I. ISÄNMAA.

Suomen kansalle.

(Herää Suomen johdosta).

Arot Aasian muinen sä mittailit, Poro sull' oli vain sekä sukset. Kotaliedellä lastasi lämmitit, Kun kuurass' ol' kodan ukset. Oli taikoja tietosi, taistoja työs, Ja synkkä se oli sun yös.

Ja sitten sä läksit lännemmäs, Löit niitä, kun kulkuas esti. Sä taistelit, sait yhä tännemmäs, Ja vielä sun yötäs kesti. Moni lapsesi tiellen lankesikin, Jäi vierahan kahleisin.

Mut etpä sä kuollut kuitenkaan, Oli synnyt sulla ja kalpas. Sä aamua vuottaen eistyit vaan Ja murtelit tieltäsi salpas. Ja vihdoin, vihdoin koitti jo koi — Mut kylm' oli aamusi, oi!

Oli halla ja nälkä ja rauhattuus, Tok' hetkeä ei, jona horjuit! Sun voimasi, laulusi ain' oli uus, Ja niillä sä kuoloa torjuit. Sä toivoit päivää selkenevää, Mi tuskia lievittää.

Mut vielä sun vastahas hankittiin — Oli holhonas vieras toinen — Sun valtasi, kielesi vangittiin, Oman lieden luon' olit loinen. Ken uusia itkujas kuunteli, ken? Sinä turvasit oikeuteen.

Oli niinkuin päiv' olis seljinnyt! Ihastellen mailma sun huomas. Hikes, vaivojes heelmät ne sun oli nyt, Ja Väinönlaulu on luomas! Jo vartioääniä vahvoja soi, Ne lohtua mielees toi.

Vaan on kuni taas uus synkeys sais — Lopun Luoja ei sallinut tulla — Ja taas sun päätäsi tallattais, Mut vielä on synnyt sulla! Ja vielä on uskosi horjumaton, Ja lapsesi valveill' on.

Siis, Suomeni, kansani, synnyinmaan', Ei sammune huomenes koittoon. Sä Herää Suomeas laula vaan, Ja oikean luota voittoon! Elon virran ne luottehet suoniis luo, Ja toivoa, hoivaa tuo.

1891.

Oksaselle.

(Lausuttu Aug. Ahlqvistin haudalla 23/11 1889).

Jo hautansa aukes, Jo peittävi seppoa santa. Käs' raution raukes, Ja surren huokuvi ranta, Kun kuusien alla hän uinuu.

Mut "säkenet" sentään, Mitk' ilmahan nousivat yössä, Ne vieläkin lentää, Vaikk' ei ole seppoa työssä, Vaikk' kuusien alla hän uinuu.

Ja loistaen kauan Ne kertovat rakkaudesta, Mi lämmitti rauan — Ja raution raatamisesta, Mi kuusien alla nyt uinuu.

Ja matkallansa Yhä, luoden tulta, ne liitää, Ja Suomen kansa Se siunaten seppoa kiittää, Mi kuusien alla nyt uinuu.

Aug. Ahlqvistin hautapatsasta paljastettaessa 1/5 1893.

Tän paaden alle, Joka kylmänä kumpua painaa, Sen kummun hiekkaan On suljettu vainaa, Yks seurasta Suomen lasten.

Mut paaden yllä, Ja loitos ympäri senki On niin kuni kulkis Sen vainajan henki, Yks Suomen henkiä suurin.

Ja paaden alla Vilu viertävi vainajan tuhkaa. — Mut ympäri, yllä Jos kylmätä uhkaa, On niinkuin henki se haastais.

Ja ken haaston kuuli, Sen voimaks' urheni mieli: Näet hengen kieli On Suomen kieli, Ja aines on Suomen valta!

Ja taistelutyössä Se henki on kansalla myötä, Ja se syttävi tulta Jos aik' olis yötä — Ja Ahlqvist elävi jälleen.

Häme.

Oi katsos harjua korkeaa Ja katsos peltoja noita, Ves-vyötä katsos valtavaa Ja kuuntele kuusikoita, Suvitaivohon sitten silmäs luo Kuva Hämeen sulla on tuo.

Ja kuule vielä kun kulkeissas Sävel tuttava soi salotieltä, Saat riemua uutta ja lohtua taas: Se Suomen on, Suomen kieltä! Omin äänin, vierahat yllättäin, Se ain' on laulanut näin!

Ja sitten nähkös sä kansa tää, Sen jäykkyytt' älkösi pilkkaa! Maat tähkivän näet, ah, monta nää Hien nieli ja hurmehen tilkkaa! Se taistoja kylläkin koittanut on, Mut sen jäykkyys voittanut on.

Sä kertoman kaunihin kuulitkos Se jäänyt on kansan suuhun — Kun sodan sorrossa, ahdingoss' Se aapisen piirsi puuhun! Silt' iso-viha jo kaiken vei, Mut uskoa Luojaan ei!

Ja yössä myöskin se johdokseen Sai taijan vain sekä loihdun, Mut katsos kuinka jo korkeellen Se nostavi tiedon soihdun! — Häme herttainen! Ole onnekas ain', Tätä soihtua valvo vain!

Kangasalan harjulla 9/7 1890.

Suomen päivä.

(Juhlaruno Tampereen arpajais-kansanjuhlassa Etelä-Hämeen kansanopiston hyväksi 4/7 1895).

I.

Aamulla ani varahin, Ensi koiton koittamalla, Kun on usmia kosolta Rannalla merellisellä, Käyös kuuta katsomahan, Päiveä tähyämähän.

Noin se nousi Luojan päivä, Armas aurinko yleni: Ensin kukkulat punasi, Korkeudet kultaeli, Valasi ylähät vaarat, Tuikkaeli tuntureilla.

Ja kun kultas kukkuloita, Ensi rastas raksahutti.

Loisti sitten loitommalle, Yleni ylähämmälle: Puiden latvat purppuroitsi, Kukitti soreat kuuset, Halasi humuvat hongat, Kirkasteli koivikoita, Rannan raidoissa rusotti.

Ja kun kultas metsäkummut, Rannan raidoissa rusotti, Jo heräsi leivonenkin, Käkikin kukahti puussa; Jo on aaltonen yleni Vienosti väräjämähän, Tuhannesti tuikkamahan Rannalla merellisellä.

Vaan se nousi Luojan päivä, Loisti yhä loitommalle: Laskeusi laaksomaihin, Alesi alankomaihin, Loisti heinän helpehissä, Nurmen kukissa kimelti; Paistoi pellot päivärinnat Sätehillä säihkyvillä, Lämmitti noroiset notkot Hengähdyksin hehkuvaisin; Vilut viidakot herätti Unistansa usmaisista, Pyyhki sumut suo-peristä Sekä hallat hettehiltä Leyhkäyksin lämpimäisin, Syleilyin sädehtiväisin.

Ja kun kultas laaksomaita, Loisti heinän helpehille, Silloin vasta luonto liikkui! Silloin alangot elivät, Laaksomaat iloa löivät! Kuulkosi lehdossa rannan Satakielen sylkytystä! Taikka muissa metsiköissä Tuhatkielin kiitosvirttä! Katso, kuin helossa päivän Nurmen kukat nuorentuvat! Kas, kuin pellot paistehessa Kypsyvät eloksi kansan! — Silloin, suuren päivän saaden, Auringon ani yleten Itse kansakin havaapi, Inehmokin ilmauupi Työhön suuressa valossa! — —

II.

Vuosisadat jo seitsemät Noussut on päivyt maamme. Ensin kukkulat kultas vain, Hovia, kirkkoa kiillottain. Laakson lapsoset empivät: Yöhönkö kuolla saamme?

Mut ei yöhön ne jääneetkään, Kohtalo ois se väärä! Kuolema myöskään tullut ei, Päivyt lämmitti, voiton vei. Ken sai päivyen lämpiämään? Se oli Luojan määrä!

Nyt kun alaha astahdat Syvihin rivilöihin, Silmäin siellä jo loistavan näät, Huomaat hehkuvan poskipäät: Syvät rivit ne havaavat! Ei sitä kuoltuna öihin!

Tieto on tehona askareen, Taito on puolet työtä. Peikot valoa pelkäävät, Tuhmat tietoa hylkäävät. Tieto on tehona askareen, Sillä on siunaus myötä.

III.

Mik' on kansan parahaksi, sepä sunkin parhaas on, Mitä vaatii maasi tarve, sunkin tarpees olkohon. Missä eespäin kulku käskee käsityksin käymähän, Ellös poistu renkahasta, rivi sattuis särkymään.

Suvipäivää meill' on kyllä, kylvömait' on yli maan, Rakkautta, rakkautta kasteheks on tarvis vaan! Tarvis, että veli kohtaa veljeänsä hymysuin, Eikä, toisen raataessa, erimielin erkauin.

Miss' on eespäin kansan mieli, mutta edess' uoma on, Ensimmäisnä taakkas heitä täytteheksi suvannon! Vähät vaikka työs on heikko, suureksi sen katsoo maas: Lesken ropo tuopi sullen siunauksen kansaltas.

Kerran yhdeks yhtyy Suomi, kerta saadaan Sampo uus, Kansan opin-ahjoiss' ompi Suomen suuri vastaisuus! Silloin, kesän kirkkaan tullen, satakielet sylkähtää, Silloin vasta luonto liikkuu, sekä järvet läikkyää!

Uutena vuotena 1892.

Oh, kuinka se sumeasti Käy mielehen, tunteeseen, Kun aattelin kylliks asti Jo isänmaani kärsineen.

Kun aattelin murheen maljan Jo kerran loppuvan, Ja kukkuraisena jälleen Se tyhjentääksesi tarjotaan.

Ei vielä saanehet kyllin Ne jotka sun kuoloas huus', Ne puhkois kylkesi vielä, Ja ne särkisi vimmoin vielä sun luus.

— — Ah, vaimentaakopa vaivaas Päiv' uusi, ja hoivanko tuo? Ja kirkastaako se taivaas, Vai uudenko pilven jälleen luo?

Ja voimia sullako riitti, Jos jatkui vaivat vain? Ja kestikö usko urhein, Kuin ison vihan aikoinain?

Nää mietteet kiehtovi mieltä, Mut vastausta en saa. Yks aatos lohtua luopi: Sun tietäs Jumala johdattaa.

Revontulet

On päivä poissa, ei hohda hanki, Ja yöhyt uhkavi pohjolaa, Ja vait on järvi ja virta vanki Ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa Jo taasen taivolla salamoi, Ja päivä uusi on alkamassa Ja koittamassa on uusi koi —

Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu, Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskouu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss' —

Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ett'ei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun valot yölliset välkkyää, Tääll' ettei aijota yöhön kuolla, Ett' tahto Luojan ei ole tää.

1891.

Kööpenhaminan Pyöreässä tornissa.

Mä katson kauvas koilliseen — Oh, mont' on matkaa tiellä! Mä katson kauvas yli veen — Oh, isänmaa on siellä!

Ja katseissani kaipaus On niinkuin täyttäis rinnan, Ja on kuin sitten siunaus Sais yli meren pinnan!

Mä katson kauvan — käännyn pois, Näen Konge-joen taaksi, Näen Sönderjyllannin tuskissaan — — Ja vieläkin kauvemmaksi!

1893.

Kuolleistanousijain huomioita.

Kun lehtiä kansani historian Mä katselin kirjavia, Ja seurasin retkiä, taistelujaan, Ja turmia tuhansia,

Niin monihin kiintyi mieleni kai, Mut yhtä mä sitten mietin: Niin monta meistä kun Saksakin sai, Ja niin monta kun Virohon vietiin.

Mut kaukana missä ne kaatuikin — Vapautta kun taisteli kansa — Ne palajaisivat, aattelin, Pois kotia haudoistansa.

Ken nousis Lützeni-kummustaan, Näkis kypsinä voiton laihot: Näkis vapaan uskon ja valon maan, Mut Suomehen johtuis kaihot!

Ken Virossa nousisi, orjien maas' Kun silloin urhona kuoli, Olot entiset siellä hän tuntisi taas — Mut Suomehen kääntyis huoli!

1893.

Nikolai II:lle.

(Suomen perustuslakien vahvistettua).

Tuhansin kaikuu kiitostas, Sen taivaan Herra ties, Tuhannet tuntee oikeuttas, Sä Oikeuden mies. Tuhannet kiitoskyynelet Mä vuotelevan nään. Tuhannet ilon värehet Suruhun synkimpään.

On aatos Aleksanterein Sinulle pyhä myös: Mä kansaksi tuon kansan tein. Tää Sunkin suuri työs! Siks siunausta, ruhtinas, Suo Sulle tuhannet, Ja siksi vuotaa tullessas Nää kiitoskyynelet.

1894.