← Table of contents
Kotikuusen kuiskehia

NELJÄSTOISTA LUKU.

Reading edition

Kesä oli jo loppupuolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä rupesi vesi kylmenemään, ja kylpijät ajattelivat kukin kotiin palaamistansa.

Minä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin poislähtöäni, ajatellen: »Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan.» Juuri tätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseeni, sanoen:

»Hyvää päivää, Elsani! Tiedätkö, me olemme nyt päättäneet jo huomenna täältä lähteä, ja illalla menemme salmen rannalle jäähyväisiä sanomaan. Haluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?»

»Haluttaa kyllä», vastasin minä, »kiitoksia vain kutsustanne.»

»Minä menen nyt kylpemään», sanoi paronitar, »sillä kello on jo puoli neljä; hyvästi siis — puoli seitsemältä lähdemme salmen rannalle.»

Paronitar meni, ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka kulkivat kadulla. Aioin juuri lähteä pois, kun näin vaunut ja hevoset, jotka tunsin enoni omiksi; ne tulivat pihaan ja minä riensin vastaan. Nytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni hyppäävän vaunuista alas. Minä huusin: »Oi, voi, olipa oikein hupaista, että eno itse tuli minua noutamaan!»

»Hiljaa, hiljaa, Elsa», lausui eno. »Onko sinun ikävä ollut, koska noin ilakoitset minua nähdessäsi?»

»Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään on hauskempi», vastasin minä.

»No Jumalan kiitos», sanoi eno. »Sinulla on sitte ollut hyötyä kylpyajastasi, sillä muodostasi näen, että olet reipastunut, ja koska koti on paras, huomaan, ettei sydämmesi ole turhuuksiin kiinnitetty.»

»Ei ollenkaan, sillä tiedättekö, eno, minulla on ollut täällä niin hyviä, viisaita ystäviä, etten ole voinut heidän seurassansa turhamaiseksi tulla.»

Emäntäni katkaisi puheeni, sillä hän tuli meitä pyytämään sisälle kahvia juomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevosiansa katsomaan, mutta minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena päivänä meidän oli pois lähteminen.

Kun eno taas tuli sisälle, olin jo kapsäkkini täyteen tupannut ja pyysin nyt enoani tulemaan kanssani kylpyvieraitten seurasaliin. Enoni lupasi tulla, sillä häntä halutti nähdä kylpylaitostakin. Me menimme, ja minä oikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni rinnalla.

Eno oli nyt kolmenkymmenenseitsemän vuohen vanha, juuri parhaassa miehuuden iässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomion puoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seurasalin edustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: »Kuka on tuo sorea herra, joka Elsan rinnalla kulkee?» mutta tähän eivät vastausta saaneet. Me menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, mutta istahti sitte erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä lukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin käytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulkopuolelle, jonka ääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti paljo nuoria neitosia, jotka lipersivät keskenänsä. Hetken perästä tuli paronitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut Tommin kanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle kuin neitosetkin. Tommilla oli kukkakimppu kädessä, ja hän kyseli kukkasten nimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle niiden nimet, ja tavallisuuden mukaan kävi heidän puheensa suomeksi.

Tämä puhe kuului saliin, jossa eno ja minä istuimme. Paronittaren puhuessa eno laski pois sanomalehtensä. Hän istui niin, ettei hänen sopinut nähdä paronitarta eikä Tommia, mutta sanat hän kuuli varsin hyvin. Hän kuuli myös, kuinka eräs neiti C. sanoi: »Tuota suomea en minä ollenkaan osaa puhua.»

Siihen vastasi toinen: »Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet paljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelusväkikin on suomalaista.»

»Niin», sanoi neiti C, »kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin tahtonut, ja kyllä sitä niin paljon osaan kuin tahdonkin — niin paljon että juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan tuommoista rumaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on minulla vielä paljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka puhuvat suomea ja näin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken sivistyksen saaneet.»

Enoni punastui harmista, kuunnellessaan neidin puhetta, ja sanoi: »Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseni esitellä noille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan.»

Toinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja se oli paronitar. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille poskillensa nousi hohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli, kun hän lausui:

»Tule, Tommi, tänne, minä tahdon kertoa sinulle sadun. Kuuntele tarkasti, lapsi:

Oli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä oli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat kuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi poikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat lukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien suuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi vanhempi:

'Minä en enää viihdy täällä raakalaisessa kodissani. En, sivistyneitten joukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä oppia ottaa ja oppia antaa. Tule, veikkoni, Ja tee samaten!'

'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi.

'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, häneltä en ole oppia saanut enkä hänen kieltänsä tahdo puhua. Niitä tahdon työlläni kunnioittaa, joilta oppia sain.'

'Oi veljeni', lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä perhettä, jolta sivistystä olen saanut; mutta äitiäni, jonka lapsi olen, ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Äitini kieltä minä koetan sivistyttää, sillä silloin voin myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia. Me, jotka olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet — me olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitimme lapsista ja heidän jälkeläisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä, silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin, veljeni, on ajatukseni, ja näin olen tekevä niin kauan kuin veri suonissani juoksee, ja toivon, että Jumala on työlleni siunauksen antava!'

'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi.»

Suomalaisuutta halveksivaan neitiin kääntyen lisäsi paronitar: »Neiti, te joka tässä äsken suomalaisuutta harrastavia moititte — onko teille selvä, kumpi näistä lapsista teki oikein?»

Neiti punastui ja rupesi kumppaniensa kanssa säpisemään ranskankieltä sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi mennä. Eno, joka tarkasti oli kuunnellut koko ajan, kun paronitar satuansa kertoi, läheni nyt akkunaa, sanoen: »Kuka on se nainen, joka noin suoraan lausui, mitä Suomea rakastavan sydän ajattelee?»

Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. »Hilja», huudahti eno ja istui sitte pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja kysyin:

»Tunteeko eno paronittaren?»

»Tunnen», vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi jäi ikäänkuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden salissa, ja minä kerroin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat. Eno pyyhkieli salaa muutamia kyyneleitä silmistänsä, mutta minä näin sen kuitenkin ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli. En kysynyt sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata. Minä mainitsin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä että hän oli kutsunut minua puoli seitsemän ajaksi salmen rannalle.

Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: »Kello on jo kuusi; ollaan täällä niin kauan, että he ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska jo olen hänelle vanhastaan tuttu.»

Kello seitsemän läksimme kotiin, ja silloin olivat täti ja paronitar jo menneet. Me lähdimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä kalliolla. Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen päälle laskettu teekupit, sokerit sekä leivät, ja kiiltävä teekeittiö seisoi kalliolla suhisten ja poristen.

Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa tulevan, vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: »Paavo», mutta samassa, ikäänkuin hämmästyen omaa ääntänsä, hän punastui ja tuli kainosti enoa tervehtimään.

Enoni sanoi: »Minun teki mieleni tulla sisarenityttären seurassa tänne luoksenne, ja toivon, ettei Hilja eikä täti siitä pahastu.»

»Ei suinkaan», vastasi Hilja. »Tämäpä oli yhtä hupaista kuin odottamatontakin.»

»Nyt tahdon myös kiittää Hiljaa», sanoi eno, »siitä kauniista sadusta, jonka kerroit. Minä olin kylpyvierasten seurasalissa, satua kertoessasi, ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin katsomaan, kuka puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin sanojasi, jotka kerran minulle lausuit: 'Älä pelkää, Paavo; siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat pois rapsi'».

Hilja hymyili, lausuen: »Hyvät ja hyvin kylvetyt siemenet itävät heikossakin maassa.» Sitte hän meni kuppeihin kaatamaan teetä, jota me kaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:

»Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat, joista täti kertomuksessansa puhui.» Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.

Ilta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonkavuoksi merellä näkyi paljo veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa, sanoen: »Kumma, että monien vuosien perästä toisemme tapaamme juuri täällä, jossa sinä lapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä tulit iloiseksi, kun minä sinulle vanamoita toin, ja sanoit, että ne ja kanervat olivat sinun lapsuutesi tuttuja. Vanamot ovat jo lakastuneet, mutta kanervilla on nyt juuri hohtavin kukoistusaika. Tule kanssani hakemaan niitä.»

Hilja meni, mutta tuli muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin, pitäen kädessään koko joukon kanervia. Enolla oli myöskin kukkasia, mutta ne hän antoi Tommille, sanoen: »Vai olet sinä Niilo Tammisen poika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on.»

Enoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin iloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka meidän piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha täti muistutti, että aika oli jo mennä kotiin. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksimme. Enolla ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta he kulkivat meidän edellämme, niin etten kuullut, mitä he puhuivat. Kun olimme tulleet kotiin ja hyvästi sanoneet toisillemme, pyysi eno tätiä ja Hiljaa tulemaan aamukahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt menimme kukin asuntoomme.

Koko yön Hiljan elämänvaiheet olivat mielessäni, niin etten tahtonut unta saada, mutta vihdoin kuitenkin nukuin ja heräsin vasta myöhään aamulla, kun eno koputti ovelle, huudahtaen:

»Nouseppa nyt jo, Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat.» Minä kiiruhdin vuoteeltani ja puin pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli siivottu, juoksin kutsumaan vieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia ja puhuttiin niitä ja näitä. Muutaman hetken päästä eno ilmoitti, että hän eilen illalla oli kihlannut Hiljan, nuoruutensa rakastetun. Onnellisilta he nyt näyttivät, mutta kauan eivät saaneet yhdessä olla, sillä lähdönaika oli käsissä, ja hevoset, jotka jo olivat valjaissa, kävivät malttamattomiksi.

Rouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea toivotettuansa hän sanoi iloisesti: »Onpa kumminkin yksi pari taas tänä kesänä Naantalissa joutunut kihloihin.»

Sydämmelliset jäähyväiset sanottuamme toisillemme, lähdimme kukin Naantalista, ja tähän nyt loppui kylpyaikani.

* * * * *

Joulun aikaan olivat enoni ja Hiljan häät; ne eivät suuret olleet. Vuosi on siitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin täällä maailmassa saattaa olla, sillä heillä on »yksi mieli, yksi kieli», ja sydämmen hartaudella he tekevät työtä rakkaan isänmaansa hyödyksi, vahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen antava.

Minä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset he ovat, olen varsin mieltä muuttanut, niin etten enää naimista pelkää. Jos orpanani tulee tänne jouluksi, ja niinkuin hän jo puoleksi puhui, minua omaksensa pyytää, niin — mitäpä silloin vastaan? Enpä hänelle vain rukkasia anna!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings