IV

Satakielet soittelivat Tommi Surpaeuksen mielessä, kun hän kevätyössä asteli yli solisevien purojen. Luonto vaikeni ympärillä, oli se aika vuorokaudesta, jolloin käki ja korpirastas lepäävät. Mutta nuorelle Tommille oli tullut yö, jota hän kaiken kevättä oli toivonut — yö, jolloin konsuli ja hänen poikansa olivat poissa.

Niitä asioita, joita varten he olivat lähteneet, ei voinut toimittaa päivällä. Kukin oli haarallaan, yhtä tärkeissä toimissa.

He ovat poissa, poissa — vihdoinkin! Ah Raina, Raina… Tommi Surpaeuksen sielussa soi ja solisi. Hän ei nähnyt koivuja, jotka nuorissa lehvissään värähtelivät mäenrinteessä, hän ei huomannut niiden tuoksua. Ei hän liioin kiinnittänyt huomiota kukkasiin, joita niitty ojien varsilla oli valkeanaan. Hänen silmissään väikkyi pitseihin ja harsoihin verhottu olento, joka nyt vihdoinkin on hänen. Pitkien ponnistusten jälkeen. Hänen edeltään pakeni jokin valkea jalka, vetäytyen silkkisiin laskoksiin. Pysähdy, pysähdy…

Turhaan pakenet, olet minun, olet minun vihdoinkin!

Hän kiiruhti ikäänkuin olisi pelännyt, että jotain sittenkin tulee väliin. Yö voi loppua ja aamu koittaa! Tai ties mitä voi tapahtua. Jolleivät ne juuttaat ole lähteneetkään, tai jos äkkiarvaamatta palaavat matkaltaan vakoillakseen häntä. Vakoilleet ovat he kaiken aikaa. Varkain on ollut otettava joka hetki ylhäällä Rainan luona. Se parani hiukan senjälkeen, kun Yngve iski silmänsä Lettaan. Mutta ties mitä konsuli taas on luvannut pojalleen saadaksensa hänet salaliittoon kanssaan. Ratsuahan Yngve toivoo. Ehkä se on se, joka nyt on luvattu. Mutta tämä yö on heillekin tärkeä yö — kallis saalis on kysymyksessä. Huominen yö on tärkeä sekin, tärkeä varsinkin Tommille. Hänen täytyy saada rahaa! Eikä siinä pienet summat riitä. Kun myy sielunsa, niin myy kaihista. Sellaista sielun myymistä tämä on, sitä ei voi kieltää. Mutta missäpä ne puhtaat asiat nykyaikana ovat. Roskaa, ilmaa. Rahaa täytyy saada hinnalla millä hyvänsä. Huomisyö on sitä varten. Tämä yö on toisia tarkoituksia varten. Onnea varten.

Raina, Raina, täällä on kihlasormus. Täksi yöksi annetaan se sinulle. Oletko koskaan nähnyt näin kaunista sormusta? Sinä pidät kaikesta kielletystä: tämä on itse kielletyn puun hedelmä. Odota vähän. Pian, pian olen siellä!

Matka tuntui pitkältä, vaikka Miramarin katot olivat juuri tuossa lehtojen takana. Hänen kulkunsa oli juoksua. Perhana — oliko siinä vesilätäkkö. Kuka häntä koettaakaan nyt pidätellä? Joku makaa polvillaan ja kietoo kahleita hänen jalkojensa ympärille.

Hän kyllä tiesi kuka se oli ja hän pusersi käden nyrkiksi taskussaan.

Antakaa te minun mennä, ette kutsu minua rukouksilla takaisin. Älkää kuluttako polvianne, se on turhaa. Seuratkaa te omaa katkismustanne, minä seuraan omaani. Teidän katkismuksenne perustuu sanoihin: ei sinun pidä — minun katkismukseni sanoihin: sinun pitää. Minulla on tällä hetkellä yksi ainoa tärkeä asia, kaikki muu on roskaa, kaiken muun minä revin rikki kuin hämähäkinseitin. Harsot ja pitsit, kaikki minä revin rikki — minä tahdon elää.

Huomenna minä pelastan kotini. Se on hauskaa vaaraa univormupirujen juonien keskellä. Mutta tänään minä suutelen naisen valkoista jalkaa. Hän sanoo ettei koskaan ole rakastanut muita kuin minua — ehkä se on totta. Hän kietoo minut hiustensa mantteliin. Hänen hiuksensa tuoksuvat, hänellä on maailman kauneimmat hiukset.

Tommi Surpaeus tunsi yhtäkkiä, että lehtokin tuoksui. Hän näki yhtäkkiä, että koivutkin värisivät. Hän näki purot ja kukkaset ja heikon rusotuksen korkeudessa tiheän hämärän takana. Onko tuo jo aamua? Kaikki oli hiljaista onnen odotusta. Hän itsekin hiljensi askeliaan ja hengitti. Yön ilma oli kuin yksi ainoa vilpoinen ja tuoksuva suudelma. Hänen tuli ikävä, niin että hänen täytyi juosta. Ja siinä juostessaan hiersi hän toisella kädellään valkovuokkoja, joita oli riipaissut mukaansa. Pyörryttävä kaipaus ajoi häntä eteenpäin. Ei, tätä sormusta ei hän enää anna pois, se on hänen oma sormuksensa. Tänä yönä se on Rainan kädessä, mutta se on hänen ja Raina on hänen.

Mitä perhanaa — Rainan huoneessa on tulta. Tuli syttyy ja sammuu. Sillä on jokin tarkoitus. Se on merkinanto, se on varoitus. Pirut ja paholaiset, sinne on tullut joku, hän ei ole yksin, kaikki on mennyttä! Tai leikkiikö hän, tervehtiikö hän? Kuka sinne olisi voinut tulla tähän aikaan yöllä? Konsuliko ja hänen poikansa? Raina, sinä, leikitteletkö, vai mikä on? Minä en anna pois sinua, on jo myöhäistä, en enää voi…

Siellä on tulta muissakin huoneissa, uutimien raoista sen näkee. Siellä on vieraita. Olisiko Yngven ja rakennusmestarin retki epäonnistunut? Tulta, selvästi.

Tultuaan vakuuttuneeksi tästä pysähtyi Tommi puun suojaan ja puri kokoon hampaansa. Raivostuttavaa se oli. Äskeisen odotuksen huuma vaihtui silmänräpäyksessä vihaksi, Rainaa vastaan, konsulia, Yngveä, kaikkia vastaan. Yngveä varsinkin. Jos hän olisi ollut lähettyvillä, olisi hän lyönyt häntä kasvoihin. Hän pusersi sormusta käsissään niin, että luuli sen litistyvän. Juuri niin: litistyä sen piti, kihlasormuksen, joka ei saanutkaan kihlata! Jalkain alle se oli poljettava, rikki helmet ja timantit.

No niin — roskaa, ilmaa! Tulee toisia öitä. Älkää luulkokaan, te rukoilijat, että olette minut lannistaneet. Te olette tällä kertaa minut voittaneet, mutta minä sanon teille: sinun pitää rakastaa niin kauan kuin veri virtaa suonissasi — huomenna saatat olla kylmänä.

Hän naurahti ja paiskasi ruohot kädestään. Häntä hävetti tämä epäonnistuminen ikäänkuin joku olisi ollut sitä näkemässä ja nauranut häntä. Ja taittaakseen tältä naurulta kärjen, hän nauroi itsekin.

No niin, lähdetään kotiin nukkumaan. Ei tämä koko maailman asia ole. Kaunis ilta, kaunis niitty ja tuollahan on kuukin. Mennään huomenna kiltisti kouluun. Olisi sentään hyvä päästä kunnialla luokalta. Kunhan eivät saisi vihiä siitä huomisiltaisesta. Mutta mistäpä ne. Kyllä se niin taitavasti on järjestetty. Ja sitten rahat pöytään ennenkuin asianajaja ehtii pesiä Niemenkiveen. Letta, se pahuksen tyttö, se tietää jotakin ja sen kieli ei ole luotettavimpia.

— Hohoi — hohoi!

Se on Raina. Hän huutaa ikkunastaan. Onko hän hullu? Ja nyt huutaa joku toinenkin, mitä perhanaa he tarkoittavat? Tietysti ei auta muu kuin lähteä perille ja näyttää rehellistä naamaa. Raina on sentään katala, kun asettaa hänet tällaiseen välikäteen. Mitä hemmettiä tässä nyt sitten sanoo syyksi yölliseen kävelyyn? Sammakkoja metsästämässä — hm. Ei juuri muita elukoita ole liikkeellä. Katselemassa yön kauneutta — ja miksi juuri märällä niityllä Miramarin alla? Täytyy kuin täytyykin tekaista jokin hyvä juttu. Jotakin poliisien silmälläpidosta voi keittää kokoon, — jotakin valmistuksista huomista ehtoota varten.

Turha vaiva, hän huomasi ojentaessaan Yngvelle kätensä, että Raina oli pitänyt huolen kaikesta. Yngve tuli vastaan aidalle, paiskasi savukkeen ojaan ja rupesi heti puhumaan:

— Missä hiidessä sinä niin olet viipynyt. Siitähän jo on runsas tunti, kun äiti sinulle soitti. Sinähän tarvitset pukeutuaksesi yhtä paljon aikaa kuin paras primadonna. Täällä on helkkarin puute miehistä. Hyvä joka tapauksessa että tulet. Voit jäädä tänne yöksi. No, skruuvaamiseen tietysti, mihinkäs muuten. Pappahan on afäärimatkalla niinkuin tiedät ja palaa huomenna vasta. Oikeastaan ei hänen sopisi vielä huomenna tulla, mutta on diplomaattikutsut illalla eikä hän voi olla niistä poissa. Joko olit ehtinyt sänkyyn? Suuttuiko mammasi hyvin? Kyllä minä hänelle selitän, kun tavataan. Täällä on auto pihassa, pitää lähteä faareja kyytiin. No, niitä on täällä sekä lähtemään että jäämään — talo täynnä. Meidän Rainan jalka on vähän pipi, niinkuin tiedät, mutta mukana hän silti on, toinen jalka tohvelissa.

Yngve puhui luonnottoman ääneen, ikäänkuin julistaakseen tärkeitä totuuksia näkymättömille olennoille, jotka yön peitossa niitä odottivat. Salapoliisit tietysti. Tommista tuntui kuitenkin, että nämä varokeinot olivat liian läpinäkyvää laatua ja hän ryhtyi heti parantelemaan.

— Hittoako sinä huudat, kuulenhan minä vähemmällä. Luulin minä nyt täällä olevan parempiakin asioita kuin skruuvaaminen. Hälytetäänkö ihmisiä nyt vuoteesta skruuvaamaan. Minä menen kotiin yksintein.

— Etkä menekään, ne ovat lyöneet vetoa, selitän heti. Kehenkä sitten turvaa, jollei naapuriin. Veto on veto, ei se mikään turha ole. Se on se rakennusmestari, joka sotkee ja tahtoo pois. Tai totta puhuen, hänellä on kokouskin, niin, keskellä yötä.

— En minä rupea. Lähden kotiin.

Yngve veti häntä kovakouraisesti käsivarresta ja he astuivat auton ohi, jonka etuistuimella tuttu kuljettaja nuokkui. Tommi torui kaiken aikaa vastaan ja Yngve pyysi ja vakuutteli. He olivat niin kovaääniset, että olisi voinut uskoa poliisin väliintulon piakkoin tarpeelliseksi. Samaan aikaan oli kuitenkin liike tiellä käynyt vilkkaaksi, jopa remuavaksikin, juhlat pallokentällä kun nyt olivat loppuneet ja iloisin osa yleisöä palasi. Mahdollisesti täytyi siis järjestyksenvalvojien pysytellä siellä.

Eteisessä, joka ei ollut valaistu, seisoi talon emäntä, yllään pitkät vaaleat vaatteet, käsi ojennettuna tulijaa vastaan.

— Anna anteeksi, sanoi hän kuiskaten, — että minä näin myöhään hälytin sinut tänne, mutta…

Tommi ehti ajatella: jo kaksi viikkoa sitten tiesit tämän päivän ja lupasit minulle tämän yön. Silloin kävi Yngve kiinni keskusteluun, kuiskaten hänkin:

— Nuuskijat ovat kierrelleet nurkissa. Toissayönä olivat puhutelleet piikoja ja nämä naudat menivät vastailemaan heille. Mahlajan asunnossa oli tänään tarkastus. Sentähden ei poika voi lähteä huviretkelle, vaan sinä lähdet sensijaan. Tekeehän mielesi rahaa, tiedänhän minä. Tuoss' on takki ja lakki, kukaan ihminen ei tunne sinua, kaikki on valmistettu ensiluokkaisesti, niinkuin huomisiltaakin varten. Jos tahdot, niin saat Mahlajan keltaiset saappaatkin. Varmasti sopivat. Pistäpäs jalkaasi…

— Lasi teetä, kuiskasi talon emäntä, — me olemme kaikki yläkerrassa minun luonani. Saanko nojata käsivarteesi, Tommi… Jalka on yhä kipeä, en saa sukkaakaan ylleni. Luulen että huomenna kutsun tohtorin. Soittaisitko, poikeliini, kyökkiin, että tuovat teetä. Koetatte saappaat sitten. Teillä on aikaa yllinkyllin. Tappeluthan on tilattu kello yhdeksi, eikö niin? Mainio juttu, olen ollut pakahtumaisillani nauruun. Ei nyt luulisi siihen aikaan olevan liikkeellä niin paljon konstaapeleja, että heitä riittää rantaan. Hehän tekevät viime kierroksensa kello yksi ja ovat tietysti jo silloin unissaan. Yhtäkkiä alkaa sillan luona aika rähäkkä: kaksi humalaista tappelee, huutavat hengen hädässä. Tuskin ovat konstaapelit saaneet pukarit toisistansa eroon, kun kahvilan takana taasen alkaa aika meno. Sill'aikaa ajaa auto rantaan ja korjaa saaliin. Hui hai, ei kenelläkään ole aikaa ajatella autoa. Mahlaja on jo maksanut haavoistakin. Veren täytyy vuotaa, muuten eivät nuuskijat usko. Mutta kun he näkevät veren vuotavan, niin he uskovat. Oi joi, joi, että pitääkin olla tämän jalan kipeänä. Jestapoo, minä olisin pukeutunut pojaksi ja tullut mukaan. No, ratsastuspuvusta kelpaisi alapuoli ja yläpuoleksi otettaisiin konsulin kauhtana. Siihen mahtuu vaikka jauhosäkki. Aijes sentään, sehän on hänen yllään. No niin, enhän minä missään tapauksessa pääse mukaan tämän koipeni tähden, mutta jesta sentään kuinka minä olen nauranut. Yngve hoi, käske tuoda voileipää ja hummeristahan tämä Tommi pitää. Mutta kiiruusti… Oi kulta pikkinen, kuinka olen onneton, että tämä näin kävi, koko viikon olin iloinnut. Mutta ne juukelit eivät voineet lähteä ohjelman mukaan. Ukkeliinin täytyi ja hänestä päästiin, hänellä oli rakkaat kesehtinsä, mutta poikeliini jäi. Ne syyttävät tarkastusta Mahlajan luona, Mahlaja ei sentähden voinut lähteä ja sitten piti ottaa minun pikki muruseni. Mutta kyllä me ne vielä petämme. Jestapoo, kyllä minä sen sanon, että jos ovat viisaita, niin olen viisas minäkin. Ukkeliinihan on aina matkoilla, mutta kyllä täytyy alkaa reissata poikeliininkin, koska hänkin nyt rupeaa afäärimieheksi. Saakos hän sen teidän korean Letan konttoriinsa? Kehuu, että saa. Älähän hätäile, niitä on nyt siellä poikia koolla, skruuvaavat ja pikkisen ryyppäävät…

Raskas verho meni umpeen heidän takanaan ja he olivat pimeissä portaissa, joitten alapäästä erotti Yngven astunnan ja yläpäästä herrain puheensorinan. Tämä rajoitettu ala oli vastaiseksi ollut rakastavaisten ainoa turvattu kohtaamispaikka, täällä oli nuori Surpaeus ensi kerran kaksi viikkoa sitten temmannut syliinsä konsulin rouvan ja vain täällä oli hänen sittemmin onnistunut ryöstää itselleen ne muutamat lyhyet huuman hetket, jotka antoivat hänen aavistaa, mitä mahtoi olla kokonainen tunti, päivä, yö tämän naisen seurassa. Monta retkeä oli hän tehnyt Miramariin, toivoen edes kerran tapaavansa Rainan yksin. Mutta hänen ympärillään oli aina ihailijoita tai ystävättäriä, auto kuljetti niitä yöt päivät — niin, yötkin, sillä Martomaan ja muiden taiteilijain päähän pisti joskus tulla yölläkin. He kohtelivat häntä, Tommia, kuin lasta. Hän vihasi heitä ja ajatteli: kyllä minä teille näytän! Ja pian hän näyttikin, sillä Rainan hän ryösti heiltä kaikilta, rippeitä he häneltä saivat, hymyjä ja rahaa ja sensellaista. Mutta hän, Tommi, hän koppasi hänet uhkarohkeasti syliinsä ovenavauksissa tai suuren kaapin takana pari askelta koko seurasta. Ja täällä yläkerran porraskäytävässä, täällä omisti hän hänet kokonaisen minuutin, muistamatta, että on olemassa konsuleita tai muita arvohenkilöitä tai mitään maan päällä. Nytkin sukelsi hän Raina Laxin huuliin, hiuksiin, niskaan, povelle, sukelsi, upposi ja rukoili saavansa menehtyä, koskaan näkemättä muuta kuin tämän kuuman, tuoksuvan merenpohjan, joka keinutti ja pyörrytti.

— Tiedätkö, huohotti hän rouva Laxin huulia vasten, — tämä on kauheaa! Eivätkö ne pirut koskaan jätä meitä kahden. Minä en enää kestä tätä, minä teen jotakin… jotakin hirveää. Sillä minä olen raivoissani. Kuinka minä olen odottanut…

— Mutta niinhän minäkin! kuului huohotus häntä vastaan. — Meidän täytyy rauhoittua, odottaa…

— Odottaa, odottaa… Mutta jollen minä voi! Sinä et rakasta minua, jos voit odottaa…

— Pikki muruseni, olet suloinen. Mitä ne ovat nuo kaikki sinun rinnallasi…

— Mutta sinä naurat ja hymyilet heidän kanssaan, sinä annat heidän pidellä kättäsi — minä en kärsi sitä, Raina…

— Pikki muruseni, suutele, suutele, mitä ovat heidän kaikkien… Hiljaa, hiljaa, meidän täytyy lähteä.

— Mitä sinä aioit sanoa? Raina, Jumalan tähden, mitä sinä aioit sanoa?

— En mitään, mitäs minä sitten. Jestas sentään, kuinka sinä puserrat kättäni…

— Älä jätä minua tähän hirveään epätietoisuuteen, se tekee minut hulluksi. Mitä sinä aioit sanoa?

— Mutta muruseni, paha poika, puserrat käteni sinelmille!

— Minä rakastan sinua, kuuletko. Jos sinulla on jotakin, vaikka mitä ja kuinka pientä ja mitätöntä ja viatonta noiden toisten kanssa, niin auta armias heitä ja sinua ja minua. Minä teen jotakin hirveää…

— Mikä sinulla on kädessäsi? Kuulepas, se on sormus! Ahaa, sinulla on sormus. Kukas sen on antanut? Jestapoo, näytäpäs, annapas pikkisen kurkistaa. Tunnusta pois: se on jonkun flamman antama. Aijaijai sinua! Anna pian tänne, Yngve tulee.

Tommin pää pöyhitteli hänen niskassaan niinkuin lintu pöyhittelee untuvaisessa pesässä. Untuvaa ja silkkiä olivat nuo tuoksuvat hiukset. Rainakin oli mustasukkainen! Tommi riemuitsi hänen epäluulostaan, se todisti sentään, ettei hänelle ollut yhdentekevää, antoivatko tytöt hänelle sormuksia. Nopeudella, jonka alituinen varovaisuus ja vaaranpelko olivat kasvattaneet, hän silmänräpäyksessä ryösti itselleen kaikki, mitä siinä saattoi kaunottarelta saada ja piteli lujasti kiinni sormuksesta, nautinnolla tuntien, että Raina jää epävarmuuteen, ehkäpä tuskaan. He olivat kovaäänisessä riidassa, kun Yngve heidät saavutti. Hän ei ollut aivan helposti petettävissä, Yngve, hän aavisti heidän peittelevän todellista asiaintilaa, ja lausui sen häpeämättömästi julki.

— Vai, vai täällä te taas suutelette pimeässä. Odottakaa te, kun minä kerron papalle…

Raina nauroi ja sanoi Tommin astuneen hänen kipeälle jalalleen. Oli tehnyt niin kipeää, että hän oli pyörtymäisillään siihen paikkaan. Niin, niin, sen kun kertoo ukkeliinille, niin kyllä ukkeliini antaa Tommia korville.

Raina työnsi kädellään auki oven siihen pieneen turkkilaiseen kamariin, joka kantoi rouvan budoarin nimeä. Sähkövalo, tupakansavu ja alkoholintuoksu tulvahtivat sieltä vastaan, ja Tommi Surpaeus tajusi yhtäkkiä kaikilla aistimillaan, silmillään, korvillaan, sieraimillaan ja milteipä kielelläänkin jotakin, joka tähän asti oli ollut hänelle tuntematonta. Mitä se oli? »Suutelette pimeässä», sen hän tunsi. Siinä oli jotakin sanomattoman vastenmielistä ja tahmeaa, — kuinka hän olikin täällä? »Suutelette pimeässä» — sanat läiskivät hänen ympärillänsä ikäänkuin olisi heitelty maantien rapakkoa. Valkeilla käsillä viskeltiin likaa. Roskaa, ilmaa! Se oli hänen omaa viisauttansa, mutta se ei nyt auttanut. Mitä tekemistä hänellä oli tuon naisen kanssa, joka tuossa paljain käsivarsin ja sielu alastomana julkeni astua miesjoukkoon? Mitä tekemistä hänellä oli noiden miesten kanssa, jotka loikoilivat sohvilla ja tuoleilla? Miten hän oli täällä? Hän kumarsi ja kulki kättä ojennellen miehestä mieheen. Miksi hän sen teki? Hän näki savuavien sikarien takaa hikisiä kasvoja — miksei hän ottanut saapasta jalastaan ja lyönyt niitä?

— Tässä se nyt on! sanoi Raina, — tämä Niemenkiven ylpeän herran poika.

Hän uskalsi mainita Tommin isän! Mainita häntä äänellä, joka tuli kuin torimyyjättären ääni lihaläjän takaa. Tommi aikoi kääntyä ja hyökätä äänen kimppuun, mutta Martomaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi jotakin hänen kivääristään. Kysyi, joko hän oli ampunut sillä ja oliko hän siihen tyytyväinen. Tommi tunsi hänen tarkoittavan, että se on maksamatta ja kai hän sen nyt maksaa kun saa rahaa. Hävytön — olisi sanonut sen suoraan, mitä hemmettiä hän tuolla lailla naamioi sanansa! Täällä olisi pitänyt kulkea saapas vasemmassa kädessä ja antaa oikealle ja vasemmalle, valkoisille käsille ja valkoisille poskille. Tuokin Martomaa oli valkoinen ja parraton kuin tyttö. Kaksikymmentä litraa konjakkia hän oli tinkinyt itselleen, hänen käsiensä kautta niiden piti vuotaa taiteilijamaailmaan, kaikkiin taskumatteihin, joita otettiin mukaan, kun mentiin istumaan. Löytösormuksellahan hän oli aikonut kiväärin maksaa — täällä sormus vielä oli. Eikä hän anna sitä pois, vaan viinarahat juuri ovat omansa siihen tarkoitukseen. Täällä, täällä on sormus. Sanoiko tuo mies, että oli antanut kalliin kiväärin liian halvasta? Kyllä se, piru vie, oli tullut maksamaan. Harmilla se oli maksettu. Tommi tokaisi hänelle jotakin siitä, että hän antaa vehkeen takaisin, mutta Martomaa vastasi, että minkä hän on humalapäissään antanut, sen hän selvänäkin pitää. Söder ojensi hänelle kouran, joka oli kuin sepän pajasta ja puhui syntymäpäivästään ylihuomenna. Piti nyt vain olla varovainen, ettei hyvät humalat mene hukkaan, tämä lasti oli muutenkin tullut niin hiton kalliiksi. Niin, niin, ei mitään epäluuloa hän tarkoittanut, mutta Surpaeushan oli ensikertalainen, sälli tässä salakuljetusammatissa. Lax oli hänkin sellainen uhkarohkea, niin monessa liemessä kuin olikin poika keitetty. Ei, ei mitään epäluuloa tai epäluottamusta. Senpätähden oli tämä nuori sotasankari tehtävään valittukin, että tunnettiin neuvokkaaksi mieheksi. Koko seura oli tervetullut syntymäpäiville — paitsi konsulinna, valitettavasti! Ei, ei millään se käynyt päinsä. Oli herrakutsut. Toisen kerran naisia mukaan, toisen kerran! Tohtorinnakaan ei saa näyttäytyä, siellä keittiön puolella täytyy pysyä. Ja kyllä hän pysyykin, hän on sillä lailla koulutettu. Kas, naiset täytyy kouluttaa, ei siitä muuten mitään tule. Ei se sovi, että ne joka paikassa ovat. Niin, niin, Raina saa antaa anteeksi, kauniille naisille ei tässä tapauksessa tehdä poikkeuksia. Toimittaja Liukko huomautti, että hänelle oli aine tarpeellisempaa kuin kenellekään muulle hänen tautinsa takia. Muille se tavallaan oli ylellisyystavaraa — ja olikin. Hänelle se oli elinehto. Sokeritauti ei ole mikään leikin asia. Mahlaja ei antanut Tommille kättä, he olivat aikaisemmin tänään tavanneet. Hän seisoi keskellä punaista mattoa, kädet raidallisten housujen taskuissa, kellonperät kauniisti vedettyinä yli valkoisten liivien, joita voimakas rinta piti koholla. Hän nauroi leveän, hyväntahtoisen naurun ja sanoi, että pojat panisivat merkille, saattoiko jätkiin luottaa, aikoivatko he täsmällisesti. He olivat saaneet niin hyvät kipurahat, että kyllä sillä hinnalla kannatti antaa hakata itsensä vaikkapa pihviksi. Jos he osoittautuvat kunnollisiksi huligaaneiksi, niin heille voi vastaisuudessa uskoa uusia luottamustehtäviä. Herra Lax vanhempi huomautti, että hän menee poikain mukaan, hän, suoraan sanoen, ei luota heihin, autonkuljettaja se tällaisissa tapauksissa kyllä on pääasia, mutta vaunussakin sentään täytyy istua miehiä eikä mitään nulikoita. Huudettiin joukolla, että sodassakin tässä nähtiin, mihin pojat kelpasivat, ja nämä osaavat molemmat ampua — sitä ei jokainen ajuri osaakaan. Ajuri ja ajuri, huusi Lax Martomaalle, mikä vika siinä ammatissa oli? Kuka herrat kotiin kyyditsi, kun eivät jaloillaan pysyneet. Parasta oli, että herrat eivät ryhtyneet pilkkaamaan ajureja, kyllä ajurit tiesivät sellaisia asioita herroista, että jos ne olisi pantu lehtiin, niin kyllä olisi möly noussut, saakeli vie.

Konsulin veli iski nyrkin pöytään, hyökkäsi kälynsä luo, sylkäisi mattoon, ja puhui ikäänkuin hän olisi ollut tekemisissä kyydittävän kanssa, joka kieltäytyi maksamasta. Kaikki olivat äänessä yhtaikaa.

— Roope on hiljaa nyt, sanoi konsulinna, nousten syvästä nojatuolistaan, — Atte on kieltänyt räyhäämästä, Roope muistaa sen. Etsivät kiertävät taloa, ei saa koskea minuun, jestas sentään tuota miestä, ilmankos konsuli on sanonut, että paras pysyä kuskipukilla eikä tunkea tänne. Jestas sentään, Roope on paikalla hiljaa…

— Kuulkaas, kuulkaas, Lax, tuli Mahlaja väliin, — tulkaas tänne, kun minä puhun. Katsokaas, teidän veljenne voi menettää koko konsulinarvon, jos hänen veljestään kuullaan, että hän… Ja ettehän te toki sitä tahdo, Atte kun on siitä maksanut niin paljon kuluja. Ei, ei, ei, ei pidä kirota naisten seurassa. Kippis, otetaan tästä vielä — tuleehan sitä nyt toista. No noin, Lax. Kuulkaas, mitä te saitte maksaa uudesta kauniista liinaharjastanne? Se sopii mainiosti kuomuroskan eteen. Mutta kuulkaas, ei minun sovi maksaa niille teidän lähettämillenne ajomiehille enempää kuin kuusitoista markkaa tunnilta. Katsokaas, vakinainen työ. Niin, niin, heinät ovat kalliita, mutta vakinainen työ.

Taiteilija Hiirala puhalteli konsulinnan kättä ja koetti saattaa mielialaa tasapainoon.

— Hän on suurenmoinen, sanoi hän, — juuri niitä tyyppejä, jotka maalataan takaapäin. Katsokaa tuota niskaa, sonni voisi sitä kadehtia. Minä olen joskus etsinyt tämäntapaista mallia kautta koko kaupungin. Hän on herkullinen.

— Minä en pidä hänestä, sanoi konsulinna, — minä, suoraan sanoen, en kärsi häntä. Mieheni tulee vielä hänen tähtensä saamaan ikävyyksiä — jestapoo, katsokaa nyt mitä hän tekee… Roope, ei saa koskea taideteoksiin, se on savea, konsuli on tuonut sen ulkomailta…

Lax vanhempi seisoi hajareisin kälynsä edessä.

— Ja mistäs hän sinut on tuonut? sanoi hän ja tuijotti konsulinnaan juopunein silmin. — Mistäs hän sinut löysi? Pelastusarmeijan suojeluskodissa sinä istuit kuin lintu puurissa…

— Ulos minun huoneistani! Et enää koskaan astu tämän kynnyksen yli, senkin pakana… Kyllä konsuli…

— Konsuli ja konsuli ja konsulinna ja Hippa! Hippa on minun paras hevoseni ja konsulinna oli paras lintu koko puurissa.

— Nyt mennään tänne alakertaan. Noin, kas noin…

— Olkaa kiltti nyt Läksi! Toimitattekos minun muuttoni ensimmäisenä päivänä…

— Minä kuulun tähän samaan säätyyn ja sakkiin, tietääkös herrat sen…

— Jollei tuota miestä saa pysymään alallaan, niin me kaikki joudumme epäilyksen alaisiksi.

— Ulos ei häntä saa päästää ennenkuin hän selviää.

— Vai kuka tässä on humalassa? Herrat on humalassa, mutta ei Roope Läksi! Ja tietääkös herrat, että minä olen kanssa pannut rahaa kaljaasiin. Viisituhatta on minun rahojani kaljaasissa, joka tänään tuo konj…

— Tukkikaa hiidessä sen suu…

— Konsulinna, älkäähän toki. Tiedämmehän kaikki, että hän on humalassa. Kuulkaa… ei, mutta kuulkaahan, hyvä konsulinna… Minä elän niin suuressa jännityksessä siitä, mitä pidätte taulusta. Se on kyllä kallis taulu, mutta sitähän konsulinna toivoi…

— Ei ole varpunen tammikuussa köyhempi kuin oli tämä meidän konsulinna… Mutta nyt siitä on paisunut oikea riikinkana, oikea riikinemäkana…

— Kello on puoli yksi.

— Jaa-a, pitää alkaa lossata.

Tommi Surpaeus oli joutunut sohvaan sokeritautisen viereen ja tyhjensi siinä lusikoittain teetä lasistaan, ikäänkuin hän olisi ottanut jotakin lääkettä, jonka avulla hengittäminen täällä kävi mahdolliseksi. Kuka minä olen? Mitä minä täältä haen? — sellaisia kysymyksiä hän äänsi itselleen. Ne puhuttelivat häntä ja hän vastasi. Mutta hänen sisimmästään kuului samalla kertaa kysymys: lausuivatko ne minun isäni nimen? Ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan. Jollei hän heti pääse ulos, niin hän pyörtyy.

Vai niin, iski seuraavassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä, ne ovat yhä polvillaan ja pidättävät minua! »Ei sinun pidä, ei sinun sovi!» Rukoilijoiden työtä tämä on. Mutta minun pitää ja minä tahdon ja minä teen mitä tahdon!

Hän syöksyi ylös matalasta turkkilaisesta sohvasta ja tuli konsulinnan eteen. Raina oli itkenyt, hänen pieni nenäliinansa oli märkä sekä kyynelistä että hajuvesistä. Se vapisi kädessä, joka pusertui rintaa vasten. Hän puhui laulajalle ja maalarille, mutta kun Tommi tuli, vetosi hän kokonaan häneen.

— Köyhä ja köyhä ja köyhä! Totta se pakana puhuu. Tuolla se sitä yhä pauhaa, sillä me emme kärsi toisiamme. Kyllä se kohta senkin sanoo, että minä olen myynyt kengännauhoja kadulla ja kerjännyt läkkikannuun vanhaa ruokaa ihmisten kyökissä. Sanokoon, sanokoon, mutta kyllä minä aina konsuli Laxille kelpaan. Ja vaikka minä olenkin veisannut Siioninvirsiä päämajan pahnoilla, niin Ihan hyvä minä sittenkin olen ontuja-Laxille. Herrajesta, jos te tietäisitte — ahhahhahhah. Ei ole muuta kuin yksi asia, jota minä vihaan vieläkin enemmän kuin ukkeliinia ja se on köyhyys. Minä vihaan vanhoja rikkinäisiä kenkiä, jotka ovat kuin sukset — herrajesta, kun ne ovat jäässä ja käyvät kärjistä kiinni katuun… Ja pumaseepuseroja minä vihaan ja kylmiä perunoita. Herrajesta sentään, kun ne rämisevät kannunpohjalla! Oivoivoivoi. Ja sitten ihmiset antavat sillinpuolikkaita ja moneen kertaan paistettua puuroa — ja kaikki yhdeksi moskaksi vain…

Raina Lax vaipui takaisin nojatuoliin ja purskahti itkuun. Hän itki katkerasti, hänen surunsa syöksyi esiin rehellisesti hänen elämänsä suurimman kärsimyksen hetteistä. Siinä itkiessäänkin hän kiristettyjen hampaiden lomitse kuiski sanoja: ette tiedä mitä on köyhyys, ette tiedä…

Tommi Surpaeus tiesi.

Ei koskaan hän ollut rakastanut Rainaa sillälailla kuin nyt tällä hetkellä. Hänen ulkonaista olemustaan hän oli rakastanut, hänen hiuksiaan, hänen valkeaa niskaansa, silmiä, huulia. Hän näki nyt ensi kerran Rainan sielun ja ymmärsi sen. Hän ymmärsi, minkätähden hänen täytyi saada ympärilleen silkkiä, sormuksia, hajuvesiä. Köyhyys, köyhyys oli kaikkeen syynä. Sellaisena kuin Raina tuossa nyyhki, rakasti Tommi häntä uudella tavalla. Hänelle selveni, että hänen täytyy pelastaa Raina, hänen täytyy erota konsulista ja tulla Tommi Surpaeuksen vaimoksi.

Outo juhlallinen vakavuus valtasi Tommin sillä hetkellä, jolloin hän oli tämän ajatellut. Hänen päänsä kohosi yläpuolelle kaikkia noita muita, jotka tuossa teeskentelivät osanottoa. Kukapa heistä oli valmis mitään tekemään onnettoman edestä. Ja te rukoilijat siellä kaukana jossain, oletteko nyt tyytyväiset, näettekö nyt, että tässä on tosi kysymyksessä! Olisipa saanut nuo vieraat ihmiset ulos ovesta, olisipa saanut jäädä kahden Rainan kanssa. He häärivät hänen ympärillään ja viekoittelivat häntä nauramaan. Tommi Surpaeus ajatteli, että hän nyt tarvitsee rahaa enemmän kuin milloinkaan, hän vie Rainan pois täältä, jo huomispäivänä. Minne?

Eräät kasvot kulkivat yhtäkkiä kuin kuva hänen ohitseen. Ne olivat hyvin tutut ja hymyilivät kylmästi ja taipumattomasti. Äiti, äiti ei koskaan tule tunnustamaan tätä naista, äiti ei tunne sääliä!

Hän ei tietänyt ketä hän sillä hetkellä vihasi, ketä rakasti, äitiä vaiko silkkitukkaista Rainaa. Hän tiesi vain, ettei heitä saattanut ajatellakaan yhtaikaa. Roskaa, ilmaa! koetti hän sanoa itselleen. Mutta tämä oli asia, joka piteli kuin verkossa. Ei päässyt minnekään. Oli tukalaa olla.

Yngve tuli kuin taivaasta. Hän hyppäsi ylös portaita ratsastussaappaissa, yllään jostain lainattu lyhyt takki, nenällä silmälasit ja kädessä valokuvauskone. Hän puhui kuiskaten ja torui ja pauhasi. Ne olivat juuri keittiössä — no, kutka? Keistä tässä nyt sitten saattoi olla puhe, jollei nuuskijoista. No, ne pirut olivat taas olleet kyökissä. Tai yksi vain. Vettä tietysti pyysivät juodaksensa, pyytelivät anteeksikin ja kysyivät jotain huvilannumeroa, jota muka hakivat. Niinkuin ei niitä tunnettaisi. Ja nyt oli jo hurjan kiire, mitä pahusta täällä meluttiin ja kiljuttiin ja viivyttiin? Ei yhtä kolikkoa ansainnut sellainen trokari kuin tuo Niemenkiven kamreerin poika. Ja nyt ei enää mitään helliä hyvästijättämisiä ja kavaljeerimaisuuksia — no, mitä tuo mamma nyt tuossa…? Oliko se olevinaan itkua? Hyi, älä viitsi, ei sinua kuitenkaan kukaan usko, silmäsi vain tulevat punaisiksi… Ja Surpaeus siinä, pian vain ylle määrätyt tamineet ja autoon heti paikalla.

Tommi tunsi halua lyödä ystäväänsä Yngveä. Tällaisessa hirvittävässä seurassa Raina oli. Tommin valtasi yksi ainoa ajatus: saada Raina pian pois täältä! Mutta miten lausua hänelle lohdutuksen sana ennen lähtöä. Hänellähän oli sormus taskussaan, hän antaa sen Rainalle nyt, lähtiessä. Sormuksen kautta hän sanoo onnettomalle, että hän pelastaa hänet. Raina ymmärtää sormuksen kautta paremmin kuin mistään muusta, että Tommi tarkoittaa täyttä totta. Sormus ei voi muuta merkitä kuin että hän kihlaa hänet, hän säälii häntä, hän nai hänet! Sormus on Heinin — olkoon vaikka Kiinan keisarinnan, sitä ei nyt ole aikaa ajatella. Jumaliste, Heini saa sormuksensa takaisin, Rainalle hän antaa toisen, vielä paljon kauniimman ja kallisarvoisemman. Tämä tarvitaan nyt lainaksi, hän kertoo sen kaiken sitten jälkeenpäin Heinille, Heinistä ja Rainasta tulee ystävät.

Heinistä ja Rainasta ystävät — no, tulipa ajatus! Ei koskaan.

Mutta juuri siksi, että Raina on niin hyljätty, hän hänet kihlaa. Köyhyys on hirvittävä asia kauniille naiselle. Ja Rainan liikuttavia silkkisiä hiuksia voivat he kaikki kadehtia… Olivat jo saaneet Rainan nauramaan, Mahlaja seisoi hänen edessään ja liehutteli, pitäen kiinni kahdesta kulmasta, hänen pientä nenäliinaansa, jotta se muka kuivuisi. Ja Raina sanoi, että hän oli hirveän herttainen tuossa uudessa somassa takissaan, joka oli juuri kuin pääskysen mallin mukaan. Niin, niin, eikö pääskysellä ollut juuri tuollainen vaalea rinta niinkuin nyt rakennusmestarilla liivit ja raitaiset housut, ja sitten tuollainen pitkä musta selkä niinkuin rakennusmestarin takki. Pääskynen varmasti on antanut tuon mallin. Jestapoo, kuinka se olikin somaa!

— Se pitää gentlemannilla olla pääskystakki, sanoi Mahlaja ja nauroi leveän hyväntahtoisen naurunsa.

— Sellaista se on kun on rikas, sanoi Raina, temmaten uudelleen silmilleen nenäliinan, jota rakennusmestari kuivatteli.

No siinä se oli! Nyt tuo konsulinna taasen väänsi kranat auki ja nyt sieltä tulee vaikka kuinka paljon. Herrat eivät kuitenkaan enää ottaneet surua todeksi, vaan nauroivat ja taputtelivat häntä.

He uskalsivat! Mutta odottakoot, kauan eivät he enää sitä tee. Raina on hänen kihlattunsa tästä hetkestä…

— Mitä hemmettiä, pauhasi nuori Lax — tappelut ovat määrätyt minuutilleen aivan niinkuin kanonaadi, ja täällä ei kukaan ole tietääkseen. Joka nyt ei lähde autoon, se olkoon lähtemättä, minä menen yksin — mutta korjaan rahat kanssa yksin!

Tommi kumarsi nopeasti konsulinnalle ja piti hiukan kauan kättään hänen kädessään. Raina pusersi kiinni kätensä ja loi Tommiin kiitollisen kyynelkostean silmäyksen. Kuin pyörryksissä säälin onnesta, juoksi Tommi Surpaeus alas portaita, puki ylleen kaikki mitä Yngve käski, ajattelematta muuta kuin sitä, että hänen nyt on vastattava Rainasta. Rainalla oli jo hänen sormuksensa, hän oli kihloissa!

Yön ilma sivalsi viileällä kädellä yli hänen otsansa ja herätti hänet. Hän istui autossa juuri Laxin vieressä ja toisella puolen ajuria oli rakennusmestari. Vastapäätä hyräili Martomaa unisesti jotain ja kuljettajan viereltä näkyi Yngve Laxin selkä ja pää, joka oli verhottu vieraaseen lakkiin. Mentiin huimaa vauhtia, tienkäänteissä kallistuivat kaikki toistensa syliin. Lax oli väellä ja voimalla työnnettävä paikalleen, sillä hän nuokkui ja nukkui. Vastusta ei hänestä ollut, koska hän kaiken aikaa oli unen maailmoissa. Oliko kuljettaja suuttunut? Vuorosanat, joita he Yngven kanssa vaihtoivat, viittasivat siihen. Oliko myöhästytty? Niin, miksi lähdettiinkin niin myöhään? Mitä kummaa yleensä olikaan tapahtunut?

Raikas ilma yössä, joka paraikaa kääntyi aamuksi, ja vinha vauhti autossa olivat siinä määrin huumanneet Tommi Surpaeuksen, että hän hetkeksi unohti kaikki mitä äsken oli tapahtunut. Tämä kulku ja tämä vilpoinen hämärä, jonka verhon takaa paljastui taivaankaaren väreihin syttyvä taivas, vaikuttivat niinkuin uinti vaikuttaa keväällä, kun vesi vielä on kylmää. Kaikki unohtuu ja on vain hopeinen aalto ja käsivarsien riemullinen voima. Tommi tiesi, että jotain tärkeää on tekeillä ja että hänen pian on kaikkine ajatuksineen antauduttava tähän tärkeään. Mutta ensin täytyy kuljettaa pois nuo muut ihmiset. Sitten tulee Tommi tänne hänen viereensä ja sitten he sopivat kaikesta. Mitä ihmettä: hänellähän on revolveri taskussa. Tietysti. Sehän on hyvin tärkeä tällä retkellä.

Hän muisti jo kaikki tyynni.

Sen, että Enok-setä moottorillaan on saapunut saaren taakse ja tulee soutuveneellä rantaan, sen, että hän, Tommi, jokaisesta tällaisesta retkestä saa kymmenentuhatta markkaa, sen että hänellä huomenna on samanlainen ansio, sen, että hän tarvitsee paljon rahaa, äitiä varten, Lettaa varten, niin, ja Rainaa varten…

Hän ei voinut ajatella eteenpäin, sillä kun vain hänen äitinsä ja Raina yhtaikaa johtuivat mieleen, niin nousi hänen tunnossaan sellainen epäsointu tai suorastaan riita, että täytyi kokonaan lakata ajattelemasta. Se johtuu siitä, että äiti on kova ja säälimätön koko sitä maailmaa kohtaan, mistä Raina on kotoisin. Tämä tosiasia on kuin ylipääsemätön muuri. Mutta vielä on vähän aikaa, jolloin ei ole pakko ajatella mitään. Aamu valkenee, koivut häämöttävät keltaisessa kajastuksessa, petäjien rungot punertavat, kuusenlatvat palavat kuin sinipunervalla liekillä. Aamurusko tekee tuloaan. Käki kukahtaa. Onpa ihana tämä kevätaamu.

Sillä hetkellä jolloin Tommi Surpaeus oli ikäänkuin saanut käsiinsä kevään maljan ja maistanut sen laidasta, näki hän rumuuden siinä miehessä, joka nuokkui hänen vierellään. Hän näki myös, että kaikki muut tässä hänen ympärillään olivat vieraat, vieras koko se maailma mistä he tulivat, vieras Rainakin. Mutta hän on kuitenkin jo antanut sinne kihlasormuksen, toisin sanoen kihlautunut sinne. Ja miehen täytyy pitää sanansa.

Ne rukoilijat ne ovat, jotka pidättävät häntä, äiti ja täti Letitsia! Ne eivät päästä häntä vapaaksi, ne ajattelevat häntä, ne huutavat häntä kotiin.

Roskaa, ilmaa!

Ajetaan jo kaupungissa. Auto hyppii ja hytkii epätasaisella kivityksellä. Kadut ovat autioina. Poliisit astuskelevat unisina. Kukaan autossa ei puhele, on kiire, käännytään yhtäkkiä syrjäiselle kadulle. Ei näy ainoaa ihmistä. Puutaloissa ovat uutimet alhaalla. Pysähdytään. Kaikki astuvat autosta, Lax täytyy laahaamalla laahata alas ja hänelle sanotaan, ettei saa mukista. Kuljettaja katoaa auton taakse, ottaa pois numerolaatan ja asettaa sijalle toisen. Hän silmää ylöspäin ja sammuttaa lampun.

Yngve Lax ja Tommi Surpaeus kättelevät muita ja asettuvat mukavasti takaistuimelle. Vällyjä ja peitteitä otetaan esiin.

Ja nyt alkaa oikein sellainen hiivatin vauhti, sellainen, ettei maa tunnu gummien alla. Menköön syteen tai saveen — tällaisen aamun takia istuu vaikka linnassa! Tommi Surpaeus on päässyt kaikista ajatuksista, hauskoista ja ikävistä, hän on myös vapaa kaikista siteistä. Tulkoon vaikka mitä tämän aamun jälkeen, mutta nyt on hauskaa! Seikkailulle mennään!

— Noh, huusi yhtäkkiä Yngve Lax hänen korvaansa, — mitäs sanot, eikös olekin hauskaa. Ja kaikki on niin perhanasti valmistettua, että menee kuin rasvattu. Mutta yhden minä olen unohtanut sanoa: sinun täytyy ottaa aineet teille Niemenkiveen. Ymmärrätkö?

Surpaeus huomasi kyllä, ettei tämä tiedonanto ollut myöhästynyt unohduksesta, vaan tarkoituksella. Mutta seikkailu oli ottanut hänet valtoihinsa ja sitä hauskempaa oli, mitä enemmän nyt tuli vaaroja. Hän huusi Laxille, että all right ja hänen sydämensä teki korkeita hyppyjä ilmassa. Puut notkuivat, taivaanranta aaltoili, nukkuvien huviloiden valkoiset portit hyppelivät. Hih!

Yhtäkkiä hiljeni vauhti ja molemmat nuoret miehet oikaisivat päätään sivulle: kaksi ratsastavaa järjestyksenvalvojaa tuli juhlallisesti ajaen tien käänteessä. Nuoret miehet kuulivat verensä kohinan ohimojen kohdalla ja nojasivat huolettomasti vaunun selustaan. Silmänräpäykset tuntuivat pitkiltä ja kohtalokkailta. Miehet hevosenselässä kääntyivät katsomaan auton jälkeen. Auton vauhti oli taasen pyörryttävä. Ajettiin meren rantaa pitkin. Yngve katsoi kelloaan.

— Kahden minuutin perästä alkaa ensimmäinen tappelu. Turha vaiva, poliisit menivät juuri.

— Niitä voi olla useampia liikkeellä, vastasi Surpaeus, käsi revolverin ympärillä.

Ajettiin ylös mäkeä. Linnut lauloivat. Kiiltävässä vedessä, jonka pinta hiljalleen väreili, kohosi saari, puunlatvat punertaen aamuruskossa.

— Se on tuo! sanoi Yngve Lax.

Mäen alla alkoi koira kiivaasti haukkua. Mies ja nainen, jotka sitä seurasivat, jäivät seisomaan. Tappelu! Metsiköstä kuului hirveitä huutoja. Auto suhahti ohi, kiinnittämättä siihen huomiota. Huusiko joku poliisia? Auto ajoi kesähuvilan ohi, jonka valkeitten pöytä- ja tuoliryhmien pinnat kasteisina kiilsivät valjenneessa aamussa. Lahdella näkyi vene. Se suuntasi kulkunsa saarta kohden. Oliko Enok-setä veneessä? Sitä oli mahdoton tietää. Auto hävisi metsikköön ja sukelsi seuraavassa silmänräpäyksessä esiin niemenkärjessä, jonka ympäri tie kääntyi. Siellä se pysähtyi.

— Mitä perhanaa, nehän menevät saarta kohden, sanoi Surpaeus, kädet kylminä, ohimot kuumasti takoen.

— Katso eteesi, tiuskasi Yngve Lax.

Rantakivien joukossa, joita kohden meri hiljaa henki, oli kolme isoa keltaista matkalaukkua, aivan kuin jokin haaksirikko olisi matkustajalaivasta viskannut ne tänne. Ne näyttivät viattomasti sisältävän paitoja ja sukkia.

— Ovatko ne noin kauhean isoja, sanoi Surpaeus kuiskaten, — niitähän ei mitenkään voi kätkeä.

— Mitä perhanaa varten meillä sitten on vällyt ja peitteet. Ei suinkaan omaa nahkaamme varten.

— Olisi pitänyt kuljettaa pimeällä.

— On niitä kuljetettu sekä pimeällä että päivällä, niin että kyllä se tunnetaan, mikä on parasta. No, käy hiidessä kiinni.

Iloinen seikkailu alkoi tuntua vakavalta. Miehet saivat panna liikkeelle koko voimansa ja varovaisuutensa. Kolinaa kuului sittenkin. Mihin tässä nyt asettaa jalkansa? Jos poliisi sattuu tulemaan, niin ovat he mennyttä!

Koko lastaus niemenkärjessä oli kestänyt jonkin minuutin, mutta tuntui siltä kuin olisi kulunut tunteja. Jalat epämukavasti oikoisina matkalaukkujen päällä istuivat nuoret miehet entisillä paikoillaan vällyjen alla, käsillään koettaen tukea tasapainoaan. Heidän oli vilu, sydän jyskytti. Tuontuostakin haki käsi taskuun, missä revolveri oli. Eikö tuo ollutkin kavioiden töminää? Vaunu kiiti vimmatusti. Kuoppaisissa kohdissa töyssähtelivät ihmiset lastineen korkealle ilmaan. Posket kylminä ja huulet sinisinä tuijottivat nuoret miehet eteensä, sydän lyöden vasarana rinnassa.

Tappelu — toinen tappelu, no, nyt se alkoi.

He olivat sen tykkänään unohtaneet.

— Hiidessä, sanoi Surpaeus, — tuohan herättää kaikki ihmiset, kuinka olette voineet olla noin tyhmät.

— Älä nyt siinä ole niin viisas, vastasi Lax äkäisesti. — Kyllä se on oikein laskettu. Jos poliiseja nyt tulee vastaan, niin huudamme heille, että humalaiset siellä puukottavat toisensa kuoliaaksi. Kunnon huligaanit, kylläpä ne kirkuvat.

Ei kuulunut poliiseja. Huudotkin heikkenivät heikkenemistään, auton loitotessa vaaralliselta paikalta.

— Mutta mihin kummaan minä Niemenkivessä panen nämä tavarat? sanoi Surpaeus, yhtäkkiä muistaen, mitä hän oli luvannut. — Sinä tiedät kummoista meillä on: jos joku meillä saa tämän tietää, niin hän ilmiantaa meidät.

Tommi Surpaeus ei ollut saanut lausutuksi äitinsä nimeä. Lax lausui sen häikäilemättä.

— Ei äitisi sinua ilmianna.

Ja hän naurahti.

Tommia raivostutti. Taasen oli Yngve uskaltanut. Hän oli sanomaisillaan, ettei ota haltuunsa mokomaa likaista roskaa. Mutta hänen mieleensä muistui rahat.

— Koetetaan nyt sitten puuliiteriä, sanoi hän.

— Sitä juuri minäkin olen ajatellut. Nostetaan tavarat teidän vanhaan rekeenne, sehän on siellä perällä. Pannaan halkoja päälle. Ylihuomisyönä siirrämme pois mitä ennätämme.

— Mutta mitenkä me saamme avaimen?

— Liiterihän on auki, etkö sen vertaa tiedä.

— Mutta koira?

— No, ei kai se omaa väkeä hauku.

— Eikö vain olisi parempi, että vietäisiin tavarat teille.

— Älä sinä rupea jänistämään. Ei niitä kymmeniä tuhansia niin ilmaiseksi oteta.

Tommi Surpaeus tunsi ilkeän kylmyyden leviävän alas selkäänsä ikäänkuin jotain märkää olisi laahattu pitkin hänen pintaansa.

Kyllä olen nyt verkossa, ajatteli hän. Kyllä olen nyt myynyt sieluni.

Hetkeksi kiihtyi heidän jännityksensä jälleen, mutta auto, joka tuli heitä vastaan, ei ollut vaarallinen. Näyttipä melkein siltä kuin se olisi liikkunut samoilla asioilla kuin he.

Lahdella välkkyivät hopeiset soimut yli purppuraisten pilvenkuvien, jotka kertautuivat veteen. Luonto alkoi yön juhlallisesta vakavuudesta sulaa päivän nauravaan iloon. Tommi Surpaeus ei nähnyt mitään tästä kaikesta. Hän näki nukkuvan kotinsa. Hän näki sen oudossa viattomuuden tilassa. Ei milloinkaan ennen hän ollut huomannut, kuinka se oli hiljainen ja vakava.

Sellainen kuin hänen isänsä kasvot olivat kuoleman unessa.

Sellainen kuin hänen äitinsä hymy oli ollut silloin kun hän hänet viimeksi näki. Kauan sitten. Kauan, koska siitä oli tapahtunut niin paljon.

Häpäisijä! sanoi hän itselleen.

Hän avasi portin ja he alkoivat raastaa arkkuja sisään. Ei kukaan herännyt, he olisivat saaneet ryöstää talon puti puhtaaksi. Vanha kuuro koira nukkui rauhan unta. Tommi säikähti, kun vaahteran oksa pyyhkäisi yli hänen päänsä ja vei pois hatun. Auto puhkui ulkopuolella, liiterin ovi natisi. He kolistelivat pahasti, astuessaan kelkkojen, lapioiden ja muiden kesäkorjuuseen pantujen tarvekalujen lomitse reelle. Tommin rinnassa takoi sydän kuin moukari. Talossa nukuttiin hyvän omantunnon unta, arkut kalliine tavaroineen jyskähtivät maahan eikä kukaan kuullut. Nuoret miehet tulivat onnellisesti ulos liiteristä, painoivat oven kiinni ja pysähtyivät vaahteran luo. Yngve Lax pyyhki hikeä otsaltaan ja Tommi Surpaeus otti lakkinsa maasta.

— Menipä hyvästi, menipä hyvästi, puhkui Lax. — Ei yhtä nuuskijaa, ei yhtä laukausta. Menipä mainiosti. Jos sinulla on tällainen onni matkassasi, niin sinusta tuotapikaa tulee rikas mies.

Tommi ajatteli, että sitä hän juuri oli odottanut, että olisi poliiseja ja vaaroja. Jonkinlaiseksi pieneksi sotatapaukseksi hän oli retken kuvitellut. Ja sitten meni kaikki lysyyn. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

— Sinulla on onni matkassasi, perhananmoinen onni, jatkoi Lax, paperossia sytyttäen. — Ja tämä liiteri on niinkuin tätä varten tehty. Täällähän on tilaa huomisiltaiselle lastille ja vaikka kuinka monelle.

Surpaeus havahtui ajatuksistaan.

— Oletko hullu?

— En kuin viisas.

— Se ei tule tapahtumaan, että tästä tehdään varasto.

— Mutta se tulee tapahtumaan. Mikään poliisi ei lähde tarkastamaan kamreeri Surpaeuksen kotia.

— Kuinka sinä uskallat!

— Mitä? Mikä on, etten uskaltaisi? Täällä ovat tavarat turvassa.

— Minä viisi niiden turvaamisesta!

— Niin, niin — mutta rahasta toki välität. Ehei, kyllä meidän nyt on välittäminen, sinä et taida tietää mitä sakot ovat. Pidä sinä silmällä tätä vajaa. Paras olisi, että avain hukkuisi muutamaksi päiväksi. Ja sitten, kuule — katso sinä, että minä saan tavata Lettaa. Etkö luule minun tietävän missä väleissä te olette meidän mamman kanssa. Etkö luule minun nähneeni, että äskenkin hyvästi sanoessasi pistit kirjelipun hänen käteensä. En häiritse teitä, tehkää mitä tahdotte. Mutta minä tahdon Letan minä!

Tommi Surpaeus hyppäsi hänen eteensä nyrkit pystyssä.

— Mene pois nyt, muuten voi seikkailua jatkua…

— Minä en sinua pelkää.

— Mene pois!

— Älä nyt viitsi — minä olisin minäkin voinut ottaa meidän Rainan, mutta kun sinun teki mielesi…

— Ota sinä hänet, ota Herran nimessä, en minä häntä huoli. Mutta mene nyt…

— Älä nyt ole olevinasi. Niinkuin en minä tietäisi. Mutta morjens nyt vain. Älä ole huolissasi, en sano Rainalle mitään, kyllä minä ymmärrän. Mutta pidä huoli siitä, että saan tavata sisartasi. Hyvää yötä.

Hänen mentyään seisoi Tommi Surpaeus hetken liikahtamatta ja hänen ajatuksensakin olivat täydellisessä liikkumattomuuden tilassa. Yhtäkkiä tarttui hän kaksin käsin kiinni hiuksiinsa ja sydän kiertyi hänen rinnassaan. Mitä hirvittäviä asioita olikaan tapahtunut?

Hän näki nyt yhtäkkiä selvällä silmällä kaksi maailmaa, jotka sovittamattomina seisoivat vastatusten. Ne olivat aina olleet tässä, hänen lapsuudestaan asti. Isän eläessä oli juopa niiden välillä ollut ylipääsemätön, mutta isän kuoltua oli hän mennyt toiselle puolelle. Häntä oli vetänyt sinne ja hän oli mennyt. Mutta hän ei saanut olluksi siellä, sillä toinen maailma piteli häntä. Perintätavat ja muistot pitelivät häntä. Ja hän oli varma siitä, että tänäkin yönä, ehkä tällä hetkelläkin joku täällä ajatteli häntä ja kahlehti häntä ajatuksillaan. Pitikö siitä iloita vaiko raivota?

Tuohon toiseen maailmaan, johon ei hän saanut tungetuksi juuriaan, sinne oli hän joka tapauksessa tänään jättänyt kihlasormuksen. Hän oli siis kihlautunut tuohon vieraaseen maailmaan ja nyt piti kai alkaa sovittaa näitä molempia maailmoja keskenään. Miten sekin tulisi tapahtumaan?

Ja mitä hän oikeastaan oli juovan toiselta puolen etsinyt? Jo isän eläessä oli hän katsellut sinne, ensin uteliaana ja sitten kaipauksella. Mitä hän oli sieltä etsinyt?

Iloa, vain iloa.

Ei mitään pahaa hän ollut tahtonut. Vain iloa hän oli ikävöinyt. Ja tällaisiin selkkauksiin hän oli joutunut.

Hän asteli varovasti vaahteran alitse ja läheni pihamaata. Täällä hänen kodissaan ne nyt ovat nuo kaihit aineet, joiden avulla sadat ihmiset aikovat vangita luokseen ilon ja riemun. Tohtorin syntymäpäivävieraat odottavat, taiteilijat odottavat, sanomalehtimiehet odottavat, ajurit ja heidän yleisönsä odottavat. Kaikki ovat tässä odotuksessa veljiä. Mitä erilaisimmat ihmiset ymmärtävät tässä odotuksessa toisensa. Eivät he tahdo pahaa, ei itselleen eikä muille. Vain hiukkasen iloa he tahtovat.

Mutta iloa mitä he odottavat ei ole. Seuraa jotain aivan toista.

Kummallista. Kuinka hän tänään näkeekin kaikki tällaisena? Illalla, kun on koolla ihmisiä ja sähkö palaa, näyttää kaikki toiselta. Tuo vieras maailma on luvallinen ja hyvä maailma. Aamu ja yksinäisyys luovat kaikkeen toisen valon. Aamu näyttää hyvän ja pahan. Yöllä ovat ne yhtä. Onko sitten todella hyvä ja paha? Onko sitten todella tunto, joka haavoittuu niinkutsutusta pahasta?

On tunto, joka muutamassa tapauksessa sanoo: häpäisijä!

Hän ei sanottavasti kärsinyt tästä, hän ainoastaan totesi, että näin oli. Mahtaa olla kovaa, jos alkaa kärsiä tällaisesta. Se on sitä niinsanottua omantunnontuskaa. Mutta sitä ei hän toki tunne. On vain niin omituista, kun noin silmillään yhtäkkiä näkee, mikä on se niinkutsuttu hyvä ja se niinkutsuttu paha.

Se on äidistä peräisin tämä hetki. Äiti on kaiken yötä ajatellut häntä. Ehkäpä hän vieläkin makaa silmät auki ja sydän lyöden tuolla avonaisen ikkunan takana. Tommi tunsi kuinka hän sekä vihasi että rakasti häntä. Eikö äiti nyt voi päästää häntä irti, eikö hän nyt voi ymmärtää, että hänen täytyy elää omaa elämäänsä?

Eihän hän ole sinua pidätellyt! sanoi ääni Tommin tunnossa. Ei hän ole sinulta mitään kieltänyt.

Niin, niin, mutta hän ajattelee minua ja se on paljon pahempaa! huusi hän vastaan.

Tommi seisoi kasvihuoneen seinivierellä ja silmäili heleän vihreälle nurmelle, jolle vaahterain oksaverkko loi varjonsa. Tuolla toisella puolen tietä oli nurmi pengottu ja poljettu: siellä oli etsitty kihlasormusta. Heini serkun kihlasormusta, tytön, joka oli ollut tämän pojan ensimmäinen rakkaus. Tommin mieleen tuli suudelma, jonka tyttö oli painanut hänen huulilleen kaikkien läsnäollessa. Hän istuutui kapealle penkille ja hänen teki mieli itkeä.

Näkyy olevan tunto, joka sanoo: roisto, konna! Eikö ollutkin silloin hänen mielensä niinkuin tämä keväinen nurmi tässä ja nyt se on niinkuin tuo maa tuolla, joka on poljettu ja tallattu.

Hän rupesi riisumaan kenkiään. Linnut eivät välittäneet hänestä, vaan lauloivat ilmojen täydeltä, suhahtelivat hänen ohitseen ja pudottelivat puunlatvoista milloin minkin ruupusen. Sukkasillaan asteli Tommi Surpaeus yli kotipihan tanteren, vaikka tämä varovaisuus tuskin olisi ollut tarpeellinen, linnunlaulu kun upotti itseensä hänen askeleensa. Kukkuu-kukkuu helskyi yli lahden, kukkuu-kukkuu vuoresta ja kukkuu-kukkuu kotoisesta kuusikosta. Kodin pieni maailma ui aamuauringon kullassa.

Kiertäessään auki lukkoa ylhäällä portaiden päässä kääntyi poika ja muisti yhtäkkiä: huomenna tämä myydään. Ei, jo tänään.

Hänellä oli nyt rahaa ja hän tiesi voivansa saada sitä enemmänkin, mutta hän tunsi samalla, että jo aikaisemmin oli myynyt osuutensa kotiin ja ettei hänellä enää ole mitään oikeutta puuttua kodin kohtaloihin.