IV. ERI ALOILTA.

Joulutervehdykseksi.

On saanut suuri hetki, Ja aik' on täyttynyt. Vuos'-sadat, tuhannetki. Ylähä silmää nyt. Jo valot verrattomat Taivaalla välkähtää, Ja enkel'-laulut somat Kautt' ilmain helkähtää:

Suloista seimen lasta Nyt käykää katsomaan, Maailman ruhtinasta Maisessa kehdossaan, Hänt' ylintä, mi tänne Sai orjan muotohon! Omanne, ystävänne Jumalan Poika on. —

Yö aikain päiväks vaihtuu Tullessa Taivaisen, Ja köyhän kipu haihtuu, Ja murhe vaivaisen. Lahjaksi Hälle anna Sydämes, lapsi maan! Kiitostas riemuin kanna, Ylistä armoaan!

1891.

Herra.

Häll' yhteiskunnass' on tärkeä työ, Ja maa hälle palkan suopi, Hän otsansa hiessä leipäns' syö, Ja otsansa hiessä juopi. Häll' ansioita on — kansa ties — Oli isäkin herra ja virkamies.

Oli aatelisherra ja virkamies, Suku näet ol' jaloa juurta, Ol' jalompaakin kuin kansa ties — Ja taloa monta ja suurta. Ja isältänsä ne poika sai, Ja yksi on vielä ja virka kai.

Ja talo se tuopikin, vaivoin, töin, On torpparin hiukan kuumat; Ja herrakin paljon valvoo öin… Näet tärkeät hän on tuumat. On kartanon herra ja virkamies, Sen torppari tiesi ja maa sen ties.

1894.

Erilaisia säitä.

Mä soutelen selkiä Pälkäneveen Ja Joutsenjärveä liidän, Välin sää on selvä ja suotuinen, Välin myrskyssä keikkuen kiidän.

Välin soutelen, soutelen suotta vain, Välin suuntia varmoja noudan, Välin hiljaa heittelen airojain, Välin vinhemmasti ma soudan.

Ja näin kun venhoni vieriää, Mä mietin niitä ja näitä: Tääll' yks muka soutavi tyynempää, Ja toinen tuimia säitä.

Mä aattelen iltoa leutoisaa, Kun pilvet on kaikki poissa, Ja venhoa, vettä mi liukuaa, Ja varjoja rannikoissa.

Ja huoleti soljuen seljät ui Tuo selvien säiden haaksi, Ja loitos sitten, kun seisahtui, Jäi loistava jälki taaksi.

Ja eelleen, venhoni vierien, Mä aattelen inhoja säitä, Ja tuulta ja leikkiä laineitten Ja vyöryjä vaahtopäitä.

Ja monikin — mietin — matkaillut On sattunut myrskysäihin, Ja monta on venhoa harhaunut Ja hukkunut myrskypäihin.

1892.

Tähdet.

Te tähdet katselette Niin tyynesti maata päin, Niin henkimättä hiljaa, Ja niin kylminä kimmeltäin.

Te katsotte maailman pauhuun, Sen riemuihin, soittoihin, Ja mä hyörin sen kesken kiinni Niin tuhansin sitehin.

Te katsotte hengen vaivaan, Ja kätten raadantaan, Ja toivoihin ihanoihin, Ja kaiken kuolemaan.

Ja mä hyörin sen kesken kiinni, Ja kortta mukahan vein; Ja mä melkein sain, mitä toivoin, Sen onnesta osallein.

Vain yhtä en löydä, rauhaa, Jota henkeni halajais! Mut teidän luona se varmaan Iki tyynessä tuolla sen sais!

Ja siksi mä silmään teitä, Kun katsotte maata päin Niin henkimättä hiljaa, Ja niin kylminä kimmeltäin.

Tukholma 1895.

Stuure-holvi.

Mä seison Stuure-holvin raunioissa, Ja mielessäin on lehti historiaa: On Ruotsin Eerik kerran käynyt noissa, Ja tehnyt tuhotyötä kamalaa.

Nää tuhotyöt on tehnyt mielipuoli, Niin sanotaan, ja uskommehan sen. Mut miten Kustaa Aadolf, Kaarle kuoli, Ja Kustaa kolmas ja niin edelleen?

Sä lausut: sota vei ne saaliinansa, Ylevät taistot, kenttä kunnian! — Ja Kustaa kolmas? — Kuoli kotonansa, Hän uhriks joutui murhan katalan. —

Mut miks on ylevätä sodan murhat? — Sä houkko, sodat ihmisellist' on. — Ja Eerik, Anckarström? — On juttus turhat: Näet, murhat epäihmisellist' on. —

Mä mietin Stuure-holvin tapausta, Ja sitten suurta sodan elämää; Ja ihmisajatuksen hairahdusta, Kun raaka suuressa on ylevää.

Upsalan linnassa 1895.

Kesäkuva.

Välkähti virta vierressään, Tyttö kun astui rantaan, Pienoinen jalka kun paljastui Ja leikiten koski santaan.

Välkähti virta, ja rannan puut Kuiskivat kuiskua monta, Vilpoaalto se varistaa Hiventä verhotonta.

Välkähti virta vierressään, Tyttö kun rantaan kulki, Välkähti, hymysi veitikas, Helmahansa kun sulki.

1893.

Kostialassa.

[Huvila Kostian rannalla Pälkäneellä. Tappelu 1713, josta varsinainen ison vihan aika luetaan alkaneeksi.]

Vastapäätä vallitusta, Ison vihan kaivamaa; Ympärillä nurmen mullat Veritöistä punertaa; Aivan alla virta huhtoo Muistoo monen kaatuneen, Muistoo Suomen surupäiväin, Surupäiväin suurinten.

Vastapäätä vallitusta — Nurmikenttää vihreää; Itse kohoo koivuin kesken, Tyynnä nyt ne hymyää; Aivan alla virta vierii Lehtiuomaa mutkaisaa; Kostialan koivikossa Elli, Mikko asustaa.

Astut sinne kesäilloin, Elli juoksee vastahas, Suloisimmin suomenkielin Sanoo tervetultuas. Siellä sitten vilppahasti Puhuu murhemuistot pois. On kuin itse rauhan enkel' Pikku Elli rouva ois.

Heikkona ja uupuneena Jos sä joskus hoivaa hait, Tai jos elon taisteluissa Vaikka verihaavan sait: Tyynenä ja lohduttaen Mikko pois sen parantaa. Kostialan koivikossa Mikko tohtor' asustaa.

1894.

Yksinäisenä hetkenä.

Jos mull' olis yks, joka jolloinkin Mua rahtusen ymmärtäisi, Joka sisähän katsois mun maailmoihin', Eik' outona ulos jäisi,

Niin kaiken, mi katsoa kannattais, Mä hänelle avajaisin. Oi, milloin sen ainoan ystävän sais, Niin häntä mä rakastaisin!

Kai sentään niissä mun maailmoissan' Myös jotakin nähdä oisi, Ja, kerran tultua, katsojan' Kai hetken viipyä voisi?

Ja jotta hän viipyis, viipyis vain, Ja ijäksi jäisi sinne, Niin itse mä rientäisin, opastain, Jos mielisi vaikka minne!

Mun kaiken hienon ja jaloimpan' Mä hänelle eteen veisin, Sen kaiken, mi nosti mun tunteitan', Mä hänelle jakeleisin:

En niinkään loistoja, hyörinää, En kirkkoja, kaupunkia. Vaan sen, mikä rinnassa temmeltää, Ja iloja, murehia.

Oi, kuinka se paljon lohduks ois Mun täydelle sydämellen'! Ja kenties iloks se olla vois Myös hälle — mut kellen, kelien?

Berlin—Dresden 1893.

Näköala Kremliltä.

Käyn pyhään Kremliin. Portin aukiossa Pois hatun nostan minäkin. Mä astun Iivan Veliikii torniin, jossa Saa nähdä yli kaupungin.

Kas, kuin on kirkkoja, kirkkoja sadottaisin, Ja kultakuvut kimmeltää! Ah, mietin, aarteet yhden niistä jos saisin — Mut proosat miettehet heitän nää.

Ja kadut, kujat täyttää suuri kansa, Mi maailmass' elää miljoonin. Se meillä kyllä on tuttu vanhastansa, Ja roimahousut ja laulukin.

Maa laajaa aukee penikulmat sadat, Ja eespäin kansa kiirehtii: On troikka uljas, sekä rautaradat, Ja vauhtia maailma kummeksii.

Mut aivan allani, miss' on tornin juuri, Mä toisen kumman seikan nään: On kirkonkello, mahdottoman suuri, Se maassa lepää syrjillään.

Tää kello, mietin, ajan riennot lyödä Vois melkein yli Venäjän, Mut kielen silt' on saanut ruoste syödä, Ja äänt' ei kuulla ensinkään.

Moskova 1889.

Näköala Uralin vuorilta.

On Ural-Kamen niin ylhä, Ja tuima on Tölpos-Is, Ikikylmä ja synkeä, jylhä; Sun vuosihis, vaiheisis Valo, päivä ei vaikuta lämmöllään, Sä ain' olet alla jään.

Ja kauvaksi hanget haipuu Idän ilmahan, juurillas, Voguuli ja Ostjakki vaipuu Yön helmahan hangissas. Valo siell' ei vaikuta lämpökään, Siell' yön on valta ja jään.

Ja loitos silmäni kantaa Myös läntehen, pohjaan päin, Mut en näe Permin rantaa — Se myös lie peittynyt jäin? Näen Permin miehen mä jonkun vaan, Ne laulavat Inmar-laulujaan. —

Ja kun haipuvan kaiun kuulen, Mun silmäni himmentyy. Se laulun on tenhoa, luulen, Lie alkavan yönkin syy. Alas astun, mun aattehet Suomeen vie Oi Luoja, sen johda tie!

1889.

[Inmar = Ilmarinen; pakanallinen jumala.]

Hätäapulista.

(Talvella, 1892).

Kai herrakin antaa apuaan, Siell' uhkavi nälkähätä. — Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan, Se kovin on ikävätä.

Kakskymmentä antoi herra von — Tuo summa nyt kenties riitti! — Kakssataa tuhatta itsell' on. Ja keräysmies se kiitti.

Ja rahoja karttuu paperiin, Ja monta on armollista. Ja Peltosen, muonarenginkin, Jo tupahan tuodaan lista.

Kakskymmentä antoi herra von — Ja kaks pani muonarenki. Mut puolet Suomea puutteess' on, Ja lienevät Peltosenki…

Mascha, permjakkityttö.

Mascha oli 19 vuotias. Hän oli kasvanut Antiipinan ihanilla rinteillä, siellä jossa Jasva joki syvältä kimaltelee tunturien välissä, Uralin länsivuoristossa. Perhe oli kylän arvokkaimpia. Isä Filip oli ennen ollut sotamiehenä ja osasi lukea. Äiti oli hiljainen ja kalpea ja sairasteli.

Jo heti tultuamme taloon katseli Mascha meitä oudoilla silmillä. Hän viivähti mielellään oven suussa katsomassa sateenvarjoa, joka oli nurkassa, sekä suurta nahkaista matkalaukkua. Kun olimme ottaneet sieltä esille kirjoja ja panimme niitä penkille, katseli Mascha niitä kauvan, sanattomana, ja loi meihin joskus aran kysyvän silmäyksen. Mutta sitten kun iltapäivällä otettiin esiin taskukello ja pantiin pöydälle, leimahtivat Maschan silmät. Hän punastui, ja tuli pöydän luo katsomaan, ja kun hän oli kauvan katsellut ja kuunnellut, ja sitten kello aukaistiin, oli hän ilosta pakahtua.

Ensi yönä maatessamme lukottoman tupamme parvella, heräsimme outoon liikkeeseen. Vastapäätä olevalla penkillä seisoi kylän nuorta väkeä. He katselivat meitä kesäyön valossa olkisijallemme, ja joukossa näimme Maschan suuret, riemulliset silmät!

Ja hän tuli yhä useammin tupaamme, kyseli, ja iloitsi aina sydämellisesti, nähdessään jotakin uutta. Isoja paperia, valokuvia, ja suurennuslasin, jolla voi sytyttää puuta tuleen ja polttaa Maschan kättä.

Jonkun päivän kuluttua oli Maschan tallukoihin — jommoisia hän käytti — ilmestynyt punaiset nauhat. Paidan rintaa koristi kiiltävä messinki-esine, ja vallatonta tummaa tukkaa oli suorittu hieman. Hän oli pessyt itsensä, ja tänä iltana istui hän tavallista kauvemmin vieressäni työpöydän ääressä, katsellen hymähdellen ja hehkuvana minuun ja silmäillen välillä kirjoituskapineita ja noita suuria, selittämättömiä paperia.

Sinä päivänä oli, ollessani kävelyllä, Maschan äiti pyytänyt "tohtoria" laittamaan akkunalla olevasta purkista hänelle vatsanvoidetta, ja puhunut samalla, että Mascha ja hän haluaisivat, että minä menisin naimisiin Maschan kanssa. Purkissa oli hyönteisjauhetta, öittemme varalle, joten ei sitä voinut käyttää vatsanlääkkeeksi. Ja kumppanini ei ollut tiennyt sanoa varmaa minun ajatuksistani Maschan suhteen.

Mutta Mascha tuli yhä, monta kertaa päivässä, ja pyysi sokeripalan, joita oli paljo korissa, tai paperia, ja palkaksi sain aina pitkän, kiitollisen katseen. Seisoin eräänä iltana tuvan eteisessä, jonka toisessa päässä Mascha lypsi lehmää. Hän hiipi hiljaa luokseni ja kaatoi saviastiasta maitoa niskaani, nauraen sydämellisesti ja katsellen veitikkamaisesti minua loistavilla silmillään. Mutta kun hän näki, että en ollutkaan tästä oikein mielissäni, katosi nauru, hän punastui ja tuli heti pyyhkimään kaulaani paitansa helmustaan. Ja kun sen sijaan annoin hänelle nenäliinani, kuivasi hän takkini sillä tarkasti, ja oli sitten koko illan alakuloisena.

Kerta kävelin vuorella, yhtä noita kauniita, jylhiä, poimuttelevia polkuja, joita en koskaan unhota. Mascha oli myöskin ollut kävelemässä, ja hän lennähti äkkiä taakseni pensaikosta ja löi minua suurehkolla puulla selkään. Tartuin kiinni puuhun ja uhkasin sillä häntä leikilläni, ja Mascha oli kovin iloinen! Mutta hän oli kuitenkin nähnyt, että lyönti oli koskenut vähän kipeästi, ja vaikka koetin jutella hänelle, käveli hän kuitenkin ääneti ja hämillään rinnallani, ja kotiin päästyämme sanoi hän: "Koskiko se sinuun?"

Ja monella muulla lailla osotti hän hellää mieltä. Se kävi luonnon lapsen koruttomaan, mutta mitä Maschaan tuli aina puhtaaseen tapaan. Hän valitsi joka päivä uusia keinoja, pesi itsensä useasti ja koristeli ainoata vaatettaan, mekon tapaista paitaa, punaisilla nauhoilla. Samalla oli Maschan esiintymisessä jotakin arkaa, jota emme hänen toisissa permjakkisiskoissaan juuri tavanneet. Ainoastaan kerran, eräänä sunnuntaina, kun Maschalla oli ollut tavallista enemmän aikaa meidän kanssamme ja hän oli saanut nähdä paljo uusia pikku esineitä matkalaukussa, löi hän kätensä kaulaani ja tahtoi suudella minua. —

Kauniina kesäkuun aamuna läksimme Permjakkien luota. Troikka (kolmivaljakko) odotti tuvan edustalla. Mascha ei ollut tullut koko aamuna sisälle, mutta mennessämme sanomaan viimeisiä jäähyväisiä Antiipinan näköaloille, tapasimme hänen eteisessä itkemässä.

Lähdöksi olimme keittäneet teetä talonväelle. Kun isä Filip, juotuamme, alkoi kantaa matkalaukkuja troikkaan, tuli Mascha sisälle. Hän oli värjännyt kaksi kananmunaa hyvin koreaksi ja piteli niitä kädessään, samalla silmäillen välin ikkunalle. Siinä oli tyhjä paperossilaatikko. Isä Filip selitti, että Mascha on puhunut siitä ja haluaisi sen muistoksi, ja oli vastalahjaksi tänä aamuna keittänyt ja värjännyt munat. Hän sai laatikon.

Isä tuli meitä kyytimään. Sanoimme jäähyväiset. Äidin silmissä kiilsi kyyneleitä, mutta Mascba parahti hillitsemättömään, hurjaan itkuun. Hän itki kuin lapsi, joka on unessa nähnyt vieraita, valoisia leikkimaita, ja herää nälkään ja pimeään…