SUOMENTAJAN ESIPUHE.

Porvarillinen perhe on tätä nykyään täydellisesti hajoamistilassa. Kapitalistinen talousjärjestelmä on järkyttänyt ikivanhat kristillisen perheen tuet, perhe ei ole enään yhtenäinen tuotanto-osuuskunta, jota se oli keskiaikana. Palkkatyö vaatii kaikki perheen jäsenet valtaansa.

Kapitalistinen tuotanto, suurtuotanto, on ennen kaikkea hävittänyt naisten työn perheessä. Yhä enemmän ja enemmän ostetaan perheessä elintarpeita ja tuotteita ulkoa ja yhä tarpeettomaksi tekevät nämä halvemmat teollisuustuotteet kotiteollisuuden joka muodossa. Porvarillisessa perheessä, jossa vaatteet ja elintarpeet ostetaan, joutuvat juuri naispuoliset jäsenet työttömiksi ja ovat pakotetut hakemaan työtä ulkoa työmarkkinoilta.

Ja sitten tulevat ne lukemattomat konttorit ja toimistot ja nielevät sisäänsä koulusivistystä saaneita tyttöjä konekirjoittajiksi, pikakirjoittajiksi ja kirjeenvaihtajiksi. Ja harvoin kaupunkilaisoloissa enään jonkun verran koulusivistystä saaneet tytöt istuvatkaan työttöminä kotona. Useimmilla heillä on sentään joku pieni paikka Jossain konttorissa. Ja, koska he enimmiten asuvat kotona ja harvoin maksavat mitään ylöspidostaan, käyttävät he palkkansa ainoastaan vaatteisiin ja huvituksiin n.s. »neularahoina».

Mutta on vielä toisenlaisiakin konttorityttöjä, joita tulee yhä enemmän ja enemmän ja jotka pääasiallisesti täyttävät kaikki vastuunalaisemmat paikat. Ne ovat niitä tyttöjä, joita eivät vanhemmat kykene elättämään ja jotka ovat pakotetut joutumaan suorastaan palkkatyöväen asemaan. He ovat useimmiten kotoisin sivistyneistä perheistä ja ovat lapsesta saakka sentään tottuneet ottamaan osaa sivistyneeseen elämään. Heidän asemansa on todellakin hyvin kurja. Heidän palkkansakaan ei ole isompi kuin niitten toisten tyttöjen, jotka asuvat kotona ja käyttävät palkkansa ainoastaan neularahoiksi, mutta kuitenkin heidän täytyy elää palkastaan ja olla hyvin puettuja kuten porvarillinen ympäristö vaatii. He ovat ulkopuolelle luokkaansa, joutuneita henkilöitä, jotka kuitenkin vaistoilleen ovat kiinni siinä vanhassa maailmassa ja väärän häpeän vuoksi koettavat matkia sen elämäntapoja.

Heitä on vaikea saada järjestymään, koska he laskevat itsensä sentään joksikin paremmaksi kuin köyhälistö ja häpeävät tilaansa. Sitä paitsi ovat he melkein enemmän kuin mitkään työläiset riippuvaisia työnantajiensa mielivallasta, koska yhä vaan lisääntyy niitten »parempien» perheitten tytärten, joukko, jotka aikansa kuluksi, sulhasta odottaessaan, ovat valmiit vaikka kuinka pienestä palkasta istumaan puolet päiväänsä konttorissa ja luonnollista on, että kun työnantajilla on sellainen armeija hyvin puettuja tyttöjä tarjolla, eivät he ole halukkaat lisäämään todellakin tarvitsevien palkkaa. Luonnollista on myös, että sellaisten konttorityttöjen palkkariita loppuisi sillä, että kymmeniä tahi satoja uusia tarjoutuisi lakkolaisten tilalle. Eikä niitten taloudellisen aseman parantumisesta ole ennen toiveita, kuin todellakin kaikki työtätekevät naiset tulevat enemmän tahi vähemmän riippuvaisiksi palkastaan.

Elin Wägner kuvaa tässä huvittavassa kirjasessaan Tukholman konttorityttöjen elämän kurjuutta. Kaiket päivät epäterveellistä työtä tomuisissa konttoreissa, halu elää herrasväen tavalla, kiusauksia joka taholta, ainoana lohdutuksena sulhanen, joka pelastaisi konttorista ja joka useimmiten jää tulematta, avutonta, lakkaamatonta, hiljaista, taistelua olemassaolon puolesta… sellainen on tuon itsetiedottoman, sivistyneen köyhälistön elämä.

Elin Wägner on tunnetuita Ruotsin naisasianajajia, joka kertomuksissaan on hyvin usein kuvannut ansiotyöllä eläviä itsenäisiä, sivistyneitä naisia. Tunnetuin näistä hänen teoksistaan on »Pennskaftet» (Kynänvarsi), jossa hän kuvaa naispuolisen sanomalehdentoimittajan elämää, mutta vielä reippaampi kuin tämä, on hänen »Norrtullsligan» kirjansa (sama kuin nyt ilmestyy suomeksi nimellä »Konttorityttöjen kohtaloita»), erinomaisen vilkkaasti ja suurella taidolla kirjoitettu kirja, joka täten annetaan ulos suomalaisessa asussa.

Helsingissä 30 päivänä marraskuuta 1913.

Suomentaja.

1.

Tukholma 29 p:nä syyskuuta.

Mikään ei tapahdu niinkuin sen luulisi. En minä olisi luullut kymmenen vuotta takaperin, että tämmöinen kohtalo minua odottaa. Kun pappi luetti minua, kun minä sain ensimäisen pitkän hameen ja ostin ensimäisen paketin hiusneuloja, jotka sitäpaitsi heti putosivat tukastani.

Vielä vähemmin olisin sitä uskonut viisi vuotta takaperin, jolloin tulin kahdenkymmenen vuotiaaksi ja olin ensimäisen kerran rakastunut. Muistan, miten minä onnellisena ja kuitenkin rikollisesti peläten ensimäistä kertaa eräänä iltana hiivin takakatuja kohtaukseen ja seisahduin erään lyhtytolpan juureen katsomaan kelloa ja rakastettuni odotti minua puistossa. Ei koskaan tulisi enää arkipäivää minun elämässäni, vakuutin minä itselleni. Tulisi vain taivasta ja helvettiä, eniten kuitenkin taivasta, yhä vain ylös ja alas yhtämittaista kelkkamäkeä. Ja jonkun aikaa se menikin niin, mutta sitte yks, kaks, kolme, tuli seisahdus, ja se tapahtui juuri silloin kun minä olin alimmillani. Jos joku olisi silloin uskaltanut minulle sanoa, että minusta tulee konttoristi, minusta, jonka aina piti kuolla seuraavan viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä olen sitä.

Ei ollut mitään muuta tehtävissä. Olisi mahdollisesti ollutkin, mutta tämä oli lähinnä. Ja toisinaan kun on hyvin väsynyt, tarttuu lähinnä olevaan.

Mielestäni on nyt juuri silmäini edessä suuri armeija pumpulitnusliinipuseroita ja minä itse viimeksi tulleena pakkorekryyttinä. Ensimäisenä päivänä lokakuuta alkaa harjoitus.

Joku kirjailija on sanonut meistä työskentelevistä naisista, että meidän täytyy siinä kohden myöntää olevan oikeassa, että se ei ole rakkaus työhön, joka meidät pakoittaa miehen työaloille, vaan on se huutava hätä. Se on sangen oikein ja viisaasti sanottu, sillä se on juuri huutava hätä, ja minä olen varma siitä, että minä tulen vihaamaan työtä, jonka nyt olen saanut. Minun sieluni vaistomaisesti värisee kauhusta, kun minä vain ajattelenkin kassakirjaa ja kirjoituskonetta, mutta meidänhän täytyy elää, Puten ja minun, etenkin Puten, ja vaikka Putte tosin on kuten hän itse sanoo, leski ja orpo, ei se riitä. Täällä Tukholmassa tulee hänen koulunkäyntinsä sekä ylöspitonsa niin hirvittävän kalliiksi. Ja niinpä olen sitte velvollisuuden tunnosta ottanut kassanhoitajan ja kirjeenvaihtajan paikan erään tuomarin luona ja kaikki sanovat, että minun pitää olla vallan erikoisesti iloinen, koska sain sellaisen paikan minun iälläni niin mukavasti, ilman mitään suosituksia ja todistuksia enempää Chartaulta kuin Pohlmanniltakaan. Minä en ole kuin 25 vuoden vanha, mutta minä olen kuullut, että ne mieluummin tahtovat saada konttoriinsa nuoria ja sellaisia, joilla on vanhemmat kaupungissa, se kun tulee halvemmaksi. Viattomuudessani tuntuu minusta siltä, että minun pitäisi olla kylläkin halpa, sillä saan vain kahdeksankymmentä kruunua kuussa seitsemän tunnin työstä ja viisikymmentä äyriä ylitunneilta, joita tulen kyllä tekemäänkin, sillä tulot niistä saa Putte. Itse täytyy minun tulla toimeen sillä kahdeksallakymmenellä.

Tulin kaupunkiin kello 7 aamulla kuin mikäkin vaivainen mööpeli, toisin sanoen, huonekalut tulivat sentään paremmin, sillä ne olivat hyvin pakatut ja kannettiin kotiin. Minulle sitä ei tehty, ei edes yhtään elävää sielua ollut vastassa. Mutta eihän nyt sentään tarvitse rohkeuttaan menettää. Teki kyllä mieleni ottaa ajuri, mutta voitin mielitekoni ja nousin raitiovaunuun, luvaten samalla itselleni, että en edes raitiovaunussa tule usein ajamaan, koska piletin hinnalla saa leipää koko päiväksi aamu-, ilta- ja päivällisvoileipiä varten, jos nimittäin ei tee niitä liian monta, eikä liian suuria.

Raitiovaunu oli täynnä aamukalpeita ja viluisia työläisiä. Heidät nähdessäni koetin ottaa tilaisuudesta vaarin ja kohottaa mielialani »ajattelemalla niitä, joilla on vielä vaikeampaa kuin minulla». Koska minun tulee olla konttorissa vasta kello yhdeksän ja näiden alkaa työnsä jo kello seitsemän, olisi minun mielialani kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt parantua. Mutta kyllä se näyttää olevan vain vanhain ihmisten jaaritusta, sillä vaikka minä kuinka näitä kello seitsemän ihmisiä ajattelin, ei tunnelmani parantunut.

Ja se punanen vaunu rämisi Uplannin katua ylös talojen, talojen ja talojen sivuitse, ja kun minä luulin olevamme noin vanhan Upsalan kohdalla, oltiinkin jo Odentorilla. Koko Pohjoistullikatu muistutti jo huonekalumakasiinia ja paljasti hyvinkin sisäisiä asioita perheitten elämästä. Minun oli melkein vaikeata päästä sisään asuntoni portista. Talo, jossa asun, on nimittäin uusi, suuri, melkein kuin linna ja mahtuu siihen ihmisiä melkein yhtä paljon kuin pieneen pitäjään. Porttikäytävästä tullaan sementillä laskettuun pihaan, jonka ympärillä on kivimuuria ja porraskäytäviä aina f:ään saakka. — Jos oikein kurottaa itsensä, näkee kenties neliskulmaisen palan taivasta, joka näyttää yhtä suurelta kuin tavallinen puserokangas, Piha kokonaisuudessaan muistuttaa kaivoa, ja toisinaan johtuu ajattelemaan Jooseppia ja hänen epäystävällisiä veljiään.

Me asumme viidennessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, sillä tämä talo on rakennettu alempaa keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovatkin, että rappujen nouseminen pitäisi olla hyödyllistä, ei ainakaan tule turhanpäiten kotiin.

Kun minä vihdoinkin olin hommannut itseni ja matkatavarani sinne viidenteen kerrokseen, vaivuin aivan hengästyneenä istumaan alimmaiselle vintinrapulle. Kukaan ei kuullut minun koputuksiani kyökin ovelle ja silloin minä raivostuin ja paukutin niin että koko talo tärisi.

— Oletko se sinä, Elisabet? — kuului oven takaa.

— Kyllä kai, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei kukaan säällinen ihminen tähän aikaan päivästä kulje.

— Olen, minä olen Elisabet, avatkaa!

Sen ne tekivät vihdoinkin, ja silloin minä ymmärsin heidän epäilyksensä, sillä kaikki he olivat enemmän tahi vähemmän yöpukimissa ja tukka kesken kampaamatta. Minun täytyi nauraa. Tämä oli siis se Pohjoistulliliitto, sivistyksen etuvartio Vaasain kaupungissa! Mutta minusta tuntui, että tulisin viihtymään täällä. Oli onni minulle, että tämän iloisen ja kuuluisan liiton yksi jäsen oli mennyt naimisiin ja eli onnellisena maaseudulla, jotta minä voin saada hänen paikkansa. Meillä on kaksi huonetta vuokrattuna eräältä vanhalta rouvalta, jonka pojan pitäisi olla notari; meillä on osa hänen kyökkiinsä ja minä luulen, että tarkoituksena on, että meidän pitäisi elää ainoastaan leivästä ja huuhdella se alas teellä ja kahvilla ilman kermaa. Päivällisen syövät toiset tytöt ulkona, jossain ja joskus, miten sopii ja kannattaa. Tästä alkaen tulen minä kuulumaan siihen ihmisluokkaan, joka näkee niin sanottua kotielämää ainoastaan silloin, kuin vastapäätä asuva naapuri on unohtanut laskea uutimensa alas. Jos me olisimme miehiä, olisimme me tuomitut elämään yksinomaan ravintoloissa. Se voi olla koko hauskaakin sen jälkeen kun on ollut perhetyttönä vanhempain kodissa ja muitten kodissa syntymästään saakka.

Eeva, joka on ainoa, kenen minä ennestään heistä tunnen ja josta pitäisi tulla huonekumppanini, esitti minut.

— Tässä on se uskovainen rouvasihminen omien sänkyvaatteitten kanssa, kuten meidän ilmoituksessamme mainittiin. Minä toivon, että kaupunginlähetti tuo perässä sänkyvaatteet.

Kaikki syleilivät minua nyt ja suutelivat ja auttoivat minua riisumaan päällysvaatteeni ja nauroivat ja lörpöttelivät mahdottomasti, kunnes Eeva vihdoin päästi sellaisen ulvonnan, että se olisi voinut herättää kuolleetkin haudoistaan.

— Mitä taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.

— Notari!

Joku ovi oli narissut käytävässä ja yhtäkkiä olivat kaikki tytöt kuin poispuhalletut kyökistä, muut paitsi Baby, joka oli jo miltei puettu ja varjeli kahvipannua pannessaan kengännauhojaan kiinni. Tietysti ei sieltä mikään notari tullut, vaikka kyllä mies olisi voinut saattaa koko joukon levottomuutta aikaan kanahäkissä tähän aikaan vuorokaudesta.

Heti sen jälkeen pelästyin minä uutta kirkuvaa hätähuutoa.

— Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!

Minä tulin aivan mykäksi sen elämän johdosta, mikä nyt nousi. Oli aivan kuin olisi pyörremyrsky raivonnut huoneessa. Kahvikupit ja sokeriastiat lensivät piironginlaatikosta, leipää ja voita heitettiin esille eräästä kyökin nurkkakaapista. Baby lennätti kahvin, ja kaikki tekivät itselleen voileipiä kuumeentapaisella kiireellä ja kaatoivat sisäänsä kuumaa kahvia samaan aikaan aivan käsittämättömällä tavalla asettaen hattujaan päihinsä peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen juoksivat he rappuja alas, päällysvaatteet käsivarrella ja hanskat, laukut, sekä vaaleanpunaiset voileipäpussit kädessä. Yhtäkkiä tuli niin hiljaista, että minä oikein hätkähdin.

Odottaessa kaupunginlähettiä lämmitin minä pannullisen vettä ja aloin pestä kyökissä suurusastioita. Se oli elämäni ensimäinen kerta, mutta ei suinkaan tule olemaan viimeinen. Kohtaloni on aina ollut läheisesti yhdistettynä pesupunkkaan.

Nyt tuli tosiaankin notari. Minä raotin hiukan kyökin ovea ja nousin puulaatikon päälle, voidakseni ovessa olevan lasiruudun kautta katsella mitä notari teki. Kuten olin aavistanutkin, ei hän mennyt suoraan eteiseen, vaan meni ensin meidän molempain huoneittemme läpitse. Hän ei voinut muuta luulla, kuin että kaikki olivat poistuneet kuten tavallisesti. Silloin kiipesin minä alas, menin hiljaa kuten pikkuinen enkeli huoneeseeni ja tulin juuri parahiksi nähdäkseni hänen hypistelevän Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä edes esitellyt itseään, hän oli pitkä ja ikävän kalpeahko eikä ollut minun makuuni.

Heillä on ollut jo yksi mies mukana romaanissa ennenkuin minä tulin tänne. Mitä tästä alkaen tuleekaan. Minä en tiedä, mitkä miehet ja muut onnettomuudet minua odottavat täällä Tukholmassa. Mutta noin kokemuksien mukaan voi kuitenkin laskea, että sinne, missä minä nyt olen, kerääntyy vuosien päästä yhtä ja toista.

2.

30 p:nä syyskuuta.

Tänään olin konttorissa ja esittelin itseni tuomarilleni. Minut oli otettu valokuvan mukaan ja häneltä näytti pääsevän helpotuksen huokaus, kun hän näki, että minulla on myöskin hyvä iho. Huomenna alkaa työ. Ja eilen tarkastin minä meidän asuntoamme. Eevalla ja minulla on keskikokoinen huone ja siellä on kummallakin meillä ikkuna ja yksi pitkä seinä. Eevan seinä on hyvin häntä kuvaava ja yhtä virkistävä kuin hän itsekin. Keskellä on ihana, leveä leposohva, joka on ostettu monen kuukauden kieltäytymisillä ja sen yläpuolella riippuu taulu, jossa on seuraava kirjoitus: Miehet, älkää millään tekosyylläkään menkö naisten vaunuun. Tämän luostarimaisen määräyksen ympäri ja sen täydellisinä vastakohtina on Sindigin ja Wiegelandin mitä rohkeimpien taulujen jäljennöksiä sekä kirjavassa sekamelskassa runoilijain, näyttelijäin ja kevytmielisten naisten kuvia, Botticellin madonnia ja hänen omia tätejään. Sohvan vieressä on hänellä pikkuinen, houkutteleva tupakkapöytä, mutta ikkunan edessä suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee jotain puseroa, reunustaa hametta tahi silittää kaulapitsiä, sanalla sanoen tekee kaikkea muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunoitten välisellä seinällä on toinen pikkuinen kirjoitus, joka vallankin aamulla, jolloin huone on kuin myrskytuulen jäljeltä, tekee hiukan jyrkän vaikutuksen, siinä niin, seisoo: Järjestys on työn edellytys.

Tuollaiset sananlaskut näyttävät Eevalla olevan aivan tautina, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan liidulla kirjoitettu: Tietä ei pidä kulkea milloin notari kuuluu tahi näkyy.

Omalle seinälleni olen minä asettanut vanhan ja vanhanaikaisen punasen sohvan, joka kotona oli työhuoneessa, sitte on minulla siellä pari taulua, vanhempaini kuvat kehyksissä ja isän kuvan ympärillä on kellastunut tohtoriseppele. Isä raukka, joka ei koskaan suostunut kirjoittamaan »kvinna» sanaa kv:llä. Kyllä se oli hyvä, että sinä kuolit pois ennen kuin naiset saivat oikeuden päästä valtionvirkoihin ja kaikkiin muihin. Ajatteleppas, jos sinun opettajakuntaasi olisi ilmestynyt hame! Sitte on minulla kolme, neljä jäljennöstä Rembrandtin tauluista, joita minä uskollisesti ihailen, Hendrijke ja Saskia, joita kohtaan minä tunnen myötätuntoa ja kaksi Rembrandtin itsestään piirtämän muotokuvaa, toinen Saskian ajalta ja toinen Hendrijken ajalta. Sitte minulla on kaunis ja intohimoinen naisenpää Rosettilta ja sanomalehdestä leikattu Dusen kuva, pää alaspäin ja tuskallinen ilme kasvoilla.

Toisessa huoneessa, josta ovi on suoraan meidän huoneeseemme, asuu liiton nuorin sekä vanhin jäsen, Baby, jonka nimi oikeastaan on Magnhild ja Emmy. Kumpikin ovat he Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorissa. Ennen kuin minä olin puhunut mitään Babyn kanssa, näytti minusta, että koko hänen pikkuinen persoonallisuutensa ilmeni siinä, että hänen ikkunallaan oli lasissa hyasinttisipuli ja pikkuinen purkki Ruotsin maata, jonka hän oli ostanut heinätorilta viidellätoista äyrillä litran ja kylvänyt siihen ruohoa. Tuo tilava ompelupöytä ikkunan vieressä ompelulaatikkoineen ja pikkusille mustepulloilleen, joissa kuitenkaan ei ollut mustetta, on hänen. Pöydän alimmaisella hyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokelmia ja Blicher-Clausenin »Viulu», jonka kannet on selkäpuolelta rikki. Sängyn päällä on sievä tyyny, jossa on Allumin kuva, mutta Baby kääntää aina sen kasvot alaspäin päiviksi.

Emmyn pitäisi kai liiton vanhimpana jäsenenä edustaa kokemusta, mutta minä en usko, että hän elämässään tuntee juuri muita kuin harmaita puolia, työtä ja kieltäytymistä. Yhteenvedon siitä, mitä hän on oppinut, on hän neulonut gobeliinikankaaseen makuusohvansa yläpuolelle. Siellä seisoo aivan lyhyesti:

»Opi kärsimään valittamatta.»

Minä sanoin siitä jotain Eevalle ja hän kertoi sääliväisesti hymyillen, että Emmy koko liittoonkuulumisensa ajan on valmistanut sellaisia gobeliineja.

Minä olin päivällisellä eilen rikkaan enoni luona, joka asuu Rantatorin varrella, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat minulle: pikku raukka, tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta! Görel, minun serkkuni, uskoi minulle, että hän käyttää hajuvesiin, hanskoihin ja suklaaseen yhtä paljon rahaa kuukaudessa kuin minun koko kuukausipalkkani on. Mutta kyllä hän onkin sitte paksu ja parfymeerattu. Siitä huolimatta tulin minä sieltä iloisena ja kiitollisena, koska en ollut ottanut vastaan tädin tarjousta asua samassa huoneessa hänen huushollimampsellinsa kanssa ja palvella Göreliä ja juosta hänen kanssaan hänen vaatteitaan koettamassa Jankesin luona. Kun minä tulin kotiin, oli kaikki pimeätä ja hiljaista, ja minä oikein nautin, kun sain panna avaimet omaan lukkooni ja sain istua huoneessa, joka tuntui olevan koti.

Mutta sitte tuli Baby ja Emmy. Baby viserteli kuin lintu ja Emmy murisi hiljakseen tapansa mukaan. Mutta pian tuli kokonainen tuulispää ja Eeva syöksyi sisään reippaana, punaposkisena ja loistavana. Tuskin oli hän päässyt ovesta huoneeseen, kun hän kiljasi yhden tavallisia kauhunhuuto jaan: Herra Jumala, öljy!

— Minä menen hakemaan, sanoi Baby nöyrästi.

— Ei, ole sinä vaan rauhassa, minullahan on päällystakkikin vielä yllä.

Ja samalla pyörähti hän jo kyökkiin öljykannua hakemaan ja sitten suoraa tietä rappuja alas.

Ennen kuin minä olin vielä kunnolleen löytänyt edes tulitikut, soi ovikello.

— Minun täytyi painaa nenälläni sähkönappia, vakuutti Eeva totisena ja hänen kätensä olivatkin todella aivan täynnä. Oikeassa kädessään oli hänellä, öljykannu ja olutpullo puristettuna kainalon alle. Vasemmassa toinen olutpullo ja paketti kynttilöitä.

— Oletkos sinä noin kulkenut pitkin katua, kysyin minä kauhistuneena.

— Olen monta kertaa, mutta ei päivän valolla. Porttikäytävässä on puoti juuri meitä varten ja sieltä me ostamme kaikenlaista ja antaa ne vähän velaksikin. Tapahtuu kyllä toisinaan huonoina aikoina, kun kunnallismaksut hikipäässä pitää suorittaa, että meidän täytyy kuukauden lopulla kulkea pitempiäkin matkoja. Te olette nyt siis velkaa minulle kaksitoista ja puoli äyriä jokainen öljystä ja oluesta, jonka sitte saatte kaataa joko lamppuihin tai itseenne, miten vaan haluatte.

— Mutta miten hienoa sinulla on, Elisabet. Isäsi ja Rembrandt. Mutta sinä oletkin aina tarkasti valikoinut.

— Kyllä, vallankin mitä vanhempiin tulee. Mutta eikös kohta saisi vähän ruokaa.

— Jos juoda tahdot, niin saat sitä silmänräpäyksessä. Ja tapansa mukaan nopeasti aukaisi hän pullon ja kaatoi minulle olutta lasiin.

— Miksi ette juo mieluummin maitoa, kysyin minä.

— Voi taivas, kun sinulla on vielä paljon oppimista, päivitteli Eeva. Luuletkos sinä, että maito on vaan niin juotavissa. Se on kallista ja huonoa ja toisinaan sitä ei tahdo saada rahalla eikä millään. Juo pois vaan, se on hyvää yökötyksiä vastaan.

Minä vakuutin, etten tunne ensinkään semmoisia oireita.

— Vai et tunne. Kyllä sinä varmaan tunnet, sanoi hän. Aina saa yökötyksiä kun tulee Tukholmaan ennen kuin siihen tottuu. Olisitpas nähnyt minut neljätoista päivää takaperin, kun minä tulin takaisin lomaltani. Minä kävelin tässä ihan kuin pyörtynyt silli ja kirosin…

— No mutta, Eeva, sanoi Magnhild.

— Juu, Baby, minä kirosin. Kadut inhoittivat minua, puhumattakaan kaikista noista rumista taloista. Minä olisin tahtonut asettua Odentorille ja oksentaa. Ja niinä olisin tahtonut asettaa pienen pommin konttorin portaitten alle. Mutta nyt minä olen tottunut siihen. Nyt on toimistoni minun mielestäni iloisin ja hauskin hautaustoimisto mailmassa.

— Jospa minäkin voisin sanoa sitä asianajotoimistostani jonkun ajan perästä, sanoin minä.

— Sen tulet varmaan tekemään. Konttorielämä on miellyttävää, hitaasti tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen mailmaasi. Ainoastaan parempina hetkinäsi tulet sinä tuntemaan, että tyttöjen ei pitäisi olla tyttöjä konttorissa, vaan naituja, joilla on lapsia, jotka juoksevat kilpaa pitkin ketoja, ja kyökki ja kangaspuut, mutta ei ensinkään sivistystä! Ja semmoisina hetkinä tulee sinun paha olla, sen minä takaan.

— Ei se mitään tee, Eeva, sanoin minä. Minun paremmat hetkeni tulevat aina niin pitkän väliajan perästä.

Baby oli sillä välin kadonnut kyökkiin ja tuli takaisin sieltä kauhu kasvoilla.

— Meillä ei ole enään voita kotona, kuiskasi hän.

— Minulla on, selitin minä, ja oli oikein liikuttavaa nähdä kun minä otin esille maalta tuomani leivät ja voit ja munat. Me saimme vallan erinomaisen illallisen. Tunnelma kohosi, Baby otti esiin Levertininsä ja lausui sieltä runonpätkiä voileipiä syödessään. Sitten sammutimme lamput, panimme tulen kynttilään ja aloimme polttaa hartaasti paperossia.

Vasta kello kymmenen aikaan lakkasi nauru kaikumasta ja me rupesimme paneutumaan maata.

Kun me olimme vähän aikaa maanneet ääneti, sanoi Baby juhlallisesti:

— Nyt menee yläluokka Oopperakellariin!

Ja sitten me nukuimme.

3.

9 p:nä lokakuuta.

Ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Koko viikko on mennyt yhdessä humussa, ja ellei ole ollut työssä, on ainakin ajatellut sitä. Konttori, konttori ja: olenko minä nyt muistanut sen ja olenko minä nyt muistanut sen. Ja toisinaan olen minä herännyt keskellä yötä unestani ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone vasaroinut ja sormeni ovat liikkuneet ajatuksen tahdissa ja naputtaneet Remingtonilla.

Päällikköni on kyllä kiltti ja auttavainen ja sanoo, että minun pitää kysyä vain häneltä, milloin jotain asiaa en saa itse selville. Mutta minä mielelläni en tahdo osottaa hänelle, että minä olen niin huono kuin minä todellisuudessa olen.

Liitto nauraa minulle, kun minä en osaa puhua mistään muusta kuin konttorista ja sanoo, että he kyllä saavat konttoriaikana semmoisesta tarpeekseen, ja jos en minä pian tule hauskemmaksi, pitää minun muka muuttaa pois. Eniten pilkataan minua siitä, että olen niin täsmällinen aamuisin.

— Noin erinomaisia mekin olimme kun me olimme uusia, sanoo Eeva.

Niin loppui ensimäinen viikko, ja kun kello viisi lauvantai-iltapäivällä suljin kassakaapin ja kirjoituspöytäni, ajattelin minä, että nyt olen vapaa koko sopasta aina maanantaiaamuun saakka.

Kun olin syönyt päivälliseni, menin noutamaan Puttea, joka asuu Östermalmilla täysihoidossa erään leskirouvan luona yhdessä kolmen, neljän muun koulupojan kanssa. Kävin hänen tähtensä kahdessa eläväinkuvain teatterissa ja leipurissa ja menin sitten hänen kanssaan kotiin ja asetin hänet lukemaan läksyjään. Sitten taivalsin kotiin sateessa, väsyneenä, hameenliepeet märkinä. Juuri silloin kun kaikki ihmiset menivät teatteriin! Mutta minun täytyi käydä puodissa sunnuntaiostoksilla ja sitten kiivetä rappuja ylös.

Kotona oli aivan hiljaista. Vasta kun menin sisimmäiseen huoneeseen tulitikkuja hakemaan, huomasin, että jotain oli sohvalla. Kun menin lähelle ja raappasin tikulla valkeata, huomasin, että se oli Emmy, joka siinä makasi pitkää pituuttaan, aivan hengettömän näkösenä ja äänettömänä, eikä vastannut kysymyksiini. Minä aivan kauhistuin.

Hän on lopussa, ajattelin, ei varmaankaan voi enään koskaan hoitaa tointaan ja mitä me sitten hänelle teemme? Minä odotin ja odotin, mutta ketään ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja katselin kuinka tulta ilmestyi meidän linnamme jokaiseen ikkunaan, niin että talo lopuksi muistutti liituliimaa, joka meillä oli kotona ja johon me panimme kynttilän sisään, niin että joka aukosta loisti tuli. Vastapäätä olevassa kerroksessa paloi takkavalkea ja punertavalla verholla peitetty lamppu. Siellä istui vanha herra ja vanha rouva ja luultavasti lapsenlapsi pöydän ympärillä, jossa oli omenoita ja pähkinöitä. Oli aivan kuin olisi istunut teatterin pimeässä katsomossa ja seurannut valaistulla näyttämöllä tapahtuvaa toimintaa. Toimintaa kylläkään ei ollut paljon, mutta lämpö ja tunnelma tuntui yli pihan. Minun sydämeni kaipasi yhtäkkiä jotain, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa joskus toivoisin voivani saada lapsenlapsia.

Se oli hyvin tyhmästi minulta, mutta se johtui siitä, että heidän lamppunsa oli aivan sen kaltainen kuin meilläkin olisi pitänyt olla ja joka jokainen ilta olisi punertavalla valollaan katsellut meidän hiljaista, pyhää onneamme.

Kun olin päässyt sinne saakka, laskin esiripun ja ajattelin: tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on vapaus. Ja sydämeni pohjasta halveksin minä sitä, kuten naiselliset naiset tekevät silloin kun heillä on se vapaus.

Mutta tytöt tulivat, Jumalan kiitos, ja pyhä äänettömyys loppui.

— No missä se uskollinen on? (se olin minä). Lamppuihin tulta. Nyt vietetään sapatti-iltaa. Minä olen ostanut viidelläkymmenellä äyrillä kukkia Heinätorilta.

— Älkäähän nyt, sanoin minä. Emmy on kipeä. Hän makaa aivan liikkumattomana sohvalla ja minä olen turhaan koettanut saada häntä henkiin.

— Oh, et sinä tunne meidän tapojamme. Semmoisena hän on joka viikko. Ei se mitään muuta ole. Kyllä hänet vielä muutaman kerran voi käyntiin vetää. Hänellä on enemmän voimia uhrata Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten alttarille kuin sinä luuletkaan, vai mitä Emmy?

— Niin, jos kerran täytyy kestää, sanoi Emmy. Jos minulla olisi ollut eläke, olisin kuollut jo aikoja sitten.

— Emmy puhuu aina siitä, että täytyy, sanoi Baby. Minä puolestani odotan aina jotain hauskaa, joka vapauttaisi minut Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista. Jos minulla ei olisi sitä lohdutusta, niin minä menehtyisin.

— Minä odotan ainoastaan kuolemaa, vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.

— Tule Baby, sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä varmaankin taas kolottaa. Ota Levertin mukaasi.

— Baby, sanoin minä, paljonkos sinulla on palkkaa?

— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

— Ja kauvankos sinä olet ollut yhtiössä?

— Tuskin vielä vuottakaan. Mutta älä puhu mitään palkankorotuksesta. Minä kerran keväällä pyysin, koska en voinut tulla toimeen kuudellakymmenelläviidellä.

— Noh?

— Niin, päällikkö sanoi vain, että neiti kai tietää, ettei tämä ole mikään armeliaisuuslaitos.

— Ja ne ottavatkin siihen mieluummin parempia tyttöjä, joiden papat ovat yhtiön palveluksessa ja jotka saavat kotoansa huoneen ja siivouksen ja kolme kertaa päivässä ruokaa.

— Ja tarkoitus kai on, sanoin minä, että niitten palkka riittää hajuvesiin ja hanskoihin ja makeisiin.

— Niin on kai tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby, sinä voit kylläkin kertoa siitä. Teidänhän pitäisi tehdä lakko uudeksi vuodeksi pitkin linjaa, jos ette saa korotusta. Eikö se ole komeata, Elisabet?

— Se kuulostaa niin omituiselta, sanoin minä. Eihän sivistyneitten tyttöjen tapana ole tehdä lakkoja.

— Ei, ei olekaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt onkin tullut toisenlaiset ajat kuin oli ennen.

Koko iltana emme puhuneet muusta kuin lakosta ja sen menestymismahdollisuuksista ja omasta asemastamme.

Eeva oli erittäin innostunut lakkosuunnitelmista ja oli vakuutettu sen menestymisestä. Baby oli vähemmän innostunut. Babyhän odottaa vain jotain hauskaa, jonka kautta pääsisi pois Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viis välittää kuinka hänen tovereittensa käy. Sillä semmoisia me olemme.

Tänä lauvantai-iltana ei tullut niin hauskaa kuin tavallisesti ja se oli Emmyn syy. Ainoastaan pikkusen tanssimme paitasillamme bostonia ennen sänkyyn menoa.

Mutta vastapäätä oleva punainen lamppu ei ollut vaikuttanut minuun hyvin. Minä en voinut nukkua, vaan monta tuntia kulutin itseäni ajattelemalla vanhoja, katkeria ajatuksia kaikista muista paitsi Pohjoistullinkadusta, konttorista, päälliköstä ja Remingtonkoneesta.

Mutta ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Aamuaurinko paistoi ikkunasta ja kellonsoitto kuului Vaasan kirkosta. Ja minä makasin puolinukuksissa, väsyneenä ja onnellisena, ikäänkuin olisin jostain tuskasta päässyt.

Yhtäkkiä kuulin minä Eevan sanovan:

— Se, joka on nuorin, saa nousta keittämään kahvia.

Ja Magnhild valitti:

— Ei suinkaan minun nyt tänään taas tarvitse nuorin olla. Minähän olin nuorin viime sunnuntaina.

Jonka johdosta minä tein teeskennellyn yrityksen nousta ylös, mutta Magnhild tiuskasi:

— Koetappas vain ja liehui yöpuvussaan oven sivuitse. Ja yöllisten synkkäin ajatusten jälkeen saada maata rauhassa ja kuulla kahvikuppien iloista kilinää kyökistä sekä tuntea juuri keitetyn kahvin hajua nenässään, se oli tosiaankin täydellinen, joskin vähän lapsellinen nautinto.

Heti sen jälkeen istuimme kuin neljä valkoista kyyhkyistä kahvitarjottimen ympärillä ja joimme itsellemme vatsakatarria ja ylistimme jumalia. Sellainen oli Liiton jumalanpalvelus. Kello puoli kaksitoista olimme puetut.

Heti sen jälkeen tulee pikku lemmikkini Putte ja tahtoo saada Peggin mukaansa Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myös omalle taholleen, mutta Baby, joka Jumala paratkoon on pyydetty pois illaksi, jää kotiin ja koettaa paikkailla silkkipuseroansa.

— Ja ajatteleppas, kertoo hän minulle kotiin tultuani, minulla on ollut täällä pikkuinen seikkailukin. Kun te olitte menneet, soi puhelin ja kysyttiin notarin äitiä. Ei ole kotona, vastasin minä ja silloin sanoo ääni, että hän on notari ja että hän on unohtanut avaimensa ja täytyy turvautua minun apuuni, päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varani ja heti sen jälkeen avasin hänelle oven. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti ja minusta tuntui se hyvin hullunkuriselta, koska hän on niin monta kertaa nähnyt minut aamunutussa ja kampaamattomana käytävässä. Hän kiitti kohteliaasti ja tiedätkös, hän on oikein rakastettava ja hauska eikä ollenkaan niin punssinpunainen kuin muut herrat.

— Ei, mutta hän on kalpea kenties jostain muusta syystä, luulen minä.

— Hän kysyi, enkö minä mene kävelemään niin kauniina sunnuntaiaamuna. Ja hän toivoi, että me menisimme joskus yhdessä.

— Onko tämä ensimäinen kerta kun joku herra huomaa, että sinä olet olemassa Baby, sanoin minä. Kuinka vanha sinä olet?

— Kahdeksantoista vuotta, Pegg, mutta minä olen koko ikäni asunut Halmstadissa.

Minä asetin käteni hänen kiharaisen päänsä päälle ja rukoilin hänen puolestaan pienen rukouksen.

4.

16 p:nä lokakuuta.

Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.

Kello on noin kahdeksan korvilla, mutta kukaan ei ole vielä liikahtanutkaan. Kello tulee kymmentä minuuttia yli kahdeksan ja silloin alkaa kuulua ruikutusta Emmyn ja Babyn kamarista.

Maanantaiaamun murhenäytelmä alkaa. Huokaus seuraa toistaan. Toinen selittää, että hän on onneton, koska makaa näin kauvan, toinen taas, että hän on mieletön, mutta kuitenkaan ei kukaan liikuta itseään.

— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt, sanon minä ja olen yhdellä hyppäyksellä ylös sängystäni.

Toiset seuraavat esimerkkiä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Ja sama uudistuu joka päivä. Sama aikainen ja häiritsevä ylösnouseminen, samat valitukset, sama kiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen nyt ollut täällä kaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, kuin olisi tämmöistä jatkunut jo vuosikausia. Kunhan olen ollut täällä muutamia vuosia, tulen mahdollisesti ajattelemaan, että se tuntuu viikolta.

Luulen, että konttorissa olevilla herroilla ei ole oikeastaan henkilökohtaisesti mitään minua vastaan, mutta periaatteen vuoksi he eivät hyväksy minun läsnäoloani siellä. Päälliköllä itsellään ei ole luullakseni minkäänlaisia periaatteita naiskysymyksessä, ne sanotaan hänen omasta puolestaan ratkaisevan yksinkertaisesti ja järkevästi, mutta kahdella siellä olevalla nuorella juristilla on sen sijaan useampiakin. Tänään jouduimme aivan kauheaan riitaan päällikön syödessä aamiaista. Ja kävi niin kuinka aina käy, minut saatiin vaikenemaan, mutta ei vakuutetuksi.

Kysymys oli meidän naisten oikeudesta työskennellä, ja ajatelkaas, että vielä meidän päivinämme täytyy sellaisesta asiasta riidellä.

Molemmat nuoret herrat, he ovat sitä paitsi sangen nuoria, olivat jyrkästi sitä mieltä, että meillä naisilla ei ole mitään tekemistä työmarkkinoilla ja ettemme ole koskaan siellä aikaansaaneet muuta kuin harmia. Sen tähden myöskin avioliittojen lukumäärä vähenee. Me otamme suorastaan leivän miesten suusta.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä, sanoin minä. Lakatako työstä?

— Juuri niin.

— No menisikö se yhtä hyvin sitten ilman meitä?

— Paljoa paremmin.

— Jos me nyt kaikki yhtaikaa jättäisimme työmme, niin voisitteko te hoitaa sekä omat että meidän tehtävämme?

— Se olisi kylläkin helppo asia.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?

— Ei, kyllä teistä huoli pidettäisi.

— Kuka pitäisi? Tekö?

— Niin, onhan meillä kotimme — — Mutta minulla ei ole mitään kotia ja minä olen köyhä ja minulla on pikkuinen veli. Minun täytyy työskennellä ja ottaa vastaan sellaista työtä kuin voin saada. Jos te ajattelette minun kohtaloani, ovat teidän periaatteenne aivan tyhjiä ja järjettömiä.

Minä en itkenyt ollenkaan, vaikka olisin yhtä hyvin voinut senkin tehdä ja sitten tuli päällikkö.

Kun minä puin päällystakkia ylleni, mennäkseni päivälliselle, tuli varatuomari Thyrén minun tyköni ja sanoi:

— Minä olen pahoillani, jos te olette pahoillanne.

— Tosiaankin, sanoin minä, mutta ei teidän silti tarvitse päivällistänne turmella.

— Me sanoimme kai suurusta syödessä jotakin, joka loukkasi teitä.

— Jos te olisitte sanonut, että te sanoitte sen »jotakin» aikomuksella loukata minua, niin olisitte kai ollut enemmän oikeassa, vastasin minä ja käänsin hänelle selkäni. Minä olen totuttanut itseni olemaan välinpitämätön semmoisien suhteen, hyvästi.

Nyt hän ei aivan pian yrittäne uudestaan, toivon minä. Hän näyttää muuten kiltiltä pojalta, eikä hän siihen mitään voine, että hänellä on järjettömät ajatukset naisista, sillä kaikki miehet ajattelevat samalla tavalla. Minä olen tavannut yhden ainoan, joka ymmärsi minun ihmisarvoni, — eikä hänkään sitä tehnyt.

Baby on aina tullut keittokouluun yhdessä minun kanssani, mutta tänään jäi hän pois ja minun täytyi syödä yksin. Ruokakarjaa syötetään siellä pienten pöytäin ääressä, mutta siellä on niin ahdasta, että aina on muutamia nälkäisiä nautoja, jotka odottavat vuoroansa. Usein on siellä seuroja, mutta yhtä usein yksinäisiä, kuten minäkin ja kaikki me istumme ja koetamme tutkia toisiamme, odottaessamme peparuutilihaa. Siellä on nuoria ja vanhoja, mutta enimmäkseen kuitenkin naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minusta näyttävät he surullisen hullunkurisilta tulevaisuuskuvilta, nämä tyypit, jotka ovat vanhoja olematta arvokkaita, yhtä vastenmielisiä joko he sitten myhäilevät kalpeata tyytyväisyyshymyä, kun kaalikääreet pannaan heidän eteensä, tahi murisevat pikkumaisina ja tyytymättöminä vastakkaisessa tapauksessa. Kun minä tulen vanhaksi eikä minulla ole kotia eikä lapsia ympärilläni, tulen minä keittämään ruokani kamarini pesässä kotona ja käyn ulkona ainoastaan hämärässä. Mutta vanhoja ajatellessani tuli mieleeni mitä Putte sanoi eilen.

Kuules, Pegg, olisipas se mukavaa, jos sinä menisit pian naimisiin.

— Enkö minä sinun mielestäsi voisi vielä vähän odottaa, kysyin minä hämmästyneenä.

— Tuskin, Pegg, joudut muuten hyljättyjen listalle.

— Mistä sinä sellaista olet kuullut?

— No kun pojat sanoivat lauvantaina, kun sinä olit minun luonani. Mutta ne tuumas, ettei se ole sinun syysi, sillä ei ole niinkään helppo skaffata itselleen miestä, ellei ole messinkilintu.

— Mikä? mitä sinä sanoit?

— Semmoinen likka, jolla on paljon plootuja, etkö sinä ymmärrä?

— Putte, Putte, lapsilta pitää hullujen totuuden kuuleman.

Minä luulen Liiton ymmärtävän, että minulla on alussa ollut hiukan vaikeuksia, kuten Eeva sen ennustikin. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat kaikki niin ystävällisiä. Eilen illalla kun minä tulin kotiin, istui Eeva lattialla Fröding kädessään ja piti spriikeittiötä silmällä. Hän oli kahvinkeittohommissa ja minä luulen, että se tapahtui minun vuokseni. Täällä on kommunismi toteutettu käytännössä. Kaikki, mikä on minun, kuuluu Liitolle, ja päin vastoin. Ja jos jollakulla on sattumalta rahaa, auttaa hän ilolla toisia, joilla sitä ei ole. Ja enimmäkseen niillä ei ole. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.

— Puhutaanpas pikkuisen pahaa lähimmäisistämme, sanoi Eeva, kun kahvi oli valmis.

— Ei, sanoin minä, puhutaan mieluummin päälliköistämme. Kuinkas sinun päällikkösi kanssa on, Eeva? Eikös hän ole — —?

— Rakastunut minuun? On kyllä. Se on minun kaikkien päälliköitteni omituisuus. Minä olen ollut kaikenlaisissa konttoreissa, mutta miltei joka paikassa on joku tahtonut suudella minua niskaan. Sitten menin minä tänne hautaustoimistoon, sillä minä luulin, että kuoleman alituinen läsnäolo… mutta tämä on kuitenkin kaikista hulluin.

— Ja kun minä muistan missä kaikessa minä olen ollut ja sitten ajattelen vanhaa pappaani, joka ei viime kesänä Linköpingissä antanut minun mennä vakaantuneen nuoruuden ystäväni kanssa kahden kirkkokonserttiin — esitettiin Händelin Largo, sinä ymmärrät, j.n.e. — niin, katsohan, minun täytyy sekä nauraa että itkeä. Ja kun me sitten söimme illallista kaupungin automaatissa, voileipiä ja maitoa — piti hän sen johdosta minulle siveellisyyskysymyksestä esitelmän, joka olisi riittänyt vaikka lentokirjaseksi. Pappa raukka, jospa sinä vain aavistaisit!

— Eikös hän käy koskaan täällä, kysyin minä.

— Kyllä hän oli kerran viime keväänä. Hän kävi minun päällikköni luona tiedustelemassa »kuinka minun tyttäreni käyttäytyy» ja pyytämässä että se äijän rahjus pitäisi »isällistä huolta» minusta.

Ja päällikköni piti itsensä vakavana ja sanoi, että pappa voi olla vakuutettu siitä, että hän tuntee velvollisuutensa työssään olevia nuoria tyttöjä kohtaan.

— Mutta seuraajana päivänä tuli minulle taas uusi ja mieluisa tilaisuus kivauttaa häntä korvalle käytävässä. Mutta kuinka sinä panet naamasi niin maalaiseksi, Elisabet. Odota vaan, kyllä sinäkin saat sitä vielä kokea. Sinähän olet Liiton kaunotar.

Sitte hän sieppasi harmonikan ja lauloi että kaikui paikat:

»Velkoja on meillä, velkoja on meillä, Viattomuut' ei kelläkään.»

— No mutta Eeva, sanoi Emmy ankarasti.

— Oh, oh, sanoi Eeva, minä unohdin sinut kokonaan.

— Entäs Babyn, sanoin minä koetteeksi.

— Etkö sinä ole nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän vastaan. Hän tuli kotiin puolen tuntia takaperin ja meni kyökkiin ja minä olen vallan varma, että hän kaikessa hiljaisuudessa koettaa ruokota kengistään ja hameistaan enintä kuraa. Se tapahtui hänelle vasta ensi kerran eilen ja hän oli aivan sen näköinen kuin se saven kappale, josta meidän herramme loi Aatamin. Sanoppas, minkä tähden rakastavat parit aina menevät semmoisia teitä, joilla kura menee yli kalossien.

— Notariko se on? kysyin minä.

— Niin, ja Eläintarhakävelyt.

Eeva oli tosiaankin oikeassa siinä, että pian saisin kokea jotain uutta.

Mutta voiko siitä tulla jotain muuta kuin vanha juttu uudella nimellä?

5.

20 p:nä lokakuuta.

Baby täytti eilen vuotensa, ja vaikka se tapahtuikin hyvin sopimattomaan aikaan, juuri kuukauden lopussa, oli hän kuitenkin kutsunut puolisen tusinaa parhaita ystäviään luoksemme kahville, ja Liitto oli hassannut sateenvarjollisen punaisia kukkia ja minä kirjoittanut runon, jossa tuskallisesti koetin hakea rimmiä notarille.

Mutta Babyllä oli koko päivän ruusu tukassa ja onnellinen katse silmissä ja molemmat olivat notarin ansioita.

Meillä oli aika työ saada kaikki järjestykseen. Baby ja minä hotkasimme pari lihapullaa Vaasa-automaatissa, sitten kiersimme leipuripuoteja ja hedelmäkauppoja, jonka jälkeen syöksyimme rappuja ylös kotia päin. Puolivälissä tuli meitä vastaan Eeva, joka oli päässyt konttoristaan tavallista aikaisemmin. Kädessään oli hänellä kaksi suurta pilleripurkkia, joissa kummassakin oli ollut 500 Blaudin rautapilleriä ja hän selitti menevänsä ostamaan kermaa. Mutta hän vakuutti huuhdelleensa kummankin purkin kuumalla vedellä.

Kun me tulimme ylös, kompastuimme me Emmyyn, joka pesi eteisen lattiaa, rillit päässä. Eeva oli jo pannut kukat veteen ja me katoimme pöydän niin hienosti kuin suinkin osasimme, vaikkakin itse saimme juoda kukkavaaseista eikä kaikkia vieraita varten ollut teelusikoita. Leipäkorina oli ylösalasin käännetty lampun kuuppa, johon oli pantu servietti, mutta, kuten Eeva sanoi, ottakoot vieraat lusikoita mukaansa. Ja jos tätä kutsuu mustalaiselämäksi, niin muuttuu kaikki heti hienommaksi kuin kristalli.

Kaikessa hiljaisuudessa olin minä ollut hieman levoton Babyn juhlan tähden, sillä puolen tusinaa naisia ei ole minusta mikään hauska seura. Mutta se meni paremmin kuin minä luulinkaan. He tulivat tietystikin kuten Jumalan ilma kaikki kuusi yhtaikaa ja ympäröivät Babyn, mutta he olivat mukavia ja yksinkertaisia ja iloisia ja ainoastaan kaksi heistä teki rouvasihmisen vaikutuksen. Pari kertaa minun tosin täytyi poistua lepoittamaan korviani, mutta ylimalkaan kaikki meni erinomaisesti.

Baby oli nätti emäntä, kauniine tukkineen ja pehmeine, punaisine poskineen ja hänen valkoinen esiliinansa teki hänet oikein kodikkaaksi. Ja kaikki sanoivat:

— Sinun pitäisi olla naimisissa, Baby, sinä sopisit siihen paljoa paremmin kuin konttoriin.

— Kylläkin, mutta luuletteko te sitten, että minä saan sen, jonka minä tahdon? kysyi Baby, ikäänkuin kaikki olisivat voineet nähdä notarin aikomukset ja tulevaisuuden.

— Ei, Baby, sanoin minä, ei sitä koskaan saa, jota tahtoo, mutta kenties voi saada sen, jota joku toinen haluaa ja se on yhtä hyvä, kenties parempikin.

— Tästä siirtyi keskustelu aivan huomaamatta konttoriherroihin ja minun täytyi hetkeksi aikaa mennä kyökkiin pesemään astioita.

Sinne tuli minun luokseni eräs Babyn vieraista, vanhin heistä, laiha ja suonikas, joka oli kutsuttu mukaan sen tähden, että hän vanhoilla päivillään oli tullut humoristiseksi.

— Hän harrastaa enimmän yhteiskunnallisia asioita, kuin kukaan muu meistä, oli Baby minulle selittänyt, ja toruu meitä aina siitä, ettei meillä ole yleisiä harrastuksia. Hän sanoo, että meidän täytyy kypsyttää itsemme yleistä äänioikeutta varten, mutta hän ei myös koskaan ole ollut nuori eikä semmoista (semmoisella tarkoittaa Baby rakastelemista). Baby luulee, että yhteiskunnalliset harrastukset tulevat iän mukana ja minä vastaan, että se olisi hyvä, jos asianlaita niin olisi, sillä silloin olisi myöskin Babystä jotain toivoa. — Ei, minä olen ajatellut mennä naimisiin, — ja se on hänen mielestään johdonmukaista, niinkuin se kyllä onkin.

— Ei suinkaan neitikään pidä siitä roskasta, mitä ne tuolla sisällä puhuvat, sanoi humoristinen minulle.

— Ehkä en, vastasin minä, mutta jos te olisitte ystävällinen ja auttaisitte minua astioitten kuivaamisessa, olisin teille kiitollinen. Jättäisimme heidät vähäksi aikaa oman onnensa nojaan.

— Joukkoja ei voi suinkaan jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä täytyy opettaa. Kai ne on teille jo sanonut, että minä olen sen tähden yhteiskunnallisiin asioihin innostunut, koska en ole rakkausasioissa menestynyt. Tiedätte kai, että se olen minä, joka järjestän lakkoa uudeksi vuodeksi. Voitteko te millään pelillä aikaansaada musikaalista meteliä?

— Kyllä, harmonikalla.

— No ettekö te suostuisi vetämään sillä jotain pientä laulua, että minä saisin puhua heille muutaman sanan, se sopisi niin hyvin tässä pienessä, valitussa ja luotettavassa seurassa.

Minä suostuin siihen. Me pakotimme heidät vaikenemaan »Työväen marssilla», jonka jälkeen humoristinen nousi tuolille ja puhui:

— Niin, pikku likat, täällä te nyt istutte ja lörpöttelette kasööreistä ja insinööreistä.

Joku kuiskasi pilkallisesti: Pihlajanmarjoja!

— Ovat kyllä happamia, ovat! keskeytti hän kuivasti. Minä olen kyllä niitä maistanut. — Mutta te ette tahdo ajatella vakavasti asemanne parantamista muulla kuin avioliitolla ja muilla semmoisilla arpajaisilla. Teillä ei ole ensinkään yhteiskunnallista tunnetta. Ei, eikä mitään oman arvon tuntoa. Teitä ei liikuta ollenkaan meitä kohtaan harjoitettu vääryys. Me kun saamme noin puolen palkkaa samasta työstä, ei, ei samasta, sillä me ehdimme, jumalauta, me ehdimme enemmän. (Lörpöttelet! Ajatteleppas kasööri Svenssonia, tosiaankin Svensson j.n.e.). Se on kevytmielisyyttä, ymmärrättekö (lyö nyrkkiä pöytään) ja se on oikein teille, että se on niin kuin se on. Mutta kuitenkaan en voi olla koettamatta panna hiukan järkeä teihin. Uutena vuonna tulemme kaikki koettamaan saada palkkamme korotetuksi kahteensataan kruunuun kuukaudessa ja työaika pitää olla yhtä tuntia lyhempi. (Sinä olet hullu! Luuletkos tosiaankin? Tirehtööri ajaa meidät ulos — —.) Vai ei käy, sanotte te, vai ei hyväksy? No tietysti silloin me teemme lakon. (Mutta millä me sitten elämme? Säästöillämmekö?) niin, jatkoi hän, mistään huolimatta, — vaikkapa säästöillämmekin ja sitte me käännymme kaikkien naispuolisten konttoristien puoleen ja pyydämme heidän apuansa. Kyllä se menee, jos olemme yksimielisiä. Mutta kukaan ei saa ruveta petturiksi.

Ja hän astui alas tuolilta.

Mutta nyt olimme me muut päässeet vauhtiin ja viitisen minuutin kuluttua oli lakkoliitto perustettu, jossa oli puheenjohtajana tuo humoristinen ja jokainen maksoi viiden kruunun lakkokassaan. Kun tuli Emmyn vuoro, vetäytyi hän syrjään ja tahtoi ajatella asiaa.

— Minun mielestäni meidän on nyt hyvä olla, mutisi hän. Sitä paitsi en minä jaksaisi oikein olla mukana. Tehän puhuitte kaikki yhtaikaa. Ja sitä paitsi eihän tässä enään ole paljoa jälellä.

Heti sen jälkeen menivät he pois ja me huomasimme olevamme lopen väsyneitä. Mutta koko illan me kuitenkin kiljuimme toisillemme, ikäänkuin me olisimme olleet Niagaran putouksen ääressä.

6.

Baby ja minä olimme ulkona illalla. Oikeastaan ei Baby aikonut mennä minun kanssani ulos, mutta notarilla oli yövuoro. Kaupunki oli peittynyt historialliseen marraskuun sumuun tänään niinkuin eilenkin. Ei se ollut sellaista tavallista tiheätä, sitkeätä, läpipääsemätöntä sumua, joka tekee kadulla vaeltamisen seikkailuksi, vaan sumu oli vanhaa, velttoa, itkunsekaista, jossa ainakin minä olen heikommalla puolella. Kosteus kaduilla tunkee naisellisen pehmeästi ja hyväilevästi kengän ruojuja myöten, kääriytyy hameen helmoihin ja vielä ylemmäs ja sitä tulee niin väsyneeksi ja kyllästyneeksi — ellei ole rakastunut niinkuin Baby, kuten ymmärrätte.

Baby on ihastuttava, mutta sitä hän ei itse huomaa. Illalla kävelemme me kaikki muut väärinä, väsyneinä ja kiharat suoristuneina, mutta hän on illallakin yhtä kiharainen ja reipas kuin aamulla.

Hän pitää kiinni minun käsivarrestani ja puhuu notarista, paitsi milloin seisomme paremmanpuoleisten puoti-ikkunain ääressä. Notari hakkailee häntä ja on valloittanut tuon lapsikullan sydämen. Hänen puhuessaan ajattelen minä, että kuinkahan se kaikki oikeastaan mahtaa loppua. Minä kyllä huomaan, että Baby ajattelee kolmea huonetta ja kyökkiä Vaasain kaupungissa, mutta minä en uskalla sanoa hänelle, että minua epäilyttää. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä helpompi on ymmärtää asioita, mutta kokemuksiani minä en tunge kenellekään. Minua kuitenkin hiukan hymyilyttää, kun minä Babyssä tunnen oman itseni, semmoisena kun olin siihen aikaan, jolloin en luullut joutuvani kenenkään uhriksi, vaan rakastettuna kehuskelin ensimäisestä omastani. Hän ei tosin ollut notari, ja notarilla kyllä on hieman paremmin istuvat kravatit, mutta muuta erotusta ei minun mielestäni siinä olekaan.

Babyssä on minun mielestäni, niinkuin aikoinani minussa itsessänikin, joku määrä tuota viatonta, liikuttamatonta aarretta, tuota ylpeätä ja nöyrää, ilmaista ja läpinäkyvää rakkautta, johon on sekoittunut joku määrä salaperäistä hartautta, kuten johonkin pieneen pyhimykseen ja joka ei oikeastaan vielä itse tiedä, mitä hänen ruumiissaan ja sielussaan liikkuu. Kun sitten ajattelen mitä tästä kaikesta oikeastaan tuleman pitää, kouristaa minun sydäntäni. Ja minä, joka oikeastaan en koskaan ole tunteellinen, tulen nyt siksi, ajatellessani Babya. Sillä hän on kuitenkin liian hyvä, joutuakseen porttikäytäväromaanin ja rantakatukävelyjen uhriksi.

Pysähdyimme Laivasaaren sillalle ja katselimme unisia, sumun läpi näkyviä valoja ja käännyimme pois ja minua väsytti yhä enemmän ja enemmän. Kaarle XII:n torilla tarjosin niinä Babylle vapaan raitiotiematkan Pohjoistulliliittoon, jollaista ylellisyyttä en ole pitkään aikaan itselleni sallinut, mutta matkahan oli niin pitkä ja minä niin väsynyt.

Vaunussa tapasimme erään Babyn toverin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista — ainahan sitä raitiovaunussa jonkun tapaa — ja otimme hänet mukaamme kotiin. Liiton asunnosta on sitä paitsi tullut jonkinlainen meidän kodittomain ystäväimme kokoontumispaikka. Niitten joukossa myös eräs rakastava pari, jotka Eeva on sinne mukaansa kiskonut ja jota hän suojaa, ja minua aina kotiin mennessä hirvittää, että nyt se taas on siellä ja meidän muiden täytyy pysyttäytyä kyökissä. Mutta se etu siitä kuitenkin on, sanoo Eeva, vastaukseksi minun murimiseeni, että meidän ei tarvitse lämmittää niin paljoa, koska aina rakastavaisten poismennessä on ilma aivan kuuma suudelmista.

Tänään oli tietysti myöskin siellä paljon väkeä. Miespuoli oli, Jumalan kiitos, mennyt pois, mutta likka istui vielä ja kokoili voimia uskaltaakseen mennä emäntänsä silmäin eteen.

Emmy oli taas kipeä ja makasi, mutta en minä enään viitsi hänen kivustaan niin pelästyä kuin alussa. Minä tiedän kuitenkin, että huomen aamulla hän on puettu ennen meitä muita.

Eeva istui ja hypisteli jotain, josta hänen mielestään pitäisi tulla talvihattu, mutta meidän sisääntultuamme ponnahti hän ylös ja ehdotti, että panisimme tulta uuniin ja hiukan juoruaisimme.

— Mutta eihän meillä ole puita eikä ajatuksia, sanoin minä.

— Minulla on ainakin itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaa, sanoi meidän viimeksi tullut vieraamme ja horjahti Emmyn sohvalle.

— Oletkos sinä Gerda raukka taas huoneen haussa, sanoi Baby.

— En, sanoi Gerda. — Minä kävelen vain ulkona ja haistelen täysihoitoa. Se on vielä pahempaa. Minä en enään tahdo asua yksin…

— Liittyykö siihen liian paljon kiusauksia?

— Ei, sanoi hän. — Päin vastoin, liiankin vähän ja sentähden täytyy minun muuttaa ennen ensimäistä päivää joulukuuta. Mutta vielä en minä tiedä kuhunka pääni kallistaisin.

— »Kultani, pääsi mun sydäntäni vasten hiljaa…» Baby aivan vakavasti deklameerasi Levertiniä.

— Niin, mutta kuulkaapas tytöt, sanoi Gerda aivan yhtäkkiä.

— Jotain täytyy tehdä. Tukholman täysihoidon pitäjät ovat varmaankin laskeneet hintansa semmoisten tyttöjen mukaan, joilla on sivutuloja. Oh, niinä olen ollut tänään niin monessa paikassa. Ja kuulkaahan… Mutta saanko minä paperossin. Ai, neiti Elisabet on kovin rakastettava. — Ensimäisessä paikassa, johon menin, tuli vastaani likainen, oluelta tuoksuva, käsittämättömän näköinen olento ja huoneen takaa avautui ovi, josta kuului kirkunaa, naurua ja »Ilosta leskeä». »Lehdessä oli ilmoitus». Jahah, ja mulle näytettiin huonetta, eikä se hullumpi ollut ja hinta kahdeksankymmentä ja »jahka minä tätä nyt ajattelen huomiseen».

Koottuani voimia automaatissa marssin Östermalmille erääseen komeannäköiseen ja arvossa pidettyyn taloon suuren liikekadun varrella. Oven aukaisi eräs pystynokkainen, hameella varustettu askeetti, tulin sisään östermalmilaiseen eteiseen, sen tapaisen, joka tekee semmoisen vaikutuksen, ettei sinne tee mieli jäädä. Vastaani tulvasi semmoinen rasvan ja siveellisyyden tuoksu, joka olisi minusta varmaankin, jos olisin sinne jäänyt, karkoittanut kaiken lihanhimoitsemisen ja perkeleen ja koko maailman. Olisittepas nähneet huoneen. Sillä voitteko kuvitella kuningatar Isabellan paitaa päivää ennen kuin maurit ajettiin Espanjasta, ja huonekalut olivat kaikesta siveellisyydestään huolimatta sellaiset, kuin olisi koko Tukholman irtain väestö ne prostitueerannut.

Gerdan puhuessa tarkastelin minä häntä. Hän oli noussut kokonaan sohvalle kuten kissa ja oli kuosikkaan näköinen. Hän oli hyvin puettu ja kammattu, kasvot olivat kylläkin hieman karkeat, mutta kauniit ja ainoastaan epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan kolmekymmentä vuotta vanhan.

— No aiotteko te sitte vastata siveellisyydelle huomenna, kysyin minä.

Hän kääntyi minuun vastatakseen ja silmissään oli hituinen ylpeyttä.

— En, sanoi hän. — Minähän sanoin etten voi asua pohjoisessa. Silloin vakuutteli hän, että se olikin etelä, mutta minusta se on uskomatonta. Sitä paitsi olen vielä ollut parissa paikassa, joissa oli kylpyhuone ja maksoi satakaksikymmentäviisi ja satakolmekymmentä kruunua kuukaudessa. Minulla on kahdeksankymmentä kruunua palkkaa enkä koskaan saa enempää ja se lyö kai hyvin yhteen vai kuinka? Tuskin tässä muu auttaa kuin joutua S.S.B.B:een.

— Älä komeile, sanoi Eeva, luuletko sinä, että sinne on niin helppo päästä.

— Minä ajattelin juuri ehdottaa, että hankkisitte itsellenne rakastajan, sanoin minä.

Baby ja morsian hätkähtelivät, me muut nauroimme.

— Minä olisin tehnyt sen jo aikaa, sanoi Gerda ja heilautti huolimattomasti kättään. — Keneltä te luulette minun siitä kiitosta saaneen, että olen ollut kuten sankarittaret Sophie Marie Schwartzin romaaneissa?

— Ei ainakaan miehiltä, sanoin minä.

— Eikä muiltakaan, kuten näkyy. En pääse sentähden edes täysihoitoon.

— Et, huomautti Eeva, joka koetti hattuaan ja tyytyväisenä koketeerasi kuvansa kanssa peilissä. Et sinä pääse edes Leskikotiin etkä Fristadiin.

— Kyllä neiti vielä pääsee naimisiin, kun vaan se oikea tulee, sanoi morsian. (Niin ne sanovat aina!)

— Rakas kulta, sanoi Gerda. Se oikea on ollut täällä niin monta kertaa, mutta se on aina saanut mennä takaisin.

— Sitä minä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos se oikea tulisi, jota minä rakastaisin oikein sydämestäni, niin minä menisin sen kanssa vaikka mihinkä.

— Mutta ajatteleppas, sanoin minä lempeästi, jos sinä esimerkiksi juuri silloin pesisit tukkaasi.

Babyn silmiin tuli suuret, kosteat kyyneleet ja minua kovasti kadutti. Mutta Gerda sanoi hienotunteisesti Babyyn päin kääntyen:

— Meillä ei ollut mitään missä me olisimme menneet, Baby. Kellään niistä oikeista ei ollut venhettä, joka olisi kannattanut enemmän kuin yhden ja sentähden se on jäänyt.

— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat ottaa tyttöjä venheisiin. Sitten he voisivat saada vähemmän ja vähemmän, sen sijaan että he nyt saavat myöhemmin lisää. Sitten meidän ei tarvitseisi soutaa toistemme tiellä.

— Eikä kaataa toisiamme.

— Eikä tapella airoilla. Mutta tosiaankin. Se on hyvä ajatus. Kuinka sinä olet viisas, Eeva. Tosiaankin vahinko, että sinulla on niin vähän vaikutusta maailman järjestykseen.

— Niin, siinä tapauksessa olisi kyllä jotain tulevaisuutta, vaikka olisikin siveellinen, sanoi Gerda. Ajatelkaas, minua harmittaa vallan kuolemakseni, että olen ollut niin arka, että ainoastaan vastenmielisesti ja harvoin olen antanut suudelman jollekin miehelle, jonka en luullut voivan mennä minun kanssani naimisiin. — Niin, se on totta, joko uskotte taikka ei. — Viimeinen huomautus oli minua varten, jonka suupielissä taisi olla hieman epäilevää myhäilyä.

— Mutta kyllä sulla sitte on kuivaa elämässäsi ollut, sanoi Eeva suoraan. Etkö sinä ole koskaan toivonut olevasi mies.

— Kyllä, sillä emmehän me saa naisiakaan olla.

— Siinä on se suuri ero, sanoin minä, että kun miehinen konttoristi on väsynyt päivän työstä, menee hän ulos ja tuhlaa pari seteliä huveihinsa. Mutta kun naiskonttoristi on väsynyt, tulee hän kotiin ja ottaa aspiriinipulverin.

— Niin se on ollut, sanoi Gerda, mutta sitä ei saa jatkua. Ei, nyt minun täytyy mennä kotiin, tytöt. Ja minä soitan teille saatuani rakastajan. Mikäs teidän telefooninumeronne on, vaikka minä kyllä sen heti unohdan. Se on se sama, kuin »Sun selvä päiväs nousee taas», sekä kolmas värssy virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukanasi, koska sokeri on lopussa.

Nyt minä näin, että Baby oli kalpea ja masentunut ja sanoin.

— Kultani, ei hän sillä mitään tarkoita.

Mutta en minä kuitenkaan ole varma siitä.

Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmän helposti sitä, minkä hän on kaksikymmentävuotiaana tuominnut.

7.

Sunnuntaina, päivämäärän olen unohtanut.

Menin kotiin tavanmukaisilta sunnuntaipäivällisiltä Rantatiellä asuvan enoni luota. Serkkuni Görel oli ollut tavattomasti kihloissa ja minä kestin hänen juttujaan aika kauvan, mutta kun hän sanoi, että hänen sulhasensa ei ollut koskaan rakastanut muita kuin häntä, silloin minä läksin, sanoen tekosyyksi että Puten pitäisi lukea läksynsä. Tuo sulhanenhan oli kesällä meidän kaikkien silmien edessä ollut silmittömästi rakastunut erääseen rouvasihmiseen, jolla oli aika kirjava menneisyys.

Sellaisen ylitse voi kyllä vetää ristin, mutta ei sentään saisi kehua vasten parempaa tietoaan.

Jätin Puten hänen tanttinsa luokse ja lähdin kotiin päin. Minusta oli hauskaa tietää, että siellä kaikki on pimeätä, hiljaista ja tyhjää. Teki mieleni mennä sohvan kulmaan ja ottaa mukaani 25 äyrillä karamelleja ja uneksia, että minä olenkin sentään vanha, jolla on jo kokemuksia takanaan.

Kaupunki oli eläväin kuvain teatterista tulevan valon peittämänä ja haisi huonoille sikaareille. Tyhjä ruumisvaunu meni Rödbodintorille päin. Minä kävelin Kuningattarenkatua myöten ja kuusi kertaa puhuteltiin minua Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli minun päällikköni, mutta hän huomasi pian kenen kanssa oli tekemisissä ja valehteli, että hän oli tuntenut minut muka jo kaukaa.

Se päällikkö, se on vähän omituinen. Ei ainoastaan sen tähden, että hän on aika iloinen hulivili, mutta että hän myöskin tekee sen vaikutuksen, kuin pitäisi minun olla mahdollisimman miellyttävä, voidakseni kelvata hänelle. Toisinaan ajattelen minä, voi voi, jos tosiaankin voisin olla paremmin puettu kuin nuo monet muut, jotka täällä kävelevät, jotta voisin asettaa hänet polvilleen eteeni. Jos minulla olisi sellaiset hameet, jotka kahisisivat aivan kuin pidätetty nauru ja pikkuiset kengät Sjöbergiltä, joihin voisi rakastua ja pitsiä ja plyymiä ja saippuaa, joka maksaisi 25 kruunua kappale.

Silloin hän rakastuisi minuun.

Silloin — —.

Hän seisahtui ja alkoi keskustella. Ei hän näyttänyt ollenkaan niin kauniilta kuin tavallisesti, mutta hän näytti sen sijaan hieman kiltimmältä ja oli hiukan pahoillaan. Ja silloin kuin mies on hiukan pahoillaan, täytyy hänen kertoa siitä, vallankin kun nainen ei ole vielä kolmeakymmentä vuotta täyttänyt.

— Kuulkaas neiti, sanoi hän. Minä olen hieman pahalla päällä, masentunut ja kaipaan jotain ihmistä, joka ymmärtäisi minua.

— Minä kyllä huomaan sen, sanoin minä.

— Vai niin, kyllä minä sen arvasin. Ettekö te kenties tahtoisi kävellä minun kanssani tuonne alaspäin. Minulla tarvitsee oikeastaan aina olla joku vieressäni, joka on iloinen ja reipas, muuten en minä voi kävellä tämän kaupungin katuja tällaisena hirveänä iltana rauhallisena. Otaksukaa, että minä luulen, että te voitte tuntea itsenne tyytyväiseksi, vaikka te kävelisittekin Kuningattarenkadulla sateisena sunnuntai-iltana.

— Niin kyllä, sanoin minä, sillä minun mielestäni tunnelmani ja mielialani eivät koskeneet häntä.

— Mutta löytyy kuitenkin jotain, jota kutsutaan sunnuntai-ikäväksi, sanoi hän opettavaisesti.

— Tosiaankin, sanoin minä!

— No ettekö te sitten sitä tiedä?

— Ei minulla ole varoja eikä aikaa ja sitä paitsi en minä tahdokaan sitä tietää, sanoin minä reippaasti. (Sillä naisen suurin voima on olla heikko, silloin kuin mies on vahva ja kun mies osottautuu heikoksi, silloin taas pitää osottautua olevansa vahvempi kuin onkaan.)

— Mutta mitä te oikein ajattelitte, ennen kuin kohtasitte minut kulkiessanne noin pitkin katuja ja kun ei teillä ollut ketään, jonka kanssa olisitte voinut vaihtaa ajatuksia?

— Ooh, sanoin minä mitään ajattelematta. Minä ajattelin vain mistä voisin saada sopivan takin pojalleni.

Voi taivas, silloin minä huomasin erään lyhdyn valossa, että hän luuli minulla olevan lapsen ja että Putte oli jonkun minun hairahdukseni hedelmä. Mutta ei hän sanonut mitään muuta kuin että kadulla oli lokaa.

Kulkiessamme satamakatua alaspäin, rupesi minua yhtäkkiä se huvittamaan ja tulin niin hauskalle tuulelle, että sitä ei olisi ollenkaan odottanut, huomioon ottaen minun vähäset rahavarani.

Hän ehdotti, että menisimme ravintolaan ja minä suostuin, itsekseni salaa hymyillen.

Meille tuotiin viiniä ja lasien sekä kapeakaulaisen pullon välitse näin minä hänen katseensa, joka luultavasti ihmetteli, mitä minä oikeastaan olin mahtanut maailmassa kokea. Minua se huvitti. Tuntui ikään kuin hän ei olisi koskaan nähnyt perhetyttöä, jolla on syntiä takanaan.

Hän joi verrattain paljon ja seuraavina tunteina tulin minä tuntemaan, että hän oli jonkun verran oluthumalassa. Tunteellisuuden ilmapuntari oli jo alusta pitäen verrattain korkealla ja hän puhui vain olemassaolon arvoituksesta ja elämän lyhyydestä.

— Kuinka te ymmärrätte niin hyvin, sanoi hän jonkun ajan päästä ja työnsi tuolinsa hieman minun tuoliani kohden ja minä sanoin:

— Paljonko kello on? Eikös jo nyt pitäisi lähteä?

— Lähteäkö, ei suinkaan, päin vastoin, otetaan vielä jotain. Se oli niin rauhoittavaa — ja jos me olisimme olleet kahdenkesken, olisi hän asettanut päänsä minun olkapäätäni vastaan niinkuin pikkuinen lapsi. (Koettakoonpas konttoriaikana.)

— Nykyään on maailmassa niin turvatonta, sanoi hän. Taivas on niin tyhjä ja kaikki tuntuu olevan luvallista.

Minä kysyin, että kuinka se taivas niin tyhjä on.

— Minä en tiedä, vastasi hän, mutta sen minä tiedän, että hissi on toistaiseksi suljettu, kuten sanotaan.

— Mutta silloin pitää mennä rappuja myöten. — Ja siihen malliin me keskustelimme.

Jumala on kyllä minun todistajani, että minä en puhunut minkäänlaisia syvämietteisiä asioita, vaan enemmästä päästä istuin ja hymyilin niin viisaan näköisenä kuin suinkin mahdollista. Mutta kun me erottiin, seisoi hän pitkän aikaa ja kiitteli minua siitä, että minä läsnäolollani olin saattanut hänen elämäänsä jonkinlaisen varmuuden.

— Te olette, sanoi hän, sellainen ihminen, josta voisi ajatella, että hän tulevaisuudessa; jos hän tulee vanhaksi ja hieman lihavanpuoleiseksi, on aina kotona, silloin kun sen luokse tullaan ja aina istuu tuolillaan ikkunan vieressä, hymyilee heille ja antaa heille neuvoja. Mutta kaikkea tätä tekee hän ainoastaan silloin, jos häneltä sitä on pyydetty. Jos on tapahtunut jotain kauheata, jos joku on murhannut jonkun eli jos ei muuten uskalla olla omassa seurassaan, niin silloin ajattelee ensin teitä, tulee suoraa päätä Teidän luoksenne ja panee päänsä teidän polvillenne. Te silloin silitätte sen tukkaa ja sanotte: älä sinä raukkani itke, minä kyllä näen, että sinulla on vaikeuksia, mutta koetetaan nyt ajatella, mitä niitten suhteen olisi paras tehdä.

Minä olin sangen kauhuissani päällikköni käyttäytymisestä. Olinhan kylläkin nähnyt usean miehen olevan tunteellinen, niinkin tunteellinen, että he ovat vielä hullumpia kuin joku meistä. Mutta en olisi sentään moista uskonut omasta päälliköstäni. Olin samalla myös hiukan ylpeä, mutta hän olisi minun silmissäni noussut vielä korkeammalle, ellei hän olisi juonut niin paljon viiniä.

— Oli jo verrattain myöhäinen kun tulin kotiin ja koetin mahdollisimman hiljaa hiipiä sinne. Eteisessä jo huomasin, että Babyn ja Emmyn huoneessa liikkui kynttilä sinne tänne ja tultuani ovelle kohtasi minua liikuttava näky.

Baby tanssi hiukset hajallaan alushameellaan, kureliivi yllä hartaasti bostonia, lamppu kädessä, hymyili minulle, nikkasi silmää ja — oi nainen, oi nainen — —! Seisoin äänettömänä ja ajattelin: olin kai minäkin sellainen silloin kuin alotin — — —

Lienen tullut hieman hermostuneeksi ollessani tuomarini tätinä, sillä tunsin kyyneleitä silmissäni, sanoessani:

— Baby, voi voi, Baby, onpas sulia tulinen kavalieeri.

Baby tuli luokseni lamppu kädessä ja sanoi:

— Osaatkos sinä viedä?

Minä nyökäytin päätäni myöntävästi.

— Katsos, sanoi hän, pitäisi saada se luontevuus ja pehmeys, joka on Bostonissa pääasia. Minähän olen nyt notarin klubissa ja tiistaina meillä on tanssiaiset.

<tb>

Emäntämme on matkustanut pois muutamiksi päiviksi lapsenlapsensa ristiäisiin ja sen tähden on Babyn rakkaus saanut nopean ja minun mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui juuri sunnuntai-iltana. Me tanssimme bostonia ja viattomasti soitimme harmonikkaa. Mutta juuri kun olimme lopettaneet tanssin yhä kevyemmin ja kevyemmin puettuina ja joutuneet sänkyihimme, kuulin minä notarin yön hiljaisuudessa tulevan hiipien kotiin erään naisen seurassa. Hänen huoneensa on seinittäin minun huoneeni kanssa ja minusta tuntui kuin olisivat he olleet minun huoneessani. Aikaa myöten unohtivat he kaiken varovaisuuden ja neljä tuntia olin minä valveilla, sillä minua häiritsi lakkaamatta raaka nauru, huudahtukset ja kehoitukset olemaan hiukan hiljempää.

Kun naikkonen oli mennyt, huomasin minä Eevan makaavan sohvalla ja hiljakseen kiroilevan. Kuulin muutamia epämääräisiä sanoja ja kiukkuisia purkauksia. Miksei yhtähyvin joku raitiotiekonduktööri tahi joku panimorenki — — —

— Eeva kulta, sanoin minä lopuksi, älä nyt huoli olla noin hermostunut. Sinähän herätät vain Babyn.

— Mutta Baby oli hereillä. Niin Baby oli tosiaankin hereillä, kenties ensi kerran koko elämässään ja minä sanoin hänelle, vaikka Eeva koetti murhata minut silmäyksillään.

— Baby, sellaista on elämä, älä huoli välittää siitä.

— Mutta ei suinkaan hänen olisi sentään tarvinnut kiskoa häntä tänne, nyyhkytti Baby. Nyt minä en voikaan tanssia bostonia tiistaina.

8.

4 p:nä joulukuuta.

Joulu lähestyi aivan tarpeettoman nopeasti. Jotta meidän taloudellinen tilamme tulisi meille tarpeeksi selväksi, laittoi Eeva eilen seuraavan kuulutuksen:

Liitto kutsutaan täten lauvantaina kokoukseen neuvottelemaan sisäpoliittisista asioista.

Kokoonnuimme aikaiseen ja miehissä. Puheenjohtaja Eeva makasi sohvallaan. Emmy ja minä istuimme sohvalla ja Babyn pikkuinen pää oli minun polvillani. Silitellessäni hänen hienoja kiharoitaan ja polttavia poskiaan, ajattelin minä itsekseni, että mitä se notari nyt meinaa, kun Baby hänet viime tiistaina Bostonklubissa niin suututti. Jatkaakohan tosiaankin nyt hyökkäystään ja on olevinaan rappiolle joutunut nuorukainen, joka pyytää pelastavaa enkeliä ojentamaan hänelle kätensä, vai kohottaako hän kenties vain olkapäitään ja tanssii bostonia jonkun toisen kanssa. Minä puolestani olisin tietystikin tahtonut, että jälkimäinen mahdollisuus olisi tapahtunut, mutta ajattelin kuitenkin, että pitäisiköhän minun kaiken mahdollisuuden varalle valmistaa Babya ensinmainittuun.

— Haluavatko läsnäolevat, että sammutamme lamput, ennen kuin ryhdymme käsittelemään päiväjärjestyksessä olevia asioita, sanoi puheenjohtaja, öljyn hinta on nimittäin noussut.

Ehdotus tuli hyväksytyksi ilman erikoisia vaikeuksia, ja kun se heti oli toteutettu, jatkoi Eeva:

— Minä olen kutsunut tämän kokouksen kokoon, jotta olisimme tilaisuudessa katsomaan puutetta suoraan silmiin. Ensiksikin: montako päivää on vielä tässä kuussa? Kaksikymmentä kuusi. Niin, kolmekymmentä viimeistä päivää on aina kaikkein vaikeimmat, sen tiedämme me jokainen.

— Ranskan leipään riittää meidän kassamme kylläkin, sanoin minä, mutta hullumpaa on, että tässä kuussa on joulu, jolloinka ihmisille tavallisesti tulee niin hirveitä vaatimuksia. Ja katsokaas tytöt, minulla on Putte. Teillä ei sellaista ole.

Me kyllä haluaisimme, että meillä sellainen olisi, sanoivat he kaikki yhtä kyytiä ja minun täytyi hypätä ylös suutelemaan heitä.

— Me kyllä voimme pikkuisen säästää sitä varten jo etukäteen, sanoi Emmy. Minä olen monta kertaa jo ajatellut, että mitä sillä voilla tekee kun kerran on niin hyvää margariiniakin.

— Pellegriinan margariini on parasta, mutta osta kuitenkin aina Zenithin margariinia, sanoi Eeva hiukan väräjävällä äänellä. Eikö sinun mielestäsi meidän pitäisi ostaa myöskin leipää, joka on vanhentunutta.

— Sitähän me teemme joka päivä, mutta kun ei sitä saa, sillä päivällähän se jo loppuu kokonaan, vastasivat Magnhild ja Emmy.

— Ei, sanoin minä, ei semmoinen konsti käy päinsä, vaan meidän pitää keksiä jotain sivutuloja. Onkos kellään mitään ehdotuksia.

— Kyllähän Liitto on jo pitkät ajat takaperin neulonut hienoja pitsitöitä ja toimeen pannut pieniä laittomia arpajaisia, sanoi Eeva. Oikeastaan meidän olisi jo pitänyt alkaa se aikaisemmin, mutta hyvähän kun edes nyt sen teemme. Jos me tosiaankin olisimme huomanneet sen aikaisemmin, olisimme voineet jo huomisenkin päivän häväistä tekemällä työtä ja olisimme jo ehtineet pitkän matkaa eteenpäin.

Minä sanoin, että minä olen saanut Pohjoismaiselta Yhtiöltä merkkausta ja että voi saada muutakin ylimääräistä työtä konttorissa pariksi tunniksi iltapäivisin.

— Mutta minä tahtoisin neuloa oikeita todellisia joululahjoja, joita voisi lahjoittaa pois, sanoi Baby hieman häpeissään.

— Babyllä näyttää olevan huonoja taipumuksia, sanoi Eeva, mutta hänelle kyllä voi antaa anteeksi, sillä hän on niin äärettömän nuori.

— En suinkaan! — Baby nousi ylös loukkaantuneena.

— Hänellä on vain pikkuinen, keltainen, ruma, vanha — — —

— Vai niin, sanoimme me vakavina ja ymmärtäen asian ja Baby yhtäkkiä vaipui aivan lattialle, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain rakoa, mistä olisi päässyt lattian alle.

— Kas niin, sanoi Eeva, nyt on kokous loppunut. Sytytä lamppu Baby, sillä minun täytyy parsia käsineitäni.

— Eevan ei olisi ollenkaan tarvinnut olla hienotunteinen, sillä juuri samalla soitettiin eteisen kelloa.

Minä luulin, että se olisi ollut Putte ja syöksyin aukaisemaan.

Minä olin vähällä kaatua selälleni huomatessani, että oven takana oli minun Rantakadulla asuva serkkuni, mukanaan sulhasensa. Tuo sulhanen on opettajana eräässä lyseossa eikä ole koskaan rakastanut ketään muita. En ole sen jälkeen niin hämmästynyt, paitsi silloin kuin huomasin, että tämä opettaja tosiaankin tahtoi naida minun serkkuni. Kun tytöt kuulivat toiseen huoneeseen heidän äänensä, hiljensivät he hieman pelästyneinä puhettaan ja minä vein vieraani huoneeseeni ja asetin heidät sohvalle istumaan, juuri sen taulun alle, johon oli kirjoitettu: »Miehet eivät saa tekosyylläkään astua naisten osastoon». Mutta se ei ollenkaan sulhasta huvittanut, josta päättäen hän oli jo mennyt verrattain pitkälle; heidän pitäisi mennä naimisiin ensi kuussa. Meillä oli äärettömän ikävää ja Görel ja minä koetimme puhua mahdollisimman paljon hänen avioliittonsa G:stä, t.s., mitenkä hän kapionsa merkkaisi. Minä kysyin häneltä, tahtoisiko hän antaa minulle ne työt urakalle ja silloin huomasinkin, että hän oli ajatellut minun tekevän kaiken sen ilmaiseksi ja ainoastaan kunnian vuoksi. Hänellä on itsellään niin vähän aikaa tätä varten, sillä hän paraillaan käy aatelisilla emäntäkursseilla. Hän näytti minulle eräästä sanomalehdestä kuvia jonkunlaisen prinsessan kapioista, — kas, noin niitten pitäisi olla. Minä ajattelin sitä vanhentunutta leipää, jota me syömme ja Zenithin margariinia ja tulin hieman sosialistiseksi. Mutta juuri silloin tuli Eeva sisään.

— Oh, anteeksi, onko täällä vieraita? Minä ajattelin vain kysyä sinulta Elisabet, missä on se leipäpussi, johon minä tavallisesti panen ne leivänsyrjät, jotka minä olen ajatellut antaa eläimille Skansenilla. Minä nimittäin taidan mennä sinne huomenna.

Minä vilkaisin sulhaseen ja Göreliin. Sulhanen katseli vain Eevaa, joka oli tosiaankin hyvin sievä, kuten aina, sillä Eevallahan on hyvä vartalo ja hyvä iho. Mutta Görel katseli vain sulhaseensa.

— Eeva kulta, etkö sinä ole kysynyt Magnhildilta. Mikäli tiedän, ei hänellä ole viime aikoina ollut rahoja, vallankin sen jälkeen, kun hän antoi puolipohjata kenkänsä.

— Onko hän tosiaankin tuhlannut ne. No, se oli hänen asiansa, vastasi Eeva ilmettäkään muuttamatta. Olinhan minä ne säästänyt nälkäisiä häkissä olevia eläimiä varten että kyllähän se näinkin voi käydä.

— Ette suinkaan näe nälkää, kysyi sulhanen osaaottavasti.

— Emme suinkaan, kuten kuulette, mikäli vain leivän syrjiä riittää — — —

— Mutta Sven kulta, nehän laskevat vain leikkiä, selitti Görel ja piilotti päänsä hänen olkapäänsä turviin, niin että hatun plyymit kutittivat sulhasen kasvoja.

— Görel, sanoin minä ankarasti, on tosiaankin aika, että sinäkin saat tietää sen, että koko Ruotsin kansa ei sentään anna laittaa kenkiinsä puolipohjia Ranskassa, kuten sinä ja täti. Minun mielestäni, koska sinulla on sulhanen, jonka edessä eräs pikkuprinssikin on päässyt ripille ja joka on julkaissut ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi — —

— Mutta rakas Elisabet, sanoi sulhanen ja katsoi puhuessaan koko ajan Eevaan, koskas sinä olet sosialistiksi tullut?

— Silloin, vastasin minä, kun minun täytyi itse ruveta elättämään itseäni.

— Juuri sentähden ei naisten pidäkään elättää itseänsä, sanoi hän päättäväisesti.

— Aivan oikein, puuttui puheeseen Eeva, nipistäen samalla minua salaa käsivarresta, heillä pitäisi olla mies ja isäntä, joka pitää heistä huolta.

— Minun mielestäni, sanoin minä ja nipistelin häntä takaisin, pitäisi heillä olla ei ainoastaan yksi mies, vaan kokonainen tusina miehiä.

— Kylläkin sopiva tapa ratkaista naiskysymys, sanoi sulhanen ja taputti hellästi yksityisen ratkaisunsa selkää.

Eeva ja minä nikkasimme silmää toisillemme Görelin hattukoristeitten takana ja viettelimme sulhasen liukkaalle jäälle. Ja Görelin häntä suunnattomasti ihaillessa piti hän pitkän ja opettavaisen esitelmän siitä, kuinka naisen, huomioon ottaen hänen erikoisen ja oikullisen taipumuksensa, tulee tyytyä siihen paikkaan yhteiskunnassa, mihin hän jo luomisesta alkaen on määrätty.

Kun he olivat menneet, piti Eeva esitelmän ja matki sulhasta aivan suuremmoisesti. Ja joka kerta kun hän matki miten sulhanen bassoäänellään oli hyökännyt naisten kimppuun, lisäsi Eeva: Mutta löytyyhän poikkeuksia ja viittasi meihin kaikkiin. Me olimme silloin vähällä kuolla nauruun. Baby sanoi, että Eevan suu aivan väsyi.

9.

Aatonaattona.

Minun elämässäni oli aika ja se oli ennen kuin minä olin täyttänyt kaksikymmentä, jolloin minun suurimpana surunani oli se, ettei minulle koskaan tapahtunut mitään. Minä kävelin ja odotin. Jokainen kirjeenkantaja, jokainen henkilö, jonka kohtasin kadulla, jokainen kaupunginlähetti oli mielestäni se, jota minä jo pitkän aikaa olin odottanut.

Mutta kun ei mitään kuulunut, ajattelin minä, pitääkö minun tosiaankin koko elämän ikäni odottaa ja kuihtua harmaassa yksinäisyydessä, pitääkö minun muistikirjani lehtien tosiaankin olla vallan valkeita. Mutta sen jälkeen on minulla ollut liiankin paljon seikkailuita. En ole enään viitsinyt edes laskea niitä.

Rikkaat ihmiset tekee joulu vielä rikkaammiksi ja köyhät tekee se yhä vain köyhemmiksi. Mutta joulu tulee yhtä hyvin köyhän kuin rikkaankin tykö. Ja totuttu tapa aikaan saa sen, että silloin koetetaan olla tyytyväisen näköisiä, annetaan toinen toisilleen lahjoja ja ollaan muutenkin iloisia.

Kun se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi ja ilmestyi joululehtiä ja ilmoituksia ja piti puhdistaa huoneita, niin minä tosiaan ajattelin: minä tulen vain istumaan kotona enkä huoli koko hommista. Minä en tahdo mitään jouluiloa vieraassa kodissa. Minä en tahdo leikkiä joulua, sillä se näyttää inhoittavalta. Mutta silloin minä muistin Puten ja huomasin, että minun täytyy. Ehkä se olikin parasta. Mitäs tässä elämässä oikeastaan muutakaan on, kuin että vastaa ystävällisesti puhelimeen ja että Putelia on hiukan hauskaa. Ja niin se menee.

Me kaikki neljä olemme tehneet parhaamme, ilmeisten neljäntoista päivän kuluessa olemme työskennelleet kuin orjat. Kaikilla meillä on ollut ylimääräistä työtä konttoreissamme ja kotiin tultuamme olemme neuloneet yli puolen yön, saadaksemme voittoja laittomiin arpajaisiimme, — minun päällikköni otti kymmenen arpaa —. Niillä arpajaisillamme ajattelemme saada jonkun pennin kukin. Rahat olemme panneet ruokakassaan. Baby on laihtunut kaksi kiloa ja minun silmieni alla on mustat renkaat. Mutta onhan kuitenkin Puttea varten minulla uusi takki ja höyrykone ja niin ollen olen minä tyytyväinen.

Sattumalta on päällikölläni myöskin ollut työtä konttorissa joka ilta, vaikka ei suinkaan hänen tarvitse hankkia mitään takkia ja höyrykonetta. Hänen on vaikeata pysyä huoneessaan rauhassa, joten hän vain häiritsee minua. Eilen illalla sanoin minä sen hänelle ja pyysin hänen ajattelemaan, että minä olen köyhä ja että minun pitää ansaita. Silloin otti hän kiinni minun molemmista käsistäni ja sanoi, että ne eivät ole luodut naputtelemaan hänen koneellaan. Sitä paitsi olivat minun käteni muka liian pienet ja pehmeät sellaiseen työhön ja että se muka on verinen vääryys, että minun pitää turmella nuoruuteni ja kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi noitten kauniitten lauseitten sijasta luvannut minulle palkankorotusta, mutta sitä hän ei tehnyt.

Löytyy uusi laji hakkailua, jota minä en ole tähän saakka tiennyt, nimittäin konttorihakkailu. Sillä on oma erikoinen sanastonsa, omat tilanteensa ja omat inhoittavaisuutensa. Jos minä tavallisissa oloissa en tahdo tavata jotain herraa, jota kohtaan tunnen vastenmielisyyttä, jos meidän välillämme on jotain kiusallista, niin minä en häntä siis tapaa, koska minä sitä en tahdo, eikä minun tarvitse häntä nähdä, eikä hänen kanssaan puhua.

Mutta jos minä olen konttorissa, ja jos siellä on miehiä, niinkuin siellä tietystikin on, niin en pääse heitä pakoon. Jokainen aamu odottaa kohtaloni minua. Minun työni ja minun taloudellinen asemani pakoittaa minut sinne, jossa on se mies, josta minä en tahtoisi kuulla, tai jota en kenties tahtoisi tavata. Mutta kuitenkin olen pakoitettu hengittämään samaa ilmaa kuin hän, katselemaan häntä, puhumaan hänen kanssaan, vastaamaan hänen kysymyksiinsä, siksi kunnes — — —.

Lörpötystä.

Tänään kello viisi menin minä verrattain hyväntuulisena keittokouluuni syömään. Käteni oli aivan täynnä paketteja ja minä iloitsin jo etukäteen siitä, että sitte menen kotiin, käärin paperit uudestaan ja kirjoitan niihin joululahjavärsyjä. Olin hetkeksi aivan unohtanut Babyn suuren surun, jonka hän sai eilen, mutta kun minä sen lapsen näin, muistin yhtäkkiä, että hänen kassassaan oli vajaus ja ymmärsin, ettemme voi minkäänlaista hauskuutta saada ennenkuin se asia on selvillä. Minun tuli kyyneleet silmiini, kun näin hänet istuvan näin yksinään, pää alaspäin painettuna, enkä ehtinyt vielä edes paikalleni istumaan, ennenkuin hän sanoi minulle: onko sinulla, Elisabet, 67 kruunua, 58 äyriä?

— Rakkaani, sanoin minä, ei minulla ole sitä, mutta minä voisin kenties hankkia. Etkö sinä ole löytänyt rahoja.

— En, sanoi hän. Ja ravisti surullisesti päätään. Ja kuinka minä olen laskenut aivan koko päivän. Eikä löydy mitään keinoakaan löytää niitä. Mutta minun täytyy, kuten ymmärrät, mennä uudelleen alas niitä hakemaan. Minä tulen hakemaan niitä koko yön, että älkää siis ollenkaan huolehtiko, vaikka minä en tulisikaan kotiin. Ja sitten jouluksi, Pegg! Mitä minun pitäisi tehdä.

Minä sanoin kuten kaikki järkevät vanhat ihmiset aina sanovat: »Syö ensin, et sinä muuten osaa ajatella. Kyllä sinä ne löydät, ellet vain ole hermostunut.» Ja Baby ajatteli, kuten kaikki nuoret ihmiset ovat aina ajatelleet, ettei vanhain mielestä heidän surunsa merkitse mitään ja että he puhuvat vain roskaa. Mutta hän söi kuitenkin. Hän unohti jopa siihen määrään itsensä, että tilasi jälkiruokaakin.

— Pegg, tämä on oikein elämän todellista surua ja vakavuutta. Ja tämän minä saan rangaistukseksi sen tähden, että olen käynyt pää alaspäin ja surrut sitä, että notarilla on naikkosia. Ja olen luullut olevani onneton. Ah, koko se sielun suru on ainoastaan roskaa. Todellinen suru on ainoastaan sappikiveä ja kassavaillinkia. Hyvästi, Pegg, jos sattumalta löydät 67 kruunua, 58 äyriä kadulta, niin voit soittaa numeroon 6359. — Ja hän hymyili hieman tuskallisesti ja meni kassalle: — siellä oli vasikanpaisti ja syltillä täytetty mantelikakku ja 60 äyriä ja 30 äyriä, joka tekee yhteensä 90 äyriä.

Minä istuin vielä jonkun aikaa ja ajattelin. Sitte menin takaisin konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin työskennellä odottaen hermostuneena koska päällikkö tulisi.

Hän kyllä tulikin ja oli lempeä ja myöntyväinen.

— Tuomari on aina ollut hyvin ystävällinen, olisiko se kenties mahdollista, vaikka onhan se kylläkin hieman hävytöntä — voisikohan saada sata kruunua palkastaan etukäteen — voi kuinka minä vihasin häntä, sentähden että hän katsoi minuun niin omituisesti.

— Mutta silloin neidin asiat tulevat olemaan edelleenkin huonot, sanoi hän ja katsoi minuun pitkään.

— Minä voisin kyllä iltapäivisin istua täällä konttorissa ja kuitata siten sen rahan, ehdotin minä.

— Löytyyhän niitä muitakin keinoja.

— Minä ymmärsin hänen tarkoituksensa aivan hyvin, mutta sanoin. — Niin, onhan minulla sukulaisia, minä koetan, jos joku niistä tahtoisi auttaa minua.

— Ja luuletteko te minun sallivan teidän niin tekevän? Ette te liikkeeltä voi saada rahoja etukäteen, sillä se sotisi minun periaatteitani vastaan, mutta mahdollisesti kylläkin minulta persoonallisesti.

— Entäs ehdot, sanoin minä afäärimäisesti. Mutta minun sydämeni löi kovasti.

— Te itse, sanoi hän, ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin pulpettini taa.

— Ettekö te ymmärrä, että käyttäydytte sopimattomasti, sanoin minä ja veret nousi poskilleni.

Hän pyyteli minulta monin kaunein sanoin anteeksi, sanoi olevansa tyhmä aasi y.m. y.m. ja minun piti välttämältä puristaa hänen kättään merkiksi siitä, etten ole hänelle vihoissani. Mutta minä ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni.

— Minä pyydän ilmoittaa tuomarille, sanoin minä, että meillä Tukholman konttoritytöillä on musta lista, joihin merkitään ne päälliköt, jotka enimmän hakkailevat konttorityttöjään.

— Minä tahtoisin nähdä sen, sanoi hän.

— Minä kyllä arvaan sen, sanoin minä, mutta se tuskin onnistuu. Sitä ei ole koskaan edes kirjoitettu. Oh, kyllä kai te hämmästyisitte, sillä te olette N:o 3 ja kaikki Tukholman konttoritytöt tietävät sen.

Se häntä vain huvitti. — Sehän oli hauskaa. Mutta saadakseni hänet oikein pehmeäksi, vedin minä esiin koko Babyn jutun ja hänen kassanvaillinkinsa, mutta hän ei minua uskonut.

— Minä luulin neidin olevan hieman vähemmän tekopyhän, sanoi hän, ottaen huomioon neidin kokemukset elämässä.

Minä tietysti ymmärsin hänen tarkoittavan Puttea, mutta vaikenin, koska tiesin ettei hän kuitenkaan uskoisi minua, ennenkuin näkee minun kolmetoistavuotiaan Putteni omassa persoonassaan edessään. Ja vavisten kävelin minä eteiseen panemaan palttoota päälleni, lujasti päättäen mennä Rantatielle nöyryyttämään itseni Babyn tähden.

Minun seisoessani siellä ja pannessani hanskoja käsiini, tuli hän, kädessään kirjekuori.

— Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän väsyneesti.

Minä tulin tavattoman iloiseksi ja hämmästyneeksi, ja ojensin hänelle käteni, jota hän suuteli.

— Näyttää siltä kuin minä en aina vaikuttaisi rauhoittavasti tuomariin, sanoin minä leikillisesti.

— Ei suinkaan neiti sitä tarkoitakaan, kuiskasi hän ja tuli lähelleni.

— Minun täytyy mennä nyt, sanoin minä ja peräännyin.

— Ainoastaan silmänräpäys. Te olette kai pahoillanne siitä, että minä äsken olin niin ilkeä ja raaka. Ettekö te tahtoisi osoittaa minulle, että te ette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.

Vastaukseksi astuin kaksi askeletta takaperin, mutta ovella sai hän minut kiinni, pani kätensä vyötäisilleni ja suuteli minua.

Minä olin aivan tahdoton. Muistan vain sen, että ajattelin — oh, kuinka hän viitsii!

Mutta kun minä sitten olin tullut kadulle, unohdin minä kaikki harmit sen vuoksi, että minulla nyt oli niin paljon rahaa, että voin auttaa Babya ja että vielä vähän jääkin. Riensin hänen luokseen ja hyvä isä, kuinka iloiseksi se kakara tuli! Me menimme kotiin, mutta matkalla ostimme yhtä ja toista.

Kotona oli Eeva vallan seitsemännessä taivaassa viidenkymmenen kruunun tähden, jotka hän odottamatta oli saanut joululahjaksi.

Hän nauraa vielä unissaankin, minun tätä kirjoittaessani.

Kello on yli kaksitoista. Siis jo jouluaatto. Olenkohan minä tehnyt mitään erikoisen pahaa. Mutta jos olen tehnyt, niin on se vallan kauheata, ettei minua ensinkään kaduta. Tuntuu vain niin mukavalta.

10.

Uudenvuoden aattona.

Joulupäivän aamuna tapahtui jotain aivan hämmästyttävää kello puoli kahdeksan. Me olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja loikoilimme puolihereillä, kuten ihminen tekee juuri minuuttia ennen kun hänen pitäisi nousta ylös. Kaikissa ruukuissa ja vaaseissa, mitkä vain oli kokoon saatu, oli kuusenoksia ja puolanvarsia ja männynoksia ja puhtaat liinat kaikilla pöydillä. Messinkiesineet puhdistettu ja Babyn hyasintit kukkivat ikkunoillamme.

Eeva oli juuri sanonut minulle: maataan nyt vielä vähän aikaa, ei suinkaan kukaan voi meitä siitä moittia, jos tulemmekin neljännestuntia myöhemmin konttoriin. Pitäähän nyt jollain tavalla saada nauttia joulusta. Ja juuri silloin kuulin minä eteisestä kahvivehkeitten kilinää ja notarin äiti aukaisi oven hymyilevänä ja lempeänä.

— No mutta, sehän oli äärettömän ystävällistä rouva Berggreniltä, sanoimme me kaikki yhtaikaa ja hän asetti kahvitarjottimen pöydälle ja lausui:

— Hyvää joulua, neidit, ja tehkää niin hyvin. Se näytti kaikinpuolin niin äärettömän hauskalta ja kodikkaalta, mutta kun minä katsoin Babyyn, niin huomasin, että hän oli tyytymättömän näköinen syödessään notarin äidin saframileivosta. Se näytti hullunkuriselta ja minä huomasin kuinka Emmy koetti salaa lohduttaa Babya seuraavalla omituisella tavalla:

— No no, älä nyt ole murheellisen näköinen, ajatteleppas minua, jota ei ole kukaan koskaan edes pettänyt.

Meidän konttorimme piti suljettaman kello yksi ja minä olin käskenyt Puten tulemaan sinne siksi, sillä hän tahtoi mennä ulos ja sitten ostoksille.

Kun tulin aamulla konttoriin, tuntui minusta kuin olisi siivoojamuija ja herrat minun päältäni huomanneet, mitä oli edellisenä iltana tapahtunut ja levottomuudella odotin minä hetkeä, jolloin tapaisin päällikköni. Mutta hän oli niin levollinen ja tyynen näköinen, että minä luulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.

No, minä kyllä sitten huomasin, ettei hän ollut sitä tehnyt. Koko aamupäivän taistelimme me, hiljaista ja epätoivoista taistelua. Hän tahtoi päästä tekstissään eteenpäin, minä tahdoin sen estää, sillä joulurauha oli kuitenkin jo tarpeeksi häiriintynyt. Jos hän ei tapojaan paranna, en minä voi pitää sormuksiani enää oikeassa kädessäni. Tekee niin kipeätä, kun hän puristaa sitä koko voimallaan.

Kello tuli yksi ja varatuomarit poistuivat lyönnilleen, vilkaistuaan ensin minun huoneeseeni, jossa oli päällikkö ja toivotettuaan hauskaa joulua niin merkitsevästi hymyillen, että minä olisin tahtonut lyödä heitä. Minä olin tilannut Puten sinne kello yhdeksi, mutta se hutilus viipyi, niin että ajattelin mennä jo porttikäytävään sitä odottamaan päästäkseni päälliköstäni eroon. Hän hyöri ympärilläni ja keksi kaikenlaisia kysymyksiä viivyttääkseen minua: mitä minä tulen tekemään joulupäivinä, olinko minä ajatellut antaa hänelle mitään joululahjaa, tahdoinko minä mennä ulos hänen kanssaan ja lopuksi että olinko minä niin naurettava, että olin äkeissäni edellisen illan tapahtumista.

Minä olin äärimmilleen hermostunut, kun Putte vihdoin tuli. Minä otin lakin hänen päästään pois.

— Kas niin, pojuseni, sano nyt päivää tuomarille, sanoin minä salaisesti iloiten.

Se oli suuremmoista.

— Oh helvetti! sanoi hän.

— Kuinka niin, kysyin minä.

— Oliko se tälle kun se takki piti ostettaman?

— No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi nuhdellen, ettekö te tosiaan voisi paremmin säilyttää joululahjasalaisuutta.

— Kylläkin, mutta tämä on jo suuri mies.

— Niin on, sanoin minä. Meidän välillämme on kaksitoista vuotta, mutta hän on niin isokasvuinen, hän on tullut meidän isäämme.

Ja siihen malliin se kävi. En tiedä mitä päällikköni mahtoi ajatella, mutta kai sen aikoinaan saan tietää.

Putte tahtoi välttämättä mennä Itäiselle Pitkällekadulle. Minä en tahtonut ensinkään mennä sinne päin, mutta hän vain marssi ja vihelteli ja kun tuli joku vanhanpuoleinen nainen vastaan, niisti hän nenäänsä joka kerta heidän kohdallaan, niin että minä sanoin hänelle:

— Lapsi kulta, sinä joudut vielä poliisin käsiin.

Silloin ryhtyi hän toisiin konsteihin ja sanoi aina ääneen:

— Pegg, eikös sinunkin mielestäsi noitten ämmien pitäisi enemmän näyttää noita torahampaitaan.

Lopuksi täytyi minun nipistää häntä korvasta kun tulimme Eduskuntatalon kohdalle.

— Jassoo Pegg, sanoi hän sitten. Jos nyt toinen on säästänyt koko viimeisen viikon voidakseen saada sisarelleen komean joululahjan, niin tämä rupeaa rääkkäämään häntä vielä jouluaattona. En minä olisi sitä uskonut.

Hän oli aivan ilmetty Anderssonskan Kalle (eräs suosittu nuorisonkirja Ruotsissa). Mutta hänellä onkin se kirja ollut mukana raamatun välissä joka aamu rukouksissa.

Minä tietysti pyysin häneltä, raukkamaisesti kyllä, anteeksi. Hän oli tyytyväinen ja suuntasi kulkunsa Eduskuntatalon pohjoiselle puolelle, joka on virtaan päin.

— Mutta Putte, sanoin minä, sinähän kuljet kiertoteitä. Mutta hän rupesi juoksemaan ja kun minä saavutin hänet, seisoi hän ja näytti erästä aukeamaa kivijalassa.

— Se on minun säästöpankkini, ymmärrätkös, sanoi hän, mutta käänny nyt poispäin, sillä ei sinun tarvitse saada tietää, paljonko rahaa minulla on.

— Mutta, lapsi kulta, kuinka sinä noin teet, sanoin minä.

— Muutenhan minä tuhlaisin ne, ymmärrätkös, yhtä kyytiä, sanoi hän. Muut pojat panee niin paljon rahaa torttuihin, mutta minä olen säästänyt. Ja hän oli aivan loistavan iloinen siitä, että oli pidättäytynyt syömästä leipurin herkkuja minun tähteni.

Sitte pysähtyi hän jokaisen ikkunan luo, sillä nyt piti ostaa jotain Peggille, että tämä tulisi hienoksi. Lopuksi meni hän päättäväisesti erääseen naisten kauppaan ja minä odotin liikutettuna mikä ikkunassa olevista inhoittavista kapineista olisi hänen huomionsa kiinnittänyt. Vasta kun hän tuli ulos tyytyväisyydestä loistaen, takintaskussa paketti, sain minä hänen istuutumaan viereeni raitiovaunuun ja ajamaan kotia kohti.

Mutta yhtäkkiä sanoi Putte kuuluvalla äänellä:

— Pegg, minkä tähden sinun päällikkösi sanoi, »oh helvetti» kun hän näki minut?

Koko raitiovaunu lakkasi hengittämästä ja minä sävähdin tulipunaiseksi.

— Ei suinkaan hän niin sanonut, vastasin minä nopeasti. — Mutta kuuleppas Putte, sanoin minä, saadakseni hänet toisiin asioihin. — Etkö tahtoisi juosta hiukan minun asialleni kun kotia pääsemme, minä muistaakin, että tänään on minun vuoroni ostaa spriitä, mutta minulla ei ole pulloa muassani. Ehkä sinä juokset alas sitä hakemaan, minä kun olen niin väsynyt.

— Eikö neiti ole koskaan tullut ajatelleeksi, että ei sovi opettaa lapsia juoksemaan kapakoissa, sanoi eräs minun vieressäni istuva vanha herra ja läpi koko raitiovaunun kävi ikäänkuin humahdus.

— En ole tosiaankaan koskaan tullut sitä ajatelleeksi, vastasin minä aivan totuudenmukaisesti ja silloin tarttui puheeseen eräs kolmas henkilö ja selitti, että alaikäiselle ei annetakaan spriitä. Kun asiasta näytti sukeutuvan yleinen keskustelu, nousin minä Puten kanssa vaunusta pois, vaikka olisikin vielä ollut pari pysäkin väliä kotiin.

Poika oli hyvin onnellinen, sillä hänkin oli luullut, että minä aioin lähettää hänet tavalliseen anniskeluyhtiön puotiin ja oli sangen pettynyt kuullessaan, että minä tarvitsenkin vain denaturoitua spriitä priimuskeittiötä varten.

Me kaikki nauroimme sitten koko jutulle, mutta vielä enemmän huvitti tyttöjä päällikkö ja harha-askel. Puttea kutsuttiin koko illan vain harha-askeleeksi.

Kello seitsemän tuli jouluvieraat. Ensinnä se humoristinen Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista. Se sama, joka oli niin yksin maailmassa, ettei häntä kutsuttu mihinkään muualle kuin meille ja Gerda, joka yhä edelleen haki itselleen sopivaa ja mukiin menevää rakastajaa.

Koko talossa oli joulu ja meidän ikkunaan näkyi kuusi eri joulukuusta eri kerroksista, mutta meidän oli seitsemäs ja Putte sai sytyttää sen. Tytöt olivat äärettömän ystävällisiä Putelle, oikein liikuttavan ystävällisiä ja hän oli illan sankari ja sai joululahjoja meiltä kaikilta. Minä olin vähällä suudella hänet kuoliaaksi, kun hän lahjoitti minulle seitsemänkymmenenviiden äyrin kauhistuttavan näköisen rintaneulan, jonka hän oli ostanut Itäiseltä Pitkältäkadulta. Minä aion säilyttää sen hänen lapsiaan varten, joista minä vanhoilla päivilläni toivon saavani paljon huvia. Me lahjoittelimme toisillemme pikkukapineita ja Emmy sai kymmentä lajia saippuaa, sillä se tavara on hänen suurin heikkoutensa.

Mieliala oli hyvä ja kun se alkoi painua, otimme me harmonikan esille. Illallisen valmistaminen antoi meille pariksi tunniksi hommaa. Minä komensin kaikki toimeen sekä ennen että jälkeen illallisen ja vuoron perään hämmensimme me puuroa. Baby ehdotti, että puuro syötäisiin sitten vasta, kun se on neljäkymmentäviisi minuuttia kiehunut ja minä ajattelin, että oli se onni notarille, että heistä aikoinaan tuli ero. Mutta minun täytyi tunnustaa, että kun tuli minun vuoroni hämmentää puuroa, niin hieman itkin muistaessani äitiä ja kotia, joita en enää koskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta minä luulen, että kaikki hiukan itkeskelivät tuota muistorikasta puuroa hämmentäessään. |a notari liikkui käytävän eteisessä ikäänkuin kissa. Moraalin nimessä täytyi minun hätistää hänet pois pari kertaa.

Kun me olimme syöneet ja vieraittemme suosiollisella avulla pesseet astiat ja kuivanneet ne, asetimme Puten nukkumaan erään pienen verhon taakse ja onnistuimmekin siinä pitkän vaivan perästä. Kaikki tytöt tahtoivat suudella häntä kun hän siinä makasi ja oli niin herttaisen näköinen, mutta minä varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me kaikkikin nukkumaan. Baby ja minä tilapäisesti lattialle laitetuille vuoteen tapaisille ja vieraat siirtyivät pitkän kursastelemisen jälkeen sänkyyn ja sohvalle. Eihän meillä ollut sydäntä antaa heidän tänä yönä mennä kotiinsa synkkään ja yksinäiseen huoneeseensa nukkumaan. — Eihän siinä meidän joulussamme paljon uskontoa ollut, mutta olihan siellä paljon liikuttavaa ystävyyttä, jonkunverran epäitsekästä uhrautuvaisuutta ja hieman myöskin sankarillisuutta, sillä olimmehan me kaikki iloisia, vaikka ei kukaan meistä ollut naimisissa.

11.

Uusi vuosi.

Minä muistan lapsuusajoiltani meidän opettajattaremme, joka oli aina puettu harmaaseen tyköistuvaan leninkiin ja jokaikinen maanantaiaamu alkoi opetuksen sanomalla haudankalsealla äänellä: Taas alkaa uusi viikko vaivoineen ja suruineen. Ei se nyt erikoisen rohkaisevaa pienelle lapselle ollut ja minä muistankin, kuinka joka ainoa kerta meidän sydämemme läpätti ja me ajattelimme, että mitähän suruja ja vaivoja meille taas silläkin viikolla tulee.

Minä olen mielestäni tullut aivan tuon vanhan kouluneidin kaltaiseksi, sillä vuoden alussa minun ajatukseni käyvät aivan samaan malliin. Mutta kenties tästä sentään tulee hauskakin vuosi, vaikka näyttääkin ikävältä.

Pyhät ovat menneet ja rauha niitten mukana.

Liiton kodissa on viime päivinä tapahtunut sangen huomiota herättäviä tapauksia. Näyttää siltä kuin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten tytöt aikoisivat tosiaankin ryhtyä sanoista töihin. Mutta Herra Jumala, kuinka paljon sanoja siihen on tarvittu. Salaliiton johtajilla on ollut kokouksia meidän luonamme ja he ovat olleet sangen kovaäänisiä ja kiihkeitä. Ensin on täytynyt valmistaa mielialaa henkilökunnan keskuudessa ja se on ollut kovaa työtä. Johtaja, neiti Stenberg, uskoi minulle, että toisinaan tuntui aivan toivottomalta. Ne tytöt, joilla on koti Tukholmassa ja joiden siis ei tarvitse nähdä kaikkea sitä puutetta kuin heidän toveriensa, olivat homman suhteen sangen välinpitämättömällä kannalla ja muiden tyttöjen keskuudessa oli menettelytavasta yhtä monta mieltä kuin tyttöäkin, kenties hieman enemmänkin.

Kokouksissa meidän luonamme koetettiin päästä yksimielisyyteen yhteisestä toimintatavasta ja sanoja vuoti aivan virtanaan.

Baby oli kuin tulta. Hänen silmänsä loistivat ja äänensä kaikui. Vastavaikutus rakastelemisen jälkeen ilmenee täten.

Toverit sanovat, että hän on aivan hurja agitaattori. Se on tosiaankin miehuullista häneltä, sillä koska tahansa voi joku niistä tytöistä, jotka tahtovat olla hyvää pataa päälliköittensä kanssa, paljastaa hänet ja ilmoittaa hänen hommistaan päällikölle. Tämä epäluulo ei ole mitenkään kaunis, mutta Jumala paratkoon, se paljastaa meissä yläluokkalaisnaisissa suuren vian, jota on turha koettaa peitellä.

Lakkokomitea oli hiljattain meillä kahvilla. Se oli kuun alkupuolella, jolloinka vielä ollaan reippaita, koska kukkarossa on pari kymppiä ja minä kysyin heiltä, kuinka monen he luulevat lakkoon yhtyvän. He luulivat, että kolme neljäsosaa parhaassa tapauksessa. Mutta ketä ne ovat?

Sitä he eivät osanneet varmaan sanoa.

— Niin, sanoin minä. Luultavasti ne teidän joukostanne, joiden täytyy elää yksinomaan omasta työstään ja joiden näyttää edeskin päin täytyvän niin tehdä, koska teillä ei ole sulhasta eikä rakastajaa, ettekä näytä sellaista saavankaan. Samassa tulin ajatelleeksi, että nyt olin sanonut jotain, jota milloinkaan ei voida antaa anteeksi, ei edes ne, jotka jo omastakin mielestään ovat sanoneet hyvästit rakkaudelle ja oman kodin perustamistoiveille. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.

— Mutta kuinka sinä voit sanoa sillä tavalla, kysyi Baby pienen, kiusallisen vaitiolon jälkeen.

— Sen tähden, sanoin minä, että nykyaikana täytyy naisten rakkauden ja naisten työn olla vihollisia keskenään. Ainoa tapa, millä saadaan ne molemmat sopusointuun, on tehdä niistä rakkaudentyö. Ja sellaisenhan voi tehdä joku sairaanhoitajatar, joku opettajatar, ehkä joku, jolla on kanoja ja puutarha ja kaikkein enimmän vaimo tahi äiti, mutta mainitkaapas minulle joku konttoristi tahi konekirjoittajatar, joka numeroita tehdessään ja naputtaessaan voi suorittaa rakkauden työtä.

— Me kyllä voisimme sitä tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg yhtaikaa. Sinä et tunne meitä, ja asetappas joku oikein naisellinen nainen konttoriin, niin ei ole ollenkaan mahdotonta, ettei hän rupeisi hellästi kohtelemaan kassakirjaa ja hoiteleisi äidillisellä huolella mustetolppoa ja konttoripoikaa.

Nyt syntyi kiivas väittely naisen kutsumuksesta. Minä sain pari heistä puolelleni, mutta enin osa oli minua vastaan ja viimeksi meni koko juttu sekaisin ja mieliala tuli vähän kiusalliseksi.

Seuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi, että hän on tarkastanut rivit ja huomannut, ettei minun laskuperusteeni ollut aivan järjetön.

— Minä olen itse todistuksena siitä, sanoi hän.

— Hänen mielessään kummittelee aina vain notari, joka on kiukuissaan siitä, kun Baby ei tullut bostonklubiin ja telefoneeraa kaksi kertaa päivässä toiselle.

Seuraavana päivänä juoksi hän kotiin sydän kurkussa.

— Tirehtööri tietää kaikki, he ovat lörpötelleet.

— No mitä hän sanoi, kysyimme Eeva ja minä yhtaikaa.

— Sanoo, hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri, hymyilee niin pirullisesti, että minä luulen että ellemme me pane heti sitä toimeen, niin hymyilee hän koko homman kuoliaaksi. Ja kun me seisomme käytävissä ja kuiskuttelemme, menee hän aina ohitse ja sukeltaa aivan kuin maan alta ja silloin me taas tahtoisimme vaipua maan alle.

Niin meni taas päivä eikä Babya näkynyt keittokoululla. Mutta kun minä tulin kotiin, makasi se pikkukiihottaja sohvalla ja itki niin, että koko sohva vapisi hänen nyyhkytyksistään.

Hänen vieressään istui Emmy aivan masentuneena ja tuijotti avuttomana avaruuteen. Koska minun mielestäni oli paras antaa Babyn itkeä loppuun, otin minä Emmyn meidän huoneeseemme.

— Mitä on tapahtunut?

— Oikein ikävää, mutta se on heidän oma syynsä.

— No kerro, sitten saamme tietää kenenkä syy se on?

— Heidät kutsuttiin tänä aamuna johtajan tykö.

— Ketkä? Babykö?

— Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi ja ne sanottiin ylös, koska ne olivat koettaneet yllyttää tovereitaan.

— Sepä oli omituista. Ennenkuin oli mitään tapahtunutkaan? Ja kuinka hän tiesi siitä?

— Jotkut olivat kai lörpötelleet.

— Oh, saisinpa minä ne käsiini! Mutta mitä te sitten teitte?

— Ne meni sitten johtajan tykö ja veivät sen kirjoituksen, jonka tiedät, jossa oli korkeammasta palkasta ja lyhemmästä työajasta ja ne pani lisäksi siihen, että Baby ja neiti Stenberg pitäisi otettaman takaisin.

— No.

— Tirehtööri sanoi ei siihen kaikkeen.

— Ja entäs sitten?

Minä olin niin kiihtynyt että vallan vapisin.

— Silloin parikymmentä meistä sanoi että he eroavat.

— Paljonko teitä on kaikkiaan?

— Neljäkymmentä seitsemän.

— Eikö tosiaankaan enempää tullut? No mitä johtaja sitten sanoi?

— Hän sanoi, että ne saivat tehdä niinkuin heitä huvitti, että hän saa likkoja vaikka miten paljon, jotka ovat hyvinkin kiitollisia voidakseen työskennellä hänen liikkeessään. Stenberg oli hänelle kyllä sanonut, ettei se käy niin helposti kun johtaja sen luulee ja silloin kysyi hän, että onkos Stenberg koskaan nähnyt naisten voivan pitää yhtä.

— Mutta minun mielestäni te olette osottaneet, että me sen voimme tehdä, sanoin minä. Joka tapauksessa on tämä ainakin hyvä mielenosotus. Seuraa vain kysymys, mitä meidän nyt pitää tehdä. Kuinka me nyt voimme saada teille molemmille työtä ja tuloja.

— Rakas Elisabet, sanoi Emmy.

Minä katsoin häntä ja hänen oli niin vaikea ilmoittaa sitä, minkä minä luonnollisesti koko ajan olin aavistanut: että hän ei ollutkaan niitten kahdenkymmenen joukossa. Ja minun kävi häntä sääli.

— Minä ymmärrän kyllä sinut Emmy, sanoin minä. Sinähän olit koko ajan hiukan sitä vastaan.

Tuli äänettömyys. Vihdoin sanoi hän keventyneenä:

— Minä olen kyllä ajatellut, että voisin hiukan auttaa Babya, kunnes hän saa jotain, sillä kassanhoitaja sanoi, että hänen luullakseen me muut, jotka olimme lojaalisia, saamme hiukan palkanlisäystä.

— Jassoo, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka itki hiljaa ja väsyneesti.

— Älä nyt ole pahoillasi, rakkaani, sanoin minä ja suutelin häntä.

— Vo-oi, Pegg, sanoi hän aivan sydämensä pohjasta. Se on niin häpeällistä.

— Lorua, lapseni, se oli reippaasti tehty, vaikkakin niin kauhean järjettömästi. Mutta niin se on usein. Kahdenkymmenen vuoden päästä sellainen yritys kylläkin onnistuu.

Minä koetin hiljalleen kääntää hänen tyynyään, mutta se oli yhtä märkä molemmin puolin.

— Ja minä olen sitte niin mahdottoman köyhä, sanoi Baby ja kaikki ne muut on sitä myös — minun tähteni, mitä sinä luulet Jumalan tästä sanovan.

Minä hoitelin häntä kuten pientä lasta, ja hän tuntui semmoinen olevankin. Aivan kuin Putte. Olen toisinaan ajatellut, että minä mahdan ollakin tavattoman äidillinen. Jospa hakisinkin paikkaa jossain lastenkodissa, tahi hommaisin itselleni jollain tavalla kanalan. Se sopisi ihan varmaan minulle paremmin.

Kesken kyyneleitä tuli Eeva. Hän tuli aivan kiihkoihinsa, kutsui Babya martyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui hieman virkistämään Baby raukkaa. Mutta Emmylle osoitti hän halveksumistaan niin selvästi, että Emmy oli aivan onneton.

En ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä kehittyi oikein täydellinen kohtaus, jolloin Emmy vähitellen kiihottui, tuli isoääniseksi, ilkeäksi ja mahdottomaksi. Emme olisi koskaan voineet aavistaa, että hänessä löytyy niin paljon voimaa.

— Minä olen kyllä ollut sellaisessa hommassa, mukana erään kerran jo pitkän aikaa takaperin, sanoi hän. Meitä oli kahdeksan eräässä konttorissa, jotka sanoimme itsemme ylös yhtaikaa, koska näimme suorastaan nälkää ja meille luvattiin parempaa ja parempaa, mutta ei koskaan niitä lupauksia pidetty. Luulimme kylläkin viisaasti tehneemme, mutta samana päivänä ilmoitti päällikkö lehdissä ja sai kuusikymmentä vastausta.

— Niin kyllä, mutta sehän on kunnian asia, sanoi Eeva.

— Ei ole, sanoi Emmy. Se on mahajuttu, sen te kyllä hyvin tiedätte, ja vaikka Magnhild on typerä, ei teidän tule sen tähden minua haukkua, että minä olen viisaampi.

Sellaista hän puhui. Se oli hyvin surullista. Me olimme aina ennen olleet hyviä ystäviä ja minä olin pitänyt Emmystä aivan kuin ihminen pitää vanhasta saalista.

Niin, enhän minä oikeastaan ollut yhtään äkäinen.

Emmylle sillä kun ihminen on vanha, heikko ja köyhä, on hänen vaikea olla innostunut. Mutta minä en voinut saada Eevaa katsomaan asiaa yhtä suvaitsevilla silmillä. Olimme vähällä joutua siitä riitaan, mutta viime hetkessä huomasimme, että se vain pahentaisi asiaa.

Syleilimme toisiamme ja olimme yhtä mieltä siitä, että Hall Caine on oikeassa, sanoessaan:

»Surkeata on olla nainen!»

12.

Tammikuussa.

Eeva ja minä.

Olemme juuri tulleet kotiin hommistamme, makaamme kumpikin puolipimeässä sohvallamme ja olemme aivan ääneti. Kumpikin tietää, että toisella on aivan tarpeeksi tekemistä omien ajatuksiensa kanssa.

Emmyä ja Babya ei kuulu, eikä sitä tule kummastellakaan, sillä sen jälkeen kun Emmyllä ja Eevalla oli silloin yhteenotto, ei meillä enään ole ollut niin hauskaa kuin ennen. Eikä kenelläkään ole erityistä kiirettä kotiin iltaisin.

— Oletko sinä huomannut, Pegg, sanoi lopuksi Eeva, että tuntuu niin kuin ei kaikki olisi kuten ennen.

— Kahvin, vai öljyn suhteen, sanoin minä, vaikka kyllä tiesin hänen tarkoittavan jotain muuta.

— En minä nyt juuri öljyäkään tarkoittanut, vastasi Eeva, sillä vaikka se olisi lopussakin, niin saisihan sitä uuttakin sentään näin kuukauden alussa. Mutta minä makaan tässä ja ajattelen vain niitä vanhoja, hyviä aikoja. Köyhiä me olimme ja aika harmi meillä oli aina raha-asioittemme järjestämisessä, ja kun tuli ensimäinen päivä, ei mulla useinkaan ollut muuta kuin kolme ja puoli kruunua saatavana palkastani, mutta hyvällä tuulella olimme silti. Täällä oli korvia huumaava melu. »Mamma», joka nyt on maalla naimisissa, oli harvinaisen taitava pitämään pahaa ääntä eikä häntä juuri rakkaus ja kihloissa oleminen häirinneet. Joka ilta me nauroimme siksi kunnes emme jaksaneet enempää, koska ruumiimme jalommat osat tulivat liikaa rasitetuiksi ja useamman kuin yhden kerran olin minä itseni niin kuittiin puhunut, etten enää olisi kyennyt edes rääkymään.

— No ei se sitten olekaan ihmeellistä, että sinusta nyt tuntuu hiljaiselta, sanoin minä.

— Ihmeellistä! Babyhän kävelee ympäri posket kalpeina ja hameet roikkuu kuin seipään päällä — —.

— No onko se ihmeellistä, sanoin minä, huomatessani hänen äänenpainossaan jotain moitteen tapaista. Pettynyt rakkausasioissaan — —.

— No mikä rakkaus se oikein sitten oli?

— Se oli ensimäinen, Eeva kulta, sanoin minä, ja sillä hyvä. Sitä paitsi hän on ilman paikkaa.

— Se on kyllä vakavampaa laatua, sen minä myönnän. Onkos hän nyt taas työnhaussa, vai miten sinä luulet?

— On varmaankin, sanoin minä. Ei hän anna perään. Hän on saanut päähänsä, että hän ei tahdo lähteä Tukholmasta vaikka hänen äitinsä on kirjoittanut ja ottaisi hänet kotiin Oskarshamniin, vai mikä se nyt on.

— Semmoisia me olemme kaikki, sanoi Eeva. Usein me haukumme Tukholmaa ja meillä on kyllä siihen syytä. Mutta samalla me rakastamme tätä kaupunkia kiinteästi ja toivottomasti. Me kyllä saamme sangen vähäsen kaikesta siitä kauniista iloisesta ja hauskasta, mitä kaupunki voi tarjota, sillä pääasiassa tulee meidän osaksemme vain katujen lika, kunnallisverot ja korkeat vuokrat. Mutta koetappas lähettää meitä Oskarshamniin. Jonkun ajan kuluttua kuolisimme ikävöidessämme sitä, mitä nyt täällä haukumme. Täällähän voi sentään aina jotain tapahtua.

— Niin, kylläkin, niin kauvan kuin olemme nuoria, sanoin minä. Mutta ajatteleppas sitten.

— Älä puhu mitään tuommoista, mutisi Eeva hieman väräjävällä äänellä. Minä en uskalla ajatellakaan kuihtuvani hautaustoimistossa viidentoista markan palkankorotuksella kuussa. Minustahan tulisi aivan semmoinen kuin Emmystäkin.

— Minä pidän Emmystä kuitenkin, sanoin minä. Samoin kuin pidetään siivosta ja hiljaisesta kilpikonnasta.

— Sinusta kenties tuntuu hauskalta, kun sinulla on kilpikonnia läheisyydessäsi, mutta minä olen toista maata. Juuri hänen kilpikonnamaisuutensa ja salaperäisyytensä ärsyttää minua. Ennen sai olla varma siitä, että hänen ajatuksensa olivat ystävällisiä, vaikkakaan niitä ei ollut paljon. Sitä paitsi ei häntä paljon ennen huomannutkaan, mutta nyt hän ärsyttää minua. Minä en voi häntä sietää. Minä olen iloinen, etten ole vihitty häneen. Minä luulen, että tästä voi tulla joku muutos, vaikkakaan en tiedä millä tavalla.

— Minä luulen sen tietäväni. Katsoppas, minä luulen, että hän on paljoa sairaampi kuin mitä kukaan aavistaakaan. Mutta hän on vain vaiti ja syö aspiriinia. Kolme, neljä pulveria päivittäin ottaa hän, sen minä olen huomannut. Mutta pian tulee päivä, jolloin se enään ei auta.

— No ottakoon silloin kuusi, sanoi Eeva hieman sydämettömästi. Nehän ovat Jumalan kiitos niin halpoja.

— Hyi, Eeva, sanoin minä, etkös sinä tiedä kuinka vaarallista se on.

— Minä tiedän sen paremmin kuin sinä, sanoi hän. Yhteen aikaan olin jo vähällä tulla sen nautinnon orjaksi. Sehän on konttorityttöjen kohtalo ja onnettomuus, kuten tiedät. Se on niin halpaa ja sitä on niin mukava saada ja sen jälkeen tulee niin mukava olla, kun se vie päänkivun pois. Mutta sitten yhtenä päivänä huomasin muistini heikentyvän ja sitten olen antanut päätäni särkeä niin paljon kuin sitä on haluttanut.

— Ja rupesit kai ottamaan Blaudin rautapillereitä —, sillä vielä nytkin ne ovat Eevan heikkoutena —. Mutta luuletkos tosiaankin, että muutkin konttoritytöt, paitsi Emmy, syövät niitä kaksi ja kolme päivässä.

— Minä tiedän yhden konttorin, sanoi Eeva, jossa juoksupoika yhtäkyytiä lentää apteekin ja konttorin välillä tyttöjen asioilla. Lopuksi sanoi johtaja, että heidän pitäisi koota niin paljon rahaa, että saisivat yhden kilon kerrassaan. Semmoista on konttorielämä. Mutta nyt ne ovat kai kaikki kuolleet tahi joutuneet naimisiin.

— Niin, eihän sitä muuta valittavaa ole, sanoin minä.

Samassa tuli Baby, pani kappansa tuolille, hanskansa toiselle tuolille, ranskanleivän pöydälle ja tuli sitten uunin viereen.

— Minulla on nyt paikka, kertoi hän.

— Katsoppas, sanoi Eeva, ja sytytti lamppua.

Minä laskeuduin alas sohvalta ja etsin hiusneulojani.

— Mikä paikka, Baby?

— Eräässä leipurissa Stuurekadulla.

— Paljonkos kuukaudessa?

— Niin, ei se paljoa ole. Neljäkymmentäviisi alussa. Mutta — —.

— Leivoksillako sinä luulet eläväsi, tahi luuletkos saavasi herroilta juomarahoja?

— Kuinka sinä olet ilkeä, Pegg, sanoi Baby, ja kohotti nuhdellen katseensa minuun.

— Niin olenkin, sanoin minä, koska sinä olet nauta. Vai kuinka, Eeva?

— Eeva oli jyrkästi, kenties liiankin jyrkästi samaa mieltä kuin minä.

— Te olette ilkeitä, sanoi Baby itkuun purskahtamaisillaan. Minähän olen tehnyt kaiken voitavani. Ettekä te osaa aavistaakaan, montako askelta minä olen ottanut ja montako kieltävää vastausta pyyntöihini saanut sen jälkeen kun minut ajettiin pois Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista.

Kello oli neljänneksen yli seitsemän. Minä panin päällystakkini ja hattuni ylleni voidakseni vielä kerran auttaa Babya. Mutta tällä kertaa minä en ajatellut ensinkään päällikköäni. Minun on hyvin vaikeata pakoittamatta kääntyä hänen puoleensa. Hänen läsnäolonsa tekee minut hermostuneeksi. Mutta milloin en häntä näe, on minun miltei ikävä ja hän — — — ei, en minä sentään viitsi kirjoittaa sitä. Minä olen lopettanut hänestä puhumisenkin, sillä tytöt vain sanoisivat: anna sitä ympäri korvia. Mutta kuinkas minä voisin sitäkään tehdä? Henkisesti annan itselleni korvapuustia joka päivä. Se on ainoa, mitä voin tehdä.

Juuri kun olin aikeessa mennä, sanoi Baby:

— Kuules nyt, missäs Emmy on?

— Ei se ole vielä tullut.

— Sehän on merkillistä.

— Kuinka niin?

— No eikö hän sitten ole puhunut siitä kauheasta metelistä, joka oli eilen Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorin edustalla?

— Ei, kilpikonna ei juuri paljoa ilmoittele. Mikä meteli se oli sitten?

— Juu, siellä oli suuri skandaali, mutta minä en ollut mukana, Pegg. Noin kaksitoista tahi viisitoista niistä, jotka konttorista erosivat, kulkevat tavallisesti edestakaisin ja odottavat, kunnes ne toiset menevät päivälliselle. Ja ne panivat toimeen pienen mellakan, aivan niin kuin työmiehetkin tekevät ja sanoivat niille toisille rumia sanoja, mutta ei sentään niin rumia kuin työmiehet. Mutta eilen kuin tytöt tulivat ulos, oli heillä viidenkymmenen kruunun lahjapalkkio siitä, niin kuin johtaja sanoi, että he olivat olleet lojaalia ja muutamat heistä eivät voineet olla härnäämättä sen johdosta noita ulkona seisovia raukkoja, ymmärrätkös?

— Kyllä minä ymmärrän.

— Ja silloin tietysti ne suuttuivat vallan mahdottomasti ja syntyi suuri tora ja riita. Johtaja oli onneksi mennyt, mutta porttivahti ajoi heidät kaikki pois. Nyt ovat he kannelleet johtajalle ja johtaja on sanonut soittavansa poliisille, jos se vielä uudistuu. Minua hävettää.

— Niin minuakin. Tähän verrattuna on sinun tyhmyytesi oikein maukas. Ja minä lähdin.

Mutta Babyn tyhmyys ei ollut mitään minun oman tyhmyyteni rinnalla. En minä tiennyt, että minun enoni on Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten osakkeittenomistaja ja johtokunnan varajäsen. En ole koskaan tullut niin nolatuksi. Sen sijaan että minun kiltti enoni olisi antanut Babylle paikan, sain minä kuulla enoltani, jonka kapitalistisydän oli syvimpiä myöten järkytetty, että tyytyväisyys on naisen hyve ja että minun pitää varoa, jotta ei tuo nykyaikainen henki minuun tarttuisi. Lakko oli hänestä mitä paheksuttavin ja palkat niin — no, se oli periaatteellinen kysymys. Jos henkilökunta olisi jollakin siivolla tavalla anonut itselleen lahjapalkkiota, olisi hän kylläkin puolustanut sitä johtokunnassa, sanoi hän. Mutta se hävytön tapa, Elisabet kulta, se tapa — — — ja en minä missään tapauksessa voi hakea paikkaa yhdelle niistä, jotka sillä tavalla tekivät. Se olisi väärin tehty niitä kohtaan, jotka ovat menetelleet oikein. Viimemainittuja tulee rohkaista ja johtokunnan jäsenet ovat päättäneetkin niin tehdä, antamalla vuoron perään heidän syödä päivällistä luonaan. Täten säästyy heiltä joltinenkin summa eikä yhtiölle tule kuitenkaan mitään lisämenoa.

Loppuosa oli kylläkin tarkoitettu leikinlaskuksi, mutta minä oikein toden teolla suutuin.

— Mutta onkos teillä varaa siihen, sillä ettehän te saa muuta kuin kaksikymmentä prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä äänelläni.

— Ainoastaan kymmenen, Elisabet kulta, ainoastaan kymmenen, sanoi hän, sillä yhtiöjärjestyksen mukaan ei yhtiö saa jakaa muuta kuin 10 prosenttia osaketta kohti.

— Ei saakaan, sanoin minä, kyllä minä sen tiedän. Sen tähden te olettekin jakaneet kaikki osakkeet kahtia.

Kaiken tämän minä olin kuullut varatuomareiltani konttorissani ja suureksi ilokseni näytti se vaikuttavan enoon.

— Minä menen kai tädin ja Görelin luo nyt hiukan vastaanottohuoneeseen, sanoin minä.

Mennessäni katsoin enoon. Hänellä näytti olevan jotain kielellään, mutta hän vaikeni, nyökäytti päätään ja huokasi helpottuneena, kun minä suljin oven. Voi hyvä Jumala!

— Sohvanurkassa istui minun paksu, jalosukuinen tätini, lorgnetti kädessään. Leninginhihat ulottuivat vain puolikäsivarsiin ja hän keskusteli Emmyn kanssa, joka istui suorana ja peloissaan eräässä hyvässä nojatuolissa ja Görel uinaili kädessään kirja, luultavasti sulhasen tohtorinväitöskirja, lampun luona.