SISÄLLYS:

Opin teille. Tavallinen tarina. Lakko. "Konnoilla". Ukko Grahn. Tiililotjassa. Sennoilla. Pane soimaan! Raketti.

Opin teille.

Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa koulussa, kirkkokoulussa, oli uskonnontunti poikaosaston ylimmällä, kolmannella, luokalla. Opettajana oli seurakunnan apulainen, pastori Kaarlo August Skutnabb, muutama vuosi sitten papiksi vihitty nuori mies. Tunnilta lähtiessään kutsui hän kolme eturivin ensimmäistä oppilasta tulemaan luokseen tänään kello 2, koulun päätyttyä. Sanomme heitä tässä edempänä vain Fredrikiksi, Anteroksi ja Juhoksi.

Kaikki, mikä vähänkin poikkeaa koulun tavallisesta, virallisesta, menosta, vaikuttaa oppilaasen sähköisesti: se herättää hänen uteliaisuuttaan tai vetää puoleensa, hänen vilkkaimman huomion varsinkin, jos opettajalla on jotain yksityistä asiata hänelle. Tuommoinen tuttavallinen kohtelu tuntuu oppilaasta varsin hyvältä, siinä kun on palanen luottamusta häntä kohtaan, ja sellaista pitää koululainen erinomaisen suuressa arvossa.

Niin nämäkin kolme eturivin miestä tunsivat erityistä mielihyvää pastorin kutsumuksen johdosta ja rupesivat heti arvelemaan ja arvailemaan, mitähän hänellä lienee asiata. Luokkatoverit kerääntyivät heidän ympärilleen, ja oli siinä kuhinaa ja kyselyä ja epätietoisia vastauksia. Se vaan on varma, että nuo kolme olivat päivän sankareita.

Kaikki nuo kolme olivat melkein yhdenikäisiä, 12-13 vuoden tienoissa. Vanhin heistä, Juho, puutarhurin poika Krestovskin saarelta, oli hyvin jänteä pikkumies, kasvot laihat, erittäin tarkkapiirteiset, suu aina jonkinlaisessa jännityksessä, ikäänkuin joka hetki olisi mitä tärkeätä päättämässä. — Toiset, Fredrik ja Antero, olivat melkein yhden- ikäiset, kultasepän-sällin poikia kumpikin. (Anteron isä oli jo aikaa sitten kuollut.) He olivat naapurusten lapsia ja pienestä pitäin kasvaneet yhdessä. Ilojansa olivat keskenään jakaneet, yhdessä pieniä surujansa kantaneet; yksistä puolin aina muitten ahdistaessa, mutta kahden kesken väliin jankaten, väliin otellenkin, niinkuin hyväin ystäväin siihen aikaan tapa oli. Ottelun ja kinastuksen jälkeen jyräiltiin tietysti pari päivää ja kärsittiin kummallakin puolen sanomatonta ikävää, tietäen kyllä, että jo se toisenkin sydän on sulanut, mutta odotellen vain, että toinen ottaisi ensimmäisen askelen. Ja milloin sen otti toinen, milloin toinen, ja sitten lyötiin sovinnon kättä, ja poissa oli kuin pyyhkäistynä yrmeät välit.

Fredrik oli rotevarakenteinen, kätevä, käytännöllinen ja kieleltään ketterä, ja näillä ominaisuuksillaan hän useinkin auttoi pulasta Anteron. Viimeksi mainittu taas oli hieveröinen, epäkäytännöllinen ja samalla taipuvainen haaveiluun. Kun Anteron mieli oli lannistunut jostain vastoinkäymisestä — ja niitähän on lapsillekin mitattu maailmassa, kullekin leiviskäänsä myöten, — silloin rohkaisi häntä Fredrik ja sai hänet jälleen entisilleen. Kun Anteron haaveilu välistä läikähti hempeämielisyyteen, silloin hänet jälleen herätti tolille Fredrikin järkevyys, joskus ivakin. Fredrikin järkeily puolestaan menetti usein kylmyytensä ystävänsä sydämmellisyyden hehkussa, ja reippaan, välistä rajun luonteen purkaukset talttuivat toisen säveyteen. Näin nämä kaksi ystävystä alinomaa tarvitsivat toisiansa, tukivat ja kannattivat toinen toistaan. Kuinka loitos toisistanne, eri haaroille maailmaan, lienee kohtalo teidät sittemmin heittänytkään, te vanhat lapsuuden ystävät? Elämän huolten paino, jota ette lapsina osanneet aavistaakaan, on teitä kumpiakin koetellut; sen ainakin tiedän… Molemmat pitivät suuressa arvossa uskollista, vaikka hieman umpimielistä ystäväänsä, Juhoa, joka puolestaan hänkin oli kiintynyt lujilla siteillä edellisiin. Hänen teki hyvää olla heidän seurassaan. Hän nauroi Fredrikin poikamaisille sanansutkauksille ja mitä hullunkurisimmille vehkeille niin, että vettä kiertyi silmiin, ja vuoroin hän taas kernaasti seurasi Anteron mielikuvituksen huimia, pilventakaisia lentoja. Ja silloin puristui Juhon suu entistä jänteämmälle, ja hänen pienet silmänsä iskivät tulta.

Kello löi kaksi. Koulun vahtimestari Lauri — ennättänenkö sinustakin piirtää kuvasen, sinä vanha, stereotyyppinen äijä, koukkuselkä, nuuskarasioinesi ja pölyriepuinesi, josta niin moni vallaton poika aikoinaan sai huiskauksen, kiidellessään pulpettien ylitse ja alitse ennen tuntien alkua!… — Lauri nykäisi kellon kahvasta, josta vaskilangat johtivat sekä ala- että yläkertaan. Hetken perästä kuului melua joka luokalta. Tuokion kuluttua oli jälleen kaikki hiljaa: pidettiin iltarukousta. Mutta sen perästä alkoi jyry jälleen, tuo tuttava, hauska, vapautta tietävä jyry, jossa on palanen huolten helpotuksen huokausta ja palanen kodin, jospa köyhänkin, riemukasta tervehtimistä. Ken hennoisi, ken voisi estää tuota suluistansa päässyttä nuoruuden, vilkkauden, huolettomuuden koskea pauhaamasta!

Juho, Fredrik ja Antero riensivät pastori Skutnahbin asunnolle. Joukko tovereita seurasi heitä aina ovelle asti, ja vasta sitten kuin ovi oli noitten kolmen jäljessä sulkeutunut, läksivät toverit verkalleen astumaan kotejansa kohti.

— Mut mitähä sill' pastorill' mahtaa olla heill' sanomist'?

— Mie tiijän, — sanoi muuan roteva poika.

— No? — kuului kymmenen ääntä.

— Skutnabb on kihloissa… — alkoi tietäjä.

— Se on jo vuuvven vanha asia! — huudettiin vastaan. Koulupojilla ja koulutytöillä on välistä hyvin tarkkoja tietoja opettajainsa interiöreistä.

— No niin, — jatkoi tietäjä — hää ko on kihloiss', nii tahtoo tiettää kihlasormuksii ja kyssyy nyt Fredrikin papalt', kui paljo sellaiset tulis maksamaa.

— Oo vait, — keskeytettiin häntä taas monelta taholta. — Häll' on kihlasormus jo sormessaa. Et sie sitä oo huomant? Ja mitäs varte hän ois kussunt' Anteroo ja Juhhoo?

— No Juhon papalt' hankkii morsiamellee buketin, ko reissaa Suomeen.

— A Anteron mammalt' mitä?

— No nii… Antero… — epäröi tietäjä, huomattuaan joutuvansa ahtaalle — Antero ja Fredrik, ainaha ne on muutennii yhess' just' ko vaunupari, ja niillä se sanoi inspehtor Slöörkii.

— Nyt män' myttyy Sinkkosen meiningit! Mitä noist' tuollaisist' turhist' juttuloist'! — nauroivat muut.

— No, no; peräst' nähhää! — koetteli tietäjä vielä pelastaa menetettyä asiaansa.

— Nähhää… — matkaisi joku.

— Sie älä matki minnuu, muutoin kasso issees.

— Mitä sitte?

— Sitä sitte, että…

Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin syntynyt, mutta äkkiä huusi joku:

— Pojat! Tuoll' ahistaat Ruossalaiset meijän miehii… Lähtään appuu!

Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät. Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin. Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys, jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan; kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan, jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja. Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia" (paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun oppilaitten kanssa.

Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti? Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa, — luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä.

Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä, koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne, joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.

* * * * *

Pastori Skutnabb otti pojat varsin ystävällisesti vastaan ja pyysi istumaan.

— Sanokaas, nuoret ystävät, — puhui hän; — mihinkä te aiotte ryhtyä, päätettyänne koulunkäyntinne? Ja siihenhän ei enää pitkää aikaa kulu.

Samaa kysymystä oli kunkin kotona pohdittu jo monta kertaa ennenkin. Pojat olivat monasti arkaillen tiedustelleet vanhemmiltaan, olisiko mitään mahdollisuutta päästä jatkamaan lukuja, johon heillä kullakin olisi ollut niin palava halu. Mutta keskustelujen tulos oli ollut joka kerta sama, yhtä tuskallinen ja masentava kuin monille sadoille muillekin: ei ole varoja, poika kullat, ei ole varoja. Kipeästi oli tämä aina koskenut lapsiin, vielä kipeämmin kenties vanhempiin. Mutta mitäs tehdä? Suomalaisia kouluja ei Pietarissa ollut muita kuin 3-luokkainen kirkkokoulu, jossa moni poika, edes jotain oppia saadakseen, kävi 4, mitäpä 5:kin vuotta, istuen niistä uskollisesti pari kolme ylimmällä luokalla. Muissa kouluissa oli liian kalliit maksut, vapaaoppilaiksi pääsivät vain ne, joilla oli mahtavia puolustajia, mutta mistäs meikäläinen ne otti?…

Pian oli kuluva kouluajan ihana, huoleton aika; pian on poikasten lähdettävä lentämään pesästä, ulos maailmaan, mutta tuo maailma, jolla ei tähän asti ääriä ollut, alkoi kuvastella yhä ahtaammissa piireissä, kunnes yksi ainoa sola enää oli näkyvissä, ja sen perässä kuulsi himmeissä, ilottomissa kirjaimissa: oppiin!

Kangastiko pastori Skutnabbin kysymyksessä joku taikavoima, joka jälleen laajentaisi solan?…

Tuskin, sillä mistäpä hän…

— Minut pannaan oppiin, — vastasi Fredrik, eikä kuulunut hänen äänessään tuota tavallista reippautta.

— Oppiin tietysti, — vahvisti Antero.

— Entäs sinä, Juho?

— Niin, ei suinkaan mihin.

— Olen usein ajatellut teitä, rakkaat ystävät. Käsityöläisen toimi on kyllä kunniakasta ja ansaitsee suuremmankin arvon kuin sen osalle tavallisesti tuleekaan. Mutta raskasta se on; sitä ei käy kieltäminen. Ja kun Jumala on teille antanut hyvät luonnonlahjat, niin olen ajatellut, eikö teidän olisi tilaisuutta jatkaa lukujanne. Täällä Pietarissa se kohdannee suuriakin vaikeuksia, mutta kuinkahan olisi, jos teidät voisi saada — Suomeen?

Suomeenko?!

Sinnekö, vanhempain kotimaahan, josta niin paljo ihanata oli heille usein haasteltu, ja jonka pelkkä nimikin jo kajahti niin tutulle, niin armaalle? Sinnekö, järvien rannoille, metsäin syliin, vuorille, laaksoloihin, niityille, pelloille? Sinnekö, missä isä ja äiti lassa olivat paimenessa käyneet, missä poikaset illoin pääsevät ratsastamaan, hevosia hakoihin vieden? Sinnekö, missä jouluaattona oljet lattialla kahisevat, ja jouluvirsiä veisataan, ja aamuyöstä lähdetään köröttämään kirkkoon, tiukuja ja kulkusia vempeleessä? Sinnekö, mistä tulevat nuoret papit ja muut Suomen herrat, joilla ei ole suuressa Pietarissakaan vertoja, — sinne, missä kaikki on niin täydellistä, ehjää, turvallista, missä ei ole mielivaltaa, ei köyhän sortoa, ei lahjomista, niinkuin täällä, — sinne, missä talonpojat ovat täydellisyyden esikuvia, vakavia, karaistuja, käteviä, jotka osaavat itse tehdä kaikki, puulusikasta ruveten kirkkorekiin ja rattaisiin asti, ja joista joku sarkatakki, huopahattu rahtimies joskus oli käväissyt heillä, tuoden terveisiä vanhempain kotipuolelta?

Sinnekö?…

Päästä joskus Suomeen, vaikkapa vaan pistäymällä, — se oli meille suomalaisille pojille aina ollut mitä suloisimpain unelmain aiheena. Lapsesta pitäin oli Suomi meille kaukainen, ikävöitty, ihana onnen maa. Milloin, milloin pääsisi Suomeen? Pääsneekö milloinkaan…

Ja nyt oli pastori Skutnabb maininnut ajatelleensa, että he pääsisivät sinne, ei ainoastaan käymään, vaan kouluunkin!

Pastori selitti, että vasta neljä vuotta sitten oli avattu Suomen ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylän kaupungissa, täydellinen oppilaitos, josta oppilaat pääsevät Helsingin yliopistoon. Jyväskylä on pieni maaseutu-kaupunki, jossa elämä on peräti huokeata, niin että köyhänkin olisi mahdollista suorittaa alkeiskurssinsa siellä. Ja kun kerran ylioppilaaksi pääsee, kyllä sitten on tilaisuutta itse hankkimaan itselleen varoja opintojen jatkamista varten.

— Näin olen ajatellut, — jatkoi Skutnabb. — Mitäs arvelette itse? — Eikö teidän tekisi mieli Suomeen?

Pojat olivat haltioissaan. He vilkaisivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaansa, joka oli puhunut jotain niin äärettömän hyvää. Juhon jänteät piirteet vetäytyivät entistään kireämmälle ja silmät hehkuivat. Antero haaveili jo sitä hetkeä, jolloin hän on nuorena pappina tullut syntymä-seurakunnassaan käymään ja saarnaa ensi kertaa tuossa vanhassa tutussa kirkossa, ja äiti itkien kuuntelee hänen sanojansa. Fredrik ajatteli, ensi hurmauksen jälkeen, mitähän tietä Jyväskylään oikein mennäänkään…

Mielihyvällä, ääneti katseli Skutnabb poikia, joitten kasvoilla asui niin paljon uuden, ennen aavistamattoman toivon väläyksiä.

Fredrik katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

— Kyllä se olisi hirmuisen hauskaa meille kaikille.

— Voi sentään!

— Tiettävästi me…

— Mutta, — liitti Fredrik.

— Niin, kyllä minä tiedän, mitä tarkoitat, — virkkoi Skutnabb. — Tässä on mietittävä, mistä varoja saadaan. Viekäähän nyt terveisiä minulta vanhemmillenne ja pyytäkää heitä käymään huomenna luonani. Saamme lähemmin keskustella.

Pojat nousivat. Tavallista hartaammin raapaisivat he jalkaansa, hyvästi sanoessaan ja kiitellessään. Ja sitten kotia, kotia, minkä suinkin jalat kannattivat, kertomaan jotain uutta, tavatonta.

Suomeen!…

* * * * *

Tämä oli ensimmäinen alku Pietarin vähävaraisten suomalaisten poikain lähdölle Jyväskylän alkeis-opistoon, Suomen silloiseen ainoaan suomenkieliseen kouluun.

Noista kolmesta läksi Jyväskylän alkeisopistoon ensimmäisenä Antero syksyllä 1863. Hänelle kävi opin teille lähteminen mahdolliseksi ainoastaan sen kautta, että kirkkokoulun silloinen inspehtori, filosofian maisteri, nyttemmin hovineuvos, Kaarlo Aleksander Slöör hankki hänelle varoja aina yliopistoon saakka.

Siitä pitäin sai Jyväskylän alkeis-opisto harva se vuosi oppilaita Pietarista, jopa syvemmältäkin Inkerinmaalta.

Tavallinen tarina.

Oli varhainen aamu maaliskuun lopulla 1854. Raskaana ja harmaana painoi taivas keisarien kaupunkia, seuloen sen yli veden- ja lumensekaista sohjua. Neva "kulki", s.o. tuo uljas, vuolas, leveä virta, oli muutama päivä sitten katkaissut jäiset kahleensa ja iloisena viskeli niitä nyt pinnallaan, kiivaasti kiidätellen niitä Suomenlahteen. Mereltä puhalsi kostea tuuli, vilutautien, katarrien, keuhkotautien kolkko liittolainen. Ja samallaisena, yhtä tuhokkaana se vieläkin keväisin kulkee yli Pietarin suunnattoman kaupungin…

Viisikerroksisen kivitalon portista Hernekadulla astui ulos muuan pariskunta. Vaimo, noin 35 vuoden iässä, oli puettu yksinkertaisesti, mutta erittäin siististi. Tottuneen Pietarilaisen silmä olisi hänet heti tuntenut suomalaisen (tai saksalaisen) käsityöläisen vaimoksi. Hän talutti miestään, joka oli puettu talvitamineisin, kaula ja melkein koko kasvot paksun huivin suojassa. Mies oli nähtävästi sairas, minkä jo hänen pöhöttyneistä kasvoistaan ja hengenahdistuksestaankin huomasi. Iälleen oli hän neljänkymmenen maissa.

— Istuhan tuohon levähtämään — sanoi vaimo, taluttaen miehensä istumaan toiselle portinpielen suojuskivistä. — Minä haen isvossikan. Lineikalla kai sinun on mukavampi?

[Siihen aikaan oli ajureilla kahdenlaisia, yhden hevosen vedettäviä ajoneuvoja. Lineikka nimiset olivat samallaisia kuin nykyisetkin. Troskiksi taas sanottiin omituisia, nelipyöräisiä rattaita, joissa yhden-istuttava takasija oli yhteydessä kuskin-istuimen kanssa. Näissä ajoneuvoissa istui takasijalla-olija kyllä päin hevoseen, mutta jalat toiselle tai toiselle sivulle; toinen kyydittävistä istui poikkipuolin.]

— Kuinka tahdot vaan. Ota minkä helpommalla saat.

— Lineikassa pääsen sinua paremmin hoitamaan ja tukemaan.

Vaimo huusi ajuria, noita sen-aikuisia, kurjista hevosistaan tunnetuita "vanjkkoja". Tuokion kuluttua oli heitä koko liuta vaimon ympärillä.

— Minne käskette?

— Minne suvaitsette?

— Hyvä rouva, täss' ois hyvä hepo.

— Älkää uskoko tuota, rouva! Ontuva sill' on koni. Ei se perille jaksa. Tielle uupuu.

Venäläinen konkurrenssi oli täydessä vauhdissa.

— Marian hospitaaliin!

Taas kilpailu ryssäin kesken, jossa kukin ensin koetti kiskaista niin suuren hinnan kuin mahdollista, kunnes pari kolme vihdoin suostui 40:een kopekkaan.

Ja jälkeen ottelu siitä, kuka noista vanjkoista kyytiin pääsee.

Vihdoin sai vaimo yhden heistä ajamaan portille, missä sairas tyyneesti istui odottelemassa.

Ponnistellen ja vaimonsa tukemana sai sairas vihdoin nousseeksi rattaille.

He läksivät hiljalleen ajamaan.

* * * * *

Tämän suomalaisen pariskunnan elämänhistoria on varsin lyhyt ja mutkaton. Se sopisi melkein sanasta sanaan tuhansiin silloisiin Pietarin Suomalaisiin.

Kumpikin oli syntynyt Suomessa, köyhistä vanhemmista.

Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni, lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo. Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä kuukaus, sen uusi renkipoika.

— Niin, niin — puheli äiti — ja pienihän se on kovin Aatu poika vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.

— Ihmisiin, — tokaisi isä. — Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä, enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään…

Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.

— … ja tässäpä sitä sentään… — toisti äiti itsekseen, tukkien riepua tiviimmälle.

Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää, silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.

Lapsi viihtyi ja nukkui jälleen.

— Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, — katkaisi naapurin emäntä äänettömyyden, — että kirkolla oli viime sunnuntaina ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.

— Kuka Tiittanen?

— Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas. Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie, lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä opinpoikaa.

— Niin, sekö Tiittanen Syrjämäen torpasta?

— Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa — hyväinen aika!…

— Vai niin, vai niin! Ja yhdessä ennen vanhaan paimenessa käytiin.

— Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin, minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös tullut?

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä, — virkkoi isä.

— Ettäkö meidänkin Aatua sitten? — lausui äiti arasti ja silitteli Aatun valkoista tukkaa.

— Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden perästä kokonaan Suomeen.

— Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? — puheli äiti, hiljalleen hyväillen lastaan.

— Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo tänä talvena.

— Vai niin? Vai äitinsä… Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa. Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi. Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika vähän, eikä se terveyskään kovin…

— Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi. Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas pistäyn täällä… E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä… — murahti taas torpan isäntä.

* * * * *

Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.

Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin ehjentänyt!…

Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt. Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään suutarimestarin kanssa.

Aatu poika oli yksin maailmassa.

Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin: minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa lähettäneeksi.

Sama Jumala oli kumminkin siellä, niinkuin täälläkin. Kovaa sai Aatu kokea, mutta mielen hän piti päässään, ja vähitellen tuli hänestä sälli. Sen pitemmälle hän ei päässyt. Äidin salaiset unelmat omasta makasiinista, vai mikä se oli, lähellä keisarin hovia tai Iisakin kirkkoa, jäivät toteutumatta. Hän on jo monta vuotta levännyt Savitaipaleen pitäjän hautausmaalla, ja Aatu ajaa nyt vaimonsa kera Marian hospitaaliin.

Hänen vaimonsa historia on, jos mahdollista, vieläkin mutkattomampi.

Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".) Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle siskolle.

Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi; vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat, Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit' mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä, hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta: "Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!

Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.

Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön" lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää, jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa kaupungissa.

Pietariin lähtö oli päätetty.

Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle, mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.

— Käydäänpäs vähän täällä aitassa, — sanoi äiti välistä tyttärelleen.

Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen. Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä milloinkaan petä.

Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!" olivat he sanoneet.

Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä munavoita oli pantu eväsnyyttiin.

— Eipäs se isä tänään pajassa kestä, — sanoi sisko jonkun ajan perästä. — Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?

Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi linkkuveitsi pantu mukaan.

Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän vaikeatekoisenkin…

Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa. Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti, seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen oppaakseen rukoili.

Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui uusiin oloihin.

Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä äidille.

Useampain vuosien perästä kohtasivat "öttytyttö" ja Aatu toisensa yhteisen tuttavansa perheessä. Seuraavana kesänä kävivät he pariskuntana Suomessa vanhan sepän talossa. Äiti oli vielä elossa, sisar naimisissa, mutta seppä oli jo puolentoista vuotta maannut maan mullassa.

* * * * *

Nyt saattaa vaimo miestänsä Marian hospitaaliin.

Veden- ja lumensekaista sohjua seuloo taivas keisarien kaupungin päälle, ja vaikeasti vetää rattaita ajurin laiha hevonen.

— Onko sinun hyvin vaikea olla? — kysyy vaimo, kuullessaan katkonnaista hengitystä.

— Ei tässä hätää vielä, — vakuuttelee mies, — Jokos tämä on Anitshkinan silta?

— Ei ole vasta kuin Kasanskin.

Pöhöttyneillä silmillään mies ei näe kuin himmeästi.

— Et taida enää, ukko kulta, nähdä Pietarin kaunista kaupunkia, — virkkaa vaimo, ja hänen äänensä värähtää hieman.

— Jo minä sitä olen tarpeekseni katsellutkin, — vastaa mies tyyneesti.

Miks' ei valitusta, miks' ei napisemista? Kuinka voivat he pysyä niin tyyneinä, ja kumpikin on jotenkin varma siitä, että he viimeistä kertaa istuvat rinnatusten! Mistä tämä voima tuossa suomalaisessa käsityöläisessä ja hänen vaimossaan, tämä voima katsoa kuolemaa silmiin niin rohkeasti? Yksinkertaisten, oppimattomain äitienkö kylvämät siemenet ovat hedelmää kantaneet?

Hetken perästä mies jatkaa:

— Niinkuin ennenkin on puhetta ollut, älä sinä hylkää sitä kortteria, vaan pidä siinä asukkaita. Saat ainakin itse pojan kanssa asua ilmaiseksi. Nämä nykyiset asukkaat ovatkin varsin sopivia. Kyllähän se Kaulio välistä vähän remuaa, kun on saanut hattuunsa, mutta eihän siitäkään sen suurempaa haittaa.

— Kovin jää pieneksi vielä Antero poika, — virkkaa äiti, ja kummallisesti kouristaa sydän-alaa.

— Älä yhtään sure, eukko kulta; kyllä teistä Jumala murheen pitää. Kenenkäpäs turvissa sitä mekään olemme eteenpäin päässeet?

Hän pyyhkäisi pöhöistä poskeansa.

Saavuttiin sairastaloon.

Passi oli kunnossa. Päivystäjä-lääkäri tutki sairaan.

— Istuva työ, huono verenkierto ja tämä onneton ilman-ala, — sanoi hän huonolla, saksanvoittoisella venäjänkielellä.

— Onko mitään toivoa? — kysäisi vaimo arasti.

Lääkäri pyöritti päätään ja taputti niin sääliväisesti vaimoa olalle.

— Kolmanteen saliin! — sanoi lääkäri välskärille.

— Kolmanteen saliin! — toisti välskäri sairaanhoitajattarelle.

* * * * *

Kahden viikon perästä seisoo vaimo avonaisen haudan ääressä Mitrofanin suomalaisella hautausmaalla. Leskenä hän siinä seisoo, mustissaan, pieni neljän vuoden vanha poikanen sylissään. Poika pitää äitiä kaulasta ja painaa päätänsä hänen olkaansa vasten.

Hiljaa he itkevät siinä, leski ja orpo.

Joukko surevia ystäviä, Suomalaisia, seisoo haudan ympärillä.

Lakko.

Tämä on lapsuuden muistelma. Se herää henkiin joka kerta kuin sanomalehdissä luen työlakoista meillä tai muualla. Kerron sen semmoisenaan kuin se lähes neljäkymmentä ajast'aikaa sitten painui lapsen mieleen.

Nevan vasen ranta, varsinaisesta kaupungista ylöspäin, muodostaa suunnattoman tehdaskaupungin. Heti Nevskin luostarin ja kasakkain kasarmin takaisesta kaupunginrajasta (silloisesta) ruveten, lähtee loppumaton jono suuria tehtaita, kruunun sekä yksityisten. Niitten ympärillä oli siihen aikaan melkein yksinomaa työväen asunnoita, joitten yksitoikkoisuutta ja yksinkertaisuutta tuon tuostakin keskeytti joku upeampi talo tai rukoushuone, "säässynä", tai puoti tai kapakka.

Eri tienoita tässä tehdaskaupungissa nimitettiin tehtaita myöten. Pietarin Suomalaiset, joita siellä asui ja edelleen asuu suurissa määrin, käyttivät venäläisiä nimityksiä, omilla päätelisillään. Niinpä asui Sutinen Stekljannoilla (lasitehtaan seudussa); Pettinen oli muuttanut Farforovoille (poslinitehtaan läheisyyteen); viime sunnuntaina kuulutettiin ukko Nion poikaa sieltä Sukunoilta (rautavalimojen tienoilta) j.n.e.

Pienenä koulupoikana oleskelin kesälomalla 1860 jonkun aikaa muutamain suomalaisten koulutoverieni luona Sukunoilla. Sinne muistelmani vie.

Moniaan pyssynkantaman päässä meidän asunnostamme oli muuan suuri kruununtehdas, jossa kävi työssä sadottain miehiä, naisia ja lapsia. Suomalaisia ei siinä tehtaassa muistaakseni ollut.

Eräänä iltana kerrottiin, että sanotussa tehtaassa oli tapahtunut "bunt", kapina. Työväki oli ruvennut vaatimaan palkanlisäystä ja uhannut jäädä pois, ellei palkkaa koroteta. Tehtaan isännöitsijä tai hoitaja, upraviiteli, oli sättinyt työväen ensin pahanpäiväiseksi ja uhannut puolestaan väkipakolla saada heidät työhön. Työväki oli taipumaton, ja huomenna piti asia ratkaistaman.

Huomis-aamuna oli koko Sukunoi liikkeellä. Puheen-alaisen tehtaan portti oli suljettu. Edustalla kihisi työväkeä, miestä, naista, lasta, asiaan kuuluvia ja asiaan kuulumattomia, viimeksi mainittujen joukossa pivollinen meitä, suomalaisia poikia. Työkansa oli hajaantunut useampiin ryhmiin, ja niissä keskusteltiin vilkkaasti, tunnettuun venäläiseen tapaan, jossa keskusteluun on osallisena ei ainoastaan suu, vaan koko ruumis raajoineen, yksin sormennenätkin.

Meitä läheni muuan venäläinen poika, tuttu jollekulle meidän joukossa — lastenhan tuttavapiiri on suunnaton. — Hän kuului tuon kapinoivan tehtaan väkeen.

— Meidän väki pitää bunttia, — sanoi hän varsin huoletonna, niinkuin ei asia olisi häntä liikuttanutkaan.

— Mitenkäs siinä lopulti käy? — utelimme me.

— Miten käy?… Pakolla pakottavat työhön, siinä se.

— Mitenkä pakolla?

— Sitenkä, että kasakoilla pieksättävät.

— Kasakoillako?

— Niin juuri.

— Entäs sinä? Pieksäväthän ne sinutkin.

— Minuun eivät koske.

— Miks'eivät?

— Siks'eivät, ett'en minä kuulu bunttilaisiin.

Pieni työmies katosi vihellellen väkijoukkoon.

Vähän ajan perästä näkyi muutamia työmiehiä juoksevan kasarmilta päin. He tulivat hengästyneinä ja katosivat lakkolaisten joukkoon. Tuokion kuluttua syntyi työväessä levottomuutta, ja kaikki loivat silmänsä sinne päin, mistä äskeiset miehet olivat tulleet.

— Jo tulee! Jo tulee! — kuului huutoja.

Maantietä myöten, rajaportilta päin, läheni tehdasta parvi kasakoita, noin 30 miestä, kaksi kussakin rivissä. Eivät olleet aromaan ruskea-ihoiset pojat tällä erää ratsuillaan, pitkät piikit mukanaan, hosurit vyöllä ja luodikot seljässä. Jalkaisin he tulivat, kädessä maan kuulu nagaikka, pamppu.

Sydäntä vihlaisi niin kummallisesti, katsellessamme tuota omituista arolaisparvea, käskyille sokeasti kuuliaista. Oliko se nyt määrätty pyöveliksi?

Sanaakaan sanomatta väistyi väki kahden puolen tietä, sallien rauhassa kulkea välitsensä tuon joukon… ei eläviä ihmis-olentoja, vaan ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tapaa, samat käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan kasvonpiirre.

Tehtaan portin kohdalla tämä koneisto kääntyi vasemmalle. Portti ulvahti ja narahti ilkeästi ja nielaisi sen.

Lyhyt, tuskallinen epätietoisuuden hetki seurasi nyt. Lakkolaiset olivat ääneti. Odotusta täynnä oli muukin joukko.

Äkkiä kuului jälleen ilkeä ulvahdus ja narahdus. Portin molemmat puoliskot lensivät ryminällä selko seljälleen. Joku päällysmies, yllään aitovenäläinen "paddjofka" ja rinnassa samallainen vaskilaatta kuin poliseilla, astui kiireisesti ulos maantielle ja alkoi huutaen ja huitoen puhutella lakkolaisia. Eikä se oikeastaan ollut mitään puhuttelua, vaan jonkinlaista epämääräistä, kestävää kirkumista, joka turhaan koetti tyhjentää venäläisten sättimäsanain loppumatonta varastoa, tuota varastoa, josta tshort ja djävol (piru ja perkele) ovat kaikkein hienoimpia ja karkeammat aivan eläimellisen raakoja. Tämä pitkällinen, äänen vahvuudessa yhä kasvava kirkuminen päättyi vihdoin käheään huutoon:

— Käyttekö työhön?

— Ei! — vastattiin väkijoukosta.

Silloin kuului huikea, kimeä kiljahdus, sellainen, jonka koirilleen päästää ilveksenpyytäjä, huomattuaan vasta sataneessa vidissä pedon jäljet.

— Lyö! Pieksä! — kirkui päällysmies silmät nurin päässään.

Avonaisesta portista syöksähti kasakkain parvi työväen päälle, niinkuin syöksee lauma nälkäisiä susia lammaskatraan kimppuun.

Ja sitten alkoi raatelu…

Itkien ja vavisten katselimme tuota näytelmää jonkun matkan päästä. Paheni siihen silloin lapsen mieli, ja ilkeänä painajaisena se minua vieläkin usein vaivaa.

Raatelu päättyi.

"Bunt" kruununtehtaassa oli kostettu, kukistettu.

Lukija, joka on jaksanut seurata jutelmaa tähän asti, kysäisee kaiketi kummastellen, miksikä työväki niin hervottomana antoi piestä itseänsä, tai miksikä se odotteli rääkkäystä eikä lähtenyt ajoissa karkuun, nähtyänsä kasakkain tulevan. Näihin kysymyksiin olen itsekin turhaan koettanut saada vastausta. Olisiko kenties venäläiseen kansaan kautta vuosisatain imeytynyt käsitys ruoskasta ja raipasta, tuo käsitys, josta valistuneet venäläiset kirjailijat usein murheella mainitsevat, mutta jolla nykyisessäkin sivistyneessä yleisössä Yenäjällä on paljo kannattajia, — olisiko kenties sillä ollut tässä jonkunlainen rooli?…

Arvoitukseksi niinikään jää minulle, kuinka me, pienet pojat, säilyimme eheinä tuossa kauheassa mylläkässä. Ikä ja puvut kenties ilmoittivat, ett'emme olleet tehtaalaisia, mutta kuinka sittenkin saatoimme välttää joutumasta ihan ihmisten jalkoihin, — en ymmärrä vieläkään.

— Strois! — kuului aliupseerin komento.

Kasakat asettuivat maantiellä kahteen riviin.

— Käännös vasempaan! Mars!

Ja jälleen marssi ohitsemme, nyt päinvastaiseen suuntaan kuin äsken, parvi ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tavalla, samat käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan kasvonpiirre. Tuonne he vihdoin katoavat kasarmilleen päin. Sinne päästyään kaiketi alkavat haastella äskeisestä huntista: mies se, joka parhaiten oli osannut nagaikkaansa käyttäen, ja nuori Mitjkahan se huimemmin muita oli sivallellut, mielessään kai tän-aamuinen tapaus kasarmissa; hän oli näet tänä aamuna jostain rikoksesta saanut viisikolmatta raipan-iskua.

Ja sitten käypi illastamaan tämä lauma, tyyneenä ja huoletonna. Ei nukuta vielä iltahuudon jälkeen kesäisenä yönä aromaan ruskea-ihoisia poikia. Balalaikka otetaan esille, ja huimasti tanssivat pihalla "kasakkaa" äskeinen aliupseeri ja nuori Mitjka.

Mutta tehtaan edustalla oli väkeä vielä ennallaan. Onnahtelevia, veristä päätään tai jäseniään piteleviä miehiä ja naisia kulki puoleen ja toiseen, horjahdellen, itkien, kiroillen. Muu kansa katseli heitä, voivotteli ääneensä ja silmiänsä risti.

Eri ryhmiä oli muodostunut maantielle ja tien varsille, ja jokaisen ryhmän keskustana oli joku raukka, joka ei enää omin voimin kyennyt liikkumaan.

Me lähenimme yhtä sellaista ryhmää tehtaan puoleisen maantien-ojan partaalla. Ojan pohjalla makasi vanhanläntä vaimo tainnoksissa ja hengitti paha-enteisellä korinalla. Hänen ääressään, kummallakin puolen, oli polvillansa kaksi nuorta, noin 18-20 vuoden iässä olevaa tyttöä, jotka nyyhkien ja sydäntä vihlovilla huudoilla koettivat henkiin herättää kasakkain raatelemaa äitiänsä.

Hautaan vien mukanani tuon kuvan.

Huomeneltain palajaa rääkätty väki kaiketi työhön, ken kykenee. Päällysmies, joku urjadnikka tai upraviiteli tai sotskoi, ottaa heidät vastaan samallaisilla kauniilla sanoilla kuin heidän osakseen tänäänkin tuli. Ja miehet ja vaimot ja lapset kumartavat päällysmiestä "vöitä möiten" ja menevät kukin osastoonsa ja ristivät silmänsä. Ja siellä asettuu rauhoitettu elävä kone voidellun kuolleen koneen ääreen. Suunnattomat höyrykoneet alakerrassa ulvahtavat, tuhannet akselit elähtävät kaikissa viidessä tai kuudessa kerroksessa. Hihnat kiinnitetään rattailleen, ja päätä huimaava, korvia särkevä kolina alkaa käydä. Mutta pilviä tavoittelevasta piipusta syöksee korkeuteen paksuja savupilviä, yhtyen vihdoin satoihin muihin samallaisiin, kunnes utuiseen verhoon viimein kietoutuu kauniin Nevan rannat virstain ja taas virstain alalla.

* * * * *

Viikon perästä ajaa kahdet komeat kaleskat tehtaan portista sisään. Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi rientävät kilvan laskemaan alas astinlaudat tehtaan pelottaville tarkastajille. Pyylevänä, uljaana astuu ensimmäisistä kaleskoista alas lihava kenraali, toisista hieman laihempi luutnantti. Jumaloivan kunnioittavassa asennossa, lakit kourassa, seisovat korkeain esimiestensä edessä nuo kolme alamaistensa hirmua.

— Miten on? — kuuluu kenraalin komentava tiedustelu. Ja se lausutaan sellaisella äänenpainolla, ja sitä seuraa niin masentava, tulta iskevä katse, ett'ei sellaiseen vielä milloinkaan ole muuta vastausta tullut kuin:

— Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.

— Mitääää??

— Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.

Lähdetään tehtaan konttorille päin, kenraali edellä, luutnantti hänen vasemmalla puolellaan, puoli askelta taampana, mutta arvoisana takajoukkona, lakit kourassa ja vartalo jumaloivan kunnioittavassa asennossa, kulkee upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi.

Viimeksi mainitut saavat konttorissa ensin ankarat nuhteet siitä, että "buntin" ensinkään sallittiin syntyä.

— Sellaista ei saa enää toista kertaa tapahtua! — pauhaa esivalta.

— Teidän ylhäisyytenne!… — ängähtää upraviiteli.

— Vait! — jyrähtää esivallan huuto niin kovaa, että akkunassa lasit tärähtää. — Minä tiedän kaikki. Jos vielä kerran tapahtuu jotain tällaista, niin kavahtakaa itseänne! Minun ei ole tapana laskea leikkiä.

Upraviiteli kääntyy urjadnikkaan, silmillään toistaen hänelle kenraalin ankarat sanat.

Urjadnikka kääntyy sotskoihin, ääneti hänelle tiedoksi tehden saman julistuksen. Ja kovin tekisi urjadnikan mieli liittää vahvistukseksi jokunen kaunis sana tuosta suunnattomasta sanavarastosta.

Mutta sotskoi parka on jo kauan aikaa vavisten itsekseen rukoillut, että pyhä Miikkula, ihmeittentekijä, veisi ohitse myrskyn ja tuuliaispään.

Nähtyään sanojensa erinomaisen vaikutuksen, lauhtuu kenraali hieman.

— Yksi sananen vaan teidän ylhäisyytenne, — sanoo arasti upraviiteli, pää kallellaan ja suu sanomattoman makeassa asennossa.

— No mitäs nyt?

— Sallikaa, teidän ylhäisyytenne, pitää huomenna tehtaalla juhlallinen jumalanpalvelus, ristinkulun ja laulajain kanssa.

— Hm.

— Rukoilisimme tehtaalle onnea ja menestystä.

— Hm.

— Ja teidän ylhäisyydellenne mnógija ljéta (pitkää ikää).

— Hm. Olkoon menneeksi

Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi kumartavat vöitä möiten.

Uhkaavat pilvet ovat poistuneet. Sees on jälleen.

— Teidän ylhäisyytenne! — puhuu upraviiteli jo hieman rohkeammin.

— Joko taas?

— Ettekö suvaitsisi hiukan haukata? Matka on pitkä ja tiet pölyiset ja tällainen helle sitten…

— Hm. Olkoon menneeksi — sanoo kenraali armollisesti ja lisää sitten adjutantilleen:

— Avec cette sorte de gens… (Tällaisten ihmisten kanssa).

— Cela s'entend, votre excellence, — (Se on tietty) — virkkaa puhuteltu.

— Comment? — kysäisee kenraali ja, vastausta odottamatta, lähtee viereiseen huoneesen, jonka ovella upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi seisovat jumaloivan kunnioittavassa asennossa.

Pöytä notkuu venäläisestä "sakuskasta": viinat, viinit, sammet, kaviarit, lohet, parsat, hanhi, ulkolaisilla lisillään, osterit, samppanjat.

Urjadnikka ja sotskoi eivät ole rohjenneet tulla sisään; he ovat jääneet etuhuoneesen. Upraviiteli yksin katselee, mitenkä mieluisia ovat ylhäisille virvoitukset.

— Sampi on erinomaista, — suvaitsee virkkaa kenraali. — Mistä otitte?

— Tshernishovista, teidän ylhäisyytenne.

Etuhuoneesta kuuluu liikettä ja puhetta. Upraviiteli rientää sinne ja palajaa pian takaisin, levottomuus kasvoillaan.

— Mitä nyt? — kysäisee kenraali, avaten ensimmäistä osteria.

— Käytiin ilmoittamassa, teidän ylhäisyytenne, että muuan vaimo, tehtaan työväkeä, on kuollut. Meillä on sellainen järjestys, että jos joku sairastuu, tai, älä Herra saata, kuolee, niin samassa on annettava konttoriin tieto.

— Tyttö?

— Leski, teidän ylhäisyytenne.

— Lapseton?

— On kaksi tytärtä, teidän ylhäisyytenne, toinen 18, toinen 20 vuotta vanha.

— Mihin kuoli?

— Keuhkotautiin, teidän ylhäisyytenne.

— No, tietysti, tavallinen hautausapu…

— Annoin vast'ikään siitä määräyksen.

— Se on hyvä. Järjestys ennen kaikkea, — puhuu kenraali, hotkien ostereita.

— Mistä otitte ostereita? Jelisejeviltäkö? — kysäisee hän.

— Jelisejeviltä, teidän ylhäisyytenne.

"Konnoilla."

Lieneekö Konnoita enää Pietarissa olemassakaan, en varmaan tiedä. Vanhat Pietarilaiset tuon nimen kyllä tuntevat, ja vastenmielisiä muistoja se heissä aina herättää.

Konnoi oli oikeastaan hevostori, syrjässä keskikaupungista, jonkun matkan päässä Nevskin luostarista. Se oli pysyväin hevosmarkkinain paikka ja semmoisenaan hyvin tunnettu Suomen rahtimiehillekin, jotka kävivät Pietarissa. Pahalta soivan nimensä sai se siitä, että siellä pantiin toimeen sen-aikuiset barbaariset rangaistukset.

Verisiin näytelmiin Konnoilla ei meitä lapsia kotoa koskaan laskettu, mutta usein me, kouristuvin sydämmin ja johonkin sohvannurkkaan hyyristyneinä, illan hämärissä kuuntelimme silminnäkijäin kertomuksia niistä. Eikä sinne mielikään tehnyt, sillä siksi hirveitä olivat jo kertomuksetkin. Sen sijaan osuimme välistä näkemään sitä kamalata kulkuetta, jossa vankeja kuljetettiin Konnoille. Nelipyöräisille suurille rattaille asetetulla korkealla lavalla istui onneton, joskus useampiakin, takaperin, kädet seljän taakse sidottuina. Sotaväkeä kulki edessä ja sivuilla ja takana, suuren väenpaljouden seuratessa kummallakin puolen, kadun käytävillä. Kovin tarkasti tähystelimme silloin joka puolelle, eikö missään näkyisi kaleskoita, kaksi harmaata hevosta edessä, kuski kultareunaisessa kauhtanassa… Oli näet Pietarissa kansalla aikoinaan semmoinen luulo, että jos keisari sattuu tulemaan tällaista Konnoille kulkevaa saattoa vastaan, niin saa vanki heti armon. Voi kuitenkin, jos nyt sattuisi keisari tulemaan!…

Viimeisen kertomuksen noista auto-daféoista Konnoilla kuulin noin 35 vuotta sitten eräässä Inkerinmaan pappilassa.

Seurakunnan kirkkoherra oli takavuosina palvellut Pietarin suomalaisessa seurakunnassa apulaisena ja — Venäjän lakien mukaan — ollut virkansa puolesta tuomarin ja lääkärin kanssa läsnä eräässä rangaistus-tilaisuudessa. Tuomittuna oli näet silloin muuan Inkerin Suomalainen, lutherilainen.

Tuomion luettua oli pyöveli, punapaita, — entisiä pahantekijöitä, jotka itse olivat aikoinaan saaneet samallaisen rangaistuksen, mutta sitten päässeet pyövelin ammattiin — astunut tuomarin ja lääkärin eteen ja röyhkeästi kysynyt: "Tapanko minä hänet tuohon paikkaan?" Nuhdellen häntä moisesta julmuudesta, olivat herrat pistäneet hänen kouraansa muutaman setelin ja pyytämällä pyytäneet häntä säälimään vankia. Pyöveli oli irvistäen kätkenyt rahat poveensa ja luvannut "armahtaa" häntä. Lupauksensa hän oli pitänytkin: moni sivallus tuolla hirveällä kurittimella, kolmihaaraisella, leveäsiimaisella ruoskalla, oli vain keveästi pyyhkäissyt onnetonta…

Tämä oli viimeisiä verisiä näytelmiä Konnoilla. Jonkun vuoden perästä sääsi suuri Aleksander II lain, joka lakkautti ruumiillisen rangaistuksen Venäjän keisarikunnassa. Todellisuudessa se ei vielä kumminkaan ole kokonaan poistettu. Yleinen rikoslaki tosin ei enää sellaiseen tuomitse, sotaväessä on entinen suunnaton rääkkäys lakannut, kouluissa ei ole enää vitsa opettajan ja kasvattajan alituisena ja useimmiten väärinkäytettynä apulaisena. Kunnanhallituksilla sitä vastoin — vankihuoneista ja rangaistuskomppanioista puhumattakaan — on yhä vieläkin oikeus tuomita ruumiilliseen rangaistukseen. Ja niinpä vielä tänäkin päivänä vinkuu raipat maaseuduilla koko tuossa suunnattomassa keisarikunnassa. Kansa huokaa tiedottomuuden pimeydessä, valistuksen ensimmäisten alkeittenkin puutteessa, ja kunnanhallitusten ja maalaispäällikköjen mielivalta heiluttaa huljaa sen ylitse…

Käännä lehti, lukijani, käännä.

Ukko Grahn.

Nykymaailmaa sanotaan, ja syystäkin, tuollaiseksi "nivellioimisen" maailmaksi, joka koettaa muovaella kaikki ihmiset jotenkin samaan malliin, konemaisiksi. Ja siinä se merkillisesti onnistuukin. Itsenäisiä, omaperäisiä luonteita näkee nyt yhä harvemmin. Samaa valitetaan meillä ja samaa kaikkialla.

Ihmiskunta on kuin yksi ainoa suuri puutarha, jota hoidetaan tuskallisen tarkalla huolella: jos yksikään puu pyrkisi muista toisenlaiseksi, omituisemmaksi, niin kyllä puutarhurit kätyreineen pitävät huolta, ett'ei se tapahdu. Pensaat leikellään ja keritään joko tasapäisiksi tai suppilomaisiksi tahi puolipyöreiksi, mutta samallaisia niitten olla pitää, ihan samallaisia. Jos luonnon luoma, nopeasti juokseva puro sattuisi tuon rabatin tai tämän rundelin kohdalle, niin se johdetaan uusille urille, tai viedään sen vesi kulkemaan maanalaisia ojia myöten. Suunnitelmaa vaan ei saa loukata, sillä se on puutarhurien yleisessä kokouksessa tehty ja sommiteltu ja äänten enemmistöllä ratkaistu, ja esivalta on sen vahvistanut.

Ennen vanhaan oli ihmiskunta kuin yksi ainoa humiseva salo. Siinä oli päivänpuoleisilla rinteillä halmeita, joissa kultainen vilja lainehti, ja siinä oli marjaisia ahoja ja mökkejä honkain keskellä. Mutta tämän ympärillä ja välissä ja edessä ja takana humisi salo, salo vapaa ja ääretön, joka puhalsi kultturin ylitse raikkaita henkäyksiään, sitä puhdistaen ja sen elinvoimia virkistäen. Sellaisella salolla kohosi moni honka ylös pyörryttävään korkeuteen. Mitä enemmän sitä myrskyt nuorena taivuttelivat, sitä lujemmin se vaan juurillaan juuttui kotoiseen maaperään, kunnes vihdoin kokkolintukin sen latvaan pesänsä rakensi. Sellaisella salolla välkkyi tyynipintaisia lampia, joitten kuvastimessa katselivat koivut ja haavat toisiansa ja itseänsä, mutta kukin omassa asennossaan ja vapaassa muodossaan. Sellaisella salolla…

Mutta eihän ollut aikomukseni aloittaa tuota vanhaa uutta virttä, joka entistä kiittää ja nykyistä laittaa. Sitä paitsi: kaikki vertauksethan ontuvat, ja minun vertaukseni puutarhasta ja salomaasta ontuu, huomaan ma, pahasti sekin. Eikä ole aikomukseni ottaa sankarikseni mitään salolla kasvanutta mastopuutakaan.

Varmaa vaan on, että itsenäisiä, omaperäisiä ihmisiä, niin sanottuja originaaleja, kaikkine ansioineen ja vikoineen, löytyy nyt maailmassa paljoa vähemmin kuin ennen.

Pietarin Suomalaiset ovat nykyjään "nivellioituneet" jo hekin, mutta 50- ja 60-luvulla oli heidänkin joukossaan varsin huomattavia originaaleja. Tuossa ne taas kulkevat ohitseni, nuo rakkaat, hauskat, supisuomalaiset ystävät, ja vanha sydän lämpenee, heitä katsellessani: jäntevä kirkkoherra Kaarlo Sirén; seurakunnan suntio Israel Kössi, mies peukalon pituinen; paljon hyvää nauttinut ja paljon kovaa kärsinyt suutarimestari Kristerson; kirkkokoulun vanha vahtimestari Lauri, joka tuskin koskaan lie ollut muuna kuin harmaapäisenä ja tutisevana ukkona, ja hänen uljas, kaartilaismainen, hyvin-arvoisa puolisonsa Mari Matvevna; Gostinnoi dvorin kauppias, Pietarin suurimpia humoristeja, suutarimestari Lange; vaskiseppä, litteraati Carl Pydén; varakas sangviiniko, valumestari Manninen; hieno, aristokraatinen kultaseppä-mestari Vänttinen…

Ja unohtaisinko sinut, vanha ystävä Grahn, sinut, jonka elämässä, täynnä puutetta ja levotonta hapuilemista, oli ainakin yksi onnellinen, täysin onnellinen päivä, jolloin sait olla Suomen "studenttina"! Muista ystävistä saanen kenties tilaisuutta näissä jutelmissa vielä puhua. Tämän jutelmani pyhitän sinulle.

* * * * *

Ukko Grahn — en tiedä, miksikä häntä sanottiin ukko Grahniksi, sillä ei hän ikänsä puolesta vielä oikeastaan tuota nimeä olisi ansainnut — ukko Grahn oli neulaseppä. Nykyjään, höyryllä käypien tehtaitten aikana, lienee koko ammattikunta jo olemattomissa. Hän oli, niinkuin lukemattomat muut, tullut poikasena Suomesta sinne ja pantu, arvatenkin sattumoisin, ilman pitkiä tiedusteluja, oppiin ensimmäiselle mestarille, joka tarvitsi opinpoikaa.

Sälli hänestä tuli, luultavasti hyväkin, niinkuin useimmista Suomalaisista siellä. Vielä vuosikymmen sitten olivat suomalaiset käsityöläiset erinomaisen suuressa arvossa Pietarissa. Suomalaisten rehellisyyttä ja taitoa oli ryssäin pakostakin tunnustaminen. [Lieneekö viime aikoma suomisyöjäin parjaukset ja yllytykset saaneet jotain muutosta tässä kohden aikoin, en osaa sanoa.] Mutta neulasepän ammattiin ei Grahn ollut luotu. Hän oli joutunut väärälle uralle. Hänelle ei ollut suotuna sitä onnellista sattumaa, niinkuin monelle muulle, että pappi tai nimismies tai muu hänen kotipitäjässään olisi huomannut pojan terävän älyn ja vilkkaan mielikuvituksen ja loppumattoman lukuhalun ja koettanut saada häntä kouluun. Hänestä tuli neulaseppä, mutta, siitä olen vakuutettu, opin tietä käytyänsä olisi hänestä tullut etevä pedagogi ja kirjailija, jolla olisi ollut sulka vuoroin kuin sametti, vuoroin herhiläisiä täynnä.

Niitä löytyy maailmassa niin paljo toisaanne kutsutuita ja toisaanne osuneita olentoja. Sattumatako sekin vain?…

Jo opinpoikana käytti Grahn kaiket väliajat omin päin oppimiseen, mikäli sen-aikuinen suomalainen kirjallisuus myöten antoi. Hänellä oli kumminkin se erinomainen onni, että oppi muitakin kieliä. Hän puhui, vähäisellä suomalaisella murteella, kolmea vierasta kieltä, saksaa, ruotsia ja venättä.

Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka suunnattoman paljo ihmiseltä puuttuu, kun hän on tiedon alkeitakaan vailla, ja näin heräsi hänessä vastustamaton halu päästä opettamaan seurakuntalaistensa pieniä lapsia. Näissä pyrinnöissä hän sai suurta kannatusta isälliseltä ystävältään, kirkkoherra Siréniltä.

Tästä merkillisestä patriarkasta kenties edempänä enemmän. Olkoon tässä vaan mainittu, että hän oli valpas sielunpaimen, erinomainen järjestyksen mies. Hän saattoi Pietarin suomalaisen Marian seurakunnan kukoistavaan taloudelliseen asemaan, jossa se vieläkin on. Sirén, joka kirjevaihdossa Lönnrotin kanssa käytti välistä nimimerkkiä Karl Suomalainen, oli innokas suomalaisuuden ystävä, yksi niitä "vanhoja rehellisiä", Uno Oygnaeus'en asetoveri seurakunnan ensimmäisen ja kymmeniä vuosia ainoan koulun järjestämisessä. Harvinaisen tarmokas hän oli, mutta itsepäinen, suomalaisesti itsepäinen, kenties vähän enemmänkin, kiivas ja lempeä samalla hetkellä, kitsas tässä ja antelias seuraavassa silmänräpäyksessä, aristokraati ja demokraati yhdellä haavaa. Miekkoinen, ken hänen suosiossaan oli, ja voi sitä, ken ukon armot menetti!

Sirén tunsi Grahnin hyvät lahjat ja vilkkaan luonteen jo rippikoulusta ruveten. Siitä pitäin oli hän kannatellut Grahnin lukuharrastuksia neuvoilla, vähin rahoillakin. Siréniä miellytti tuo omin päin opiskeleva suomalainen käsityöläinen, ja niinpä piti hän Grahnia erityisenä suosikkinaan ja kasvattinaan. Ja siinäkin oli Sirénillä oma kurssinsa: väliin hän neuvoi, opasteli, auttoi, väliin taas, aivan odottamatta, torui ja masensi ihan maan tasalle. Grahnin kerran arasti lausuma toivomus, jollakin tavoin päästä opettamaan Pietarin Suomalaisten lapsia, ei ollut ensinkään odottamaton ukolle, sillä hän piti erittäin hellää huolta seurakuntansa kouluista, ensinnäkin kirkkokoulusta, jossa, paitsi tavallisia kansakoulun aineita, opetettiin saksan- ja venäjänkieltä, ja samoin sunnuntaikoulusta, jossa suomalaisille opinpojille annettiin opetusta luvussa, kirjoituksessa ja laskennossa. Mutta samalla kuin Grahnin toivomus oli hänelle mieluista, katsoi hän tarpeelliseksi nöyryyttää suosikkiansa oikein perin pohjin, osoittamalla, kuinka vähän tietoja hänellä, opettajaksi pyrkijällä, oikeastaan oli. Hän rupesi tutkimaan Grahnia, ja siinä kävi, niinkuin käy tänäkin päivänä jokaisen, jota tutkija tahtoo kolhaista: tutkittava esiintyy sangen nolona. Ja Grahn joutui tässä tutkinnossa niin surkeasti ymmälle, että mies paralle kiertyi kyyneleet silmiin.

— Niin, niin, Grahn, hyvä ystävä, — puhui Sirén, päätään nyökytellen tapansa mukaan, — siinä näet nyt, kuinka vähän sinä itse tiedät ja ettäs paljon tarvitset vielä lisää. Ja niin se on jokaisen ihmisen. Minä olen vanha ja harmaapää, mutta tarvitsen joka päivä oppia. Eikä tuo taas ole yhtään mistään kotoisin, ettäs itket siinä ja tillität. Mikä Suomalainen sinä olet? Pure hammasta ja ponnista kahta enemmin ja lue ja opi. Mutta mitä nyt sinun opetustoimeesi tulee, — lisäsi Sirén ja astui Grahnin luokse, — niin kyllä minä otan sinut apuopettajaksi tänne meidän sunnuntaikouluun jo ensi sunnuntaista. Toimita tehtäväsi visusti. Aloita työsi aina hiljaisella huokauksella Jumalan tykö ja päätä toimesi samalla tavoin; silloin pitää sinulla oleman siunausta työssäsi, joka on oleva hyödyksi meidän kansalaisille ja kunniaksi Jumalalle. Kuinkasta veisaamme: "Ann' minun viriäst' kaikk' virkan' työt tääll' tehdä… O Herra armos lain', Ett asian' toimitan Juur toimellisest' ain' Ja sinua kunnioitan." Muista se: "joka vähän päälle on uskollinen, hän pannaan paljon päälle."

Sirén syleili holhottiaan, ja se, joka nyt sai kyyneleitä silmiinsä, oli Sirén.

Grahn antautui kaikella lämpöisen sydämmensä voimalla tähän uuteen sivutehtäväänsä. Niin, sivutoimi se kyllä oli, mutta senpä ympärillä pyörivät yhtä mittaa hänen ajatuksensa viikon varrella: mitenkä tuo ja tuo seikka olisi saatava pojille oikein selväksi, ja eikö tuota kovan onnen kertotaulua saisi vähän helpommin heidän päähänsä. Noin se pitäisi käydä, niinkuin nupin lyöminen stiftiin, noin, noin, noin. Ja väliin kävi vasara hyvinkin huimaa vauhtia, mutta kun ei stifti yksinomaa ollut hänen huomionsa esineenä, niin usein, valitettavasti liiankin usein, luiskahti vasara hieman vinoon, ja silloin tuli — "suutari". Nämä "suutarit" tekivät sen, että viikon palkka oli tällä erää pienempi, eikä erotusta suinkaan korvannut se 50 kopekan palkka, mikä sunnuntaikoulusta maksettiin kolmen tunnin työstä.

Pienempi oli palkka tällä erää, eikä se enää entiselleen kohonnutkaan. Se ammatti, johon Grahn oli perin pohjin valmistunut, alkoi tuntua hänestä yhä enemmän vastenmieliseltä, ja siihen ammattiin, johon hän antautui kaikella rakkaudella, puuttui häneltä tarpeeksi edellytyksiä, voidakseen uhrata koko aikansa ja voimansa siihen. Se jokapäiväinen leipä, se jokapäiväinen leipä!

Emäntä, hiljainen ja vaatimaton, oli ensi alussa mielissään miehensä menestyksestä: eihän vainkaan ole jokapäiväinen ilmiö se, että sällismies pääsee opettajaksi. Entistä huolellisemmin hän silitti sunnuntaiksi miehelleen kauluksen ja maniskan ja valvoi, että parta tuli hyvin ajetuksi. Grahn oli aamulla itse kiilloittanut saappaansa, mutta — hyväinen aika — kapithan niissä olivat jääneet ihan harmaiksi! Kylläpä ne suutarin opinpojat siellä koulussa nauraisivat makeasti! Frans, kiltti poika! Ota joutuun ja kiilloita papan saappaat uudestaan; missä ei tule oikein kiiltäväksi, niin puhalla siihen ja sysää sitten taas harjalla. Entäs takki! Ethän sinä, pappa parka, ole sitä harjannut ensinkään! Harjasit muka! Kyllä te, opettajat, vaan ette osaa pitää ensinkään huolta ulkonaisesta ihmisestänne.

Ovessa vielä pistettiin maniskan nauhat takana kauluksen alle: muutoinhan olet justiin kuin se Tarponen, jolla nauhat aina törröttää niskassa kuin mitkäkin…

— Aasin korvat, — auttoi Grahn.

— Niin justiin.

Grahnin mentyä sanoi emäntä:

— Kyllä sillä meidän papalla on työtä ja puuhaa! Ei näet sunnuntainakaan saa lepoa, kun pitää olla opettajana.

Ensi alussa hän piti satunnaisena sitä seikkaa, että viikon palkka oli vähentynyt. Hänen täytyi keksiä erityisiä keinoja, saadakseen tulot ja menot pysymään tasapainossa. Ajan pitkään ei se kumminkaan onnistunut. Puotiin alkoi keräytyä velkaa, sillimuijalle samoin. Päälle päätteeksi nousivat hinnat Sennoilla [Heinätorilla, kaupungin suurimmalla kauppatorilla] sanomattomasti. Leipäkin vielä kallistui: ennen maksoi naula 1 1/2 kopekkaa, nyt 2. Miehen uusi, kunniakas ammatti alkoi kadottamistaan kadottaa viehätysvoimaansa käytännöllisen vaimon silmissä. Voi kuitenkin, että siitä meidän papasta piti tulla opettaja!

— Mitä se oppi sitten ihmistä auttaa, — puheli hän välistä naapurin emännälle, Heiskaskalle, — kun se ei anna edes suolaakaan leivän päälle!

Hän puheli siitä joskus hienoilla viittauksilla miehelleen, mutta Grahn, ideaalien mies, vakuutti tekevänsä maailmassa paljoa enemmän hyötyä opettajana kuin neulaseppänä.

— Mutta sinulla on perhe, joka myös tarvitsee yhtä ja toista, vaimo ja lapset.

Tuo oli korkea valtti Grahnillekin. Hän mietti hetken ja vastasi pateetillisesti:

— Lapsetko? Lapset ovat Herran lahjat, mamma kulta, — mutta lisäsi sitten kotvasen kuluttua, — voinhan minä jättää sen toisen kahvikupin pois, ja voin minä Millerin sijasta polttaa Tulinoviakin. Sillä tavoin säästetään, näet sä, ja säästäväisyys on yks' suuri avu ihmisessä, sillä Syrak sanoo…

Ja sitten tuli innokas puhe, Syrakin sanat tekstinä.

* * * * *

Siirrymme nyt ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin.

Länteen Pietarista, Suomenlahdesta pistävän leveän poukaman rannalla sijaitsee suuri Lahdenkylä. Sen väestö on suomalaista, mutta kylä on rakennettu, niinkuin muutkin suomalaiset kylät Inkerinmaalla, venäläiseen tapaan: kahden puolen leveätä raittia, katua, ovat talot asettuneet rinnakkain. Kustakin talosta antaa kadulle asuinrakennuksen pääty sekä laipio portteineen. Pihan ympärillä on navetta, tallit ja muut ulkohuoneet, ja näitten takana alkaa peruna- ja kaalimaat y.m.

Kerran aamupäivällä alussa heinäkuuta 1869 astui kylään Petrovskin puolelta kaksi nuorukaista. Lakeistaan oli heidät helppo tuntea suomalaisiksi ylioppilaiksi. Toinen oli laiha, kalpeanläntä, silmälasit silmillä, ruskeat viikset ja pieni piikkiparta. Toinen oli varsin hyvänvoivan näköinen, melkein pullea kasvoiltaan, sileäleukainen, vasemman käden sakarissa kimalteleva timanttisormus. He olivat pietarilaisia kumpikin, s.o. Pietarissa syntyneitä. Nyt olivat he kansatieteellisellä matkalla.

Toinen heistä elää vielä. Toinen on jo aikaa sitten maannut Helsingin vanhalla hautausmaalla. Viimeksi mainitussa ylioppilaassa oli runoilijan alkua, mutta ensi yrityksiin hänen runoilunsa jäi. Savokarjalaisten ensimmäisessä albumissa on häneltä muutamia sieviä lyyrillisiä runoja, nimimerkillä K. Huusi. Sillä nimellä esiintyköön hän tässäkin. Kumppaliaan puhutteli hän Anteroksi.

Kappaleen matkaa kuljettuaan pysähtyivät he erään talon kohdalle, jonka avonaisessa akkunassa istui vanhanpuoleinen talonpoikais-eukko.

— Hyvää huomenta, emäntä! — sanoi Huusi.

— Jumal' antakoo!

— Missähän täällä asuu herra Grahn?

Vaimo pyyhkäisi huivinsa toiselta korvalta.

— Ketä työ essittä?

— Herra Grrahnia.

— Opettajaa, — lisäsi Antero.

— Ah opettajaa! A vot ko työ määtte täst' etteepäi, nii sitt' tullee ensiks' kauppapuot, semmoine nyt melatsnoi lafka [ruoka- ja rihkamapuoti], ja sen vieress' on ruohonpäine kartano, nii siin' se opettaja ellääkii, ei siin' ruohonpäisess', a siell' pihan puolell' on toine kartano, niin vot siin' justii hää ellääkii.

— Kiitoksia paljo.

— A mitäs herroi työ ootta, älkää pahaks panko? — uteli vaimo. — Oottaks työ niit' poträssikköi [urakkamiehiä]?

— Emme, — selitti Antero, naurahtaen. — Me olemme Suomen ylioppilaita.

Nyt piti huivin siirtyä toiseltakin korvalta.

— Kui?

— Suomen ylioppilaita, studentteja Suomesta.

— Ahaa, studenttiloi; vot nii! A mie ko luulin ens' hättää teit' niiks' poträätymiehiks. Niit' käi täss' viime viikoll' monnee errää. Tulliitha ne tuppaakii, mut pittiit niin pahhaa, niin pahnaa siivoo! Eikä hyö suomiikaa haastana kui minkä rummii sannoi vaa. Venättäsä vaa viskeliit.

— Ettekös te venättä osaa?

— Myökö? Kyll' meill' miehet venättä ossaat, mut myö, vaimoväk', no sen verran vaa, jott'ei hurma myyvvyks saa. Marjon ja liuhkin [kerman] kaupass' toimee tullaa mitenkute, a mitäs myö muust'? Kyll'hä ne vällii nauraat meill' ja tshuhonkoiks haukkuut. A nää niinko saksalaiset herrasväet tääll' maahoviloiss' ja tuoll' Petrovskoiss' ja Jelaginass', sinne ko marjoi konsa käyt kaupa ja muuta mitä pittää, nii hyö ei naura. Sen näkkee simpaikass', mitk'on oikiita herrasväkkee, niinko parempii ihmisii. A ettäks työ käy tuppaa, Suomen herrat? Mie teill' kohvit keittäsin; mie tiijän, Suomen herrat päiväll' eivät tsaijuu juo.

— Kiitoksia paljo! Kyllä me päivemmällä käymme teillä ja muissakin taloissa. Nyt meidän pitäisi ensin tavata se opettaja.

— No kui tahotta; ko ei nyt, nii sitt' perästpäi. Miun miehein se on kylän staarosta, vai kui niit' siell Suomess' kussutaa? Vanhimmaks vai miks?

— Kiitoksia nyt vaan emäntä. Hyvästi!

— Hyväst' jääkää, hyväst' jääkää!

Ylioppilaitten ei ollut vaikea löytää ukko Grahnin asuntoa. Sen "ruohonpäise" talon pihalta astuivat he pienen tuparakennuksen eteiseen ja pysähtyivät. Tuvasta kuului määränperäisiä vasaran nakutuksia.

He kolkuttivat.

— Herein! — kuului tuvasta.

Ylioppilaat astuivat sisään.

Tupa oli pieni, yksi akkuna vasemmalla sivulla, kaksi perällä. Sisustus oli hyvin yksinkertainen. Ensi silmäykseltä jo huomasi, ett'ei naisen käsi ollut täällä käynyt järjestelemässä. Vasemman akkunan luona, matalalla puutuolilla, omituisen alaisimen ääressä istui noin 55 vuoden vanha mies, vaskisankaiset lasit silmillä. Se oli Grahn. Hän kääntyi ja katsahti tulijoihin lasiensa yli ja siristi silmiänsä. Pian oli hän tuntenut vieraat.

— Mi… mi… mitä? — huudahti hän. — Tekö? No herrainen aika!

Ja ukko Grahn hyppäsi pystyyn keveänä kuin sylfidi. (Sylfidi ei olisi kumminkaan kaatanut tuoliansa kumoon!) Ilosta loistavin, sanokaamme hehkuvin, silmin ja vapisevalla äänellä tervehti hän tulijoita.

— Terve, herrat! Tuhannesti terve! Mistä tulleekaan minulle se ilo, että saan tässä mökissäni tervehtiä kahta Suomen studenttia, vanhoja rakkaita ystäviä? Istumaan, istumaan, olkaa hyvä! Täällä on, niinkuin näette, kaikki siinä kunnossa kuin vanhan pojan asunnossa ainakin, taikka, paremmin sanoen, tällaisen suottalesken kuin minä. No sitähän se minun uneni viime yönä merkitsi! Olin olevinani ukko Sirén vainaan puheilla… Mutta istukaahan toki, hyvät herrat… tuo sohva on vanhuuttaan vähän heikko yhdeltä jalaltaan, mutta tänne näin, tänne näin… Niin, olin istuvinani vainaan luona hänen kabinetissaan. Äkkiä nousee vainaa ylös, nostaa sormensa ja sanoo: "Grahn, Grahn! Tänäpänä pitää senkaltaista sun tykönäsi oleman, jotas et ajatellutkaan ole." Aamulla olin tässä jo pahoilla mielin, että mikä se minulle nyt tapahtuu, — minä, näettekös, uskon unia, minä, — mutta tätähän se tiesi, juuri tätä. Ei siis mitään pahaa, vaan hyvää, kaikkein parasta. Grahn tervehtii majassaan kahta Suomen studenttia. Ja kuinka te olette voineet? Voi kuinka siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi tavattiin! Ja kuinka vanhemmat jaksavat? Kuinka se sentään on riemullista nähdä, että meidän Pietarin Suomalaisten keskuudesta on noussut kaksi kaunista tainta, Suomen akademian studentteja!

Grahn oli puhunut kaiken tämän milt'ei yhdellä hengenvedolla. Vuodet olivat häntä kuluttaneet ja lunta hänen tukkaansa ja partaansa sirottaneet, mutta entinen vilkkaus oli jäljellä. Sanotaan entusiastien väsähtyvän ennen pitkää. Ei ainakaan Grahn tuota sääntöä vahvistanut.

— Joko olette ollut kauankin täällä Lahdella opettajana?

— Kuudes vuosi on kulumassa siitä kuin Sirén vainaa toimitti tämän paikan minulle. Niin, täällähän minä elelen, matkani päässä. Tätä minä olin ikäni toivonut ja haaveillut, ja perillä on ukko nyt.

— Ja hyväkö on olla?

— Tiedättehän te, — huokasi Grahn, — ett'ei se opettajan toimi mitään ruusuilla tanssimista ole. Mitenkäs sitä latinaksi sanotaankaan… Sirén vainaahan se usein sitä toisteli… qveppiter juppiter pedagogiam, vai miten se lienee? Mutta saapihan tehdä työtä lasten kanssa, kansan lasten kanssa, ja se on pääasia. Mitäs näistä tämän maailman hyvyyksistä?

— Mutta missä perheenne? — kysyi Antero.

Grahn kävi hiukan hämille tällaisesta kysymyksestä.

— Niin, — vastasi hän. — Minulla on tässä niin kovin pieni tupa asuttavanani… Ja siksi toiseksi tämä koulumestarin palkka… hätinä yhdelle riittää… Poika ja tytär alkavat jo vähitellen, Jumalan kiitos, panna omaa jalkaa pöydän alle… Ja vaimoni… no hän erinomaisen energillinen ihminen… kenraalska Schubert tarvitsi välttämättömästi taloudenhoidossa varmaa ja luotettavaa apulaista… Kenraalska Schubert on nimittäin hyvä ystävä rouva Sirénin kanssa ja jäseniä siinä rouvasväen seurassa…

— Te olitte jotain kalkuttelemassa täällä meidän tullessamme, — keskeytti Antero.

Grahn naurahti:

— Tupakkaa tein.

— Mitenkä tupakkaa?

— Lupa-aikoina tässä vielä ajan kuluksi stiftejä kalkuttelen. Nykyjään on meidän työ jo lamassa. Tupakkarahat tuolla parahiksi ansaitsee.

Hän viittasi alaisimeensa.

— Mutta — puuttui Grahn taas äkkiä puhumaan — minähän tässä soitan suutani enkä muista vieraanvaraisuutta nimeksikään. Kuulkaa nyt, hyvät herrat! Saanko minä tarjota teille murkinaa? Mutta sen sanon edeltä kättä, ett'ei minulla ole muuta kuin leipää, silliä ja hapanmaitoa. Voin hyvyyttä en takaa.

— Kiitos, me olimme murkinalla Petrovskissa.

— Ja jalanko tulitte?

— Tietysti.

— Kas se on oikein! Aivan kuin Elias Lönnrot, ihan justiin kuin Elias Lönnrot! Minä näin ukon kerran Sirén vainaan luona; herttainen mies, tuo suuri mies. Jaa, hyvät herrat, minä olen saanut kätellä Lönnrotia. Ihan tätä kättä on Elias Lönnrot puristanut, ja kuivettukoon tämä käsi, jos milloinkaan lakkaan Elias Lönnrotia rakastamasta ja kunnioittamasta!…

Siinä oli jotain lapsellisen kaunista, tuossa kylän-opettajan innostelussa. Mitä tuosta, jos syötkin leipää ja silliä etkä ota taataksesi voin hyvyyttä? Onhan Elias Lönnrot kerran puristanut kättäsi!

Mutta kahvia piti herrain juoda.

Itse keitti Grahn tuliaisjuoman, puuhaten ja hääräten aivan suunnattomasti. Lastut olivat märänlaisia, valkea ei ottanut oikein viritäkseen; piti puhallella yllykkeeksi. Grahn puhalteli posket pullollaan aivan vimmatusti, mutta pian joutuivat Kuusi ja Antero avuksi. Kesken puhalluksiaan haasteli Grahn, kuinka tämä nyt on vallan nurinkurista, että vieraat kahvia keittävät, mutta vieraitten mielestä tämä oli tavattoman hauskaa. Ja valtava kävi silloin kohina ja puhina opettajan takassa.

Seinäkaapista otti Grahn esille kuppivarastonsa, parahiksi kolme paria, yksi kuppi tosin korvaa vailla, sillä kissa, pakana, oli eilen keikkuessaan viskannut kupin lattialle. Niin, pokkailee tuossa vielä, junkkari, häntä pystyssä, eikä ole niitä miehiäkään… Kermakannussa ei ollut korvaa eikä paljo nokkaakaan; kermaa piti kaataa siitä erityisellä näppärällä tempulla laidasta. Lusikoita oli kaksi, ja ne annettiin tietysti vieraille; isäntä itse hämmenteli korvatonta kuppiaan kahvelilla, hieman nolona, mutta mainiolla tuulella.

— Jaa, jaa, — puheli hän. — Tällaista se on se vanhan pojan elämä.

— Ei, mutta tämähän on aivan ylioppilas-elämää, — tokaisi Antero.

— Ihan ylioppilas-elämää, — vahvisti Kuusi.

— Parbleu! — huudahti Grahn, pannen liikkeelle viimeisetkin franskansa. — Parbleu! Tämä on oikeata studentti-elämää, stu-dent-ti-elämää, — uudisti hän, nauttien joka tavusta tuossa niin ihanalle soivassa sanassa.

— Kun tässä nyt kerran nautitaan tällaista akademillista vapautta, — sanoi Kuusi, — niin sallinette meidän heittää takit pois.

— Se on oikein, — intoili Grahn, — se on akademillisesti oikein.

Ja he nauttivat kolmisin tuota vapauttaan.

— On siinä akademillisessa vapaudessa sentään jos jonkinlaisia puolia, — jutteli Antero. — Minä muistan, tässä toissa vuonna yhtyi meitä neljä miestä yhdeksi asuinkunnaksi. Päivälliset söimme muualla, mutta aamiaiset ja illalliset oli meidän määrä hommata itse. Yksi meistä oli kotoisin Pieksämäeltä…

— Pieksämäkeläisiä sanottiin ennen vanhaan piimäpuntareiksi, — nauroi Grahn.

— Niin niitä nytkin sanotaan. Hänelle oli kotoa pantu mukaan hirmuisen suuri sianpöysti, ja sen nojaanhan me rakensimme koko kuppikunnan menestyksen.

— "Kuppikunnan", — toisti Grahn. — Voi pakana sentään!

— Torilta ostatettiin matamilla voita ja leipää, ja sianlihan mukana piti tietysti olla sinappia kanssa. Näin sitä eleltiin ilman huolta huomisesta pari viikkoa. Illoin, aamuin syötiin voitaleipää ja Pieksämäen lihavata pöystiä ja pantiin sinappia päälle. Palan painikkeeksi oli väliin piimää, sitä Helsingin pitkää piimää, tiedättehän…

— Kyllä, kyllä minä tunnen tuon herkun, jota ei huoli kuin ottaa päästä kiinni, niin se tulee perässä vaikka minne.

— Juuri sitä. Väliin taas tuotettiin olutta Jeremohvin, sen ryssän, lafkasta.

— "Jeremohvin, sen ryssän", — nauroi Grahn. — Voi pakana!

— Mutta vähitellen alkoi voipytystä tulla pohja näkyviin, pöystistä piti jo leikellä niitä makeimpia paloja, luun läheltä, eikä kummakaan, sillä hävityksen työssä auttoi meitä yksi ja toinen kuppikuntaan kuulumatonkin civis.

— Mitenkä "siiviss"? — kysäisi Grahn.

— Ylioppilaitten yhteinen nimi on civis, — selitti Kuusi, — jokainen ylioppilas on civis, oikeastaan civis academicus, s.o. yliopiston jäsen, akademian kansalainen.

— Jassoo, civis academicus, jaha, jaha.

— Pahinta oli se, että samaan aikaan kuin muonat alkoivat tehdä lähtöään, olivat rahatkin tiessään. Sellaista sattuu, näet, välistä.

— Sattuu, sattuu, — myönsi Grahn, silmää iskien.

— Ja lopulta ei ollut jäljellä kuin leipää ja sinappia, eikä silloin muuta neuvoksi kuin otettiin leipää ja pantiin sinappia päälle.

Grahn purskahti nauramaan.

— Sinappia leivän päälle. Voi pakana!… Mutta mahtaa teidän vaan olla hauska siellä Helsingissä!

— Niinkuin vast'ikään kuulitte.

— Mitä joutavia? Tälläpä nyt sitten väli, jos olisikin joskus niukemmalla muonalla! Mutta olla Suomen studentti, lakissa lyyry, niin — antakaas, kun taas katselen sitä — tuollainen ikuisen hengenvoiman emblema vai symboli, miten sitä oikein sanotaankaan… ja studeerata, studeerata kaikkia tieteitä, syventyä asiain ytimeen ja saada tietoja, paljo tietoja kaikilta aloilta, — kuinka ihanata! Käydä professorien luennoilla ja tehdä muistiinpanoja ja kantaa kirjastoista kotia kirjoja tuommoisia kantamuksia… sitten omassa kammiossa istua näitten paksujen kirjain ääressä… niitä on pöydällä, tuolilla, täytyy sängyllekin nostaa joku hyvin paksu teos, ja sitten tutkia tuosta ja tuosta ja tuosta ja tuumia ja mietiskellä otsa rypyssä, kunnes vihdoin se asia on selvillä… ja sitten taas uuteen, taas uuteen… Se on elämää se! Sitten käydään tutkinnot, filosofian maisterin ja filosofian tohtorin, ja sitten jakamaan muille, minkä ennättää. Ja hätäkös on jakaa, kun on mistä jakaa! Se on ihanaa…

Vanha entusiasti oli haltioissaan, ja tarkkaan, vakavina kuuntelivat häntä ylioppilaat.

— Täällä Inkerinmaalla olisi suomalaisilla opin miehillä väljä työmaa.

— Jospa kaikki olisivat niin innostuneita työhönsä kuin te!

— Mitä minusta? Minä olen vaan huononpäiväinen kaskimies.

— Kaskellapa esi-isätkin aloittivat.

— Kyllä niinkin, mutta katsokaas — ja Grahnin ääni aleni, — kaskenkin kaadantaan tarvitaan voimia, mutta niitä puuttuu Grahnilta. Minulla ei ole kirvestä, jolla kaataisin; vesurilla vaan katkon minkä vähän jaksan.

Ylioppilaat katsahtivat toisiinsa. Saavatko he aikoinaan kirveen, vai vesuriko vaan on oleva heillä aseena?…

* * * * *

Kylän pienen ravintolan, "trahteerin", edustalla istui illemmalla samana päivänä tuuhean tammen alla opettaja Grahn kahden ylioppilaan kanssa. Viimeksi mainitut olivat kutsuneet aamuisen isäntänsä illanviettoon, jonka olivat koettaneet saada niin helsinkiläiseksi kuin Lahdenkylän venäläiselle ravintolalle suinkin oli mahdollista: tuutinki, iltaruoka ja kahvia avec. Se oli sen ajan tapaa.

— Tällaista se mahtaa olla elämä siellä akademiassa, — puheli Grahn. — Päivät työssä, mutta illalla unohdetaan päivän helteet ja istutaan jossakin hyvien ystäväin parissa ja haastellaan yhteisistä toiveista ja iloista ja Suomenmaan tulevaisuudesta ja väliin lauletaan, ja tammi heilauttelee latvaansa, niinkuin tässäkin… puhtaasti suomalaisessa maaperässä tämäkin on kasvanut.

— Eihän aina ole kesä, herra Grahn, — sanoi Antero naurahtaen.

Grahn katsahti terävästi Anteroon.

— Joutavia! — sanoi hän sitten. — Teillä on aina kesä. Suomen ylioppilailla on aina kesä. He ovat kesän lapsia, joitten ei syksyä sillen tunteman pidä. Eläkööt Suomen ylioppilaat! Heidän maljansa!

— Kiitoksia paljo! — sanoi Ruusi, — mutta ennen kaikkea eläköön ahkera ja omaa voittoa pyytämätön työ isänmaan hyväksi, ja koska tämä Inkerikin on palanen suomalaista isänmaata, sillä kansahan isänmaan muodostaa eikä rajat, niin omistan tämän maljan herra Grahnille. Eläköön innokas opettaja!

Grahnin malja juotiin. Grahn vaaleni ja punastui vuoroin. Hän kavahti pystyyn.

— Tämä on liikaa, hyvät herrat, — puhui hän väräjävällä äänellä, ja lasi piti sitä iloa hänen kädessään. — Pitipäs vaan sattua minulle onnellinen päivä, kolmasti onnellinen: saada vieraakseeni Suomen studentteja, olla heidän vieraanaan ja sitten kuulla heidän rakkaudella puhuvan ukko Grahnista, tästä vanhasta koulumestarista, joka on kyllä koettanut parastaan, mutta ei se pelkkä koetuskaan sitä yksistään tee. Wallin kertoo, että ennenkuin arabialainen lähtee pitkälle erämaan matkalle, tunnustelee hän, onko hänen kamelinsa kyttyrässä rasvaa tarpeeksi. Kasvattakaa, nuoret miehet, kamelinne kyttyrää lihavaksi; siihen on teillä tilaisuutta, — mutta ukko Grahnin kamelilla ei ole kyttyrässään rasvaa ollutkaan kuin hiukan vaan… ja loppuun… loppuun näkyy sekin vähä jo hupenevan.

Ukko oli liikutettu.

— Ei mitään murheellisia muistelmia nyt, — sanoi Ruusi. — Olkaamme iloisia, toivossa iloisia!

— Niinkuin studentit, niinkuin Suomen studentit! — huudahti Grahn, ja apeus oli kuin pyyhkäisty pois.

— Mutta kuulkaas nyt — jatkoi Kuusi, joka alkoi jo huomattavasti vilkastua. — Mieleeni johtuu yksi ajatus, joka ei liene hullumpia. Mitäs sanoisitte, jos herra Grahn vielä jonakin kauniina päivänä suorittaisi — ylioppilastutkinnon?

Antero loi kumppaninsa nuhtelevan katseen: miksikä tuollaista pilaa?

Grahn luuli kuulleensa väärin eikä rohjennut kysyäkään.

— Terve ensin! Maljanne! — Ja nyt alkoi Kuusin crescendo. — Te luulette minun puhuvan pilaa. Mutta älkääs!

Ja nyt tapahtui, mitä nuorukaiselle usein tapahtuu. Hän saa kiinni jostakin kauniista aatteesta, jonka toteuttaminen on peräti mahdotonta. Mutta olisipa hauskaa, jos se onnistuisi. Ja onko se sitten niin mahdotonta? Siinä on ensinnäkin tuo seikka… oikeastaan varsin vähäpätöinen. Sitten tuo… hm… se on vähän pahempikin este, mutta kenties se saataisiin syrjään tuolla tavalla tai, vielä paremmin, näin… kyllä, ihan varmaan. Kaksi "varmaa" voittoa on siis jo saatu. Nuorukainen käy niistä yhä rohkeammaksi. Hän viehättyy aatteestaan ja tuntee siipiensä alla yhä enemmän ilmaa. Hän uskoo jo itsekin kaunista hourettaan. Ja näin hän rientää voitosta niin toiseen, kunnes on sankarina saapunut määränsä päähän.

Lennä, lennä, nuori mieli! Uinaile ja haaveile hetkinen keskellä elämän niin kolkkoa yksitoikkoisuutta! Pakene tuokioksi sinne, missä on pelkkää ikuista ihanuutta ja totuutta ja rakkautta! Sinun on siellä niin hyvä olla. Palajat pian taas, palajat tuskain ja kärsimysten maailmaan, mutta olethan toki kerran, lyhyen silmänräpäyksen, nauttinut niin puhdasta ja armasta. Suloinen maininki tuudittelee sua, pettynyttäkin, vielä kauan senjälkeen. Ja kenties sait sittenkin tuolta matkaltasi mukaasi jotain,

qvod et hunc in annum vivat et plures.

[Joka kestää nykyajan, ulottuu tulevaisuuteenkin.]

Lennä, nuori mieli, lennä! Tulee aika, jolloin entisen rajattoman mielikuvituksesi ala käy ahtaammaksi. Koetat vielä lentoon pyrähtää, mutta turhaan, sinä siipirikkoinen kotka! Sinun täytyy pysyä tässä todellisuuksien jäytävässä maailmassa viimeiseen kirvoitukseesi asti…

Ruusin aate ei ollut mitään korkealentoista; se oli mielijohde, oikku, mutta mahdoton haave silti. Hän viehättyi siitä kumminkin ja rupesi todistamaan, kuinka helposti se oikeastaan olisi saavutettavissa. Antero tunsi Kuusin luonteen. Olisi ollut armotonta pysäytellä hänen lentoansa, ja olipa niin ja näin, ett'ei hän itsekin joutunut Kuusin hypnosin alaiseksi. Häntä huvitti kovin se huima meno, jolla Kuusi katkoi pahimmatkin esteet.

Grahn osasi saksaa, ruotsia ja venättä. Siltä puolen siis asia selvä. Vähän kielioppia vaan, mutta se on mitätön asia. Terve! Latina sitten… no niin… se on varsin paha pykälä, mutta kun lukee vaan pääasiat, pääasiat, nähkääs, jonkun semmoisen peiakkaan johdolla, joka tuntee kaikki "knopit" — ja sellaisia peiakkaita löytyy kyllä — niin vuodessa on kymnaasin kurssi päätetty. Eläköön latina! Terve! — Matematika taas, no sellaiselle päälle kuin Grahnin, se on pelkkää leikintekoa. (Grahn kysäisi ohi mennen, miksikä laskentoa välistä sanotaan matematikaksi ja väliin aritmetikaksi.) Trigonometriassa taas on selvät kaavat Schulténin logaritmitauluissa: ei muuta kuin "puottaa" vaan. Eikös ole, Antero? No niin. Ja Antero saa olla herra Grahnin opettajana matematikassa. Eläköön! Terve!

— Terve! — sanoivat toisetkin ja kilistivät lasejansa. Tammi humahti heidän päänsä päällä…

— Historiassa, — jatkoi Kuusi loistavin silmin — on herra Grahnilla paremmat tiedot kuin meillä, ainakin paremmat kuin sinulla, Antero, joka alinomaa mulle valitat huonoa muistoasi. Mikähän sinusta, mies parasta, huonolla muistollasi mahtaa tullakaan! Terve! — huudahti Kuusi, käyden yhä iloisemmaksi ja kovempiääniseksi.

Grahn oli täydellisesti hypnotioitu. Nuo monenlaiset kirjat ne olivat Kuusin puhuessa lennelleet hänen sielunsa silmäin edessä keveinä kuin keijukaiset, hauskoina lukea ja helppoina käsittää. Ettäkö häntä vanhaa miestä kohtaisi tuo suuri onni: päästä Suomen stu-den-tiksi!… Vanha sydän löi niin kiivaasti, mutta niin keveästi… Ja hän saisi päähänsä lakin, jossa olisi lyyry, juuri tuollainen emblema tai symboli vai kuinka sitä sanottanee…

— Mutta — sanoi Grahn äkkiä, huolestuneena, — vielähän jäi pois yksi asia!

— Ei mitään, ei yhtään mitään.

— Entäs se algebra?

— No mutta johan se meni aikoja sitten?

— Menikö se?

— Meni.

— No hei!

— Jaa, jaa, — puheli Kuusi voitostaan riemuissansa. — Kahden vuoden perästä luemme sanomalehdissä: ylioppilastutkinnon suorittivat eilen: … se ja se ja se ja se ja koulumestari Alfred Grahn Inkerinmaalta. Terve!

Grahn ei enää pysynyt suunnillaan.

— Alfred Grahn Inkerinmaalta, — toisti hän toistamiseen ja nauroi ja itki yhteen menoon.

— Ja nyt juodaan veljenmaljat! — huusi Kuusi niin kovaa, että uninen passari, joka istui loitompana, pyyheliina olallaan, kavahti pystyyn ja juoksi sipsuttaen herrain luokse, tiedustaen, mitä pitää.

— Nitshevoo! Stupai! [Ei mitään. Mene!] — selitti Kuusi ja jatkoi. — Niin, nyt juodaan veljenmaljat. Suomen ylioppilaitten ei sovi teititellä toisiansa. Terve!

— Vaan sinutella oikein akademillisesti, — vahvisti Grahn. — Terve!

— Terve!

Veljenmaljat juotiin.

Jos vielä rahtunenkaan olisi Grahnissa ollut epäilystä, niin haihtui sekin vähä, kun Kuusi rupesi juurta jaksain kuvailemaan, kuinka siellä yliopistossa ylioppilaiksi pyrkijät, päätetyn tutkinnon jälkeen, kutsutaan tiedekuntain istuntosaliin, kuinka tutkijakunnan puheenjohtaja, professori Cleve, pitää heille tervetuliaispuheen (Antero muisti kyllä, että Cleven aineet oli äskeisestä ainetten kilpajuoksusta jääneet kokonaan pois), ja millä jyryllä vasta leivotut rientävät kultaseppäin luo ostamaan lyyryjä ja sitten lakkeja.

— Voi pakana sentään! — huudahti Grahn ilon huumauksessa. Ei hän enää ollut Lahdella, vaan Helsingissä ja kyseli kultasepältä, paljonko tuollainen lyyry maksaa.

— Antero! Annapas la-la-lakkis tänne! — komensi Ruusi.

— Mitäs sillä teet?

— Anna lakkis tänne ja paikalla!

Myhäillen täytti Antero hänen käskynsä.

— Veli Grahn! Anna tuo huopahattus tänne!

— Vaikka kymmenen hattua.

— Kas niin, — määräili ylipäällikkö. — Pane päähäs, Grahn, tämä lakki! Antero, pane päähäs Grahnin hattu! Minä olisin antanut omanikin veli Grahnille, mutta se olisi hänelle liian suuri. Iso pää, nähkääs, vähä mieltä… Jaa, veli Grahn, — jatkoi Kuusi juhlallisesti eikä hän yhtään tällä haavaa epäillyt, ett'ei Grahn ole vast'ikään suorittanut ylioppilastutkintoa. — Veli Grahn! Sinä olet nyt ylioppilas eli, niinkuin itse vanhan tavan mukaan mieluummin sanot, studentti, joka merkitsee tutkiskeleva, joka tulee latinalaisesta sanasta studeo, studere, joka on suomeksi: tutkiskella. Pidä huolta, ettäs teet lakillesi kunniata! Se on valkoinen ja puhtoinen, ja samoin pitää Suomen ylioppilaan elämän ja kaikkein hänen pyrintöjensä oleman aivan valkoisia, sillä se on puhtauden merkki, tuo valkoinen lakki, ja niinkuin se on valkoinen, niin pitää sinunkin oleman va-va-valkoisen.

Kuusi oli ilmeisesti väsähtynyt, mutta Grahnille kävi täysiarvoisesta kullasta kaikki, mitä hän tänä iltana Suomen studenttien suusta kuuli.

Ja hänkin oli nyt Suomen stu-dent-ti.

— Minä en ole mikään puhuja, — vakuutti Kuusi, sangen tarpeettomasti, — mutta minä pyydän ja vaadin, että Antero pitää puheen, ja kun hän pitää puheen, niin meidän pitää saada nähdä, että se on puhe, sillä hän osaa pitää hyviä puheita. Minä muistan, kun hänen kerran piti pitää puhe…

— Ei tässä mitään puheita enää tarvita, — vastasi Antero, — sillä tämä ihana kesäinen ilta itsessään ja nämä kolme Suomen ylioppilasta ovat kaikkein paras puhe. Nyt lähdemme tuonne rannalle Suomenlahden, vastaan-ottamaan nousevaa päivää. Kas tuolta koillisesta sarastaa aamu.

— Niin, sinne lähtee tästä ko-ko-kolme Suomen studenttia! — suostui Kuusi.

— Niin, kolme Suomen stu-dent-tia, — vahvisti Grahn, otti lakin käsiinsä ja ihaili lyyryä hetken aikaa. Vihdoin painoi hän lakin päähänsä uljaasen, keikailevaan asentoon.

Ja mennessään he hyräilivät: "Vapaita hengen lapsia".

* * * * *

Lahden rannalla istuu kivillä kolme Suomen ylioppilasta. Onnellisin on heistä Grahn.

Rasvatyyneenä kuultaa merenpinta. Kaukana molahtaa hauki tai haukkoo ilmaa vallaton särki, tehden virejä veteen. Pohjoisempana lepikossa laulaa vielä viimeisiä säveleitään satakieli. Kaukana Suomenlahden vastaisella rannalla kohoaa idän hiilakkata taivasta vastaan kuuluisa Tuutarin mäki. Sieltä kirkastuu taivas, puhdas ja pilvetön, hohtaa purppurassa ensin ja pukeutuu kultaan sitten, meren syvyyksiä myöten julistaen päivän ruhtinattaren tuloa, Jelaginan niemekkeillä kukkuu käki, pyhä lintu.

Rannalla on vene. Ystävykset lykkäävät sen vesille ja astuvat siihen. Parilla airon vedolla poistuu vene hyvän matkaa rannasta, kauniita laineita sivuillensa jättäen. Äsköinen kuohuileva innostus on antanut sijaa hiljaiselle hyvälle ololle. Siinä he haastelevat, Suomenmaata muistellen ja parasta sen tulevaisuudelle toivoen…

Kaksi heistä ei nähnyt isänmaan taivaan synkistyvän. Kolmannen on vielä määrä surra kansansa sydänsuruja. — — —

Vene ei liiku. Tyyni on meri. Grahn katselee veneen laidan yli alas veteen. Hän näkee siellä harmaassa päässä valkoisen ylioppilaslakin: keväinen unelma seppelöi syksyistä todellisuutta…

Kaksi karpaloa putosi veteen… Kuva katosi…

Grahn parka! Näinkö lyhyt oli sun kaunis unesi?… Mutta olihan se niin kaunis!…

Tiililotjassa.

On aikainen aamuyö.

Unen helmassa lepäjää vielä komea kaupunki. Siellä täällä vaan joku myöhästynyt vaeltaja kiiruhtaa kotiansa tai joku hämärä, epäiltävä henkilö koettaa puikahdella syrjäkatuja pitkin, välttääkseen polisimiesten huomiota. Siellä täällä torkkuu ajuri troskainsa peräistuimella, ja laiha hevonen, alahuuli lerpallaan, torkkuu sekin. Kaukana kuuluu rattaiden kolinaa: toksovalainen maitomuija siellä kuormallaan kulkee, ennättääkseen tuonne kauas Kolomnan puolelle.

Kaupungin duuman, maistratin, tornissa vedetään äkkiä ylös muutama musta pallo. Ne tietävät tulipaloa. Tuokion perästä kiitää ratsumies pitkin puulla laskettua Nevskin katua, kiiltävä vaskikypärä päässä. Se on palokunnan tiedustaja, esiratsastaja. Kohta hänen perässään ajaa palokunta neli-, kolmi- ja kaksivaljakoilla ruiskuineen, tynnyreineen, tikapuineen, hevoset kaikki yhdenkarvaisia, miehet totisina, tuimannäköisinä, harmaat takit yllä ja vaskikypärät päässä. Kumeasti kolisevat raskaat rattaat (siihen aikaan vielä ilman linjaaleja) puisella kadulla. [Suuri osa Pietarin pääkatua, Nevskin "prospektia", on laskettu kuusitahkoisilla, 8-12 tuumaisilla pölkyillä.] Uninen ajuri kavahtaa pystyyn; hänen laiha hevosensa hörhistää korviaan ja kadehtien katselee uljaita, hyvin syötetyitä kruununhevosia: tekisihän sitä tässä työtä toinenkin, jos olisi ruokaa piisalle asti.

Muutamasta portista pilkistää ulos piharenki, haukotellen ja niskaansa raapien.

— Kas vaan. Jo taas tulipalo.

Eikä viitsi mies edes astua ulos kadulle, nähdäkseen duuman torniin vedetyistä palloista, missä kaupungin-osassa tulipalo on. Eihän se ole omassa eikä naapuritalossakaan.

— Käskis tässä vielä tiedustelemaan, missä palaa, kun on tulipaloja harva se päivä, välistä kahdestikin yhtenä päivänä.

Hän vetäytyy porttikäytävään ja menee vahtikojuunsa, pimeään, kylmään, likaiseen. Se ei suuresti eroa koirankoppelista muun kuin kokonsa puolesta.

Toinen piharenki oli niinikään herännyt kolinasta.

— Tulipalo vai?

— Ei suinkaan mitä.

— Missä?

— Mene katsomaan.

— Hitto hänestä!

— Pidä sitte suus kiinni ja laita luus lakaisemaan katua!

— Ei ole kiirettä. Tänään on gardavoina (polisimiehenä) Jermolai, ja Jermolai on hyvä mies: hänelle kun pistät riunan [10 kopekkaa] kopraan, niin hunsvotiksi vaan sanoo ja roistoksi ja ohi menee. Se on hyvä mies.

Mutta tuolla toisella kadulla on polisina hirmuinen mies, Arteemi. Hän on jo monasti panettanut piharengin tshastiin [vahtikonttoriin] ja toimittanut hänelle viisikolmatta.

Piharenki kiiruhtaa kadulle jo ennen Arteemin tuloa ja lakaisee täyttä vauhtia, nostattaen paksuja pölypilviä. Keväinen aurinko kimaltelee kirkkojen ja tornien kullatuilla katoilla, pistäytyypä alas kaduillekin, missä korkeilta kivikartanoilta niin alas pääsee. Siellä, mihin ei päivä osu, kiirii pöly sakeina parvina ylös, laskeutuakseen hetken päästä jälleen, mutta yhä laajemmalle, yhä laajemmalle. Minne taas aurinko pääsee säteitään heittämään, siellä astuu jokainen pölynhitunenkin näkyviin. Kuinka niitten on tuskallista olla, kun valo paljastaa kaikki niitten saastat ja loat! Ne kimmurtelevat ja kiertelevät ja epätoivoisessa vimmassa käärmeilevät syrjään, syrjään pois tulisen, kirvelevän valon tieltä, siimekseen. Siellä ei heitä kukaan näe; siellä saa rauhassa myrkyttää ja tappaa! Niin, kas tuolla aukaisee pian nuorukainen jälleen akkunansa, hengittääkseen aamun raitista ilmaa, — kiiruhtakaa sinne valmiiksi akkunalaudalle ja tunkeutukaa ensimmäisten hengenvetojen mukana hänen rintaansa! Oletteko nyt tyytyväisiä, te hornan henkien orjat, pimeyden palvelevaiset peikot tuossa suuressa, kauniissa kaupungissa?… Voinetko, aurinko armas, voinetko milloinkaan saada näkyville kaikkea sitä kurjuutta ja kehnoutta, millä itsekkäisyys, voiton ja vallan himo ja heikomman sortaminen niin suurella menestyksellä asioitansa ajaa? Voinetko milloinkaan tuoda valoosi kaikki ne kärsimykset ja tuskat, joissa heidän uhrinsa taistelevat kovia taistelujaan, epätoivoisia? Vai loppumattomiinko sun säteittesi tielle korkeita kartanoita rakennellaan?

* * * * *

Suomen kirkkokartanon sisäpihalta astui kadulle nuori, vaaleaverinen mies, silmälasit silmillä. Hänen yllään oli hartioille keveästi viskattu levätti, jonka alta rinnalla näkyi lumivalkoinen papinkaulus mustalla talaalla. [Inkerinmaan ev. lutherilaisten pappien puku.] Uninen portinvartija nousi penkiltään pystyyn ja paljasti kohteliaasti päänsä.

Nuoren papin perässä kulki venäläinen talonpoika, niinivirsut, laptit, jalassa. Sekä jalkineet että koko pukukin lakkia myöten olivat punervassa tomussa. Hänet oli helppo tuntea lotjamieheksi noilta suurilta, paljon vetäviltä tiililotjilta, harkoilta, joita Nevalla kuljetetaan hinaajalaivain perässä, mutta kanavissa sauvomalla.

He kääntyivät kumpikin portilta Nevskille päin.

— Onko sinne hyvinkin pitkä matka? — kysyi pastori huonolla venäjänkielellä.

— Nikák njets [ei suinkaan], — vastasi toinen, lakkiaan kohottaen. — Pieni pyöräys vaan. Tästä ensin Nevskiä myöten Anitshkinan sillalle, siitä oikeaan Semenovskin sillalle ja siinä sillan korvassa se sitten justiin onkin.

Sen verran tunsi pastori jo Pietarin kaupunkia ja sen verran venäläistä musikkaa, että hän arvasi matkan — aivan oikein — jotenkin pitkäksi.

Hän käski musikan tilata ajurin. Uninen "Vanjkka" heräsi kutsusta, kiipesi etuistuimelle ja ajoi heidän luokseen. Hän huomasi edullisen hetken olevan käsissä: muita ajureita ei ollut, siis piti kiskaista kolminkertainen hinta. Lotjamies rupesi tinkimään, mutta vaikeni äkkiä, saatuaan ajurilta salaperäisen silmän-iskun.

Nuoren papin oli pakko suostua vaadittuun hintaan.

Lotjamies kursaili kauan aikaa, ennenkuin suostui istumaan hengellisen herran viereen. Hän sovitti itsensä vihdoin, niin kapeana kuin suinkin, puoleksi istuvaan, puoleksi seisovaan asentoon.

Kauan kesti ajoa, kunnes rattaat vihdoinkin pysähtyivät Fontankan varrella erään tiililotjan kohdalle.

Pastori maksoi ajurin.

— Olkaa hyvä, astukaa vähän edemmäs, tuon toisen rantalaudan kohdalle, — sanoi lotjamies, jääden itse vielä ajurin kanssa jotain haastelemaan.

Ajuri pisti hänen kouraansa vaskirahan, hyvikkeeksi siitä, ett'ei viimeksi mainittu äskön ollut jatkanut tinkimistään. Kätyri sai mielestään liian vähän ja lausui hänelle pari kolme aitovenäläistä "hyväilysanaa". Ajuri käänsi hevosensa ja tervehti toveriaan yhtä armaasti.

Lotjamies pudotti roimahousujensa taskuun ajurilta saamansa kolmen kopekan rahan ja kiirehti pastorin jälkeen.

— Tänne näin, tänne näin, olkaa hyvä! — huusi hän pastorille, joka jo oli ennättänyt mennä ohi oikean kohdan.

Kanavan laidassa oli kaksi lotjaa rinnatusten. Saattaja astui kapeita lautoja myöten ensimmäisen yli toiseen. Pastori seurasi perässä.

— Odottakaa silmänräpäys, — sanoi lotjamies, — minä käyn sanomassa.

Hän meni lotjan peräkannelle ja laskeusi siellä pienenpuoleisesta aukosta alas jonkinlaiseen kajutantapaiseen. Kajutasta alkoi kuulua ääniä. Vähän ajan perästä tuli sieltä ylös muutamia vielä likaisempia lotjamiehiä. Haukotellen he katsoivat unisilla silmillään vierasta pappia. Saattaja tuli hänkin ylös.

— Olkaa hyvä, käykää tänne! Sairas on täällä. Kyllähän tässä on vähän ahtaanlaista, mutta mitäs tehdä!

Vaivoin astui pastori kajutan kapeasta aukosta alas. Hänen valoon tottuneet silmänsä eivät ensi alussa osanneet oikein erottaa esineitä tässä matalassa komerossa. Perällä oli kyllä kaksi parin neliökorttelin suuruista akkunaruutua, mutta kovin riittämätön oli niittenkin päästämä valo ulkoa tulleelle. Keskellä kajuttaa oli pieni pöytä ja siinä tietysti ryssälle niin rakas samovaari (teekeittiö), teekannu ja pari lasia, ilman vateja ja lusikoita. Seinuksilla oli kolmella puolen laveri, johon 5-6 miestä saattoi sopia makaamaan. Likaiset ryysyt peittivät laverin.

Perimmäisellä vuoteentapaisella makasi kalpea mies. Pastori astui hänen luokseen.

— Oletko kutsunut minua? — kysyi hän suomeksi, tervehdittyään sairasta.

— Olen, herra pastori, — vastasi sairas selvällä suomenkielellä.

Sairas oli noin 30 vuoden maissa. Hän oli tavattoman laiha ja kalpea; poskipäät vaan punoittivat ja yhdessä palavain silmäin ja tempovan hengityksen kanssa tiesivät kovaa kuumetta. Hänen yllään oli samallainen puku kuin muillakin lotjamiehillä, päällystakkia vaan vailla. Pieluksen alla — ainoan koko komerossa — oli joku ruskea esine. Pastorin silmä oli jo alkanut tottua hämärään. Hän katsoi tarkemmin tuota esinettä ja huomasi sen olevan nahkakantisen Uuden Testamentin.

— Näytät sairaalta, — virkkoi pastori.

— Sairas olen enkä tältä vuoteelta enää nousekaan. Nyt on jonkun aikaa tuntunut vähän helpommalta, mutta pian palajaa tuskat taas. Huominen päivä minulle tuskin enää koittaa.

Sairas ei puhunut tavallisen, oppimattoman työmiehen tavalla. Sen huomasi pastori kohta ja seurasi erityisellä mielenkiinnolla hänen heikkoa, mutta selvää puhettansa.

— Minun on sääli teitä, pastori, — jatkoi sairas, — että olen vaivannut teitä tämän pitkän matkan tähän, lian ja saastan sekaan.

— Älä välitä siitä, rakas veli; minulle tämä on rakasta tointa; olen onnellinen, jos voin sinua tukea ja lohduttaa.

— Min, pastori; sitä minä teiltä juuri pyydänkin ja sitä varten olen rohjennut kutsua teitä. Minä tarvitsen paljon anteeksiantamusta.

Ja niin alkoi tässä hämärässä kajutassa hiljainen keskustelu sairaan ja papin välillä. Tämä oli yksi niitä ratkaisevia hetkiä elämässä, jolloin ihminen tietää jättävänsä tänne kaikki, joko elämän täynnä työtä ja työn hedelmää tai elämän täynnä nautintoja ja hyviä päiviä tahi elämän täynnä taisteluita ja tuskaa. Ja niin erillaisena tuo hetki lyö! Kelle silloin aukenee uusi, tuntematon maailma valotonna, kammottavana, kelle kirkkaana, ihanana… Toinen on toivonut sitä koko elämänsä, kuni armasta päivän nousua ja nyt, nyt, kun uudelle taipaleelle olisi lähdettävä, kauhistuu äkkiä, ja hänestä tuntuu kuin kaikki, mistä ennen oli kiinni pitänyt, nyt kerrassaan pettäisi. Jalkain alla ennen niin luja maa huojuu ja horjahtelee. Toinen on kauhistuksella ajatellut lähtönsä hetkeä ja koettanut saada sitä mielestään yhä kauemmas ja kauemmas, mutta nyt, nyt tuntee äkkiä ennen käsittämättömän rohkeuden ja rauhan. Toinen näkee odotustensa ihanan täyttämyksen lähenevän; toiselle lyö kaikki pimeäksi. Kuinka erillaista, kuinka erillaista!… Ja ken ottaa tutkiaksensa, mitä kaikkea on aikoinaan liikkunut siinä sydämmessä, joka nyt viimeisiä kertojaan sykähtelee? Miekkoinen, ken viimeiset huolensa ja toivonsa voi uskoa ystävälle, tuttavalle, maanmiehelle, jolla on rahtunenkaan lapsen-uskoa sydämmessään…

— Minä näen pieluksesi alla Uuden Testamentin. Oletko viljellyt Jumalan sanaa?

— On ollut aikoja, jolloin olen ahkerastikin lukenut sitä, ja on kulunut vuosikausia, ett'en ole kirjaa avannutkaan. Kun minulla on ollut hyviä päiviä ja huoletonta aikaa, silloin olen unohtanut tämän kirjan. — Sairas otti sen vapiseviin käsiinsä. — Ja kun kovin raskasta on ollut ja vaikeata, en ole siihen silloinkaan kajonnut. Mitä lienevät muut maailmassa kokeneet, en tiedä, mutta itsessäni olen ainakin huomannut sen, että ylenpalttisessa onnessa, niinkuin ponnettomassa kurjuudessakin ihmiseltä puuttuu voimaa uskomaan ja rakastamaan.

— Kuinkas nyt on laita? Kirja oli esillä.

— Pastori hyvä! Minä soisin nyt, ett'ei minulla tätä kolmen vuosikymmenen pituista elämää olisi ollutkaan, vaan että olisin lapsi jälleen ja tietäisin ja uskoisin vaan sen, mitä ennen lassa äidiltäni opin.

— Ja jos niin olisi?

— Kuolisin rauhassa.

— Ja mihin perustaisit rauhasi?

— Jumalan armoon.

— Etkö muuta tarvitse?

Sairas loi kuumeisen katseensa pappiin, ikäänkuin tiedustellen, mitä muuta vielä tarvittaisiinkaan, ja vastasi sitten tyyneesti:

— En mitään.

— Sinä olet oikeassa, rakas veli, — sanoi pastori liikutettuna.

Aamun aurinko heitti säteitään kajutan kapeista akkunoista sisään. Ne lankesivat sairaan kasvoille.

Hän makasi siinä entistään levollisempana. Hengitys vaan oli yhtä tempovaa kuin ennenkin.

— Olisiko sinulla jotain erityistä sanottavaa? — kysyi pastori hetkisen kuluttua.

— Ei mitään varsinaista, vaikka elämäni on ollutkin sangen kirjavaa. Yksi asia minua kumminkin painaa. En ole vuosikausiin antanut itsestäni mitään tietoa äidilleni. Minulla ei ole ollut siihen rohkeutta. Valehdella hänelle en ole voinut; sanoa suoraan, kuinka kurjaa elämäni on ollut, väliin kovassa työssä, väliin juopumuksen huumauksessa, — se olisi saattanut hänelle vaan mielipahaa. Siksi olen ollut kokonaan kirjoittamatta. Se on pelkurimaisuutta, sen tiedän, mutta sellainen heikko raukka olen ikäni ollut. Nyt tunnen sydämmessäni sekä rauhaa että rohkeutta; nyt olisin valmis kirjoittamaan, mutta se on liian myöhäistä nyt. Pastori, elääkö teidän äitinne?

— Kyllä.

— Suomessako?

— Niin.

— Sitten rohkenen pyytää teitä kirjoittamaan äidilleni minun viimeiset terveiseni. Minä olen varma, että hän antaa minulle anteeksi, niinkuin Jumalakin on tehnyt. Minä koetan muutamin piirtein kertoa teille elämäni vaiheet. Minulla, sen tunnen, on vielä muutama hetki jäljellä.

Hän oli varakkaan talollisen poika Savosta. Kävi Kuopion ala-alkeiskoulun ja pari luokkaa ylä-alkeiskoulua siellä. Joutui sitten huonojen toverien seuraan, jossa hän, muutoinkin heikkoluontoinen nuorukainen, horjahti ja joutui väärille teille. Ja sitten seurasi tuo elämässä niin tavallinen, mutkikas, alas alhoihin viepä tie, jota niin moni nuorukainen on käynyt, väliin päästen jonkun kummun kuvetta kiipeämään vähän korkeammalle, mutta sitten taas joutuen yhä alemmas, sydämmessä ainainen poltto ja tuska. Ei siinä tarvitse olla varsinaisia pahantekoja, rikoksia maallisia lakeja vastaan, mutta sittenkin on siinä niin paljon ulkonaista sekä sisällistä rappiota, että sellainen elämä tuntuu yhdeltä ainoalta suurelta rikokselta. Ja lopulti se lamaa miehessä viimeisenkin tarmon ja tympeyttää elämäntoivon ja elämänhalun.

Isä kuoli aikaisin. Talo jäi hoitajaa vaille. Poika joutui maailman teille, ollen milloin käräjäkirjurina, milloin polisina, milloin rantajätkänä. Kurjuus alkoi varsinkin siitä pitäin kuin hän viisi vuotta sitten päätyi Pietariin.

Varsinaiset, taitavat työntekijät saavat Pietarissa kyllä toimeentulonsa. Seikkailijat ja hämärät olennot, joitten onnistuu saada "tuttavuuksia", voivat joksikin aikaa päästä hyvinkin helpoille päiville, varsinkin kun eivät pidä perinjuurista rehellisyyttä minään välttämättömänä hyveenä. Mutta rehellinen mies, joka ilman varsinaisia toimeentulon edellytyksiä aikoo siellä elättää itseänsä satunnaisilla töillä, joutuu ehdottomasti kurjuuteen.

Monien seikkailujen perästä tuli hän eräässä syrjäisessä ravintolassa Viipurinpuoleisessa kaupungin-osassa ("Viipurporin puolella", niinkuin Pietarin Suomalaiset sanovat) tuttavuuteen kahden varsin omituisen ja epäiltävän miehen kanssa. Nämä tarjosivat hänelle palvelusta kahden nuoren venäläisen herran luona, "hyvin ylhäistä sukua". Tehtävänä olisi vain kiilloittaa kengät, puhdistaa vaatteet ja viedä aamulla samovaari sisään, muuta ei juuri mitään, sillä herrat ovat ainoastaan yötä kotonaan. Palkkaa 15 ruplaa kuukaudessa. Hän suostui ja, leivätönnä, koditonna, suostui mielelläänkin.

Ensi alussa oli hän varsin tyytyväinen paikkaansa. Vähitellen alkoi hänen isäntäinsä luona käydä vieraita, jotka tulivat myöhään illalla ja lähtivät pois vasta aamuyöstä. Vieraitten joukossa oli erittäin hienosti puettuja herroja ja naisia, mutta oli sellaisiakin, joita ulkoasunsa puolesta sanotaan "puolivillaisiksi". Omituiselta hänestä tuntui, että vieraat ja isännät nimittelivät toisiansa ristimänimiltä, usein ilmeisesti tekaistuillakin. Kokouksia yösydännä ruvettiin pitämään yhä useammin. Keskusteluja pidettiin vuoroin franskankielellä, jota kertoja ei lainkaan ymmärtänyt, vuoroin venäjäksi, jota hän oli jonkun verran oppinut. Kokoontuneet haastelivat kyllä enimmäkseen hiljaisella äänellä, mutta väliin innostuivat he, ja silloin kuuli hän eteisen takana olevaan komeroonsa usein mainittavan "kolmatta osastoa" ja "Trepowia".

Muilta saman talon palvelijoilta rupesi hän tiedustelemaan, mitä tuo kolmas osasto on, ja mikä mies on Trepow. Siinä hän sai tietää, että kolmas osasto on se toimituskunta keisarin kansliassa, jonka tehtäviin kuuluu salaisten valtiovehkeitten ilmi saaminen ja joka laajan tiedustelujärjestelmänsä kautta pitää silmällä kaikkia, vähänkin epäiltäviä henkilöitä. Samoin sai hän kuulla, että Trepow oli silloinen Pietarin yli-polisimestari, erinomaisen valpas ja tarmokas mies. "Mitähän väkeä ne sinun herrasi oikeastaan ovatkaan?" oli muuan vanha palvelija sanonut. "Kun eivät vaan olisi nihilistejä. Katso vaan, ett'es joudu kiikkiin. Jos pölisi saa heistä vihiä, niin olet myöty mies sinäkin. Ja jos taas ilmoittamaan menisit, niin pian sun päiväsi olisivat luetut."

Nihilistejä! Tuo sana soi niin kamalalta hänestä. Mitähän, jos hän todellakin palvelee sellaisia herroja, jotka väjyvät hallitsijan henkeä, tuon suuren hallitsijan, joka rakkaudellaan ja oikeusmielisyydellään on hankkinut itselleen niin kuluttamattoman muiston Suomenkin kansan sydämmessä?

Samassa määrin kuin kokoukset kävivät yhä tiheämmiksi, yhä salaperäisemmiksi, samassa määrin kasvoi hänen levottomuutensa. Päivä päivältä vakaantui hän siinä tiedossa, että hän oli joutunut sellaisten palvelukseen, joilla ei ollut hyvä mielessä.

Kerran oli jälleen kokous; tavallista enemmän oli tullut sinne vieraita, varsin kirjava joukko. Hänet lähetettiin illalla myöhään kolmelle eri haaralle kaupunkia viemään jotain kummallisen salaperäistä, peitetyin sanoin lausuttavaa viestiä. Kotia hän ei saanut tulla ennenkuin klo 2 aamulla. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän kulki katuja myöten melkein kuin unissaan, tietämättänsä minne. Pää humisi niin omituisesti. Äkkiä hän katsahti ylös ja huomasi amiraliteetin kaupungin-osan palotornin. Samassa talossa — iski hänen mieleensä — asuu yli-polisimestarikin. Hän joudutti askeleitaan sinne. Tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni kuiskinut hänelle: joudu, joudu; muutoin on liian myöhäistä! Vahtimiehen kysymyksiä kuulematta juoksi hän portaita ylös, syöksi ensimmäiseen huoneesen ja huusi: joutukaa, joutukaa, ennenkuin on liian myöhäistä! Häntä luultiin mielipuoleksi tai ainakin juopuneeksi, mutta pian huomattiin, ett'ei hän ollut kumpaakaan. Ruvettiin tiedustamaan, miksi hän oli saapunut yli-polisimestarin kansliaan. Nyt vasta hän toipui ja rauhoittui vähitellen. Hän sanoi tahtovansa puhutella itse yli-polisimestaria eikä suostunut millään keinoin ilmaisemaan muille, mitä hänellä oli sanottavaa, Hänelle ilmoitettiin, että nyt on mahdoton tavata yli-polisimestaria, ja suostuttiin vihdoin saattamaan hänet ali-polisimestarin luo.

Tälle hän kertoi juurta jaksain kaikki, mitä tiesi isäntäväestään, ja ilmaisi epäilevänsä heitä pahoista aikeista. Ali-polisimestari naurahteli ensin miehen murretulle venäjänkielelle, mutta rupesi yhä tarkemmin kuuntelemaan hänen kertomustansa. Kuultuansa tän-öisestä kokouksesta, muuttui hän äkkiä totiseksi ja soitti kiivaasti kelloa. Polisieversti astui sisään. Ali-polisimestari veti hänet syrjään ja keskusteli hänen kanssaan kotvasen aikaa. Eversti läksi kiirein askelin pois.

Sairas jatkoi:

— Polisimestari muuttui nyt erinomaisen ystävälliseksi.

— Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, — sanoi hän. — Ole rauhassa. Sinulle ei tehdä mitään pahaa, mutta sinun pitää olla hyvin varovainen. Parasta on, kun lähdet jo tänään yöjunalla Moskovaan päin, muutoin en takaa, miten sinun käy. Ei suinkaan sinulla ole matkarahoja. Kas tässä, — lisäsi hän ja ojensi minulle 25-ruplan paperin.

— Minä kiitin, mutta en ottanut vastaan.

— Eikö kelpaa? — kysäisi hän.

— Suokaa anteeksi, — vastasin minä. — Minä en ole tehnyt ilmiantoani palkinnon toivossa, vaan omantuntoni pakosta.

— Entä sitten? Pidätkö vääränä ottaa vastaan matkarahoja? — kummasteli hän.

— Se olisi sittenkin palkintoa. En voi ottaa.

— Kummallista väkeä te olette, te Suomalaiset! — tiuskasi hän puoleksi leikillään, puoleksi suuttuneena. — Etpä kumminkaan voi minua estää panemasta sinulle saattajaa asemalle.

Valepukuisen polisimiehen seurassa läksin sitten Moskovan rautatien-asemalle. Polisimiehellä oli minulle piletti valmiina Bibinskin kaupunkiin.

— Ole varovainen matkallasi, — neuvoi pölisi erotessamme. — Täällä liikkuu paljo taskuvarkaita. Väentungoksessa saattaa varas huomaamattasi pistää kätensä taskuusi ja viedä viimeiset rahasi. Esimerkiksi tällä tavalla.

Hän näytti, miten se tapahtuu. Veturi vihelsi kohta. Juna läksi.

Vaunussa istuessani pistin käteni taskuuni, koetellakseni, ovatko vähät rahani tallella. Hämmästyin suuresti, löydettyäni sieltä 25-ruplan setelin. Ali-polisimestari oli sittenkin pakottanut minulle tuon "matkarahan". Kovasti poltti kättäni tämä raha. Minun teki mieleni antaa se jollekin toiselle tai viskata akkunasta ulos, mutta minussa ei ollut siveellistä rohkeutta siihen. Eikä se raha mitään siunausta minulle tuonutkaan, sillä Ribinskissä rupesin jälleen juomaan, kunnes taas olin puilla paljailla.

— Olivatko isäntäni todellakin nihilistejä vai kuuluivatko johonkin muuhun salaiseen seuraan, siitä en ole milloinkaan varmaa tietoa saanut.

Sairas oli kertonut tähän asti tavattoman vilkkaasti, melkein kiihkoisesti. Nyt alkoi hän väsähtyä.

— Monen kärsimyksen perästä, — jatkoi hän, kuumeen yhä yltyessä, — sain työtä eräällä jauholotjalla, jolla saavuin Uuden Laatokan kaupunkiin. Siellä palkkauduin tähän tiilibarkkaan.

Sairas vaikeni ja hervahti hetkiseksi.

— Ja nyt on tarinani lopussa, — sanoi hän tuokion kuluttua. — Ja lopussa on nyt kaikkikin. Yölliset tuskat tuntuvat palajavan.

— Etkö tahtoisi päästä johonkin hospitaaliin? — kysyi pastori.

— Se olisi aivan turhaa. Heikko olen ruumiiltani ollut pienestä pitäin. Juopumus ja säännötön elämä ovat tärvelleet terveyteni aivan pilalle, ja tässä lotjamiehen ammatissa sain viimeisen iskuni. Kaksi yötä ja yhden päivän sauvoimme tätä raskasta tiilibarkkaa yhtä mittaa, ja eilen illalla tunsin äkkiä kuin olisi rinnan-alustassa jotain revennyt. Sitä seurasi kovat tuskat ja muutama verikohtaus. Aamuyöstä rupesi helpottamaan, mutta nyt alkaa poltto jälleen.

Sairas sai yskänpuuskan. Heleänpunainen täplä ilmestyi pielukselle.

Pastori kohensi pään-alusta.

— Ja nyt, — puhui sairas yhä hiljenevällä äänellä. — Nyt olisi minulla vielä viimeinen pyyntö. En ole ollut Herran Ehtoollisella siitä pitäin kuin ensi kerran notkistin polveni alttarin edessä. Voitteko antaa?

— "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa"; niin sanoo Herra, — vastasi pastori. — Sinä olet raskautettu ja uupunut ja olet istahtanut iankaikkisesti virvoittavan lähteen luo. Se on sinua virvoittava.

Siinä makasi sortunut mies. Hän oli pian maksava maailmalle viimeisen veronsa. Hän ei maailmalta enää mitään toivonut eikä mitään vaatinut. Hän ei sitä kiittänyt, ei laittanut. Hän tiesi olleensa oman onnensa seppä. Nyt tunsi hän olevansa äärettömän onnellinen: hän oli saanut armon.

— … kätkeköön sinun sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään… — kuuluivat papin sanat.

Aamuinen aurinko paistoi molemmista kajutan akkunoista sisään.

Äkkiä laajeni tuo matala maja, puhdistui ja kirkastui. Se on nyt helluntailakea, kotoinen pirtti kaukana kauniissa Savonmaassa. Avatusta akkunasta tuoksuaa koivujen tuores ja mäntyjen raikas, pihkainen haju. Päivä paistaa kirkkaasti, ja ulos ihanaan maailmaan katselee akkunasta punainen neilikan kukka valkoisesta tuokkosestaan. Lehditetyllä lattialla on kätkyt, ja siinä vakainen nukkuu; vieressä istuu mummo ja lukee nahkakantista Uutta Testamenttia. Mutta ulkona pääskynen leikillään leikkelee hurmaavan köykäistä ilmaa. Ei se nyt ruokaansa hanki eikä pesäänsä aineksia kokoile; muutoin se vaan ilmassa leijaa, autuaana siinä tiedossa, että se on niin vapaa, niin rajattomasti vapaa… Rippikirkkoon on lähtenyt talonväki. Vanha provasti siellä Herran temppelissä apulaisensa, oman poikansa, kanssa jakaa Herran Ehtoollista.

— … kätkeköön sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään…

Hiljaa säestävät urut "Jumalan karitsaa".

Viikatemies on tehtävänsä tehnyt.

Pastori astui hiljaa ylös kannelle. Äsköinen saattaja kiiruhti hänen luokseen.

— Hän on nukkunut eikä heräjä enää, — sanoi pastori.

Lotjamies säpsähti, paljasti päänsä ja virkkoi, silmiänsä ristien:

— Taivaan rauha hänelle!

Sitten hän kääntyi kumppaniensa puoleen:

— Pojat! Stepán on kuollut.

Kaikki paljastivat päänsä ja ristivät silmiänsä, hiljaa virkkaen:

— Taivaan rauha hänelle!

* * * * *

Mikä tarkoitus ja tehtävä oli tällä, vasta sammuneella elämällä, vai oliko sillä mitään sellaista? Kuuluiko sekin välttämättömänä osana tuohon ihmeelliseen, tutkimattomaan maailmanjärjestykseen, vai oliko se tuommoinen satunnainen, säännötön, kivulloinen liikavesa vain?

Sennoilla.

Sennoi, suunnattoman laaja tori Pietarin tärkeimmän kauppakadun, Sadowajan, varrella, lienee alkujaan ollut yksinomaa heinätori, niinkuin sen nimikin osoittaa: Sennaja ploshtshadj, josta suomalainen muodostus Sennoi. Yhtä osaa siitä käytetään vieläkin heinätorina, mutta suurin osa on kaikenlaisten ruokatavarain ja taloustarpeitten kauppapaikkana. Se on jaettu useampiin osastoihin, joissa kummallakin puolen pää- ja sivukäytäviä seisoi ainakin ennen vanhaan avaroita telttoja tai lautakojuja. Samallaisten tavarain myömälät olivat aina samassa rivissä eli "räädyssä". Niinpä oli siellä kalarääty, linturääty, vihannesten eli ruohorääty, sillirääty, kukkain ja marjain rääty. Aivan eri osaston muodosti puu-, poslini- sekä rauta- ja läkkiastiain kauppa.

Jos torielämä yleensäkin tarjoaa varsin opettavan kuvauksen kaupungin sisäisestä elämästä, niin liiatenkin on laita sellainen suurissa maailmankaupungeissa. Toreilla esiintyy elämä jokapäiväisyydessään, arkitamineissaan elikkä, niinkuin suomalainen sananlasku sattuvasti sanoo, "riihen remputtimissa eikä kirkon kemputtimissa".

* * * * *

Sennoilla kihisi kauppa kuumimmillaan. Huomenna oli sunnuntai, ja ken vaan kykeni, koetti saada pyhäisiksi atrioikseen jotain edes vähäsen tavallisuudesta poikkeavaa. Rikkaiden kokit ja emäntäpiiat ja kyökkipalvelijat kulkivat käytävältä käytävälle, valikoiden ja tinkien — kauppa ryssän kanssa ilman tinkimistä ei ole ajateltavissakaan, — kovin paljoa kumminkaan välittämättä hintain kalleudesta: ostivat parhainta, mitä löytyi. Vähempi-varaiset sitä vastoin ja köyhät tutkistelivat ja tiedustelivat, milloin hyvästi, milloin pahasti siunaten sitä hintain ylenpalttisuutta.

Rikkaitten, niinkuin köyhäinkin ostajain välitse puikahteli omituisia olentoja, enemmän tai vähemmän huonoissa vaatteissa. He pysähtyivät teltan tai kojun eteen, jokunen pujahti sisäänkin, ja ristittyään silmänsä, pyysivät puolilaulavalla äänellä almua tai sanaakaan sanomatta seisoivat odotellen. Erityisellä lautasella vähän perempänä oli varustettuna kasallinen puolenkopekan, rossan, rahoja, ja konemaisesti pisti joku myöjistä pyytävälle rossan kouraan. Ainoastaan tottuneen Pietarilaisen silmä osasi erottaa, ken niistä oli todella tarvitsevainen, ken taas tuon suuren kaupungin kuuluisia ammattikerjäläisiä. — Kerjääminen oli Pietarissa siihen aikaan, niinkuin nytkin, ankarasti kielletty, ja siinä toimessa tavattu otettiin kiinni ja tuomittiin vankeuteen tai yleiseen työhön. Sellainen oli laki, mutta siitä huolimatta kukoisti kerjäläisyys ja semminkin ammattikerjäläisyys täydessä loistossaan. Ja tuskin lienee laita siellä tänäkään päivänä parempi.

* * * * *

Anttoska eli täydellisemmin madam Anttonen, suutarimestarin vaimo Keski-Mesanskoilta oli ruohoräädyssä ostelemassa kurkkuja. Ketterällä kielellään hän häikäilemättä lasketteli murrettua, suomenvoittoista venättänsä.

— Mitä maksaa kymmenikkö? — tiedusteli hän.

— Kakstoista kopekkaa, madam, — vastasi lakkiansa nostaen lihava "ruohomies", pitkä, harmaa parta leuassa ja epäiltävän valkoinen, aina rinnalle ulottuva esiliina edessä.

— Oletkos sinä mieltä vailla, vai?

— Nikák njets! (En suinkaan!) — vastasi myöjä tyyneesti. — Kakstoista kopekkaa justiin.

— Eihän siinä ole järkeä eikä mitään.

— Järki siinä on täydelleen.

— Kymmenen saat suurimmista.

— En voi. Jeibohu en voi.

Tuo "jeibohu" on oikeastaan vannomista Jumalan nimeen, mutta se on käynyt Venäläiselle niin köykäiseksi sanaksi, että hän käyttää sitä milloin hyvänsä, tarpeessa ja useimmiten tarpeetta, tosissaan ja leikillään. Suomalainen "Jumal'auta" on kamalan vakava sana ja, kevytmielisesti käytettynä, kuuluu pintaa karmivalta, mutta ryssä, varsinkin sivistymätön, paiskaa "jeibohunsa" joka paikkaan. Kauppias-musikan jeibohua ei usko kukaan, eikä hän todenteolla sellaista vaadikaan. Kaikista vähimmin hän uskoo sitä itse.

— Kymmenen kopekkaa, kuulithan! Ei minulla ole aikaa tässä taratella sinun kanssasi.

— Ykstoista, madam; viimeinen hinta. Sekin vain vanhan tuttavuuden vuoksi.

— Tonttu sun tuttavaa olkoon! — virkkoi matami suomeksi itsekseen. — Anna tänne kymmenikkö! — lisäsi hän venäjäksi, — mutta älä pane mädänneitä.

— Johan te nyt! — sanoi ryssä, oikein loukkautuneena moisesta epäluulosta, ja viskasi silmänräpäyksessä kymmenen kurkkua matamin koriin.

Anttoska katsahti saamiinsa kurkkuihin.

— Mitäs tämä on? — huudahti hän äkkiä.

— No mitä nyt? — kysäisi myöjä muka hämmästyen.

— Vai et sinä näe? — tiuskaisi toinen, ottaen koristaan pikkuruisen, puoleksi mädänneen kurkun ja nostaen sitä melkein myöjän nenän alle. — Mitäs tämä sitten on?

— Hospodi! (Hyvä isä.) Pitipäs tuosta tulla risti! — huokasi ryssä itsekseen, tavattuna kiinni vääryydestä. — Sattuuhan sitä vahingoissa, — virkkoi hän ääneen. — Tuoss' on! — lisäsi hän ja heittää sinkautti äkäisesti paremman kurkun matamin koriin.

— Ah ti turák, nastajássi turák! (Tomppeli, aika tomppeli) — torueli Anttoska, lukiessaan myöjälle rahoja.

— Kyl niilen kans vaan on tekemiist, — sanoi äkkiä ääni takana jotenkin puhtaalla Iitin murteella.

Pietarin Suomalaisten murre on varsin omituista sekaannusta eri murteista. Viipurin murre on siinä vallan päällä, mutta on saanut epäiltäväksi liittolaisekseen venäläisen sihisevän s-äänteen. Sen ohessa liittyy siihen puhujan kotitienoota tai vanhempien murretta myöten milloin palanen hämäläistä, milloin savolaista, milloin mitäkin. Anttoska haastoi puhdasta pietarilaista, jos sen puhtaudesta voi puhetta olla.

— Kas, työks siin oottaki, Annivanna! — sanoi Anttoska, nähdessään vanhan ystävänsä, matami Kaulion, kultasepänsällin emännän Mutshnoi pereulkasta (poikkikadulta). — Ihan noihe kans on helisemäss'. Meill' on nyt ykstoist' sallii, vaikka se ykstoistaas on reissunt' Suomee, ja viis opinpoikaa ja ne syyvvä murtaat kolm' kertaa päiväss', ja koffit sitt' viel' ja muut tieveet. Enkä mie ymmärrä kuin ne ihmiset jaksaat nii hirmuisest' syyvväkkää. Ja kaikk' on nyt nii kallist', nii kallist', nii, nii, nii… Onha teill' leipämiehii ja?

— Onhan meilläkih kaks eläjää kotoo ja muualt' viel' käyp' kaks sällii siint' Breitfuusin verstast'. Kaikk' kallistuu viikost viikkoh, mut eihän niilen kanss' voi vähävälii ruokarahoist' riilellä.

— Mites Kaulio on jaksant?

— Tuoss'han se menee, — huokasi matami Kaulio. — Olhan se, hospitaalist' päästyäh, par' viikkoo ihlan juomata, mut täss' toiss' sunnuntakin pääs' taas makuh.

— Älkääs nyt!

— Niinhän se pääs, siell' Matikaisen häiss'; se Matikain on sielt' meilän puolelt'. Viime viikoll' joi taas kaks päivää.

— Jaa, se on yks merkillinen ihme ja kumma sen juomisen kans. Ja kuulittaks työ kuin se käi sen Viitasen Vanjan kans?

— No?

— Suomeen lähetettii.

— Onkost se mahlolliist'?

— Yökvist isse kuulutti viime pyhän', mie olin kirkoss'. Huonon käytöksen tähe, sanoi, Suomeen lähetetty sananvalaja [kirjasinvalaja] Johannes Viitanen.

— Voi kuitenkin! Mitähä se vanha äite rukkakih ny' sanoo?

— Käihän se meill' täss' toiss' päivän'. Itki muori rukka nii, ett' olj siihe paikkaa sullaa, ja valitti, ett'ei oo häll' olt' illoo pojastaa.

— Vai Suomeh vain, vai Suomeh! — huokaili matami Kaulio.

Tätä "Suomeen lähetystä" pidetään Pietarin Suomalaisten kesken mitä suurimpana häpeänä. Alkusyynä siihen on kaikkein useimmissa tapauksissa juopumus. Juomari sanotaan ennen pitkää irti työpaikastaan. Siitä seuraa taloudellinen rappio. Pianpa puuttuu häneltä varoja asunnon ja ravinnon maksamiseen. Ei aikaakaan, niin käy passikin yliaikaiseksi, eikä ole millä sen uudistaisi. Suomen Passitoimistosta eli, niinkuin sitä useimmin sanotaan, Suomen Passikonttorista, saadaan pari kertaa "kontramarkka", s.o. parin kuukauden pitennetty ololippu, mutta pian käy sekin voimattomaksi. Vakinaista asuntoa ei sellaiselle henkilölle kukaan uskalla antaa. Hän rentustelee milloin missäkin, kärsii kurjuutta, näkee nälkää, mutta — juopottelee, näin toteuttaen tuota vanhaa sananpartta: viinaa aina saa, mutta vaikeampaa on se leivän saanti. Päihtyneenä hän joutuu vihdoin pölisin käsiin. Ruvetaan tiedustelemaan miehen asuntoa. Ei ole sellaista. Silloin on laki lyhyt ja selvä: mies lähetetään kruununkyydillä kotipitäjäänsä tai isänsä tai vaikkapa vaarinsa kotipitäjään, jossa hän itse kenties ei ole milloinkaan käynyt, mutta jonne hän nyt viedään nimismiehen ja vaivaishoidon lähemmän käsittelyn alaiseksi.

Tuskin lienee Suomessa, ainakaan Itä-Suomessa, pitäjää, jossa ei nimismiehet ja vaivaishoidon esimiehet olisi olleet tekemisissä tällaisten lähetettyjen kanssa. Nimismies tarkastaa hänen vankipassinsa ja päästää hänet vapaaksi, neuvoen ensi työksi vaivaishoidon esimiehen puheille. Tämä toimittaa hänelle sopivaa työtä tai jättää hänen oman harkintansa varaan "vapaan elinkeinon" harjoittamisen. Harva noista lähetetyistä kumminkaan pysyväisesti kotimaahansa jää. Kaikkein useampain mieli palaa yhä takaisin Egyptin lihapatain ääreen. Osoitettuaan nuhteetonta käytöstä jonkun aikaa, saavat he työkirjan, vaeltavat sen kanssa muuanne ja hankkivat itselleen vihdoin matkapassin Venäjälle. Sinne he taas rientävät, mutta usein, hyvin usein käy niin, että he joutuvat entiseen kurjuuteen ja — lähetetään uudestaan Suomeen.

Sellainen häpeä oli nyt sattunut Viitasen Juholle.

Viitasen lesken kovaa surua valitellessaan olivat rouvat siirtyneet ruohoräädystä silliräätyyn ja saapuneet sen ja yhden sivukäytävän risteyksiin. Tälle sivukäytävälle oli asettunut lihanmyöjiä, "lihamiehiä", edessään likaiset lihakorit maassa, jousipuntarit kädessä ja vyöllä esiliinat, jotka joskus kenties olivat olleet valkoisia.

— No nii, — sanoi Anttoska, — tuosha niit' on taas, niit' lainrikkojii. Ohan se lihan myönti kovast' kielletty tääll' Sennoill', mut mitäs nuo sellaisist' välittäät? Ja Herra ties, millaist' tavaraa ne ihmisill' oikei myövätkää! Yhen kerran mie ostin noilt' pahuksilt' palan lihhaa kissall' — muistattaks työ sitä meijän mustaa kaunista kissaa! Nappa-vainaahan sen miull' toi sielt' Parkalast', maahovist' — nii uskottaks työ? kissa tuli ihan kippiiks! Luulin jo henkesä heittävän. Ihan sääl' käyp' ihmisparkoi, jotka heilt' osteloot lihhaa.