III

Se ei tunne onnettomuutta, joka ei tunne häpeää. Eikä se tunne onnettomuutta, joka ei tunne syyllisyyttä.

Rouva Tekla Surpaeus oli oppinut tuntemaan huolet, surut ja pelon rakkaittensa kadottamisesta. Mutta niiden tuottama tuska oli toisenlainen kuin se, jota hän nyt tunsi. Siinä oli saattanut löytää lievennystä, jopa mielenylennystäkin. Nyt oli hän joutunut uuden tuttavuuden eteen: onnettomuuden, jossa ei ollut mitään sovittavaa, koska se oli kauttaaltaan ruma ja vastenmielinen.

Jos hänelle olisi annettu aikaa matkan päästä tarkastaa uutta tulokasta, niin hän ehkä olisi tuntenut niin suurta inhoa, että olisi kieltäytynyt painimasta lähestyvän onnettomuuden kanssa. Nyt kävi niin, että hän ilman valmistusta joutui keskelle tuntematonta tilaa. Hän muisti, että juuri epärehellisyys oli se tahra, jota hänen miesvainajansa oli koko ikänsä koettanut pestä pois sukunsa nimestä ja nyt on juuri epärehellisyys se pahe, jonka heidän vanhin poikansa valitsee osakseen kaikista ajan niin monista tarjolla olevista paheista. Äiti käsitti tämän järjellään — tuntemiseen ei nyt ollut aikaa. Täytyi ryhtyä käytännöllisiin toimiin. Tommi on huonoilla teillä — saattaako hänet pelastaa ja miten? Hänet on pelastettava, maksoi mitä maksoi!

Silmänräpäyksen ajan täytti hänen mielensä yksinäisyyden tunne voimakkaampana kuin milloinkaan. Jos Tommin isä olisi elänyt, niin ei koko tämä Surpaeusten onneton sukuperintö olisi voinut nostaa päätään. Mitä olikaan kaipaus rakastetun menettämisestä sen avuttomuuden rinnalla, mihin hän oli joutunut, jäätyään yksin. Hänestä tuntui siltä kuin ei hän jaksaisi pysyä jaloillaan, kuin hänen täytyisi lyyhistyä siihen paikkaan. Syvällä hänen äidinsydämessään nyyhki ääni: sinä menetät poikasi! Ja hänen ihmistunnossaan sanoi ääni: nuori elämä menee hukkaan! Hän vastasi itse molempiin huutoihin: mitä minusta ja minun menetyksistäni, kunhan löytyisi joku, joka voisi häntä auttaa.

Olisiko joku toveri, joka olisi häneen hyvin kiintynyt ja josta hän pitäisi? Mutta äiti ei keksinyt muita kuin itsensä ja niin hän päätteli: minun täytyy itseni yrittää. Minä tahdon! Ja uudelleen sanoi hän itselleen, sanoi ääneen: minä tahdon! Ja tätä sanoessa pääsi hänen koko olentonsa niin näiden sanojen sisällyksen valtaan, että hän tunsi saaneensa ikäänkuin tulisen miekan käteensä. Hän ei istuutunut paikalleen miettimään, mihin nyt on ryhdyttävä, siihen ei ollut aikaa. Hän liikkui kodin jokapäiväisten askarten keskellä, järjesteli, pyyhki tomua ja puheli palvelijattaren, postinkantajan, nuohoojan ja muiden kanssa, jotka olivat talossa tai sattuivat tulemaan. Hänen kätensä pitelivät neulaa, vaatetta, ruiskukannua, pataa ja kattilaa, mutta miekka oli kaiken aikaa hänen hallussaan ja hänen ajatuksensa kiertelivät sen ainoan ympärillä, mikä hänelle tällä hetkellä oli tärkeää. Ihminen saattaa elää monisäikeistä elämää yhtaikaa. Sen kyllä koki punaisena aikana. Mutta että se vielä näin jatkuu ja ehkä aina tulee jatkumaan, sitä ei olisi voinut ajatella kymmenen vuotta sitten. Ennen oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Ihmisellä oli laki ja kymmenet käskyt. Nyt on kaikki niin hämärää ja monimutkaista eivätkä laki ja kymmenet käskyt riitä.

— Olipa se hyvä, että minä nukuin viime yönä — nyt minä ymmärränkin, miksi minulle annettiin unta. Minä jaksan nyt. Ja minun täytyykin jaksaa. Ei voi tehdä sillä lailla, että oikopäätä menisi pojan luo ja sanoisi: tässä on sormus, minä tiedän kaikki, kuinka olet voinut näin menetellä! Ennen olisi voitu tehdä niin, kun aika oli terve. Nyt täytyy keksiä jokin toinen keino. Täytyy toimittaa sormus sinne, mistä etsivät sen toivat, ja johdattaa Tommi siihen, että hän itse tuo sormuksen sen omistajalle. Mutta onko luultavaa, että hän sen tekee? Eikö päinvastoin ole oletettavinta, että tarjoilijatar on mieltynyt sormukseen ja pitää huolta siitä, ettei Tommi saa edes tilaisuutta ottaa sitä haltuunsa? Mutta olisiko Tommi voinut jättää sormuksen tuolle tytölle, jos hän olisi epärehellinen? Voihan heidänkin joukossaan olla kunnon ihmisiä.

Tommin täytyy itsensä nähdä tekonsa rumuus ja sisällisestä pakosta korjata se! Mutta miten saa hänet siihen?

Sormus on pantava alttiiksi. Se voi tällä retkellä mennä hukkaan. Koti voi kadottaa Tommin. Muuta tietä kuitenkaan ei ole!

Mitä poika sanoisi, jos hän tullessaan kotiin koulusta tapaisi sormuksen pöydältään? Hän vaivaisi kauan päätään, ymmärtäisi vihdoin, että hänet jollakin selittämättömällä tavalla on yllätetty ja päättäisi toisen kerran olla varovaisempi. Ja olisikin niin varovainen, etteivät etsivät löytäisi yhtään jälkeä. Hän ei ole vielä ennättänyt pitkälle epärehellisyyden tiellä, sillä hän on varomaton ja kömpelö. Ehkä se vain on urheilua kaikki tyynni. Mutta tekoon tulee uusi viehätys, kun salaaminen kehittyy järjestelmälliseksi. Rikollisuuskin saattaa silloin tulla tietoiseksi. Onnettomat Surpaeukset perintöineen ja taipumuksineen!

— Jos minä koettaisin osoittaa lapselle entistä suurempaa hellyyttä. Jos minä antaisin hänelle hänen isänsä taskukellon. Se on kaunis kello, Tommi pitää siitä ja toivoo sitä. Olimme ajatelleet, että hän saisi sen tullessaan ylioppilaaksi. Jos veisin isän kuvan Tommin huoneeseen. Tai sen taideteoksen, jossa on kuvattu sumujen taistelu auringon kanssa. Tai jos katsoisin, etteivät elävät kukat milloinkaan lopu hänen huoneestaan. Tai jos koettaisin toimittaa hänelle uudet vaatteet ja hatut kaikki, mitä poika siinä iässä kaipaa. Tai jos kehoittaisin häntä menemään rippikouluun, niin että konfirmatio voisi tapahtua juhannukseksi. Tai jos koettaisin itse pukeutua paremmin, ehkä vaikuttaisin nuoremmalta ja hän voisi tuntea olevansa kanssani enemmän toveri… Nyt minä tiedän! »Sumut hälvenevät», sen minä siirrän hänen huoneeseensa. Suuri taide vaikuttaa ehdottomasti. Hän ajattelee: miksi äiti on tuonut tämän tänne? Sitten hän näkee kuinka se kaunistaa koko huoneen. Sitten hän muistaa aamun, jolloin se tuli taloon. Se oli tammikuun seitsemäs päivä. Lähestyvien levottomuuksien tuntu oli jo ilmassa. Isä itse valitsi kuvalle paikan ja löi naulan seinään. Lapset olivat silloin kaikki kotona ja Tommi auttoi isää. Hänen täytyy tämä muistaa.

Ei, ei kelpaa! Muistaessaan tämän kaiken hän sanoo itselleen: taas koettaa äiti minuun vaikuttaa, taas hän vaanii ja epäilee…

Mutta mitä minä sitten teen? Jumala, auta minua!

Sinä saatat olla minulle pahoillasi, Jumala, en ole selvään maininnut nimeäsi moneen aikaan. Olen puhunut Levosta tai Kauneudesta, tai Kohtalosta, tai Kaitselmuksesta, tai Taivaasta. Mutta tiedäthän sinä, että olen tarkoittanut sinua, sinua. Minä olen nyt hädässä enkä tiedä, miten minun pitää tehdä. Nuori ihmiselämä on kääntynyt vaaralliselle tielle, minun pitäisi heittää pelastava köysi hänen ympärilleen ja ohjata häntä pois. Mutta köyden pitäisi olla niin hienon, ettei hän sitä näe ja johdatukseni niin arkatuntoisen, ettei hän sitä tuntisi.

Kun tämä olisi edes meidän kahden asia, minun ja lapsen. Mutta tässä on muitakin asianosaisia. Ensinnäkin on sormus Heinin — onko tyttö niin ennakkoluuloton ja uhrautuvainen, että päästää kihlasormuksensa seikkailulle tuiki epävarmoihin käsiin? Sellaista ei voi keneltäkään kihlatulta pyytää. Ja sedät, Mikael ja Gabriel, hehän ovat köyhästä omaisuudestaan panneet likoon sen summan, jonka avulla sormus saatiin kotiin — mitä arvoesineitä ovatkaan mahtaneet myydä! Kaikilla näillä on asiassa sanomista.

Mutta eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin sormus? Jos kaiken uhalla lähettäisi sormuksen sinne, minne Tommi sen jätti. Sittenpä saisi nähdä, mitä hän tekee. Ehkä hän hyvin pian toisi sen kotiin. Ehkä hän sanoisi löytäneensä sen tieltä. Tai pihan piiristä. Tai ehkä hän suoraan sanoisi pitäneensä sormusta piilossa jonkin aikaa, voidakseen sen omistajalle sitten valmistaa suuremman ilon. Ehkä hän tässä olisi puhunutkin totta. Nyt pitäisi tuntea Tommin tahto, se josta Mikael Surpaeus aina puhuu. Sitä konetta ei vielä ole keksitty, millä se mitataan. Mikael Surpaeus luulee sen keksivänsä. Kunhan ei hän tulisi hulluksi.

Tommin pieni veli sanoi itse asiassa eilen koko totuuden. Tommi kuuli sen. Se suututti häntä ja paadutti häntä. Jos sitä tietä jatketaan, niin poika pian heittää koulunkäyntinsä ja ryhtyy Enok Surpaeuksen kanssa yhteisiin yrityksiin. Kuinka taitavasti ja hienosti nyt olisi meneteltävä.

Tai jos sittenkin kävisi asiaan suoraan käsiksi, veisi sormuksen Tommin eteen pöydälle, katsoisi häntä silmiin ja jättäisi hänet sitten tekemään johtopäätöksiään. Olisi kyllä jännittävää nähdä, mitä hän tekisi. Ja ennen kaikkea tuntuisi rehellisemmältä.

Tai jos antaisi hänen löytää sormuksen Heinin kädessä eikä selittäisi mitään. Niin Tommi kävisi vain tulevaisuudessa varovaksi, sehän jo äsken selveni.

Parannuksen täytyy tulla sisältäpäin, ei minkään ulkonaisten keinojen kautta. Niistä ei ole mitään apua. Tässä tapauksessa. Joillekin luonteille saattaa olla, mutta ei tälle.

Mitä nuo pääskyset nyt niin lentelevät? Pääskyset — ovatko pääskyset tulleet? Kesäkin on siis tullut ja paljon muuta on tapahtunut. Jos saisi Niemenkivestä puoli miljoonaa, sitten voisi hiukan parannella lasten vaatteita Ja omiaankin. Olisi miellyttävää käyttää valkoisia pukuja. Ne ovat niin kauniit. Miltä Tommi tänään näyttää, kun tulee kotiin? Eikö hänen kasvoistaan todella saata nähdä mitään? Eikö hän todella tunne tarvetta mitään uskoa äidilleen? »Kun minä olen niin tottunut sinulle kaikki kertomaan» — eikö hän niin sanonut? Hän ei ole enää kiintynyt äitiinsä eikä sisaruksiinsa, hänen kiintymyksensä on jossain toisaalla — siinäkö tarjoilijattaressa? Se on turhaa puhetta, että ihmisellä on kiintymystä rajattomat määrät, tai että se kasvaisi sitä myöten kuin tulee sympaattisia ihmisiä vastaan. Kyllä kiintyminen aina otetaan rajoitetusta varastosta ja annetaan eri ihmisille. Tommi on nyt kiintynyt erääseen Fanniin siellä jossain syrjäkahvilassa. Ja lapset ovat viittailleet siihen, että hän myöskin pitäisi naapurin nuoresta rouvasta. Onhan se kaunista, todella. Ja eikö olekin kurjaa, että ihminen on niin uskoton, ettei hänen tunteensa kestä. Mitä nuo linnut niin huutavat? Kukathan piti kastella. Asianajaja ei maksa puolta miljoonaa. Eikä luultavasti kukaan muukaan. Kukaan morsian ei suostuisi jättämään kihlasormustaan seikkailujen varaan. Tässä jutussa on liian monta asianosaista. Tarvitseeko Tommi rahaa kiväärinsä maksamiseen? Onko se jo maksettu vai eikö? Mistä hän sai tai saa rahat? Ehkä täytyisi koettaa tarjota ne hänelle. Täytyy ostaa uusia siemeniä, kurkunsiemenet jotka tuotiin, eivät idä. Västäräkkikin on tuossa. Ja illalla laulaa jälleen satakieli. Sehän lauloi eilen. Omenapuissa on pian kukat. Täytyy taistella ja tahtoa. Täytyy tahtoa niin, että vuoret siirtyvät.

Jumala, Jumala, jos minä ymmärtäisin, miksi sinä lähetät minulle häpeän ja rumuuden.

No niin, pusertaa kuoliaaksi tunne ja kylmällä sydämellä tahtoa! Ottaa sydän käteensä niinkuin se olisi pieni lämmin lintu ja pusertaa sormet kiinni…

Mitä? Parahtiko hän ääneensä? Heini tuli ja kysyi, mitä hän oli sanonut. Niin, tuossa oli Heini, yllään valkea silkkipusero ja kaulassa koru, jonka sulhanen varmaan oli antanut. Hänen sormuksensa oli tuolla piironginlaatikossa hyvässä tallessa rasian pohjalla ja päällä pinkka vanhoja kirjeitä.

Jos minä kuolisin, johtui yhtäkkiä Tekla Surpaeuksen mieleen, niin surisiko Tommi ensinkään? Jos minä sairastuisin vaarallisesti, niin voisiko se johtaa häntä ajattelemaan, mitä hän on tehnyt? Jospa minä sairastuisinkin!

Vai niin — ja entä taistelu ja miekka. Entä tarmo ja tahto!

Kummallista: tuntuu siltä kuin ei tämä koskaan menisi ohitse, kuin ei sillä koskaan olisi loppua.

Mutta tässähän on Heini. Hänellä on siis sentään toinen muisto sulhaseltaan. Kukapa muu olisi antanut tuon kaulakoristeen. Kaunis se on. Ehkäpä voisi ajatella, että Heini uhraisi sormuksensa.

He alkoivat puhella keveästi ja ystävällisesti niinkuin tavallisesti. Kysyivät molemmin puolin, olivatko nukkuneet ja kuinka jaksoivat. Vihdoin otti Heini selkänsä takaa pinkan kirjeitä, joiden kuori ei ollut liimattu kiinni, ja heilutti niitä tätinsä edessä.

— Nämä näin, sanoi hän ja hymyili, — nämä minä nyt olen saanut kokoon. Viisi minä oikeastaan olen kirjoittanut, mutta kaksi oli niin inhottavaa, että minä heti revin ne. Yksi näistä kolmesta lähetetään. Mutta mikä? Minä pyytäisin tätiä lukemaan ne läpi. Ja sitten, kun kirje on lähetetty, sitten ei enää puhuta koko sormuksesta, ei yhtään sanaa.

Tekla Surpaeus käsitti nyt. Heini oli kirjoittanut sulhaselleen sormuksen kohtalosta ja pyysi häntä lukemaan kirjettä.

— Niin, niin, niitä on kolme, selitti hän, — hiukan erilaista. Minä en tiedä mikä minun on, mutta en tahtonut saada mitään paperille. Mikähän nyt olisi paras lähettää? Enhän minä tavallisesti vaivaa muita ihmisiä lukemaan läpi kirjeitäni, mutta kun tämä on vähän yhteinen asia. Tai jollei juuri yhteinenkään, mutta… en minä tiedä kuinka minä sanoisin.

Rouva Surpaeus oli ajatuksissaan ottanut kirjeet, mutta ojensi ne samassa takaisin Heinille.

— Kyllä sinä itse tiedät, mitä kirjoitat, en minä lue.

— Mutta jos täti olisi niin hyvä. Ei niissä ole kuin muutama sana. Tai luenko minä ääneen? Jos heittäisin arpaa ja ottaisin kaiken varalta vielä kopion siitä, joka joutuu lähetettäväksi? Ei, nyt minä luen — kyllä täti nyt jaksaa kuulla. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut vähän onneton ja kaikki muut myöskin. Olemme kaikki etsineet ja poliisitkin ovat olleet liikkeellä. Mutta ei ole löytynyt ja tuskin löytyy. Se olikin liian kaunis ja kallis minun maalaissormeeni. Sinä annat minulle toisen, annathan, ja koetat rauhoittaa omaisiasi minun avukseni. Letitsia täti täällä, isän vanhin sisar, jota et sinä koskaan ole nähnyt ja joka on hyvin miellyttävä ihminen, hän sanoo, että elämä aina kihlaa meidät rautaisella sormuksella. Ja niin minullakin nyt on se päähänpisto, että tahtoisin sinulta rautaisen sormuksen. Niin, ei sitten muuta tällä kertaa.» No, mitä täti siitä sanoo, se oli numero yksi. Tämän on Lida hyväksynyt. Nyt tulee toinen.

Tekla Surpaeus keskeytti hänet.

— Tiedät itse, rakas lapsi, mitä teet, mutta pitääkö sinun nyt jo lähettää tuo kirje? Jos hiukan odottaisit…

— Täti kuulee vielä nämä toiset. Minä tahtoisin kerta kaikkiaan tämän asian selväksi. Kyllähän täti nyt jaksaa kuulla nämä kirjeet, kun minä olen jaksanut ne kirjoittaa. Ikävää työtä se on kirjeen kirjoittaminen. Eilen illalla kirjoitin kaksi ja tänä aamuna nämä kolme. Mutta ne eiliset olivat sellaisia hirveän haikeita. Voi, voi, ei täti usko, mitä tulee ihmisen päähän! Minä kirjoitin, suoraan sanoen, Halvorille, ettemme voi mennä naimisiin, että minä pelkään, kun meidän suku on sellaista huonoa ja epäluotettavaa. Me itkimme Lidan kanssa kuin hullut. Lida päätti, ettei hänkään koskaan mene naimisiin. Mutta sitten me nukuimme ja aamulla minä revin kirjeet ja kirjoitin uudet. »Rakas Halvor!» Niin, tämä alku on kaikissa sama, mutta minä luen nyt senkin, että pääsisin kiinni. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut onneton ja kaikki muut myöskin. Olemme etsineet minkä olemme jaksaneet, mutta toivomme, että sormus vielä löytyy. Sedät tilasivat tänne etsivät poliisit ja lupasivat tuhannen markan palkinnon, niin että eiköhän kaikki nyt kuitenkin käy hyvin. Olisi hauskaa, jos sinä tulisit tänne. Matka ei nyt olisi niin pitkä ja kallis kuin Niemeen. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta, enimmän Heiniltäsi.» Se on numero kaksi, mutta se on oikein huono, huomaan itsekin, ettei sitä voi lähettää.

— Ei, keskeytti taasen rouva Surpaeus, — minusta se on parempi kuin ensimmäinen. Saattaahan sormus vielä löytyä. Mutta jos odottaisit etkä lähettäisi mitään kirjettä. Tarkoitan: jos odottaisit.

— Minä tahtoisin päästä eroon tästä asiasta, eikö täti ymmärrä! sanoi Heini kiihkolla, jommoista ei Niemenkiven rouva ollut hänessä ennen nähnyt. — Minä en tiedä miksi, mutta tämä asia on minulle vastenmielinen. Se vaivaa minua. Ja kun rupean ajattelemaan, niin voin tehdä jonkin tyhmyyden. Kuvittelen ties mitä. Minä olen luullut olevani niin järkevä ja terve, ettei minuun mikään pysty, mutta minä huomasin viime yönä, että olen… olen… aivan kelvoton kappale. Tässä tulee nyt vielä kolmas kirje. Se on oikeastaan Lidan kirjoittama. Tämä alku on taas sama ja sen minä olen kirjoittanut. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä hiukan ikävä tapaus. Älä sentään pelästy, ei kukaan ole menettänyt henkeään, ei edes kättä tai jalkaa. Muuan esine vain katosi, tosin kaikkein rakkain mitä minulla oli, koska olin saanut sen sinulta. Olen surrut sitä äärettömästi, olenpa käyttäytynyt suorastaan lapsellisesti. Olen nimittäin ollut taikauskoinen. Kaiken iltayön me Lidan kanssa yhdessä valvoimme ja surimme. Mutta kun aamu tuli, muistin, että sinä toki elät ja olet omani ja että se vain oli kuollut pieni esine, joka katosi. Varmaan tiedät jo, mikä esine se oli, niin ettei minun tarvitse sitä sanoa. Rakas se oli ja kaunis ja oma syyni oli, että se katosi. Olenkin itseäni niin syyttänyt. Tuskin ansaitsisin, että se löytyisi. Hiukkanen toivoa meillä vielä on. Mutta jollei sitä nyt löytyisi, niin annathan minulle toisen ja lisäksi anteeksi, annathan Heinillesi.» Tämän on oikeastaan Lida kirjoittanut, sillä näin kauniisti en minä koskaan pystyisi kirjoittamaan. Ja kyllähän minä niinkin voin ajatella kuin Lida, nimittäin voisin siis lähettää tämänkin kirjeen. Mutta ehkä on sentään rehellisintä lähettää ensimmäinen, koska itse olen sen kirjoittanut. Voi sentään, minäkin puhun rehellisyydestä!

— Mutta Heini!

Rouva Surpaeus säikähti, sillä Heinin viime sanat olivat kuin sairaan voihkahdus. Hän ei ollut itse asiassa koskaan ottanut Heiniä vakavasti lukuun tässä sormusasiassa. Heini oli hänen silmissään ollut onnenlapsi ulkopuolella kärsimyksen, lapsi, joka on täydellinen hyveissä ja avuissa ja jota kaikki kohtelevat sen mukaan. Vaistomaisesti oli hänestä tuntunut siltä, että Heinillä on niin paljon, ettei yhden sormuksen menetys hänelle merkitse sitä eikä tätä. Tai myöskin, että hän on niin terve, etteivät hänen hermonsa tunne niin ärtyneesti ja kipeästi kuin hänen ja hänen lapsensa, jotka ovat läpikäyneet isän menettämisen. Nyt näki hän yhtäkkiä kärsimyksen syvällä Heinin silmissä.

— Minäkin puhun rehellisyydestä! toisti Heini vielä kerran.

Ja hänen äänensä oli soinnuton. Oliko hän menettänyt lauluäänensä — miten hän puhuikin kuin ihminen, jota vaivaa alituinen käheys. Heinillähän oli ollut erikoisen heleä ääni. Sen erotti kaikkien muiden äänistä, kun hän puhelimessakin puhui. Ja nyt…

— Mutta Heini, sanoi rouva Surpaeus eikä ymmärtänyt miten hän jatkaisi. — Mitä te olettekaan Lidan kanssa ajatelleet viime yönä. Oliko tuo sormus sinulle niin rakas? Älä lähetä, lapsi, mitään kirjettä. Sormus ehkä vielä löytyy. Ja varmaan löytyykin.

— Ei täti, ei se ole sitä. Ei se ole sitä. Tietysti minä myöskin olen onneton sormuksen tähden, mutta muutenkin. Voi, en minä saata siitä puhua.

— Minä kyllä tiedän mitä sinä tarkoitat.

— No, eikö se sitten ole kauheaa. Tällainen suvun rappeutuminen on jotain hirvittävää. Ja minä kun en koskaan ennen ole sitä ajatellut. Enkä huomannut mitään. Mutta tämä sormusasia näyttää olevan annettu meille, jotta me näkisimme tilamme — niinhän setä sanoi. Kuka tietää mitä minussakin kytee. Kuka tietää mitä minunkin lapseni kerran tekevät. Ja mistä ne minua syyttävät… Kunhan Halvor tulisikin tänne. Minun täytyy hänet tavata.

— Lapsi, sanoi rouva Surpaeus yhtäkkiä ja tarttui nuoren tytön käteen, — älä tee mitään tyhmyyksiä. Kuulehan, me lähdemme hiukan sisään, niin saamme puhua. Etkö kirjoittanut tyttöjen muistikirjaan jotakin, mitä sinun nyt sopii muistaa? Tytöt näyttivät minulle. He kysyivät, eikö se ollut ihmeellistä, että molemmille kirjoitit ihan saman lauseen ja merkitsikö se sitä, että olit todella niin proosallinen kuin itse väitit olevasi — ettet keksinyt mitään muuta. Minä sanoin, että lauseessa oli niin syvä totuus, ettei sitä voinut paremmin sanoa ja siksi sinä olit sanonut sen erikseen molemmille serkuille. Eikö se ollut oikein selitetty? Mitä itse kirjoitit Hertan ja Letan muistikirjaan? Minä olen niin kiitollinen että annoit tytöille juuri nuo sanat. Olet antanut ne myöskin minulle ja nyt ne kelpaavat itsellesi. Sano nuo sanat ääneen. Muistathan mitä kirjoitit? No mutta muistathan.

— En minä tiedä. Jotakin tyhmyyksiä. En minä keksinyt mitään kunnollista. Ja siitähän on niin kauan.

— Toissapäivänä.

— Toissapäivänä! Kun siitä on tapahtunut niin paljon.

— Sanohan nyt nuo sanat.

— No, kyllä minä ne muistan.

— Mutta sano ne ääneen.

— En minä voi. Tietäähän täti ne.

— Tiedän. Olen ne kuullut ennen satoja kertoja. Panttileikeissä, kun vaadittiin sananparsia, kuulin ne. Ne olivat silloin tyhjiä ääniä, mutta nyt niissä on sisältö. Me tarvitsemme kaikki sitä sisältöä niinkuin lääkettä sairaina aikoina. »Oman onnensa seppä»… Se on totta, se on totta…

— Jospa minä itse vielä voisin siihen uskoa, sanoi Heini. — Minusta tuntuu nyt, että isoisät ja isoäidit ovat takoneet meidän kohtalomme…

— Ovat kyllä, mutta kun korun kuumentaa, niin sitä voi takoa uudelleen.

Rouva Surpaeus oli puhunut itselleen, vaikka hän kaiken aikaa osoitti sanat mies-vainajansa veljentyttärelle. Hän tarvitsi itse uskoa ja hän takoi sitä mieleensä väellä ja voimalla. Yhtäkkiä otti hän Heiniä kädestä ja katsoi häneen. Heini kalpeni ja tuijotti häneen mykkänä.

— Voisitko sinä sen tehdä? sanoi rouva Surpaeus hiljaa ja hänen tummat silmänsä näyttivät täyttävän koko hänen kasvonsa. — Tahtoisitko sinä sen tehdä?

— Mitä? sai Heini vihdoin suustaan.

Rouva Surpaeus pani kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja johdatti häntä läpi huoneiden. Heini tunsi että hän pyysi häneltä jotain uhria, hän vain ei voinut käsittää mitä. Antaminen oli aina ollut hänelle ilo, mutta nyt häntä pelotti. Tekla tädin koko elämä tuntui siirtyneen silmiin, jotka rukoilivat sillä tavalla, ettei niiltä voinut kieltää. Myöskin pitkät kalpeat sormet kuljettivat toista, tehden hänet kuin tahdottomaksi. He tulivat makuuhuoneeseen ja pysähtyivät vanhan peilipiirongin eteen. Heini näki hyllyllä tutut pienet porsliinikorut ja setä-vainajansa nuoruudenkuvan. Hän näki myös peilissä kahdet kasvot, jotka oudossa jännityksessään hämmästyttivät häntä. Toiset olivat vaaleat ja hehkuvat, toiset tummat ja pehmoisen kalpeat — hän itse ja täti Tekla Surpaeus.

— Kuule lapsi, eikö ole kauheaa, jos nuori elämä menee hukkaan? sanoi täti hiljaa ja tarttui piironginlaatikon kahvoihin.

Heini ymmärsi, että hän ajatteli Tommia ja sanoi täydestä sydämestä:

— On.

Täti veti auki laatikon ja etsi oikeanpuoleisesta nurkasta. Sieltä tuli esiin vanha luinen, hopealla silattu rasia. Heini, jolle äsken oli alkanut jotain valjeta, joutui taasen aivan ymmälle. Hän koetti tunkea Tommin äidin ongelmallisen ilmeen läpi eikä huomannut mitä täti askarteli, ennenkuin kalpea käsi hänen edessään piteli sormusta, jonka hän luuli tuntevansa omaksi kadotetuksi kihlasormuksekseen.

Häneltä pääsi riemun huuto, mutta samassa se tukahtui, sillä hän luuli näkevänsä harhanäyn. Hän oli jo käymäisillään kiinni sormukseen, mutta pidättyi ja huudahteli, vuoroin katsellen ihmiseen, jonka kädessä ihmeellinen esine oli, vuoroin viettelevään esineeseen. Vihdoin tarttui hän siihen kiinni, katseli sitä, käänteli ja pani sormeensa. Kaiken aikaa piti hän epämääräistä pientä ääntelyä, naurahteli ja vuodatti kyyneliä, kunnes vihdoin puhkesi voitolliseen huudahdukseen:

— Se on se, se on se! Totisesti! Mutta täti kulta, mistä täti on sen saanut? Onko tämä nyt todella totta? On, on! Mutta miten se on tapahtunut? Löytyikö sormus täältä? No mistä sitten? Minun sormukseni, minun oma sormukseni! Nyt en enää ikinä ota sitä kädestäni, en vaikka mikä olisi. Oi, että se löytyikin, kyllä Halvor nyt tulee iloiseksi. Hyvä oli, ettei kirjettä lähetetty. Kyllä minä olen onnellinen, kyllä minä olen iloinen…

— Et annakaan sitä museoon? sanoi Tommin äiti.

— En, en! nauroi Heini, irroittamatta katsettaan sormuksesta.

— Et taida enää muistaa, että niin päättelit.

— Kyllä minä muistan, mutta se oli sellaista epätoivoa.

— Mitä sanoo talon viisas vanha-täti nyt, kun ei hänen rautainen sormuksensa kelpaakaan?

Heini pusersi kiinni vasemman kätensä ikäänkuin peläten, että sormus karkaisi ja katsoi Tekla rouvaan. Hän näki heti paikalla, että täti ei ollut iloinen ja hän tunsi, että täti ei pitänyt Letitsia-tädistä.

— Niin, se rautainen sormus, puhui Heini hiukan hämillään, — mutta en minä tästä pidä sen rahallisen arvon vuoksi, vaan… niin, tietäähän täti miksi. Se on minun kihlasormukseni.

— Ja minä kun luulin, että sinä tosissasi aioit pyytää sulhaseltasi rautaista sormusta ja luopua tästä. Elämähän kihlaa raudalla. Eikö se kuulu kauniilta?

— Täti, sanoi Heini, — täti sanoisi selvemmin, sillä minä en ymmärrä. Miksi täti on suuttunut Titsia-tädille? Hänhän on niin hyvä, aina hän parsii ja paikkaa…

— Niin, niin, ehkä sinä tahdotkin ottaa hänet uuteen kotiisi, kun menet naimisiin. Kyllä saat hänet mielelläsi. Hän onkin jo ollut meillä toistakymmentä vuotta.

— Onko hän ollut täällä tiellä?

— Pidä sinä häntä kodissasi yhtä kauan, ehkä tiedät sitten. Nythän ei sillä enää ole väliä, nyt, kun setäsi on poissa. Minä vain hiukan väsyn hänen viisauteensa. Hänellä on hyvää aikaa ajatella siinä palkatessaan.

Mutta tarkoitukseni oli puhua aivan toisista asioista. Sinä hyvä, hyvä Heini, voisitkohan, tahtoisitkohan auttaa minua. Pyydän sinulta kyllä hyvin paljon. Pyydän sinun sormustasi, niin, niin, juuri tuota, jonka vasta olet saanut takaisin. Et anna! Näen sen kyllä, ettet anna. Pitääkö sitten nuoren elämän mennä hukkaan? Eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin kuollut esine? Olen aina pitänyt sinua niin järkevänä tyttönä… Mutta olen pyytänyt sinulta liikaa. Minun olisi pitänyt ymmärtää. Kuinka tämä oli tyhmää…

Tommin äiti oli puhunut itsekseen. Hänen ei muuta tarvinnut kuin katsahtaa Heiniin, niin hän sai takaisin mielenmalttinsa. Heini näytti uutta puolta luonteessaan: hän oli taipumaton ja ynseä. Ikäänkuin hän olisi pelännyt tädin käyvän väkivalloin kiinni sormukseen, piteli hän oikeaa kättään puserruksissa vasemman käden päällä ja hänen poskensa hohtivat suuttumusta.

— Ja tuollaista täti vielä säälii! puhui hän. — Mitä hänestä tulee, jollei häneen tartuta kovin kourin. Kyllä minä sanon hänelle. Jahka se junkkari tulee kotiin, niin kyllä hän kuulee kunniansa. Ettei ensinkään häpeä. En minä olisi voinut uskoa. Eilen tuolla ruokasalissa… Hän istuu sormus taskussa… Ei, en ikimaailmassa olisi voinut uskoa. Kyllä minä hänet läksytän…

Rouva Surpaeus seisoi ja katseli kuvaa vastapäätä vuodettaan. Hälveneekö hänen elämästään sumu koskaan? Hänen olkapäänsä painuivat painumistaan ja käsivarret tulivat oudon pitkiksi. Kun Heini vihdoin lopetti, hymyili hän ja huomautti, että tyttöjen täytyi syödä aamiaista ennenkuin lähtevät — pitihän heidän Lidan kanssa lähteä kaupungille, eikö niin?

Ja ikäänkuin ei sormuksesta olisi ollut mitään puhetta, jatkoi rouva Surpaeus:

— Se on sellaista täällä Niemenkivessä, että tämä pitkä matka on niin hankala. Varmaan käy paljon mukavammaksi, kun asuu kaupungissa. Sekin on niin tärkeä asia, että lapset saavat käydä kotona syömässä. Kunhan vain löytäisi huoneet. Kyllä niitä on, mutta ne ovat niin kalliit. Täytyy ruveta kuulostelemaan. Ja kuinka nyt sitten saa tämän huvilan myydyksi.

Heiniä yhä suututti, että täti noin keskeytti. Hän olisi mielellään kuullut, miten sormus oli tullut tänne, mutta ei hän nyt tahtonut ruveta kysymäänkään. Hän halveksi Tommia, ei ikinä hän ollut ketään niin halveksinut, ja hänen kielelleen kerääntyi kukkuralleen sanoja, joita hän halusi latoa Tommin eteen. Tommin äitiäkin hän halusi soimata. Kehtasikin antaa hänen kulkea jännityksessä — jo sekin oli hävytöntä, vaikkei hänellä olisi ollut mitään muuta tarkoitusta. Ja vaikka loppujen lopuksi todella olisi aikonut pitää sormuksen, myydä tai ties mitä. Kauheaa sitä oli ajatella.

Täti meni omille teilleen ja Heini riensi näyttämään sormusta Lidalle, ystävättärelleen. Sormus oli siis löytynyt. Kenenkään ei kuitenkaan ollut hyvä olla.

Ei tullut sen parempi, kun sedät saapuivat. He tulivatkin aivan heti. Tytöt istuivat keinussa puhkeavien omenapuiden alla keskellä linnunlaulua ja itkivät.

— No, sanoi eversti-setä ja tervehti keikarimaisesti. — Ettekö te vielä tiedä?

Heini nosti vasemman kätensä, nyökytti päätään ja antoi auringon välkytellä aarrettaan.

— No, ja itkette? Nainen, nainen, hänestä ei koskaan saa selvää. Sormus on löydetty ja sinä itket, rakas veljentyttäreni. Kuuluuko se ensimmäiseen rakkauteen? Ja Lida tietysti itkee ystävättärenä. Eikö se nyt ole ihmeellinen juttu? Olin sellaisessa jännityksessä, kun etsivät kertoivat, etten ikinä ole ollut mokomassa. Sanotaan sitten, ettei elämä ole yhtä jännittävää kuin romaanit. No, ettekö te ole kuulleet? Ettekö todella tiedä? Mutta ovathan he kertoneet kaikki äidille täällä. Vai eikö hän ole sanonut teille mitään? Niin, niin. Hm. Äidin rakkaus on rakkaus sekin. No, pyyhkikää kyyneleenne, niin saatte kuulla. Mitä sinä sanoit, Mikael? Mutta hyvä veli, ovathan he nyt suuria ihmisiä. Toinen on kihloissa ja toinen on kihlatun ystävätär. Kyllä kai heille voi kertoa. Hän, tuo lakitieteen sälli, on sitä mieltä, että tämä asia täytyy pitää kovin salassa. Ja samaa mieltä olen minä tietysti. Otan sen aivan yhtä vakavasti kuin hän. Suvun kunnia on minulle aivan yhtä kallis kuin hänelle. Ja ehkä jonkin verran kalliimpi, koska olen upseeri. Mutta ei ole helppoa katsella nuoria tyttöjä kukkivien omenapuiden alla täydessä itkussa. Siksi aioin kertoa hiukan salapoliisijuttuja. No olkoot vain minun puolestani, olkoot vain. Hän aikoo keksiä baromeetterin, tuo tuossa, nimittäin koneen, jolla mitataan ihmistahtoa. Hän jättää tykkänään kirjallisen esityksensä ja se on varsin viisasta. On tietysti paljon parempi, jos koneella voi määrätä tahdon rikollisuuden tai puhtauden. Silloin hän ehkä jälleen voi ruveta jatkamaan lakitieteellisiä opintojaan ja valmistua tuomariksi. Lisäksi hänestä tulee rikas mies, sillä tätä konetta tullaan ostamaan yhtä paljon kuin kampaa tai partaveistä. Ajatelkaa vain konetta, joka numeroilla osoittaa, minkä verran vilppiä, minkä verran rehellisyyttä on ihmisessä!

— Joko voit lopettaa? keskeytti Mikael Surpaeus, pyyhkien hikeä niskastaan.

Mutta eversti oli päässyt juttuamisen makuun ja puhui ja puhui, varsinkin kun hän näki, että tyttöjen itku alkoi vaihtua nauruun.

— Ihminen istutetaan tuohin. Yksi sähkövirta johdatetaan nyt aivoihin ja toinen sydämeen. Painetaan nappulaa ja heti alkaa kone vimmatusti hyristä ja suhista. Pian alkaa lasiputki, joka on sovitettu potilaan selkärangan taakse, liikehtiä, nimittäin aine, joka sinne on pantu — se on jotakin radiumia tai sensemmoista — ja nyt osoittavat numerot juuri millilleen, mistä aineosista potilaan olento on kokoonpantu.

— On kärsimys kuunnella sinua, yritti taasen Mikael Surpaeus, — sinulla ei ole alkeellisimpiakaan tietoja. On mahdoton käsittää, että sinä olet saanut everstin arvonimen. Koulupoika toisella luokalla voisi lyödä sinua sormille.

— Kyllä minä fysiikasta tiedän yhtä paljon kuin sinä filosofiasta, sanoi malttamattomana Gabriel Surpaeus. — Mutta tässähän onkin kysymys jostakin aivan uudesta, jonka Mikael Surpaeus luo. Ei ole vielä keksitty nimiä.

— Naura sinä, naura sinä, sanoi vanhempi veli juhlallisena, — mutta se kone keksitään kerran, se kone, sanon minä, jolla vangitaan hengenvoimat ja näytetään, mitä ihmisessä on. Minä en sitä keksi, minä en pääse luvattuun maahan, mutta minä tahdon valmistaa tietä sinne. Missä äitisi on, Lida?

Gabriel Surpaeus herkutteli kuvaillessaan, mitä tulisikaan päivänvaloon, jos esimerkiksi nykyajan nainen pantaisiin tulevaan totuudentuoliin. Näyttäisikö mittari esimerkiksi yhtaikaa jo kaikki tulevat rakastumiset, kaikki alkuosat, joista tuollainen naikkonen on kokoonpantu. Sillä rakkautta hänessä tietysti on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia.

— Missä on äitisi, Lida? huusi tuomari.

Hän sai kuulla, että äiti oli keittiössä ja kun hän vielä oli selittänyt veljelleen, että paljon ihmeellisempiä todistuksia luonteen kurjuudesta tulisi päivänvaloon, jos mittari pääsisi toteamaan, mitä erinäisissä itserakkaissa ja hulluissa vanhoissapojissa oli, niin läksi hän hakemaan kälyään.

Suurta perheselvittelyä jatkettiin nyt kotoisen lieden lähimmässä läheisyydessä, äidin askarrellessa aamiaisvalmistelussa. Hän ojensi keskeltä patojensa ja kattiloidensa höyryä käden langolleen ja vastaili sitten hänen kysymyksiinsä. Vanhin suvun miesjäsenistä meni suoraan asiaan.

— Näin se nyt sitten kävi. Suurpään suku on rappeutumassa. Olen kaiken yötä ajatellut isoisän isää. Minä muistan ukon. Oikeastaan ei hän tahtonut pahaa, mutta hän teki pahaa. Köyhät ja kiertolaiset, kaikki olivat tervetulleet Suurpäähän ja kaikki syötettiin ja juotettiin. Varsinkin juotettiin. Viina oli paras lääke, viina, terva ja sauna. Pitäjän isännät olivat aina Suurpäässä ja aina juovuksissa. Emäntä sairasteli. Siellä asui joku maisteri, josta ei ollut tullut mitään. Hän soitteli häissä. Kas kuinka minä en muista hänen nimeään! Isäntä kunnioitti suuresti tietoa ja maisteri luki hänelle sanomat. Vanhassa Suurpään isännässä kulkivat teko ja tahto aivan eri teitä. Tahtonsa perustuksella pääsi ukko taivaaseen, sillä hän ei tahtonut kärpäsellekään pahaa eikä sanonut yhdellekään ihmiselle ei. Kun torpparilta oli kuollut lehmä suohon, niin hän pyysi Suurpäästä toisen, ja sai. Eikä suinkaan huonoimpaa. Mutta talo hävisi ja muutkin talon ympärillä hävisivät ja menivät vasaran alle. Se oli kaikki Suurpään isännän tekoa. No, tuomitse sitten! Minkä mukaan on tuomittava? Ja mikä on loppujen lopuksi totuus? Sinä, Tekla, joka et ole Suurpäitä, sano sinä, jos tiedät. Vielä eilen minä haaveilin, että kerran keksitään jokin kone, jonka avulla voidaan punnita ihmisen siveellinen arvo ja että tuomiot voidaan langettaa sen mukaan… Puhuin siitä everstille — tyhmää kyllä — ja siitä hän nyt latelee ja lavertelee koko maailmalle. On, sivumennen sanoen, mahdotonta käsittää, kuinka se mies on saanut everstin arvon. Minä, suoraan sanoen, uskon, että hän jotakin naistietä on päässyt tähän. Joka tapauksessa en milloinkaan muista, kuinka lapsellinen hän on ja kerron aina hänelle. No niin, sellainen kone kyllä keksitään. Ihmiskunta kyllä koettaa parastaan. Ja vielä eilen minäkin kuvittelin, että silloin sitä päästään oikealle tielle. Mutta sitten minä taasen ajattelin Suurpään isäntää. Sano sinä, Tekla, tähän jotakin, jos ymmärrät. Mikä on totuus?

Tekla Surpaeus ei nostanut katsettaan. Hänen suupielensä vetäytyi pieneen hymyyn ja hän sanoi:

— Kysy suvun viisaalta kauniilta tädiltä. Hänhän kaikki tietää.

Mikael Surpaeus laski käsistään vanhan sanomalehden, jota hän oli hypistellyt, ja tuli lieden ääreen:

— Mitä sinä sanoit?

— En mitään.

— Oletko sinä Titsialle noin ynseä? Sen minä kuulen nyt vasta. Sitä et koskaan näyttänyt miehesi eläessä.

— Jos huvila saadaan myydyksi, niin en tiedä, minne panen hänet asumaan.

— Vai niin, vai niin. Hän pääsee kyllä Niemeen.

— Hän ei viihdy maalla.

— Omituista. Hän oli meille kaikille kuin äiti. Sinun miehesi oli häneen erikoisen kiintynyt.

— Mutta hänhän nyt on poissa.

— Niin, niin, hän on poissa.

He vaikenivat. He olivat poikenneet toisarvoisiin asioihin ikäänkuin olisivat tahtoneet koota voimia vaikeimman selvittämiseen. Lida tuli ovelle ja pyysi äitiään puhelimeen. Tytär astui äidin sijalle lieden luo ja setä kuiskasi hänelle:

Miksi äitisi on suuttunut vanhalle tädille?

— Onko hän suuttunut? sanoi Lida, pysytellen matkan päässä padoista ja kattiloista. — Onhan hän aina hiukan tuskitellut sitä, että täti on täällä. Huonetta olisi tarvittu ja…

Sitä pikkuruikkuista huonetta? Siinähän ei ole edes uunia.

— Niin, en minä tiedä.

Oli hetken aikaa hiljaista.

— Kuule, sanoi setä jälleen, — mitä Letta tänään teki Esplanaadipaviljongissa?

Lida Surpaeus kääntyi ympäri ja unohti kokonaan työnsä.

— Onko Letta ollut Esplanaadipaviljongissa? Tänään?

— Tänään, tänään. Hän istui ikkunanpuoleisen pöydän ääressä. Näin itse.

— Se ei ole mahdollista, setä. Hän meni kouluun niinkuin muutkin.

— Minä näin hänet Esplanaadipaviljongissa, kun odotin raitiovaunua.

— Setä on erehtynyt.

— Hänen palmikoistaan on vaikea erehtyä. Ne riippuivat mustalla hameella. Toisella puolen pöytää istui Laxin poika.

— Yngve?

— Niin, Yngve. Eihän hänellä ole muita.

— Mitä hän meistä tahtoo, senkin tungettelija! Ja Letta! Kyllä minä sen tytön opetan… Mutta ei Jumalan tähden sanota äidille mitään… nyt vielä. Hänellä on niin paljon tällä hetkellä. Se oli se asianajaja, joka on käynyt täällä katsomassa huvilaa…

— Rappiolle mennään… alamaata… vinhaa vauhtia.

Äiti palasi keittiöön ja käski tyttärensä etsiä mittanauhan. Ostaja tahtoi tietää salin suuruuden, nimittäin pituuden ja leveyden. Hän kysyi niinikään, eikö voisi saada vuokrata huvilaa vuodeksi.

Aamiainen vietiin pöytään ja samalla siirryttiin ruokasaliin. Keskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Eri haaroilla tartuttiin kiinni johonkin aiheeseen, mutta siihen se katkesi. Heini ei jaksanut nauraa niinkuin eilen. Eversti jauhoi yhä juttuaan totuuden tuolista. Kukaan ei kuunnellut häntä. Vanha täti ja talon emäntä välttivät toistensa katseita. Tuomari vihdoin alkoi johtaa keskustelua määrättyyn suuntaan.

— Me siis tiedämme, mitä tiedämme, sanoi hän. — Mutta onko nyt sopiva aika ja paikka pohtia, miten olisi otettava selkoa siitä, minkä vaikuttimen nojalla teko on tapahtunut ja mihin keinoihin olisi ryhdyttävä siihen nuoreen Surpaeukseen nähden, joka tässä on horjahtamaisillaan rikollisten tekojen piiriin? Näen äidin tuskastuneet kasvot ja ymmärrän hänet täydellisesti. Niin hyvin kuin tällainen vanhapoika voi ymmärtää. Vai vaaditteko, että voisin tuntea kuin äiti? No niin, jätetäänkö keskustelu Tommista?

Nuoren Heini Surpaeuksen kasvot olivat kuumenemistaan kuumenneet ja vihdoin hän keskeytti setänsä:

— Minä tässä juuri sanoin tädille, että selkäsaunan se poika ansaitsisi. Kyllä minä sen läksytän. Että kehtaakin…!

— Oikein, rakas Heiniseni, sanoi eversti. — Jätämme tuomion Heinille. Hänenhän sormus oli. On siis aivan oikein, että hän…

Lida rupesi nyt puhumaan:

— Mutta jos, kun Tommi tulee, koettaisimme keskustella sormuksesta. Jos epäilisimme kapteenia ja uhkaisimme lähettää liikkeelle poliisikoirat ja salapoliisit. Eiköhän Tommille tulisi kiire tunnustamaan, miten asiat ovat… Täti, sinä ravistat päätäsi. Mitä sinä tekisit?

Äiti nousi yhtäkkiä, laski salviettinsa pöydälle ja kääntyi lähtemään keittiöön.

Letitsia Surpaeus kävi hyvin kalpeaksi ja huudahti:

— Älä mene pois, Tekla, kyllä minä menen.

— Minä vain… minä vain, kangersi Tommin äiti. — Suola on unohtunut.

— Täällähän se on!

Miten kehnoksi minä olen käynyt! ajatteli Tommin äiti heti sen jälkeen ja pureskeli leivänkappaletta. Minä valehtelen ja petän. Ennen osasin hillitä itseni, nyt näkevät kaikki kehnouteni. Missä ovat minun tahtoni ja minun tarmoni?

Hän palasi pöytään ja pakotti itsensä hymyilemään. Niinkin pitkälle hän pääsi, että katsoi tätiin ja nyökäytti päätään.

Lida ja Heini olivat tarttuneet vanhan tädin käsiin ja pitelivät häntä pöydässä.

— Miten sinä, täti, kasvattaisit sitä pahaa poikaa? kysyi Heini.

— Kyllä elämä hänet kasvattaa, sanoi Letitsia Surpaeus.

— Ehei, rakas sisar, kiivastui eversti, — jos jätämme vekaran elämän haltuun, niin hän mielin määrin mustaa meidän nimeämme kunnes kerran istuu linnassa. Kirkas nimikilpi se on ainoa arvokas omaisuus elämässä. Poika on otettava lujille. Kyllä minä pelotan hänet. Jahka hän kuulee mitä perintöjä hän on saanut, niin kyllä hän, piru vie, säikähtää. Jättäkää te asia minun haltuuni. Kyllä minä lupaan, että miehenalulla ennen iltaa housut tutisevat.

— Antakaa minun vielä vähän aikaa ajatella, sanoi Tommin äiti. — Minä ehkä tunnen lapseni parhaiten, minä ehkä tiedän, mikä keino sopii juuri hänelle. Vai ehkäpä… joku… täällä… tietää tämänkin asian paremmin…

Tekla Surpaeus tunsi suurta halua haavoittaa ja lausua pahoja sanoja. Niitä kumpuili huulille, niitä nousi tuntemattomista lähteistä ja niissä oli outo viehätys kuin jossakin uudessa urheilupelissä, jonka olemassaolosta ei tähän asti ole ollut tietoa ja jonka yhtäkkiä havaitsee osaavansa. Samalla kuin hänen vastaherännyt urheiluhalunsa pyrki laukkaamaan eteenpäin minkä jaksoi, suhtautui hänen vanha luonteensa hämmästyneesti, jopa varsin tuomitsevasti urheilijaan. Hävetti ja suututti. Hän tappoi vallattomat sanat suuhunsa ja ehti ajatella, ettei ehkä hän itsekään ollut aivan viaton Tommin taipumuksiin, hänessäkin näytti olevan ties mitä alhaisia ominaisuuksia. Mutta nämä kaikki tajuamiset kipunoivat hyvin nopeasti hänen sielussaan.

— Äiti, ei äiti nyt viitsi! huusi Lida. — Äiti söisi jotakin, ei meidän vieraillemmekaan maistu ruoka, kun ei äiti näytä esimerkkiä.

Tartuttiin kiinni kaikkein lähimpiin tarjolla oleviin keskustelunaineksiin. Puhuttiin siitä ruuasta, mitä oli pöydällä. Se oli erinomaisen hyvää. Mitä maksoi nykyään voi? Se oli halvennut, sitä sai seitsemällä kolmatta markalla. No kyllä sitä on siinäkin. Kananmunat maksoivat markka viisikolmatta ja markka viisikymmentä penniä. Nekin olivat halvenneet. Olivatko ne todella niin halvat? Mutta sehän oli hintana ennen sotaa. Eversti ihmetteli ja iloitsi perheenemäntien puolesta. Hän sai veljeltään tietää, että tämä hinta koski munayksikköä eikä tiuta. Hetkeksi tuli Surpaeusten piirissä helpompi olla ja nauru kaikui luonnollisempana.

Silloin alkoi tuomari tuoda esiin asiaa, jota hän nähtävästi kaiken aikaa oli säästänyt, odotellen sopivaa hetkeä.

— Yksi seikka, alkoi hän, — yksi seikka tässä sormusasiassa on vielä selvittämättä. Katson olevani pakotettu siihen kajoamaan, vaikka olisikin hauskinta jo poiketa muihin aiheisiin. Kumma kyllä ei kukaan tullut sitä ajatelleeksi, enkä minäkään puhunut siitä mitään salapoliiseille, vaikka se oli mielessäni. Minä nyt kerta kaikkiaan olen se huuhkain, joka aina tuo esiin ikävät asiat. Vai ehkä joku toinenkin on tullut ajatelleeksi asiaa, josta aion puhua?

Tuomari antoi katseensa liukua kasvoista toisiin. Useimmat olivat tuskallisessa odotuksessa. Eversti rupesi nauramaan.

— Ei, sanoi hän, — varmaan kukaan muu ei kadehdi sinulta yleisen syyttäjän virkaa perheemme piirissä. Kukaan ei laukkaa sinun edellesi. Sinä pysyt aina susivoutina… Jos muuten saan avata suuni, nyt, kun arvoisa vanhempi veljeni hetkeksi on suvainnut antaa tykkiensä vaieta, niin haluaisin sanoa sinulle, rakas veljenvaimoni, että on luonnollista, että sinä harkitset ja päätät, miten perheemme nimi parhaiten voidaan suojella. Sinähän näit, miten veli-vainajamme taisteli sen puolesta, niinkuin mekin muut olemme koettaneet. Sinä tietysti tunnet poikasi parhaiten ja sinun äidinsydämesi varmaan löytää keinot, millä johdetaan hänet pienestä hairahduksesta. Tätä asiaa on nimittäin minun mielestäni käsitelty osaksi aivan liian suuresti. »Rikollisuuden teitä», joista meidän ankara tuomarimme ja munaskuiden-tutkijamme puhuu, ei tässä kannata ensinkään mainita. Poika on leikitellyt. Mutta toiselta puolen olemme taasen käsitelleet asiaa aivan liian kevytmielisesti. Surpaues-nimi ei saa joutua ihmisten hampaisiin. Nimittäin niiden Surpaeusten, joitten nimi tähän asti on ollut puhdas. Ja sitä voi täydellä syyllä sanoa kamreeri Hugo Surpaeuksen ja maanviljelijä Albert Surpaeuksen nimistä. Sitä emme voi estää, että kapteeni eli literatööri eli miksi häntä nyt kutsuisimme, sotkee nimeään minkä ehtii. Meidän rakas veljemme, jota kutsumme tuomariksi, hän puolestaan kai tekee sen jonkin verran naurunalaiseksi, mutta…

— Setäää! huusi Lida.

— No niin, no niin, päästäkäämme läsnäolevat rauhaan. Se mitä halusin sanoa oli, että jos me pidämme tarkasti huolen siitä, että asia ei tule maailman korviin, niin kaikki oikeastaan on järjestyksessä. Heinillä on sormuksensa, äiti pitää huolen siitä, että Tommi saa oikaisunsa ja me kaikki koetamme kiilloittaa yhteistä kiipeämme, jos niin saan sanoa, voimiemme mukaan. Etsivät olen jo vannottanut, etteivät he lavertele.

Eversti oli onnistunut hetkeksi jälleen keventämään mielialaa huoneessa. Kaikki olivat tyytyväisiä hyvän aterian jälkeen ja valmistautuivat nousemaan. Mikael Surpaeus ainoastaan ravisti, salviettia käyttäessään, malttamattomana päätään.

— Täytyy ihmetellä, sanoi hän, huolellisesti taittaen kokoon salviettinsa, — täytyy ihmetellä herra everstin kevytmielisyyttä. Tuon kaiken hän lateli, hyvin tietäen mistä juurista me kasvamme esiin. Isoisän isän emäntä oli sairas ihminen, mutta hän oli myöskin epärehellisen kauppias Hompon tytär. Rikkaudet, jotka hänen kuollessaan jäivät lapsille olivat…

Lida ja Heini nousivat. Heillä oli jo kiire kaupungille.

— No minä jätän, minä jätän, kiirehti tuomari puhumaan. — Mutta pyytäisin teitä, hyvät veljentyttäreni, olemaan läsnä siinä, mitä vielä sanon. On saatu selville, mikä oli sormuksen kohtalo, kun se joutui ulkopuolelle porttia. Mutta ei ole yritettykään ottaa selkoa siitä, kuinka sormus vaelsi sinne.

Tekla Surpaeus seisoi jo kooten lautasia. Hän hillitsi itseään äärimmilleen ja sanoi sentähden luonnottoman tyynenä:

— Mutta Mikael hyvä, emmekö jo selvittäneet sitä asiaa. Joku lapsista kuljetti ajatuksissaan sormuksen portille. Kävimme kaikki hiukan hajamielisiksi sentähden, että kapteeni ja Tommi juuri silloin tulivat. Lapset eivät voi muistaa kenellä sormus silloin oli.

Huoneessa vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Vanha täti kokosi vuorostaan toisessa päässä pöytää lautasia, mutta hän teki sen äänettömällä tottumuksella niinkuin vain se tekee, joka vuodesta vuoteen ja päivästä päivään on tehnyt samaa työtä, aina peläten häiritsevänsä. Heini piteli tuolin selustan takana oikealla kädellään kiinni sormustaan ikäänkuin peläten sen olevan vaarassa.

— Onko todistettu, jatkoi Mikael-setä hellittämättä kyselyään, — ettei se lapsista muista, joka sormuksen kuljetti?

— Kyllä se Letta on ollut, sanoi Lida, — mutta ei ole sanottu, että hän sitä muistaa. Setä kulta, ei hän olisi uskaltanut tahallaan ottaa sormusta, jos olisi tahtonutkin.

— Rakas lapsi, sanoi taasen äiti, kääntyen vanhimman tyttärensä puoleen, — saatatko nyt sanoa sellaista, että sisaresi ehkä olisi voinut tahtoa? Kuinka voit sellaista ajatella?

Nyt puhuivat kaikki yhtaikaa. Eversti kysyi, oliko palvelija jo tullut torilta ja kehoitti läsnäolevia seuraamaan kirjastohuoneeseen, ettei hän kuulisi. Lida rukoili, ettei tällä kertaa puhuttaisi tästä asiasta. Heini pyyteli, että jätettäisiin hänen sormuksensa rauhaan, hän alkaa muuten pelätä, että se tuottaa onnettomuutta. Äiti vaati langoltaan joitakin todistuksia, sillä tämä alkoi jo käydä liian rumaksi. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Letitsia Surpaeukseen, joka oli avannut ikkunan ja seisoi ulos katsellen ja päästäen sisään lintujen laulua. Mikael Surpaeuksen ja hänen kälynsä välillä syntyi vihdoin keskustelu.

— Pyydät todistuksia, Tekla, sanoi tuomari. — Minä olen jo kauan katsellut sitä tyttöä. Eikö hänestä liene nousemassa kaunein koko perheestä. Naistuntijamme eversti kai sen voisi parhaiten todeta. Mutta minä olen seurannut jotakin muuta, mikä kehittyy tämän kauneuden turvissa. Sanoisinko sitä kiemailuksi… Ei, ei, ei, lopetan heti. Luulet varmaan, Tekla, että tyttäresi tänään on istunut uskonnontunnilla koulussa. Minä näin hänet tullessani tänne Esplanaadipaviljongissa Laxin pojan seurassa. Mehulasit ja jotakin muuta heillä oli edessään. Ei, minä en erehtynyt. Letan palmikkoja ei ole kovin monella eikä hänen avokaulaista mustaa leninkiään. On ehkä syytä, Tekla, että sinä pidät silmällä myöskin tätä nousevaa kaunotarta.

Tekla Surpaeus ei puhunut mitään. Hän kokoili tavaroita tarjottimelle ja huojutteli päätään, tapaillen hymyä, jonka turvissa hän oli läpäissyt punaisena aikana niin monesta vaikeasta tilasta. Hymy ei tahtonut tulla, mutta pään huojutus sanoi: en usko, en usko, en usko. Ja huulillaankin hän äänteli jotakin sentapaista. Vihdoin hän sai hymyn valtoihinsa ja lausui levollisesti:

— Se on kaikki mahdollista. Minulle selviää tässä entistä selvemmäksi, että minun lastenkin tähden täytyy asettua kaupunkiin. On ollut paha, että he ovat olleet pakotetut syömään aamiaisen muualla.

Eversti selitti jälleen nauraen, ettei se nyt ole koko maailman asia, jos rikas koulupoika tarjoaa sievälle tytölle lasin mehua. Sellaista on tapahtunut maailman alusta ja tulee tapahtumaan maailman loppuun. Nuorten katkismus on sellainen, sille eivät mitkään koulutantat mitään mahda. Letta on kaunis, hänen ohitseen ei kulje kukaan sitä huomaamatta. Ja Laxinkin pojalla on silmät päässä.

— Kuinka tämä kaikki on kauheaa! vaikeroi Heini tuolille lyyhistyneenä. — Täällä oli kaikki niin hyvin, kun minä tulin ja nyt on paljasta onnettomuutta.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Letitsia-täti sulki ikkunan ikäänkuin hän nyt ulkoa olisi saanut sen voiman, jota tarvitsi. Hän oli hyvin kalpea, kun hän astui pöydän ääreen ja hänen kätensä vapisivat niin, että hän tarttui tuolin selustaan, saadakseen ne pysymään kurissa.

— Koska nyt näyttää tulleen tällainen selvittelypäivä, sanoi hän, — niin ehkä minäkin saan lausua pari sanaa. Tekla, tahdon vain sanoa, että pääset rauhaan minusta.

Minä olen valmis lähtemään. Olen viipynyt liian kauan. Minun olisi pitänyt ymmärtää lähteä heti, kun veljeni oli kuollut. Hän tarvitsi minua ja minä olin liiaksi kiintynyt hänen kotiinsa.

Molemmat nämä naiset, joiden mielissä vuosien kuluessa hiljaa ja keskeytymättä oli patoutunut katkeruutta toisiaan vastaan, seisoivat nyt vihdoin vastatusten. Se oli vanhaa kaunaa ja he unohtivat tykkänään salata mitään kuulijoilta. He olivat kuin kahden.

— Niin olit, vanha täti, sanoi Tekla Surpaeus. — Jos sinulla olisi ollut hiukkasenkin hienotunteisuutta, niin et olisi tunkeutunut välillemme.

— Ei, ei Tekla, hän oli vain niin tottunut minuun. Hän oli niin heikko lapsena. Ja sittemmin hän aina tahtoi säästää sinua.

— Hän sääli sinua! Hän ei tarvinnut sinua, sitä sinun on turhaa uskotella minulle. Mutta sinä olet aina ollut raukka, joka et ole kyennyt pitämään itsestäsi huolta — minne olisit joutunut…

— Et tiedä, et tiedä mitä sanot. Sen saa siitä, että on uhrannut elämänsä muiden hyväksi. Etkö luule, että olisin voinut kulkea omia teitäni ja löytää onnen…

— En, suoraan sanoen en. Olit liian romanttinen ja hysteerinen. Pelkään, että olet vaikuttanut meidän lapsiimme enemmän pahaa kuin olet tahtonut. Tarinat kauniista tädistä, josta olisi voinut tulla suuri näyttelijätär ja joka jonkin rakkausjutun tähden heittäytyi järveen…

Sedät yrittivät molemmin puolin sovittaa kiihtyneitä naisia, mutta he olivat päässeet selvittelyn alkuun, joka vuosikausia oli heissä valmistunut, ja jatkoivat hellittämättä.

— Mikset ruvennut näyttelijättäreksi? sanoi rouva Surpaeus kylmästi.

— Miehesi rukoili, etten tekisi sitä.

— Sitä en voi uskoa.

— Usko tai ole uskomatta. Pienet kädet hän kietoi kaulaani. Minä olen aina niin sanomattomasti rakastanut lapsia.

— Kuka nyt kuulee lasten pyyntöjä. Vanhempana hän olisi kiittänyt sinua siitä.

— Sinä et tuntenut hänen taistelujaan.

— Ja sinäkö tunsit?

— Minä tunsin. Hän sääli sinua ja säästi sinua. Hän ei viattomalle vaimolleen tahtonut näyttää, mitä on rikollisuuden perintö…

— Sinä valehtelet, minä jaoin hänen kanssaan ilot ja surut.

— Riittihän niitä sinunkin osallesi, varsinkin viime vuosina. Ilot sinä sait kaikki. Suruista vaikeimmat sain minä. Siksi että tunsin ne ennestään. Tekla, koeta ymmärtää tämä. Erotaan ystävinä.

— Ei koskaan. Sinä olet vuosikausia täällä nakertanut minun kotionneani…

— Oi, oi, oi, olisit vain sanonut…

— Olisit saanut sen itsestäsi ymmärtää, sinä joka olet yhtä viisas kuin olet ollut kaunis.

— Koetin pysyä niin hiljaa loukossani. Koetin auttaa sinua.

— Paikata ja parsia sitä sinä koetit tehdä.

— Niin, koetin paikata ja parsia särkynyttä elämääni…

— Siinä se tuli esiin! Omaa särkynyttä elämääsi sinä ajattelit.

— Ehkä olet oikeassa. Ehkä olen ajatellut vain itseäni. Olen koko ikäni vain varjellut sormustani ruostumasta. Olen elämässä rakentanut vain oman itseni. Olen valmistanut itseäni kuolemaa varten. Ja tässä minä nyt olen. Tällainen vaivainen olen. Ehkä olet oikeassa: olen ajatellut vain itseäni. Mutta nyt ajattelen sinua: sinun täytyy päästä minusta. Minä menen.

— Olen hyvin kiitollinen. Kun vain uskaltaisin uskoa, että pidät sanasi.

— Hän on tervetullut meille! huusi Heini kyynelten vallassa.

— Ja meille, Tekla! sanoi tuomari. — Me emme ole tätä tietäneet. Uhrautuvaisuutta se on ollut meidän puoleltamme, kun olemme antaneet hänen olla täällä. Tarvinnut olen häntä aina, minä, vanhapoika. Ja sitten kun hänkin muutti Suomeen, tuo eversti, niin on meitä kaksi vanhaapoikaa. Tekla, tiedätkö, olemme kovin kiitolliset, jos saamme Titsian paikkaamaan ja parsimaan sekä sukkiamme että elämäämme. Et näy tietävän, Tekla, mitä sukkaparit nykyään maksavat ja mitä on usko elämään Hyvänen aika, jos vain olisimme aavistaneet. Titsiahan on ollut meille kuin äiti. Ja saanhan minä sen sanoa sisareni? Anna minun nyt se sanoa. Anna minun kertoa, mitä sinulle on merkinnyt annettu sana…

— Ei! sanoi Letitsia Surpaeus käheästi. — Et mitään sinä saa sanoa. Minulle on yhdentekevää, mitä minusta uskotaan. En ole koskaan kaivannut muiden kunnioitusta kuin omaani. En tule paremmaksi enkä huonommaksi, jos minusta uskotaan hyvää tai pahaa. Olen mikä olen. Ja pidän huolen itsestäni.

Heini tuli ja kiersi kädet hänen kaulaansa.

— Täti, sinä tulet meille. Tulethan! Tai sinä tulet minun kotiini…

— Kiitos, lapsi. En mene enää kenenkään luo.

— Ja minne sitten, jos saan kysyä?

— Se on minun asiani. Yhden vielä sanon sinulle, Tekla Tanker. Kun alat oikoa lapsiasi, Tommia ja Lettaa, niin…

— Jätä se asia minulle!

— … niin on toista heistä kohdeltava hienosti, kaukaa, niin ettei hän aavista, että kätesi johtaa häntä. Jos minä nyt uskallan sanoa… Sormus täytyy viedä sinne, minne Tommi oli sen vienyt. Jos häntä taitavasti johdetaan, niin hän itse tuo sen takaisin. Lettaa taas on pideltävä ankarasti ja kovakouraisesti. Hän on paljon karkeampaa, halvempaa ainesta. Ota hänet, Tekla, heti koville ja rankaise häntä… Ja sinä itse, sinä itse näytät nyt olevan oikealla tiellä. Elämä näyttää mielistyneen sinuun ja tarjoavan sinulle sormustaan. Hyvä siitä tulee, Tekla Tanker, sillä sinä olet hyvää ainesta. Ja nyt minä lähden valmistamaan itseäni matkaan. Onkin jo aika, olen kiintynyt tähän kotiin ja näihin lapsiin liiaksi. Siinä menettää ihminen vapautensa… Rakkaan Hugon vaalilause oli: hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide ja kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Hän oli viime sanoillaan mykistyttänyt läsnäolijat. Kaikki näkivät hänen oikaisevan selkänsä ja korottavan päänsä ja raskaasti nojaten kaidepuuhun astuvan yläkertaan. Jokaiselle tuli silmien eteen kuva siitä, kuinka hän astuu pieneen huoneeseensa, missä ei ole uunia ja ikkunasta vain puolikas, missä seisoo hänen siro pitsitetty vuoteensa, nukkemainen kirjoituspöytä täynnä valokuvia, ja piirongilla ja hyllyillä pieniä muistoesineitä sellainen määrä, että huoneessa tuskin saattaa kääntyä. Mitä hän tekee, kun tulee ylös? Lysähtääkö vuoteen laidalle ja alkaa itkeä? Vai seisooko keskellä lattiaa ja ajattelee asemaansa? Jokaiselle tuli tunne, ettei lohdutuksen tarpeessa ole vanha täti, vaan koti, joka hänet menettää. Kenenkään mieleen ei johtunut lähteä vanhan neidin mukaan, vaan kaikki karkasivat eri haaroille punnitsemaan, mitä olisi tehtävä.

— Kaikki on minun syyni, vaikeroi Heini keinussa omenapuiden alla. — Että minä tulinkaan tänne, minä onneton. Minun tekisi mieli lähteä takaisin heti paikalla. Kaikki oli niin hyvin ja nyt on kaikki nurin.

— Jos sähköttäisit Halvorille, ehdotti Lida.

— Sen minä teenkin, valkeni Heinille. — Halvor tulee, jos hän ikinä voi. Ja miksei hän voisi. Hän sanoo minulle mitä minun on tehtävä. Tiedätkö, Lida rakas, se on kauheaa, mutta tämä sormus ei enää anna minulle rauhaa. Se polttaa minun käsissäni. Minä pelkään, että minun täytyy viedä se sinne, minne Tommi sen jätti, jotta hän itse toisi sen takaisin. Uskotko että hän tuo? Jos sormus jää sille tielle? Minä pelkään vanhaa tätiä, kun hän sanoo jotakin, niin täytyy totella. Mitä minä teen?

— Odotat kunnes Halvor tulee.

— Kyllähän minä tiedän mitä hän sanoo. Hänestä on ihmisen elämä tietysti tärkeämpi kuin tämä sormus.

— Odota nyt joka tapauksessa.

— Mutta jos Tommille sillä aikaa tulee jokin vahinko. Minun on paha olla. Salapoliiseille kai sitten täytyisi uskoa koko asia. Meille taitaa jo tulla kiire. Pitäisikö kuitenkin ensin mennä Titsia-tädin luo? Minne luulet hänen menevän?

— Ei äiti päästä häntä meiltä.

— Hän ei jää tänne.

— Hän jää, kun me kaikki pyydämme. En voi ajatella Niemenkiveä ilman häntä.

— Mutta jos huvila myydään.

— En voi sitäkään ajatella.

— Se on kai välttämätöntä lasten koulunkäynnin vuoksi. Ja ehkä velkojenkin.

— Mutta vaikka meidän kotimme olisi missä, niin Titsia-täti kuuluu sinne. En luule Tomminkaan suostuvan siihen, että hän lähtee.

— Hän näytti siltä, ettei häntä mikään taivuta. Ehkä hän menee Mikael-sedän ja Gabriel-sedän luo. Aikookohan hän lähteä pian. Oi jos hän tulisi meille Niemeen. Tämä kaikki sai alkunsa minun kihlasormuksestani. Eikö se nyt ole kauheaa? Sormus polttaa kädessäni.

— Lähdetään sähköttämään Halvorille.

Veljekset seisoivat kamreeri-vainajan työhuoneessa ja puhelivat kuiskaten.

— Siinä sinä nyt sait! sanoi eversti, silmät seisoen päässä ja käsiään heristellen. — Nyt on perhe hajalla. Iankaikkisella penkomisellasi olet saanut sen aikaan. Mitä sinä menet mullistamaan maailmanjärjestystä. Nyt näet, mihin se vie. Anna ihmisten juoda ja ottaa sormuksia ja tehdä epärehellisiä vararikkoja ja nauttia mehua paviljongeissa ja tehdä, mitä he ikinä haluavat. Kuka sinut on asettanut susivoudiksi? Sinä itse, ei kukaan muu. Mikä sinä olet syyttämään heitä tai tutkimaan heidän tahtojaan? Pidä huolta itsestäsi ja anna muille sama vapaus. Piru vie, kuinka minä raivostun, kun ajattelen miten hyvin me kaikki elimme ennenkuin sinä rupesit tutkimaan ihmistahtoa. Mihin panet nyt Titsian asumaan? Meillä on kaksi huonetta — asutko sinä hänen kanssansa? Vai tarkoitatko, että minä asuisin sinun kanssasi? Etkö räjähdä heti paikalla, kun minä tulen kotiin kaupungilta ja sinä tunnet, että olen ottanut hiukkasen alkoholia? Minä en sinun takiasi tule ottamaan lukuun mitään rajoituksia. Teen kaikkeni saadakseni tämän maailman nurinkurisimman lain rikki. Ja jos sinä olet tunkenut huoneeseeni, niin auta armias, jos hiiskahdatkaan, piru vie.

— Mutta Gabriel, rauhoitu, yritti vanhempi veli. — Minunko syyni tämä kaikki on? Minunko syyni on, että veljeni yhdessä maan muiden edesvastuullisiksi lukeutuvien kansalaisten kanssa urheilee lainrikkomuksessa? Eikö Suomessa osattu juoda ennen kieltolakia? Tiedätkö miltä sairas nykyaika maassamme näyttäisi ilman kieltolakia? Onko minun syyni, ettei sinun everstinjärkesi ylety ymmärtämään tätä? Onko minun syyni, ettei Suomen sivistyneistökään käsitä tätä? Onko minun syyni, ettette pidä omasta arvostanne kiinni, vaikka puhutte kunniasta. »Hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide», sanoo vanhan testamentin viisas, mutta meidän aikamme viisaan mielestä on huonokin voide parempi kuin hyvä nimi. Onko tämä minun syyni? Kuka meistä julisti tuhannen markan palkinnon sormuksen löytämisestä — minäkö? Mistä nyt otat tuon tuhat markkaa? Ehdotat tietysti että jaamme menon, ja minä olen tietysti valmis jakamaan sen. Niinikään olen valmis pitämään huolta sisarestamme. En vielä tiedä millä tavalla. Jos veljemme Enok nykyään todella ansaitsee, niin ehkä hän voisi alkaa maksaa velkojaan, joiden tähden me olemme joutuneet tähän köyhyyteen.

— Ahaa — Enok! Sinulle ei mahtane olla tuntematonta, millä tavalla veljemme Enok ansaitsee, jos ansaitsee. Etkö tunne tässä ansaitsemisessa spriin hajua? Spriitä se poika kuljettaa, menee yli, milloin mistäkin. Mutta minun puolestani all right. Minua ei omatunto vähääkään soimaa.

— Minkä olen luvannut, sen olen luvannut: pidän sisarestamme huolen. Mutta kumpiko meistä nyt menee hänen luokseen puhumaan, kumpiko Teklan?

— Hän saa kesäksi lähteä Niemeen, Titsia. Menen ja sanon hänelle sen.

— Mutta osaatko tehdä sen hienotunteisesti? Muista, mitä hän on ollut meille kaikille. Mitä olisimme ilman häntä.

— Mitä olisimme — ja mitä nyt sitten olemme?

— No, onhan meissä edes muutamia kunniallisia ihmisiä.

— Sinä — ei kumminkaan muita.

— Onko tämä hammasteleminen mielestäsi vanhojen miesten arvoista. Tahtosi ei ole niin huono kuin sanasi ovat. Kohtele sisartamme kauniisti. Muista ettei hän ole koskaan ajatellut itseään.

— Muita siis aina vain! Se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta siinäpä hän nyt on ilman kattoa päänsä päällä ja kiittämättömyys palkkana. Sinä joka tunget ihmisen ytimiin, olet joskus hämmästyttävän muistamaton omiin teorioihisi nähden. Enkö nytkin saa sinua kiinni epäjohdonmukaisuudesta, joka todistaa mistä sinun tieteesi on kotoisin. Otapa sisaremme koekaniiniksesi, niin ehkäpä näet, mitä hän on oikeastaan tahtonut. Hän on tahtonut tappaa kaiken, mikä hänessä oli voimakasta. Ja hän onkin onnistunut. Hän tappoi rakkautensa sentähden ettei hän tahtonut pettää ystävätärtään. Hän tappoi luonnonlatujansa sentähden että hän tahtoi pelastaa sielunsa. Mitä tällä on voitettu? Emilie Hall sai pitää sulhasensa ja istuu nyt mielisairaalassa. Letitsia Surpaeuksen elämäntyö on ollut sukkien parsiminen. Jos Letitsia Surpaeus olisi ottanut Hallin kaiken uhalla, niin, piru vie, nyt voisi maailmassa olla kymmenkunta kaunista, lahjakasta nuorta Hallia. Tai Letitsia Surpaeus olisi joku, tekijä yhteiskunnassa. Etkö ymmärrä tätä, sinä munaskuiden penkoja ja psykologisten koneiden näpertelijä!

Mikael Surpaeus istui ja tuijotti kirjahyllyyn, jonka mustista nahkasoljista kaikkinaiset kultakirjaimin painetut tekijän- ja teoksennimet välähtelivät. Seinät olivat täynnä kirjoja ja jokainen kirja tiesi sieluntaistelua, ponnistusta ja haparoimista pimeydessä. Jokaisen takana oli ihminen, tai ehkäpä kokonaisia sukupolvia, jotka olivat järjestelleet ihmisen ja yhteiskunnan suhteita, järjestelleet varkautta, valhetta, juoppoutta, armeliaisuutta, rakkautta, miettineet hiuksensa harmaiksi ja järkensä sekaisin. Ja tässä sitä oltiin. Mikael Surpaeuksen silmät kulkivat keväisten päivänsäteitten mukana pitkin kirjojen selustoja ja hän kuuli ikäänkuin kuoron hymistävän: mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? Lintujen laulukuoro se oli, joka antoi äänen valon ja sinen täyttämälle ilmalle, lukemattomat pienet eläimet ääntelivät varhaiskesän lämmössä. Mikael Surpaeusta paleli ja hän kuuli lukemattomien jo kylmenneiden huulten toistavan toistamistaan kysymystä, jonka he olivat vieneet vastausta vailla mukaansa kuolemaan: mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus.

— Mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? toisti hän itse eikä tietänyt, virtasiko hänen huulissaan tällä hetkellä veri, vai joko niidenkin kysymys oli kaikkien noiden joukossa, joita peitti tomu ja unohdus.

Ei hän myöskään tietänyt, miten kauan aikaa hän jo oli ollut tässä, kun hän huomasi, että kuului jotain outoa ääntä ja näkyi jotkin kummalliset kasvot. Ääni oli naurua ja kasvot esittivät hymyä. Hänen veljensähän se oli, eversti, joka puhui ulos ikkunasta ja nauroi. Hän puhui kuin lapsi — jos hän olisi ollut tarpeellisen määrän lyhyempi varreltaan, niin hän olisi voinut olla viisivuotias. Jonkun lapsen kanssako hän puhui?

— Noin, noin, noin, no onko sinun hyvä? Aijai-jai-jai, kuinka on lämmin ja hyvä…

Mikael Surpaeus tunsi voivansa liikahtaa ja ponnisti pystyyn. Kylmä läikähti läpi koko hänen olentonsa ikäänkuin hän olisi kauan ollut jossakin kellarissa. Hän tuli ikkunaan.

Hiekassa sireenipensaiden alla kellitteli koira, jalat oikonaan taivasta kohden, suu täydessä naurussa ja silmät kiiluen riemusta. Mikael Surpaeus näki ensi kerran eläimen nauravan. Sireenipensaiden keltaisten lehtisilmujen keskeltä nousi jo tumma kukkanuppu. Nauroiko sekin? Mikael Surpaeuksen suu aukeni ja vetäytyi korvia kohti. Ah, luomakunnalle oli annettu nauru. Ja kevät, ja auringon välkyntä, ja nurmen vihanta, ja orvokit, ja valkoiset kaunokit, ja omenapuut ja sininen ilma ja… Hän kulki hyvin hiljaa, koettaen varoa, etteivät hänen askeleensa kuuluisi, läpi eteisen, alas portaita ja tuli hiekalle koiran luo. Ja notkisti toisen polvensa ja rupesi leikkimään koiran kanssa ja puhumaan koiran kielellä. Ja he nauroivat ja temmelsivät niin että kyyneleet vuotivat vanhan ihmisen silmistä.

Äkkiä huomasi Mikael Surpaeus, että hänen sisarensa Letitsia seisoi heidän edessään, yllään puku, joka oli ikäänkuin uusi, mutta jota Mikael oli nähnyt hänen käyttävän jo parikymmentä vuotta. Musta puku se oli ja hatussa oli jotakin valkoista. Sisar kumartui hänkin hyväilemään koiraa ja kaikki kolme nauroivat. Mikael Surpaeus muisti, että he kaikki joku minuutti sitten olivat vaivanneet aivojaan ja tuntojaan jollakin hirvittävän raskaalla kysymyksellä jota he eivät jaksaneet ajatella loppuun, vielä vähemmin saattaa vastaukseen. Eikö siitä ollutkin vain jokin hetki, jolloin koko vainajien ja elävien kuoro yhdessä toisti jotain tuskallista kysymystä. Ja nyt nauroivat he kaikki, nauroi ihminen, nauroi eläin, nauroi taivas ja maa ja kukat haudoilla, ja aurinko antoi lämpöä kaikille. Hän ei muistanut kysyä sisareltaan, minne hän on menossa ja mitä hän aikoo. Hän vain sanoi:

— Mikä on oikein ja mikä väärin, voitko sinä sanoa?

Letitsia oli oudon nuori, kun hän siinä leikitteli koiran kanssa. Puna poskilla hän katsettaan nostamatta sanoi:

— Jossain kai ne ovat yhtä. Kun vain menee tarpeeksi syvälle.

— Tarpeeksi syvälle? toisti Mikael Surpaeus. — Siinä se taitaakin olla koko onnettomuutemme, ettemme pääse tarpeeksi syvälle.

Gabriel kysyi ikkunasta, minne sisar aikoo ja sisar vastasi menevänsä järjestämään jotakin. Mikael ei silloinkaan huomannut tarttua kiinni keskusteluun kysyäkseen, kauanko hän aikoi viipyä ja puhuakseen muista tärkeistä asioista. Hän oleili vain siinä auringossa Ystävän kanssa ja ajatteli, että jos olisikin koira, tai lintu, tai orvokki. Mutta kaikki hänen ajatuksensa olivat aivan epämääräiset ja ikäänkuin siniset ja hyvin onnelliset. Vasta sitten hän huomasi, että häneltä jäi sanomatta Letitsialle, että he tästä puoleen asettuisivat asumaan yhdessä, että hän kyllä toimittaa hänen tavaransa heille. Ehkä he voivatkin muuttaa maalle, missä on halvempaa. Heillä ei ole varaa elää täällä, Enok sai kaikki mitä heillä oli ja hävitti ne. Mutta se ei tee mitään, sillä hän ei enää aio ajatella maailman parantamista. Parantakoon sen Jumala itse, joka sen on luonutkin. Ihmisen on sittenkin parannettava omaa itseänsä ja pyrittävä tarpeeksi syvälle, sinne missä totuus on. Letitsia oli jo poissa, kun hän tämän kaiken huomasi.

— Hauskaa meille tulee, sanoi hän veljelleen, joka oli tullut portaille. — Lähde pois sinäkin. Niin, ethän tiedä mistä puhuinkaan. Ajattelen vain, että muutan sisaremme kanssa maalle, tai johonkin pikkukaupunkiin, missä on halvempaa. Täytyy ruveta tekemään jotakin työtä, vaikkapa hakkaamaan halkoja. Sellaisesta maksetaan nykyään hyvin. Ystävä sinä, nuoria me olemme, noin, noin, nauretaan, kellitellään — kevät on! Minä luulen, että elämän tarkoitus onkin sellainen hyvin yksinkertainen: nauraa ja tehdä työtä niinkuin kevät. Lämmittää ja valaista ja olla puhdas niinkuin aurinko. Noin, noin, noin Ystävä! Nuoria me olemme, iloisia me olemme!

Sillaikaa seisoi Tekla Surpaeus makuuhuoneessaan, jota ei vielä oltu yön jäljestä järjestetty, ja kokosi ajatuksiaan.

Kun menisivät pois, että saisin olla yksin. Vaikkapa vähän aikaa. Mutta tietysti eivät he mene, vaan pian he seisovat tuossa ja neuvovat molemmat. Toinen puhuu suvun nimestä ja kilvestä ja kunniasta, toinen tahdosta ja totuudesta. Kunhan he ymmärtäisivätkin jättää minut pieneksi hetkeksi. Minulla on nyt paljon tekemistä. Sillä minä olen nyt astunut syyllisyyden piiriin, lapsistani on kaksi rikollisuuden teillä ja itse olen tänään rumasti kohdellut vanhaa neitiä, joka on tehnyt hellittämättä työtä kotini ja lasteni hyväksi. Niin, niin, minä muistan kaikki. Kun lapset olivat pieniä, niin valvoi hän niiden kanssa enemmän kuin minä itse. Kun minä läksin virkistymään kesäisin, niin jätin kaikki turvallisesti. En olisi koskaan päässyt ulkomaille, jollei häntä olisi ollut. Tämän kaiken minä tiedän ja toistelen sitä tässä kylmällä sydämellä. Minä en ymmärrä, mistä tulee tämä kylmyys ja tämä kovuus. En kadu mitään tällä hetkellä. Ehkä se kaikki tulee jälkeenpäin. Nyt tiedän vain, että seison taistelussa ja aion taistella. Kihlasormus ja kihlasormus — päivät ovat olleet täynnä keskusteluja sormuksista ja kihlasormuksista ja minullekin olisi tädin sanojen mukaan vasta nyt ojennettu varsinainen kihlasormus. Nyt vasta, kun olen elänyt lähes neljäkymmentä vuotta. Niinpä otetaan nyt sitten vastaan rautainen sormus! Ei ole ensinkään hullumpaa tulla elämän morsiameksi. Kylmää onnea se on. Sumua, joka ei hälvene koskaan. Sellaista on syyllisyys. Siitä ei pääse ulos eikä se koskaan lopu. Mitähän saisi tuosta taulusta jos myisi sen? Sen menettäminen ei enää tunnu vaikealta. Luultavasti käy välttämättömäksi se myydä. Palovakuutus täytyy maksaa ja mikä vero se nyt olikaan. Täytyy soittaa taidekauppiaalle. Se on hyvin arvokas taideteos. Hyvä oli, ettei se joutunut Tommin kamariin. Nyt ei kukaan huomaa, jos se häviää täältä. Täytyy myöskin soittaa ostajalle. Ehkä varmuuden vuoksi pitäisi kysyä asianajotoimistoista, missä hinnassa huvilat nyt ovat. Ja jollei kauppaa synny, niin täytyisi kai koettaa vuokrata pois sali ja isän huone. Paljonkohan niistä voisi pyytää? Tuhat markkaa yhteensä. Se on hirvittävä hinta, mutta nyt on kaikki niin kallista. Hirvittävämpää kuitenkin on se ikävyys, minkä vieraat tuottavat. Ja kukaties lasten takia täytyisi koettaa pitää koti koossa. He ovat nyt koulussa vielä muutaman tunnin. Siksi täytyy ratkaista, mitä sanoo Tommille ja mitä Letalle. Se ei ole tyhmä, tuo Letitsia Surpaeus, se kyllä tietää. Aivan oikeassa hän oli. Mutta mitäpä Heini antaisi sormustaan, saattoihan sen arvata. Täytyy koettaa keskustella Tommin kanssa, täytyy ottaa hänet kahdenkesken ja kertoa hänelle kaikki. Se on vaarallista, mutta ei ole muuta keinoa… Mitä he nauravatkaan, molemmat sedät? Onko nyt naurun syytä. Soiko puhelin?

Puhelin soi ja porttikello soi ja kaikki tuli yhtaikaa, niinkuin joskus tapahtuu juuri silloin, kun ei mitenkään olisi aikaa kuunnella niitä. Tekla Surpaeus sai juosta asiasta toiseen, ihmisen luota toisen luo ja tuntea hermojensa venyvän niin että luuli niiden poikki menevän. Mutta eivät ne mene — ne kestävät ihmeen paljon, ei uskoisikaan. Niin, kaikki tuli yhtaikaa, mahdolliset ja mahdottomat seikat, mitättömät pikkuasiat ja suuret ja tärkeät.

Tuli kaksi poliisia ilmoittamaan, että eräs neiti oli repinyt hameensa piikkilankaan, joka oli pingoitettu huvilan aitaan. Hame oli maksanut kaksituhatta markkaa. Hän ei vaatinut korvausta hameesta, mutta hän vaati, että lanka otettaisiin pois. Se olikin ratsastajille vaarallinen. Neidin hevonen oli pillastunut. Koko ratsastusseurue oli hyvin kiukkuinen piikkilanka-aidasta. Tuossakin näkyi hevosen jouhia, joita oli tarttunut lankaan. Mutta miksi ratsastajat kulkivat niin läheltä aitaa, olihan toisella puolella vaikka kuinka leveältä. Niin, lanka jokatapauksessa oli tehtävä vaarattomaksi. Ei nyt tietysti ollut kysymys tunneista, mutta pian se oli tehtävä. Jos tällaisia tapauksia alkoi sattua, niin epäilemättä pian ruvettaisiin vaatimaan korvausta tärveltyneistä vaatteista. Rouva Surpaeus lupasi tehdä parhaansa.

Tuli tuntematon huivipää nainen lainaamaan käsirattaita. Hän tarvitsi niitä vain vähän, hän oli tästä naapurista. Tohtorin perhe oli tarvinnut talon käsirattaat mankeliin.

Joku autonkuljettaja kiipesi yli aidan pyytämään ämpärillistä vettä, kun hänen koneestansa oli loppunut vesi. Minkätähden täällä oli portti lukossa, ettei sisään päässyt? Oli ollut niin paljon ajoa, kun täällä oli tulossa suojeluskunnan juhlat. Ei tullut huomatuksi ottaa vettä kaupungissa. Ämpärit olivat ties missä olivat. No, olihan tuossa yksi, mitä siinä olikaan. Neitien valkeita pukuja liossa. Sopi ottaa pois pieneksi aikaa, kyllä hän heti tuo ämpärin takaisin, tai heittää sen aidan tälle puolen. Kyllä hän menee yli aidan, ettei tarvitse tulla avaamaan porttia. Mutta pitääkö se varkaita tuollainen aita? Kyllä siitä sisään pääsee, jos tulla tahtoo.

Taidekauppias oli kuvasta hyvin huvitettu. Tosin ei nyt ollut aika, jolloin taidetta ostettiin, mutta joka tapauksessa tällä taululla oli nimi. Kuitenkaan ei rahanaikojen ahtauden vuoksi kannattanut maksaa kovin paljoa. Taidekauppias lupasi ottaa auton ja tulla katsomaan.

Olipa onni, että sisarukset kaikki pysyttelivät talon edustalla. Täti oli pukeutunut — minnekähän hän nyt aikoi? Rouva Surpaeus haki luettelosta ostajan nimen ja soitti. Niin, kyllä he ajattelivat Niemenkiveä, mutta missään tapauksessa ei siitä kannattanut maksaa sellaista hintaa. Kyllä hinnan täytyi tuntuvasti pudota. Oikein noin sadoissa tuhansissa. Ja pian sinne tietysti oli päästävä asumaan, jos sen kerran osti. Heillä oli kyllä juuri tarjolla toinenkin huvila, joka ei ollut meren rannalla, mutta joka oli aivan uusi ja jossa oli aivan sellainen palatsimainen rakennus ja viisikymmentä nuorta omenapuuta.

Asianajotoimistosta vastattiin, että he kyllä mielellään suostuvat välittämään huvilan myynnin, mutta he tahtovat silloin yksinomaisen myyntioikeuden esimerkiksi lokakuuhun asti. Jos olisi ollut tiedossa tämä huvila aikaisemmin, tässä oli jokin viikko sitten suuri kysyntä. Nyt menevät ihmiset maalle ja järjestävät asiansa vasta syksyllä. Näyttää siltä kuin hinnat syksyksi laskisivat. Ainakin ihmiset sitä odottavat. Mutta kyllä he koettavat myydä huvilan ja heidän kauttaan se menee, jos se yleensä menee, heillä on siksi suuri ostajapiiri ja vanha tunnettu nimi.

Rouva Surpaeus soitti vielä toiseen ja kolmanteen toimistoon. Silloin hänet valtasi suuri lamaantuminen niin että hänen olisi tehnyt mieli huutaa Letitsia tätiä avukseen. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja päätti pyytää Mikaelia tai Gabrielia viemään huoneilmoituksen sanomalehteen. Herrat nousivat ylös portaita, kun hän asettui sitä kirjoittamaan. »Vuokrattavana nyt heti kaunis sali ja kamari…»

Silloin tuli vieraita, rouva Laamanen ja hänen tyttärensä. He olivat hyviä ihmisiä eivätkä liikkuneet juuri minnekään kotoa. Oikeastaan tuli Anli tervehtimään Heiniä, hän kun oli kuullut, että Heini oli kaupungissa. Niin, se oli hyvin ikävää, että tytöt olivat poissa. Tuskin heitä saattoi odottaa ennen päivällistä. No, kyllä he saattoivat odottaakin, kun kerran olivat tulleet tämän pitkän matkan. Heinihän oli nyt kihloissa, senkintähden heidän niin teki mieli tavata häntä. Ikävää, että Niemenkivessä sattui olemaan hiukan levoton päivä. Niin, ei muuten, mutta sattui kaikenlaista… Tyttö sotki parastaikaa taikinaa — heillä oli nyt yksi ainoa tyttö vain, Ja sitten oli luvannut tulla muuan herra. No, se ei mitään, heidän tähtensä ei tarvinnut tehdä yhtään mitään, he vain halusivat puhella Teklan kanssa.

Tekla Surpaeus tunsi kuinka hänen hermonsa venyivät. Mikael ja Gabriel — missä he olivat? He olivat tietysti säikähtäneet niinkuin heidän tapansa oli, ja lähteneet pois.

Niin paljon oli tapahtunut siitä kun kohdattiin. Haudalla he kyllä olivat — ei suinkaan Tekla ollut sitä huomannut. Kyllä elämä oli niin kummallista. Mikä siinäkin oli tarkoitus. Yli punaisen ajan hän säilyi ja sitten piti mennä niin äkkiä. Itkettiin. Tekla ajatteli, että hänen välttämättä täytyy päästä panemaan kahvipannu tulelle ja järjestämään makuuhuonetta, missä taideteos on. Sillä nyt ei hän voi tuoda sitä saliinkaan nähtäväksi. Kun oli hetkinen itketty, niin hän ehdotti, että vieraat menisivät katselemaan luontoa siksi aikaa kun hän täällä hiukkasen… He menivät ja hän liikkui kuin liekki, kulkien juoksuaskelin ja ajaen työtä käsistään. Oli miltei valmista, kun he palasivat. Mitä oli tehty pihamaalla? Sieltä oli nurmi niin kummallisesti pengottu… sieltä lehmusten alta. Niin, tottakin, siellä oli etsitty erästä pientä esinettä — mikä se nyt olikaan, kultainen kalvosinnappi, tai jokin sellainen. Puhuttiin Heinin sulhasesta ja muista, puhuttiin kaihista ajasta ja ihmeellisestä keväästä, puhuttiin juomisesta ja kieltolaista, puhuttiin Niemenkiven lapsista jokaisesta erikseen. Oli se yhtäkaikki onnellista, että he menestyvät niin hyvin. Tommihan oli oikea nero — ja niin kaunis ja hyvä poika sitten! Ja Letta — aijai, hän se vielä panee monen pojan pään pyörälle. Aikoiko Lida todella heittää lauluopintonsa? Niin, kyllä kai se viisainta oli. Entä Lulu sitten? Vieläkö hän niin auttoi äitiään kaikessa, vieläkö hän kokosi paperossinpätkiä ja muuta törkyä, mitä ohikulkijat viskasivat aidan yli huvilan puolelle? Vielä, vielä, kyllä hän oli hyvä poika. Vaikka tahtoivat nykyaikana lapset kehittyä ennen aikaansa. Ja Hertta sitten — vieläkö hän sanoi rupeavansa lääkäriksi? Kyllä kai hänellä sellainen ajatus oli, vaikkei tiedä mitä hän myöhemmin ajattelee, kun tulee tosi eteen. Olipa se onnellista, että lapset kaikkikin menestyivät niin hyvin. Mutta saattoihan sen käsittää — sellaisen isän ja sellaisen äidin lapset. Täällä Niemenkivessä oli ihanaa, varsinkin näin keväällä. Oikein hengitti vastaan rauha, kun tänne tuli. Ei mitään tietoa maailman myrskyistä. Täällä oli oikein sellainen pyhä tunnelma. Ja kuinka täällä maistui kahvi.

Puhelin soi. Lida puhui Heinin puolesta. He olivat jo vieneet sormuksen sinne… Sinne, niin — äitihän tiesi. He tahtoivat vain sanoa tämän, että äiti voisi kasvattaa poikaa niinkuin näki hyväksi. Letitsia tädin sanat olivat tehneet heihin niin syvän vaikutuksen. Letitsia, Letitsia — rouva Surpaeus tunsi kuinka hänen mielessänsä omituisesti nousi ja laski. Hän vastasi yksityisillä pienillä sanoilla eikä muistanut sanoa tyttärelleen, että he Heinin kanssa koettaisivat kiirehtiä kotiin. Laamaset olivat hyviä ihmisiä, olisi pitänyt olla aikaa ja rauhaa heitä varten.

Taidekauppias tuli. Rouva Surpaeus avasi itse hänelle portin ja huomasi vasta nyt, kuinka rumaksi piha oli poljettu ja pengottu. Taulu miellytti häntä, se näkyi kuuluvan taiteilijan voimakauden tuotantoon, hän ei ollutkaan ennen sitä nähnyt. Kyllä hän oli valmis ottamaan sen salonkiinsa — saattoi sattua, että joku kysyi tauluja näin kesälläkin, varsinkin saattoi tämä miellyttää iloisine väreineen, jotka näkyivät sumun takaa. Kahdeksantuhatta — sen hän saattoi luvata. Ja jo etukäteen antaa pari tuhatta, jos kamreerska halusi. Hänellä oli tapana aina antaa kuitti ja jokin summa. Kahdeksantuhatta — niin, olihan se suuri summa, varsinkin entisaikaan, mutta hän oli ajatellut, että olisi ehkä voinut saada jonkin verran enemmän. Ehkä viisitoista, tai ainakin kaksitoista. Sanat takertuivat rouva Surpaeuksen kurkkuun, kun hän tätä kauppaa teki. Taidekauppias hymyili ja kohautti olkapäitään. Niin, se riippui tykkänään siitä, miten sai taulun myydyksi. Saattoi ajatella, että se meni huomenna, meni esimerkiksi Ruotsiin. Silloin kyllä saattoi maksaa aina viiteentoistatuhanteen, kurssi kun nyt oli niin korkea. Ja tätä taiteilijaa kyllä joskus ostettiin Ruotsiinkin. Mutta saattoi olla yhtä mahdollista, että taulu jäi vuosikausiksi makaamaan tänne. Rouva Surpaeus oli kiitollinen, että hän otti taulun. Rahoja hän ei kuitenkaan tahtonut etukäteen. Ehkä hän vielä saattoi saada takaisin taulun, jos onnistui järjestämään toisin. Ehkä koko tämä toimenpide oli liian äkillinen.

Hänen oli yhtäkkiä tullut vaikea luopua taideteoksesta. Kun vieras herra tottuneesti nousi tuolille ja otti sen alas, nieli rouva Surpaeus nielemistään jotakin, joka nousi kurkkuun, ja kun hän kulki vieraan herran kanssa porttia kohden, oli hänestä kuin hän olisi saattanut hautaan osaa siitä onnesta, mikä vielä oli hänellä jäljellä. Hänen oli mahdoton sanoa vieraille, miksi taulu vietiin pois. Hän valehteli jotakin kehyksestä ja muisti, ettei hänen tahtonsa valehdellut, vaikka suu valehteli.

Häntä alkoi oudosti väsyttää, silmäluomia painoi ja pää oli raskas. Häntä pyörrytti.

Täytyi lähettää sana, että mies tulisi korjaamaan piikkilankaa. Tyttö oli päivällisvalmistuksissa, mutta hänen täytyi mennä. Niin, ja vieraita täytyi taas pyytää katsomaan puutarhaa — vaikkei siellä ole muuta katsomista kuin aukaisemattomia lavoja.

Missä ovat nyt tahto ja tarmo? Tämä ilta ei lopu, kaikki menee nurin — mutta missä ovat silti tahto ja tarmo?

Laamaset olivat kunnon väkeä, he ymmärsivät kaikki niin hyvin eivätkä pahastuneet mistään. He ryhtyivät suorastaan auttamaan tytön poissaollessa avaamalla portin niille, jotka nyt soittivat. Käsirattaat tuotiin takaisin. Puhelinlaskukin tuli. Puhelimessakin Anli kävi vastaamassa. Eräs asianajaja pyysi tavata rouva Surpaeusta. Se oli tietysti ostaja, hän pyysi huomiseksi vastausta, mikä oli viimeinen hinta. Huomiseksi? Huomiseksi — hyvä.

Vähää ennenkuin lapset saapuivat koulusta, tuli ventovieras, vanha ihminen, joka selitti olevansa »se Surpaeuksen Fiina» ja pyysi kyynelsilmin, että hän saisi tavata rouvaa. Ja kyynelsilmin hän syleili rouvaa, joka vihdoin muisti nähneensä hänet pari kertaa morsiamena, ja sitten alkoi kyseleminen ja vastaileminen ja loppumaton anteeksipyytäminen siitä, että hän näin oli uskaltanut tulla. Mutta kun se Hugo, se kamreerivainaja oli lapsena niin rakas, niinkuin kaikkikin nämä Surpaeukset olivat. Ja kun Titsiakin oli täällä ja sanottiin Enokinkin, sen merimiehen, nyt olevan. Ja hänen tähtensähän hän oikeastaan oli tullut. Heinin kotona hän kyllä oli käynyt, tämä vanha Fiina, mutta ei toki koskaan täällä kaupungissa. Eikähän hän ollut paljon päässyt mihinkään, kun oli se mies-vainaja sellainen kivulloinen. Ja juuri siinäpä ne menivät säästöt — se vähä, mitä heillä oli ollut sitten kun he ensin menettivät koko omaisuutensa, niin että Niemen herra se oli antanut nytkin matkarahat.

Rouva Tekla Surpaeus kuunteli vanhan mustapukuisen vaimon haihattelevaa kertomusta eikä ymmärtänyt, minkätähden hänkin juuri tänä päivänä oli lähetetty tänne vastukseksi. Nähtävästi elämä nyt oikein tahtoi koetella, mihin hän, Tekla Tanker, kelpasi. Surpaeusten vanha palvelijatar ei kuitenkaan istunut ristissä käsin vaan hän ryhtyi työhön ikäänkuin olisi vuosikausia työskennellyt tässä keittiössä, ja siinä tehdessään työtä hän kaiken aikaa kertoi, mimmoista Niemessä oli ollut ja kyseli mimmoisia olivat sen Hugon, kamreerin lapset ja poikkesi taas puhumaan, miten raskaaksi hänen elämänsä oli käynyt sairaan miehen vaimona, kun he menettivät kaiken omaisuutensa. Ja he eivät olleet ainoastaan toimeentulevia, saattoi sanoa, että he olivat varoissa. Ja hänen, Fiinan, syy se oli, että se vainaja otti pankista rahansa ja antoi ne lainaksi. Ja nyt hän oli tullut tänne siinä toivossa, että voisi saada takaisin edes jotakin.

Nähtävästi vieraiden takia vanha palvelijatar ei puhunut asiaansa loppuun, vaan ainoastaan viittaili siihen. Rouva Surpaeus käsitti yhtäkkiä päivällispöydässä minkätähden tuo uskollinen ihminen oli tullut. Kaikki tapahtumat liittyivät kummallisesti lomikkain. Kesken sitä melua ja iloa, joka aina tuoksahti taloon, kun nuoriso palasi koulusta, ymmärsi hän, miten vieraitten läsnäolo helponsi hänen kohtaustaan molempien niiden lasten kanssa, joita hänen täytyi ryhtyä kasvattamaan. Hän oli pelännyt hetkeä, jolloin hänen täytyisi nähdä Tommin ja Letan kasvot salaisuuksineen ja nyt hukkui tämä hetki tervehdysten tulvaan. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: vanha Surpaeusten Fiina, huomatessaan, etteivät vieraat lähdekään pois, unohti yhtäkkiä varovaisuutensa ja kävi suoraan asiansa ytimeen.

Se Eenokki Surpaeus — kapteeni vai mikä hän nyt oli — hänhän kuului nyt kuljettavan laivaa ja kovasti rikastuneen. Niin että eiköhän häneltä nyt voisi saada jotakin takaisin. Hänhän oli saanut koko heidän säästörahansa, kolmekymmentätuhatta markkaa — siitä oli nyt viisitoista vuotta huhtikuussa. Eikä velkakirjaa antanut eikä yhtä penniä korkoa ollut lähettänyt. Ja teki sitten vararikonkin, jossa kaikki vanhan herran lapsetkin menettivät perintönsä. Ja kyllä siellä Suurpään puolessa vähän moni joutui kärsimään. Kun hän oli niin hyvä puhumaan ja niin tuttu kaikissa mökeissä. Ja niin hän osasi selittää ja vakuuttaa, että vanhat muijat antoivat hänelle viimeiset säästönsä, mikä viisisataa markkaa, mikä tuhannen. Ja antoihan hän heille velkakirjat, mutta mitäpä arvoa niillä lapuilla sitten oli, kun ei niissä ollut takaajia eikä laillisia todistajia. Kyllä siellä moni vanhus itki, kun hän sitten hävisi näiltä mailta, ja katui tyhmyyttänsä, että sillä lailla häneen uskoi. Mutta kyllä kai hän itsekin luuli ne kaikki voivansa maksaa takaisin, ei hän paha ollut, Enok herra, avulias hän oli ja puhelias niinkuin isoisänsäkin ja hänen isänsä, Suurpään-isäntä vainaja. Mutta outo vimma hänelle tuli, kun hänen piti rakennuttaa se sellainen suuri laiva, jonka piti mennä Amerikkaan asti. Siihen laivaanhan ne hukkuivat kaikki Surpaeusten rahat ja Suurpään vanhojen palvelijoiden ja alustalaismuijien säästöt. Ja oikein ne olivat ikäänkuin yhdessä kehoittaneet häntä, Fiinaa, lähtemään tänne katsomaan, voisiko häneltä mitään saada takaisin, koska hän nyt kuului kotiin tulleen. Ja Niemen herrakin sanoi, että paras mennä vain, ehkä sieltä jotain lähtee. Eihän niitä vanhoja enää monta ole elossa, mutta on vielä se sokea Matti, joka oli Suurpäässä voutina, ja Leena — ei suinkaan kamreerska sitä muista, eikä taitanut koskaan nähdäkään, Titsia neiti sen muistaa, hän ompeli niin hyvin, ettei kaupunginkaan ompelijat tee sitä sen paremmin, kaikki neitien hienot puvut hän ompeli ja morsiamenkapiot — niin, se Leenakin antoi kaikki tälle Enokille ja olisi nyt kovin tarpeessa. Ja kyllä se Titsia neiti olisi kiirehtinyt kotiin, jos vain tiesi Fiinan täällä olevan.

Tekla Surpaeus ei uskaltanut katsoa vanhimpaan poikaansa, jottei tämä huomaisi, miten äiti iloitsi siitä, että Tommi vihdoinkin sai kuulla, kuka hänen ystävänsä kapteeni oli. Niin oli siis tähän helteiseen päivään tullut vilvoittava hetkensä! Tekla Surpaeuksesta alkoi taasen tuntua siltä, että kaikki ehkä jotenkin kääntyy hyväksi. Kunhan ei nyt vanha täti menisi tekemään mitään tyhmyyksiä.

Vanha palvelijatar oli joutunut kuulijakunnan eteen, jonka uteliaisuus mitä suurimmassa määrin kiihoitti kertomaan lisää. Lida ja Heini varsinkin edistivät kertomusta kysymyksillään ja siveellisellä suuttumuksellaan. Tommi ei tahtonut uskoa vanhuksen kertomusta todeksi Tämä antoi hänelle aihetta tuoda esiin yhä uusia todistuskappaleita. Nuori herra naurahteli ja sanoi jokseenkin suoraan, että kaikki tyyni oli naisten kahvikestiloruja, mutta silloin vanhus vakuutti, että vaikka hänet vaadittaisiin siinä paikassa viimeiselle tuomiolle, niin hän on puhunut totta. Lida alkoi ahdistaa äitiään siitä, ettei heille oltu kerrottu tätä kaikkea. Silloin rouva Surpaeus hiljaisesti vastasi, että lasten isä oli koettanut hyvittää kaikkea niin paljon kuin hän ikinä voi eikä tahtonut, että näihin asioihin kajottaisiin. Hän oli useamman kerran lähettänyt rahoja enimmän kärsineille ja niin olivat Mikael ja Gabriel sedät ja ehkä myöskin Titsia täti tehneet, mutta heitä oli niin monta, ettei oltu voitu heitä hyvittää. Eivätkä he ehkä olleet tietäneetkään kaikista. Heini ymmärsi nyt yhtäkkiä, että hänenkin isällään oli ollut rahaläpiä, joista ei heillä, lapsilla, ollut ollut aavistusta ja tuskinpa heidän äidilläänkään.

Talo oli hämmästyksen ja kiihkon vallassa. Vanha vaimo oli puhunut itsensä kuumaksi ja ammensi tyhjentymättömästä lähteestä. Nuoret häärivät hänen ympärillään, kysyen kovaäänisesti ja liikkuen niin että paikat kolisivat. Rouva Surpaeus ajatteli: antaa heidän kuulla! Ja askarteli ääneti. Hän ei Tommin eikä Letan kasvoista voinut nähdä minkäänlaista syyllisyyden merkkiä. Letta hosui niinkuin Herttakin ja syyteli sadatuksia miehen niskoille, joka oli voinut olla niin hävytön ja roistomainen. Sataan kertaan sai Tommi kuulla: ja se on sinun ystäväsi, sen kanssa sinä seurustelet ja olet ja elät. Tommi pudisteli sisarten kädet ympäriltään niinkuin otus pudistelee ajokoirat kupeiltaan. Hän silmäili tuontuostakin kelloaan ja sanoi vihdoin, että hänen täytyy mennä katsomaan erästä sairasta toveria. Siihen sanoi äiti, että hän mielellään tahtoisi neuvotella hänen kanssaan vielä tänään eräästä asiasta, ja Tommi sanoi pian palaavansa kotiin.

Lida ja Heini loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: nyt hän menee Fannin luo.

Rouva Laamanen, se hyvä sielu, alkoi nyt tyttärensä kanssa ottaa jäähyväisiä. Hänen mieleensä johtui myöskin, että jos Niemenkivessä oli vaikea saada yösijaa Fiinalle, niin heillä kyllä saattoi saada. Ja sydämellisten vakuuttelujen ja kaikinpuolisten onnentoivotusten jälkeen lähtivät rouva Laamanen, Anli ja Fiina talosta.

Suloinen pieni raukeus tuli hetkeksi. Kaikki huomasivat, että oli kevät ja että linnut lauloivat. Tytöt kulkivat kaulatusten ja pieni poika tarrautui äitinsä helmoihin. Kaikki tunsivat omituisesti yhteenkuuluvaisuutensa ja muistivat kiitollisina, ettei yleisessä hälinässä kukaan ollut kysynyt onnetonta sormusta. Niinikään huomasivat kaikki, ettei satakieli tänä iltana laulanut. Mutta mitenkä se olisi voinutkaan laulaa, kun oli suojeluskuntajuhlat pallokentällä, nimittäin kun liike tiellä oli niin meluavainen. Ratsastajatkin olivat liikkeellä. Eikä aidan korjaajaa kuulunut, vaikka hän oli luvannut heti tulla.

— Äiti, oliko se totta, mitä Fiina sanoi Enok-sedästä? Kuinka ei Enok-setä ole vankeudessa? Onko Enok-setä huligaani? Tuleeko Tommista huligaani? Äiti, onko Enok-setä gulashi? Tuleeko Tommistakin? Äiti, onko konsuli gulashi ja huligaani? Eroaako konsuli Rainasta? Ottaako Tommi sitten Rainan? Äiti, onko hauskaa huutaa? Onko suojeluskuntajuhlilla hauskaa? Ovatko ne kaikki rikkaita, kun ajavat autossa? Äiti, miksei satakieli tänä iltana laula? Pelkääkö se? Äiti, miksi meillä kaikilla on niin kummalliset nimet? Miksi me kaikki olemme niin kummallisia? Äiti, miksemme enää etsi sormusta? Onko Enok-setä ottanut isän rahat? Olisiko isä rikas, jos ei Enok-setä olisi ottanut rahoja? Miksei Enok-setää panna vankeuteen? Olisiko vanha täti myöskin rikas? Äiti, miksi vanha täti on niin kauan poissa? Voiko vanha täti uuden kerran mennä järveen?

Tähän tapaan puheli, pieniä väliaikoja pitäen, talon nuorin lapsi. Tuoksun täyttämässä kevätillassa tuntuivat hänen kysymyksensä kaameilta kuin syytökset tai ennustukset. Se, mitä äiti hänelle vastasi, oli tyhjää hätävalhetta. Hän toisteli itse ääneti samoja kysymyksiä ja molemmat vanhemmat tytöt näyttivät siltä kuin hekin olisivat tehneet samoin.

Nyt alkoi vuorostaan Letta.

— Äiti, minä olin tänään kovasti kipeä, kirjoita minulle todistus huomiseksi. En ymmärrä mikä minulle tuli… Mutta äiti, enkö minä nyt saisi pitää näitä helmiä? Isähän itse on ne antanut. Nehän ovat niin kovin vähän punaiset, melkein valkoiset. Niin, kyllä sinä lupaat, mutta olet niin surullisen näköinen. No niin, minä en tiedä, mikä minulle tuli, mutta rupesin voimaan kauhean pahoin. Pyörrytti ja oli aivan mustaa. Vihko on pöydällä makuuhuoneessa. Olin poissa kaksi tuntia. En olisi jaksanut mennä iltapäivälläkään, mutta menin sitten kuitenkin, kun tuo Hertta aina niin kauheasti morkkaa.

Äiti aikoi juuri vetää esiin tiedon, jonka Mikael setä oli hänelle antanut, mutta yhtäkkiä hän muutti menettelytapaa. Hän halusi nähdä, miten pitkälle Letta oli joutunut.

— Olitko, lapseni, sanoi hän, peläten, että ääni ilmaisisi hänet. — Tuliko pahoinvointi keskellä tuntia?

— Ei, vaan välitunnilla — tai kyllähän minä jo edelliselläkin tunnilla voin hiukan pahoin.

— Te nukutte, lapset, liian vähän. Illalla aina valvotaan. Tästäpuoleen pannaan varhain nukkumaan.

— Mitä vielä, äiti! Tuleehan nyt sellaista. Meillä on sattunut, että on pyörryttykin. Varsinkin näin lukukauden lopulla. Nyt minä lähden vähän kävelemään tyttöjen kanssa. Tulen kyllä pian kotiin.

— Kävelemään? huudahti äiti. — Sellaisen kohtauksen jälkeen. Ei toki, lapseni. Sinä menet sänkyyn nyt. Ehkä sinulla on kuumetta?

— Kaikkea vielä. Olen ihan terve. Tytöt odottavat.

— Odottakoot. Sinä tulet nyt vuoteeseen. En ikinä uskalla antaa…

— Mutta huomenna on sunnuntai. Minä en tule vuoteeseen. Oletko hullu, äiti!

— Mutta lapseni, sellaisen kohtauksen jälkeen!

— Mitä se nyt sitten oli. Se on ohi jo!

Hertta sekaantui äkkiä keskusteluun:

— Tekeekö mielesi suojeluskuntajuhlille Laxin pojan kanssa? Sano suoraan vain! Se on mennyt äkkiä se rakastuminen. Tässä pari viikkoa sitten vielä hän yhdessä minun kanssani nauroi Yngveä, ja nyt…

— Suu kiinni! huusi Letta.

— Yngveltäkö se on se lahja, jota et sinä uskalla tuoda kotiin?

— Jollet sinä ole hiljaa…

— Mikä se on? Onko se kaulus vai huivi…? No, näinhän minä koulussa. Pulpetissa se säilytetään.

— Äiti, hän valehtelee, minä tapan hänet.

Äiti sai hänet rauhoittumaan ja vei hänet vuoteeseen. Hän makasi vaatteet yllä, silmät tuijottaen kattoon ja kädellään hypistellen korallihelmiään. Yhtäkkiä hän rupesi katselemaan ympärilleen ja sanoi:

— Mikä täältä on poissa?

Äiti istuutui vuoteen laidalle ja laski kätensä hänen otsalleen.

— Kyllä sinulla on hiukan kuumetta.

— Nyt minä tiedän, se on meidän paras taulu. Minne olet pannut sen?

Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoi äiti:

— Meidän kai täytyy myydä se, että saisimme rahaa.

Tytön silmät suurenivat ja säikähtivät.

— Sitä sinä et saa tehdä. Kuinka sinä voit sanoa niin. Sinä tahdot kiusata minua!

Äiti huojutti ääneti päätään.

— Äsh, sanoi tyttö. — Tämä iänikuinen köyhyys!

Äiti näki, että hänen sisässään myrskysi. Hän puri hammasta, kyyneleet tulivat silmiin.

— Viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä!

Tämän lausui nuori Letta ja purskahti nauramaan. Ja nauroi siinä hirtehistä naurua.

Äiti tunsi taasen syytöksen lapsensa sanoissa eikä voinut vastata mitään. Hän oli kiitollinen, kun puhelin soi ja hän hetkeksi sai poistua huoneesta. Vanhemmat ovat naivia väkeä ja ajattelevat, että lapset ovat valmiit jakamaan heidän kanssaan kovan päivän aivan niinkuin helpommankin. Mutta ei: lapset eivät tahdo kovia päiviä. Ja mitä heille vastaa, kun he huomauttavat: viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä! Äiti tunsi kuinka nämä sanat juottautuivat hänen mieleensä ikäänkuin ne olisivat tulleet poltetuiksi johonkin pintaan.

Puhelimessa kysyttiin Lettaa. Äiti oli juuri kertomassa, että hän on sairas eikä voi tulla, kun Letta karkasi eteiseen ja huusi:

— Minä tulen itse puhumaan. En minä ole sairas —. oi, voi, äiti, joko sinä nyt suljit. Oliko se tyttö vaiko poika?

— Naisen ääni se oli, vastasi äiti.

Ja siinä puhellessaan kiihtyneen lapsensa kanssa, mietti hän kaiken aikaa, mistä päästä alkaisi vaikuttaa häneen. Se ei ollut tehnyt mitään vaikutusta, että taulu oli lähetetty myytäväksi. Letta ei välittänyt taideteoksesta. Mikä hänelle oli rakasta? Kotiko? Äitikö? Joku sisaruksista erikoisesti? Mikä oli tälle tyttöselle pyhää?

Kiihtyneenä seisoi Letta puhelimen edessä.

— Siinä se nyt oli! Minä lähden, minä en ole kipeä. Kuinka sinä sillä lailla voit sulkea puhelimen? Kysymättä kuka puhuu. Nyt en minä tiedä missä tavataan.

— Mutta miksi sinä noin kiihdyt, lapseni?

— No, kun he odottavat ja minä tahdon mennä.

— Etkö sitten olekaan sairas?

— En, en, en! Voi äiti, minä pitäisin sinusta paljon enemmän, jos nyt antaisit minun mennä.

Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä tuolille viereensä.

— Kuule Letta, sinä et ehkä ollutkaan sairas? Puhutaanpa hiukan vakavasti. Sinä istuit kahvilassa — katso, kyllä äiti tietää koko jutun.

— No niin, pitihän minun jonnekin mennä, en suinkaan minä voinut kadulle jäädä. Kamalat te olette kaikki! Oli onni, että pääsin jonnekin, olisin voinut pyörtyä…

— Ja Yngve Lax pelasti sinut ja virvoitti sinua kahvilassa. Oliko hänkin ehkä sairas, vai tiesikö hän sinun sairastuvan?

— Tommi, se roisto! Se on Tommi, joka on tämän kaiken kertonut. Jos minä kertoisin mitä Tommi tekee — aijai, kyllä se on tekopyhä. Minä puhun vielä kaikki hänen salaisuutensa…

— Anna sinä veljesi olla, kyllä minä tiedän hänen asiansa. Mutta etkö yhtään ajattele isää — luuletko, että hän olisi pitänyt tästä? Sinä olet koulutyttö ja ensimmäinen velvollisuutesi on suorittaa opintosi kunnialla.

— Mutta minäpä en aio jatkaa, äiti. Minä saan ehdot matematiikassa, tai ehkä jään luokalle. Ja ehkä tulee vielä muitakin ehtoja.

— Vai niin, vai niin — ovatpa nämä hauskoja uutisia.

— Niin. Minä olen päättänyt erota.

— Ja sinä luulet, että äitisi suostuu siihen.

— Et suinkaan sinä tahdo, että minä istun luokalla kaksi vuotta.

— En. Saat kesän aikana lukea ehtosi. Sinulle ei tulekaan loma-aikaa, koska olet laiskotellut lukukauden aikana.

— Mutta entä jos jään luokalle.

— Sitten istut luokalla kaksi vuotta.

— Äiti, minulla on jo paikka. Minä saan tuhat markkaa kuussa.

— Vai niin, vai niin. Ja mikä merkillinen paikka se on, johon otetaan koulutyttöjä ja joille maksetaan tuhat markkaa?

— Se on nyt sama se. Konttoripaikka se on. Ei siellä muille makseta sillä lailla.

— Sinä siis vain olet niin suosiossa.

— Minä!

Hän seisoi uppiniskaisena äidin edessä, hiusten runsaus valuen kuin kulta alas tummaa pukua ja kasvot hehkuen ja nauraen. Hän oli kuin itse nuoruuden uhma vanhuuden järkeilyn edessä, itse nuoruus, joka ei tahdo ottaa vastaan mitään valmiita kokemuksia, ainoastaan itse kokea. Äiti kävi yhä neuvottomammaksi häntä katsellessaan ja koetti voimiensa takaa salata sitä. Hän ei itse asiassa tuntenut lastaan. Missä olivat hänen silmänsä olleet, kun ei hän ollut nähnyt, miten rehevään kasvuun tämä tyttönen oli puhjennut. Nyt olisi hän tarvinnut vanhaa tätiä. Ei ikinä Letta olisi esiintynyt tällä tavalla, jos täti olisi ollut kotona. Sekö kauppiaantytär sieltä vuosisadan takaa kummitteli tässä tytössä? Äiti katseli häntä voittaakseen aikaa. Hänhän ei enää ollut tekemisissä lapsen, vaan kokeneen ihmisen kanssa.

— Letta raukka, sanoi hän vihdoin, — ei tule kysymykseenkään, että sinä lopetat koulun.

— Mutta Tommikin lopettaa!

— Se ei ole totta.

— Onpas, koska he perustavat osakeyhtiön.

— Älä puhu tyhmyyksiä. Huomaan, että olen ollut sinulle liian hyvä, lapsi raukka. Nyt otetaan kiinni kovin kourin. Mitään sairaustodistusta en anna, koska et ole ollut sairas.

Letta purskahti nauruun.

— Niinkuin en minä itse osaisi sitä kirjoittaa.

— Mitä sinä puhut, eihän sinun todistuksesi kelpaa.

— Minä kirjoitan sinun nimesi yhtä hyvin kuin sinä itse.

— Letta — mitä sinä sanot!

— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että tuo lellipoikasi on niin kiltti ja kuuliainen. Kuuntele vain, eikö se tänäkin yönä, kun me muut nukumme, hyppää aidan yli Miramarin puolelle. Kunhan eivät vain Yngven kanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos minä hiukan vieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta. Eihän ole ensinkään sanottu, että Tommi voittaisi. Entä sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa. Hän on hauska poika ja pitää minusta. Ja minä huvittelen hiukkasen hänen kanssaan. En muuta. Mutta tänä iltana minä menen.

Viime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.

— Sinä et mene minnekään.

Äiti ja tytär painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia, mutta totta puhuen, myöskin suoranaista käsikähmää. Äiti pääsi sinä iltana voitolle, mutta hän tunsi, että hän vastaisuudessa tulee jäämään alakynteen. Koti tuskin enää kasvattaa näitä lapsia. Heillä on edessään elämän koulu. Muutenkin tuntui sillä hetkellä koti menettäneen sen sisällön, mikä sillä oli ollut. Aidat tuntuivat kaatuneen ja maailman hälinä ajoi meluten ja tomuttaen yli sen mikä ennen oli ollut suljettua pyhäkköä. Kuinka vähän suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.

Letta makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut sanaa vastaukseksi, kun häneltä jotain kysyi.

Heinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi välikappaleeksi. Heini oli uhrannut sen. Se vaelsi nyt tuntemattomilla teillä. Oliko se pelastava Tommin? Lettako sen oli kuljettanut ulkopuolelle pihan piirin? Saattaako täti uuden kerran mennä veteen? Oliko sormus vielä tarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?

Äiti teki jo samanlaisia kysymyksiä kuin hänen pieni poikansa. Hänen ajatuksensa hyppelivät järjettömästi toisesta asiasta toiseen.

Ystävä, oletko sinä siinä!

Ikäänkuin se olisi tietänyt, että hänen oli vaikea olla, se tuli ja etsi kylmällä kostealla kuonollaan hänen kättänsä.

Sinun tähtesi on vaikeaa jättää tätä kotia. Tämä on ollut sinun pihasi ja porttisi. Ja sinä, jos kuka, olet suojellut tätä kotia. Tämä on ollut sinun maailmasi. Herra toi sinut pienenä raukkana takkinsa sisällä.

Kyyneleet eivät saa tulla. Nyt on aivan toista ajateltavaa. Nyt maksetaan laskuja, nyt on se aika. Tahtoa tarvitaan ja tarmoa. Onko tuo pieni poikakin jo sairas? Hänen kysymyksensä eivät ennen ole olleet juuri tällaisia. Silmien eteen aukeaa niin outoja näköaloja: kuinka tämä lapsi kerran on totuudenetsijä Mikael Surpaeuksen tapaan. Hertta ja Ellida — heistä tulee ehkä jotakin sentapaista kuin isä ja äiti. Tommi ja Letta, mitä tulee heistä? Aika on sairas — tahtoa, tahtoa ja tarmoa!

Niin, ilta tuolla ulkona on taasen ihmeellinen. Ei enää näe tehdä työtä eikä hentoisi sytyttää tulta. Puut ovat käyneet aivan vihreiksi. Omenapuut kukkivat. Mehiläiset eivät asetu lainkaan levolle. Linnut tekevät pesää, satakieli yksin vaikenee. Autot ajavat alas mäkeä ikäänkuin suoraan mereen. Vesi on kuin verta.

Tekla Surpaeus seisoi keskellä pihamaata ja kaikki ratkaisemattomat asiat velloivat kuin aallokko hänen ympärillään. Hän toisteli sanoja tahto ja tarmo, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Heini ja Lida seisoivat yhtäkkiä hänen edessään.

— Äiti, missä täti saattaa viipyä? sanoi Lida. — Tämä on niin kummallista. Hänellähän ei ole tuttavia eikä hän koskaan ole tahtonut käydä missään. Hän on kuitenkin ollut niin hyvä meille. Minä olen niin levoton.

— Ehkä hän on mennyt setien luo.

— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle vain olisi tapahtunut jotakin, jokin auto… tai juopunut.

Oli todella paljon juopuneita liikkeellä.

— Mutta entä jos täti on huoneessaan? johtui äidin mieleen.

— Ei hän ole voinut päästä sinne kenenkään näkemättä.

Hertta nousi keinusta ja läksi yläkertaan.

— Äiti, jatkoi Lida, käsi ystävättärensä olkapään ympärillä, — Heini ei itse tahdo sitä sanoa, mutta hän haluaisi tämän yön olla muualla… Häntähän on niin pyydetty sinne — no, tietäähän äiti. Älä puhu mitään nyt, Heini, vaan lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään pelkää. Kyllä äiti ymmärtää, ei hän pahastu. Tulemme saattamaan Hertan kanssa.

— Niin, täti, alkoi Heini, — minä olen kauhea ihminen. Paha, paha minä olen. Täti ei kysy minulta, huomenna se on ohi. Minä nukun sen pois. En voi sanoa sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut joku muu, mutta Tommi! Kun minä olen aina niin paljon pitänyt hänestä. Jos minä olen täällä, niin minä en jaksa hillitä pahaa kieltäni, vaan minä sanon hänelle, että hän on… että minusta hän… Sentähden menen pois, kunnes olen voittanut sen.

Tommin äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin kasvoihin, jotka rukoilivat anteeksi, että hän ei ollut voinut luopua kihlasormuksestaan ilman kärsimystä. Tommin äiti nosti käsivartensa, joka nyt tuntui kovin painavan, etsi kädellään Heinin vasemman käden ja haki sanoja. Hän löysi vain jotain tyhjää.

— Rakas lapsi, sinun ei olisi pitänyt antaa sitä, kun se on sinulle niin vaikeaa. Sinun ei olisi pitänyt… Enhän minä voi vastata, saatko sen takaisin.

Heini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.

— Huomenna olen taas kiltti. Olenkin ollut niin tyhmä. Olen sähköttänyt Halvorille. Ehkä hän huomenna on täällä. Menen nyt yöksi muualle, täti kulta suo minulle anteeksi. Huomenna olen taas kiltti tyttö. Ehkä myös saan kuulla jotain Titsia tädistä. En tiedä, miksi olen niin levoton. »Kuolemanpäivä on parempi kuin syntymäpäivä» — ne sanat soivat lakkaamatta korvissani. Varmaan ne ovat raamatusta. Hyvää yötä, rakas täti.

Tytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa kanssa.

Hänen ajatuksensa tarttuivat heti siihen asiaan, joka oudosti kaivellen oli aamusta lähtien liikkunut hänen sisimmässään: eikö lasten isän rakkaus kuulunutkaan niin yksinomaan hänelle kuin hän oli luullut? Kiinteää yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten rankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli aina ollut ankaruuden puolella ja äiti aina hyvyyden. Nyt oli liian myöhäistä. Isä oli usein lähettänyt lapset tädin luo — äiti muisti sen nyt, silloin ei hän ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Loukattu ylpeys, joka hänet oli vallannut tädin puhuessa, alkoi muuttua suruksi. Eikö hän miehensä eläessä ollutkaan omistanut miestään? Ja nyt, hänen kuoltuaan, ei hän omistanut lapsiaan. Mitä varten hän siis eli? Elämä seisoi ja tarjosi rautaista sormustaan. Loppujen lopuksi ei hänelläkään ollut muuta tehtävää kuin paikata ja parsia lapsilleen ja rakentaa omaa itseään. Mitä varten? Kuolemaako? Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Minä en tiedä mitä varten minä elän, mutta minä tiedän, että minulla on edessä ilonpäiviä, jos lapseni kääntyvät sille tielle, mitä heidän isänsä kulki. Minun täytyy kaukaa ja näkymättömästi johtaa heidät sinne, koska minä tiedän, että se tie vie mielenrauhaan.

Mielenrauhaan!

Ei ole mitään muuta maailmassa, jota kannattaa tavoitella kuin mielenrauha. Se on se, jonka vanhemmat ovat velkaa lapsilleen.

Äiti tapasi itsensä istumassa portailla pienen poikansa ja koiran kanssa. Käden koskettaessa lapsen hiuksia hän yhtäkkiä muisti, mitä oli tapahtunut ja kuinka suurten vaikeuksien edessä hän oli. Mielenrauha — oliko hän keskellä hätäänsä löytänyt sen sanan, joka hänet pelasti? Oliko hänelle annettu tämä vilvoittava sana, jottei hän menehtyisi? Siinä oli kaiken päämäärä, koko elämän tarkoitus.

Mutta mielenrauhaan päästään vain puhtain sydämin. Ja muistin palatessa hän yhtäkkiä käsitti, että hänen vaelluksensa oli täynnä tahraa ja että hän tänään viimeiseksi oli kulkenut poispäin mielenrauhasta, elämän ainoasta tavoiteltavasta arvosta: hän oli solvannut ihmistä, joka hänen miehelleen oli ollut kuin äiti. Miten ihminen saattoikaan tehdä jotakin sellaista.

— Lulu, lapseni, sanoi hän säikähtäen, — oletko sinä sairas? Onko sinun poskesi kuuma? Mitä — itketkö sinä? Ethän toki. Mutta Lulu! Katsohan kuinka Ystäväkin tulee surulliseksi. Miksi sinä itket tuolla tavalla? Sano toki äidille. Lulu, Lulu — mutta nyt ei äiti yhtään ymmärrä!

Lapsi ravisti päätään äidin kainalossa ja itki hillittömästi.

— Sinä et… saa sanoa… saa sanoa Lulu! Minä olen Ludvig. Et saa, et saa! Kaikki nauravat, kun meillä on kaikilla sellaiset nimet!

Vihdoin käsitti äiti, että koulussa oli puhuttu. Ja naurettu.

— Niinkö, sanoi hän, — no, me sanomme sitten Ludvig! Sinä oletkin jo suuri poika. Katso, sanoimme »Lulu» vain siksi, että sinä itse niin sanoit, kun olit pieni.

— Mutta Letta ei tottele! sanoi poika ja lakkasi itkemästä.

— Kyllä hän tottelee, kun ymmärtää.

Mielenrauha.

Jumala itsekö antoi hänelle ihmeellisen sanan. Ja niin yksinkertainen oli asia, mutta niin suuri hätä oli ihmisellä täytynyt olla ennenkuin hän sen löysi. Mikä vapahdus ja kevennys. Mielenrauha — olisivat ihmiset tietäneet, mikä määrä oli kaikella. Tämä ihana, vilpoinen päämäärä. On niinkuin tomu putoaisi yltä, kun vain ajatteleekin tätä sanaa. Jos voisi lapsilleen neuvoa sen tienpään, joka vie mielenrauhaan. Yhdentekevää missä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat, mitä työtä he tekevät, kunhan vain kulkevat kohti tätä määrää. Jumala, Jumala, sinä olet hyvä.

Äiti nousi, nosti käsillään painavan pienen poikansa korkealle ilmaan, nauroi ja pani hänet alas. Ja kuiskasi hänelle, että hän juoksisi hakemaan pallon. Niin, niin, pallon! Se oli Ludvigin omassa kamarissa. No, miksei lapsi totellut. Palloa äiti pyysi. Leikkiä heidän täytyi, kun oli näin kaunis ilta. Ei ole niin pimeä, ettei vielä näkisi.

— Ja tuo Letta mukaan! huusi hän lapsensa jälkeen.

Ja hän seisoi pihalla ja otti vastaan pallon, kun poika tuli. He asettuivat vastatusten hiekkakentälle ja alkoivat heitellä palloa. Ja he juoksivat molemmat ja nauroivat. Ja koira juoksi ja leikki. Letta tuli portaille eikä saanut aikaa jurottelemiseen, sillä äiti paiskasi pallon suoraan häntä päin ja hänen täytyi ottaa se käsiinsä, jollei mielinyt saada sitä otsaansa. Mutta hän oli suuttunut ja tahtoi sen näyttää, ja heitti pallon suinpäin jonnekin. Ja se lensi puun oksien väliin ja kaikki lehtisilmut värähtivät, kun se oksien raoitse etsi tietä maahan. Äiti juoksi ottamaan palloa, lapsi juoksi myöskin, kilpaa he juoksivat, mutta Ludvig ehti perille pikemmin ja sai pallon. Neulat lensivät äidin hiuksista, mutta ei ollut aikaa ottaa niitä ylös.

— Tuossa on maali ja tuossa on maali! huusi poika. — Nyt minä poltan sinut, äiti!

He eivät kumpikaan huomanneet, että joku tuli portista ja asettui vaahterakujan päähän katselemaan. Vasta kun pallo lensi sinnepäin, juoksi lapsi puukujaa ylös.

— Tommi! huusi hän ja karkasi samassa takaisin leikkiin.

Ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut jatkoivat he. Äiti tiesi, että odotettu rakas oli saapunut ja hänen mukanaan selvittelyn pelätty hetki, mutta hän oli vielä velkaa varhaisvanhalle lapselleen ja juoksi ja nauroi.

— Kun et sinä, äiti, osaa heittää palloa! huusi lapsi. — Aina menee ohi. Muuten sinä kyllä väistät niin, että minun on verraten vaikea polttaa sinua.

— No, kultaseni, sanoi äiti ja pysähtyi hengästyneenä, — joko lopetamme.

Tommi astui nyt ulos lehtikujasta ja virkkoi hymyillen:

— Kas, kas, äiti leikkii.

Äiti ajatteli, että se todella oli kummallista, että hän oli joutunut leikkimään tällaisena elämänsä vaikeana hetkenä. Ja ihmeteltävästi leikki tuntui auttavan häntä tällä hetkellä. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä, hymyili vain ja tunsi, että hänen koko olentonsa oli nuortunut ja virkistynyt.

— Kuinka sinun sairas toverisi jaksoi? sanoi hän astellen Tommin vierellä.

— Mikä sairas toveri — ai niin, no kyllähän hän. Olisitte nyt vain leikkineet, se oli niin hauskan näköistä. Ja äitikin, niinkuin mikäkin nuori neiti. Niin, niin.

Äiti hymyili hiukan ujostellen ja alkoi sitten koota ajatuksiaan.

— Ei, sanoi Tommi, — suoraan sanoen en ollut minkään toverin luona, vaan Enok-sedän. Hän lupasi toimittaa rahaa tuolle vanhalle hupsulle, joka täällä soitti päivällismusiikkia. Ja niille muillekin siellä maalla. Hän oli ne unohtanut — siitähän on niin kauan. Ja useille hän sanoi lähettäneensäkin, mutta on ehkä mennyt matkalla hukkaan. Joka tapauksessa hän on luullut, että kaikki on maksettu.

Äidissä leimahti. Hänen huuliltaan oli jo luiskahtamaisillaan, luuliko hän ehkä, että hän oli sisaruksilleenkin suorittanut velkansa. Hän puri kuitenkin kokoon huulensa ja vaikeni. Hänen ajatuksensako lienee pakottanut Tommin puuttumaan juuri tähän puoleen asiasta, vai oliko siitä ollut sedän kanssa puhetta. Tommi jatkoi:

— Muuten, äiti, se on minulle aina ollut käsittämätöntä, millä Mikael-setä elää. Virkaa hänellä ei ole… Ja kuitenkin väitetään, että Enok-setä olisi hävittänyt kaikki sisarustensa perinnöt.

Kokonainen kauan ja salaa patoutunut katkeruuden tulva oli pääsemäisillään kahleistaan äidin käsistä. Hän vastasi luonnottoman hiljaa ja kylmästi:

— Hän on hävittänyt kaikki. Isäsi auttoi oikealle ja vasemmalle, minkä saattoi. Ja enemmän kuin olisi jaksanut. Mikael Surpaeuksella on ollut joitakin tilapäisiä tuloja, joitakin pesänselvittelyjä ja disponentin tehtäviä ja sellaisia. Hän tulee toimeen hyvin vähällä, niinkuin tiedät.

— Mutta minkätähden tätä kaikkea on pidetty meiltä niin salassa? kuohahti Tommi, äitinsä teeskennellyn tyyneyden ärsyttämänä.

— Isäsi tahtoi niin, sanoi äiti ikäänkuin hän olisi sieltä täältä koonnut tavut ja haparoiden asettanut ne paikalleen. — Oikea käsi ei saanut tietää mitä vasen teki. Me saimme kaikki käännellä vaatteitamme ja parsia ja paikata, jotta riittäisi jakaa muille. Kyllä minä voisin kertoa paljon, mutta unohtukoot. Isälläsi oli siitä niin paljon iloa ja lohdutusta.

Äiti puri kokoon huulensa. Hän oli kertomaisillaan kieltäymyksistä ja sisällisistä taisteluista, mitä nämä asiat vuosien mittaan olivat hänelle maksaneet. Ja siitä, miten hänen sydämensä hyvyys vähitellen oli kovettunut ja kovettunut. Mutta hänen mieleensä johtui sellaisia tuttuja lauseita kuin: kaikki on niin pian ohi, kaikki käy aina hyvin. Ja niin hän sai hymyn huulilleen ja viihdytteli mielensä läikyntää, niinkuin viihdytellään lasta.