MOTTO (continued 2)

— Te onnenlapsi, — sanoi poliisimies hymyillen suopeasti. — Katsokaa, miten paljon rahoja on kylvetty tänne teidän ympärillenne.

Kjeld vilkasi taakseen ja huomasi vasta nyt, että kivilaatat olivat täynnä kuparirahoja. Ei hänelle kuitenkaan juolahtanut mieleen käydä niitä keräämään; hän vaan nousi äkisti, murskasi kantapäällään loput liitupalasesta ja purskahti äänekkääseen nauruun.

— Mikä teitä naurattaa? — kysyi hän, Kjeld otti häntä kiinni hartioista.

— Kun tämä on niin hassua kaikkityyni — sanoi hän, — niin kerrassaan hassua! — Koko elämäni on irvikuva; nyt on taiteestanikin tullut irvikuva. Ensiksi maalaan minä madonnia ja loppujen lopuksi piirtelen pilkkakuvia.

Hän pani takkinsa napit kiinni ylös asti; häntä näytti viluttavan. Sitten hän kääntyi äkisti ja sanoi hyvää yötä.

— Malttakaa, huusi poliisimies, — te unohdatte rahat.

— Jääkööt huomiseksi! — huusi hän takaisinpäin ja katosi samassa hetkessä lähimmäisen kadun kolkan taakse.

The policeman katsoi hänen jälkeensä, päätään pyörittäen, ja jupisi:

— Tuohon leikkiin hän kohta kyllästyy, sillä huomenna ei ole rahoista penniäkään jäljellä! Täytyy hänen oppia selkäänsä notkistamaan, jos mieli elää täällä.

Mutta Kjeld kulki ja kulki vaan eteenpäin, katuja pitkin. Ei välittänyt hän katujen nimistä, ei katsahtanut vastaantulijoihin, hän astui vaan astumistaan, kunnes saapui Thames virran rannalle. Siellä hän pysähtyi siltapylvään varjoon ja katsoi alas mustaan, mutaiseen veteen.

Tuo syvyys se vetää ja houkuttelee häntä puoleensa… Se tuntuu kutsuvan luokseen.

"Taistelua, taistelua!" ulvoo suuri, pauhaava maailmankaupunki hänen takanansa… "Rauhaa, rauhaa! Unhotusta, unhotusta!" huokailee syvä, musta vesi hänen edessään. "Yhtymistä, yhtymistä edellä menneitten rakkaitten kanssa!" kuiskaa hymyilevä lyhdynvalo, joka leveänä, kirkkaana juovana valahtaa veden pinnalle.

Kjeld oli useasti tuntenut olevansa yksin. Hän muisti, kuinka hänellä jo aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tapana iltapuhteilla kävellä edestakaisin huoneessaan, piippua poltellen ja laulellen "Der Wanderer" laulua uudestaan ja uudestaan.

Hän muisti myöskin, kuinka hän lyhyen avioelämänsä aikana, kesken iloaan, äkkiä oli tuntenut itsensä yksinäiseksi. Ja hänen mieleensä juohtuivat nyt yöt sairaalassa, pitkät, pitkät tuskain yöt, jolloin hänen sielunsa oli vaikeroinut yksinäisyyden kauhistavan painon alla. Mutta ei hän koskaan elämässään ollut tuntenut itseään niin äärettömän yksinäiseksi kuin tänä iltana.

Hänen tuli niin kaihoisan ikävä vaimoaan ja lastaan, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hänen, maksoi minkä maksoi, saada nähdä heitä, tavata heitä ja haastella heidän kanssaan…

Sannyn hän oli tosin kadottanut, sen hän tiesi, mutta poikanen! Poikanen oli vielä hänen omansa. Ja kun hän kuolee, pääsee hänen sielunsa sinne, missä poikasen sielu on…

Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi virran äyrästä ja asettui paalutuksen äärimmäiselle reunalle, — valmiina hyppäämään.

Silloin iski häneen äkkiä ajatus: Mutta kenties et pääsekään sinne, missä poikanen on, jos nyt murhaat itsesi, ja silloin täytyy sinun olla yksin kautta iankaikkisuuden…

Hän lyyhistyi kokoon, tätä ajatellessaan.

Hitaasti hän veti sitten jalkansa takaisinpäin. Veri oli jähmettynyt hänen suonissaan, ja hänen täytyi käyttää kaikki tahtonsa lujuus, ollakseen uudestaan ojentamatta jalkaansa eteenpäin. Mutta ikuisen yksinäisyyden ajatus pidätti hänet. Ja hän päätti olla menemättä kuolemaan, vaikkapa onkin vaikea elää, sillä vaikeahan on elää täällä sen, joka on uskollinen.

Seuraavana päivänä pakotti nälkä Kjeldiä käyttämään niitä rahoja, joita ohikulkijat viskasivat hänelle. Mutta hän odotti aina pimeän tuloa, ennenkuin kävi niitä maasta keräämään. Kun sitten hämärissä sattui hetki, jolloin ei näkynyt ihmisiä lähimailla, heittäytyi hän kiivaasti kivilaatoille, keräsi tuokiossa rahat kokoon ja katosi sitten lähimpään ruokakauppaan, hankkimaan itselleen ruokaa, jota ei ollut saanut koko päivään.

Kun hän joskus sattui saamaan ruokaa enemmän kuin yhdeksi kerraksi, oli hän seuraavana päivänä kotona ja nautti vapaudestaan kuin mikä kuningas.

Silloin hän istahti tuon laatikon kannelle, johon hän oli kätkenyt pienen poikasensa ruumiin, ja sepitteli elämänsä tarinaa… Rikasvaiheinen, kirjava se oli… Lämminvärinen, loistava epos… elämä, jossa oli runsaasti päivänpaistetta, mutta myöskin paljon synkkiä varjoja.

Ja kaiken sen, mitä hän itse ei ollut elämässään saavuttanut, sen saa hänen poikansa. Jokainen keväisen onnen päivä, josta isä on jäänyt osattomaksi, se on tuleva pojalle ja kantava korkoja korolle.

Kjeld eli poikansa voitoissa ja upotti itsensä hänen onneensa.

Hän saattoi poikaansa kouluun, jossa tämä aina oli etevimpiä, ja hänen sydämensä oli riemua tulvillaan, kun rehtori antoi ahkeruusmitalin hänen pojalleen… Sitten hän saattoi poikansa ylioppilastutkintoon, ja siellä hän luonnollisestikin sai kiitettävät arvolauseet… sitten he kulkivat yhdessä ensimäisiin tanssijaisiin, missä immyt ihanainen, nuori, iloinen, kukoistava, kohtasi poikasen ensi kerran. Tuo immyt, joka sitten antoi aarteensa paraimmat poikaselle, antoi oman itsensä, kokonaan, täydellisesti! Päivä päivältä hän seurasi heidän onneaan ja riemuitsi, nähdessään sen yhä kasvavan. Häissäkin oli hän läsnä. Hiljaisesti ne vietettiin, syrjäisessä paikassa, kaukana uteliailta silmäyksiltä. Ja hän haasteli heille hiljaisesti, puoliääneen. Hän toivoi heidän tulevan onnellisiksi, iloisemmiksi päivä päivältä, minkä saavat elää yhdessä. Hän sanoi kyllä tietävänsä, että he ovat monessa suhteessa erilaisia, mutta hän käski heidän pysymään semmoisina, sillä siitä juuri riippuu heidän kehittymisensä. Rakkaus oli kyllä kuitenkin lopulta tekevä heidät toistensa kaltaisiksi, siitä hän oli varma.

Hän toivoi, ettei heidän koskaan tarvitsisi nähdä kuihtuneena sitä, mikä kerran oli ihanasti orastanut… Mutta ennen kaikkea ja hartaimmin hän toivoi, että he aina pysyisivät uskollisina toisilleen. Häntä ilahutti nähdessään, miten he hymyilevät ja nyökkäävät toisilleen, tätä kuullessaan: — hekö eivät olisi uskollisia!

Mutta kaikkein iloisin hän oli ja hiukan ylpeäkin, kun hän piteli sylissään lapsen lastaan, kiikutellen sitä käsivarsillaan ja tuhlaten sille kömpelöitä hyväilyjä ja hullunkurisia lempinimiä…

Näin hän unelmoi ja syventyi monasti niin näihin unelmiinsa, että oli aivan tuntevinaan pehmeät lapsen käsivarret kaulassaan ja pienen lämpöisen olennon puristautuvan vasten hänen rintaansa… Mutta sattuipa myös, että hän sitten äkkiä heräsi koviin vilunpuistutuksiin ja että yksinäisyyden tunne valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla.

Ja silloin hän aina purskahti itkuun ja painoi päänsä pientä kirstua vasten, johon kaikki hänen unelmansa olivat kätketyt…

* * * * *

Kjeld oli saapunut Lontooseen aikaisin keväällä. Mutta sade ja lumi oli ainoastaan muutamana päivänä estänyt häntä työskentelemästä. Jos tuuli jonakin päivänä olikin vihakka, niin paistoi aurinko jo seuraavana lämpimästi kivilaatoille, uhmaten niitä, jotka sanovat Lontoon kaupunkia usvien pesäksi.

Vaan nyt oli syksy tullut. Päivät alkoivat olla lyhyitä ja illat pitkiä.

Myrskytuulet vinkuivat katujen kolkissa, ja sadevesi valui alas katoilta.

Kahden viikon ajan oli Kjeldin täytynyt istua kotona pienessä ullakkohuoneessaan. Kadut olivat likomärkiä, — mitäpä olisi hänellä hyötyä ulos menemisestä?

Ne viisi shillingiä, jotka olivat jääneet tähteeksi edellisten viikkojen ansioista, hän oli jo käyttänyt, ja kolmena päivänä oli hän jo nähnyt nälkää.

Kerjätä hän ei saattanut. Ei ollut hän milloinkaan ojentanut kättänsä, pyytääkseen penniäkään. Väsymättömästi hän oli työskennellyt, piirtänyt kuvan toisensa perästä ja ottanut vastaan rahat, mitkä hänelle niistä annettiin, niin luonnollisesti kuin olisivat olleet pääsymaksuja johonkin taulunäyttelyyn.

Tähän asti hän ei ollut puutetta kärsinyt, mutta hän ei ollut muistanut ottaa syksyä laskuihinsa, syksyä, joka Lontoossa on talveakin pahempi. Nyt oli syksy saapunut ja alkanut jo kiusata häntä nälällä.

Aluksi hän ei ollut sitä huomaavinaan, mutta eipä löydy mitään, joka murtaa ja lannistaa niin kuin nälkä.

Monet kerrat yössä hän nousi vuoteeltaan, avasi akkunan ja pisti kätensä ulos, koetellakseen, vieläkö sadetta jatkuu. Monet kerrat päivässä vilutti häntä niin, että täytyi kömpiä vuoteeseen lämmintä hakemaan. Välistä hän oli jo kirjottamaisillaan Tanskaan sisarelleen, mutta seuraavassa hetkessä tunsi hän taas, että tämä on oleva viimeinen keino, johon hän ryhtyy… Sitten hän aikoi ottaa palttinata ja maalia velaksi ja käydä taasen maalaamaan tauluja ja tarjoskella niitä kaupaksi. Mutta tämänkin tuuman hän hylkäsi heti.

— Kukapa ostaisi kuvia, joissa värit ovat elottomia? — virkkoi hän katkerasti itsekseen. — Eikä minussa värit enää milloinkaan virkoa eloon.

Tuli vihdoin viimeinkin taas kirkas, helakka päivä. Nälästä nääntyneenä kulki Kjeld hoiperrellen entiselle työpaikalleen. Liitupalanen tärisi hänen kädessään, kun hän alkoi piirustaa, mutta sitten hän myhähti pilkallisesti itsekseen, ja tämän purevan ivan taustalle syntyi nyt omituinen kuva. Siinä esiintyi pörhöinen, rääsyinen olento, kruunu päässä ja valtikka kädessä, toinen käsi almua pyytämässä, mutta kasvoilla käskevä, ylevä ilme. Ihmiset pysähtyivät ja haastelivat tästä.

Yksi katsojista innostui niin, että viskasi puolen shillingin rahan Kjeldille. Se pyörähti aivan hänen jalkainsa eteen.

Ja niin nälissään oli Kjeld, että hän heti sieppasi rahan, hypähti pystyyn ja, raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi, riensi hankkimaan itselleen leipää.

Nuori mies, sirokierteiset viikset ylähuulessa, oli jo kauan aikaa tarkastellut Kjeldiä. Nyt hän laski takaapäin kätensä hänen olalleen.

— Vahinko on, että tuhlaatte taitoanne tuolla tavalla, — sanoi hän; — minä hankin teille vakinaisen toimen erään pilalehden toimituksessa. Kaiketi otatte ilolla vastaan tarjoukseni.

Kjeld mittaili puhujaa hetkisen silmillään.

— Saanenhan viivyttää vastausta siksi, kunnes olen ensin syönyt? — sanoi hän.

Toinen kumarsi hymyillen.

— Sallitte kenties, että seuraan mukana, — virkkoi vieras.

Kjeld ei vastannut. Hillittömästi hän juoksi kadun poikki ja hyökkäsi sisään lähimpään ruokapaikkaan. Siellä hän iski kiinni bifsteekiin tavalla, joka kyllin selvästi osotti, kuinka nälistynyt hän oli. Sitten hän tilasi vielä leipää ja seidelin olutta.

Vasta sitten, kun hän oli syönyt ja juonut ja tunsi jo melkein jähmettyneen verensä jälleen virtaavan lämpimänä hänen suonissaan, vasta silloin hän katsahti ylös lautasestaan ja silmäili ympärilleen.

Tuo nuori, alituisesti hymyilevä gentleman istui hänen vastapäätään odottavassa asennossa. Äsken, tarkastellessaan Kjeldin piirtämiä kuvia, hän oli aikonut tarjota tosin varsin vaatimattoman, mutta kuitenkin sievosen summan hänen työstään. Nyt, istuessaan ja katsellessaan Kjeidin syömistä, hän tuli siihen päätökseen, että riittää puoletkin, jopa kenties neljäsosa, sillä noin nälkäistä ihmistä ei liene vaikea ostaa.

Hän astuikin nyt huoneen poikki ja istahti, ystävällisesti hymyillen, tuolille Kjeidin viereen.

— Sir, — sanoi hän, — nyt kun olette ruokailleet, sallitte kenties minun palata äskeiseen kysymykseeni. Tarjoan teille paikan pilalehden toimituksessa. Palkka ei tosin ole suuri, vaan kuitenkin aina suurempi kuin se, minkä te…

— Anteeksi, sir! — Kjeld laski keskeyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. — Vaaditteko määrätyn luvun työtunteja, toisin sanoin, tehdastyötä?

— Kyllä, sir.

— Silloin en voi suostua tarjoukseenne.

Vieras istui kuin kivettyneenä. Hän yskähti pari kertaa, peittääksensä hämillään oloaan, mutta sanoi sitten äkisti suopealla äänen soinnulla:

— Saattaahan palkka helposti nousta jonkun verran, jos olemme tyytyväisiä teihin…

Kjeld nousi ylös ja käänsi selkänsä puhujalle.

— Sir, — sanoi hän, — minä en myö vapauttani.

Nyt suuttui ystävällinen gentleman.

— Mies, oletteko hullu! — sanoi hän. — Ymmärrättekö, mitä te työnnätte luotanne?

Kjeld nyökäytti päätään, tyynesti ja välinpitämättömästi; ilmestyipä vielä pieni hymykin hänen huulilleen, hänen vastatessaan:

— Kyllä, sir. Siksipä juuri pyysinkin saada ensin ruokailla. Nälissäni ei olisi mulla ollut rohkeutta kieltäytyä; nyt on. Älkää minua sen enempää ajatelko. Te löydätte kyllä jonkun toisen, jonka kanssa voitte tehdä kauppojanne paremmalla onnella, jonkun, jolle vapaus on vähemmän kallisarvoinen kuin minulle. Hyvästi, sir, ja kiitos tarjouksesta!

Kjeld otti hattunsa ja läksi, mutta toinen, harmistuneena kiellosta ja vimmoissaan siitä, että Kjeld oli lukenut hänen ajatuksensa, seurasi myös ulos kadulle.

— Miettisitte vielä tarkemmin asiaa, ennenkun se on liian myöhäistä, — sanoi hän, luoden kursailemattomia katseita Kjeidin pukuun. — Lienee toki parempi ansaita leipänsä sanomalehtityössä, kuin kerjätä sitä kaduilta.

Kjeld tempasi herraa kauluksesta sellaisella voimalla, että toinen oli likistyä kivimuuria vasten.

— Minä en koskaan kerjää! — sanoi hän. — Pankaa se mieleenne. Ne, jotka pysähtyvät katsomaan kuviani, maksavat siitä huvistaan muutaman pencen, samoin kuin maksavat shillingin, käydessään taidenäyttelyssä, siinä koko asia. Tiedän kyllä, että saan nähdä nälkää monastikin, mutta tiedän myöskin, ettei koko maailmassa löydy vapaampaa maalaria kuin minä olen!… Huomatkaa tämä, sir!

Kjeld irrotti kätensä niin nopeasti, että toinen horjahti eteenpäin. Sitten hän astui, ylpeänä kuin kuningas, toiselle puolelle katua. Takki riippui väljänä hänen laihan vartalonsa ympärillä, saappaat loksahtelivat suuruuttaan jaloissa, hartiat olivat kumarassa eteenpäin… mutta pää! God bless you! Miten ylpeästi hän nosteli päätään.

* * * * *

Lähinnä seuraavina viikkoina oli sää kirkasta ja päivänpaisteista. Kjeld ansaitsi joka päivä enemmän kuin mitä hän tarvitsi ruokaansa. Mutta sittenkin oli hänen mielensä raskas, ja yksinäisyyden tunne kävi toisinaan kiusottavan painavaksi. Rahojensa tähteillä hän osti kirjoja: illathan olivat hänellä vapaat. Siellä pienessä ullakkohuoneessaan, kirja kädessä ja teelasi edessään, siellä hän unhotti hetkeksi yksinäisyytensä.

Kjeld lueskeli etenkin tieteellistä kirjallisuutta: psykologisia ja eetillisiä teoksia, uudemman ajan filosofian historiaa sekä yhteiskunnallisten kysymysten tutkimuksia.

Idealistina kiireestä kantapäähän saakka, hän kiintyi aina innokkaimmin siihen, mikä oli abstraktisinta ja enimmin paradokseja täynnä. Ja siksipä ne harvat, joiden kanssa hän puheli, eivät ymmärtäneetkään häntä.

Nykyaika on käytännöllisyyden aikaa; se ei tarvitse idealisteja. Ja jos kysymme joskus ihmisiltä, mitä he arvelevat tuollaisesta henkilöstä, niin vastaavat he useimmiten: Hän ei ole normaali. Ja tavallansa ovat ihmiset oikeassa. Nykyisenä, tuiki käytännöllisenä aikana on läpikäyvää idealismia todellakin ruvettu pitämään mielisairauden ilmauksena.

Kjeld tapasi eräänä päivänä porraskäytävässä isäntänsä, räätäli Mortonin. Tämä pysähtyi, yskäsi pari kertaa ja kysyi, oliko siinä perää, että Kjeldille oli tarjottu paikka pilalehden toimituksessa. Siinä tapauksessa hän rohkenee toivottaa onnea.

Kjeld otti Mortonin lihavan käden omaansa.

— Kiitoksia pilanteosta, — sanoi hän.

Isäntä tuijotti kummastellen häneen ja läksi astumaan alas portaita myöten.

— Mitä te oikein tarkotitte? — huusi Kjeld hänen jälkeensä.

— Minä tarkotin, — mr Morton rykäsi hiukan hämillään, — niin, minä tarkotin vaan, että se ilahuttaa minua, vuokramaksunkin takia.

Samana iltana koputti Kjeld mr Mortonin ovelle.

— Anteeksi! — virkkoi hän. — Tahdon vaan sanoa, että jos aiotte häätää minut ulos, niin on paras tehdä se heti, sillä minä en kuitenkaan koskaan saa paikkaa pilalehden toimituksessa.

Mr Morton jupisi jotain sinnepäin, että olihan, hänen luullakseen, Kjeldillä tapana piirtää pilakuvia. Mutta syvästi vaikutti häneen sitten heti Kjeldin ylpeä päänkeikaus, kun hän vastasi:

— Sitä teen vaan, kun täytyy puolustautua roskaväeltä… On olemassa yksi laji ihmisiä, johon ainoastaan tämän tapaiset kuvat vaikuttavat. Mutta muutoin maalaan minä kaiken sen, mikä sydämessäni liikkuu, kaikki ne kuvat, joita aioin maalata väreillä kankaalle, vaikka saankin nyt tyytyä piirtelemään niitä liidulla kivilaatoille!… Ettekö luule, sir, että nuo kuvat, jotka ensimäisen ohikulkijan pölyinen jalka saattaa hävittää, ovat minulle yhtä arvokkaat kuin kallisarvoiset taulut? Ettekö luule, että olen pannut niihin osan sieluani, — köyhää, alastonta, raasteltua sieluani? Sen olen tehnyt, sir, saatte uskoa sen.

Mr Morton tuijotti Kjeldiin, ymmärtämättä häntä. Kjeld kääntyi ja astui ovea kohti. Mennessään hän kuitenkin vielä kysyi:

— Tahtoisin kernaasti tietää, häädättekö minut ulos?

Mr Morton rykäsi taasen; niin hän aina teki, kun joutui hämilleen.

— En millään tavalla! Se ei ollut tarkotukseni, — sanoi hän. — Olettehan siivo mies, ja minä pidän arvossa hiljaisia hyyryläisiä! Minä tarkotin vaan… hm! tarkotin vaan, että kun tulonne suurenevat, sopisi kenties vähän kohottaa vuokrasummaakin.

Kjeld tarttui taasen mr Mortonin käteen, joka paksuna ja painavana nojasi pöytään hänen edessään.

— Kuinka minä rakastan teitä, teidän avomielisen herttaisuutenne tähden! — sanoi hän. — Mutta älkää odottako tulojen lisääntymistä, sillä sitä ei tule.

Mr Morton katseli moittivasti hänen jälkeensä ja nimittikin häntä siitä päivin aina "the folly danishmaniksi", hupsuksi tanskalaiseksi.

* * * * *

Daily news! Daily news!

Oli jääkylmä syyspäivä.

Tuuli vinkui katujen kolkissa, eikä kyennyt aurinkokaan lämmintä luomaan.

Kjeld loikoi kivilaatoilla, piirrellen ja palellen. Hänen ohut takkinsa oli huono suoja pakkasta vastaan.

Mutta Kjeld ei ajatellut pakkasta pitkällänsä siinä, jalat käppärässä, pää nuokallaan.

Hän ajatteli elämänsä katkeria pettymyksiä, joita hänen luontonsa ei jaksanut voittaa, joita hänen oli täytynyt paeta sinne, missä ei kukaan tietänyt hänen tappioistaan.

Silloin kosketti äkkiä pieni, hento käsi häntä olkapäähän, ja vakuuttavalla äänenpainolla lausuttiin sanat:

— Katsokaa, sir! Eikö tämä ole kovasti soma?

Kjeld nosti päätään. Hänen edessään seisoi pieni sanomalehti-poika, toisessa kainalossa paksu kääry Daily newseja, toisessa pieni, pehmeäkarvainen koiranpentu, joka lakkaamatta nuoleskeli pojan kaulaa, korvia ja kasvoja.

— Eikö se ole soma? — uudisti poikanen vieläkin haltioissaan. — Kuulkaa sir! Sanokaahan toki, että se on sievä!

Kjeld myhähti ja kohottautui kyynäspäänsä varaan.

— Onhan se soma, — sanoi hän. — Mistä sinä sen sait?

— Hiljaa! — poika silmäili arasti ympärilleen. — Minä varastin sen lääkäriltä, joka aikoi käyttää sitä vivisektioniin. Minä kuulin hänen puhuvan siitä vaimolle, jolta hän sen osti. Sitten hän läksi sitä kuljettamaan nuorassa, mutta matkalla hän tapasi toisen gentlemanin, hyvän tuttavansa, ja kun hän pysähtyi pyytämään tältä tulta sikariinsa, luisui nuora tuokioksi hänen kädestään. Silloin minä sieppasin koiran ja pujahdin sen kanssa pimeään porttikäytävään. Mutta, katsokaa, nyt minä aion kysyä teiltä, ettekö ostaisi minulta tätä yhdellä pencellä? Sitten te olette sen omistaja, ja saanhan minä sitten joka päivä käydä sitä katsomassa, eikö niin?… Te ette tietysti tiedä, keneltä sen ostitte… Se on teiltä luonnollisesti unohtunut, jos kysytään. Tiedätte vaan, että koira on teidän omaisuuttanne. Oi, luvatkaa se, sir! Luvatkaa toki!

Kjeld kuuli tuskin puoliakaan siitä, mitä poikanen puhui, mutta silmillänsä hän ahmimalla ahmi poikaa, joka seisoi tuossa silmät säteilevinä, puhuen holhokkinsa puolesta, koiran yhä heilutellessa häntäänsä ja nuoleskellessa pienellä kielellään pojan poskea.

Kjeld ei olisi ollut maalari, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet tähän kuvaan. Hän nousi pystyyn.

— Mitäpä minä sitten teen tuolla koiralla? — sanoi hän verkalleen, kääntämättä silmiään tuosta pienestä ryhmästä.

— Te pidätte sen omananne, — sanoi poika päättäväisesti, laskien turvattoman eläimen Kjeldin jalkain juureen.

Kjeld katsahti pikaisesti koiraan.

— Onko se koditon? — kysyi hän sitten.

— On, sir.

— Jääköön sitten minulle… Olen itsekin koditon. Jos minulla on leipää, riittäneehän palanen sillekin.

Poika hypähti korkealle ilosta ja pyörähti kantapäällään ympäri kuin hyrrä ikään. Hän oli juuri puikahtamaisillaan kolkasta toiselle kadulle, kun Kjeld pysäytti hänet.

— Odota vähän! — huusi hän. — Sinä unhotat pencen, jolla ostin koiran. Tässä se on. Sillä on arvonsa, huomaatkos: se se juuri tekee minut koiran oikeutetuksi omistajaksi… Kas niin! Ja muista huomenna tulla meitä katsomaan.

Sanomalehti-poika heilautti hattuaan ilmassa, vihelsi kouraansa voitonriemuisena ja viiletti eteenpäin, huutaen: Daily news! Daily news!

Kjeld katseli hymyillen hänen jälkeensä. Hän oli oikea "newsboy"-tyyppi, sitä laatua, joita löytyy yksin Lontoossa. Yht'aikaa lapsellinen ja viisas, naivi ja kokenut, kekseliäs äärimmäisyyteen asti, tungeskeleva hävyttömyyteen saakka ja sittenkin samalla aikaa kohtelias ja gentlemanin tapainen…

Mutta Kjeld painautui entiselle paikalleen jälleen. Hän katsoa tuijotti pojan jälkeen, kunnes hänen lyhyitten, reippaitten askeleittensa kolina eteni ja kuoli pois. Silloin hätkähti hän äkisti, jonkun pehmeän, lämpimän esineen kosketuksesta. Hän oli kokonaan unhottanut koiranpennun, mutta nyt huomasi hän, miten se kömpi hänen luokseen ja etsi kylmällä, pienellä kuonollaan tyyssijaa hänen sylissään. Kjeld avasi takkinsa napit, jotta se saisi paremman olopaikan. Pelkkä tieto siitä, että joku elävä olento on riippuvainen hänestä, tuntui hänestä hyvälle, ja hän rohkeni tuskin hengittää, kun koira kömpi hänen poveensa ja nukahti sinne, kuono hänen kaulassaan ja hännänpää ulkona takin alta.

Kjeld pysyi paikoillaan aivan liikkumatta, kunnes koira oli sikeässä unessa. Silloin hän nousi melkein juhlallisella varovaisuudella, pisti punaliitu-palasen taskuunsa ja astui verkalleen kotiinsa. Hän laski koiran varovasti matolle kynnyksen alla, sytytti lampun ja veti uutimet akkunan eteen. Sitten hän kääntyi katsomaan vierastaan. Se oli nähtävästi peloissaan ja piiloutui heti tuolin taakse, mutta kun Kjeld kutsui sitä ja mainitsi lempinimillä, tassutteli se hänen luokseen kiemuroiden, niinkuin pentujen on tapana. Se painoi päänsä kallelleen ja haukkui suurella itsetietoisuudella. Sitten se heilutti mielistellen häntäänsä, liukui istuvillaan pitkin lattiaa ja nosti työllä ja tuskalla huojuvan jalkansa Kjeldin polvelle. Aikoipa se kiskaista ulos Kjeldin kengänrihmatkin, ja viimein se laukkasi ympäri huoneessa, kuin olisi ollut laillisena asukkaana siellä jo sata vuotta.

Kjeld istui tuolilla akkunan luona, naurusuin katsellen koiran hommia.

Hän huomasi, että pitkäkarvainen, avara turkki, jossa vielä oli paljon kasvunvaraa, antoi koiralle tuon hyvinvoivan ulkomuodon, mutta lähemmin tarkastettaessa pisti laihuus esille. Ja nälkäisestä kiihkeydestä, millä se ahmi pari leipäpalasta, hän tunsi köyhälistön lapsen.

Hänellä oli vaan kuiva silli ja yksi ranskanleipä illallisekseen, mutta hän pani ne puolekkain koiransa kanssa. Ja huomisesta alkaen hän rupesi kasvattamaan sitä suurella huolella ja innolla: hän oli ilmeisesti kaivannut jotain elävätä olentoa luonaan. Hän astui pitkät matkat, kävelyttämässä elukkaansa, ja kun he tapasivat "the newsboyn", oli heidän riemunsa suuri.

Poikanen huvitti Kjeldiä suuresti, ja kuva hänestä peitti hetkeksi pienen vainajan kuvan. Nuo laihat, älykkäät kasvot, vilkkaat, pienet silmät, iloinen hymyily tunkeutuivat unelmien ja todellisuuden väliin, tunkeutuivat kuin virkistävä luonnollinen uni valvottujen öitten sairaaloisiin kuvitteluihin. Ei hän kuitenkaan millään tavoin unohtanut poikaansa, eikä siirtänyt häntä toiselle sijalle — sehän olisi ollut rikosta hänen luontoansa vastaan, — mutta poikanen ei enää ollut pelkkä hiukkanen tomua kirstun pohjalla, jota täytyy aina kuljettaa mukanaan. Poikanen oli hänen ympärillään, missä ikänä hän liikkui, ja tomunkahleesta irtautuneena paljon vapaammin kuin hän itse.

Ja poikanen hymyili isälleen auringon säteessä, hän kyynelöi sateenkaaressa, hän kuiskaili isälle ohikulkevan ystävällisessä sanassa, ottipa toisinaan punaliidunkin pieniin, hentoisiin hyppysiinsä ja piirteli isälleen, — ja niinä päivinä sateli runsaasti pencejä Kjeldille, sattuipa joskus silloin shillingikin joukkoon.

Poikani ei ole kuollut, ajatteli Kjeld, eikä löydy ylipäänsä nurjempaa väitettä kuin se, että sielu kuolee. Se vaan hymyilee tomulle, niinkuin me hymyilemme mahdottomalle unennäölle, viattomasti, ilman ivatta, koska tunnemme sen kuitenkin heimolaiseksemme.

Samalla tavalla, — ajatteli hän, — mutta ei millään muulla tavalla, tuntee sielu olevansa heimoa hajoavalle tomulleen…

Kun Kjeld, loikoessaan kivilaatoilla kadulla, kuuli sanomalehti-pojan reippaita askelia takanaan — hän erotti ne aina joukosta, — kuvitteli hän huvikseen, että nyt tulee hänen poikansa. Ja kuitenkin tiesi hän kyllä samalla aikaa, että hänen poikansa oli "über allen Gipfeln", eikä hän mitään laulun säkeitä hyräillytkään niin useasti kuin näitä.

"Warte nur! Warte nur! Balde ruhest du auch…"

[Kohta vaan, Kohta vaan, Uinua myös sa saat!]

Mutta sittenkin hän riemuitsi aina joka kerta, kun newsboy tuli katsomaan koiraa.

— Sinä olet hyvä poika, — sanoi hän, — sillä sinä olet uskollinen. Vaikka tulisitkin tehneeksi paljon muuta pahaa täällä maailmassa, et saata toki pettää sitä, joka uskoo sinuun.

Ja newsboy kohotti päätään, ylpeänä kuin mikäkin kuningas.

Eräänä päivänä hän, ohi juostessaan, kuiskasi Kjeldille:

— Koiralle pannaan nimeksi Lion, sillä se on sievin kaikista nimistä, mitä tunnen.

Enempää hän ei ehtinyt, vaan riensi taas eteenpäin.

Kjeld hymyili itsekseen.

— Lion! — sanoi hän, kutsuen koiraa luokseen. — Nimi on kyllä komea, mutta toimi se on vähänarvoinen. Mutta oli miten oli, me kaksi pysymme yhdessä, myötä- ja vastoinkäymisessä, niin kauan kuin elämme. Kumpikin meistä on välttänyt vivisektionin. Sinua tahdottiin palotella jäsen jäseneltä, kunnes koko olentosi olisi menehtynyt tuskasta, minulta aikoivat kiduttaa aivojen kudosta solu solulta, kunnes viimeinenkin tajunta olisi lopussa… Mutta me pelastuimme, Lion! Me pelastuimme!

Ja Lion vilkutti silmiään ja liehutti hiirenharmaata häntäänsä ja irvisteli, näyttäen teräviä, valkoisia hampaitaan; se tuli niin vallattomaksi, että jo uskalsi siepata punaliitu-palasen Kjeldin kädestä ja heitellä sitä ilmaan kuin palloa.

Kjeld nauroi ääneen, tätä nähdessään.

— Sinä otat asiat oikealta kannalta! — sanoi hän. — Me käytämme pallonamme kalliinta, mitä meillä on: sinä elämääsi, minä taidettani. Mutta me emme saata toisin tehdä, vaikka tuntuukin, niinkuin siinä jotain täytyisi panna alttiiksi…

* * * * *

Outside the door.

Ensimäisinä päivinä joulukuuta avattiin Lontoossa taulunäyttely. Nuoremmat taiteilijat olivat liittyneet yhteen, ja tulos oli niin loistava, että se heti kohta herätti sanomalehdistön huomion.

Tuhannet ja taas tuhannet taiteenharrastajat kävivät jo ensimäisinä viikkoina tässä näyttelyssä.

Kjeld käveli kolmena päivänä edestakaisin sen talon edustalla, mutta ei rohjennut astua sisään.

Hänestä tuntui kuin hän musertaisi oman itsensä, jos menisi sisään, ja kuitenkin veti vastustamaton halu häntä sinne. Hän oli yöperhon kaltainen, joka syöksyy suoraa päätä tuleen, levähtää tuokion, siipensä poltettuaan, mutta alkaa uudestaan kuolonkarkelonsa.

Aikaisesta aamusta asti hän käveli edestakaisin sisäänkäytävän ulkopuolella. Askeleet tulivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, yhä väsyneemmiksi ja väsyneemmiksi.

Koira käveli pää riipuksissa hänen jäljissään. Eilen se vielä juoksenteli, nuuhkien ja häntäänsä liehutellen, reippaasti eteenpäin, mutta tänään se oli nälästä masentunut.

Se työnsi vaan pari kertaa kuonoaan herransa keppiin ja huokasi syvään.

Kjeld ei huomannut koiraa; hän jatkoi vaan yhä astumistaan sisäänkäytävän edustalla… Mutta äkkiä hän pysähtyi koiransa eteen.

— Käy maata! — sanoi hän, osottaen kiviportaita. — Sinä ja minä olemme tottuneet panemaan henkemme alttiiksi. Minut kenties musertavat, jos menen sisään, sinut kenties varastavat minun ollessani poissa, mutta meidän täytyy uskaltaa, vanha ystävä… me emme saa rauhaa, ennenkuin se on koetettu.

Tottelevaisesti laskeutui koira maata portaille, pää etukäpälillä, ja Kjeld meni sisään.

Verkalleen hän hiipi salista saliin, ja piilottelihe välistä aristellen nurkissa.

Mutta ei yksikään taiteen harrastaja katsellut maalauksia sillä tavalla kuin hän.

Hän katseli niitä asiantuntijana… hän katseli niitä kuolemaan tuomitun silmillä.

Ja hänen silmänsä kirkastuivat kirkastumistaan, poskien yhä kalvetessa.

Jo ensimäisessä salissa teki värien loisto häneen valtavan vaikutuksen. Niissä huokui nuoruuden tuoreutta, rohkeutta ja elämää noissa kuvissa, ja ensimäisenä ja viimeisenä niissä esiintyi voiton varmuus, jota häneltä itseltään oli puuttunut.

Siksi juuri hän niin helposti masentui, siksi hän niin vähällä väsähtyi. Hän kykeni työskentelemään vaan kiihotuksen alaisena. Ensin oli kiihotuksena ollut hänen rakkautensa, sitten hänen surunsa, mutta ahdistusten painon alla hän ei kyennyt tekemään työtä, ne mursivat häneltä voimat.

Hän oli kuvaillut mielessään, että työ, jota hän kadulla harjoittaa, on jonkunlaista taidetta… Hän oli tuudittanut sydämensä lepoon sillä tietoisuudella, ettei hän ollut jättänyt elämänsä tehtävätä minkään syyn takia.

Mutta tällä hetkellä hän käsitti, että taide oli kuolemaisillaan hänessä.

Jokainen noista ilmi-elävistä kuvista, jotka loistivat ja hymyilivät hänelle, ja jotka hän käsitti hienon taiteilija-sielunsa täydellä voimalla, jokainen niistä oli kuolemanisku hänelle, oli puukonpistos hänen rintaansa; ne sattuivat sydänjuuriin asti.

— Katso, tämä on taidetta! — huusivat ne hänelle. — Katso, mihinkä saattaa ehtiä se, jolla on kykyä ja voimaa, etenkin voimaa! Kyvyllä he kukin käyvät työhön käsiksi, mutta kun tulee vastuksia, silloin he kaatuvat voimattomina; sitkeimmät vaan pysyvät pystyssä.

Kjeld hiipi huoneesta huoneeseen, nurkasta nurkkaan, ja sitä tehdessään hän kävi tuomiolle oman elämänsä kanssa. Armotta hän murskasi itsensä, pala palalta, jäsen jäseneltä.

— On olemassa vain kaksi laatua ihmisiä, — puheli hän itsekseen: — toiset kasvavat vastusten alla, toiset kuolevat pettymyksiin. Jälkimäisiä ei pitäisi olla olemassa ensinkään.

Hän ei ajatellut, että suurin edesvastuu tulee sille, joka on syynä pettymykseen, eikä sille, joka pettymykseen kuolee. Hänessä ei ylimalkaan ollut sijaa puolustuksille, hän hyökkäsi hillittömästi omaa itseään vastaan, melkein hekumoiden suuresta tuskantunteestaan. Ja kun hän viimein hoiperteli ulos taas kylmän etehisen kautta kiviportaille ja huomasi Lionin olevan poissa, mietti hän vain:

— Saisivat tappaa meidät molemmat mitä pikemmin… me olemme jo kuitenkin kuolleet kumpikin. Mutta kun hän, tuntia myöhemmin, saapui kotiinsa ja näki koiran makaavan vilusta värisevänä hänen ovensa edessä, riemastui hän niin, että nosti Lionin pölyiset käpälät kaulaansa ja suuteli sen pörhöistä turkkia. Hän antoi sille ainoan, viimeisen leipäpalasensa, hieroi sen jäsenet lämpimiksi ja pani sen viimein peittoon käärittynä makaamaan oman vuoteensa jalkopäähän.

Tunnin ajan käveli Kjeld edestakaisin huoneessaan, väliin katsellen koiraa ja peitellen sitä. Hetkeksi hämmentyivät hänen aatoksensa, ja hän kantoi tyynynsä huoneen nurkkaan, pienelle kirstulle, mutta sitten hän pudisti päätään omalle mielettömyydelleen.

— Minä unhotan, että mulla on vaan koira hoidettavanani, — sanoi hän katkerasti itsekseen.

Joku aika sitten oli Kjeld melkein ollut tulemaisillaan terveeksi. Reippaan sanomalehti-pojan ja vallattoman koiranpennun elämän-ilo oli ollut jo voittamaisillaan hänen alakuloisuutensa, mutta taulunäyttelyssä käynnin perästä palasivat sairasmieliset luulottelut moninkertaisella voimalla…

Seuraavana päivänä työskenteli Kjeld innokkaammin kuin koskaan ennen. Hän jäljenteli maalauksia taulunäyttelystä, ja ihmiset olivat täynnä ihastusta, niitä katsellessaan.

— Kuinka monasti olette nähnyt näitä originaaleja? — kysyi muuan vanha gentleman, joka jo pitkän ajan oli ihmetellyt piirustuksia.

— Ainoastaan kerran, sir!

— Kerranko vaan? Sitten on teillä todellakin hyvä muisti.

Kjeld katsahti ylös.

— Niin, — sanoi hän, — minulla on hyvä muisti; se on juuri onnettomuuteni.

Herra pudotti shillingin kivilaatalle Kjeldin eteen ja astui verkalleen eteenpäin.

Mutta Kjeld istui kauan liikkumattomana ja katsoi hänen jälkeensä. Ja sinä iltana joi Kjeld ensi kerran enemmän kuin hän sieti.

Siitä päivästä pitäin osti Kjeld usein vähän viiniä, jos hänellä oli shillinginen liikaa. Mutta hän ei koskaan käyttänyt sitä ylenmäärin. Hän nautti sitä vaan sen verran, että hänen kurja elämänsä siitä sai hiukkasen auringon heijastusta ja hiukan kullan hohdetta.

Mutta vähitellen tuo vaivalloinen elämä kadulla mursi Kjeldin jo entuudesta heikon ruumiin, ja hänen mielensä tuli yhä sairaammaksi.

Hän ei enää käsittänyt, että se, mitä hän säilytti arkkusessa luonaan, on vaan hiukkasen tomua, hän uskoi yksinäisinä hetkinä suorastaan, että siinä on hänen pieni poikansa hengissä. Senvuoksi hän ei koskaan tahtonut erota tästä arkusta.

Sillä syyllä, että hänen muka usein täytyy levähtää, hankki Kjeld poliisivirastolta luvan pitää tätä arkkuaan porttikäytävässä lähellä sitä paikkaa, missä hän aina maalasi.

Lionin hän asetti kirstun päälle makaamaan, eikä tämä koko päivässä poistunut vartiopaikaltaan.

Itse hän meni aina vapaahetkinään puhelemaan heidän kanssaan.

— Se on hyvä, — sanoi hän, — että teitä on kaksi, niin voitte pitää seuraa toisillenne. Miten te muuten saisittekaan aikanne kulumaan?

Ja hän silitteli kädellään koiran tuuheata turkkia…

— Mitä teillä on arkussa? — kysyi newsboy eräänä aamuna, nähdessään Kjeldin seisovan kumartuneena kirstun yli. — Lion vartioitsee sitä kuin olisi siinä kultaa!

Ja Kjeld nyökkäsi päätään.

— Siinä onkin kultaa, — sanoi hän, — oman sydämeni kultaa…

* * * * *

"Über allen Gipfeln ist Ruh…"

[Rauha ompi laaksoissa nyt. —]

Ensimäinen viikko joulukuuta oli kulumassa. Lunta oli satanut parina päivänä niin, ettei Kjeld voinut työskennellä kadulla. Nyt oli lumi taasen sulanut, ja Kjeld oli jälleen asettunut tutulle paikalleen.

Talossa, joka oli sen paikan kohdalla, missä Kjeld piirteli, näki hän aina pienen tyttösen seisovan akkunan luona. Tyttönen oli laiha ja kalpea; olkapäät olivat hänellä tavattoman korkeat, kädet pienet, hennot ja läpikuultavat.

Musta kissa leikitteli hänen olkapäällään ja pokkasi häntä kaulaan. Tyttönen painoi hyväillen poskensa kissaa vasten, mutta ei milloinkaan leikkinyt sen kanssa. Hän istui tuntimäärin, nenä painettuna kirkasta akkunaruutua vasten, ja katseli katumaalaria tuolla alhaalla. Kjeld tottui viimein niin näkemään tyttösen kasvot aina akkunassa, että hän aivan kaipasi niitä, kun ne yhtenä päivänä olivat sieltä poissa.

Kahteen päivään ei Kjeld ollut häntä nähnyt, mutta nyt seisoi tyttönen äkkiä siinä kadulla, kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiinsa.

Tyttönen kosketti pienellä, hennolla kädellään Kjeldiä.

— Minähän se asun tuolla vastapäätä, — sanoi hän, osottaen kädellään toiselle puolen katua. — Sinä olet nyökännyt mulle päätä joka päivä, ja minä olen jo kauan aikonut juosta tänne katsomaan sinun kuviasi oikein läheltä, mutta en ole päässyt, sillä tiedätkös, minulla on opettajatar, joka vartioi minua. Mutta tänä iltana olen yksin kotona palvelijan kanssa ja siksi pääsin ulos nyt.

Kjeld katseli säälien tyttöä. Hän huomasi heti, että olkapäät olivat luonnottoman pystyt ja hieno, soma pää ikäänkuin painunut sisään rintaonteloon.

Kyttyräselkäisten terävällä katseella tyttö huomasi heti hänen ajatuksensa.

— Tiedän kyllä, etten minä ole kuin muut lapset, — sanoi hän, — mutta minä osaan piirtää, ja sitä eivät toiset osaa. Katsos tätä.

Tyttönen veti taskustaan hienon, valkoisen paperin, johon hän oli piirtänyt lintuja ja muita eläimiä.

Kjeld katseli sitä.

— Tämä ei ole hullumpaa, — sanoi hän ja nyökkäsi kehottavasti tytölle, — sinusta tulee vielä jotain maailmassa.

Tyttönen punastui ilosta, ja hänen silmänsä loistivat.

— Saanko tulla joka päivä katsomaan sinun kuviasi? — sanoi hän.

— Niin usein kuin tahdot.

Tyttönen oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkalleen:

— Kuulehan, minä pidän niin paljon sinusta ja sinun koirastasi ja pienestä sanomalehti-pojasta. Häntä on niin lysti katsella, kun hän seisoo kädet liivintaskuissa ja viheltelee. Tuolta akkunasta minä olen katsellut teitä joka päivä ja olen ajatellut, että sinä varmaan olet oikein kuuluisa maalari, koska piirrät niin reippaasti… Mutta sitä en ymmärrä, miksi sinä tänne tulit? Sinä et ole yhtään muitten katumaalarien näköinen… — Tyttönen alensi äänensä vienoksi kuiskaukseksi. — Sano mulle, miksi sinä tulit tänne?

Kjeld kääntyi poispäin.

— Löytyy asioita, joihin ei voi vastata… — sanoi hän soinnuttomalla äänellä ja liitti äkisti kääntäen tytön aseet häntä itseään kohti:

— Sano sinä, miksi olet kipeä?

Pienillä lapsenkasvoilla sävähti omituinen aikaihmisen vakavuus ja surumielisyys.

— En oikein varmaan sitä tiedä, — sanoi hän, mutta usein minä sitä mietin. Meidän sisäkkö sanoo, että äiti otti minut kanssaan tanssiaisiin ja lankesi minun kanssani ja sitten minusta tuli tällainen… Mutta ymmärrätkö sinä sitä, että pieniä lapsia otettaisiin mukaan tanssijaisiin? Minä en sitä käsitä.

Kjeld tarttui äkisti liitupalaseensa ja alkoi piirtää. Hän ei ollut kuulevinaan kysymystä. Hän ei raatsinut sanoa lapselle, että palvelija oli tarkottanut sitä aikaa, jolloin tyttö ei vielä ollut maailmassa. Sen sijaan Kjeld kysyi tytöltä, onko hänellä siskoja.

Tyttö pudisti surullisesti päätään.

— Ei ole, — vastasi hän, — minulla on vain isä ja äiti, ja ne ovat aina poissa.

Kjeld painoi päänsä alemmaksi, ettei tyttönen näkisi hänen kasvojaan.

Hänestä tuntuivat nuo yksitoista sanaa sisältävän enemmän kuin kokonainen elämäntarina yhtä monessa nidoksessa.

"Minulla on vain isä ja äiti… ja ne ovat aina poissa."

Pieni tyttönen säikähti hiukan Kjeldin äänettömyyttä, mutta hän rohkasi kuitenkin itsensä ja kosketti taas laihalla kädellään Kjeldin käsivartta.

— Ihmiset ovat varmaan olleet pahoja sinulle, — sanoi lapsi. — Minä ajattelinkin aina, kun istuin tuolla ja katselin sinua, että sinulla varmaan on ollut paljon suruja.

Kjeld käänsi äkisti päänsä toisaanne. Hän tunsi silmänsä täyttyvän kyyneleillä, kuunnellessaan lapsen hentoa, osanottavaa ääntä… Täytyi pysyä lujana.

Mutta tyttönen kuiskasi itku kurkussa:

— Ethän liene suuttunut minuun?… Miksi et virka mitään?

Silloin loppui Kjeldin vastustusvoima. Molemmin käsin hän tarttui tyttösen pieniin kätösiin ja peitti niitä suuteloillaan.

— Kiitos, armas lapsi! — sanoi hän. — Kiitos, kiitos!

Tämä vastaus ei tosin tyydyttänyt tyttöstä, mutta hän huomasi, että Kjeld on hänelle kiitollinen jostakin. Ja äkisti hän virkkoi:

— Sinä saat minun Robbyni! —

Tyttönen katsoi arasti ympärilleen ja veti sitten mustan, jalkoihin asti ulottuvan sadetakkinsa alta esille lemmikkinsä, tuon pienen mustan kissan.

— Sinä saat Robbyn, — liitti hän toistamiseen itku kurkussa…

Hänellä, niinkuin kaikilla lämminsydämisillä naisilla, oli sisäinen tarvis lohduttaa.

Mutta olipa yksi, joka ei käsittänyt leikkiä, kun oli kissoista kysymys, ja se oli Lion. Se hyökkäsi Robbya vastaan kuin olisi se ollut itse paholainen. Pikku tyttönen vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin, mutta kissa sihisi ja sylki ja huitoi ilmaa terävillä kynsillään.

Vasta sitten kun Kjeld oli ottanut koiraa niskasta kiinni ja antanut sille läimäyksen kepistään, vaikeni tämä ja kömpi isäntänsä taakse, mutta murisi kuitenkin vielä ja näytti valkeita hampaitaan Robbylle.

— Kiitos lahjastasi! — sanoi Kjeld ystävällisesti tytölle. — Mutta näethän, ettei Lion salli minun ottaa vastaan sitä. Koira ja kissa eivät sovi yhteen, senhän tiedät.

Lapsi ei vastannut mitään, mutta kyyneleitä alkoi vieriä alas hänen poskiaan myöten. Yksi oli tuskin ehtinyt tipahtaa alas, ennenkun toinen jo seurasi sitä. Tuo kiinnitti Kjeldin huomiota. Hän ymmärsi, että tässä oli muutakin kuin vain lapsellinen päähänpisto.

— Miksi sinä tahdot antaa minulle kissasi? — kysyi hän.

— Siksi, siksi… — änkytti tyttönen, — kun minusta näyttää, että sinä tarvitset jotain hyvää, ja Robby on paras, mitä minulla on. Robby on niin armas. Kun se hieroo punaista kuonoaan kättäni vastaan, tuntuu kuin kaikki tulisi valoisaksi ja lämpimäksi… Minusta näyttää kuin sinun olisi kylmä.

Kjeld jäi äänettömäksi liikutuksesta. Hän tunsi tällä hetkellä sanomattoman suurta kiitollisuutta tätä poloista pientä raajarikkoa kohtaan, joka päivisin oli seurannut häntä silmillään ja öisin muistellut häntä rakkaudella. Hän ojensi kätensä tyttöä kohti ja tahtoi sanoa, mitä hänen sydämessään liikkuu, mutta samassa tarttui voimakas käsi takaapäin tyttöön, ja palvelijatar vei hänet jokseenkin epäystävällisesti toiselle puolen katua. Kissa hyppäsi perästä pehmein käpälin, ja portti paiskattiin kiinni heidän jälkeensä.

Viisi minuttia myöhemmin näki Kjeld tyttösen istuvan murheellisen näköisenä entisessä paikassaan akkunassa. Lapsi heitteli sormisuukkoja hänelle, ja kissa teki hyppyjään, niinkuin ennenkin. Kjeld vastasi heiluttamalla hattuaan ja nenäliinaansa, nostipa vielä Lionin pystyyn ja pani sen viskelemään käpälillään lentosuukkoja. Tästä ihastui tyttö niin, että nauroi ääneensä ja taputteli pieniä, laihoja käsiään. Mutta sitten vedettiin uutimet äkisti eteen, ja Kjeld ei enää nähnyt häntä…

Koko seuraavan päivän kummasteli Kjeld, miks'ei uutimia ensinkään avata. Satoja kertoja päivässä hän katsoi ylös akkunaa kohti, etsien sieltä noita pieniä, kalpeita kasvoja. Hän kaipasi tyttöstä hetki hetkeltä yhä enemmän, ja nuo alasvedetyt uutimet tuntuivat hänestä päivä päivältä kummallisemmilta.

Mutta viikon perästä hän sai selityksen tähän. Silloin kokoontui surupukuisia ihmisiä portille tuolla vastapäätä, ja pieni, kukkasilla koristettu kirstu kannettiin ulos sieltä.

Kjeld tunsi oikein iloitsevansa, tätä nähdessään.

— Hänen ei nyt enää tarvitse seista tuolla akkunassa ja ikävöidä ulos, — ajatteli Kjeld. — Eikä tarvitse hänen tuntea, kuinka ahdistavaa tämä elämä on ja kuinka täynnä pettymyksiä!… Hänelle alkaa varsinainen elämä kuoleman perästä.

Ja Kjeld luuli näkevänsä pienosen oikasevan köyristynyttä selkäänsä ja nostavan siipensä, lentääkseen kaukaisia rannikoita kohti.

— Jos voisi seurata! — huokasi Kjeld hiljaa itsekseen. — Jos voisi seurata! "Hiljaa ompi laaksoissa nyt!…"

Hän otti juhlallisesti ja äänetönnä hatun päästään, surusaaton kulkiessa sen paikan ohi, missä hän loikoi. Sitten hän hypähti pystyyn, vihelsi koiran luokseen ja läksi verkalleen astumaan hautauskulkueen perästä.

Matkalla tuli heille newsboy vihellellen vastaan.

— Tule mukaan! — sanoi Kjeld hänelle.

Sanomalehti-poika pysähtyi, lykkäsi hatun niskaansa ja juoksi takaperin Kjeldin edessä, koira kintereillään.

— Ketä ne vievät tuossa? — sanoi poika, tehden päällään pienen, äkkinäisen keikauksen siihen suuntaan, missä ruumissaatto kulki.

— Pientä tyttöä, punaisesta talosta tuolla. Häntä, joka aina nyökkäsi meille akkunasta.

Newsboy lakkasi viheltämästä.

— Mitä? — sanoi hän. — Häntäkö, jolla oli kissa? — Poika näkyi enimmiten kiintyneen tähän elukkaan.

Kjeld nyökäytti päätään ja otti poikaa kädestä kiinni.

— Me kolme saatamme häntä, — sanoi Kjeld, — sillä hän oli ainoa koko tässä suuressa kaupungissa, joka piti meistä.

Kjeldin äänessä oli niin paljon sydämellisyyttä, hänen tätä sanoessaan, että poikanen tuli oikein juhlalliselle mielelle. Hän työnsi kiireesti pienen, lämpimän, karkean kouransa Kjeldin käteen ja koetti ponnistellen astua tasa-askelissa hänen kanssaan. Lion käydä tassutteli heidän jäljessään häntä lyyhyssä.

Näin he seurasivat, vähän matkan päässä muusta saattoväestä, pienoista kirstua hautausmaalle asti. Ja nämät kolme olivatkin todellisuudessa pienen vainajan ainoat oikeat saattajat, sillä kaikki muut, sekä hevosilla kulkijat että jalan astujat, hymyilivät ja juttelivat toistensa kanssa pitkin tietä, mutta nämät kolme astuivat äänettöminä.

Ensimäisissä vaunuissa istui äiti, hän, joka oli tanssinut lapsensa vaivaiseksi. Hän itki tosin, mutta siitä kiireisestä tavasta, millä hän pyyhki silmiään, saattoi käsittää, että nämä kyyneleet kyllä pian kuivuvat.

Ja kun hauta oli siunattu, ei jäänytkään sen täyttymistä katsomaan muut kuin koditon mies, isännätön koira ja köyhä poikanen, joka oli tottunut ponnistelemalla raivaamaan itselleen tietä maailmassa.

— Tiedätkös? — sanoi hän Kjeldille. — Elämä on pelkkää roskaa, mutta se on kumminkin semmoista, ettei tahdo siitä luopua, niinkauan kuin vain jaksaa täällä ponnistelemalla pystyssä pysyä.

Hiljaa ja ääneti he astuivat takaisin kaupunkiin.

— Missä sinä asut? — kysyi Kjeld äkisti, kun newsboy irrotti kätensä hänen kädestään.

— En missään… Olen jo kuukauden ajan tullut ihan yksikseni toimeen.

— Mutta missä sinä nukut öisin?

— Porttikäytävissä.

— Nyt on jo liian kylmä… Tule minun luokseni. Siellä on peite, jonka saat lainata, ja Lionkin sua siellä vähän lämmittää.

Poika hypähti korkealle ilosta.

— Saanko todellakin tulla? Saanko olla sinun ja Lionin luona joka yö?

Kjeld nyökkäsi myöntävästi, ja newsboyn pienet, viisaat, smaragdille vivahtavat silmät loistivat ihastuksesta.

— No, hyvä! — sanoi hän. — Sitä ei sinun tarvitse tehdä ilmaiseksi. Minä kyllä maksan puolestani; pencen saat joka yöstä.

Kjeld hymyili ylpeänä.

— Noin juuri olisi minunkin poikani puhunut! — sanoi hän.

— Sinun poikasi! Onko sulia poikaa? Missä hän on? Ja minkä näköinen hän on?

Nämä pikaiset kysymykset seurasivat niin kiireesti peräkkäin, että Kjeldin oli mahdoton vastata niihin. Mutta innokas, pieni kyselijä liitti taas hengästyneenä:

— Elääkö hän? — Silloin vastasi Kjeld melkein kiivaasti:

— Elää tietystikin.

— Missä sitten?

— Niin, sitäpä en tiedä! Marsko lienee nyt hänen kotinsa, vaiko Jupiter, vai Neptunus, vai joku muu taivaan kaukaisista tähdistä… Sielu ei voi kuolla, muista se poikani! Se elää… se on varmempi kuin maa, jonka päällä astut.

— Mutta minkä näköinen hän on? — kysyi newsboy, itsepintaisesti pysyen kiinni omassa ajatuksessaan.

— Hän muistuttaa sinua… Hänellä on mustat silmät ja kiharainen tukka, niinkuin sinulla. Mutta paljon pienempi hän on, niin pieni kuin joku Rafaelin enkeleistä… ja vielä pienempikin! Ja hän liikkuu niin kepeästi kuin lentäisi hän.

— Niin, mutta nyt, minä tarkoitan. Minkä näköinen hän nyt on?

Pojan itsepintaiset tiedustelut palauttivat Kjeldin takaisin todellisuuteen.

— Sitä en tiedä, — sanoi hän surullisesti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. — Kun ajattelen häntä, on hän minusta sen näköinen kuin sinulle kuvasin… Toisinaan taas tuntuu minusta kuin hän makaisi pienessä, kapeassa arkkusessa, kalpeana ja kylmänä… Mutta se on vaan hänen kuvansa, ymmärräthän? Minulla ei olekaan hänestä muuta jäljellä kuin kuva vaan. Siksipä pidänkin kiinni siitä, niin etten mistään hinnasta antaisi sitä pois. Sitä paitsi — tässä kävi ääni niin heikoksi, että poika töin tuskin sai sanoista selvää, — sitä paitsi on se myös ainoa, mitä minulla enää on jäljellä — hänestä!

Poikanen luuli, että Kjeldin vaimo oli kuollut, eikä kysellyt sen enempää. Mutta kun hän illalla istui tuon pienen puulaatikon päällä oven suussa, virkkoi hän taasen:

— Tässäkö sinulla on poikasi kuva?

Kjeld nyökkäsi päätään ääneti. — Kerro minulle hänestä! — sanoi newsboy, ja liitti, tohtimatta katsoa Kjeldiin: — ja siitä toisestakin, josta ei myöskään ole kuin kuva jäljellä.

Kjeld katsoa tuijotti poikaan. Ei muistanut hän enää, että newsboy on hänelle muukalainen, vieras lapsi vaan; hän oli kuin janoava matkamies, joka, vaellettuaan erämaassa kauan aikaa, äkkiä näkee kirkkaan lähteen kumpuavan esille; hän ajatteli vain janonsa sammuttamista!

Vasta nyt, kun hän kuuli ihmislapsen sanovan: "kerro minulle hänestä!" vasta nyt hän itsekin tajusi, kuinka tulvillaan hänen rintansa on loukatuita tunteita… Se oli pakahtumaisillaan… Sen täytyy saada tyhjentyä… Ja kuni ryöppyävä vesi vuolaassa virrassa, niin tulvivat sanat hänen huuliltaan; niitä oli mahdoton pysäyttää. Tämä ei ollut kertomista; se oli — maalaamista.

Eikä esiintynytkään Sanny tässä kuvassa tavallisena pienenä, jokapäiväisenä ihmisenä, niinkuin hän todellisuudessa oli, vaan hänestä tuli sellainen, joksi Kjeldin rakkaus oli hänet luonut. Hänestä tuli Rafaelin pyhä neitsyt, Rubensin taivaan ruhtinatar, Tizianin madonna! Hän, joka ei vuosiin ollut pitänyt sivellintä kädessään, hän maalasi nyt äkisti, maalasi sanoin, ja tähän kuvaan tuli lämpimämpi hehku, syvempi väritys kuin hänen paletillaan konsaan oli ollut.

Poika istui kuunnellen… hämmästyneenä, äänettömänä.

Kjeld oli hänet kokonaan unhottanut.

Hän vaan haasteli… haasteli lakkaamatta, koska mielenliikutus ja suru ja kaipuun katkeruus muutoin olisi pakahuttanut hänen rintansa. Mutta hänen sanoissaan ei ollut katkeruutta. Jokainen lause oli ylistyslaulua hänelle, joka oli herättänyt Kjeldissä henkiin tuon ensimäisen valtavan tunteen; sen tunteen loistossahan hänestä olisi kypsynyt suuri taiteilija… ellei tuota katkeraa pettymystä olisi tullut, ja elleivät solukudokset hänen aivoissaan olisi olleet niin hauraita.

Kjeld ei käsittänyt sitä väitettä, että suru voi kasvattaa. Löytyi olemassa toisenlainen lauselma, jonka hän paremmin ymmärsi: "Die edlen, grossen Naturen sind in den höchsten, glücklichsten Augenblicken am demüthigsten… am meisten in sich gesammelt." [Jalot, suuret luonteet ovat korkeimman onnensa hetkinä nöyrimmillään… itseensä sulkeutuneimmat.]

Kjeld ei ollut milloinkaan niin elävästi käsittänyt taidetta ja tuntenut niin palavata luomishalua rinnassaan kuin juuri onnellisimpana ollessansa. Eikä ollut hänen mielensä koskaan niin täynnä kevään suloutta kuin silloin, ei aatokset milloinkaan kirkkaampia, ei tunne-elämä rikkaampaa, ei sydän nöyrempi kuin juuri silloin! Ilo oli hänen kohottajansa, suru hänen maahan masentajansa. Rohkeamielisyys oli hänelle voitoksi, pettymykset tappioksi. Hän oli nyt puolen vuoden aikana luullut tukauttaneensa rakkauden rinnastaan ja sitoneensa sydämensä haavat, mutta nyt hän huomasi niiden vuotavan kiivaammin kuin koskaan ennen. Niin, hän tunsi puhuessaan oikein fyysillistä kipua, aivan kuin sisällisen verenvuodon sattuessa.

The newsboy katsoa tuijotti Kjeldiin kirkkain, kostein silmin. Ei ollut hänen pienillä, älykkäillä kasvoillaan koskaan ollut semmoista juhlallisen vakavuuden ilmettä kuin tällä hetkellä. Ja tämän juhlallisen tunteen valtaamana poikanen liitti vaistomaisesti pienet, karkeat kätensä ristiin polvelleen. Hän ei ollut moneen vuoteen käynyt kirkossa, mutta nyt tuntui hänestä kuin istuisi hän siellä ja kuunteleisi sielumessua vainajalle.

— Oi, sir! — sanoi hän. — Olipa se kauhean surullista, että hän kuoli.

Kjeld vilkasi poikaan. Hänen katseessaan välähti jotain, joka osotti, että hän oli ymmärtänyt pojan sanat. Sitten hän nyökkäsi hiljaa päätään, ikäänkuin saaden uuden ajatuksen, ja virkkoi:

— Niin, se oli kauhean surullista, että hän kuoli.

Hän pyyhkäsi hihallaan kosteata otsaansa. Tuntui kuin hän puolenkolmatta vuoden eron perästä nyt olisi nähnyt vaimonsa jälleen… Tästä lähin tahtoi Kjeld muistella häntä vain — vainajana.

Eikä vähintäkään katkeruutta saa olla tuossa muistelemisessa! Niin raittiina ja nuorena, niin iloisena ja kepeänä kuin Sanny ensi kerran tanssi Kjeldille vastaan, — sellaisena hän tahtoo aina häntä muistella.

Pari säettä tutusta laulusta tuli hänelle aina mieleen, kun hän ajatteli Sannya… Ja tälläkin hetkellä ne valtasivat hänet semmoisella voimalla, että hänen täytyi laulaa ne ääneen itsekseen, ensin kerran, sitten toisen, uudistaen aina matalalla äänellä samat kolme säettä:

"Es ist bestimmt in Gottes Rath, Dass man vom liebsten, was man hat, Muss scheiden…"

[Niin Herra taivaan määräsi, Sun että rakkaimmastasi Erota täytyy…]

The newsboy ei tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään ymmärtänyt, mitä Kjeld lauloi. Mutta syvän murheellisuuden tuossa äänessä hän käsitti ja, tietämättä oikein, miten tässä lohdutella, hän uudisti äkisti Kjeldin äskeiset sanat, lausuen syvällä vakaumuksella:

— Sielu ei voi kuolla! Sen täytyy elää!

Kjeld nyökkäsi hänelle kiitollisena.

— Syö nyt! — sanoi hän sitten, siirtäen maidon ja leivän pojan eteen.

Äänettöminä he ruokailivat yhdessä ja laskeutuivat äänettöminä levolle.

Herättyään seuraavana aamuna, katseli Kjeld nukkuvaa poikaa kauan ja laski hänen säännöllisiä, tasaisia hengenvetojaan.

Eipä ihmettä siis, jos hän joutuikin harhanäköjen valtaan. Nukkuva lapsi tuolla ei ollut the newsboy, vaan hänen poikansa… hänen tulevaisuutensa. Nyt tuli raivata kaikki kivet hänen tieltään ja hankkia hänelle elämän onnea. Tämä tehtävä antoi Kjeldin elämälle uuden tarkoituksen ja uusia voimia.

Hän herätti pojan niin lempeällä kädellä kuin äiti lapsensa.

— Kello on viisi, — sanoi hän. — Sinun täytynee mennä sanomalehti-konttoriin. Mutta ei sinun tarvitse siellä kauan käydä. Minun poikani ei saa olla juoksupoikana.

The newsboy nousi istumaan vuoteelleen ja hieroi unet silmistään.

Ei hän olisi ollut se pieni, näppärä poika, joka hän todella oli, ellei hän heti olisi käsittänyt asiain tilaa.

Vikkelästi hän pisti vaatteet ylleen, ja viisi minuttia myöhemmin hän seisoi jo ovella, valmiina lähtemään ulos. Hän työnsi lakkinsa niskaan ja katsoi Kjeldiin, vastustamattoman veitikkamaisesti hymyillen.

— Hyvästi, isä! — sanoi hän ja juoksi sitten kiireesti alas portaita myöten.

Muutamia tunteja myöhemmin meni Kjeldkin ulos. Matkalla työpaikkaansa hän huomasi eräässä akkunassa kirsikkapuun oksia veteen pantuina. Umput seisoivat täyteläisinä, valmiina puhkeamaan. Jokunen oksa jo kukkikin.

Kjeld katseli näitä kauan, ymmärtämättä itsekään, miksi hänet nyt valtasi niin sanomattoman haikeuden tunne. Kaikki hänen surunsa heräsivät taasen eloon; kaipuu kasvoi tuskallisen voimakkaaksi; jokaisesta haavasta pulppusi lämmin veri virtanaan. Viimein hän virkkoi ääneen:

— Mitä minä sitten teen, kun kevät tulee?

Hän oli kerran, seisoessaan sairaan ystävänsä vuoteen ääressä, kuullut lääkärin sanovan hänelle: Jos vaan pääsette keväästä yli, niin voitte kyllä elää.

Niin, kunpa hän pääsisi keväästä yli, tuosta ajasta täynnä valoisain haaveilujen helkkyvää riemua ja katkerain kaihojen synkkää epätoivoisuutta!

Verkalleen hän laahasi itsensä entiselle työpaikalleen. Tuuli oli tuiman kalsea, mutta hän ei sitä huomannut. Kaihon tuli paloi hänen suonissaan, ja katkera suru kalvoi sydäntä.

Tuon tuostakin hän käänsi vaistomaisesti päätään punaista taloa kohti, alakuloisena katsellen alasvedettyjä uutimia siellä. Iltapäivällä huomasi Kjeld, että siellä avattiin akkuna, ja että musta kissa istui akkunalaudalla. Se katsoa tuijotti häneen yli kadun, aivan kuin pikku tyttö ennen. Sisäpalvelija ajoi sen luudallaan pois, mutta hetken perästä se istui siinä taas, katsellen Kjeldiä, omituinen, surullinen, melkein inhimillinen katse keltaisissa silmissä.

Kjeld ei malttanut olla kutsumatta: kis, kis, ja kissa hypähti heti poikki kadun hänen luokseen. Se pokkasi niin hyväilevästi hänen polveaan vasten, että itse Lionkin heitti vihaiset aikomuksensa, jääden rauhallisesti makaamaan, pää etukäpälillään.

Kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiin, seurasi kissa mukana, eikä hän raatsinut ajaa sitä pois.

— Isännätön kissa hakee isännätöntä koiraa, — ajatteli hän. — Ja kodittomat eläimet hakevat koditonta miestä, — liitti hän, astuessaan ylös ullakkohuoneeseensa, uusi asukas perässään.

Sanomalehti-poika se aivan hurjistui ilosta, kun kotiin tullessaan näki siellä kissan. Mutta Kjeld valvoi sinä iltana kauan, laskien tuloja ja menoja. Hänen tulonsa olivat parahiksi riittäneet ruuaksi hänelle itselleen. Kun niistä nyt on jaettava koiralle ja kissalle — puhumattakaan säästämisestä pojan varalle, joka ei saa unohtua, — niin jää varsin vähän tahi ei mitään omaan suuhun pantavaksi… Hän tunsi jo omituista heikkoutta polvissaan, kun ei viime viikkoina ollut saanut kyllin syödäkseen, mutta mitäpä tuosta sitten! Eipä ollut itse asiassa suurta väliä tämmöisestä elämästä kuin hänen oli. Hänestä ei kuitenkaan enää voi tulla mitään. Tulevaisuus kuuluu nuorille… Poikanen on tulevaisuus. Joka kerta kun hän katsoi tuohon poikaan, kulki kuin riemun välähdys hänen jähmettyneen sielunsa läpi…

Seuraavana aamuna kulki Kjeld, tuulesta ja raesateesta huolimatta, melkein laahautumalla työpaikalleen. Hän oli niin jäykkä jäseniltään, laskeutuessaan alas kivilaatoille, että hänestä tuntui mahdottomalta nousta siitä enää milloinkaan.

Kissa kömpi hänen poveensa takin alle, ja koira paneutui vartioimaan porttikäytävään.

Kova tuuliaispää rämisytti kilpiä hänen päänsä yläpuolella ja repäsi hatun häneltä päästä. Joku portti pamahti kiinni, ja akkunaruutu putosi kilahtaen maahan. Jalankulkijoita oli vaan harvoja, eikä ollut kellään aikaa pysähtyä hänen kuviaan katsomaan. Mutta kun raesade oli hiljennyt ja tuuli kuivattanut kivilaatat, rupesi Kjeld piirtelemään: ei niitä kuvia, joita kansa halusi nähdä, vaan niitä, joita hänen omassa mielessään liikkui.

Piirrellessään näin "con amore", hän alotti aina Mustasta tintistä. Myötäänsä vaan esiintyi siinä Musta tintti kaikenmoisissa asennoissa ja tilapäissä. Mutta viimeksi hän piirsi kuitenkin aina madonnan ja lapsen. Nämät olivat erkanemattomasti imeytyneet hänen aivoihinsa. Ja jos joskus pölyinen jalka sattui liiaksi lähestymään hänen piirrostansa, silloin hän heittäytyi pitkäkseen kivilaatalle, suojaten kuvaansa omalla ruumiillaan. Hän ei sallinut kenenkään astua sen päälle. Mieluummin hän itse pyyhkäsi kuluneella, ohuella takkinsa hihalla pois kuvansa, sillä madonnan piirteet — ne olivat hänen piirteitänsä.

"Warte nur! Warte nur! Balde ruhest du auch!…"

Joulu alkoi lähestyä. Päivät olivat kolkot ja pimeät. Kjeld oli saanut itsepintaisen yskän, joka yöt päivät kiusasi häntä. Hänen silmänsä tulivat päivä päivältä kirkkaammiksi, ja posket painuivat yhä enemmän kuopalleen.

The newsboy tarkasti häntä omituisella, uteliaalla hellyydellä. Hän ymmärsi hyvin, mitä tämä väsymys tiesi. Hän oli nähnyt sen painavan leimansa äidin kuihtuneille piirteille ja isän olennolle, työstä murtuneelle. Hän oli nähnyt sen suutelevan pikku siskon punaiset posket kalpeiksi ja kylmiksi, ja hän oli nähnyt sen kuluttavan lihan pienen veikon käsivarsista hitaasti, mutta ahneesti. Eikä hän voinut koskaan unhottaa, miten kauhean laihat ne lopulta olivat. Hänestä tuntui kuin olisi voinut katsoa niiden läpi, jos olisi kohottanut niitä valoa vasten. Vaikkei hän Kjeldille ilmaissut huoliaan ainoallakaan huokauksella, oli hänellä itsellään kyllin selvänä, että hän pian oli kadottava paraimman ystävänsä… ainoan, joka moneen vuoteen oli osottanut hänelle rakkautta. Mutta minkäs sille mahtaa… Ei tässä valitukset auta. Siinä suhteessa oli elämä — tai kenties kuolema — jo tehnyt hänestä stoalaisen. Yksi asia oli hänellä kumminkin mielessä. Hän tahtoi kaikella muotoa pitää huolta siitä, että saisi Kjeldiltä jotain käteentuntuvaa muistoksi. Ja siksi hän eräänä aamuna, ennen ulos lähtemistään, sanoi Kjeldille:

— Piirtäkää minulle jotain semmoista, jota ette ole muille piirtänyt. Antakaa minulle jotain oikein omaksi, jota aina voin säilyttää.

Kjeld katsahti pikaisesti noihin pieniin, viisaisiin silmiin, jotka vilkkuivat matalan, pörhöisen lakin alta. Sitten hän otti esille paperiarkin ja alkoi piirtää. Hän piirsi the newsboyn itsensä, semmoisena kuin hän oli siinä, tällä hetkellä. Kädet olivat pojalla syvällä paikatuissa taskuissa, sanomalehdet riippuivat pienessä puusalkussa hänen kaulassaan, silmissä väikkyi veitikkamaisuus, suun ympärillä älykäs hymyily, ja pää oli tehnyt pienen rohkean keikahduksen taaksepäin. Mutta kuvan alle piirsi Kjeld sanat:

Nykyisin meillä kukin tahtois kirjoitella Ja maalaella… Ois puhuja — linnasta mökkiin asti, — Sä, poikan', kuuntele vain hartahasti!

Ja hän lisäsi, kuin itsekseen: Niin, kuunteleminen on taitoa… se on erityinen lahja. Se kokoo ajatuksia talteen. Mutta meidän aikoinamme ei ole kellään aikaa koota ajatuksia talteen.

Kjeld pyyhkäsi kädellään kosteata tukkaansa ja sanoi, kuin anteeksi pyytäen:

— Niin, niin! Sinä et ymmärrä minua, mutta ethän kuitenkaan minua unohda.

The newsboy ei vastannut siihen mitään. Hän tempasi piirustuksen Kjeldin kädestä, lausui vaan lyhyesti: kiitos! ja riensi alas portaita myöten. Mutta porttikäytävässä hän pysähtyi ja pyyhkäsi kätensä selällä kaksi suurta kyyneltä silmistään. Sitten hän pisti kuvan paljaalle rinnalleen, lämpimän ihon ja ohuen, kuluneen paidan väliin.

* * * * *

Jouluaaton päivä oli saapunut suureen, meluavaan kaupunkiin, yksi niitä kirkkaita pakkaspäiviä, joita vain ani harvoin sattuu Lontoossa. Muutamat kaupat olivat vielä mustanaan ostajista, mutta kaduilta oli liike jo vähentynyt. Kodeissa oli kyllin tekemistä nyt, niin alhaisissa kuin ylhäisissä. Kaikkialla oli kiirettä. Joulukuusi oli kynttilöillä varustettava, lahjat järjestettävät sukulaisille ja ystäville.

Oli pureva pakkanen. Katonräystäistä riippui pitkiä jääpuikkoja, ja ilmassa liiteli silloin tällöin pieniä, yksinäisiä lumihiutaleita.

Kjeld loikoi vilusta väristen kivilaatoilla. Mutta hän ei tuntenet kylmyyttä, hän vaan piirteli! Sanny tuli tanssien hänelle vastaan… Sanny palasi kotiin tanssiaisista… Sanny vaihtoi sormusta hänen kanssaan… Sanny tuuditteli kehtoa… Musta tintti kiikutteli lasta käsivarsillaan. Ja pienosella oli nuo samat hienot piirteet, jotka niin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä, silloin kun hän kerran oli ruuvannut kiinni pienen kirstun, suurten sieluntuskain raadellessa hänen rintaansa.

Lyhyt, vihlova huuto kuului hänen takanaan. Kjeld kääntyi sitä kohti, mutta ei nähnyt kuin vilahduksen pois kiiruhtavasta herrasta ja rouvasta.

Saavuttuaan seuraavalle kadulle, he pysähtyivät kumpikin, — rouva säpsähdellen.

— Kuinka sinä noin kauheasti säikähdyit? — sanoi herra, ja hänen kätensä, moitteettoman hienossa hansikkaassa, laskeusi rouvan käsivarrelle.

Rouva — se oli Musta tintti — ei vastannut. Hän värisi vielä kuin haavanlehti ja vilkasi arasti taakseen. Mutta sitten hän rohkasi itsensä ja sanoi pakotetulla välinpitämättömyydellä:

— Enpä tosiaan oikein itsekkään ymmärrä, mitä minä säikähdin. Mielikuvittelua se varmaankin oli… Mutta minä taidankin olla nälissäni. Lähtekäämme takaisin hotelliin.

Herra hymyili, paljastaen rivin loistavan valkoisia hampaitaan; sitten hän otti rouvaansa käsivarresta, ja he läksivät astumaan eteenpäin. Puolisen tuntia myöhemmin he istuivat yhdessä hyvin varustetun pöydän ääressä, leikkiä laskien ja nauraen, kuten tavallisestikin.

Sanny pakotti itseään syömään, mutta kun ateria oli lopussa, sanoi hän:

—- Kas tässä on sanomalehti ja tässä sikarisi. Lueskele ja polttele nyt sillä aikaa, kun minä käyn ostamassa sinulle joululahjan. En tahdo sua mukaan. Siitä pitää tulla äkki-ilo sinulle.

Vastaväitteitä tehtiin, mutta kun Sanny juhlallisesti lupasi pysyä sillä kadulla, missä hotelli oli, sai hän vihdoin luvan lähteä.

Sanny kulki kuin unissa-kävelijä kadun päästä päähän, kääntyi sitten viimeisestä kolkasta ja seisoi hetken perästä sillä paikalla, missä Kjeld loikoi.

Ilta oli alkanut hämärtää, ja Kjeld aikoi juuri pistää punaliitu-palasensa taskuun ja nousta, mennäkseen kotiin.

Porttikäytävässä siinä vierellä makasi Lion, pää painuksissa pienen arkun kantta vasten, ja murisi. Mutta Sanny ei välittänyt siitä, vaikka se hypähti haukkuen pystyyn. Hän heittäytyi heti alas kivilaatoille Kjeldin viereen ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

— Kjeld! Kjeld! Miks'et ilmoittanut olevasi elossa?

Kjeld hätkähti ja ojensi molemmat kätensä Sannya vastaan, mutta päästi ne taas kohta hervahtaneina alas.

— Sinäkö täällä? — sanoi hän. — Oletko taasen häämatkalla?

Sanny nyökkäsi myöntävästi, tohtimatta kohottaa päätään.

— Onneksi olkoon! — sanoi Kjeld katkeralla ivalla.

Musta tintti tyrskähti itkuun. Hän oli kuin moni muu pieni, köykäinen nykyajan ihminen, vailla syviä ja kestäviä tunteita, mutta kuitenkin oli olemassa jotain, mikä oli hänelle rakkaampi kaikkia muita. Se unohtui häneltä kyllä, kun hän ei nähnyt Kjeldiä, mutta pieni vilauskin hänestä johdatti sen jälleen hänen mieleensä. Ja hänen itkunsa oli vilpitöntä, sen huomasi Kjeld.

Ponnistellen hän nousi pystyyn, otti hiljaa Sannya kädestä, suuteli sitä kiihkeästi ja päästi sen jälleen irti, vihelsi koiran luokseen, nosti arkun selkäänsä ja läksi verkalleen astumaan kotiansa.

Sanny seurasi häntä muutaman askeleen päässä.

Kuullessaan Sannyn askeleita portaissa, Kjeld pysähtyi ja avasi hänelle oven.

— Täällä ei ole katto kaukana, — sanoi hän ja raapasi tulta, — varo, ettet loukkaa itseäsi.

Sanny ei vilkaissut ympärilleen, hän katsoi vain Kjeldiä, jonka laihat kasvot tulitikun valo oli äkkiä valaissut.

— Sinä olet sairas, — sanoi hän, — miksikä kannatkaan tuota raskasta arkkua, vaikka olet niin väsynyt?

Läähättäen laski Kjeld arkun lattialle.

— Mitä sinä et tahtonut kantaa, kannan minä.

Sanny säpsähti. Sanat sattuivat häneen kuin piiskan lyönti kasvoihin. Mutta äkkiä sävähti tyly ilme hänen silmissään.

— Yhäkö tuo mieliluulo sinua vaivaa? — virkkoi hän.

Kjeld kääntyi ja katsahti häneen.

— En tiedä, — vastasi hän, — mutta se ajatus minussa aina on ollut, että lapsi kuoli, kosk'et sinä siitä välittänyt, tahi koska et tahtonut kärsiä lapsen tähden… kenties siitäkin syystä, ettet ymmärtänyt, mikä suuri kutsumus on olla äitinä ja mikä riemu samalla.

Sanny ei tiennyt, mitä vastata. Vihdoin hän sanoi vapisevalla äänellä:

— Miks'et tahdo suoda tuolle pienelle raukalle rauhaa? Etkö tiedä, että sinä riistät siltä haudan levon, laahatessasi hänen tomuansa paikasta toiseen?

Kjeld loi häneen silmäyksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Pitkään aikaan ei Kjeld virkkanut mitään. Vihdoin hän istahti arkun kannelle ja alkoi laulaa hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:

Warte nur! Warte nur! Balde ruhest du auch!…

Mutta silloin tyrskähti Sanny jälleen itkuun, hillittömiin nyyhkytyksiin, ja Kjeld, unohtaen kaikki, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen.

— Hiljaa! — sanoi hän, — ikäänkuin peljäten, ettei enää voi hillitä itseään. — Ole hiljaa!…

Mutta Sanny ei ollut hiljaa. Intohimoisesti hän painoi Kjeldin pään rintaansa vasten.

— Miksi sinä matkustit pois? — kuiskasi hän. — Miksi uskottelit meille olevasi kuollut, vaikka olit hengissä vielä? Tiesithän kyllä, ettei löydy maailmassa ainoatakaan miestä, jolla olisi semmoinen valta minun ylitseni kuin sinulla.

— Minä tiesin sen, — sanoi Kjeld, — mutta nähtyäni, että tuo valta oli minulta mennyt, en tahtonut sitä enää koettaa hankkia takaisin.

— Sitä minä en käsitä, — virkkoi Sanny.

— Niin — sanoi Kjeld, — sinä et sitä käsitä. Siinäpä onkin juuri suurin erilaisuus meidän luonteissamme. Minun käsitykseni mukaan löytyy vain kahdenlaisia ihmisiä: uskollisia ja niitä, jotka kiintyvät sattuman varaan… Minä en tuomitse jälkimäisiä, tiedän vaan, että minun vaimoni tulee olla uskollisen. Jos hän kerran on pettänyt minut, on hän minulle kuollut.

Sanny kätki kasvonsa käsiinsä.

— Sinä olet kova, — sanoi hän.

Mutta Kjeld hymyili surullisesti.

— Se on parasta sinulle, että min olen, — sanoi hän — Jos minä olisin erottanut sinut nykyisestä miehestäsi, olisi sydämesi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin löytänyt hänet, ja ajatuksissasi olisit jo heti ollut minulle uskoton.

Sanny vaikeni häveten. Hän tunsi sydämessään että Kjeld oli oikeassa. Hetken perästä hän kuitenkin virkkoi, ikäänkuin hiukan puolustellen:

— Vaikkapa saattaa pitää useista, niin onhan kuitenkin aina yksi, joka on rakkain kaikista.

Kjeld katsoi häneen vakavasti.

— Niinkö luulet? — sanoi hän. — Minä en sitä usko. Minun luuloni on, että siltä ihmiseltä, joka ei saata kiintyä syvästi ja pysyvästi, puuttuu luonteen superlatiivisuus. Ihmiset sanovat, että nautinnonhimo ja turhamaisuus ovat nykyajan mätähaavoja, mutta minä väitän, että mätähaavana on huikentelevaisuus! Ihmiset eivät tule paremmiksi, elleivät he tule uskollisiksi. Kaikista luonteen ominaisuuksista on uskollisuus minulle rakkain, sillä, pane mieleesi, uskolliset ihmiset pysyvät aina totuudessa… Ja kaikista synneistä maan päällä on valhe halpamaisin.

Sanny ei vastannut mitään. Hän muisti, kuinka hän oli usein kietoutunut kuin verkkoon, puhuessaan toisin kuin asian laita oli ollutkaan, ja miten hänen tänäkin iltana täytyy valehdella miehelleen, kotiin tultuansa, täytyy sanoa eksyneensä kaupungilla eikä osanneensa takaisin hotelliin.

Näissä ajatuksissa hän nousi äkkiä, lähteäkseen pois. Mutta kun hän ovella kääntyi ja näki tuon laihan, murtuneen olennon tuolla, valtasivat kiivaat tunteensa hänet jälleen. Katumus ja sääliväisyys taistelivat hänen sydämessään rakkauden kanssa, joka ei vielä ollut kuollut, ja uudestaan hän heittäysi Kjeldin kaulaan.

— Kutsu minua Kjeld, — sanoi hän, — niin tulen heti. Muista Kjeld, ettei sinun tarvitse sanoa kuin sana, niin olen sinun.

Hän näytti niin viehättävän kauniille tuossa, posket lämpöisinä, punaisina ja hurmaavat silmät kyynelissä, että Kjeldin täytyi panna käsivarret ristiin rinnalleen ja puristaa niitä lujasti yhteen, jottei kavahtaisi ylös, sulkisi häntä syliinsä ja kuiskaisi:

— Minun sinä olet! Minun, minun etkä kenenkään muun.

Mutta samassa hän tunsi hikikarpaloita otsallaan ja vilunpuistutuksia ruumiissaan.

— Vait! — sanoi hän ja kumartui eteenpäin, kuullahdellen.

— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi Sanny tuskaisena.

Kjeld nosti kalpeat kasvonsa häntä kohti.

— Minusta tuntui kuin olisi joku laulanut tuolta kaukaa, — sanoi hän. — Tiedätkö, mitä se lauloi, Sanny? Näin se kuului:

"Warte nur! Warte nur! Balde ruhest du auch!…"

Sanny käänsi kasvonsa toisaanne. Kjeld oli maininnut häntä nimeltä — jo yksistään tämä seikka oli vähällä saada hänet itkemään jälleen. Hänen, tuon nuoren, lujan ja elinvoimaisen naisen, kävi niin sanomattoman sääli häntä, joka seisoi haudan partaalla, mutta samalla alkoi tuo mies ja kuolema häntä kauheasti hirvittää.

Hän tarttui vaistomaisesti oven ripaan, mutta pysähtyi ja heitti Kjeldille viimeisen antimensa, — hän tiesi nyt, että se oli oleva viimeinen.

— Kjeld! — sanoi hän. — Anna minulle sana, milloin kaipaat minua.

Ja ensi kerran heidän keskustelunsa aikana tunsi Kjeld nyt voivansa luottaa hänen sanoihinsa.

Hän tarttui Sannyn käsiin ja painoi niitä vapisevin käsin polttavaa otsaansa vasten.

— Tule huomenna jälleen, — sanoi hän, — niin… niin… — hän oli sanomaisillaan: "niin en enää päästä sinua pois, vaan pidätän sinut ainaiseksi täällä," mutta sanoikin: — niin näytän sinulle pienen pojan, juuri semmoisen kuin sinun ja minun pojastani olisi tullut, jos hän olisi saanut elää. Ole hänelle hyvä, kun minua ei enää ole… Anna hänelle kaikki se rakkaus, jota et antanut omalle pojallesi. Lupaatko tehdä sen?

Kjeld ei nähnyt, kuinka Sanny karttoi hänen katsettaan, vastatessaan myöntävästi, ei tiennyt hänen ajattelevan näin: "Saatanhan minä antaa hänet muiden hoidettavaksi ja maksaa hänen edestään." Kjeld näki vain hänen heittävän lentosuukkosen ja lähtevän pois. Ja sitten hän kuuli Sannyn keveitä askeleita portaissa, hänen vaatteensa kahinaa, ja kuuli vihdoin alaoven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä.

Hän astui edestakaisin lattialla, suurissa silmissä hehku, hehku sellainen, jota vain kuume synnyttää. Hänestä tuntui kuin huone olisi ollut täynnään päivänpaistetta, Sannyn lähdettyä. Hän ei huomannut, että siellä oli kylmä. Vasta sitten kun koira oli hyyristynyt hänen jalkainsa juureen, surkeasti vikisten, ja kissa naukuen pyyhkäissyt häntä kyljellään, vasta sitten hän tuli ajatelleeksi, että elukka parat ovat nälissään.

Hän liotti pari suurta korppua vedessä, ja kissa sekä koira hyökkäsivät niiden kimppuun kuin nälkäiset sudet.

Hän seisoi, katsellen heitä. Itse hän ei tuntenut nälkää.

Puolen tunnin kuluttua tulla ryntäsi newsboy sisään.

— Hei! — huusi hän, — minua on pyydetty joulujuhlaan tänä iltana! — Ja poikanen heilutti pientä, valkoista paperilappua päänsä päällä. Mutta katsahdettuaan Kjeldiin, hän tunsi ikään kuin mikä olisi pistänyt häntä rintaan ja lisäsi häveten:

— Mutta minä en mene sinne.

— Tietysti sinä menet! — sanoi Kjeld päättävästi. — Sinun pitää iloita silloin kun saat. Sitäpaitsi on minun mieluista olla yksin, ajatuksineni, senhän tiedät. Etkähän sinä kauan siellä olekkaan.

— Kaksi tuntia vaan.

— Sepä se! Ja kun tulet, niin juomme sitten kupin lämmintä teetä yhdessä. Mene nyt ja pidä lystiä.

Hän lykkäsi pojan hiljaa ulos ovesta ja kuuli hänen vihellellen juoksevan katua pitkin. Sitten hän otti päällystakkinsa ylleen ja läksi ulos… Hän ei saattanut pysyä huoneessaan tänä iltana.

Ulkona pieksi lumi häntä kasvoihin, mutta hän painoi vaan hatun syvemmälle päähänsä ja jatkoi kulkuaan.

Hän ei huomannut, että kissa oli tullut mukaan ja hyppi hänen jäljessään lumessa, ja että koira juoksi hänen rinnallaan, vaarinottaen viisailla silmillään jokaista hänen liikettänsä. Vihdoinkin hän sattui vilkasemaan niihin, taputti silloin koiraa ja nosti kissan syliinsä. Hän tunsi, kuinka se tunkeusi hänen takkinsa alle, hakien lämmintä hänen kainalossaan.

Hän meni kukkakauppaan, ainoaan, mikä vielä oli auki, ja osti suuren vihkon jouluruusuja. Puutarhuri antoi sen hänelle puolesta hinnasta, se kun oli viimeinen, ja kääräsi sen huolellisesti silkkipaperiin.

* * * * *

Musta tintti pitää niin paljon jouluruusuista, muisteli Kjeld. Huomenna, tullessaan, hän saa nähdä, että Kjeld oli ajatellut häntä. Niin jos hän tulee, — silloin hän pitää minusta enemmän kuin olen luullutkaan… Ja Kjeldin sydämessä tuntui niin hyvältä. Mutta sitten hänen päänsä painui alas… Musta tintti on häämatkalla toisen kanssa… ja silloin Kjeld tunsi, kuinka veri nousee hänen poskiinsa ja suonissa polttaa.

Musta tintti seisoi sillä välin hotellin komeasti valaistussa huoneessa, vilkkaasti kuvaillen harhailujansa Lontoon kaduilla. Leikillisesti hän kertoi, kuinka hän oli joutunut harhaan poikkikaduilla, haeskellessaan juuri sitä lahjaa, minkä hän aikoi antaa miehellensä jouluksi, — hän kertoi, kuinka hän myötäänsä oli puhunut päättömiä, koettaessaan saada ihmisiä ymmärtämään häntä, mutta turhaan, ja kuinka vihdoin muuan pieni poika oli häntä armahtanut ja saattanut hänet hotelliin, jonka nimen hän kaikeksi onneksi oli muistanut.

Hänen miehensä rupesi laveasti selittelemään, kuinka kauhean ajattelematon hän oli ollut, mutta päätti nuhdesaarnansa siihen, että sieppasi hänet syliinsä, vakuuttaen, että Sanny oli suloisin ja hurmaavin nuori rouva kaikista nuorista rouvista koko maailmassa. Ja Sannysta tuntui niin omituisen turvalliselta hänen sylissään.

He söivät päivällistä yhdessä, heillä oli hyviä ruokia ja hyvää viiniä pöydässä, ja tämä aineellinen puoli teki Sannysta pian varsin järkevän ihmisen. Hän alkoi huomata olleensa koko lailla hermostunut ja katui kovasti antautuneensa tänä jouluaattona niin hillittömästi tunteittensa valtaan.

Kjeld on mielisairas, ja eihän kukaan voine vaatia, että hän, Sanny, viettäisi elämänsä mielisairaan miehen kanssa; hän, nuori, terve, elämänhaluinen… mitä hänellä on tekemistä Kjeldin tautiperäisten houreitten kanssa?… Miksikä hän oli käynyt hänen luonaan? Hänelle on Kjeld kuollut, vaikkapa vielä hengissäkin on. Ei vainkaan voi kukaan vaatia häntä palajamaan mielisairaan miehen luokse.

Hän tallentaa vuotuisen summan. Sen turvissa Kjeld saattaa elää huolettomasti, ilman taloudellisia ahdinkoja, tuossa suuressa kaupungissa… Sannyn omatunto on silloin rauhassa. Hän tiesi kyllä, että ennemmin Kjeld nälkään kuolee kuin ottaa lahjoja häneltä. Mutta sitten hänen mieleensä juohtui poika, joka oli uskottu hänen hoitoonsa: pojan tähden hän ei hyljänne apua.

Ja Sanny pani pyöreät, valkoiset kätensä ristiin syliinsä ja huokasi helpotuksen huokauksen.

Kello löi kahdeksan maailmankaupungin lukemattomista torneista.

Kjeld käveli vielä edestakaisin ilman määrää, ilman tarkotusta. Hän pysähtyi erään katolisen kirkon edustalle. Sen kirjavista ikkunoista heijasteli kirkas valo ulos.

Mielihyvällä hän hengitti suitsutusten tuoksua, aina kun ovessa liikuttiin, ja hengitystään pidätellen kuunteli nunnain laulua… Hän tunsi vastustamattoman halun astua sisään, mutta kissa alkoi kynsiä takin alla, ja koira haukkui joka kerta, kun hän seisahtui. Siksipä hän ei rohjennut pysähtyä.

Hän hyräili vaan hiljaa itseksensä, eteenpäin astuessaan:

"Joulu yö, Juhlaisa yö! Enkeleill' on ihana työ…"

Siinä astuessaan, hän tunsi olevansa niin tuiki hyljätty, niin yksinänsä muitten ihmisten joukossa, ja silloin hänen mieleensä muistui muuan vanha lause:

"Avoin on Iankaikkisen syli!"

Me ihmiset olemme niin kummallisen kylmiä. Me saatamme lukea koko Raamatun kannesta kanteen, tuntematta mitään vaikutusta siitä… Monet murheet ja ilot saattavat kohdata meitä, jälkeäkään jättämättä… Ja äkkiä saattaa joku varsin vähäinen sana iskeä meihin niin, ettei se milloinkaan unohdu!

Kjeld toisti toistamiseen itsekseen näitä sanoja, astuessaan Lontoon autioita katuja pitkin. "Avoin on Iankaikkisen syli…" Ja hänelle muistui mieleen muuan päivä noin kolmekymmentä vuotta sitten. Koulupoikana hän oli lähtenyt kaupungista kotiansa maalle. Matkalla hänet yllätti lumimyrsky, ja hän eksyi kokonaan tieltä. Sillä kertaa hän ei voinut muistaa Isämeitää eikä äitinsä opettamia virrenvärssyjä, mutta silloin olivat juuri nämä vanhat sanat muistuneet hänen mieleensä: "Avoin on Iankaikkisen syli." Iankaikkisen sylissä saattaa elpyä eloon, ja Iankaikkisen sylissä saattaa rutistua kuolijaksi, sen hän tiesi siitä asti, kun hän silloin oli eksyksissä samoillut, kunnes äkkiä oli tullut kotiveräjälle… palvelusväki oli juuri lähtemäisillään häntä hakemaan.

Kjeld tunsi äkkiä niin omituista väsymystä. Saavuttuaan eräälle Thamesin siltapylväistä, hän istahti maahan.

Hänestä tuntui paikka tutulta, mutta siitä hän ei ollut selvillä, että hän puoli vuotta sitten oli juuri tässä taistellut kovan taistelun oman itsensä kanssa ja pelastunut virtaan heittäytymästä.

Hän kietousi päällystakkiinsa, ja koira ja kissa hakivat suojaa sen alla… Lunta satoi yhä tiheämmin ja tiheämmin heidän päälleen.

Hän katsahti kelloaan.

— Puoleen tuntiin ei minun vielä tarvitse olla kotona, — arveli hän ja nojasi päänsä pylvästä vasten.

Tuokion kuluttua hän nukkui.

Hän ajatteli Sannya, uneen vaipuessaan, ja puristi kukkavihkoa rintaansa, mutta ei hän sittenkään Sannysta uneksinut, vaan pienestä tyttösestä punaisessa talossa, hänestä, jonka isä ja äiti eivät koskaan olleet kotona.

Tyttönen riensi häntä vastaan kevein askelin, ja musta kissa juoksi kehräten hänen perässään. Kjeld oli unessansa kaalaavinaan polvia myöten syvässä lumessa ja tuskin pääsi askeltakaan eteenpäin… Sormen päitä poltti ja jalkapohjia pisti. Hän ei tiennyt, missä olikaan, kunnes äkkiä huomasi talon, joka oli hänen kotitalonsa näköinen. Mutta nyt ei ollut palvelusväki lähtemässä häntä hakemaan, vaan the newsboy.

Eikä se ollut isäkään, joka kantoi hänet tupaan, missä joulukuusi seisoi, ja missä havulle tuoksusi, se oli "Iankaikkisen syli."

Kylmä, kostea kuono kosketti hänen kämmentään… kaksi pehmosta käpälää pyyhkäsi häntä rintaan… kuului hiljaista, vikisevää ääntä. Hän heräsi ja kohosi toisen kyynäspäänsä nojaan, tietämättä, missä hän on.

Hänestä näytti kuin olisi puhdas, valkoinen hursti levitetty hänen yllensä… ja hän myhähti… sievistä, valkeista hursteista piti äiti aina huolen… kaikki oli niin puhdasta ja siloista, mitä äiti vainaja laittoi.

Mutta hän ei käsittänyt, miksikä koira myötäänsä nuoleskelee hänen kasvojaan, ja miksikä kissa nousee yhä ylemmäksi ja ylemmäksi hänen kaulalleen.

— Voi, elukka parka! Sua palelee… — sanoi hän ja pani jääkylmän käsivartensa sen ympärille. Sitten hän painoi päänsä koiran hytisevää selkää vasten, sulki silmänsä ja nukkui jälleen.

Hän näki samaa kummallista unta kuin puoli vuotta sitten, matkalla Englantiin. Nyt oli vaan uni paljoa elävämpää. Hän oli seisovinaan taivaan portilla, mutta ei pääse sisään, sillä hän oli unohtanut maalaamisen… kaikki vanhat kuvansa hän on repinyt rikki, uusia hän ei ole kyennyt luomaan! Mutta tänä yönä, pyhänä jouluyönä, oli kaikki toisin. Vanhat mestarit astuivat häntä vastaan, lahjoja kantaen. Rubens lainasi hänelle palettinsa ja Rafael siveltimensä… Hän tarttui niihin! Hän ymmärsi, mitä moinen lahja merkitsee…

Ja hän maalasi kuni henkensä edestä, ikäänkuin hänellä olisi enää vain tunti jäljellä elonaikaa.

Verkalleen hän kohottautui polvilleen, ja koetteli käsillään pyyhkiä lumet pois. Mitäpä hän siitä, vaikka sormet on kankeat ja niitä palelee, ja liitupala niistä kirpoaa pois! Hänen ajatuksissaan olivat kuvat elävinä ja kirkkaina. Niissä oli palanen hänen omaa sieluaan:

Musta tintti tuli kotia… Musta tintti palasi hänen luokseen, jouluruusuja sylissään. Sannyn silmät katsoivat häneen loistavina, ja Sannyn lämpöiset huulet painautuivat hänen huuliaan vastaan.

Mutta sitten rupesi häntä äkkiä pelottamaan, että joku astuu tuon kuvan päälle.

Ja silloin hän heittäysi alas kylmään lumeen, suojellakseen kuvaansa.

Jouluruusut olivat puristettuina hänen rintaansa vasten, ja oikean käden kolme jähmettynyttä sormea olivat ojennettuina, ikäänkuin sivellintä pidellen…

Ja huomenissa Työns' astujan jalka häntä: Nouse pystyyn, mies, sä palellut, hei! Mut noussut hän ei, hän liikkunut ei. Käsivarsillaan hän kuvaansa suojas… Ei vilua tuntenut kalpea haamu… Hänet kuolleena kohtasi jouluaamu…