SUOMENTAJAN ESIPUHE. (continued 2)

Minusta tuntui kuin se kaikki olisi noussut minun kurkkuuni ja veri tulvasi poskilleni. Seuraava tunne oli se, että teki mieleni hyökätä tädin kimppuun ja ilmoittaa Görelille, että hän on nauta.

Täti tervehti hyväntahtoisesti ja minusta näytti kuin minä hänen mielestään olisin tullut sopivaan aikaan. Eihän se haitannut, että minä näin miten hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka nähtävästi odotti sulhastaan, ei ensinkään salannut pettymystään. Minä olisin luullakseni sanonut jotain sopimatonta, ellei minun olisi ollut sääli Emmyä. Hän ei tietystikään huomannut kohtauksessa koko veristä ivaa, mutta tunsi kuitenkin, että hän teki naurettavan vaikutuksen. Hän meni miltei heti. He pyysivät minua odottamaan teetä ja sulhasta, mutta minä sanoin meneväni oopperaan.

Kun olimme Emmyn kanssa tulleet ulos, otin hänen käsivarrestaan kiinni ja sanoin:

— Minä tahtoisin, että he kutsuisivat minutkin toisinaan, mutta tästä emme huoli puhua mitään niille muille.

— Kun olimme tulleet Kustaa Adolfin torille, sain minä päähäni toteuttaa sen, minkä olin ilkeyksissäni sanonut äsken tädille ja Görelille. Nimittäin mennä oopperaan. Ja sen minä teinkin. Sain 75 äyrin paikan kolmannelle riville, josta ei nähnyt mitään muuta kuin muutamia puseroita ja niskakampoja tai en oikeastaan nähnyt edes niitä, sillä istuin silmät kiinni ja kuuntelin Lohengrinia. Musiikki vaikutti minun sieluuni kuten lanoliini. Se tuli pinnalta pehmeäksi. Mutta sisäpuolella oli, kuten aina, levottomuus ja synkkä aavistus siitä välttämättömästä, joka lähestyi.

Oli purevan kylmä kun minä menin kotiin puolityhjiä katuja pitkin. Tuuli puhalsi Upplannista päin ja lakasi Pohjoistullin ja Kuningattaren katuja kuten kyökkipiika, ollessaan pahalla päällä. Ja marssiessani Kuninkaanmäkeä ylös, tuntui minusta kuin olisin ollut joku rikka, joka tahtoo mennä kyökinovesta takaisin. Oli sellainen ilta, jolloin vastaantulevat herrat eivät viitsi luoda silmäystä edes naisen vartaloon ja jolloin parhaatkin meistä vaistomaisesti ikävöivät rakastajaa ja automobiilia. Koska minä en kuulunut niihin parhaisiin, ikävöin minä sitä itsetietoisesti.

Ja kaikkein arveluttavin oli se, että minä sanoin itse itselleni: niiden hankkiminen on sinulle yksinkertaisin asia maailmassa.

Jos vain — — —

13.

4 p:nä helmikuuta, veronmaksupäivänä.

Kun me hiljaa ja ahkerasti pukeuduimme eilen aamulla ja palelimme, sillä on edelleenkin pureva kylmä ja tuli sangen kehno, keskeytti Eeva äkkiä hiljaisuuden ilmoittamalla: tänään on tuomiopäivä.

— Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko taasen maailman loppu, kysyin minä.

— On jotain vielä pahempaa, kuulin Babyn sanovan toisesta huoneesta. Älä koeta teeskennellä tietämätöntä!

— Tänäänhän sinun täytyy maksaa vero. Vai tahdotko ehkä että ulosottomies tulee kimppuusi?

— Se riippuu siitä miltä hän näyttää, minä koetin laskea leikkiä, samalla kun aloin etsiskellä avainnippuani, ottaakseni esille kirjekuoren palkkoineni kirjoituspöydän laatikosta.

Huoaten laskin minä kymppini. Tytöt olivat oikeassa, tuntui sangen tuskalliselta. Minä toivoin, että olisin ollut naimisissa, vakuutettu kun olin, että useimmat hienot rouvat eivät tiedä edes minkä näköinen verolippu on.

Eeva ja minä olimme päättäneet mennä ja suorittaa uhrimme yhdessä, ja kello kuusi marssimme me ulos. Puotirouva seisoi portilla ja Vaasankaupungin kodikkaaseen tapaan kysyi hän ymmärtävästi ja osaaottavasti hymyillen, oliko kysymys verosta.

— Kiiruhtakaamme nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten mennään minun kustannuksellani leipuriin, tulkoon mitä tahansa!

Mutta kun me tulimme uhripaikalle, seisoi siellä pitkä ja ilkeämielinen jono ihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.

Tämä on liikuttavaa, puhkesi Eeva sanomaan heleällä äänellään, niin että koko jono käänsi päätään kuin komennon mukaan.

— On kyllä katkeraa, että kynitään ihmiseltä hänen viimeiset lanttinsa, mutta että tarvitsee seisoa jonossa ja kaiken lisäksi jäätyä polviin saakka, se on minusta julmaa.

— Oletko koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta veroa, niinkuin Englannin äänioikeusnaiset, niin kauvan kuin sinulta puuttuu kansalaisoikeudet?

— Kyllä, jos vaan syy olisi pätevä, niin saisimme me kyllä pitkän lykkäyksen, mutta nyt ei siitä tulisi mitään muuta kuin että he ottaisivat jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.

— Ohoh, sanoi eräs mies meidän takanamme. Kyllä ne osaisivat ahdistaa neitejä. Ei käy päinsä tähän aikaan mutista vastaan tässä kapitalistiyhteiskunnassa.

Eeva käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi hakkailla kysymyksessä olevaa miestä, samalla kuin he molemmat kovin kapinallisesti puhuen panivat viralta nykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan Marxin ja Lassallen mukaan. En ole koskaan voinut kuvitella ketään Eevan tapaista. Hän olisi aivan varmaan samalla menestyksellä soaissut valtioministerin, puhumalla järkevästä kehityksestä tahi professori Kjellenin väittelemällä kolmikamarijärjestelmästä.

Mutta lopulta tuli meidän vuoromme, ja kun me totisina olimme maksaneet ropomme — niin, kelle oikeastaan? — ja tulimme ulos, huomasimme me Babyn — huohottavana, epätoivoisena.

— Tytöt, älkää viivyttäkö minua! Minun täytyy päästä kotiin hakemaan verolippu ja rahaa ja jälleen takaisin, ennen kuin suljetaan! Ja minä en oikein tiedä missä ne ovat.

— Niin, enkä minäkään, sanoi Eeva, mutta minä löysin sinun papintodistuksesi eilen Hjalmar Söderbergin Gertrudin välistä.

Mutta tätä ei Baby enään kuullut, hän oli jo monta hevosenpituutta edellämme.

— Tiedätkö mitä, sanoin minä. — Me emme menekään leipuriin. Mutta me ostamme neljänneskilon kahvia ja muutamia wienerleipiä, ja sitten sytytämme me spriikeittiön ja panemme juorupannun tulelle ja kun toiset tulevat näytämme heille, että mekin voimme kantaa kohtalomme filosoofeina.

— Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipää elämänsä katkerina hetkinä, kysyi Eeva.

— Minä luulen, että hän meni rakastajattarensa luo. Me menemme kuitenkin sen sijaan Berlinin leipuriin.

Kun tytöt tulivat kotiin, kohtasi heitä juorupannun leppoisa kiilto, ja kaakeliuunissa paloi hauskasti Eevan joululahjalaatikko. Kahvipannu porisi spriikeittiöllä ja leipäkorissa oli täsmälleen kahdeksan wienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi kaupanpäällisiksi, kun leipurineiti kuuli, että me olimme olleet veroa maksamassa. Emmynkin kasvot kirkastuivat ja Baby alkoi heti laulaa lempiballaadiansa:

Kaunis kuin kevätpäivä Lämmin kuin kesäpäivä Ompi ruotsalaisen raittiusmiehen tykyttävä sydän…

— Mutta hiljaa, Jumalan tähden Baby, sanoin minä.

— Kuinka sinä sanot Jumala, kun sinä kuitenkin vain tarkoitat notaria ja notarin mammaa, sanoi Baby nuhdellen ja katsoi silmät pyöreinä minuun. Sinä olet muuten niin ihastuttava, mutta sinä käytät yhtä päätä väärin Jumalan nimeä, niin että minä oikein pelkään, kuinka sinun tulee käymään. Kuinka sinä olet voinut ruveta Jumalan nimeä väärin käyttämään.

— Sen tein minä kun lakkasin uskomasta Häneen, kultaseni, sitä paitsi on se minulta hyvin pahasti, erittäinkin kun tiedän, että se loukkaa sinua. Kuka tarjoo kahvin: minun korviini kuuluu ikään kuin se olisi jo valmista!

Mutta ei edes kahvi voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeampiin asioihin. Hän oli aivan kiihtynyt tuon verokuitin vuoksi ja sitten tuli muuta vielä lisäksi.

— Tämä elämä on sentään niin raskasta, vai kuinka, sanoi hän.

— Ei se helppoa ole, sanoin minä.

— Toisinaan täytyy oikein ajatellakin, sillä maailmassa on niin paljon eriskummallista ja väärää, josta ei mitenkään tahdo päästä selville.

— Ei tahdo päästä, Jumala paratkoon, sanoin minä, kokonaan unohtaen Babyn äskeisen varoituksen, ja silloin ei pidäkään mitään ajatella. Eeva, auta minua, Baby tahtoo ajatella.

— Anna lapsen ajatella, sanoi Eeva päättävästi ja kuumensi vanhaa leipää lampun päällä. — Minun mielestäni ihmisen pitää ajatella, ainoa meistä neljästä on Eeva, joka kykenee siihen, mutta hänenkin kykynsä loppuu silloin kun hän on pakotettu maksamaan kunnallisveroja ilman että hän voi pienimmälläkään tavalla vaikuttaa siihen, miten nämä rahat tuhlataan. Ja minkä tähden, Herra siunatkoon, niitten, jotka eivät kykene mitään ajattelemaan, pitää olla juuri kahdeksanluokkaisen oppikoulun käyneitä tyttöjä. Katsoppas vain työläisiä. Etkö sinä luule, että ne ajattelevat, sekä miehet että naiset ja sitä paitsi he toimivat myös.

— No emmekö me sitten toimi?

— Toimimme kylläkin, mutta näetkö sinä mitenkä se käy. Yhtähyvin voisi järjestää Tukholman issikkahevoset. Ei meillä ole niinkään paljon yhtenäisyystunnetta kuin niillä. Niillä on sentään joku ystävällinen sana sanottavana toisilleen, kun ne tapaavat toisensa. Mutta meillä! Voi helvetti!

Minä katsoin Emmyyn. Hän oli kasvoiltaan vallan valkoinen ja syvästi loukkaantunut.

— Mutta sinä poltat itsesi, Eeva, sanoin minä. Joka oli kylläkin aivan oikein, sillä ranskanleipäkin oli jo vallan musta altapäin.

Emmy nousi ylös.

— Kyllä se on parasta, että minä sanon nyt sen heti paikalla. Minä aion muuttaa ensi päivästä huhtikuuta yksistäni asumaan, virkkoi hän ja meni toiseen huoneeseen. Minä seurasin häntä.

— Särkeekös sinun selkääsi taas, Emmy?

— Sitä särkee aina, niin kuin tiedät. Mutta usein on vielä pahempaakin.

— Voinko minä auttaa sinua?

— Ei kiitos! Minä otan pulverin ja menen sänkyyn. Katsoimme toisiimme minun ulostullessani.

— Se viittaa vähän maailman loppuun päin, sanoin minä.

— Oh, Balder ei ole vielä kuollut, vastasi Baby ja katsoi rakastettavasti minuun.

— Mutta nyt ammuin minä nuolen, deklameerasi Eeva ja viskasi lämpimän puolipalaneen ranskanleivän minun polvelleni.

— Mutta illalla, ennen kuin me olimme tulen sammuttaneet, hätkähdin minä yhtäkkiä tuntiessani, että joku hellästi ja varovaisesti kosketteli minua. Se oli Baby, joka asetti suunsa aivan minun korvaani ja kuiskasi:

— Mutta uskothan sinä kuitenkin Jumalaan, Pegg?

— Uskotkos sinä, kysyin minä ja heitin peitteen hänen ympärilleen.

Hän painautui aivan minun likelleni ja pani kätensä minun kaulalleni.

— Uskon kyllä, kuiskasi hän hiljaa, niin hiljaa, että minä tuskin kuulin sitä. Minä uskon, kuten minä olen aina tehnyt, jokaikiseen kirjaimeen koko pipliassa, Pegg, enkä minä ymmärrä kuinka minä voisin uskomatta olla. Mutta etkös sinäkin usko?

— En minä voi sitä tehdä, Baby. En ole pitkään aikaan voinut.

— Mutta miltä se tuntuu, kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole edes äitiä.

— Yksinäiseltä kylläkin, Baby, mutta täytyy luottaa itseensä. Mutta minä en kertonut Babylle mitenkä surullista se minun mielestäni oli.

— Mutta etkö sinä luule uudelleen voivasi ruveta uskomaan, Pegg?

— En tiedä, Baby kulta, mahdollisesti silloin kun minä tulen vanhaksi ja pelkään kuolevani.

— Niin minäkin luulen, sanoi Baby mieli keventyneenä ja suuteli minua. Sinä olet aivan liian rakastettava joutuaksesi kadotukseen. Ajatteleppas, että sinä kuitenkin voit olla niin herttainen.

— Ei mutta, sanoin minä, nyt sinun täytyy mennä nukkumaan, pikku raukka, sinä kylmetyt muuten.

14.

Aina vaan helmikuussa.

Görel on miehensä kanssa Nizzassa. Ja minä olin kaikkea sitä hommaamassa Grand Hotellissa.

Minä olin oikein kutsuttu, vaikkakin minulla oli suuria epäilyksiä sellaisten mailmallisten huvien suhteen, sillä ajat ovat huonot. Ja vaikkakin se oli sellainen tilaisuus, kun toisen häät, ei tuntunut olevan ollenkaan oikeutettua sinne mennä, sillä lakkokin oli onnistunut huonosti ja Baby oli leipurissa Stuurekadulla ja öljy oli noussut 18 äyriin litralta.

Mutta liitto oli päättänyt, että minun täytyy mennä, ja vaikka minä selitin, että minulla ei ole pienintäkään halua esiintyä noitten loistavain, ylhäisten, seurapiireihin kuuluvain kanojen joukossa, minä kun olin vain köyhä sukulainen, jonka paras vaate oli uudestaan silitetty musliinihame sekä kaulan ympärille pantava, pari kertaa pantattu ja uudelleen lunastettu samettinauha kultasydämineen, vastasivat he, että pukuni suhteen saisin olla aivan rauhassa.

— Kyllä sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, minä takaan sen Liiton kunnian kautta.

— No et sinä ainakaan siitä paljoa pantissa saisi, vastasin minä epäillen.

— Älä epäile vaan usko pois, kehoitti Eeva, se kyllä järjestyy, ellet sinä vain ole itsepäinen vaan suostut lainaamaan kuten me muutkin teemme, silloin kuin joka toinen vuosi on jokin juhlatilaisuus.

Ja aivan oikein. Päivää ennen häitä tuli Baby kotiin mukanaan silkkinen alushame, jonka hän oli lainannut en tiedä keneltä, ja Eevalla oli pitkä komea liina, jossa oli pitsejä, ja viuhka. Itse olin minä ostanut parin ihania, pitkiä hanskoja ja säästänyt niin paljon että olin saanut myös tukkaani pienen kultaperhosen.

Gerda, se joka itselleen rakastajaa haluaa ja joka pitää äärettömästi vaatetusseikoista, tuli, kiltisti kyllä, meille eräänä iltana ja hänen kanssaan neuvoteltiin heti myös näistä. Hän on suorastaan nero ja voi vielä tulla erinomaiseksi ompelijaksi, jos vain jättää konttorialan.

Kaikki tytöt auttoivat minua pukemisessa ja kuitenkin kävi niin hullusti, että Eevan täytyi neuloa nappi minun leninkiini vielä sen jälkeen, kun olin jo puettu, enkä minä sitä huomannut ollenkaan ennen kuin oli vaatteet ylläni. Ja nyt en pääse ensinkään naimisiin, ajattelin enoni vaunuihin mennessäni. Lähtiessäni oli Liitto minua suudellut ja sanonut kehottavasta »Voi voi kun sinä olet herttainen; koeta nyt saada sopiva henttu sieltä ja ajattele meitä sitten kun tulet Grand Hotelliin!» mutta siitä huolimatta olin minä sangen liikutettu ja tuntui tuskalliselta.

Kiusallista oloa ei kestänyt sentään kauvaa, kello 11 olin jälleen kotona.

Koko Liitto tuli eteiseen yöpuvuissaan ja sanoi:

— No?

— Häät, sanoin minä ärsyttävästi, ovat naurettavia, kiusallisia tilaisuuksia. Onhan minulla sentään se lohdutus, vaikka en pääsekään naimisiin, ettei tarvitse semmoista komediaa sietää.

— Minä olen samaa mieltä kuin sinä — teoreettisesti, sanoi Eeva. Mutta ajatteleppas sen sijaan:

»Kun kaksi kuuluu toisilleen ja muut ei siitä tiedä Ei heillä kotia ei perhettä ei arkisuruja.»

Babyn silmät loistivat hänen kuullessaan Levertiniänsä ja hän lausui:

»Kun lankes hämy kesä-illan vieno, hää-illan hauras, hento valkohuntu, mi kattoi kaupungin kuin kudos hieno, ol' ikkunoissa heillä lemmen tuntu, he kodittomat lempi toisiaan, sen peittivät he muilta päällä maan, mies yksinäinen, yksinäinen nainen, salainen matkaseura samoovainen.»

Baby, joka pariin kuukauteen ei ollut puhunut muista kuin yleisistä asioista, oli yhtäkkiä tullut runolliseksi. Hän istui sohvansa kulmassa mykkyräisissään, paidan lieve vedettynä yli paljaitten jalkojen ja tukka hajallaan. Kun minä käännyin katsomaan häntä, huomasin minä hänen sulkeneen silmänsä, mutta hänen suunsa hymyili ja hän oli niin onnellisen näköinen. Ja minä luulin kuulevani hänen hiljaa tanskankielellä kuiskaavan: »Oi ihmiset — — —.» Baby puhuu aina tunteellisena ollessaan tanskaa. Milloin se on jotain Blicher-Clausenilta, milloin Ingeborg Maria Sickiltä.

Minä kyllä pidän Babysta, mutta nyt juuri inhoitti hän minua. Mutta kun Eeva alkoi kerrata: »he kodittomat lempi toisiaan —» sekottaessaan vademekumia vesilasiin, tipahuttaen pisaran jokaisen korostuksen kohdalla, en voinut enää pysyä vaiti.

— Älkää ensinkään olko olevinanne epämoraalisia, sanoin minä. Sinä olet kuitenkin samanlainen raukka kuin me muutkin, joka olisit mahdottoman iloinen jos joku tahtoisi rehellisesti naida sinut, ettei sinun tarvitsisi pitää nimenäsi Gustafsonia ja että saisit nukkua niin kauvan kuin tahtoisit aamusilla.

Ainoat kerrat elämässään on Eeva ollut äänettömänä silloin kuin hänen suussaan on vettä, ja juuri silloin olen minä aina koettanut ilmoittaa hänelle sisimmät ajatukseni. Silloin tanssii hän tavallisesti hurjasti ympärilläni ja uhkaa hammasharjalla aivan tukehtumaisillaan, kunnes vihdoinkin saa sanoja suustaan. Mutta silloin.

— Kuinka sinä sen tiedät, että kukaan sitte ei tahdo? tiuskasi hän vihdoin.

Baby heräsi.

— Kuka, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.

— Se on vain roskaa Baby, sanoin minä ylhäisesti. — Mutta ettehän te ole vielä kysyneet mitään häistä.

— Oliko siellä kauniita naisia? Oliko niillä kauniita vaatteita? sanoi Eeva, ja minä huomasin hänen olevan iloissaan päästessään eheänahkaisena pakoon äsken tapaturmassa lausumaansa tuhmuutta.

— Missä on kauniita naisia, siellä on aina myös vielä kauniimpia vaatteita, sanoin minä, ja siellä oli kumpiakin. Mutta kaikki ne oli niin kuivia kuin tapeetit. Minä oikein ihmettelin kuinka me, joilla ei ole aikaa edes kunnolleen kynsiämme hoitaa, vielä vähemmän aikaa ajatella korkeampia asioita, keskimäärin kuitenkin olemme paljoa huvittavampia ja hauskempia. Ja niin me olemme. Minusta me olemme oikein miellyttäviä ja vilkkaita. Jota ei suinkaan voi sanoa kaikista naisista.

— Niin kyllä, sanoi Eeva ajattelevasti. Mutta sanoppas se muille. Konttoristit! Ihmisten mielestä ne eivät ole muuta kuin tärkkikaulus, vahakangashihat, mustetahroja, ikävyyttä ja epänaisellisuutta. Me olemme ruusuja, mutta ruusuja, jotka kukkivat pimeässä. Mutta jos ihmiset tietäisivät miten meidän elämämme tekee meidät viisaiksi ja vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, niin hakisivat he meitä kovastikin.

— Niinkös luulet? sanoi Baby hieman painokkaasti.

— Tietysti minä luulen niin. Minun mielestäni konttoristina harjaantuu äärettömän hyvin avioliittoon. Paljoa paremmin kuin perhetyttönä. Sillä perhetytöt ovat aina sentään hieman semmoisia ja tämmöisiä.

— Olet sinäkin kapine, joka et tuohon elettyyn ikääsi vielä tiedä, että miehet juuri semmoisia tahtovatkin — sanoin minä häntä ärsyttääkseni. Etkö sinä pikkuinen nautaraukka tosiaan tiedä, että miehet rakastavat juuri sellaisia naisia, jotka eivät osaa edes oikealta puolelta nousta raitiovaunuun, eivät osaa muuttaa vaunua kun pitäisi mennä toiselle linjalle eivätkä osaa panna omia tavaroitaan pakaasiin?

— No ei juuri minulla ole semmoisia kokemuksia, sanoi hän hieman salaperäisesti hymyillen, jonka vuoksi minä rupesin ajattelemaan, että jotain kenties oli tapahtumaisillaan. Ajattelin jo kysyäkin, mutta sitte tuumasin: kuuleehan sen myöhemminkin.

Sitten hän yhtäkkiä siirtyi aineesta toiseen.

— Olikos serkkusi kylläkin tyyriissä kapselissa?

— Sinähän puhut aivan kuin hän olisi puolen grammaa aspiriinia, vastasin minä. Oli kylläkin, voit olla vakuutettu siitä! Laskeppas meitin kaikkien tämän kuukauden palkat yhteen, niin tulee noin puolet siitä mitä kapseli maksoi.

— Itkusteliko se?

— Itkusteli kylläkin ja hänellä oli niin ihastuttava nenäliina, joka oli ollut minun muorillani ennen vanhaan. Eikös se ollut kuolemansynti? Tietysti minä olisin perinyt sen. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen ajan.

— Ettes häpeä puhuessasi semmoisesta, sanoi Baby. Olikos hyvää ruokaa? Joitko paljon samppanjaa? Kun tänään kolmatta ateriaa syödessämme taas ajoimme vain pelkkää leipää mahaamme, ajattelimme me sinua.

Ikkunalla olikin, Dagens Nyheterin päällä, leipäkori, voirasia ja pari tyhjää putelia, ja kun minä sitä kaikkea katselin ja muistelin kristallisten samppanjalasien kilinää, tuntui hiukan liikuttavalta.

— Oh, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä? Ja voileipä? Taikka edes kappale leipää? Minä tahdon syödä ruokaa, joka minulle kuuluu. Enkä minä niiltä roskilta kadehti heidän tryffeleitään ja timanttejaan. Minä kyllä tyydyn itseeni ja kohtalooni ja pilsneriini.

— Ei olekaan muuta kuin yksi pullo olutta, sanoi Baby ovelta pullo kädessä. Ja puolet ranskanleivästä voit saada, mutta et enempää, sillä toinen puoli täytyy säästää huomiseksi.

— Mutta et sinä ole vielä sanaakaan sanonut herroista, sanoi Eeva.

— Sokerit pohjalla. Ajatteleppas! Minut esitettiin siellä viimekesäisen henttuni kanssa. Meillä oli oikein hauskaa.

— Vieläkö hän ihaili sinua?

— No mahdottomasti. Vallankin kun minä esiintulleesta syystä tulin sanoneeksi rakastavani toista.

— Päällikköäsikö?!

— Ja hänen mielestään oli silloin sopiva tilaisuus alottaa uudelleen.

— No alotitteko te?

— Alotimme. Minä sanoin hänelle etten ollenkaan hänestä välitä ja hän selitti minulle, että minä välitän kaikista miehistä, jopa semmoisistakin, jotka ovat minua ennen rakastaneet. Mutta minä sanoin, että hänen ei sentään tule toivoa mahdottomia. — Eikö teillä tosiaankaan ole enään leipää?

— On kyllä, jos sinä vaan sitte lupaat mennä aamulla aikaiseen puotiin, ennenkuin minä kotoa lähden, sanoi Baby, voit kyllä saada minun suurusleipäni, ja meni vuoteestaan lattialle, hyräillen:

»sinä olet mun ja minä olen sun ja kukaan ei sitä tiedä — — —.»

Eeva ja minä katselimme hänen jälkeensä. Hän on sentään liian sievä ollakseen leipurissa, ajattelimme me. Samassa huusi Emmy minua ja minä menin ulos.

— En viitsinyt sinulta niittenkään aikana kysyä, mutta mitä sinun tädilläsi oli päällänsä?

Ja minun täytyi, vaikka olinkin väsynyt, istua kertomaan Emmyn neuloessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja väsyneet kasvonsa minuun päin.

— Katsos, nyt on minun tyynyni valmis, sanoi hän. Opi kärsimään valittamatta! Ja huomenna menen lääkäriin. Eilen maksoin sairaus- ja hautausapukassaan koko neljännekseltä. Kaikki on siis hyvin nyt; ajatteleppas että sinun tätisi, joka on niin paksu, viitsi panna päälleen niin vaaleata pukua!

Kun vihdoin olimme päässeet sänkyyn, ja Eeva ja minä olimme kahdenkesken, sanoi hän:

— Pegg, elä suutu, mutta kun sellaisella tytöllä kuin sinä olet, on ikävää häissä, niin on se vain sentähden, että se, josta sinä pidät, ei ollut muassa.

Minä hätkähdin, niinkuin ihminen aina tekee jos joku tietäen tai tietämättään osuu oikeaan.

— Hyvin paljon niitä, joista minä pidän, oli sieltä pois, sanoin minä lyhyesti. Mutta itsekseni kuitenkin tiesin hänen olevan oikeassa. Tiedän kyllä asioiden kehittyneen siihen suuntaan että minä, kuten maapallokin, lainaa lämpönsä muualta.

— Pegg, varo vain, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että siinä jotain on. Sinä olet niin muuttunut.

— Niinkuin monet muutkin.

— Niin kyllä. Niinkuin monet muutkin. Mutta ei samasta syystä. Minun mielestäni voi konttoristi, jonka päällikkö on tullut hänen jumalakseen, lähettää kotiinsa terveisiä. Minä olen tässä ammatissa ollut enemmän aikaa kuin sinä.

— Kaikesta päättäen oletkin, sillä en minä ymmärrä yhtään sanaa siitä, mitä sinä puhut.

— Kyllä sinä ymmärrät! Mutta jos tahdot kuulla suoraa puhetta, niin voin minä sanoakin, että hyvinkin moni konttoripäällikkö tahtoisi sangen mielellään liittää perhejuttuihinsa nuorten ja kauniitten konttorityttöjensä elämäkertoja.

— Jos sinä tarkoitat minun päällikköäni, niin voin sinulle ilmoittaa, että hän ei ole naimisissa, sanoin minä.

— Mutta ei sinusta siitä huolimatta tule koskaan hänen rouvaansa, sanoi Eeva. Hänen tuleva rouvansa, joka tulee hänen rouvakseen silloin kun hän harppaa viiskymmenluvulle, mahtaa nykyään olla Sveitsissä jossain hienossa täysihoitolassa ja sen papalla pitää olla talo Rantatien varrella.

— Aina sinä olet yhtä viisas, sanoin minä.

15.

Emmy ei mennytkään lääkärin luo. Mutta lääkäri tuli hänen luokseen.

Ja kun hän oli järjestänyt kotinsa, lopettanut tyynyompeluksensa, maksanut kaikkiin sairasapukassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla sairaaksi, niin samassa olivat myöskin hänen voimansa lopussa. Aamulla emme enää voineet saada häntä sängystä pois. Hän makasi siinä aivan tahdottomana, toisinaan vain hieman vaikeroiden selkäsärkyään.

— Meidän pitää lähettää lääkäriä hakemaan, sanoi Eeva.

— Niin kyllä, sanoin minä, mutta sehän on kallis juttu. Eikö sinunkin mielestäsi olisi syytä odottaa huomiseen, kenties hän voisi silloin itsekin mennä lääkäriin.

— Minähän puhunkin meidän tohtoristamme, vastasi Eeva, eikä se mitään maksa. Eeva oli oikein ihmeissään, etten minä niin yksinkertaista asiaa hoksannut. Etkö sinä sitten tiedä kuka meidän lääkärimme on.

— En.

— Sehän on hullunkurista. Hän oli Tukholman kiltein lääkäri. Meitä on suuri joukko, jotka aina menemme hänen luokseen, kun meitä jokin vaivaa ja hän sanoo, ettei hän meiltä, jotka olemme köyhiä konttorityttöjä, ota yhtään mitään. Minä soitan hänelle ja sinä voit kai olla kotona ja ottaa hänet vastaan.

Niin minä olinkin, ja hän tuli siinä puoli yhdeksän ajoissa. Minä aukaisin eteisen oven hänelle juhlallisesti ja hartaasti, jonka hän toivoakseni huomasikin. Minua aivan hämmästytti, että hän oli vallan tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka aivan ilmaiseksi antoi meille jotain, vaatimatta siitä hyvästä meidän työtämme, tai mitään muuta hyvää! Joka aivan omasta alotteestaan ajatteli, että meillä oli vaikeuksia ja puutetta ja vaivautui meidän tähtemme. Hänen täytyy olla aivan erikoinen ihminen. Mutta minusta tuntuu niin hyvältä, että semmoinen ihminen on olemassa, ja aina katkerana ollessani tulen minä ajattelemaan häntä.

Hän tutki Emmyä kauvan. Minun täytyi vastailla tohtorin kysymyksiin, sillä Emmy ei jaksanut. Tulos oli, että hänet täytyy heti viedä Sabbatsbergiin leikattavaksi. Selkäsärky oli ollut jonkun vaarallisemman taudin oire.

— Tämä on kylläkin ikävä tapaus, mutta ei mikään tavaton, sanoi tohtori. Se tulee tuosta luonnottomasta paikallaan istumisesta, johonka naisen ruumis ei ensinkään sovellu, ja sitte liikarasituksesta ja heikosta ruuasta. Hänen olisi aikaisemmin pitänyt tulla minun luokseni. Minä en voi ymmärtää, miksi hän on sitä viivytellyt, sillä kaikesta päättäen on hän siitä paljon kärsinyt.

Minä kyllä sen tiedän, ajattelin minä.

— Tuleeko hän koskaan terveeksi, mitäs tohtori siitä luulee?

Hän sanoi ettei hän uskalla sanoa siitä yhtään mitään. Ja sitten katsoi hän minuun ja lausui:

— Ei neiti itsekään niin erikoisen virkeä ole.

— Herran tähden, sanoin minä, minähän olen vasta vähän aikaa ollut tässä toimessa, niin että minulla ei ole oikeutta olla pienimmässäkään määrässä heikko.

(Mutta minulla on kylläkin jo ammattisärky selässä. Se tuntuu vallankin silloin kun olen liian paljon kirjoittanut koneella.)

— Hoitakaa ajoissa itseänne kuitenkin, sanoi tohtori hieman käskevästi. Sillä, uskokaa minua, muuten ette kestä kauvan.

Minä kohautin olkapäitäni.

— Ei se mitään tee.

— Moni nuori tyttö on vastannut minulle siten, sanoi hän hiljakseen sellaisella äänellä kuin jos minä olisin ollut pieni lapsi.

— Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa. Eikö teillä ole minkäänlaista elämänhalua? Ilman sitä ei ruoka sula, kuten ehkä tiedätte.

— Oh, sanoin minä, meidän ruokamme sulattamiseen ei niin varsin paljon elämänhalua tarvita.

Nyt täytyi minun tehdä selkoa hänelle mitä me oikein söimme: kahvia ja voileipiä, suklaata ja voileipiä, päivällistä talouskoululla, teetä eli olutta ja voileipiä.

Hän hämmästyi ja päivitteli, selitti minkälaisen ruokajärjestyksen pitää olla ja lupasi kirjoittaa asiasta sanomalehtiin. Luullakseni puhui hän myös jotain tulevasta sukupolvesta, eli oli hieman tunteellinen. Kun hän poistui, tunsin minä saaneeni yhden ihailijan entisten lisäksi. Minä toivon, että taivasta varten pitää koota aarteita.

Niin joutui Emmy Sabbatsbergiin ja jälleen tuli Liittoon jonkinlainen kaipauksen sekainen sopusointu. Me käymme häntä tervehtämässä niin usein kuin voimme, sillä hän on vielä liian heikko voidakseen tulla leikatuksi. Minua hirveästi pelottaa ajatella hänen kohtaloansa. Sen jälkeen kuin olin tohtorin kanssa puhunut, tuntuu minusta kuin oma kohtaloni olisi kenties samanlainen. Se on tietysti vaikeata. Minun oma elämäni näyttää minusta niin tärkeältä ja oikein elämisen arvoiselta. Ajatus kuolemasta rasittaa minua kylmän varjon tavoin ja toiselta puolen taas tunkee esiin halu elää hieman voimakkaammin ja nopeammin tästä lähtien. Minä lasken vuosiani ja minulle tulee niin sanomaton halu painaa elämääni sydäntäni vastaan, vaikka se olisi minulle turmioksikin. Se on aivan sama miten käyttäydyn, kolmenkymmenen viiden ikäisenä olen kuitenkin pakoitettu menemään lopen kuluneena Sabbatsbergiin.

Ja juuri ollessani tässä välinpitämättömässä tunnelmassani, olen pakotettu sanomaan itselleni, että minä olen rakastunut häneen ja että hän sen tietää. En ymmärrä, miten se on niin pitkälle mennyt, enkä myös tiedä miten voi olla rakkautta, johon ei yhdisty mitään etuja eikä toivomuksia. Tiedän vain sen, että näin on aivan sietämätöntä olla ja että elän ainaisessa jännityksessä. Yhäti on kaikenlaisia kohtauksia, joita ilman tilinpäätös olisi tapahtunut paljoa nopeammin. Nyt se tapahtui vasta eilen. Olin siellä eilen iltapäivällä, kuten tavallisesti, ja tuomari oli myös. Ja kun minä lopultakin sain selville, että tilinpäätökseni oli oikein, hyppäsin ylös ja aloin riemuissani laulaa:

Tulipa valmiiks' kuitenkin Vaikka se kauvan kestikin.

Silloin näin yhtäkkiä hänen seisovan ovella ja minä peräännyin vaistomaisesti seinää vasten. Seisoin siinä sitten hiljaa ja katsoin häntä silmiin ja ajattelin nopeasti mutta kuitenkin selvästi: nyt kävi hullusti, sillä minä olen kuitenkin suuri raukka.

Siihen aikaan kuin minun äitini oli nuori, oli paljoa helpompi selviytyä miehistä ja heidän rakkaudestaan. Siihen aikaan merkitsi käden vyötäisille paneminen kihlasormusta, suudelma oli kihlausilmoitus, eikä silloin tytöstä välitetty paitsi jos hänestä tykättiin.

Ja nyt!

Sanaakaan sanomatta otti hän minut syliinsä ja suuteli minua, enkä minä voinut ääntäkään päästää, vielä vähemmin tehdä mitään liikettä. (— »Sitten minä kyllä hänelle sanon, sitten — — —.»)

Sitten otti hän minut, edelleenkin sanaa sanomatta, huoneeseensa ja asetti minut matalalle nahkatuolille, mutta itse istui hän tuolin nojalle käsi minun kaulani ympärillä.

— Antakaa minun mennä, sanoin minä veltosti.

— Vai niin, sanoi hän lihastakaan liikuttamatta, nyt!

Hänen äänenpainossaan oli sellainen varmuus, että se kiukutti minua, ja se, tavallisen moraali näkökannan mukaan, tilapäisesti pelasti minut.

— Niin juuri, sanoin minä. — On turhaa olla sentään vielä noin varma.

— Jo ensi hetkestä olen ollut sinusta varma! sanoi hän kiusoittaakseen minua.

Minä muistin hänen kerran sanoneen, että hänen oli äärettömän hauskaa nähdä minua silmät vihasta välkkyvinä ja siksi minä nauroin niin kiusoittavasti kuin mahdollista ja koetin nousta ylös. Mutta koettakoonpas vaan kuka hyvänsä nousta matalasta, nahalla päällystetystä tuolista ylös, kun toinen, joka on vahva, istuu vieressä eikä laske! Nyt täytyy käyttää kieltään, ajattelin minä, mutta huutamaan minä en rupea ennenkuin ei mikään muu auta.

Ja koko ajan tiesin, että lopputulos ei riipu hänestä vaan minusta, vaikkakin näytti siltä kuin hän olisi tilaisuuden herrana. Mutta minä hullu kun rakastin häntä.

Kuinkahan monta kertaa olen nähnyt painettuna fraasin: tahdotko tulla vaimokseni? Usein olen ajatellut, että mahdetaanko sitä käyttää niin monta kertaa todellisuudessakin, mutta nyt se tapahtui kuitenkin, t.s. ei sentään juuri niin, sillä hän jätti tahallaan pois sanan vaimo.

Minä ravistin päätäni.

Se ei ensinkään vaikuttanut häneen.

— No miksei sitte? sanoi hän hieman ylimielisesti.

— Minulla on siihen pikkuinen hassunkurinen syy, sanoin minä. Te ette rakasta minua.

— Oh! Sanoi hän. — Sitä minä juuri odotinkin. Mutta entä jos minä nyt »rakastaisin» teitä?

Hän lausuu sen tekosanan aina selvin ja halveksumista osottavin tavoin.

— Jos te sen tekisitte, sanoin minä, niin olisin luullakseni valmis kaikkeen!

— No mistäs sinä tiedät, että minä en sitä tee?

— Siitä että te kohtelette minua niinkuin kohtelette, sanoin minä. — Niin ette te silloin koskaan tekisi.

Samalla minä huomasin kuinka asia oli ja se varmuus herätti minun naisellisen ylpeyteni.

— Jos minä rakastaisin (taas sama äänenpaino) teitä, niin te tekisitte siis sen, mitä minä silloin teiltä en pyytäisi? sanoi hän. — Vai kuinka? On sekin johdonmukaisuutta. Te pyristelette. Ette pysy asiassa. Olette yhtä arka kuin muutkin. Taikka — kenties se on vain sotajuoni.

Se oli ainoa minkä minä voitin. Hän ei ollut vielä koskaan suonut minulle sentään niin pientä arvonantoa. Rohkeuteni petti minut.

— Antakaa minun mennä, sanoin uudelleen, mutta jonkun verran surkeammalla äänellä.

— Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi. Ei ollut mitään esteitä. — Mutta oli kuitenkin, sillä juuri noustessani huomasin, että hänen takin hihassaan oleva nappi oli tarttunut tukkaani.

— Katsokaas nyt, sanoi hän, te olette kuitenkin minuun kiintynyt.

— Minulla on aina ollut huono onni, vastasin minä ja nauroin vastoin tahtoani. — Minä kiinnyn helposti kaikenlaisiin hirviöihin, jotka eivät ole sen arvoisia, että niistä ensinkään välittäisi.

— Kiitos, sanoi hän.

— Ei mitään, vastasin minä helpottuneena ja menin ovea kohti.

— Ettekö te edes hyvästi sano?

Minä käännyin ympäri. Hänen äänensä oli väsynyt ja hänen katseessaan näkyi ainakin pettymystä ja hellyyttä.

Ja silloin minä tein sen.

Minä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä.

— Elisabet, minähän tiesin sen.

En tiedä, miten kauvan me siinä seisoimme, lopuksi kuiskasi hän jotain minun korvaani, ja se teki minut aivan kylmäksi sellaisesta pelosta, jollaista en ollut ennen tuntenut.

Ja minä pakenin, ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, aivan ajattelematta ja kiihtyneenä.

Menin sitten kotiin vapisten kuten galvaniseerattu sammakko ja ajattelin.

— Mitä minun nyt pitäisi tehdä?

Ja mielessäni näin hänen menevän automobiilissaan jonnekin pelaamaan pokeria ja ajattelevan: nyt ei minulla ole siinä suhteessa muuta vaivaa kuin olla hiukan kärsivällinen, niin — — —

Mutta kesken kaiken en kuitenkaan voinut olla sitte illalla nauramatta Eevalle. Hän käveli kuten unissa ympäri huonetta huomaamatta minua ja ajattelematta missä oli tai mitä teki.

— Eeva! sanoin minä lopuksi. — Herää. Silloin hyppäsi hän ylös ja katsoi minuun silmät suurina.

— Ripustanko minä sinun leninkisi naulaan vai…?

— Kiitos, sanoin minä vavisten. — Ei tarvitse, mutta istu tänne minun sänkyni viereen ja anna minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen niin onneton ja jos minä tästä onnellisesti pääsen, on se vain sattumus!

16.

Neljäntenätoista, mutta kylmänä päivänä maaliskuuta.

— No nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.

— Sitä minä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.

Hän meni oven luo ja sulki sen.

— Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä aion lähteä pois hautaustoimistosta.

— Mutta mihinkäs sinä sitten aiot mennä? kysyin minä.

— Minä aion lopettaa koko konttoripalveluksen, sanoi hän ylpeästi. Minulla on eräs, joka palvelee minua sensijaan.

— No ystävä kulta, kerroppas, sanoin minä huoaten hiljaa kateellisena. Miksi, miksi, ajattelin minä, se toisille on niin helppoa ja minulle niin saakelin vaikeata?

— Se on oikein satu, sanoi hän.

— Niin niin, tietysti, sanoin minä, ja aivan uusi.

— Ajatteleppas, me tapasimme toisemme jo viisi vuotta takaperin. Me kävimme kauppakoulua Göteborgissa ja olimme yhtä hyviä. Ja nyt sillä on, kuvitteleppas, 4,600 vakinainen palkka ja minulla on 1,000 eikös se ole merkillistä.

— On, sanoin minä, sangen merkillistä. Mutta entäs sitten?

— Niin, no niinkuin nyt arvaat, niin ei sitä ihminen sentään juuri kihloihin mene kauppakoulussa, vaikka tarpeeksi tykkääkin toisistaan. Ajattele vain, että voihan sitä tulla vaikka joku prinssi, ja niin mekin erosimme ilman, että oli mitään muuta kuin lupaukset. Minä sain paikan ja muutin yhtä päätä ja niin hänkin teki ja siten kadotimme toistemme jäljet. Kyllähän sinä sen tiedät miten se käy.

— Tiedän kyllä, Jumala paratkoon, sanoin minä. Se menee rikki. Eteenpäin.

— Ei sinun kuitenkaan tule luulla, että minä kokonaan unohdin, sanoi Eeva ja katsoi kelloaan kymmenennen kerran, vaikkakaan minä en niin hyvin muistanut kuin hän. Ja kun minulla oli niin paljon leipähuolia!

— Sinulla, niin! Sinähän olet tunnettu siitä. No; tuliko hän sitte Tukholmaan sinua hakemaan?

— Minähän jo sanoin, että se on kokonainen romaani, sanoi Eeva loukkaantuneena. Ei se sentään niin yksinkertaista ollut; hän tuli kyllä Tukholmaan, mutta ei minua hakemaan. Hän ei näet tiennyt, että minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla hänen olevan kaupungissa, ja sen minä kuulin eräältä meidän yhteiseltä ystävältämme, joka oli nähnyt hänen kävelevän Engelbrektinkadulla harmaa palttoo päällä. Siitä tulee nyt keväällä kaksi vuotta, ja jonkun aikaa minä haeskelinkin häntä pitkin katuja, mutta kaikilla herroillahan on harmaa palttoo! Toisinaan, kun minun oli ikävä, selailin minä puhelinluetteloa ja katselin hänen nimeään.

— Ei mutta kuuleppas, sanoin minä, nyt sinä tietysti luulet koko ajan ajatelleesi häntä! Etkö sinä muista niitä, herroja klubissa, jossa minä tapasin sinut ensimäisen kerran, tai sitä edellisessä konttorissa, josta sinä minulle niin usein puhuit. Mutta tästä et sinä ole koskaan sanaakaan maininnut. Elä ensinkään luulottele, että hän on sinun ainoa rakkautesi.

— Sinun mielestäsi ei kenelläkään ihmisellä saisi olla ihanteita, sanoi Eeva ja heitti niskojaan. Sinulla niitä sitte ei ole ollenkaan, kun itse pääset sanomaan. Paljonko kello on? Miksi ei Baby tule?

— Odotatko sinä tosiaankin Babya? kysyin minä. Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä, että hän on pikakirjoituskursseilla. Mutta kerro nyt lisää, minun täytyy kuulla kaikki ennenkuin sinun omasi tulee. Soititkos sinä lopuksi hänelle sitte?

— Minäkö? En. Minä aina ajattelin, että en suinkaan minä hänestä ennen kuule kuin saan kutsun hänen hautajaisiinsa. Ja ellen olisi tekemisiin joutunut, olisin kylläkin mennyt jonkun toisen kanssa naimisiin, siinä sinä olet aivan oikeassa.

— Hän tai joku muu!

— Juuri niin, mutta nyt se oli hän! Se oli juuri päivää ennen joulua kun pari kappaletta konttorista oli sairaina ja päällikkö tuli ja sanoi, että minulla olisi päivällistunti kello puoli neljä ja että tulisin sitte takaisin konttoriin. Olin kyllä äkeissäni, mutta totella täytyi ja menin Sturen ravintolaan, kuten tavallisesti. Muistan vielä ajatelleeni, että minkälaisia päivällisvieraita siellä siihen aikaan mahtaa olla. Erään akkunapöydän ääressä istui joku herra ja luki sanomalehteä — — —

— Ja sinun onnistui kuitenkin saada se huomaamaan sinut? kysyin minä. Ja silloin on se kyllä se oikea.

— Ei hän minua huomannut ollenkaan. Minulla oli lampaanpaistia, ja tiedäthän miten pian sen kastike jäähtyy. Mutta kun hän sitten laski lehden pois, oli hän kuitenkin se oikea, ja hän oli niin muuttunut edukseen.

— No siitä tuli kai kohtaus?

— Ei mitenkään. Minä menin suoraan hänen tykönsä ja sanoin: päivää, tekö se olettekin? Mitenkä te olette tänne eksynyt?

— Etkö sinä mitään muuta sanonut? kyselin minä.

— En, äsh, kylläpä sinä olet tuhma! Ja hän vastasi sangen punasena: — En minä ole ensinkään eksynyt, minun konttorini on Sture-torilla ja minä olen käynyt täällä tähän aikaan miltei joka päivä syömässä kokonaisen vuoden kuluessa.

— Niin minäkin, sanoin minä, emmekä sitte tienneet mitä puhua toisillemme. Mutta kuules Pegg, eikö se ole mahdottoman merkillistä? Kokonaisen vuoden olemme me kumpikin kulkeneet samasta ovesta, syöneet saman pöydän ääressä emmekä ole tienneet toisistamme yhtään mitään. Ja sitte vallan sattumalta, siksi, että toverini on sairas, tulen aikaisemmin, ja löydämme toisemme. Muuten olisimme mahdollisesti syöneet koko elämänikämme siellä emmekä olisi saaneet mitään tietoa toisistamme. Mutta uskotkos sinä sallimukseen?

— En, kyllä, t.s. minä tahtoisin ensin nähdä sinun sulhasesi. Koskas hänen pitäisi tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. No sitte hän saapuu parin minuutin kuluttua. Oletteko te sen jälkeen tavanneet?

— Hän muutti heti ruoka-aikojaan ja nyt me syömme aina yhtaikaa. Ja suvella menemme me naimisiin, hänellä on sellainen luonne.

— Niin, nyt sinä olet satamassa, sanoin minä. Mutta, ystäväkultani, luuletko sinä tulevasi onnelliseksi?

— No en suinkaan minä umpimähkään naimisiin mene, vastasi hän loukkaantuneena ja meni ovelle askeleita kuuntelemaan, ja minä ajattelin: nyt tulee sulhanen aivan heti.

— Mutta niinhän sitä aina mennään, sanoin minä. Eikä kaikki mene naimisiin tullakseen oman miehensä kanssa onnellisiksi.

— Ush, Pegg, kuinka sinä olet ilkeä? Etkö sinä sitte usko rakkauteen?

— En, sanoin minä, minä olen rakastanut liiaksi montaa. Uskotkos sinä?

— En, sanoi Eeva, ei minun tarvitse uskoa, koska minä tunnen sitä.

Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkähtämättömältä ja onnelliselta, että minun oma asemani tuntui sen rinnalla kaksin kerroin kurjemmalta.

Ja sitten hän tuli. Minulle oli hän suuri pettymys. Minun tuli niin paha olla, kuin olisi alushameeni juuri ollut putoamaisillaan, mutta ei juuri ketä tahansa voi verratakaan siihen, jota minä rakastan. Ja tällä oli sentään minun rakastettuuni verrattuna se hyvä puoli, että hänellä oli rehelliset aikomukset. Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut aavistuksen siitä tuskasta, mikä valtaa isän ja äidin, kun he uskovat tyttärensä antavan itsensä ja kaikkensa vallan sokeasti miehelle, joka ei ole heidän mieleisensä.

— Etkö sinä aijo onnitella minua? sanoi Eeva kun hän oli mennyt.

Minä yritin, mutta ääneni ei kestänyt. Ellen olisi joka päivä konttorissa niin kiusaantunut, ei sitä olisi koskaan tapahtunut.

— Anna anteeksi, minä olen vain niin iloinen, Eeva, se kaikki tyyni on vain iloa. Mutta jos minä jonakuna päivänä tulen hurjaksi ja matkustan täältä, niin oletko niin ystävällinen ja pidät hiukan huolta Putesta, kunnes minä ehdin saada asioita hiukan järjestykseen.

— Että sinä voit pitää semmoisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään toistaen sen kysymyksen, jonka minä ajatuksissani olin hänelle itselle tehnyt. Hänhän on tavallinen naisten viettelijä.

— Ei se minun pitämiseni niin vaarallista ole sanoin minä vältellen. Pahempi vain, että olen pakotettu hänet joka päivä näkemään. Ja minusta tuntuu siltä, että minun täytyy lähteä pois.

— Että sinä voit pitää semmoisesta hirviöstä, sinähän tunnet hänen maineensa.

— Minä tunnen enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta kyllä se menisi ohitse, ellei minun tarvitseisi nähdä häntä alinomaa.

Kumpikaan meistä ei ollut huomannut Babya, ennenkuin hän oli aivan vieressämme.

— Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Sehän on koko Liiton loppu.

— Sinun pitää tulla usein tervehtämään »minua kun minä menen naimisiin, sanoi Eeva merkitsevästi. Ja niiden sanojen jälkeen unohdettiin minut.

Mutta sinä iltana päätettiin Liiton kohtalo.

Eeva aikoo jättää konttorin seuraavan kuun lopussa. Hän on ruvennut harjoittelemaan taloudenhoitoa ja keittotaitoa, vaikka hän aina ennen vakuutteli menevänsä ainoastaan sellaisen miehen kanssa naimisiin, joka syö vain raakoja pihvejä. Emmy tulee piankin, oman vakuutuksensa mukaan »rupeamaan itselleen», ja Jumala yksin tietää, mitä minä teen. Babylle on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja se on tosiaan ainoa keino millä hän voi pysyä hengissä, ellei onnistu saamaan parempaa paikkaa.

Joka tapauksessa on meidän lyhyt, mutta kunniakas satumme pian lopussa.

Allah on niin tahtonut.

17.

19 p:nä maaliskuuta.

Viimeksi kun tapasin Emmyn, pyysi hän, että ottaisin Puten mukaani seuraavalla kerralla tullessani. Putte ei ollut siihen ensin halukas, mutta minä puhuin hänelle oikein kauniisti ja vetosin hänen ritarillisiin tunteisiinsa. Olen vieläkin näkevinäni hänet edessäni seisomassa, pureskellen lakkinsa syrjää silmät suurina ja kosteina ja koettaen olla töykeän näköinen kun minä puhuin Emmy-tädistä, joka on hyvä ja kovin sairas eikä elä kenties enää montaa päivää. Sitten sanoo hän: »no mennään sitten», ja panee pienen, laihan, mutta voimakkaan kätensä minun käteeni.

Se tapahtui sunnuntaina. Kirkas auringonpaiste sulatti lunta ja Putte luisteli puolipohjillaan että vesi roiskui. Minä olin ostanut heinätorilta muutamia kukkia, jotka Puten olisi pitänyt antaa Emmylle, mutta Putte ei tahtonutkaan. Oli oikein liikuttavaa nähdä kuinka Emmyn kasvot kirkastuivat kun hän Puten näki, oli ikäänkuin kauvan salattu äidinrakkaus olisi hänessä yhtäkkiä virinnyt.

Putte ei tietysti ymmärtänyt kysyä kuinka hän jaksoi eikä osannut ilmaista enempää sääliä kuin lausua rohkaisevia sanojakaan. Se oli Emmy, joka puhui hänen kanssaan koulusta ja läksyistä ja opettajista, mutta sitte Putte pääsi alkuun ja alkoi kertoa juttuja Görelin miehestä, mutta toisinaan huomasi hän itsekin puhuvansa liian äänekkäästi ja vilkaisten häpeissään minuun, alensi hiukan ääntään.

Emmy oli hänestä huvitettu. Oli kokonaan häneen kiintynyt. Hänen katseensa hyväili Puten pientä suuta ja hänen koko kasvonsa paloivat halusta saada suudella Puttea, silittää Puten lyhyeksi leikattua tukkaa ja pidellä hänen pientä, likaista, suonikasta kättä omassaan.

Vaikka ei minulla tahtonut olla sydäntä siihen, täytyi minun lopuksi lähettää Putte pois, ja minä varottelin moneen kertaan, että hän muistaisi tulla enon luo Rantatielle päivälliselle. Ja samassa kun Putte oli mennyt, katosi Emmyn kasvoilta loiste, ikäänkuin kynttilä olisi sammunut, ja minä huomasin, että hän on sairas ja tulee pian kuolemaan.

— Minä pidän niin paljon siitä nulikasta, sanoi hän, ja minä olen aikonut antaa hänelle hiukan rahoja, kun en itse enään niitä tarvitse. Oi, kultani, ei se ole paljon, se on niin äärettömän pikkuisen, mutta minä säästin joka vuosi muutamia kruunuja, ja nyt olen minä ajatellut antaa ne Putelle.

Kyyneleet tulivat silmiini ja minun täytyi purra hampaani yhteen, etten purskahtaisi itkuun. Minua säälitti niin äärettömästi Emmyn koko yksinäinen, vaivaloinen, iloton ja tarkoitukseton elämä. Jos minä olisin tuossa ja makaisin, ajattelin minä, niin voimattomassa katkeruudessani vääntelisin käsiäni enkä tahtoisi kuolla, minä tahtoisin tietää millä oikeudella minut on pakotettu työskentelemään kuin kone ja heitetään tunkiolle kun koneisto on kulunut.

Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.

— Kun minä olen valveilla aamusin tai herään öisin ja ajattelen, että ei tarvitse mennä konttoriin, niin se tuntuu niin suloiselta usko pois, sanoi hän. — Ja jos sinä tietäisit kuinka ihanaa se on kun saa olla väsynyt!

Elämä on kalvanut hänet niin luita myöten, että hänellä ei ole jäljellä muita tunteita kuin väsymys ja levosta nauttiminen. Ruumiillisesti ei hän kuolemaa pelkää ja tie sinne toiselle puolen on tasainen ja ilman kauhuja. Elämä ottaa, voidakseen antaa, kiusaa, voidakseen sovittaa ja suuttuu, voidakseen leppyä. Lopuksi on paras paljastaa päänsä ja vaieta.

Rantatiellä oli perhepäivälliset nuoren parin kunniaksi, koska he olivat juuri palanneet kotiin häämatkaltaan. Kaikki olivat iloisia, tärkeän näköisiä ja kovasti touhuissaan, niin että muut eivät huomanneet minun alakuloisuuttani paitsi eno. Jälkeen puolisen, joka nähtävästi oli valmistettu silmällä pitäen sitä periaatetta, että sen, joka ei työtä tee, tulee syödä kovasti, kutsui hän minut luokseen.

— Minä olen huomannut, Elisabet, että sinua jokin vaivaa, sanoi hän ystävällisesti. — Etkö sinä voisi sitä kertoa?

— Minä en voi mitään kertoa, enokulta, sanoin minä.

— Ei, ei, sanoi hän, ei minulle, mutta hyvälle tädillesi!

Minä taisin vetää suutani hiukan nauruun. Mutta naineet miehet ovat hiukan yksinkertaisia ja naurettavia kun tulee heidän rouvansa kysymykseen. Minäkö hyvälle tädilleni! Aivan varmaan joku torimatami ymmärtäisi minua paremmin. Mutta samassa lähetti joku hyvä henki minulle loistavan ajatuksen:

— Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.

En minä ollut ehtinyt ajatella mitä minä niillä tekisin, mutta luullakseni oli minun mielessäni tällainen suunnitelma: rahojen kanssa tulee sentään paremmin toimeen kuin ilman rahoja.

Minä sain kaksi sataa ja minä olen enolle koko elämäni kiitollinen siitä, että hän ei sanallakaan asettanut mitään ehtoja tai antanut määräyksiä miten niitä oli käytettävä.

Minä otin häntä kaulasta kiinni ja suutelin häntä ystävällisesti, hiukan kunnioittavasti ja säälivästi. Sääliväisyyttä oli tädin vuoksi. Se on kauheata, kun lahjattomat naiset joutuvat naimisiin, mutta tietysti vielä kauheampaa, jos he eivät joudu.

Koko sunnuntaiyön olin minä valveilla ja sieluni käveli ikävöiden ja verisin jaloin aamua kohti.

Eeva, joka oli koko päivän ollut niin perinpohjaisesti kihloissa, että hänen valkoisen musliinipuseronsa selkäpuoli oli aivan mustunut sulhasen takin hihasta, makasi ja vikisi unissaan ja sanoi aina sopivain väliaikain perästä: Gustaf. Baby nukkui hiljaa ja rauhallisesti ja minä milloin makasin jyskyttävin ohimoin, milloin nousin istumaan kädet polvien ympärillä ja valitin aivan ääneen.

Toisinaan sanoi järkeni: »Minä en voi turmella koko elämääni miehen tähden, joka vain leikittelee minun kanssani.»

Toisin ajoin sanoi sydämeni: »Eihän se ole turmelemista, ja jospa olisikin, niin entä sitte? Ketä varten minä säästäisin itseni, minä, jolla ei ole muita myötäjäisiä kuin Putte?

Minä en voi jäädä.

Minä en voi matkustaa, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi kuin ruoka ja ilma.

Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin häntä niin säälinyt, kadehdin nyt. hänen välinpitämättömyyttään.

Minusta tuntuu aivan kuin olisin pyöreä ja pieni taikinapallo, joka on kaakuksi muodostumaisillaan, niin ohueksi kaakuksi, että siitä katoaa kokonaan yksilöllisyys ja kaikki kulmikkaisuudet häviävät leivinpöydällä niin, ettei sitä huomaakaan. Semmoista on elämän meno ja mitä taipuisampi on, sitä pikemmin loppuvat riidat, mutta kehitys on sitä tuskallisempi.

Sillä tavalla kulutin aikaa aamuun saakka.

Varatuomarit eivät koskaan puhu mitään ja ovat siinä suhteessa paljoa sääliväisempiä kuin naistoverit, jotka eivät voisi olla joka päivä käyttämättä minun sydäntäni neulatyynynään. Mutta vaikka he eivät mitään puhukaan, luen minä heidän silmistään kuitenkin, että he näkevät kaikki ja ymmärtävät kaikki ja ovat sellaista jo kauvan odottaneet. He ovat nähneet saman pelin uudistuvan jokaisen sievän tytön suhteen, joka vain on konttoriin tullut — eikä täällä ole kai muita ollutkaan. He ovat nähneet alun, kehityksen ja huippukohdan. Heitä kai hieman harmittaa koko asia ja minä olen heidän mielestään sekä surkuteltava että hieman koomillinen — aivan kuten omastakin mielestäni — toisinaan.

Tuomari itse koettaa olla kärsivällinen ja välittämättä kaikista arveluista, joita hän kutsuu atavismiksi. Toisinaan loppuu kuitenkin hänen kärsivällisyytensä. Silloin on hän niin intohimoisen kiihkeä, että minä olen vähällä menettää tasapainoni, mutta toisinaan hän myös suuttuu ja kiroaa, että hän ottaa minut joka tapauksessa, vaikka minä olisin miten jyrkästi vastaan.

Minä jyrkästi vastaan!

Minä lakkasin menemästä konttoriin iltapäivisin, mutta silloin rupesi hän telefoneerailemaan minulle tänne ja komentamaan minua sinne.

Nyt olen yksin kotona ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua hän soittaa. Hän tulee sanomaan, että tänään on vielä lähetettävä hyvin tärkeä kirje, ja minä vastaan, että kyllä minä tulen, ja asetun peilin eteen kampaamaan tukkaani, ja tukkani säkenöitsee kammatessani uhmaavasti ja kun katson kuvani silmiin, loistavat ne mustina ja vaarallisina, mutta poskeni palavat. Ja käteni vapisevat niin, että ainoastaan vaivoin saan hattuni päähäni ja hanskat käteeni. Sitten menen rappuja alas, en tiedä miten, ja raitiovaunussa istun hymyillen, niin että vieressä istuva herra painautuu likemmäksi. — — — Hst! — Jokos nyt soi? Ei. — — Hetken päästä olen sitten hänen lumouksensa alaisena, nöyränä, häpeissäni, mutta vaikka, vaikka — —

Minä tiedän, että tytön tulee olla kuten varmuustulitikku, joka syttyy ainoastaan laatan sivuun raapastessa. Vaikka miten monta kertaa pistettäisi tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, niin ei saa syttyä — paitsi laatikon sivuun raapastaessa. Jospa saisi olla pienessä suojelevassa perhelaatikossa, mutta nyt ei ole mitään sellaista.

Kas niin, nyt. —

<tb>

Kotimatkalla ostin aikataulun ja laskin paljoko kolmannen luokan piletti maksaa asemalle, jossa paras ystäväni asuu.

Minä ajattelen tehdä itseni sangen naurettavaksi. Parin vuoden päästä minä oikein sydämestäni pilkkaan itseäni, ellen mahdollisesti silloin ole vanhan neidin kannalla ja tuomitse nuoruuteni hairahduksia.

Juna lähtee kello 1 päivällä — puolen vuorokauden kuluttua olen siis poissa. Nyt istun yksin ja katselen ympärilleni huoneessa, joka on ollut Pohjoistulliliiton kotina, köyhänä ja puutteellisena kotina kylläkin, mutta kuitenkin jonkinlaisena suojana maailmaa vastaan, kotina, jossa yksinäinen ihminen on hakenut suojaa vielä yksinäisemmän ihmisen luona.

Minä ajattelen Emmyä, joka pian muuttaa semmoiseen asuntoon, jossa vuokrat eivät ole kalliita. Minä ajattelen Eevaa, joka sileine sormuksineen, pyyhinliinoineen ja lauseparsineen »kyllä vaan uushopeakin kelpaa» luulee tietävänsä mitä on rakkaus ja seisovansa seitsemännen taivaan portilla. Ja Babya, tuota pikku Baby-lasta, jolla on niin paljon surua ja levottomuutta edessään ja joka menee sitä kohti niin pienenä ja aseettomana ja tulee suremaan Liittoa ja minua, muutettuaan sokerileipurin tykö ja ikävöiden ajattelemaan niitä iloisia ja huolettomia päiviä, joita yhdessä vietimme.

Itseänikin ajattelen, joka lähtee pois keskellä kuukautta, palkkaa ei nosteta etukäteen, ja panee toimeen skandaalin pelastaakseen — mitä? — kunniansa! ja tottelee, ei juuri omaatuntoa, mutta itsensäsäilytysvaistoa. Se on kyllä heikkoutta ja naurettavaa, mutta se on ainoa mahdollisuus.

Puttea ajattelen, tuota pitkää poikanulikkaa, ja olen levoton, kun hänet pitää jättää Tukholmaan.

Minä ajattelen Tukholmaa, jota olen kunnioittavasti rakastanut, vaikkakin saamatta vastarakkautta, ja josta tosin olen nähnyt vain kuoret, mutta niin kovin vähän sitä kaunista, opettavaista ja salaperäisen syntistä, minkä nämä kuoret kätkevät. Ja tälläkin hetkellä, ollessani aivan elämäni tienhaarassa, en voi olla harmittelematta, että koko Tukholmassa oloajallani ainoastaan kolme kertaa olen ollut teatterissa, yhden kerran konsertissa enkä ainoatakaan kertaa oopperakellarissa!

18.

Baby, rakkaani!

Kiitos pitkästä ja kaihomielisestä kirjeestäsi. Sen johdosta tahdon sinulle sanoa, että ei pidä kiintyä kehenkään, joka kuuluu tähän maailmaan, kaikkein vähimmän minuun. Lapsi kulta, minä olen uskoton, kuten niin monet miehet ja naiset sitäpaitsi ovat, minä kyllästyn ennemmin tai myöhemmin kaikkeen, jopa Tukholmaankin ja konttorissa istumiseen. Minä tiedän, rakkaani, että ei se mitenkään puolusta minun käyttäytymistäni ja sitä, että ilman valmistuksia ja jäähyväisiä olin kotoa poissa, kun te tulitte keittokoululta. Mutta meidän täytyi erota joko silloin tai maaliskuun viimeisenä päivänä, ja minusta tuntui, että en olisi kaikkea sitä kestänyt. Minä olen pitänyt teistä kaikista tavattoman paljon — ja, niin, mutta kun sitte tuli sähkösanoma sairaalta ysävältäni, kuten kirjoitin.

Nyt minulla on paikka, jossa ei ole telefoonia eikä konttoria eikä mitään mihin olemme tottuneet ja koko ilmanala on aivan toisenlainen kuin Tukholmassa. Minä olen erään tilanomistajan luona, jonka rouvan ystävyyden kerran maailmassa voitin antamalla rukkaset eräälle miehelle, jota rouva siitä huolimatta ei saanut, ja nyt sillä rouvalla on keväällä saadut kaksoset, niin että voit kuvitella miten iloiseksi hän tuli saadessaan tänne minut, jolla ei ole kaksosia ja joka on esteetön käyttämään pyykinpesuun puolen vuotta Tukholmassa säästämiään lihaksia. Hän oli varustanut vaatteita vain yhdelle, joten voit kai kuvitella, että pyykinpesoa on, ja sitte lämmitän heidän maitoansa ja yhtä ja toista muuta.

Sinä kai ajattelet, että minä kaipaan Liittoa ja sen luolaa, ja kyllä minä kalpaankin, mutta minä en halua takaisin.

Minun oikea paikkani ei ole kirjoituspulpetin ääressä eikä kynä ole minun aseeni. Voi hyvä Jumala, kuinka minä nautin saadessani työskennellä molemmin käsin ja koko ruumiillani. Saan kantaa ämpäreitä, kiikuttaa lapsia, silittää pikkuisia paitoja — jospa vain tietäisit miten herttaisia ne ovat — panna pyykkiä kuivamaan ja katsella, miten lumi sulaa metsässä! Nousen ylös aikaisin aamulla, hakkaan luita kanoille, juoksen kellariin ja vinnille, laitan ruokaa sairaalle, saan tehdä enemmän työtä kuin jos olisin naimisissa tässä talossa, en ajattele mitään ja ihoni on tosiaankin tullut paremmaksi. Mitään suunnitelmia ei minulla ole, ainoa asia, jota mietin, on Putte. Sinähän tiedät, että hän on sellainen erinomainen poika, vaikka hiukan hermostunut luokalla, ja rehtori sanoo, että hänen pitäisi saada hyvää ja hellää ohjausta. Mutta miten minä sitä hänelle Tukholmassa saisin? Minä tahtoisin muuttaa hänet oppilaitokseen jossain maaseutukaupungissa, jossa ottaisin luokseni asumaan 6 tai 7 muutakin poikaa, mutta kaikkea sitä ei ole tosiaankaan helppo järjestää. Saa nähdä, miten käy syksyllä!

Niin, saa nähdä miten käy syksyllä. Ja mitä Liitolle silloin kuuluu?

Eeva, alkaaksemme hänestä, on autuaana jossain päin Tukholmassa nuoruuden rakastettunsa kanssa, joka minua tosin ei miellyttänyt, mutta se on nyt se sama, koska kerran Eeva itse näki kohtalon sormen siinä, että heillä kummallakin oli ruokalippu Stureruokalaan.

Emmy — niin, Emmyn suhteen voi ottaa kysymyksen alaiseksi, eikö hän sittenkin syksyllä mahtane olla onnellisin meistä kaikista, koska hänelle on silloin jo tapahtunut viimeinen suuri yllätyksensä tai pettymyksensä. Vanha Emmy-raukka, hän oli hidas ajatuksellisin meistä kaikista, tiesi vähimmän ja oli proosallisin. Ja kohta tietää hän enimmän kuin kaikki maailman oppineet.

Lopuksi sinä, Baby-rukka, josta minä aivan erikoisesti pidin, yksinäinen sinä olit ja avuton ja hyvä, ja minä en ollut juuri mitään niistä. Voitkos kuvitella minun hämmästystäni, kun sinä kirjoitit hakeneesi minun entistä paikkaani tuomarini luona ja että tuomari mahdollisesti ottaa sinut.

Se oli tosiaan äärettömän hauskaa sinulle ja erinomainen onni, että sivuutit niin monta, vaikka et osaakaan kirjoittaa koneella etkä ole erikoisen tottunut kirjeenvaihtoon. Et suinkaan ole koskaan tullut ajatelleeksikaan, että hän kiinnitti huomionsa pääasiassa sinun ulkonäköösi? Etkö? Ei sitä mielellään ajattelekaan, kun on konttoripaikasta kysymys! Sen ei luule ensinkään kuuluvan siihen, vai kuinka? Ja paljon mahdollista, että se ei kuulukaan asiaan, mutta tiedäthän, että kun lähetit todistuksesi, ei kukaan pannut niihin mitään huomiota.

Minä en suinkaan tahdo kieltää sinua sitä paikkaa ottamasta, sillä siinähän on sopivat konttoritunnit ja päällikkösi on sellainen ystävällinen päällikkö, että olen varma hänen tulevan pitämään sinusta hyvin paljon. Niin rakkaani, jos hän rupeisi sinusta tosiaankin pitämään niin paljon, ettei enää sen jälkeen muista pitäisi, ei kukaan tulisi siitä niin iloiseksi kuin minä, sillä hän on niin tavattoman rakastettava ja miellyttävä ja näyttää niin hienolta ja kauniilta.

Tämä kaikki tuntunee sinusta tarpeettomalta, koska kysymys on ainoastaan paikasta, mutta voit sentään ajatella, että minulla on tässä jokin tarkoitus. Kuten ymmärrät, ei se minulle mitään niin vaarallista ollut, minähän olin vanhempi ja olen kokenut yhtä ja toista. Mutta minä en ole varma, että sinä voit nähdä hänen ajatuksensa niin helposti kuin minä. Sinulla ei ole vielä oikeutta olla niin viisas kuin minä. Siksi sinä tulet vasta sitte, kun tapahtuu jotain sellaista, mitä et ole vielä kokenut. Minä en tiedä, onko hän puhunut sinulle mitään minusta, no jaa, hänellä ei ole kyllä siihen mitään syytä, ja kun hänen onnistuu minun paikalleni saamaan kaksikymmentävuotias sinä, pehmeine kiharoillesi, niin luulenpa hänen olevan iloissaan siitä, että minä matkustin, vaikkakin hän alussa kuului olleen äkeissään ja sanoneen, että minä käyttäydyin aivan kuin piika, joka »lähtee» paikastaan.

Niin niin, sinä teet tietysti niinkuin tahdot, hyvät neuvot ovatkin vain sentähden olemassa, että niitä ei pidettäisi arvossa. Mutta ota sentään huomioon se, että olet varoillasi, kun hän tulee miellyttäväksi, jommoinen hän kyllä osaa olla. Katsoppas, teidän kahden katsantokannat ovat niin äärettömän erilaiset, mutta sen tulee hän alussa salaamaan. Ja nyt kun muutat sokerileipurin luota ja otat huoneen itsellesi, niin ota huomioon, että perhe-eteisen antama moraalinen tuki ei ole suinkaan halveksittava.

Kuulehan, jos hän joskus sattumalta tulee puhuneeksi minusta, niin ole hyvä ja anna minun tietää mitä hän minusta oikein ajattelee, vaikkakin, sehän on aivan se sama, yhtä hyvin hän unohtaa minut kuin muutkin, joita hän… tarkoitan, joilla on ollut paikka hänen luonaan. Erittäinkin jos sinä joudut sinne, ymmärrätkös. Ja sinä joudut sinne, minusta niin tuntuu. Ajatteleppas, jos sinusta tulisi se! Mutta minä ymmärrän, että sinun ulkonäkösi vaikuttaa häneen.

Nyt, Babykulta, menen minä nukkumaan. Minun sänkyni on niin kapea, että tuskin mahdun itseni kera siihen vieretysten, ja kuitenkin nukun joka ilta heti kun olen siihen päässyt. Ruumiillisen työn siunaus!

Hyvästi pikkuiseni. Allah olkoon kanssasi! Koskas luulet hänen sallivan meidän tavata toisiamme?

Elisabetisi.

Muistatkos kun Emmy vietiin sairashuoneeseen ja minun piti soittaa, että ne tulisivat noutamaan hänen tavaroitaan? Sinä olit paitasillasi ja minä ja Eeva olimme myös ja juuri kun minä olin numeron keskusasemalle ilmoittanut, huusit sinä minulle: muista sanoa, että toimittavat tänne naineen lähetin!

No ystävä kulta, en minä tahdo hämmentää sinun puhdasta sieluasi, mutta sinun tuleva päällikkösi on kaikkea muuta, mutta ei nainut kaupunginlähetti!

Viimeisen kerran

Pegg.