ALIKAPTEENI KABLUKOVIN ELÄMÄSTÄ.

Kuuralla ja jääneulasilla peitettyjen akkunaruutujen läpi tunkeutuivat talviauringon aamusäteet ja täyttivät kylmällä, mutta iloisella valolla kaksi suurta, korkeata ja tyhjää huonetta, jotka yhdessä keittiön kanssa muodostivat alikapteeni Nikolai Ivanovitsh Kablukovin ja hänen palvelijansa Kukushkinin asunnon. Pakkanen oli nähtävästi enentynyt yöllä, sillä akkunalaudoille kehysten nurkkiin oli muodostunut jääpahkoja ja hengittäessä nousi höyryä huoneen kylmässä ilmassa, joka yön kuluessa oli puhdistunut tupakan hajusta.

— Kukushkin! — huudahti Nikolai Ivanovitsh reippaalla barytooniäänellään, särppien lasistaan kuumaa teetä. Lasi oli asetettu hopeaiseen kehykseen, jonka koristeet olivat mustuneet; se muodosti hopeisille teelusikkoineen kapteenin koko kalleuskokoelman. — Kukushkin!

Huoneeseen astui ovessa kompastellen palvelija, joka oli erotettu vakinaisesta sotapalveluksesta, vääpelin lausunnon mukaan, »tolkuttomuudestaan». Hänen pieni päänsä suurine lapion muotoisine korvineen törrötti kankeana ja hänen pitkä ja laiha vartalonsa asettui kaikellaisiin muihin asentoihin, paitsi siihen, jota vaadittiin.

— Mimmonen nahjus sinä olet, veikko, — nuhteli kapteeni häntä lempeästi. — Pitää tulla heti, kun kutsutaan.

— Aivan niin, — mörähti Kukushkin ja katsahti karsaasti.

— Mimmonen tolvana oletkin, veikko. Mitä sinä vääntelet naamaasi? Oletko juovuksissa?

— Ei meillä ole varoja juoda.

Nikolai Ivanovitsh ei tahtonut pilata hyvää mielialaansa, kohotti vain ääneti olkapäitään ja käski tuoda viinaa ja einepalaa sekä panna uunin lämpiämään.

— Mikä tuo on? — kapteeni osoitti silmillään kirjavaa teekuppia, joka nähtävästi oli Kukushkinin omaisuutta ja jonka hän toi viinakarahvin ja sardiinien kanssa. — Onko se ryyppylasi? — kapteeni loi katseensa alas.

— Aivan niin.

— Oh, sinä tolvana!… Pyydä emännältä!

Sillä aikaa kun palvelija, istuen kyykkysillään, hääri uunin edessä ja sytytti koivuntuohella märkiä lumisia halkoja polttaen sormiansa, mietiskeli Nikolai Ivanovitsh kaikinpuolin suunnitelmiaan huomisiltaa varten. Lähenevä juhla vaati juhlavarustuksia ja huomenna, jouluaattona, päätti kapteeni laittaa pienet kemut, jotka juomien luvusta päättäen eivät olleet tarkoitetut naisia varten. Eikä kapteeni enää pitänytkään lukua naisista, sillä rykmentin rouvasväkeä, jonka kanssa hänen tuli usein taistella nakkipelissä, hän ei pitänyt naisina ja muitten kanssa hän ei ollut tekemisissä. Kapteeni laati luettelon viineistä ja ruo'ista ja antoi sen vähän tyytymättömällä tunteella palvelijalleen, joka odotetun hyväksymisen asemesta vastasi kuin papukaija: »aivan niin» ja »kuulen». Mutta mitä enemmän hän »kuunteli», sitä hajamielisemmäksi ja synkemmäksi tuli hänen silmäinsä ilme; kapteeni olisi voinut sanoa, että niissä ilmaantui salaista ivaa, ellei hän olisi varmasti tiennyt, että Kukushkin oli typerä ja kykenemätön ivailemaan. Ostoksia piti olla kymmenen ruplan edestä, mutta kapteenilla oli ainoastaan kahdenkymmenenviiden ruplan seteli, jonka hän antoi palvelijallensa. Toivoen saavansa Kukushkinin reipastumaan ja herättääkseen hänessä enemmän toimintahalua, Nikolai Ivanovitsh tarjosi hänelle kupin viinaa, muka pakkasen tähden. Siunattuaan itsensä, Kukushkin ryyppäsi viinan, mutta ei rykässyt, ei sylkässyt eikä kiittänyt, niinkuin hänen olisi pitänyt tehdä tapansa mukaan; hän pyyhkäsi vain huuliansa niin kiivaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut poistaa jokaisen jäljen nöyrästä suopeudestansa. Muutaman minuutin kuluttua keittiön ovi paiskattiin kovasti kiinni.

— Mikä kärpänen on häntä pistänyt? — ajatteli kapteeni. — Ennen hän oli hiljanen, mutta nyt hän on tullut hupsuksi, toissa päivänä oli hän aivan röyhkeä ja emäntäkin valittaa hänestä. Noh, kissa hänet vieköön! Ajattelen mieluummin, miten hauskaa tulee huomeniltana.

Ryypättyhän vielä kaksi ryyppyä viinaa, käveltyään edestakasin huoneessaan, katsottuaan jäätyneeseen akkunaan, josta jo alkoi vuotaa vettä, otti Nikolai Ivanovitsh esille pienen laatikon ja istahti sille kohisevan ja sihisevän uunin eteen. Sen suusta puhaltausi kuumuutta häntä kohti. Sihinä hiljeni ja liekin keltaset kielet nuoleskelivat hiiltyneitä halkoja.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Nikolai Ivanovitsh samoin istui laatikolla uunin edessä. Silloin hän oli äsken saapunut tähän kurjaan pikkukaupunkiin ja tullut tähän onnettomaan ratsuväenosastoon, jonka upseerit ovat niin sitkeähenkisiä ja jossa edistyminen on niin hidasta. Silloin hän ei vielä ollut kaljupäinen eivätkä hänen kasvonsa olleet punaset ja pöhöttyneet. Toista kieltä puhui silloin tuo tuli, joka niin miellyttävällä kuumuudella hyväili hänen kasvojaan. Se kieli ei ollut niin selvää kuin tämä, se oli tyhmää ja naurettavaa. Se puhui akatemiasta, jonne Nikolai Ivanovitsh aikoi lähteä opiskelemaan; se oli kuiskannut hiljaa ja salaperäisesti jostakin kauniista ja hyvästä tytöstä, joka mieltyisi häneen; se piirsi eläviä kuvia iloisista tanssiaisista, joissa solakka upseeri pinnistettyine vyötäröineen taitavasti polkisi masurkan tahtia ja keskustelisi teräväjärkisesti ja viehättävästi. Tanssi!… Miten naurettavaa tuo tanssiminen on!…

Nikolai Ivanovitsh loi katseen pulleaan vatsaansa ja hymyili kuvitellessaan tanssivansa ja keskustelevansa jonkun neidin kanssa.

— Mutta eikö nyt ole hyvä! Toden totta onkin! — väitti kapteeni ikäänkuin puhuen jollekin; ja näyttääkseen, että hänen on hyvä olla, otti hän ryypyn, mutta ei istahtanut enää uunin luo. Käveleminen huoneessa tuntui järkevämmältä. Hänen ajatuksensa kävivät jokapäiväsiksi, levollisiksi ja veltoiksi — hän ajatteli sitä, että juutalainen Apramka oli pilannut luutnantti Iljinin kiiltonahkasaappaat; sitä, miten paljon rahaa hän oli saapa, kun kerran tulisi komppanian päälliköksi ja sitä, että kasööri oli hyvä mies, vaikka olikin puolalainen.

Kuluneina vuosina oli Nikolai Ivanovitshin täytynyt näyttää toteen, että hän viihtyi hyvin, juuri siten kuin tuleekin viihtyä. Mutta tuo oli ollut vaikeata, kunnes kapteeni hankki itselleen mahtavan liittolaisen — karahvin. Kun hän aamulla otti kaksi tai kolme ryyppyä, tuli kaikki niin selväksi, niin ymmärrettäväksi ja yksinkertaiseksi. Likainen, tyhjä huone ei enää saattanut häntä hämille köyhyydellään. Sitäkään ei voinut huomata, että hän itsekin kävi epäsiistiksi ja laiskaksi: ei muuttanut alusvaatteita koko viikkokausiin, eikä viitsinyt puhdistaa kynsiään. Ja kun hän sen huomasi, silloin se heti kumottiin järkevällä harkinnalla: »eihän minun tarvitse liehakoida neitosia!» Silloin oli myös helpompaa toimittaa virkaansa leväperäisesti eikä tuntunut niin harmilliselta, että hän viisikymmen-vuotisena oli alikapteenina, kun muut oppilaitoksesta samaan aikaan päässeet toverit jo olivat eversteinä, vieläpä muutamat kenraaleinakin. Lakkasi myös kalvamasta tuo hyödytön huoli siitä, että hän oli tuhlannut kaksikymmentäviisi vuotta mielettömään marssimiseen ja huomispäivän takaa-ajamiseen, että hän matkallaan oli paloittain kadottanut sieluansa. Keveä, miellyttävä sumu aaltoili Nikolai Ivanovitshin edessä, peittäen hänen silmistään kaikki, mikä ei kuulunut Horonskin reservipataljoonan neljänteen komppaniaan juutalais-Apramkoineen, preferanssineen, rykmenttiä koskevine päiväkäskyineen ynnä muine jokapäiväisine harrastuksineen.

Mutta tapahtuipa pari kertaa vuodessa, että tuo kapteenin liittolainen muuttui hänen pahimmaksi vihollisekseen. Kiusallisen selvästi ja tuskallisesti nousi hänen eteensä käsitys hänen elämänsä kauheasta turhuudesta — ja silloin Nikolai Ivanovitsh joi yhtä mittaa kaksi viikkoa, istuen kotonansa alusvaatteissaan, naama punasena ja pöhöttyneenä. Juopuneen kyyneliä vuodattaen valitti hän tovereilleen, että hänet oli saatettu turmioon. Ja kun hänen toverinsa hylkäsivät villiintyneen, alkohoolimyrkystä puolihulluksi tulleen ihmisen, seisautti hän palvelijansa kynnykselle ja, ponnistaen viimeisiä voimiansa säilyttääkseen arvonsa, kertoi tälle ankaralla äänellä, että hän, kapteeni, oli hyvä ihminen, mutta ettei häntä käsitetä. Kun palvelijakin jätti »hänen vapaasukuisuutensa», niin »hänen vapaasukuisuutensa» painoi päänsä pöytää vasten ja itki, tietämättä itsekään, mitä hän itki; mutta itku oli sitä katkerampaa, mitä totisempaa ja tuskallisempaa se oli. Kun juomapuhti oli mennyt ohitse, niin kapteeni, vaikka hän häpesikin muistella tahi puhua siitä, ei kuitenkaan voinut vapautua epäselvistä, painavista muistoista. Eräs niistä, tosin muita parempi, oli muisto siitä, että Kukushkin oli auttanut häntä ja ollut myötätuntoinen hänelle. Lieneekö hän ollut vahvempi jaloiltaan kuin muut palvelijat ja kyennyt enemmän kestämään kapteenin sydämen purkauksia (jotka ajoittain osuivat palvelijaan lasin tahi jonkun muun kappaleen kanssa, joka sattui Nikolai Ivanovitshin käteen), vai lieneekö hän jollakin muulla tavalla osoittanut huolenpitoansa, siitä ei kapteeni voinut tarkoin päästä selville. Mutta hän tunsi kiitollisuutta Kukushkinia kohtaan. Siitä syystä hän ei ollut vielä ajanut pois Kukushkinia, vaan kärsi tämän virallisesti todistettua tyhmyyttä ja täysin alasrepivää vaikutusta kapteenin talouteen; sillä mitä Kukushkin ei voinut lyödä rikki, sen hän turmeli jollakin muulla, enemmän tai vähemmän kekseliäällä tavalla. Kapteenin käskyt hän toimitti niin päin seiniä, että muut palvelijat nauroivat sille.

Otettuaan vielä ryypyn, läksi Nikolai Ivanovitsh käymään tuttaviensa luona, jätettyään avaimen ja huolenpidon kortteerista emännälle, joka asui porstuan toisella puolella. Kapteeni palasi kotiinsa myöhään illalla, mutta Kukushkinia ei vielä kuulunut. Yö kului ja sitä seuraava päiväkin — Kukushkinia vain ei kuulunut.

* * * * *

Pistettyään kapteenin luettelon hihankäänteeseensä Kukushkin astui kadulle ja kovan pakkasen ahdistamana hän joudutti pakostakin hanhiaskeleitaan, joiden tähden hänet oli ajettu pois komppaniasta. Pakkasessa tuntui viina lämmittävän, mutta siitä ei hänen mielentilansa käynyt suopeammaksi. Lähetettyään melkoisen joukon paholaisia eräälle ukolle, joka töykkäsi häntä, ja joka myös vuoroonsa ilmoitti hänelle jonkunlaisella kunnioituksella, ettei hän muka ollut vielä koskaan nähnyt mokomaa pitkää paholaista, astui Kukushkin ikäänkuin mielenosotukseksi aivan ajurin hevosen nenän ohi ja ajurin nuhtelevaan huomautukseen hän ärjäsi:

— Paholainen teitä vedelköön, mokomatkin rahkeensyöjät!

Kaikki, mikä sattui Kukushkinin tielle, herätti hänessä vastustusta ja pisteleviä huomautuksia. Mitä paremman näköisempi, kylläisempi ja juhlallisempi häntä vastaan sattuva naama oli, sitä vihaisemmin hän katseli sitä. »Halkeaa vielä tuo lihava koira», tervehti hän ajatuksissaan kauppiasta, joka reessä istuen otti vastaan puotipojan tuomia niinipusseja ja kääröjä. »Ei riitä vieläkään; kas, miten on lihottanut vatsaansa». Ajatus siitä, että kapteeni lähetti hänet kaupungin toiseen päähän asti, niinkuin ei tuossa lähempänä olisi ollut hyviä myymälöitä, saattoi Kukushkinin täyteen ihmisvihan vimmaan. »P—le häntä viivaa! — Osta Motikinilta sillejä, kuuletko?» matki hän kapteenia ja sylkäsi inholla.

— Mutta jospa pistäyn ravintolaan? — kysyi Kukushkin joltakin, joka ei antanut hänelle rauhaa. Ja ylenkatseellisesti töykäten ravintolan ovea katosi hän sen taakse.

— Kas, niin kävinkin ja ryyppäsin! — vakuutti hän voittoisasti astuessaan ulos ravintolasta ja puhalsi suustaan haisevaa ilmaa. Hän katsahti ylpeästi ympärilleen ikäänkuin vaatien koko maailmaa taisteluun, mutta asettui upseerin huomattuaan silmänräpäyksessä asentoon ja teki hänelle kunniaa.

Jyrkältä mäeltä tuli Kukushkinin astua alas sillalle. Joen toiselta puolelta, kaupungin savupiippurivin takaa, josta nousi ilmaan valkeita suoria savupatsaita, hohti kaukainen valkea kenttä, kiiltäen auringon säteissä. Kaukana näkyi pitkä tie ja sillä pitkä liikkumaton kuormajono. Oikealla puolella kohosi siniharsona metsä. Kun Kukushkin näki puhtaan lumikentän, hänen levottomaan mieleensä nousi raju ja katkera vastustuksen tunne. »Ja sinä, lepää siinä vaan!» — ajatteli hän sekä vihalla että epätoivolla.

Kolme viikkoa sitten oli Kukushkin kohdannut kauppatorilla erään maamiehen, joka kaikki Sabakinin kylän uutiset kertomalla loihti hänen eteensä maalaiselämän harrastusten lumoavan maailman — lumoavan, sillä siellä oli Kukushkin syntynyt ja asunut ja hänet oli otettu maalta — ties minkä tähden! Nuo asiat olivat joutuneet häneltä hieman unhotuksiin, mutta pieninkin muistuttaminen pani maalaisveren liikkeeseen, kutsuen Kukushkinia raskaaseen ruumiilliseen työhön — maalle ja auran luo. Maamies kertoi myös siitä, että hänelle, Kukushkinille, oli syntynyt tytär, mutta että nuori äiti oli sairas ja lasta ruokittiin sarvella. Sen lisäksi kertoi hän vielä, että Kukushkinin isällä ei ollut renkiä, ettei hän voinut Ivana-veljen kanssa tulla toimeen taloudessaan ja oli aivan heikontunut; leipää ei riittänyt ja jouluksi tuli lainata Ilja Ivanitshilta, jos Ilja Ivanitsh antaisi. »Ja kyynelsilmin pyytää hän rakasta poikaansa Petrushaa lähettämään rahaa, sillä kuolema lähenee». Kukushkin lähetti maamiehen kanssa ruplan, mutta joutui epätoivoon. Hänen peljästyneen mielikuvituksensa eteen tuli selvä kuva kodin katkerasta puutteesta ja mitä enemmän juhla lähestyi, sitä selvemmäksi ja pakottavammaksi se kävi. Hänen mietiskelyyn tottumattomat aivonsa työskentelivät hitaasti, kiinnittäen kaikki voimansa oivaltamaan tosiseikkaa, joka sulkeutui tuohon yksinkertaiseen vertauskohtaan: »kodissani ei ole leipää eikä työntekijää, mutta minä ostelen Hollannin silliä Motikinilta.»

Nyt Kukushkin käsitti tuon seikan kaikessa totuudessaan. Osaamatta enempää miettiä sylkäsi hän ja koko olentonsa vastusti sitä, vaikka hyödyttömästi, — ihmeekseen ja harmikseen, sillä tuommonen asian laita näytti hänestä vastenmieliseltä; tuntui kuin se olisi ulkoapäin hänen kimppuunsa hyökännyt. Ensin hän mietti lähteä karkuun, mutta se oli niin järjetöntä, että Kukushkin kokonaista kaksi päivää sen jälkeen kohteli kapteenia ivallisesti. Vielä hän vaati virkaveljeltään sotamies Tiytkiniltä tälle lainaamansa kaksikymmentä kopeekkaa ja kun tämä ei antanut sitä, nimitti hän häntä maamoukaksi ja konnaksi.

Kukushkin läheni myymälää, kun jokin äkkiä töykkäsi häntä voimakkaasti sisältäpäin; ja ikäänkuin ruisrääkkä ruohikosta hyppäsi esiin kysymys:

— Mutta — jos varastaisin?

»Jumala varjelkoon» — sanoi Kukushkin peljästyen ja teki ristinmerkin. »Koko meidän suvussamme ei ole ollut varkaita, ja minä varastaisin! Mestaus olisi liian vähän siitä! Ja mitä kaikkea ihmisen päähän pistääkin!» — hymyili hän vilpillisesti ja astui kiireemmin. Mutta kahdenkymmenenviiden ruplan seteli rapisi hänen taskussaan, ja hänen sisässään joku sysäsi, sysäsi — ja sysäsi esiin vastauksen:

— Sanon, että kadotin sen!

»Jumala varjelkoon!» huudahti Kukushkin vielä kerran ja ryntäsi peljästyneenä eteensä sattuvaan oveen. Se oli ravintolan ovi.

Suuttuneena ja levottomana selitti Nikolai Ivanovitsh upseereille, jotka olivat aikeissa tulla hänen pitoihinsa, että hänen palvelijansa oli kadonnut rahoineen päivineen, ja palattuaan kotiinsa löysi hän palvelijansa keittiöstä. Kukushkin istui penkillä ja horjuen ja torkkuen, kiillotti hän innokkaasti kapteenin saapasta.

— Missä sinä, heittiö, olit? Oletko juovuksissa?

— E-en suin-kaan, teidän vapaasukuisuutenne. Kuinka uskalsit juoda, ha?

— Omalla rahallani join, enkä teidän.

— Mitä! Oletko hävytön? Muttei missä ovat ostokset, missä rahat?…

— Kadotin. Totisen Jumalan nimessä…

Kapteeni löi kätensä yhteen ja loi sameat silmänsä äänettömänä palvelijaan. Jos kapteeni sillä hetkellä muistutti Napoleonia, niin Kukushkin oli Oksanina, kestäen pelkäämättä maailman valloittajan katseen. Palvelija katsoi ällistyneenä, nöyrästi ja levollisesti, kuin viattomasti loukattu ihminen ainakin, Nikolai Ivanovitshin silmiin.

— Varastitko? Puhu!

— Noh, tuomitkaa!… Ehkäpä varastinkin. Köyhää ihmistä on helppo loukata. — Kukushkin purskahti itkuun.

Kapteeni tunsi, että viha tukahutti häntä, ja hän sähisi hampaittensa välitse:

— Pane maata, konna. Huomenna rykmenttiin.

— Niinkuin tahdotte, mutta minä joudun hukkaan ilman syytä!

— Vait! Vait, sanon minä!

Jalkaansa polkaisten lähti kapteeni pois keittiöstä. Kukushkin yritti taas ryhtyä saappaaseen, mutta ei ottanutkaan lukuun jatkuvaisuuden lain voimaa, seurasi itse harjan liikkeen mukana ja kaatui penkille.

Kapteenin viha saavutti kaikkein korkeimman huippunsa, se purkautui katkonaisiin huudahduksiin, mutta hukkui pian muutamiin ryyppyihin ja sen sijaan tuli kovan loukkauksen tunne. »Eivät salli edes viettää juhlaa, niinkuin pitää», — valitti kapteeni, kuvaten mielessään huvitusta, josta ei tullut mitään. »Kuinka hauskaa se olisi ollut!» Kapteenin katse kiinnittyi tuon tyhjäksi rauenneen huvituksen kuvaan ja se ikäänkuin himmentyi. »Mutta minä näytän todeksi, että olisi ollut hauskaa!» huudahti kapteeni ja alkoi todistaa. Mutta ihmeellistä! Mitä enemmän kapteeni todisti, mitä useammin hän kaasi suuhunsa todisteita karahvista, sitä epäilyttävämmäksi kävi totuus.

»Juomapuhti!» — ajatteli Nikolai Ivanovitsh kauhistuen, mutta tuo kauhistus muuttui heti iloksi — niin iloitsee ihminen, joka heittäytyy kuiluun päästäksensä päänhuimauksesta. Ikäänkuin kahleensa katkaistuaan nousi kapteenin eteen kuvia, synkkiä, painavia ja uuvuttavan surullisia kuvia. Ja rakkaan tytön kuva nousi hänen eteensä, puhtaana, viehättävänä. »Armaani», kuiskasi Nikolai Ivanovitsh hellästi paksuilla huulillaan. Mutta sen jälessä liiteli liitelemistään toisia kuvia. Kapteeni istui joen rannalla, sen joen, joka vei hänen toivonsa ja haaveilunsa inhimillisestä onnesta pohjattomaan kuiluun, ja yhä enemmän surkutteli ja sääli hän itseään. Viina karahvissa väheni, muuttuen tunteiksi, joita sen harvoin on sallittu herättää ihmissielussa: säälin, rakkauden ja katumuksen tunteiksi. »Ei kukaan tarvitse häntä, ei kukaan iloitse nähdessään hänen pöhöttynyttä ja likaista naamaansa. Hänen paksun, halvauskohtausta ennustavan kaulansa ympäri ei koskaan kierry pehmeitä lapsen käsivarsia, hieno poski ei koskaan painu hänen pistävää leukaansa vasten. Muilla on edes koira, jota he rakastavat ja joka heitä rakastaa.» Kummallisen ajatuksenjuoksun johdosta muisti hän Kukushkinia. Minkätähden Kukushkin rupeaisi rakastamaan häntä? Kukushkin… mikä tuo Kukushkin oikeastaan on?

Kapteeni nousi vaivoin tuoliltaan, otti lampun ja lähti keittiöön. Palvelija makasi pää taaksepäin vaipuneena. Vasemmassa kädessään piteli hän yhä vielä saapasta, oikea käsi riippui raskaana penkiltä alas. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kivulloisen näköset. Kapteeni näki ensi kerran, miten Kukushkin nukkui, ja tämä näytti hänestä aivan toiselta ihmiseltä. Ensi kerran hän huomasi noissa nuorissa parrattomissa kasvoissa ryppyjä ja nuo kasvot ryppyineen ja vähän kohotettuine kulmakarvoineen näyttivät kapteenista tuntemattomilta, mutta rakkaammilta kuin ne, joita hän näki joka päivä, sillä ne olivat ihmisen kasvot. Tuo vaikutus oli niin uusi ja eriskummallinen, että Nikolai Ivanovitsh astui varpaillaan keittiöstä huoneeseensa ja katseli hämmästyneenä ympärilleen: hänestä näytti, ettei huonekaan ollut sama kuin ennen.

Kului puolituntinen. Huoneesta kuului voimakas kutsu:

— Kukushkin!

Mutta karkeassa äänessä oli uusia tuntemattomia värähdyksiä.

Kukushkin liikahti ja uuden kutsun jälkeen astui hän huoneeseen varovasti koputtaen koroillaan. Painaen päänsä alas seisahtui hän kynnyksen luo ja jäi liikkumattomaksi. Ja tuohon kurjaan ihmiseen kapteeni taisi vihastua!

— Kukushkin!

Palvelijan sormet liikkuivat hieman ja tyrmistyivät taas.

— Varastitko rahat?

— Va-rastinko… en… en…

Kukushkinin ääni vavahti ja hänen sormensa liikkuivat nopeammin. Kapteeni oli ääneti.

— Nyt siis rupeamme tuomitsemaan sinua?

— Teidän vapaasukuisuutenne… Älkää salliko hukkua!

Kapteeni hypähti äkkiä ylös, astui Kukushkinin luo ja tarttui tämän olkapäihin.

— Tolvana olet! Tekisinkö minä todellakin niin? Oh, sinua! — Kapteeni töykkäsi Kukushkinia, kääntyi sitten poispäin ja astui ikkunan luo, ikäänkuin hän pimeänä jouluyönä olisi voinut nähdä jotakin kadulla. Mutta kapteeni näki ja, kohottaen kätensä kasvoilleen, pyyhkäsi pois jotakin, joka esti selvästi näkemästä.

— Teidän vapaasukuisuutenne…

Palvelijan äänessä kuului sitä samaa, mitä kapteeni oli niin taitavasti pyyhkäissyt.

Kapteenin leveä selkä oli liikkumattomana.

— Noh, mitä? — kuului kumeasti akkunan luota.

— Teidän vapaasukuisuutenne… Rangaiskaa minua!

— Riittää, riittää jo tyhmyyksiä!

Nikolai Ivanovitsh kääntyi ja Kukushkin heittäytyi polvilleen ja tahtoi syleillä hänen jalkojaan. Hämillään, kärsimyksen ja mielenliikutuksen ilme punaisilla kasvoillaan, nosti kapteeni hänet seisomaan, suuteli häntä kömpelösti hänen pystyyn nousseelle tukalleen ja, riistäen pois kätensä, jota Kukushkin tahtoi suudella, töykkäsi hänet leikillisesti etemmäksi.

— Mene nyt matkaasi! Olenko minä pappi? Kaada viinaa karahviin! Joutuin! Toinen jalka tuolla, toinen täällä!

Voi, kauhistus! Paksumahainen karahvi, joka kymmenen vuotta oli uskollisesti ja rehellisesti palvellut kapteenia, lensi ilmaan, palvelijan käden tempaamana, pyörähti hetkisen käden edessä näyttäen tyhjää pohjaansa ja, tehtyään ratkasevan päätöksen, romahti maahan ja lensi pirstaleiksi.

— Älä ole milläsikään, veikko! Tuo tänne neljännes!

Pitkä ja pimeä on joulu-yö. Jo aikoja nukkuu kristitty maailma. Ainoastaan kapteenin akkunoista kumottaa valo, heittäen kellertävän heijastuksen lumelle…

— Sinä siis lähetit rahat kotiin, sanot?

— Aivan niin, teidän vapaasukuisuutenne. Minä maksan työlläni teille, teidän vapaa…

— Noh, noh! Mitä tyhmyyksiä!

Kapteeni poltti paperossiansa ja, istuutuen syvemmälle rikkinäiseen nojatuoliinsa, sulki mielihyvällä silmänsä. Kukushkin istui erään tuolin laidalla ja seurasi jokaista kapteenin liikettä puoliavoimin suin.

— Ja sinä luulet, että he ovat siitä iloissaan?

— Se on varma, teidän vapaasukuisuutenne, sehän on niin…

— No niin, no niin!

… Pitkä ja pimeä on talvi-yö, mutta sekin väistyy kaikki voittavan valon tieltä. Idässä koittaa…

Kapteenin huoneessa hankitaan levolle. Kukushkin vetää saappaat kapteenin jaloista, ja on intonsa viehättämänä vetämäisillään kapteeninkin alas vuoteelta. Kapteeni asettuu vastakynteen ja voittaa palvelijansa virkainnon. Hellästi painaen rintaansa vasten saappaita, jotka ujosti katselevat maailmaa rikkinäisillä anturoillaan, astuu Kukushkin varpaillaan ulos huoneesta.

— Odotahan… Sanoithan — tytär?…

— Aivan niin, teidän vapaasukuisuutenne, Avdotja.

— No, hyvä, mene nyt.

Ihmeellistä, että ne tuskalliset ajatukset, jotka olivat juomapuhdin enteinä, tällä kerralla valehtelivat! Juomapuhti ei ilmestynyt seuraavana eikä muinakaan päivinä.