SISÄLLYS: (continued 2)

— Äläst' muuta virka! — vahvisti matami Kaulio. — Mut mitäst' se ryssän musikka siit' välii pitää, mitä se syöp'. Meitill' Suomalaisill' on kuitenkin se hyvä puol', että puhlast' myö tahlotah, vaikka muuten olis kuinka yksinkertaist'.

Silliräädystä kuului äkkiä varoitus:

— Ts! ts! Glasnoi tulee!

Samassa syntyi lihanmyöjäin kesken tavaton kiire: kukin tarttui kourin koriinsa ja kantoi tavaransa juoksujalassa sivukäytävän päähän, jossa he lymysivät viimeisten lautakojujen taakse.

Pitkin silliräätyä astui verkalleen glasnoi, jonkinlainen julkinen tarkastaja, helposti tunnettava korkeasta, hopeareunuksisesta lippulakistaan. Kookkaana ja mahtavana hän kulki sillimuijain ja sillinassakkain välitse, syvästi tuntien personallisen tärkeytensä ja virkansa mahdin. Hän tiesi kaupustelijain tuossa hänen kummallakin puolellaan katselevan häntä pelvolla ja vavistuksella, ja se teki hänen niin hyvää. Oli vainenkin tuossa miehessä palanen, eli eihän juuri Tamerlania, niin ainakin jonkunlaista Kiivan tai Bukaran kaania.

— Hyvää päivää, Jerofei Jegoritsh!

— Jerofei Jegoritsh! Minun kunnioitukseni!

Näin tervehtivät häntä sillimuijat ääneen, mutta sydämmessään he lisäsivät: "mene hiiteen, niin pääset kotiasi". Mutta kaani kuuli vaan orjamaista kunnioitusta ja imartelua ja tervehti vuoroonsa, päätään hiukan kääntämällä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja silmäluomiaan hiukan liikutellen.

Hän tuli sivukäytävälle, missä äsköiset lihamiehet olivat seisoneet, ja astui sen poikki pää pystyssä. Jos hän olisi vilkaissut sivuillensa maahan, olisi hän nähnyt lihamuruja ja luusiruja, joita oli koreista karissut. Ja jos hän olisi katsahtanut vasemmalle, sivukäytävän päähän, olisi hän nähnyt lihamiesten kurkistelevan lautakojujen takaa, suut sellaisessa irvessä kuin ainoastaan raa'alla musikalla voi olla.

Mutta miks'ei tämä "tarkastaja" sitten tarkastanut? Niin, sanokaas se! Niitä löytyy sellaisia näkijöitä, jotka eivät näe. Luin kerran eräässä venäläisessä lehdessä tällaisen palasen:

Muuan herra oli sattumoisin nähnyt suuren saapas-lähetyksen, joka oli tilattu johonkin kruununlaitokseen. Hän huomasi saappaitten olevan aivan kelvottomia ja mainitsi tuosta urakoitsijalle.

— Sehän ei ole kuin kruunun leveranssi, vastasi urakoitsija huolettomasti.

— Mutta eihän tuollaiset saappaat kestä kahta viikkoakaan!

— Ei kestäkään.

— Kuinkas te sitten voitte tuollaisia lähettääkään?

— No ettekö te kuullut, että se on leveranssia kruunulle?

— Mutta hyväksyykö kruunu tuollaista tavaraa?

— Tietysti!

— Entä tarkastus?

— Te olette lystikäs veitikka! — sanoi hän ja löi kysyjää tuttavallisesti olalle.

Glasnoi kulki pääkäytävän päähän, kääntyi sieltä muille käytäville ja astui siellä mahtavana ja ylpeänä, oman arvonsa tietoisuudessa. Ja sielläkin myöjät tervehtivät häntä suullaan ja lähettivät häntä sydämmessänsä hiiteen.

Lihamiehet palasivat heti kohta paikoilleen ja möivät jälleen lihoja, joista Anttoskan kissakin voi tulla kipeäksi ja kääntyä ihan henkiheitoksi.

Matamit Anttonen ja Kaulio olivat tulleet räädyn päähän ja saapuneet Obuhovan prospektille. Sen päässä häämöittää kaukana Moskovan tulliportti, josta jonkun matkaa tännempänä, hieman oikealla, on Suomalaisten hautausmaa, Mitrofaani.

Omituinen saattojoukko kulki samalla heidän ohitsensa. Laiha hevonen veti nelipyöräisiä rattaita, joitten päällä oli toista syltä pitkä, paria kyynärää leveä ja yhtä korkea, umpinainen rautalaatikko, peräseinässä lukollinen ovi, varustettu nelisnurkkaisella rautaristikolla. Ajurina oli joku sotamiehen tapainen äijä, mutta vaunujen perässä kulki varsinainen sotamies pyssy olalla ja nahkalaukku seljässä, samallainen kuin postiljoneilla.

— Kassokaas, tuoss' viijää taas vankia viimeiseen lepopaikkaan, Mitrofaanii, — sanoi matami Anttonen.

— Mistäst' työ sen tielätte?

— Oonhan mie mont' kertaa nähny tuollaisii vankvaunuloi. Oon mie sattunt olemaa Mitrofaanissakkii, kun niit' on sinne tult. Sotamies kussuu ensistäi Kastegrenin, jaa niin, Kaipaneha se siell' nyt on hautuumaan peräänkassojana, kussuu hänet vaunuloihe luo, avaa oven, kirstu veetää ulos, ja Kaipane kiruttaa sitt' kuitin sotamiehen kirjaan, että on muka vastaan ottant sellaise ja sellaise. Ja tuo tuoss' on ihan vissii Suomalaisii. Jahkas mie käyn kysymäss'. Pitäkääs työ sill'aikaa miun koriain.

Matami Anttonen tavoitti juoksujalassa sotamiehen.

— Onko se suomalainen vanki? — kysäisi hän.

Sotamies ei ollut kuulevinaankaan.

— Etkös sinä kuule, mitä sulta kysytään? — tiuskaisi matami. — Onko se suomalainen vanki?

— Ei saa puhutella vahtimiestä, — tokaisi sotamies yrmeästi.

— No kielikö sinulta lakeen kuivais, tolvana, jos vastaisit?

Jotain myhäyksen tapaista elähti miehen juroilla kasvoilla.

— Suomalainen on, — mörähti hän. — Mene tiehes!

Anttoska palasi matami Kaulion ja korinsa luokse.

— Johan mie arvasin, — puheli hän, — Suomalainen se on. Voi sentää tätäkii asiaa: rauvoiss' ja rautalukkoloihe takan' olj elläissää, ja rautaisess' vaunuss' lukon takan' ja sotamies peräss' viel' hautaanki viijää. Pelkääköhä ne pakanat, että hää heilt' vieläkii karkais?

— No äläst muuta virka! Kepeät mullat sille raukalle! Pääshän vaivoistah viimmenkih.

— Keppiit mullat, sanon mieki. Siell' saat nyt rauhan, siell' Mitrofaaniss'. Maaks' muutut sie, ja maaks ne muuttuut siun tuomaris' ja.

— Meilän lapset kiusas tän-aarnun', että pitäs huomenna lähtemän Mitrofaanih käymäh. Ja pitäshän sinne lähtemänkih vähän eles puhlast' ilmaa hengittäh.

— No niin sitä meinattii meilläi. Sielhä sitt' tavataa. Hyväst' nyt! Pittää viel' käyvvä kassomass' Ripatin nuorta muijaa. Kuulittaks työ, ett' siell' on vierait' Saksanmaalt?

— No tolenko totta! Poikiikost on vai tyttärii?

— A kun on kumpiakkii.

— Hyvä isä sentäh! Sanokai ny' hyvin pal terveyksii sinne. Miekih tulisin, mutt' en joula.

— Kiitos vaan. Terveisii kottii. Huomen' tavataa sitt' Mitrofaaniss'.

— Jos Jumala suop.

Pane soimaan!

Elokuun ilta alkoi hämärtää. Sadovajakadun kihisevä liike ei ollut enää niin huimaavaa. Yksi ja toinen suuri makasiini suljettiin. Kaupustelijat katujen varsilla alkoivat viedä pois kantopöytiänsä. Gostinnoi dvorin, Marian ja Apraksinin linjain suunnattoman pitkissä pylväskäytävissä ei enää tehty niin kiihkeätä kauppaa. Pitkä, helteinen päivä oli kyllästynyt levottomaan puuhaan ja pauhinaan ja alkoi jo kaivata rauhaa ja hiljaisuutta.

Kaksi siististi puettua herrasmiestä astui komeaan ravintolaan Sadovajan varrella, lähellä Nevskiä. Alakerran tilavassa eteisessä, missä vaatenaulakot seisoivat, hyppäsi hopeapäärmeiseen takkiin puettu sveitsari heitä vastaan, kohottaen lakkiansa ja syvään kumartaen.

— Eipä ole näkynyt teitä pitkään aikaan meillä, Karl Matveitsh, — virkkoi hän, auttaen päällystakkia pois. — Ja te, Andrei Andreitsh — haasteli hän toiselle — olette tänä kesänä käynyt Suomessa, kuulin. Olette lihonneet, jeibohu.

Herrat nousivat komeita, matolla katettuja portaita ylös toiseen kerrokseen, belétageen. Sveitsari juoksi heidän edelleen ja kiljasi:

— Stepán!

Ravintolan salista ilmestyi samassa frakkipukuinen passari, tuota tunnettua lakeijatyyppiä: pitkänläntä, pulleahko, mutta kalpea mies, tuuheat poskiparrat, leuka sileä. Hän kumarsi syvään hänkin.

— Tehkää hyvin, Karl Matveitsh, Andrei Andreitsh, — puheli hän; — viheriä kabinetti on vapaa.

Herrat astuivat salin perässä olevaan kaksiakkunaiseen huoneesen, joka oli verhottu paksuilla vehreillä tapeteilla. Pehmeitten sohvain ja nojatuolien päällys, niinkuin oviverhotkin, olivat samanväristä, paksua samettia. Lattiaa peitti paksu matto, jossa ei astujan askel päässyt ensinkään kuuluville.

Herrat vajosivat pehmoisin tuoleihin. Passari odotteli kunnioittavassa asennossa käskyjä.

— Stepán! — sanoi toinen tulleista, — toimita meille kalkkunanpaistia lisien kanssa, niinkuin kyllä tiedät, ja anna alle sakuskaksi voileipiä ja kaviaaria, mutta voileipiä voin kanssa, ymmärräthän, eikä, teidän tavalla, ilman voita.

— Ymmärrän, Karl Matveitsh: na finski manjeer, — vastasi palvelija myhähtäen, jolloin hänen suupielensä ja korvapielensä tervehtivät toisiansa varsin tuttavallisesti.

— Joudu!

— Heti paikalla! — sanoi Stepán, pyörähtäen nokkelasti kantapäällään. Saman uljaan pyöräyksen vauhdissa meni hän sitten yhtä mittaa aina ovelle asti, mutta sattui siinä kyynäspäällään tyrkkäämään toista, nuorempaa passaria, joka paraillaan oli kantamassa taritinta. Kirpeästi kiljasivat siinä lasit ja teekannut.

— Vinovat! (Suokaa anteeksi!) — sanoi nuorempi lakeija.

— Durák! (Hölmö!) — vastasi Stepán.

Vasta tulleet vieraat olivat suomalaisia käsityöläismestareita. Toinen oli juveliseppä Soikkanen, toinen hopeaseppä Noponen, kumpikin noin 40 vuoden iässä.

[Pietarin oloja tuntemattomalle lukijalle lienee tarpeellista huomauttaa, että Pietarissa tehdään erotus juvelisepän eli, niinkuin Suomalaiset siellä sanovat, juveliirin, ja kultasepän välillä. Edellisen toimena on jalokivi-teoksien valmistaminen; jälkimmäinen tekee pelkkiä kultaesineitä. Juvelisepät kuuluivat ennen vanhaan taiteilijoihin, ja sanotaan heidän 20- ja 30-luvulla käyneen kolmikolkkaiset hatut päässä ja miekat vyöllä.]

Kuinka lienee suomalaisten käsityöläisten kohtalo nyt, sittenkuin Venäläiset kaikkialla ovat ruvenneet meille pahansuoviksi, en osaa sanoa, mutta vielä kymmenkunta vuotta sitten olivat suomalaiset käsityöläiset siellä erittäin suuressa arvossa. Suomalaisten teokset olivat yleensä tunnetut somuudestaan ja samalla kestävyydestään. Niissä ei ollut "fuskia". Suomalainen rehellisyys oli sananpartena ja on varmaankin saanut kauniin maineensa säilyttää tähän päivään asti.

Äänettömin askelin tuli Stepán sisään, heitti yhdellä ainoalla ovelalla kädenkeikauksella liinan pöydälle, pyörähti pois ja palasi silmänräpäyksen perästä taritin kädessä. Silmänräpäys vielä, ja pöydälle ilmestyi ilman vähintäkään kolinaa ja kilinää kaksi kuverttia ja tilattu sakuska.

— Kannapas kalkkunan kanssa tänne puolikas Marsalaa, mutta sitä, ymmärräthän.

— Tiedän, Karl Matveitsh.

— Mitäs sinä nyt? — kysäisi Noponen, passarin mentyä.

— Älä huoli yhtään! — vastasi Soikkanen. — Tänään oli mulla hyvänlainen päivä, sillä paitsi niitä kahtatuhatta, mitkä kumpikin saimme tänään Morosowilta, kävi aamulla meillä se vanha tuttava Tiflisistä, se… se… ja tonttuko hänen nimeänsä muistaa… Tship… Tshap…

— Ei, maltas! Se on Hap… tshop… — koetti Noponen.

— Eikä se niinkään ole! Kas tässä hänen korttinsa: Tship-hai-tshi-li-dse. No on sekin nimi!

— Vai kävi?

— Kävi ja käkesi huomenna sinun luoksesi.

— Ja viisituhatta tehtiin?

— Tehtiin seitsemänkin. Ja senvuoksi tässä vähän kannattaa… No niin, sinähän vasta kävit Suomessa, — jatkoi Soikkanen, riputtaen sipulia kaviaarin päälle. — Mitä Suomeen kuuluu?

— Vanha rauha, — vastasi Noponen, — ja rauha ennen kaikkea. Veikkonen sentään sitä suloista elämää siellä Suomessa! Kaikki niin tuttua, yksin kivet ja kannotkin, ja se vanha kotimökki lahden kainalossa ja toisella rannalla kirkko ja pappila ja…

— Mutta siellä ei ole viheriäisiä kabinetteja eikä kaviaaria eikä Marsalaa, — naurahti Soikkanen, silmää iskien.

— Palttua minä antaisin näille Egyptin lihapadoille. Pääsis kerran vielä sinne oikein olemaan ja elämään! Aatteles: uutisleipää ja vasta kirnuttua voita!

— Ettäs sanot!

— Ja viilipyttyä!

— Älä, veikkonen, puhukaan; ihan tulee vettä suuhun.

— Vaikk' on kaviaaria ja Marsalaa.

— Vaikka.

— Ja ihan siellä ovat ihmisetkin toisellaisia kuin täällä. Työtä sielläkin tehdään, hiki hatussa, mutta ei siellä ole tätä alituista häärinää ja puuhaa, niinkuin henkensä edestä. Väsyttää tämä välistä.

Ja Noponen heittäytyi tuolinsa nojaan ja viskasi puoliharmissaan servettinsä pöydälle.

— Väsyttää välistä minuakin, — myönsi Soikkanen. — Ja eiköhän täältä sentään päästäne hiljan valeen Suomeen!

— Sinullahan on tilankaupat siellä Parikkalassa hyvällä alulla, vai?

— Hm! Kun oikein juurta jaksain juttelen, niin onhan ne tilanpaperit jo tulleet kuvernööristä nimismiehelle, joka on asiatani siellä ajanut.

— Sinä onnen myyrä!

— Aina vähän. Jonkun vuoden pidän vielä verstaata, ja sitten pois omaan maahan. Siksi varttuu Jaakko poikakin koulu-ikään. Viipurin lyseoon hänet panen, ja enköhän eläne niin kauan vielä, että näen hänet pappina, liperit kaulassa? Itse emme ole oppia saaneet, mutta saakoot lapset, ja pappina minä Jaakon vielä tahdon nähdä.

— Pappina tai muuna, sama se, kunhan tulisi kunnon mies ja Suomen mies, — sanoi Noponen. — Merkillistä, kuinka niissä Suomen oppineissa on paljo sellaista, mikä puoleensa vetää. Oma kai se siinä voiton muista vie.

— Kelpo miehiä ne ovat. Kunpa olisi ne taloudelliset seikat heillä vähän paremmalla kannalla! Monikin saa tapella opintovelkainsa kanssa harmaisinsa asti.

— Mitäs tehdä, kun on köyhästä kodista lähtenyt! Opintie on kallis.

— Kallis ja pitkä.

— Lienee sinultakin moniahta satanen liiennyt yhdelle ja toiselle opintien lyhentämiseksi.

— Entäs sinulta sitten? Mutta mitäpäs tuosta nyt! Ei ne hukassa silti ole. Mutta missä viipyy Stepán? Stepán!

Passari tuli, tuoden paistit ja viinin.

Soikkanen otti pullon käteensä, kohotti sen valoa kohti ja katseli tuntijan silmillä sisällystä sekä etikettiä.

— Hm, — sanoi hyväksyvästi.

— Jeibohu nastajashshi! (Oikeata!) — vakuutti Stepán.

Kotvan aikaa vielä haastelivat sitten ystävykset toimistaan ja toiveistaan, joitten lopputuloksena oli oma "maatilkku" omassa synnyinmaassa. Soikkanen lämpeni ja innostui ennen kylmempi-veristä ystäväänsä, eikä aikaakaan, niin rakenteli hän pientä, hyvin pientä höyrypurtta, tuommoista kolibria, jolla sitten pääsee Saimaalle kalaretkelle ja syksyllä jänisjahtiin, evästä mukana ja hauskassa seurassa. Rantakalaa… tai nuotiolla paistettu jänis, noin savikuoressa ja sisusta täynnä voita, ja iloinen seura, vanhoja tuttavia, ja Jaakko ylioppilaslakki päässä ja…

"Mun muistuu mieleheni nyt…"

Samassa astui kaksi vierasta herraa viheriään kabinettiin, mutta tuskin he olivat tulleet kynnyksen yli, niin jo ennätti Stepán edelle ja virkkoi, kohteliaasti osoittaen toista huonetta:

— Tänne, hyvät herrat, jos suvaitsette; täällä on nimittäin…

— Vai niin — sanoi toinen tulleista kumppanilleen suomeksi, — täällä näkyy olevan suljettu seura.

Soikkanen kavahti pystyyn.

— Ei, hyvät herrat! Tämä ei ole mikään suljettu seura. Täss' on meitä vaan kaksi Suomalaista Pietarista, ja koska tekin kuulutte olevan Suomalaisia, vaikka minä jo päältä päin näin, että te olette Suomesta, niin olisi meille erinomaisen mieluista, jos tahtoisitte tehdä meille sen kunnian, että ilahduttaisitte meitä läsnäolollanne ja siis…

— Kiitoksia paljo! — vastasi toinen vieraista. — Sehän on meille erittäin hauskaa.

— Minä olen juveliiri Soikkanen, vaikka ne pyrkivät vääntelemään minun nimeäni Soikkeliniksi, ja tämä on hopeaseppä Noponen, josta myös vanhan hullun tavan mukaan välistä väännetään Nopain. Tämä on semmoinen jörö Joroisista, mutta paras mies maailmassa muutoin. Eikö niin, Noponen?

Tulleet esittivät itsensä. Toinen, pitkä ja solakka, erittäin huolellisesti puettu herra, oli medisinan kandidaati Pakkanen. Hän oli reipas liikkeiltään ja puhui rohkeasti ja kovalla äänellä. Toinen oli filosofian maisteri Räty, pieni, kuihtuneen näköinen nuori mies, silmälasit silmillä, hieman huolimaton puvussaan ja välistä hajamielinen, juuri sitä tyyppiä, jota Pietarin Suomalaiset, puoleksi kiittäen, puoleksi ivaten, sanovat "Suomen maistereiksi".

Viimeksi mainittu oli vast'ikään palannut Pietariin pitkältä tutkimusretkeltään Ostjakkien maasta. Hänen lapsuutensa ystävä Pakkanen oli tullut tänne häntä vastaan.

Pakkanen ja Räty olivat puoli tuntia sitten poikenneet tähän ravintolaan haukkaamaan. Istuessaan tuolla salissa, olivat he iloksensa kuulleet tästä kamarista suomea ja, helposti ymmärrettävistä syistä, tahtoneet nähdä maanmiehiänsä.

— Olemme pari päivää olleet täällä Pietarissa, — jatkoi Pakkanen, — ja katselleet kaupunkia ja sen merkillisyyksiä. Olisimme kernaasti käyneet talvipalatsissakin, mutta sinne kuuluu olevan vaikea päästä.

— Kuinka kauan viivytte vielä, hyvät herrat, Pietarissa? — kysyi Soikkanen.

— Pari kolme päivää.

— Sitten on asia selvillä.

— Kuinka niin?

— Ja missä asutte? — tiedusteli Soikkanen edelleen.

— Hotel d'Angleterre'ssa.

— Huomenna kello 11 aamulla on teillä pääsyliput, — sanoi Soikkanen päättävästi. — Eikö niin Noponen?

— Justiin niin.

— Mutta mitenkä? — uteli Räty.

— Antakaa minun toimia, jos suvaitsette, — vastasi Soikkanen. — Täällä Pietarissa muuttuu moni, hyvinkin pulmallinen asia peräti selväksi, kun on vaan täti niemen päässä.

— "Täti niemen päässä", — toisti Räty, ja otti kiireesti muistikirjansa esille. — Se on erinomaisen hauska sananparsi. Pitää panna muistiin. "Täti niemen päässä", hm, kuinka somasti sanottu!

— Sellainen on täällä tarpeen kaikkialla. Tällä kertaa on tätinä muuan vanha, virasta eronnut kenraali, joka väliin on teettänyt minulla töitä.

— Ja jättänyt maksamatta, — liitti Noponen.

— Mitäpä siitä nyt puhutaan! Summa vaan se, että hänen veljensä poika palvelee hovinkansliassa, ja huomenna on teillä, hyvät herrat, pääsyliput kello 11.

— Tuhannet kiitokset! Tämähän oli todella onnen sattuma, että kohtasimme teidät, — sanoi Pakkanen.

Räty kiitti oikein kättä puristaen.

— Hauskinta se on meille, Noposelle ja minulle, — puhui Soikkanen, heltyneenä, — hauskinta meille nähdä kaukaisia ja, tonttu vieköön, sittenkin niin läheisiä vieraita. Se on nähkääs, hyvät herrat, sellaista laitaa, että kun me täällä tapaamme jonkun Suomesta tulleen, niin se on sama kuin panisi takkavalkean tuvassa loimoamaan. Eikös niin, Noponen?

— Justiin niin, — myönsi Noponen. — Se on kuin valkea takassa ja olkia lattialla.

Ja sitten alkoi vilkas keskustelu kaikille rakkaasta aineesta, Suomen maasta ja Suomen kansasta. Vilkasta se oli ja toivoa täynnä: Suomen tulevaisuuden taivaalla ei silloin vielä pilviä ollut…

Stepán ilmaantui äkkiä, kuni satujen "Mennä ei niin kunne", ja asetti pöydälle sampanjaa. Kukaan ei ollut huomannut Soikkasen, kesken keskustelua, pienellä viittauksella antaneen siitä käskyn passarille. Stepán varustihe avaamaan sampanjapulloa asianmukaisella paukauksella, mutta harmikseen täytyi hänen, Soikkasen viittausta noudattaen, luopua tuosta erinomaisen nokkeluuden näytteestä. Hiljaa aukeni pullo ja kihisten ja helmeillen valui etelän vaahtoava juoma laseihin.

— Sallikaa, hyvät herrat, — lausui Soikkanen asiaan kuuluvalla ponnella — tervehtiä tässä kotimaan oppineita miehiä, joita harvinainen onni on ohjannut meidän seuraamme, jossa meidän on ilo nähdä teitä, jotka…

— Mutta mitenkäs tämä!… — lausui kainoluontoinen Räty — tämähän on aivan liikaa, sillä eihän se millään muotoa… sillä eihän se… — Eikä maisteri parka lopulti tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.

Noponen tahtoi auttaa uutta ystäväänsä pulasta ja rupesi puhumaan tiflisiläisestä ostajasta, jonka kanssa Soikkanen oli tänään tehnyt seitsemäntuhatta, ja jonka nimi oli Tshiphaitshilidse. Tuo nimi käänsi Rädyn huomion heti puoleensa. Hän kirjoitti nimen muistiinsa, iloiten suuresti, että oli jälleen tavannut tuollaisen -dse päätteisen sanan. Samassa rupesi hän selittämään Noposelle, kuinka tuo kaukaasialaisten vuoriheimojen kielissä löytyvä pääte -dse hänen luullaksensa on samallainen kotiperän pääte kuin suomalaisissa kielissä -nen ja -la, skandinavilaisissa -son ja -sen ja slavilaisissa -ow ja -jew. Noponen kuunteli hartaalla kunnioituksella tuota selitystä, vaikka hän sielunsa takimmaisissa komeroissa salaa ajatteli: mitähän hyötyä tuommoisista tiedoista oikeastaan ihmiselle olla mahtaa! Osoittaakseen kumminkin olevansa harras sanankuulija, sanoi hän ääneen:

— Jaa, se on merkillistä, kuinka kummallisia nimiä löytyy maailmassa. Minä tunnen erään kijeviläisen kauppiaan, jonka nimi on Krzhesh.

Tähän odottamattomaan keikaukseen kielitieteellisessä tutkimuksessa ei Räty osannut sanoa muuta kuin:

— Jassoo, niin, niin; kyllähän niitä on nimiä jos jonkinlaisia.

Yleinen keskustelu siirtyi vähitellen pääkaupungin kirjavaan elämään ja Pietarin Suomalaisten oloihin, siitä vihdoin yksityisseikkoihin ja lopulti hupaisiin jutelmiin. Ulkoa kuului myötäänsä rattaiden ja vaunujen kolinaa ja raitiovaunun kellon kilkauksia. Näihin rämeisin ja kirkeihin ääniin sekaantui italialaisen positivin (sermankan) huilutus. Jonkun avonaisen puodin edustalla veivasi se uskollisesti Lucian finaalia. Soikkanen naputteli melodiaa sormillaan pöytään. Äkkiä keskeytyi soitto. Soikkanen napsautti vielä muutaman tahdin tuota tuttua säveltä, mutta pysähtyi hänkin.

— Kas! — sanoi Noponen; — mikäs sen ruikutuksen niin rutosti leikkasi poikki?

— No sama se, — puhui Soikkanen, — on meillä täällä parempaakin musikkia. Stepán! Stepán!

Passari ilmestyi.

— Stepán! Pane sinä soimaan talon sermankka! — käski Soikkanen.

Soikkanen tarkoitti orkestrionia, itsestään soivaa konetta, joista paraimmat todella muistuttavat orkestria, ja joita on melkein jok'ainoassa venäläisessä ravintolassa. (Venäläiset sanovat niitä uruiksi.)

— Suokaa anteeksi, Karl Matveitsh, — yritti Stepán.

— Pane soimaan, kuulithan! Persitski marsh!

— Ei sovi nyt, Karl Matveitsh.

— Mikäs on?

— Huomenna on suuri prasnikka. Kello 8:n jälkeen ei ole lupa soittaa mitään musikkia, ja kello käy jo yhdeksättä.

— Pane soimaan, sanon minä! — käski Soikkanen armottoman vakavana ja määränperäisesti, peukalo olan yli sojossa saliin päin, missä orkestrion seisoi.

— En voi, Karl Matveitsh, en voi; jeibohu en voi.

— Käske vanhin bufettimies (hovimestari) tänne.

Sellainen saapui silmänräpäyksessä.

— Ivan Ivanitsh! — tiedusteli Soikkanen, istuen järkähtämättä entisessä asennossaan. — Miks'ei sermankka soita?

— Huomenna on suuri prasnikka, Karl Matveitsh! Polisi on kieltänyt.

— Se ei kuulu minuun! Pane soimaan! Meillä on kaksi vierasta, filosofski doktor ja meditsinski doktor. Persitski marsh!

Ja peukalo oli taipumattomasti entisessä tilassa, niinkuin sotamarsalkan sauva.

— Polisi on niskassani heti, Karl Matveitsh.

— Polisi ei kuulu minuun, ja sinun niskasi on jotain sellaista, joka ei myöskään kuulu minuun. Persitski marsh ensin ja sitten Il Trovatore, tiedäthän, rulla n:o 8.

Hovimestari tunsi liiankin hyvin Soikkasen: ellei hänen vaatimukseensa nyt suostu, niin vaatii tuo hirmuinen mies vielä orkestrionin soittamaan koko pitkän repertoirinsa alusta loppuun.

— Mitäs tehdä! — sanoi Ivan Ivanitsh huo'aten ja olkapäitään kohauttaen, — tuli mitä tuli.

Hetken perästä tärähti salista Straussin marssi, joka siihen aikaan oli yleensä muodissa. Sen jälkeen seurasi Manricon ja Azucenan duettino vankilakohtauksesta. Koko ajan nakutteli Soikkanen hiljalleen nojatuolin laitaan, jopa hyrähtikin välisti: "siellä sä laulat kuin muinoin mulle".

Soitto taukosi.

— Ei siinä auta armotkaan, — virkkoi Soikkanen. — Eikö niin, Noponen?

Lieneekö hän tarkoittanut näillä sanoilla Manricon ja Azucenan surkeata kohtaloa, vai Ivan Ivanitsh'in niskaa, on vaikea päättää, mutta niin hän vaan sanoi. Ja Noponen vahvisti:

— Niin justiin.

— Mutta, — alkoi hyväsydämminen Räty hätäillä, — mitäs, jos tuo Ivan Ivanitsh parka todellakin joutuu tekemisiin polisin kanssa?

Soikkanen purskahti nauramaan. Noponenkin myhähti.

— Sen huomaa, että olette vielä outoja täällä. Uskokaa minua: kyllä hänelläkin on täti niemen päässä.

— Jassoo! Todellakin?

— On niinkin. Stepán!

Passari heilahti sisään.

— Kävikö okolodoshni (polisiupseeri)?

— Kävi.

— Mitä hän sanoi?

— Menivät Ivan Ivanitshin kanssa perähuoneesen.

— Entä sitten?

— Sitten vein sinne, niinkuin ainakin, ryypyn ja sakuskaa.

— Entä sitten?

— Mitäpä sitten? Sitten läksi okolodoshni pois, tietty se.

— Hm, — sanoi viaton Räty. — Kylläpä täällä polisit ovat erittäin, erittäin ystävällistä väkeä.

Muut naurahtivat, mutta Räty ei voinut käsittää, miksi.

Raketti.

Leikattiin vuosiluku 1863. Puolassa leimusi kapina. Pietarissa vallitsi jonkinlainen levottomuus, joka levisi kaikkiin säätyihin ja ikäluokkiin. Kasvavat pojatkaan eivät siitä osattomiksi jääneet. Politiikaa tehtiin kaikkialla.

Kerron pienen muistelman noilta ajoilta.

Kymmenkunta virstaa Pietarista pohjoiseen, Ohta-nimisen kaupungin-osan takana, on Venäjän kruunulla suuri kruutimylly eli -tehdas. Sen nimi "Parahavoi" on kyllä tuttu Pietarin Suomalaisillekin. Tehtaan ympärillä on useampia neliövirstoja täyttävä lakea keto, ja siinä seisoo, jommoisenkin matkan päässä toisistaan, suuria, valkoisiksi maalatuita, kivisiä kruutikellareita.

Moniahta virsta kruutimyllystä kaakkoiseen on Zhernovkan ja Malinovkan kylät. Näitten välillä, Nevaan laskevan joen varrella, kohoili, ainakin siihen aikaan, jonkun venäläisen ruhtinaan — muistaakseni Besobrasow'in — huvilinna suuren, silloin jo jotensakin rappeutuneen puiston ympäröimänä.

Parin pyssynkantaman päässä linnasta seisoi silloiseen aikaan tuuheitten puitten suojassa muuan vanha, kaksikerroksinen, suuri puinen kartano.

Tähän kartanoon juuri jutelmani kohdistuu.

Sanottuna vuonna vietin kesääni eräässä suomalaisessa perheessä, joka oli kesäksi muuttanut Zhernovkan kylään. Sinne oli useita muitakin Pietarin suomalaisia perheitä siirtynyt "maahoviin", kuten Pietarissa sanotaan.

Seuraelämä oli sangen vilkasta ja vapaata, ja me, pojat, saimme olla mukana kaikkialla. Puheen-aiheena oli tietysti usein Puolan kapina ja sen kukistaminen.

Vasta mainittua puurakennusta tuuheitten puitten suojassa katseltiin sangen epäluuloisin silmin. Siinä asui muuan "ksends", s.o. puolalainen katolinen pappi. Harvoin hän näyttäytyi ihmisten ilmoille. Tuossa suunnattomassa rakennuksessa hän asuskeli emännöitsijänsä ja parin, niinkuin sanottiin, sukulaisensa kanssa. Alakerroksen akkunoissa olivat luukut kiinni yötä ja päivää.

Puolalainen pappi moisessa rakennuksessa kapinan aikana — olihan siinä jo yksistäänkin aihetta salaperäisille huhuille. Mistä hän oli, milloin tänne tullut, mikä hänen nimensä oli, — sitä ei tiennyt kukaan. Miksikä hän niin huolellisesti karttoi ihmisiä? Mitä hän teki niin suurella talolla? Miksi olivat alakerroksen akkunat aina luukkujen peitossa?

Lisäksi tuli vielä seuraava seikka.

Vanha Maksim, lihankauppias eli, kuten Pietarin Suomalaiset sanovat, "lihamies", joka muutaman kerran viikossa tuli Ohdalta myömään maahovilaisille lihaa, jutteli eräänä aamuna vilkkaalla tavallaan tähän suuntaan:

— Ei, ei ole, ei vainkaan ole laita ihan oikea tuossa ksendsin talossa. Nähkääs, hyvät ihmiset: eihän siellä muka muita asu, kuin tuo kaljupää patalakki pappi — eikä se semmoinen ole pappi eikä pippi eikä mikään; suoraan sanoen ihan Tatarilainen, semmoinen, jolta saatte ostaa halatteja; — ja sitten tuo kämäleuka, rouva vai mikä lieneekään, — voi, hyvät isät, sitäkin ämmää: riitelee ja rätisee ja pihisee ja tinkii, niin että älä Herra saata! Uskokaa minua: kun tulee tässä syksypimeät, niin luudan varrella hän lentää savupiipusta hiiteen — Jumal' anna syntin' anteeks'! — lentää. Niin, ja sitten vielä kolmantena se linnunpeljätti, se pitkä roikale, joka ei milloinkaan näytä ihmisille naamaansa —, studentti muka —; kerran vaan pahus osui tielleni kyökissä, mutt'en silloinkaan ennättänyt nähdä koko otuksesta muuta kuin toisen takajalan — älkää pahaksi panko, Anna Karlovna, sattui sana vähän pahanpuoleinen. — No niin, niin! Kolme heitä on lintua siellä, kolme muka, mutta jos nuo helkutin kyyhkyläiset kolmisin syödä hotkisivat kaiken sen ylenpalttisen lihan paljouden, mikä minultakin ostetaan tuohon hiton kattilaan, — suokaa anteeksi, Anna Karlovna, en noidu enää, en — sanon vaan, että jos ne itse mättäisivät senkin korvennettaviin mahoihinsa kaiken sen lihan, minkä ostavat — puoleksi kerjäämällä, se kämäleuka — niin olisivat ne jo aikaa sitten olleet säpäleinä, niin meinaten, että olisivat sata kertaa ennättäneet siihen paikkaan pakahtua. Toissa päivänä, esimerkiksi, käskivät tuoda 17 naulaa fileetä; tänään kelpasi kaksi isoa vasikanpaistia. Sanokaa nyt, onkos nämä kolmen hengen portsuja! — Ei ole laita siinä talossa oikea. Ja samaa haastoi Petrushka, kalamies. Jos puolen puudan verran kaloja viet, sanoo, niin sitten ei kämäleuka muuta kuin tinkii, sanoo, mutta jos vähemmän on altaassa, niin on silmät repiä päästä, sanoo. —

Maksim jatkoi puhettansa vielä kauan aikaa tähän tapaan, kaikenlaisilla sivuharppauksilla ja lisäyksillä. Pääasia selvisi kumminkin jokaiselle: ksendsin talossa oli salaisia asukkaita. Ja ketäpä ne muita saattoivat olla kuin Puolan kapinallisia, insurgenttejä, pakolaisia tietenkin?

Huomenna kuiskailtiin kylässä jo yleensä suuresta joukosta Puolan insurgenttejä, jotka piileskelevät talon alakerroksessa. Seuraavana iltana kertoi joku kuulleensa haastettavan, että se ja se oli eräänä yönä nähnyt tulen välkähtelevän suljettujen akkunaluukkujen välitse.

Sanalla sanoen: salaperäinen talo tuuheitten puitten suojassa oli tullut kahta salaperäisemmäksi ja kammottavammaksi.

Meille, pojille, oli siinä valmis rosvoromaani, tuommoinen "Verinen käsi" tai "Maan-alaisen komeron salaisuus" tai muuta sellaista.

Oliko noissa huhuissa minkä verran perää, ja oliko perää lainkaan, sitä en ota ratkaistakseni, mutta jotain salaperäistä tuossa talossa vaan oli. — Siitä en pääse vielä nytkään, kun joskus mieleeni johtuu tuo synkkä, vanhan-aikuinen kartano tuuheitten puitten suojassa, niinkin tuuheitten, että päivä tuskin milloinkaan pääsi sen akkunoihin paistamaan. Vielä nytkin, sitä muistellessani, heräjää minussa sen-aikuisia omituisia kammon tunteita.

Oli elokuun ilta, pimeänläntä, mutta suloinen ja lämmin.

Ruhtinaan suuri puisto oli alati maahovilaisten käytettävissä, ja sinne läksimme taas kävelemään, suuressa seurassa; me, pojat, tietysti mukana.

Tuommoinen lämmin, pimeä elokuun ilta on jo muutoinkin omiansa herättämään salaperäisyyden tunnelmaa, saatikka nyt, kun kävelimme lähellä tuota aaveen-omaista ksendsin taloa! — Tuollahan sen vanhan-aikuinen katto hämäränä haamoitti lounaista, hieman kuulakampaa taivasta kohti.

Puheen-aihe kääntyi aivan itsestään Puolan insurgentteihin ja ksendsiin ja hänen monilukuisiin asukkaisinsa tuolla alakerroksessa, jossa luukut aina olivat akkunain edessä. Pietarissa oli viime aikoina ollut tuhkatiheään tulipaloja, useinkin monta yhtaikaa. Enimmäkseen ne olivat murhapolttoja, ja niistä syytettiin Puolalaisia ja nihilistejä.

Täällä me nyt kuljimme tuon kamalan talon lähitteillä. Ties mitä väkeä sen alakerroksessa asuu… Ties mitä kaikkea heillä on mielessä… — Kruutikellareitakin on läheisyydessä niin monta…

Olimme kävellessämme siksi edenneet puiston tiheämmistä osista, että joku noita valkoisia kellareita jo alkoi kuultaa taivaanrantaa vastaan.

— Miks'ei heillä voisi olla tarkoituksena räjäyttää kruutikellarit ilmaan? — arveli suomalaisen kirkkokoulun opettaja Glantz.

— Niin, miks'ei? — virkkoi vilkkaasti rouva Paajanen, kuiskaten melkein hänkin. — Miks'ei he voisi räjäyttää kruutikellareita yhtä hyvin kuin poltella ihmisten kartanoita keskellä Pietaria?

— Eikä tarvitsisikaan, — sanoi kolmas vähän äänekkäämmin, varomaton, — eikä tarvita…

— St! Puhukaa hiljaa! —

— … eikä tarvitsisikaan muuta kuin yksi ainoa kellari lentäisi ilmaan, — muut kyllä seuraisivat perässä.

— Ei tuo nyt sentään niin per'perää kävisi, — epäili konttoristi Naukkarinen. — Onhan kellarien väliä sentään joku puoli virstaa.

— Hyväinen aika! Ettekö muista, mitenkä kävi vuonna 60? Tehtaalla räjähti vain yksi ainoa kuivatus-uuni, mutta kumminkin meni aina Nevan toisella puolella akkunat säpäleiksi jok'ikisessä talossa rannalla.

— Muistan minäkin sen — vahvisti joku. — Me satuimme juuri silloin olemaan Hiekoilla, 8:nnella kadulla, Pitkän Heikin syntymäpäivillä, sen hopeasepän. Pamaukset kuuluivat sinne astikka. Kas niin, sanoi suutarimestari Kristerson, heti kuin ensi kerran jyrähti. — Kas niin! Nyt on Parahavoilla jotain tapahtunut. Ja parin tunnin perästä tuli Vänttinen, joka silloin asui Smolnassa, ja kertoi, että siellä päin oli kuin mikä Jerusalemin hävitys: kaikki ruudut rannanpuoleisissa taloissa rikki; huutoa ja melua ja riitaa ja tinkimistä lasimiesten kanssa. Niitä oli sinne saapunut Wasili-Ostrowasta asti, ja nekös lurjukset koettivat kiskoa ja nylkeä, minkä suinkin jaksoivat!

— No niin, — sanoi epäileväinen Naukkarinen, — olkoon menneeksi, että jos yksi kellari räjähtää, niin saattaa läheinenkin kellari särkyä, mutta ei silti ole sanottu, että tämä toinenkin lentää ilmaan.

— Miksikäs ei? Katsokaas, jos esimerkiksi tuo kellari tuossa Zhernowkan takana sattuisi räjähtämään, silloin menisi yhteen turmioon Zhernowkat ja Malinowkat, ja samaa tietä menisi ainakin lähimmät kellarit.

— Ne menisi ja ne menisi tuhoon ja turmioon ja joka paikkaan — matki Naukkarinen — mutta eiväthän ne silti ilmaan rä-jäh-täi-si. Ymmärrättekö te erotusta särkymisen ja räjähtämisen välillä?

— Ymmärrän liiankin hyvin. Mutta te ette lainkaan näy käsittävän sitä yksinkertaista asiaa, että jos kerran kruutikellari räjähtää, silloin kruutijyväset kuu-me-ne-vat silmänräpäyksessä ja silloin…

Keskustelusta oli koitumaisillaan laveakin väittely, koskapa esille alkoi jo tulla tieteellisiäkin kysymyksiä. Seurakin oli — kuinkas muutoin! — juuri jakaantumaisillaan kahteen puolueesen, kun Ivan Petrovitsh, muuan nuori venäläinen arkitehti, huudahti:

— Katsokaa, katsokaa! Tuolla lentää raketti!

Ja aivan oikein: kaunis, sinertävä tulikuula lensi taivaalla. Kokoansa se oli ilotulituksissa tavallisen raketin suuruinen. Verraten verkalleen se liikkui, lyhkäinen, säihkyvä pyrstö perässään, ihanasti kirkastaen tietään pimeällä taivaalla.

Olin nähnyt raketteja kaikenlaisia, suurissa kansanjuhlissa, komeita, räiskyviä, tuhansien ihmisten paukuttaessa käsiään. Tällaisen raketin, kaukana suuren maailman humusta, illan taivaalla, — sellaisen näin ensi kertaa.

Lapsuuden muistoista on moni himmennyt, useampi kokonaan sammunut, mutta ei milloinkaan mene mielestäni tuo odottamaton, ihana valo-ilmiö lämpöisenä elokuun iltana.

Tätä mieluista tunnelmaa ei kumminkaan kestänyt kuin yhden ainoan silmänräpäyksen; sen sijalle astui toinen, ahdistava ja tuskallinen.

— Huomaatteko, — puheli äskeinen raketin keksijä — huomaatteko, mistä raketti on lähtenyt?

Siitä ei saattanut kenkään olla epätiedossa. Raketin kulkema kaari osoitti ilmeisesti sen lähteneen tuosta kovan onnen talosta tuuheitten puitten suojassa.

Äänetön säikäys valtasi kaikki. Raketti yöllä salaperäisestä, kapinallisten asustamasta talosta… Mikä mahtoikaan olla tarkoituksena sillä?…

Ivan Petrovitsh oli aivan armoton.

— Katsokaa, katsokaa! — puheli hän kuiskaamalla. — Tuonnehan se lentää, tuonne aivan kruutikellariin!

Ja aivan oikein. Raketti oli alkanut laskeutua ja kulki nyt juuri äsken mainittua, Zhernovkan takaista kruutikellaria kohti.

Kukaan ei puhunut mitään, mutta kaikilla oli selvänä tämä: Puolalaisilla insurgenteillä on aikomuksena räjäyttää raketilla kruutikellari ilmaan…

Hengitystään pidättäen seisoi kukin yhdessä kohdin ja seurasi silmillään raketin kulkua.

Kamalan tarkasti se oli suunnattu… se kallistui kallistumistaan kruutikellaria kohti ja katosi viimein sen taakse, muutamien mielestä sen viereen.

Kauhistuneina odotimme jotain hirmuista näytelmää… Nyt… nyt juuri leimahtaa suunnaton tulikieli, ja sitten kuuluu kauhea räjäys ja sitten…

Mutta tulikieltä ei näkynyt eikä mitään räjäystäkään kuulunut.

Attentaati ei ollut onnistunut; se oli ilmeistä, ja jokainen alkoi hengittää helpommin.

Mutta… tämä yö oli oleva säikäysten yö.

Noin kolme, mitäpä neljä sekuntia sen jälkeen kuin raketti oli kadonnut näkyvistä, kuului hiljainen, kumea jyräys, ja samassa vavahti maa hieman jalkaimme alla.

Eikä ollut tuo pelkkää mielenkuvitusta, sen vakuutan. Me tunsimme sen jokainen. Tämäkin silmänräpäys on yksi noita kulumattomia lapsuuden muistoja. Muistan vielä niin selvään, missä tuo tapahtui: muistan tien, muistan pienen, puisen sillan, jonka korvalla seisoimme juuri kuin täräys tuntui.

Sanaakaan sanomatta läksimme kiirein askelin kulkemaan kylää kohti, edellämme raketin keksijä, Ivan Petrovitsh.

— Joutukaa, joutukaa! — puheli hän salaperäisellä äänellä, niinkuin polisipäällikkö, joka on päässyt suuren salaliiton jäljille ja aikoo yllättää pahantekijät. — Joutukaa! Minä aion ryhtyä toimiin.

Ivan Petrovitsh'ista oli, en tiedä miten, äkkiä tullut meidän kaikkien isällinen ystävä, tuki ja turva. Hän oli muutamassa tuokiossa saanut meidän kaikkien rajattoman luottamuksen.

— Minä aion ryhtyä toimiin.

Noissa sanoissa oli terästä ja palanen lujaa linnaa.

— Joutukaa! — kiirehti hän. — Tultuamme kylään, menen heti ilmoittamaan asian isälleni. Sitten herätän kylän talonpojat, valitsen heistä rohkeimmat ja rotevimmat, ja niin lähden heidän kanssaan pitkin tuon kaivannon kumpaakin vartta, tuon, joka vie kruutikellarille. Siellä täytyy olla noita sen ja sen vietäviä pahantekijöitä.

Ivan Petrovitsh'in ääni tärisi, ja luulenpa, että me kaikki teimme samaa.

Situationi oli hiukan muuttunut. Ensimmäinen säikäys oli nyt ohitse. Ei enää peljätty kruutikellarin remahtamista; ajateltiin vaan pahantekijäin kiinnisaamista.

Tällaista nyt kuvastui mieleeni:

Suuri joukko talonpoikia on kokoontunut arkitehdin maahovin edustalle, aseina viikatteita, heinähankoja, seipäitä ja sen semmoisia. (Pyssymiehiä ei ollut talonpojissa eikä maahovilaisissakaan.) Ivan Petrovitsh'in johdolla sitten lähtee tämä joukko liikkeelle hiljaa, hyvin hiljaa. Tuonne he sukeltavat sankkaan heinikkoon ja katoavat pian näkyvistä. Jonkun hetken perästä alkaa kellarilta päin kuulua melua, huutoja, voivotuksia… Kellarin luona seisova vahtimies laukaisee kiväärinsä. Se on hätäsignaali. Toisilta kellareilta vastataan, ja ennen pitkää on tehtaalta saapunut kruunun patrulli Zhernowkaan. Samaan aikaan on Ivan Petrovitsh saapunut talonpoikineen, mukanaan puolenkymmentä vangittua puolalaista insurgenttiä. Ivan Petrovitsh'illa on tietysti otsassa haava, väliaikaisesti nenäliinalla sidottu. Patrullin päällikkö ja Ivan Petrovitsh keskustelevat tuolla syrjässä kahden kesken, mutta äkkiä komennetaan sekä sotamiehet että talonpojat pikamarssissa ruhtinaan puistoon. Siellä piiritetään ksendsin talo, ja jok'ainoa kapinallinen saatetaan asianomaiseen paikkaan.

Koko tämän suunnitelman tekemiseen oli tietysti mennyt vähemmän aikaa kuin sen kertomiseen.

Me, pojat, olimme tähän saakka olleet kaikilla retkillä mukana, mutta nyt ei meistä huolittu.

— Nuoret herrat! — puheli Ivan Petrovitsh meille kohteliaasti. — Rohkeutta teiltä ei puutu, sen tiedän, mutta nyt kysytään kestävyyttä ja ruumiillisia voimia. Hiis ties, kuinka suuri lauma noita roistoja siellä onkaan, ja mitä lieneekään heillä aseina! Minä en uskalla ottaa päälleni edesvastausta kaikesta siitä, mitä teille mahdollisesti saattaisi tapahtua. Mieleni on paha, mutta en uskalla.

Muussa tapauksessa olisimme kenties olleet vähemmin hyvillämme moisesta holhojaksi määräytymisestä, mutta nyt vastaanotimme tuomiomme sankarin suusta, sankarin, joka seisoi yli meidän arvostelumme. Ja ellen minä nyt kokonaan väärin muista, ei tuo tuomio meille näin yön selkään kovin vastenmielinen ollutkaan.

Saavuttiin kylään.

— Hyvästi vähäksi aikaa! — virkkoi Ivan Petrovitsh, nosti kohteliaasti hattuansa ja kiiruhti asuntoonsa. Näimme hänen pitkän, solakan vartalonsa astuvan tien poikki. Pikku portti narahti kahdesti.

Seura jäi meidän asuntomme edustalle.

Ruvettiin keskustelemaan siitä, mitä onnistumisen mahdollisuuksia arkitehdin johtamalla joukolla oli oleva.

— Minä en usko, että koko hommasta lähtee mitään, — sanoi Naukkarinen, epäilijä ja inttäjä.

— No te nyt ette yleensä usko mitään, — tokaisi heti hänen ystävänsä Glantz.

— Uskon ainakin sen, että teidän uskonne saattaa teidät tällä kertaa häpeään.

— Ne eivät siis olleet muka insurgenttejä?…

— Kutka niin?

— Nepä ne raketin ampujat.

— Mitäs minä tiedän?

— Mutta tottahan se raketti nyt jostain tuli! — arveli Pietarin lääkeakademian oppilas Tiainen.

— Mitä se minuun kuuluu? — vastasi Naukkarinen, tuskastuneena Tiaisen sangen järkevästä ajatuksesta.

— Älkää sitten turhia väitelkö!

— Minä en väittele enkä riitele, mutta sen minä vaan sanon, että Ivan Petrovitsh hosuu tuulta, ymmärrättekö? Luuletteko te todellakin, että insurgenit, jos he kerran yrittivät ampua raketin tuohon kellariin, että he nyt istua kykkivät tuolla kaivannon varsilla ja odottelevat, milloin joku herra Ivan Petrovitsh unisten talonpoikain kanssa suvaitsee tulla koppaamaan heitä niskasta kiinni ja viemään suoraa päätä Siperiaan, Jakutskiin, nähkääs, Sahalinin saarelle? Ettekö te nyt käsitä, että se on sulaa mielettömyyttä?

— Pian se saadaan nähdä, — virkkoi Glantz jotenkin neuvottomana.

— Jaa, jaa, — puheli Tiainen. — Minä sanon vaan, että tottahan se raketti jostain tuli, vai mitä, herra Naukkarinen?

— Teidän kysymyksenne, herra tohtori, — vastasi puhuteltu pisteliäästi — on täynnä mitä huomattavinta syvämielisyyttä, ja sallikaa minun vastata teille: jaa, jaa, epäilemättä se jostain tuli.

Tällaista keskustelua kesti vielä kotvan aikaa.

Lehmusten latvat elähtivät. Nevalta alkoi puhaltaa kostea merituuli, jokaiselle Pietarilaiselle niin ylen hyvin tunnettu. On kuin kylmä, hikinen käsi pyyhkäisisi poskea… Se tunkee paksunkin vaatteen läpi. Se on salapurija, tuo tuuli. Siinä on suota, siinä on horkkaa…

Tämä kostea merituuli ja Naukkarisen äsköinen epäilys vaikuttivat suurimpaan osaan seuraa jotenkin lamauttavasti.

Meille, "nuorille herroille", huomautettiin merituulen vahingollisuudesta ylipäänsä ja vilustumisen mahdollisuudesta erittäin.

Me vakuutimme, niinkuin siinä iässä vakuutellaan, ett'ei meitä ensinkään viluta eikä väsytä, mutta kuinka olikaan — me siirryimme sittenkin vähitellen ullakkokamariimme.

Luonto rupesi vaatimaan omaansa. Hiljaa haastellen kävimme vuoteisimme. Tuo ilkeä tuuli oli jo ennättänyt käväistä ullakollakin. Hurstit tuntuivat kosteilta. Huh! Kolkkoa… Peite vedettiin leukaan saakka. Sieltä, peiton suojasta, kuiskailtiin vielä kotvanen, mutta pian — onnellinen, armas aika! — pian olimme unohtaneet raketit ja ryövärit ja insurgentit ja räjäykset.

Me nukuimme.

Aamulla heräsimme tavallista myöhemmin. Ensimmäisiä tehtäviämme oli tietysti rientää alas tiedustelemaan, kuinka Ivan Petrovitsh'in yritys oli onnistunut.

Ovi ruokasaliin oli avoinna. Sieltä kuului iloista puhetta. Kuulin sieltä tutun, rakkaan äänen. Perheen isäntä oli siellä; hän oli yöllä saapunut kaupungista kotia.

Tämän perheen-isännän nimeä mainitsen ja olen aina mainitseva mitä syvimmällä kunnioituksella. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa on hänellä oleva pysyvä sija. Siihen aikaan vielä, jolloin suomalainen kirjakieli oli kapaloissaan, jolloin paino-olot olivat ahtaat, — siihen aikaan rohkeni hän julaista suomenkielisiä novelleja itse Venäjän pääkaupungissa. Minua kohtaan hän oli aina hellä opettaja ja isällinen ystävä. Toistakymmentä vuotta on kulunut siitä, kuin yhdessä hänen lastensa kanssa kannoimme vainajan hänen viimeiseen majaansa Jaakkiman kalmistossa.

Tämä mies oli Thomas Friman, joka noin 40 vuotta oli Pietarin suomalaisen seurakunnan palveluksessa kirkkokoulun opettajana, sittemmin sen tirehtöörinä, kirkonkokousten esimiehenä y.m.

— Hyvää huomenta! — huusi hän herttaisella tavallaan, nähtyään meidät. — Onko eilinen raketti antanut teille yhtään yörauhaa? Viime yönä, kaupungista tullessani, kuulin kaikki ne hirmut, mitä tapahtunut oli.

Tuo miehekäs, iloinen ääni teki kerrassaan elähdyttävän vaikutuksen. Viime yön tapaukset ne tuntuivat nyt pahalta unelta vain; kaikki aaveen-omaisuus niistä oli kadonnut… yöllisestä säikäyksestä ei enää jälkeäkään. Ei suinkaan ukko Friman olisi ollut noin iloinen ja leikkisä, jos jotain peljättävää olisi ollut ja vieläkin olisi.

Näin luotimme.

Isällinen ystävä lapselle, nuorukaiselle, — mikä verraton aarre!

Kahvipöydässä saimme kuulla, että Ivan Petrovitsh'in hanke oli rauennut tyhjiin hänen isänsä kiellon tähden.

Ivan Petrovitsh'in isä oli yksi noita Nikolain aikuisia, virkaeron ottaneita venäläisiä kenraaleja, jotka siihen aikaan vielä olivat sangen tavallisia ilmiöitä Pietarissa. Ne olivat varsin arvoisan näköisiä herroja, yllään uniformu, jaloissa punaraitaiset "sanomattomat" ja kaulassa musta huivi niin tiukalla, että oli vaikea käsittää, mitenkä he ensinkään saattoivat hengittää. He kampasivat hivuksensa korvallisilta ohimoille ja ajoivat leukansa sileäksi, niin että tuuheat, hirveän tuuheat viikset kiivaalla keikauksella yhtyivät poskipartoihin, luoden kasvoihin ankaran, komentavan asun. Sanalla sanoen, ne olivat tuommoisia Eupatoria- tai Balaklava-tyyppejä.

Kuultuaan poikansa raportin raketista ja maan täräyksestä ja kaivannon varsilla mahdollisesti piilevistä insurgenteistä, oli ukko kavahtanut istuvilleen ja kysäissyt jyrisevällä äänellä, niinkuin ainoastaan sen-aikuiset kenraalit osasivat kysyä:

— Shtoo-o? [Mitää-ä?]

Ja se on suomeksi niin paljon kuin: Kuinkas te uskallatte puhua? Tiedättekös te, kuka minä jo olen, ja tiedättekös te, mitä te ette vielä ole?

Säikähtämättä tätä jyräystä, oli Ivan Petrovitsh uudestaan kertonut kaikki, mitä sinä iltana oli nähty ja kuultu.

Vanha kenraali oli purskahtanut nauruun ja virkkanut:

— Mene maata, Vanja! Sinä olet juonut liian monta lasia.

Ivan Petrovitsh oli vakuuttanut, ett'ei hän ollut juonut kuin jonkun lasin sampanjaa ja nekin aamupuolella Palkinassa [kuuluisa ravintola Pietarissa], aamiaisilla Leonid Vsevolodovitsh'in, serkkunsa, sen kyrassiiri-kornetin, kanssa, joka piti läksiäisiä ennen lähtöänsä Tashkentiin. Siihen oli isä puoliunisena virkkanut:

— Se on oikein, että poika lähtee todelliseen palvelukseen eikä toimita tyhjiä kyrassiireissa. Hänestä tulee vielä hyvä upseeri, ja kyllä hän vielä joskus maailmassa pehmittää sen punatukkaisen John Bull'in [Englannin] luut, senkin pahuksen.

Ivan Petrovitsh oli vielä kerran koettanut saada isäänsä taivutetuksi sotatuumaansa, mutta ukko oli lopulta suuttunut ja sanonut:

— Mene maata ja anna minunkin maata!

Ja tuossa käskyssä oli taas ollut niin suuri palanen Balaklavaa ja Eupatoriaa, että Ivan Petrovitsh'in täytyi jättää sotaretkensä sikseen.

Kaiken tämän oli hän yöllä kertonut häntä odottelevalle seuralle, kertonut Venäläisen avomielisyydellä, jospa myös jonkinmoisilla hienoilla viittauksillakin muutamain isäin tuittupäisyyteen.

— Mutta mitäs te luulette tuosta raketista? — kysäisin Frimanilta, vakuutettuna siitä, että tässä, niinkuin muussakin asiassa, saan häneltä parhaan selvityksen. — Oliko se mikään paha yritys?

— Kyllä minä ymmärrän teidän säikähdyksenne eilen, ja joka tapauksessa se oli…

— Ahaa! Fomá Gustavitsh! Hyvää huomenta! — huusi vanha kenraali avonaisen akkunan takaa. — Toitteko eilen Ruski Invalidin [sota-asiain lehti] kaupungista?

— Toin kyllä, Pjotr Filaretovitsh, toin. Käykää sisään!

Ja vanha sotilas astui sisään, lihavana, pyylevänä, kilisevin kannuksin, Yrjön ristin nauha valkoisella uniformulla.

— Ahaa — sanoi hän, osoittaen kahvikattilaa. — Teillä vaan on aina tuo Finljandija. He-he-he!

Hänellä oli tapana sanoa kaikkia suomalaisia tapoja yhteisellä nimityksellä Finljandija (Suomi). Niinpä kahvinkin juontia. Hän tietysti, rento-venäläisenä, joi tavallisesti teetä.

— Kupponen menee sentään, Pjotr Filaretovitsh?

— Kiitos, kiitos! Kuulittehan te, Fomá Gustavitsh, eilisistä kummituksista? Meidän Vanja se herätti minut yöllä kaikenlaisilla raketeilla ja insurgenteillä. Poika oli Leonidin kanssa istunut liian kauan Palkinassa. He-he-he!

Ja vanha kenraali nauroi niin, että olkapäät hytkähtelivät.

— Kuulin minäkin siitä, kaupungista palatessani.

— Ja purskahditte nauramaan, niinkuin minäkin?

— En aivan.

— No?

— Katsokaa, Pjotr Filaretovitsh, tuolla asialla on sentään selityksensä.

Ja nyt me olimme pelkkää korvaa kaikki tyyni, niin suuret kuin pienetkin. Vanha kenraali oikein hellitti tuota hirmuista, mustaa kaulustaan.

— Katsokaa, — alkoi ukko Friman — tuo raketti ei ollut eikä voi olla muu kuin meteori.

— Shtoo-o?

— Se oli meteori.

— Mikäs helkkunan kone se semmoinen on?

— Avaruudessa kiertää ääretön joukko suurempia ja pienempiä kiviä. Kun ne sattuvat niin lähelle maata, että joutuvat maan vetovoiman piiriin, kiitävät ne maata kohti ja, ilmakerrokseen tultuaan, syttyvät sekä usein sulavat, ennenkuin pääsevät maan pinnalle. Välistä kumminkin ovat ne niin suuria, että ennättävät sulamatta tulla maahan. Semmoisia on löydetty Venäjälläkin ja säilytetään Pietarin museossa.

— Stoi, stoi! — huusi kenraali. — Semmoisiako kuin tuolla Kunstkammerissa? [Luonnon-opillisen museon kansan-omainen nimitys; väännös saksasta.] Semmoisiako, joita löydettiin takavuosina Donin kasakkain maasta?

— Juuri sellaisia.

— Hm. Vai niin! Se ei ollut siis pelkkää Pähkinää?

— Ei suinkaan.

— Hm.

Taivas oli kirkastunut.

— Mutta — jatkoi ukko Pjotr Filaretovitsh — mutta puhuihan se meidän Vanja jotain täräyksestä ja maan järäyksestä ja muusta väräyksestä, he-he-he!

Ja ukkoa naurattivat nuo monet äkkiä keksityt loppusoinnut.

— Sattuu niinkin, että tämmöinen meteori, maahan tullessaan, räjähtää ja synnyttää juuri tuollaisia järäyksiä ja täräyksiä.

Minun ei tarvitse sanoakaan, että vanha, hyvä opettaja Friman oli noussut silmissämme entistä korkeammalle.

Me olimme täysin tyytyväiset.

Friman jatkoi:

— Raketti on minun mielestäni tällä tavoin helposti selitetty. Mutta mitä tulee tuohon omituiseen taloon tuolla puistossa ja siihen mahdollisuuteen, että siellä kenties olisi insurg…

Pjotr Filaretovitsh'ilta kirposi äkkiä teevati pöydälle jotenkin kimeällä kilinällä.

— Fomá Gustavitsh! — lausui hän kiireesti, vilaisten varsin epäluuloisesti meihin, nuorempaan polveen. — Minulla olisi jotain sanomista teille. Jos sallitte, niin menemme teidän kabinettiinne.

— Minä olen kokonaan teidän käytettävissänne.

Ja vanhat herrat nousivat, mennäksensä isännän työkammioon. Ovella tietysti kursailtiin kotvasen aikaa, kumpainenko edellä menisi, kunnes molemmat hyökkäsivät yhtä haavaa, vatsat vastatusten, ja vieläkin toisillensa kumarrellen.

He katosivat kabinettiin ja viipyivät siellä jonkun aikaa.

Emme koskaan saaneet tietää, mitä he siellä haastelivat, sillä emme katsoneet sopivaksi sellaista udella.

Mutta ksendsin talo tuolla tuuheitten puitten suojassa jäi kuin jäikin salaperäisyyden varjoon, ja sellaisena se muistossani aina säilyy…

Tuokion perästä kuuluivat kannukset kilahtavan. Kabinetin ovi aukeni, ja Pjotr Filaredovitsh astui ulos, isännän saattamana.

— Tän'iltana siis meille teetä juomaan, — puheli kenraali.

— Kiitos ja kunnia, Pjotr Filaredovitsh, mutta…

— Stoi! Ei mitään muttaa. Hyvästi siksi!

Hän läksi.

Keskeltä tietä hän kumminkin kääntyi ja huusi:

— Fomá Gustavitsh! Mikä sen tontun nimi olikaan taas? Matadori… ei se ollut niin…

— Me-te-o-ri!

— Min, niin, ja-ha: me-te-o-ri.