SISÄLLYS:. (continued 3)

Taide koetti esittää noiden veljesten rakkautta, joka oli kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa, heidän tuskallista eroansa sekä elon ja kuolon, valon ja pimeän välillä vaihtelevaa oloansa. Vierekkäin kuvataan kaksi päätä, toinen katsoen ylös-, toinen alaspäin; tai kättelevät he toisiaan hyvästi jätellen, tai ratsastavat he eri suuntiin. Tähti kummankin pään yläpuolella on jumalain kunniaan pääsön merkki. Muuten on heillä valko-ratsut, spartalainen hattu ja keihäs. Usein kuvataan heitä vaan hillitseviksi pystyyn karkaavaa hevosta. Paras heistä säilynyt muinaisaikainen esitys on n.s. Monte Cavallon kolossi Roomassa.

Satuja Kretan saarelta.

Kretan saaren vanhin kuningas oli Minos, Zevsin ja thebalaisesta sadusta tunnetun Europan poika. Hän oli kuuluisa lainsäätäjä, ja lakisäännöksillään, jotka hän sai Zevs isältään,[171] teroitti hän ihmismieliin vapauden-rakkautta, urheutta ja yksimielisyyttä. Kun Lykurgos laati lakeja Spartalle, sanotaan hänen niissä noudatelleen esikuvanansa Minoksen lakeja. Oikeamielisyytensä takia pääsi hän samoinkuin veljensä Radamanthys kuoltuaan manalan tuomariksi.

Tämän Minoksen pojanpoika oli nuorempi Minos, sotaisa valtias joka hätyytti rosvot meriltään ja laajensi valtansa itäisen Välimeren saarille ja rannikoille, jopa jonkun aikaa piti Attikaakin hallussaan. Nautiten alkuaan hänkin ylhäisten armoa menetti hän sen vilpillisyydellään.[172] Kun epäiltiin hänen oikeuttansa valtikkaan, lupasi hän sen todistaa ihmeellä. Hänen rukouksestaan nosti Poseidon meren kuohuista suuren upean sonnin maalle. Mutta kun Minos mielistyen mullikkaan unohtikin lupauksensa uhrata sen merenherralle ja mieli sillä jalostuttaa sarvikarjansa rotua, kasvoi hänelle siitä turmio. Hänen vaimonsa Pasifae ihastui otukseen liiaksikin. Se kyllä hävisi, mutta sijaan ilmestyi kamala sikiö, sarvipää Minotauros, josta ennen olemme kertoneet, Thesevsista juteltaissa. Tämä raiskasi raivoissaan koko saaren, kunnes Herakles sai sen kytketyksi. Kuuluisa taideniekka Daidalos rakensi sitte labyrintin satasokkeloisen kartanon, jonka sisään sarvipää teljettiin. Kun sitä ei uskallettu eikä voitu tappaa, täytyi sitä elättää, vieläpä ihmislihalla, koska muu ruoka ei häjylle kelvannut. Ensinnä otettiin nuo syötävät ihmisraukat itse kretalaisten joukosta, sitten täytyi Attikan asukasten elättää petoa, kunnes Thesevs, kuten jo luimme, vapautti kansansa tukalasta ihmisveri-verosta.

Daidalos oli älykäs kuvanveistäjä ja rakentaja ja keksi monta kalua ja keinoa käytöllisellä alalla, niinkuin kirveen, mastot, purjeet y.m. Kun vanhimmat kuvat olivat kömpelöitä kivikönttiä tai pölkköjä, joihin oli uurrettu jotain kasvojen tapaista, oli Daidalos ensimmäinen joka selvästi ja luonnonmukaisesti erotti ruumiin osat ja jäsenet toisistaan, jonka tähden hänen kehuttiin tehneen "käveleviä kuvia". Atheenasta, jossa hän ensin asui, täytyi hänen paeta tehtyään rikoksen. Kadehtien etevää oppilastaan Talosia, joka keksi savenvalurin-vehkeitä, sahan ja sorviraudan, murhasi Daidalos hänen, mutta rikos tuli ilmi ja ainoastaan nopealla paolla vältti hän kuoleman, johon areopagi hänet tuomitsi. Hän tuli Kretaan ja saavutti siellä sepitelmillään kuninkaan suosion. Pasifaelle teki hän koneellisen puulehmän, tyttärelle Ariadnelle tanssivia marmorinukkeja[173] ja Minokselle labyrintin. Mutta kun Thesevs eheänä selvisi seikkailustaan minotaurin kanssa, epäili kuningas taiteilijan salaa maamiestään avustelleen, suosio kääntyi vihaksi ja Daidalos ynnä poikansa Ikaros teljettiin labyrinttiin. Mutta eipä äly jäänyt neuvottomaksi. Daidalos teki siivet itselleen ja pojalleen; ja mistä lävestä rakennuksen katossa lienevätkään päässeet ulos, pakoon he lensivät halki ilmojen, kauas yli merten. Pojasta tuntui lento hauskalta, ja huolimatta isän varotuksista pysymään kohtuuden kultatiellä, kiitää heilahti hän rohkeasti ylös ja alas, ristin ja rastin, kunnes nousi liian likelle aurinkoa. Kuumuudesta suli vaha, joka liitti sulat siiviksi, sulat hajosivat ja poika parka syöksähti pilvien päältä meren syvyyteen. Sen jälkeen kutsuttiin sitä Välimeren osaa Ikarilaiseksi mereksi.[174]

Sureva isä pääsi hengissä Siciliaan, jossa Kokalos-kuningas soi hänelle tyyssijan. Kun Minos vähän jälkeen saapui sinne ja kiristi karkulaistansa takasin, kutsui Kokalos Minoksen vieraakseen. Vieras vietiin kylpyyn, jossa kuninkaan tyttäret hukuttivat hänet. Tästä avusta kiitollisna rakensi taiteilija kuninkaalle linnoja, templejä ja kylpylaitoksia.

Toinen, kuin äskenmainittu, oli se Talos, vaskimies, jonka Hefaistos lahjoitti Minokselle ja jota tämä käytti saarensa vartiaksi. Kolmasti päiväänsä kiersi hän saaren. Milloin näki outoja lähenevän, juoksi hän tuleen, kunnes oli hehkuvan kuuma, ja painalsi sitte vieraat vaskirintaansa vastaan, kunnes ne kamalasti ("sardonisesti") nauraen heittivät henkensä. Kun hirveä vartia koetti kivenheitolla estää argoretkeläisiä nousemasta maalle, keksi Medean juoni sille surman. Taloksella oli yksi ainoa, päästä jalkoihin menevä verisuoni, jonka yläpäähän oli tulppa pistetty. Tämän tulpan sai Medea vikkelästi vedetyksi pois, joten Talos kuoli verenvuotoon.

Herakles.

Herakles on Kreikan etevin satusankari, joka suoritti suurempia ja useampia urotöitä kuin kukaan muu. Niiden ala ei Homerissa vielä sanottavasti uletu Kreikkaa ulommas, mutta vähitellen väljenee se käsittämään koko vanhan mailman, kun tämän sankarin piiriin liitettiin muidenkin samallaisten koti- ja ulkomaisten sankarien mainetöitä jotka esitetään hänen tekemikseen. Alkutarun ytimen ympäri kuontuu yhä vahvemmalti vieraita, semitiläisiä ja itämaisia lisiä, sulaen niin yhdeksi, että alkuperäistä ja vierasta vihdoin on mahdoton toisistaan erotella. Täten Herakleen taru on muita moniseikkaisempi ja laajempi. Jos se alkuaan syntyikin doorilaisten kesken, ei se lopuksi enää ole minkään erityisen heimokunnan, vaan koko Hellaan oma. Herakles on koko Kreikan kansallissankari. Hänen tarunsa pääpiirteet, nim. Heran viha, palvelusaika ansiotöineen sekä muutamat sotaretket, tavataan jo Homerissa; mutta jumaltumisensa ei ole vielä tapahtunut. Se tuli uskonkappaleeksi vasta noin 700 e.Kr.

Ihmeellinen oli tietysti tämmöisen miehen synty ja jumalista hänen täytyi johtaa sukuperänsä. Zevs itse lempineen liikkui ihmisten kesken. Tirynsissä olivat serkukset Amfitryon ja Alkmene, joiden kummankin isoisä oli Persevs, menneet kihloihin, mutta murhan takia täytyi sulhasen paeta Thehaan Kreonin luo, jonne morsiankin seurasi häntä. Amfitryonin sotaretkellä viipyessä pistäysi Zevs sulhon haamussa ihanaa Alkmeneä hyväilemässä, jolloin ylhäinen isä antoi kolmen vuorokauden pituisen yön peittää maan. Päivän vihdoin valjettua tuli oikea sulho sodasta kotia ja vietti häänsä. Kun Zevsin sikiön syntymähetki läheni, julisti ylijumala,[175] että heti syntyvä Persevsin taimi oli hallitseva muita sukulaisiaan. Hera kun vihasi kilpailijansa lasta jo syntymätönnäkin, vannotti Zevsiä pysymään tuossa sanassa ja riensi maan päälle puuhiin. Hän viivytti Alkmenen synnytysyötä, mutta joudutti erään toisen, Persevsin sukua olevan emon toimia, niin että tämän poika Eurysthevs syntyi mailmaan viikkoa varemmin kuin Zevsin lapsi Herakles. Keskensyntyneen, kurjan pelkurin ikeen alle täytyi siis virkeän, voimaisen taivaan lapsen nöyrtyä. — Samalla kertaa kuin Herakles avasi hänen velipuolensa, Amfitryonin poika Ifikles silmänsä päivän valolle.

Peläten Heran vihaa heitti Alkmene pikku Herakleensa korpeen surmille, mutta eipä korkean poika niin hevin kuollut. Sattuipa siitä astumaan itse Hera, joka säälien outoa lapsi raukkaa otti sen rinnoilleen imemään. Mutta poika vesa imaisikin niin rajusti, että Hera kirkaisten repäisi sen rinnoiltaan ja viskasi menemään, jolloin maitoa pirahti pitkä virta taivaalle. Siitä on "linnunrata" (vrt. "Milchstrasse") saanut alkunsa. Hyvän lisän jumalis-tarmoa ehti sankarinalku kumminkin tuosta siemaista, ja omin voimin hän taisi kontata metsästä kotiin. Mutta Hera saatuaan tietää, kuinka äidinhellyytensä oli nurjasti osunut, raivostui kahta tulisemmaksi ja hautoi vaan surmantuumia. Puolenvuotias poikanen lepäsi kehdossa kaksoisveljensä vieressä, kun yhtäkkiä ilmestyi sinne kaksi Heran lähettämää kyykärmettä. Vanhemmat kauhistuivat, mutta Herakles ikäänkuin leikiten kuristi kärmeet kuoliaiksi. Kun Amfitryon aavisti pojassa piilevän neron, hankittiin hälle kelpo kasvatus ja oivat opettajat. Näin oppi hän pian hevosia ohjaamaan, painimaan, miekkailemaan, ampumaan. Soitanto yksin ei sujunut häneltä, kannel ja miekka eivät sopineet samoihin kouriin. Kun soiton opettaja Linos kerran koetti korvatillikalla paremmin innostaa oppilastansa jaloon taiteeseen, niin tämä suuttuen sieppasi kantelen ja mäjähytti sillä opettajansa kuoliaaksi. Tuosta tuhmantyöstä lähetti isä hänet maalle karjoja paimentaessa parempaa mieltä oppimaan. Hiljaisen luonnon keskuudessa varttui hän kaikin puolin. Hänen luonteensa lujeni voittamaan halpoja viettelyksiä, pitämään ylinnä silmämääränä siveellistä hyvää, totuutta ja hurskautta. Sen sai hän todistaa juuri täällä saloissa. Hän sattui kerran tulemaan kahden tien haaraan eikä tiennyt, kummalle kääntyisi. Siinä seisoi kaksi haltiatarta, kumpikin tietänsä nuorukaiselle suositellen. Mairesuinen hekuma lupasi taluttaa häntä ruusupolkuja pitkin hurmaavien huvien helmaan. Hyveen kaino impi ei okaisella tiellään luvannut muuta kuin työtä ja taisteloa, mutta matkan perällä saisi hän kuolematonta mainetta autuasten luona. Herakles käänsi selkänsä hekuman hekotuksille ja päätti pyrkiä kunnian koleaa polkua.[176] Hän oli vasta 18-vuotias, mutta täysi mies, jonka koko olento ilmaisi ylhäistä sankariuutta. Sydämmessä kuohui suurten mainetöiden halu, siitä silmäkin uljaana loisti, leveä rinta, roteva, viidettä kyynärää pitkä vartalo, jäntevät jäsenet paisuivat kukistumatonta jättiläisvoimaa. Kohta sai hän sitä näyttää, kun raju jalopeura raateli hänen isänsä karjaa. Hän tappoi pedon ja nylki siltä nahan, jota hän siitä aikain aina piti pukunaan, samoin kuin öljypuun rungosta veistämää nuijaa aseenansa. Heti perästä pelasti hän Theban sadan härän verosta, jota se maksoi Orchomenon kaupungille. Joutuivatpa orchomenolaiset maksamaan saman veron takasin kaksin kerroin; mutta isäpuolensa Herakles siinä taistelussa kadotti. Kiitollisena veron pääsöstä, antoi Kreon kuningas tyttärensä Megairan urholle puolisoksi. Heille syntyikin useita lapsia, mutta eipä avioliiton onnea kauan kestänyt — siitä Hera huolta piti. Hän yllytti Eurysthevstä vaatimaan, että Herakles vihdoinkin rupeisi syntymästä säättyä palvelustansa hänelle toimittamaan. Ajatellessaan että hänen täytyisi tuota raukkamaista miestä orjailla, raivostui sankari, ja Hera osasi tuota mielentilaa kiihotella, niin että hän ajoittain oli aivan hullu. Mielenhäiriössä tappoi hän lapsensa ja — muutamat sanovat — vaimonsakin. Selvittyään järjilleen katui hän katkerasti ja pakeni mieli synkkänä ihmisten ilmoilta. Sovintoa etsiessään tuli hän Delfoihin ja kysyi, täytyisikö hänen todella nöyrtyä Eurysthevstä palvelemaan, oliko tämän vaatimus oikea. Orakeli vastasi, että hän suoritettuaan määrän ansiotöitä pääsisi palveluksesta vapaaksi, saisipa vielä ikimaineen niistä ja uuden nimen "Herakles" ("Heran kunnia"), sillä hänen nimensä olikin vielä oikeastaan Alkaios eli Alkides. Nämä tiedot eivät juuri lohduttaneet sankaria, joka alakuloisena astui isäntänsä määräämiä töitä suorittamaan. Eräät suopeat jumalat antoivat hänelle aseita niissä kestettäviin taisteloihin. Näin varustettuna ryhtyi hän vaikeihin, uhallisiin tehtäviinsä, jotka olivat seuraavat:

1) Nemean leijonan tappo. Pedon nahkaan ei nuoli pystynyt, sen otsaa ei nuija murskannut; kovan ottelun perästä kuristi Herakles sen kuoliaaksi. Uhrasi sitte kiitosuhria Zevsille ja vei isännälleen nahat näytteeksi voitosta. Pelästyen pyysi tämä, ettei sankari vasta itse tulisi voittojansa ilmoittamaan, vaan lähettäisi etumiehen. Tähän toimeen rupesi Koprevs. (Il. XV, 639).

2) Lernan soissa elamoi 9-päinen lohikärme, hätyytellen ihmisiä. Tämä oli tapettava. Sankari kävi pedon kimppuun, vaikka se kietousi hänen jalkoihinsa, ja silpoi siltä päitä poikki. Eipä hän kuitenkaan sillä pitkälle päässyt, sillä jokaiselta päältä vesoi kaulan kannasta kaksi uutta päätä esiin sylkien myrkkyä. Vasta kun Iolaos, hänen veljensä Ifikleen poika, setänsä neuvosta palavilla puilla korvensi päättömiä kauloja, lakkasivat ne päitä kasvamasta. Viimmeisen kuolemattoman pään painoi sankari ison kallion alle. Paloitti sitte kärmeen ja kastoi vasamansa sen myrkkyyn tuhoksi vihollisillensa ja vihdoin välillisesti itselleenkin.

3) Kerynian kukkulalla oleskeli Artemiille pyhä naarashirvi, kultasarvi, vaskisorkka. Se oli kiinni saatava. Koko vuoden juoksi Herakles nopean otuksen perässä, saavuttamatta sitä. Se onnistui vasta kun hän nuolella ampui sitä jalkaan, niin että se ontui. Artemis, älyten asian tarpeelliseksi, antoi sankarille anteeksi.

4) Arkadiassa Erymanthon seuduilla menosteli kamala metsäkarju. Tämä oli elävänä tuotava Eurysthevsin eteen. Mennessään paikalle poikkesi Herakles ystävänsä Folos kentaurin luo, jolla hänen varallaan oli tynnyri hyvää viiniä. Viinin tuoksu lemahti ympäristön kentaurien nenään ja he tulivat paikalle saamaan hekin ilolientä maistaa. Mutta kun väkisin aikoivat viedä viiniastian ja tappaa muukalaisen, nousi huima tappelu, jossa Herakles sai yksin otella melkein koko kentaurijoukkoa vastaan. Ja nämä kun vielä saivat apua äidiltään Nefeleltä (= pilvi). Sateena laskeusi emo alas tehden maan niljakkaaksi, niin että Herakles ehtimiseen luiskahteli, vaan kentaurit neljällä jalallaan pysyivät hyvin pystyssä. Voittipa sankari sentään vihdoin, surmattuaan melkein kaikki vastustajansa. Mutta mylläkässä menettivät myös viisas Cheiron ja Folos henkensä. Verisen alkunäytöksen jälkeen ryhtyi Herakles karjua kiinni tapaamaan. Ankaran ponnistuksen jälkeen sai hän sen ajetuksi lumisen metsän sisään, jossa peto syvässä lumessa rähmiessään väsyi. Niinpä voittaja sitoi sen ja kantoi hartioillaan — välimiehiä käyttämättä — suoraan kuninkaan eteen, joka siitä niin säikähtyi, että, naurettavasti kyllä, kömpi piiloon ammeeseen.

5) Augeias kuninkaalla Eliissä oli isossa navetassaan tuhansittain lehmiä, joiden jälkiä ei ollut vuosikausiin korjattu, niin että sinne oli kasaantunut tavattomat tunkiot. Tämä navetta oli nyt yhdessä päivässä siivottava. Miten sankarimme menetteli? Hän johdatti kaksi läheistä virtaa navetan läpi; eikä aikaakaan, niin vesi huhtoi loat pois ja pesi paikat puhtaiksi. Augeias oli luvannut maksaa siivoojaisia 10:nnen osan karjastaan. Mutta sitten hän ei ollut lupauksestaan tietävinään. Tämän petollisuuden Herakles jälestäpäin rankaisi.

6) Sitten tappoi hän parven Stymfalon seuduilla rähiseviä häijyjä petolintuja, jotka vasamasulillaan pistelivät ihmisiä ja elukoita kuoliaiksi. Säikytellen linnut ylös rämeestä niiden pesistä, ampui hän niistä osan lennosta ja karkoitti muut kuuluvilta.

7) Puhuimme jo Poseidonin sonnista, joka Minoksen mieliksi nousi merestä Kretan saarelle ja miten se merijumalan vihan aseena rajusi koko saaren kauhuksi. Tämän sonnin Herakles kytki ja talutti Mykenan edustalle, sillä niin oli määrätty. Siellä hän päästi sen irti. Se riehui sitte koko Kreikassa, kunnes Thesevs Marathonin kentällä löi sen kuoliaaksi.

8) Seuraavaksi toimekseen sankari toi Thrakiasta Diomedeen ihmisiä syövät hevoset. Hän oli ne jo haltuunsa saanut, kun Diomedes saavutti hänet väkineen. Tappelun ajaksi jätti hän hevoset ystävänsä Abderoksen huostaan. Mutta kun hän palasi viholliset karkoitettuaan, olivat hevoset syöneet väliaikaisen vartiansa. Tämän muistoksi perusti hän Abderan kaupungin. Vei sitte hevoset Mykenaan, josta Eurysthevs ajatti ne kauas vuoriin.

9) Sitte oli tuotava Eurysthevsin tyttärelle amatsonien kuningattaren Hippolyten vyö. Tätä varten läksi sankari, mukanaan joukko vapaaehtoisia, etäiseen Skythiaan amatsonein aloille. Hippolyte, ihmetellen kuuluisaa sankaria, osotti heille ystävällisyyttä ja mieli jo antaa vyönsä, kun Hera saapuen amatsonin haamussa yllytti naissotureita vihollisuuteen. Eipä enää lahjoista puhettakaan. Ratsujen selässä karkasivat naiset vierasten päälle. Ja vasta kovan taistelun jälkeen sai sankari heidät torjutuiksi. Hippolyte joutui voittajan haltuun, joka antoi hänet asetoverilleen Thesevsille. Siitä avioliitosta syntyi jalo Hippolytos. Korukalun saatuaan läksi Herakles kotimatkalle purjehtimaan. Sillä tiellä tuli hän Troian rantaan ja pelasti Hesionen, samoin kuin Persevs kerran oli pelastanut Andromedan. Asian laita oli tämä. Poseidon ja Apollon olivat rakentaneet Troialle muurin, mutta sen valmistuttua vilpillinen Laomedon kuningas ei mielinyt maksaa heille työstä sovittua palkkaa, jonka tähden he kostoksi nostivat kamalan meripedon maata hävittämään. Siitä päästäkseen täytyi kuninkaan, orakelin neuvoa noudattaen, antaa tyttärensä hirviön syötäväksi.[177] Hetki oli täpärä, kun onni ihmeesti ohjasi sankarimme sinne: hän tappoi pedon ja pelasti ihanan Hesionen. Mutta Laomedon, vieläkään vahingosta viisastumatta, kieltäysi nytkin hänen hyväkseen nähtyä vaivaa palkitsemasta. Herakles säästi kostonsa sopivampaan aikaan.[178]

10) Vaikea tehtävä sälytettiin sankarille, kun häntä määrättiin hakemaan Geryonin karjaa tavattoman pitkän, vaivalloisen ja vaarallisen matkan takaa aina länsi-Hispaniasta asti. Tämän sekä seuraavan retken juttua on taru ehkä enämmin kuin muita aikaa myöten koristellut syrjäseikoilla, jotka vain löyhästi liittyvät pääjuoneen. Sankarin matka kävi Libyan kautta raakain villiheimojen läpi, lännen äärille, missä maankannas silloin vielä yhdisti Euroopan ja Afrikan maanosat. Tämän puhkaisi hän halki, avasi siitä salmen sekä pystytti muistoksensa "Herakleen patsaat". Saatuaan lainata Heliokselta nopeakulkuisen kultahaahden, purjehti hän Erythian saarelle (nykyisen Cadiz'in kohdille), missä noita kullankellerviä karjoja kaitiin, ja tappoi niiden vartiat, kaksipäisen koiran ja jättiläisen. Alkoipa jo ajaa karjaa pois, kun Geryon riensi hätään. Tämä, Medusan verestä syntyneen Chrysaorin poika, oli kolmiruhoinen hiisi, jolla oli kuusi jalkaa ja kättä. Herakles kaasi hiiden nuolillaan, haavoittipa itse Heraakin joka pyrki apuun. Siitä ajoi hän karjan Iberian ja Gallian läpi Alppien yli, Italian ja Sicilian kautta Kreikkaan, tapellen pitkin matkaa milloin mittenkin kanssa, joita himotti somaa sarvikarjaa. Niinpä Massilian tienoilla hätyytti häntä niin suuri joukko vihollisia, että hän ampui nuolensa loppuun ja olisi joutunut pulaan, ellei Zevs tullut hänelle avuksi kivisateella. Siitä kuuluu vieläkin jälkiä näkyvän — yksinäisiä kallioita hajallaan kentällä. Italiassa sai sankari auttaa jumalia Giganttitappelussa. Rooman tienoilla surmasi hän Cacus rosvon,[179] Siciliassa Eryx kuninkaan, Korinthon taipaleella Alkyonevs hiiden, kaikki lehmävarkaita. Vihdoin vielä Hera pistävillä pannoilla kiusasi karjaa, niin että se tuskan vimmassa karkaili kaikkialle. Mutta kaikkien vastusten läpi saattoi sankari sen vihdoin perille. — Ja nyt oli kaiketi Eurysthevs tyytyväinen? Eipä suinkaan. Pikkusielua huvitti tirannoida suurta miestä ja jatkaa joutavaa kiusaa. Hän ei mielestään voinut hyväksyä Lernan hydran tappoa, koska Herakles siinä oli käyttänyt toisen miehen apua, eikä navettain siivoamista, koska hän oli tingannut siitä palkkaa itselleen. Tarvittiin siis vielä kaksi työtä, vaikka edellisiin jo oli kulunut 8 vuotta ja kuukausi.[180]

11:s työ oli Hesperiidein kultaomenien nouto. Sankari ei tiennyt, missä hesperidein maa olikaan, ja sitä etsiessään harhaili ja taisteli hän kauan. Vihdoin sai hän käsiinsä Nerevs ukon, jolta väkisin kiristi tarpeelliset tiedot. Nuo puutarhat olivat lännen äärillä, taivaankantajan Atlaan lähimailla, ja niitä vartioitsi satapäinen lohikärme Ladon. Monimutkainen oli sankarimme retki, syrjähtyipä usein määrästään aivan toisaalle päin, liekö hänellä ollut heikko paikanvaisto vai — mikä on luultavampi — viehättivätkö kaikellaiset seikkailut häntä syrjäteille. Näyttipä hän väliin näiltä unohtaneen itse päätehtävänsä. Libyassa paini hän Antaios jättiläisen kanssa, joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta; vasta nostettuaan hänen ilmaan sai Herakles hänen kuristetuksi. Egyptissä tappoi hän muukalaisia surmaavan Eusiris kuninkaan. Kulkien sitten taaskin Helioksen purressa valtameriä myöten tuli hän Kaukasos-vuorelle ja pelasti Promethevsin tuskista, ampumalla kotkan, joka jyrsi sen maksaa, ja päästämällä kahleet, jotka sen kallioon kytkivät. Titaani palkitsi pelastajaansa hyvällä neuvolla. Hän varotti häntä itse lähtemästä omenia poimimaan ja neuvoi toimittamaan siihen työhön Atlasta (jonka Persevs jo oli kiveksi loihtinut?!). Niin kävikin. Atlas suostui sankarin pyyntöön; ja sill'aikaa kuin hän kävi omenia noutamassa, kannatti toinen ilmankantta. Mutta saatuaan maistaa vapauden suloutta, olisi Atlas halusta eteenkinpäin jättänyt raskaan kuormansa sijaisen niskoille. Hän tarjousi viekkaasti viemään nuo omenat Mykenaan asti, mutta Herakles älysi juonen ja oli vielä viekkaampi. Ollen suostuvinaan toisen tuumaan, pyysi hän häntä vain sen verran kannahuttamaan kantta, että saisi jonkun patjan hartioillaan vähä mukavammin sovitetuksi… Kuorma siirrähti Atlaan olalle, ja Herakles omenoineen kieppasi tiehensä.

12) Vihdoin täytyi hänen lähteä tuonelaan manankoiraa Kerberosta ilmoille tuomaan. Sitä varten oli ensin saatava puhdistus veren viasta, jonka kentaurien murha oli tuottanut. Sen toimitti pappi Eumolpos. Syystä puhtaana mennä huilahti nyt sankari alas varjojen maille eräästä maankuilusta Tainaronin lähellä. Tuonelan ovien suulla tapasi hän Thesevs ja Peirithoos ystävykset kallioon sidottuina. Thesevsin hän päästi, mutta toista ei voinut, kun maa järähti häneen kajotessa. Juottamalla haamuille uhriverta sai hän heidät tajulleen. Mahtavan, sankarin tieltä kaikki väistyivät, itse Pluton salli suopeasti hänen koettaa vangita manankoiraa, käyttämättä kuitenkaan mitään aseita, paljain käsin vaan. Siinä syntyi kova temmellys. Herakles pusersi koiran päät polviensa väliin ja sitoi sen, vaikka se kyypyrstöllään vimmatusti huiski, tuiski ja puri ympärilleen. Sitte laahasi hän sen ylös maan päälle. Päivänvalo iljetti konnaa niin, että se oksensi myrkkyä koko kosken. Tästä versoi myrkyllinen aconitum kasvi. Nähtyään hirviön käski Eurysthevs heti viedä sen takasin tuonelaan, ja niin täytyi Herakleen tehdä sama retki toistamiseen.

Näin vihdoinkin taisteltuaan itsensä sortajan vallasta vapaaksi palasi sankari Thebaan.

Kuten näimme ja huomautimme, liittyy näihin päätöihin useita syrjäseikkoja, pienempiä urotöitä, joita sankari sivumennen suoritteli päämäärään pyrkiessään. Näistä ovat tarujen tiedot kuitenkin usein riitaiset keskenään, niitä kun eri tavoin sovitellaan noihin päätöihin, tai liitetään vaan osa niistä päätöihin, muut niiden jälkeisiin tapauksiin. Ylimalkaan tahdottiin antaa tuon ylistetyn urhon tehdä niin paljo kuin suinkin mainetöitä. Siksi hän on melkein aina mukana sankarikauden suurissa puuhissa, niin argonauttain retkellä, Kalydonin jahdissa y.m. Edelliseltä retkeltä palattuaan hän vielä kerran kävi manalassa ja toi sieltä takasin elämään ystävänsä, Thessalian kuninkaan Admetoksen vaimon Alkesten, joka rakkaudesta meni miehensä edestä kuolemaan.

Tästä voimme lukea sankarin elämän toisen puolen, jonka vaiheita lempisuhteet ja naimiset näkyvät ratkaisevasti suunnanneen. Vaimostaan Megairasta päästyään (joko murhalla tai avioerolla — tiedot ovat riidassa) oli hän joutilas uusiin naimisiin. Oichalian kuningas Eurytos[181] julisti naittavansa kauniin tyttärensä Iolen sille, ken joutsikilvassa voittaisi. Herakles sinne, ampui ja voitti; mutta kun hän impeä vaati, tehtiin vastusta. Ei tahdottu antaa semmoiselle, joka oli lapsensa surmannut ja orjuuden iestä kantanut. Eipä auttanut, vaikka Iolen oma veli Ifitos kosijaa puolusti. Koston tuumissa poistui Herakles, ja mielipahansa yltyi hulluuteen, jossa tilassa hän taas tuli tehneeksi turkatyön. Kun Ifitos kävi häntä tapaamassa Tirynsissä, syöksi hän tämän ystävänsä alas korkealta linnankalliolta.[182] Katumapäällä kulki hän sitte etsimässä puhdistusta, mutta ei ollut sitä saatavissa ihmisiltä eikä jumalilta. Kun sovitusta kiellettiin, raivostui kiivas sankari hurjiin töihin, joilla lisäsi verivelkaansa ja sielunsa pimennystä. Surkuteltavassa tilassa saapui hän Delfoihin puhdistusta hakemaan, mutta Apollon ei laskenut häntä pyhään templiinsä. Silloin hurja mies väkisin ryntäsi sisään ja ryösti käsiinsä kolmijalan, ominpäin ottaakseen, mitä häneltä kiellettiin. Vihastunut jumala tempasi joutsensa, ja kamalia olisi tapahtunut, ellei Zevs ehtinyt singahuttaa salamansa kiistelijäin väliin. Nyt Pythia ilmoitti, että Herakleen sovittaakseen syntinsä täytyisi kolmeksi vuotta myydä itsensä orjaksi ja maksaa hintansa Eurytokselle. Orjamarkkinoilla osti hänet Lydian kuningatar Omfale.[183] Tämän palveluksessa sankarin täytyi toimitella naisten askareita. Punervassa harsopuvussa hän kehräili lankoja, sillä välin kun Omfale reipasteli hänen leijonantaljassaan, nuija olkapäällään. Väliinpä sentään urhostelun halu ajoi sankarin liikkeelle toimettomuudesta. Niin kuritti hän kerkoopit ja tappoi Sylevs sissin, matkamiehiä hätyyttämästä. Palveluksestaan päästyänsä hän muiden uroitten seurassa kävi kostamassa Laomedonille vanhaa vääryyttä. Siinä Laomedon poikineen, paitsi Priamos, menetti henkensä; Hesionen hän antoi vaimoksi Telamonille. Sitte tuli Augeiaan vuoro. Sotajoukolla ryntäsi Herakles Elikseen, voitti ja tappoi sitkeän vastarinnan perästä Augeiaan, jota uljaat Aktoridit ja Molionidit puolustivat. Tällä retkellä sanotaan hänen säätäneen Olympian kilpaleikit. Samalla tiellä oli kolmaskin vääryys kostettava. Kosto kohtasi Pyloksen Nelevsiä,[184] joka kerran kielsi onnettomalta sankarilta puhdistusta. Tappelussa kaatui Nelevs kaikkine poikineen (toisten mukaan Nelevs itse jäi eloon), paitsi Nestor, joka silloin oleskeli Gereniassa (siitä saaden nimensä "gerenilainen").

Tähän sotaan liittyy retki Lakedaimoniin Hippokoon kuningasta vastaan, joka oli tappanut Herakleelta jonkun sukulaisen. Liitossa Tegean Kefevsin kanssa teki sankari kostoretken, jolla Hippokoon poikineen sortui surmaan. Valtikan peri surmatun veli Tyndareos. Liittolaisensa siskolle Augelle, Athenen naispapille, siitti sitte Herakles pojan, Telefos nimisen. Rankaisuksi siveyden rikoksesta lähetti jumalatar maahan nälänhädän. Sen sovitteeksi Augen isä heitti sikiön metsään surmille ja naitti äidin vieraaseen maahan. Mutta Telefos, joka sai imeä metsähirven nisiä, elpyi eloon, kasvoi ja löysi monen vaiheen perästä äitinsä, joka sill'aikaa oli päässyt Mysian Teuthras kuninkaan puolisoksi. Tämä Herakleen poika kuuluu olleen hyvin isänsä näköinen. Troian sodassa haavoitti häntä Achilles.

Laveihin seikkoihin oli siis Iolen juttu saattanut sankarimme. Sotapuuhiensa jälkeen näkyy hän taas jonkun aikaa eläneen rauhallista, vaimon ja lasten sulostamaa perhe-elämää. Uusi puolisonsa oli Deianeira, Kalydonin Oinevsin tytär, jota myöskin virranhaltio Acheloos oli kosinut ja siitä Herakleen kanssa tappeluun jouduttuaan muutellut muotoansa moniksi, sillä vaikeuttaen taistelua. Viimmein Herakles katkasi kilpailijaltaan sarven ja sillä oli voitto saatu.[185] Jonkun aikaa elettyään rauhassa appensa luona, jolloin hänelle syntyi poika Hyllos, täytyi hänen taaskin tulisuudessaan miestapon tehtyään lähteä pakosalle. Hän sai suojaa ystävänsä Keyxin luona Trachis linnassa Oitavuorella. Tällä matkalla oli eräs virta poikki mentävä: itse ui hän edellä, Hyllos sylissään, perässä tuli Deianeira Nessos kentaurin lautalla. Matkalla kuuli Herakles vaimonsa kirkaisevan: hän kääntyi taakseen ja näki kentaurin syleilevän häntä. Tuota pikaa lennätti hän surman nuolen riiviön kylkeen. Kuollessaan kuiskasi kentauri naiselle ottamaan hänen vertansa talteen pieneen pulloon: se olisi muka mainio keino virittämään aviomiehen rakkautta, jos se joskus kylmenisi. Tämän perästä kului taas vuosia rauhassa ja perhe lisääntyi. Ainoastaan muutamilla pikkuretkillä käväisi Herakles täältä Trachiista päin, kun huima miekkamieli joskus ei oikein viihtynyt hiljaisessa kotipiirissä. Tämmöinen oli kaksintaistelu Kyknoksen kanssa lähellä Pagasan lahtea (josta Hesiodoksen nimellä käyvä runo "Herakleen kilpi" kertoo). Kyknos sortui ja apuun tuleva Areskin sai voittajalta haavan.

Mutta Herakleen mielessä kyti vielä Iole, kyti viha ettei impeä hänelle annettu. Loukattu ylpeys laati kostoa. Kerättyään väkeä ryntäsi hän Oichaliaan, valloitti sen, tappoi Eurytoksen poikineen ja vei Iolen vankinansa. Viettääkseen voittoa kiitosuhreilla Zevsille rakensi hän alttaria Euboian jollekin vuoriniemelle. Tästä kaikesta sai Deianeira tiedon ja alkoi epäillä puolisonsa uskollisuutta. Nytpä siis oli kentaurin keino paikallaan! Vaimo ompeli puolisolleen uhrijuhlaa varten komean puvun ja hieroi siihen, pahaa aavistamatta, kentaurin nuolenmyrkyllä sekoitettua verta. Hyvää tarkoittaen lähetti hän sitten juhlapuvun Herakleelle. Tämä otti sen ylleen, mutta tuskin se ehti lämmetä iholla, kun häntä alkoi hirveästi polttaa ja kirveliä. Hän yritti repiä yltään hornan hameen, mutta se oli ihoon juuttunut eikä erinnyt muuten kuin repien mukanaan lihasta siekaleita. Tuskien vimmassa viskasi Herakles tuholahjan viattoman tuojan Lichaan mäsäksi kallioon, siitä vietättää hän itsensä Trachikseen, jossa onneton Deianeira jo on epätoivossaan päivänsä päättänyt itsemurhalla. Saadakseen samalla pikaisen ja loistavan kuoleman käskee sankari latoa itselleen rovion korkealle Oitan vuorelle. Hän laskeutuu roviolle, jonka ystävä Poias sytyttää, lieska leimuaa korkealle ja siinä kohoo sankarin sielu yläilmoihin. Samalla laskeuu taivaasta leimuten ja jyristen Athenen ohjaama nelivaljakko häntä kohden, ja niin ajaa, tuskien liekissä syntiharhoistaan puhtaaksi poltettuna, sankari taivaaseen, jossa jumalat riemuiten ottavat häntä vastaan. Jo Herakin leppyy ja antaa hänelle ikihempeän Heben puolisoksi. Kuitenkin täytyi sankarin vainajanvarjon vaipua tuonelaan.[186]

Sankarin nuolet ja joutsen peri Poias ja häneltä poikansa Filoktetes, joka käytti niitä Troian sodassa.

Tämä on Herakleen satu pääkohdissaan. "Sen selvittäminen, sen yksityiskohtain pohjalla olevain aatetten esittäminen on tässä yhteen kasvaneitten koti- ja ulkomaisten satujen suureen joukkoon nähden melkein mahdoton. Lukuun ottamattakaan niitä kuvitelmia, joita Kreikan Herakles on omaksunut Tyroksen ja Egyptin Herakleelta, on epäilemättä jo Kreikan Herakleessakin luonnontaruja kohtaamassa historiallisia ja allegorisia taruja. Historiallisia aineksia nähdään selvästi esm. sotatöissä dryopeja, Augeiasta, pylolaisia, Hippokoonia vastaan. Ne ovat doorilaisheimon sotatoimia heimosankarin omaksi siirrettyinä. Sitä vastoin noissa sankarin palvelustöissä esiintynee enimmästään luonnonmyyttiä. Herakles näkyy alkuaan symbolisesti merkinneen auringon voimaa, kun se kukistaa pimeät luonnonvallat, mutta sitten, väistyen Argoosta tulleen Heran kultin tieltä, vaipuneen heeroksen l. puolijumalan arvoon. Kun sitten tuli aika, jolloin Kreikan jumalilta miltei järjestään luonnonmerkintö hälveni, niin Heraklestakin, vaikka jälleen jumaloituna, käsitettiin vaan eetilliseltä puolelta. Hän esiintyy nyt korkeimman siveellisen tarmon kuvana, tarmon joka loistavasti voittaa esteet ja vastukset. Runoilijat ja filosofit kokivat kilvan esitellä häntä siinä kohden loistavana esimerkkinä nuorisolle, näyttääkseen miten siveellisen tahdon pontevuus, tuhansista esteistä huolimatta, kestää kaikki ja omasta itsestään kykenee jos mihin. Tässä mielessä sommiteltiin myös tarina Herakleesta tienristeyksessä. Sentähden Heraklesta kunnioitettiin gymnasioiden suojelijana. Toinen peruskäsite jumaloidun sankarin olennossa on se, että hän oli kansansa hyväntekijä ja pelastaja, joka ponnisteli ja näki vaivoja maan päällä, havitellen hiisiä ja petoja ihmisiä vaivaamasta, hilliten turmiollisia luonnonvastuksia, hävittäen ihmisuhreja ja muita raakalaistapoja, joka vielä taivaastakin päin suopeana jumalana auttelee hädästä ja ahdingosta".[187] (O. Seemann.) Häntä palveltiin melkein kaikkialla, milloin puoli-, milloin täysi-jumalana. Hänen kunniakseen vieteltiin juhlia, herakleia, kilpataistoilla. Kreikkalaisten siirtolain kautta levisi Herakleen taru ja kultti Italiaan kaikkialle. Kreikan sankari liittyi samanlaisiin kotimaisiin tarusankareihin, perien heiltä työt ja tavat, ja antaen heille oman nimensä, josta italialaisella maaperällä muodostui Hercules. Semmoinen oli Cacuksen voittaja, alkuaan väkevä paimen Garanus, semmoinen italialainen heros Sancus l. Dius Fidius. Näihin nojaten muodostui Herculeesta jumala, joka suo siunausta kototoimissa pellolla ja niityllä, suojelee sodassa, on totuuden ja uskollisuuden vartia. Rooman härkätorilla oli hänen vanhin alttarinsa, jolta hän sai kymmenykset rauhan ja sodan antimista; hänen nimeensä vannottiin liittoja. Lisäksi sai hän kulttimenoja kreikkalaisen mielensä mukaan. Erittäin ihailivat Herculesta soturit ja miekkailijat; hänen templiinsä ripustivat he aseensa palveluksestaan erottuansa.

Taide on etupäässä koettanut kuvata Herakleen jättiläisvoimia. Hänelle luodaan lyhyt, paksu, jänterikäs niska, joka muistuttaa härkää; vahvat, jäntevät käsivarret, sääret ja reidet, joissa jänteret paisuvat ihon alla. Lisäksi mahtavan leveä, kuperias rinta. Jättiläisvartalon suhteen on pää pieni. Sitä peittää lyhyt kutrikas tukka. Kasvojen ilmeenä usein tyyni voima ja voiton varmuus; toisinaan rinnoille vaipunut pää ja vakava, miltei synkkä katse puhuu vaivoihin väsynyttä mieltä. Semmoinen on mainio n.s. farnesilainen Hercules, jonka alkutyypin Lysippos lienee veistänyt. — Theseion'in metoopikuvat, Atheenassa, ovat säilyttäneet hauskoja kohtauksia noista 12:sta työstä.

Argonauttain retki.[188]

Minyilaisten kuningas Athamas Orchomenossa hylkäsi puolisonsa Nefelen, jonka avioliitosta hänellä oli poika Frixos ja tytär Helle, ja nai Inon. Kun aviorikoksen takia maata rangaistiin kuivuudella, kehotti Ino, sillä muka Zevsin vihaa lepyttääkseen, uhraamaan Frixosta. Mutta Nefele pelasti lapsensa pahan emintimän käsistä hankkimalla Hermekseltä heille kultataljaisen siipioinaan, jonka selässä lapset lensivät pakoon kauas maiden ja merien yli. Ilmaretkellä putosi Helle mereen, joka siitä sillä kohtaa sai nimen Hellespontos, "Hellenmeri", mutta veli saapui onnellisesti (Aiaan 1.) Kolchiiseen Aietes kuninkaan luo. Naituaan tämän tyttären uhrasi hän oinaan Zevsille ja antoi taljan apellensa, joka ripusti sen Areksen tammistoon erään nukkumattoman lohikärmeen vartioitavaksi.[189]

Thessalian Iolkos kaupungissa hallitsi Athamaan veljenpoika Aison, kunnes velipuolensa Pelias riisti häneltä vallan. Varjellakseen poikaansa Iasonia Peliaan vainolta lähetti Aison hänet Pelion vuorelle Cheironin kasvatettavaksi. Uljaana kahdenkymmenvuotiaana palasi Iason Peliaan eteen ja vaati isälleen takasin vääryydellä anastettua valtaa. Pelias, kun ei uskaltanut väkisin torjua tieltään ikävää vierasta vaatimuksineen, turvasi kavaluuteen. Hän lupasi luopua valtakunnasta, jos Iason hänelle toimittaisi kultataljan Kolchiista. Maan menestys vaati muka sen, mutta itse ei hän iältään kyennyt vaivalloiseen toimeen. Iason suostui mielellään ehdotukseen. Hän rakennutti Pelionin petäjistä Athenen avulla 50-soutuisen laivan, joka rakentajansa Argoksen mukaan sai nimen Argo. Suopeana Herakin sovitti sen kupeeseen puhekykyisen tammilaudan Dodonasta, Väkeä varustettiin laivaan sama luku kuin airopariakin, 50 miestä. Ne olivat oikeastaan Iasonin kotiseutulaisia, niinkuin Akastos, Admetos, Erginos y.m., mutta sadun levitessä joutui retkeen osallisiksi melkein kaikki sen ajan kuuluisat sankarit, jotka elivät miespolven iän ennen Troian sotaa, siis Herakles, Dioskuurit, Idas ja Lynkevs, Kalais ja Zetes, Pelevs, Meleagros, Amfiaraos, Tydevs, Orfevs y.m. Iasonin johdolla lähti laiva etäistä määräänsä kohti samoamaan, eikä seikkailuja sen retkeltä puuttunut. Tultiinpa ensinnä Lemnon saarelle, jossa naisväki vähää ennen oli tappanut kaikki miehet. Täällä viipyi retkikunta melkoisen ajan naimahommissa; Iasonin kainaloiseksi kanaksi joutui prinsessa Hypsipyle, joka lahjoitti hänelle pari lastakin. Siitä tultiin Hellespontin läpi Kyzikoon, jossa retkeläisiä ensin kohdeltiin hyvin; mutta kun myrsky uudelleen ajoi heidät sinne, luultiin heitä merisisseiksi ja syntyneessä kahakassa tapettiin kyzikolaisten kuningas. Mysiassa nousi Herakles rannalle veistämään itselleen uutta airoa metsästä, nuori ystävänsä Hylas mukanaan, joka meni juomaan lähteestä. Mutta vedenneidot vetivät nuorukaisen syvyyteen; ja sillä välin kun Herakles turhaan etsii ja huutelee kadonnutta, jätti laiva hänet. Bithynian rannalla tahtoi nyrkkisoturi Amykos estää vedennoutoa lähteestä, mutta Polydeukeen nyrkki kaasi hänet maahan. Thrakian Salmydessossa tavattiin sokea tietäjä Finevs, jolta saatiin suurta apua. Finevs oli näkönsä menettänyt siitä kun hän, totellen pahan vaimonsa (Idaian) yllytystä oli sokaissut silmät pojiltaan[190] edellisistä naimisista. Toisena vitsauksena oli hänellä Harpyiat, jotka likasivat tai veivät häneltä kaiken ruuan. Nytpä tuli vaivatulle apu, kun hänen edellisen vaimonsa veljet Kalais ja Zetes karkoittivat Harpyiat. Kiitollisena neuvoi Finevs Argolle tietä Symplegadein lävitse. Langot päästivät vielä Finevsin ensimmäisen puolison poikineen irti tyrmästä johon paha vaimo oli heidät sulkenut, jonka jälkeen pojatkin vielä jumalain armosta saivat näkönsä. — Symplegadit olivat kaksi kalliota Mustan meren suulla, jotka alati lyödä luskuttivat yhteen. Näiden välitse täytyi kulkea, kun muuta väylää ei ollut — mutta miten laiva pääsisi musertumatta väliin? Finevs käski ensin laskea kyyhkysen siitä lentämään, sen jäljissä lähteköön laivakin, jos lintu ehjänä ehtii lävitse. Kyyhkyseltä meni vain pari peräsulkaa hukkaan; laiva laskea sujahti perässä ja ainoastaan peräsin särkyi siltä kallioiden väliin. Siitä päivästä seisovat Symplegadit liikkumatta, mutta Argo laski Mustaan mereen. Kulkien sen etelärannitse, niitä näitä seikkailuja kohdaten, saapuivat argoretkeilijät määränsä perille Kolchiin-maahan, Fasis-joen suulle.

Iason[191] puhui asiansa Aieteelle. Tämä lupasi antaa kultataljan, jos Iason ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin, sillä kyntäisi kyypellon, kylväisi vakoihin kyynhampaita ja tappelussa voittaisi siitä kylvöstä kasvaneet miekkamiehet. Tehtäväin tukaluus arvelutti urhoa, mutta hänelle ilmaantui arvaamaton apu. Kuninkaantytär Medeia (lat. Medea) rakastui häneen, ja ollen synnystään loihtutaitoinen — m.m. oli Kirke hänen tätinsä — terästeli hän taioillansa Iasonin miekkaa. Hän antoi hänelle voiteen, joka suojeli häntä härkäin tulihöngältä, antoi voimaa valjastaa härät ja neuvoi häntä heittämään hiisien parveen taikakiven, josta he riehaantuivat tappelemaan keskenään. Mutta eipä Aietes vieläkään taljaa antanut. Silloin Iason Medeian avulla uuvutti kärmeen, ryösti taljan ja pakeni neiden kanssa, joka suostui hänelle morsioksi, laivallaan merille. Aietes lähti karkulaisia takaa ajamaan, mutta Medeia, joka oli mukaansa vienyt pienen Absyrtos veljensä, tappoi ja palotteli tämän sekä sirotti peräänsä pitkin vesitaivalta teuraansa palasia; näitä jäi sureva isä poimimaan eikä enää saavuttanut pakolaisia.[192]

Argoretkeläisten paluumatkasta tarinoitiin eri tavoin. Vanhin taru tiesi heidän kulkeneen Fasis-jokea myöten itäiseen valtamereen, sieltä Punaisen meren kautta Libyan rannalle, josta he laahattuaan laivaa maata myöten 12 päivää pääsivät Tritonin järvelle ja sieltä Välimeren kautta kotia. Toiset sanoivat heidän palanneen entisiä jälkiänsä. Vielä toiset sekoittivat vanhoihin retkitaruihin Odysseian juttuja. Niin oli muka Argo Tonavan latvoja myöten päässyt Adrian mereen. Korkyran luona olisi hukuttu myrskyssä, ellei Dodonan tammi tiennyt neuvoa etsimään Kirkeltä sovitusta Absyrtoksen taposta. Niin kuljettiin Eridanoa myöten Rhodanoon, sieltä Tyrrhenien merelle Kirken puheille. Siitä mentiin sovitettuina sireenien sivutse, joiden loihdut Orfevs laulullaan teki tehottomiksi, Skyllan ja Charybdiin ohi, Scheriaan, jossa Iason ja Medeia viettivät häänsä. Sitten eksyttiin vielä Tritonin järvelle, kunnes monien mutkien kautta päästiin kotia.

Iasonin poissa ollessa oli Pelias tappanut häneltä isän ja veljen, ja äiti oli omin käsin henkensä lopettanut. Medeia ryhtyi kostoon. Teeskennellen ystävyyttä ilmaisi hän Peliaan tyttärille keinon, jolla he voisivat isänsä nuorentaa. Hän paloittaa vanhan pukin ja keittää sitä kattilassa; ja kuinka hän noitapataansa sekoittaakaan, nousee siitä nuori pukki ilmi elävänä esiin. Ihme oli tietysti vain silmäin lumetta, mutta Peliaan tyttäret uskoivat sen todeksi ja käyttivät samaa keinoa — isällensä. He leikkasivat ukko paran paloihin, keittivät niitä, mutta isä jäi kun jäikin padan pohjaan. Peliaan pojan karkoittamina pakenivat Iason ja Medeia Korinthoon, jossa elivät useita vuosia onnellisessa avioliitossa. Tästä teki miehen uskottomuus lopun, kun hän mielistyi Kreonin tyttäreen Kreusaan (tai Glaukeen). Medeian rajuus laati kauhean koston. Myrkytetyillä häälahjoilla surmasi hän morsiammen ja sen isän; sitte tappoi hän Iasonin nähden heidän omat molemmat lapsensa ja pakeni siipikärmeiden valjakossa ilmojen halki Athenaan Aigevsin luo. Heidän välillään solmeutui avioliitto, josta syntyi Medos. Kun Thesevs väjyi Medeian henkeä, pakeni tämä kotia Kolchiiseen isänsä luo, jonka veli oli valtaistuimelta syössyt. Medeia tappoi setänsä ja asetti isänsä uudestaan valtaan. — Medos oli kreikkalaisten luullen mediläisten esi-isä. — Medeiassa ilmaantuu raju intohimon voima niin vihassa kuin rakkaudessa. Sentakia oli hän Kreikan traagikkojen käsiteltäväksi otollinen luonne. Julmista rikoksistaan huolimatta nautti hän jumalallista kunniaa Korinthossa y.m.

Argo-laiva pystytettiin Korinthon rannalle kuuluisan retken muistomerkiksi. Kun Iason kerran makasi sen suojissa, sortui siitä laho peräpuoli ja tappoi hänet allensa.

Argonauttain satu on luultavasti alkujuureltaan yksinkertainen luonnonmyytti: kuivuuteen nääntyvä Thessalian maa kaipasi virkistävää sadepilveä, jota kultataljalla kuvattiin. Tähän näkyvät myös muutamat nimet viittaavan: Nefele = pilvi, Helle = päivänvälke, Prixos = sadekuuro. Meteorologinen merkitys unohtui, kuten tavallista, ja sadun kudelma venyi yhä pitemmäksi, kirjavoittui kaikellaisista, eikä enää koskenut yksityistä maakuntaa — vaan koko Hellasta.

* * * * *

Troian retki, sankarikauden viimeinen suuri puuha, on tullut muita mainiommaksi syystä että Homerin nimellä käyvät suuret kansallis-epokset Iliadi ja Odysseia sitä, sen tapauksia ja seurauksia käsittelevät. Tosin Iliadiin sisältyy vain lyhytläntä episoodi sodan viime-vuodelta; sen alkua, edellisten 9 vuoden tapauksia ja sodan loppua Homeros ei varsinaisesti esitä, paitsi mitä hän siellä täällä sivumennen sattuu niitä koskettelemaan. Mutta Troian retken tarusto joutui jo varhain (noin 8:lla ja 7:llä vsd.). eepillisten runoilijain käsiteltäväksi, jotka osaksi runoillen samoista, osaksi eri aineista, tyhjensivät tarupiirin ja täydentelivät toisiaan, niin että he yhteensä sulkeuvat ikäänkuin renkaaksi (cyclus epicus). Näiden teokset ovat kyllä meiltä hävinneet, mutta niistä Kreikan ja Rooman suureksi osaksi meille säilynyt runous, lyriikka, draama ja eposkin, ovat aineitaan ottaneet. Reheväkasvuinen runous on varmaan aikojen varrella paljo muutellut ja lisillään koristellut alkuaan yksinkertaisia satuja, niin tältä kuin muiltakin aloilta. — Kerromme aivan lyhyesti päätapauksia, neuvoen lukijaa tarkemmin asioita katselemaan Homerista, joka niitä kertoilee ihmeen luontevasti, tuoreesti ja hauskasti.

Ensin selvitelkäämme hiukan päähenkilöitä, niiden sukusuhteita ja perheoloja.

Pelopidein suvun kantaisä Tantalos, Frygian kuningas, oli alkuaan onnen mies. Linnastaan Sipylos-vuorella näki hän viljavia alueitansa ulettuvan pitkältä aina Propontiin rantaan ja Idan juurille asti. Jopa jumalatkin suopeina kutsuivat häntä pöytäänsä vieraaksi. Mutta eipä kurja osannut onneansa kantaa, vaan yltyi ylpeyteen ja rikoksiin. Hän kielitteli mailmalle jumalain salaneuvoja, varasti heiltä nektaria ja ambrosiaa tarjotakseen vierailleen, ja — kaikkein kauheinta — epäillen heidän kaikki tietävyyttänsä, antoi heille syötäväksi oman teurastamansa Pelops poikansa lihaa. Jo ehti Demeter syödä siitä toisen olkapään, kun kamala teko havaittiin. Heti herätettiin poika henkiin ja sai uuden olan norsunluusta. Mutta jumalattoman isän survaisi Zevs maahan Sipyloksen huipulta ja sääsi hänelle tuonelassa kovan vaivan. — Mutta isän pahat teot jättävät vielä lapsille kirousta. Nioben kohtalon olemme kertoneet. Pelopsin karkoitti Troian kuningas Ilos kotoa. Hän läksi länteen Apian niemimaalle, joka sitte hänen mukaansa sai nimen Peloponesos l. Pelopsinniemi. Siellä oli samaan aikaan Elis-maan kuningas Oinomaos luvannut antaa tyttärensä Hippodameian sille ken hänet kilpa-ajoissa voittaisi; vaan tappio tuottaisi kuoleman. Jo oli Oinomaoksen keihäs lävistänyt 13 kilpakosijaa, kun Pelops tarjousi vävynkokeita suorittamaan. Voiton tuotti hänelle Poseidonin antamat virjat hevoset sekä kuninkaan ajurin Myrtiloksen juoni. Tämä oli, ehkä Hippodameian pyynnöstä, ennen ajoa vetänyt navan nappulat pois Oinomaoksen vaununpyöristä, joten ne kesken tulisinta vauhtia pääsivät irti, vaunut särkyivät ja kuningas hengetönnä vierähti radalle.[193] Pelops peri morsiamen mukana valtakunnan. Mutta Myrtiloksen, joka pyysi palkkaa avustaan, hän viskasi mereen, joka siitä sai nimensä ("mare Myrtoum"). Kuollessaan Myrtilos kirosi häntä. — Pelops pani uuteen kuntoon Olympian kilpaleikit. Elonsa ehtoon samensi hän aviorikoksella.

Hänellä ja Hippodameilla oli pojat Atrevs ja Thyestes, joiden konnantyöt ovat antaneet runoilijalle paljon puhuttavaa. Ensiksi tappoivat he yhdessä äpäräveljensä. Kun isä siitä ajoi heidät kotoa, pakenivat he Mykenaan Eurysthevsin luo, jonka kuoltua perivät Persiidein vallan siellä. Mutta pian veljesten väliin syttyi riita vallasta, tulinen viha ja vaino. Atrevs ajoi Thyesteen maasta. Kostoksi ryösti tämä mukaansa karkoittajan pojan Pleistheneen, jonka hän kasvatti ikäänkuin omaksi pojakseen, ja sittemmin lähetti Mykeneen Atrevsiä tappamaan. Salamurhaaja saatiin kiinni ennenkuin ehti toteuttaa aikeensa, ja sovitti sen hengellään. Kun Atrevs sai tietää tappaneensa oman poikansa laati hän kamalan koston. Teeskellen sovinnollisuutta pyysi hän veljeä vieraakseen, jotta sovittaisiin vanhat vihat. Toinen tuli perheineen. Mutta Atrevs teurasti salaa veljensä pojat ja pani ne vieraalleen syötäväksi. Aurinkokin käänsi kasvonsa mointa kauheutta katselemasta. Mutta lastensa lihaa syönyt Thyestes huusi kostoa ja kirousta paetessaan Epirokseen. Sieltäpäin sai hän Aigisthos poikansa avulla Atrevsin murhatuksi, ja pääsi vielä Mykenen kuninkaaksi. Atrevsin pojat Agamemnon ja Menelaos pakenivat julmaa setäänsä Spartaan Tyndareos kuninkaan turviin, jonka tyttäret he naivat, toinen Klytaimnestran, toinen Helenen. Appensa avulla valloitti Agamemnon takasin valtakuntansa, tappoi Thyesteen ja karkoitti Aigisthoksen, mutta Menelaos jäi Spartaan appensa vallanperijäksi. Aigisthos hautoi maanpaossa kostoa, jonka hän aikojen takaa toteutti — turmiokseen. Näin Tantaloksen onneton suku kulki rikosten rataa, jolle jo esi-isä oli astunut, kooten päällensä kirousta ja perikatoa. Sen loppukohtalot liittyvät Troian sodan tapauksiin.

Troian sodassa oli ylipäällikkyys Agamemnonilla, joka ei oikein sopinut siihen toimeen, koska hän, jos kyllä muuten tavallisen urhea taistelussa, kuitenkin vastoinkäymisissä helposti hämmentyi ja oli epäröivä, mutta toisaalta oli ylpeä ja arvostansa arka.

Kunnialla taistelivat achaialaisten rinnalla Troian edustalla myöskin Fthian helleenit ja heidän johtajansa aiakidit. Tämän ruhtinassuvun kantaisä Aiakos hallitsi Aiginassa ja hänellä oli pojat Pelevs ja Telamon. Velipuolensa tapettuaan täytyi näiden paeta kotoa. Pelevs pääsi setänsä Eurytionin turviin Thessalian Fthiassa sekä kotivävyksi. Kalydonin retkellä tuli hän vahingossa tappaneeksi appensa, ja pakeni Iolkokseen (Peliaan pojan) Akastos kuninkaan luo, joka puhdisti hänet verenvelasta. Täällä kävi hänen samoin kuin Bellerofonteen. Emäntä koetti vietellä häntä, ja kun se ei onnistunut, panetteli hän Pelevsiä puolisolleen, joka suuttui ja vaani vieraansa henkeä. He metsästivät kerran yhdessä, kun Pelevs väsyi ja nukkui. Akastos lymytti hältä miekan ja jätti hänet alttiiksi kentaurien rynnäkölle. Vaivoin sai sen uro torjutuksi, mutta miekkansa löydettyään hän surmasi Akastoksen vaimoineen. Palkaksi siveydestään sai hän jumalilta Nerevsin ihanan tyttären Thetiin vaimokseen. Thetis synnytti hänelle Achillevs (lat. Achilles) pojan, josta tuli Troian sodan kuuluisin sankari.

Achillevs kasvoi yhdessä toisen nuorukaisen Patrokloon kanssa, josta tuli hänen paras ystävänsä.[194] Foinix ja Cheiron opettivat heitä taitaviksi asetten käytössä ja soittelussa. Tehdäkseen poikansa kuolemattomaksi, voiti äiti häntä ambrosialla ja koetti tulessa polttaa hänestä kuolevaisen puutteet, mutta yllätettiin ja täytyi jättää työ kesken. Varjellakseen häntä sodan surmalta, kastoi hän poikasen Stygin virtaan; ainoastaan kantapää, josta äiti piti kiinni, jäi haavalle alttiiksi. Pojasta yleni uljas, väkevä nuorukainen, joka ilokseen otteli metsän petojen kanssa. Kun kutsu tuli lähteä sotaan, meni hän mielellään, vaikka tiesi sieltä ei palaavansa. Myöhempää tekoa on juttu, että Thetis suojellakseen poikaansa ennenaikaiselta kuolemalta, piilotti häntä Skyros-saarella Lykomedes kuninkaan luona, jonka tytärten kanssa hän oleskeli. Mutta Odyssevs tuli muka, etsien häntä, sinne kauppiaana, ja kaupitteli tytöille korutavaraa, jonka joukossa myös oli miekka ja kilpi. Äkkiä soida rämähti torvi, jolloin tytöt säikähtyen juoksivat pakoon, mutta Achillevs ilmaisi itsensä, kun riemastuen sieppasi aseet käteensä.

Sodassa oli hän pääsankari: uljas, väkevä, vikkelä, rohkea äärettömiin asti. Hänet nähdessään viholliset pakenevat, ei kukaan uskalla häntä miekkakäsin kohdata. Mutta hänen sydämmessään asuu myös lempeyttä ja hyvyyttä; hellästi rakastaa hän äitiänsä ja kasvinkumppaliansa, jalosti säälii hän voitettua vihollistakin. Suuri on hän vihassa ja rakkaudessa, kunniastaan peräti arka ja sentakia usein jäykkä ja tyly. Hänessä yhtyy kylmää kalahtava rauta ja sula vaha. Omituisen viehättävästi varjostaa häntä vieno surumielisyys siitä tiedosta, että hänen loistava uransa oli niin lyhyeksi säätty. Mutta hän oli itse sen valinnut, sillä mainetta pyytämättä olisi hän saanut elää kauan. Nöyrästi alistuu hän nuorena kuolon kohtaloon.[195]

Paettuaan kotoa pääsi Telamon Salaminin kuninkaan vävyksi ja peri häneltä valtakunnan. Herakleen kanssa kävi hän Troian retkellä (kts. Herakl.) ja sai palkakseen Hesionen, josta syntynyt Teukros (l. Teucer) oli Troian sodassa etevä joutsenampuja. Edellisestä avioliitostaan oli hänellä poika Aias (Ajax), aimo sankari kuten isänsäkin. Jättiläisen kokoinen ja väkevä on hän norjan Achilleen rinnalla kankea ja kömpelö. Kuitenkin pyrkii hän tämän verroille töissä ja maineessa.

Vanha viisas Nestor Pyloksesta oli sen Nelevsin poika, jolle Herakleen viha toi turmion. Nuorempana Nestorkin kyllä oli osannut miekkaa käytellä, sen taisivat arkaadit, elilaiset ja epeiot vaurioillaan todistaa.[196] Olipa hän myös ollut mukana Argolaivan retkellä ynnä muissa sotapuuhissa; mutta nyt kun hän jo hallitsi kolmatta ihmispolvea, oli käsi hervahtunut. Mutta kieli ja mieli pysyivät vielä virkeinä, ja kokemusta oli runsaasti. Niinpä hän viisailla neuvoillaan enemmin edisti asioita kuin moni muu miekallaan, Urhea oli hänen poikansa Antilochos.

Aias Oilevsin poika Lokriista oli aimo soturi, vikkelä jaloistaan, sukkela keihästäjä. — Diomedes Tydevsin poika riehui rajusti tappelukentällä ja oli aina valmis uhkarohkeihin tekoihin. Jo epigonein retkellä kosti hän isänsä kuoleman.

Näistä suurista sankareista eriää omituisesti Laerteen poika, ithakalaisten isäntä Odyssevs (lat. Ulixes). Hänen luonteenaan on selväpäinen järki, joka toimii ajallaan ja puhuu paikalleen, sukkela äly, joka ei milloinkaan jää pulaan, vaan selviää "palavasta tulestakin" (Il.), keksii juonen joka paikkaan, useinkaan turvaamatta väkivaltaan tai suuriin aineellisiin apuihin. Sukkela kieli ja vikkelä mieli käyvät käsityksin. Osaapa hän tarvittaissa tapella aseillakin ja on yhtä urhollinen kuin kukaan muu. Kummako, jos näin älykäs soturi on Athenen suosikki. Hän on kreikkalaisen luonteen perikuva.

Troian kuningasperheen kanta-isä oli Dardanos,[197] joka siirtolaisena asettausi Hellespontin äyräälle Idan juurelle, saatuaan siellä maata Teukros kuninkaalta, ja perusti Dardanian kaupungin. Hänen poikansa oli Erichthonios, jolla oli nuo virmat Pohjoisvihurin varsat.[198] Tämän poika oli Tros. Hänen pojistaan Ganymedes kauniin muotonsa takia pääsi jumalain juomanlaskijaksi;[199] Assarakos oli Anchiseen iso-isä ja Ilos perusti Ilionin l. Troian. Kun kaupunki oli valmis, pyysi hän taivaasta suosion merkkiä; silloin putosi sieltä puinen Pallaan kuva, palladion, jota sitte säilytettiin pyhänä, ollakseen onnen takeena Troialle. Iloksen jälkeen hallitsi Laomedon, (kts. Herakleen satua). Sodan syttyessä istui valtaistuimella tämän poika Priamos, jo silloin ikäloppu vanhus, samoinkuin puolisonsa Hekabe (Hecuba). Heidän lukuisasta perheestään — 50 poikaa ja 50 tytärtä[200] — olivat etevimmät Hektor, Paris, Helenos, Polydoros, Troilos; ennustaja Kassandra, Polyxena y.m.

Hektor jalo ihmisenä ja suuri sankarina. Hellästi hän rakasti omaisiaan, mutta palava isänmaanrakkaus ja velvollisuudentunto ajaa häntä aina miekkoja mittelemään sinne, missä taistelu kuuminna riehuu, vihollista torjumaan, vaikka hän arvaakin isänmaansa perikadon ja oman kuolonsa. Ei kysy hän enteitä linnuilta eikä muilta; paras enne on hänelle "isänmaan puolustaminen".

Omalla tavallaan kuuluisa on Paris, sodan surkeuden syy. Kun hänen äitinsä näki unta, että synnyttäisi tulikekäleen, heitätti hän vastasyntyneen poikasen surmille. Mutta tuo jäi eloon. Karhun nisiä poika imi, kunnes joku paimen korjasi hänet. Hän kasvoi paimenten kanssa ja torjui urheasti petoja, josta sai nimensä Aleksandros (miestenpuolustaja l. torjuja). Karjaa hän paimenteli Ida vuorella, kun häntä pyydettiin tuomariksi kuuluisaan kauneuden kiistaan. Kotia ilmaantui hän arvaamatta, juuri kun hänen muistoansa vietettiin kuolinuhreilla. — Sodassa on hän huikenteleva, milloin huiman rohkea, milloin arka pelkuri, jota vain soimaus ajaa liikkeelle. Kansalaisensa vihaavat häntä syypäänä kurjuuteensa.

Muita troialaisten urhoja mainittakoon Pandaros, Sarpedon, Glaukos, Polydamas.

Troian sota.

Pelevsin ja Thetiksen häihin oli kaikki muut jumalat kutsuttu vieraiksi paitsi Eris,[201] riidatar. Loukkauksen kostoksi heitti hän hääseurueen keskelle omenan, päällekirjoitettuna "kauniimmalle". Omenan omistuksesta syntyi Athenen, Heran ja Afroditen välillä kiista, jonka tuomariksi pyydetty Paris ratkaisi määräämällä omenan ja kauniimmuuden arvon Afroditelle. Tästä jumalatar lupasi hänelle palkaksi ihanimman ihmisten tyttäristä. Lähtien meren taa tuota "ihaninta" etsimään saapui Paris Spartaan Menelaoksen hoviin ja löysi Afroditen avulla mitä oli etsinyt. Helenassa syttyi heti hehkuva rakkaus vieraaseen, joka lumosi häntä loisteellaan ja kauneudellaan, ja puolisonsa poissa ollessa karkasi hän viettelijänsä kanssa Troiaan.[202] Kostaakseen solvausta yllytti Menelaos koko Kreikan sotaan Troiaa vastaan, varsinkin kun vietyä naista ei luvattu antaa takasin. Näin keräytyi suuri sotajoukko ja laivasto — 100,000 miestä ja lähes 1,200 laivaa — Auliin satamaan lähteäkseen Agamemnonin johdolla kostoretkelle.[203] Lähtöuhria toimitettaissa ilmestyneestä enteestä — kärme joka söi varpusen kahdeksine poikineen ja kivettyi — päätti uhripappi Kalchas sotaa kestävän 9 vuotta ennenkuin kaupunki kaatuisi. Toisen tarun mukaan (jota Homeri ei mainitse) viivytti vastatuuli kauan laivastoa satamassa, syystä että Agamemnon oli ampunut Artemiilta hirven, josta jumalatar vaati hänen tytärtänsä sovintouhriksi. Jo välkkyi veitsi Ifigenian pään päällä, kun Artemis tuulessa tempasi hänet Tauriaan papittarekseen. Nyt päästiin lähtemään. Tenedokseen täytyi jättää Filoktetes, jota kärme pisti jalkaan; hänen kanssaan jäi myös Herakleen joutsi ja nuolet. Troialaiset eivät voi estää kreikkalaisia maalle astumasta, vaikka Protesilaos, joka ensinnä hyppäsi rantaan, heti kaatuukin heidän iskujensa alle ja Kyknos ankarasti ottelee, kunnes Achilleen koura hänet kuristaa. Varustettuaan laivaleirin ryhtyvät kreikkalaiset piiritykseen. Vaan siinäpä eivät saa suuriakaan toimeen; sillä kun troialaisia on vähän — tuskin kymmenes-osa vihollisten lukumäärästä — eivät nämä useinkaan uskalla astua kentälle taistelemaan, olletikkin jos Achilles on näkyvissä, vaan peräytyvät vahvojen muuriensa turviin, ja niitä eivät piirittäjät kykene valloittamaan. Täytyy siis tyytyä havittelemaan maakuntaa, väijyilemään, käymään lähiseuduilla ruokavaroja hankkimassa. Näin kului yksitoikkoisesti ilman mainetöitä yhdeksän vuotta, niin tulee ratkaiseva kymmenes vuosi.

Asioille antaa uuden käänteen Achilleen ja Agamemnonin riita — ja siitä alkaa Iliadi, käsittäen 51 päivän tapaukset. Agamemnon vie väkisin Briseis neiden Achilleltä, joka siitä niin vihastuu että vetäytyy erilleen sodan toimista. Turhaan toiset koettavat häntä lepyttää, eikä auta, vaikka Agamemnon sitte katuen tarjoo loistavaa hyvitystä. Hän tahtoo nähdä vastustajansa tomuun asti nöyrtyneenä eikä lepy, ennenkuin itse saa katkerasti kokea vihansa seuraukset. Hän on koko sotaan suuttunut. Ei kannata muka Atriidein kunnian tähden itseään kuoliaaksi kiusata. Ei kannata nähdä vaivaa yöt päivät, kun sama kuolo korjaa urhon ja pelkurin. — Pojan kunnian loukkaus koskee yhtä kipeästi äitiä, joka rukoilee Zevsiä suomaan vihollisille voittoa, kunnes Agamemnon oppisi paremmin arvossa pitämään suurimman sankarinsa kuntoa. Ja todella Achilleen kanssa voitto hylkää achaialaisten aseet. He ponnistavat kyllä voimansa, rajusti taistelun laineet vyöryvät edes takaisin ja loistavia mainetöitä suoritellaan kaksintaisteluissa ja muutoin, jolloin varsinkin Diomedes uljastelee[204] — mutta lopuksi kuitenkin troialaiset ovat voitolla, Heitä innostaa uusi rohkeus ja Hektorin johdolla ryntäävät he eteenpäin ajaen vihollisiaan laivaleiriin asti. Hankkivatpa jo polttamaan tätä, kun Patroklos saa Achiileelta luvan hänen asepuvussaan rientämään avuksi hätääntyneille. Troialaiset luullen näkevänsä itse Achilleen, väistyvät peloissaan, mutta Patroklos ahdistaen liian likeltä pakenevia joutuu kahakkaan Hektorin kanssa ja saa surmansa. Kauheasti suree Achilles ystävänsä kuolemaa ja miettii vaan kostoa. Saatuaan Hefaiston takomat uudet komeat sota-aseet ja sovittuansa yläpäällikön kanssa, hän ryntää taisteloon. Summalta kaataa hän vihollisia, jotka pakenevat hänen edessään kuin akanat tuulessa, ja vihdoin Hektorinkin. Patrokloksen juhlallisiin peijaisiin ja liikuttavaan kohtaukseen, kun Priamos käy pyytämässä poikansa ruumista murhaajalta, sekä Hektorin hautajaisiin ja kuolinkaihoon päättyy Iliadi.

Mitä sitten tapahtui, tunnetaan muista lähteistä.[205] Hektorin kuoltua toi amatsoni-ruhtinatar Penthesileia apua troialaisille ja urhokas naiskansa pani jo kreikkalaiset pulaan, kun Achilles taistelussa kaataa P:n. Uutta apua toi Troiaan Eoksen poika Memnon Ethiopiasta, mutta hänenkin kaasi saman sankarin miekka. Poikansa katoa suree siitä päivin Eos (= aamurusko) itkien maahan kastekyyneliä.[206] Mutta jopa tuli senkin sortua, joka niin monta oli sortanut. Achilles ahdisti kovalla rynnäköllä Skaialaisporttia, kun hänen kantapäähänsä lensi Pariksen ampuma ja Apollonin suuntaama surman nuoli. Kaatuneen ruumiin ympärillä riehuu hurja taistelu, kunnes Kreikan soturit saivat sen korjatuksi. Sydäntä särkevästi itki Thetis merenneitoinen kaunokaisensa poismenoa. Mutta sankarin haudalla riidellä rähisivät Aias ja Odyssevs siitä, kumpi hänen aseensa saisi; kun ne joutuivat Odyssevsin omaksi, pahaksui Aias sitä niin kovin, että mielenhäiriössä tappoi itsensä (josta Sofokles on tehnyt tragedian[207]).[208]

Tästä lähtien Odyssevs älyllään ohjasi asiain menoa. Hän otti vangiksi Helenos tietäjän ja kiristi hänestä sen salatiedon, että Troia vasta voitaisi valloittaa Herakleen asetten avulla. Niinpä tuotiin haavaansa vielä poteva Filoktetes paikalle ja hän ampui tuolla taikajoutsella Pariksen kuoliaaksi. Edelleen Odyssevs valepuvussa Diomeden kanssa hiipi Troiaan ja varasti palladion kaupunkia suojelemasta. Toipa hän sitte taistelutanterelle Achilleen pojan Neoptolemoksen isän hengellä innostamaan kansaansa.[209] Vihdoin hänen tuumansa mukaan Epeios rakensi sen kuuluisan puuhevosen,[210] joka vasta tehot teki, ja hän sen juonen keksi, johon konia käytettiin. Kolmekymmentä miestä piilousi koljon kupuun; sotajoukko hävitti itse leirinsä ja oli kotiin lähtevinään, jätettyään muka hevosen jumalien lepyttimeksi ja onnellisen matkan takeeksi. Kavala Sinon uskotteli troialaisille tuommoisia hevosella tarkoitettavan, että sen hävitys toisi turmion heille, mutta sen säilyttäminen kaupungin linnassa turvaisi tuleviksi ajoiksi Aasian voittoa Euroopasta. Tyhmistyneet raukat uskoivat valheen, etenkin nähtyänsä Laokoon papin kohtalon. Tämä varotti kansalaisiaan vihollisten salajuonilta, vakuuttaen hevosellakin vain pahaa mielittävän; mutta kun hän paraikaa uhrasi, nousi merestä kaksi kärmettä ja tappoivat hänen poikineen.[211] Siinäpä Troialaiset luulivat että viisastelevaa jumalain lahjan herjaajaa oli ansion mukaan rangaistu. Riemuiten vetävät he surmakoneen kaupunkinsa sisään. Mutta yöllä astuivat piiloutuneet soturit siitä ulos, samaan aikaan kuin saaren takana lymynnyt laivasto palasi ja väki siitä auki jätetyistä porteista ryntäsi sisään. Uneen uupunut tai iloissaan mässäilevä kaupunki joutui hirveän murhan, ryöstön ja häviön alaiseksi. Miekka ja tuli tekivät lopun Aasian uljaimmasta kaupungista, kuten Kassandra aikaa oli ennustanut, vaikkei kukaan häntä uskonut. Priamos itse miehineen sai siinä surmansa. Naiset, lapset ja äärettömän saaliin vei voittaja. Kurjuuden alkusyy Helena vältti kuin ihmeen kautta kuoleman ja palasi Menelaoksen kanssa vanhaan kotiinsa.[212]

Paluuretki.

Harvojen sankarien suotiin vaurioitta päästä kotia tai tavata kotiolot ehjinä.[213]

Agamemnon ehti juuri päästä Mykeneen, kun uskoton Klytaimnestra yksissä juonin rakastajansa Aigisthevsin kanssa murhasi hänen sekä Kassandran, jonka kuningas toi vankina. Mutta kosto valvoi. Fokiissa eli Agamemnonin poika Orestes turvassa, johon hänen oli äitinsä vainolta kätkenyt hellä sisko Elektra; täältä palasi hän aika miehenä ystävänsä Pyladeen kanssa ja kosti isänsä kuolon Aigisthoksen verellä. Mutta kun hän samassa surmasi äitinsäkin, joutui hän Erinysten vihaan. Harhailtuaan kauan rauhatonna, sovitti hän vihdoin rikoksensa tuomalla Attikaan Artemiin kuvan Tauriasta. — Pelopiidein surkeita kohtaloita käsittelee usea vanha murhenäytelmä: Aischyloksen Agamemnon, Choeforoi, Eumenides; Sofokleen, Elektra; Euripideen Ifigeneia Tauriissa y.m.

Menelaoksen ajoi myrsky Kretan ja Egyptin puolille, josta hän vasta seitsemän vuoden mentyä osasi kotia. Sitte eli hän onnellisena Helenansa kanssa.

Lokriin Aias oli Troiaa valloitettaissa tehnyt törkeitä rikoksia: sysännyt kumoon Pallaksen kuvan ja tukasta raastanut papitarta Kassandraa. Siitä merelle tultua salama särki hänen laivansa; itse ui hän paljaalle kallioille. Mutta kun hän vieläkin ylvästeli Poseidonia vastaan, särki tämä hangollaan kallion ja Aias hukkui aaltoihin.[214]

Diomedeen, Filokteteen ja Idomenevsin karkoitti kapinat kotoa Italiaan, jossa Diomedes perusti kaupunkiloita. Kun Teukros palasi veljetönnä, veljen kuolemaa kostamatta, ei isänsä Telamon tahtonut nähdäkään häntä. Hän siirtyi Kypron Salamiiseen.[215]

Enemmän kuin kukaan muu koki Odyssevs onnen vaiheita. Niistä on syntynyt laaja, hauska Odysseian epos. Moniin mutkiin hän retkeili. Eksyttyään ensin kikonein maalle ja siellä monta miestä menetettyään, läheni hän jo omia vesiä; vaan Maleian niemen luona yllätti myrsky ja heitti laivat aina Afrikan puolelle. Lotofagein maassa söivät hänen miehensä makeaa lootos-hedelmää, josta koti unohtui, ja ainoastaan pakolla sai hän heidät merelle lähtemään. Tultiin sitte kykloopein maahan, jossa Polyfemos[216] oli vähällä syödä heidät kaikki; vasta kun Odyssevs juovutti hirviön ja hänen nukkuessaan uursi häneltä ainoan silmän otsasta, pääsivät he pakoon hänen luolastaan. Mutta tästäpä Poseidon, poikansa Polyfemoksen puolesta vihoissaan, yhäti vainosi retkeilijöitä ankarasti. Odyssevs on jo kotirantaan tulemillaan ja vaipuu sulo-uneen, kun toverit uteliaina avaavat Aiolokselta saadun tuulisäkin, aarteita siitä urkkien, ja nyt viimat ja vihurit päästen pussista irralle ajavat laivat kauas harhateille. Laistrygoni-hiidet ja Antifates ruhjoivat sitte 11 laivaa, niin että jäi vain yksi. Tällä tuli sankari Kirken luo, joka loihti useimmat miehet sioiksi. Vasta Hermeen avulla pakotti Odyssevs noitaa antamaan heille takasin ihmismuodon. Täällä vuoden viihdyttyä ja käytyä manalassa Teiresias tietäjän puheilla lähdetään taas matkalle ja vältetään monta vaaraa. Turhaan koettavat seireenit, nuo sydämmettömät haukkakyntiset neidot, lauluillaan lumota heitä perikatoon: miehet, joilta on korvat vahalla tukitut, eivät kuule mitään; Odyssevs kuulee ja ihastuu, mutta ei pääse mihinkään, ollen omasta käskystään mastoon sidottuna. Onnella päästään haukkuvan Skyllan ohi, joka luolastaan kurkottaa kuutta pedon päätä siepatakseen ohikulkevia; eipä myöskään hukuta Charybdin muuten kaikki nielaisevaan kuiluun. Vältetään nuo kaksi surman paikkaa, vaikka ne ovat niin likekkäin, että:

"Incidit in Scyllam, qvi vult evitare Charybdin".[217]

Mutta surma vaanii toisialla. Thrinakiassa pakottaa nälkä Odyssevsin tovereita teurastamaan ja syömään Helioksen karjaa, rikos, jonka pahuutta kamalat enteet osottavat, kun nyljetyt nahat ryömivät ja liha mylvii paistinvartaissa. Siitä salama pirstoo laivan ja miehet suistuvat meren pohjaan, paitsi Odyssevs, joka laivan pirstaleella uipi Ogygian rantaan. Täällä Kalypso neito viivyttää häntä luonaan 7 vuotta, luvaten ikinuoruutta ja kuolottomuutta, jos Odyssevs jäisi hänen omakseen. Mutta tämä istuu ikävissään rannalla, kyynelsilmin katsellen kaukaista kotoa kohden, ajatellen vaimoaan ja poikaansa. Vihdoin Athene saa muut jumalat suosiollisemmalle mielelle kärsivää sankaria kohtaan, ja Hermes pakotta Kalypson laskemaan hänet luotansa. Itse laatimallaan lautalla hän luovii merta, kunnes Poseidon pirstoo sen häneltä myrskyssä ja hän hädin uiden Inon vaipalla pelastuu Scherian rantaan, josta herttainen Nausikaa korjaa hänet kotiinsa isänsä, Alkinoos kuninkaan loistolinnaan. Herttaisesti holhotaan sankaria täällä onnellisen faiakilais-kansan luona, joka ei surupäiviä tunne, ja sitte saatetaan hänet kotia tuommoisella ihmelaivalla, joilla he kuljeksivat, jotka kenenkään ohjaamatta osaavat matkansa ja tekevät sen nopeana kuin kotka tai aatos. Nukkuen saapuu sankari kotirantaan oltuaan poissa kaksikymmentä vuotta.

Mutta vieläkin vaaditaan taistelua saattamaan koto-olot oikealle kannalle. Odyssevsin kodissa elämöi joukko nuoria ylpeitä ylimyksiä, jotka, ollen Penelopea kosivinaan ja hänen vastaustaan vartovinaan, kuluttavat talon tavaraa alituisiin kemuihin ja pitävät pahaa vallatonta menoa. Uskollinen aviovaimo reputtaisi koko parven, mutta kun ei uskalla, viivyttelee hän ja vetelee verukkeita. Hän tahtoo muka ensin saada appensa hautavaipan kudotuksi — mutta kangas ei valmistu ikinä, sillä minkä hän päivällä kutoo, sen hän yöllä pärvöttää. Juoni joutuu ilmi ja vaaditaan varma vastaus. No, hän lupaa mennä sille sulholle, joka kilpa-ammunnassa voittaisi Odyssevsin jousella. Määräpäivä on käsissä, kun Odyssevs, joka tähän asti outona on oleskellut rehellisen Eumaios paimenen majassa, kerjäläisenä saapuu paikalle ja joutuu röyhkeän pilkan alaiseksi. Kun ei kukaan kykene jousta virittämään, virittää hän sen ja ampuu pilkkuun. Samalla heittää hän ryysyt yltään ja hämmästyneiden kosijain edessä seisoo sankari, jonka luulivat aikaa sitte kuolleeksi. Kosto alkaa Athenen avulla. Sateena vinkuu vasamia salissa kaadellen ilkivaltaisia, ja koston työssä avustelee Telemakhos, hiljan palattuaan isäänsä peräämästä mannermaalta. Surman jäljet puhdistetaan ja riemulla syleilevät puolisot toisiaan oltuaan niin kauan erillänsä. Näin koki Odyssevs toisen onnen kuin Agamemnon kotiin tultuaan.

Läpi vilkaseloisen, vaihtelevan runoelman käy elähyttävänä henkenä harras rakkaus kotoon ja kotimaahan,[218] antaen sankarille voimaa taisteluissa kestämään.

Myöhempi satu tiesi kertoa Odyssevsin saaneen surmansa pojaltaan, jonka äitinsä Kirke oli lähettänyt isää etsimään. Tuntematta toisiaan joutuvat he kahakkaan, jossa poika kalanluisella vasamalla ampuu isänsä. Odysseiassa on vaan hämärä viittaus hänen loppuvaiheisiinsa (XXIII 265-284).

Satuaika on lopussa. Sen puolihämäristä astuu Kreikan kansa vähitellen historian valoon.

Rooman sankarisatu.

Sankareita semmoisia kuin kreikkalaisilla, jotka urotöillään loivat kokonaisen taikamailman jumalain ja -ihmiskunnan välille, ei roomalaisten järkevä mieli ja köyhä kuvatti kypsynyt luomaan. Sankarintapaisia olentoja oli heillä kuitenkin muutamia, joiden luultiin kuninkaina hallinneen Latiumissa ja joita sitten palveltiin pellon ja viljelyksen haltiahenkinä. Semmoinen oli Saturnus, josta jo on puhuttu. Samoin hänen pojakseen oletettu Picus (= "tikka"), joka oli sotaisa ja hyvin rikas ja kun ei huolinut Kirken lemmestä — kuten myöhempi tarina sanoi — loihdittiin tikkalinnuksi.[219] Tämän poika oli Faunas (kts. s.), hänkin Lation kuningas. Hänen ja Marica nymfin poika oli Latinus kuningas.[220]

Aeneaan (l. Aineiaan) satu on alkuaan kreikkalainen, mutta sovitellen siihen roomalaisia aineksia saatiin siitä vähitellen roomalaisten sankarisatu, jolle Virgilius loi taiteellisen kansallisepoksen muodon, mukaillen alkuosassa Odysseiaa, loppuosassa Iliadia.

Aeneaan isä oli Dardanian kuningas Anchises, äiti Afrodite. Kun Anchises julkisesti kerskasi jumalattaren suosiosta, halpasi hänet Zevs salamalla, ja Aeneas sai hallituksen. Sukulaistaan Priamusta hän tuli auttamaan, kuin Achilles ryösti hänen karjansa. Ollen hurskas, viisas ja rohkea sai hän kunnioitusta ja mainetta, ja jumalain armo suojeli häntä. Troian häviöstä hän ja Antenor yksinään pelastuivat, kun hän joko urheasti murtausi vihollisrivien lävitse tai nämä ehdollaan päästivät hänen menemään, hän kun aina oli tahtonut rauhaa ja Helenan takaisin antamista. Vanhempi satu jättää hänet Dardaniaan, kansansa lopuista luomaan uutta valtakuntaa. Vasta Homeron jälkeen syntyi satu että hän lähti meren taa valtaa perustamaan. Alussa nähtävästi ei luultu hänen kauaskaan siirtyneen; vasta aikaa myöten ulotettiin, Odyssevsin retkien esikuvaa noudattaen, hänen matkansa yhä loitommas länteen. Stesichoros runoilija (600 e.Kr.) tietää jo hänen tulleen Italiaan. Mikäli Rooman valta paisui ja levisi kreikkalaistenkin asuma-aloille, syntyi ja vakautui luulo että Aeneas oli siirtynyt Tiberin rannalle ja että hän oli Rooman kansan kantaisä. Jo 3:lla vuosisadalla oli tuo luulo yleinen Kreikassa ja roomalaiset antoivat sille pian virallisen vahvistuksen. Ahkerasti koetettiin ajan ja paikan puolesta järjestellä tiedot Aeneaasta, niihin sovitellen sopivia italialaisia muinaisjuttuja. Virgiliuksen Aeneidin taru on tää:[221]

Aeneas pakenee penaatteineen palavasta Troiasta, kantaen hartioillaan isäänsä, taluttaen Ascanius poikaansa, puolisonsa Creusan kanssa Ida vuorelle. Täältä lähtee hän, mukanaan jäännös maanmiehiään, 20 laivassa, poiketen Thrakiaan ja Delokseen, Kretan saarelle, jossa erehtyen luuli Apollonin määränneen heille kotimajat. Mutta ruttotauti karkoitti sieltä ja unessa käskettiin häntä pyrkimään Italiaan. Myrsky ajoi hänet kuitenkin Epirukseen ja sieltä Siciliaan, jossa Anchises kuoli. Tästä yrittää sankari tulla Italiaan, kun troialaisia leppymättömästi vihaava Juno myrskyllä ajaa hänet Afrikaan. Täällä Carthagon kuningatar Dido rakastuu sankariin, ja avioliitto on jo syntymäisillään Junon juonista, joka täten tahtoo estää uuden, hänen suositulleen Carthagolle turmioksi tulevan valtakunnan syntyä; mutta Aeneas saa Jupiterin käskyn heittämään lemmen viehätykset sikseen ja pyrkimään suuren tehtävänsä perille. Salaa jättää hän Didon, joka onnetonna tappaa itsensä, ja monien harharetkien perästä — jolloin hän m.m. Cuman sibyllan ohjeilla käy manalassakin — saapuu hän Tiberin suulle Latiumiin. Latinus ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja antaa hänelle tyttärensä Lavinian puolisoksi. Tämän johdosta Lavinian entinen sulho, Rutulien kuningas Turnus Junon yllyttämänä nostaa sodan, mutta joutuu häviölle. Latinus kaatuu myös tappelussa, jonka jälkeen Aeneas saa valtakunnan.

Tämän lisäksi kerrottiin että Aeneas ei kuollut kuten tavallisesti, vaan katosi tietämättömiin, jonka jälkeen hän Jupiter indiges (koti-Jup.) nimisenä nautti jumalain kunnioitusta.[222] Hänen ja Lavinian tytär Ilia synnytti Mars jumalalle pojat Romulus ja Remus, joten Aeneasta melkein tuli Rooman perustaja. Mutta kun sitten nähtiin, että Rooman perustus täten joutui ajaltaan liian lähelle Troian sotaa, täytettiin ajanaukko olettamalla sarjan albanilaisia kuninkaita.

Rooman perustamisesta kertoo satu vielä seuraavat asiat:[223]

Aeneas rakensi kaupungin, jolle puolisonsa mukaan Rooman antoi nimen Lavinium. Täällä hallitsi hänen kuoltuaan poikansa Ascanius eli Iulus,. julilaisen suvun tarumainen esi-isä. Jonkun ajan kuluttua perusti Ascanius Albanus-vuorelle uuden kaupungin Alba longan, jonne hän muutti majansa. Siellä hallitsi sitte sarja albalaisia kuninkaita ja sarjan päässä Numitor, jonka nuorempi veljensä Amulius työnsi valta-istuimelta. Estääkseen Numitorin tytärtä Rea Silviaa, eli Ilian naimisilla laittamasta itselleen ja suvulleen vallankiistelijöitä teki hän tämän Vestan neidoksi. Mutta kuinka olikaan, synnytti neito Mars jumalalle Romulus ja Remus kaksoiset. Lapset heitettiin kuninkaan käskystä Tiberiin, mutta ajautuivat rantaan, jossa sotajumalan pyhä peto susi ruokki niitä maidollaan. Sieltä korjasi ne sitten paimen Faustulus, joka vaimonsa Acca Larentia'n kanssa kasvatti heitä. Nuorukaisiksi vartuttuaan ja saatuaan syntyperästään tietoa, tappoivat he Amuliuksen, asettivat Numitorin jälleen hallitukseen ja perustivat sitten Palatiini-vuorelle Rooman kaupungin. Sitä perustaessaan riitautuivat veljekset: Romulus tappoi Remuksen ja tuli yksin uuden kaupungin valtiaaksi. Toimittaakseen uuden kaupunkinsa asujamille, jotka olivat pelkkää miesväkeä, vaimoja, kutsui hän lähiseutujen asukkaat juhlaan, jossa Rooman miehet ryöstivät haltuunsa nuoret naiset. Tästä syttyi sota naapurien, sabinilaisten kanssa, joka kuitenkin päättyi sovinnolla ja liitolla. Sabinilaiset siirtyivät Roomaan asumaan ja molemmat kansat sulivat yhdeksi. Kuoltuaan jumaloitiin Romulus nimellä Quirinus.

Viitteet:

[1] Antiikin ajatuksia kuolemattomuudesta nähdään vielä kappaleessa Hades y.m.

[2] Joskus näkyy vielä personoiminen olevan ensi asteellaan, henkilön toimi vaan luonnon liikettä, kun esm. Boreas, Pohjoinen, vaan osaa vonkua ja puhista — mutta tämä on runoilijan kuvittelua enemmän kuin uskontoa.

[3] Ei Zevsillekään kaikkialla annettu pääsijää kultissa, vaan usealla paikalla oli vanhastaan valtiojumalansa sitä saamassa: Athenassa Pallas, Argossa Hera, Delfoissa Apollon, Rhodos-saarella Helios y.m.

[4] Viepä ihminenkin väliin voiton heiltä, koska esm. Otos ja Efialtes sitoivat Areen, Diomedes haavoitti hänen ja Afroditen (Il. V, 381); mutta tämmöisissä tapauksissa ihmiset tavallisesti eivät ajakaan omaa asiaansa, vaan tappelevat toisien jumalien puolesta (Diomedes Atheneen ja Heran) tai ainakin heidän suojanalaisinaan. Tämä lieventää muuten törkeää jumalia vastaan sotimisen rikosta.

[5] Näitä toimijumalia karttui suunnattomasti, kun esm. lapsen kehitysasteilla oli kullakin omat haltionsa: ensi seisomiskokeita valvoi Statanus, ensi kävelyä Adeona ja Abeona, puheen jokellusta Fabulinus, kouluun johti lasta Iterduca, kotia Domiduca j.n.e.

[6] Kreikan sivistys alkoi syvemmin juurtua Roomassa toisen punilaissodan perästä.

[7] Vrt. Luthardt, Antike Ethik.

[8] Etupäässä Hesiodin theogonian mukaan. Vrt. Ovid. Metamorph. I 5-75.

[9] Génesis theon te kai pánton. Homer.

[10] = a) vuori Thessaliassa, jonka huipulla senseutuiset luulivat jumalien asuvan; b) jumalain koto, taivas.

[11] Ov. Met. I 151-162. Yksi gigantti oli Enkelados, josta Virgil. Aen. III 578 ss.

[12] Troian edustalla yltyivät he ihmisten puolesta tappeluun, jonka muistomerkiksi jäi kentälle isoja kallionjärkäleitä. Il. XXI, 405.

[13] Ov. Met. I, 76 ss.

[14] Jonka myös sanotaan luoneen ihmisiä — ehkä ison tulvan perästä — savesta, johon Athene puhalsi henkeä. Hor. I, 16, 13 ss.

[15] Maan tuli on taivaan tulen, salaman sikiö. Promethevs on alkuaan tulen jumala.

[16] Hor. I, 3, 25-33.

[17] Ov. Met. I, 89-150.

[18] Met. I, 163-243.

[19] Hor. I, 2, 5 ss. Ov. Met. I. 253-312.

[20] Met. I, 313-437.

[21] Yläjumalain nimet, jättäen synkän manalan jumalan pois, on roomalainen runoilija Ennius sulkenut näihin muistisäkeihin:

Juno, Vesta, Minerva, Ceres, Diana, Venus, Mars. Mercurius, Jovis, Neptunus, Vulcanus, Apollo.

[22] Zeus = Dieus, gen. Dieos, vrtl. div loistaa: "taivaan loiston jumala".

[23] ypsizygos, aitherios, aitheri naion.

[24] nephelegerétes, kelainephaes.

[25] asteropetaes, tertikéraunos, — epigdoupos, barubremétes y.m.

[26] Dios 'ombros. Zeus 'uei.

[27] theon 'upaios kai 'aristos. Vrt. II. VIII, 12 ss.

[28] Zeus aigiokhos. Egiidiä (aigis) ajateltiin väliin myös karvaiseksi nahaksi, joka sopi sotasuojaksi. Sitä asetta käyttävät myös Apollon ja Athene.

[29] Z. ikesios, ksenios.

[30] 'orkios.

[31] sotér, eleutherios.

[32] èrkeios, èphéstios.

[33] Od. II, 216 s.

[34] katharsios.

[35] = Iovis (Diovis) pater, div vartalosta. Vrt. Zevsin etymologiaa.

[36] Vrtl. vasr valostaa: Fesra, Fera, Faera, 'Hra = "Valotar". Persian kielessä on kevät hera s.o. valoisa. (Steinthal).

[37] Vrtl. div loistaa: divan, divan, difone, dione; div-ina, Dju-none, Juno(ne). Vrt. Zeus.

[38] Lisäksi tulee eri poliitillinen kanta, kun Hera esm. vihaa troialaisia ja Zevs on neutraali.

[39] laetis, ageleie.

[40] érysiptolis, álalkomeneis.

[41] Il. XV, 412. Od. VIII, 493.

[42] Il. XIV, 178. Od. VII, 110.

[43] Hor. I, 12, 19.

[44] Foibos Apollon. — Foibos ehkä sukua sn:lle phaos, phóos (phos) valo. — Apollon ehkä alk. 'Apellon, 'Apeljos, 'Apelios = 'Hélios, 'Hlios.

[45] "Lykios" (lux valo); tai Lykian jumala.

[46] Ov. Met I, 438-451.

[47] Siitä syntynyt soma Hyakinthos-taru kts. Ov. Met. X, 162-219.

[48] ékataebolos, ékatos, klytótokhos, argurótokhos.

[49] Paiéon, Paián.

[50] álekhíkakos.

[51] águieus.

[52] S.o. Pytholais-nainen, kuten Apollon itse on Pythius, Pythios, nimellä joka johtuu orakelin vanhasta nimestä Pytho, tai Pythonista jonka hän voitti.

[53] Artemis agrotéra.

[54] Artemis l. Diana eilethyia.

[55] Virg. Aen. I. 498 ss.

[56] iokhéaira.

[57] Merkinnee oikeastaan "taivaallinen, loistava". Diana = Divore Dodonan Jupiterin puoliso, vrtlsta div josta Zevs, Jupiter.

[58] Hera itse pilkkaa hänen hullua raivoansa ja huikentelevaisuuttansa Il. V, 830 ss.

[59] Il. V, 860. Vrt. 381-400.

[60] Roomalaisten uusi vuosi alkoi maaliskuussa.

[61] Aphrodite s.o. áphrodúte, "vaahdosta sukeunut".

[62] Siitä nimi ánaduoméne, (merestä) "ylös kohoava".

[63] Kypris kyprotar.

[64] Kythereia.

[65] Siitä nimi Paphia, Pafotar.

[66] Hor. I, 4, 5.

[67] Pontia.

[68] Ov. Met. X, 524-551. 705-739.

[69] Il. V, 428 s.

[70] Siitä Hermestä on ruvettu sanomaan "Argoontappajaksi", näin kääntäen liikanimeä árgeiphóntes. Luultavasti tämä kreikkal. sana kuitenkin merkitsee jotain muuta, ehkä "salamassa l. valossa ilmestyvä, salamia l. valoa välkkyvä".

[71] Vrt. árgeiphóntes sanan selitystä ylempänä!

[72] Muistettiin vielä hämärästi alkuperäistä tuulissa ja pilvissä kiitävää Hermestä!

[73] "Hermeskumpuja" mainitaan Odysseiassa.

[74] Hor. I, 10.

[75] Hor. II, 17, 29.

[76] Il. I, 590 ss.

[77] Hor. I, 4, 7.

[78] Il. XVIII, 483-508.

[79] Od. VII, 81 ss.

[80] Virg. Aen. VII, 601-622.

[81] Virg. Aen. VIII, 31 ss.

[82] Ov. Met. I, 748-779. II, 1-366. 381-408.

[83] Od. X, 133-574.

[84] Hor. II, 16, 30.

[85] aurora pro auso-sa; cf. aús-o, aú-o, av-o, aúos, aeos, éos.

[86] Virg. Aen. X, 763 ss. I, 535 ss. Od. V, 121 ss. Hor. I, 28, 21.

[87] Od. X, 1-75. Virg. Aen. I, 52-63.

[88] Ov. Met. VI, 679-721.

[89] Il. XIX, 91 ss.

[90] Hor. I, 35.

[91] Naisen genius tavall. eri nimellä Juno.

[92] Hor, III, 17. 14.

[93] potamós; vrt. potós juoma, potizein juottaa.

[94] Tämmöisillä paikoilla hän leikitteli lähteetärten kanssa, oli nymphogétes, kun muutenkin oli krenouchos, épilimnios ("suvannon sulho").

[95] Aigai merkinnee vaan merta, ollen nähtävästi samaa juurta kuin usea muu merta tai tyrskyä tarkoittava sana ja nimi, vrt. Aigeus, Aigaian-meri, Aigina, aigialós, aiges aallot.

[96] kuanochaites.

[97] eurysternos.

[98] Vrt. Virgil. Aen. I, 142 ss. Aaltojen asettajana on P. ásphálios.

[99] gaiéochos.

[100] énosichthon, énnosigaios.

[101] Poseidon trapaios.

[102] Od. III, 5 s.

[103] Hor. I, 15.

[104] 33 nimitellään Il. XVIII, 39 ss.

[105] Ov. Met. XIII, 732-897.

[106] Virg. Aen. III. 211 ss.

[107] Od. IV, 365-480.

[108] Ov. Met. XIII, 917-963.

[109] Ov. Met. IV, 416-562.

[110] kourótrophos.

[111] Hor. I, 16, 8. 18, 14.

[112] "Idalainen", Frygian Ida-vuoren mukaan.

[113] Hor. III, 25, 8-12.

[114] Ov. Met. III, 336-340. 513-733.

[115] Il. VI, 130-140. Sofokl. Antigone 955 ss. — Minyaan tytärten rangaistus kts. Ov. Met. IV, 389 ss.

[116] Hor. II, 19, 13.

[117] Euios riemuhuudosta eioi, "hei hoi!" — Bakchos näyttää olleen tutunomaisempi, Dionysos juhlallisempi nimi. jolla jumalaa puhuteltiin.

[118] Nymfiluola kalustoinen on kerrottu Od. XIII, 103 ss.

[119] Ov. Met. VI, 382-400. XI, 85-193.

[120] Satu on nuori. Vanhemmissa kuvissa on Panilla olkea ihmismuoto paitsi pieniä sarventynkiä.

[121] Hor. III, 18.

[122] Virg. Aen. VII, 761 ss.

[123] Virg. Aen. VIII, 314-325.

[124] Demeter, "Maa emo".

[125] Plutoksen isä oli Iasion, josta Od. V 125 ss.

[126] Ov. Met. V 341-571. 642-661.

[127] Ov. Met. VIII 725-878.

[128] Despoina.

[129] Proserpina on myös viljan siementä idättävä jumalatar.

[130] Aides, juurista a priv. Aidein. — Laajennut nimenmuoto Aidoneus.

[131] Hor. II 13, 34 centiceps bellua; II 19, 29 ss.

[132] Hautaus antaa vainajalle rauhaa; sitä ennen harhailee hän levotonna Manan ovien ulkopuolella, virran yli pääsemättä. Il. XXIII 71 ss.

[133] Ibid. v. 65 ss.

[134] Od. XI 576-600. Hor. III, 11, 21 ss.

[135] Dis = dives, rikas.

[136] Virg. Aen. VII 324-356. 374 ss.

[137] Hesiod. Theog. 185. — Toisin sanotaan heitä Yön tyttäriksi.

[138] Vrt. Apollo ékatós, ékatebólos, ékaergos.

[139] Il. VIII 70 ss.

[140] Od. XIX 562 ss. — Unelma (Oneiros) liehuu myös ihmishaamussa nukkuvan luo hyviä tai pahoja neuvoja kuiskimaan. Il. II 6 ss.

[141] Vanhimpana aikana haudattiin kuolleet talon alle.

[142] Hor. III 23.

[143] Heerosten arvoon korotettiin kuoltuaan vielä historiallisenakin aikana miehiä semmoisia kuin Leonidas, Harmodios ja Aristogeiton y.m. Heerosten luultiin kuoltuaan viettävän elämäänsä "autuasten saarilla".

[144] Hor. I 12, 7 ss.

[145] Ov. Met. X 1-77.

[146] Ov. Met. XI 1-84.

[147] Od. XXI 295-304. Vrt. Ov. Met. XII 210-517.

[148] Ov. Met. VIII 260-546.

[149] Il. IX 529-596.

[150] Homeros ei vielä puhu Foinikian Agenorista, kertoo vaan Poinix nimisestä miehestä.

[151] Hor. III 27, 25 ss.

[152] Ov. Met. III 1-137. IV 563-603.

[153] Lehmäjuttu näkyy syntyneen selittämään Boiotian nimeä, joka näyttää johtuvan sanasta bous lehmä, härkä: siis = "lehmälä, härkämaa".

[154] Od. XI 262 ss.

[155] Il. XXIV, 602-617. Ovid. Met. VI 146-312.

[156] Sipylos-vuorella likellä Smyrnaa kuuluu olevan ihmisenhaamuinen kallion muodostus, tai liekö louhittu ihmiskäsin. Sen yläpuolelta noruu lähde, joka kastelee kuvan kasvoja niin että se näyttää itkevän. Tästä siis on Nioben kuva saanut yhden lisäpiirteen, tuon kivettyneenä itkevän äiti paran.

[157] Od. XIX 518-523.

[158] Il. IV 378-398.

[159] Od. XV 245 s. XI 326 s.

[160] Il. IV 406 ss.

[161] Ov. Met. VII 665-699. 753-865.

[162] Sofokl. Ant. 966 ss.

[163] Hor. IV 12, 5 ss.

[164] Taitaa olla foinikilaisten Baal-Moloch, jota kuvattiin tuonmuotoiseksi ja palveltiin ihmisuhreilla. Kreikan saarilla oli vanhimpina aikoina paljo foinikilaisia siirtokuntia, jopa mannermaankin rannikoilla. Luultavaa on, että foinikilaiset ryöstelivät ihmisiä kreikkalaisilta sodissaan ja uhrasivat niitä jumalallensa, jonka palveluksen pääpaikkoja oli Kreta. Molochin kultin sysäsi syrjään helleeniläinen sivistys, jota Thesevs edustaa.

[165] Vrt. Virg. Aen. (= Virbius) VII 761 ss.

[166] Kts. Aischylon Promethevs näytelmää.

[167] Hor. III 16, 1 ss. Sofokl. Ant. 944 ss.

[168] Paluumatkan seikoista Ov. Met. IV 615-764. V 1-249.

[169] I. VI 155-220. Hor. III, 7, 13 ss.

[170] Hor. I 12, 25 ss.

[171] Hor. I, 28. 9.

[172] Tämä mielenlaatu yksistään todistaa, ettei tämä Minos saata olla sama kuin tuo vanhempi, niinkuin heitä tavallisesti sekotellaan, vaan täytyy otaksua kaksi Minosta, vanhempi ja nuorempi.

[173] Il. XIX, 592.

[174] Ov. Met. VIII 157-259.

[175] "Aten" lumoomana Il. XIX 95-133.

[176] Tarun kauniin runollisen muodon on vasta sofisti Prodikos, Sokrateen aikalainen, sommitellut. Xenoph. Mem. II, 1, 21-33.

[177] Il. XXI 442-457. XX 147.

[178] Ov. Met. XI 194-220.

[179] Virg. Aen. VIII 190 ss.

[180] Alkuaan luullaan tarun tietäneen vain 10:stä työstä. Luku kasvoi 12:ksi, sittekun foinikilainen auringonjumala Melkart, jota palveltiin "tyrolaisen Herakleen" nimellä, identifioitiin kreikkalaisen Herakleen kanssa. Puhuttiin näet Melkart'in 12:sta taistelusta taivaalla.

[181] Od. VIII 224 ss.

[182] Od. XXI 13-41.

[183] Tässä on satuun pujotettu itämainen piirre, nojautumalla lydialaiseen auringonsankariin Sandon, joka monessa kohdin muistutti Heraklesta. Jutun itämaisuus ilmenee siinäkin, että kreikkalainen sankari nyt aito orientaliseen makuun hervahtuu hempeyteen ja hekumaan. Kreikan koomikot tätä puolta vielä lisäilivät liikoihin asti, miten Herakles muka irstaili ja juopotteli ja oli hirmuinen syömäri, niin että hän aivan näytti unohtaneen ne korkeat periaatteet jotka hän nuorena tuolla tienhaarassa kerran otti elämänsä ohjeiksi.

[184] Ov. Met. XII 522-587.

[185] Ov. Met. VIII 879-884. IX 1-97.

[186] Herakleen kuolemasta y.m. Ov. Met. IX 98-272. Od. XI 601 ss. II. XVIII 117 ss.

[187] Siitä hänen nimensä sotér ja álechíkakos (pelastaja, pahanpoistaja).

[188] Tätä käsittelee Apollonios Rhodolaisen (synt. 260 e.Kr.) vielä säilynyt kertomaruno "Argonautika".

[189] Athamaasta ja Inosta kts. vielä Inon tarua edellä.

[190] Plexippos ja Pandion; äiti Kleopatra oli Boreaan ja Oreithyian tytär — näistä esm. Sofokl. Antig. 966-987.

[191] Iasonista ja Medeasta Ov. Met. VII 1-353.

[192] Cicero de imp. Cn. Pomp. § 22.

[193] Tästä kilpa-ajosta löytyy Olympian Zevsin templin päätyyn kuuluva, tosin pirstautunut, Paionioksen tekemä veistokuvaryhmä, jolla on suuri taidearvo.

[194] Il. XXIII 85-90.

[195] Hänen kuvansa elävästi esiintyy Il. lX:ssä.

[196] Il. XI 670-760

[197] Il. XX 215-240.

[198] Il. XX 221 ss.

[199] Il. XX 232 ss.

[200] Priamolla oli myös jalkavaimoja.

[201] Hänestä kuvaus Il. IV 440 ss.

[202] Hor. I, 15.

[203] Ov. Met. XII 1-38. Ibid. XII 39-145.

[204] II. V.

[205] Troian valloituksen kertoo esm. Virgilius Aen. II kirja.

[206] Ov. Met. XIII 576-622.

[207] Vrt. Od. XI 543 ss.

[208] Od. XXIV 36-94. Ov. Met. XII 580-628. XIII 1-398.

[209] Od. XI 508-536.

[210] Od. VIII 500-520.

[211] Tätä tapausta säilynyt antiikinen veistokuva etevästi esittää.

[212] Troian häviöstä Virg. Aen II. Siitä ja Hekabesta Ov. Met. XIII 399-575.

[213] Od. III 130-200. 255—312. IV 499-537. XI 405-434

[214] Virg. Aen I 39 ss.

[215] Hor. I 7, 21.

[216] Vrt. Virg. Aen. III 616 ss.

[217] Vrt. Od. XII 59-110 "Planktai" kallioista, jotka leukojensa väliin musertavat kaikki.

[218] "Ei ihanampaa suotuna oo kuin syntymäseutu. Armas äiti ja taattosi. Ei vedä vertoja näille Vainio viljavakaan, jota niität vieraalla maalla".

Od. IX 33 ss.

[219] Virg. Aen. VII 187-191.

[220] Ibid. 45 ss.

[221] Vrt. Ov. Met. XIV.

[222] Ov. Met. XIV 582-608.

[223] Ibid. XIV 608-633. 772-851.