SISÄLLYS:. (continued 2)

Janus on myös paikallinen alottaja. Näimme hänen jo päivän kuljettajana vartioivan taivaan ovia. Hän vartioitsee ihmistenkin ovia. Ovien viereen ja porttikujiin roomalaiset panivat tuon kahtaalle katsovan jumalan kuvan suopein silmin seuraamaan tuloa, menoa ja toimiin lähtöä. — Vielä panee hän liikkeelle virtojen lähteet, sanotaanpa kerran tyrskähyttäneen maasta kuohuvan rikkilähteen vasten vihollisten silmiä kun he Roomaa ahdistivat. Lähteenneitoja mainitaan hän ottaneen vaimoiksi ja hänen poikiaan olivat Fontus ("lähdemies") ja Tiberinus.[81]

* * * * *

Quirinus on niinikään yksistään italialainen jumala, alkuaan merkitykseltään sama kuin Mars, sodanjumala, jota sabinit tällä nimellä kunnioittivat. Quirinus merkitsee näet keihäänjumala. Luulivatpa roomalaiset että heidän kansallissankarinsa Romulus oli Marsin poika ja semmoisena kutsuivat häntä Quirinukseksi. Jupiter, Mars ja Quirinus kolminaisliitossa varjelivat Roomaa. Q:n pyhäkkö oli Quirinalis-kukkulalla. Häntä ja Romulusta ei sittemmin enää toisistaan erotettu.

* * * * *

Edellä mainittujen taivaanjumalien rinnalla on joukko heidän laatuisiaan, vaan arvoltaan alempia olentoja. He esittävät täydentelevästi pääjumalain mikä minkin eri puolia ja ominaisuuksia, ovat heidän palvelijoitaan tai seuralaisiaan. Ne ovat:

1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä.

a) Helios, auringonjumala, titaani Hyperionin ("ylhäisen") ja Theian ("jumalallisen") poika, Selenen ja Eoksen veli, kuuluu Apollonin piiriin. Hän lähtee joka aamu idän ääriltä Aithiopiasta ajamaan neljän tulta-suitsevan, virman hevosen vetämää valjakkoa taivaanlaelle; tuli säihkyy pyöristä ja valo ja lämpö leviää kautta avaruuden jumaloille ja ihmisille. Ehtoolla riisuu hän varsat valjaista etäällä lännessä kultalinnansa portilla, hesperiidein (lännetärten, illatarten) ihanain puutarhojen vieressä. Yöllä palaa hän Hefaistoksen tekemässä kultapurressa pohjolan ääritse itään lähtöpaikalleen. Kerran pyysi hänen poikansa Faethon[82] saada ajaa isän vaunuja; mutta kun hän ei osannut ohjata virmoja hevosia, jotka karkasivat oikealta tieltä, oli koko mailma syttyä palamaan, kunnes Zevs salamallaan iski taitamattoman ajajan kuoliaaksi. Toisia lapsia Helioksella oli okeanottaren Persen avioliitosta Aietes ja noita Kirke.[83] — Helios näkee kaikki, häneltä ei jää salaisetkaan rikokset huomaamatta. Sentähden häntä pyydettiin todistajaksi valantekoihin ja vakuutuksiin. Hänelle uhrattiin valkeita hevosia. Thrinakiassa oli hänellä Faetusa ja Lampetie neitojen kaitavana kaunis karja, jota hän ilokseen katseli, laumaa, kussakin 50 nautaa tai lammasta — selvästi tarkoittaen vuosikauden viikkoja päivineen.

Roomassa Sol kaikin puolin vastaa Heliosta; saipa myös osakseen runoilijain toimesta kaikki seikkailut mitä Helioksesta juteltiin. Sittemmin Sol'in ja Apollonin asioita usein sekoiteltiin keskenään. Sol'ia ja Lunaa huudettiin avuksi (Hor. Carm. sec. 9 ss. 35 ss.).

Heliosta kuvailtiin helosilmäksi, kultakutriseksi nuorukaiseksi, joka, päässään kultakypäri tai 12-säteinen (kuukausien luvun mukaan) kruunu, uljaana ajaa nelivaljakossa.

Rhodoksessa, jossa häntä palveltiin, seisoi satamassa hänen 70 kyynärän korkuinen kuvapatsaansa, Chareksen tekemä. Tuo kuuluisa kolossikuva, yksi mailman seitsemästä ihmeestä, sortui kuitenkin jo 66 vuoden perästä maanjäristyksessä kumoon. Perätön on juttu, että se hajasäärin seisoi satamasalmen suulla, niin että laivain täytyi kulkea sen jalkojen välistä.

b) Eos, Koitar, aamuruskon hengetär. Rakastaen troialaista Tithonos prinssiä, pyysi hän tälle Zevsiltä kuolemattomuutta ja saikin; mutta kun unohti pyytää myös ikinuoruutta, vanheni lemmitty vanhenemistaan ja kuihtui vihdoin heinäsirkaksi.[84] Ei ollut hänellä pojastaankaan iloa. Tämä, Memnon, Aithiopein kuningas sai Troian sodassa kuoloniskun Achilleeltä. Siitä alkain Eos alati suree poikaansa ja hänen kyynelensä putoilevat maahan yökastepisaroina.

Runoissa ylistellään rusosormista, kaunokutrista aamutarta, joka vilpasna kavahtaa vuoteeltaan ja, valjastettuaan virmat hevosensa, kiitää valkeavaunuissa auringon jumalan edellä hänen tuloansa ilmoittamaan, sirotellen ruusuja hänen tiellensä.

Eosta vastaa kaikin puolin roomalainen Aurora, niinkuin nimetkin ovat samaa sukujuurta.[85] Aamutar toisella nimellä on Mater matutina.

c) Selene, kuutar. Häntä ei taittu palvella, mutta runoilijat kyllä kiittelivät hänen valkoisia käsivarsiaan ja valkokutriansa, joiden päältä sädekehä kiilteli. Iltasin nousee hän valtameren aalloista ja suistaa valko-valjakkonsa taivaalle. Hän on lempeä ja kaino; ainoastaan salavihkaa suutelee hän lemmittyänsä, kaunista Endymionia, yön ja unen haltiaa, joka nukkuu Latmos vuoren vinkalossa. Häntä sekoiteltiin paljon Artemiseen, Hekateen ja Persefoneen, samoin kuin hänen latinalaista vastavertaansa, Luna jumalatarta. Tämä sai Servius Tulliukselta oman templinsä.

Taidekuvissa kuuttarella on puolikuu päälaella, huntu sidottu takaraivolle, kädessä tulisoihtu.

d) Personoittuja tähtiä oli Fosforos ja Hesperos, koin- l. aamu- ja iltatähti, joita ei luultu samaksi, kaksi sorjaa soihtukätistä nuorukaista; — Orion,[86] hurja metsästäjä, myrskyjen nostaja, oli Eoksen puoliso, kunnes hän, solvaistuaan Artemista, sai surmansa tämän nuolesta ja siirrettiin tähdeksi taivaalle; — hänen koiransa Seirios (Sirius), jonka nousu tuo mätäkuun paahteiset päivät; — Hyudit, sateettaret, jotka ilmoittavat sateitten ja tuulten aikaa; — Pleiadit, merenkululle otollisen ajan alkajat (toukokuulla).

e) Neljä päätuulta, Boreas (pohjoinen), Notos (etelä), Euros (itä), Zefyros (länsi), sanottiin Eoksen pojiksi, koska aamunkoitosta tuuletkin tavallisesti heräävät henkiin. Tuulten luultiin asuvan Aiolian tuulivuoren koloissa, jossa Aiolos kuningas niitä hallitsee ja pitää kurissa.[87] Rajuja huimapäitä ne ovatkin, erittäinkin kalsea Boreas; hän ryösti Erechthevs kuninkaan tyttären Oreithyian,[88] joka synnytti hänelle Kleopatra tyttären sekä Kalais ja Zethes pojat. Lempeänluontoinen Zefyros, kevään airut, horain puoliso, suosii kasvikunnan menestystä, josta syystä hänen nimensä Roomassa myös oli Favonius (favere = suosia).

Atheenassa säilynyt 8-kulmainen rakennus, "tuulten torni", esittää räystäslistassaan neljä pää- ja neljä välituulta omituisissa, hauskoissa korkokuvauksissa.

f) Iris on taivaankaari personoittuna. Kun tuo kirjava taikakaari sillan tavoin liittää maan ja taivaan toisiinsa, aiheutui siitä taivaan airut, joka nopeana kuin "pilvistä putoova lumi tai raesade kiitää mailman ääristä ääriin taivahisten sanomia saattelemaan" (Homeros). Etenkin Hera lennättelee häntä toimillaan.

Iris taiteessa: siivekäs neito, airuensauva (caduceus) kädessään.

2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.

a) Eros, latinaksi Amor l. Cupido, Lempi, Afroditen poika ja seurakumppali, on lumoavan kaunis nuorukainen tai poika veitikka, joka ilokseen ammuskelee sydämmiin suloisesti kirveleviä haavoja. Eipä ylijumalakaan vältä hänen nuoliaan, sillä lemmen valtaavan voiman alle taipuu kaikki mikä luotu on. Runoilijat keksivät Erokselle veljen Anteros (vastarakkaus). Hän luotiin leikkitoveriksi veljelleen, ja hänen seurassaan tämä viihtyy hyvin, mutta jos toveri katoo näkyvistä, on toinen suruissaan. Rakkaus sytyttää tavallisesti vastarakkauden, kuten liekki liekin, mutta vastaamatta jääneenä on se onneton. — Eros ei ainoastaan ole sukupuolten lempeä, vaan tarkoittaa myös lämmintä ystävyyttä nuorukaisten ja miesten välillä. Sen tähden seisoi gymnasioissa (voimistelusuojamissa) E:n kuva Hermeksen ja Herakleen kuvien rinnalla, ja taisteluun mennessään spartalaiset uhrasivat hänelle, siten ilmaisten tahtovansa hädässä auttaa ystävä ystäväänsä.

Amorin ja Psychen (sielun) lempisuhteista tarinoivat runoilijat kauniita juttuja.

Eroksen taidekuvista kuuluisin oli Praxiteleen Eros. Se on hävinnyt, mutta muita on säilynyt useita. Niissä hän tavallisesti on näköjään soma, siivekäs poikanen, aseinaan nuoli ja joutsi tai soihtu, lemmentulen viritin. Väliin on hän ruusuin seppelöitty.

Pothos, Himeros, Hymenaios kuuluivat myös Afroditen seuraan, mutta ne olivat melkein vain allegorisia kuvitelmia joita ei ajateltu eläviksi henkilöiksi.

b) Chariitit (Charites), sulokit, Zevsin tyttäret Aglaia, Eufrosyne, Thalia, ovat tavallisesti lemmenjumalattaren joukkiota, jota he pukevat ja somistelevat; liikkuvatpa usein näissä touhuin muidenkin jumalain ympärillä. Yleensä on sulokkien toimena luoda elämään suloutta ja hauskuutta. Eipä jumaliakaan haluta istua kemuilemaan, elleivät chariitit ole mukana, ja heidän esimerkkiään ihmiset mukailevat. Juhlatiloissa kutsuivat he sulokit vieraikseen ja soivat heille ensi maljan. Ei laulu laululle tuntunut eikä soitto soitannolle, ei puhe somasti sujunut, ellei sulokit henkäyksellään niitä elähyttäneet. Heiltä jalot hyveetkin saavat miellyttävän leiman. — Näitä kaikin puolin vastaa roomalaiset Gratsiat (Gratiae). (Hor. I, 4, 6 s. 30, 6. III, 21, 27).

Taiteessa sulokit ovat sorjia, viehkeitä, viattoman iloisia neitoja. Kukiteltuina pitelevät he kädestä tai syleilevät toisiaan. Puku on kevyt, ovatpa usein alastikin.

c) Musat l. runottaret, Apollonin seuruetta. Voitettuaan titaanit siitti Zevs Mnemosynelle (muistolle) yhdeksän runotarta ikuistamaan omia ja muiden jumalain suuria töitä. Sen tekevät he runon voimalla. He laulavat entisiä, nykyisiä, tulevia asioita ja lauluillaan, joita Apollon soitollaan säestää, ilahuttavat he taivaallisten mieliä Olympon saleissa. Luultavasti olivat he alkuaan lähdeneitoja, joita palveltiin vuoriseuduilla lähteitten luona, niinkuin Pieriassa Olympon itärinteellä Pimpleia-lähteen luona, Helikonilla Aganippe ja Hippokrene lähteillä, Parnassos-vuorella Kastalian vuolteella. Lähdetten solina ja lorina vuorisalon siimeksessä kuului kuin soitolta ja niin syntyi itsestään laulavain lähteettärien kuvitelma. Alkuaan muusat kaikki 9 edustivat laulua yleensä, vasta myöhemmin, ehkäpä aleksandrinilais-ajalla, runoilun ja tiedetten toimet jaettiin heidän välillään ja he saivat kukin oman alansa. Niinpä nyt Kalliope edustaa kertoma- l. sankarirunoa (tunnuskaluna taulu tai käärö ja piirrin), Klio historiaa (t. käärö ja kynä, väliin kirjalipas), Euterpe laulurunoa (kaksoishuilu), Erato lemmenlaulua (kielisoitin), Terpsichore hyppyä (lyyra ja soittopuikko), Melpomene murhenäytelmää (sankarinnaamari, miekka, nuija), Thaleia ilvenäytelmää (ilvenaamari, murattiseppele, käyräsauva), Polyhymnia uskonnollista virttä, Urania tähtitiedettä (t. taivaanpallo). Muusain palvelijoina runolaulajat hoveissa (Femios, Demodokos Odysseiassa) ylistävät sankarien urotöitä. Korkean laululahjan ovat usein saaneet maksaa sokeudella.

Roomalaiset kunnioittivat eräitä laulavia ja ennustelevia lähdeneitoja camenoja (camena), joista etevin Egeria auttoi Numa kuningasta neuvoillaan (Ov. Met. XV). Runoilijat eivät sitten tehneet erotusta näiden ja muusain välillä (Hor. I, 12, 39. II, 16, 38).

d) Themis ja Horat — Horat, Zevsin ja Themiin tyttäret, Dike (oikeus), Eunomia (laillisuus), Eirene (rauha), edustavat vuodenaikoja ja niiden säännöllistä vaihekulkua, jopa juuri tuon vaihekulun tarkkaa säännöllisyyttä, ja yleensä järjestystä. Samoin heidän äitinsäkin Themis on ilmetty mailmanjärjestyksen ikilaki joka jo oli mukana ilman pieltä pistettäissä. Hän on vanhinten jumalain Uranoksen ja Gaian tytär. Hän valvoo järjestystä jumalain ja ihmisten kokouksissa ja suojelee vierastenkin oikeutta. — Muuten äiti ja tyttäret ovat ylijumalain palvelijoita. Semmoisina horat vartioivat taivaan ovia, joita he sulkevat pilvisalvoilla tai aukovat siirtämällä syrjään pilvet. Järjestyksen valvojina suosivat ja suojelevat he kaikkea jaloa, kaunista ja hyvää.

Atheenalaiset palvelivat vaan kahta horaa, joita he kutsuivat nimillä Thallo, kukinnon ajatar, ja Karpo, kypsynnän. Eirene oli heillä valtiollisen rauhan jumalatar.

Kuvaustaiteessa on Themiillä vaaka ja palmunoksa käsissä. Hoorat ovat tanssivia, kukilla ja hedelmillä koristettuja impiä. Myöhemmin annettiin heille eri merkkiesineitä eri vuodenaikain mukaan.

e) Nike, "voitotar", personoitsi sitä valtavoittoa jonka Zevs vei salamallansa; siitä syystä voitotar liehuikin ylijumalan kämmenellä, esm. hänen kuvassaan Olympiassa. Mutta voiton hengetär on Athenellakin, sillä hänkin on sotaisa ja voittoisa.

Sotaisa Rooman kansa antoi vielä suuremman arvon voitottarelle, Victorialle, jonka vanhin kansallinen nimitys oli Vica Pota, "mahtava voittava". Hänelle voitolliset sotapäälliköt urotöidensä muistoksi pyhittivät pystykuvia Kapitolion kummulle. Komein niistä oli Augustuksen asettama Actiumin voittopäivän muistoksi.

Taiteessa voitotar on siivekäs neito koristettu palmuoksilla ja laakereilla, urhouden palkinnoilla, kädessään hermeensauva. Mainioin on Paionioksen veistämä Nike, kauniisti ja rohkeasti sommiteltu lentoon lähdön asentoon; pahimmoiksi vaan kovin rikkiöimenä meille tullut.

f) Hebe, "hemmetär", Zevsin ja Heran tytär, kuvaa oikeastaan luonnon nuorta hempeyttä. Enimmiten esiintyy hän kuitenkin vain yläjumalien palvelusneitona, joitten maljoihin hän laskee nektarin mehua. Hänen puolisonsa on Herakles, sillä sankarivoiman rinnalle soveltuu hyvästi hento sulous.

Roomalaisilla Hebeä vastaa Juventas l. -tus (nuoruus), jossa he kunnioitsivat valtakunnan ikinuorta, kuihtumatonta voimaa.

Vaasimaalauksissa ja korkoveistelmissä on suosittuna aiheena Heben ja Heraklen häät. Tavallisesti hän kuvataan suloiseksi kainoksi immeksi, joka laskee viiniä kannusta. Semmoinen on esm. italialaisen Canovan Hebe.

Jumalain juomanlaskija on myös Ganymedes, josta vasta enemmin.

3) Kohtalon voimia.

Ylijumala hallitsee — niin uskottiin — mailmaa, sallimuksen muuttumattomia ikilakeja noudattaen, jotka siis alkuaan ovat jumalan tahdon ilmauksia. Mutta vähitellen ne käsitetään siitä erillään oleviksi, eläviksi kohtalon voimiksi, joita Zevs tosin välisti käyttää välikappaleikseen, mutta jotka myös usein vallitsevat itsenäisesti, hänen tahdostaan huolimatta. Nämä kohtalon hengettäret, nimeltään:

a) Moirat, lat. Parkat (onnettaret, osattaret) vallitsevat mielin määrin ihmiselämässä. Kukin ihminen on syntyessään saanut vastaisen kohtalonsa määrätyksi, saanut osattarensa, joka saattelee häntä elon vaihetten läpi kehdosta hautaan asti. Näin on onnettaria epälukuinen määrä. Mutta tuon paljouden osottivat kreikkalaiset pyhällä kolmeluvulla. Onnettaret ovat siis nämä kolme: Klotho (onnen l. elonlangan "kehrääjä"), Lachesis ("arpominen"), Atropos ("torjumaton, väistymätön"). Myöhempää keksintöä on käsitys, että Klotho kehrää elämänlangan, Lachesis mittaa siitä kullekin hänen pätkänsä, ja Atropos leikkaa sen poikki.

Taiteilijat tavallisesti, tuosta käsityksestä väliä pitämättä, antavat Klotholle tosin värttinän, mutta Lachesiille kirjakäärön ja Atropoolle vaakapuntarin tai antavat hänen sormellaan näyttää kellontauluun kuolinhetkeä.

Moirat ovat ikijärjestyksen puolueettomat edustajat ja semmoisina Zevsin ja Themiin tyttäriä; mutta koska he sen ohessa useinkin näyttävät tylysti ja kateellisesti sortavan toiveemme ja aikeemme, sanottiin heitä synkän Yön ja kamalain Tuonetarten (kerain) nuiviksi sikiöiksi. — Parcae'n asemesta annettiin heille myös nimi Fata, josta on johtunut uudenaikainen nimitys "Fee".

b) Näiden sukua ovat myös Nemesis, Ate ja Tyche. Nemesis ("määräjakelu") valvoo kohtuullista onnen ja onnettomuuden osan jakoa kullekin, ettei kukaan saisi ylenmäärin kumpaakaan, ja pitää täten mailman menoa tasapainossa, siveellistä mailmanjärjestystä voimassa. Ken ylpeydellä ja rikoksilla tätä tasapainoa häiritsee, sitä Nemesis kurittaa, masentaa ylpeät. Näin toimii hän samaan suuntaan kuin Erinykset l. Furiat. Hän sai myös nimen Adrasteia ("välttämätön").

Taide-esitys: vakavannäköinen impi, jolla on mitan, hillityksen, kurituksen ja nopeuden tunnustimina kyynärä, ohjat, ies, miekka, ruoska; siivet, pyörä y.m.

Zevsitär Ate, hurmaa ja sokaisee pahan tielle eksynyttä tekemään tuhotöitä ja jouduttamaan oman perikatonsa.[89] — Hänen vaurioitansa Zevsin tyttäret Litat (litai = rukoukset), jotka tulevat perästä ontuen, parantavat, jos syyllinen heiltä nöyrästi armoa anoo.

Tyche l. Fortuna, sattuman ja varsinkin onnellisen sattuman hengetär. Fortunalle perusti jo Servius Tullius templin; Antiumin fortuna oli myös arvossa pidetty.[90] Sen lisänimet vaihtelivat mikäli tarkoitettiin yksityisen tai valtion onnea (F. populi Romani). Onnettaren merkitys kasvoi kasvamistaan, siitä tuli mahtavimpia yli-inhimillisiä voimia, mikäli vanhoja jumalia lakattiin uskomasta. — Sen tunnustimet: peräsin, runsaudensarvi, rahahenki, ja huikentelevaisuuden merkkinä pyörä. — Felicitas on sulan onnen ja menestyksen haltio.

c) Vielä kuuluvat tähän sarjaan daimonit (daimones) ja roomalaisten niistä vähän eriävät geniot (genii). Edelliset ovat kulta-aikakaudella eläneitten ihmisten henkiä, jotka ylijumala sääsi kaitsemaan ihmisiä täällä maan päällä, jonkinlaisia enkelintapaisia väliolentoja jumalan ja ihmisen vaiheella. Joka ihmisellä on daimoninsa, joka suojellen saattelee häntä läpi elämän. Muuten daimonin käsitys vaihteli, niin että luultiin kullakin olevan niitä kaksi, hyvä ja paha, tai saman daimonin antavan meille milloin hyvää milloin pahaa. Eri olento on Agathodaimon ("hyvä d.") peltojen ja viinitarhojen suosijahenki.

Genio (genius)[91] on kunkin ihmisen sisimmässä löytyvä jumalallinen elinhenki, itse elonperuste, joka määrää hänen itselöisyytensä ja vaistomaisesti ohjaa häntä hyvään. Se on hänen sisällinen suojahenkensä, hänen häviämötön ikuinen osansa. Ihmisen syntymäpäivä on hänen genionsa juhla; silloin sopii siis kemuilla ja iloita (siitä syntymäpäivänvietto). Genio on mielissään, kun elämän iloja nautitaan,[92] pahoillaan kun niitä halveksitaan. (Siitä puheentapa: genio indulgere, suositella geniotansa = elää hauskasti). Ihmisten kuoltua heidän genioistaan tulee manes ja lares. — Lisäksi on kullakin perheellä, valtiolla, paikalla (gen. loci) oma genionsa l. haltiansa.

4) Lääke-jumalia.

Jumalien lääkäri on Paieon l. Paian, jolla myös tarkoitetaan Apollonia parantajana. Tämän poika Asklepios, lat. Aesculapius, on Homerissa vielä vaan sankari ja taitava haavalääkäri. Sittemmin ylenee hän jumalaksi, jota palveltiin kaikkialla lehdoissa, vuorilla ja terveyslähteillä. Hänen pyhäköissään, joista kuuluisin oli Epidauroksessa, sairaita parannettiin incubationilla (kirkkounella), s.o. noudattamalla neuvoja, joita sairaat, uhrien ja rukousten jälkeen, templissä nukkuessaan saivat jumalalta.

Kuvissaan Asklepios on jalon, lempeän ja älykkään näköinen mies, kädessään sauva jota myöten kärme kiemuroitsee, nuortuvan elinvoiman merkkinä. Väliin on hänellä paperikäärö (resehti?).

Hygieia on personoitu terveys, terveyden hengetär, jota samaa roomalaiset tarkoittivat nimillä Salus l. Strenia. Eileithyia (joita on useampiakin), synnytyskivutar, Heran tytär, edistää, kuten Herakin, lasten päästöä. — Roomalaisten Carna l. Cardea varjeli vastasyntyneitä häjyiltä veren-imiöiltä aaveilta. Anna Perennalta, rukoilivat roomalaiset lujaa terveyttä ja pitkää ikää.

II. Veden jumalat ja haltiat.

Maanpiirin kiertää ylt'ympärinsä ääretön valtameri Okeanos, joka on kaikkien olokappalten, jopa jumalainkin esi-isä, samoin kuin hänen puolisonsa Tethys on niiden esiäiti. Tuo lempeä vanhus pysyy erillään mailman puuhista ja asuu iäkkään puolisonsa kanssa perimmässä lännessä. Lapsia heillä on tuhansittain, nimittäin Okeaninit l. -nidit, "merettäret" sekä virrat, joet, järvet, lähteet. Virroilla oli kullakin oma haltiansa, jonka ajateltiin asuvan virran pohjalla tai jossain luolassa lähellä sen lähdettä. Näitä palveltiin tuottamansa hyödyn takia, mutta kutakin vaan omalla seudullaan; ainoastaan Acheloos, Kreikan virroista suurin, näkyy saaneen yleisempää kunnioitusta. Samanlaista virtain palvelusta tapaamme roomalaisilla. Pontus oli yleensä lähdetten jumala, mutta kullakin joella oli oma haltiansa; näistä etevin on Tiberin haltia Tiberinus.

Virran haltioita ajateltiin ja kuvattiin eläinten (kärmeen, härän) tai ihmisenmuotoisiksi, jolle sentään pantiin härän pää tai ainakin sarventyngät; lisäkapineita on virranhaltioilla urnoja ja runsaudensarvia, kuvaillen heistä lähtevää auvoa. Lähteille annettiin naisellisia haltioita.

Mailman jaossa sai Poseidon meret ja vedet osakseen. Hän on alkuaan vetisen elementin, kaiken veden valtias, siis jokien, järvien ja lähteittenkin. Dorilaiset nimittivät häntä Poteidan'iksi, joka näyttää olevan samaa juurta kuin joen kreikkal. nimi.[93] Näinpä häntä palveltiin sisämaissakin, esim. Argoliissa ja Arkadiassa, ja sanottiin hänen hangollaan iskeneen maasta lähdesuonia valumaan, jos suosi jotain seutua ja tahtoi sen viljavuutta edistää.[94]

Pian pääsi kuitenkin voitolle se käsitys, että hän on meren jumala. Puolisonsa Amfitriten kanssa asuu hän (Homeron mukaan) syvällä meressä hohtavassa kartanossaan Aigain luona, jonka arveltiin olevan jossain Peloponneson pohjoisrannalla.[95] Täältä lähtee hän toimilleen, avaraa valtakuntaansa katselemaan. Ajaen vaunuissa, joiden eteen on valjastettu korskat, kultaharjaiset, vaskikavioiset orhit, kiitää mahtava, tummatukkainen,[96] leveärintainen[97] merenvaltias hyrskyviä laineita pitkin, ja pyöräin ympärillä kirmaa iloissaan merenelukoita. Vihoissaan myllertää hän kolmikärkisellä hangollaan merta, pirstoo kallioita, peittää maan ja taivaan pimeän verhoon, josta kuuluu vaan myrskyn ulvona ja aaltojen pauhina. Onneton se ihminen joka silloin sattuu vesiä kulkemaan! Olipa syytä kyllä merille lähtiessä ensin uhreilla ja rukouksilla pyytää Poseidonin suosiota. Isän tylyyttä ovat myös hänen poikansa perineet, semmoiset kuin Polyfemos, Orion, Kyknos, Antaios, Busiris, Amykos, Kerkyon ynnä muut rajut jättiläiset. Hänenhän sikiöitään olivat myös jättiläiset Otos ja Efialtes (joita äitinsä laillisen puolison Aloevsin mukaan tavallisesti nimitetään Aloideiksi), jotka pitivät Areen vankina vaski-ammeessa, kunnes Hermes varasti vangin heidän hallustaan, jopa uhkasivat rynnäköllä anastaa taivaankin, latomalla Olympin päälle Ossa vuoren, tämän päälle Pelionin, kunnes Apollon nuolillaan ampui heidät (Od. XI, 305-320).

Mutta eipä Poseidon aina vihoissaan yrmyile. Hänen sydämmensä leppyy, tuima katseensa lempenee, hän asettaa aallot, ja rauhaa hymyilee maa ja taivas.[98]

Poseidon ajelee hevosilla ja hevonen on hänen suosittunsa eläinten joukosta. Hevosilla kuvailtiin kai laineita, jotka yletysten kupliessaan ja valkoharjaisina vieriessään muistuttavat mieleen laukkaavia hevosia; taikka — ehkä niinkin — hevonen kiitää eteenpäin kuin aalto vihurilla pitkin meren vihervää kenttää. Saman kuvitelman aiheen antanevat myös pilvet jotka myrskyllä ajelevat ulapalla. Vieläpä laivatkin ovat runokielessä merihevosia (Od. IV, 708). Sanottiin Poseidon alkuaan luoneenkin hevosen; se oli "Areion", siivekäs orhi, mielellinen ja kielellinen. Semmoinen ihmehevonen hänen luomansa oli myös Pegasos, joka toi salaman Zevsille. Kun se potkaisi maahan, hyrskähti lähde kavion alta, samoin kuin Poseidonin hangon pistämästä vuotaa lähteitä. Pegasos on ukonpilvi, jonka sateesta syntyy puroja ja lammikoita.

Koska meri syleilee maata ja kreikkalaisen käsityksessä kannattaa maata sylissään, on Poseidon "maankannattaja l. maansyleilijä";[99] mutta kun meressä myös asuu tuliperäisiä hirmuvoimia joiden luultiin veden mukana virtaavan maan alle, sen syvimpiin koloihin ja loukeroihin, ja irti päästyään tärisyttävän maata, on Poseidon myös "maanjärisyttäjä",[100] joka vimmoissaan jyskyttää maan perustuksia. Yleensä luultiin maanjäristysten, tulivuorten purkausten ja meren myrskyjen olevan likeisessä syyn yhteydessä keskenään. Niinpä Poseidonia palveltiin seuduilla, joissa maanjäristyksiä usein tapahtui esm. Spartassa; ja missä maanrepeämiä ja kallionhalkoja (Akropoliin vuoressa) oli syntynyt, sanottiin merenvaltiaan siihen survaisseen aseellansa. Maanjäristys luo väliin uutta maata eli luotoja mereen. Siitä syystä ylistettiin Poseidonia Thessalian Tempe laaksossa, jonka jumala näytti luoneen maanjäristyksellä avaamalla Peneus joelle väylän meren. Samanlaisesta syystä sai alkunsa luulo, että Poseidon rakentelee kaupungin (esm. Troian) muureja; mutta helposti saattoi hän myös rakennuksensa repiä maahan, sillä meri ja maanjäristys havittelee pian omat rakentamansa. Tähän yhteyteen kuuluu myös tarinat siitä, kuinka Poseidon riiteli eräiden maiden omistamisesta seudun jumalain kanssa, kuten hän Argoossa kiisteli Heran, Korinthissa Helioksen, Naksossa Dionysoksen, Delfoissa Apollonin, Attikassa Athenen kanssa. Kaikkialla hänen täytyy väistyä, niinpä Attikassakin, kun Kekrops arvosteli Athenen lahjaa olivipuuta maalle hyödyllisemmäksi kuin merehisen antamaa hevosta. Suuttuneena väistyi Poseidon, mutta pani tulvan alle Eleusiin kentän. Nämä tarut näyttävät, miten maat ovat syntyneet kohoomalla merestä ja vasta vähitellen, ikäänkuin taistelulla, päässeet vesitulvien alta kuiville ja viljeltäviksi.

Merenvaltiaan suosiota tarvitsee merenkulku, kauppa, kalastus, jopa merisotakin.[101] Kreikassa ei ole missään meri kaukana, ja jo vanhimmista ajoista asti harjotteli kansa merenkulkua lavealti. Niinpä Poseidonin palvelus oli levinnyt laajalle Kreikkaan, sen saariin ja siirtokuntiin. Jo Troian sodan saduissa esiintyy Poseidon. Hän taistelee achailaisten puolella troialaisia vastaan, joille hän oli leppymättömästi vihastunut heidän entisen kuninkaansa Laomedonin petollisen menettelyn tähden. Kreikkalaisia hän suosi muita paitsi Odyssevsiä, jota vainosi poikansa Polyfemoksen puolesta. Erittäin suosittu kansa oli hänelle satu-aikana faiakilaiset. Lintuina liukuivat heidän aluksensa tuoden kotiin rikkautta, ja onnellisesti kului heidän elämänsä, soitossa ja ilossa, merenjumalan turvissa. Herttainen taru näistä Scherian asukkaista on varmaan syntynyt kansan kesken, joka oli ihastunut merielämään ja harjotteli sitä alinomaa. Kaikista päättäen nämä olivat ionilaisia, joiden tärkeimpiä jumalia oli juuri Poseidon. Aasiaan veivät siirtokunnat hänen palveluksensa. Hänellä oli templi Mykalen niemellä, jonne ionilaiset kokoontuivat kansallisjuhlaansa, panionia, viettämään. Taru tietää että Thesevs siirsi hänen palveluksensa Korinthiinkin. Siellä vietettiin taipaleella jumalan nimen suojissa suurta isthmia-juhlaa kilpoineen joka 3:s vuosi, ja persialaisista saamansa merivoiton muistoksi pystyttivät kreikkalaiset sinne suuren Poseidoninpatsaan. — Mutta muuallakin, missä merellä kuljettiin ja kauppaa harjotettiin, sai merenjumala kunnioitusta. Hänen templinsä rakennettiin tavallisesti nienten päihin ja vuorille jotka näkyivät kauas merille. Hänelle uhrattiin hevosia ja mustia härkiä,[102] näitä nähtävästi sentähden että aallot pauhatessaan muistuttavat mylviviä härkiä, aallot ovat Poseidonin karjaa, olkootpa hevosia tai härkiä. Edelleen hänen kunniakseen paikoin pidettiin härkätaisteluita tai laivain leikkisotia (Sunion'issa), mutta varsinkin kilpa-ajoa hevosilla.

Poseidonia kuvataan hyvin veljensä Zevsin näköiseksi. Hän on siis mahtava, voimakas. Mutta häneltä puuttuu veljensä lempeä tyyni ylevyys; hänen ilmeessään on jotain yrmeää, rajua, kolkkoa. Tukka ja parta on tuulen tuivertama, kasvojen piirteet kulmikkaat, katse ankara, suu hymytön. Toinen jalka nostettuna ylemmäs, käsi kyljessä, toinen hangonvarressa, tähystää hän etäälle uhkaavan näköisesti. — Eräs kaunis Poseidonin kuva löydettiin meidän aikoinamme Pergamossa kaivettaessa.

Roomalaiset eivät olleet merimiehiä, vasta myöhän oppivat he etruskeilta ja kreikkalaisilta merenkulun taidon. Ei heillä siis omasta takaa ollut Poseidonin vertaista jumalaa. Mieluisampi oli heille Portunus, sataman lempeä haltia, joka soi heille suojansa, kun lyhkäisiltä vesiretkiltään palasivat kotio. V. 399 e.Kr. siirrettiin valtion toimesta Poseidonin palvelus Roomaan. Siinä siirrossa menetti jumala kreikkalaisen nimensä, ja Poseidonin kultin ja tarinat peri Neptunus (l. Nevtunus), joka kaiketi alkuaan oli joku juoksevan veden haltia. Tietysti Poseidonin ja Neptunuksen välille kuitenkin aina jäi melkoinen erotus, koska proosallisten roomalaisten oli mahdoton sulattaa kaikkia niitä runollisia asioita mitä Poseidonista juteltiin.

Neptunuksen kunnia karttui vasta kun Rooman aseet saivat mainetta merisodissa, joka tapahtui jokseenkin myöhän. Vasta Augustuksen amiraali Agrippa saattoi syystä vaatia itselleen merisankarin kunniaa. Hän rakensikin Actiumin voiton muistoksi Neptunukselle basilikan Mars-kentälle. Sitten runoilijat maalailivat Neptunuksen kuvaa Poseidonin väreillä.

Meri ei ole autio. Sen syvänteissä eli, helleenien luulten, summalta ihmeellistä väkeä, monenmuotoista, monenlaatuista, niinkuin veden ilmiöt itsekin vaihtelevat. Kaikissa yhteistä on kuitenkin, missä enemmän missä vähemmän, veden lieto, levoton, huikenteleva luonto. Toiset vetehiset ovat vilppaita, hilpeitä, täynnä viatonta vallattomuutta; toisissa tyrskyy intohimo, kuohuu viha, kahta kamalampi, kun se kavalasti salaa surmaa hymyilevän kiiltävän kalvon alle. Mutta onpa niitäkin, joiden silmistä loistaa vilpitön lempi, sopu ja rauha, suloinen kuin ilta-auringon säteissä uinaileva aaltonen.

Tämmöinen on tavallisesti Nerevs, tuo viisas, ihmisrakas vanhus, joka tyttärineen asuu Egean meren sinisalmissa. Hän osaa ennustaa[103] ja on opastanut monen eksyvän merenkulkijan oikealle uralle, on pelastanut monen haaksirikkoisen karilta. Eipä hän kuitenkaan ole kaikille yhtä suopea. Kun Herakles retkellään hesperiidein taikamaille tiedusteli häneltä neuvoa, miten paraiten pääsisi perille ja saisi kultaomenat haltuunsa, empi Nerevs, veteli verukkeita ja koetti milloin mihinkin haamuun muuttumalla pujahtaa toisen käsistä, joka kuitenkaan ei onnistunut, vaan oli hänen pakko antaa halutut tiedot. Hänen puolisonsa on Doris. Heillä on 50 tai 100 tytärtä,[104] nereiidit (nereittäret), lempeitä, suloisia merenneitoja, jotka Poseidonin ja Amfitriten ympärillä iloissaan telmivät ja hyppelevät laineissa tai mukavasti kelluvat delfiinein selässä tai istuvat vesikivillä hiuksiaan kuivellen ja sukien.

Nereitärten parvesta mainittavimmat ovat Thetis, Achilleen äiti, kaunis Galatea, jolta Polyfemos surmasi Akis sulhon kun ei itse immelle kelvannut,[105] ja Amfitrite, meren kuningatar. Tämän ja Poseidonin poika on Triton, ihala otus, jonka muuten ihmismuotoinen ruumis päättyy kalanpurstoon. Hän puhaltaa säveliään käiverällä simpsukalla, mielin määrin nostellen ja asetellen aaltoja. Vähitellen helleenein mielikuvitus kansoitti koko Vellamon valtakunnan vallattomilla tritoneilla, jotka tyrskivät ja telmivät; usein huimasti ajellen merihevosilla. Välisti tritoni itsekin on puolittain hevosen muotoinen (kentaurotriton). Nekin ovat kaikki Poseidonin seuruetta, samoin kuin merenneidot. Hevosia on heillä yhtä monta kuin vaahtosuisia, valkoharjaisia laineita kiitelee ulapalla. Heidän hevosiaan ohjaa usein veitikkamaiset pikkulemminkäiset. Iloista, surutonta menoa siellä pidetään aavalla sinikentällä, jota aurinko kultailee.

Meren ihmeellistä ihanuutta esittävät myöskin Nerevsin veli Thaumas ("ihmeellinen"), tämän puoliso Elektro ("kiiltoisa"), heidän tyttärensä Iris (taivaankaari). Mutta harpyia-tyttärissä tuo ihmeellisyys näyttää nurjan puolensa, he ovat ihalat vaan ei ihanat. He ovat siivekkeitä, höyhenverhosia, haukankynsisiä naisia, kasvot kalpeat ja laihat. Nälissään ovat aina, vaikka kuinkin saalista sieppaavat.[106] Luonnetta kuvaa nimet: Podarge ("vinkeäjalka"), Aello (myrskytär), Okypete ("kiivaslento"), Kelaino ("musta").. Nähtävästi ovat ne myrskytuulia (toisten mukaan surmattaria). "Harpyiain vieraaksi" sanottiin tietämättömiin hukkunutta. Kamalia vesihiisiä ovat myös Thaumaan veli Forkys ja sisar Keto, joissa kuvautuu meren kamaluus. Samoin tämän pariskunnan lapset gorgonit ja graiat. Edellisiä on kolme: Stheno ("väkevä"), Euryale ("lavealti leijuva"), Medusa ("vallitseva"). He asuvat lännen äärellä, yön ja hesperiidein rajamailla, ovat kamalat nähdä, kun tukassa kiemurtelee kärmeitä; heillä on vaskikynnet, torahampaat, kivetyttävä katse. Graiat ("harmaat ämmät") ovat edellisten sisaria eivätkä nekään juuri suloisennäköisiä, he kun ikänsä ovat olleet harmaita, ja heillä on vain yksi hammas ja yksi silmä, joita vuorotellen käyttävät. Heidän nimensä — Pefredo, Enyo, Deino — osottavat kammoa ja kauhistusta.

Halvemman-arvoisia merehisiä ovat:

Protevs, viekas, ennuslahjainen, mutta auttelemaan haluton "meren-äijä". Kun Menelaos Troiasta palatessaan, suunnaltaan eksyneenä, tiedusti omia ja muiden retkiä ja kuinka kunkin oli palatessa käynyt, yritti ukko vehkeillä ja eri eläinten haamuun muuttumalla livahtaa pois, vaikka turhaan.[107] — Glaukos ("kiiltävä") oli alkuaan halpa kalastaja, mutta syötyään jotain taikayrttiä, jonka näki virkistävän puolikuolleita kaloja, joutui hän hurmoksiin ja hyppäsi mereen, jossa merenväki otti hänet seuraansa ja teki kuolemattomaksi.[108] Glaukoksen puoleen köyhät kalastajat mielellään kääntyivät, hän kun kokeneena tunsi heidän tarpeensa. — Yhtä onnellisen hyppäyksen teki Ino. Hän oli Semelen sisar, tuon joka synnytti Zevsille Dionysoksen. Kun Semele sai surkean loppunsa (kts. Dionysoksen tarua), otti Ino hoitaakseen pienokaista, mutta Heran mustasukkaisuus vaati vielä sisartakin kostonsa uhriksi. Hän kiihotti Inon miestä Athamasta[109] raivoon, jossa tilassa tämä murskasi kallioon kuoliaaksi Learchos poikansa, mielipä vielä surmata nuoremmankin poikansa Melikerteen. Äiti rukka pakeni edellä lapsi sylissään ja kun tuli meri eteen, karkasi kalliolta syvyyteen. Täällä nereittäret ottivat hänet lempeästi vastaan ja äiti ja poika pääsivät kuolemattomiksi muutetuin nimin: Ino Leukothea ("valkojumalatar") ja Melikertes Palaimon. Uudet merenhenget hoitavat hellästi haaksirikon tehneitä.

Merehisiä ovat vielä sireenit, nuo Odyssevsin retkiltä tunnetut naiset, jotka hurmaavilla lauluillaan viekoittelevat matkustajia perikatoon. Heidän vanhemmikseen mainitaan Acheloos virta ja joku runotar, toisten mukaan Forkys ja Keto. Heitä oli luvultaan 2, 3 tai 4.

Kuvaustaiteessa Nerevs tavallisesti on harmaahapsinen vanhus, valtikka kädessä. Hänen tyttärensä alastomina tai ohutpukuisina ratsastelevat delfiinein, tritonein tai muiden haavekuvaisten otusten selässä. Amfitrite istuu usein puolisonsa vieressä vaunuissa, ja tehosalta tuntuu vastakohta nuoren suloisen vaimon ja jäykän merenvaltiaan välillä. Eräs ihana relieviryhmä, ehkä Skopaan mukaan tehty, esittää heidän häitänsä. Tritonein kuvia käytettiin usein kaivoja ja suihkulähteitä, koristamaan. — Protevs saa kuvissa tavall. tritonin muodon. Samoin Glaukos, joka muuten on pörrötukkainen. — Sireenit kuvataan linnuiksi, joilla on neidon pää ja kädet, millä soittelevat.

III. Maan ja manalan haltiat.

Maan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun ruohot ja kukkaset verhovat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee, vilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt, kun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa kuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle elävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös surmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä iloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu. Maasta on ihmisenki ruumis syntyisin ja palajaa sinne. Salaperäinen, kuin se henkivoima, joka maan uumenissa elää ja toimii, on ihmisenkin olemus täällä, hämärä pulma hänelle itselleen: hänen henkensä tähystää iankaikkisuuden valomajoja ja kohottelee siipiään sinne heilahtaakseen, mutta mullan kahleet painavat jalkaa, ja kuolossa näkyy kaikki raukeavan tyhjäksi. Tämän kaksinaisuuden ja ristiriidan jo kreikkalaiset tajusivat; sen mukaan he kuvailivat maan haltiahenkiä ja loivat sille ilmimuodon näiden haltiain palvelusmenoissa, joissa keskenään vaihteli remuisaa riemua ja synkkää surua. Siinä käytettiin merkillisiä salatemppuja ja mystillisiä symbooleja, jotka syvämielisesti kuvailivat elämän ja kalman kaksoisvaltaa luonnossa ja ihmisessä.

Maajumalista mahtavin on Gaia l. Ge, maaemä, emo maa. Hän on alkuvoimista vanhin, sillä hän syntyi suoraan Chaoksen helmasta ja loi itsestään taivaan, vuoret ja meren sekä sitten eri avioliitoissa pitkän sarjan olennoita. Eikä hänen luomiskykynsä vieläkään ole väsynyt; joka kevät uhkuu se uudelleen orasten korsista palmujen latvoihin asti. Maa on kaikkien äiti, eläintenkin. Äidin huolella hän hellästi vaalii korkeampaakin elämää, ihmisen elämää. Atheenassa häntä jumaloitiin lapsien ja nuorison menestyksen edistäjänä.[110] Mutta hän on myös kolkko tuonetar, joka armottomasti vaatii takasin kaikki sikiönsä ja kätkee ne öiseen helmaansa iki-uneen. Gaia on siis mahtava valtias. Sentähden otettiin hän valoja vannottaissa taivaan jumalain ja tuonelaisten mukana todistajaksi. Delfoin orakeli oli alkuaan hänen hallussaan, sillä hänpä povensa höyryillä innostutti Pythiaa ennustelemaan. Siitä Gaiaa kunnioitettiin tietäjänä. — Muuten Gaialle yleensä ei ajateltu persoonallista hahmoa, koska hänen alallaan oli muita, Rhea, Hestia, Demeter, jotka sen pikemmin saivat. Jos häntä kuvattiin taiteessa, esiintyi hän naisena, jonka yläruumis kohoo maasta ja alaosia ei näy.

Roomassa oli maaemona Tellus Mater, jolle juhlittiin kylvöaikana ja uhrattiin emäsika tai lehmä, siten kuvaten maan hedelmällisyyttä. Hänen ja Cereksen juhlat yhdistettiin. — Muuten Tellus ja Gaia muodoltaan pian sulivat yhteen.

Rheia-Kybele. Rheia oli Uranoksen ja Gaian (taivaan ja maan) tytär, Kronos veljensä vaimo, Zevsin ja muiden olympilaisten äiti. Hänen vanhimpia palveluspaikkojaan oli Kreetan saari. Siellä taru tiesi hänen synnyttäneen Zevsin, jota hänen palvelijansa, kureetit, hoitelivat piennä. Jo aikaisin kreetalainen Rheia suli yhdeksi aasialaisen Kybelen kanssa, jota jumaloitiin Frygian ja Lydian vuoristossa. Tämä edusti ja kultissaan kuvaili luonnon uhkeaa hedelmällisyyttä, jommoisena hän oli muka alkuun pannut maanviljelyksen ja viinin-istutuksen sekä siten opettanut ihmisille sivistyksen alkeita, perustanut kaupunkeja. Jumalatarta palveltiin parhaastaan Pessinuksen kaupungissa ja nimitettiin Dindymos vuoren mukaan "dindymolaiseksi", Dindymene. Siellä oli hänen vanhin pyhäkkönsä ja kuvansa, eräs raanakivi. Siellä myös näytettiin hänen Attis l. Atys lemmittynsä hautaa. Tämä oli aikoinaan ihana frygiläisnuorukainen, jonka jumalatar valitsi sulhokseen. Mutta uskoton Attis rakasteli Pessinuksen prinsessaa ja mieli häntä vaimokseen. Silloin vihastui jumalatar ja kosti. Vieraat olivat jo hovissa häitä viettämässä, kun Kybele kaikkien kauhuksi ilmestyi sinne. Attis houreissaan surmasi itsensä. Hänen sielunsa piileysi petäjään, jonka juurelta hänen verestään versoi orvokkeja. Kun Kybele yhä lempi ja itki uskotontakin, suostui Zevs hänen rukoukseensa ettei Attiksen ruumis koskaan mätänisi. Itse sääsi Kybele Attiksen muiston juhlaa vietettäväksi keväällä päiväntasauksen aikana. Silloin Kybelen templiin vietiin orvokeilla seppelöitty kuusi Attiksen symboolina ja vainajaa etsittiin ja itkettiin, huumaavan soiton pauhatessa ja raivoisan surun vallitessa. Vihdoin kolmen päivän päästä oltiin löytävinään Attis, ja nytkös Kybelen papit, korybantit (= kureetit) riemuissaan remusivat, hyppelivät hurjasti torvien rämistessä[111] ja pistelivät itsiään puukoilla, matkien Attista.

Kybelen palvelus levisi länsipuolelle Hellespontia Troian seudulla asuvain helleenein välityksellä ja eteni etelään päin, Kreikkaan, liittyen Rheian palvelukseen. Jo persialaissotain jälkeen tavataan se Atheenassa, ainakin alaluokkien harrastamana, vaikkei se orgiastillisten hullutustensa takia saanutkaan valtion hyväksymystä.

Roomaan pääsi Magna mater Idaea[112] l. Phrygia v. 204 e.Kr., jolloin koetettiin saada Hannibal maasta karkoitetuksi, ottamalla useita vieraita jumalia valtion omaksi. Silloin Pergamoksen kuningas Attalus ystävällisesti lähetti Roomaan kuuluisan Pessinuksen taikakiven, joka otettiin vastaan hurskaalla uskolla, juhlallisesti. "Suuren maaäidin" juhlaa, megalesia, vietettiin sitte aina tuon tapauksen muistoksi (huhtik. alussa) juhlakulkueilla, jolloin uhria toimitti frygiläiset papit, galli.

Dionysos l. Bakchos on laajan luontoinen jumala, jonka palvelukseen yhtyy vento-kreikkalaisia aineksia sekä vieraita, Frygiasta Thrakian kautta tulleita.[113] Kreikkalainen Dionysos edustaa maankasvullisuutta ja koska tämä viljavinna uhkuu viinipuussa, on hän erittäin viinin jumala. Frygiläisthrakilainen Dionysos on taas kaksoisluontoinen maajumala, joka tämmöisten tapaan edustaa kasvikunnan sekä kuoloa että virkoomista. Katselkaamme Dionysoksen elämäntarinaa.

Hän syntyi Thebassa ja äitinsä oli Kadmos kuninkaan tytär Semele. Zevs rakastui impeen ja otti hänet omakseen; vaan siitäpä kateellisen Heran kosto kohtasi tätä. Hän tuli Semelen luoksi tämän vanhan imettäjän Beroen haamussa ja uskotteli Semeletä ettei hänen sulhonsa muka ollutkaan Zevs, vaan joku petturi. Semele alkoi epäillä asian laitaa. Kun siis Zevs tapansa mukaan kävi hänen luonaan, vaati hän, Zevsiä koetellakseen, tätä vannomaan että hän täyttäisi Semelen pyynnön, mitä pyytäisikin. Zevs vannoi sen, varomattomasti kyllä, tietämättä edeltäpäin mitä häneltä vaadittiin. Semele vaati nyt häntä ilmestymään täydessä jumalan majesteetissa. Zevs ei päässyt valastaan eikä toinen luopunut tuhmasta tahdostaan. Täytyi siis täyttää pyyntö. Zevs jyrisi ja salamoi — ja Semele parka paloi poroksi. Kuollessaan hän synnytti poikasen. Zevs kätki keskoisen lonkkaansa ja jätti sen sitte Nysan salottarille (tai Semelen siskolle Inolle) kasvatettavaksi ja Heran vainolta varjeltavaksi. Dionysos — se oli tuo kasvatti — varttui vahvaksi otteluissa metsän petojen kanssa. Hän istutti viinipuun vesan, joi ja juopui rypäleen mehusta, juotti ja juovutti myös hoitajansa, Nysan nymfit, satyyrit, sileenit ja muut metsänhaltiot, ja läksi sitte seurueineen saloja samoamaan, jotka kaikuivat heidän ilohuudoistaan ja riemulauluistaan. Riemastus valtaa luonnonkin, se uhkuu eloa. Missä jumala väkineen kulkee, siellä purot vuotavat mettä ja maitoa, ja metsän eläimetki iloissaan yhtyvät hänen seuraansa. Jalopeura lauhtuu lempeäksi ja leikkisäksi. Hän jatkaa retkeänsä etäisille maille palvelustansa levittämään. Missä häntä ystävällisesti kohdellaan, siellä antaa hän viinin lahjaksi ja opettaa viiniköynnöksen viljelystä. Näin saivat hänen suosionsa ja viljelivät viiniä Ikarios Attikassa ja Oinevs Aitoliassa. Missä vastusteltiin, siellä jumalan ankara kosto nähtiin. Kun Penthevs[114] Thebassa ja äitinsä eivät huolineet Dionysosta kunnioittaa, hurmasi tämä tuon äidin ja muita naisia niin, että he vimmoissaan, luullen Penthevsiä pedoksi, repivät hänet kuoliaaksi. Ja kun edonilais-prinssi Lykurgos hätyytti Dionysosta, sokaisi jumala hänen silmänsä ja mielensä niin että hän silpoi jäsenet omalta pojaltaan, luullen viinipuun oksia karsivansa, ja itse sai äkkisurman.[115] — Tämänkaltaiset tarinat viittaavat siihen, että tuota hurjistelevaa, vallatonta kulttia vastusteltiin toisin paikoin, missä jumalia vakavammalla tavalla palveltiin. — Dionysoksen tenhovoimaa kertoo vielä tämäkin taru. Hän oli matkalla saaristoon levittämässä palveluansa, kun tyrrheniläiset merirosvot ottivat kiinni ja sitoivat hänet, myydäkseen hänet orjaksi. Dionysos ei ollut näillänsäkään tästä, hymyili vaan hiukan, kunnes hänen vihjeestään yht'äkkiä kahleet kirpoivat hänen päältään, laivan masto ja purjeet kietoutuivat viiniköynnöksiin ja nymfain laulu helähti ilmassa. Hädissään rosvot hyppäsivät mereen ja muuttuivat delfiineiksi. — Kreikan saaristossa menestyi muutoin viininjumalan palvelus, kuten viininviljelyskin, oivasti. Kultin pääpaikkoja oli Naksos, jossa Dionysos vietti häänsä Ariadnen kanssa. Tämä, Minoksen tytär, oli auttanut Thesevsiä selviämään labyrintin sokkeloista, josta hyvästä sankari vei hänet morsiona mukanaan, mutta jo Naksos-saarelle päästyä hylkäsi hän naisen hänen nukkuessaan. Hyljätyn surkea epätoivo muuttui riemuksi, kun Dionysos Indian retkeltään palatessaan saapui saarelle sekä nähtyään neidon ihastui ja nai hänet. Näin ylentyneelle naiselle soi Zevs kuolottomuuden[116] ja ihmisiltä sai hän jumalallista kunnioitusta. Naksolaiset viettivät Ariadnen muistoa, milloin valittain hyljätyn surua, milloin iloiten häistä. Atheenassa iloittiin pariskunnan kunniaksi: hedelmäin kypsymisaikana kannettiin juhlasaatossa köynnöksiä rypäleineen.

Dionysoksen palvelus levisi laajalle Kreikan rajain ulkopuolelle viinimaihin, missä vain joku ennestään löytyvä sukulais-haltio tarjosi sille sopivaa liitekohtaa. Näin vallitsi vihdoin Bakchos Italiassa, Thrakiassa, Makedoniassa, Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Egyptissä. Sadut kertoivat hänen rauhallisista voittoretkistään, miten hän innostuneen mainaadi- ja satyyrijoukkonsa johtajana, aseina köynnöksillä ja murateilla kiedotut thyrsos-sauvat, valloitti maita ja kansoja palvelukselleen ja sivistykselle. Noudattain esikuvanaan Aleksanteri Suuren mainiota valloitusretkeä, koristelivat myöhemmät runoilijat näitä retkiä kaikilla kumman seikkailuilla ja ulotuttivat niitä Indian tarumaille Gangesvirralle asti. Näin pantuaan mailman valtansa alle, nousee hän Olympin valokunnaille (jossa Homeros häntä ei vielä mainitse) ja tuopi sinne äitinsäkin.

Tähän asti olemme katselleet Dionysosta pääasiallisesti viinin jumalana, voitollisna ilonantajana. Mutta olihan hänellä toinenkin puolensa, siitä johtuva että hän edustaa maan kasvullisuutta, joka vuoroin virkoo ja surkastuu. Kun köynnös syksyllä kuihtui ja rypäleen mehu ehtyi, sanottiin Dionysoksen piilevän vihollisiltaan, jopa pakenevan Heran vainoa manalaan asti ja kuolleenkin, josta hänellä oli nimi Zagrevs, "revitty", ja Delfoissa näytettiin hänen hautaansakin. Mutta hän virkosi taas henkiin; keväällä nousee hän nuortuneena kasvien taimissa ja viinipuun vesoissa valoon, mailmaa elähyttämään. Tämän aiheesta liittyi Dionysoksen kulttiin tuo tärkeä kysymys elämän ja kuoleman olennosta yleensä, josta lausuttiin mietelmiä ja aavistuksia syvämielisissä mysterioissa. Näissä kuolosta herännyttä jumalaa palveltiin nimellä lakchos.

Tätä syvempää käsitystä Dionysoksen luonteesta, tätä hänen kaksoisolentoansa koettivat aasialais-thrakilaiset palvelusmenot lausua ilmi. Siksi vietettiin hänen juhlaansa vuoden lyhyimpänä päivänä, jolloin pimeys voittaa tai on voittamaisillaan valon, sillä valo alkaa samalla jos heikostikin sarastaa. Juhla oli yksistään naisten vietettävä, joiden nimitys mainadit, thyadit, "raivottaret l. hurjat naiset", osottaa juhlimisen tapaa. Rumpujen päristessä ja huilujen helistessä he tulisoihtuja tai murattisauvoja heiluttaen, hajalla hiuksin, milloin surkeasti parkuen, milloin riemusta kiljuen ja karkeloiden, kuljeksivat maita ja saloja. Teurasteltuaan uhrieläimiä repelivät he niitä ja söivät lihaa verekseltään, kuten Zagrevsiä oli revitty. Näin hurjan intohimoisesti ilmaisivat he suruansa Dionysoksen kuolosta ja riemuansa hänen ylösnousemisestaan. Tämmöisten kunnioitusten esineenä sai nyt jumala toisnimiä: Bromios ("Rymynen") ja Euios.[117] Hurjimman muotonsa nämä juhlat saivat Thrakiassa ja Makedoniassa ja varsinkin Frygiassa ja Lydiassa, jossa niihin niin läheisesti liittyi Kybelen ja Attiksen kultti. Kreikassa niitä harrastettiin parhaastaan Parnassin seuduilla, Boiotiassa Kithaironin vuorella, Argoossa, Lakoniassa Taygetoksella sekä saarilla.

Attikassa oli Dionysoksen juhlilla paremmin tuo ventohelleeniläinen, järjellisempi ja siivompi luonne. Siellä ajateltiin vaan, että Dionysos maan hedelmöittäjänä on edistänyt ihmisten sivistystä ja onnea, että hän rypäleen mehussa on suonut lahjan, joka taiten nautittuna antaa terveyttä, hilpeyttä ja huolten lievikettä — siitä hänen nimensä Lyaios "huojentaja" — lähentelee ihmiset toisiinsa ystävällisesti tunteita ja tuumia vaihettelemaan. Dionysos nostaa mielen lenteelle ylempiin ilmoihin, missä kauniit kuvat ja ylevät aatteet sarastavat sielulle. Näin hän (kuten Apollon) luopi runollisen innostuksen ja hänen palveluksensa on se maa, josta Kreikan draamallinen runous, sekä murhe- että huvinäytelmä on itänyt. Se tapahtui dithyrambin, sen lyyrillisen laulun kautta, jossa jumalan töitä ja kärsimyksiä esitettiin ja jolle aikasin annettiin yksinkertainen dialoogin muoto. Samaa asiaa edisti niissä tiloissa käytetyt naamiohuvit. — Muuten runo suorastaankin mielellään laulaa Bakchoksesta ja hänen virittämästään elonvoimasta (Hor. II, 19).

Dionysoksen juhlia vietettiin Atheenassa pitkin vuotta, milloin viininvalmistus oli päässyt jonkun asteen eteenpäin. Niitä vietettiin loka- ja marraskuussa (oschoforia) rypäleitten kypsyttyä; joulukuussa nuorta mehua maisteltaissa (pikku- l. maakuntais-dionysiat); tammi- ja helmikuussa mehua puserrettaissa, rypäleen verta vuodatettaissa (lenaia); helmi- ja maaliskuussa tynnyreitä avattaissa (anthesteria). Juhlain ohjelmana oli: kilpajuoksua, jolloin voittaja sai viinimaljan; juhlakulkuja jumalan templille; kemuja, joihin kuului niitä näitä ilveitä ja piloja: hypeltiin säkin päällä yhdellä jalalla, improvisoitiin naamio- ja huvinäytelmiä y.m. Väliin heitettiin säätyerotus pois ja isännät ja orjat naukkivat yhdessä. Vainajillekin muistettiin panna ruoka-astioita. Tietysti vallitsi iloinen mieliala. Pääjuhla ja Atheenan varsinainen kevätjuhla oli n.s. isot l. kaupungin dionysiat maaliskuussa, jolloin Hellaan sivistyksen päämaja esiintyi täydessä loistossaan, vilisten vieraita likeltä ja kaukaa. Silloinpa muiden juhlallisuuksien lisäksi myös esitettiin noita kuuluisia draamoja teatereissa ja voittajat neron kilpatantereilla, runoilijat, palkittiin.

Vanhemmassa taiteessa on Dionysoksen kuva arvokkaan näköinen, aina parrakas, vaikka ylevä ilo ilmeneekin kasvoissa. Myöhemmin luotiin luonnonilon herralle nuorekkaan kauniimmat ruumiinmuodot, ja senaikuiset (Skopaan ja Praxiteleen aioilta) Dionysoksen kuvat tuntee helposti kasvojen melkein naisellisesta ilmeestä, ruumiinmuotojen pyöreydestä ja liikuntojen keveästä somuudesta. Suloinen haaveilu elelee myös väliin kasvoilla. Luonteenomaista on jumalalla pehmeä, kauniissa kiemuroissa hartioille valuva tukka, johon usein on pujotettu viiniköynnös- tai murattiseppele; edelleen on hänellä thyrsossauva, päänauha, eläimen-talja vinossa rinnan yli, juomamalja kädessä. Eläimiä hänen seurassaan: jalopeura, tiikeri, pantteri; kauris hälle pyhä.

Italiassa oli vanhastaan viininjumala Liber, jonka nimellä roomalaiset sitte merkitsivät Bakchusta, samoin kuin puolison Liberan nimellä Persefonea.

* * * * *

Dionysoksen seuraan kuuluvista olennoista mainittiin jo Nymfat, luonnottaret. Nämät hilpeät, hyvät immet edustavat luonnon hiljaista herkeämätöntä elontointa ja liikkuvat niitten jumalien seurassa, jotka etupäässä vallitsevat ja vaikuttavat luonnonelämässä, siis Dionysoksen, Afroditen ja Artemiin. Nymfain toimialana on koko avara luomakunta; metsissä, vuorilla, kedoilla, lähteissä, kaikkialla he askaroivat, kehräävät, kutovat. Heidän ahkerain kättensä alla valmistuu yhä uusia vihreitä vaippoja, kirjavia, hohtavia maaemolle puvuiksi. Lomahetkillä he laulavat suloisesti ja karkeloivat keskenään tai uivat vilpoisen virran vesissä. Harvoin ihmissilmä saa nähdä noita vienoja vartaloita, sillä he karttelevat ihmisten melua ja oleksivat itsekseen salojen siimeksessä, luolien katveessa.[118] Missä sentään lehdon hiljainen humina, lähteen lorina, laineen läike salatenholla lumoo sieluasi ja luonto näkyy rauhassa uneksivan, siellä voit tajuta heidän hiljaista kuiskettaan ja ahkeraa touhuansa.

Eri luonnonalain mukaan on nymfejä eri luokkia: a) Najaadit, vedenneitoset, jotka asuvat lähteissä. Lähdetten reunoilla, notkoissa vesipurojen varsilla versoo runsaasti ruohoja, kukkia, pensaita, puita. Näitä najaadit kasvattelevat ja suovat siis välillisesti ravintoa eläimille ja ihmisille. Noita lempeitä naisia ihmiset rakastavat ja kiittävät. — Osaavatpa nuo vielä parantaa kipuja ja ennustella tulevia. Lähdevedellä nähtiin näet väliin olevan lääkitsevä voima, jopa innostavakin, niin että sitä juonut rupesi runoille. Olivathan Muusat alkuaan lähdeneitoja. — Najaadeille sukua ovat okeaniidit ja nereiidit.

b) Oreaadit, vuorenneidot, eivät juuri edellisistä eriä muuta kuin nimeltään. Vuoriltahan lähteetkin vetensä saavat ja oreaadit ja najaadit syleilevät usein toisiaan samoissa vuolteissa. Kuuluisa oli vuorenneito Ekho (kaiku), joka rakasti Narkissos nuorukaista, saamatta tältä vastalempeä. Onnetonta impeä poltti lemmenliekki, niin että hän vihdoin riutui olemattomaksi, luunsa kivettyivät, ja ainoastaan ääni jäi jälelle, joka vastaten vuorissa huutaville turhaan etsii lemmittäväänsä. Mutta Narkissos, kun halvassa itsensä ihailussa hylkäsi hellän neidon, sai kokea Afroditen koston. Kun hän kerran metsästysretkellä janoissaan kumartui maahan juomaan lähteestä, näki hän veden hopeakalvossa kauniin kuvansa ja ihastui tähän äärettömästi. Hän koetti ihannettansa syleillä, mutta se pakeni aina käsistä. Siitäpä tyydyttämätön poltto jäi hänen rintaansa kalvamaan. Narcissi-kukka on hänen jälkeensä tullut sydämmettömän kauneuden kuvaksi.

c) Dryaadit eli Hamadryaadit, puiden neitoset. Kullakin puulla oli oma naishaltiansa, kuten suomalaisillakin oli tuomettaret, hongattaret y.m. Koska näiden neitojen olemus kiintyi heidän puihinsa, elivät he ainoastaan sen aikaa minkä heidän kunkin puunsa, saattoivat siis päästä korkeaankin ikään, mutta eivät olleet kuolemattomia, yhtä vähän nämät kuin muutkaan nymfit. — Luonnottarille ei alkuaan rakenneltu templejä, vaan heille uhrailtiin pyhillä lähteillä, luolissa, lehdoissa vuohia, maitoa, karitsoja.

Taide kuvasi heitä somiksi impyeiksi, kevyt puku yllään tai alasti, kukkia koruina viljalti. Najaadit nähdään ammentavan vettä tai on heillä uurna kädessä.

Nymfain miehiset vastaverrat ovat satyyrit, sileenit ja panit, jotka hekin kuuluvat Dionysoksen jonoon sekä metsänhenkinä edustelevat luonnonelämää. Satyyrit ovat raakoja ja irstaita. Juovuspäissään he kisailevat hurjasti, ajelevat takaa nymfejä, tekevät jos joitakin hassuja ilveitä naurattaakseen itsiään ja muita. Viinijumalan retkillä pitävät he pahinta menoa. Heidän ulkomuotonsa on aistillisen luontonsa mukainen: tylpäkkä nenä, leveät leukaperät, ulkonevat posket, vuohenkorvat, vuohensaparo. Aikaa myöten taide sieventeli tätä kuvaa, niin että tapaa oikein kauniitakin satyyrinkuvia.

Silenos (Silenus) oli alkuaan joku ennuskykyinen metsänhaltia, jota kuvaillaan satyyrein luontoiseksi, melkein kuin olisi heidän vanhempi veljensä. Hänkin on kovin viinaan menevä, melkein aina vähä päissään, jonka tähden, kun hän aasinsa selässä ajelee, satyyri tukee ukkoa molemmilta puolin putoomasta. Muuten on hän kaljupäinen, typpänokka, rinta ja reidet karvaiset, isovatsainen, seikka sekin joka estää häntä kävelemästä. Mutta hän on viisas ja oppinut, mielensä hilpeä, naljakas. Siksipä hän kelpasi nuoren Dionysos jumalan opettajaksi. — Vähitellen siirtyi sileeni koko lajin nimeksi. Sileenien tai satyyrien joukkoa näkyvät olleen Marsyas ja Midas.[119]

Marsyas, niinkuin muutkin kumppalinsa, oli taitava huilunsoittaja, mutta luullen liikoja kyvystään rohkeni hän ruveta itse Apollonin kanssa kilvoille soitossa. Apollon voitti ja käytti voittonsa niin julmasti, että nylki Marsyas raukan ja ripusti hänen nahkansa lehtoon Marsyas-joen rannalla Frygiassa. Vieläkin sävelten soidessa vavahtelee tuo nahka. Mutta Frygian kuningas Midas, joka kilpailussa julisti Marsyaan voittaneeksi, sai jumalalta aasinkorvat huonon taideaistinsa merkiksi. Midas koetti piilottaa korvansa lakin alle, jota aina piti päässään. Eikä niistä kukaan muu tiennytkään kuin parturi. Mutta tämän oli kovin vaikea pitää asiaa salassa. Kun hän ei uskaltanut sitä mailmalle kielitellä, kaivoi hän maahan kuopan ja huusi sen sinne. Kuopasta kasvoi kaisla, joka suhisi julki salaisuuden: "Midaksella on aasinkorvat!" — Muuten Midas oli kuuluisa rikkaudestaan ja ahneudestaan. Kun Silenos juovuksissaan oli eksynyt hänen puutarhaansa (toisen tarun mukaan Midas sai hänet kiinni juovuttamalla häntä lähteeseen sekoitetulla viinillä) ja Midas, kuulusteltuaan häneltä tulevia asioita, laski hänet jälleen rauhassa Dionysoksen luo, niin tämä kiitollisna siitä suostui Midaksen toivoon, että kaikki hänen käsissään muuttuisi kullaksi. Mutta kun ruoka ja juomakin, hänen kajotessaan niihin, hyytyi kullaksi, peljästyi ahne kuningas ja pyysi jumalaa peruuttamaan tuhoisan lahjansa. Dionysos neuvoi häntä kylpemään Paktolos-virrassa, joka siitä päivin tuli kullalliseksi. Midas näkyy nyt mieltyneen hyväntekijäänsä ja liittyneen sileenien seuraan.

Kreikkalaisia ja roomalaisia metsänhaltioita.

a) Pan on vanha kreikkalainen vuoren, metsän ja laitumen haltia, jota paimenet palvelivat Arkadiassa y.m.

Kun hänen äitinsä, nymfi Penelope, synnytettyään säikähtyi saalaansa ulkonäkyä, sen sarvia, kauriinjalkoja ja karvaista ihoa,[120] näytti isänsä Hermes lasta olympilaisille, joiden mielestä se oli hupaisen näköinen. Pan suojeli karjaa, ja siitä kunniottivat häntä paimenet pyhissä luolissa, jommoisiin karjaa vietiin rajusäiltä suojaan. Sellaisia Panin luolia näytettiin useissa vuorissa. Pan on iloinen, laskee pilaa ja harrastaa soittoa. Illalla, tultuaan karjaa kaitsemasta ja riistaa ajamasta, soittelee hän heleästi vuorettarille jotka säestellen laulavat jumalain urotöistä tai hyppelevät. Hänen soittimensa on itsekeksimänsä syrinks eli paimenpilli. Pan rakasti näet kiihkeästi Syrinx impeä saamatta tuota kuitenkaan itseensä suostumaan. Kun Pan taaskin kerran tavoitteli kiinni Syrinxiä, niin tämä hädissään paeten anoi Maa-emolta apua. Maa muutti neidon kaislaksi. Pan suruissaan siveli kaislaa, leikkasi siitä seitsemän putkea l. pilliä ja liitti ne rinnakkain. Siten syntyi soitto sorea. Pan kisailee vuorenneitojen parissa nurmikolla ja naurattaa heitä hullunkurisilla keikkauksillaan ja pukinhyppäyksillään. — Metsäläisenä osaa hän myös ennustella. — Koska aution metsän pimennoissa ja vuoren rotkoissa on jotain kolkkoa, jossa herkkä mielikuvitus pian on näkevinään ja kuulevinaan kummituksia, sanottiin Panin kummituksilla ja kamalilla äänillä säikähdyttävän yksinäisiä kulkijoita. Äkillistä kauhistusta sanottiin sentähden hänen vaikuttamakseen, josta on tullut puheentapa "paanillinen peljästys". Semmoinen valtasi persialaiset Marathonin tappelussa. Atheenalaiset luullen saaneensa Panilta apua ottivat siitä alkaen hänet palveltavakseen.

Panin merkitys laajeni, kun hän liitettiin Bakchoksen kulttipiiriin ja hänestä saatiin luova luonnonvoima, jopa, nimen merkinnöstä erehdyttäissä (pan = kaikki), mailmanluoja. Dionysoksen parvessa sai hän runoojilta joukon veikkoja, paneja ja pikku paneja, joita ei enää olennaisesti eroteltu satyreistä ja sileeneistä.

b) Silvanus on Panin roomalainen vastine, vaikka vähän eriäväkin. Niinkuin nimi näyttää (silva = metsä), on hän metsän haltia. Hän antaa puiden ja kasvien menestyä, suojelee karjaa ja on ihmisille ystävällinen. Huvikseen hän myös väliin peikkona peljättelee yksinäisiä kulkijoita. Hän edistää vielä hedelmäpuistojen kasvua. Hänelle uhrattiin viljain ja hedelmäin esikoiset.

c) Faunus ja Fauna. Silvanukseen verrattava on Faunus, eräs Italian vanhimpia ja suosituimpia jumalia, salojen, laidunten ja nurmien hyvä henki,[121] paimenten ystävä, joka teki karjan hedelmälliseksi (Inuus) ja varjeli sitä pedoilta (Lupercus). Hänkin elää metsissä ja säikähdyttelee ihmisiä. Hiipiipä heidän majoihinsakin, vaivaamaan pahoilla unilla ja painajaisella (Incubus). Unissa ilmoittaa hän tulevia tapauksia. Olipa hänellä oma orakelinsakin Tiburissa (Faunus fatuus). — Vähitellen Faunus ja Pan ajateltiin samaksi henkilöksi, faunien lukumäärä karttui suureksi ja ne ajateltiin satyrien ja panien kaltaisiksi. Faunukselle vietettiin juhlia, faunalia, jolloin ilo laskettiin irralleen ja orjillekin sallittiin monellaista vapautta, ja lupercalia (15 p. helmik.), jolloin Faunuksen papit, luperci, pukunaan ainoastaan uhratun kauriin nahka, esiliinaksi sidottuna, juoksivat jumalan pyhäköstä (Lupercal) ja löivät vastaantulijoita verisillä, uhriteuraan taljasta leikatuilla hihnoilla. Lapsettomat vaimot asettuivat silloin tahallaan lyötäviksi, koska siten muka saisivat apua lapsettomuuteensa. Saman juhlapäivän nimi oli myös "dies februatus" puhdistuspäivä, josta koko kuukausi sai nimensä.

Faunuksen naisellinen vastaverta on Fauna, myös nimitetty Maja ja Bona Dea. Häntä naiset yksinomaan palvelivat.

Priapos (Priapus), Dionysoksen ja Afroditen poika, uhkean siitinvoiman haltio, jonka turvissa kasvit vehmaasti versovat ja eläimet sikiävät, suojeli varsinkin kasvitarhoja ja viinipuistoja, joihin hänen puusta veistetty kuvansa asetettiin puutarhaveitsellä ja nuijalla varustettuna.

Dianan seuraan kuuluu metsänhaltia Virbius.[122]

Vielä oli Roomalaisilla muutamia omituisia maanviljelyn ja karjanhoidon jumalia, joilta puuttuu kreikkalaisia vastineita. Mainitkaamme ne tässä.

Saturnus ja Ops olivat Italian vanhimpia jumalia. Saturnus oli tuonut maahan pellonviljelyksen, hedelmäin ja viinin istutuksen sekä siten edistänyt varallisuutta, pannut sivistyksen alkuperusteet ja ollut ihmisten hyväntekijä. Tutustuttuaan Kreikan jumaliin rinnastivat roomalaiset Saturnuksen ja Kronoksen, pitivätpä samana molemmat, ja niin syntyi satu, että Saturnus menetettyään valtansa oli paennut Italiaan ja löytänyt siellä turvasijan Januksen luona. Hän oli sitten koonnut ihmiset, jotka vielä kuljeskelivat vakinaisia asuntoja vailla, valtiollisen yhteyden turviin ja hallinut heitä kauan. Ja onnellinen oli ihmislasten elämä ollut tuona "kultaisena aikakautena", huoli ja murhe kaukana.[123] Sen ajan muistoa viettivät roomalaiset 17, 18 ja 19 p. joulukuuta (saturnalia). Silloin oli kaupunki täynnä riemua, kemuja, kisoja, pilat ja vallattomat ilveet irrallaan, virastot, koulut ja kauppakojut kiinni, sirkukset tulvillaan katsojia. Säätyerotus näytti hävinneen, varsinkin kolmantena päivänä, jolloin orjia ei nähty Roomassa ollenkaan. Herrainsa vaatteet yllään kemuilivat he herkkupöydissä mielin määrin ja isännät passailivat heitä. Saivathan raukat edes yhtenä päivänä vuodessa unohtaa kurjuutensa. Koetettiin kaikissa jäljitellä kulta-aikakauden autuutta.

Saturnuksen templin alaisessa holvissa säilytettiin Rooman valtion rahasto. Hän, varallisuuden antaja, vartioi paraiten tuota.

Hänen puolisonsa oli Ops, naisolennoksi personoittu varallisuus, kylvöjen ja satojen jumalatar, avioliiton suojelija.

Vertumnus ("vaihtelevainen") vaalii viinitarhojen ja puistojen hedelmiä, jotka niin moneksi muotonsa muuntelevat, ennenkuin kukkasilmusta kypsä hedelmä kehkiää. Näin näyttää haltia lahjojansa vaihtelevan. Siitä nimi. Luultiin hänen Protevsin tavoin osaavan omaakin haamuansa muutella ja siten saaneen puolisonsa Pomonan omakseen. Tämä on omenain (pomum) ja muiden hedelmien naispuolinen haltia.

Vertumus kuvataan puutarhuriksi, joka, pää kiedottuna tähillä t. seppeliin, helmassaan hedelmiä, pitelee karsinveistä.

Flora oli alkuaan sabinilainen kevään ja kukkain jumalatar, jolta pyydettiin menestystä kukkiville hedelmäpuille ja peltokasveille. Hänelle vietettiin floralia juhla, jolloin ihmisiä ja elikoitakin kukiteltiin ja ruusuteltiin, naiset kävivät kirjavissa puvuissa ja ilo oli ylimmillään.

Floran kuva: viehkeä impi, kukiteltu, kukkavihko kädessään.

Pales, vanha italialainen karjanjumala, jolta paimenet rukoilivat terveyttä ja onnea karjoillensa. Hänelle pidettiin kevätjuhla palilia l. parilia (Rooman perustuspäivänä 21 p. huhtik.), jossa paimenet ja karja sovittivat syntinsä juoksemalla palavien olkien läpi.

Terminus on rajojen haltia, joka vaatii kutakin pysymään alallaan eikä kajoomaan toisen omaan. Semmoisena on hän myös ketojen haltia, joilla rajapyykit (termini) seisoivat. Näitä pystytettäissä noudatettiin uskonnollisia menoja; niiden kiskominen maasta tai siirtäminen rangaistiin kuolemalla. Terminalia juhlassa tulivat rajanaapurit perheineen rajapyykkiä seppelöimään ja T:lle uhraamaan; sitten syötiin yhdessä ateria. — Terminus suojelee myös valtakunnan rajoja. Siksi oli hänellä Kapitoliolla kappeli, ja pyhä kivi oli olevinaan hänen kuvansa.

* * * * *

Demeter ja Persefone. Viljellyn ja viljeltävän maan haltia on Demeter;[124] Kronoksen ja Rhean tytär. Vainion jumalatar antaa toukojen kasvaa ja tuleentua, hän suojelee maanviljelystä kaikkine toimineen, hän on sen ensin ihmisille opettanut. Metsäläisten ja paimenten alhaisista oloista on hän vienyt ihmiset paremmille päiville, kohottanut korkeammalle. Pellon partaalle nousi koti, kodin suojissa solmittiin pyhä avioliitto, perheet yhtyivät yhteiskunnaksi, kodin rakkaus laajeni käsittämään koko heimoa ja isänmaata, yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys syntyi lakien turvissa, entinen raakuus väistyi siivompain tapojen, valistuneemman mielen tieltä. Näin koko inhimillinen sivistys perustuu Demeterin antamaan lahjaan, maanviljelykseen. Demeter on siis sivistys-jumalatar ja liittyy semmoisena läheisesti Dionysokseen.

Miksi Plutos'ta. (rikkautta) sanottiin Demeterin pojaksi,[125] on selittämättäkin selvä. Hänen tyttärensä Zevs isästä oli Persefone eli Kora (tytär). Tästä kerrottiin kummia. Tyttö leikitteli kerran nurmella ikäistensä meretärten kanssa, poimien kukkia ja sitoen seppeliä, kun yht'äkkiä manner revähti halki ja syvyydestä syöksähti esiin mustilla oriilla ajava manalan herra Hades, joka tempasi tytön ja hänen hätähuudoistaan ja pyristelemisistään huolimatta vei hänet mukaansa pimeään taloonsa emännäksi. Äiti kaivaten lastansa lähti häntä hakemaan. Palava soihtu kädessään, samoili hän lepäämättä, ruokaa maistamatta, yhdeksän yötä ja päivää maanpiirin kauttaaltansa, kunnes kaikkia näkevä Helios ilmaisi hänelle, mihin tytär oli joutunut sekä samalla sanoi ryöstön tapahtuneen Zevsin suostumuksella. Sydän synkkänä jätti Demeter taivaallisten seuran ja meni yksinäisyyteen huoliansa hautomaan. Hän lakkasi toimistaan, — mutta samalla lakkasi maakin vihannoimasta, kato vei viljan, ihmiset ja eläimet olivat nääntyä nälkään. Zevs pyysi Demeteriä malttamaan mieltänsä, mutta suuttunut jumalatar ei luvannut leppyä, ellei saisi lastaan takasin. Niinpä Hermes lähetettiin manalaan Persefonea noutamaan. Tämä ihastui, kun sai palata valon maille, mutta Hades, joka ei tahtonut laskea hempukkaansa, syötti hänelle granaatiomenan s.o. sitoi hänet itseensä naimisilla, niin ettei Persefone voinut kokonaan eikä ainiaksi hänestä päästä. Tehtiin siis sopimus sellainen, että Persefone sai viipyä kaksi kolmannesta vuotta äitinsä luona maan päällä, vaan kolmasosa vuotta oli vietettävä aviomiehen luona tuonelassa.[126]

Tarun mieli on selvä. Siinä kerrotaan tuota joka vuosi nähtävää elon ja kuolon vaihtoa kasvikunnassa. Talven tullen se riutuu, sen hempeys kuolee ja luonto näkyy surevan. Silloin suloinen Kora vaipuu varjojen maille ja Demeter peittää kasvonsa suruharsoon itkien kadonnutta lastansa. Mutta kevään valjetessa elpyy luonto, uusi oras versoo, ja Maa-äiti riemuissaan pukeutuu juhlaverhoon tervehtien manalasta palannutta tytärtään. Tätä elon ja kuolon vaihtoa luonnossa kuvailee Kora, mutta hänen tarunsa soveltuu myös ihmiselämään ja saapi siitä syvemmän, ihanamman sisällyksen. Niinkuin jyvä kylvetään maahan ja näyttää multaan mätänevän, mutta kevään tultua itää, virkoo ja nousee oraalle, samoin käy ihmisenki. Kolkko kuolo vie hänet saaliikseen, mutta uusi elämä jatkuu tuolla puolen hautaa ja haudan yöstä nousee kerran ruumiimmekin kirkkaampaan elämään. Koran tarulla kuvattiin siis sielun kuolemattomuuden ja tulevaisen elämän aatetta, jota varsinkin mysteriain salaperäiset palvelusmenot esittivät syvällisten allegoriain verhossa. Näissä aavistettiin korkeampaa kuolemattomuutta kuin tuo varjomainen olemus manalassa, jota tavallinen kansanusko otaksui.

Mysteriain pääpesä oli Eleusis ja Demeterin sanottiin ne säätäneen. Kun hän näet tytärtään etsiessään vanhan naisen haamussa saapui sinne ja istui kaivonkivelle, tulivat Keleos ruhtinaan tyttäret vettä noutamaan ja pyysivät vierasta heille palvelijaksi. Jumalatar suostui ja sai pienen Demofon prinssin hoidettavakseen, johon hän niin mieltyi että olisi antanut hänelle kuolemattomuuden, ellei ymmärtämätön äiti estänyt. Hän ilmoitti itsensä kuitenkin Keleokselle ja käski hänen rakentaa itselleen templin. Olympiin palatessaan hän palkaksi vieraanvaraisuudesta, jota oli saanut kokea, lahjoitti kuninkaalle viljansiemenet, opetti hänelle viljelystavan ynnä pyhät palveensa. Eleusiläisen Triptolemoksen lähetti hän levittämään kaikkialle maanviljelystä ja siitä syntyvää auvoa. Useat kiitollisuudella ottivat taivaan lahjan vastaan, mutta oli kiittämättömiäkin. Niitä (Lynkevs, Erysichthon) kohtasi Demeterin kosto.[127] — Näin hänen palveluksensa levisi kauas, Siciliaan ja muualle. Pääpaikkana pysyi kuitenkin Attika ja siellä Eleusis, jonka vainioilla vilja kasvoi rehevästi. Täällä vietettiin jumalattarelle eleusinia juhlaa, jolloin komea kulkue tuli Atheenasta Eleusiiseen. Toinen juhla oli thesmoforia, sillä lainsäätäjänä ja avioliiton asettajana oli Demetrin nimi "thesmoforos". Näissä juhlissa kumarreltiin äidin kanssa myös tytärtä, Koraa. Mysterioissa yhdistettiin heihin Iakchos-Dionysos. Sittemmin muillekin olennoille, etenkin Hekatelle, tuolle luonnon yöelämän hengettärelle, suotiin kultissa sija Koran rinnalla.

Omituinen kaksoishaamu on Demeterin tyttärellä ja sen mukaan eri nimensäkin. Äitinsä suloisena tyttärenä ja apulaisena, luonnon tihkuvana elinvoimana joka luo kasvimailman reheväksi ja kauniiksi, on hän Kora, "impi"; mutta Hadeksen puolisona, manan kolkkona kuningattarena[128] on hän Persefone eli Persefassa, josta roomalaiset mukavakseen muunnellen vierasta sanaa saivat Proserpina'n.[129] Tämmöisenä on hän kaiken elollisen armoton maahan murtaja, josta syystä hautoja sanottiin "Persefassan kammioiksi".

Kuvaustaide erottaa sekin nuo kaksi muotoa, esittäen viehkeää impeä kukilla ja tähkäpäillä koristettua, taikka jäykkää komeasti koristettua manan ruhtinatarta.

Demetriä vastaa täydellisesti roomalainen Ceres, joka alkuaan oli muinaisitalialainen viljan jumalatar ja pian suli Demeteriin, samoin kuin Kora Liberan yhteyteen. Hänen juhlansa, cerealia, vietettiin keväällä Liber'in ja Libera'n juhlan yhteydessä, ja silloin oli kaikki valkovaatteissa.

Demeter kuvataan arvokkaan ja lempeän näköiseksi. Hänellä on soihtu, tähkävihko, kukkakoppa, tähkäseppele tukassa.

Hades (Pluto). Syvällä maassa on voima, joka työntää kylvöt oraille ja antaa maanmiehelle viljaa ja rikkautta (ploutos). Se oli rikkaudenjumala Pluton. Tämä voima ilmaantuu kuitenkin suloisampana Demeterin lempeässä muodossa kuin Plutonissa, joka samalla myös on tuonen tuima valtias. Jos hän antaakin viljan orastaa, taittaa hän taas kukat mustaan multaan ja peittää kaikki elävät hautaan. Näin menetti Pluton pian viljan-antajan valtansa Demeterille ja jäi yksistään kuolon ruhtinaaksi, joka asuu pimeässä manalassa. Tästä sai hän nimensä Hades,[130] "näkymätön". Hänen valtakuntansa on vankoilla porteilla suljettu manala eli tuonela, josta ei kukaan pääse sinne kerran tultuaan. Vainajat eivät palaa kertomaan eikä kukaan siis tiedä, millainen tuo hämärä maa on. Eipä sen isäntääkään kukaan ollut elävin silmin nähnyt. Mutta kolkko hän kaiketi on kuin kuolema, synkkä muoto, tukka tumma, katse kamala. Säälimätön ja tyly hän on. Ei kukaan hänen kynsistään pääse. Ainoastaan Herakles arvasi ruveta hänen kanssaan tappeluun ja löi häneen haavan, jonka Paieon paransi. Muut kuolevaiset eivät voi muuta kuin peljätä ja vavista häntä. Niin peljätty oli Hades, ettei häntä uskallettu edes varsinaisella nimellään mainita ja ehkä siten varomatta hereille huutaa, vaan käytettiin hänestä puhuttaissa viattomampia, yleisiä nimityksiä, semmoisia kuin "masentumaton", "kaikenkorjaaja", "kaikkivaltias". Ja kaikkivaltias hän tosiaan on, maan alla yhtä mahtava, kuin Zevs maan päällä. Synkässä majesteetissa upeilee hän istuimellaan, kolmipäinen[131] manan koira Kerberos jalkainsa juuressa. Missä olevaksi ja millaiseksi ajateltiin vainajien valtakunta? Kaukana mailman äärillä, valtamerien takana, ikiyön ja pimentolan tienoilla, kimmerialaisten rajoilla. Taikka — toisen käsityksen mukaan — sijaitsee manala maan alla, syvällä maan povessa, ihmisten mailma katteenansa. Muodoltaan mukailee se maata, mutta on kaikinpäin huonompi, kurjempi, on tämän elämän irvikuva ja yöpuoli. Ikävä, kolkko, ruma on tuonela. Sen koleita vuoria peittää aina paksu usma, sen kenttä on autio erämaa, jolla kasvaa vaivaispajua ja surkeita asfodelos-kukkia. Persefonen lehdossa kasvaa kalmapuita poppeleita; kalman karva on kaikella. Virrat ovat kiehuvia vihaisia koskia, tai jokia joista löyhkää kalmaa. Siellä virtaa mutkikas Styx, tulinen Pyriflegethon, itkevä Acheron, parkuva Kokytos. Ne estävät haamuja poispääsöstä, kun kerran lautturi, nuiva Charon äijä, on ne sinne tuonut ja soutajaisiksi saanut lanttinsa (obolos), joka pistettiin kuolleen suuhun ennenkuin hän haudattiin.[132] Noilla mailla vainajain haamut haihattelevat, viettäen tajutonta varjoelämää ikäänkuin unissaan. Muodoltaan ovat muuten entisensä näköisiä.[133] Odyssevs pääsi niin lähelle, että näki niitä häikältä, jopa tunsikin muutamia, mutta ne leijailivat tajuttomina hänen ohitsensa. Vasta uhriverta juotuaan virkosivat he "vaskiunestaan" sen verran että esm. Odyssevsin äiti tunsi poikansa; mutta kun tämä yritti syleillä äitiään, hälveni haamu hänen käsistään. Näki hän suuren Achilleenkin, jota vainajat kunnioittivat; mutta Achilles virkkoi synkästi ennemmin olevansa halvin päiväpalkkalainen eläväin maassa kuin manalan kuningas.

Vähitellen kreikkalaiset älysivät, ettei viisas Luoja ole saattanut luoda ihmistä noin kurjaa ja ilotonta eloa varten. Ja niinpä aljettiin ajatella tuonpuolista elämää vähän valoisemmaksi. Eipä kuitenkaan kaikki siellä joutuisi onnettomiksi, vaan tila tulisi parempi tai huonompi sen mukaan kuin täällä on eletty hurskaasti tai pahasti. Siellä maksetaan palkka oikeuden mukaan. Kuoltuaan joutuu ihminen manalan tuomarien eteen; he — Radamanthys, Aiakos, Minos — tutkivat, onko hän täällä elänyt hyvin vai pahoin, ja lausuvat tuomion. Hurskaat pääsevät "autuasten saarille" (elysion), jossa heillä Kronoksen valtikan alla on ijäinen, ikivaihteleva ilo. Mutta jumalattomille maksetaan paha palkka tuonelassa. Noita kurjia mainitsee taru muutamia. Tantalos oli, epäillen jumalain kaikkitietävyyttä, koetteeksi pannut heille oman poikansa lihaa syötäväksi. Hän tuomittiin iäti nälkää ja janoa kärsimään. Hänen päänsä päällä riippuu mehuisia hedelmäterttuja, mutta kun hän tavoittaa niitä, tempaa tuuli oksat saatavista; hänen jalkainsa juuressa solisee kirkas lähde, mutta kun hän kallistuu alas juomaan, tyrehtyy vesi kuiviin. Sisyfos, jouduttuaan kujeillansa jumalain vihoihin, rangaistiin manalassa siten että hänen alati täytyy vierittää vuorentöyryä ylös raskasta kallionjärkälettä, joka aina vieriä jyrähtää alas. Ixion. kun oli Heraa himosilmin vaaninut, kytkettiin käsistä ja jaloista iäti pyörivään rattaasen. Danaoksen tyttärien täytyi, kun olivat hääyönä tappaneet miehensä, iäti ajaa vettä pohjattomaan astiaan.[134]

Roomalaisten Pluto eli Dis[135] pater on aivan sama kuin Hades l. Pluton. Lisäksi tavataan heillä Orcus. joka tempaa manalaan ja itsekin merkitsee tätä paikkaa.

Erinykset (Furiat), kostottaret, joita on kolme, Tisifone (murhan kostaja), Alekto (hellittämätön),[136] Megaira (kateellinen), ovat Hadeksen ja Persefonen palvelijoita ja syntyivät jo ensi rikoksesta mailmassa. Kun Kronos jumala kapinoiden isäänsä Uranosta vastaan silpaisi häntä sirpillä, syntyivät noista veripisaroista kostottaret.[137] Tämä syntytaru viittaa heidän merkitykseensä. Missä siveellistä mailmanjärjestystä rikotaan, varsinkin jos saman perheen jäsenet vainoovat toisiaan, siellä kostottaret rankaisevat rikosta. Kun tämmöisiin rikoksiin usein perustuu mitä vaikeimmat ristiriidat ja säälittävimmät kovanonnen kohtaukset, ovat traagilliset runoilijat erittäin käsitelleet erinysten toimia ja kehitelleet niiden kuvaa valtavaksi ja hirveäksi. Terävällä silmällä kostottaret vaanivat rikosta; niiden vaskijalat eivät väsy vainoamasta syyllistä, he löytävät hänet pimeimmästä piilosta. Lennossa kiitävät he häntä saavuttamaan, surmanhimo kiiluu heidän katseistaan, heidän hiuksistaan käärmeet sihisevät kiukkua ja surmaa. Eikä vaino herkeä, ennenkuin sen vimmattu uhri menettää mielensä tai henkensä. Näin on verenvika sovitettu, jumalan pyhyys, jonka puolesta erinykset taistelevat, tyydytetty.

Tämä vanhempi ankara käsitys erinyksistä kesti niin kauan kuin verikoston "silmä silmästä, henki hengestä" oli ainoa sovituskeino. Mutta kun järjestetty yhteiskunta alkoi suojella jäseniänsä mielivallan hyökkäyksiltä ja otti rikosten koston ja sovituksen omaan käteensä, kun sen ohessa katsannot ja tavat lauhtuivat lempeämmiksi, silloin pääsi myös koston hengettäristä lempeämpi käsitys valloilleen. He näyttävät ikäänkuin leppyneen ja armollisilta. Taru on pannut tämän muutoksen sen yhteyteen kun areopagin tuomioistuin perustettiin Atheenassa ja Orestes siellä sai tekonsa sovitetuksi. Kauan oli hän kostotarten vainonalaisena ollut pakosalla, kunnes Apollon ja Athene auttoivat häntä. Toinen puhdisti häntä verenviasta, toinen äänesti hänen hyväkseen oikeustossa ja sai hänet vapautetuksi. Suuttuneet erinykset uhkasivat Attikan maalle häviötä, mutta leppyivät kun heille rakettiin pyhäkkö Areopagin kummulle. Siitä alkain olivat he "Semnai" (arvoisat) ja "Eumenides" (suopeat), jotka tosin vieläkin kovistelivat pahantekijöitä, mutta armahtivat katuvaisia ja suojelivat kunnon ihmisiä.

Hekate oli luultavasti alkuaan vieras jumalatar. Homeros ei häntä mainitse. Hesiodos sanoo m.m. hänen saaneen Zevsiltä vallan osuutta ilmassa, maassa ja meressä ja kykenevän auttamaan ihmisiä monissa toimissa. Kenties hänellä tarkoitettiin jumalien näkymätöntä, mutta kuitenkin aina läsnäolevaa voimaa. Kun hänen olentonsa kreikkalaisista ehkä tuntui epämääräiseltä, liittivät he hänet selvemmäkseen muihin jumaliin, joissa oli jotain häneen vivahtavaa. Ne olivat Artemis, Selene, Persefone. Hekate nimitys, joka näytti tietävän "etäistä, etäältä toimivaa", antoi kenties aiheen pitämään häntä kuuttarena; siitä saatiin Selene. Sama nimitys saattoi myös johtaa "nuolia ampuvaan" Arteniiseen.[138] Kuulle on aina omaksuttu jotain kummallista taikavoimaa, kuutamolla manan haamut leijailevat, vieläpä kuun itsekin näkymätönnä ollessaan luultiin manalaan vaipuneen, josta se taas nousi Persefonen tavoin. Nuo ja sellaiset seikat aiheuttivat ajattelemaan Hekaten ja Persefonen samaisuutta. Manalattarena Hekate nostaa peikkoja (Empusa y.m.) maan päälle yöllä kummittelemaan, joiden parvessa hän itsekin mellastelee haudoilla ja kolmentien-haaroissa. Tästäpä roomalaiset, tultuaan Hekaten tunteneiksi, antoivat hänelle nimen Trivia (trioditis). Semmoisena häntä tarvitaan loihduissa, ja hän on noitien (Medean) emäntä ja opettaja. Hankkiakseen Hekaten suosiota sekä suojaksi kummajaisilta asetettiin hänen pieni kuvansa huoneen etuseinälle, ja tienhaaroihin pantiin hänelle syötävää jne.

Hekate kuvattiin kolmihaamuiseksi (triformis), katsoen hänen kolmea jumalatarta yhdessä esittävää olentoansa, kaiketi myös katsoen kuun kolmea muodonvaihetta, uusi-, puoli- ja täysikuuta. Nuo kolme henkilöä seisovat selitysten, yhteenkasvaneina, kullakin omat tunnusesineensä: avain, nuora (tuonelan vartiana); kumipyörä; soihtu, puolikuu (Selene), lootoskukka, frygiläismyssy, sädepäähine, veitsi, kärme.

Uni ja kuolema ovat kaksoisveljiä, Yön lapsia. Kotoaan manalasta hiipivät he ihmisten ilmoille, toinen lempeänä, toinen tylynä. Luotiin muitakin kuolon kuvitelmia. Personoiden kuolon eri tapoja saatiin joukko surmattaria l. manattaria nimeltä keerit (kaeres). Kullakin ihmisellä on oma keerinsä.[139] Surman nuolia ampuvat myös Apollon ja Artemis; mutta vasituiset kuolon jumalat ovat Hades ja Persefone. Taide teki parastaan lieventääkseen kuolon kuvaa ja luodakseen hänestä jotain untamon tapaista tuskista päästäjää, niinkuin eufeemisesti sanotaan kuolossa iki-uneen uinahdettavan. — Unelmat, yön tai unen lapsia, asuvat loitolla lännessä manalan likellä. Heidän kodissaan on kaksi porttia: norsunluinen, josta mairesuiset valheelliset, ja sarvinen, josta kuivat tositietoiset unennäöt tulevat.[140] Runoilijan keksimä on unikuningas Morfevs (= "Nukkumatti").

Kaksoiskuvassaan kuolo elon sammuttaja kääntää soihdun liekin maahan päin; Unella on valmokukka tai valaa se uinuttavaa nestettä maljasta.

IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.

Roomalaiset katselivat yleensä maan ja taivaan suuria jumalia arastelevalla kunnioituksella eivätkä juljenneet heitä lähestyä ja avukseen huutaa jokapäiväisen elämän moninaisissa pikkutarpeissa, vaan pitivät heitä joinakin virallisina jumalina, joiden palvelus jäi valtion huoleksi. Omissa yksityisissä asioissaan he mieluimmin turvasivat eräihin alempiin jumalais-olioihin, joiden kanssa he tuttavallisemmin seurustelivat. Tarkoitamme penateja ja lareja.

Penaatit, ruokavaraston (penus) l. aitan vartiat, ovat hyviä, hilpeitä kotihaltioita, jotka tuovat leipää taloon, antavat askarten ja töitten menestyä ja kaikessa valvovat talon parasta. Tavallisesti asuvat he talossa parittain, saattaa olla useampiakin. Penaatien pyhäkkö on pirtin eli salin (atriumin) liesi, joka on perheen alttari ja keskusta. Siellä palaa valkea Vestan ja penaatien kunniaksi, siellä takan sivussa oli heidän kuvansa, nukkemaisen pienet, usein vaan puusta veistetyt. Heille kuten laareille annettiin osansa perheen ateriasta: leivoksia ja suolakupponen. Mitä ikänä talossa sattui iloista tai surullista, siihen nämätkin osaa ottivat. Niin penaatien ja kodin käsite suli aivan yhdeksi.

Valtio, tuo kansalaisten yhteinen koti, elää sekin penaatiensa turvissa. Niiden paikka oli Vestan templi, valtion kotiliesi; sinne ylin-pappi tuli heille uhraamaan. Siellä olivat heidän pyhät kuvansa jotka Aeneas toi Troiasta; vaan niitä ei ollut kukaan vihkimätön silmä nähnyt — emmekä siis tiedä kertoa niiden ulkonäköä.

Laarit (lar = isäntä) ovat samoin kuin penaatitkin Laarit, hyviä kotitonttuja, jonkatähden ne usein mainitaan rinnakkain ja joutuvat vaihdoksiin. Niitä luultiin esi-isäin hengiksi, jotka näkymättöminä vielä viipyivät entisillä majoillaan,[141] suojellen ja valvoen perillistensä onnea ja menestystä.[142] Kullakin kodilla oli oma laarinsa, jonka puu- tai vahakuva seisoi molempain penaatien välissä säiliössään (lararium) lieden vieressä. Niitä kunnioitettiin samoin kuin penaatteja; niille piti perheenisäntä lapsineen aamurukouksen, ja kuukauden pää-päivinä oli laarin-juhla. Samoin oli omat larinsa suvuilla, kaupungeilla (lares praestites), jopa valtiollakin. Rooman laarit olivat sen perustajat Romulus ja Remus sekä genius Augusti.

Penaatit kuvataan hyppeleviksi, kohollaan juomasarvi, josta viiniä pirahtelee.

Mainitsimme jo ennen geniukset (genii), joista kuollessa tulee manes ("hyvät"). Nämä ovat vainajain henget, jotka ruumiin kuoltua säilyvät kuolematta, jopa muuttuvat korkeammiksi olennoiksi (dii manes). He asuvat kyllä maan alla vainajien majoilla, mutta tulevat sieltä aiottaisin ylös. Määräaikoina manattiin heitä uhrimenoilla tulemaan ja sitä varten oli monessa kaupungissa syvä suppilokas manan kuoppa, jonka pohjasta nostettiin kivi sulkemasta heiltä tietä. He suojelevat jälkeenjääneitä omaisiaan ja muuttuvat siten laareiksi. Vainajia varten pidettiin julkisia juhlia, parentalia (feralia). — Vastakohtana näille ovat larvae vainajien henkiä, jotka eläissään pahan työn tehtyään tai veristä vääryyttä (murhaa t.m.s.) kärsittyään eivät saa rauhaa manalassa, vaan kummittelevat maan päällä luurankoina tai muissa hirmuhaamuissa, peloitellen ihmisiä hulluiksi. Sellaisia yöaaveita ja menninkäisiä kutsuttiin myös lemureiksi (lemures) ja määräpäivinä koetettiin niitä karkoittaa noitatempuilla ja mahtisanoilla (lemuria-juhlassa).

C. Sankarit.

Kun tuntui tarpeelliselta selvittää hämärää historiantakaista aikaa, jolloin aavistettiin ihmisten seisoneen jumalallista alkujuurtansa lähempänä ja siitä sittemmin eksyneen oman kurjuutensa poluille, alkoi mielikuvitus täytellä tuota etäistä väliaikaa satusankarien ihmeellisillä mainetöillä. Näin syntyivät sadut, jotka sisältävät sekaisin tosia ja perättömiä.

Sankarit eli herokset ovat jumalien ja ihmisten välisiä olioita. Heillä on tavallisesti toinen vanhuksistaan jumala toinen ihminen, ja niin ovat he osaksi perineet kummankin luontoa. Kuolonalaisia ovat tosin, mutta jalompia, kauniimpia, suurempia, väkevämpiä, urhollisempia kuin muut ihmiset. He ovat tehneet jaloja urotöitä, havitelleet hirmupetoja, hiisiä, rosvoja, voittaneet vihollisia, kuivanneet soita, raivanneet korpia pelloiksi ja muilla tavoin edistäneet ihmisten onnea. Paljon on heidän elämässään ihmeellistä, jommoista vain jumalain sukuisille saattaa sattua. Suuria tehtäviään eivät aina kykenisi yksin suorittamaan, hätäpaikoista eivät aina omin voimin selviäisi, mutta tarvittaissa tulee apu ylhäältä. Niinpä heidän elämänsä ylenee ihmemailmaan, jonka utuilmoja ylhäältä kajastava taikavalo kirjailee. Omituisen viehättävänä hämärä satuaika kajevalossaan kangastaa ja halusta runoilijat sitä käsittelevät, muutellen ja somistellen noita kansanhengen tuotteita mielin määrin. Niinpä Kreikan ja sen jäljissä Roomankin runous parhaastaan satujen pohjalta taimi ja versoi viljavaksi.

Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansan ensiaikoina on elänyt eteviä miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa. Heidän mainetöitään ylisteltiin pilviin asti ja heidän ruumiista eronneita henkiänsä palveltiin, kunnes he kohosivat jumalien arvoon. Ainakin Kreikassa jokainen heimokunta, jokainen maakunta, kaupunki, siirtokunta, otaksui itselleen jonkun heimosankarin, maaheeroksen, perustajan, jolle kultinkunniaa suotiin. Tälle kuten yleensä historiallisena aikana hyvin levinneelle heerosten kultille[143] lienee ensiaiheen antanut vainajien palvelus — uskonnon vanhimpia ilmaisumuotoja — ja niinpä saanemme uskoa että noilla sankareilla on jotain historiallistakin perää. Mutta satuun sekaantuu myös myytillisiä aineksia. Sankarit personoitsivat osaksi myös jumaloituja luonnonvoimia, mutta syrjäytettyinä voimallisempain kulttien tieltä nurkkakulteiksi eivät enää voineet ylläpitää jumalanarvoaan, vaan alenivat puolijumaliksi eli sankareiksi, jommoisina elelivät edelleen rahvaan uskossa. Mahdotonta on tietysti nyt enää satujen eri aineksia tarkoin erotella, sanoa mikä niissä on satua, mikä myyttiä, mikä historiaa.

Sankarien ja heidän sukunsa vaiheet ovat siis satujen sisällyksenä. Mainetöillään ja ansioillaan nuo saivat itselleen ja jälkeisilleen ruhtinasvallan heimonsa keskellä; ruhtinaat edustivat kansaansa sodassa ja rauhassa ja heidän historiansa oli koko kansan historia. Näin sadut genealogisen langan liittäminä luonnollisesti ryhmittyvät eri maakuntien mukaan.

Thrakian satuja.

Olympon rinteellä Pierian maakunnassa palveltiin muusoja ja sieltä heidän kulttinsa levisi muuallekin Hellaaseen. Tämän kultin yhteydessä syntyi satu Orfevs'ista, jonka Kalliope runotar synnytti Hebros-virran rannalla. Poika peri äidiltä laulun lahjan. Sävelillään hän tenhosi metsän petoja, viehätti puita, seisahutti virtoja, saipa kovat kalliotkin heltymään.[144] Vasta suru viritti kuitenkin hänen kantelensa kauniimmat kielet, samoin kuin Suomenkin kansalla:

Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu.

Orfevs rakasti Eurydike nymfaa. Kun kärme pisti tämän kuoliaaksi, lähti soittoniekka manalasta puolisoansa hakemaan; ja niin suloisesti kaikui hänen surusävelensä siellä, että ankarat erinyksetkin apeutuivat itkulle ja manalan tyly isäntä taipui laskemaan Eurydiken valon ilmoille. He olivat jo paluutiellä, kun Orfevs, vasten kieltoa, ei hennonnut olla katsahtamatta taakseen puolisoonsa. Eurydiken täytyi palata varjojen maille.[145] Synkkänä mieli harhaili Orfevs sitte yksinään saloissa, kunnes muutamat menaadit hurmoksissaan repivät hänet kuoliaaksi.[146] — Tässä tarussa on kaiketi kuvattu soiton ja laulun tenhovaltaa, ajateltakoon sitä asuvaksi loitsulaulun salaisissa henkivoimissa tai sävelten suloudessa, jota sivistymätön luonnonihminenkin on herkkä tajuamaan. Tässä kohden suomalainen kansanrunous tarjoo hauskan vertauskohdan.

Thessalian satuja.

Oitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoin kentaurien roteva, mutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun likitienoilla asuvain lapithein ruhtinas Peirithoos ja Hippodameia viettivät häitänsä, kutsuttiin niihin vieraiksi myöskin kentaurien ruhtinaita. Vaan hääilo häiriytyi, kun juopunut kentauri Eurytion yritti väkisin raastaa morsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa lapithein naisväelle. Syntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolen kaatui paljo väkeä, lapitheiltä m.m. sankari Kainevs, jonka viholliset, kun ei teräase pystynyt häneen, survoivat kivien ja pölkkyjen alle. Lapithein puolella taistelivat Thesevs ja Nestor; vihdoin kentaurit joutuivat häviölle ja he karkoitettiin asumasijoiltaan.[147] Homeros ei puhu mitään kentaurien eläinmuodosta. Tämä keksittiin joitakuita aikoja myöhemmin, siten elävämmin osottaakseen heidän alhaista aistillisuuttansa. He kuvattiin näet alaruumis hevoseksi, pää, käsivarret ja runko vyötäisiin asti ihmiseksi (ensiksi vaan mieheksi; myöhemmin sepittiin myös naiskentaureja). Oli heidän joukossaan kuitenkin yksi jaloluontoinen mies, viisas, lääketaitoinen Cheiron, "hurskain, oikeamielisin kaikista kentaureista" (Hom.). Hänen opetustansa nautti moni sankari: Iason, Kastor, Polydeikes, Achillevs y.m. Kun hänen täytyi kansansa mukana paeta maasta, lähti hän Malean niemelle. Siellä ystävänsä Herakles vahingossa ampui häntä myrkkynuolella. Promethevsin eduksi luopui silloin kentauri kuolemattomuudestaan.

Monta urotyötä teki vielä Peirithoos. Rohkein kaikista oli se, kun hän yritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan uro jäi sille tielle.

Kentauritappelun kohtauksia esittävillä relieviryhmillä koristeltiin usein templien (Parthenon, Theseion Ateenassa, Zevsin templi Olympiassa y.m.) räystäsreunamia ja päätyjä, kuten melkoiset, osaksi vielä hyvin säilyneet jäännökset todistavat. Näillä on useilla suuri taidearvo. On myös erinäisiä kentaurinkuvia säilynyt. Myöhempi runous liitti kentaurit Bakchoksen joukkioon, satyyrien y.m. parveen. Sentähden nähdään kuvia, joissa kentauri, amoriini selässään, vetää viinanjumalan ja Ariadnen valjakkoa. Kentauriin liitettiin vielä tritoonein ja kalojen haamu uusiksi sekasikiöiksi.

Aitolian satuja.

Kalydonin kuningas Oinevs ("viinuri") korjasi viinisatonsa, mutta jätti — tahallaan vai huomaamattako, ei tiedetä — Artemiin yksin kiitosuhreista osattomaksi. Siitä suuttui jumalatar ja lähetti kostoksi kauhean karjun, joka pahasti raiskasi Oinevsin viljelyksiä, tonki pellot, kaasi puut hedelmineen. Maanvaivan torjumiseksi kutsuttiin monen maan miehet avuksi, sankarit mainiot semmoiset kuin Kastor ja Polydeikes, Thesevs ja Peirithoos, Admetos, Iason, Ifikles, Telamon, Pelevs, naismetsästäjä Atalante, ja miehissä käytiin otuksen kimppuun. Ankarasti oteltiin ja monta miestä karju kaasi, kunnes sen vihdoin tappoi Oinevsin uljas poika Meleagros.[148] Mutta Artemiin kosto valvoi vielä. Syntyi aitoolein ja kureetein välillä riita, kumpi puoli voitonpalkan saisi, karjun pään ja taljan, ja riidasta syttyi verinen taistelu. Niinkauan kuin Meleagros oli mukana, olivat aitoolit voitolla. Mutta kun hän taistelun telmeessä tappoi enonsa (joka kuului kureetein kansaan) ja hänen oma äitinsä Althaia siitä raivoissaan kirosi poikansa ja takoen käsin maata huusi manalaisia viemään poikaa surmille, silloin Meleagros, mieli katkerana, pysyi erillään sodasta. Aitolein alkoi käydä huonosti ja kureetit ryntäilivät jo Kalydonin muureille. Hädissään Kalydonin vanhimmat ja papit pyytämällä pyysivät Meleagrosta rientämään avuksi vihollista torjumaan — mutta turhaan. Turhat olivat myös isän, sisarten, jopa katuvaisen äidinkin rukoukset. Sankari pysyi, kuten Achillevs kerran Troian edustalla, leppymätönnä. Saipa vihdoin hänen vaimonsa, suloinen Kleopatra, rukouksillaan yrmeän mielen voitetuksi. Meleagros pelasti kotimaansa, mutta erinys, äidin kirous, ei sallinut hänen hengissä sodasta palata.

Näin kertoo sadun Homeros.[149] Traagikot, saadakseen siitä otollista näytelmän aihetta, muuntelivat satua. Moirat ilmaisivat muka Althaialle heti Meleagroksen synnyttyä, että tämä kuolisi, jos eräs liedellä kytevä puupalikka palaisi tuhaksi. Äiti sieppasi silloin kekäleen tulesta ja pani sen säilyyn. Sitte tuli vuosien päästä Kalydonin jahtiretki, jolla Meleagros ihastui reimaan Atalanteen ja luovutti voittopalkkansa hänelle, joka muka oli ensi haavan otukseen ampunut. Siitä Meleagroksen kaksi enoa kateellisina ryöstivät Atalantelta saaliin. Mutta Meleagros surmasi heidät vihoissaan. Veljiensä kuoleman kuultuaan Althaia ensi tuskansa vallassa työnsi tuleen puupalikan ja Meleagros kuoli äkkipäätä; sitte äiti tunnon vaivoissa hirtti itsensä. Samaan surmaan vei murhe Kleopatrankin.

Tämän tarun kuten niin monen muunkin, on luultu alkuaan kuvaavan talven ja kesän, kuolon ja elon taistelua luonnon omistamisesta. Kun alkuaan aivan yksinkertaisen luonnonmyytin merkitys haihtui, koristeltiin sitä monella vieraalla lisäpiirteellä.

Thebalainen satupiiri.

Foinikian kuninkaalla Agenorilla[150] oli tytär Europe. Kun tämä kerran muitten tyttöjen kanssa kirmaili meren rannalla, ilmaantui sinne Zevs upean sonnin muodossa. Laupiaalla naamallaan viekoitti tuo tytön istumaan selkäänsä, ja samassa se saaliineen loikkasi meren ja ui poikki ulapan Kretan saarelle.[151] Europen isä pani poikiansa etsimään kadonnutta ja kielsi heitä ilman häntä palaamasta. Yksi heistä, Kadmos[152] joutui etsiessään Delfoihin ja sai siellä käskyn heittää siskon sikseen, vaan sen sijaan kulkemaan kunnes kohtaisi kuunkuvaisilla pilkuilla kirjatun lehmän: mihin tämä pysähtyisi, siihen olisi hänen perustettava kaupunki. Kadmos noudatti neuvoa, kohtasi kirjon ja seurasi sitä. Se lyykistyi levolle Boiotiassa[153] eräälle kunnaalle ja Kadmos ryhtyi perustuspuuhiin. Ensin oli hänen orakelin neuvon mukaan lehmä uhrattava. Kun hän sitä varten lähetti miehiänsä likeisestä lähteestä vettä noutamaan, surmasi heidät kaikki sikäläinen Arekselle pyhä lohikärme. Kovan ottelun jälkeen tappoi Kadmos kärmeen ja kylvi Pallaksen käskystä sen hampaat peltoon. Kylvöstä yleni kamala vilja: haarniskoituja hiisiä. Onneksi Kadmokselle he kuitenkin heti joutuivat tappeluun keskenään ja surmasivat toisensa, niin että ainoastaan viisi jäi jälelle. Näiden "spartien" (kylvettyjen) avulla rakensi Kadmos Kadmeian linnan. Sitte nai hän Harmonian ja tuli onnettoman suvun isäksi. Erittäin kohtasi kova onni tyttäriä tai niiden lapsia. Agauen poika oli tuo Penthevs, Autonoen Aktaion, joiden surullisen lopun olemme ennen kertoneet, samoin kuin Semelen kuoleman (kts. Artemis- ja Dionysos kappalista) sekä Inon vaiheet (merenhaltioista puhuttaissa). Paljo näki Kadmoskin kohtalon kovuutta elämänsä varrella. Vanhoilla päivin täytyi hänen vielä paeta linnastaan poikansa luo Illyriaan, jossa hän ja puolisonsa Zevsin tahdosta muutettiin kärmeiksi ja sitte pääsivät Elysionin autuuteen.

Kadmos on Theban kansallis-heeros, joka perusti Boiotiaan ensimmäisen järjestetyn yhteiskunnan, loi sille sen vanhimman sivistyksen. Taru antoi hänen tulla Foinikiasta, koska vaistottiin kulttuurin itämaista syntyperää, ja kun sitten kuultiin kirjoitustaidon tulleen foinikialaisilta, sanottiin juuri Kadmoksen tuoneen sen Kreikkaan. Muuten Kadmoksen taru kuvaa taisteloa, jota viljelyksen oli kestettävä raakoja luontaisvaltoja vastaan Boiotiassa. Niitä edustavat nuo haarniskoidut jättiläiset. Antamalla niiden syntyä maasta, on taru osottanut theebalaisten uskoa että olivat alkuasukkaita (avtochthones).

Kadmeian linnan ympäri kasvoi Theban kaupunki, Amfion jonka veljekset Amfion ja Zethos varustivat muurilla. Heidän äitinsä Antiope ihastutti neitona Zevsiä niin että tämä satyyrin muodossa hyväili häntä; siitä täytyi tytön lähteä isänsä vihaa pakoon. Isän kuoltua haki Antiopen eno Lykos hänet väkisin hänen tyyssijastaan Thebaan, ja kun hänelle matkalla syntyi kaksoiset Amfion ja Zethos, heitätti hän nämä metsään surmille. Vankeudessa kärsi Antiope sitte monta vuotta tylyä rääkkäystä Lykoksen pahalta vaimolta Dirkeltä. Vihoin onnistui hän kuitenkin karkaamaan ja tapasi metsässä ihmesattumasta poikansa, jotka joku armelias paimen oli pienokaisina korvesta pelastanut ja miehiksi kasvattanut. Nämä eivät kuitenkaan vielä äitiänsä tunteneet. Samalla saapui metsään Dirke seuroineen Bakchos-juhlaa viettämään. Nähtyään karanneen orjansa käskee hän sitoa sen raivoisan sonnin sarvista laahattavaksi ja veljekset aikovat jo toimittaa tylyn käskyn, kun he vielä ajoissa tuntevatkin äitinsä — ja osat vaihtuvat. Antiope kertoo kärsimänsä tuskat pitkäin vuosien kuluessa ja kiihottaa sillä poikansa semmoiseen kiukkuun, että he antavat Dirken kärsiä saman rankaisun jonka hän oli toiselle aikonut. Vimmattu elukka raahaa ja runtelee hänet kallioissa kuoliaaksi ja ruumis heitettiin lähteesen, joka siitä sai nimen Dirkenlähde. Tultuaan Theban kuninkaiksi rakensivat veljekset laajan kaupungin ympäri muurin. Väkevä Zethos vieritti kivet paikalle; Amfion liitti ne toisiinsa ja järjesteli rivitysten, sormellakaan koskematta, ainoastaan soittimensa tenhosävelillä, ja näin kohosi Theban ympärille korkea muuri, josta aukeni 7 porttia.[154]

Dirken rankaisua kuvaa kuuluisa Apollonios ja Tauriskos mestarien veistämä marmoriryhmä n.s. "farnesilainen härkä" Neapolissa (3:lta vuosisadalta e.Kr.). Kuten näkyy, rukoilee kurja turhaan Amfionia (jonka tunnemme kanteleesta maassa vieressä), Dirken päästä on pudonnut murattiseppele, jota hän piti viinijumalan juhlassa. Juhlaseurueesta nähdään seppelöitty paimenpoika.

Amfion nai Nioben, Tantaloksen tyttären, joka oli ylpeä kuin isänsä ja sillä saavutti turmionsa.[155] Kun hän avioliitossaan sai sarjan kauniita lapsia, kerskaili hän ja julkesipa vertailla itseään jumalattareen Letoon: "Tuolla on vain kaksi lasta, minulla monta poikaa ja tytärtä, kuusi kumpiakin. Olenpa onnellisempi äiti!" — Tämä ylvästely ärsytti Letoa. Hänen käskystään Apollon ja Artemis virittivät joutsensa, näkymättömät nuolet singahtivat ja ennen pitkää Nioben kaunis lapsiparvi makasi maassa kuolleena. Siinä venyivät monta päivää hautaamatta, kunnes jumalat ne hautasivat, Zevs kun oli muuttanut kaikki ihmiset kiviksi. Amfion murhasi itsensä. Niobe muuttui Sipylon vuoressa kivipatsaaksi, mutta ei hän kivenäkään unohda sydämmensä tuskaa. Yhä vielä itkee hänen silmänsä.[156]

Tämänkin tarun pohjana on luonnollinen olokohta. Nioben lapset ovat kevään hento kukkaisjoukko, joka etelän auringon sädetten alla kuihtuu ja surkastuu — ilmiö joka ainakin liikuttaa hellää ilmismieltä ja jonka helleenin fantasia puki moneen kaunokuvaan. Nioben taru sisälsi siveellisiäkin kohtia, jotka tarjosivat runoudelle otollista aihetta. Niinpä traagikot ovatkin sitä käsitelleet.

Kuvanveistotaide on esittänyt sitä eräässä ryhmässä (alkuteos ehkä Skopaan?), joka elävästi lausuu sielun sisimpiä tunteita, tulista tuskaa, pelkoa, epätoivoa. "Tässä murhenäytelmässä pakenee silmämme lasten mukana ylevän äidin puoleen — — Hänehen raukee paon mieletön kiiru; hellästi kätkee hän helmaansa nuorimman tyttösensä, jonka hentoutta ei koston vasama armahda. Mutta samalla kuin hän äidin tuskassa pusertaa puoleensa pakenevaa lasta, kääntää hän ylpeän päänsä ylöspäin, ja katseella, missä haikea suru ja korkea sielun jalous ihmeellisesti yhtyvät, etsii hän kostavaa jumalatarta, ei armoa rukoillakseen, ei uhmaa lausuakseen, vaan sankarin tavoin, vaikka tuskasta ytimiin asti vavisten, alistuakseen välttämättömyyden alle." (Lübke, Taiteen historia.)

Ei ollut Zethoskaan kotielämässään onnellinen. Hänen vaimonsa Aedon kadehti kälyänsä Niobea, kun tällä oli niin monta lasta eikä hänelle ollut suotuna kuin yksi, Itys (l. Itylos). Kateus vei rikokseen. Aedon yritti kerran yöllä tappaa kälynsä vanhimman pojan, mutta —- voi surkeaa! tapaturmassa hän surmasi oman ainokaisensa. Siitäkös surkea suru. Zevs säälien kurjaa, muutti hänet satakieleksi (aédon = satak.) ja lintunakin hän vielä valittelee Ityksensä kohtaloa.[157]

Nousi sitte taas Theban valtaistuimelle Kadmoksen suvun vesa, Labdakoksen poika Laios. Hänestä asti kova onni pahoin vainosi labdakiidein sukua. Orakeli oli ennustanut hänelle, että jos hänelle poika syntyisi, tämä tappaisi oman isänsä ja naisi äitinsä. Estääkseen näin kauheita tapahtumasta, heitätti hän poikansa, heti tämän synnyttyä, korpeen kuolemaan. Mutta pienokaisen, joka makasi tuolla lävistetyin jaloin ja siitä sai nimen Oidipus ("paisujalka"), pelastikin sinne sattunut paimen ja vei Korinthiin Polybos kuninkaan huostaan, joka kasvatti ja holhoi häntä kuin omaa lasta. Näin eli hän kauan siinä luulossa, että Polybos ja Merope olivat hänen vanhempansa. Kun hän sitte sattumoisin sai kuulla, mitä kamalia töitä hän oli ennustettu tekemään, lähti hän tuota välttääkseen Korinthista kotoaan. Mutta mitäpä kykenee ihminen sallimuksen tahtoa vastaan! Oidipus ohjasi kulkunsa Theban tielle ja meni oieti sen surman suuhun, jonka luuli välttäneensä. Kapealla polulla kohtasi hän miehen, jonka kanssa riitautui. Kinasta kiihtyi tappelu, jossa Oidipus tappoi tuntemattoman. Se oli hänen isänsä Laios, joka oli lähtenyt tiedustelemaan Delfoista neuvoa, miten päästäisiin raskaasta maanvaivasta, jonka Hera, tiesi mistä, vihoissaan oli lähettänyt. Se oli sfinksi, sekasikiö puolekseen nainen, puolekseen jalopeura, joka istuen kalliolla kaupungin ääressä kysyi ohikulkijoilta arvoituksia, ja ken ei osannut niitä selvittää, sen hirviö tappoi. Kun ei pulmasta muutoin selvitty, julisti Laioksen lanko Kreon, että ken sfinksille osaisi oikein vastata, hän perisi kuninkaan kuoltua avoimeksi joutuneen valtaistuimen ja saisi samalla häneltä jääneen lesken Iokasten. Ja kukahan tuo miekkonen olikaan, ellei Oidipus! Kun sfinksi taas kysyi: "kuka kävelee aamulla nelin, puolipäivän aikana kaksin, ehtoolla kolmin jaloin?" vastasi hän oikein: "ihminen", ja hirviö hävisi maata kiusaamasta. Näin Oidipus pelasti maansa, tuli sen kuninkaaksi ja sai vaimokseen Iokasten — äitinsä!

Vuosikausia eli hän sitte sulorauhassa, nauttien kunniaa ja mainetta, ja siitti pahaa aavistamatta, sukurutsaisessa naimisliitossa neljä lasta kaunokaista. Mutta vihdoin kohtalon synkkä pilvi, kauan kohottuaan taivaalle, leimahti ja murskasi valeonnen. Kauhea salaisuus tuli ilmi ja tuskissaan Oidipus puhkaisi silmänsä. Iokaste päätti päivänsä hirttopaulassa. Vanha sokea kuningas, jolle omat pojat eivät suoneet suojaa luonansa ja jota kaikki itsevanhurskaina inhosivat, lähti mieron tielle. Suloisena lohdutuksena oli hänellä kuitenkin jalo, rakastava tyttärensä Antigone, joka seurasi isää hänen retkillään. Ne päättyivät vihdoin, kun vanhus, tultuaan erinysten pyhään lehtoon Kolonoksessa, sai sovinnon ja kallisti elon taakan alle painuneen harmaan päänsä ikuiseen lepoon.

Oidipuksen jälkeen hallitsi Thebassa hänen poikansa Eteokles ja Polyneikes yhdessä. Mutta isän kirous painoi poikiakin. Heiltä rikkoutui sopu ja Polyneikes pakeni maasta. Hän pääsi Argokseen Adrastos kuninkaan turviin ja nai hänen tyttärensä. Vävyn kehotuksesta ryhtyi Adrastos suurta sotaretkeä puuhaamaan asettaakseen hänet Theban valtaistuimelle. Retkikunnan johtajiksi rupesivat Adrastos ja Polyneikes sekä viisi muuta Kreikan ruhtinasta: Amfiaraos Argoksesta, Tydevs[158] Aitoliasta, Kapanevs Messenestä, Hippomedon ja mainion metsästäjättären Atalanten kaunis poika Parthenopaios. Amfiaraos ei tahtonut lähteä retkelle, sillä perineenä isoisänsä Melampuksen tietäjälahjan aavisti hän, ettei hän elävänä kotiin palajaisi. Puolisonsa Erifyle,[159] jonka Polyneikes oli kalliilla kaulavitjalla lahjonut, sai hänet vihdoin suostumaan, ja niin lähdettiin huonoilla enteillä. Seitsemän ruhtinaan retken kävi kuten tietäjä oli ennustanut. Koettaessaan rynnäköllä valloittaa kaupungin, saivat he verilöylyssä loppunsa kaikki, paitsi Adrastos joka pääsi pakoon nopealla hevosellaan. Amfiaraoksen nielaisi maa hevosineen valjakoineen; Eteokles ja Polyneikes kaatuivat mitellen miekkoja keskenään. Theban uusi vallanpitäjä Kreon määräsi nyt Eteokleen, tuon isänmaata puoltaessa kaatuneen, pyhillä juhlamenoilla haudattavaksi; mutta Polyneikeen, joka toi vihollisen kotimaahansa, tuon ruumiin käski hän heittää hautaamatta petojen ja lintujen haaskaksi. Mutta vainajan sisaren Antigonen jalossa sydämmessä soi rakkauden käsky ja siveellisen lain ääni valtiaan käskyä kuuluvammin, ja hän hautasi veljensä ruumiin pyhillä uhreilla. "Pyhä rikoksensa" täytyi hänen kyllä kuolemalla sovittaa, kun julmistunut itsevaltias määräsi hänen elävältä suljettavaksi hautaholviin. Mutta häntä seurasi kuolemaan Kreonin oma poika Haimon, joka rakastaen morsiantansa iski kalvan rintaansa. Näin löi kosto Kreoniakin vieläpä kipeimpään kohtaan. — Näitä tapauksia on Sofokles ylevässä "Antigone" näytelmässään ikuistuttanut.

Kymmentä vuotta perästäpäin lähtivät 7:n ruhtinaan pojat, n.s. Epigonit, Thebaa vastaan kostoretkelle[160] joka onnistui paremmin. Theban kuningas Eteokleen poika Laodamas sortui taisteluun, kaupunki valloitettiin ja valtiaaksi asetettiin Polyneikeen poika Thersandros. Voitettujen pakoretkellä kuoli vanha tietäjä Teiresias.

Attikan satuja.

Attikan ensi kuninkaaksi mainitaan Kekrops'ia, joka antoi sille sivistyksen ensi alkeet. Hän kokosi asukkaat valtion yhteyteen, sääsi lakeja, rakensi Atheenan linnan Kekropian. Athenen ja Poseidonin kiistatessa Attikan omistamisesta hän ratkaisi riidan Athenen eduksi (kts. lukua Athenesta). Hänen tyttärensä Agraulos, Herse, Pandrosos, joiden nimien merkitys koskee kastetta ja kasvullisuutta, ovat oikeastaan maanviljelyksen haltioita. Pandrosokselta nimenomaan rukoiltiin poutahelteellä kastevirvoketta. Mahdollisesti Kekropskin alkuaan oli joku maanviljelyksen haltia, joka sitten muiden kulttien tieltä väistyi sankarin arvoon. Hänen kuvansa, kärmeen purstoon päättyvä ihmisruumis, osotti häntä alkuasukkaaksi (avtochthon'iksi). Myöhempää perää on juttu että hän oli tullut Egyptistä. — Seurasi sitte sarja kuninkaita, joista mainittakoon Erechthevs (l. Erichthonios). Hänen äitinsä oli "viljan-antoisa vainio" l. maa (Il. II 548), joka jätti lapsensa Athenelle kasvatettavaksi. Eräänä päivänä Kekropsin tyttäret, jotka olivat Athenen palvelusneitoja, uteliaisuudesta avasivat sen kirstun, missä lasta säilytettiin ja kun näkivät sen ihalan muodon, joka alapuolelta päättyi kärmeen purstoon, säikähtyivät he niin että mielettöminä syöksyivät linnakallion jyrkkämältä maahan. Synty maasta ja kärmeen muoto todistavat taaskin vaan autoktonisuutta. Muuten Erechthevs jatkoi Kekropsin sivistystyötä. Hän järjesteli valtiolaitosta, vahvisti uskonnon asemaa, rakensipa m.m. kaupunginsuojelijalle Pallas Athenelle Erechtheion'in templin, jossa myös Poseidonia palveltiin. Erechthevsilla oli tytär Prokris, jonka metsästäjä Kefalos otti puolisokseen. Mutta Eos ihastui uljaan riistankävijän kauneuteen ja ryösti hänet, voimatta kuitenkaan vietellä häntä uskottomaksi omaa vaimoa kohtaan. Prokrista vaivasi kuitenkin epäilys, joka tuotti turmion. Kerran vakoili hän viidan piilosta Kefalosta, odotellen näkevänsä jos jotakin. Mies, joka kuuli lehden kahinaa, luuli siellä metsän otuksen piilevän ja ampui vaimonsa kuoliaaksi.[161]

Edelleen oli Pandion[162] kuninkaalla Attikassa tytär Prokne, jonka puoliso oli Therevs Thrakiassa. Heillä oli poika Itys. Kun Therevs häpäisi kälynsä Filomelan ja estääkseen häntä kellekään kertomasta, leikkasi häneltä kielen suusta, niin siskot kostoksi tuosta teurastivat Ityksen ja panivat hänen lihansa isälle syötäväksi. He muutettiin: Therevs haukaksi, Prokne kertuksi, Filomela pääskyksi (vrt. Aedon-tarua).[163]

Vihdoin hallitsi Atheenassa ionilaisen heimokunnan taruperäinen kantaisä Ion. Tällä tiedolla osotetaan vaan että pelasginen aikakausi Attikassa oli loppunut ja ionilaisen heimon valta alkanut.

Atheenan kansallissankari, urotöissä Herakleen vertainen on Thesevs. Hänen isänsä oli Aigevs (= Poseidon), äitinsä Aithra Troizenesta. Palatessaan täältä häitänsä viettämästä Atheenaan, kätki Aigevs kenkänsä ja miekkansa ison kiven alle, käskien Aithran antaa vastasyntyneen Thesevs poikansa, niinpian kuin tämä iältään siihen kykenisi, vierittää kiven, ottaa sen alta nuo isän kapineet ja lähteä Atheenaan isäänsä tiedustamaan. 16-vuotias nuorukainen työnsi helposti paaden paikoiltaan ja läksi tielle käsketylle. Matkalla joutui hän moneen seikkailuun ja vaaraan, joista hän pelottomuudellaan onnellisesti selvisi. Hänen oli taisteltava kauheita rosvoja ja hirviöitä vastaan. Semmoisia oli Perifetes (korynetes = nuijamies) joka rautanuijalla löi kuoliaaksi ohikulkijoita; Sinis, joka taivutellen joustavia kuusen latvoja niillä ponnahutti ihmisiä ilmaan niin että he maahan pudotessaan rusentuivat; Damastes, tuo kamala "venyttäjä" (prokrustes), joka makuutti ihmisiä vuoteellansa. Harvalle vuode sopi: mikä oli liian pitkä, mikä liian lyhyt. Mutta sissi tiesi keinon: pitkiltä hakkasi hän sääret poikki, lyhyet kiskoi ja venytti hän niin pitkiksi, että täyttivät vuoteen mitan. — Edelleen Skiron, joka pakotti matkustajia pesemään jalkojansa ja samassa potkaisi pesijän mereen nälkäisen kilpikonnan syötäväksi. Näitä ja muita ilkiöitä kohtasi Thesevs ensi retkellään, mutta hän tappoi ne kaikki. Täten vapautti hän maansa suurista rasituksista ja edisti yhteistä hyvää, samalla kuin hän kartutti itselleen kunniaa ja mainetta.

Näin tuli hän Atheenaan, jossa Aigevs juuri oli nainut Medean. Häijy äitipuoli koetti yllyttää miestänsä tappamaan muukalaisen myrkytetyllä ruualla, mutta ajoissa Aigevs tunsikin poikansa, kun tää kävi paistia leikkaamaan isänsä miekalla. Silloin Medea näki hyväksi lentää tiehensä.

Monta muuta mainetyötä toimitti sankari, mutta mainioin oli se, josta Atheenan lapset ja vanhemmat häntä kiittivät. Kun Minos kuninkaalta Kretassa poika oli murhattu Atheenassa, pakotti hän atheenalaisia tämän rikoksen sovitteeksi joka yhdeksäntenä vuonna lähettämään Kretaan 7 poikaa ja 7 tyttöä Minotaurolle syötäväksi. Tämä "Minoksen sonni" oli sarvipää peto, sonninpäällä varustettu ihmisruumis,[164] jonka asuntona oli labyrintti, iso rakennus täynnä eksyttäviä salakujia ja käytäviä, joiden sokkelosta oli vaikea osata ulos, vaikka sinne pääsikin helposti sisälle. Kun taas joutui aika lähettää tuo hirveä ihmisvero Kretan sarvipäälle, tarjousi Thesevs vapaaehtoisena menemään mukaan petoa vastaan tappelemaan. Perille päästyä sai hän hyvää apua Minoksen tyttäreltä, Ariadnelta, joka rakastui häneen — sai lankakerän. Langanpäästä pitäen tunkeusi hän labyrintin sisään, kunnes löysi sarvipään; tämän hän tappoi ja palasi sitten, saman tien kuin oli tullut, lankansa ohjeella. Näin päästi hän isänmaansa surkeasta rasituksesta ja palasi pelastettujen nuorukaisten kanssa kotio. Matkalle seurasi häntä myös morsiammensa Ariadne, mutta tämän Thesevs petollisesti jätti Naksos-saarelle (kts. Dionysos). Kotirannalla odotti Aigevs levottomasti poikansa tuloa, tähystellen merelle, nousisiko sieltä näkyviin musta vai valkoinen purje. Mustin purjein oli laiva lähtenyt murhematkalleen, mutta poikansa kanssa oli isä sopinut että valkopurje nostettaisiin, jos Thesevs elävänä palaisi onnella matkansa suoritettuaan. Mutta sankari ei silloin kiireissään muistanutkaan sopimusta; mustin purjein läheni laiva rantaa, ja Aigevs sen nähdessään sydän synkkänä hyppäsi mereen, joka siitä sai nimensä Aigevsin l. Egean meri.

Thesevs peri hallitusvallan ja ryhtyi kelpo toimiin, m.m. yhdistäen Attikan maalaiskunnat yhdeksi valtioksi, jonka pääkaupungiksi hän sääsi Atheenan. Tämän asian muistoksi vietettiin siitä alkain satoja vuosia eteenpäin panathenaia l. Attikan yhdistysjuhlaa. Mutta tähän ei sankarin sotaura vielä päättynyt. Hän läksi mukaan Argonautain retkelle, Kalydonin riistanajoon, Herakleen sotaan amatsoneja vastaan, tuota kuuluisan sotaisaa naiskansaa Mustanmeren tienoilla. Ystäväänsä Peirithoosta autteli hän tarmoisasti tappeluissa, samosipa tämän kanssa manalaan asti rohkealle ryöstöretkelle, ja joutui siellä pulaan, josta vasta Herakleen (kts. sitä) avulla selvisi. Sotatoverinsa täytyi hänen jättää sinne.

Retkeltä amatsonein maahan toi Thesevs saaliinansa kauniin Antiopen. Tämä antoi hänelle Hippolytos pojan, josta varttui jalo metsämies. Leskeksi tultuansa nai sitte Thesevs entisen morsionsa Ariadnen sisaren Faidran. Tätä ei miellyttänyt harmaa sankari; mutta hänessä syttyi palava lempi nuoreen sankariin, omaan poikapuoleensa. Siveä nuorukainen torjui kuitenkin inhoten rikollisen halun viekotuksia ja nytkös äitipuolen sydämmen valtasi vastainen tunne, kurja kostonhimo. Hän uskotteli Thesevsiä että nuorukainen tahtoi häntä siveettömiin vietellä. Uskoen valheen pyysi Thesevs isäänsä Poseidonia hukuttamaan herjan. Hippolytos ajeli vaunuillaan pitkin meren rantaa, kun merestä syöksähti puhiseva hirviö (= tyrskylaine), joka säikähytti hevoset, niin että ajopelit särkyivät ja Hippolytos runneltui kuoliaaksi kallioihin[165] — Hippolytoksen kohtaloa ovat traagikot (Euripides) käsitelleet.

Vielä vanhana karkoitettiin Thesevs valtakunnastaan ja päätti päivänsä maanpaossa Skyros-saarella. Kimon toi hänen luunsa Atheenaan. Kimon rakensi myös sen Thesevsin templin, Theseion, joka vielä nähdään Atheenassa.

Taiteessa ja runoudessa esiintyy Thesevs jonakin ionilaisena Herakleena. Mutta niinkuin ionilainen rotu oli doorilaista sorjempi, jousevampi, hengeltä ja ruumiilta, niin ionilaisten kansallissankari on henkielämältään etevämpi, ruumiiltaan solakampi, norjempi, koko ilmiöltään henkevämpi ja älykkäämpi kuin doorilaisten sankari. — Amatsoneja suosi satu ja runous suuresti. Tuskin sitä retkeä missä he eivät olleet mukana. Heikäläisiä oli m.m. Penthesileia joka Trojan edustalla hätyytti kreikkalaisia. Taidekuvissa esiintyy amatsoni uljaana, miehekkäänä impenä, usein hevon selässä, aseinaan puolikuukilpi, kaksiterä-tappara, keihäs, joutsi.

Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.

Argoon vanhin valtias oli sikäläisen virran haltia Inachos. Tällä oli tytär Io, jonka suloutta Zevs syttyi lempimään. Hera sen havaittuaan muutti Ion lehmäksi, jonka paimeneksi pani Argos nimisen kummallisen olion. Tämän oli ruumis silmiä täynnä, joista toinen puoli ummistui uneen sill'aikaa kuin toinen valvoi. Zevsin toimesta Hermes taikasauvallaan sekä soitolla nukutti tuon satasilmäisen "kaikennäkijän" ja tappoi hänet sitten miekallaan, josta teosta Hermes luultiin saaneen nimensä Argeifontes = Argontappaja. Vaan eipä Heran vaino vielä Ioa jättänyt. Hän lähetti vihaisen ampiaisen Ioa ajamaan. Tuskan vimmassa juoksi Io maasta maahan läpi Euroopan, siitä Aasian puolelle poikki salmen joka tästä sai nimen Bosporos (s.o. lehmän kahlamo), samoili edelleen, kunnes kohtasi toisen jumalain vihaa kärsivän olennon, Promethevs titaanin, kahlehilla kytkettynä Kaukason vuoreen,[166] ja sai vasta Egyptissä rauhan ahdistajaltansa. Siellä hän sai takasin ihmismuotonsa ja synnytti Zevsille Epafos pojan. — Tätä myyttiä on siten selitetty että Io tarkoittaisi kuuta, jonka kummallisia muodonvaiheita muka kuvailtiin noilla vaelluksilla; kuun sarvista eli sakaroista saatiin Iolle lehmänmuoto, satasilmäinen vartia on tähtitaivas. Täten Io olisi sama kuin egyptiläisten kuunjumalatar Isis. Ontuvalta näyttää tuo vertaus.

Ion jälkeisiä olivat veljekset Danaos ja Aigyptos. Näiden välillä syntyi riita, jonka johdosta Danaos päätti palata sukunsa entisille kotimajoille Argooseen. Viidenkymmenen tyttärensä kanssa hän lähti vesille laivassa, joka ensimmäisenä Välimerta kynteli, ja päästyään perille otti haltuunsa Argoonmaan, jonka parasta hän edisti viisailla hallitustoimilla. Hän saattoi kuivan maan hedelmälliseksi juoksuttelemalla siihen vettä ojia ja kanavia myöten, maan turvaksi rakensi hän linnoja ja jumalaintemplejä. Mutta Danaoksen perässä saapuivat sinne hänen veljensä pojat, joita myös oli viisikymmentä, ja tahtoivat väkisin pakottaa serkkujansa naimisiin. Häitä vietettiinkin, mutta hääyönä morsiamet isänsä käskystä pistivät ylkänsä kuoliaiksi (josta synnistä sitten saivat ennen mainitun kovan rankaisun tuonelassa), kaikki paitsi Hypermnestra joka säälistä auttoi ylkänsä pakenemaan. Vieläpä tämä, Lyrikevs, sovittuaan appensa kanssa, peri häneltä valtakunnan. Tämän avioliiton jälkeisiä oli kaksi suurta sankaria Persevs ja Herakles.

Hypermnestran pojanpoikia olivat kaksoiset Akrisios ja Proitos, jotka vihasivat toisiaan jo ennen syntymistään. Vallan jaossa sai Proitos osakseen Tirynsin, mutta veljensä ajoi hänet sieltä pois. Lykiassa nai hän sitte sikäläisen kuninkaan Iobateen tyttären Anteian (Stheneboian) ja anasti appensa avulla takaisin valtakuntansa, jossa kykloopit rakensivat hänelle jykevän Tirynsin linnan. Jumalain pilkasta rangaistiin Proitoksen tyttäret (Proitidit) taudilla ja hulluudella, josta heidät paransi Melampus tietäjä, saaden siitä hyvästä yhden heistä, Iflanassan, vaimokseen.

Sankarit eivät tule mailmaan yhtä yksinkertaisesti kuin muut kuolevaiset. Ihmeellinen oli ainakin Persevs'in synty. Akrisios oli kuullut ennustajalta saavansa surman tyttärensä pojalta. Tuota välttääkseen sulki hän tyttärensä Danaen sulhasilta vaskityrmään kätköön. Mutta ei auttanut varovaisuuden keino taivaallista kosiaa vastaan. Zevs rakastuneena ihanaan impeen muuttihen kultasateeksi, joka vihmoi tyrmän katosta sisään.[167] Lemmen hedelmä oli Persevs. Nytpä Akrisios salpasi äidin ja pojan kistuun, jonka heitätti mereen aaltojen ajeltavaksi. Vaan eipä kistulaiset hukkuneetkaan märkään hautaan, vaan aalto uitti heidät Serifos saaren rantaan, josta kalastaja Diktys vei heidät veljelleen Polydekteelle, saaren kuninkaalle. Siellä poika varttui uljaaksi nuorukaiseksi, sill'aikaa kun kuningas turhaan kosi äitiä. Polydektes, nähden Danaen vastustelussaan saavan tukea pojaltaan, päätti salajuonella toimittaa tämän tieltänsä. Hän tarjosi hänelle tehtävän, siksi seikallisen ja hauskan että se viehättäisi nuorukaisen haavemieltä, mutta siksi vaikean että hän siihen sortuisi — niin luuli kuningas. Hän kehotti häntä lähtemään Medusanpäätä hakemaan (kts. Gorgoneista). Persevs pahaa aavistamatta suostui ilomielin tehtävään ja lähti retkelle lännen perille, pimentolan maille. Mutta mikäs vaara saattoikaan Zevsin suosilasta sortaa! Hänelle ilmestyi avuksi Athene ja Hermes, joilta hän sai kirkkaan kilven ja timanttimiekan. Ensinnä oli hänellä asiaa graioille; onneksi nuo louhet harvahampaat hänen tullessaan makasivat unessa, joten hän helposti sai heiltä siepatuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa. Ollen hänen vallassaan täytyi heidän totella häntä, jos mieli saada silmää ja hammasta takasin. Säyseinä neuvoivatkin hänelle tien "Lännen impien" luo. Näiltä hän lainasi siipikengät, näkymättömäksi tekevän mananlakin ja hopeasalkun. Näin täysissä tamineissa kiiti sankari ratsullaan halki ilmojen gorgonein sumu-saareen. Taaskin tapasi hän asukkaat nukuksissa. Hän tiesi jo että Medusaa ei saanut katsoa silmiin, sillä siitä seurasi kivettyminen. Sentähden hän otti Medusan kuvan kilpensä peilipintaan ja katse sivuun käännettynä leikata sivalsi siltä sirppikalvallaan pään poikki, jonka sitte kiireesti pisti laukkuunsa. Medusan verisestä ruhosta syntyä singahti siipihepo Pegasos, joka kaviollaan potkaisten Helikonin vuoresta lähteen (Hippokrene) solahtamaan, karkasi Persevsin perään, saavuttamatta kuitenkaan häntä, joka jo riensi pitkiä taipaleita edellä.[168] Turhaan muut gorgonit herähtäessään pyristivät siipiään ja vimmoissaan kurottivat kynsiään rohkeaa rosvoa repiäkseen. Mananlakin peitossa liiteli hän jo etäällä sarastavaa valoa kohden. Euroopan ja Afrikan välisalmelle tultuaan mieli hän väsyneenä levähtää Atlas titaanin majassa siellä, mutta tämä, jonkun huhun johdosta perättömiä peläten, että tuo muka oli se Zevsin poika joka ryöstäisi hänen tyttäriltään hesperiideiltä kultaomenat, kielsi häneltä majansa suojaa. Silloin Persevs kostoksi ojensi gorgonpään titaania vastaan, joka heti kangistui vuoreksi kannattamaan taivaan kantta. Täältä lensi hän Libyan halki kädessään vielä verinen pää, josta sirahteli pisaroita maahan pitkin matkaa. Niistä sikesi kärmeiden parvi, joita Afrikassa vielä vilisee. Täällä, Aithiopiassa, oli uusi seikkailu tarjona. Maata peitti vesitulva, vedestä kohosi kallio, jonka rosokylkeen Kefevs kuninkaan tytär Andromeda oli sidottuna sovittamaan vanhempainsa rikosta. Nämä olivat näet kerskailleet, että heidän tyttärensä oli merenneitojakin kauniimpi. Siitä nyt Poseidon suuttuneena vaivasi maata. Hirveä meripeto oli juuri hyökkäämäisillään neidon päälle, kun sankari siitä sivutse sujahtaessaan ehti hätään, tuntien samalla sääliä ja lempeä onnetonta kohtaan. Ojentamalla taikapään hirviötä vastaan muutalsi hän sen kiveksi ja toi pelastuneen neidon iloisten vanhempien syliin. Näiden suostumuksella nai hän sitte Andromedan ja vei hänet mukanaan kotia.

Siellä oli asiat vielä ikävällä kannalla. Ei ollut Polydektes vieläkään jättänyt Danaeta kosimiseltansa rauhaan. Vaan kohta muuttui tila. Kuningas kemuili par'aikaa hovimiehineen linnassa, kun Persevs tuli sinne ja oikopäätä muutti kiviksi koko seuran. Serifon hallituksen jätti hän Diktykselle. Näin tehtävänsä suoritettuaan toimitti hän siipikengät ja mananlakin takasin Lännen-immille, kiittäen lainasta; Medusanpään hän kiitollisena lahjoitti Pallakselle joka kiinnitti sen kilpeensä tai rintahaarniskaansa ja käytti sitä sitte menestyksellä.

Nyt oli aika lähteä Argokseen Akrisios vaaria katsomaan; he läksivätkin kolmisin: poika, äiti ja vaimo. Mutta ei tavattu vanhusta kotona. Kuultuaan tyttärenpoikansa elävän oli hän tätä pakoon mennyt etäiseen Larissaan. Persevs lähti perään saadakseen vanhukselle vakuuttaa ystävällistä mieltänsä ja poistaa hänen pelkoansa. Larissassa vietettiin juuri juhlaa kilpaleikeillä. Näihin otti Persevs heti osaa vielä ehtimättä isoisäänsä nähdäkään. Kiekonheitossa hänen kiekkonsa tapaturmasta lennähti syrjään ja sattui Akrisiosta niin pahasti jalkaan, että hän kuoli haavaansa. Näin siis perältäkin kohtalon päätös meni toteen. Persevs hautasi isoisänsä. Mutta tuommoisen tapaturman jälkeen häntä ei haluttanut hallita isoisänsä valtakuntaa, sentähden vaihtoi hän sen pois Tirynsiin, jonne rakensi mahtavan Mykenan. Andromedan kanssa siitti hän useita poikia, joista toisessa polvessa syntyi Herakles.

Myöskin Persevsin myytille on etsitty selityksiä luonnosta. Danae tarkoittaa muka maata, erittäin Argolista, jonka synkkä, pilvinen talvitaivas sulkee ikäänkuin tyrmään. Mutta kultainen kevättaivas säteineen sateineen syleilee lemmellisnä maata, ja niin syntyy armas aurinko, valonsankari joka ryhtyy voitolliseen taisteloon talven, yön ja manan valtoja vastaan — siis sama asia jota moni muukin myytti kuvailee.

Korinthon (= Efyran) perustajana esiintyi tarussa Aioloksen poika Sisyfos. Olemme ennen kertoneet, miten hänen tuonelassa iäti täytyy vierittää kiveä, joka ollen juuri mäen harjulle nousemaisillaan siitä pyörähtää alas. Mistä rikoksesta häntä noin rangaistiin? Siitä juttelee satu näin. Kun virranhaltia Asopos etsi Zevsin ryöstämää tytärtään, lupasi Sisyfos ilmoittaa mihin tyttö oli kadonnut, sillä ehdolla että Asopos loisi lähteen varustamaan vedellä Korinthon kaupunkia. Zevs lähettää tästä kuoleman Sisyfoksen kimppuun, mutta hän sitoo sen, niin että lakataan kuolemasta, kunnes Ares taas vapautti surman ja heitti S:n sen haltuun. Kuollessaan kieltää Sisyfos vaimoansa häntä hautaamasta, ja manalaan tultuaan viekoittaa hän manalaisia laskemaan itseään maan päälle muka kurittamaan lemmetöntä puolisoaan joka ei viimeistä palvelusta hänelle toimittanut. Näin peijaa hän kuolon toistamiseen. Vasta Hermes vie hänet väkisin tuonen tuville rangaistavaksi. — Näin oli Sisyfos ilmetyn viekastelun kuva ja semmoisena omansa olemaan Korinthon viekastelevan kauppiaskansan ihailtavana. Korinthon taipaletta ympäröi kahtaalta aava aaltoava meri, jolla kansa liikkuu kauppatoimissaan, josta se sai elantonsa. Meri oli tavallaan Korinthon kaupungin äiti. Ehkäpä siis Sisyfos, kaupungin myytillinen perustaja, tarkoittaakin vaan merta. Ja kun laineet lakkaamatta vyöryvät rannalle ja siitä tyrskähtävät takasin, niin näyttää luonnolliselta, että juuri tätä ilmiötä kuvataan tuolla kiven vierityksellä tuonelassa, jolle sitte, kun keksittiin tarut Sisyfoksen rikoksista, annettiin syvempi, eetillinen merkitys.

Sisyfoksen poika oli Glaukos, tämän poika Bellerofontes, joka siveytensä tähden sai kuten Persevs kestää hänkin koetteluksia. Hänen tarunsa oli seuraava.[169] Hän oli kaunis, uljas nuorukainen, ja Proitos kuninkaan puoliso rakastui kiihkeästi häneen. Kun siveä nuorukainen vastasi toisen tuleen kylmällä, niin loukattu nainen herjasi häntä Proitoksen edessä muka hänen siveyttänsä väijyväksi. Kuningas vihastui ja päätti hukuttaa Bellerofonteen. Vaan kun ei itse halunnut surmatoimeen ryhtyä, viritti hän hänelle salaisen surmanansan, samaan tapaan kuin Persevsille tehtiin. Hän pani Bellerofonteen viemään Lykiaan apellensa Iobateelle salamerkeillä kirjoitetun taulun. Kun kirjeen viejä saapui perille Xanthosvirran vuolteille, holhoi häntä Iobates ystävällisesti yhdeksän päivää. Sitten luki hän kirjeen ja näki että siinä pyydettiin häntä tappamaan kirjeentuojaa. Vaan kun ei Iobateskaan tahtonut suoraan surmata vierastaan, määräsi hän hänelle uhkatöitä tehtäväksi, joissa hänet surma tapaisi. Ensiksi lähetettiin hän tappelemaan Chimairaa vastaan, joka oli hirveä peto, edestä leijona, keskeltä vuohi, takaa lohikäärme, ja pyrskyi tulta. Saatuaan taivaallisilta siivekkään pegasos hevosen sai sankari pedon tapetuksi. Tuli sitte toiseksi sotia solymein urheaa vuorikansaa vastaan; ankara oli ottelu, mutta voitolla sankari siitä suoriutui. Samoin sai hän loistavan voiton amatsoneista. Vielä vartoi kova koetus neljäntenä. Palatessaan voittoretkiltään näki hän äkkiä valitun joukon Lykian miehiä väijyksistä karkaavan kohti miekat tanassa; mutta nämätkin kaasi hän kaikki. Nyt älysi kuningas, että hänellä oli jumalain sukuinen sankari edessään; lausuen kunnioitustaan pyysi hän häntä jäämään luokseen ja antoi hänelle tyttärensä sekä puolet valtakuntaansa. Kolme lasta syntyi siitä avioliitosta, joista tytär Laodameia Zevsin lemmissä synnytti Sarpedonin.

Mutta Bellerofonteenkin elämän ehtoopuoli pimeni ja jumalain suosio luopui hänestä. Syyksi selitetään (Pindaros) hänen ylpeyttänsä, kun hän pyrki ylijumalain verroille. Hän kannusti jo siipihepoansa singahuttaakseen itsensä taivaan majoille, kun Zevs lähetti ampiaisen pistämään hevosta. Hurjana heitti se selästään sankarin joka sai surmansa. Toisen tarunkäänteen mukaan (Hom.) hän kyllä eli, mutta harhaili mieli synkkänä "harha-arolla" ikävöiden ollutta onneaan. — Korinthon kaupunki kunnioitti häntä heroksenaan.

Bellerofontesta on arveltu oikeastaan auringonhaltiaksi. Jos Sisyfos on meri, niin sopineehan hänen pojanpoikansa auringoksi, jonka korinthilaiset näkivät joka päivä syntyvän meren sylistä. Taistelu Chimairaa vastaan merkitsisi siten aurinkoa joka lämpösäteillään kuivaa viljelyksille haitallisia tulvavesiä tai vuoripuroja (= chimaira). Jos taas, kuten toiset väittävät, tuo tulta purskuva hirviö tarkoittaa tulivuoren purkausta, silloin ei päästä pitkälle Bellerofonteen auringonmerkityksellä. Muuten vivahtaa sankarin olento myös auringonjumalaan Apolloniin. Onpa heillä sekin yhtäläisyys, että Apollonia nimitetään "Lykios" ja Bellerofontes pääsi Lykian valtiaaksi.

Lakonian satuja.

Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsi Tyndareos ja Leda, joilla oli neljä perillistä: Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra. Näiden kaikkien äiti oli Leda, mutta muutamain isä ei ollut Tyndareos, vaan itse Zevs, ja nämä ollen jumalain sukua perivät kuolemattomuuden. Zevs oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta ketkä tuon hanhen sikiöitä olivat, siitä on taruissa eri tiedot. Klytaimnestra kyllä — siitä on yksi mieli — oli Tyndareoksen tytär, samoin kuin Helena Zevsin tytär; mutta veljeksiä sanotaan milloin molempia kuolevaisiksi ja siis Tyndareoksen pojiksi (Homeros), milloin vain Kastoria Tyndariidiksi, mutta Polydeikestä Zevsin pojaksi, milloin molempia Zevsin pojiksi, jota nimitys Dioskurit (Dios kouroi) merkitsee.

Kelpo urhot heistä sukesi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla, Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina ei puuttunut kummaltakaan tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä tempasivat he pienen siskonsa Thesevsiltä valloittamalla Afidnain linnan. Sitten ottivat he tarmokasta osaa Argonautain retkeen, jolloin Polydeikes nyrkkitaistelussa voitti kuulun Amykoksen, samoin olivat mukana Kalydonin karjun ajossa. Merkillisin oli heidän loppukohtalonsa. Veljekset tulivat naimapäälle; ja kun Messenian Leukippos kuninkaalla oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he, kuten tapana oli, ryöstää neidot morsiamikseen. Mutta näillä olikin ennestään sulhaset Afareoksen pojat Idas ja Lynkevs, eivätkä nämä tappelutta neidoistansa luopuneet. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja, vaan härkiä ja siitä riidan alkaneen. Mikä lie sen syynä ollutkaan, Tyndariidit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja. Mutta Lynkevsillä oli haukan silmä, joka näki vuoren halki manalaan asti. Urkkien Taygeton kukkulalta vihollisiaan, keksi hän heidät puun kolosta. Hiljaa hiipi hän sinne veljensä kanssa ja pisti peitsensä lahon puun läpi Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Raivoissaan syöksyi Polydeikes esiin ja surmasi Lynkevsin, samalla kun Zevsin salama ruhjaisi Idaksen maahan. Surren veljensä surmaa rukoili Polydeikes kuolemaa itselleenkin. Zevs viisaudessaan täytti pyynnön puoleksi, siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan veljellensä ja heillä oli kummallakin puolinainen kuolottomuus. Niinpä he viettävät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalain kanssa taivaissa. Siitä johtui sitte se luulo, että Zevs pani heidät kahdeksi tähdeksi taivaalle.

Jo varhain nauttivat Dioskurit jumalallista kunniaa sekä kotonaan Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa etäällä Italiassakin, ja täällä eritoten sittekun roomalaiset eräässä tappelussa latineja vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun telmeessä he ajelevat siipiratsuillaan, mutta pian he niillä heilahtavat merenkin aavikolle. Merihätään ja haaksirikkoon häätyneitä lentävät he salaman nopeina auttamaan. Heidän luultiin ilmestyvän noiden sähköliekkien muodossa, joiden kieliä vieläkin välistä sanotaan myrskysäällä liehuvan laivanmastojen nenissä ja ennustavan ilman kaunistumista ("Elmsfeuer").[170] Merenhaltioina heitä palveltiin satamissa (Ostiassa y.m.). Spartassa heitä erittäin esitettiin urhollisuuden mallina nuorisolle. Muuallakin oli heillä palvelusta, pyhäköitä ja juhlia (Atheenassa oli heidän kunnianimensä "anakes", herrat). Olympian kilpaleikit olivat heidän suojansa alaisina ja kilpa-ajoilla heitä siellä kunnioitettiin. — Italiassa oli heillä nimet Castor ja Pollux.