kohmeloissaan nukkua koko muu aika, semmoiset kiireet ne ovat."

"Hihhihhihhihhih," panivat talon nuoremmat miehet, mutta ukko rypisteli tyytymättömästi kulmakarvojansa.

"Miksi juuri neljästi vuodessa?" kysyi vihdoin Heikki.

"Neljästi vuoteensa maksetaan heille palkkaa," selitti Niiralainen — "Niin, kyllä he nyt taitavat saada kantaa kuukausittainkin, jos niin tahtovat," jatkoi hän sitten.

Kun Niiralainen oli kylän lävitse tullut, leveni pian tieto hänen tulostaan. Kylän miehiä kerääntyi vähittäin koko joukko kirkkosanomia kuulemaan ja harvinaista vierasta katselemaan.

Puheltiin siinä yhtä ja toista, vaan aina se kääntyi puhe metsänhoitoseikkoihin.

Niiralainen selitteli kansalle, että juuri sentähden, ettei metsäherrain mitään tehdä tarvitseisi, ei enää puitakaan kruunun metsistä kansalle anneta; mutta ukko se vaan ei tahtonut sitä ottaa uskoakseen.

Lotvonen pyysi vihdoin Niiralaista ottamaan hänen kunnan verokirjansa ja maksamaan hänen veronsa, ettei kirkolle tarvitsisi itse sentähden lähteä.

Niiralainen sanoi kyllä mielellään Lotvosen asian toimittavansa, mutta selitti nyt, ettei kunnallislautakunnan esimies ollut kunnan varoista tehnyt tiliä kahteen vuoteen. Hän säälitteli ihmisparkoja, jotka saivat näinä kovina aikoina maksaa korkeita veroja tietämättä minnekkä ne joutuvat.

Kyläläiset hämmästyivät kokonaan. He katselivat hämmästyneinä toinen toistaan silmiin.

Vihdoin kysyi Seinustan ukko, että miks'ei häntä vaadita tilille ja miksi ei häntä eroiteta virastaan?

"Niin, miksi ei? — miksi ei? sitähän jokainen vaan kyselee, mutta kukaan ei ryhdy mihinkään toimeen, jokainen odottaa vaan toistaan ja saapahan nähdä, eikö tulevana lauvantaina valita häntä uudelleen, taasenkin kolmeksi vuodeksi, kunnallislautakunnan esimieheksi."

"No, eivät suinkaan nuo nyt niin hulluja ole."

"Eivät! — Tuskin kukaan viitsii itseään niin paljon vaivata, että edes kokoukseen menisi, paitsi muutamat kunnallislautakunnan esimiehen ystävät ja niin tulee hän taasenkin valituksi."

Pitempi äänettömyys syntyi. Miehet katselivat neuvotoinna toisiaan silmiin.

Vihdoin käänsi Seinustan ukko mälliänsä ja sanoi:

"No eivätkö ne nyt siellä lähempänä sen verran valvo?"

"Mitä ne siellä valvoisivat, monet tahtovat vaan valita entistä."

"Mitenkä sitä täältä asti kokoukseen tulee?"

"Voisihan antaa valtakirjan," sanoi Niiralainen.

"Niin," sanoivat miehet ja silmäilivät toisiaan. Jokainen näytti odottelevan toistaan, kukaan ei ottanut aluksi puhetta jatkaakseen, pelkäsivät kai, että jos tyhmyys tapahtuisi, niin sitä syytettäisiin, joka ensin valtakirjan antoon suostui. Lopulta kääntyivät miesten silmät Seinustan ukkoon, ikään kuin kysyäkseen, mitä hän asiasta arvelisi. Ukko tirkisteli vaskisankojensa ylitse miehiin ja näytti asiaa harkitsevan. Miehistä tuntui Niiralaisen puhe valtakirjain antamisesta hyvin luonnolliselta, mutta kun olivat Niiralaisesta yhtä ja toista maininkia kuulleet, niin eivät tienneet häneen oikein luottaa, ja odottelivat sentähden, mitä ukko asiasta arvelisi.

"Antakaa pois Niiralaiselle valtakirja," sanoi vihdoin Heikki, joka täydellisesti luotti Niiralaiseen.

"Ei, ei, en minä häntä sillä sanonut, vaan muutoin tulin maininneeksi, kun niin puheeksi kiertäytyi. Enkä minä muutoinkaan halua häneen sekaantua koko juttuun. Vaan voittehan antaa valtakirjan vaikka Helkalaiselle, kyllä minä voin valtakirjan hänelle viedä, jos niin tahdotte."

"Niin Helkalaiselle!" huusivat useat yhtä haavaa ja miehet eivät enää asiassa mitään pahaa aavistaneet, kun kuulivat ettei Niiralainen itselleen koko valtakirjaa halunnut, eikä Seinustan ukollakaan ollut mitään tätä ehdoitusta vastaan.

Valtakirja siis tehtiin kuin tehtiinkin. Miehet panivat puumerkit alle, vielä huomen aamullakin kävi Seinustalla miehiä puumerkkiä antamassa.

Niiralainen jatkoi matkaansa muihin sydänmaan kyliin. Metsäherrain asioita oli hänellä joka paikkaan. Mutta kaikkialla kiertäytyi muun muassa puheeksi myöskin kunnallislautakunnan esimiehen vaali ja kaikkialta sai Niiralainen valtakirjoja milloin millekin kirkonkyläläiselle.

Mutta yhä pimeämmälle näytti Heikin tulevaisuus. Tähän asti oli hän vielä jotain toivonut, mutta ne tiedot, mitä Niiralainen oli metsäherran aikeista hänelle antanut, lopettivat aluksi viimeisenkin toivon.

Yhä alakuloisemmaksi ja harvapuheisemmaksi kävi Heikki. Harvoin otti hän osaa muiden keskusteluihin, oli vaan kaiket päivät omissa pitkissä ajatuksissaan.

Seurasi sitten pitkä sumuinen syksy, päivää ei ollut paljon muuta kuin kaksi hämärää.

Viikkokausia oli taivas alinomaa synkkien pilvien peittämänä. Toisinaan satoi kuin olisi saavista kaatanut. Maa oli kokonaan veden ja lian vallassa.

Kukaan ei tämmöisellä siivolla viitsinyt kirkolle lähteä. Eikä kirkolta päinkään sattunut ketään kulkemaan Valtimon kylään. Valtimolaiset eivät siis tienneet kirkkosanomista mitään. Eivät tienneet oliko valtimolaisille puita myönnetty, vaikka useimmat olivat niitä hakeneet. Eivät tienneet olivatko vielä edes kirjat Helsingistä tulleetkaan. Muun maailman menosta eivät valtimolaiset mitään tienneet, elivät vaan kuin säkissä.

Kaisuakaan ei Heikki ollut nähnyt, sitten kuin kirkolla kävi. Tuntui usein niin ikävälle. Muistui mieleen monta sukkeluutta menneiltä ajoilta. Heikin suu vetäytyi silloin hymyyn. Talon vaimonpuolet kysäsivät silloin aina, että millä hän nauroi, johon Heikki ei ensin tiennyt mitä vastata, mutta sanoi aina sittemmin kysyjälle että: "sinulla."

Kysyjä hölmistyi vähän ja Heikki vaipui jälleen omiin pitkiin ajatuksiinsa.

Silloin tällöin heräsi Heikin sydämessä vielä joku toivon kipinä. Eihän tuota tiedä, niin arveli hän, eihän tuota tiedä, jos sentään käyvät syynäämässä vielä ennenkuin maa routii.

Mutta päivät ja viikot ne harppailivat edelleen eikä metsäherroja näkynyt ei kuulunut. Yhä selvemmin ja selvemmin alkoi talven oireita näyttäytyä, eikä kauvan viipynyt ennenkuin maa ja vedet olivat jo umpijäässä. Lunta tuprutteli ja talvi sai täyden vallan. Nyt ei Heikillä ollut enää mitään toivomista.

Tehtävänsä toimitteli hän entisellä tarkkuudella, vaikka harvoin olivat ajatuksensa työhön kiinitettyinä. Harvoin otti Heikki osaa muiden keskusteluihin. Hän eli omaa elämäänsä.

Tapahtui sitten muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän, että Raution Aappo vetäytyi Seinustan pirttiin, ja häntä seurasi koko joukko muita kyläläisiä.

Seinustan ukko istui tapansa mukaan pöydän takana ja lueskeli jotain hartauskirjaa. Heikki lojui pitkänään tuolla karsinasängyn päällä ja muu väki virui mikä missäkin sopessa.

Vieraat silmäilivät ympäri pirttiä ja tervehtivät talon väkiä.

Ukko tiedusteli vierailta, mitä heille kuuluu, mutta eihän niillä vierailla mitään hyviä uutisia ollut.

Raution Aappo kääntyi vihdoin Heikkiin, nojaten taasenkin pitemmällä jalalla lattiaan ja tukien lyhemmän jalan varpaalla ruumistaan tasapainossa.

"Enkö minä sitä sanonut sinulle, että saa sen tyhjän pyytämättäkin," sanoi Aappo ja voiton riemu se loisti hänen kiiluvista silmistään, "sanoinhan minä, että turhaa vaivaa on metsäherroja kumarrella."

"Mitenkä niin?" kysäsi Heikki.

"Ei koko kylä saa ei kappalettakaan puuta kruunun metsästä."

"Ei kappalettakaan!" huudahtivat talon miehet yhtä haavaa.

"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan kuulu metsäherra lupaavan kruunun metsästä," kuului tulleitten suusta yhtä haavaa.

"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan!" huudahtivat talon miehet ehdottomasti.

"Niin sanoi metsäherra, että sen varjossa te sitten varastatte vain kruunun metsiä," selitti Aappo.

"No kaikkiako hän sitten luulee varkaiksi?" sanoi ukko.

"Niinpä se tuntui," sanoi yksi kyläläisistä, "minäkin koetin edes muutamia hirsiä pyytää, kun on navetta aivan kokonaan lytistymässä, mutta niitä ei luvattu. Vaikka samapa tuo nyt on, menevät kai ne lehmät veroista kuitenkin, jos ei heitä navetta sitä ennen ehtisi surmata."

"Niin, millä ne verotkin maksettanee!" huokailivat miehet ja silmäilivät ympärilleen.

"No, enkö minä sitä sinulle sanonut, ettei rehellinen mies nykyisen metsänhoidon aikana menesty," sanoi Aappo taasenkin, kääntäen suurellaisen nenänsä Heikkiä kohden.

"No ei suinkaan sitä varastamallakaan kauvas mennä," sanoi Heikki.

"Vaan se on kuitenkin ainoa keino, joka auttaa," sanoi Aappo, "vai mitä luulette?" ja hän käänsi nenänsä kyläläisiin päin.

Oli joukossa joitakin, jotka myönsivät niin olevan, mutta useimmat epäilivät.

"Ei sinun pidä varastaman," sanoi Seinustan ukko jyrkästi.

"No niin, vaan ettekö te ole lukeneet, mitä David teki, koska hän isosi. Kuinka hän meni ja söi näkyleivät templistä, joita ei hänen olisi sopinut syödä," sanoi Aappo ja voiton riemu loisti taasenkin hänen kiiluvista silmistään.

"Hihhihhih!" kuului hyväksyvää naurun hikotusta sieltä täältä joukosta, mutta toiset rypistivät tyytymättömästi nenäänsä.

"Mitä sinne kirkolle muuta kuuluu?" kysäsi vihdoin joku talon miehistä.

"Eihän sinne mitään kummallisempia kuulu. Niiralainen vaan kuuluu tulevan kunnan esimiehiksi," sanoi Aappo.

"Vai Niiralainen. — No mitäs ne Kirkonkylällä siitä tykkäsivät?"

"Kiroilivat vaan, että sen se nyt hoksasi, että siihen itsensä tälläsi, kun ei metsäherraksi päässyt."

"Eivät ne taida Kirkonkylällä Niiralaisesta oikein tykätä?"

"Eiväthän ne tykkää, sanovat että se on koko ikänsä herroja hännystellyt, ja niiden ystävyyden varjossa koettanut talonpoikia nylkeä; mutta nyt lopulta asettavat talonpojat itse hänet kassojaan tasailemaan," ja pilkkahymy se kierteli Aapon huulilla.

"Mitenkä ne sen valitsivat?" kysyivät kyläläiset ehdottomasti.

"Mitenkä — hahhahhah!" sanoi Aappo päätään käännellen ympäriinsä ja lyyhäten muutaman askeleen, "tehän sen kuulutte valinneen."

Kyläläisten naamat vetäytyivät pitkiksi. Pitempi äänettömyys syntyi.

"No mitenkä se Helkalainen Niiralaista valitsi, eihän siitä koskaan ole kuulunut, että se tahtoisi kansaa syödä?" kysyi vihdoin Seinustan ukko ja käänsi mälliänsä.

"Mitenkä — Helkalaisella kuuluu olevan kymmenen tuhannen markan tuomio Niiralaiselle ... hahhahhah! — kyllä ymmärrätte."

Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan ja vääntelivät tuskallisesti itseään, mutta kukaan ei heistä mitään virkkanut.

Joku talon piioista laittoi piisiin valkeata. Heikki nousi sängystä, venytteliin ja heitti alakuloisen silmäyksen Aappoon.

"Mitä papereita teillä taskuissa on?" kysyi hän Aapolta.

"Aijai — johan olin unhottaa, täällähän on Amerikapreivejä," sanoi Aappo ja alkoi lappaa papereita taskuistaan. Ensin veteli hän esille suurempia paperikääryjä.

"Amerikan lehtiä," sanoivat miehet kääryt nähtyään, mutta pian veteli Aappo kirjeitäkin kasan esille ja latoi pöydälle.

"Kenellekä nämät kaikki nyt ovat, Heikkihän tuntee kirjoituksen," sanoi Seinustan ukko ja ojensi paperit Heikille.

Heikki meni piisin luo ja alkoi tavailla päällekirjoituksia. Kyläläiset keräytyivät Heikin ympärille uteliaina, että ketkä kirjeitä saisivat.

Häkki jakoi kirjeet ja sanomat omistajilleen, jotka niitä kääntelivät käsissään ja selittelivät toisilleen, keneltä Amerikassa olevilta ystäviltään he niitä saivat.

"Lueppas tuo!" sanoi vihdoin eräs kyläläisistä Heikille, "sinähän osaat kirjoitusta."

"Niin, Heikkihän se osaakin näitä lukea," sanoivat muutkin ja aukoivat kirjeitään.

Heikki istui piisin luo jakkaralle ja alkoi tavailla. Eivät ne olleet juuri pitkän pitkiä nuo kirjeet, eivätkä erittäin sisältörikkaitakaan. Mutta sama sävel oli niissä kaikissa.

Eivät niiden kirjoittajat erittäin kehuneet oloaan tuolla luvatussa maassa. Mutta — kirjoittivat he — joka mies on ja itsensä oikein käyttää, niin kyllähän täällä toimeen tulee. Toiset valittivat haikeaa koti-ikävää ja sanoivat, että jos ei olo siellä kotona olisi niin kovin toivoton ja kurja, niin he kyllä pian kotia tulisivat, mutta mitäpä sielläkään juuri nuorimies tekee, arvelivat he toisekseen. Toiset kirjoittivat olevansa työssä rautatiellä, toiset kaivannoissa, toiset tekevänsä työtä maan alla, toiset maan päällä; ainoastaan jotkut harvat kertoivat hankkineensa itselleen uudistalon paikan. Toiset sanoivat ansaitsevansa kahdeksan, toiset kymmenen ja toiset kaksitoista markkaa päivässä.

"Kahdeksan! — Kymmenen! — Kaksitoista markkaa!" keskeyttivät silloin aina kyläläiset ja silmäilivät ihmetellen toisiaan.

Toiset taasen eivät sanoneet koto-ikävästä mitään tietävänsä, eivätkä siis aikoneet millään ehdoin kotikylään palata. Tule sinäkin tänne! — Toista täällä on olla kuin siellä, kehoittelivat he ystäviään ja jos haluat, niin kyllä minä tiketin laitan, joka vetää aivan tänne perille asti.

"Kyllä kai se parasta olisi," arvelivat kyläläiset, "että joka kynsi täältä lähtisi ja siltähän tuo näyttääkin, että metsäherrat meitä oikein kädestä pitäen koettavat täällä Amerikkaan pakoittaa," ja he silmäilivät niin toivottomasti ympärilleen.

Parissa kirjeessä oli valokuviakin. Ne kulkivat kädestä käteen. Niitä katseltiin ja tarkasteltiin kaikilta puolin. —

"Kuka olisi uskonut," ihmettelivät kyläläiset, "ovat kuin herroja; ei siivon samoiksi miehiksi uskoisi, kun täältä lähtiessä."

"No tietääpäs sen, joilla senlaiset ansiot ovat," arvelivat toiset.

Kun Heikki oli kirjeet saanut loppuun tavailleeksi, alkoi hän lukea Amerikan sanomalehtiä.

Muut miehet pörräsivät siinä yhtä ja toista. Toiset pistäytyivät Raution Aapon kanssa tuon tuostaankin ulkona. Keskustelu alkoi käydä yhä vilkkaammaksi, ääni kovemmaksi.

Seinustan ukko tunsi pirtissä viinan löyhkän. "Mistä teillä viinaa on?" kysyi ukko äreästi.

Miehet katselivat hämmästyen toisiinsa, mutta Aappo se lyyhkäsi hymyssä suin vaarin luo ja sanoi: "Minähän sitä vähän tuliaisiksi toin kirkolta; elkäähän nyt suuttuko, isäntä, jos me tässä vähäsen niinkuin lohdutukseksi, eihän tuo mieli muutenkaan juuri korkealla ole ja juovathan nuo herratkin, kertovat metsäherrankin olevan viikkokausia aivan yhdessä pöhnässä."

"Semmoiset teillä ovat lohdutukset kuin muutkin aikomukset, tiedättehän, että minä en suvaitse päihtyneitä."

"No ei riidellä, ei riidellä, ei riidellä," sanoi Aappo lauhkeana kuin lammas, "me lähdemme pois, lähdetään pois pojat, isäntä ei salli, että me vähän tässä huvittelemme."

Ja niin vetäytyivät miehet vähittäin pirtistä. Toiset menivät kotiansa ja toiset seurottelivat Aapon viinalekkeriä.

Seinustan ukko vaipui syviin mietteisiin. Kyläläistensä kohtalo koski kipeästi häneen. Jotain olisi heidän auttamisekseen tehtävä, mutta mitä? — Siinäpä kysymys, joka sieti miettimistä.

Pian olivat joulumarkkinat tulossa. Varmaankaan tämmöinen kansan ahdistaminen ei ole esivallan tahdosta. Mitähän jos kävisi markkina-aikana kuvernöörin puheilla. Onhan tuo herra herrallakin ja vaivasellakin Jumala. Ja totta sitä metsäherrainkin täytyy muita, ylempiä herroja totella. Ja kuta enemmän ukko asiaa mietti, sitä enemmän hän vakaantui siinä ajatuksessa, että paras on käydä kuvernöörille valittamassa kyläläisten kurjaa kohtaloa.

Mutta ulkona kuului silloin tällöin kiljahtelemisia ja juopuneiden rähinää.

"Oi Jumalani!" huokaa ukko, "miten kauvas he ovat Sinusta vieraantuneet. Kuta enemmän heitä kuritat, sitä syvemmälle he vaipuvat."

Mutta samalla kuului hevosen kavioin kopsetta, kiljumista ja rajua huihkaamista juuri pirtin seinän takaa, hevonen laukata huimi ohitse minkä ehti ja miehet mylvivät kuin sonnit reessä.

Tätä seurasi toinen ja kolmas samallainen rekikuorma, mutta sitten oli taasen hiljaista.

"Jumala armahtakoon heidän luontokappale-riepujaankin," huokasi ukko.

Mutta jonkun ajan perästä uudistui jälleen sama ajo, sama mylvintä ja sitten se vähän ajan perästä uudistui aina myöhäiseen yöhön. Tuntui juuri kuin tässä juopuneiden mylvinnässäkin, joka yön hiljaisuudessa hävisi äänettömään avaruuteen, olisi ilmestynyt synkkää pimeyttä ja lohdutointa toivottomuutta.

Taivas oli hallavan vaalakka. Pakkanen paukkui seinissä. Lumi narisi niin kuivakkaasti reen jalaksen alla. Levotoinna aaltoili kansa kaupungin kauppatorilla. Oli siellä väkeä ja värkkiä. Tuolla loitompana oli pitkä jono heinäkuormia. Niiden ympärillä hyppelivät maalaiset, koputtelivat jalkojaan, löivät käsiä hartioihin ja tarttuivat silloin tällöin toisiinsa käsiksi, nujusivat hetken aikaa ja irtausivat taasen. Ostajat hääräilivät heinähäkkien ympärillä. Koettivat tunkea nyrkkiänsä häkin kupeista, puskivat parraspuista häkkiä kohoksi, nykkivät heinätukkoja irti, nuuskivat niitä ja sihtasivat kaikilta puolin ja tinkasivat. — Seurasi sitten jono jyväkuormia, sitten pieniä voiastioita kuormittain. Kulmittain näiden kanssa oli lihakuormia kymmenittäin. Oli siinä lampaan jos raavaankin lihaa, oli sian ja poronkin paistia, oli tuoreita jos palvatuitakin raajoja, mitä vaan minkin mieli teki ostaa. — Sitten tuolla toisella laidalla seurasi kaikellaista puutavaraa. Siellä oli suksia, kelkkoja, rekiä, haravia, pohtimia, tuolia, pöytiä ja kaikellaisia työ- ja huonekaluja. Tuolla rannempana taasen olivat kalain kauppiaat sijansa saaneet. — Näiden kaikkien keskelle olivat käsityöläiset asettaneet kauppakojunsa. Siellä olivat myöskin ryssäin namuset makuhermoja kiihottamassa. — Näiden kaikkien välillä virtaili kansaa tulvanaan. Liikkeessä olivat ihmiset alinomaa. Käsiä niin kinnermöi ja jalat tahtoivat turriksi käydä. Parrat olivat paksussa kuurassa ja valkeiksi kylmettyneitä nenän päitä näkyi siellä täällä; oli oikein hirveä pakkanen.

Siellä väkijoukossa tungekseli Heikkikin pitkine poronkoipisaappaineen ja korkeine koirannahkalaukkuineen. Hänen perässään pujotteli Seinustan emäntä vankka pakka puolivillasta kainalossaan. Se oli hedelmä hänen ja miniäinsä pitkien iltapuhteiden ponnistuksista.

Poronlihansa olivat he summassa myöneet ja ukko oli niistä nyt rahoja perimässä.

"No Heikki!" kuuli Heikki sivultaan tuttavallisen äänen, kun hän oli siinä väkitungoksessa sortunut sille puolen toria, missä puutavaroita kaupattiin. Hän käänti päätään ja näki Raution Aapon lyyhäävän itseään kohden.

"Terve miehelle!" sanoi Aappo ja löi Heikkiä olkapäälle, "aina se tuo vainu vetää korppia haaskan luo... Ka emäntähän se on!" huudahti hän emännän silmiin tirkistäen, "kun on kuin morsian, aina yhtä keippelä kuin kahdenkymmenen vanha tyttö. Toden totta minä luulin, että Heikki oli kultansa tavannut, mutta mihinkä se Kaisu sitten tästä joutui, oli ihan vasta tässä, samallainen pakka puolivillasta kainalossa kuin teilläkin."

"Kuka Kaisu?" kysyi emäntä.

"Kuka Kaisu! — Heikin hellupa tietenkin."

"Mitä tuolla olisi hellua, ei välitä tytöistä mitään, elelee vaan omissa pitkissä ajatuksissaan."

"Mitä olis nuoruus rakkaudetta. Se olis niinkuin kevät kukkaisetta."

"Mitä te olette markkinoille tuoneet?" kysyi Heikki, saadakseen puhetta käännetyksi toisaalle.

"Rekiä ja pohtimia, tässä on minun kuormani," sanoi Aappo kääntyen selkänsä takana olevaan reki- ja pohdinkuormaan, "onhan sitä puutavaraa, joka synkkien metsien keskellä asuu," sanoi Aappo piikillisesti.

"Joko taas?" sanoi Heikki ja kääntyi lähteäkseen.

"No, no! — elähän nyt sentähden noin suutu, vaan tiedäthän, että elää minunkin täytyy, ja enhän minä ota enkä varasta, vaan katson kruunun metsien parasta," sanoi Aappo ja tarttui Heikkiä olkapäästä kiini.

"Aina teillä ovat teidän läksynne."

"Niin ja monenlaisia konstia lisäksi, kuulehan nyt. Yhden konstin minä sinulle vielä opetan, ja se ei niinkään hullu ole. — Eiväthän metsäherrat ole vielä käyneet syynäämässä?" —

"Eivät ole — mitä sitten?"

"No niin — tee sinä niinkuin minä ja moni muu on tehnyt, elä ole koko syynistä miksollasikaan, ala vaan tehdä taloa, kyllä siitä hyvä tulee?"

"Kruunun maalleko omin lupisi?"

"Aivan niin, sen on moni ennen sinua tehnyt ja tekee vielä jälkeenkin."

"Kyllä kai metsäherrat hävittävät semmoiset torpat, ja sakottavat," sanoi Heikki.

"Eivät ole sitä vielä kenellekään tehneet, syynäävät kuin sopii ja hankkivat torpan kirjat,"

"Tule jo pois!" sanoi emäntä ja alkoi poistua.

"Elkäähän nyt vielä! — Tuoltahan se tulee Kaisukin. Odottakaahan nyt, emäntä, minä näytän mimmoinen kulta se Heikillä on. Tuleppas tänne Kaisu ja katso!"

Kaisu tuli Aapon luo. Hän ei näkynyt ensin huomaavan Heikkiä, vaan lähemmä saapuessaan keksi hän hänet, vilkasi Aappoon ja huomattuaan hänen kujeellisen nenänsä, tuli hän niin hämilleen, ettei tietänyt mitä tehdä.

"Voi sitä rakkautta mikä meilläkin oli vaarivainajan kanssa vielä viikon vihkimisenkin jälkeen, kun penkillä pääksekkäin maattiin ja toisiaan tukasta vedettiin," sanoi Aappo työntäen Kaisua Heikkiä kohden ja alkoi laulella:

Heikki oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä tehdä, työnsi kuitenkin kätensä Kaisulle ja vilkasi samalla ympärilleen, että huomasiko sitä kukaan. Onneksi ei kukaan katsonut heihin ja Heikki pudisti sentähden tuttavallisemmin Kaisun kättä.

"No miltäs näyttää, — sopiiko sukuun?" sanoi Aappo, emäntään kääntyen.

"Kenenkä tyttö se on tämä?" kysäsi emäntä, joka oli vanhan vaimon tarkalla silmällä seurannut nuorten liikkeitä ja luuli huomaavansa, ettei Aappo aivan honkihin horissut.

"Tämähän on Korven Kaisu, kelpo tyttö, samallainen kuin äitinsäkin, muistattehan tuon ennen, kun Taustolla yhtä velliä ryystitte."

"Aivan niin, aivan niin, nyt minäkin sen hoksaan, no niin ne nuoret kasvavat," arveli emäntä ja alkoi hypistellä Kaisun käsivarrella olevaa puolivillasta.

Kaisu kohotti toisen jalkansa maasta, kapautti sen varpailla kerran kahdesti toisen jalan kantapäähän, laski maahan ja kohautti vuorostaan toisen jalkansa ylös, teki sillä samallaisen liikkeen ja hypähti väliin. Sillä välin hypisteli hänkin vuorostaan emännän puolivillasta ja tiedusteli sen hintaa.

Samalla saapui paikalle Seinustan ukko ja sanoi Heikille.

"Nyt menen kuvernööriin, tahdotko tulla matkaan?"

"No mennään sitten," sanoi Heikki, heitti salaisen silmäyksen Kaisuun, mutta tämä ei sattunut huomaamaan sitä. Hän kysyi sentähden Aapolta, että missä he olivat kortteeria. Aappo selitti kortteerinsa ja Kaisunkin silmäykset kohtasivat jälleen Heikkiä.

"No mennään nyt," sanoi ukko ja alkoi tunkeutua väkijoukkoon. Heikki pujotteli perässä.

"Minnekkä ne nyt menivät?" kysyi Kaisu emännältä.

"Kuvernööriin kai ne aikovat, mitä lienee asiaa ollut."

"Mutta eikö lähdetä liikkeelle, jos ostajaa satuttaisiin kopeuttamaan," sanoi emäntä Kaisulle ja vilkasi hänen vaatepakkaansa.

Aappo teki pilkallisen liikkeen, kuullessaan miesten kuvernööriin menevän, kohotti kätensä huulilleen, puhalteli niitä hetken aikaa, ojensi ne sitten suoriksi, löi hartioihinsa ja hypähteli.

Emäntä ja Kaisu alkoivat myös pujotella väkijoukkoon. Yhtä ja toista keskenänsä keskustellen vähitellen johtui heidän keskustelunsa Heikkiin.

"Missä te Heikin kanssa olette tutuiksi tulleet?" kysäsi emäntä.

"Hm! — Mehän olimme rippikoulussa yhtä aikaa," sanoi Kaisu.

"Hm!" sanoi emäntä ja nyökkäsi päätään juuri kuin sanoakseen: "Kyllä ymmärrän."

Mutta Kaisu loi silmänsä maahan ja pitempi äänettömyys syntyi heidän keskensä.

Mutta sanaakaan virkkamatta astuskelivat ukko ja Heikki jälekkäin pitkin katuja. Kansaa oli kadulla kuin soipaa sotaa. Toisia meni, toisia tuli vastaan. Kadut olivat aivan yhtenä vilinänä ihmisistä.

Mutta tuossa kadun risteyksessä pidettiin outoa melua. Heikin ja ukonkin huomio kääntyi siihen.

Eräs juopunut mies teki tappelua toisen selvemmän miehen kanssa. Tämä huusi poliisia avukseen. Poliisi tuli ja koetti hillitä juopunutta, mutta saikin siitä tekemistä. Sentähden puhalsi hän pari kertaa pilliinsä.

Väkeä alkoi kerääntyä kaikilta haaroilta, mutta pian saapui paikalle toinenkin poliisi. He tarttuivat miestä kainaloista kiini ja alkoivat taluttaa häntä välissään "korppulaaria" kohden.

Ukko ja Heikki jatkoivat matkaansa.

Heikki mietiskeli vaan, että mitähän olisi, jos kumminkin alkaisi rakentaa keväällä aivan omin päin, sen enempää syyniä odottelematta. Ja kuta enemmän hän tätä mietti, sitä selvemmin tunsi hän, että niin hänen on tehtävä. — "Mutta... Niin, voihan sitä sentähden kuvernööriltä kysyä." — —

Mutta samalla olivat he saapuneet aivan kuvernöörin virkatalon luo. Ukko pyörähti muutamasta leveästä ovesta sisään ja niin tulivat he muutamaan poikkikäytävään.

"Täältä sitä kuvernööriin pääsee," kuiskasi ukko Heikille.

"Mutta kuulkaahan te," sanoi Heikki.

Ukko puisti epäilevästi päätään.

"Mutta eikö voisi kuvernööriltä kysyä, että mitä hän siitä arvelisi," sanoi Heikki.

"No saadaan nyt nähdä, miten hän rupee meitä kuuntelemaan," sanoi ukko ja alkoi kömpiä käytävästä lähteviä rappusia ylikertaan. Heikki seurasi perässä.

Tuolla yläkerran etehisessä seisoi pitkä solakka asevelvollinen.

Hän seisoi niin suorana ja vakavana kuin olisi ollut kuvapatsas siinä töröttämässä. Aivan salin oven edessä seisoi se siinä. Salin ovi oli auki, mutta sinne ei hän katsonut. Kivääri oli hänen sivullaan. Sen perä oli maata vasten ja suussa oli painetti. Eräs siperinnahka-kauluksinen talonpoika kömpi rappusia myöten etehiseen.

Mutta tuolla sisällä salissa istui suuren pöydän ääressä joukko kanslisteja, aivan keskellä lattiaa he siinä istuivat ja näyttivät olevan ahkerassa kirjoituksen puuhassa.

Tuossa lähellä ovea seisoi lihavanlainen, suurivatsainen herrasmies. Hän seisoi siinä ja tähysteli kanslisteja. Sitä syvempään kumartuivat nämät paperiensa yli ja näyttivät olevan kukin ahkerassa työn touhussa. Mutta keksittyään vastatulleen talonpojan etehisessä, vetäysi tuo suurivatsainen herra sinne. Talonpoika kumarsi hänelle syvään, johon tämä ylhäisen ryhdillä nyökkäsi hieman. Sotilas seisoi siinä vaan ja piti toisella kädellä kiväärin piipusta kiini. Hänen silmäteränsäkään eivät liikahtaneet. — Mutta kun kanslistit keksivät vanhan herran poistumisen, kohosivat he pystympään ja vilkkaampi liike syntyi pöydän ympärillä.

"Kun rupee, niin mollottaa siinä päiväkaudet, kuin puoliyön aurinko," kuiskasi muuan kanslisti toverinsa korvaan ja nyökäytti suurivatsaisen herran jälkeen.

"Ja tuolla sitten toinen juorulaukku, koettaa elää jyrsimällä toveriensa luita," arveli puhuteltu ja viittasi tuolla salin vasemmalla puolen, oman pöytänsä ääressä kumppaniinsa selin istuvaan pitkäkoipiseen ja suuripartaseen herraan, joka kirjoitteli siellä vastatulleita asiapapereita luetteloihin.

Ylevän ja ylhäisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra samalla päin toveriinsa ja silmäili heitä hetken aikaa. Nämä kumartuivat jälleen paperiensa ylitse. Haudan hiljaisuus vallitsi virkahuoneessa. Itseensä tyytyväisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra jälleen työhönsä hänkin. Selvään näkyi että hän tunsi arvonsa kumppaniensa suhteen.

Siperinkauluksinen talonpoika hiipi salin ovenpieleen ja seisahti siihen. Kanslistit kohosivat jälleen pystympään ja alkoivat supatella keskenään vilkuen silloin tällöin talonpoikaan.

"Ei tuo oikein ektasorttia ole," arveli muuan silmäillen siperinkauluksista miestä.

"Ei sinne päinkään, pitäisihän niitä näin markkina-aikaan saada nähdä oikein ensimäisen karaatin tervajätkiäkin," säisti toinen. —

"Jumala varjelkoon herra kenraalia!" kajahti samalla etehisestä. Ikään kuin maan alta lähtevä ukon jyräys lumosi tämä ääni koko virkakunnan. Kaikkialta taukosi liike ja haudan hiljaisuus vallitsi kaikissa virkahuoneissa. Tuo asevelvollinen vaan seisoi siinä saman näköisenä ja samalla paikalla kuin ennenkin. Mitään elon merkkiä tuskin huomasi hänessä nyt enempi kuin ennenkään.

Hetken päästä hiipi pitkä vilkkaan näköinen sotaherra salin lävitse omaan virkahuoneesensa ja nyökäytteli mennessään oikeaan ja vasempaan.

Vilkkaampi liike syntyi jälleen salissa ja kanslistit alkoivat tehdä huomioitaan ovensuussa seisovan talonpojan suhteen.

Mutta samalla astui saliin tuolta vasemmalla kädellä olevasta kamarista vanha harmaahapsinen ja kaljupää herra. Sen keksittyään kumartuivat nuoret herrat hätäisesti yhä syvempään kukin kirjoituksiensa yli ja olivat työntekijän näköisinä.

Vanha herra ei kumminkaan katsonut heihin päinkään, kävellä reuhkasi vaan ovea kohden ja politti itsekseen: "Kunnallishallituksia! — Kyllä ovat oikeita kunnallishallituksia! Niin — se nimi niille oikein sopii. Ota nyt taasenkin selvä siitä..."

Kun vanha herra läheni ovea, kumarsi siperinkauluksinen talonpoika hänelle syvään ja pyysi saada muutaman sanan puhua herra laamannin kanssa.

"Joo! miksei!" sanoi vanha herra kääntyen ystävällisesti hymyillen talonpojan puoleen. "Puhukaa vaan!" ja hän oli oikein lipevän näköisenä. Vasiten olikin hän tänään markkinapäivänä päättänyt kohdella kaikkia talonpoikia, jotka lääninhallitukseen tulisivat, niin ystävällisesti kuin mahdollista. Haukkukootpa sitten suomikiihkoiset sanomalehdet virkamiehiä miten virkavaltaisiksi hyvänsä, kansa ei sitä usko. Niin — kansalle on näytettävä, että sanomalehdet valehtelevat.

Talonpoika kysyi nyt vanhalta herralta, että joko lääninhallitukselle oli saapunut niitä maanviljelysrahoja, joita kunnille lainataan.

"Ei, ei niitä kunnille lainata, niitä annetaan vaan suuremmissa summissa yksityisille maanviljelijöille..."

"Niin, niin — kyllä minä senkin tiedän, mutta onhan nykyjään määrätty toisia rahoja, joita kunnille annetaan, mutta ne eivät ole tainneet vielä tänne saapua..."

"Ei täällä ole semmoisia rahoja."

"Suomettaressa oli, että niitä tulee."

"Suomettaressa, Suomettaressa!" tikasi harmajahapsinen herra ja nyt hän vasta katsoi talonpoikaa tarkemmin silmiin ja tunsi, että hän olikin yksi noita fenomaanisten sanomalehtien riivaamia läänin isäntiä. "Suometar, Suometar!" tiuskoi hän uudelleen. "Suometar on taasenkin laskenut omiaan, sen minä saan ilmoittaa," ja hän kumarsi ehdottomasti talonpojalle ja meni ovesta ulos. Siperinkauluksinen mies jäi seisomaan siihen ikäänkuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin. Hän silmäsi kerran ympärilleen, loi sitten silmänsä lattiaan ja hänen poskensa vavahtelivat niin omituisesti. Hän kohotti vielä kerran silmänsä ylös, silmäsi ympärilleen, mutta hiipi sitten verkalleen ulos häpeissään kuin vieras koira.

"Oikea käsi näkyy," sanoi eräs kanslisti ja oli selailevinaan paperia, kun hän näki tuon isovatsaisen herran astuvan jälleen saliin.

Irvihampaat kaupunkilaiset nimittivät häntä lääninhallituksen sieluksi, mutta kanslistit sanoivat häntä laamannin oikeaksi kädeksi.

Tuskin oli vahtimestari ehtinyt etehisestä poistua, kun sinne saapuivat Seinustan ukko ja Heikki.

Pian keksi joku kanslisti avoimesta ovesta ylimaalaiset etehisessä. Hän antoi merkin toisille ja kaikkien suu vetäysi pilkalliseen hymyyn nähdessään miten ukko heitti lammasnahkareuhkansa ja karvakintaansa oven luo lattialle ja alkoi löysätä vankkaa villavyötään turkin ympäriltä. Kanslisteilla oli niin ihmeen lysti.

Ainoastaan se herra, joka istui ovea lähinnä, selin oveen, ei toisten lystistä mitään tiennyt. Hän istui vaan siinä kumarruksissaan ja kirjoitteli. Hän oli istunut jo vuosikymmenisen siinä omalla paikallaan saamatta mitään viran ylennystä ja toiset kanslistit arvelivat, että siinä saa hän istuakin, kunnes sammalet päähän kasvavat.

Muutamia vuosia takaperin oli ollut eräässä läänin innokkaimmassa suomenmielisessä lehdessä muutamia lääninhallituksen jäsenille vähemmän hauskoja kertomuksia viraston sisällisistä oloista.

Tässä kerrottiin juttuja, jotka eivät mitenkään muuten olisi sanomalehden toimituksen tietoon saattaneet tulla, kuin siten, että joku viraston jäsenistä oli niitä toimitukselle kertonut.

Nyt oli virastossa yleisesti tunnettu, että puheena oleva kanslisti suosi suomenmielisiä aatteita. Saatiin sen lisäksi selville, että hän silloin tällöin kävi mainitun lehden toimituspaikassa.

Kului vuosia. Koko sanomalehtijuttu olisi unhottunut jo aikoja, ellei tuo kanslisti yhä vaan istuisi tuossa samalla paikalla ikäänkuin muistopatsaana tästä tapauksesta.

Mutta ukko laitteli tuolla etehisessä silmille valahtanutta hiussuortuaa korvansa taa ja käänteli mälliänsä. Sitten alkoi pieksää koirannahkakaulustaan, jotta kuurottamisesta tulleet jääsilpareet sinkoilivat saliin, aina kanslistien pöydän luo saakka. Tämä antoi heille uutta ilon ainetta.

Tuo ovenpuoleinen kanslisti vaan ei mitään huomannut, kirjoitteli ainoastaan. Mutta samalla sai hän märäksi pureksitun paperisutin keskelle otsaansa. Yht'äkkiä kohotti hän päänsä työstään ja loi tuiman silmäyksen vastapäätä istuvaan kumppaniinsa.

"Etkö huomaa veljiäsi?" sanoi tämä ja viittasi ovelle.

"Etköhän mene pistämään asetoverillesi kalliissa kansallistaistelussa kättä," muistutti toinen ja tämäkös sukkeluus se vasta nauratti toisia, ja naurattihan se sukkeluuden keksijää itseäänkin. Ovenpuoleinen kanslisti silmäsi ovelle ja loi sitten vakavan katseen kumppaniinsa, ikäänkuin sanoakseen, eikö sen enempää, ja alkoi jälleen kirjoitella.

Mutta toiset kanslistit ne vaan tirkistelivät etehiseen. Huomattuaan miten ukko aukoi vyötäisillä olevaa nahkavyötään ja kohotteli uurteelle valahtaneita housujaan, silmäilivät kanslistit hymyhuulin toisiaan ja kaikilla oli niin ihmeen lysti, että se häntä vasta lystiä oli.

Heikkikin löysäsi vyön turkkinsa ympäriltä, mutta kuinkahan lienee tullut siinä pyörähtäneeksi niin, että silmänsä sattuivat yhtäkkiä asevelvolliseen, joka seisoi siinä niin vakavana, ettei karvan juurikaan värähtänyt.

Heikki kammahti ensin, mutta sitten hän ihastui. Hän luuli sotilaassa tuntevansa Lotvosen Aapon, joka oli viime jouluna ollut lomalla ja oli hänellä silloin ollut ihan samallainen sinelli ja muutoinkin samallainen puku. Heikki astui pari askelta sotilasta kohden ja yritti pistää kättä.

Mutta sitten katsoi hän tarkemmin. Sotilas ei osoittanut mitään elon merkkiä, seisoi vaan. Silmäterätkin pysyivät aina samassa asennossa.

Nyt huomasi Heikki, ettei se Lotvosen Aappo ollutkaan. "Mikä lienee muu suurempi sotaherra," arveli hän.

Seinustan ukko otti taskustaan siniloimisen valkeakuteisen nenäliinan, pyhiskeli sillä tupakan jälää suupielistään ja katseli ympärilleen, että kenen puoleen tässä ensin olisi käännyttävä.

Samalla vetääntyi tuo suurivatsainen vahtimestari etehiseen ja asettui siihen, syrinkarin Heikkiin ja ukkoon kädet puuskassa seisoa töröttämään.

Ukko tuumi ensin kääntyä hänen puoleensa, mutta kun tämä ei päätäänkään kääntänyt häneen, niin silmäsi ukko salin ovesta sisään. Huomattuaan siellä pöydän luona noiden nuorten herrain olevan niin hyvän tuulen näköisinä, arveli hän heille ensin asiansa ilmoittaa. Hän otti jo muutaman askelen sinne päin, mutta samalla loi tuo isovatsainen herra kysyvän silmäyksen häneen ja otti muutaman askeleen häntä kohden. "Milloin sitä kuvernööriin pääsee?" kysäsi sen vuoksi ukko tältä herralta.

"Tuo mahtanee olla hyvin suuri herra, kentiesi ensimäinen mies kuvernööristä," tuumi Heikki itsekseen siinä suurivatsaisen herran mahdikasta käytöstä tarkastellessaan.

"Mitä teillä on asiaa?" kysyi vihdoin suurivatsainen herra kääntyen syrinkarin ylimaalaisiin.

"Me olisimme valittaneet siitä, kun nyt koko Isonvaltimon jokivarsi on niin sulettu kruunun metsistä, ettei saa enään suksi- eikä reenjalaspuitakaan ostaa ja olisimme kysyneet..."

"Onko teillä minkäänlaista kirjallista valitusta?" kysyi puhuteltu herra päätäänkään kääntämättä ukkoon päin.

"Ei meillä mitään kirjaa ole, totta kai sitä kuverrööriä saa puhutella ilman kirjattakin," vastasi ukko.

"Ei sillä kuvernöörillä ole aikaa kaikkien puhuttelemiseen, on sillä parempaakin tehtävää," sanoi vahtimestari.

"Sanotaanhan tuota talonpojan pääsevän keisarillekin tilaansa valittamaan, saati sitte kuvernöörille," sanoi ukko itsepäisesti, mutta Heikkiä alkoi jo peloittaa, kun ukko noin korkealle herralle niin rohkeasti puhuu.

"No menkäähän tuon herran tykö, joka tuolla yksinään kirjoittaa," sanoi suurivatsainen herra, osoittaen tuohon pitkäkoipiseen herraan, joka tuolla salin vasemmalla seinämällä yksinään istui.

Ukko astui saliin ja alkoi kuulumattomin askelin töpöstellä osoitetun herran luo. Heikki seurasi perässä ja vyötäisiltä irroitettu villavyö venyi hänen perässään.

Suurista ikkunoista virtaava valo ja se juhlallinen hiljaisuus, joka salissa vallitsi, tekivät Heikkiin sellaisen vaikutuksen, että hänen huomionsa haihtui salissa olevien esineiden välille. Hänen silmänsä vilisivät ja korvansa kohisivat, mutta mitään ei hän tarkoin huomannut. Luuli kumminkin huomaavansa, että kaikki nuo herrat pöytäin ympäriltä tähystelivät heitä.

Hän tunsi itsensä niin vieraaksi täällä.

Miehet seisahtivat pitkäkoipisen herran luo, mutta tämä ei ollut heitä huomaavinaan, kirjoitteli vaan.

Heikki luuli nyt oltavan itse kuvernöörin edessä ja tarkasteli hänen ylhäistä ryhtiänsä. Sydän se vavahteli tuolla rintakehän sisällä sitä hetkeä ajatellessa, jolloin tämä korkea herra kohottaisi silmänsä kirjoituksestaan ja alkaisi puhutella heitä. Sentähden ei hänen kauhunsa ollutkaan aivan vähäinen, kun ukko sen pitemmittä mutkitta avasi suunsa ja kysyä tömäytti:

"Missä sitä kuvernööriä saa puhutella?"

Heikki ei tietänyt miten saada ukolle ilmoitetuksi, että siinähän se olikin itse kuvernööri heidän edessänsä. Häntä peloitti kovin nähdessään tuon suuren herran kohottavan silmänsä heihin päin.

Hän kysyi:

"Mitä teillä herra kuvernöörille on asiaa?"

"Me tahdomme puhutella häntä," oli vastaus. Heikkiä alkoi jo vapisuttaa, kun tuo ylhäinen herra uudisti niin käskevällä äänellä kysymyksensä: "Mitä teillä on asiaa?"

Mutta maailma pimeni Heikin silmissä kuullessaan ukon sanovan:

"Kuulettehan tuon, että me tahdomme puhutella häntä." Hän luuli noiden kaikkien herrain salissa karkaavan heidän kimppuunsa, viskaavan heidät ulos ja huutavan, että niinkö sinä vastaat kuvernööriä.

Mutta kukaan ei salissa liikahtanut paikaltaan, ei karannut miesten kimppuun eikä viskannut heitä ulos.

Tuo pitkäkoipinen herra keikautti loukatun näköisenä niskojaan, ja kysyi: "Ettekö te voi muille asiaanne ajaa?"

"Kyllä me tahdomme puhutella kuvernööriä itseään," toisti ukko jäykästi.

"Kuulkaapas komisarius!" huudahti pitkäkoipinen herra tuolle suurivatsaiselle herralle ja sanoi sitten hänelle muutamia ruotsalaisia sanoja. Viimeksi mainittu herra meni muutamaan sivuhuoneeseen ja miesten käskettiin hiukan odottaa. Heikki ei käsittänyt mitä tästä viimeinkin tuleman piti, mutta ukko vaan jäi rauhallisesti odottelemaan. Pian tuli tuo suurivatsainen herra näkyviin, viittasi kädellään ylimaalaisiin ja sanoi: "Saatte nyt tulla."

Ukko alkoi kävellä töpöstellä suurivatsaisen herran perässä sivuhuonetta kohden. Nyt alkoi Heikillekin selvitä, etteivät he vielä olleet kuvernööriä nähneetkään. Hän siis seurasi ukkoa.

Tultuaan sivuhuoneeseen, tarttui tuo suurivatsainen herra muutamaan avaimeen, kääntyi miehiin päin, veti oven auki, vetäysi itse syrjälle ja antoi miesten astua yksin sisälle. Ukko meni edellä, Heikki hiipi jälessä. Keskellä laattiaa seisoi heitä vastassa pitkä ystävällisen näköinen sotaherra. Ihmeekseen näki Heikki ukon kumartavan syvään kuvernöörille. Hän koetti tehdä samoin, mutta kun ei hän ollut tullut edeltä päin ajatelleeksi koko temppua, ei kumarrus tahtonut oikein onnistua häneltä.

Ystävällisen näköisenä astui kuvernööri pari askelta heitä kohden. Ukko ojensi kätensä ja Heikkiä kummastutti, kun hän näki kuvernöörin ystävällisesti pudistavan sitä.

"Miste te ole?" kysyi sitten kuvernööri luoden niin ystävällisen katseen ensin ukkoon, sitten Heikkiin, että Heikki alkoi jo kokonaan hämmästyksestään selvitä.

"Tuolta olemme Inarijärveltä Valtimon kylästä," selitti ukko.

"Jahah, Karijervi — no onko teille mike hete siellä?" kysyi kuvernööri.

Ukko mietti hetken aikaa, että mitä se kuvernööri nyt hetteestä kyselee ja vastasi vihdoin.

"On kai se siellä ylämaan rinteellä yksi."

Kuvernööri tuijotti kotvasen ukkoa silmiin miettien ukon vastauksen sisältöä, näytti vihdoin sen hoksaavan ja sanoi: "Niin ylimaa, eike seell' ylimaas' ole muute ilma terveelline ja raitis."

"Raitis, herra kuvernööri, raitis ja hallan arka peräti. Tuskin milloinkaan saadaan täydellistä vuotta," selitti ukko innostuen.

Kuvernööri käveli pöydän luo, rumputteli sormellaan hetken aikaa sitä, päätti muuttaa keskustelun suuntaa, kääntyi sentähden uudelleen miehiin ja kysyi ystävällisesti.

"Seell' on suurii tukinhakkuit seell'."

"Toisinaan suurempia, toisinaan pienempiä," sanoi ukko.

"Sep' oll' lyst' ett' saa nehde teit," sanoi kuvernööri, "minu ole ain toivonu, ett' saa nehde niit' rakkait' maanmeehii, kuin niit suurii tukkii seelt alas föörää. Se maht' oll' hyvi ylös rakentava ja juhlallist', ett' laskii alas niit' suurii koskii ja niit' suurii jokii. — Eike se sit ole riemullist' ja lystii, kun saa tavarans' rantamaa ja rahans' käte?"

"Joo herra kuvernööri, tahtoohan se olla välistä liijan hurjaa, tappeluitakin tahtoo syntyä, jahka vaan viinaa on saatavissa."

Kuvernööri käveli taasen pöydän luo, rumputteli hetken aikaa sormellaan pöytään ja näytti miettivän. Hän kääntyi hetken perästä jälleen talonpoikiin ja kysyi ystävällisesti.

"Mike asia teill' oli?"

Ukko ryki ensin, karisteli kurkkuaan sitten ja alkoi vihdoin: "Kansa siellä meidän puolessa on harjaantunut aina saamaan tarverahansa ja elatukseensakin apua kruunun metsistä," selitti ukko ja Heikki näki miten kuvernööri katsoi ukon suuhun ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen hänen sanansa, mutta ukko jatkoi kiihtyvällä innolla kuin Kalkkimaan pappi: "Viimeisinä aikoina on kruunun metsistä annettu niin sanottuja hakemuspuita."

"Hakemuspuu — hakemuspuu — mite se?" keskeytti kuvernööri. "Eiku seell' ole suurii komeit metsii?"

Ukkoa ällistytti hiukan, hän mietti hetken, että mitä se kuvernööri tuolla kysymyksellään takaa ajoi, mutta sanoi vihdoin: "Takamailla ovat suuremmat metsät, mutta joki- ja ojavarsilla ovat metsät nyryneet pienemmiksi."

"Metsät nyrineet, metsät nyrineet," mutisi kuvernööri ensin, mutta sitten näytti hän oivaltavan ukon tarkoituksen ja sanoi innostuen: "Niin seell' jokivarsill' kuuluu olevan semmottii kauniit' ja koreit' nurmikoit'."

"Mitä niiden kauneudesta, pellot ovat niin pienet, että akka hameellaan peittää ja ympärillä olevat rämeet ja räseiköt uhovat kylmää kuin jääkellari. Eivät ne ihmiset sielläkään elä sulalla päiväpaisteella, leipää sitä tarvitaan tahi pian rupee nälkä suolissa vonkumaan," arveli ukko vakavasti, mutta kuvernöörin nenä se vetäytyi hiukan kippuraan. Hän pyörähti pöydän luo, heläytti kelloa.

"Mine kesken vaktmestari tänne," jupisi hän puoli ääneensä ja pian vetäytyi tuo suurivatsainen herra sisään.

Ukko loi tuiman silmäyksen häneen ikäänkuin sanoakseen, ettei sinua olisi täällä tarvittu.

Kuvernööri sanoi suurivatsaiselle herralle pari kolme ruotsalaista sanaa. Viime mainittu kääntyi niin ylhäisen näköisenä miehiin päin ja kysyi: "Mitä teillä on asiaa?"

Ukko loi kysyvän katseen ensin häneen, sitten kuvernööriin. Nähtyään kuvernöörinkin odottavan vastausta, ei ukko käsittänyt mitä tämä merkitsi.

Heikkikin, joka oli kuvernöörin ystävällisestä käytöksestä jo hyvin kodistunut, alkoi nähtyään tuon suurivatsaisen herran kopean käytöksen, hämääntyä uudelleen. Hän oli jo päättänyt kysyä neuvoa torpanrakennusasiassakin, mutta nyt häntä taasenkin alkoi epäilyttää.

Kun kaikki neljä miestä olivat siinä tuokion toisiaan käsittämättä vastakkain seisoneet ja tähystelleet toisiaan, kääntyi kuvernööri vahtimestariin ja sanoi jotakin.

"Herra kenraali tahtoo, että selitätte asianne ylös uudelleen, hän ei ole oikein ymmärtänyt teitä," sanoi vahtimestari, kääntäen suurta vatsaansa ukkoon päin.

Ukko nyrpisti ensin nenäänsä, katsoi sitten kuvernööriä silmiin, mutta nähtyään hänen ystävälliset kasvonsa, alkoi hän uudelleen selittää:

"Viime aikoina on yhä vähentämistään vähennetty puiden antia talonpojille kruunun metsistä, vaikka sahain omistajille on niitä myöty kymmeniä tuhansia puita vuodessa. Vähäiseksi ei olisi ollut arvattava se ansio, minkä talonpojat olisivat saaneet ostamalla puita kruunun metsistä ja lauttaamalla sekä myömällä niitä markkinapaikalla. Mutta tänä vuotena ei ole talonpojille puita annettu ei suurimpaankaan tarpeeseen, ei edes ole myöty suksi- eikä reenjalaspuitakaan. Sentähden on kansa joutunut sellaiseen hätään, ettei tuumaa tulevaa millä eletään, millä verot ja ulosteot maksetaan. Olemme sentähden tulleet herra kenraalilta kysymään, onko tämä kansan ahdistus ylempää tullut, vai ominpäinsäkö se metsäherra kansaa näin kuristaa."

Heikki seisoi ja ihmetteli siinä, kun kuuli ukon kuvernööriä herra kenraaliksi sanovan. Mutta kuvernööri kääntyi vahtimestarin puoleen, joka hänelle tulkitsi miesten valittavan sitä, ettei heille kruunun metsistä myöty suksi- eikä reenjalaspuita, sekä kysyvän herra kenraalilta, että onko hän kieltänyt metsäherraa niitä reille myömästä, vai onko metsäherra omin päinsä heittänyt niiden myönnin.

Kuvernööri puisti päätään ja koetti selittää miehille, ettei hän ole kieltänyt metsäherraa tarvepuita myömästä, eikä luultavasti metsähallituskaan. Paremmaksi vakuudeksi kertoi hän vielä tämän ruotsiksi käskien isovatsaisen herran selittää se miehille. Tämä selitti nyt miehillä: "Ei herra kenraali ole kieltänyt metsäherraa myömästä puita, eikä muutkaan, vaan on metsäherra omin päinsä heittänyt niiden myönnin talonpojille."

Miehet tuskin korviansa uskoivat. Jos kuka muu olisi heille sanonut, että koko kansan ahdistus onkin vaan metsäherran ominpäistä tekoa, eivät he sitä olisi uskoneet, mutta nyt kun he olivat kuulleet kuvernöörin omasta suusta, niin täytyihän heidän se nyt uskoa. He siis pyysivät vielä herra kenraalin apua siihen, että kansalle ruvettaisiin antamaan taasenkin puita niinkuin ennenkin.

"Joo, joo — kyllä mine, kyllä mine," sanoi kuvernööri ja taputteli miehiä olkapäälle, "kyllä mine, kyllä mine; minä kirjoitta sinne Metsähallitus ja Senaatti, ne kaikki ole tuttu minu," ja hän kävellä viuhtoi edestakaisin lattialla, viittoi miehille käsillään ja vakuutteli yhä vaan, että: "kylle mine, kylle mine," tuli taas miesten luo ja taputteli heitä.

"Kysynkö nyt torpan perustamisesta?" kuiskasi Heikki ukolle.

"Kysy vaan," sanoi ukko.

"Tuot ... tuota," alkoi Heikki takeltaa ja kuvernööri sen huomattuaan pyörähti aivan Heikin eteen ja katsoi niin ystävällisesti häntä silmiin. "Tuot ... tuota, minä laitoin torpan hakemuksen, mutta metsäherra ei vielä ole käynyt syynäämässä, vaikka siitä on jo kulunut kaksi vuotta, niin minä ajattelin kysyä, että saisikoon tuota ruveta torppaa laittaman kruunun metsään nyt jo heti. Ovat ne muutamat muutkin laittaneet torpan, ennenkuin metsäherrat ovat syynäämässä käyneet, tohtisikoon tuota tehdä samalla lailla?"

Kuvernööri kääntyi taasenkin suurivatsaisen herran puoleen, joka tulkitsi kuvernöörille Heikin kysyvän, että tohtisikohan tuota ruveta torppaa laittamaan kruunun metsään, jos menettelisi samalla lailla, kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan menetelleet.

"Joo, joo — teke sinä vaan niinkuin muutkin teke, kyllä se passa," sanoi kuvernööri taputellen Heikkiä hartioille ja hän käski vielä tulkinkin selittää Heikille että kyllä hän torppaa saa laittaa, kun vaan menettelee samalla lailla kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan kruunun metsiin menetelleet.

"No hyvästi nyt sitten ja hyvin paljo kiitoksia, kun herra kenraali on antanut meille hyviä neuvoja ja lupauksia," sanoi ukko kumartaen.

Kuvernööri pisti kätensä taskuun, kaivoi sieltä yhden markan. "Hyym," sanoi hän ja pisti sen ukon kouraan. — Ukko hölmistyi vähän, että mitä se kuvernööri nyt hänelle tunkee.

"Pide sine vaan se, pide sine vaan," sanoi kuvernööri taputellen ukkoa olkapäälle.

Ukko epäili hiukan, pisti kumminkin rahan taskuunsa, kiitti ja sanoi: "Hyvästi nyt herra kenraali."

"Hyvesti, Hyvesti," sanoi kuvernööri ojentaen ukolle kätensä.

"No totta te nyt koetatte meitä puoltaa," sanoi ukko pudistaen kuvernöörin kättä.

"Kylle mine, kylle mine," sanoi kuvernööri taputellen miehiä olkapäälle. "Kylle mine, kylle mine," huusi hän vielä etumaiseen huoneeseen asti miesten perään, sitten hän kääntyi pöytänsä luo, rumputteli sormillaan siihen ja mutisi:

"Niin, niin se on — järkähtämättömänä seisoo tämä kansa uskollisena esivallalleen. Fenomaanien vihan purkaukset eivät tähän vakavaan kansaan paljoa vaikuta. Koettakoot he vaan huutaa niin, että koko maailma on ääntä täynä, kuinka muka suomalainen kansa ja ruotsalaiset virkamiehet ovat toisistaan vieraantuneet, eivätkä ymmärrä toisiaan, niin, koettakoot vaan; mutta pienimmissäkin vastuksissa kääntyy suomalainen talonpoika turvallisesti ylempienkin virkamiesten luo, kuni kiltti lapsi isänsä puoleen, sillä hän tietää että sieltä hänen ei milloinkaan tarvitse avutta palata. Vuosisatojen kulkiessa on Suomen kansa ruotsalaisen sivistyksen turvissa versonut siksi, mikä se on, ja tätä historian työtä on mahdoton hävittää."

Siihen suuntaan ne kulkivat herra kuvernöörin ajatukset ja hän tuli tästä niin liikutetuksi, että vesikarpalot helmeilivät silmäloukosta.

Mutta hiljalleen hiiviskelivät ukko ja Heikki virkahuoneiden läpi, pysähtyivät etehisessä turkkiaan vyöttämään, laskeusivat rappusia alas ja tulivat kadulle.

Heikki oli nyt saanut niin paljon uutta ajattelemista, ettei hän joutanut huomaamaan tuota kirjavaa vilinää kaupungin kaduilla. Hän mietti vaan, miten sopivimmin saisi kelin aikana rakennusaineita talon paikalle, jotta edes vähäkään saisi huoneiden alkua ensi kesänä. Mutta kaikkea tätä ei Heikki voinut ajatella Kaisunkin johtumatta hänen mieleensä. Hän tunsi vastustamattomana halun tavata Kaisua ja puhua hänen kanssaan yhteisen kodin laitosta.

"Menepä nakkaamaan hevoselle heiniä, minun pitää pistäytyä tuolla rautapuodissa," sanoi ukko muutamassa kadun kulmassa Heikille.

Niin sanoen erkanivat miehet kumpikin haaralleen. Ukko käveli rautapuotia kohden. Oli kuin vuosikausia painanut raskas taakka olisi hänen hartioiltaan pudonnut.

Monta kertaa oli hän hartaasti rukoillut, että Jumala lainaisi korkealle esivallalle viisautta toimimaan niin, että kansa tuntisi itsensä onnelliseksi. Mutta tästä huolimatta oli kansan tila käynyt yhä ahtaammaksi. Sitä ei ukko ollut voinut olla sydämessään nureksimatta.

Monta kertaa oli hän tuntenut sisällistä tyytymättömyyttä esivaltaa vastaan. Ja tämä se oli, joka raskaana taakkana painoi hänen omalla tunnollaan. Tiesihän hän että jokaisen tuli olla esivallalle alamainen, ja ettei esivaltaa ole muutoin kuin Jumalalta, sekä että, joka itsensä esivaltaa vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan. Hän oli koettanut etsiä esivallan menettelyyn puolustavia syitä, hän oli koettanut olla koko metsäseikkoja ajattelematta ja hän oli vihdoin koettanut rukoilla, että Jumala laittaisi niin, ettei hänen tarvitseisi napista Häntä ja Hänen esivaltaansa vastaan. Mutta kaikki turhaan. Aina vaan hän tunsi pahan sydämensä napinaa ja aina vaan lisäsi tämä ristiriita hänen sisällistä kärsimistään.

Mutta nyt, nyt sai hän tietää, ettei koko kansan ahdistus laisinkaan ollut esivallan tahdosta. Mikä huojennus! Ukon sydän murtui tätä ajatellessa. Kirkas vesikarpalo kiilui tuolla silmäloukossa ja rinnasta kohosi harras kiitos ylös Jumalan luo — —.

"Kyllä tässä on poika, joka ei paljon herroja passaa; ei p—e vieköön; olkoon kuinka hyviä tahansa, niin tämä poika ei passaa, ei!" kuuli ukko takanaan vannottavan.

Tahtomattaan kääntyi ukko taakseen katsomaan ja näki siellä Raution Aapon katuvierellä tikkaa ampuvan.

"Kyllä se on isäntä sillä lailla, että nuista on isävaari viisi vuotta velliä keittänyt ja vielä nytkin ovat tuommoiset tönkit," ja hän osoitti suuria nyrkkiään ukolle, "ja jos eivät nämä auta, niin turhaa on herroilta armoa kerjätä."

Ukko loi terävän katseen Aappoon, joka tuiskahti seinää kohden, huojui siinä hetkisen, astui sitten muutamia askelia eteenpäin, tuiskahti kadun puolella olevaa lumipalletta vastaan ja huojui siinä, kunnes sai taasen muutamia askelia otetuksi ja pääsi ukon luo.

"Hih!" äänsi hän hillityllä äänellä, sujautteli polviaan ja lyykisteli siinä ukon nenän edessä. "Hih! kiljasenko oikein?"

"Elä veikkonen kiljase, vievät putkaan."

"No eikö se köyhä saa kiljastakaan?" sanoi Aappo hilliten itseään, "no saapiko tässä hengittää?"

"Saa sitä hengittää."

"Lupasivatko ne herrat köyhänkin hengittää?"

"Saa sitä hengittää."

"No mitä ne muuta lupasivat?" kysyi Aappo itseään hilliten ja ukko huomasi, ettei se Aappo niin peräti päissään ollutkaan.

"Kuvernööri lupasi meille puita kruunun metsästä."

"Vai lupasi, mutta eihän lupaus taloa hävitä," sanoi Aappo vetäen taasenkin nuo leveät kasvonsa pilkalliseen hymyyn, "nehän ovat kaksi eri asiaa, lupaus ja lupauksen täyttäminen."

"Senpä häntä pian saat nähdä," arveli ukko.

"No odottakaa, vaan elkää pitkästykö," sanoi Aappo lyyhäten muutaman askeleen sillä kohdalla olevaa porttia kohden.

"No kyllä kai se kuvernööri lupasi."

"Vai lupasi, hih, kun on lysti! Eikö se kiljasta luvannut?"

"Ei."

"Vaan jos minä kiljasen, hiih!" — ja hän kiljasi lujemmin.

"Elä kilju, tuolta tulee poliisi."

"Hiih! — Huuh! — Hiuh! pani Aappo ja lyyhäsi portista sisään.

"Oi Jumalani!" huokasi ukko ja taasenkin kävi hänen mielensä niin raskaaksi.