1. KOSIJA.

Vähäisellä mäen töyräällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän torppa. Se oli rakennuksiltaan uhkea, sillä siinähän oli kaksi tupaa vastakkaisin ja porstuan perässä kamari. Ulkohuoneet olivat myöskin tarpeenmukaiset.

Etelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin olivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu, torpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota punaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat hänen hyvän luonteensa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka heillä oli ollut kuusi lasta; niistä eli ainoastaan neljä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on saanut lankavyyhtensä kedolle levitetyksi. Mitä hän ajattelee tuossa mielihyvällä katsellessaan lankoja, jotka ahkeralla työllään on kokoon saanut? — Mitä ajattelee tyttö, kun hän valmistaa vaatetta, jota vasta omassa kodissaan on pitävä? — Liisu nuot langat oli itseänsä varten kehrännyt, sillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon kihloissa. Tämä palveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta. Patruunan lapsuuden aikana oli Jaakko kartanossa juoksupoikana; sittemmin hän kävi muuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori patruuna vanhempainsa kuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko taas kartanossa palvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen tuli, sillä torppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, varsinkin äiti, eivät tahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska hän oli vain köyhä renkimies; mutta vihdoin muori kuitenkin, vaikka vastahakoisesti, antoi ruveta kapioita valmistamaan.

Oli lauantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois ehtooaskareillensa. Hän rupesi pihaa lakaisemaan ja aikoi sen tehtyänsä panna nuoria kuusenoksia portaitten eteen, mutta lihava juottoporsas yhä esteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen hänen hameensa liepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta se aina vain seurasi häntä, ja samassa vieras ääni huusi:

»Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elukka ruokkijansa tuntee.»

Liisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: »Ka, Jussilan isäntä!»

»Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan, kuinka Mäkelässä voidaan.» Hän antoi hevosellensa heiniä, otti niistä tukkosen, pyyhkäisi sillä hien hevosensa selästä ja virkkoi: »Saathan, Liinaharjaseni, tässä vähän huoata.»

»Käykää sisälle», sanoi liisu ja saattoi isäntää tupaan, jossa Mäkelän muori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja paraikaa laski rukkinsa tuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen hyppäsi penkin alta, jopa haukahtikin. Kissa pelästyksissään pystytti selkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä vieraan, meni iloisesti vastaan, sanoen:

»No kah! Itse Jussilan isäntä! Terveeksi! Huuti, Valpas, lakkaatko haukkumasta! Mikko siellä, älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri ajattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee. Istukaa, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat.»

»Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?» kysyi Jussila.

»Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvänpuolista ole, mutta kun lapset jo aikaihmisiksi rupeavat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä eivät vanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä vaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enää hukansyöpä ole.»

Jussila vilkaisi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon päälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan. Hän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen mielestänsä sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen alkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ettei ukon aikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotiin tulivat, ja muori sanoi:

»Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin nojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia.»

Liisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja tarjosi sitten tuota makuisaa nestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän alakuloiselta. Hän toimiskeli levotonna, ikäänkuin pääskynen, joka myrskyilman uhkaillessa sinne tänne lentelee. Kahvin juotuansa miehet rupesivat tupakkaa polttamaan, ja pian vahvat savupilvet nousivat tuvan kattoon asti.

»Mitenkä nyt Jussilassa voidaan?» kysyi Matti. »Eihän teiltä ole mitään kuulunut. Noh, tämä meidän ja teidän välinen matka ei olekkaan aivan lyhyt, vaikka kuitenkin olette lähin naapurimme.»

»Hm, eipä meillä voiminen niin hyvä juuri ole, kun ei työt eikä toimet käy, kuten pitäisi, — emännän ohjaava käsi olisi ainakin tarpeen.» Sitä sanoessaan hän katsahti taas Liisuun. Senpä nyt muori huomasi ja kiiruhti sanomaan:

»Tiettyhän se on, että semmoisessa rusthollissa emäntä tarvitaan. Kumma kyllä, että kaksi vuotta leskimiehenä oltuanne vielä naimatonna olette, sillä tottahan kumppanin kanssa elämä hauskemmasti kuluu kuin yksin ollessa.»

»Hm, vanhan askeleet ja tuumat eivät ole niin nopeat kuin nuorten. Katsellut olen, ajatuksissani valittuni valinnut, mutta — kentiesi hän ei minusta huolisi, koska hän vielä on varsin nuori ja hehkuvaposkinen.» Näin sanottuaan Jussila loi Liisuun silmäyksen, josta selvään huomasi, ketä hän valitullansa tarkoitti, mutta Liisu puikahti punastuen ovesta ulos, ja muori virkkoi:

»Mikä vanha te vielä olette! Hohho! Ja tottahan sitä huonompaankin rustholliin kelpaisi emännäksi mennä.»

»Kylläpä vain», virkkoi Matti, »jollei sattumus olisi epäsuosiollinen, niin että valittunne jo olisi toisen morsian.»

Nytpä muori hätääntyi; hän nyppäsi miestänsä takin liepeestä, kuiskaten: »Älä millään muotoa, Matti hyvä, mitään puhu; ajatteleppas, kokonainen rustholli!» Tähän ei Matti ennättänyt vastata, sillä Jussila sanoi:

»Kerran tuo kumminkin täytyy selville saada, enkä minä puhemiestä huoli. Sanonpa siis suoraan, mitä jo kauan olen aikonut: minä olen Liisua katsellut siinä toivossa, että hänet saisin vaimokseni. Kyllähän minulle on kaupattu rikkaampia, mutta eipä ne ole muuten mieleisiäni.»

»Noh, älkää nyt pilkkaa puhuko», virkkoi muori iloissaan.

»Totta puhun enkä mitään pilkkaa», vastasi Jussila. »Minulla on kyllin tavaraa, siitä ei puutetta, mutta kelpo emännän tarvitsen, ja senhän nyt toivoisin saavani Liisusta.»

»No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa sanoa, että kyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi pannakkin vaikka rustholliin emännäksi. Köyhä hän on — eipä sentään köyhimpiä, vaan kyllähän torpan tilat tiedetään, ettei niitä suuriin taloihin verrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan, niin olkoon tuo Liisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne.»

»Hei, muoriseni, pian sinä asiasta päätöksen teet», virkkoi nyt Matti, »mutta täytyyhän siinä kuitenkin kysyä tytönkin mieltä.»

»Kyllä minä hänen puolestaan vastaan», pakisi muori. »Tyttö on vähän mielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen heidän ystävyyttään vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna sinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy.»

»Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse», väitti Matti ja huusi, tuvan ovea raottaen: »Liisu, tule lapseni tänne!»

Liisu tuli ja asettui isänsä turviin, kuten pelästynyt kyyhky, ja muori lausui: »Kuules nyt, Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun itse Jussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa.»

»Niin, sinua vartenpa nyt olen tänne tullut», sanoi Jussila. »Jos suostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eivätkä ne tyhjänpäiväiset olekkaan.» Ja nyt sulhasmies aukaisi käärön toisensa perästä. »Tässä silkit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä —»

»Älkää vaivatko itseänne suotta», lausui Liisu vakavasti. »Tosin tämä olisi minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi, mutta — pieni on torpan tytön vaatearkku, ei sinne kahden kihlat mahdu.»

»Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan», sanoi Jussila.

»Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana tallella pysyy, mitä sinne kerran on pantu», vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta. Mutta äiti huudahti perään:

»Semmoiset kihlat! Kyllä ne pian pois saadaan. Älä nyt, Liisuseni, onneasi hylkää!» Liisu meni menojaan, ja Matti lausui:

»Olisinhan minäkin, naapuri hyvä, tyttöni teille suonut, mutta tehköön hän tässä asiassa miten itse tahtoo; se on minun mielestäni paras.»

»Vai on! Tarvitseehan meidän neuvoa lastamme, joka ei itse parastaan ymmärrä. Olkaa vain huoleti, Jussila, kyllä vielä kaikki hyvinpäin kääntyy.»

Jussila jätti kihlat muorin haltuun, sanoen: »Noh, siinä toivossa, että vielä kaikki käypi, kuten sanotte, jätän kihlat tänne toistaiseksi. Puhukaa, Mäkelä hyvä, tekin sananen minun parhaakseni.» Matti lupasi, ja Jussila läksi ulos. Ukko kiipesi kääseihin, löi Liinaharjaa selkään ja ajoi matkoihinsa.