MOTTO

Saa köykäiset kyllä köykäisen; He kosivat sattuman varaan. — — Mut yksinäinen saa yhden vaan, Häll' antaen lempensä paraan. — —

(Karl Gjellerup, "Brynhild.")

Pitkä jono vaunuja oli pysähtynyt Neitsyt Maarian torille. Kirkko oli loistavasti valaistu, ja alttarikehykselle oli asetettu kukkivia kasveja. Kansa oli jo ikäviin asti istunut kirkonpenkeissä, ahmien katseillaan komeita pukimia, kunnes silmiä ihan häikäsi. Tuo tavallinen köpenhaminalainen uteliaisuus ilmeni, nyt niinkuin aina, pisteliäissä huomautuksissa ja silmittömässä moittimisen halussa.

Mutta nyt oli kuiskuttelemiset loppuneet, morsian oli saapunut ja vihkiminen alkanut.

Ulkopuolella kokoontui kansa tiheisiin parviin, ajurit hillitsivät hevosiaan, ja tungos kasvoi kasvamistaan. — Sulhanen ei tosin ollut mitään erinomaista — sillä mitäpä merkitsee, Jumala paratkoon, yks' taidemaalari raukka nykyaikana! — Mutta morsiamen koti oli kaupungin varakkaimpia, ja loiston piti kirkossa olla kerrassaan häikäsevää.

Ei ollut juuri hupaista seista täällä ulkona odottamassa. — Ilta oli kylmän kolakka ja sumuinen, mutta onpahan sitten oleva itsekullakin, kotiin mennessään, se tyydytys, että oli nähnyt jotain. Muutamat herrat ehdottivat, että mentäisiin vihkimisen ajaksi vastapäätä olevaan ravintolaan juomaan lasillinen viiniä, mutta naiset vastustivat äänekkäästi tätä. Paikkansa pitäminen on ensimäinen ehto, mieli tässä mitään nähdä, arvelivat he. Kahdelta vanhalta neideltä alkoi armottomasti palella varpaita, ja heidän täytyi tömisyttää jalkojaan katukivitystä vastaan, että ne vähän lämpenisivät. Ja aivan kuin kiusaa tehden muutamat vallattomat katupojat siinä heidän vieressään vielä laulaa rallattivat:

"Oi, ollakko mullakin sulhanen!"

Puolituntinen tuntui koko tunnilta, mutta viimein avautui kirkon ovi, ja morsiuspari astui ulos, noustakseen vaunuihin.

Morsian kulki suorana ja keveästi. Hänen kasvonsa kilpailivat loistossa kynttiläin kanssa hänen takanaan.

Ihmettelyn humina kulki pitkin katsojien rivejä, ja lyhyitä huudahduksia kuului naisväen parvesta. Tukan laitetta tarkastettiin tyystin, ja morsiushamosta arvosteltiin.

Sulhanen ei katsahtanut kertaakaan ympärilleen. Kaihtien hän loi silmänsä alas, ja ilme niissä muistutti haavotettua otusta. Vasta sitten kun vaunun ovet oli suljettu heidän jälkeensä, hän äkkiä nosti silmänsä ja antoi katseensa kulkea uteliaan katsojajoukon rivejä pitkin.

— Oi kuinka minä vihaan teitä, — puhuivat nuo silmät. — Ja miten vastenmielisiä ovat mulle koko nämä juhlamenot ja nuo tyhjäntoimittajat tuossa!

Vaunut kääntyivät Gammeltorville päin ja sieltä Strögille. Lyhdynvalo lankesi häikäsevän kirkkaasti morsiamen syliin, missä oransikukkaset lepäsivät vienosti värähtelevien veenusheinäin keskessä.

Sulhanen vetäsi äkisti luokseen kukkasvihon.

— Minä rakastin tätä aamulla, kun lähetin sen sinulle, — sanoi hän; — minä suutelin sitä, niinkuin katolilainen suutelee reliikkiä, mutta nyt on tuon kirotun joukon uteliaat katseet solvaisseet sen pyhyyttä, niinkuin kaiken muunkin.

— Mutta Kjeld! Kuinka sinä hennot puhua minulle noin, tänä päivänä, minulle, joka olen riemuinnut niin tästä kaikesta?

Sulhasen kasvoille lennähti ilme, joka muistutti katkeraa ivaa, vaan nähdessään kyyneleet morsiamen silmissä, hän veti hänet puoleensa ja suuteli kiihkeästi hänen poskiaan, suutaan ja silmiään.

— Etkö sinä käsitä, — sanoi hän, — että nuo ihmiset ne ovat minulta kaikki hävittäneet. Miksi et suostunut tekemään niinkuin minä pyysin? Olisimme matkustaneet kauas pois täältä, aina Pohjanmerelle asti, sinne, missä se yhtyy Skagerakiin, ja vihittäneet itsemme siellä pienessä, rappeutuneessa maalaiskirkossa. Miksi oli niin tarpeellista näytellä kaikkia näitä hesuja ja hetaleita?

— No, mutta Kjeld, kun mulla nyt kerran on niitä. — — —

— Oi, miten hartaasti toivoisin kellon olevan jo kaksitoista ja junan kohta lähtevän, jolla aiomme matkustaa.

Morsian hymyili veitikkamaisesti.

— Kyllä sekin aika vielä joutuu, — sanoi hän.

Kjeld katseli kotvasen morsiantaan, ikäänkuin jotain harkiten, sitten hän aukasi kiivaasti vaununakkunan ja huusi ajajalle:

— Pääasemalle!

Morsian tarttui kauhistuneena hänen käsivarteensa.

— Mutta Kjeld, mitä ajatteletkaan! Vieraat odottavat meitä kotona, ja sitä paitsi, enhän saata toki matkustaa morsiuspuvussa!

Kjeld pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa.

— Se on totta se! — sanoi hän. — Minä unhotin sen. Kummallista, miten paljon minä unhotan nykyjään!

Tuskan piirre ilmestyi hänen silmiinsä. Morsian tunsi niin hyvin tuon piirteen ja kiiruhti sitä haihduttamaan:

— Se johtuu ylimääräisestä ponnistuksesta! — sanoi hän. — Olet työskennellyt liian paljon viime aikoina. Enkä minä lainkaan ymmärrä, miksi oletkaan sitä tehnyt.

Kjeld laski kädestään morsiamen kätösen.

— En minäkään sitä ensin ymmärtänyt, mutta sittemmin se selveni mulle — sanoi hän. — Minulla tuntui olevan niin paljon valmistettavaa, ennenkuin aloin elää sitä mukavaa elämää, jota tästä puolin tulen viettämään, vapaana kaikista toimeentulon suruista ja huolista.

— Mutta saatathan silti kyllä tehdä työtä.

— Niinhän minäkin alussa luulin, mutta — hän katsoi morsiameensa, — jos uskoisin taiteellani olevan hengettären, niin sanoisin, että näin sen nauravan tälle luulolleni, ja silloin minä peljästyin.

Morsian laski lämpöisen, pehmeän kätensä sulhon silmille. Raju ilme niissä hämmästytti häntä. Äkillinen tuska valtasi hänet, ja hänelle muistui mieleen sulhonsa usein tekemät viittaukset, joita hän ei koskaan ennen ollut ottanut uskoakseen.

— Minä rakastan sinua, — kuiskasi Kjeld. — Minä rakastan sua rajattomasti! Sinä olet taiteeni sielu ja elämäni elämä, mutta minä olisin vielä monta vertaa onnellisempi, ellet olisi rikas.

Morsian leikitteli kukkavihkonsa kanssa.

— Tahtoisitko sitten, että tekisin itseni köyhäksi sinun tähtesi? — sanoi hän.

Kjeld oli hetken ääneti.

— En! — virkkoi hän sitten. — Sitä en saata vaatia sinulta. Mutta jos rikkaus kuolettaa minussa taideniekan!

— Mutta Kjeld, oletko suunniltasi!

— Niinpä taidan olla — välistä. Mutta pane kuitenkin mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Morsian purskahti itkuun. Kiertäen käsivartensa Kjeldin kaulaan, hän rukoili:

— Älä enää koskaan sano noin pahasti!

Ja katuvaisena lupasi toinen:

— En koskaan, en koskaan! — Äläkä sinäkään välitä yhtään tästä. Se kyllä menee ohi. Tiedäthän sinä, miten omituinen minä välistä olen.

Vaunut pysähtyivät samassa morsiustalon ovelle, mutta auttaissaan morsiantaan vaunuista, Kjeld vieläkin itsekseen puheli hellästi ja vakuutuksella: lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Sitten hän painoi arasti päänsä alas ja, vilkasematta kertaakaan katsojiin heidän kumpaisellakin puolellaan, seurasi morsiantaan matoilla peitettyjä portaita myöten ylös juhlallisesti valaistuun saliin, johon hää-ateria oli valmistettu.

Kahdentoista aikana yöllä läksivät he Esbjergin kautta matkalle Lontoosen ja Edinburgiin.

Kjeld upotti sairaat aatoksensa lempiviikkojen riemuun. Epäilys ja pelko unohtuivat kahden voimakkaan, pehmeän käsivarren lämpöiseen syleilyyn. Ja jos joku osa hänessä itki, niin toinen osa nauroi, — jos toinen huokasi, niin toinen laulahti, — ja naurava ja laulava osa se oli aina voitolla.

Kjeld oli työskennellyt lakkaamatta kokonaisen vuoden, työskennellyt yöt, päivät, suomatta itselleen lepoa, ja nyt seurasi reaktioni. Hän ei ollut koskaan osannut säästäen käyttää taidettaan. Aiheet tulivat lennossa, ja niitä aljettiin heti kehittää, välistä kolmea, neljää yht'aikaa.

Hän ei milloinkaan edeltäkäsin laskenut, tuottavatko ne hänelle mitään, vai olisiko kenties parempi säästää hiukan pääomaa.

Maalatessaan hän ei ylimalkaan ollenkaan ajatellut rahoja. Jos hän sai taulunsa kaupaksi, käytti hän rahat suruttomasti kuin lapsi ja tiliä pitämättä; ellei sattunut ostajaa, niin näki hän nälkää valittamatta.

Kjeld on idealisti, sanoivat toverit, kohauttaen olkapäitään, mutta antoivat hänen muutoin kulkea omia teitään. Ja toisellainen hän tosiaankin oli kuin muut taiteilijat.

Hän vihasi ihmisten uteliaisuutta ja — pakeni sitä. Saattoipa hän punastua ohimoita myöten, kun hän ohikulkevan katseesta huomasi, että tämä tuntee hänet. Ei hän milloinkaan käyttänyt isoa, pyöreälieristä hattua eikä tuuheaa taiteilijantukkaa, vaan kätki kätensä syvälle lyhyen, harmaan takkinsa taskuihin ja otsansa sietämättömän jäykän, suoralierisen hatun alle.

Olipa melkein kuin onnetarten oikkua tuo, että juuri hänen piti rakastuman rikkaaseen tukkukauppiaan tyttäreen, joka heti vastasi hänen tunteisiinsa. He tapasivat toisiaan ensi kerran eräässä iltamassa, missä joutuivat istumaan vieretysten illallispöydässä. Taiteilija rakastui heti tähän neitoseen, tuntematta häntä edes nimeltä; — hän oli kuullut nimen, mutta unhottanut sen tyystin, heidän haastellessaan.

Nuoren neitosen hehkuvat silmät ja heleä hymyily hurmasivat Kjeldin kerrassaan. Mutta kuultuaan sittemmin, miten rikas tämä neitonen on, hän säikähti kovasti eikä uskaltanut pitkiin aikoihin kosia, tekipä vielä kömpelön yrityksen peräytyäkseenkin kokonaan. Tämä yritys meni kumminkin niin kokonaan myttyyn, että neitonen purskahti suoraa päätä nauramaan, ja tästä helakasta naurusta huomasi Kjeld nyt paljastaneen itsensä kokonaan, niin perinpohjin.

Kuukautta myöhemmin hän oli jo kihloissa. Mutta onnentoivottajia hän vältti mikäli mahdollista ja oleskeli suurimman osan päivästä ateliassaan, sillä syyllä muka, että hänen täytyi saada taulunsa valmiiksi kevätnäyttelyyn. Ei hän kuitenkaan maalannut muulloin kuin morsiamensa istuessa hänen luonaan. Omituisella häpeän tunteella huomasi Kjeld, ettei hän enää voinut työskennellä hänettä.

Tuo notkea, pieni olento, sysimustine hiuksineen ja miltei mustalaisen tapaisesti liekehtivine silmineen, oli ensi hetkestä asti innostuttanut Kjeldiä luomaan paraimman teoksensa, sen, joka todella oli porras ylöspäin suurta taidetta kohti. Ja näin tuo olento innostutti häntä nyt yhä eteenpäin, ja taiteilija tunsi olevansa sanomattomassa määrin riippuvainen hänen tulostaan ja lähdöstään. Tuo impi tuossa, joka istuu päivänpaisteessa puujakkaralla ateliassa, kädet ristissä polvellaan tai suuren, keltaisen silkkivarjostimen hohteessa ison jalkalampun palaessa ikkunan luona, se on juuri hän, joka luo värit taiteilijan paletille ja antaa valon hänen taululleen. Ja koko maailma muuttuu taas niin harmaaksi, kun hän on poissa, tuo "musta tintti", kuten Kjeld leikillisesti kutsui morsiantaan.

Mutta "musta tintti" kuului seurusteluihmisiin. Hän ei kuolemakseenkaan saattanut ymmärtää, miksi hänen sulhonsa viettää kaiket päivänsä hämäräisessä ateliassa, ja ellei hän olisi ollut niin kauheasti rakastunut Kjeldiin kuin hän sillä kertaa oli, ei hän olisi kärsinyt sitä. Nyt hän kuitenkin tyytyi, otti vaan joskus kiinni sulhonsa napinlävestä, puisteli häntä hartioista ja sanoi muristen:

— Sinä pahan-ilkinen poika! Miksi et koskaan ole kotona, kun ihmiset tulevat meitä onnittelemaan? Näyttää siltä kuin et ensinkään välittäisi minusta.

Silloin peitti Kjeld hänen kätensä suuteloilla, hienoista, hoikista ranteista alkaen aina kyynäspäihin asti, ja puheli:

— Musta tintti, sentähden juuri en saata tulla, kun sinua niin äärettömästi rakastan. Minä en siedä nähdä yhtäkään noista keikailijoista, jotka ajattelevat: hän teki sen rahojen tähden, sillä minä tiedän, että jos köyhä olisit, niin en tosin rakastaisi sinua enemmän — sehän on mahdotonta, — mutta paljon iloisempi olisin kuin nyt.

Morsian nipisti sulhoaan korvasta.

— Sinä olet joko parantumaton haaveilija — sanoi hän — taikka et ymmärrä itsekkään, mitä puhut. Ikäänkuin ei rikkaudellakin olisi hyviä puoliansa! Niinkuin ei olisi suloista — ja varsinkin juuri taiteilijalle — tuo turvallinen varmuus, ettei tarvitse ponnistella leivän tähden!

Kjeld katsoi surullisena morsiameensa.

— Turvallinen varmuus lamauttaa, — sanoi hän, — juuri sitä minä pelkäänkin.

Musta tintti oli loukattu. Hän ei vastannut enää mitään. Ja Kjeldiltä meni loput yhdessä-oion ajasta, lepytellessään häntä jälleen.

— Mistä kaikki nämä rahat? — kysyi neitonen eräänä päivänä, huomatessaan kolme, neljä kultarahaa Kjeldin pöydällä.

— Onko niitä niin paljon? — vastasi taiteilija.

— Tässä on neljäkymmentä kruunua — sanoi morsian. — Miksi et koskaan pidä kirjaa?

Kjeld hymyili:

— On niin joutavata pitää kirjaa. Kun minulla on rahoja, käytän niistä, minkä haluan, ja annan pois, minkä saatan. — En ajattele niitä koskaan sen enempää.

— Mutta kun sinulla ei enää ole rahoja, mitenkäs sitten?

— Sitten panen suun säkkiä myöten.

— Se tahtoo sanoa: näet nälkää.

Kjeld oli ääneti.

— Varmaankin olet toisinaan nähnyt nälkää, — sanoi morsian, ja hänen äänensä kävi äkkiä helläksi. Ja kun taiteilija yhä pysyi äänettömänä, kiersi tyttönen käsivartensa hänen kaulaansa.

— Kuinka minä rakastan sinua siitä syystä — kuiskasi hän. — Mutta älä koskaan enää tee sitä… Kuuletko?… Kunpa vaan olisimme naimisissa, niin pitäisin kyllä huolen, ettei se enää koskaan saisi tapahtua. Mutta, onko sinulla sitten niin monta autettavaa? — Morsian punastui hieman ja katsoi vähän uteliaana sulhoonsa.

Kjeld otti tyttösen pään käsiensä väliin ja katsoi suoraan noihin hymyileviin silmiin.

— Sanottakoon meistä taiteilijoista mitä tahansa — puheli hän; — me olemme huikentelevaa väkeä, vapaita kuin taivaan linnut, vaan sitä älköön koskaan sanottako, ettemme auttaisi toisiamme. Jokainen köyhä taiteilija, joka sattuu tielleni, on veljeni, lyön hänelle ääneti kättä, ja jos hän joutuu pulaan, niin autan häntä.

— Ja nyt saat paljon varoja, joilla voit sitä tehdä — sanoi tyttönen mielitellen. — Eikö se sitten ole ihanaa?

Kjeld huomasi säteilyn noissa mustissa silmissä.

— Sinä olet viisas — sanoi hän ja suuteli morsiantaan, — hyvinkin viisas.

Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta sanojen takaa kuului kuin huokaus. Morsian kuuli vaan sanat, — ei huokausta.

Oli unensa nähnyt hänkin, Mies köyhä, loistossa kaupungin, Unet armahat, pettäväiset, Unet kunnian, maineenkin.

Häämatkalla sattui muuan tapaus, jota he sittemmin elämässään saivat usein muistella, kumpikin omalla tavallaan.

Oli kolkko, sumuinen päivä. Ei paistanut Lontoon miljoonille päivänsädettä ainoatakaan.

Cityn leveillä kaduilla risteilivät raitiovaunut, ajurit ja hienot ajokalut. Jalkakäytävää myöten kulki kävelevien vuolas virta, kiemurrellen kuin suunnattoman suuri ankerias kadulta kadulle.

Mutta yhdessä paikassa jakaantui virta aina ja kulki varovasti kahdenpuolin siitä.

Siellä loikoi käytävällä mies. Repaleiselta ja kurjalta hän näytti, mutta karkeista hihoista tuli näkyviin valkeat, hienot kädet, ja punaliidulla hän maalasi käytävän kuiville kivilaatoille.

Nuori pariskunta pysähtyi, kuten kaikki muutkin, tätä katselemaan. Rohkein, voimakkain piirtein loi katumaalari liitupalasellaan esille luonnoksiaan. Ne olivat vaihtelevia kuvia ja muodostuivat eläviksi riveiksi, temmaistuina ihmismerestä hänen ympärillään. Tässä kulki vanha vaimo kerjäten leipää, tuolla istui dickensiläinen taskuvaras, jalat huolettomasti ristissä, savipiipun-nysä suussa, kasvot vilkkaat, silmät vilhuvat, tuossa kaksi lasta kesken leikkiään tappelivat napista, ja pelastusarmeijalaiset astuivat juhlakulussa siitä ohitse.

Useimmat katsojista viskasivat kivilaatalle rahaa, pois lähtiessään.

Mies ei ollut sitä huomaavinaan.

Hän ei katsahtanut ylös eikä milloinkaan kiittänyt. Keräsi rahat vaan, katse ylevänä kuin minkä hallitsijan ikään.

Mutta äkkiä hän heittäytyi aivan pitkäkseen ja alkoi, toiseen kyynäspäähänsä nojautuneena, valmistella ennen tekemäänsä hajanaista luonnosta.

Hän näytti olevan niin kiintynyt tähän työhönsä, ettei huomannut kansan tulemista eikä menemistä.

Kjeld katseli häntä, hengitystään pidättäen. Askel askeleelta hän läheni maalaria, ja hehku hänen poskillaan kasvoi sitä myöten kuin kuva valmistui ja selveni. Yht'äkkiä hän juoksi miehen luo ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa:

— Olettehan hullu — kuiskasi hän. — Maalatkaa tämä kuva väreillä. Siitä tulee mestariteos.

Toinen katsoi ylös, tylsä ilme silmissä.

— Mahdotonta, — sanoi hän, — minä olen värisokea.

Kjeld oli hetkisen ääneti. Tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän heittäytyi maahan polvilleen katutaiteilijan viereen.

— Toveri! — sanoi hän. —Minäkin olen maalari ja olisin mielelläni ostanut sinun taulusi. Nyt saan tyytyä siihen, että olen nähnyt sen. Ota vastaan kiitokseni ja käytä hyväkseni tämä, niin teet minulle mielihyvän.

Kjeld pisti 20-shillingin rahan maalarin käteen, mutta silloin hypähti mies pystyyn, ja ensi kerran näytti tulensäihky leimahtavan tympeissä silmissä.

— Kiitos, — sanoi hän, — mutta minä en ota lahjoja toverilta. Taiteilijoilla ei tavallisesti ole paljoa, mistä antaa.

— Mutta hänellä on, — virkkoi Kjeld, luoden hellän silmäyksen vaimoonsa. Hän ei tahtonut rahoja takaisin hinnasta mistään; piti keksiä joku keino sen estämiseksi.

Katumaalari katsoi pitkään kumpaistakin vierasta. Silminnähtävästi hän ihaili nuoren rouvan kauttaaltaan eleganttia pukua. Sitten hän kumarsi syvään.

— Minä kiitän teitä, mylord ja mylady, — sanoi hän ja, tarttuen samalla Kjeldin käteen, jatkoi: — olette suuri mestari, jos osaatte maalata noin kultaisissa kahleissa, — mutta, ikäänkuin paheksien sanojaan, samassa hetkessä liitti heti: — God bless you! [Jumala siunatkoon teitä.]

Kalman kalpeana seisoi Kjeld ja tuijotti maalariin. Hänen vaimonsa veti hänet nopeasti kanssaan pois tungoksesta.

— Tuo pahanilkinen! — puheli hän. — Sinä tyhjennät kukkarosi hänelle, ja palkaksi hän loukkaa sinua. Sellainen maankulkija! Sellainen kurja moukka…

Kjeld pani nopeasti kätensä hänen suunsa eteen.

— Hän ei ole moukka; sen tiedät hyvin. Sitä todistaa hänen puhetapansa, sitä todistaa hänen kätensä… Mutta hän ei ole tahtonut tehdä muuta maailmassa kuin maalata, ja siksi on hän valinnut katutaiteilijan vapaan elämän ennemmin kuin konttorien kuluttavan, tympeyttävän toimen. Hän näkee kaiketikin näkyjä: hänen sisimpänsä on täynnä valoa ja värejä, tuhansine hienoine vivahduksineen, mutta hän on värisokea, hän ei voi siirtää niitä kankaalle. Voitko ajatella mitään niin kauheata? — Kjeld pysähtyi ja katsoi vaimoonsa tuolla tuskallisella katseellaan. — Voitko ajatella mitään niin kauheata kuin että taide kuolee taiteilijassa?

Musta tintti ei käsittänyt tätä, mutta naisille ominaisella vaistolla hän vastasi, tietämättä itsekään, miten totta hän puhuu:

— Voin ajatella kauheampaakin — voin ajatella, että rakkaus kuolisi — Ja hän lisäsi huolettomasti: — tahi että me itse kuolisimme. Ajatteles, jos nyt sinä ensin menisit pois! — Minun täytyisi mennä toisiin naimisiin, päästäkseni läpi elämän… Pelkään kauheasti yksinäisyyttä… Miksi tuijotat minuun noin?… Aivan varmasti menisin naimisiin… Minun suorastaan täytyisi tehdä se, ett'en tulisi — hulluksi… Etkö luule, että itsekin tekisit samoin?

Kjeld käänsi päätänsä poispäin ja vastasi, katsomatta vaimoonsa:

— Minä en koskaan voisi muistostani hälventää olemattomiin sitä, mikä on olemassa ollut… Vasta sitten kun sen voisin tehdä, saattaisin mennä uusiin naimisiin.

— Rakas Kjeld, mun oma kummallinen Kjeldini! Kuinka armas sinä sentään olet! — ja vaimo tunki molemmat lämpöset kätensä miehensä povitaskuihin. — En ymmärrä, mitä tekisin, jos kadottaisin sinut!

— Entäs minä sitten! — sanoi taiteilija. — Jos sinä menisit pois, ei olisi elämällä enää mitään arvoa minulle… Mutta sen minä tiedän, että jos taide kuolisi minussa, matkustaisin Lontooseen ja rupeaisin katumaalariksi! Vapaampaa ja ylevämpää lazaronielämää en saata kuvailla. Korkealla katto, kaukana seinät ja ympärillä miljoonakaupungin elämä! Katsoppas vaan, miten varoillaan he astuvat miehen ympäri tuolla! Lontoon asukkaat eivät ole pikkumaisia… He kunnioittavat taidetta itse taiteen tähden repaleisenkin miehen harjoittamana. Huomaatko, millä mielenkiinnolla he seuraavat hänen työtään? Katsos tuota vanhaa miestä, joka on suulleen suistumassa, kun niin koettaa päästä näkemään. Ja noita nuoria tyttöjä, jotka kurottautuvat varpailleen. Ja pitkiä poikaviikareita, lakki niskassa, kädet housuntaskuissa, miten he vihellellen katselevat. Ja kaikki ovat he yhtä huvitetut hänen työstään.

Musta tintti tömisti kärsimättömästi jalkaansa kadun kivitystä vastaan.

— Eikö jo lähdetä? — sanoi hän.

— Ei, jääkäämme katsomaan kuvan valmistumista, — pyysi Kjeld.

Rouva keikautti niskaansa taaksepäin ja helähti nauruun, rajun vallattomaan.

— Se ei varmaankaan valmistu tänäpäivänä — sanoi hän. — Katso, nyt poistuvat ihmiset, ja maalari makaa vatsallaan ja juo.

Kjeld kääntyi katsomaan ja näki maalarin kätkevän liitupalasen taskuunsa ja kallistavan suuhunsa loput viinapullosta, jota piteli kädessä.

— Hyi, miten inhottavaa! — sanoi taiteilija. Mutta Musta tintti laski sametinpehmoiset kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi säälitellen:

— Mutta hyväinen aika! Mitäpä hän sitten voisi muuta tehdä, maatessaan kylmillä kivilaatoilla paleltumassa, kuin juoda?

— Hänen pitäisi nousta ja mennä pois.

— Niin, mutta kuule nyt, Kjeld! Itsehän vasta sanoit katutaiteilijan elämän olevan vapainta ja ihaninta, mitä saatat ajatella.

— Ei tuolla tavalla…

Musta tintti otti muutaman tanssiaskeleen.

— Joutavia! — sanoi hän. — Tuota nyt maksaisi mietiskellä! Eihän se koske sinua eikä minua. Herra Jumala antaa meille kaikille virheemme anteeksi.

Mustalla tintillä oli suuri sydän. Siinä sulautuivat kaikki mahdollisuudet ja mahdottomuudet yhteen ainoaan, päättömään, kaikkinielevään sääliväisyyteen.

Lukiessaan sanomalehdissä jostain murhasta, ei hän suurestikaan ajatellut murhattua, vaan sitä enemmän murhaajaa.

— Voi sitäkin raukkaa! — oli hänellä tapana sanoa; — hän on tietenkin hullu.

Ja jos joku vaati oikeudenmukaista rangaistusta rikoksesta, oli hänellä aina valmiina lause: — Voi surkeata! Ei pitäisi rangaista ketään. Kjeld koetti turhaan oikaista vaimoaan. Nämä huojuvat käsitteet kristillisyydestä ja siveydestä, laupeudesta ja ihmisrakkaudesta hämmentyivät nuoressa rouvassa yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi.

Mutta Kjeld haasteli kuitenkin yhtä paljon itselleen sekä Mustalle tintille.

— Minä soisin — puheli hän, kun hänelle muistui mieleen vaimonsa tapa aina silotella asioita, — soisin ihmisten käyttävän laupeuttaan paremmin, kurjille, onnettomille, langenneille, sorretuille, mutta ei pahantekijöille. Tällä en oikeastaan tarkoita niitä rikoksia, joita laki rankaisee, vaan paremminkin niitä, joita ihmiset keskuudessaan tekevät toisiansa vastaan. Ja kuitenkin, jos vääryyttä kärsinyt tahtoo puolustautua, niin nostaa tuo harhaan joutunut ihmisrakkaus yleensä ja tanskalainen vesivelli-armeliaisuus erittäin oikean Rama-huudon häntä vastaan… Tiedätkös, mitä minä toisinaan ajattelen, kun oikein suutun? Soisin olevani kirjailija enkä maalari. Oi, millainen kirja siitä syntyisikään, kun terottaisin kynäni pelkäämättömyyden puukolla, kastaisin sen totuuden musteeseen ja kirjoittaisin oikeudentunnon paperille! Ja kuinka sitä sitten kurikoitaisiin, boikotettaisiin ja pantaisiin takavarikkoon! Ei yksikään kunnon ihminen sietäisi sitä pöydällään… Sepä se juuri tekee nykyajan niin kehnoksi, että totuus ei enää ole totuutta, eikä valhe valhetta, — silotus, systeema tasoittaa kaikki. Vääryys on vaan tietämättömyyden aiheuttamaa, valhe vaan väärinkäsitystä, sillä ihmiset ovat niin liikuttavan laupiaita toisilleen. Ei silloin, kun he valhettelevat toisistaan, panettelevat ja murhaavat toisiaan takanapäin, vaan silloin, kun heidän tulisi tuomita julkisesti. He tietävät tuomion kohtaavan heitä itseään, ja siksi he kohottavat laupeuden lipun korkealle… se peittää niin paljon, jota ei tarvitse nähdä… — Sanny, — hän otti vaimoaan kädestä, — jos milloinkaan kohtaat täysin rehellisen ihmisen, jonkun niitä oikeita luonteita, jotka aina lausuvat ajatuksensa suoraan eivätkä vähääkään välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, haa… silloin tiedät, että se tuntuu kuin saisi ydintä luihinsa ja voimia moneksi vuodeksi eteenpäin!

Musta tintti ei kuullut sanaakaan miehensä puheesta. Hän vaan katsoa tuijotti miehensä silmiin. Hänen omat loistavat silmänsä olivat kuin lumottuina kiintyneet Kjeldiin, — hän riippui miehensä käsivarressa ja notkein liikkein seurasi jokaista hänen askelettaan, ja koko hänen olentonsa hehkui nuoruuden täyteläistä suloutta. Kjeld puristi hänet lähemmäksi itseään ja unohti onnensa tähden kaikki, mikä hänen mieltään ahdisti. He kävivät yhdessä British Museumissa, missä heidän monasti täytyi pistäytyä vanhojen muumioiden taakse, suudellakseen toisiaan… He tutkivat Towerin linnan läpeensä, mutta ei edes "verinen huone" siellä saattanut hillitä heidän rajatonta iloisuuttaan. He vaelsivat riemuisina Kristallipalatsiin, eikä ylenmäärin sitkeä bifsteeki siellä suinkaan vähentänyt, vaan päinvastoin vielä enensi heidän iloaan ja saattoi sen oikein säkenöimään… Sitten he palasivat taas yhdessä takaisin hotelliin, siihen huoneeseen, joka oli heidän kotinsa… nuoruuden, hilpeän mielen, miehuudenvoiman ja elämänonnen koti, jossa vielä kajahtelivat morsius-yön tuhannet kellot, nuo, jotka vaan kerran soivat eivätkä sitten enää milloinkaan!…

Kaksi ihmistä — kaksi vastakohtaa! Kaksi ihmistä, jotka tulivat sokeiksi, katsellessaan toisiansa. — Kaksi vastakohtaa, jotka kumpikin luulivat voivansa voittaa toisensa, mutta eivät koskaan täydelleen käsittäneet toisiaan. — Miten saattaisi heidän elämänsä tulla sopusointuiseksi?

Musta tintti oli tottunut siihen, että häntä ihailtiin ja hienosteltiin. Ja jos hän missä tapasi miehen, vaikkapa mitättömänkin, alkoi hänen heti tehdä mielensä herättää hänessä kiintymystä itseensä. — Pahaa hän ei sillä tarkoittanut, ei millään muotoa, hän virnasteli vaan hiukan, niinkuin useimmat nykyajan naiset konsanaankin. Mutta Kjeld sitä vastoin ei voinut käsittää, kuinka hänen vaimonsa välittää muitten miesten huomaavaisuudesta. Tuon tarmokasluontoisen, uskollisen miehen mielestä oli virnasteleminen samaa kuin avioliiton-rikos, mutta hän sulki silmänsä siltä, hän ei tahtonut nähdä, ei tahtonut herätä siitä onnellisuuden unesta, johon Musta tintti oli hänet tuudittanut.

He palasivat kotiinsa Köpenhaminaan, tuohon loistavaan asuntoonsa, missä kaikki oli uutta ja lämmintä, hentoa ja ylellistä aina äärimmäisiin asti.

Lattiat olivat kaikkialla matoilla peitetyt, huonekalut silkillä verhotut, mutta tuossa kaikessa ei ollut mitään heitä itseään. Vieraat kädet olivat järjestäneet kaikki. Vieraat silmät tirkistelivät heihin huoneiden nurkista, uteliaina, ihmettelevinä, kylminä…

Sanny perehtyi heti uuteen ympäristöönsä. — Miten hauskaa on olla vieraisilla omassa kodissaan! — arveli hän. — Ja siskot ovat tosiaankin olleet herttaisia! Hienoimmista kaupoista he ovat hankkineet kaikki tavarat. Katsos, Kjeld, tätä sohvaa, miten aistikas se on! Tule koettamaan sitä!

Kjeld istahti aatoksissaan vaimonsa viereen pehmeille patjoille.

— Sinä et sano mitään, — virkkoi Musta tintti loukkautuneena.

— En, sillä… minä kaipaan tässä jotain. Kaipaan sinua itseäsi. Mikä on sinua tässä kaikessa?

— Minua…?

— Niin, miksi eivät sinun kätesi ole järjestäneet kotiamme?

— Mutta Kjeld! Minähän olin häämatkalla… Ja sitä paitsi ymmärtävät sisareni tämmöiset asiat paljoa paremmin kuin minä… Katsoppas tuota kirjailtua ompelupöytää. Eikö se ole soma?

Taiteilija nyökkäsi päätään.

— Istu sen ääreen, — sanoi hän, — silloin se haastelee minulle jotain. Nyt on kaikki täällä niin kuollutta ja vailla tarkoitusta. — Hän katseli etsien ympärilleen. — Eikö täällä ole mitään sinun ennen käyttämääsi, mitään, joka olisi ollut sinun huoneessasi ennen?

— Ei ole! Mutta sehän on juuri suurenmoista tässä, että kaikki on uutta.

Kjeld nousi äkisti.

— Menen hetkiseksi ateliaan, — sanoi hän. Jotain pakonalaista oli noissa sanoissa, ja pakonalaiselta tuntui sekin, ettei hän pyytänyt vaimoaan mukaansa.

Sanny huomasi sen kyllä, mutta koetti reippaalla naurulla haihduttaa sen pois.

— Niin, siellä ylhäällä löydät kyllä yhtä ja toista ennestään tuttua, — virkkoi hän ja mietti itsekseen, Kjeldin mentyä: — Kyllä hän todellakin on äärettömän kummallinen toisinaan. Mutta semmoisiahan ne taiteilijat ovat; minkä sille voi!… sanomattoman kultainen hän sittenkin on.

Ja rouva kulki yksin, uteliaasti tutkistellen huoneesta huoneeseen.

Taiteilija harppasi sillä välin kolmella askeleella ylös portaita ja oli tuokion kuluttua ateliassa. Hänen silmänsä hyväilivät jokaista esinettä siellä.

— Nyt olen kotonani! — sanoi hän hartaasti, huomaamatta puhuvansa ääneen.

Atelian nurkassa oli suuri, katettu taulu. Sen luo astui Kjeld, repäsi peitteen pois ja katseli sitä kauan. Tuntui kuin terävä puukko olisi pistänyt häntä sydämeen.

— Noin en osaa enää koskaan maalata, — ajatteli hän ja tarttui samalla käsin päästään kiinni; siinä tuntui niin kirpeä kipu. — Minähän olen hullu, — ajatteli hän, — kaikki minun ajatukseni ovat sairaat. — —

Hän tunsi itsensä äkisti epätoivoiseksi, maahan masennetuksi, mutta hetki sen perästä hän oli jo temmannut paletin ja siveltimen ja istui nyt, liinamekko yllään, maalaamaan täyttä vauhtia.

— Sanny, Sanny! — huusi hän alas rappusia. — Tule hetkeksi istumaan mallina minulle! Luulenpa, että jotain sittenkin syntyy tästä luonnoksesta, jonka tein pari päivää ennen matkalle lähtöämme.

Ja Sanny tuli. Sanny oli niin hyväntahtoinen, niin mukautuvainen. Ja nähdessään Kjeldin ilon, tunsi hän itsensä runsaasti palkituksi.

Sillä välin kun taiteilija maalasi, odotteli Musta tintti riemumieliä sitä aikaa, jolloin hänen miehensä taas lopettaa työnsä ja pitää yksin häntä armaanansa… eikä näe maailmassa mitään muuta kuin hänet yksin.

Vaistomaisesti hän alkoi hyräillä, polkien tahtia pienellä jalallaan:

Er, der herrlichste von Allen, wie so holde, wie so schön!

Ja Kjeld vastasi, viheltäen hiljaa:

Dein ist mein Herz!

Dein ist mein Herz und soll es ewig — ewig bieiben!

* * * * *

Päivät kuluivat. Ja pitkän, levottoman talven, seurustelujen ja konserttien perästä seurasi vihdoin rauhallinen aika vastanaineille, ja heidän asunnossaan vallitsi hiljainen, valoisa odotus, joka erikoistaa kodin, mihin pienokaista varrotaan saapuvaksi. Musta tintti oli rohkealla mielellä, kuten aina. Ei hän tiennyt huolehtimisesta mitään.

— Minä annan luonnollisesti nukuttaa itseni, — sanoi hän.

Ja kun Kjeld arveli:

— Mutta rohkenetko tehdä sitä lapseen nähden? — niin vastasi Sanny vaan:

— Mitäpä se tekisi? Onhan se niin tavallista nykyjään… Ja sitä paitsi, miksi sitä rupeaisi kärsimään enemmän kuin välttämätöntä on?

— Niin, eipä tietenkään, — sanoi Kjeld, eikä huomannut itsekkään, miten katkeran soinnun hänen äänensä sai. — Eva ja Neitsyt Maaria ne kulkivat suoraan läpi kärsimysten, vaan nykyajan naiset ne kiertävät niitä, sillä lapsi ei enää ole heille pääasia; oma henki on tärkeintä kaikesta.

Musta tintti kätki kukoistavat kasvonsa käsiinsä ja itki.

Miehet ovat sietämättömiä, niin hän ajatteli, itsekkäitä kaikkityyni, oikein kylmiä, pahoja ja inhottavia! Itse tuskailevat he vähäisestä hammaskivustakin, mutta naisia he eivät sääli. Mutta hän puolestaan ei aio kärsiä enempää kuin pakko vaatii; saattaapa siitäkin jo tulla enemmän kuin kylliksi.

Kjeld oli ääneti eikä enää koskettanut koko asiaa, mutta itsekseen hän pelkäili, mitä oli tulossa. Hän eli ja hengitti lapselleen. Tuo omituinen, sairasmielinen tuska, joka aina valtasi hänet, kun hän muisti naimisensa kautta saamaansa omaisuutta, sekin laskeutui lapsen jalkain juureen levolle kuin kesytetty jalopeura.

Alusta hän oli vihannut itseään noitten rahojen tähden. Hän oli tähän asti halveksien katsellut kaikkia pankkeja eikä käsitellyt rahoja muulloin kuin antaessaan niitä pois, mutta nyt hän meni säännöllisesti joka kuukausi säästökirjoineen pankkiin ja pani tuhat kruunua lisää pääomaan! Tahi istui hän kokonaisen tunnin kotonaan kuponkeja leikkaamassa!

Näytti kuin lapsi olisi pyyhkäissyt pois häneltä kaiken häpeän.

— Se on kaikki sinun omaasi, — sanoi hän ja nosti päänsä pystyyn. — Sinä olet syntynyt siihen Sinun tähtesi on minulla oikeus olla rikas. — Ja hän maalasi, toivoi ja odotuksen innostamana, voimakkaammin ja kiihkoisammin kuin koskaan ennen.

Tapahtui kyllä joskus, että hän tarttui molemmin käsin kiinni päähänsä, kun tunsi entistä tuskan tai huomasi ajatuksensa äkisti keskeytyvän tai hämmentyvän. Mutta heti sen perästä hän taas hymyili entisellään. Lapsi piteli hennoissa kätösissään hänen sairasta mieliluuloaan. Silloin vaan, kun nämä kätöset hellittivät, silloin houreetkin taas pääsivät valloilleen. Ja taulut kasvoivat sekä muotoon että väritykseen nähden. Ne lähetettiin näyttelyyn ja saivat ostajia. Kjeld oli ylpeä kuin kuningas, pidellessään niistä saatuja rahoja kädessään.

Hämärissä hän meni ulos ja jakeli ne kaikki pois. Tuntui aina niin ahdistavalta antaa hänen rahoistaan, ne kun eivät olleet hänen omia ansaitsemia, mutta tämä oli kuin juhlan viettoa monena päivänä.

Ja kaikkein parasta oli lopuksi se, kun hän vei viimeiset säästönsä, sata kruunua, "Mehiläispesään" ja juhlallisesti kirjoitutti ne pieneen, nimettömään pankkikirjaan.

Silloin tuntui jo aivan kuin hän olisi pidellyt lasta polvellaan, katsellut, miten hento ja hieno se oli, ja tuntenut, miten hellävaroin sitä on liikuteltava, ja tuntenut, kuinka hänen oma sydämensä sykkii riemusta, että tämä on hänen lapsensa.

* * * * *

Hän ovea kirstulla kolkuttaa, Kun kädet hällä on kiinni.

Päivät kuluivat… ja se päivä tuli, jota oli kauan pelätty ja kauan odotettu.

Tuolla sisällä makuuhuoneessa kulkivat elämä ja kuolema hitaasti toistensa ohitse, niinkuin aina tapahtuu siellä, missä lapsonen tulee maailmaan.

Kjeld istui arkihuoneessa ja kuunteli, hengitystään pidätellen, jokaista äännähdystä makuuhuoneesta. Mutta siellä oli aivan hiljaista. Kjeldistä tuntui kuin hän olisi muuttunut automaatiksi, joka ei osaa muuta kuin kääntää päätään aina lääkärin askeleiden mukaan.

Hänestä tuntui kuin muistuttaisi hän tanssijaukkoa, entistä leluansa lapsuuden ajalta. Ja hän huomasi selvään, kuinka nuorista piti vetää, kun tahtoi päätä kääntää.

Lääkäri tuli tuon tuostakin ovelle ja nyökkäsi sieltä päätään Kjeldille.

— Teidän vaimonne jaksaa erittäin hyvin… Hän ei tiedä ensinkään mitään.

— Entäs lapsi? — oli Kjeld huutamaisillaan kiristettyjen hampaittensa välistä, mutta ei virkkanut mitään.

Sekunti seurasi sekuntia, minutti minuttia, neljännes neljännestä. Sitten kuului äkkiä jotain valituksen tapaista tuolta sisästä ja sen perästä kiihkeitä kuiskauksia. Syntyi liikettä ja juoksua, ja hän kuuli lääkärin sanovan ääneen:

— Sepäs oli soma poikanen!

Kaikki veri oli paennut Kjeldin poskilta hänen siinä kuulahdellessaan. Nyt hyökkäsi se lämmittävänä laineena läpi koko hänen ruumiinsa, ja kiitollisuuden tunne valtasi hänen sielunsa. Häntä ihmetytti vaan, ettei kuulunut mitään huutoa tuolta sisästä, ja että kaikki taas oli niin hiljaista siellä.

Silloin juoksi sairaanhoitaja huoneen läpi, tuoden jäätä ja eetteriä.

— Rouvaa ei tahdo saada hereille, — huusi hän hätäytyneenä.

Kjeld hypähti ylös ja aikoi rientää huoneeseen, mutta kuuli samassa taasen valitusta ja tapasi lääkärin ovella.

— Teidän vaimonne on valveilla, — sanoi hän; — hän pääsi oikein hyvin tästä kaikesta.

— Entäs poika? — sopersi Kjeld.

— Poika on, ikävä kyllä, kuollut. Olemme pitäneet häntä lämpimässä kylvyssäkin, vaan ei se auttanut. Mutta olkaa iloinen, että rouvanne elää!

Kjeld huojahti taaksepäin ja käänsi selkänsä ovea kohti… Isku oli kovin ankara… Hän tarttui ehdottomasti molemmin käsin päähänsä… Siinä tuntui niin kirpeä kipu.

Lääkäri katsoi hetken aikaa tarkkaavasti Kjeldiä, päätään pudistellen. Sitten hän meni takaisin sairaan huoneeseen.

Kjeld oli jäänyt seisomaan keskelle lattiaa.

— En tätä ymmärrä ensinkään, — sanoi hän puoliääneen. — Missä on nyt selitys tähän kaikkeen? Poikanen olisi ollut selitys.

Hän hätkähti, kuullessaan jonkun liikkuvan takanaan huoneessa.

Sairaanhoitajatar tuli sisään, kantaen lasta tyynyllä ja laski sen sohvalle.

Kjeld heittäysi lapsen yli ja purskahti itkuun. Pienoisen ruumis oli vielä aivan lämmin ja pehmeä. Posket punottivat kuin nukkuvalla. Suuret, kaarevat silmäluomet verhosivat noita silmiä, jotka eivät milloinkaan nähneet päivänvaloa… Kjeld laski kätensä sille kohdalle, missä oli sykkinyt pieni sydän ja pysähtynyt maallisen olemisensa kynnyksellä.

— Kloroformioimisen seurauksia luonnollisesti, — sanoi Kjeld ja tunsi itsekin, kuinka nuo sanat viilsivät kuin terävät puukot.

Hoitajatar kääntyi pois ja virkkoi, ikäänkuin puolustellen:

— Eihän sitä varmaan tiedä. Syyt saattavat olla monenlaiset. Mutta kaikki kävi muuten aivan tasaisesti, ja poika näyttää terveeltä ja lujalta. Kaikki eivät tietysti siedä nukutusta.

Kjeld nousi ja katsoi hoitajaan tuikeasti.

— Sanokaa minulle suoraan, — puheli hän, — oliko tässä todellakin syytä nukutukseen?

Hoitaja loi silmänsä maahan, kohdattuaan tämän tutkivan katseen.

— Minulla ei ole oikeutta sitä arvostella, — sanoi hän vältellen ja aikoi poistua.

Mutta Kjeld tarttui hänen käsiranteisiinsa eikä laskenut häntä.

— Oliko syytä? — kysyi hän uudelleen.

Hoitajatar repäsi kätensä irti.

— Kun tahtoo päästä kärsimästä, niin on aina syytä, — sanoi hän ja astui ovelle.

Kjeld nauroi ääneen, kun hoitaja oli sulkenut oven jälkeensä. Sitten hän heittäytyi taas lapsen ylitse.

— Kuulitko, mitä hän sanoi? — kuiskasi Kjeld, painaen suutaan lähelle lapsen korvaa. — Äitisi tahtoi päästä kärsimästä tuskaa, ja sentähden täytyi sinun kuolla! — Äitisi tahtoo näytellä edelleen elämän suuressa ilveilyssä, mutta sinä saat jäädä ulkopuolelle… Kuuletko, poikaseni, mun oma poikani! Me kaksi, meidän oli määrä elää yhdessä… kärsiä yhdessä… ja tehdä työtä yhdessä.

Hän peitteli pieniä, hentoja, lumivalkeita kätösiä lämpöisillä suuteloilla, mutta huomasi sitä tehdessään, kuinka ne jäykkenemistään jäykkenevät. Silloin hän otti silkkipeiton ja levitti sen lapsen päälle.

— Pikku raukka! — sanoi hän. — Kuinka kylmä sinun on!

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen niin lujasti, että hän oli miltei vaipumaisillaan polvilleen sen kosketuksesta. Se oli lääkäri.

— Heittäkää pois tuo tuijotteleminen lapseen tahi tulette kipeäksi, — sanoi hän. — Menkää vaimonne luokse; hän on jo useasti kysellyt teitä.

Mutta Kjeld ei liikahtanut.

— Sanokaa, että minä lämmitän lasta, koska hänen luonaan sen oli liian kylmä, — sanoi hän. Mutta silloin kuuli hän vaimonsa huutavan ääneen:

— Kjeld, Kjeld! Miksi et tule jo? — ja samassa silmänräpäyksessä oli Kjeld sairashuoneessa.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta? — sanoi hän, jääden seisomaan vuoteen jalkopäähän. — Ethän tahtone, että kiittäisin sinua, kun annoit lapsen kuolla, säästääksesi itseäsi! Jos olisit ponnistellut itsesi kärsimysten läpi, olisin rakastanut ja ihaillut, kunnioittanut ja siunannut sinua, vaikkapa lapsi olisikin kuollut. Minä en olisi voinut tuntea surua lapsen kadottamisesta sen ilon tähden, että sinä elät! Mutta nyt sinä olet kiertänyt kärsimykset, ja nyt elää lapsi minussa, vaikkapa se on kuollut, ja sinä olet minulle kuollut, vaikka elätkin!

Sanny ei vastannut mitään. Kauhistuen hän vaan tuijotti mieheensä. — Sitten hänen päänsä vaipui takaisin pielukselle, ja hän meni tainnoksiin.

Silloin tuli lääkäri paikalle, työnsi Kjeldin ankarasti syrjään, sanoen:

— Mies, oletteko hullu! Vai tahdotteko tappaa vaimonne!

Kjeld huomasi heidän kaikkien puuhaavan kiireesti, sairasta virvoitellakseen, mutta itse hän katseli aivan tyynesti tätä kaikkea. Hän tiesi, ettei hänen vaimonsa tunteet ole kovin syvällisiä, ja ettei mielenliikutus häneltä henkeä ota. Kun sairas avasi silmänsä, nyökkäsi Kjeld vaan päätään hänelle ja meni takaisin arkihuoneeseen. — Hän otti lapsen käsivarsilleen ja alkoi kävellä sen kanssa edestakaisin huoneessa. Hän ei huomannut kantavansa kuollutta, hän tunsi vaan, että se oli jotain läheisesti omaa… suorastaan osa hänestä itsestään… Se oli hänen elämänsä lupaus, hänen miehuutensa toivo, hänen sairaan sielunsa terveys.

— Kuulkaa nyt! — tohtori koputti kahdella sormellaan Kjeldiä olkapäälle. — Lapsi on haudattava niin pian kuin mahdollista, sekä teidän että vaimonne tähden… Se on aivan välttämätöntä, sanon minä.

Kjeld vilkasi pikaisesti tohtoriin. Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta huomasi heti, että tässä täytyy teeskennellä, ja melkein ylenluonnollisella voimanponnistuksella hän rohkaisi mielensä. Hän laski lapsen takaisin sohvalle ja tarttui hattuun, joka oli pöydällä.

— Minä lähden heti toimittamaan kirstua, — sanoi hän.

Tämä liikutti lääkäriä.

— No, enhän minä tarkoittanut sillä tavalla, — sanoi hän; — senhän voitte jättää jollekin toiselle toimeksi.

— Minä teen sen mieluummin itse, — sanoi Kjeld, koettaen puhua aivan levollisesti.

Tohtori taputti häntä olkapäälle.

— Hyvä oli, että tartuin härkää sarvista, — ajatteli hän itsekseen, heidän astuessaan yhdessä portaita alas. — Tämä tapaus oli panna häneltä pään pyörälle. — Mutta ääneen hän puheli:

— Niin, hyvä ystävä! Saattepa nähdä, että se auttaa, kun vaan lapsi saadaan pois talosta.

Samassa kääntyi tohtori eräälle sivukadulle. Kjeld pysähtyi ja katsoi hänen jälkeensä. Omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä, ja silmissä kiilui miltei viekas loiste.

— Vai niin, te luulette voivanne telkitä hänet ulkopuolelle! — haasteli Kjeld puoliääneen. — Mutta olettepa unhottaneet tuon vanhan laulun:

"Hän ovea kirstulla kolkuttaa, Kun kädet on hällä kiinni."

Seuraavana päivänä oli lapsi haudattava. Itse laski Kjeld poikansa pienoiseen kirstuun, ensin sinkkiseen, sitten tammiseen.

Sairaanhoitajatar ei laisinkaan saattanut ymmärtää, miksi laitettaan kaksinkertaiset kirstut noin pienelle lapselle.

Mutta Kjeld tahtoi niin. Ja hän otti pehmeät, pienet kehtotyynyt ja laittoi niistä vuoteen. Sitten suuteli hän lasta kauan ja sydämellisesti… tuntui kuin hän ei olisi voinut laskea sitä käsistään… Suuret hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan, kun hän viimein pakotti itsensä laskemaan lapsen kirstuun ja peittämään sen lakanalla.

Hän juotti itse kiinni sisimmäisen kirstun kannen ja kiinnitti ruuveilla päällimmäisen. Sitä tehdessä painautui hänen aivoihinsa kuin vasaralla taottuna surullinen, tuttu sävel siihen kuuluvine sanoineen:

"Tuuti, tuuti lastani! Uinu armas, uinu kauan, Vaikka untuvat puuttuvi, Eikä keinu vuode vauvan."

Sanny ei ollut kertaakaan pyytänyt saada nähdä lasta.

— Kuolema on niin kauheaa, — sanoi hän; — parasta on, ettei koskaan ajattele sitä.

Mutta kun hänen miehensä ei tullut häntä katsomaan, kävi hän levottomaksi ja sai illemmalla kovan kuumeen.

Lääkäri saapui, ja Kjeld seurasi häntä, astuen varpaillaan makuuhuoneen ovelle. Siihen hän pysähtyi, katsoen huoneeseen, mutta rohkenematta astua kynnyksen yli. Verkalleen hiipi häneen katumuksen tunne… Katkeruus katosi hänen mielestään, ja hänen järkähtämättömän uskollinen rakkautensa pääsi taasen voitolle.

Sairaanhoitajatar kulki välinpitämättömänä Kjeldin ohitse, ja lääkäri sanoi lähtiessään:

— Se oli ikävää, hyvä ystävä, että eilen olitte niin ajattelematon; ei tiedä, mitä seurauksia siitä saattaa olla. Mutta pitäkää nyt huolta siitä, että lapsi tulee haudatuksi.

Viimeiset sanat repäsivät Kjeldin sydäntä, ja uhka hänen mielessään nosti taas päätään… Lapsi! Hän itse tai osa hänestä itsestään… Hänen elämänsä ja tulevaisuutensa! Tuntuu kuin eivät kyllin pian saisi sitä pois talosta. He pitävät sitä melkein vahingollisena eläimenä. — Jäljet umpeen vaan, jäljet umpeen vaan!…

Kjeld meni arkihuoneeseen, jossa pieni arkku seisoi pöydällä. Hän painoi sen rintaansa vasten ja hyväili sitä kuumilla käsillään.

— Pikku poikaseni! — kuiskasi hän hiljaa. — Ymmärräthän sinä kyllä, että lasken sinut tuonne kylmään maahan, noutaakseni taas sinut jälleen pois sieltä… Ethän suutu minuun, vaikka minun täytyy tehdä niin…

Sitten hän otti tuon pienen arkun kainaloonsa ja astui verkalleen alas portaita myöten, viittasi ajurin luokseen ja istautui vaunuihin. Kirstua hän piteli kaiken aikaa sylissään eikä laskenut sitä vastapäätä olevalle tyhjälle istuimelle.

Hän ajoi ajamistaan, kauaksi, aina pieneen Amager nimiseen maakylään asti.

Erään kukkakaupan kohdalla hän pysäytti hevosen ja antoi ajurille kymmenen kruunua, sanoen:

— Menkää ostamaan kukkia tuolta. Ostakaa niin paljon kuin tällä saatte.

Ajuri palasi pian, syli täynnä kukkasia. Kjeld sirotteli niitä arkulle, heidän ajaessaan eteenpäin.

Hänestä tuntui yht'äkkiä niin kummallisen vaikealta kestää tätä kaikkea. Hänen aatoksensa olivat lyijynraskaita ja painoivat häntä alas. Koski niin kipeästi aivoihin.

— Kenties sittenkin on onnellisinta tulla pysäytetyksi juuri elämän kynnyksellä, — ajatteli hän.

Vaunujen pysähdyttyä, otti Kjeld taas arkun kainaloonsa ja astui yksin sen kanssa hautausmaalle.

Oli kolkko, kostea päivä. Surupajuista ja vaikeitten ritvasaarnien oksilta tippui sumua alas haudoille raskaina kyyneleinä. Paitsi tätä ääntä ei kuulunut syvässä hiljaisuudessa muuta kuin jonkun kävelijän yksinäiset askeleet, jotka harvenivat harvenemistaan ja pysähtyivät vihdoin haudoilla.

Kjeld astui eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli pieni, tumma syvennys maassa. Sen ääressä seisoi haudankaivaja ja hänen rinnallaan aivan nuori pappi virkapuvussaan.

Pastori astui Kjeldiä vastaan ja otti häntä kädestä kiinni.

— Sydämestäni säälin teitä! — sanoi hän, ja äänessä kuvastui harrasta osanottoa, mutta hän lisäsi vähän lapsellisesti: — Tämä päivä on minullekin merkkipäivä, tiedättekös. Teidän pienosenne on ensimäinen, jonka hautaan.

Kjeld katsahti ylös.

— Oletteko myöskin varma, että te hautaatte hänet? — sanoi hän.

Pastori yskäsi hämillään.

— Mitä tarkoitatte? — sanoi hän epäröiden.

Kjeld hymyili, niin, hän hymyili todella, vaikka piteli käsivarsillaan pienen poikasensa arkkua. Mutta sitten hän säikähti ja pelkäsi ilmaisevan itsensä.

— Löytyy toisiakin olomuotoja — sanoi hän. — Minä puolestani vaihtaisin kernaasti.

Samassa tarttui hän kiinni nuoraan, jonka haudankaivaja oli käärinyt kirstun ympäri, ja oli itse avullinen sitä maahan laskiessa.

Nuku vaisusti, vieno! Nuku hiljahan, pieno! Kuin kerttunen lepäjää, Sirosiiven alla pää, Kuni nurmikolla kukka uinuu!

Niin veisasivat pastori ja haudankaivaja. Kjeld seisoi kuunnellen. Mutta kun pappi, hiekkaa hautaan heittäessään, oli lausunut: "maaksi pitää sinun jälleen tuleman", silloin tarttui Kjeld hänen käsivarteensa ja sanoi:

— Ettehän toki uskone, että hän on kuollut! Vakuutan teille, että hän elää ja paljoa varmemmasti kuin te tahi minä.

Pastori katsoi kysyvästi haudankaivajaan, mutta Kjeld kääntyi ja astui nopeasti pois hautausmaalta.

Takanaan hän kuuli kostean hiekan raskaasti putoavan alas kirstulle, hautaa täytettäissä.

Kjeldin saapuessa kotiin, oli siellä koko talo liikkeellä. Sanny makasi tainnoksissa. Sairaanhoitajatar, huoneissa liikkuessaan, katseli Kjeldiä kuin mitä murhaajaa ikään, ja tohtori sanoi:

— Minä jään tänne yöksi. Odotan kriisiä.

Kjeld hiipi makuuhuoneeseen. Hän polvistui vaimonsa vuoteen viereen, otti hänen raukean, kuumeisen kätensä omiinsa ja peitteli sitä suuteloilla.

— Älä ole pahoillasi minuun, — sanoi hän. — Enhän tahtonut sinua tappaa. Jos minun on valittava sinun ja lapsen välillä, niin valitsen sinut!… Sen tiedät, Musta tintti, sen tiedät!

Sanny aukasi silmänsä, mutta ei tuntenut häntä.

Kaiken yötä käveli Kjeld edestakaisin arkihuoneen ja makuuhuoneen väliä. Lapsi oli kuin pois pyyhitty hänen muistostaan silloin… Hän ei käsittänyt, ei huomannut muuta kuin vaimoaan. Mutta sitten aamupuolella, kriisin perästä, kun Kjeld näki vaaran olevan ohitse, hälveni se kuva, jonka hän tuhansien tuskien raastamana oli luonut vaimostaan, ja esiin astui sen sijaan pienen, hennon olennon valoisat piirteet… sulavat, pyöreät, mutta nyt jähmettyneinä, kangistuneina.

Seuraavana yönä seisoi Kjeld hautausmaalla, lapio kädessä.

Kello kirkontornissa löi juuri kaksitoista, kun hän alotti kaivamisen, mutta hän ei sitä huomannut; hän raatoi niin, että hiki suurissa pisaroissa helmeili alas hänen otsaltaan.

Kello kolme hän pääsi kirstuun asti.

Varovasti hän nosti sen ylös ja täytti huolellisesti haudan. Sitä tehdessään hän tarkkaili useasti, kuuluisiko ääniä mistään, mutta kaikki oli hiljaista.

Tornipöllö se yksin kirkasi tornista, rinkuvan yksitoikkoisesti… Sitten ei kuulunut enää mitään.

Kjeld kääräsi sadetakkinsa kirstun ympärille ja astui hitaasti ulos kirkkotarhasta.

Hän otti ensimäisen ajurin, minkä tapasi, ja kello kuuden aikana aamulla hän oli kotona.

Hän laski kirstun varotellen pieneen, tyhjään laatikkoon, joka löytyi kellarissa, naulasi kiinni kannen ja kirjoitti sen päälle:

"Avattava vasta kuoltuani."

Sitten hän hiipi huoneeseensa, heittäytyi aivan uupuneena vuoteelleen ja vaipui heti syvään, raskaaseen uneen.

Hän heräsi siihen, että hoitajatar seisoi hänen vieressään.

— Rouva tahtoisi kernaasti nähdä teitä — sanoi hän.

Kjeld hypähti pystyyn, ja viisi minuttia myöhemmin hän istui jo vaimonsa vuoteen ääressä.

— Oi, Kjeld! — sanoi Musta tintti. — Kuinka olenkaan iloinen siitä, että vielä elän. Ajatteles, jos olisin kuollut ja makaisin tuolla syvällä, kylmässä, inhottavassa maassa!

Kjeld suuteli hänen suutaan ja silmiään; painoi hänen päätään rintaansa vasten ja hyväili häntä, mutta sitä tehdessään hän ajatteli kaiken aikaa lasta pienessä kirstussa, lasta, josta Sanny ei ollut sanallakaan tiedustellut.

Musta tintti vaipui uneen, pää nojautuneena miehensä rintaa vasten. Ja hän laski vaimonsa takaisin pielukselle, tuntematta mitään hellyyttä, sillä — yhtä mies vaatii naiselta ennen kaikkea, nimittäin äidinrakkautta. Ilman sitä saattaa hän tosin herättää miehessä intohimoa, ihastusta ja ihailua, mutta syvintä tosikiintymystä hän ei koskaan saa osakseen.

Noustuaan vaimonsa sairasvuoteen äärestä, vakuutettuna siitä, että Sanny on pelastettu, meni Kjeld alas kellariin pienen poikansa luo. Hän istahti hiljaa sille yksinkertaiselle puulaatikolle, joka kätki hänen lapsensa maalliset jäännökset.

Ensin hän vaan tuijotti eteensä, ajattelematta mitään, mutta sitten hän alkoi hyräillä itsekseen, hitaasti ja yksitoikkoisesti, uudestaan ja uudestaan samaa säkeistöä:

"Tuuti, tuuti lastani, Uinu armas, uinu kauvan, Vaikka untuvat puuttuvi, Eikä keinu vuode vauvan."

* * * * *

Oli valoisa päivä lopulla huhtikuuta. Kjeld maalasi ateliassaan.

Hän työskenteli kuumeentapaisella innolla, poistuen väliin vähän matkaa taulustaan ja lähestyen sitä taasen.

Modelli — pieni yhdeksänvuotias poikanen — seisoi alastomana eräässä atelian nurkkauksessa, pidellen kädessään suurta rypälettä ja värisi vilusta.

Sanny avasi oven ulkoapäin ja astui sisään.

— Miten soma tuo on! — sanoi hän, katsahtaen heti poikaan.

Kjeld nyökäytti päätään.

— Ketä hän muistuttaa sinun mielestäsi?

— Ketäkö muistuttaa? — toisti Musta tintti ja lensi punaiseksi. — Enpä tiedä…

Kjeld naurahti lyhyeen.

— Löytyy ihmisiä, joilla ei ole muistia — sanoi hän. — Sinä kuulut kenties noihin muistamattomiin…

Sanny ei vastannut mitään, istahti vaan vihellellen akkunalaudalle.

— Nyt saat mennä, — sanoi Kjeld pojalle, ja tämä katosi heti verhon taakse, mutta tuli viiden minutin perästä taas esille sieltä täysissä pukimissaan, sanoakseen hyvästi.

Musta tintti naurahti ääneen, nähtyänsä hänet.

— Kas kuinka nyt olet arvokkaan ja hienon näköinen! — sanoi hän. — Voisipa vannoa, ettet milloinkaan ole seisonut modellina kellekään maalarille.

Poikanen kumarteli ja hymyili, ja Kjeld lykkäsi hänet hellävaroin ulos ovesta. Sitten hän palasi takaisin taulunsa luo.

— Tiedätkö, mitä ajattelen, maalatessani tätä tässä? — hän viittasi siveltimensä kärjellä taululle päin. — Minä ajattelen omaa poikaani. Ja silloin saa tämä kuva minun poikani silmät ja minun poikani hiukset ja minun poikani pehmeät, sulavat jäsenet. Hän ei ole kenenkään muun pojan näköinen maailmassa… sillä sen näköinen kuin minun poikani, ei ole kukaan muu… Me emme paljoa haastele, minä ja hän. Hän kysyy vaan, miten värit onnistuvat, josko ne ovat oikein lämpöisiä ja eläviä. Hän pitää niin paljon elämän värityksistä, sillä kuolon värit ovat niin kylmiä, sanoo hän… Ja minä kysyn häneltä, eikö häntä vaan palele, kun ei ole hänellä muuta peittoa vuoteessaan kuin hienot, pienet kehtolakanat!…

Kjeld pyyhkäsi äkkiä otsaansa. Se oli kylmä ja kostea.

— Saattaa olla, että minä olen hullu, — sanoi hän, — mutta sinun täytyy suoda se minulle anteeksi.

Sanny tuli äkisti tarkkaavaksi. Ensiksi hän oli istunut itku kurkussa, ei niin paljon sanojen vaikutuksesta, sillä niitä hän ei kuunnellut, vaan tuskallinen ilme hänen miehensä kasvoilla hämmästytti häntä, mutta nuo viimeiset sanat kiinnittivät hänen huomiotaan ja saivat hänen ajatuksensa vireille.

— Luulenpa todellakin, että mieheni on tulemaisillaan hulluksi, — arveli hän itsekseen.

Terveen ja tuiki järkevän luonteensa tähden oli hänen mahdotonta käsittää miestänsä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksikä Kjeld niin paljon välittää tuosta kuolleesta lapsesta. Saattaahan niitä lapsia vielä tulla, kenties useampia kuin Sanny oikeastaan soisikaan… Tuota nyt ei maksa surra, jos ensimäinen kuoli. Sanny ei ainakaan voinut surra sitä.

Kjeld ymmärsi kyllä, mitä hänen vaimonsa ajattelee. Mutta Sanny kiikutteli huolettomasti jalkaansa ilmassa, istuessaan akkunalaudalla, eikä aavistanut vähääkään, että juuri vajavaisuus hänen omassa tunne-elämässään oli ollut syynä hänen miehensä kivulloiseen mielentilaan.

— Hyvä Isä! — sanoi Musta tintti, ja keikautti hiukan ylpeästi päätään. — Saattaahan meille syntyä toinen poika, ja niin unhotamme ensimäisen.

Kjeld ei vastannut, hän alkoi vaan maalata. Pienen olennon ihanat piirteet tulivat yhä sulavammiksi, yhä elävämmiksi. Sanny ei saattanut niitä enää katsella; hänen täytyi kääntyä selin.

— Etkö käsitä — puheli Kjeld, haastellen yhtä paljon itsekseen kuin vaimolleen, — että ensimäinen ei voi koskaan tulla uudestaan… ensimäiset unelmat ovat heleitä kuin kirkkahin päivänpaiste, toisissa väikkyy jo varjoja.

— Ja ensimäinen! — jatkoi hän. — Se olisi ollut niin soma, niin viisas, niin reipas, ettemme oikein itsekkään olisi osanneet sitä selittää. Päivin se olisi ollut alati aatoksissamme, öisin olisimme siitä unelmoineet. Sitä ei milloinkaan saata unhottaa… Mutta — lisäsi hän, pysähtyen paletti kädessä vaimonsa eteen — näitä olisi sinun pitänyt ajatella, sinun pitänyt tuntea, sitten olisi kaikki ollut hyvin ja oikein ja luonnollista, vaan nyt minä sen tunnen, ja silloin se on sairasmielistä, kivulloista!…

Hän polkasi jalkaansa lattiaan, viimeisiä sanoja lausuessaan, ja Sannya säikytti ilme hänen silmissään, niinkuin kerran ennenkin.

— Kjeld! — sanoi Sanny ja lykkäsi hänet hiukan etemmäksi itsestään. — Sinä teet liiaksi työtä. Sinun pitäisi levätä!

Kjeld hymyili pilkallisesti.

— Niin, sitä sanoo poikakin… Tule lepäämään minun luokseni! sanoo hän. Täällä tyyntyvät kaikki aatokset, jotka nyt sinua tuskoittavat, kaikki unelmat, jotka eivät siellä milloinkaan toteudu… Vaan minä olen sellainen narri, etten vielä noudata hänen neuvoaan. Minä teen työtä niin kauan kuin yksikään suoni minussa tykkii ja ajattelen aina: Kenties unelmat kuitenkin kerran toteutuvat!…

Sanny istui hetkisen neuvotonna, sitten hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

Kjeld heltyi heti ja katui.

— Älä suutu minuun, — rukoili hän. — Olen sairas… Parasta on, että lähetät minut pois.

— Ei, ei, ei! — Sanny teki epäävän liikkeen käsillään. — Mitä ajatteletkaan?

Mutta Kjeld tarttui kiinni hänen käsiinsä ja piteli niitä omissaan.

— Parasta on, että se tapahtuu heti, — sanoi hän, — niin voin tulla terveeksi. Vaan kiiruhda, ettei olisi liian myöhäistä.

Musta tintti tuijotti mieheensä kalpeana kauhusta.

— Minne sinä sitten tahtoisit? — kuiskasi hän, rohkenematta lausua ääneen ajatustaan.

Kjeld nosti vaimonsa kädet huulilleen ja suuteli hänen pieniä ruusunpunaisia sormenpäitään vuorotellen.

— Minä asuin lapsena lähellä Middelfartia — sanoi hän, — ja minä ajattelin aina, kun näin sairaita kuljetettavan vaunuissa: Raskasta on olla maanpakolaisena… Mutta sitten liitin aina: Se on kuitenkin helpompaa, kun tietää, että on olemassa koti, — senhän minä tiedän — eikö niin?

Hän vetäsi vaimonsa kiivaasti luokseen.

— Tiedän, että uskollisesti odotat minua, kunnes palajan… Teethän niin, Musta tintti?

Sanny nyyhkytti kovasti.

— Kyllä, kyllä! Mutta Kjeld, minusta tuntuu tämä niin kauhean surkealta meille molemmille. Etkö voisi tulla terveeksi kotona? Etkö luule?

Kjeld viivytti hetkisen vastaustaan… Tämä oli houkutteleva tilaisuus pettää itsensä sekä vaimonsa. Mutta sitten hän pani vasemman kätensä niskaansa, ikäänkuin aikoen tarttua kovin kourin omaan itseensä.

— En luule, — sanoi hän hitaasti. — Minä en jaksa enää. Parasta on, että pääset minusta heti.

Sanny ajatteli itsekseen, kuinka paljon puheen ainetta tämäkin taas synnyttää laajoissa piireissä, kuinka hän joutuu välttelyn ja surkuttelun ja arvostelun alaiseksi, ja hän tunsi tällä hetkellä melkein vihaa miestään kohtaan.

— Miksi hän ei ole niin miehekäs, että voisi oman tahtonsa voimalla kohottautua tästä? — ajatteli Musta tintti. — Ja mitenkä rohkeneekaan hän vaatia minua olemaan yksin hänen tähtensä?

Kjeld arvasi vaimonsa ajatukset, ja kauhea tuska valtasi hänet.

— Jos sinä hylkäät minut, — sanoi hän, — niin olen hukassa! Tieto siitä, etten ole koditon, se on pitävä minua yllä maanpakolaisuutenikin aikana… Sano, etten ole koditon Sanny, ja minä olen rakastava sinua koko elämäni ajan noitten sanain tähden!

— Enemmänkö kuin poikaa? — ivasi Musta tintti.

— Enemmän kuin omaa henkeäni, — sanoi Kjeld ja sulki vaimonsa niin hellästi syliinsä, että Musta tintti kokonaan antautui vanhan rakkautensa valtaan ja kätki kasvonsa miehensä rintaa vasten.

— Kjeld! — kuiskasi hän suloisimmalla äänensä soinnulla. — Minä en jaksa elää ikävältä, kun sinä olet poissa… Kyllä sinun täytyy jäädä minun luokseni! Kjeld, kuuletko, sinun täytyy!

Kjeld hymyili ja silitteli kädellään Sannyn paksua, kiiltävää tukkaa. Hän tahtoi niin kernaasti ilahuttaa vaimoaan. Tuo hymyily oli sairasta, mutta Sanny ei sitä huomannut.

Kolmeen päivään ei sitten enää puhuttu tästä asiasta mitään, ja Musta tintti luuli sen jo unohtuneen kuin pahan unelman.

Mutta eräänä iltana kertoi Kjeld jo kirjoittaneensa Middelfartin ylilääkärille. Siellä on juuri nyt paikka vapaana, ja hän aikoo näinä päivinä matkustaa sinne.

Vaikka äskeinen keskustelu ateliassa olisi ollut omiansa valmistamaan Sannya, tuli tämä isku taas hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän ei tahtonut tähän taipua.

— Mitä sanovat ihmiset? — arveli hän heti. — Ajattele toki sitä! Tehkäämme pieni ulkomaanmatka sen sijaan. Saat nähdä, kuinka se virkistää sinua.

Mutta Kjeld pudisti päätään.

— Sinä et tiedä, miten sairas minä olen. Kuollut lapsonen on valloittanut kaikki aatokseni. Vasta sitten kun ne palajavat takaisin sinun luoksesi, vasta sitten olen terve… ja silloin tulen heti kotiin. Mikä riemu, kun sitten taas yhdymme!… Ja ethän väsy minua odottamasta, ethän? En ymmärrä oikein itsekään, mutta välistä minä pelkään sinun olevan liian rikkaan, voidaksesi olla uskollinen! Oi, minun tekisi mieleni sanoa sinulle: Anna kaikki omaisuutesi köyhille, pane kätesi minun käteeni ja astu minun kanssani ulos maailmaan, silloin minä varmaan tulen terveeksi taasen!… Niin, sinä katsot minuun niin kummastellen ja puistelet päätäsi kuumesairaan puheille. Minä olenkin sairas nyt, minun sieluni sairastaa, mutta pane kuitenkin aina mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee…

Sannyyn iski ajatus, katsellessaan siinä vesissä silmin miestään, — ensimäinen suuri, voimakas, itsensä unhottava ajatus, mitä hän koskaan oli ajatellut, mutta heti seurasi sitten toinen, joka murskasi edellisen.

— Enhän vaan itse tulne hulluksi! — ajatteli hän ja päästi kätensä hervahtamaan alas.

Pari sekuntia sitten olisi Sanny ollut valmis kavahtamaan miehensä kaulaan ja vakuuttamaan hänelle: "Minä annan henkeni Sinun edestäsi!" Mutta nyt hän jäi levollisesti istumaan ja laski kustannuksia. Ja kustannukset kävivät kalliiksi.

* * * * *

Musta tintti itki kovin, saattaessaan seuraavana päivänä miestään Middelfartiin.

Hänen sydämeensä koski, nähdessään, kuinka kaihtien ja aristellen hänen miehensä katseli kaikkia matkustavaisia. Ja hänen oli vaikea nähdä Kjeldin kalpenevan kalpenemistaan, heidän lähestyessään päämäärää.

Mutta heidän saapuessansa Middelfartin asemalle, tuntui Sannysta kuitenkin helpotukselta, kun Kjeld sanoi:

— Nyt tahdon mieluimmin olla yksinäni. Vaunut odottavat jo minua tuolla ulkona. Älä tule minua saattamaan, vaan tule mua sitten noutamaan… Minä kirjoitan ja kutsun sinua, kun olen terve.

Sitten hän suuteli vaimoaan sillä intohimoisella lämmöllä, joka alusta asti oli tehnyt hänet Sannylle vastustamattomaksi.

Kyyneleet vierivät lakkaamatta alas Sannyn poskia myöten, mutta hän ei sanallakaan vastustanut miehensä lähtemistä yksin. Hän pyyhki vaan, pehmeällä, hyvänhajuisella nenäliinallaan hien miehensä otsalta ja sanoi hänelle hyvästit.

Kun vaununovi jo oli suljettu ja sairaanhoitaja asettunut Kjeldin viereen, kumartui tämä vielä kerran ulos akkunasta ja tarttui vaimonsa käteen.

— Älä koskaan hävitä sitä laatikkoa, joka on kellarissa, — sanoi hän, — äläkä avaa sitä ennenkuin minä kuolen. Olen kätkenyt siihen rakkaimman, mitä minulla oli.

Sanny hymyili väkinäisesti.

— Onko sinulla taideteoksia siellä alhaallakin? — kysyi hän.

Ja Kjeld vastasi äänensoinnulla, joka vielä monta vuotta myöhemmin muistui Sannylle mieleen:

— On yksi, ja arvokkaampi kuin kaikki minun luomani.

Sitten hän päästi vaimonsa käden ja nyökkäsi hänelle vakavasti, vetäessään kiinni vaunun akkunaa.

— Maanpakolainen, — sanoi hän — vaan ei koditon…

Vaunut läksivät liikkeelle.

Musta tintti liehutti nenäliinaansa niin kauan kuin vaunuja näkyi, mutta Kjeld painautui vaunun kolkkaan eikä katsonut ulos.

* * * * *

"Saa köykäiset kyllä köykäisen. — —"

Sanny tunsi nyt yksin ollessaan ääretöntä sääliä itseään kohtaan.

Hänen talonsa vilisi ystäviä ja ystävättäriä, jotka kaikki valittivat hänen kohtaloaan.

— Poloinen Sanny! — sanoivat he. — Tämäpä on kauhean raskasta sinulle! Ja ajatteles, yksi ainoa vuosi on vasta häistäsi! — Etkö huomannut hänessä mitään ennen naimisiin menemistä?… Siinä tapauksessa oli kevytmielistä, että sidoit itsesi häneen.

Musta tintti arveli hetkisen itsekseen, että vaikka Kjeld olisi ollut ilmi hullu, niin olisi hän sittenkin ottanut hänet, mutta ääneen hän ei sitä sanonut. Hän oli samallainen kuin useammat, pikkumaiset nykyajan ihmiset. Jos hänessä heräsi ajatus, joka erosi yleisestä mielipiteestä, häpesi hän sitä ja painoi sen alas. Se ei koskaan päässyt tunkeumaan hänen huuliltaan, vaan lymysi sydämeen kuni pieni, lepattava koiperhonen. Ja saatuaan sitten riittävän annoksen sääliväisyyttä, se kuoli kokonaan…

Musta tintti alkoi tuntea itseänsä loukatuksi. Näinhän kuluu hänen iloisin nuoruutensa aika pois lohduttomaan yksitoikkoisuuteen. Hänen naimisissa olevat ystävättärensä panivat toimeen kutsuja ja iltamia. He valokuvasivat pienoisiaan kehdossa ja keikailivat heidän kanssaan kaduilla.

Sanny istui upeassa asunnossaan, ylellisyyden ja mukavuuden ympäröimänä, mutta yksin, yksin!

Miksi hän ei saa nauttia elämästään, nuorena ollessaan? Miksi täytyy hänen istua hiljaisena ja tyynenä? Hän tuntee veren sykkivän suonissaan, mutta ei uskalla laskea sitä virtailemaan.

Lyhyt aik' on nuoruuden. Ällös olko murheinen! Surun taakka luotas luo, Ilon, onnen maljaa juo!

Näin hän lauleli, istuessaan käsityönsä ääressä akkunan luona, ja polki tahtia pienellä jalallaan.

Kolmen ensimäisen viikon aikana hän oli katkerasti surrut Kjeldiä, ajatellut häntä päivin ja uneksinut hänestä öisin. Hän oli kirjoitellut pitkiä kirjeitä miehelleen ja repinyt ne rikki taasen, etteivät nuo ilkeät lääkärit saisi niitä nähdä.

Mutta vähitellen, kun päivät kuluivat, eikä Sanny saanut muita tietoja miehestään kuin nuo lyhyet ilmoitukset sairaalasta, että tila on ennallaan, heikkenivät hänen tunteensa, ja hänen vastustusvoimansa laimeni. Hänhän ei ollut niitä luonteita, jotka jaksavat pysyä uskollisina.

Pari kuukautta myöhemmin hän kirjotti sairaalan ylilääkärille, kysyen, saisiko hän tulla käymään miehensä luona, mutta sai vastaukseksi, että rauha on sairaalle parasta.

Silloin hän jätti väkinäisen leskenäolonsa ja heittäytyi kaikella innolla seuraelämän pyörteeseen. Hänhän oli sittenkin, kuten eräs ystävänsä hänestä sanoi, tuollainen pieni tuulispää.

Omituista oli, ettei Sannyssa kertaakaan herännyt halua käydä hautausmaalla, pienen lapsen kummulla.

— Jääköön siksi, kunnes mieheni tulee kotia, — ajatteli hän aina.

Ja niin hän liihotteli vaan seurasta seuraan, ihaili ja salli itseänsä ihailtavan, haasteli kyynelsilmin miehestään ja unhotti hänet viiden minutin perästä.

Kerran hän matkusti Middelfartiin ja pyysi päästä miehensä puheille, mutta häntä ei laskettu sisään.

— Se saattaisi pahentaa hänen tilaansa, — sanoi ylilääkäri, katsellen epäluuloisesti Sannya.

Eikä Sannykaan sen enempää pyytänyt lääkäriä, kysyi vaan häneltä, poislähtiessään:

— Eihän mieheni liene parantumaton?

Lääkäri kohautti olkapäitään.

— Minun on mahdoton sanoa sitä, — vastasi hän vastahakoisesti.

Astuessaan ulos portista, oli Sanny näkevinään Kjeldin kasvot pienen, neliskolkkaisen akkunan takaa tuolta yläkerrasta, ja tämä näky puistutti häntä omituisesti.

Mutta itkettyänsä sitten matkalla kyllikseen, tuntui hänestä taas iloiselta ajatella rauhallista asuntoaan tuolla kotona, ja niin rupesi hän tekemään laskujaan.

Kjeld on tavallaan kuollut minulta… eihän kukaan saata vaatia minua olemaan sidottuna kuolleeseen mieheen.

Onko minulle annettu nuoruutta ja voimaa, elämänhalua ja iloa siksi vain, että kuluttaisin tuon kaiken toivottomassa taistelussa, josta ei ole mitään hyötyä?

Lieneehän toki luvallista nauttia elämää nuorena ollessaan, kun on reippautta ja elämänhalua. Yksinäisyys kuuluu vanhoille. Sanny ei tahtonut olla yksin, ei mistään hinnasta maailmassa.

Ja kepein, iloisin tanssiaskelin hän syöksi elämän pyörteeseen… Löytyi kyllin hänelle sykkiviä sydämiä, — kyllin käsiä, jotka ojentautuivat häntä vastaanottamaan — kyllin jalkoja, valmiita astumaan samassa tahdissa hänen kanssaan, sillä:

Saa köykäiset kyllä köykäisen.

Ja pikku tuulispää heittäysi tanssiin.

* * * * *

Kjeld istui sillä välin yksinäisessä huoneessaan mielisairasten hoitolassa ja taisteli raivoisien aatostensa kanssa.

Hän tunsi, ettei hän enää voinut niitä hillitä, ja halusi itsekkin päästä täydelliseen lepoon, voidakseen tulla terveeksi.

Hänen selvä käsityksensä tässä asiassa hämmästytti monastikin lääkäreitä, varsinkin kun hän taas samassa toi esiin omituisia mielihoureitaan, puhuessaan pojastansa.

Ja Kjeld puheli aina pojastansa.

Poika on saava kaiken perinnön, kaiken sen rikkauden, jota Kjeld vihaa, ja sen komeuden, jota hän on paennut. Poikanen osaa kyllä hallita niitä molempia, sillä hän on syntynyt niiden omistajaksi. — Ihmiset luulevat hänen olevan haudatun, mutta erehtyvät, — ja vieno, salaperäinen hymy väikkyi Kjeldin huulilla. — Kukapa olisi niin sydämetön, että kaivaisi oman lihansa ja verensä hautausmaahan, niin kauan kun vielä omistaa jonkun paikan maan päällä, jonne sen voi kätkeä!

Tämä omituinen väite, johon Kjeld uudestaan ja uudestaan palasi, vahvisti lääkäreissä sen ajatuksen, että häntä vaivaavat kivulloiset mieliluulot. Ja näitä — niin he arvelivat — on vaikea saada parannetuksi, jos se ylimalkaan ensinkään onnistuu.

Ja kun sitten sukulaiset tiedustelivat Kjeldin parantumista, noin puolitoista vuotta siitä kun hänet oli otettu hoitolaan, vastattiin heille sieltä, että kaiken inhimillisen harkinnan mukaan lienee varsin vähän toiveita hänen parantumisestaan. Sairaalla on nimittäin yhä vielä se omituinen luulo, ettei hänen pikku poikansa ole haudattu, ja hän puhelee siitä aina kuin elävästä olennosta.

Kun Sanny sai tiedon tästä, iski häneen ajatus, että lapsi kenties saattaisi olla kätkettynä siihen laatikkoon, josta Kjeld oli puhunut niin paljon. Mutta kun hänellä ei ollut halua eikä rohkeutta ottaa selkoa asiasta, karkotti hän heti tämän aatoksen itsestään.

Kjeld oli kuollut Sannylta… Mutta yksin ei Sanny enää ollut. Nuori asianajaja kävi joka toinen päivä häntä tervehtimässä, vakuuttaen joka kerta, ettei nuori leski voi tehdä parempaa kuin mennä uusiin naimisiin. Niin, leskenähän häntä nyt täytyy pitää, arveli Musta tintti, ja antoi äsken saamansa kirjeen hitaasti vaipua alas syliinsä.

Ja ikäänkuin aavistaen Sannyn aatokset, saapui samassa se henkilö, joka oli Sannyn mielessä väikkynyt, soitti ovikelloa ja ilmottautui vieraaksi…

— Teidän tulee aina muistella miestänne kuin kuollutta, se lieventää suruanne, — puheli asianajaja, — sillä kuolleille voi omistaa aatoksensa, vaan eläville elämänsä. Paljon onnea on teille vielä tarjona, jos vaan tahdotte tarttua siihen!

Musta tintti nyyhkytteli kuin lapsi, ja ennenkuin tuo lohduttava olento poistui hänen luotaan, oli Sanny mennyt kihloihin hänen kanssansa.

"Wenn ich Abschied nahm, wenn ich Abschied nahm, waren Kisten und Kasten schwer. — Als ich wieder kam, als ich wieder kam, war allés leer! —"

[Mun lähteissän, mun lähteissän, oli täynnään aumat ja aitat. Mun tullessan, mun tullessan, oli tyhjänä kaikki paikat!]

Kjeld seisoi samana päivänä akkunan luona sairaalassa ja katsoi alas pihalle. Sinne oli muodostunut vesirapakoita kivityksen lomiin, ja sade valui yhä vieläkin lohduttoman yksitoikkoisesti alas harmaille, kylmille muureille ja pitkin sinertäviä liuskakivi-kattoja, kunnes se pienenä, harmaana virtana hyökkäsi ulos kattokouruista.

Suuri, valkoinen ankka tulla tallusteli pitkin pihamaata ja laskeutui tyytyväisenä makaamaan suurimpaan rapakkoon. Kaakotellen se sekotti nokallaan rapakosta pohjamutaa pinnalle ja pöyhistelihe ylpeästi, kun sai veden oikein sameaksi.

— Se muistuttaa ihmisiä — ajatteli Kjeld. — Missä hekin näkevät jotain kirkasta ja puhdasta, herää heissä heti halu sitä samentamaan.

Samassa koputti joku salaperäisesti sormillaan Kjeldiä olkapäälle. Se oli sairas viereisestä suojasta.

— Olen niin äärettömän iloinen, — sanoi hän, silmät onnesta säteilevinä. — Armaani on saanut luvan tulla minua tervehtimään. Luulenpa tulevani aivan terveeksi, hänet nähtyäni.

Kjeld ei vastannut mitään, mutta kun vastaanotto-aika lähestyi, hiipi hän hiljaa toverinsa jäljessä saliin, mihin vieraat saivat tulla.

Yksinäisestä nurkasta hän tarkasteli noita kahta, jotka nyt ensimäisen kerran tapasivat toisensa kahden pitkän vuoden tuskallisen eron perästä.

"Armas" oli pieni, pullea, iloinen olento, jolla oli punaiset posket ja suuret, avomieliset lapsen silmät. Hänellä ei näyttänyt olevan liiaksi järkeä, vaan sitä enemmän sydäntä. Hän kavahti kohta ystävälleen kaulaan ja suuteli häntä reippaasti.

Kjeld luuli näkevänsä nurkastaan, kuinka tuo toinen kasvoi ja tuli terveemmäksi ja voimakkaammaksi jokaiselta suutelolta.

Silloin iski häneen samalla hetkellä ajatus: kummallista, ettei Sanny tule käymään, — ja hänessä heräsi kiihkeä halu saada tavata Mustaa tinttiä.

— Miksi hän ei tule? — puheli Kjeld itsekseen. — Häntähän minä vaan olen odottanut, tullakseni terveeksi.

— Eikö vaimoni ole käynyt täällä? — kysyi hän sairaanhoitajalta, joka kulki ohitse.

— Kävi kyllä, noin pari kuukautta sitten, mutta häntä ei laskettu sisään silloin.

— Eikö laskettu? — kiivasteli Kjeld. — Eikö häntä nytkään lasketa?

— Sitä en tiedä; kysykää lääkäriltä, — kuului lyhyt vastaus, ja hoitajatar kulki eteenpäin.

Kjeld istui kauan, tähystellen, eikö lääkäreitä kuuluisi. Vihdoin astui yksi heistä ulkopuolista käytävää myöten, ja Kjeld riensi heti hänen luokseen.

— Minä tahdon puhutella vaimoani, — sanoi Kjeld. — Kirjottakaa hänelle, että hän tulisi tänne.

Lääkäri taputteli häntä rauhoittavasti olkapäälle ja sanoi:

— Kyllä, kun tulette terveemmäksi.

Mutta Kjeld ei päästänyt lääkärin kättä.

— Hän on tekevä minut terveeksi, — sanoi hän. — Ettehän raatsine olla niin armoton, että annatte minun odottaa, kunnes ei enää voi mitään tehdä!

Lääkäri irrotti hellävaroin kätensä, hymyili ystävällisesti ja kulki eteenpäin. Kjeld ei kysellyt enempää, mutta siitä päivästä asti ei hän muuta ajatellut kuin Sannya. Pojastaan hän ei enää puhunut mitään, ja se olikin aivan luonnollista, sillä siitä hetkestä asti, kun Kjeld taas alkoi ajatella vaimoaan, ei ollut enää hänen mielessään sijaa kenellekään muulle.

Hän pyysi lyijykynän ja paperia. Tuntimäärin istui hän sitten, skitsejä piirrellen. Sanny se oli, joka loi häneen intoa!

Päästyään kotiin, hän aikoo maalata mustalaistytön, ja Sannyn pitää olla modellina, kukoistavine muotoineen ja kiiltävine, sysimustine hiuksineen… Kevään hän myös maalaa, ja suloisen viehkeä Sanny on istuva hänelle mallina. — Ilon hengettärenkin hän maalaa ja elämään heräjämisen, ja Sannyn loistavat silmät, notkeat jäsenet ja ihanan suloinen nuorteus antavat hänelle aihetta kyllin.

Hän teki luonnoksia, luonnoksien perästä, ja aika riensi. Silloin hän alkoi kaivata värejä.

— Minä tahdon lähteä kotia, — sanoi hän lääkäreille, — sillä nyt osaan maalata.

He nyökkäsivät päätään, vaan eivät vastanneet mitään.

Hän ei vielä ollut kypsynyt uloskirjotettavaksi, sanoi sairaanhoitajatar, jolta hän kysyi tätä asiaa.

Silloin suuttui Kjeld.

— Houruinhuoneet ovat laitoksia, joissa aivoja koetellaan, — sanoi hän. — Heikot aivot räjähtävät heti, mutta ne, jotka täällä kestävät, ne kyllä sitten kestävät tuimemmissakin elämän taisteluissa.

Hoitajatar ei kuunnellut hänen sanojaan tai ei ainakaan ollut kuulevinaan, eikä Kjeld enää ottanut asiaa uudestaan puheeksi.

— Kun kestän vielä neljännesvuoden, — sanoi hän itsekseen, — niin tottahan laskenevat minut pois täältä.

Ja ylilääkäri nyökkäsi myöntävästi päätään.

— Parin kuukauden perästä toivon voivani kirjottaa teidät ulos täältä.

Ja Kjeld vihelteli ja piirusteli ja lueskeli. Hän ei enää tahtonut jaksaa odottaa sitä aikaa, jolloin hän taas saa paletin käteensä. Niin riehuivat hänessä ajatukset, vaatien värejä, niin pyörivät hänen päässään suunnitelmat, pyrkien eloon…

— Miksi en minä saa mitään postia? — sanoi hän eräänä päivänä hoitajattarelle, tämän jaellessa kirjeitä.

— Sopii kyllä saada, — vastasi tämä.

— Ilmottakaa sitten vaimolleni, että hän kirjottaisi minulle.

Hoitaja joutui hämilleen.

— Kohtahan te jo pääsette kotiin, — sanoi hän, — sehän on vielä paljon parempaa.

Hoitajatar oli kuullut jotain tapahtumista Kjeldin kodissa, hänen ollessaan sairaalassa, vaan ei hennonut ilmaista siitä mitään. Eikä Kjeldkään sen enempää kysellyt. Hän oli niin iloinen ja varma onnestaan. Niin varma hän oli siitä, että Sanny on häntä vastassa asemalla sinä päivänä, kun hänet lasketaan kotiin, ettei pieninkään epäilyksen varjo päässyt pujahtamaan häneen. Hän eleli aatoksissaan jo kokonaan Sannyn luona ja niitten töitten odotuksessa, joihin hän oli ryhtyvä, heti kotiin päästyään. Musta tintti oli henkenä ja elämänä niissä kaikissa, mutta Kjeld ei aavistanut Sannyn olevan sitä niin suuressa määrin, että työ ilman hänettä oli menevä säpäleiksi…

Sinä päivänä, kun Kjeld kirjotettiin ulos sairaalasta, sanoi ylilääkäri hänelle:

— Olen erinomaisen iloinen, nähdessäni teidät noin reippaana, varsinkin, kun minä en pitkään aikaan uskonut teidän voivan parantua. Eikä teidän rouvanne myöskään sitä uskonut… Pankaa se mieleenne!

Kjeld hätkähti hiukan tuota omituista äänenpainoa tohtorin sanoissa, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli vaan sitä suurta riemua, jota Sanny oli tunteva, saadessaan hänet terveenä kotiin, — kaksinkerroin suurta, koska hän jo oli laannut sitä toivomasta.

Kjeld itse oli aivan suunniltaan ilosta.

Hän sanoi jäähyväiset sairastovereilleen ja riensi sitten ilon huumaamana alas portaita, ulkona odottavien vaunujen luo. Hän tunsi melkein pettymystä, kun ei Mustaa tinttiä näkynyt vaunuissa, mutta hän on luonnollisesti asemalla.

Kun hän sielläkin sai turhaan tähystellä, näkemättä Sannya missään, valtasi hänet äkkiä ahdistus, ja hän kysyi saattavalta passarilta, eikö hänen vaimolleen oltu ilmotettu hänen saapuvan kotiin tänään.

Passari pyyhkäsi kädellään vedenvärisiä silmiään ja häpesi, huomatessaan sen käyneen kosteaksi.

— Kirjotettu on, ihan varmasti — sanoi hän, vaan lisäsi heti: — mutta saattaa olla, ettei rouva vielä ole saanut kirjettä, sillä se pantiin vasta eilen illalla postiin. Minun oli pidettävä huolta siitä, mutta minä olen, nähkääs, hiukan niinkuin huonomuistinen. — — — Älkää suuttuko, hyvä herra. — — —

Mies ei tiennyt itsekään mikä hänet pani tekasemaan tämmöisen jutun, mutta kun Kjeld puristi hänen kättään, ikäänkuin kiittäen ystävyyden työstä, alkoi hän mielestään käsittää asian.

Hän teki kunniaa sotilaan tavoin, kun juna läksi liikkeelle, ja Kjeld heilautti hattuaan. Nyt tunsi hän itsensä taas niin kepeäksi ja iloiseksi.

Fynin poikki kuljettua, pysähdyttiin Tommerupissa. Siellä hän pisti päänsä ulos akkunasta ja kuunteli leivosten kuoroja niin hartaasti kuin ei hän koskaan ennen olisi niitä kuullut. — — Ja matkalla Nyborgista Korsöriin syötteli hän kaiken aikaa kalalokkeja, jotka seurasivat laivaa, unhottaen oman syömisensä suuren ilonsa tähden.

Mutta kun Kjeld ei Köpenhaminankaan asemalla nähnyt vaimoaan, silloin valtasi hänet todellinen, kova tuska.

Mitäpä, jos hänen vaimonsa oli sairastunut… ilosta… saanut sydänhalvauksen! — — Onhan semmoista joskus ennenkin tapahtunut… vaikka sanotaanhan sitä tosin, ettei ilosta kuole.

Kiireimmiten hän hyppäsi ajurivaunuihin ja kiitävässä vauhdissa kuljettiin kotia kohti.

Ei näkynyt valoa akkunoista, heidän pysähtyessään portille.

Kjeld käski ajurin odottamaan hetkisen, kunnes hän käy tuolla sisässä, ja soitti sitten ovikelloa, niinkuin tuli olisi ollut irti. — Ja sydän jyskytteli hänen rinnassaan, niin että oikein teki kipeätä.

Kjeldin odotettua puolisen minuttia, aukasi palvelijatar oven. Hän ei tuntenut tulokasta, vaan säikähti, nähdessään hänen kasvojensa ilmeen, ja luuli näkevänsä kummituksen.

— Hyvä Isä! — huudahti hän ja aikoi paiskata oven kiinni jälleen, mutta Kjeld pisti päättävästi jalkansa väliin.

— Missä rouva on? — kysyi hän niin käskevällä äänellä, ettei tyttö tohtinut olla vastaamatta.

— Rouva — rouva on teatterissa, — soperteli hän siis.

— Teatterissako? Tänä iltana! Ja kenen kanssa? Kjeld nojautui ovipieltä vastaan, ikäänkuin peläten kaatuvansa.

— Sen, sen… yli-asianajajan kanssa.

— Minkä yli-asianajajan?

— No, hyvänen aika! Sen, jonka kanssa rouva aikoo mennä naimisiin tietysti. Ettekö ole kuullut, että tänään annetaan niin erinomaisen kaunis kappale Dagmarteatterissa?

Kjeld katsoi hetkisen tyttöön. Sitten hän naurahti äkkiä ääneen.

— Mitäs te nauratte? — sanoi palvelijatar loukkautuneena ja astui vaistomaisesti pari askelta taaksepäin.

— Minä vaan ajattelin sitä hupaista näytelmää, — sanoi Kjeld. — Siitä tulee oikein iloinen ilveily… Rouvan tulee varmaankin hyvin hauska olla.

— Niin, herranen aika! Rouva on aina niin iloisella tuulella, kun tulee kotiin teatterista.

Kjeld tarttui kiinni oven ripaan.

— Milloinka häät on? — kysyi hän.

— Ei sitä vielä tiedetä… Ihmiset haastavat, että on hankittava lupakirja kuninkaalta, sillä mies kuuluu vielä elävän, mutta hän on parantumaton.

Kjeld oli hetkisen ääneti, hänen käsivartensa hervahtivat alas kupeille.

— Niin! — sanoi hän sitten kolealla äänellä. — Nyt hän on parantumaton…

Kjeldiltä putosi kuin kaihi silmiltä, ja nyt hän ymmärsi, että sairastalosta lienee kirjotettu hänen tulostaan ei Sannylle, vaan Kjeldin naimattomalle sisarelle, joka asui kaupungissa. Tälle oli luultavastakin jätetty toimeksi valmistaa veljeään tähän kaikkeen.

Nyt muistui hänelle myös mieleen, että hän asemalla ohimennen oli nähnyt sisarensa, mutta vaistomaisesti paennut häntä ja, kulkien väkijoukon keskitse, päässyt ajurin luo, sisarensa huomaamatta.

Hän nosti raskaat silmäluomensa ja katsoi palvelijattareen, ja tyttöä alkoi silminnähtävästi yhä enemmän kammottaa. Sitten hän oikasi itsensä äkkiä ja jännitti aatoksensa.

— Minä olen herra Kjeldin ystävä, — sanoi hän. — Hän lähetti minut noutamaan pari kuvaa ateliasta. Teillä on kaiketi avaimet.

Palvelijatar nyökkäsi myöntyvästi ja toi hänelle avaimen.

— Niin, ja sitten… — Kjeld kääntyi selin, ettei tyttönen huomaisi, miten hänen huulensa vapisevat, — sitten kuuluu kellarissa olevan pieni laatikko, jonka hän myös kernaasti tahtoisi luokseen.

Palvelijatar katsoi uteliaasti ja kysyvästi Kjeldiin.

— Onko se se, johon on kirjotettu, ettei saa avata ennenkun herran kuoltua? — sanoi hän.

— Juuri se.

— No sepäs rouvalle iloa, kun pääsee tuosta! — lörpötteli tyttö, avaimia etsiessään. — Rouvasta on tuntunut tuo laatikko aina niin kammottavalta — —. "Minä en voi olla ajattelematta ruumisarkkua, kun näen tuon", niin hän sanoi aina, kellarissa käydessään.

Kjeld naurahti taas, mutta tällä kertaa niin hiljaa, että palvelijatar tuskin huomasi sen.

— Niinkö vainen hän sanoi! — sopersi hän sitten. — Rouva parka! Nyt hän pääsee ruumisarkusta… Kiitos! Tulen hyvin yksinkin toimeen ja avaimet tuon takaisin viiden minutin perästä.

Hän sieppasi lampun tytön kädestä, juoksi kiireesti portaita myöten ylös ateliaan ja aukasi itse oven.

Raskas, ummehtunut ilma löyhähti häntä vastaan. Huonetta ei nähtävästi oltu käytetty kahden viimeisen vuoden aikana. Kaikki oli siinä entisellään, samassa asussa, mihin hän oli sen jättänyt; isojen taulujen yli vaan oli pantu katteet.

Hän otti taskustaan linkkuveitsen ja viilteli sillä suuret taulunsa halki, ristin rastin, — hän ei säästänyt ainoatakaan eikä tohtinut hetkeksikään pysähtyä niitä katselemaan.

Sitten hän tempasi akkunalaudalta liitupalasen ja kirjoitti maalatulle lattialle suurilla kirjaimilla:

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut minun elämäni… ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää. Ihmisenä minä olen liian suureksi suunniteltu, voidakseni unhottaa, — taiteilijana liian pieneksi muovaeltu, saavuttaakseni suuruutta ilosta osattomana."

Tämän tehtyään, hän kiersi oven lukkoon ja astui verkalleen alas portaita.

— Tässä on atelian avain, — sanoi Kjeld palvelijattarelle, joka vielä seisoi avonaisessa ovessa, seuraten epäluuloisilla katseilla kaikkia hänen liikkeitään. — Toisen avaimen tuon myös heti takaisin.

Ja Kjeld läksi astumaan kellariin päin.

Täälläkin oli kylmää ja ummehtunutta, mutta ilmasta saattoi kumminkin tuntea, että täällä oli liikuttu.

Kjeld laski lampun luotaan, asettaen sen lattialle, ja astui, käsillään hapuillen, sen laatikon luo, johon hän oli kätkenyt pienosensa kirstun. Hellävaroin hän hyväili sitä laihoilla käsillään ja painoi kylmän poskensa sen kantta vastaan.

Se ajatus, joka painostavana mieliluulona oli vallinnut hänessä sairauden aikana, mutta heti haihtunut hänen parannuttuansa, se palasi taas jälleen takaisin yhä voimakkaampana ja valtasi hänet kokonaan, hänen yrittämättäkään sitä vastustamaan.

Hänestä tuntui tällä hetkellä aivan varmalta, että lapsi tuolla arkun sisässä saattaa kuulla hänen sanojaan. Ja hän painoi huulensa kiinni puulaatikon kanteen ja kuiskasi:

— Lapseni! Lapseni! — Äitisi ei enää tahdo pitää sinua talossaan… Kuuletko? — — Hänellä ei ole sijaa sinun arkullesi… Sekä sinä että minä olemme kuolleet hänelle… Ja hänellä on muuta tekemistä kuin hoidella hautoja. Sinulla ei ole muita jäljellä nyt, lapseni, kuin minä, mutta minä kyllä vaalin sua hellästi. Me kaksi pakenemme kauas pois ja lymyämme sinne, missä ei kukaan meitä tunne, ja missä ei kukaan huomaa, että olemme kodittomia!

Hän laskeutui polvilleen kylmälle kivilattialle, kohotti laatikon hartioilleen ja läksi kantamaan sitä ylös portaita ja sitten ajurin vaunuihin.

— Lamppu on kellarissa! — sanoi hän hämmästyneelle palvelijattarelle, joka seisoi ensi kerroksen portaissa. Sitten hän paiskasi reippaasti kiinni vaununoven perässään.

— Anna mennä! — sanoi hän.

— Minne, hyvä herra? — kysyi ajuri, kääntyen vaunuihin päin.

— Satamaan! — ja akkuna paiskautui äkkiä kiinni.

Ajuri murisi jotain epäselvistä ohjeista, joita ei kukaan ymmärrä. Mutta kun hän lienee käsittänyt, että enempi tiedusteleminen tässä olisi turhaa, niin antoi hän hevosensa juosta hölköttää läpi kaupungin ja alas satamakadulle.

Täällä hän pysähtyi ja kysyi, mille laivalle herra tahtoo.

— Ensimäiselle, joka vaan menee Lontooseen, — kuului lyhyt vastaus.

— Tänä iltana ei enää mene laivaa, — selitti ajuri.

— Sitten olen yötä laivalla. Aja eteenpäin!

Ja ajuri ajoi, kunnes pysähti suuren englantilaisen höyrylaivan luo. Miehistöllä oli ollut lupa käydä maissa. He olivat sieltä palattuaan juuri astumaisillaan taas laivaan.

Kjeld hyppäsi ulos vaunuista, maksoi ajurin ja tunkeutui merimiesten joukkoon, kantaen laatikkoa selässään ja matkalaukkua kädessä.

— Milloin lähdette? — kysyi Kjeld lähimmältä mieheltä.

— Aikaisin huomisaamuna.

— Minä matkustan Lontooseen. Saanhan kaiketikin olla yötä laivalla?

Ensimäinen perämies alkoi pitkäveteisesti tuumia sinne tänne, mutta toinen perämies, joka salavihkaa sai käteensä kahden kruunun kappaleen, selitti, että herra voi saada hänen hyttinsä, sillä hän puolestaan ei välitä nukkumisesta tänä yönä.

Ja niin kömpi Kjeld alas kannen alle, perämiehen hyttiin ja lukitsi oven huolellisesti jälkeensä.

Hän oli niin pyörryksissä, että tuskin käsitti, missä olikaan. Ei tuntenut hän nälkää eikä janoakaan. Hän päästi vaan laatikon luisumaan hiljaa alas lattialle, istahti sitten itse sen päälle ja nojaten kyynäspäitään polvilleen, puristi molemmin käsin kovasti päätään, ikäänkuin pakottaen itseään ajattelemaan selvästi.

Mutta sitten tuntui hänestä kuin itkisi pienonen tuolla arkussaan.

— Pikku raukka! — sanoi hän ja painoi päänsä vielä syvemmälle polvien väliin. — Sinä olet väsynyt. — — Minä olen itsekin väsynyt… Mutta minä laulan kehtolaulun meille molemmille:

"Tuuti tuuti lastani! Uinu armas, uinu kauan, Vaikka untuvat puuttuvi Eikä keinu vuode vauvan."

Kjeld oli mielestään laulavinaan tätä kehtolaulua, vaan ei sanaakaan siitä tullut hänen huuliltaan. Sen sijaan hän lauloi vihlovalla äänellä:

"Als ich Abschied nahm, als ich Abschied nahm, waren Kisten und Kasten schwer. — Als ich wieder kam, als ich wieder kam, war allés leer —!"

— Oletteko sairas, herra? — kuului perämiehen ääni, ja hän koputti samassa kovilla rystysillään hytin ovea.

Kjeld kavahti pystyyn, hypähti vaistomaisesti oven luo ja ponnistautui hartioillaan sitä vastaan, muistamatta, että hän hetki sitten itse oli lukinnut oven huolellisesti.

— En ole, — sai hän vaivoin sanotuksi. — Ei minua mikään vaivaa.

Mutta oven luota hän ei poistunut, ennenkuin kuuli perämiehen raskaitten askelien kaiun kuolevan pois kannen etäisimpiin osiin.

Tuskallinen ajatus iski äkisti Kjeldiin. Mitähän, jos hänet löydetään täältä ja viedään väkisin takaisin sairaalaan? — Hän huomasi nyt itsekin olevansa sairas jälleen, sairaampi kuin koskaan ennen, mutta ponnistamalla tahdonvoimaansa hän pakotti itseään olemaan hiljaa.

Hän otti esille lompakkonsa ja laski sen sisällyksen. Siitä kertyi noin kaksi sataa kruunua. Sillä summalla hän pääsee Englantiin ja kenties tulee toimeen Lontoossa noin kuukauden tai vähän päälle. Onhan sekin ajan voittamista, pääseehän hän ainakin piiloon, ja muusta hän ei tällä hetkellä välittänytkään.

Hän heittäytyi täysissä pukimissaan levolle hyttiinsä ja vaipui raskaaseen uneen.

Hän nukkui niin sikeästi ja näki niin eläviä unia, ettei hän, seuraavana aamuna hoiperrellessaan ylös vuoteeltaan, itsekään tiennyt, mikä oli ollut unta, mikä todellisuutta.

Hän oli uneksinut seisovansa taivaan valtakunnan ovella, ja hänen tuli maalata elämänsä suurin teos, se, josta hän oli unelmoinut hamasta siitä asti, kun saattoi pitää pensseliä kädessään!… Sateenkaari oli hänellä stafliana, rientävät hattarat kankaana ja aurinko puitteena. Hänen silmäinsä edessä väikkyi tuhansia säteileviä värejä ja kuvia. Mielikuvitus laajeni laajenemistaan, aatokset kasvoivat suuriksi, muodot tulivat niin eläviksi. Hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa vähitellen hajoamistaan hajoaisi. Aurinko paistoi. Hän ei voinut sen voimaa vastustaa.

Tämän kaiken hän tahtoi maalata!… kaiken sen, minkä hän tunsi, ja kaiken, mikä hänen aatteissaan aaltoeli, mutta hänellä ei ollut sivellintä eikä palettia, ja epätoivoisena hän silmäili ympärilleen, löytääkseen niitä…

Silloin aukeni ovi hänen edessään, ja keskellä valonmerta tuolla sisässä, kultaisten kiharain ja valkeitten siipien loisteessa, hän näki Rubensin ja Rafaelin seisovan. Pienet enkelit väikkyivät heidän ympärillään, ja kultaisten harppuin sulosävelet helkähtelivät heidän kuulla…

Hän näki, miten he maalasivat, tuhlaten tulta ja väriloistetta, sirotellen kirkkainta kultaa hattaroille! Ja hän heittäytyi polvilleen vanhain mestarien eteen ja rukoili:

— Lainatkaa minulle palettinne! Lainatkaa minulle siveltimenne!… yhdeksi ainoaksi tunniksi vaan!

He eivät vastanneet, mutta heidän silmänsä katsoivat häneen.

— Mitä annat sinä meille sijaan? — puhuivat silmät, — ja Kjeld vastasi:

— Minä annan ainoani, mitä minulla on, — mutta myöskin parhaimpani, — minä annan elämäni!

Silloin vanhat mestarit katsahtivat hymyillen toisiinsa, ja Rubens lainasi hänelle paletin, Rafael siveltimen.

Ja Kjeld huudahti riemusta niin ääneen, että hän heräsi.

Hän katsoi hämmästyneenä oikeata kättään, jonka kolme etusormea olivat kiinteästi puristetut yhteen kuin sivellintä pidellessä.

Vasta sitten, kun hän oli huomannut himmeän päivänvalon kapeana juovana tunkevan hänen ahtaaseen hyttiinsä, vasta sitten hän käsitti, että tuo kaikki oli ollut unta, ja hän naurahti katkerasti.

— Uneksiminen on kuin päihtymystä; tuskallista on siitä herätä, — sanoi hän.

Hän työnsi jalallaan auki hytin oven ja huomasi vasta nyt, että laiva oli liikkeellä.

Selittämätön tyydytyksen tunne valtasi hänet. Hän kohotti käsivartensa korkealle, niinkuin vanki, jolta kahleet ovat pudonneet pois.

— Lienee vainenkin ihmisiä, — sanoi hän puoliääneen, — jotka kaipaus nuorentaa ja suru parantaa… ihmisiä, joiden voima kasvaa, kun heitä haavotetaan… Olisi ihanata olla heidän kaltaisensa… Kjeld tunsi nyt äkkiä olevansa vapaa, seisoessaan siinä ja hengittäessään syvin siemauksin meren suolaista ilmaa, vaan seuraavassa hetkessä sai voimattomuuden tunne taas hänessä vallan.

— Ei, — ajatteli hän, — ainoastaan suuret ihmiset ne voivat nousta vasten virtaa kuin lohi, minä olen paremmin etanan kaltainen, jonka päälle raskas jalka on astunut, murskaten siltä kuoren… minä olen alasti. Ainoa, minkä voin tehdä, on koetella verhota alastomuuttani… Uuden talon rakentamiseen puuttuu minulta uskallusta, ja sydämeni riippuu vielä kiinni vanhassa. Ne, jotka ottivat taloni, ottivat myöskin voimani.

Hän kääntyi ovessa ja katsoi poikansa arkkua hytissä.

— Oi, mitä kaikkea olisimmekaan yhdessä saaneet aikaan, sinä ja minä, — sanoi hän, — jos olisimme saaneet elää!

— Ajatteles, jos sinä olisit ollut hengissä ja pirteänä hymyillyt ja leikkinyt minun käsivarrellani ja hän olisi leijaillut ympärillämme! Se olisi väriä luonut paletilleni! Se olisi antanut lentoa siveltimelleni! Mutta nyt olemme kumpikin kuolleet… Sinä olet hiukan hiljaisempi kuin minä, — siinä kaikki.

Kjeld painoi verkalleen kiinni hytin oven takanaan ja kiipesi ylös kannelle.

Hän loi nopean, arastelevan silmäyksen ympärilleen, mutta huomasi, ettei ole ainoatakaan tuttua joukossa.

Ruotsia, norjaa, englantia ja suomea hän kuuli puhuttavan ympärillään, vaan tanskankieltä haastoi ainoastaan se perämies, joka oli luovuttanut hänelle hyttinsä. Peräkannella istui tosin eräs turisti, jota Kjeld hiukan epäili, mutta kuljettuaan useamman kerran hänen ohitsensa ja huomattuaan hänet aivan ventovieraaksi, hän rauhottui ja hengitti vapaammin.

Hän istahti keulaan ja katseli aavaa, siintävää ulappaa.

Nyt kulkee kaiketi Sanny huolestuneena kotonaan, peläten Kjeldin palajavan häiritsemään heidän hääiloaan… Sähkösanomilla tiedustellaan häntä idästä ja lännestä, mutta hän on hyvässä turvassa, — hänen jälkiään eivät koskaan löydä… Kun sitten vierähtää kuukausi tai pari, ja kaikki kuulustelemiset nähdään turhiksi, — silloin he kaikki luulevat jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä tahi hänen kenties itse lopettaneen päivänsä. — Ja siihen se tarina päättyy… Mustaa tinttiä kyllä hiukan pöyristyttää ajatellessaan tätä, mutta sitten elelee hän taas eteenpäin samallaisena päivänkorentona, kevyesti… kevyesti!

Jonkun kerran hän kenties katsahtaa Kjeldin kuvaan, silmät kyynelissä, mutta atelian oven hän pitää suljettuna, sillä sen takana on hänen tuomionsa kirjotettuna, valkoisella liidulla ruskealle lattialle… Kellariin hän ei enää jalkaansa astu. Nyt, kun Kjeld on ottanut laatikon mukaansa, on Musta tintti varmaan arvannut, mitä siihen oli kätkettynä.

Mikä omituinen kohtalon iva, että Sanny oli kodissaan säilyttänyt lapsensa ruumista, tietämättä itse siitä mitään!…

Kjeld myhähti itsekseen. Hän ei millään olisi saattanut osottaa suurempaa ivaa Sannya kohti kuin ottamalla tuon arkun mukaansa… hänen huostaansa ei uskota edes poikasen maallisia jäännöksiäkään, sillä lapsesta ei ole mitäkään, ei mitäkään, mikä enää on Sannyn omaa.

Keski-ikäinen nainen käveli edestakaisin laivan kannella. Hän muistutti, arkoine, varovaisine liikkeineen, Kjeldin sisarta.

Häntä kohtaan oli Kjeld kenties tehnyt väärin, matkustaessaan niin äkisti pois ja pyyhkäistessään itsensä kokonaan elävitten kirjoista. Siskolla on varmaankin oleva monta unetonta yötä Kjeldin tähden.

Mutta toiselta puolen tiesi Kjeld, että, jos hän olisi mennyt sisarensa luokse ja sanonut hänelle: nyt matkustan Lontooseen katumaalariksi, niin ei olisi sisar koskaan käsittänyt häntä. Hän olisi vaan varmasti luullut Kjeldiä vielä sairaaksi ja neuvonut häntä palajamaan takaisin Middelfartiin, ellei hän kykene ryhtymään työhönsä jälleen. Ja kun Kjeld sitten olisi koettanut selittää, ettei hän enää milloinkaan voi maalata, silloin olisi sisar kaiketi tahtonut häntä rupeamaan piirustusopettajaksi tai hautautumaan konttorikirjojen taakse johonkin konttoriin.

Ei, tuhat kertaa ennemmin hän tahtoo loikoa liuskakivillä, piirrellen liitukuvia ja ottaen vastaan rahapennin milloin viisailta, milloin tyhmiltä, kuin sulkea korvansa kokonaan taiteen tenholta!… Ennemmin hän repii sydämen ulos rinnastaan ja kieltää oman itsensä kuin on maalaamatta.

Totta kyllä, että värit ovat hänessä kuolleet, mutta hänellä on kuitenkin vielä jäljellä skeletti taiteestaan, samoin kuin hänellä on jäljellä lapsensa skeletti… Ja niinkauan kuin edes tomuhiukkanenkaan on hänellä tallella siitä, mikä oli ollut hänelle rakasta, niinkauan hän ei aio siitä luopua.

Muuan matkustaja astui Kjeldin luo ja alkoi jutella niitä näitä. Hän tahtoi nähtävästi kernaasti tehdä tuttavuutta, mutta Kjeld nosti tuskin päätään ja vastasi aivan lyhyesti, yksikantaan. Hänessä oli kaiken aikaa se tunnelma, että hänen tulee tarkoin varoa, jottei tulisi ilmiantaneeksi itseänsä. Maksettuansa laivapiletin, hän nousi reippaasti ja poistui, sanoen lähtevänsä puuhaamaan toista hyttiä itselleen yöksi.

— Minä kyllä siirrän matkakapineet, — sanoi perämies, joka samalla kulki siitä ohi. Hän juoksi Kjeldin edellä alas hyttiin, ja nosti, muitta mutkitta, laatikon selkäänsä, aikoen kantaa sen ylös portaita myöten. Mutta kostea käsi tarttui samassa lujasti hänen kurkkuunsa ja käheä ääni kuiskasi:

— Siihen älä koske, mies! Sen tahdon itse kantaa. Laske se paikalla maahan!

Perämies suuttui.

— Senkin paholainen! — jupisi hän, mutta totteli sitten säveästi ja virkkoi leikillään, että kylläpä herralla on raskas kultataakka mukanaan.

Kjeld hymyili, mutta tavalla, jota perämies ei käsittänyt.

— Vähäisen tomua vaan, — sanoi hän ja kantoi laatikon ylös portaista.

Perämies laahusti miettiväisenä jäljestä, matkalaukku kädessä.

— Nyt teen minä pienen sieppauksen! — sanoi hän, heidän tullessaan toisen hytin ovelle, ja otti kursailematta Kjeldiä käsivarresta.

Silloin katsoi Kjeld häneen noilla silmillä, joita Sanny vielä päivinkin pelkäsi, nähtyänsä yöllä niistä unta, ja perämies hellitti heti hämmästyneenä hänen kätensä.

— Pahuksen tulireijät päässä tuolla miehellä, — jupisi hän itsekseen, astuessaan raskain askelin pois pitkin laivan kantta.

Kjeld jätti huomaamattansa oven auki, astuessaan hyttiin. Puhelevien monet, vaihtelevat äänet häiritsivät häntä. Hän oli niin tottunut hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, että tuo äänten surina oli tehdä hänet sairaaksi.

Hän tunsi äkkiä olevansa nälissään. Ja syötyään sitten kuten konsanaankin ihminen, joka ei moneen päivään ole ruokaa nähnytkään, meni hän hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Nukkua hän ei aikonut; hän tahtoi vaan olla rauhassa ihmisiltä. Mutta perin väsynyt kun oli, vaipui hän kuitenkin heti uneen hytin lattialle, matkalaukku pään aluksena, ja nukkui lähes iltaan asti.

Turisti, jota hän aamulla oli epäillyt, herätti hänet.

— Anteeksi, hyvä herra! — sanoi hän, — tahtoisin vaan päästä tästä ohi kulkemaan, sillä tuo paikka tuolla on minun. — Hän osotti paikkaa Kjeldin yläpuolella.

Kjeld kavahti pystyyn.

— Mikä on esteenä? — soperti hän.

— Ei mikään, jos te vaan tahdotte kohottautua hiukan. Kas, niin! Paljon kiitoksia! Nyt pääsen jo hyvästi kulkemaan.

Hän kumarsi kohteliaasti, riisuutui hämmästyttävällä nopeudella ja hyppäsi vuoteelleen.

— Tuo kiikunta se väsyttää niin vietävästi, — sanoi hän, silmäisten syrjästä Kjeldiä, jota hän jo kaiken aikaa oli salavihkaa tarkastellut.

Kjeld vastasi ainoastaan päätään nyökäyttämällä, mutta hetken kuluttua kohotti tuo toinen matkalainen päätään ja kysäsi, tehden kohteliaan liikkeen kädellään:

— Ettekö aio käydä vuoteelle? Näyttää siltä kuin vartioisitte aarretta.

Kjeld katsahti äkisti ylös.

— Ettekö te sitten sitä tee?

— Minä? En toki, taivas varjelkoon! Jos minulla olisi aarre, en ottaisikaan sitä matkalle mukaan.

— Sittenpä teillä ei semmoista olekaan.

— Miksi niin luulette?

— Siksi, ettei aarrettaan kukaan jätä… Sitä kuljettaa kanssaan kaikilla teillään, olkoon se sitten onni itse tahi vaan muisto onnesta, olkoon kirkasta kultaa tahi vaan pätkänen jostain laulusta…

Matkustaja nyökäytti päätään.

— Tosiaankin! — sanoi hän. — Siinä saattaa olla perää. Mutta se koskee kumminkin vaan syväaatteista väkeä. Me, köykäiset ihmiset, emme ota asioita noin vakavasti. Tiedättehän että: — —

"Saa köykäiset kyllä köykäisen. He kosivat sattuman varaan. — —"

Kjeld hypähti pystyyn.

— Mistä te tuon laulun tunnette? — kysyi hän.

Toinen naurahti hiljaa.

— Luultavasti samasta lähteestä kuin tekin, — sanoi hän ja veti peitteen yllensä.

Kymmenen minuttia myöhemmin hän nukkui jo raskaasti.

Kjeld hiipi hiljaa hänen vuoteensa luo ja tarkasteli tyystin hänen kasvojaan, olisiko niissä kenties jokunen tuttu piirre. Mutta ilokseen hän ei mitään semmoista löytänyt.

Hän tyyntyi siis ja laskeutui taas lepäämään entiselle paikalleen. Mutta hänen korvissaan soi yhä tuon vieraan lause ja kirveltävä, pistelevä, pilkkaava sointu sanoissa:

"Saa köykäiset kyllä köykäisen. He kosivat sattuman varaan. — —"

* * * * *

Sanny palasi myöhään kotiin teatterista sinä iltana, jolloin Kjeld oli käynyt häntä kysymässä. Hän oli syönyt illallista yhdessä yli-asianajajan kanssa näytelmän perästä, ja yli-asianajaja oli sitten saattanut hänet kotiin.

Nyt hän seisoi etehisessä ja päästi untuvakaapunsa solumaan hartioiltaan odottavan palvelijattaren käsivarrelle.

Sanny oli tullut nuorekkaammaksi ja sievemmäksi niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun hän saattoi miestään Middelfartiin. Hänen suloinen, notkea olentonsa liiteli salongeissa hienoin, verkallisin liikkein, jotka äänettömyytensä vuoksi muistuttivat käärmettä. Eikä hän olisi ollut nainen, ellei hän olisi huomannut, että juuri ne kiinnittivät miesten katseet häneen.

Yli-asianajajalla ja Sannylla oli ollut erittäin hupainen ilta yhdessä. Muutamat herrat, sulhasen tuttavapiiristä, olivat liittyneet heihin ja olivat kilvanneet keskenään kohteliaisuuden osoituksissa nuorelle rouvalle.

Yksi heistä, jonka erittäin hellä sydän heti herahteli yli laiteitten, kun hän vaan maistoi lasillisen viiniä, oli kumartunut nuoren rouvan puoleen ja hiljaisuudessa juonut hänen kanssaan "poissa olevan raukan" maljan. Ja Sannyn silmät olivat heti täyttyneet kyynelillä… Muutamat niistä olivat päälle päätteeksi vierähtäneet hänen viinilasiinsa, jossa vielä oli tippanen viiniä, ja kun Sanny sittemmin maistoi sitä, huomasi hän mielihyväkseen sen olevan suolaista.

Vaan nyt seisoi Sanny etehisessään ja ojenteli pyöreitä valkoisia käsivarsiaan, jotka olivat kyynäspäitä myöten paljaina, ja haukotteli hiukan välistä.

— Olen kauheasti uninen, — sanoi hän. — Onko täällä ketään käynyt minun poissa ollessani?

— Onpa niinkin, Jumala paratkoon! — sanoi palvelijatar ja laski kaapun käsistään. — Täällä kävi herra, jolla oli matkalaukku ja hattu ja oikein kummalliset silmät semmoiset. Hän sanoi olevansa meidän herran ystäviä ja tulleensa noutamaan jotain tavaraa hänelle ateliasta ja kellarista.

Sanny kääntyi reippaasti.

— Ethän vaan liene ollut niin tuhma, että laskit hänet sisään? — sanoi hän.

— En toki! Ei hän semmoista tahtonutkaan. Hän pyysi vaan saada avaimet, kyllä hän sitten tulee yksinkin toimeen, niin hän sanoi.

— Ja sinä annoit?

— Annoin.

— No, sinä olet auttamaton houkka!

Tyttö näytti loukkaantuneelta.

— Olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias niin hienolle herrasmiehelle? — sanoi hän. — Hänhän kysyikin rouvaa ja vasta sitten kun oli kuullut rouvan olevan teatterissa, pyysi hän saada avaimet. Eikä hän sitä paitsi ole ottanut täältä mitään muuta kuin sen pienen, mustuneen laatikon kellarista.

Sanny hätkähti, niinkuin olisi ampiainen pistänyt häntä.

Kiireesti hän viskasi taas kaapun hartioilleen.

— Ota lamppu! Mennään kellariin katsomaan, — sanoi hän.

Hän oli kauhusta pyörtymäisillään, mutta joku salainen, vastustamaton voima vaati häntä sittenkin omin silmin ottamaan selkoa tapahtumasta.

Palvelijatar kulki edeltä, kantaen lamppua, ja Sanny seurasi, vaikka hampaat kalisivat suussa. Niin he kulkivat pitkin pimeätä kellarikäytävää, ja heidän askelensa kajahtelivat oudosti yön hiljaisuudessa. Vihdoin he saapuivat sille paikalle, missä laatikko oli seisonut… Se oli poissa. — Helpotuksen tunne sävähti Sannyssa, ja veri palasi taas hänen poskiinsa.

Hän ei koskaan ollut saattanut katsella tuota laatikkoa, tuntematta jonkunlaista selittämätöntä kammoa, mutta nyt oli laatikko poissa.

Merkitseekö tämä, että Kjeld on kuollut? Olihan laatikon kannella ollut kirjoitus, Kjeldin omalla kädellä piirrettynä: "Avattava vasta kuoltuani…" Mitä tiesi siis tämä, että koko laatikko nyt oli viety pois? —

Sanaakaan puhumatta kulki Sanny takaisin kellarista, pysähtyi tuokioksi etehiseen, mutta otti sitten lampun palvelijattaren kädestä.

— Anna atelian avaimet minulle, — sanoi hän. — Sinä saat kyllä mennä levolle.

Palvelijatar katsoi hämmästyneenä rouvansa jälkeen, tämän kulkiessa ylös portaita myöten. Ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt rouvaa noin rohkeana. Kuultuaan sitten rouvan avaavan atelian oven ja astuvan sinne sisään, jätti palvelijatar etehisen oven raolleen ja läksi nukkumaan.

Sanny oli melkein vaistomaisesti lukinnut oven jälkeensä ja seisoi nyt hetken kuin huumautuneena. Valo lampusta hänen kädessään häikäsi hänen silmiään, mutta huoneen monissa komeroissa väijyivät varjot sitä mustempina.

Ensi hetkessä lensi häneen aatos, että täällä oli käynyt varkaita, sillä kaikkialla näkyi vaan halki viillettyjä kuvia ja pirstotuita puitteita.

Mutta sitten sattuivat hänen silmänsä lattiaan, mistä isot valkoiset kirjaimet kuulsivat häntä vastaan.

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut minun elämäni," — luki hän siitä… "sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää…"

Sanny huudahti ja lyyhistyi kokoon. Lamppu oli pudota hänen kädestään. Kirjaimet lattialla saivat hengen, nousivat pystyyn ja ryntäsivät hänen päälleen. Jok'ainoa valkoinen liituviiva näytti hänestä lahjomattomalta syyttäjältä.

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä…"

Hän oli siis itse ollut siellä ja veitsellään leikellyt rikki kaikki maalauksensa. Hän oli hengittänyt tätä samaa raakaa, ummehtunutta ilmaa, joka nyt oli tukeuttamaisillaan Sannyn.

— — "Niin olet sinä murskannut minun elämäni." — —

Sanny toisti nämät sanat pariin kertaan itsekseen, ja sanomaton häpeäntunne valtasi hänet.

— — "Sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää"… luki hän edelleen.

Sanny muisti, miten uskollisuus Kjeldin luonteessa juuri oli ensimäiseksi vetänyt hänet hänen puoleensa. — — Hän muisti, miten hupaista oli ollut laskea leikkiä Kjeldin karhumaisista kädenpuristuksista ja väittää hänen silmäinsä muistuttavan uskollisen koiran silmiä, ja kuinka armas ja rakas Kjeld aina silloin oli ollut…

Kuinka hän oli siis saattanut olla uskoton Kjeldille?… Sydämessään hän oli ollut sitä jo siitä hetkestä asti, kun hän ei enää nähnyt Kjeldiä,… sen hän käsitti nyt…

Sanny oli polvillaan lattialla ja hankasi sitä hienolla hihallaan, poistaaksensa jäljet Kjeldin viimeisistä sanoista hänelle. Ja tätä tehdessään, hän huomasi, miten Kjeldin kuva taas elpyy eläväksi hänen mielessään, mutta hän huomasi myös, että häneltä puuttuu kykyä pitää kiinni siitä.

Sanny tutkisteli tällä hetkellä itseään ja ymmärsi nyt, että Kjeld ja hän eivät edustaneet ainoastaan kahta ihmistä, vaan kahdenlaisia ihmisiä. Ylipäänsä näyttikin hänestä löytyvän vaan kaksi laatua ihmisiä: uskollisia ja muistamattomia, ja hän kuuluu jälkimmäisiin. Ei hänellä koskaan elämässään ole ollut voimaa pysyä uskollisena, eikä hän pyri sitä voimaa saavuttamaankaan.

Jos vaan Kjeld olisi pysynyt terveenä, olisi Sanny ollut onnellinen hänen kanssaan, sillä ei todellakaan ollut ketään, jonka kanssa Sanny olisi tahtonut elämäänsä elää niin kernaasti kuin juuri Kjeldin. — Mutta nyt oli Kjeld sairas, ja senvuoksi kiintyi Musta tintti arvelematta toiseen.

Vaistomaisesti sammutti Sanny lampun ja meni alas asuinhuoneisiin. Hän riisuutui ja laskeusi vuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Hän antoi kynttilän palaa kaiken yötä, mutta hätkähti kuitenkin joka kerta, kun uutimet ilmanvedosta hiukan liikahtivat, tahi joku akkunakoukku ulkona vingahti.

Sanny oli kyllin älykäs huomaamaan, kuinka katkera iva siinä piili, että hänen oli täytynyt kätkeä miehensä lempimää ruumista, Kjeldin ollessa sairaalassa… Eikä ajatus Kjeldin kohtalosta ollutkaan pääsyynä hänen unettomuuteensa, vaan enemmän vielä tieto siitä, mitä hän näinä vuosina aavistamattaan oli säilytellyt luonaan. Sillä siitä hetkestä asti, kun Sanny oli saanut tiedon Kjeldin käynnistä siellä, ja kun hän tuli vakuutetuksi siitä, että kellariin kätketty laatikko oli ainoa, minkä Kjeld lähtiessään oli ottanut mukaansa kodista, — siitä hetkestä asti Sanny myös varmasti tiesi, mitä laatikko sisälsi. Sanny tunsi miehensä luonteen ja tiesi, ettei Kjeld, sillä hetkellä, kun kaikki häneltä murskautui, kun syvin haava oli häneen isketty ja katkerin pettymys häntä kohdannut, suinkaan saattanut ajatella rahoja eikä arvopapereita, vaikka niitä olisi ollutkin; tässä tuskassaan ja yksinäisyydessään hän oli ajatellut vaan poikaansa. Jos poikanen olisi elänyt ja terveenä ja lämpöisenä nukkunut vuoteellaan, olisi Kjeld varmaan nostanut hänet sieltä ja vienyt hänet pois, pois äitinsä luota! Nyt, kun hän oli kuollut, otti Kjeld hänen arkkunsa.

Sannyn täytyi purra lakanaansa, sillä tuskan huuto oli päästä hänen huuliltaan, niin nöyryytetyksi hän tunsi itsensä. Hänessä, joka perhoselämässään tuskin kymmenisen kertaa lienee muistanut lastaan, sittenkun hän sen oli synnyttänyt maailmaan, hänessä heräsi nyt, yksinäinen yön tuskallisina hetkinä, ensimäisen ja ainoan kerran äidinrakkauden tunne. Ja hän ymmärsi, että valkeilla kirjaimilla tuolla ylhäällä oli Kjeld tuominnut hänet, mutta viemällä pois heidän poikansa arkun, oli Kjeld pyyhkäissyt jäljettömiin hänen äidinnimensä, ja jälkimäinen tieto se haavotti syvemmin hänen sydäntään kuin edellinen.

Seuraavana päivä kirjotti Sanny Kjeldin sisarelle. Muutamalla rivillä vastasi sisar saaneensa Middelfartin ylilääkäriltä tiedon, että Kjeld edellisenä päivänä oli päässyt sairaalasta, ja olleensa sen vuoksi asemalla häntä vastassa, mutta ettei Kjeldiä näkynytkään. Tiedusteluja sähköteitse oli laitettu ympäri maata.

Sannyn kysymykseen, miksi ei hänelle ilmoitettu Kjeldin pääsemisestä sairaalasta, vastattiin pisteliäästi, että arveltiin hänellä olevan hommaa kyllin häiden valmistamisessa.

Seuraava kuukausi kului alituisessa epätietoisuudessa ja jännityksessä, mutta ei huolellisimmistakaan tiedusteluista ollut mitään tulosta, ja poliisit jättivät viimein asian sikseen, katsoen sen selville saamisen mahdottomaksi. Yleisesti luultiin, että Kjeld oli uudestaan tullut hourupäiseksi ja heittäytynyt mereen. Ihmeteltiin vaan, ettei vielä tähän asti ole onnistunut löytää hänen ruumistaan.

Sanny vietti häitään yli-asianajajan kanssa pari kuukautta myöhemmin. Ja häämatka määrättiin tapahtuvaksi loppupuolella syksyä. He aikoivat käydä Berlinissä ja Parisissa sekä Lontoon kautta palata kotiinsa.

Vastanaineitten aika kului alituisissa seurusteluissa. He olivat nuoria ja iloisia, heille juhlittiin, heitä kadehdittiin. Ja he hymyilivät toisilleen iloisesti, niinkuin eivät koskaan olisi nähneet mitään varjoa elämänsä polulla tahi niinkuin yksinäisen ihmisen huuto ei konsaan olisi heidän korvaansa sattunut.

Korkeissa, valoisissa saleissa kuului milt'ei joka ilta laulua ja leikkejä, lasien kilahduksia ja iloisen puhelun surinaa.

Mutta atelian ovi pysyi lukittuna, ja kellarissa vilahti vaan silloin tällöin nälkäinen rotta sen paikan ohi, missä pieni vainaja kerran oli maannut.

* * * * *

Tähti loistaa, irtautuu; Kukka kasvaa, sen vie tuuli, — Siinä kuva siitä, johon Sydän kiintyneensä luuli.

Kjeld saapui Lontooseen myöhään iltapäivällä. Hän vuokrasi itselleen pienen huoneen erään syrjäkadun varrella Cityssä ja läksi aikaisin seuraavana aamuna kaupungille.

Melkein nautinnonomaisella katkeruudella hän johdatti mieleensä, mitenkä hän noin neljä vuotta sitten oli ollut häämatkalla täällä, ja kuinka hän silloin oli tilannut huoneen itselleen ja nuorelle rouvalleen kaupungin hienoimmassa hotellissa.

Hän kulki sille kadulle, missä hotelli sijaitsi, ja seisoi kauan käytävällä, katsoen ylös rakennuksen päätyä kohti.

Tuossa oli akkuna, mistä Sanny oli heiluttanut liinaansa hänelle, hänen lähtiessään kaupungille, ja josta valo oli säteillyt häntä vastaan, kun hän iltasin taas palasi kotiinsa.

Hän tuijotti niin kauan tuonne ylös, kunnes hänet valtasi vastustamaton halu päästä näkemään huonetta sisästäpäin.

Sen enempää arvelematta hän astui sisään porttikäytävään ja soitti portierin kelloa.

— Tehkää hyvin ja näyttäkää minulle huone numero seitsemäntoista ensi kerroksessa. Kukaties vuokraan sen.

— Weil, sir. (Kyllä, herra).

Portieri kulki edeltä avainkimppuineen, ja pian olivat he jo tuon huoneen ovella.

— Täällä ei asu ketään nykyään, — virkkoi Kjeld välinpitämättömästi.

— Ei ketään, sir. — Portieri avasi oven, ja he astuivat sisään.

Huone oli aivan samanlainen kuin silloin… Samat mahonkipuiset sängyt sinisine katoksineen, sama iso toilettipeili kellertävine pitsiverhoineen.

— Minä näen, — sanoi Kjeld puoliääneen ja pysähtyi äkisti. Hän näki Mustan tintin aamulla heräävän ja huomasi, kuinka heijastus sinisestä varataivaasta valahtaa hänen nuorille, kukoistaville kasvoilleen… Hän näki hänen istuvan peilin ääressä, pitkä tukka hajallaan hartioilla ja kuuli itsensä sanovan häntä leikillään merenneidoksi. Ja Kjeldissä heräsi niin ääretön tuskallinen kaiho sen perään, mikä oli ollut, mutta ei enää koskaan palaja, että se riisti hänet kokonaan pois nykyisyydestä. Hän unhotti aivan, missä hän oli.

Portieri tuli kärsimättömäksi ja helisti avainkimppuaan.

— Tahdotteko vuokrata huoneen, mylord? — kysyi hän huolettomasti, ja kun Kjeld ei vastannut, uudisti hän kysymyksensä vaativammalla äänellä.

Kjeld hätkähti ja nosti kätensä otsalleen.

— Minä ilmoitan kirjallisesti illalla, — sanoi hän ja hiipi hiljaa alas portaita myöten.

Mutta ei hän milloinkaan enää mennyt sille kadulle. Hän karttoi vaistomaisesti kaikkea, mikä saattaisi muistuttaa hänelle entistä oloa Lontoossa.

Sen sijaan hän haki seuraavana päivänä paikan, missä hän neljä vuotta sitten oli nähnyt katutaiteilijan piirtelevän kivilaatoille, mutta paikka oli tyhjä. Kjeld kysyi syytä tähän eräältä poliisilta.

Katumaalari oli kuollut pari kuukautta sitten, kertoi poliisi, eikä ollut vielä uutta hakijaa tullut tähän paikkaan.

Kjeld otti palasen punaliitua taskustaan ja sanoi aikoneensa hakea sitä.

"The policeman" hymyili epäilevästi. Hän katseli Kjeldin päällystakkia; se oli hienointa verkaa.

— Eihän se sovi — sanoi hän. — Te laskette leikkiä, mylord.

Vastauksen sijasta heittäytyi Kjeld alas kivilaatoille ja piirsi parissa minuutissa sisäosan Towerin linnan pihasta ja St. Jamesin palatsin.

— Hyljätäänkö hakemus? — kysyi hän, katsahtaen ylös poliisimieheen, joka hämmästyksestä äänettömänä silmäili piirroksia.

— Mylord! — sanoi hän. — Te olette ulkomaalainen. Miksi ette helkkarissa käytä kykyänne taulujen maalaamiseen, vaan tahdotte loikoa tässä piirtelemässä käytävillä?… Oletteko tekin värisokea, niinkuin tuo vainaja?

Kjeld nyökäytti päätään.

— Olen, — sanoi hän, — tavallani olen värisokea. Minä olen sokea elämän ja valon hehkuville väreille. En saata enää katsella sitä, mitä sanotaan toivon ja nuoruuden heijastukseksi.

"The policeman" ei vastannut mitään. Hän ei ymmärtänyt, mitä vieras tarkottaa, sillä Kjeld oli tässä suurimmaksi osaksi käyttänyt tanskankieltä.

Mutta hän esitti Kjeldin asian seuraavana päivänä poliisikonttorissa. Ja kun siellä arveltiin olevan tarpeetonta suoda ulkomaalaiselle oikeutta harjoittaa katumaalarin ammattia, selitti poliisimies, ettei olisi helppo löytää toista niin hienoa hakijaa kuin tämä tanskalainen herra, vaikka etsittäisi ympäri maan.

Viikkoa myöhemmin toi hän sitten Kjeldille poliisiviraston antaman lupakirjan, ja seuraavana päivänä oli katu mustanaan väkeä. He tahtoivat nähdä uutta katutaiteilijaa, mutta hän teki heidät noloiksi eikä saapunutkaan paikalleen. Niin kauan kuin Kjeldillä vielä oli pennikään taskussaan, pysyi hän arastellen poissa. Ja se toimi, joka oli tuntunut hänestä niin ylevältä ja vapaalta, melkein kadehdittavalta teoriiassa, se tuli hänelle nyt sietämättömäksi käytännössä. Häntä oikein puistutti, ajatellessaan kansan seisovan hänen ympärillään ja uteliain silmin tarkastavan häntä, hänen piirtäessään.

Kuusi päivää sai kulua, ennenkuin hän vihdoin eräänä myöhäisenä iltapäivänä, kun melkein jo alkoi pimetä, rohkeni saapua paikalle. Hattu syvään otsalle painettuna ja pidellen punaliitupalasta kädessään, hän heittäytyi kivilaatoille.

Hän istui ensin hetkisen aivan hiljaa, kasvot käsiin kätkettyinä ja unhotti vähitellen, missä hän on. Yksin se ajatus, että hänen nyt pitää ryhtyä työskentelemään, pyörrytti häntä.

Kolmatta vuotta oli jo kulunut siitä, kun hän viimeksi oli pitänyt sivellintä tahi palettia kädessään. Hänen rintansa oli tunteita tulvillaan. Kuvat elpyivät ja pyrkivät esille hänen sormiensa lomista. Hän kumartui eteenpäin ja alkoi piirtää.

Neitsyt Maarian hän piirsi ja lapsen hänen käsivarrelleen. Suurin, varmoin piirtein hän loi esille kuvattavansa. Ensi alussa oli hänen mielessänsä sikstiniläinen madonna, mutta hänestä ei tullut esille kuin hulmuava puku; madonna itse sai hänen vaimonsa piirteet, ja lapsi oli tarkka kopio pienestä, hennosta olennosta arkkusessa, jota hän aina kuljetti mukanaan.

Hänestä tuntui, että äiti sekä lapsi saavat hengen, hänen piirtäessään, ja hän alkoi haastella heille nopeasti, katkonnaisesti.

— Musta tintti, — sanoi hän, — oletko koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt, kun pitelet lasta käsivarrellasi? Ihmiset kyllä väittävät onnea löytyvän kaikkialla,… luulkoot he niin, vaan syvemmältä katsottuna saavuttaa nainen onnensa vasta silloin kun lapsen huulet painautuvat hänen huuliinsa… Kuinka onnellinen oletkaan nyt, Sanny… ja kuinka ylpeä! Kokonainen valtakunta on sun käsivarrellasi… Ja sinä poikani, armas poikani! Enhän minä sinua käärinyt kuolinvaatteisiin enkä laskenut maahan enkä kaivanut ylös jälleen… Sinä olet terve ja iloinen, lämmin ja elävä!… Noin suloisesti kurottelet pieniä kätösiäsi ylös aurinkoa kohti… Mutta aurinko on laskenut, katsos armaani… Malta, minä heti… heti…

Hän vaipui uupuneena toisen kyynäspäänsä varaan ja tuli silloin katsahtaneeksi ylös.

Paikka hänen ympärillään oli täynnään ihmisiä, jotka uteliaasti tirkistelivät häneen.

Hän ei ollut huomannut heidän tuloaan, ja nyt peitti hän kauhistuen takkinsa hihalla kasvojaan. Haavotetun otuksen tavoin hän lyyhistyi kokoon ja koetti kätkeytyä joukon silmiltä… Remakka naurun hohotus kuului hänen ympäriltään… Raivostuen kavahti Kjeld pystyyn.

— Kuka nauroi? — kysyi hän uhkaavasti.

Vallaton teurastajapoika, kädet syvällä housun taskuissa, vastasi:

— Kysy paremmin: kuka ei nauranut! Minulta saat muuten heti vastauksen kysymykseesi, sillä minussa vieläkin naurusuonet hytkyy.

Kjeld hyökkäsi puhujaa vastaan, ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi aikonut käydä käsiksi häneen, mutta sitten hän kohotti korskeasti päätään ja, luoden ylenkatseellisen silmäniskun teurastajaan, sanoi vaan:

— Saatpa naurun aihetta vieläkin.

Yks' kaks' oli hän pyyhkinyt pois ensimäisen kuvansa ja piirtänyt sen sijaan pilakuvan teurastajapojasta, suu virnallaan, kädet housun taskuissa.

Kansa paukutti rajusti käsiään, ja Kjeld huomasi vallottaneensa aseman kerrassaan.

— Nyt näkee, että olet oikea katumaalari, — sanoivat ihmiset hänelle. — Sellaisia ne kuvat juuri olla pitää!

Ja Kjeld piirsi kuvan toisensa jäljestä. Sattuvasti hän esitti heidät kunkin, töllistelemässä häntä silmät pyörällä. Mutta käsittelyssä ilmeni purevaa ivaa, valmistelussa miltei vihamielisyyttä. Irvikuva seurasi toinen toistaan, ja vähitellen haveni kansanjoukko. Ihmiset hajaantuivat syrjäkaduille tai pistäytyivät kauppapuoteihin, peläten joutuvansa itsekukin tämän säälimättömän pilan esineeksi. Viimein loikoi Kjeld aivan yksin käytävällä, ja the policeman vaan seisoi vieressä, katsellen häntä.