KEVÄISIÄ LUPAUKSIA.

I.

Seppä Vasili Vasiljevitsh Merkulov oli ankaranluontoinen mies, ja kun hän pyhäpäivinä joi itsensä juovuksiin, ei hän laulanut, ei nauranut, eikä soittanut harmonikkaa, niinkuin muut, mutta istui ravintolan nurkassa ja ääneti uhkasi mustalla kärventyneellä sormellaan. Hän uhkasi sekä tiskin takana seisovaa ravintoloitsijaa että vieraita ja palvelijaa, joka tarjoili viinaa ja paistettua kalaa. Kun hän tuli kotiinsa, uhkasi hän tyhjää tupaansa, — hän asui jo kauan aikaa yksin. Väittelyyn ja kiistaan ei kukaan hänen kanssaan ruvennut, sillä naurettavasta uhkaamisestaan siirtyi hän pian julmaan ja veriseen tappeluun; viisikymmenvuotisena oli hän vielä hyvin voimakas ja hänen musta nyrkkinsä sattui päihin kuin moukari. Ja ulkomuotonsakin suhteen oli hän hyvin vahva — laihanpuoleinen, mutta jäntevä ja korkeavartaloinen ja astui ylpeästi: rinta pullisteltuna ja jalat suorina, polviaan notkistamatta, niinkuin hän olisi mitannut harpilla katuja.

Hän eleli, niinkuin kaikki muutkin Strelitskin esikaupungissa, ei hyvin eikä huonosti, eikä kukaan häntä ajatellut eikä huomannut hänen elämätään, sillä jokaisella oli oma vaikea ja usein tuskallinenkin elämänsä, jota yhä tuli ajatella ja huolehtia. Uusia asukkaita tuli vähän esikaupunkiin, joka oli kaupungin syrjässä, ja kaikki sen asujamet olivat tottuneet toinen toiseensa eivätkä huomanneet, miten aika kuluu, eikä sitä, miten nuoret kasvavat ja vanhat vanhenevat. Aika ajottain joku kuoli; hänet haudattiin ja pari päivää puhuttiin levottomasti hänen odottamattomasta kuolemastaan, mutta sitten taas tuli kaikki entiselleen niinkuin ei kukaan olisi kuollutkaan ja tuntui siltä, kuin kuollut vielä jatkaisi olemistaan elävitten keskellä tahi ettei täällä ensinkään olekaan eläviä, vaan ainoastaan kuolleita. Strelitskin esikaupungissa elettiin nälkää kärsien, mutta he tyytyivät siihen nöyrästi ja olemassaolonsa edestä taistelivat välinpitämättömästi ja veltosti kuin sairaat, joilla ei ole ruokahalua, mutta kuitenkin kiistelevät jostain liiallisesta lautasesta huonoa lientä sairaalassa.

Merkulovin tupa ja paja olivat esikaupungin syrjässä, siellä, missä Peresihankin joen ranta alkoi. Ranta oli kuoppia täynnä, joista savea ja hiekkaa otettiin; joki oli matala ja kesällä naapurikylän talonpojat ajoivat kaalaten sen poikki tärisevillä tervalle haisevilla rattaillaan. Merkulovin paja sijaitsi maaluolassa ja maaluolan muotoinen oli tupansakin, jonka vinot akkunat, vanhoine taivaankaaren värisine lasineen, olivat maan tasalla. Maaluolan edessä seisoi mustia, savustaneita pylväitä hevosten kengittämistä varten; nekin olivat vanhuudestaan kallellaan ja niiden pitkät halkeamat näyttivät syviltä rypyiltä, mitkä pitkä ja ankara elämä oli niihin uurtanut. Eräs pylväs horjui jo kaksi vuotta. Merkulov, kulkiessaan juovuspäissään sen ohi, uhkasi sitä ankarasti sormellaan, mutta ei tehnyt mitään sen enempää tukeakseen sitä.

Viisi kuukautta vuodessa makasi Strelitskin esikaupunki lumen alla ja koko sen elämä kului silloin pienissä mustissa tuvissa ja tykytti suonenvedontapaisesti siellä, lian, pimeyden ja köyhyyden tukehduttamana. Päältä päin oli kaikki puhtaan valkeata, autiota ja elotonta, mutta tupien matalien kattojen alla aamusta aikain itkivät lapset, turmeltuneen ilman myrkyttäminä, aikaihmiset riitelivät ja tappelivat voimattomina pääsemään elämän hankaluudesta. Ja kaikkien oli vaikea. Yhtä huonoa ja pimeää oli Merkulovinkin lumen ympäröimässä tuvassa ja kaikki siinä oli vinoa, mustaa, likaista, siellä oli sitä toivottomuuteen saattavaa likaa, mikä oli syöpynyt puuhun ja esineisiin ja muodostunut osaksi niistä. Yksi nurkka oli vinossa ja akkuna törrötti siinä rumasti kylellään, välikatto oli noesta musta ja koristusten asemasta oli seinälle liimattu värillisiä pullonetikettejä: »Kievin kirsikka-likööriä.» Talvella oli vähän työtä ja Merkulovin yksinäinen elämä kului kuin painava uni vinojen seinien keskellä mustan matalan katon alla. Hän makasi niin paljon kuin taisi ja kun hän ei saanut unta, loikoili hän ja tarkasteli tylsän neuvottomana ja kysyvästi elämäänsä. Kalpeana varjona kulki hänen ohitsensa mennyt aika ja se oli niin tyhjä ja kauhistuttavan kummallinen ja näytti niin uskomattomalta, että koko hänen elämänsä sulkeutui siihen ja toista elämää ei ole eikä tule koskaan olemaan. Hänellä oli ollut vaimo, joka kuoli koleraan, eikä Merkulov voinut muistaa tämän kasvojakaan, ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan todellisuudessa, vaan ainoastaan unessa. Oli ollut lapsiakin; yksi pojista sairasti kauan, vaivasi heitä kaikkia ja kuoli, toinen meni sotamieheksi ja katosi tietymättömiin. Jäi ainoastaan jälelle tytär, Maarja; hän oli naimisissa eräällä suutarijuopolla Strelitskissa ja tuli usein juosten valittamaan Merkuloville, että miehensä lyö häntä: hän oli ruma ja pahaluonteinen; ohuet huulensa vapisivat murheesta ja vihasta ja toinen silmänsä, mustan paisunnan peittämänä, pilkisteli pienestä raosta, aivan kuin vieras, surullinen ja salavihainen silmä. Hän kirkui niin, että kuului pitkin katuja, ja haukkui miestään; sitten alkoi hän soimata isäänsä, nimittäen häntä juopoksi, ja naapurivaimot ja lapset katsoivat akkunoista ja ovista ja nauroivat. Ja tuo oli koko hänen elämänsä, toista ei ole, eikä tule olemaan.

Ja hän lepäsi pitkänään mustan katon alla ja mietti; mutta ulkona sammui lyhyt talvipäivä hiljaan ja nöyrästi. Tuvassa alkoi pimetä ja Merkulov astui ulos kadulle: autiona ja tyhjänä, kuin jäätyneinä, lepäsi se lumen alla ja näytti olevan elottoman himmeän taivaan heijastuksena. Ja sen ja tuon harmaan ja synkän taivaan väliin kasvoi äänetön pimeys. Vasilij Suuren kellotornissa soitettiin iltajumalanpalvelukseen ja tuntui niinkuin jokaisen pitkän lyönnin kanssa pimeys laskeutuisi maahan. Kun kirkonkello lakkasi kaikumasta, peitti jo levollinen, mykkä yö koko maan. Merkulovin ohi ajoi maamies leveälaitaisella reellä jokeen päin. Hetken vain vilahti hevonen, päätään pudistellen, maamies kohotettuine turkinkauluksineen reen nokkaan päin nojautuneena, ja kaikki katosi taas syvään pimeyteen, eikä enää kavioiden kapsettakaan kuulunut ja sen taisi aavistaa, että siellä, mihin maamies ajoi, on kaikki yhtä ikävää, paljasta ja köyhää, kuin Merkulovin tuvassa, ja että sielläkin on samankaltainen kylmä talviyö. Kädet housujen taskuissa, nojautuen toiselle jalalleen ja toinen ojennettuna erilleen, katseli Merkulov synkästi taivaaseen, etsien sieltä valoa, eikä löytänyt. Ollen korkeavartaloinen ja musta, muistutti hän liikkumattomana seistessään yhtä noista sepänpajan mustista pylväistä, mitkä olivat ytimeen saakka ajan ja elämän kalvamat.

Jos hänellä sattui olemaan rahoja, niin hän pukeutui ja läksi kaupunkiin, ravintola »Scholkovkiin.» Siellä hän nautti lamppujen heleästä valosta ja ravintolan yhtä heleästä ja kirjavasta melusta, kuunteli miten urut soivat ja hymyili ensin alussa tyytyväisenä, paljastaen tyhjiä syvennyksiä etuhampaittensa sijalla, jotka joku hevonen oli aikoja sitten potkaissut pois. Mutta pian hän juopui, alkoi synkistyä ja liikutti levottomasti kulmakarvojaan ja huomattuaan, että joku katsoo häneen, uhkasi hän hyvin merkitsevästi ja ankarasti kärventyneellä mustalla sormellaan. Urut soittelivat, hätäisesti kähisten, ikäänkuin läkähtyen, rytisevää polkkaa. Merkulovista tuntui, ettei ne soita, vaan että ne syljeskelevät turhan iloisuuden särkyneitä, hyppääviä ääniä, ja siitä hänen mielensä kävi vielä katkerammaksi, synkemmäksi ja levottomammaksi. Hän uhkasi sormellaan kiiltäviä torveja ja mörisi leppymättömästi:

— Ei saa niin soittaa! Millä oikeudella? Ei sinulla ole oikeutta soittaa niin! En siedä!

Kun ravintola suljettiin kello yksitoista, Merkulov, horjuen ja pidellen kiinni aidoista, astui kauan ja vaivalloisesti kotiinsa ja seisahtui tupansa eteen neuvottomana ja vihaisena.

— Minun tupani! — lausui hän, hämmästyneenä kohottaen kulmakarvojaan ja koettaen kohottaa raskaita silmäluomiaan. — Et saa seisoa noin vinossa!

Sitten hän, pudistaen päätänsä, katseli hajamielisesti ympärilleen etsien taivaalta sitä paikkaa, johon oli katsonut illalla, kohotti vaivoin kätensä ja uhkasi koukistuneella sormellaan, jota hän päihtyneenä ollessaan ei jaksanut ojentaa suoraksi.

— En salli, että kaikki on niin! Millä oikeudella?

Ja hän nukkui kulmakarvat synkästi rypistettyinä ja sormi valmiina uhkaamaan, mutta päihtynyt uni masensi tahtoa ja vanhan ruumiin raskaat vaivat alkoivat. Viina poltti sisuksia ja repi rautaisilla kynsillään vanhaa vaivattua sydäntä. Merkulov kuorsasi ja läähätti ja tuvassa oli pimeä, seinillä surisivat näkymättöminä torakat, ja ihmisten henget, heidän, jotka olivat asuneet täällä, kärsineet ja kuolleet» teki pimeyden eläväksi ja pelottavaksi.

II

Se alkoi Suuren paaston kolmannella viikolla, alkoi odottamatta ja senvuoksi erittäin ilahuttavana. Aamulla Strelitskin esikaupunki heräsi savuisessa, kärylle haisevassa, pehmeässä ja lämpimässä sumussa, mutta kun sumu hajosi, tuli ilma selväksi ja kirkkaaksi eikä missään ollut varjoja. Ja maasta, katoista ja taloista putosi pois jotain rautaista, joka oli painanut ja kahlinnut ja kaikki alkoi haista: lumi, lanta ja talot. Tynnyrintekijä Gusjevilla leivottiin ja pitkin katua oli lämpimän leivän kodikasta, miellyttävää hajua. Aivan kuin kiillotettuina, säikkyivät rekijalaksien leveät jäljet tiellä hevoslannan kultavärisine täplineen; lapset juoksivat ulos tuvista ja huusivat, ja kimakalla haukunnalla ajelivat koirat variksia, jotka istuivat vanhoilla mustilla rikkaläjillä. Keveää ja vapaata oli hengittää.

Tuommoisessa epätietoisessa tilassa oli Strelitski muutamia päiviä, mutta sitten nousi aurinko puhtaalle ja syvälle taivaalle ja lumi alkoi sulaa ihmeen nopeasti, kuin tulessa. Pelkkiin kuoppiin keräytyi haisevaa lumivettä, naiset lakkasivat joella käymästä: he kaivoivai puutarhoihin syviä kuoppia, joiden pohjaan, mureain lumiseinien väliin, vesi kokoontui läpikuultavana ja kylmänä kuin lähteeseen. Lumi yhä väheni ja vesi eneni; aurinko valaisi iloisesti ja lämpimästi ja sen säteissä kiilsi ja kimalteli sulava lumipeite. Jokainen vesihelmi välähti valkeana tulikipinänä, ja kun seisoi aurinkoon päin, näytti koko maa syttyneen häikäisevään hohtoon, ja valoon tottumattomiin silmiin koski kipeästi. Mutta sininen taivas oli rauhallinen ja juhlallisen kirkas, ja kun Merkulov kädellään suojellen silmiään katsoi siihen, kävivät hänen kasvonsa, jotka vielä hehkuivat kuuman ahjon paahteesta, vapisevan jännitetyiksi ja viiksissään piiloutui ujo hymy. Hän seisoi kauvan liikkumattomana jäykillä jaloillaan, katseli ja kuunteli, ja tunsi koko ruumiillaan sitä syvää ja salaista, joka tapahtui luonnossa. Ei kuollettava kuin talvella, vaan elähyttävä oli kevätilma; jokainen pieninkin osa siitä oli auringon valoa täynnä, jokainen sen hiuke eli ja liikkui, ja Merkulovista tuntui niinkuin lapsen pienoiset sormet koskettaisivat hänen vanhoja kärventyneitä kasvojaan, niinkuin ne liikuttaisivat hänen partansa hienoja hapsia ja niinkuin ne ilon huimauksessa erittäisivät hiussuortuvan hänen päässään ja heiluttaisivat sitä. Hän silitti hiuksiansa karkealla kädellään, mutta tuo suortuva kohosi taasen ja harmaissa hapsissa kiilsi aurinko.

Ja kaikki ympärillä: kaukainen rauhallinen taivas, vesihelmien häikäisevä väristys maassa, jokien ja ketojen säteilevä avaruus, elähyttävä ja hyväilevä ilma, — kaikki oli täynnä keväisiä selittämättömiä lupauksia. Ja Merkulov uskoi niitä, niinkuin kaikki ihmiset, nuoret ja vanhat, onnelliset ja onnettomat, uskovat kevääseen. Viidennettäkymmenettä kevättänsä otti hän vastaan, mutta se oli uusi ja ilahuttava, kuin hänen elämänsä ensimäinen kevät. Koko Suuren paaston aikana oli Merkulov tehnyt kovasti työtä ja uusi, nöyryyden ja hiljaisen odotuksen tunne ei poistunut hänestä. Hän otti nöyryydellä vastaan raskaan työn, otti nöyryydellä vastaan lian, ahtauden ja elämänsä vaivan ja astui mustaan vinonurkkaiseen tupaansa kuin vieraaseen asuntoon, jossa hän ei tulisi kauan olemaan. Ja niinkuin jotain uutta, tähän asti näkemätöntä, tarkasti hän mustaa savustunutta kattoa, hämähäkin verkkoa nurkissa, kaltevaa permantoa lahonneine lautoineen, tarkasteli näitä vakavalla välinpitämättömyydellä aivan kuin syrjäinen henkilö. Samankaltaisella nöyryydentunteella ja hämärästi tajuten, että piti täyttää joku velvollisuus, ei Merkulov juonut viinaa koko paaston ajalla, eikä riidellyt, ja ravitsi itseään yksin ruisleivällä ja vedellä. Eikä hän mennyt sunnuntaina ravintolaan, niinkuin tapansa oli, vaan istui totisen ja juhlallisen näköisenä talonsa edessä penkillä tahi käveli kurjenaskelin Strelitskia pitkin ja katseli miten lapset leikkivät. — — —

Piinaviikolla Merkulov valmisti itsensä pyhälle ehtoolliselle. Hän kävi joka päivä jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi sen loppuun asti, osteli hienoja vahakynttilöitä, jotka koukistuivat hänen karkeissa käsissään ja nöyryyden ja pelottavan odotuksen tunne kasvoi hänen sielussaan. Varhain aamulla, kun talojen varjot vielä lepäsivät yli koko kadun, astui hän kirkkoon, öisen ohuen jään rouskuessa jalkainsa alla, ja sen mukaan kuin hän kulki eteenpäin unisten talojen ohitse, ilmestyi hänen ympärilleen samankaltaisia tummia ihmishahmoja aamukylmästä köyristyneinä. Kuin Merkulov, kantoivat hekin syntinsä ja surunsa kirkkoon, ja paljon heitä oli ja köyhästi ja likaisesti puettuina he olivat ja heidän kasvonsa olivat synkät ja karkeat. He astuivat nopeasti ja ääneti, ikäänkuin peljäten, etteivät pudottaisi pisaraa synkän elämänsä syvästä maljasta, ja Merkulov, huumautuneena heidän jalkojensa epäsointuisasta töminästä, yhteisen harrastuksen kuumeen valtaamana, astui yhä kiivaammin jäykillä kurjenjaloillaan. Ja mitä likemmäksi kirkkoa kävijät pääsivät, sitä nopeammiksi ja levottomammiksi tulivat heidän askeleensa. Katsahtaen sivulle, eikö kukaan sivuuta häntä, astui Merkulov kirkon etehiseen, pelästyi askeliensa kumisevaa kaikua kivilattialla ja avasi ujosti raskasta hiljaista ovea.

Ja oven takana kohtasi häntä kylmä juhlallinen hiljaisuus ja tukahutettuja huokauksia; kaiku toisteli virrenlukijan honottavaa epäselvää lukua, jota pitkät käsittämättömät pysähdykset keskeyttivät. Askeliensa narinasta hämillään, seisahtui Merkulov paikalleen, kirkon keskelle, teki ristinmerkin silloin kun muutkin tekivät, polvistui, silloin kun muutkin polvistuivat, ja ammensi yhteisestä rukouksesta levollista voimaa ja luottamusta.

Perjantaina, ennenkuin hän lähti ripille, pyysi Merkulov anteeksi tyttäreltään, Maarja Vasiljevnalta ja tämän mieheltä, juoppo Taraskilta. Taraski, joka ei mennyt ripille, valmisteli kiireellä saappaita, pihkalangan ahkerasti sähistessä, mutta oli kuitenkin huomaavainen appiansa kohtaan ja tämän syvään kumarrukseen vastasi hän kumarruksella ja katumussanoilla:

— Noh, mitäpä, isä! Kaikkihan me, tietysti, olemme sikoja. Mitäpä siitä.

Maarja Vasiljevna puristi yhteen ohuet huulensa ja, katsoen syrjään, vastasi kumartelevalle isälleen:

— Jumala antaa anteeksi. Antakaa tekin anteeksi meille, jos olemme johonkin syylliset.

Vihainen hän oli ja onneton, eikä hänen tehnyt mieli antaa anteeksi, vaan kirota. Katkeraa ja harmillista oli hänen katsoa isäänsä, että tämä oli niin hyvännäköinen, pesty ja kammattu, kun hänellä ei ollut aikaa pestä kasvojaan, että isä oli niin täynnä hänelle, Maarialle, tuntematonta hyvää tunnetta ja että huomenna häntä onnitellaan, että hän pyytää häneltä anteeksi, mutta kuitenkin pitää häntä itseään alhaisempana ja vieläpä juoppo Taraskiakin halvempana. Ja hän ärjäsi aivan vihaisesti isälleen:

— Noh, mene jo! Näethän, että ihmiset ovat työssä.

Yöllä Merkulov ei nukkunut, vaan läksi muutamia kertoja ulos kadulle. Koko Strelitskin esikaupungissa ei näkynyt ainoatakaan vähäistä tulta ja tähtiäkin oli vähän keväisellä sumuisella taivaalla; mustina varjoina seisoivat matalat hiljaiset tuvat, ikäänkuin elämän taakan painamina. Ja kaikki, mihin Merkulov katsoi: tumma taivas harvoine vilkkumattomine tähtineen, piiloutuvat talot, joissa ihmiset nukkuivat, kevätyön raitis ilma — kaikki oli keväisiä epäselviä lupauksia täynnä. Ja hän odotti — vapisten ja nöyränä.

III.

Tavallisina päivinä, pyhinä ja arkipäivinä, ovat kirkon kellotornin ovet suljettuina eikä sinne päästetä ketään, mutta pääsiäisenä ovet ovat auki koko viikon ajan ja jokainen saattaa mennä sinne ja soittaa minkä haluaa — puolipäiväjumalanpalveluksesta aina iltajumalanpalvelukseen asti. Vasilij Suuren valkeassa kellotornissa, jonka seurakuntaan Strelitskin esikaupunki kuului, tungettelihe näinä päivinä paljon joutilasta juhlapukuista väkeä: muutamat tulivat katsomaan kaupunkia ylhäältä tornista, seisoivat huojuvien käsipuitten nojassa ja pureskelivat siemeniä liepeensä alta, ettei vartija toruisi; toiset soittivat kelloja huvikseen, mutta väsyivät pian ja antoivat nuoran muille — ja ainoastaan Merkulovin mielestä juhlakellojen soitto ei ollut huvia eikä naurua, vaan niin vakavaa tehtävää, että siihen tuli panna koko sielunsa. Niinkuin kaikilla muilla, oli hänelläkin hauskan näköinen juhlapuku: punainen paita ja uudet kiiltävät saappaat jalassa, mutta hänen kasvonsa harvahapsisine partoineen ja hampaaton suunsa olivat Suuren paaston mukaisesti synkkinä ja suljettuina. Hän ei käsittänyt, miten kellotornissa saattaa nauraa, katsoi ankarasti hampaitaan paljastaviin strelitskiläisiin ja poikiin, jotka telmivät, sylkivät alas kumartuen käsipuitten yli ja kiipesivät tikapuita pitkin kuin apinat, ja hän ajoi heidät usein pois tornista ja repi heitä korvistakin.

Kaikkein ensimäisenä tuli hän torniin, kun puolipäiväjumalanpalvelusta vielä toimitettiin kirkossa eikä vielä saanut soittaa. Kun hän astui tornin matalasta holvatusta ovesta sisään ja äkkiä joutui kivisten ylöskäytävien pimeyteen ja kylmyyteen, tunsi hän olevansa erotettuna kaikesta, mikä muodosti hänen elämänsä, ja valmiina vastaanottamaan jotain suurta, riemuista ja salaista, jota ei voi sanoin selittää. Vinoon painetuilla särkyneillä portailla oli sitä syvää hiljaisuutta, joka keräytyy satojen vuosien kuluessa ja pimeistä hämähäkin verkoilla peitetyistä nurkista, haljenneista tiilikivistä, mustista salaperäisistä aukoista kurkisteli jotain vanhaa, harmaata ja vakavan miettivää. Pelottavalta kuului askelten narina ja Merkulov astui varovasti ja kunnioittavasti ja levähteli kohteliaasti käännesilloilla, vaikkei ollutkaan väsynyt. Päästyään ylös loi hän vakavan katseen ympärilleen, kuin kirkossa, pyyhkäsi otsaansa liinalla ja katseli pelolla — tuon häntä odottavan äärettömän autuaallisuuden edessä — suurta rauhallista kelloa. Toisista, pienistä kelloista hän ei paljon välittänyt. Ja tuossa, korkeudessa, oli hiljaista, vienon keväisen ilman ja heleän sinisellä taivaalla liitelevien valkoisten pilvien eloisaa hiljaisuutta. Käännesillan laidalla, käsipuitten toisella puolella, jossa rautalevyt olivat valkealla linnunlannalla peitetyt, kävelivät ja kuhertelivat kyyhkyset ja niiden hellä lemmenkuherrus oli äänekkäämpi ja kuului selvemmin kuin kaikki ne erilaiset, ikävystyttävät äänet, mitkä syntyivät ja matelivat maassa kykenemättä kohoamaan taivasta kohti.

Puolipäivän jumalanpalvelus loppui. Ikäänkuin takajaloilleen pystyyn nousseet muurahaiset, hajaantuivat seurakuntalaiset pitkin katuja ja meluavana joukkona, kopisten tikapuitten puisilla astuimilla, kuin pianon koskettimilla, juoksivat iloiset strelitskiläiset ylös torniin, ajoivat melullaan arat kyyhkyset pois ja joku heistä tarttui suuren rauhallisen kellon nuoraan. Heidän jälessään astui kellonsoittaja Semjon, kiirehtimättä ja levollisesti, kuin tottunut ihminen; hänkin oli puettuna punaiseen paitaan ja haiskahti vähän viinalta, niinkuin muutkin strelitskiläiset, ja punaiset kasvonsa, tuuheina heleänpunaisine partoineen, hymyilivät suosiollisesti. Hän iski silmää Merkuloville ja lausui:

— Noh, kummi, soitetaanko?

— Soittakaa te, — vastasi Merkulov synkästi ja astui tyytymättömänä syrjään huuliaan pureskellen: hänen kurkkunsa kuivui levottomuudesta ja selkäänsä pisteli. Muutamat strelitskiläiset hellittivät jo nuoran käsistään ja lähtivät pois hieroen karkeita kämmeniään, ja Semjonkin lähti. Silloin Merkulov päättäväisesti työkkäsi pois erään strelitskiläisen ja tarttui nuoraan. Hän pelkäsi ilmaista levottomuuttaan, mutta kätensä vapisivat ja huulensa liikkuivat hillitsemättömästi, mutta suuri levollinen kello katsoi miettivästi häneen kauhean suurella aukollaan ja odotti kärsivällisesti. Ja verkalleen raskas rautainen kieli alkoi heilua. Se antoi perään mahtavalla ja sujuvalla hitaisuudella, se lähestyi yhä lähemmäksi kiiltävää reunaa, kosketti jo melkein siihen ja keveä kumahdus kajahti jo sen vaskiruumiista. Mutta sen jälkeen kuului lyönti, ensimäinen, arka, irtitempautunut lyönti, joka kuului epäröivältä ja heikolta, kummallisesti rukoillen armoa ja anteeksi antamusta. Ja heti sen jälkeen — toinen, voimallinen ja kumea lyönti tärisytti avaruutta ja pani kivisen kellotornin vapisemaan; ja sen ääni ei vielä ehtinyt häipyä, kun jo uusi sujuvasti seurasi sitä. Ja niin ne seurasivat toinen toistaan, avarina ja vapaina, kuin rautaan puetut urhot, joita kauan oli pidetty joutilaina väijyksissä, mutta nyt olivat rientäneet ulos tappeluun ja hirmumyrskynä kiitivät väistyvän vihollisen kimppuun. Mutta Merkulov rypisti tyytymättömänä kulmakarvojaan, mahtavissa ja avarissa soinnuissa kuuli hän kylmän ja kovan vasken ääntä, eikä niissä ollut sitä, jota hänen kauvan odottava, palavasti janoova sydämmensä kaipasi. Ja yhä voimakkaammin veti hän kellon nuorasta.

Muut strelitskilaiset tarttuivat toisten kellojen nuoriin ja alottivat eriäänistä, kirjavaa soittoa, joka oli heidän punaisten, sinisten ja keltaisten paitojensa kaltainen ja tarkkakuuloinen kellonsoittaja Semjon kuuli kaukaa heidän melunsa. Hän kulki papin kanssa ympäri Strelitskia pääsiäisvirsiä veisaamassa, oli hiukan päissään ja hyvällä tuulella ja pudisti ivallisesti päätänsä kuullessaan epäsointuvaa ja ikäänkuin juopunutta soittoa.

— Kas sitä, kuinka he puhaltavat! Kissojen häitä viettävät! — sanoi hän virrenlukijalle, joka oli aivan punainen nopeasta astunnosta ja juomista.

Merkulov ei kuullut eikä huomannut tuota raakaa epäsointua, josta Semjon kaukana antoi lausuntonsa. Hän oli kokonaan antautunut taisteluun vaskisen hirviön kanssa ja hakkasi sitä yhä raivokkaammin mustiin kylkiin, — ja tapahtui niin, että tuskanhuuto, ihmissydämmen tuskanhuuto kaikui hengettömän vasken äänessä ja vavahtaen lensi siniseen säteilevään avaruuteen. Merkulov kuuli tuon huudon ja raju riemu täytti hänen sielunsa. — Ahaa! — mörisi hän kiristettyjen hampaittensa välitse.

— Ahaa!

Ja uusi mielettömän surullinen ääni, tuskaa täynnä, kuin meri on vettä täynnä, tulinen ja kauhistuttava kuin totuus — uusi ihmissydämmen tuskanhuuto! Aivan kuin kauhistuneena ihmisen voimasta, joka pakotti sen hengetöntä ruumista puhumaan ihmiskielellä — vapisi jättiläiskello alhaalta aivan ylös asti ja itki nöyrästi hänelle tuntemattomasta ihmissurusta ja kohotti taivaaseen voimakkaita rukouksia ja uhkauksia. Ja ilomieliset strelitskiläisetkin kävivät vakaviksi tietämättä miksi, heittivät pois iloisesti kilahtelevien kilikilikellojensa nuorat ja kuuntelivat synkkämielisinä ja pahoillaan heille itselleen tajuttomassa surumielisyydessään, suuren kellon rajua kiljuntaa ja katselivat raivostunutta seppää. Veri nousi hänen kasvoihinsa, levottomaksi käynyt, värisevä ilma kohotti harvat, hiussuortuvat hänen päässänsä, ja hänen vahvoissa moukaroitsija-kourissaan liikkui raskas rautakieli kuin höyhen.

Yhä tuskallisiin miksi ja valittavimmiksi kävivät kuuliaisen kellon vaikeroimiset. Merkulov soitti käsillään, soitti sydämmellääu, joka suonenvedontapaisesti ja tiheään löi hänen rinnassaan; soitti surun murtaman ihmissydämmen tuskalla ja murheella, sydämmen, joka on yksin ja kaikkien unohtama. Hän soitti koko elämällään ja koko elämästään soitti hän — ja yhä raivoisemmin ja vaativammin löi hän raudalla vaskisiin kylkiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut herättää jonkun, joka on tuolla tuntemattomassa sinisessä kaukaisuudessa ja nukkuu heräämättä eikä kuule miten maa itkee ja huokaa.

— Vastaa, sinä tuntematon! — kumisi ponnistaen kaiken voimansa vapiseva kello. — Vastaa, sinä voimallinen ja sääliväinen! Katso ihanaa maata! Se on surussaan, kuin leski ja lapsensa, nälkäiset ja loukatut, itkevät. Joka päivä nousee aurinko yli maan ja kulkee piirinsä riemulla, mutta koko sen suuri valo ei voi saada sitä suurta pimeyttä häipymään, joka täyttää kärsivän ihmissydämen. Kadonnut on elämän totuus ja valheeseen tukehtuvat lapset ihanan maan! Vastaa, sinä tuntematon! Vastaa, sinä mahtava ja laupias!

Sepän käsiä ei väsytä. Yhä lujemmin ja lujemmin lyöpi hän kellon mustia kylkiä, ja myrskyisesi itkeä voivottaa helisevä vaski:

— Oi, vastaa!

Strelitskiläiset ovat vaipuneet mietteisiin eivätkä katsahda toinen toiseensa. Eräs heistä käänsi takkinsa liepeen ottaakseen esiin tupakkaa ja jäikin sitten liikkumattomaksi: suu selällään ja silmillään seuraten pelvolla ja toivolla raskaasti edestakaisin liehuvaa rautakieltä, mutta kapea paperossia varten valmistettu paperiliuska rapisi tuulessa. Toinen heistä nojautuu puisia käsipuita vastaan, katsoo alas, mutta ei näe mitään, ei litteitä, aivan kuin maassa makaavia kattoja, ei auringossa kiiltävää jokea. Jotakin tuttua kuulee hän kellon vaikeroivassa äänessä, tuttua ja surullista: noin hänen äitinsä itki, niin itki hän itsekin ja nytkin hän tahtoisi itkeä.

— Oi, vastaa! Vastaa!

Aivan Strelitskin esikaupungin päässä kulkien kuuntelee Semjon kellon soittoa. Hän kallistaa päänsä sivulle ja pudistaa sitä tyytymättömänä. Sitten kiirehtää hän isä Andrein luo ja sanoo hänelle: — Isä, kuulkaa, isä! Kellossa on halkeama. Johan sen sanoin teille aikoja sitten, mutta te ette usko. Kuulkaa nyt!

Ja päätänsä kallistaen kuuntelevat he, mutta iloinen aurinko loistaa heille suoraan silmiin ja tulisena kiiltää papin rinnalla risti.

IV.

Merkulov ei mielellään luonut katsettaan maahan ja koko pääsiäisviikon kuluessa piti hän päänsä vähän taaksepäin nojautuneena ja katseli ylöspäin. Ja koko viikon oli hän raittiina, soitti joka päivä puolipäiväjumalanpalveluksesta aina iltajumalanpalvelukseen saakka Vasilij Suuren kellotornissa ja iltasella istui hän kellonsoittaja Semjonin luona eli käyskenteli kymmenen virstaa kaupungin ulkopuolella ja palasi kotiinsa vasta yöllä.

Kolmantena viikonpäivänä, vähä ennen iltajumalanpalvelusta, tuli Semjon kirkontorniin. Merkulov levähti väsyneenä ja kyttyräselkäinen räätäli Snigir soitti sekasotkuisesti ja ikäänkuin pakosta, saaden kellosta ainoastaan epäselviä ja vapisevia ääniä.

— Päästähän! — sanoi Semjon. Ujosti hymyillen jätti räätäli nuoran irti ja astui sivullepäin pannen kätensä selän taakse kyttyrän alle.

— Kuulehan, kummi, minä sinulle näytän, miten tulee soittaa — kääntyi kellonsoittaja Merkulovin puoleen. — Ei teidän tapaanne!

— Noh, annas kuulla! — virkkoi Merkulov ylpeästi.

Semjon kokosi sormiensa väliin pienten kellojen nuorat, asetti jalkansa laudalle, mikä pani koskimaisen kellon liikkeeseen ja sanoi käskeväsi kyttyräselkäiselle:

— Anna mennä, soita harvaan ja vahvasti. Tunnollisesti.

Heikko räätäli, hymyillen ja kalpeana ponnistuksista, heilutti vielä jäykkää kellonkieltä, kun Semjonin käsissä jo hieno- ja pehmeä-ääniset pikkukellot alkoivat soida. Ne ikäänkuin nauroivat, kuin lapset juoksivat nopeasti, pyörivät ja hajaantuivat ja yhdessä niiden kanssa nauroi lämmin ilma, vanha kellotorni hymyili ja Merkulovinkin kuiviin kasvoihin tuli hymy. Taivaan kirkasta iloa henki sointuvista äänistä ja yhtyen niiden heleihin ääniin, kuin aikaihminen leikkiviin lapsiin, myönsi keskimäkien kello pehmeällä barytoonilla:

— Jaa! Jaa! Jaa!

— Niin lystiä! Niin lystiä! — helisivät lapset.

— Jaa! Jaa! Jaa! — myönsi kello hyväsydämisesti.

Ja niin kaunista se oli, niin vilpitöntä ja valoisaa, että Merkulov ihastuksissaan löi käsillään lanteisiinsa ja hänen nauruun tottumattomat kasvonsa muuttuivat kummalliseksi ryppymykkyräksi, minkä keskelle mustat levottomat silmänsä aivan katosivat. Semjon heitti häneen utelevan katseen ja varmasti, ankaralla ja eriskummallisen kylmällä kasvonilmeellä, heitti hän ilmaan semmoisen kirkkaan lyhteen ilosia ja sointuvia ääniä, että heikon räätälin kyttyrää pitkin kävi kylmä väristys ja kaksi ohikulkijaa seisahtui alhaalla torilla ja katsoi ylös. Ja suuri kello, jota ei enää pakotettu antamaan raivoisia tuskallisia ääniä, levähti syvillä ja tasaisilla soinnilla, jotka juhlallisesti liitelivät siniseen loistavaan avaruuteen. Ja näin ne puhuivat, nuo iloiset kellot:

— Katso ihanaa maata! Se iloitsee kuin äiti ja auringon loistossa riemuitsevat kaikki sen synnyttämät. Yli kaukaisten ketojen lentävät meidän äänemme korkeudessa ja leivo pilvissä vastaa niille ja maassa kiiltävät purot. Kuuletko niiden kristallikirkasta soittoa? Rajoja, rotkoja pitkin ne virtaavat ja raivaavat tiensä lumen alla ja kiitävät koskina jokeen. Katso, muutamat niistä ovat pienet ja elämänsä on lyhyt, kummusta kuoppaan vain, ujosti ja lempeästi ne lorisevat ja paljon puhdasta iloa on niiden suloisessa lirinässä. Kas toiset taas rotkoja pitkin riehuten rientävät, pohjastaan saven keltaisen kohottavat, mustan lumen pois uurtavat ja kantavat sen pirstaleet vapaan virran avaruuteen. Voimakkaina ja raivoisan rohkeina niiden äänet raikuvat ja vapautetun maan riemulaululla ne toinen toistaan tervehtävät. Katso maata, ihana kuin nuori äiti on se, ja auringon loistossa iloitsevat kaikki sen synnyttämät. Kuuletko, kuinka vihreä ruoho kasvaa ja silmikot puhkeavat? Siinä on elämän totuus!

Semjon lopetti. Hengästynyt kyttyräselkä painoi luiset pitkät sormensa rintaansa vasten ja hymyili, alhaalle kokoontui kansaa ja katsoi ylös; — ja voittoisesti heilahuttaen punasta partaansa kääntyi kellonsoittaja Merkulovin puoleen. Tämä seisoi kelloista poispäin kääntyneenä, järkähtämättömässä ja ylpeässä asennossa, ja katsoi ylöspäin Semjonin pään yli.

— Kas, sillä lailla me soitamme, — sanoi Semjon.

— Reippaastiko, vai mitä, kummi?

Merkulov pureskeli huuliaan, loi silmäyksen kelloihin, parruihin, joissa ne riippuivat, katsahti ylönkatseellisesti kyttyräselkään ja vastasi:

— Tiettyhän se on, että te olette mestari, Semjon Saveljitsh. Mutta, kuitenkin — teillä ei ole oikeata ääntä.

— Vaan sinulla on, — naurahti Semjon suosiollisesti. — Aivan kuin akka löisi kepillä halkinaiseen malmipataan! Muka!

Iltajumalanpalveluksen jälkeen Merkulov ei mennyt kotiinsa, vaan jäi kellonsoittajan luokse.

Semjon ryyppäsi viinaa, jota Merkulov käsittämättömästä velvollisuustunteesta osti hänelle joka päivä, joi sitten kotona teetä ja kun aurinko jo laskeutui mailleen, kutsui hän äänettömän vieraansa istumaan penkille. Valkean kellotornin yläosa hohti vielä keväisen iltaruskon kullassa, mutta alhaalla laskeutui jo läpikuultavia varjoja ja kiviseinistä puhalteli yön kylmyyttä. Molemmat olivat ääneti, molemmat polttivat ja seurasivat silmillään tupakan savua; ja tuo sininen lemuava savu aaltoili hitaasti, häipyi ja esiintoi vielä räikeämmin kevätilman raittiuden ja tuoksun. Semjon ei pitänyt pitkästä vaitiolosta, hänestä alkoi tuntua ikävältä ja hän alkoi veltosti, sana sanalta, kertoa palveluksestaan kirkossa, vahakynttiläpätkistä ja kirkonisännästä, kauppias Ardunovista. Kelloista ja soittamisesta hän ei puhunut mitään. Merkulov, yhä tuntien, että takanansa oli tuo äänetön salaperäinen kirkontorni, odotti levottomasti hetkeä, jolloin Semjon alkaa puhua siitä todellisesta, josta tulee puhua. Ja voimatta kauvemmin odottaa, keskeytti hän kellonsoittajan puheen.

— Te soitatte hyvästi, Semjon Saveljitsh.

Kun Merkulov puhui hänen kanssaan maallisesta ja jostakin tavallisesta, sanoi hän hänelle »sinä» ja »Semjon», mutta kun puhe oli kellojen soitosta ja kelloista, siirtyi hän »te»'hen ja nimitti häntä isän nimen mukaan.

— Soitan kyllä, se on varma, — myönsi Semjon. — Mutta, totta sanoen, se onkin taitoa.

— Ei sitä ole jokaiselle annettu.

— Se on tietty, ettei jokaiselle, — myönsi taas kellonsoittaja. — Tarvitaan hyvä korvakin sen käsittämiseen. Muuten pääsee niistä semmoinen häly, että voi veikkoset!

Merkulov oli ääneti.

— Mutta, suokaa anteeksi, mutta kuitenkaan teillä ei ole sitä oikeata — huomautti hän.

— Sointiako?

— Niin, sointia.

Semjon hymyili. Hän ei paljon ajatellut sitä, miten hän soitti, mutta tiesi ihmisten puheista, että soittonsa oli hyvä ja iloinen, tiesi senkin, että tuntee iloa sydämessään tarttuessaan kellon nuoraan.

— Isä Andrej sanoo: kun sinä — sanoo hän — soitat, niin lasit tanssivat pöydälläni.

— Mutta sielu? kysyi Merkulov.

— Sieluko?

— Esimerkiksi, minulla on tytär, Maarja, Maarja Vasiljevna. Miehensä rääkkäsi häntä kauheasti… Niinkö se on jätettävä?

Mutta Semjonia ei haluttanut kuulla ikävää juttua Maarjasta, ja hän alkoi viheltää hiljaan kohottaen ylöspäin punasta partaansa ja silmäili taivasta, josta päivä ei vielä ollut loppunut ja josta pian hopeanhohtoiset tähdet alkoivat syttyä. Merkulovkin vaikeni ja istui kauan vihaisesti pureskellen huuliaan. Sitten kasvonsa kävivät iloisemmiksi ja hän virkkoi:

— Mutta hauskaa on soittaa aamulla varhain, kun kaikki vielä nukkuvat, paukahuttaa niin, että he kaikki hypähtävät vuoteiltaan.

Semjon lakkasi viheltämästä ja yhä silmäillen taivasta, kysyi hän välinpitämättömästi:

— Kuuletko sinä sitten, kun aamujumalanpalvelukseen soitetaan?

— En kuule.

— Sepä se! Eikä sitä kukaan kuule.

Merkulov tahtoi väittää vastaan, mutta katsottuaan Semjoniin ja hänen punaiseen partaansa, mikä välinpitämättömästi törrötti ylöspäin, sanoi hän kylmästi!

— Jää hyvästi.

Kun Merkulov oli astunut tullisalvan toiselle puolelle, alkoi jo pimetä maantiellä ja tähdet, jotka ensin olivat suuret ja kirkkaat kuin hopeaiset viisikopeekat, tulivat teräviksi ja heleiksi ja ikäänkuin katsoivat maahan. Astuttuaan noin kaksi virstaa, istahti hän pyöreälle virstakivelle, ja vaipui raskaisiin mietteisiin — ajatuksetta, sanatta, syviin ja kummallisiin mietteisiin, jotka kahlehtivat ihmisen kuin raskas uni. Hän huokaili syvästi eikä kuullut omia huokauksiaan; otti esiin tupakkaa, laittoi paperossin ja poltti, eikä huomannut sitä. Unisesti täristen ajoivat rattaat ohitse, kummankin puolen maantietä pimeällä kedolla lorisivat purot uinaillen, leväten yön kylmyydessä kiireellisestä päivätyöstään; mutta ei hän nähnyt rattaita eikä kuullut purojen lorinaa. Ja kun hän nousi seisoalleen ja katsoi kummastellen ympärilleen tietämättä, miten hän oli tänne joutunut, oli hänen sielussaan eräs vaikea, selittämätön työ suoritettu ja hän tunsi helpoitusta ja iloa sydämessään.

»Senjka on tolvana, vaikka onkin Saveljitsh», ajatteli hän pilkallisesti, astuen reippaasti kaupunkiin päin jäykillä jaloillaan. Hän muisti kuinka tuo suuri kirkonkello oli tänään vaikeroinut hänen käsissään ja ikäänkuin repinyt pahaisiksi sinistä avaruutta palavalla avuksi huudollaan — ja hänestä oli niin hauskaa, ettei hän voinut pidättää itseään, vaan naurahti yksinäisen kuivaa naurua, joka kuului kummalliselta keskellä yötä. Se oli tässä, se oli hänessä ja hänen ympärillään ja kaikki, mikä oli ollut sitä ennen — poistui johonkin, eikä sitä enää ole eikä siitä enää tarvitse ajatella. Ja niin valoisaa oli hänen päässään kuin kirkossa pääsiäisenä, jolloin jokaisella on kädessään palava vahakynttilä.

— Senjka tolvana! — toisti hän ääneen ja naurahti taas.

Lauantaina Merkulov soitti viimeisen kerran ja kun Semjon melkein väkisin otti häneltä nuoran, oli hän kalpea väsymyksestä ja mielenliikutuksesta ja polvensa vapisivat.

— Odota, älä vielä! — pyysi hän ajattelematta kellonsoittajaa, joka varovaisesti kahdella sormellaan kosketti hänen olkapäähänsä. — Minun tulee vielä soittaa. Kerran vain! Sillä niin pitää.

Kellonsoittaja työkkäsi ääneti hänet pois ja Merkulov jätti kaihomielisellä silmäyksellä hyvästit kirkonkellolle ja lähti pois. Mutta sunnuntaiaamuna heräsi hän iloisena ja reippaana, eikä voinut kauaan aikaan käsittää, ettei hänen ollut mihinkään mentävä. Kuin ihminen, joka kauan on matkustanut, jolla matkalla on ollut paljon seikkailua, katseli hän uteliaasti ja suopeasti vinoja seiniä ja mustaa kattoa, — eikä löytänyt niissä sitä, jota hän etsi. Sitten meni hän pajaan, kosketti sormellaan kylmää tuhkaa ahjossa, sylkäsi ja katsoi miten sylkensä kiertyi palloksi pehmeässä tuhassa. Sitten meni hän ja koetteli pylväitä; eräs niistä heilui. Niin hän kuljeskeli koko aamun tuvasta pajaan, käveli kauan kuihtuneessa pienessä puutarhassaan, jossa paljaat ja kuivuneet vadelmavarret hyljättynä seisoa törröttivät, ja kävi Strelitskissä katsomassa, miten kaksi seuruetta juopuneita strelitskiläisiä tappeli harmonikasta.

Mutta kello kahden aikana, kun hän toimettomana ollessaan pani maata, heräsi hän naisen kirunnasta ja hänen peljästyneiden silmiensä eteen ilmestyivät Maarjan veriset ja kauheat kasvot. Hän läähätti, repi vaatteensa, joita miehensä jo oli repinyt, palaisiksi ja pyöri mieletönnä ympäri tupaa, törmäten nurkkia vasten. Hän ei voinut enää huutaa, ainoastaan kurjasti vinkua, josta tuskin oli mahdollista mitään ymmärtää.

— Voi, hän tappoi!

Merkulov pyöri hänen jälessään ympäri huonetta, mutta ei voinut saada häntä kiinni: hänen päänsä oli lyöty rikki, hän ei ymmärtänyt enää mitään ja raappi kynsillään raivoisassa kauhussaan, ja ulvoi. Vasen silmänsä oli rikkipoljettu saappaan korolla.

Illalla oli Merkulov juovuksissa, tappeli vävynsä Taraskan kanssa ja molemmat vietiin poliisivankilaan. Siellä heidät heitettiin likaiselle asfalttilattialle ja he vaipuivat juopuneen kuolonkaltaiseen uneen vieretysten, kuin ystävät, ja unessa he kiristivät hampaitaan ja hengittivät toinen toistansa kohti palavan viinan kuumaa löyhkää.