SIGISMUND JA KAARLE IX.

1. Kaarle herttua.

Uuden, nuoren hallitsijan kansat tavallisesti ottavat suosiollisin mielin ja suurin toivein vastaan. Mutta niin ei ollutkaan laita, kun Juhanan poika Sigismund peri Ruotsin kruunun. Päinvastoin ajateltiin surulla ja pelolla nyt alkavaa hallitusaikaa, kun vieraassa maassa asuva, kiivas katolismielinen kuningas oli ohjaava maan onnea. Muutamat korkeat aatelisherrat tosin toivoivat itselleen tästä hallituksesta etua, kun he muka saisivat kuninkaan nimessä pitää vallan käsissänsä. Mutta muu kansa pahasti pelkäsi, että sen itsenäisyys, jonka se vasta äsken oli Kustaa Vaasan johdolla saavuttanut, jälleen katoaisi. Ruotsin vapaa valtakunta, niin arveltiin, oli aikaa myöten joutuva vain Puolan alusmaaksi.

Vielä enemmän pelättiin uskon puolesta, ja tämä pelko oli kaikille Ruotsin vallan asukkaille yhteinen. Sigismundin tiedettiin antautuneen kokonaan jesuiittojen johdettavaksi ja seuraavan kaikkia näiden puhdistetun uskon verivihollisten neuvoja. Varsinaisesta Puolasta hän oli jo hävittänyt protestantit peräti. Epäilemättä oli hän katsova velvollisuudekseen yrittää saada Ruotsissakin samaa aikaan.

Ainoa toivo ja turva Ruotsin kansalla tässä mielenahdistuksessa oli se, että Sigismundin setä, Kaarle, Södermanlannin herttua, pitäisi heidän puoltaan. Ja hänessä olikin mies vaikkapa suuria vaaroja torjumaan. Kaarlella Ruotsin miehet näkivät vanhan, rakkaan "Kyösti-kuninkaansa" toimet ja taidon, joita sekä Eerikki että Juhana olivat olleet vailla. Hänellä he tiesivät myös olevan enemmän rohkeutta kuin isävainajallakaan. Kaarle oli hallinnut herttuakuntaansa älyllä ja huolella, niin että se vaurastumistaan oli vaurastunut, sillä välin kuin muissa osissa valtakuntaa Kustaa Vaasan perustama ja alulle panema teollisuus ja varallisuus oli melkein hävinnyt. Varsinkin näkyivät herttuan toimen hyvät hedelmät Vermlannissa, joka ennen hänen aikaansa oli ollut melkein autiona salona. Siellä nyt suitsusi tiheässä sulattojen mustat savut ja kaikui kankipajojen ankara kalke, valmistaen sen maakunnan parasta aarretta, rautaa, ihmisten tarpeiksi. Ja jylhimmilläkin takamailla, vuorien kupeilla, hamaan Norjan rajalle asti raivasi kirves ja tuli yhä uutta alaa viljelykselle. Herttua näet oli tuottanut sinne ahkeria suomalaisia Savosta, jotka osasivat kaskia kaataa ja polttaa. Näiden savolaisten jälkeläisiä elää siellä nytkin sekä Ruotsin että Norjan puolella rajaa, ja on heistä joku osa yhä vielä säilyttänyt kotimaansa kielen ja tavat.

Olipa Kaarle paitsi sitä säilyttänyt herttuakunnalleen toisenkin, vielä monta vertaa kalliimman perinnön isänsä ajoilta. Liturgiasta johtuva vaino rasitti Juhanan aikana kaikkia muita Ruotsinvallan asukkaita, mutta Kaarlen alamaiset olivat saaneet täydessä turvassa ja rauhassa palvella Jumalaa puhtaan Lutherin opin mukaan. Huolimatta veljensä kehoituksista ja käskyistä Kaarle oli aina estänyt liturgian tuottamista herttuakuntaansa. Päinvastoin suojeli ja elätti hän luonansa kaikkia niitä pappeja, joiden omatunto ei alistunut Juhana kuninkaan sääntöihin.

2. Upsalan kirkolliskokous v. 1593.

Samaa lujuutta ja hartautta puhdistetun opin puolesta Kaarle herttua osoitti nytkin. Kuninkaan kuoltua hän heti otti hallituksen käsiinsä ja julisti aikovansa pitää sitä yhdessä valtaneuvosten kanssa, kunnes kuningas itse tulisi maahan. Ensi toimekseen hän sitten ehdoitti valtaneuvoksille, että valtiopäivät olivat kutsuttavat kokoon. "Meillä on", lausui hän, "paljon syytä pelätä kuningasta, joka katsoo omantunnonasiakseen kaikessa totella paavia. Senvuoksi, vaikka olemmekin velvolliset tunnustamaan hänet kuninkaaksemme, pitää meidän asettaa hänelle muutamia ehtoja, jotka koskevat maamme lakia ja alamaisten oikeuksia. Ja ennenkuin hän on vannotulla valallaan vahvistanut ne ehdot, ei meidän pidä sallia kruunausta." Valtaneuvoksia tämä rohkea tuuma säikähdytti, sillä valtiopäivien kokoonkutsuminen oli oikeastaan kuninkaan yksinomainen oikeus. Välttäisihän, arvelivat he, pappiskokous, koska kuitenkin vain uskonasioista on keskusteltava. Mutta Kaarle herttua pani vastaan. "Ei!" intti hän kiivaasti, "meidän pitää uskonasioistammekin itse päättää ja säätää. Meidän ei käy, katolisten tavoin, jättää niitä paavin paljaspäisten, voideltujen kätyrien haltuun!" Sigismund, saatuansa tiedon herttuan hankkeesta, kielsi kokouksen ankarasti, vaan Kaarle ei pitänyt siitä mitään lukua.

Tämän päätöksen mukaan kokoontui kokous alussa vuotta 1593 Upsalaan. Siihen oli saapunut papisto sangen lukuisasti edustettuna, valtaneuvosto sekä muutamia muita aatelismiehiä. Kaikkiansa oli läsnä 332 pappia, joista neljä piispaa. Suomesta ei kuitenkaan ollut tullut muita kuin piispa ynnä kaksitoista pappia tai Turun koulumiestä. Talvinen aika oli muut estänyt.

Maalisk. 3 päivänä alettiin ensimäinen kokous rukouksella ja latinalaisella virrellä Veni Sancte Spiritus.[1] Senjälkeen keskusteltiin seitsemästä väitöslauseesta, jotka sisälsivät sen, että raamattua oli pidettävä kristinuskon ainoana lähteenä ja sen rinnalla myös annettava arvoa kirkonisille ja uskontunnustuksille. Sitten luki ja selitti piispa Olaus Martini Augsburgin uskontunnustuksen, ja sen tehtyänsä hän kysyi korkealla äänellä: "Tahdotteko te joka mies pysyä tässä uskossa ja opissa?" Ja kaikki läsnäolijat nousivat istuimiltaan ja vastasivat juhlallisesti: "Me tahdomme niissä pysyä aina viimeiseen hengenvetoon asti!" — "Nyt", huusi silloin kokouksen puheenjohtaja, nuori professori Nikolaus Bothniensis innoissansa, "nyt siis on koko Ruotsinvalta yhtenä miehenä, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"

Sittenkin puheenjohtaja kehoitti nyt vielä niitä nousemaan ja astumaan esiin, joilla ehkä olisi jotain sanottavana liturgian puolustukseksi. Vaan eipä noussut ketään. Päinvastoin ne, jotka Juhana kuninkaan aikana olivat siihen suostuneet, koettivat puhdistaa itseänsä ja pyysivät anteeksi. Turun piispa Eerikki Sorolainen sanoi katsoneensa liturgian vain koskevan ulkonaisia menoja ja sopivan yhteen Lutherin opin kanssa. Muutamalta oppimattomalta Länsi-Pohjanmaan papilta kysyttiin, mitä hän liturgiasta piti. "Minä sen annan", vastasi tämä. — "Kellekä sen annat?" tiedusteli puheenjohtaja. — "Minä annan sen pirulle", selitti pappi. — "Annatkos pirulle sinun elättäjäsi, joka sinua niin monta vuotta on lihottanut?" pilkkasi puheenjohtaja.

Yhdessä liturgian kanssa hyljättiin tässä kokouksessa myös koko joukko muitakin, siihen asti vielä käytännössä olleita katolisia kirkonmenoja, ja kiellettiin kaikki muu jumalanpalvelus paitsi luterilainen. Se Ruotsin alamainen, joka siirtyi toiseen uskoon, oli maanpakolaisuudella rangaistava. Maaliskuun 20 p:nä kirjoittivat kaikki läsnäolevat nimensä Upsalan päätöksen alle, joka siitä lähtien melkein meidän aikoihimme asti on ollut Suomenkin kirkon ojennusnuorana. Paljon siinä tosin on moitteen sijaa, jos sitä nykyiseltä kannalta katselemme. Erittäinkin loukkaa meitä se kova kuri, jolla se hallitsee ihmisten ajatuksia uskon asioissa, vainoten vierasuskolaisia melkein yhtä armottomasti kuin katolinen kirkko. Mutta tämä kovuus oli siihen aikaan välttämätön. Jos katolisille olisi pienintäkin jalansijaa maassa sallittu, niin he olisivat pian viekkaudella tai väkivoimalla anastaneet vallan käsiinsä ja sortaneet protestantteja.

Kokouksen loputtua päätös lähetettiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa jokainen pappi sekä myös etevimmät aatelismiehet saivat sen allekirjoituksellansa vahvistaa; sitä paitsi sen vahvistukseksi painettiin kaupunkien ja kihlakuntien sinetit sen alle. Suomessakin tehtiin samoin, niinkuin muissakin valtakunnan osissa. Vaan kuitenkin kesti vielä useampia vuosia, ennenkuin Upsalan päätös pääsi meidän maassamme täyteen voimaansa. Pari katovuotta seurasi peräkkäin juuri lähinnä seuraavia aikoina. Sen johdosta oppimaton talonpoikainen kansa alkoi nurista ja valittaa, että Jumala muka rankaisi heitä siten, kun Häntä ei enää palveltu entisellä juhlallisuudella. Jopa tapahtui väkivaltaakin paikkapaikoin. Muutamassa kirkossa papin alkaessa toimittaa jumalanpalvelusta uudella, koruttomalla tavalla, läsnäolevat sotamiehet tempasivat hänet pois saarnatuolista, laahasivat hänet ulos kirkosta ja viskasivat viimein pahanpäiväiseksi piestynä kirkkotarhan muurin yli. Eikä ollut tälle rahvaan röyhkeydelle hillitsijää, sillä Suomen ylimaaherra, vapaaherra Klaus Fleming ei itsekään totellut Upsalan päätöstä. Klaus herra oli kuninkaalle umpiuskollinen. Hänen mielestään oli siis vasten kuninkaan tahtoa ja kieltoa tehty päätös aivan mitätön, voimaton, "mokoma vasikannahka" vaan, hänen omia sanojaan käyttääksemme. Koska piispa oli toimittanut pois pyhäinkuvat ynnä muut sellaiset koristeet Turun tuomiokirkosta, tuotti Fleming kuninkaan käskystä ne takaisin paikoillensa. Tätä asiaa koskevan kuninkaallisen kirjeen hän sitten syksyllä 1596 luki kansalle, joka oli kokoontunut Heikinmarkkinoille Turkuun, ja suomensi lukiessaan sanat aivan väärin. Hän näet julisti kuninkaan käskynä, että uskonmenot joka paikassa, missä kansa sitä halusi, olivat pidettävät vanhoillansa. Samassa tilaisuudessa valitti piispa hänelle yllämainitusta papille tehdystä väkivallasta. Mutta Fleming vain pilkkasi vastaukseksi. "Jos", päätti hän, "pappi on viskattu muurin yli kirkkotarhasta ulos, niin enpä minä siihen muuta neuvoa tiedä, kuin että annetaan sotamiehille käsky viskata hänet taas samaa tietä kirkkotarhaan, ja vieläpä kovemmalla vauhdilla."

3. Sigismund tulee Ruotsiin.

Ottaaksemme selkoa siitä, miten Upsalan päätös Suomessa pantiin toimeen, olemme rientäneet useampia vuosia eteenpäin; mutta nyt tulee meidän kääntyä jälleen muihin seikkoihin, jotka tapahtuivat heti mainittujen valtiopäivien perästä.

Loppupuolella kesää 1593 Sigismund suoriusi lähtöön Varsovasta, käydäksensä uudessa valtakunnassaan. Hänen matkansa meren rannalle kävi Länsi-Preussin maakunnan kautta, joka siihen aikaan oli Puolan alusmaana, ja jossa kansa enimmäksi osaksi oli luterilainen. Näitä kuningas matkansa varrella kohteli sellaisella tavalla, joka vielä enensi Ruotsin miesten pelkoa. Monessa paikassa karkoitettiin luterilaiset pois kirkoistansa ja heitä kiellettiin jumalanpalvelusta julkisesti pitämästä. Danzigin kaupungissa nousi tämän johdosta kova kahakka porvarien ja kuninkaan puolalaisten henkivartijain välillä, niin että suuri joukko ihmisiä sai surmansa. Ja että Sigismund Ruotsissakin aikoi levittää katolinuskoa, se saatettiin arvata siitä, että hänellä oli muassansa useita jesuiittoja ynnä muita katolisia pappeja soittoniekoiksi puettuina. Olipa vielä päälliseksi parvessa erinäinen paavin lähettiläs eli legaatti, nimeltä Malaspina, jonka neuvoja Sigismund kaikissa asioissa noudatti.

Danzigissa oli Ruotsin valtakunnan laivasto, viisikymmentä alusta, jo varalla; valtioamiraali Klaus Fleming oli ne tuonut Suomesta sinne, saattaaksensa kuninkaan meren yli Ruotsiin. Mutta Sigismund vuokrasi kuitenkin itseänsä, puolisoansa ynnä hoviseuraansa varten sievän hollantilaisen kauppalaivan, joka sattui olemaan satamassa. Sillä Ruotsin ja Suomen alukset olivat epämukavia ja könttyräisiä, niin etteivät päässeet muuta kuin myötätuulessa kulkemaan. Niihin pantiin kuninkaan saattoväkeen kuuluvat sotamiehet ja palvelijat. Syyskuun 30:nä päivänä, Mikonpäivänä, nousi Sigismund maihin Tukholman linnasillan luona. Hän oli tahallaan juuri sen päivän valinnut, sillä Pyhä Mikael oli hänen suojeluspyhänsä, ja kuningas toivoi voivansa kukistaa luterilaisuuden Ruotsin valtakunnassa, samoinkuin Pyhä Mikael oli kukistanut pimeyden ruhtinaan.

Tukholmassa oli Kaarle herttua kuningasta vastaanottamassa yhdessä valtaneuvosten kanssa, ja niin myös arkkipiispa pappeineen. He lausuivat Sigismundin tervetulleeksi tähän valtakuntaan, mutta samassa he myös vaativat, että hänen tuli vahvistaa Upsalan päätös ja lähettää pois jesuiittansa, varsinkin paavin lähettiläs. "Tuo paha oka",[2] sanoivat he, "pistää kansaa kipeästi silmään." Vaan kuningas ei suostunutkaan tähän pyyntöön. Päinvastoin hän näytti aivan selvästi, etteivät muut kuin katolinuskoiset voineet toivoa häneltä suosiota. Hänen seuralaisinansa ja neuvonantajinansa oli, paitsi muassa tulleita muukalaisia, ainoastaan pari katolinuskoista ruotsalaista herraa. Ainoa protestantti, jota hovissa suvaittiin, oli Suomen ylimaaherra Klaus Fleming; sillä hän ei ollut Upsalan päätöksessä ollut osallisena eikä sitä jälkeenkäänpäin allekirjoittanut.

Kolme kuukautta kului täten turhiin ehdoitteluihin ja väittelyihin. Viimein kuitenkin neuvoskunta suostui siihen, että valtakunnan säädyt kutsuttaisiin Upsalaan. Näiden avulla he toivoivat paremmin saavansa kuninkaan taipumaan hänelle asetettuihin ehtoihin. Mutta Sigismundkin yritti siellä viekoitella puolellensa valtiopäivämiehiä, varsinkin talonpoikia. Klaus Fleming kutsui hänen käskystänsä suuren joukon talonpoikaissäädyn jäseniä luokseen pitoihin, juotti heidät juovuksiin ja vei sitten heidät yhdessä muutamien omien alustalaistensa kanssa kuninkaan puheille. Tälle he olutinnossansa nyt vakuuttivat olevansa valmiit suostumaan kaikkeen, mitä hän tahtoi. "Papit", niin he huusivat, "yksin ovat syynä siihen, että Teitä vastaan, kuninkaallinen majesteetti, on hangoiteltu ja juoniteltu." Mutta humalasta selvittyään talonpojat pian jälleen muuttivat mielensä. Kaarle herttua, joka oli oikea rahvaan mies ja osasi seurustella talonpoikien kanssa, selitti heille tarkkaan asian oikean laidan. Nyt he taas olivat tappaa erään säätyveljensä, joka uskalsi väittää, etteivät Klaus Fleming ja Malaspina sittenkään olleet niin mustat, kuin miksi heitä mustattiin. Jopa rupesivat muutamat tarjoamaan kruunua Kaarle herttualle. "Me rukoilisimme", lausui vanha Upsalan nimismies, "että te, herttuallinen korkeus, olisitte niin armollinen ja rupeaisitte meille kuninkaaksi. Olettehan tekin Kyösti-kuninkaan poika, ja osaisitte varmaan yhtä hyvin kuin se vainajakin hallita maan ja kansan hyväksi. Sigismundista sitä vastoin ei näytä olevan mihinkään." Mutta Kaarle käski heidän vaikenemaan sellaisista asioista.

Viekoittelun rauettua tyhjiin kuninkaan neuvonantajat keksivät toisen keinon. Kaarle herttua oli murhattava; siten kaikki vastarinta oli itsestään masentuva. Niinpä eräänä aamuna, kun Kaarle taas oli tullut kuninkaan puheille, puolalaiset henkivartijat kävivät paljastetut miekat kädessä oven eteen seisomaan ja estivät herttuan seuralaisia pääsemästä sisään. Mutta tässäkään vaarallisessa tilassa ei Kaarlen luja luonto pettänyt. Rohkeasti niinkuin ainakin hän ilmoitti taas Sigismundille: "Jos ette te, kuninkaallinen herra, meidän ehtoihimme suostu, niin me emme salli teidän kruunaustanne." Puolalaiset odottivat keskustelun aikana vain kuninkaan viittausta, karatakseen miehissä vihatun herttuan päälle. Mutta Sigismund, vaikka hän olikin suostunut neuvottuun murhakeinoon, ei nyt ratkaisevalla hetkellä tahtonut kuitenkaan antaa käskyä. Tämmöinen oli hänen pehmeä, saamaton luonteensa: voimaton vastustamaan kiusausta ja voimaton toimeenpanemaan päätetty pahaa. Tämänkin vehkeen rauettua puolalaiset päättivät tehdä toisen yrityksen salaa, kuninkaan tietämättä. Herttua piti murhattaman omassa majatalossaan. Mutta asia tuli jollakin lailla Kaarlen tietoon, ja kun murhaajat yöllä saapuivat paikalle, oli hän jo poissa kaupungista. Kaukaa kankaalta paistoivat nuotiotulet hänen leiristänsä.

Seuraavana aamuna tuli herttualta kirje Sigismundille. "Sekä minä että säädyt", kirjoitti hän, "olemme nyt jo kolmatta viikkoa olleet täällä, turhaan odotellen vahvistusta vaatimuksillemme. Nyt me olemme jo tähän viivyttelemiseen kyllästyneet, ja jollette te, kuninkaallinen majesteetti, anna suostumustanne vuorokauden kuluttua, niin minä lähden pois ja käsken valtiopäivämiehetkin kaikki kotiin." Sigismund pahassa pulassansa taas kääntyi ainaisen neuvonantajansa, paavin legaatin puoleen. Ja nytpä Malaspinakin katsoi suostumisen välttämättömäksi. "Mutta eihän", lohdutti hän, "vääräuskoisille vannottuja valoja ole synti rikkoa." Tätä neuvoa seuraten taipui siis Sigismund kun taipuikin ja vahvisti Upsalan päätöksen. Suuri oli tietysti kansan riemu, ja valtiopäivämiehet riensivät kaikki tuomiokirkkoon kiitosvirttä veisaamaan Jumalalle. He eivät aavistaneetkaan, että kuningas oli jo sydämessään rikkonut antamansa juhlallisen lupauksen.

4. Sigismundin kruunaus.

Nyt vietettiin kruunaus täydellä loistolla ja juhlallisuudella. Kun arkkipiispa oli kruunaussaarnan pitänyt, astui Sigismund alttarin eteen vasemmassa kädessään pärmäkirja, joka sisälsi Upsalan päätöksen vahvistuksen. Herra Eerikki Sparre lausui kruunausvalan, jonka kuningas toisti polvillaan oikean käden sormet ylös kohotettuina. Vähitellen alkoivat kuitenkin Sigismundin sormet vaipua alemmaksi, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut tällä ulkonaisella merkillä vahvistaa valaa, jota hän ei aikonut pitää. Mutta Kaarle herttua huomasi tämän juonen ja teki sen johdosta muistutuksen, jonka jälkeen Sigismund sitten piti sormensa kohossa loppuun asti. Vesteroosin piispa painoi kruunun Sigismundin päähän, sillä kuningas ei sallinut uuden arkkipiispa Angermannuksen sitä tehdä, koska hän oli tunnettu ylen kiivaaksi luterilaiseksi. Sigismundin käytyä nyt valtaistuimelle istumaan, tuli Kaarlen vuoro vannoa hänelle uskollisuusvalansa. Samettityyny tuotiin nyt esille, jolle herttuan piti laskeutua vasemmalle polvellensa. Mutta siksi hän oli liian ylpeä, väitti vain, ettei hän ollut taivuttanut polveaan ennenkään Sigismundin isän, Juhana kuninkaan, kruunauksessa. Hän laski vain hattunsa, joka oli herttuakruunulla koristettu, tyynylle alamaisuuden osoitteeksi, ja vannoi sitten valansa seisoallaan pitäen valtakunnan lipusta kiinni.

Kruunauksen jälkeen, niinkuin tämmöisissä juhlissa oli tapana, suotiin armonosoituksia ja pidettiin kaikellaisia pelejä. Sigismund ei kuitenkaan sivaltanut ainoatakaan Ruotsin herraa ritariksi; tällä tavoin hän tahtoi osoittaa heille mielipahaansa. Paitsi muita pelejä pidettiin sitten myös turnaus, jossa tapahtui seuraava huvittava seikka. Eräs puolalainen herra ratsasti röyhkeästi esiin tantereelle ja vaati Ruotsin herroja taisteluun, uhaten parhaankin voittavansa. Tulipa hänelle silloin vastaan ritari, jonka kypärän ristikko oli suljettu, niin ettei kasvoja voitu tuntea. Ankaran tappelun jälkeen puolalainen vierähti voitettuna satulasta maahan, ja kun voittajan päästä sitten riisuttiin kypärä, valahti sen alta pitkiä, tuuheita kähäriä esiin. Nainen se olikin, joka uhkaylpeän muukalaisen oli kurittanut. Helppo on arvata, kuinka neidon kansalaiset tästä riemastuivat, ja kuinka suuri sitä vastoin oli puolalaisten harmi ja häpeä.[3]

Kruunauksessa vannottua valaansa ei Sigismund monta päivää pitänyt pyhänä. Upsalan päätöksen mukaan ei ollut katolinen jumalanpalvelus sallittu Ruotsissa muualla kuin kuninkaan omassa hovikappelissa. Siitä huolimatta Sigismund antoi nyt pari kirkkoa Tukholmasta uskolaisillensa käytettäviksi. Niissä jesuiitat julkisesti pauhailivat luterilaista väärää uskoa vastaan, vaan kun luterilaiset papit alkoivat saarnata vastaan, kielsi kuningas heitä ankarasti. Verisiä tappeluita sattui joka päivä puolalaisten henkivartijain ja porvarien välillä, ja kuningas tuomitsi aina edelliset syyttömiksi. Suuttumus tästä muuttui pian peloksi, kun saatiin kuulla, että Puolasta oli vielä enemmän sotaväkeä tulossa. Puolalaisten saavuttua Tukholmaan asettui Ruotsin miesten pelko kuitenkin jälleen. Ainaisen tapansa mukaan oli Sigismund taas toimittanut asiansa puolinaisesti. Tuotettu lisäväki ei ollut millään muotoa riittävä, jos tahtoi väkisin kukistaa vastarinnan Ruotsissa. Sen Sigismund itsekin pian huomasi, ja alkoi nyt suoriutua lähtöön, aikoen tulla toisten takaisin suuremmalla voimalla ja sopivammassa tilaisuudessa. Paljon apua hankkeillensa hän toivoi näet olevan siitä kateudesta ja eripuraisuudesta, jonka hän tiesi kytevän herttuan ja valtaneuvosten välillä, vaikka he nyt uskonasiassa olivatkin pitäneet yhtä. Tätä eripuraisuutta vielä enentääkseen kuningas, Malaspinan neuvosta, ei määrännytkään tarkkaan, millä tavoin valtakuntaa hänen poissaollessansa oli hallittava. Hän vain sanoi jättävänsä hallituksen herttualle ja neuvoskunnalle yhteisesti. Mutta kuinka suuri osa vallasta kumpaisellekin oli tuleva, siitä ei saatu häneltä mitään määräystä. "Anna vääräuskoisten riidellä ja raadella toinen toisiansa", arvelivat kuninkaan neuvonantajat; "sitä helpompi on sitten kukistaa heidät kaikki." Paitsi tätä koetti Sigismund vielä toisellakin keinolla heikontaa vastustajainsa voimaa, joiden haltuun hänen täytyi jättää Ruotsinvallan hallitus. Hän asetti näet joka maakuntaan uskottuja miehiään maaherroiksi, joiden piti kaikissa tärkeissä asioissa totella ainoastaan hänen omia käskyjänsä, huolimatta Tukholmassa olevista hallitusmiehistä. Suomenmaan ynnä myös ylimmäisen vallan Vironkin ylitse sai Klaus Fleming, ja ruotsinpuolisista maakunnista suotiin suuri osa hänen langoilleen, Stenbockeille. Taalainmaa sai katolinuskoisen Eerikki Brahen maaherraksensa, vaikka Upsalan päätös nimenomaan sääti, ettei kukaan katolilainen saisi pitää minkäänlaista kruununvirkaa Ruotsin valtakunnassa.

Täten mielestään kaikki viisaasti ja taitavasti järjestettyänsä Sigismund astui laivoihinsa ja purjehti Puolaan takaisin. Matkalla kohtasi heitä raju myrsky ja ukkonen iski sen aluksen mastoon, jossa Malaspina oli. Sen seikan ruotsalaiset sitten selittivät siten, että Jumala muka oli tahtonut osoittaa vihaansa Antikristuksen[4] pahanilkiselle lähettiläälle. Malaspina puolestaan arveli laivallensa tapahtuneen turmion noitien syyksi, joita tuo jumalaton, pakanallinen Ruotsinmaa muka oli aivan täynnä.

5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua.

Kaarle herttuan ensi toimia kuninkaan lähdettyä oli se, että hän eroitti virasta kaikki ruotsinpuolisiin lääneihin asetetut maaherrat. Samoin aikoi hän Suomessakin tehdä; mutta Klaus herraa ei voinutkaan paljaalla kynänpiirrolla saada pois. Hänellä oli luonansa ja käskynalaisenaan melkein koko valtakunnan laivasto ynnä suuri osa armeijaa, joka venäläisten vuoksi yhä vielä majaili Suomessa. Väkivaltainen menettely hänen suhteensa oli siis sangen arveluttava asia. Viekkaus oli ainoa mahdollinen keino, mutta sitä osasi Klaus herra vastustaa yhtä suurella viekkaudella.

Epäluulo ja eripuraisuus Flemingin ja Ruotsin valtamiesten välillä oli jo näyttäytynyt kohta Juhana kuninkaan kuoltua. Klaus herra pelkäsi alusta alkain, että herttua aikoisi anastaa kruunun itsellensä. Senvuoksi hän otti koko sotavoimaltansa sekä Suomessa että Virossa erityisen uskollisuusvalan Sigismund kuninkaalle. Myös asetti hän vartijoita saaristoon kaikille Suomen ja Ruotsin välisille kulkuväylille, ettei herttuan lähettämiä houkuttelijoita pääsisi hänen väkensä puheille. Herttua puolestaan heti yritti viekoitella Flemingiä pois Suomesta. Hän kirjoitti hänelle ja sanoi hallituksen suuresti tarvitsevan hänen läsnäoloansa ja neuvojansa, jonka tähden hän pyysi häntä Tukholmaan tulemaan. Mutta Klaus herra ei ollutkaan niitä lintuja, jotka joka paulaan menevät. Hän ymmärsi kohta, että hänen ei enää sallittaisi palata Suomeen, jos hän jalallaan astuisi Ruotsin rannalle. Sentähden hän vastasi kieltävästi, vaikka kohteliaasti, sanoen esteeksi sen, ettei lopullista rauhansovintoa Venäjän kanssa vielä oltu saatu aikaan. Muuten sanoi hän mielellään tottelevansa herttuan ja valtaneuvoskunnan käskyjä "kaikissa asioissa, jotka hänen mielestään olivat kuninkaalliselle majesteetille ja valtakunnalle hyödyksi". Tämän kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat herrat kiivastuivat kiivastumistansa; sillä he olivat kumpainenkin ylen tulisia, vihaisia luonteeltaan. Pian Fleming allekirjoitti erään kirjeensä seuraavilla sanoilla: "Klaus Fleming, Viikin vapaaherra, pääamiraali ja sotamarski, jolla nyt on monta hallitsijaa ja jolle kaikki jakavat käskyjään; vaan minä en ketään tottele paitsi yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus; — jos minun vertaiseni tulevat ja käskevät jotain, niin isken heitä päähän."

Flemingin käytös Ruotsissa, silloin kun hän kuninkaan seurassa oleskeli siellä, kiihdytti tietysti vielä enemmän herttuan vihaa. Eräänä päivänä, kun Kaarle Upsalassa meni puolisonsa kanssa kuninkaan luokse, ajaa karahutti Klaus herra komeassa reessä heitä vastaan, pyssymiesparvi saattoväkenään, joilla oli ladatut aseet käsissä. Herttua tästä muka ylpeydestä suuttui aivan silmittömäksi ja uhkasi toimittaa Flemingiltä pois sekä henkivartijat että hengenkin vielä päälliseksi.

Kuninkaan palattua Puolaan Kaarle herttua lähetti Flemingille kirjeen, jossa taas kutsui hänet Tukholmaan ja ilmoitti määränneensä Aksel Kurjen Suomen ylimaaherraksi. Mutta Klaus herra oli nyt vielä entistäkin rohkeampi, hänellä kun oli selvä käsky kuninkaalta olla välittämättä Ruotsin hallitusmiehistä. "En ole teidän kyytimiehenne", vastasi hän herttualle röyhkeästi, "jotta minun täytyisi kulkea teidän jäljissänne. Enkä pidä mitään lukua kirjoituksistanne, jos ne ovat vastoin kuninkaallisen majesteetin käskyjä. Te olette minun vertaisiani, Hän yksin on kuningas ja on pysyväkin kuninkaana."

Muutenkaan ei Suomessa juuri välitetty herttuan käskyistä ja säätämisistä. Kaarle ryhtyi senvuoksi voimallisempaan keinoon. Hän kutsui taas säädyt kokoon syksyllä 1595. "En voi kauemmin", ilmoitti hän niille, "jatkaa tällä lailla hallitusta. Joko minun pitää saada hallita ja vallita täydellä valtionhoitajan vallalla, tai luovun hallituksesta kokonaan." Nyt seurasi tarkempi ehdoitus, mitä päätöksiä hän säädyiltä tahtoi. Kuninkaan käskyjen piti olla mitättömät ja voimattomat, kunnes herttua ja valtaneuvoskunta olivat antaneet niihin suostumuksen. Herttualla ja valtaneuvoskunnalla eikä kellään muulla piti olla valta asettaa ja luovuttaa virkamiehiä. Kaikki läsnä- ja poissaolevat, jotka laillisitta syittä tätä päätöstä vastustaisivat, olivat kaikin voimin kukistettavat, niinkuin kapinoitsijat ja maanpetturit ainakin.

Kun nämät vaatimukset olivat julkaistut, kääntyi herttua säätyjen puoleen ja kysyi niiltä: "Tahdotteko te jokainen kaikkien ja kaikki jokaisen puolesta[5] tätä päätöstä puolustaa, ja auttaa minua rankaisemaan niitä, jotka sitä vastaan panevat?" — "Tahdomme, ruhtinaallinen armo, kyllä tahdomme!" huusivat kohta talonpojat ja porvarit kaikki yhteen suuhun. Aatelisherroista yksi osa, varsinkin valtaneuvokset, jotka pelkäsivät herttuan paisuvaa valtaa, olisivat mielellään vastustaneet; mutta he eivät tohtineetkaan alhaisten säätyjen uhkaavan pauhun ja melun tähden.

Suomesta ei ollut näillä Söderköpingin valtiopäivillä ollut monta miestä. Aatelisherrat olivat melkein kaikki yksissä mielin Flemingin kanssa, ja muiden säätyjen valtiopäivämiehiä oli Klaus herra estellyt uhkauksilla ja vartijoillakin, jotka väijyivät kaikkien Ruotsiin menevien teitten varsilla. Nuo harvat Söderköpingissä käyneet, niiden joukossa myös piispa Eerikki Sorolainen, saivat sitten kokea Flemingin kovaa kohtelua. Arvattavaa siis oli, mikä vastaus Suomesta annettaisiin, kun Ruotsista Kaarle Hornin johdolla tulleet lähettiläät kysyivät, tahtoivatko meidänkin miehet suostua heidän päätökseensä. Flemingin käskystä Turkuun kokoontuneet aatelisherrat vastasivat kierrellen, sanoen jättävänsä asian kokonaan kuninkaan haltuun; jos hän oli myöten taikka vastaan, siten hekin. Flemingin mielestä tämäkin vastaus oli kuitenkin vielä liian myöntyvä; hän pani sittemmin toisen kokoon, jossa hän suorilla sanoilla väitti Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi ja niiden päätökset mitättömiksi. Ja saipa hän tähänkin vastaukseen useitten Suomen aatelismiesten allekirjoitukset.

Muu ei siis enää ollut tarjona kuin sotaonnen koettaminen, kumpi toisensa saisi kukistetuksi. Molemmin puolin ruvettiin nyt ankariin valmistuksiin. Herttua kokosi 6-8,000 miestä ja tahtoi lähettää ne Suomeen Yrjö Possen johdolla. Fleming puolestaan tähän aikaan vannoi: "Henk'-rist'! Se ei saa tapahtua, niinkauan kuin veri suonissani on lämmin, että Kaarle herttua pääsisi Suomessakin vallitsemaan. Ja jos herttua tulee ja tahtoo minut lyödä, niin kylläpä minä hänelle mokoman löylyn ja kyydin laitan, että hän huomaa minun olevan miekkamiehen eikä muijan!" Syksyllä 1596 hän sitten toi uusilla laivoilla enennetyn ja kaikin tavoin varustetun laivastonsa Turkuun. Sinne hän myös oli kutsunut kaikki aatelisherrat sekä ratsumiehet ja otti nyt heiltä sen lupauksen, että he seuraisivat häntä sotaan, vaikkapa oman valtakunnankin alamaisia vastaan. Ja Ruotsiin hän samana syksynä kirjoitti siellä oleville Sigismund kuninkaan puoluelaisille: "Muutamat kuukaudet pian kuluvat, sitten se on tuleva, joka teidät on sorron alta pelastava."

Tuumasta toimeen ei sentään päässyt kumpainenkaan riitaveljeksistä. Posse ei ottanut hänelle tarjottua päällikkyyttä vastaan, ja muutkin valtaneuvokset vastustelivat sisällistä sotaa. "Se lääke", sanoivat he, "on paljoa turmiollisempi vielä, kuin sillä lääkittävä valtion vamma." Asia näet oli se, että hekin nyt alkoivat kallistua kuninkaan puolelle; sillä he näkivät yhä selvemmin, ettei Kaarle herttua aikonut antaa heille paljon sananvuoroa valtakunnan asioissa. — Fleming puolestaan sai pian kotonakin tarpeeksi tekemistä. Sillä juuri tähän aikaan leimahti yleinen, ankara talonpoikaiskapina ilmi Suomenmaassa.

6. Linnaleiri ja talonpojat.

Täyssinässä oli toukokuun 18 p:nä 1595 vihdoin viimeinkin saatu rauhansovinto Venäjän kanssa toimeen. Siitä oli suuri riemu koko Ruotsin valtakunnassa, etenkin Suomessa, vaikka tosin viimeinenkin tähde Pontus herran voittosaaliista, tärkeä Käkisalmen linna läänineen, oli luvattu pois. Se oli annettava venäläisille takaisin, niin pian kuin vanha raja olisi uudestaan tarkkaan käyty ja vahvistettu. Mutta tuon pitkällisen sodan synnyttämät rasitukset olivat olleet niin vaikeat, ettei nyt voinut tuntua muuta kuin iloa, niiden loputtua.

Sotamiehetkin olivat jo aivan suuttuneet noihin lakkaamattomiin, vaivalloisiin ja vaarallisiin retkiin, joista ei kuitenkaan lähtenyt mitään hyötyä. Välistä oli täytynyt kietoa Suomesta Viroon vietävät nuoret rekryytit köysiin, etteivät tiellä karkaisi. Niin pahasti peloitti heitä tuo "miesten syöjäsija", missä rutto ja nälkä kilpaa vihollisen miekan kanssa tuhosivat heitä. Olipa kerran Räävelissä, niinkuin jo on kerrottu, noussut oikein ilmikapina sotajoukossa.

Minkälainen oli sitten talonpoikaisparkain mieli Suomessa, joka yhtä mittaa oli ollut sodan jaloissa? Heidänkin täytyi alinomaa, samoinkuin sotamiesten, panna henkensä alttiiksi tappeluissa, kun heidät nostoväkenä käskettiin rajalle. Heidän oma samoinkuin myös heidän perheensä henki tai ainakin heidän tavaransa olivat sangen usein menneet hukkaan, kun venäläiset partiokunnat pujahtivat linnojen sivuitse maahan. Heidän piti suorittaa raskaita lisäveroja sodan tähden. Ja kaiken tämän lisäksi heidän täytyi vielä kärsiä sanomatonta sortoa "puolustajiensa", sotaväkensä puolelta.

Tapa näet oli silloin semmoinen, että sotaväki osaksi majoitettiin talonpoikien luo, osaksi, jos he asuivat kuninkaankartanoissa tai linnoissa, saivat he elatuksensa määrätyiltä pitäjiltä. Tätä talonpoikien majoitus- ja elätysvelvollisuutta nimitettiin linnaleiriksi. Itsestään jo olisi linnaleiri ollut sangen raskas taakka, sillä Suomessa majaili siihen aikaan jommoinenkin sotavoima. Mutta se vasta saattoi talonpoikaisparkoja vieläkin kurjempaan viheliäisyyteen, kun sotamiehillä oli lupa itse käydä linnaleiriänsä kokoamassa. Huoveille piti mitata heidän saatavansa kukkurapäämitoilla, vieläpä antaa lahjoja ja hyväntekijäisiä päälliseksi. Heitä piti, niinkauan kuin he talossa olivat, kestitä paisteilla ja oluella, vaikka isäntäväellä itsellään olisikin ollut vain petäjäinen ruokana, vesi särpimenä. Heille piti kuljettaa saatavat tavarat heidän kotiinsa asti, monasti parinkymmenenkin peninkulman päähän. Ja koko ajan heitä kumarrella ja imarrella kuin parhaita herroja, sillä pienimmänkin vastahakoisuuden sattuessa oli huoveilla tapana ryöstää ja piestä, taikka piloillaan lyödä kaikki rikki, niinkuin vihollisen maassa ainakin.

Kaikesta tästä kurjuudesta luulivat Suomen talonpojat päässeensä nyt, kun sanoma rauhanpäätöksestä levisi heille. Mutta ihmeeksensä ja tuskaksensa he pian havaitsivat, ettei elätettävien huovien luku suinkaan näyttänyt vähenevän. Ja soturien ahneus ja väkivaltaisuus nyt vielä, siltä ainakin talonpoikien mielestä tuntui, oli tullut pahemmaksi kuin sodankaan aikana.

Mistä heidän piti saada apua tähän hätäänsä? Vanha tapa oli talonpojilla Ruotsin valtakunnassa, että he aina, kun muut neuvot eivät enää auttaneet, kävivät valittamassa itse kuninkaan luona. Mutta kuningas oli nyt kaukana tuntemattomassa maassa, mihin ei kukaan talonpoika uskaltanut lähteä. Muutamat koettivat siis kääntyä Klaus Flemingin puoleen, joka kuninkaan nimessä ja sijassa hallitsi maata. He pyysivät, että linnaleiri heiltä helpoitettaisiin, koska ei nyt rauhan aikana enää niin paljon sotaväkeä tarvittu; tai ainakin he pyysivät, että sotamiesten väkivalta ja vääryys heitä kohtaan lopetettaisiin. Mutta Flemingiltä he eivät saaneet muuta kuin haukkumisia ja soimauksia vastaukseksi. Aikoipa hän ensi vimmassaan panna heidät kaikki Turun linnan vankikomeroihin kitumaan; mutta hänen rouvansa, jalomielisen Ebba Stenbockin rukoukset viihdyttivät häntä kuitenkin vähän. Sittenkään hän ei ottanut mitään puheita linnaleirin helpoituksesta korviinsa. Muutamat aatelisherrat, jotka yrittivät saada häntä taipumaan, saivat tylyjä sanoja kuulla; ja kun joku heistä ei sittenkään lakannut puhumasta, rankaisi häntä Fleming ottamalla pois hänen läänityksensä. Mahdotonta olikin hänen mitään helpoitusta myöntää, sillä kuningas oli käskenyt hänen yhä edelleen pitää kaikki sotavoimat Suomessa koolla ja varalla. Sigismund näet aikoi jo kesällä 1595 tai 1596 tulla uudestaan Ruotsiin uppiniskaista Kaarle herttuata kukistamaan, ja silloin hän tarvitsi Flemingin väkeä.

Tästä lähtien eivät talonpojat enää yrittäneetkään pyytää apua omalta maaherraltansa; he alkoivat käydä yksistään Kaarle herttuan luona. Mutta siitä Klaus herra vasta oikein vimmastui. "Jokaisen Ruotsin-kävijän", uhkasi hän, "minkä saan kiinni, hakkautan pieniksi säpäleiksi, niin että niiden, jotka tahtovat korjata hänen raatonsa, pitää tuoda säkkejä mukaansa." Kaikissa salmipaikoissa väijyivät taas Flemingin vartijat pyydystellen niitä, jotka pyrkivät meren yli. Moni joutuikin heidän käsiinsä, niinpä myös moni kotiin tultuansa kopattiin kiinni. Vankeja kohtaan Fleming tosin ei sananmukaisesti täyttänyt julmaa uhkaustansa; mutta paljon kurjuutta he sentään saivat kärsiä Turun linnan komeroissa, joihin muutamat heistä myös kuolivat. Moni Ruotsin-kävijöistä, joka pelkäsi samallaista kohtaloa, pakeni senvuoksi kodistansa synkkiin saloihin. Ja mitä apua oli muutenkaan näistä valitusretkistä. Lähettiläät saivat tosin aina herttualta uudet suojeluskirjat. Mutta huovit eivät niistä pitäneet pienintäkään lukua. Usein he ottivat ne pois talonpojilta, kastelivat niitä kapakoissa oluthaarikkoihinsa ja paiskelivat niillä toisiansa korville, pilkalla lausuen: "Istu herttuan rauhassa!" Mutta sittenkin talonpojat väsymättä jatkoivat näitä käyntejänsä herttuan puheilla, huolimatta mistään vaivoista tai vaaroista. Talvella he ajoivat jäljettömiä teitä meren jäätä myöten, kesällä purjehtivat salamutkia Pohjanlahden ympäri; keväälläkin, kaikkein vaarallisimpana aikana, he väliin soutelivat jäälohkareitten välitse, väliin vetivät veneitänsä suurempien jääjänkkäreitten yli. Pitäähän hukkuva kiinni lastustakin, vaikka ei itsekään voi toivoa pelastusta!

Kaikkein vastahakoisimmat linnaleirille ja ahkerimmat valitusretkillä kävijät olivat Pohjanmaan asukkaat. Pohjalaiset näet olivat Suomen taalalaisia, jäykempää, itsenäisempää, sorrolle arempaa sukua kuin muut heidän kansalaisensa. He eivät olleetkaan tähän saakka tottuneet mihinkään sortoon. Heidän maakunnassaan ei ollut suuria herraskartanoja, joiden alustalaisina he olisivat oppineet nöyryyteen ja alamaisuuteen. "Aateli ja äyriäiset (kravut) eivät menesty Pohjanmaalla", sanoo vanha sananlasku. Pohjanmaa oli melkein pelkkää talonpoikaismaata, sillä kaupungeita ei ollut silloin vielä ainoatakaan, ja papitkin olivat kaikki talonpoikaista sukua ensimäisessä tai toisessa polvessa. Tämä varsinaisten herrojen puute vaikutti sen, että koko Pohjan kansa vähän herrasteli ja piti itseänsä suuremmassa arvossa. Yhtä vähän kuin herrojen vallasta olivat he ennen aikaan tietäneet sotaväen sortamisistakaan. Suurempaa sotaa käytiin aina vain eteläisemmillä seuduilla, ja partioretkiä heillä oli tapana itse torjua päältään. Juhana kuninkaan aikana, kun näilläkin mailla sota kiihtyi, oli ensikertaa viety sotaväkeä Pohjanmaalle. Mutta pohjalaiset olivat heti pyrkineet jälleen irti näistä vieraistansa ja olivatkin, niinkuin ennen jo kerrottiin, saaneet vapauden linnaleiristä urhoutensa palkaksi. Tätä kallista oikeutta, josta välittämättä Fleming oli pannut heidänkin elätettäväkseen huoveja, koettivat he nyt alinomaisilla valituskäynneillä valvoa.

Vuosi 1595 oli tällä lailla kulunut umpeen, ja vuodesta 1596:kin oli jo tullut syksy. Silloin saapui taasen Tukholmaan lähettiläsparvi Pohjanmaalta, Pentti Pouttu etunenässä. He sanoivat tulleensa nyt viimeistä kertaa apua pyytämään. Jolleivät he sitä nytkään saisi, ei heillä ollut muuta neuvoa enää edessä, kuin anoa turvaa Venäjän tsaarilta ja antautua hänen alamaisikseen. Sattumalta oli samaan aikaan myös useammista muistakin Suomen maakunnista, hamasta Savosta ja Viipurista asti, valittajia Tukholmassa. Nämät kaikki yhdistyivät nyt pohjalaisten kanssa yhteiseen valitukseen ja yllämainittuun uhkaukseen. Mutta Kaarle herttuasta oli paraikaa vähemmän auttajaksi ja suojelijaksi kuin milloinkaan. Hän oli juuri luopunut hallituksesta, suuttuneena siitä, että kuninkaan puolelle kallistuvat valtaneuvokset lakkaamatta hangoittelivat häntä vastaan. Kun siis pohjalaiset vielä toisenkin kerran kävivät hänen luonaan kysyen, eikö hän edes jotakin neuvoa voisi heille antaa, puhkesi Kaarle katkerassa tuskassaan näihin sanoihin: "Toimittakaa itsellenne rauha itse. Ainahan teitä toki niin monta lienee, että voitte torjua huovit päältänne, jollei muulla niin aidanseipäillä ja nuijilla!"

7. Nuijasodan alku.

Ne ajattelemattomat sanat, jotka maltittomuuden hetkenä olivat Kaarle herttuan suusta päässeet, lankesivat niinkuin kipinä kuivaan kuloon. Pohjanmaan rahvas, joka siihenkin asti tuskin oli salannut vihaansa, alkoi nyt näyttää sitä julkisesti, rohkeasti.

Marrask. 25:nä päivänä 1596 vuotivat jo ensimäiset veripisarat. Mainittua päivää, Katrinan päivää, siihen aikaan oli vielä tapana viettää kirkkopyhänä täydellä jumalanpalveluksella. Siitä syystä oli Isonkyrön kirkonmäelle kokoontunut suuri kansan paljous. Olipa myös muutamia sotamiehiä saapuvilla, jotka pitäjässä asuivat. Siellä näin seistessään vastakkain, silmä silmää vastaan, riitaveljekset eivät malttaneet kauan olla hiljaa. Talonpojat rupesivat ensiksi laskemaan haukkuma- ja pistosanoja suustansa. "Katsoppas noita konnia", virkkoi eräs; "nehän ne meitä määrättömällä linnaleirillänsä syövät typityhjiksi." — "Eipä haittaisi", lisäsi Pentti Piri, yksi Ruotsissa käyneistä, joka nyt oli täydessä humalassa ja siis rohkeimmillaan, "eipä haittaisi, jos heiltä sisälmykset revittäisiin ulos!" — Sanasodasta syntyi pian nyrkkisota, ja siinä kahakassa soturit jäivät tappiolle, sillä heitä oli varsin vähän. Talonpoikien päämiehet tuosta nyt läksivät Yrjänä Kontsaan luokse, jonka talo oli likellä kirkkoa, ja rupesivat juomaan olutta ensimäisen voittonsa kunniaksi. Mutta kesken parasta riemua kosto yhtäkkiä jo saavutti mässääjät. Sotamiehet olivat kokoonkutsuneet kaikki lähiseuduilla asuvat virkakumppaninsa, sekä ratsu- että jalkamiehet, ja palasivat nyt huovin Pietari Gumsen ja jalkaväen päällikön Lassi Niilonpojan johdolla takaisin. Mitäpä vastarintaa humalaiset talonpojat olisivat voineet tehdä! Hetkessä he olivat kukistetut ja sidotut, ja vietiin sitten Kyrön nimismiestaloon. Siellä nyt soturit vuorostaan alkoivat voittojuhlaa juoda. Mutta heidänkään riemunsa ei ollut kovin pitkällinen. Sydänyöllä, kun sotamiehet makasivat aivan päissään, karkasi suuri talonpoikaisparvi heidän päällensä ja vapautti vangit. Yksi jalkamies tappelussa menetti henkensä.

Tätä tapausta olisi vielä voinut luulla yksityiseksi kahakaksi, jotka Pohjanmaan puukkojunkkarien kesken aina ovat olleet tavallisia. Mutta viikkoa myöhemmin leimahti kapina jo uudestaan paljoa suuremmalla, kiivaammalla liekillä. Aiheen siihen antoi se, että muuan ratsumies Suomesta[6] oli tullut viljaa, heiniä ynnä muuta linnaleiriveroa kantamaan, ja samalla aikaa Lassi Niilonpoikakin vaati vuosimuonaa Pohjanmaalla asuvalle jalkaväelle. Kaikki linnaleirin rasitukset tulivat nyt täten talonpojille yhtä haavaa. Siitä hurjistuneina he tarttuivat aseisiin. Lapualaiset nousivat ensiksi ja ryöstivät heidän seurakunnassaan asuvan huovin talon paljaaksi; sitten he menivät Kyröön, jossa samoja töitä jatkettiin. Kostonvimma kiihtyi kostaessa yhä villimmäksi. Pietari Gumsen talossa ei ainoastaan ryöstetty tavaroita, vaan tehtiin vielä kaikellaista vallattomuutta päälliseksi. Ikkunalasit[7] särettiin ja kattohirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto romahtaisi kotiin tulevan väen niskoille. Lehmiltä päät leikattiin ja asetettiin ikkunoihin seisomaan, suut irvillänsä. Ja vihatun lainlukijan eli tuomarin sijaisen Eerikki Olavinpojan talo poltettiin tuhaksi. Tästä talosta talonpojat olivat toivoneet saavansa paljon hopeita saaliiksi, sillä lain vaaka noina surkeina aikoina ei punninnut oikeutta, jollei sitä vielä silaeltu. Mutta suureksi harmikseen ryöstäjät eivät löytäneet pienintäkään hopealusikkaa eikä pikaria; kaikki oli viety pois taikka kätketty. Vasta kun talo oli poltettu ja lähtöä jo tehtiin, huomasi eräs mies jotain kiiltävää valuvan ulos kiukaan raosta. Siihenpä kaikki nyt kiireesti käsiksi! Keihäillä ja tuurilla tehtiin rako väljemmäksi, ja silloinpa valahti siitä kaunis, kirkas hopealähde, joka ei näyttänytkään ehtyvän. Lainlukijan vaimo oli näet muurannut hopeansa kaikki kiukaan seinään, ja siinä ne olivat palon hehkusta sulaneet. Saalis punnittiin siinä paikassa ja se painoi koko kuusi leiviskää! — Saipa Eerikki Olavinpoika vielä onneansa kiittää, kun ainoastaan hopeat häneltä siinä hukkaan menivät. Sillä surma oli tarjona kaikille huoveille ja virkamiehille, jotka joutuivat vimmastuneen rahvaan käsiin. Muutamat upotettiin jokeen jään alle; toiset sidottiin puihin, ja sitten talonpojat ammuskelivat heitä jousillansa, niinkuin pilkkataulua, kunnes kurja henki viimein lähti. Vaimoille ja lapsille ei sentään tehty mitään pahaa, olkoon se talonpoikien kunniaksi sanottu. Päinvastoin he pelastivat yllämainitun lainlukijan vaimon, joka pelosta mielettömänä ei osannut itse paeta ulos palavasta talostaan.

Menestys kiihdytti nyt pohjalaisten toivoa ja rohkeutta yli kaiken määrän. He eivät enää tyytyneet siihen, että olivat "itselleen itse rauhan toimittaneet", vaan päättivät lähteä Suomenkin puolelle siellä olevia säätyveljiänsä vapauttamaan. Matkalla piti nostettaman joka pitäjän miehet lisäksi, ja niin oli viimein koko Suomen talonpoikainen kansa yhtenä vastaanseisomattomana tulvana vyöryvä Turkuun ja kukistava Flemingin huovineen, päivineen.

Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan miehet oikeastaan tämän rohkean päätöksen tekivät. He lähettivät kyllä sanaa hankkeestansa pohjoisillekin suomalaisille pitäjille, kehottaen heitä tulemaan kanssansa. Mutta he eivät kuitenkaan malttaneet odottaa näiden vastausta. Ruotsalaisista rantanaapureistansa he jo tiesivät, että ne eivät yhtyisi heidän tuumiinsa; siksi oli viha molempien eri kansallisuuksien välillä liian suuri. Sitä tarkemmin suupohjalaiset keräsivät kokoon kaikki omat miehensä. Ei kotiin saaneet jäädä muut kuin raajarikot ja ikäloput, eivätkä nekään muuten kuin erinäisen lupakirjan nojalla. Pyssyjä tällä tavoin kokoonsaadussa armeijassa tuskin mahtoi olla monta. Sitä vastoin oli sangen paljon ja taitavia jousimiehiä. Monella taisi myös olla keihäs tai miekka käsikahakkaa varten. Mutta kaikille ei näitä parempia aseita suinkaan voinut riittää. Suuret joukot siis, niinkuin vanha runokin todistaa, ottivat

"— nuijat nurkasta, pimeästä pitkät varret, joilla huoveja hosuvat, ryyttäreitä rynkyttävät."

Aivan halveksittavia aseita nämät nuijat muuten eivät olleetkaan käsikahakassa. Ne olivat näet paksulla, raskaalla ponnella varustettuja karttuja, ja ponsi oli tavallisesti vielä täynnä rautanauloja, kärjet ulospäin. Niillä saattoi siis kyllä paiskata, niin että

"veri parskui paidan päälle, suolet sinkoili sisältä huoveista hosutetuista."

Näiden nuijien mukaan, jotka olivat suuren joukon aseina, sanottiinkin luultavasti tätä talonpoikaista nostoväkeä nuijamiehiksi, ja on koko heidän kapinansa saanut nimen nuijasota.

8. Ilkkaisen sota.

Eteläänpäin mennessänsä pohjalaiset jakaantuivat kolmeen joukkoon. Läntinen parvi, Martti Tommolan johdolla, kulki pitkin merenrantaa Poriin päin. Pouttukin oli tämän joukon seurassa, vaikka, kummallisesti kyllä, ei päämiehenä, jonka vuoksi hänen kerrotaankin olleen kovin nyreissään. Itäinen parvi, joka oli sangen vähäinen, läksi Martti Vilpunpojan päällikkyydessä Rautalammin ja Savon miehiä nostattamaan. Päävoima marssi keskitietä yliseen Satakuntaan. Sen lukumäärä oli noin 7-800 miestä ja ylimäisenä päällikkönä oli Jaakko Ilkka eli Ilkkainen Ilmajoelta. Tämäkin mies oli kerran käynyt valitusretkellä Ruotsissa ja sen johdosta saanut istua Turun linnassa vankeudessa. Mutta hän oli silloin vapauttanut itsensä sukkelalla keinolla, oli nimittäin punonut köyden vaatteistansa, ja sen avulla pujottautunut muureja myöten alas. Epäilemättä oli tämä hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa ollutkin syynä siihen, että hänelle nyt oli uskottu vaarallinen, mutta kunniakas ylipäällikön virka. Hänen allansa oli sitten tietysti muitakin johtajia, niiden joukossa myös Yrjänä Kontsas, jonka tuvassa ensimäistä voitonriemua oli pidetty.

Joulukuun keskipaikoilla läksi Ilkka joukkoinensa liikkeelle ja kulki tavallista talvitietä eteläänpäin Jalasjärven sekä Parkanon kautta. Pitkin matkaa eneni nuijamiesten luku enenemistänsä; sillä joka pitäjästä, jonka kautta he kulkivat, seurasi heitä aina enin osa aseihin kykenevää väkeä. Tällä lailla heidän lukumääränsä viimeiseltä oli paisunut useammiksi tuhansiksi. Kaikki aateliskartanot ja huovien talot, jotka matkalla eteen sattuivat, ryöstettiin tyhjiksi ja poltettiin. Yksinään Liuksialan kartano, jossa Eerikki kuninkaan leski, Kaarina Maununtytär asui, jätettiin aivan vahingoittamatta. Lieneekö siihen ollut syynä se, että Kaarina itsekin oli rahvaan lapsi, vai ilmenikö tässäkin sama ritarillisuus heikompaa sukupuolta kohtaan, jonka jo ennenkin olemme nähneet, näihin kysymyksiin ei sen ajan tiedot anna mitään vastausta. Muuten ei ollut kuri tässä talonpoikaisjoukossa kovin kiitettävä. Jokainen riisti ja raasti itsellensä, mitä vain tahtoi, ja aateliskartanoista saaduilla varoilla sitten mässättiin, mellastettiin hurjalla tavalla. Päälliköt olivat luultavasti siinä suhteessa samanlaiset kuin heidän väkensäkin, tai ainakaan he eivät huolineet, kenties eivät voineetkaan, pitää miehiänsä kurissa. Näin kuvaa vanha runokin nuijamiesten elämää tällä retkellä:

"Ilkka, ilkeä isäntä, pää kero, sininen lakki, ei konna tapella tainnut, eikä sammakko sotia, että joi joka kylässä, joka knaapin kartanossa."

Yhdessä suhteessa tämä runo kuitenkin on väärin panetellut nuijamiehiä. Tapella he kyllä urhoollisesti osasivat. Heidän ensimäinen kahakkansa huovien kanssa tuotti heille voiton. Knuutti Kurki ja Iivari Tavast parin sadan ratsumiehen kanssa tulivat Tapaninpäivänä heitä vastaan Nokian kartanon luona, ja koettivat sulkea heiltä tietä. Mutta talonpoikien ylivoimaa ei sotamiesten vähäinen joukko jaksanut kauan vastustaa. Pienen taistelun perästä huovit pakenivat, minkä kaviot kerkesivät, Turun tietä myöten. Talonpojat puolestaan asettausivat leiriin Nokian ympärille ja joivat sitten kartanon hyvää olutta tynnyrittäin ensimäisen voittonsa kunniaksi.

Muutamia päiviä myöhemmin he samaten hyvällä onnella kestivät toisenkin, vielä monta vertaa ankaramman taistelun. Pakenevat huovit olivat näet jo Karkussa tavanneet Klaus Flemingin, joka melkoisen sotavoiman kanssa riensi kapinoitsijoita vastaan. Hänellä oli neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös useampia jokseenkin suuria tykkejä mukana. Pakenijat mukaan luettuina, jotka nyt hänen turvissansa palasivat, nousi hänen voimansa varmaan noin 3,000 mieheen. Vuoden viimeisenä päivänä tulivat nämät verekset viholliset nuijamiesten silmien eteen. He asettivat leirinsä Pirkkalan kirkon ympärille, jonka vain kapea salmi eroittaa Nokiasta; eikä aikaakaan, niin oli jo tappelu täydessä tuoksinassa. Mutta turhaan ryntäilivät Flemingin huovit ja jalkamiehet kerta kertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä paukuttelivat, viskaellen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa järkähtämättä, ja ilta pimeni ilman että sotaväki vielä oli kyynäränkään vertaa maata valloittanut.

Tämän päivän taistelussa ei ollut siis onni ratkaisevasti kallistunut puolelle eikä toiselle; mutta sittenkin saattoivat talonpojat lukea sen paljoa tärkeämmäksi voitoksi, kuin mitä äskeinen Kurjen ja Tavastin karkoitus oli ollut. Heillä oli ollut voimaa itseä Flemingiä ja hänen suurilukuista, hyvin varustettua ja harjoitettua sotajoukkoaan vastustaa. Vielä muutamia päiviä piti kestää samalla tavalla, sitten saapuisi jo hämäläisten nostoväki kaakkoisesta. Silloin oli Fleming joutuva ahdinkoon kahden vihollisarmeijan välille, ja voitosta ei voinut olla epäilystäkään. Mutta kaikki nämät edut, kaikki nämät toivot talonpojat nyt melkein käsittämättömässä mielenvillityksessään päästivät käsistään ja tahrasivat kunniansa iäti kulumattomalla häpeällä. Nuijajoukolta puuttui kuria ja päällikköjen kunnioitusta, joita vailla ei mikään yhteinen yritys voi menestyä; tämä puute saattoi heidät juuri parhaan menestyksen hetkellä häviöön.

Asia näet kävi tällä lailla. Fleming, joka ei voinut olla huomaamatta vaarallista asemaansa, lähetti yöllä Knuutti Kurjen ja Pohjanmaan voudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi heille täyden vapauden linnaleiristä, kunnes kuninkaallinen majesteetti olisi asiasta itse päättänyt. Sitä vastoin hän vaati, että talonpoikien piti hiljaisuudessa palata kotiin ja antaa kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin Jaakko Ilkka, hänen käsiinsä. Jumala tiesi millä makeilla, viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikia viekoitella, mutta saivatpa he kuin saivatkin nuijamiehet suostumaan näihin ehtoihin. Epävakavan lupauksen hinnalla talonpojat möivät innokkaimpien, urhoollisimpien veljiensä veren!

Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta teosta ei kuitenkaan viipynyt kauaa. Ilkka, joka — senaikuisen kertomuksen sanoja käyttääksemme — "huomasi nahkaansa kaupittavan", otti salaa ryöstetyn hevosen ja pötki yön pimeyden suojassa pakoon. Täten eivät nuijamiehet voineetkaan täyttää sovinnon pääehtoa. He pelkäsivät nyt, että voitaisiin luulla Ilkan paenneen heidän tiedollansa, luvallansa, ja että Klaus herra nyt oli rankaiseva heitä kaikkia. Vastarinnasta ei kauemmin voinut olla puhettakaan; petollisuus päälliköitä kohtaan oli hävittänyt kaiken järjestyksen, rikkonut kaiken keskinäisen luottamuksen. Koko talonpoikaisarmeija alkoi siis nyt hajota. Suurin laumoin pakenivat nuijamiehet vielä samana yönä leiristänsä, kukin vain koettaen pelastaa oman päänsä.

Lähtiessään muutamat pakenijoista, Jumala ties mistä syystä, sytyttivät erään ladon tuleen. Sen palo herätti Flemingin etuvartijoiden huomiota, jotka pian saivatkin asian laidasta selvän. Tykin pamahdus herätti kohta koko leirin, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttivat huovit villiä vauhtiansa talonpoikien jäljessä. Parin peninkulman päästä he jo ennättivät jälkijoukon kintereelle. Tästäpä nyt vasta nuijamiehille oikein hätä ja kiire tuli! He alkoivat viskata pois reistänsä ne saaliit, jotka he retkellään olivat aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat siroitettiin säkeistä pitkin tietä, höyhenet karistettiin tyynyistä ja polstareista tuulen viedä, hopeiset astiat lennätettiin hangen loukeroihin. Näin keventyneinä enin osa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, jonne huovit raskaissa varustimissaan eivät voineet seurata syvän lumen vuoksi. Mutta paljon talonpoikia sentään sinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennenkuin puolitiessä sitä kahdentoista peninkulman levyistä kangasta, joka eroittaa Satakunnan Pohjanmaasta.

Itse Pohjanmaalle ei Fleming herra kuitenkaan tällä erää vielä mennyt. Hän tahtoi ensin kukistaa ja rangaista kapinan eteläisissä maakunnissa. Hän lähetti vaan Aaprahami Melkiorinpojan ottamaan pohjalaisten päämiehet kiinni. Tämä toimi kävikin aivan helposti, vaikka voudilla vain oli pieni huoviparvi muassansa. Pohjan miehet olivat äskeisestä teloituksesta vielä niin pelästyksissään ja masennuksissaan, ettei kukaan tohtinut panna vastaan. Ja kehuipa Aaprahami Melkiorinpoika saaneensa vielä apuakin monelta talonpojalta. Ilkka mestattiin nyt Ilmajoen kylässä, ja hänen kanssansa myös viisi hänen kumppaneistaan, joista Pentti Piri ja Yrjänä Kontsas jo ovat meille ennestään tutut. Kaikkien näiden miesten kuolema oli kauhea, sillä ensiksi heiltä sen ajan tavan mukaan muserrettiin sääret ja käsivarret rikki, sitten vasta kaula pantiin poikki. Viimeiseksi ripustettiin raajat pitkien riukujen nenään, että olisivat siinä aina kansan silmien edessä varoituksena ja peloituksena. Pentti Pouttu ei ollut näiden mestattujen joukossa; mutta hänen kohtalonsa oli vieläkin surkeampi. Hän oli luultavasti jo läntisen joukon retkellä joutunut vangiksi ja kuoli sitten Turun linnassa; vankeuskomeron siivottomuudessa kihisevät syöpäläiset söivät hänet siellä elävältä.

9. Savon kapina.

Ennen vielä kuin edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat, oli jo läntinen nuijajoukko tullut hajoitetuksi. Akseli Kurki huovinensa sen kukisti, luultavasti Ulvilan tienoilla kohta joulun jälkeen. Keskipaikoilla tammikuuta teloitti Iivari Tavast niinikään hämäläisten päälauman Nyystölässä, likellä Padasjoen kirkkoa, jossa tilaisuudessa 400 talonpoikaa kuuluu surmatun. Eikä aikaakaan, niin saatiin jo Savossakin kapinan liekki sammuksiin.

Savonlinnan lääniä hallitsi tähän aikaan lempeä, oikeamielinen Götrik Fincke, joka aina voimiansa myöten oli koettanut helpoittaa talonpoikien rasituksia, ja jota rahvas suuresti kunnioitti ja rakasti. Tästä syystä ei Götrik herra millään muotoa uskonut kapinan voivan levitä hänen alueellensa; päinvastoin aikoi hän nostattaa kaikki Savon miehensä suksineen, jousineen ja tuoda ne sotaväelle avuksi "noita nuijavarkaita" vastaan. Näin kehui hän vielä, kun hän riensi takaisin virkapaikallensa Hämeestä, missä hän oli ollut joulua viettämässä.

Mutta eipä hän ollut vielä monta päivää Savonlinnassa ollut, kun tulikin jo tieto, että suuri parvi Rautalammin miehiä oli saapunut Suur-Savoon eli Mikkeliin, ja että kaikki sen puolinen rahvas oli heidän avukseen noussut. Eikä aikaakaan, niin saapui toinenkin sanoma pohjoisesta, että Pieksämäen ja Joroisten miehet myöskin olivat tulossa, parin pohjalaisen johdon alla. "Perkele varmaan on riivannut koko kansan", kirjoitti luottamuksessaan pettynyt Fincke Flemingille, "muuten eivät Savon miehet suinkaan olisi tämmöisiin vehkeisiin ruvenneet." Pianpa tuotiin linnaan merkillinen, ruotsiksi kirjoitettu kirje; jossa "hurskasta herraa" Götrik Finckeä "Herttuallisen Armon nimessä" kehoitettiin osalliseksi tähän sotaan Klaus Flemingiä ja hänen sortavaa sotaväkeänsä vastaan. Kirjeen lopussa seisoivat nimien sijasta sanat: "Se on yhteisen kansan tahto." Savon rahvas nähtävästi samoinkuin heidän maaherransakin oli liiaksi luottanut siihen hyvään ystävyyteen, joka aina oli vallinnut heidän välillään. Mutta heidänkin toivonsa petti yhtä paljon kuin Fincken luottamus. Sillä Götrik herra piti tätä julkista kehoitusta kapinaan suurena häväistyksenä itseään kohtaan. Hän tahtoi olla "kansan ystävä", vaan ei sentään "kapinoitsijain kumppani".

Pahassa pulassa olisi nyt Fincke ollut, sillä Savonlinna oli Käkisalmen valloituksen jälkeen joutunut rappiolle, ja varsin vähän hänellä oli sotaväkeä. Talonpojista ainoastaan linnaa likeisimmät, Säämingin ja Haapalan miehet, tottelivat hänen nostokäskyänsä. Mutta nuijamiesten hankkeet Savossa hänen onneksensa olivat kovin hajallisia ja yhteistä johtoa vailla. Täten onnistui Fincken jo heti omin voimin hajoittaa muutamia pienempiä joukkoja. Mutta kapinan tukahuttaminen tuli vasta silloin mahdolliseksi, kun Viipurista ja Käkisalmesta oli kerinnyt lisäväkeä. Ilmaiseksi eivät sentään talonpojat nytkään antaneet kukistaa itseänsä. Niinpä kerran sotaväki, 120 miestä luvultansa, turhaan yritti valloittaa Leskisen taloa Koikkalan neljäskunnassa, johon eräs nuijajoukko oli turvannut. Näillä rajaseuduilla näet olivat talot, niinkuin nytkin vielä joskus, rakennetut aivan umpeen vahvoilla hirsiaitauksilla. Pihaan ei päässyt muuten kuin kapean, helposti teljetyn portin läpi, ja pienet lautaikkunat olivat valmiita ampumareikiä. Monen miehen kaaduttua täytyi sotamiesten peräytyä tyhjin toimin. Itse päällikkökin oli saanut nuolenhaavan otsaansa. Pahemmin sitä vastoin kävi nuijamiehille toisella kerralla samallaisessa tilaisuudessa Remojärvellä. Sotamiehet tällä kertaa eivät yrittäneetkään käydä rynnäkölle, vaan sytyttivät talon nurkat palamaan. Sillä tavoin saivat talossa olevat nuijamiehet, 60 luvultaan, surmansa, osaksi tulen kautta, osaksi sotamiesten aseista, kun he hädissään pyrkivät ulos. Ainoastaan kolme otettiin vangiksi, joista yksi sitten hirtettiin Mikkelin kirkon viereen. Sotamiehistä kaatui ainoastaan kolme, vaikka useampia haavoitettiin; yhtä näistä oli veitsellä ammuttu käsivarteen.

Viimeinen ratkaiseva kahakka tapahtui tammikuun 23:na päivänä 1597 Suur-Savon pappilassa. Tänne oli eräs nuijamiesparvi asettunut ja piti lujasti puoltansa Pietari Juustenin, piispan pojan, johtamia sotamiehiä vastaan, vaikka niitä olikin enemmän. Mutta kun ruvettiin tässäkin, samoin kuin Remojärvellä, keräämään risuja talon seiniä vasten ja aiottiin sytyttää ne tuleen, niin jopa masentui siitä talonpoikien miehuullisuus. He antautuivat ilman enempää taistelua sillä ehdolla, että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tämä armon lupaus oli sotaväen puolelta vain pelkkää kavallusta. Sillä tuskin talonpojat olivat tulleet talosta ulos ja riisuneet aseensa, niin sotamiehet karkasivat onnettomien päälle ja surmasivat heidät siihen paikkaan. Ainoastaan päämies, Tapani Hänninen, säästettiin Fincken tutkittavaksi.

Tällä teloituksella oli Etelä-Savon kapina lopullisesti kukistettu, ja sen kuultuansa Pohjois-Savon nuijajoukot hajosivat aivan itsestään. Kaikkiansa oli noin 500 Savon talonpoikaa saanut näissä meteleissä surmansa, ja koko maakunta oli julmasti hävitetty. Sillä sotamiehet ryöstivät armottomasti joka paikassa, ja vieläkin julmemmin olivat ne talonpojat menetelleet, jotka pysyivät uskollisina. Tämä kauhea hävitys ei olisi kapinan loputtuakaan vielä tauonnut, ellei vallanpitäjien oma etukin olisi pakoittanut armoon. Sillä mistä veroja sitten olisi saatu, jos talonpojat olisivat hävinneet aivan sukupuuttoon. Täten onnistui Fincken, joka jo taistelun aikana, joskin turhaan, oli kehoittanut väkeä säästämään, saada leppyisät tuumansa toteutetuiksi. Kapinan päämiehet hän tosin otatti kiinni ja mestautti armotta. Mutta muulle joukolle hän jakoi suojeluskirjoja. Pärmien sijasta, joita ei niin monelle voinut riittää, saivat useimmat rauha-arpoja, nimittäin pulikoita, joihin oli kolme C:tä ja niiden alapuolelle kruunu poltettu. Sotaväellensä hän niinikään helmik. 10 p:nä rummun lyönnillä julistutti ankaran käskyn, että heidän piti henkensä uhalla jo lakata kaikista sortamisista.

10. Pohjoispohjalaisten kapina.

Pohjanmaan pohjoiset pitäjät eivät olleet totelleet suupohjalaisten kehoitusta, kun nämät Suomeen samotessaan käskivät heitä mukaansa. Heitä oli aiotun retken kaukaisuus peloittanut. Linnaleiri ei myöskään ollut koskaan ollut ylen rasittava näillä syrjäisillä seuduilla, mihin huovien oli liian pitkä matka tulla. Mutta sääli ja pelko alkoi nyt saattaa pohjoispohjalaistenkin mielet levottomiksi, koska he muutamilta säikähtyneiltä pakolaisilta saivat kuulla, mikä kauhea kohtalo oli tullut heidän maakuntalaistensa ja nuijapäällikköjen osaksi.

Juuri tähän aikaan saapui heidän luokseen Ruotsista Israel Laurinpoika, jonka herttua oli määrännyt ja lähettänyt Pohjanmaan voudiksi. Täten oli siis nyt Pohjanmaalla kaksi voutia, sillä Suu-Pohjassa hallitsi Flemingin asettama Aaprahami Melkiorinpoika. Tietysti ei kaksi tämmöistä mahtavaa herraa voinut mahtua rinnakkain yhteen maakuntaan, yhtä vähän kuin kaksi aurinkoa saattaa samalla taivaalla kiertää. Israel Laurinpoika alkoi heti ensi toimikseen yllyttää rahvasta sotaisiin hankkeisiin. Hänen käskystänsä kokoontuivat pohjoisten pitäjien talonpojat yhteisiin maakäräjiin Pietarsaareen. Siellä päätettiin, että yksi mies lähetettäisiin joka talosta, varustettuna kuuden kuukauden eväillä. Tämän nostoväen piti mennä vartioimaan Pohjanmaan eteläistä rajaa ja estää huoveja pahoja tekojansa tekemästä, varsinkin viemästä ja surmaamasta Pohjan miehiä, niinkuin oli nuijapäälliköille tapahtunut.

Näistä hankkeista sanoman saatuansa Aaprahami Melkiorinpoika lähetti pohjoisille pitäjille kirjeen. Hän varoitti heitä ystävällisin sanoin ja huomautti, mikä turmio oli tullut suupohjalaisten osaksi. Mutta tämän kirjeen viejät eivät päässeet edemmäksi kuin Kokkolan kirkonkylään. Sven Olavinpoika, voudin kirjuri, ja mahtava talonpoika Limingasta nimeltä Hannu Krankka, majailivat täällä melkoisen vartijajoukon kanssa. He ottivat kirjeen ja lukivat sen kokoontuneille talonpojille, selittäen sen suomeksi aivan väärällä tavalla. Aaprahami Melkiorinpoika, sanoivat he, uhkasi muka tulla kuudensadan huovin kanssa ja panna ne Perä-Pohjaan linnaleiriin. "Tahdotteko te, hyvät maamiehet", kysyivät kavaltajat lopuksi, "tyytyä siihen, niin tässä se nyt on. Vaan jollette tyydy, niin ilmoittakaa mielenne." Tietysti vastasivat talonpojat kieltämällä, kaikki yhteen ääneen huutaen: "Ennenkuin siihen suostumme, tahdomme heitä vastaan uskaltaa henkemme!" Vimmastuksissansa he sitten tarttuivat lähettiläsparkoja niskasta kiinni ja upottivat heidät elävinä avantoon.

Tämän hirmutyön jälkeen talonpojat valmistausivat vastaanottamaan itse voutia. He kävivät väijyksiin Tarharannan luhdalle, tienviereiseen viidakkoon. Kun Aaprahami Melkiorinpoika mitään aavistamatta joutui sinne, niin karkasivat nuijamiehet hänen kimppuunsa, kymmenen ja parikin kymmentä joka rekeä vastaan. Tämä rynnäkkö oli niin arvaamaton ja äkillinen, ettei saattoväkenä oleva pieni sotajoukko kerinnyt tarttuakaan aseisiinsa. Sittenkin pelasti naurettava sattumus voudin vielä vähäksi aikaa. Hannu Krankka, ottaessaan Aaprahami Melkiorinpojan kiinni, ryösti häneltä korean sudennahkaisen turkin ja puki tämän hyvän saaliin heti päälleen. Mutta muut nuijamiehet eivät olleet tätä vaihdosta huomanneet eivätkä iltahämärässä tunteneet omaa miestään. He alkoivat siis nyt löylyttää Krankkaa voimiansa myöten, niin että — sen aikuisen kertomuksen sanoilla puhuen — hänen kylkiänsä ei suinkaan syyhynnyt. Krankan onneksi tuli erehdys kuitenkin ilmi, ennenkuin hän oli peräti kuoliaaksi lyöty. Mutta kun sitten ruvettiin oikeata voutia etsimään, niin sitä ei löydettykään mistään; hän oli housusillaan, liivisillään pötkinyt tiehensä. Kovin kauas ei Aaprahami Melkiorinpoika sentään päässyt pakoon. Kahden peninkulman päästä, Hästön talosta Kruunupyyn pitäjästä, saavutti hänet jo seuraavana päivänä eräs Kokkolan mies ja toi takaisin. Hän lähetettiin Tukholmaan, jossa hän sitten tuomittiin ja mestattiin. Hänen seuralaisensa, joita oli neljättäkymmentä, olivat melkein kaikki kaatuneet kahakassa ja jääneet, ilkialastomiksi ryöstettyinä, tappelutantereelle makaamaan. Yöllä sitten kymmenkunta heistä, jotka olivat vain haavoittuneet, konttasi Kokkolan lukkaritupaan piiloon. Sieltä heidät kuitenkin aamulla äkättiin, ja talonpojat aikoivat ensin upottaa heidät jään alle; mutta kirkkoherra Suursill sai varoituksillaan julmuuden estetyksi.

Seuraavina päivinä levisivät nyt nuijamiehet eteläisiinkin pitäjiin, nostattaen joka paikassa rahvaan ja tappaen harvat vastaansattuvat viholliset. Niinpä esim. olivat he Lapväärtin kylässä Närpiön pitäjässä saaneet muutamia huoveja kiinni. Ne vietiin nuijamiesten tavan mukaan kohta joelle ja alettiin pistää avantoon. Mutta vesi joessa oli kovin matala, niin ettei saatukaan onnettomien päitä umpiveteen. Silloin talonpoikaispedot ottivat seipäitä ja sysäsivät niillä uhrinsa syrjittäin jään alle. Tulivatpa kylän akatkin vielä avuksi, kolhien huoveja päähän korvoillaan ja sangoillansa. Kunnollisemman työn sitä vastoin tekivät talonpojat Ilmajoella. He ottivat näet siellä teilattujen nuijapäällikköjen jäsenet alas ja saattoivat ne kunnialliseen hautaan Ilmajoen kirkkotarhaan.

11. Santavuoren tappelu.

Innokkaasti Israel Laurinpoika sillä välin kartutti ja järjesti sotavoimaansa. Hän oli käskenyt miehen joka talosta tulemaan, uhaten vastahakoisille ryöstöä ja surmaa. Sillä keinoin oli hän saanut rannikkoruotsalaisetkin joukkonsa lisäksi, vaikka he eivät mielellään ruvenneet yksiin tuumiin vihattujen suomalaisten kanssa. Oli hänellä myös koko joukko varsinaisia sotamiehiä, jalkamiehiä Pohjanmaan molemmista lippukunnista. Olipa viimein vielä muutamia tykkejäkin, jotka hän oli tuottanut Oulusta, missä silloin oli pieni linna. Joka pitäjän väen hän oli eroittanut eri komppaniaksi ja pannut niille heidän omia tuttuja miehiänsä päälliköiksi. Toiset korkeammat päälliköt sitten johtivat useampien pitäjien miehiä. Niin esim. Hannu Krankalla oli Kemin, Iin ja Limingan joukot komennossansa; ylipäälliköitä oli myös Palon Perttu, joka jo Ilkan retkellä kuuluu olleen etevimpiä miehiä.

Pääleirinsä nuijamiehillä oli likellä Ison-Kyrön kirkkoa, josta he saattoivat kääntyä puolelle tai toiselle, sitä myöten kuin kuulisivat vihollisen tulevan merenrantaa myöten tai Yli-Satakunnasta päin Hämeenkankaan poikki. Pienempi leirikunta majaili etuvartijana Ilmajoella, ja molempien pitäjien väliselle metsäkankaalle oli tien poikki kaadettu suuri murros pitkistä hongista. Näin varustettuina nuijamiehet, joita lienee ollut 3,000 miehen paikoille, saattoivat uskaliain mielin odottaa ottelua.

Talonpoikien kovaksi onneksi ei kuitenkaan heidän ylimäinen johtajansa Israel Laurinpoika näytä olleen mikään uljas sotasankari. Hän olikin alkuaan oikeastaan ollut kauppiaana Hernösandissa, vaan hävittyään saanut herttualta nykyisen tärkeän virkansa. Kohta näet, kun nyt sanoma saatiin Flemingin lähenemisestä 1,500 miehen kanssa, Israel riensi pohjoiseen päin. Hän tosin sanoi menevänsä kaikkia vielä poissaolevia lisäjoukkoja kiirehdyttämään; mutta hänen käytöksensä jälkeenpäin antaa syytä siihen luuloon, ettei hän tahtonut saattaa kalliita luitansa miekkojen alle. Sillä kohta, kun tieto hänen armeijansa häviöstä oli hänelle saapunut, pakeni Israel Laurinpoika aina Tornioon asti, vieläpä oli peloissaan sielläkin, vaikka oli jo kuudettakymmentä peninkulmaa hänen ja Flemingin välillä.

Jäätyään yksin ilman johtajaa ja neuvonantajaa talonpojat nyt tekivät sangen varomattoman, vaikka kyllä urhoollisen päätöksen. Heidän olisi pitänyt vahvassa asemassaan, murroksien takana odottaa vihollisen päällekarkausta; silloin olisi Flemingin ollut vaikea päästä voitolle. Sillä hänellä oli ainoastaan ratsuväkeä parvessansa, josta metsäisellä, louhikkoisella seudulla ei olisi ollut paljon apua. Suuren kiiruunsa tähden hän ei ollut tuonut kanssansa yhtään ainoaa jalkamiestä. Vaan nyt nuijamiehille sattui se hurja tuuma päähän, että olisi parempi itse käydä rynnäköllä Flemingin leiriä vastaan. He aikoivat näet yöllä pimeässä äkkiarvaamatta karata parhaassa unessa olevien huovien päälle. Tämä tuuma ei olisi itsessään vielä ollut menestyksen mahdollisuutta vailla; mutta sille retkelle lähtiessänsä talonpojat eivät edes pitäneet lukua kuljettavan matkan pituudesta. Kun he, kuljettuansa puolen kuudetta peninkulmaa, vihdoin saapuivat sotaväen leirille, joka sijaitsi hiukan pohjoispuolella nykyistä Kurikan kirkkoa, niin päivä oli jo valjennut, tuo iäti muistettava 24:s päivä helmikuuta 1597. Huovit olivat siis kaikki jo valveilla, varusteilla.

Fleming nyt kaikkein ensiksi koetti taas samaa keinoa, joka Nokiassa oli niin hyvin onnistunut. Hän tarjosi talonpojille sovintoa, jos he hiljaisuudessa eroisivat ja antaisivat päällikkönsä rangaistaviksi. Mutta tällä kertaa eivät nuijamiehet olleet yhtä petollisia johtajiansa kohtaan. He pauhasivat kovasti, vastaten röyhkeästi "Me emme huoli sovintoa, vaan tahdomme taistella Kaarle herttuan puolesta, niinkauan kuin veri meissä on lämpimänä!" Ja kun Fleming sitten vielä toisen kerran uudisti varoituksensa, vastasivat nuijamiehet siihen tykkien laukauksella, niin että viisi huovia kaatui maahan.

Täten alkoi nyt hirveä tappelu. Talonpojat olivat varomattomuudessaan tulleet suurelle lakeudelle, jossa ratsumiehet saattoivat esteettömästi liikkua ja jossa Flemingillä oli täysi tilaisuus käyttää sotataitonsa kaikkia temppuja. Saattoipa petturuus nuijamiesten vaarallisen tilan vieläkin vaarallisemmaksi. Ruotsalaiset talonpojat näet olivat jo alusta alkaen olleet salaisessa kirjeenvaihdossa ja liitossa Flemingin kanssa, ja nyt he julkisesti luopuivat säätyveljistään ja juoksivat sotaväen puolelle. Nuijajoukon ainoa pelastuskeino olisi nyt ollut päästä lakeudelta edullisempaan paikkaan. Semmoinen olikin heillä tiedossaan Kurikan ja Ilmajoen rajalla, jossa heidän etuvartijansa olivat Santavuorelle koonneet kivistä pieniä rintavarustuksia. Sinne alkoivat nyt talonpojat peräytyä; mutta oli jo liian myöhäistä. Silläaikaa kuin he, hitaasti edistyen takaa-ajavien huovien tähden, kulkivat joen toista vartta, kiirehti Fleming toisen huoviparven kanssa toista rantaa myöten edelle ja sulki heiltä tien. Juuri Santavuoren juurella taisteltiin viimeinen, ratkaiseva tappelu, joka teloitti tai hajoitti koko talonpoikaisarmeijan. Toista tuhatta nuijamiestä makasi kaatuneena tantereella; viisisataa joutui elävältä voittajien käsiin. Nytkin vielä, melkein kolmen vuosisadan viertyä, nostelee kyntäjä toisinansa koko tältä avaralta tappelukentältä kalloja ynnä muita luita ja aseiden palasia. Ja kansan muistiin on tämä hirveä teloitus piirtäytynyt iäti kulumattomilla kirjaimilla.

Voittonsa jälkeen huovit, niinkuin arvata sopi, harjoittivat yltympärillä väkivaltaa ja ryöstöä. Pappejakaan he eivät säästäneet; sillä ne olivat joka paikassa olleet kapinoitsijain puolella tai eivät ainakaan olleet heitä estäneet. Ilmajoen kirkkoherra Mattias Stuut kolhittiin kuoliaaksi oman kirkkonsa avaimella; Kyrön kirkkoherralta Simo Nurkalta ryöstettiin koko pappila typötyhjäksi, niin että hänen sitten täytyi kauan aikaa elää kerjuulla. Kuinka suuri ja yleinen hävitys muutenkin oli, sen voimme päättää siitä, että Suu-Pohjan pitäjät seuraavana vuonna eivät jaksaneet suorittaa paljon mitään veroja. Tämän kaiken salli Fleming estämättä tapahtua rangaistukseksi pohjalaisille; mutta ylimalkain oli hänen käytöksensä tässä tilaisuudessa paljoa lempeämpi kuin mitä näin kovasydämiseltä mieheltä olisi uskaltanut toivoa. Hän käski papit ynnä talonpoikien lähettiläitä kaikista Suu-Pohjan pitäjistä eteensä Kyrön pappilaan. Siellä hän ensiksi nuhteli ankarasti sielunpaimenia siitä, etteivät he olleet laumojansa paremmin neuvoneet. Sitten hän kääntyi talonpoikien puoleen ja käski heidän hampainensa repiä kivet irti tuvan kiukaasta. "Olettehan uhanneet", ivasi hän, kun raukat tuskissansa turhaan kiskoivat saamatta muruakaan irti, "olettehan te uhanneet repiä koko Turun linnan maahan hampaillanne, jollei muita aseita ole. Koettakaahan nyt, kuinka helppo on repiä muureja rikki paljain hampain." Mutta tämän pienen pilkan perästä hän päästi heidät vahingoittamatta kotiin menemään, ja samoin myös tappelussa saadut vankinsa. Ainoastaan päämiehet, esim. Hannu Krankka ja Palon Perttu, kuljetettiin Turkuun vankeuteen. Samoin osoitti myös Klaus herra vihaansa entisillekin nuijapäälliköille; hän näet kaivatti niiden ruumiit jälleen maasta ja ripusti jäsenet uudestaan teileihin. Pohjoiset pitäjät pääsivät vielä vähemmällä rangaistuksella; sillä Flemingin täytyi rientää pois Suomeen jälleen, eikä hänen huovinsa siis kerinneet käydä pohjoisempana hävittämässä. Ankarat kirjalliset nuhteet Klaus herra kuitenkin. lähetti kaikkialle, ja talonpoikien niissä pitäjissä, jotka olivat kapinaan yhtyneet, täytyi tehdä uusi uskollisuudenvala kuninkaalle ja nöyrä anteeksipyyntö, niin Pohjanmaalla kuin Savossakin.

Näin lausuttiin esimerkiksi Suursavon pitäjän anteeksipyynnössä: "Ja äthä me Perkelen yllytöxest ja pahaen inhimisten houkutoxest meitem vastoin meiden valam ja uskoin olemme vietelluxi tullud, ia meiden rikonedt olem sen vären ja pahan menon cansa, quin tänä talvena meiden surexi vahingoxem olem etten ottanedt… Mingä tähden me nytt nöyresti armon alla langemma ja meiden armoiliselda Herraldam ja Kuningaldam ruckoilem ja anome armoia. Ethei tästä lehin pidä meiden jelken tulevaisedt ikänäns tain kaldaisen Perkelen vietelluxen enämbi meithä saattaman. Niin totisest Jumala autakon meitä sielun ja rumim puolest."

12. Klaus Flemingin kuolema.

Samoihin aikoihin kuin Fleming kukisti talonpoikaiskapinan Suomessa, oli Kaarle herttua puolestaan voittanut vastustajansa, Ruotsin korkeat herrat. Hänen luopumuksensa valtionhoitajan virasta ei ollut pitkällinen ollut. Kaikilta haaroilta oli tullut hänelle kirjeitä, joissa anottiin ja rukoiltiin, ettei hän jättäisi Ruotsin kansaa tällä vaarallisella hetkellä. Erittäin kiihkeät olivat talonpojat. "Me emme tahdo monta hallitsijaa!" niin he puhuivat. "Ja koska kuningas ei ole maassa, niin emme tahdo uskoa valtionhoitoa kellekään muulle kuin herttua Kaarlelle." Arbogan valtiopäivillä, jotka pidettiin lopulla helmikuuta 1597, pauhasivat he tällä lailla, uhitellen kirveillänsä ja nuijillansa. Päätös tietysti tehtiin semmoinen, että herttua saisi vieläkin suuremman vallan kuin sitä ennen. Valtaneuvokset huomasivat, etteivät he nyt enää voisi mitään Kaarlea vastaan. Siitä syystä he läksivät kun läksivätkin pois koko maasta ja pakenivat kuninkaan luokse.

Herttuan valta oli kuitenkin yhä vielä puolinainen, niin kauan kuin Fleming Suomessa niskoitteli. Tähän herraan oli nyt Kaarle julmemmin vimmastunut kuin koskaan ennen. Verisaunat Suomessa olivat lisänneet vanhaan vihaan uutta sytykettä. "Tuo verikoira! Tuo rahvaanteurastaja!" tämmöisillä herjausnimillä herttua aina mainitsi Flemingiä. Samallaiseen vimmaan hän myös kaikilla keinoin yllytteli Ruotsin talonpoikia. Hänen lähettiläitänsä taalalaisiksi puettuina kulki pitäjästä pitäjään, kertoen Flemingin ja Suomen huovien sortamisista ja surmatöistä. Vieläpä lisäsivät he kaikellaisia valhejuttuja, ikäänkuin tosiseikat eivät olisi vielä olleet kyllin kauhistuttavia. Eräältä talonpojalta oli leikattu kieli suusta, näin kuului yksi näistä valhejutuista, sen vuoksi, että tuo raukka oli yrittänyt mennä herttuan puheille. "Mene nyt ja valita!" oli muka Fleming vielä ivaillut. Talonpojan kerrottiin sitten kuitenkin päässeen Ruotsiin ja selittäneen asiansa Arbogan valtiopäivillä siten, että hän osoitteli kielen tynkkää sormellaan. Ruotsin talonpojat yltyivät näistä jutuista silmittömään vihaan. "Raavi pois heidät! Hakkaa kaula heiltä poikki!" niin he kerran huusivat Kaarle herttualle.

Klaus herra ei kuitenkaan ollut millänsäkään näistä uhkauksista. Päinvastoin aikoi hän itse mennä Ruotsiin, kuninkaansa vihollisia kukistamaan. Tälle retkelle hän nyt varustautui suurella kiireellä, sillä paljon kallista aikaa oli mennyt hukkaan nuijamiesten kanssa kinastellessa. Toinen mies olisi kuitenkin suuresti epäillyt, mistä hän voisi saada tarpeellisia varoja tämmöiseen yritykseen. Sillä nuijasota oli hävittänyt peräti monta seutua, ja joka paikassa olivat edellisen kesän sateet pilanneet kaiken viljan. Nälkä ja sen ainainen seurakumppani ruttotauti kulkivat paraikaa hirmukulkuansa ympäri poloista Suomennientä. Mutta Klaus Fleming ei ollutkaan niitä ihmisiä, joita sääli ja surkuttelu olisi voinut peräyttää tehdystä päätöksestä.

Huhtikuu oli näin alkanut, ja varustukset alkoivat jo valmistua. Väki ja muona jo saapui saapumistaan Turkuun. Sotalaivoihin, joita Fleming tavallisesti piti Pikkalan satamassa Siuntion pitäjässä, ruvettiin jo asettamaan tykkejä. Entisten alusten lisäksi keräiltiin talonpoikaisia haaksia, jopa suurempia veneitäkin. Uteliaisuudella ja levottomuudella odottivat kaikki ihmiset jäiden lähtöä, kesän tuloa, jolloin noiden "kahden kovan piti kokea, meidän pojan ja herttuan". Mutta toisin ihminen päättää, toisin monesti säätää Kaikkivaltias.

Kaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen matkusti Klaus herra vielä kerran Pikkalaan. Hän tahtoi jouduttaa laivastonsa varustamista. Mutta muutamia päiviä siellä oltuansa sairastui hän yht'äkkiä kovasti heti päivällisen jälkeen. Yli 60-vuotisen vanhuksen ruumis ei kestänyt tuota lakkaamatonta, väsymätöntä puuhaa. Taudistaan huolimatta läksi Fleming sittenkin taas matkalle, aikoen Perniön kuninkaankartanoon, johon hän oli käskenyt Ebba rouvan vastaansa. Mutta kesken tietä raukenivat hänen viimeisetkin voimansa. Hän kannettiin reestä talonpoikaiseen tupaan Pohjan kirkon vieressä. Vaivoja tai kipuja ei sairas sentään tuntenut, ainoastaan suurta heikkoutta. Senvuoksi hän ei ensi alussa ollutkaan tilastansa kovin huolissaan. Mutta voimien nopea riutuminen ilmoitti pian hänelle, että hänen loppunsa oli jo lähellä. Silloin Fleming käski välskärin, joka hoiti häntä, lukea jotakin lohduttavaa kirjaa. Rauhallisena, ainoastaan huolissansa sen johdosta, ettei saanut vielä kerran puhutella puolisoaan, nukkui Klaus herra kuolemaan yöllä huhtik. 13:tta päivää vasten v. 1597. Ruumis kuljetettiin ensi aluksi Turun linnaan.

Tämmöisen miehen kuolema nosti tietysti sangen erilaisia tunteita. "Jumala", virkkoi herttua sen kuultuansa, "on rangaissut Klaus herran pahat rikokset, antaessaan hänen kaatua näin äkkiä, kesken julmuuttansa." Mitä Suomen talonpojat arvelivat, kun sanoma levisi heidän sortajansa kuolemasta, siitä ei ole meillä mitään tietoa. Mutta arvattavasti hengähti nyt rahvaankin rinta huokeammin. Kuninkaan puoluelaiset sitä vastoin olivat synkässä surussa, melkein epätoivossa. "Pää on poissa", kirjoitti yksi heistä, "ja kaikki jäsenet nyt horjuvat, hajoovat!" Monipa, sekä ystävä että vihollinen, ei tahtonut uskoa marskin kuoleman olleen aivan luonnollisen. Niin äkkiä, niin arvaamatta oli se tapahtunut, juuri ratkaisevalla hetkellä. Mitkä syyttivät herttuata arvellen, että hän varmaan oli syöttänyt veriviholliselleen myrkkyä. Mitkä sitä vastoin luulivat Klaus herran taudin "panemataudiksi", jonka joku Pohjanmaan noita oli nostattanut ampumalla taikanuolen.

13. Klaus Fleming.

Klaus Fleming oli vanhaa, mahtavaa Suomen aatelissukua. Hänen isänsä oli Eerikki Fleming, Kustaa Vaasan uskollinen ja taitava sotakumppani, josta jo on ollut useasti puhe näissä kertomuksissa. Äiti, Hebla Sparre, oli ruotsalainen; hänenkin isänsä oli ollut mainio Kustaa Vaasan sotakumppani, Sigge Sparre. Klaus Flemingin syntymävuodesta ja -paikasta ei ole meillä mitään tietoa. Arviolta vaan voimme päättää, että hän syntyi noin 1535 vuoden seuduilla jossakin isänsä maakartanossa. Luultavasti vietti hän lapsuutensa ajan enimmäkseen Kuitian kartanossa Paraisten pitäjässä, likellä Turkua. Siellä hän näkyy saaneen kasvaa jokseenkin kuritonna, koulutonna, niinkuin karhunpentu korvessa. Tällä lailla hänestä tuli vahva ja uljas urho, taitava kaikissa ruumiin harjoituksissa. Erittäinkin kehuttiin häntä kelpo suksimieheksi. Mutta kirjaoppi sitä vastoin jäi aivan vähiin, ja sivistyneen seuraelämän tavoista ei hänellä ollut paljon tietoa. Perätöntä valhetta kuitenkin on eräs juttu hänen oppimattomuudestansa, jonka vihamiehet panivat liikkeelle. He sanoivat Flemingin saaneen niin peräti vähän oppia vieraita kieliä, että muiden oli vaikea ymmärtää hänen ruotsin puhettansa. Mutta Klaus herran monet ruotsinkieliset kirjeet todistavat aivan päinvastoin, sillä ne ovat aivan selvää ruotsia. Kumma olisikin ollut, jollei hän olisi osannut ruotsia. Sillä hänen synnyinseutunsa oli aivan ruotsinkielinen, ja olihan hänen äitinsäkin Ruotsista kotoisin. Paitsi sitä näyttävät Suomen korkeammat aatelisherrat jo silloin käyttäneen enimmäkseen ruotsia keskinäisissä puheissaan.

Klaus herran veljet ja sisaret kuolivat kaikki nuorina; siten jäivät vanhempien kuoltua kaikki suvun talot ja tavarat yksistään hänen omaksensa. Kuinka suuri rikkaus hänelle tämän perinnön kautta karttui, sen voimme päättää siitä, mitä mainitaan tulleen Hebla rouvan leskenosaksi (kolmas osa pesästä). Hän oli, paitsi kaikellaista irtainta tavaraa, saanut yhden kivitalon Turussa ynnä maatiluksia yhdessätoista eri paikassa, joiden vuositulot yhteensä tekivät 160 viljatynnyriä. Olipa Kuitian kartano tykeilläkin varustettu, niinkuin kuninkaallinen linna ainakin. Klaus herra kuitenkin asuskeli tavallisesti Syrjän l. Svidjan kartanossa, Siuntion pitäjässä, jonka johdosta Suomen talonpojat mainitsivat häntä "Kaski-Klauksi" (svidja = kaski). Vielä suuremmaksi eneni Flemingin rikkaus, kun hän v. 1573 nai neiti Ebban, joka oli mahtavaa Stenbock-sukua. Tämän naimisen kautta hän luultavasti sai ne maatilukset, jotka hänellä mainitaan olleen Ruotsissa; sillä hänen rouvansa oli ruotsalainen samoin kuin hänen äitinsäkin.

Nuori junkkari, jonka vanhemmat olivat niin mahtavat ja paitsi sitä kumpikin kuninkaan hyvässä suosiossa, pääsi tietysti aikaisin tärkeihin toimiin ja valtaviin virkoihin. Semmoista luottamusta ansaitsi hän muuten omienkin hengenavujensa vuoksi. Sillä hänen älynsä, joskin sitä ei ollut opilla harjoitettu, oli luonnostaan tarkka ja terävä, ja aikainen kokemus elämän koulussa täytti monessa suhteessa tieteellisen opetuksen vajavuudet. Ensi kertaa on nuori Klaus Fleming päällikkönä Kustaa Vaasan aikuisessa sodassa. Hänelle uskottiin silloin Savon suksimiehet johdettaviksi, kun tiedettiin hänen olevan hyvän hiihtäjän. Eerikki kuninkaan ja Juhana herttuan riidassa piti hän edellisen puolta suurella taidolla ja hyvällä menestyksellä. Vähemmin myötäinen sitä vastoin oli hänelle onni Tanskan sodassa, jossa hän ajoittain johti laivastoa. Tätä vastoinkäymistä rupesi epäluuloinen Eerikki luulemaan tahalliseksi petokseksi, ja uhkasi Flemingille rangaistusta, jopa kuolemaakin. Nytpä Klaus herra todenteolla tuli uskottomaksi ja luopui herttuain puolelle, kun he nostivat kapinan. Mutta tämä olikin aivan ainoa kerta, jolloin Fleming seisoi kruunupään kuninkaan vastustajien riveissä. Siitä lähtien hän aina palveli hallitsijoitansa järkähtämättömällä kuuliaisuudella. Niin esim. hän Räävelissä v. 1589 oli ainoa valtaneuvoksista, joka ei kirjoittanut Juhanalle ja Sigismundille lähetettävän varoitus- ja nuhdekirjeen alle. Molemmat kuninkaat palkitsivatkin uskollista palvelijaansa rajattomalla luottamuksella ja mahdollisimman suurilla suosionosoituksilla. Juhanan kruunausjuhlassa koroitettiin Fleming jo vapaaherran arvoon, ja vapaaherrakunnaksensa hän oli saanut Viikin kartanon Siuntion pitäjässä ynnä kahdeksan sen alle kuuluvaa kylää. Vuonna 1582 hän piti jo yliamiraalina koko Ruotsin valtakunnan laivaston hallussansa; ja kuusi vuotta myöhemmin muutti Juhana tähän virkaan kuuluvan arvonimen vielä komeammaksi, nimittäen Flemingin valta-amiraaliksi. Vuonna 1590 pääsi Klaus herra Uplannin ja samassa koko pohjoisen Ruotsin laamanniksi, sitä paitsi oli hänellä jo ennestään tuomarinvalta Suomessa koko Pohjanmaan yli. Heinäkuussa 1591 hän viimein asettui koko loppuiäkseen synnyinmaahansa. Silloin näet määrättiin hän Suomen ja Viron ylimaaherraksi ynnä myös kaikkien niiden sotajoukkojen ylipäälliköksi, jotka näissä molemmissa maakunnissa majailivat. Tätä jälkimäistä virkaa seurasi myös pian valtamarskin arvonimi, palkinnoksi Venäjän sodassa osoitetusta johtajataidosta. Kuinka Fleming sitten Sigismundin antaman rajattoman valtuuskirjan nojalla hallitsi Suomenmaata itsenäisenä, itsevaltiaana kuninkaana, ainoastaan sitä nimeä vailla, siitä ovat edelliset luvut jo kylliksi kertoneet.

"Nuorna on vitsa väännettävä", niin sanoo vanha sananlasku. Se kävi myös Flemingin suhteen toteen. Ne raa'at tavat ja törkeät puheet, jotka hän nuoruudessaan oli oppinut isänsä tallirenkien ja huovien seurassa, ne pysyivät hänessä hänen elämänsä loppuun asti. Klaus herra, vaikka hän olikin talonpoikien pahin polkija ja ylenkatsoja, oli itse käytökseltään törkeimmän talonpojan tapainen. Nenäänsä esim. hän pyyhki takin hihalla. Muutenkaan hän ei näytä olleen kovin suuri puhtauden harrastaja; siihen lienevät viitanneet nuo pilkkanimet Kaski-Klaus ja nokinenä, joilla Suomen talonpojat usein mainitsivat häntä. Pöydässä oli Fleming kovin ahnas; usein hän ahtoi yhdeksi ateriakseen vatsaansa kokonaisen sianreiden, muuta ruokaa lukuunottamatta. "Sika syöpi sian suuhunsa" oli Kaarle herttuan tavallinen pilkkalause, kun Flemingin tavaton ruokahalu tuli puheeksi. Kömpelön käytöksensä tähden joutui Klaus herra tietysti sivistyneissä seuroissa naurun ja pilkan alaiseksi. Puolassa, jossa hän kävi kuninkaaksi valitun Sigismundin saattomiehenä, väännettiin siitä syystä hänen arvonimensä sangen sukkelalla tavalla. Puolalaiset aatelisherrat näet eivät nimittäneet häntä keskenään Dominus Admiralis (amiraali herraksi), vaan Dominus Admirabilis (eriskummalliseksi herraksi). Samaten myös Kaarle ja valtaneuvokset Ruotsissa yhä ampuivat häneen kokkasanojansa.

Näitä pilkkaajiansa Fleming puolestaan vihasi tulisimmalla vimmalla. Sillä hän oli yhtä leppymätön vihassansa kuin uskollinen ystävyydessään. Missä hänellä oli syytä kostaa, siinä hän ei pitänyt oikeudestakaan mitään lukua. Sen osoitti hän esim. silloin, kun hän istui tuomarina tutkimassa vihamiestänsä Kaarle Hornia Joananlinnan antautumisen vuoksi. Samoin nähtävästi paisui hänen sydämensä ilosta, kun hän nyt viimeisinä vuosinaan sai tehdä kiusaa Ruotsin valtaneuvoksille, jopa myös itse Kaarle herttualle.

Vaikutin, joka näinä viimeisinä vuosina ohjasi kaikkia Klaus herran tekoja, oli kuitenkin alkuansa parempaa laatua. Se oli uskollisuus laillista hallitsijaa kohtaan, jota Suomen miehet kaikkina aikoina ovat pitäneet jaloimpana kansallisavunansa. Mutta Flemingin uskollisuus meni yli kaiken määrän, se oli umpiuskollisuutta, joka tukehutti kaikki muut ihmistunteet. Sitä ei pidä kuitenkaan kovin kummeksia, että hän kuninkaansa edun vuoksi oli tyly talonpojille. Sillä se kuului Fleming-suvun perintövikoihin; sen Klaus herra oli oppinut jokapäiväisestä kokemuksesta isänsä, tuon mainion rahvaansortajan, kodissa. Mutta hän uhrasi kuninkaan tähden myös uskontonsa, jota hän kuitenkin lienee pitänyt pyhänä.

Klaus Flemingin muisto on säilynyt jälkimaailmalle tässä sangen mustassa muodossa. Muistettava on kohtuuden vuoksi kuitenkin, että hänen historiansa on yksistään vihamiesten kirjoittama. Moni hyvä avu, joka olisi varmaankin saattanut lievittää yleistä mustuutta, on tällä tavoin jäänyt kertomatta. Suoruutta, rehellisyyttä kuitenkin muutamat myöntävät hänessä olleen, vaikka tosin toiset sitä vastoin soimaavat häntä kavalaksi. Mutta hänen urhouttansa ja sotataitoansa eivät ole pahimmatkaan pahansuovat uskaltaneet halventaa.

14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen.

Flemingin kuoltua asetti Sigismund Arvi Eerikinpoika Stålarmin ylimäiseksi käskynhaltijakseen Suomenmaahan. Stålarm oli lempeä, iloinen herra, jota kaikki rakastivat; hän oli rehellinen, tarkkatuntoinen kaikissa asioissa. Mutta hänessä ei ollut sitä rautaista sydäntä, rautaista kättä, joka olisi voinut estää Sigismundin asiaa "horjumasta". Sillä olipa hän itsekin salaa sydämessään horjuvainen. Vannotun uskollisuusvalansa tähden hän katsoi velvollisuudekseen taistella kuninkaan puolesta; mutta sittenkin hän monesti epäili, oliko siitä hyötyä isänmaalle. Erittäinkin pelkäsi hän puhdistetun opin sortamista, jos Sigismund kokonaan pääsisi voitolle. Tämä puolinaisuus tuumissa synnytti tietysti myös puolinaisuutta toimissa. Retkestä Ruotsiin ei ollut enää puhettakaan; eipä enää jaksettu omaakaan maata täydesti suojella. Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, valloitti herttuan omaksi koko Pohjanmaan. Suomen herrat eivät siihen tehneet muuta kuin että asettivat vartijaparven maakunnan rajalle.

Sotaväkikin rupesi epäilemään puolustettavan asian oikeutta. Sitä paitsi soturit myös epäilivät; tokko he voisivat saavuttaa voittoa uuden, oudon päällikön johdolla, ja alkoivat pelätä herttuan kostoa, jos he jäisivät tappiolle. Kaiken sen lisäksi he vihastuivat vielä nykyiseen laivaston päällikköön ja Turun linnan isäntään, Pentti Severinpoika Juusteniin. Tämä herra oli näet niin kitsas, ettei hän antanut heille palkkaa eikä ruokaa, ja pisti säästöt omaan taskuunsa. Meriväki teki viimein salaisen liiton; he aikoivat viedä koko laivaston herttuan käsiin. Tämä vehje tuli kuitenkin päällikköjen tietoon, ennenkuin sitä oli keritty panna toimeen. Stålarm tuotti laivat Aurajoen suuhun, linnan suojaan. Sitten hän vielä kuljetti kaikki tykit aluksista maalle ja asetti ne linnansa muureille. Täten oli tosin nyt laivasto täydessä turvassa; mutta ei siitä sentään ollut enää herttuallekaan mitään vahinkoa.

Kohta tämän jälkeen kutsui Arvi herra koko linnanväenkin kokoon, sekä tykki- että jalkamiehet. Hän pelkäsi näet täydellä syyllä, että petturuus voisi heihinkin levitä. "Tahdotteko," kysyi hän heiltä, "puolustaa tätä linnaa urhoollisesti, niinkuin kuninkaan uskollisten miesten sopii?" Yksi joukosta astui silloin rohkeasti esiin ja ilmoitti; "Ei voi olla oikein, että tappelemme Kaarle herttuata vastaan; sitä minä en milloinkaan uskalla tehdä." Mutta hänet kopattiin kiinni ja mestattiin paikalla. Tietysti olivat sitten muut ääneti; mutta he eivät kuitenkaan tulleet siitä sen luotettavammiksi.

Sillä välin näin laulaa vanha senaikuinen runo:

Hyvä herra, herttu Kaarle, Ruotsin kultainen kuningas, hangitseepi haaksiansa, laitteleepi laivojansa, tuli Turun vierahaksi, Suomen suureksi hyväksi, linnan liiaks vierahaksi.

Lähelle tultuansa herttua lähetti kirjeen Turkuun. Hän tarjosi vielä sovintoa ja käski Suomen herrat puheillensa. Mutta Stålarm vastasi, että kuningas oli kieltänyt kaikki keskustelut, joiden johdosta hänen valtansa voisi vähentyä. Muutamat muista Suomen herroista laskivat vielä pilkkasanoja lisäksi ja käskivät herttuan rukoilla Jumalalta koillistuulta, jotta hän pääsisi kiireesti takaisin Ruotsin rannoille. Runo kertoo vastauksen kuuluneen täten:

Linnan ilkeät isännät, purit huulta, väänsit päätä; kovasti kovat puhelit, valjut vastasit valjusti: "heidät heitämme merehen, haahdet hakkaamme haloiksi, venheet särjemme vesille!"

Tätä uhkausta he koettivatkin todella täyttää voimiansa myöten, kun Ruotsin laivasto tuli näkyviin Ruissalon ja Hirvisalon välisessä salmessa. Linnasta lentävä luoti taittoi maston itse herttuan aluksesta. Silloin herttua kääntyi pois ja kiersi laivastoineen Hirvisalon ympäri. Näin hän 7 p. syysk. 1597 pääsi Nummen pitäjän rantaan, Ruskeakallion niemen kohdalle, joka jo oli mannermaata ja ainoastaan parin virstan päässä Turusta. Tänne hän laski sotaväkensä maalle. Stålarm kohta riensi estämään; mutta hänen huovinsa hevosineen eivät voineet rantalouhikossa tehdä suurta haittaa.

Täten saatuansa jalansijan Suomen rannalla, Kaarle herttua uudisti sovintotarjoumuksensa ja käski taas Suomen herrat puheillensa. Tälläpä kertaa tulikin myöntävä vastaus; onnistunut maallenousu oli nähtävästi masentanut heidän uhkarohkeuttansa. Keskustelu määrättiin pidettäväksi Kupitsan (nyk. Kupittaan) lähteen partaalla, aivan Turun kaupungin vieressä. Kummallakaan puolella ei rauhan hierojilla saanut olla enempää kuin viisikymmentä huovia seurassansa. Syysk. 9 p:nä 1597 aamulla saapuivat siis Kaarle herttua ja Arvi Stålarm määräpaikalle. Mutta kummallakin oli, vasten tehtyä sopimusta, koko sotavoima tykkineen päivineen takanansa. Siitä huolimat\a ruvettiin kuitenkin vaihtamaan panttimiehiä. Vaan ennenkuin se toimi oli päättynyt, tuli taas toinen seikka ilmi, joka ei millään muotoa sopinut rauhantuumiin. Yksi osa herttuan väkeä oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt kierroksen; nyt se seisoi keskitiellä suomalaisten leirin ja linnan välillä. Tätä sanoi Arvi herra täydellä syyllä kavaluudeksi, ja vaati että herttuan väki jälleen vetäytyisi paikoillensa. Mutta Kaarle ei suostunut. Silloin aikoi Stålarm muuttaa asemaansa, päästäkseen jälleen likemmäksi linnaa. Mutta herttua oli luulevinansa, että suomalaisten liikkeellelähtö tarkoitti päällekarkausta. Hän huusi siis väelleen, käskien heidän olla varoillansa. Amiraali Scheel ei tyytynyt siihenkään. Hän päästi suustansa pahan kirouksen suomalaisten muka petoksen johdosta, ja käski alapäällikkönsä Pietari Stolpen hyökätä merimiehineen, peitsineen heidän kimppuunsa. Tämä arvaamaton rynnäkkö hämmästytti Suomen sotureita; osa kääntyi kohta pakoon. Herttua vielä laukaisutti tykkinsä, jotka kaatoivat pari huovia; silloin hajosivat Stålarmin väen tähteetkin. Herttua ei kuitenkaan lähtenyt heitä takaa ajamaan; hän muutti vain majansa Turun kaupunkiin. Arvi herra sai tällä tavoin aikaa seisahduttaa ja koota pakenevat miehensä, ja asettautui leiriin parin peninkulman päähän, josta he yhä häiritsivät vihollisia. Mutta puolentoista viikon kuluttua hän siirtyi äkkiä vieläkin syrjemmäksi ilman mitään ulkonaista pakkoa. Syynä oli luultavasti se, ettei hän saattanut täydesti luottaa omaan väkeensä, jota herttuan salaiset lähettiläät yhä kävivät viekoittelemassa. Yhden osan hän lähetti Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan; itse hän vei tähteet Viipuriin.

15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan.

Kaarle herttua rupesi nyt vielä entistä kiivaammin ahdistamaan Turun linnaa. "Saarto"-vallit olivat rakennetut kolmeen kohtaan, nimittäin Myllyvuorelle[8], Vilkkilänmäelle ja Korpolaisvuorelle. Niistä hän oli pannut

jalkajoutset jahkamahan, kaikki pyssyt pylvimähän, suuret nuolet lentämähän, vitjat pitkät vinkumahan. Ampui linnan lipin-lapin, kastarit[9] ylös-alaisin. Kovin parkui knihti[10] parat, parkui herrain palvelijat, linnoja rikottaessa, kastareita kaadettaissa.

Niin suurta menestystä, kuin mitä runo tässä kuvittelee, ei ollut sentään piirittäjien ampumisella toden teolla. Paljon kaatui herttualta väkeä, ennenkuin rintavarustukset saatiin niin korkeiksi, että oli suojaa niiden takana. Alinomaiset syyssateet tekivät kaivamistyön sangen vaikeaksi, ja he täyttivät yhä piiritysojia. Eipä ollutkaan muuten Kaarlella varsinaisia piiritystykkejä. Hänellä oli vain tavalliset laivatykkinsä, jotka eivät tehneet kovin suurta vahinkoa.

Linnan päälliköt elivät siis hyvässä turvassa ja toivossa; antaumuksesta ei ollut puhettakaan. Kaarle oli heti kirjoittanut Flemingin leskelle ja tarjonnut vapaan poispääsön linnassa oleville aatelisrouville ja neidoille. Mutta ei otettu tätäkään kohteliasta ehdoitusta vastaan eikä edes lähetetty sanaakaan vastaukseksi. Silloin herttua suuttui ja ammutti vitjaluoteja[11] ikkunoita vastaan. Kerrankin, kun par'aikaa pidettiin linnassa yhteistä rukousta, lentää viuhahti tämmöinen suikale sisään ja leikkasi miehen kahtia, aivan Ebba rouvan vierestä. Mutta marskin leski ei säikähtynyt siitäkään: hän vain edelleen niinkuin ennenkin kulki miehestä mieheen kehoittaen heitä urhoollisuuteen ja lujuuteen.

Petos viimein kuitenkin sai aikaan, mihin herttuan tulikidat eivät olleet pystyneet. Linnanväki, niinkuin tiedämme, oli suuttunut ylipäällikköönsä, amiraali Juusteniin. Tämä heidän suuttumuksensa kiihtyi vielä yllytyksistä. Linnassa näet oli herttuaan salainen asianajaja, ruotsalainen ylioppilas, nimeltä Daniel Hjort, joka ennen oli ollut opettajana Klaus Fleming vainajan perheessä. Hänen viekoitustensa seuraukset alkoivat pian teoissakin näkyä. Tykkimiesten havaittiin ojentelevan kanuuniansa sillä lailla, että luodit tekivät piirittäjille niin vähän vahinkoa kuin mahdollista. Täytyi siis asettaa joka tykkimiehen viereen hovipalvelija viritetty pyssy kädessä valvomaan, että he rehellisesti tekisivät tehtävänsä. Sitä ei kuitenkaan saatu millään muotoa estetyksi, että kaikissa hyökkäyksissä aina karkasi suuria parvia herttuan puolelle. Pentti Juusten päätti sentähden vielä kerran julkisesti tutkia väkensä mieltä. "Sittenhän", arveli hän, "tiedämme kumminkin, keneenkä on luottamista."

Tykki- ja jalkamiehet kutsuttiin kaikki kokoon linnanpihalle, ja Juusten julisti, että kaikki, jotka niin tahtoivat, saivat vapaasti lähteä linnasta. Mutta niille, jotka pysyivät uskollisina, lupasi hän koroittaa palkkaa. Suuri joukko, paljoa useampia kuin mitä oli aavistettukaan, läksi silloin tiehensä. Ja kun jäljelle jääneet sitten kävivät ampumaan, ei se enää ollut mahdollista. Tykkien sisustat ja sankkireijät olivat ravalla tukitut. Sen kiusan olivat lähteneet kumppanit vielä tehneet heille muistiaisiksi.

Pakko oli nyt siis antautua. Mikonpäivänä syysk. 29 p:nä kello 7:n ja 8:n välillä torahti torvi linnan vallilta ja pyydettiin keskustelua. Herttua lupasi että, jos linna luovutettaisiin hänelle, niin ei tapahtuisi sen puolustajille mitään vahinkoa hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta, paitsi jos valtakunnan säädyt laillisella tuomiolla määräisivät jonkun rangaistuksen. Linnalaiset sitä vastoin vaativat, että tutkinto ja tuomio jätettäisiin siksi, kunnes kuningas itse tulisi maahan. Sillä välin he pyysivät saada olla rauhassa kotonaan. Sovittelua kesti jo toista päivää ja näkyi venyvän pitkäksi. Silloin herttua sen taas joudutti uudella kavaluudella. Linnanportin edustalla oli vahva etuvarustus, jossa seisoi kaksi riviä järeitä tykkejä, "muurin-murtimia", ja vieläpä kahdeksan pienempää tykkiä takana kolmantena rivinä. Tämän etuvarustuksen valloitutti herttua rynnäköllä, kesken aselepoa, kun parasta aikaa sovinnosta keskusteltiin. Yhdellä yrittämällä valloitettiin vielä lisäksi eräs pyöreä tornikin, jonka tuli oli tehnyt piirittäjille paljon vahinkoa. Nyt ei auttanut enää vastaanhangoitteleminen, täytyi kun täytyikin avata linnan portit. Juusten pyysi ja sai herttualta luvan lähteä linnasta syrjäportin kautta; sillä hän pelkäsi omia sotamiehiään. Alhainen sotaväki vannoi uskollisuusvalan herttualle ja meni hänen palvelukseensa; päälliköt sitä vastoin vietiin vangeiksi laivoihin.

Kaarle herttua oli joltakulta saanut sen tiedon, että muka linnassa oli salaisia ruutijuonia, joilla aiottiin räjähyttää hänet väkinensä ilmaan, kun he marssisivat sisään. Siitä syystä hän, käydessään tarkastamassa linnan kaikkia huoneita, käski Ebba rouvan seurata mukana koko ajan. Linnan kappelissa seisoi Klaus herran arkku lattialla; sodan tähden ei oltu vielä keritty sitä saattaa hautaan. Kaarle nostatti kannen arkun päältä; sillä hänelle oli juteltu, että marski ei ollutkaan kuollut, vaan mennyt pakoon Puolan maalle. Arkku muka vain oli täynnä hänen kultiansa, hopeitansa. Nähdessään siinä nyt verivihollisensa vihatut kasvot, herttua ei saanutkaan vimmaansa hillityksi. Hän nykäisi ruumista parrasta ja lausui kovasti kiroillen: "Eipä nyt sinun pääsi pysyisi kauan lujana kaulassa, jos vielä eläisit!" Mutta Ebba rouva vastasi siihen ylpeästi: "Ette te, herttuallinen armo, olisikaan päässyt tänne, jos minun herravainajani vielä olisi elossa!" Samaa leppymätöntä kostonhimoa osoitti Kaarle sitten vähän myöhemminkin. Suomen aatelisherrat pyysivät saada juhlallisesti saattaa marskin ruumiin hautaan. Mutta sitä ei heille sallittu. Aivan hiljaisuudessa, ilman mitään komeutta ja koreutta, vietiin Klaus herra viimeiseen lepokammioonsa, Paraisten kirkkoon. Juuri samalla aikaa läksi toinen saattojoukko aivan toisella mielellä pohjoiseen päin. Flemingin pahimmat viholliset, nuijamies-päälliköt, olivat päässeet kahleistansa, ja lähetettiin nyt takaisin omaan kotiinsa. Vapautensa lisäksi oli Hannu Krankka, ja samoin luultavasti moni muukin, saanut vielä toisenkin lahjan herttualta. Hänelle oli näet suotu veronvapaus tilallaan.

Edemmäksi ei herttua mennytkään tällä retkellänsä. Hän ei uskaltanut jäädä talveksi Suomenmaahan, etteivät hänen vihamiehensä Ruotsissa sillä aikaa saisi tilaisuutta tehdä häiriötä. Eikä myöskään ollut enää aikaa saada ennen meren jäätymistä muita Suomen linnoja valloitetuiksi. Tuskinpa saattoi herttua sitäkään toivoa, että Turun linna voisi kauan olla suomalaisten käsiin takaisin joutumatta. Siitä syystä hän päätti riistää sieltä kaikki paremmat puolustuskeinot, jotta hänen toisten olisi helpompi sitä valloittaa. Kaikki järeämmät tykit ja samoin myös Suomen laivasto oli vietävä Ruotsiin. Linnaväeksi jätettiin Juustenin entiset miehet, ja päälliköiksi asetettiin kolme suomalaista herraa, veljekset Klaus ja Lauri Fleming, Louhisaaren sukua, ja Yrjö Horn, jotka eivät olleet pitäneet yhtä marskivainajan kanssa.

Lokakuun 26 p:nä läksi herttua paluumatkalleen, vieden kaikki saaliit kanssansa. Paitsi sitä hän myös kuljetti Ruotsiin vangitut herrat ynnä Ebba rouvankin tyttärineen, ja kaikki muut Turun linnassa olleet suomalaiset aatelisnaiset. Linnan juhlasalin oven yli oli hän ennen lähtöänsä piirtänyt latinaksi nämät uhkaavat ja varoittavat sanat:

Tänne Kaarle mä sain, hajotin kapinalliset, voitin; täältä mä lähden taas, en yhtään jälkeä jättäin. Mut takaisin tulen; peljätkööt mua pettäjät silloin, silloin armoa ei ykskään syyllinen saa.

16. Makkararetki.

Muutamien kuukausien kuluttua tulikin, niinkuin herttua aavisti, Turun linna jälleen Stålarmin haltuun. Linnaväki, ne samat petturit, jotka olivat olleet syynä taannoiseen antautumiseen, osoittivat nytkin taas yhtä suurta uskottomuutta. Herttuan määräämä palkka ja elatus oli heidän mielestänsä liian niukka. Väkensä epäluotettavuuden vuoksi eivät siis linnanisännät olisi voineet tehdä suurta vastarintaa. Mutta eivätpä he sitä yrittäneetkään; he sopivat Stålarmin kanssa ja rupesivat hänen kanssansa yksiin tuumiin. "Minä näen", sanoi siitä suuttunut Kaarle herttua, "ettei suomalaisissa yhdessäkään ole rehellisyyttä eikä kunniaa, ei enempää kuin sammakossa on höyheniä!"

Arvi herra rupesi nyt suuriin varustushankkeisiin. Sillä nytpä näytti tulevan täysi tosi Sigismundin yhä uhkaamasta retkestä Ruotsinmaalle. Kaarle herttuan voitollinen käynti Suomessa oli vihdoin viimeinkin saattanut "huomispäivä-kuninkaan"[12] tuumasta toimeen. Kevään tullessa hän oli muuttanut asuntonsa Preussiin, ja pestasi ahkerasti sotamiehiä. Hänen aikomuksensa oli mennä Etelä-Ruotsin kautta, koska hän tiesi siellä olevan paljon hänen ystäviänsä. Suomalaisten puolestaan piti valloittaa Tukholma ja sieltä marssia hänen avukseen.

Varustusten kuntoonsaaminen ei ollut Arvi herralle helppo tehtävä. Kuningas itse lähetti aivan pienen rahasumman; eikä Suomen talonpojiltakaan ollut ylen paljon saatavana, sillä tuo vihattu linnaleiri oli nyt juuri tullut lakkautetuksi Sigismundin käskystä. Stålarmin täytyi ottaa melkein kaikki kulungit omasta tahi muiden Suomen herrojen kukkarosta. Kaikki nämät uhraukset hän teki kuitenkin mielellänsä; sillä uskollisuus oli nyt hänen sydämessään voittanut kaikki epäilykset. "Parempi on kuolla", lausui hän, "kuin kuulla itsestään mainittavan, että mies on vannonut uskollisuusvalan kahdelle esivallalle!" Kultavitjatkin hän riisui kaulastansa ja riisti hopeamaljat pöydältään, pannen ne pantiksi kruunulle annetuista lainoista.

Tällä tavoin oli Arvi herra saanut 25 isompaa laivaa kuntoon, kussakin 4-6 tykkiä, ynnä vielä lisäksi suuren joukon pieniä haaksia. Väkeä hänellä oli neljättä tuhatta. Niissä oli, paitsi Suomen sotureita, jommoinenkin joukko Vironkin aatelisherroja palvelijoineen, jotka kuninkaan käskystä olivat tulleet avuksi. Heinäkuun alussa vei Stålarm sotavoimansa Ahvenanmaan saaristoon ollaksensa siellä likempänä, kun häntä tarvittaisiin. Heinäkuun 24 p:nä 1598 tuli viimein tuo kauan ikävöity sanoma, että kuningas oli Ruotsin rannalle saapunut. Suomalaiset heti nostivat riemuiten ankkurinsa ja joutuivat seuraavana päivänä Gröneborgin satamaan, joka oli vain kuuden peninkulman päässä Tukholmasta. Siellä Stålarm vei sotamiehensä maalle ja rakensi itselleen vahvan leirin.

Suomalaisten tulo nosti Uplannin talonpoikien parissa hirmuisen kauhistuksen. Tässähän nyt olivat ne rahvaanteurastajat, jotka olivat panneet toimeen verilöylyjä ympäri koko Suomenmaan. Eipä tämä kauhistus masentanut sentään Ruotsin miesten rohkeaa mieltä. Urhoollisesti kokoontuivat talonpojat, monta tuhatta luvultaan, ja marssivat vihollisiansa vastaan. Päällikköinä oli kaksi Upsalan professoria, meidän vanha tuttavamme Nikolaus Bothniensis ynnä hänen virkaveljensä, Jaakko Schinnerus. Olisiko näiden syväoppisten herrojen latinassa ja talonpoikien nuijissa ollut tarpeeksi vastusta Suomen huovien terävälle teräkselle, sitä lienee lupa hiukkasen epäillä. Mutta he eivät saaneetkaan tilaisuutta mitellä voimiansa. Arvi herra sai Ruotsissa kohta tietää, että sanoma kuninkaan tulosta oli ollut vain perätöntä huhua. Samassa myös hänelle ilmoitettiin, että herttuan laivasto läheni ja aikoi sulkea häneltä kotitien. Tästä syystä hän purjehti jo heinäkuun 28 p:nä takaisin Suomeen. Upsalan professorit ja Uplannin talonpojat tapasivat leirin tyhjänä. Ainoastaan suomalaisten evässäkkejä, jotka olivat täynnä makkaroita, kuuluu joku määrä jääneen ruotsalaisille saaliiksi. Siitä pantiin sitten tälle suomalaisten turhalle yritykselle pilkkanimeksi Makkararetki. Herttuan laivasto, amiraali Scheelin johdolla, läksi suomalaisia takaa ajamaan ja tappoikin jonkun sadan, jotka Ahvenanmaan saaristossa vielä kuhnustelivat. Scheel jäi sitten näille vesille, estääksensä suomalaisia uudestaan yrittämästä.

Pari päivää Stålarmin lähdettyä kuningas saapui todella Ruotsiin, tuoden 5,000 sotamiestä kanssansa. Onni oli nyt ensi alussa hänelle sangen myötäinen. Vahva Kalmarin linna avasi hänelle kohta porttinsa. Maakunta maakunnan, kaupunki kaupungin perästä seurasi tätä esimerkkiä, taipuen hänen puolelleen. Jopa oli itse Tukholmakin sigismundilaisten käsissä. Ensimäinen kahakka herttuan väen kanssa oli voitollinen. Jos nyt suomalaiset olisivat tehneet tehtävänsä, niin olisi Kaarle herttua ollut hukassa. Mutta meidän miesten laivasto ei päässyt liikkeelle moneen viikkoon. Alinomaiset tyynet tai vastatuulet olivat heitä pidätelleet. Paitsi sitä väijyeli Scheel yhä vielä Ahvenanmaalla.

Syyskuun keskipaikoilla viimein kääntyi tuuli, jolloin Scheelkin riensi etelään herttuan avuksi. Nyt toi Aksel Kurki yhden osan Suomen laivastoa Tukholmaan. Mutta Stålarm ynnä hänen kanssansa toinen puoli väkeä viivytteli yhä vieläkin. Monikkalan herra pohjalaisineen näet hankki tullaksensa Turkua vastaan, niinpian kuin Suomen huovit olisivat lähteneet. Vasta kun Monikkalan herra oli saatu vangiksi, uskalsi siis Stålarm mennä Ruotsiin. Hän saapui sinne lokakuun ensi päivinä. Mutta silloin olikin otollinen hetki mennyt ohitse.

Kuninkaan väki oli syyskuun 25 p:nä tullut perinjuurin voitetuksi ratkaisevassa Stångebron tappelussa. Vähän aikaa sen perästä pakeni Sigismund Puolanmaalle. Synkällä mielellä ja pahaa aavistaen purjehtivat Suomen herrat jälleen kotiinsa.

17. Suomalaisten hankkeet.

Sillä aikaa kuin herttuan laivasto vastatuulen tähden viivyskeli Ahvenanmaan vesillä, panivat sigismundilaiset kaikellaisia keinoja liikkeelle, saadakseen sen käsiinsä. Ensin he koettivat viekoitella itse ylipäällikköä. Sigismund lupasi Scheelille 600 Puolan tukaattia jokaisesta laivasta; sen lisäksi vielä elinkautisen eläkkeen ynnä suuren suosionsa ja armonsa. Mutta Scheel lähetti kaikki tämmöiset kirjeet herttuan luettavaksi.

Silloin viritettiin sen sijaan toinen salavehje. Flemingin leskeä tyttärinensä pidettiin Tukholmassa vankina rahapajamestari Van Wijkin talossa. Siellä tuli Van Wijkin poika, kaunis, innokas nuorukainen tutuksi nuorten neitien kanssa ja rakastui tulisesti yhteen heistä. Ebba rouva lupasi nyt Van Wijkille tyttärensä puolisoksi, jos hänen, joka oli sotalaivan kapteenina, onnistuisi saada Scheelin laivasto kuninkaan puolelle. Van Wijk rakkaudeninnossansa suostui hänelle ehdoitettuun vaaralliseen ansiotyöhön. Hän läksi takaisin laivaansa vieden kanssaan salaisia kirjeitä sekä Ebba rouvalta että muiltakin kuninkaan ystäviltä. Ahvenanmaalla hän rupesi sitten puhelemaan milloin tämän, milloin toisen virkaveljensä kanssa, osoittaen heille, miten tarpeellista olisi, että he hyvissä ajoin turvautuisivat kuninkaan armoihin. Olivathan nyt jo melkein kaikki korkeimmat ja mahtavimmat herrat luopuneet herttuasta. Asia tuli viimein ala-amiraali Stolpen korviin, vaan ei ollut tällä kuitenkaan täysiä todistuksia kavaltajaa vastaan. Stolpe pani silloin toimeen laivassansa suuret juomingit, joihin hän kutsui kaikki kapteeninsa. Ilon noustua korkeimmilleen ehdoitti hän, ikäänkuin vallattomuudesta, että joka maljaa juotaessa aina yksi vaatekappale riisuttaisiin päältä. Itse hän sen teki ensiksi, ja muiden tietysti täytyi seurata hänen esimerkkiänsä. Ensin riisuttiin nutut, sitten housut, kengät j.n.e., kunnes viimein herrat istuivat kaikki aivan paitasillaan. Mutta pois riisutut vaatteet, jotka olivat viskatut kajuutasta ulos, tutki oven takana muuan Stolpen palvelijoista. Van Wijkin taskusta löydettiin yllämainitut salaiset kirjeet. Nuori kapteeni koki kuitenkin puolustaa itseänsä, väittäen kirjeiden hänen tietämättänsä tulleen sinne. Mutta Scheel luki silloin kirjeen, jonka tämä oli saanut Laskilta, eräältä Sigismundin seurassa tulleelta puolalaiselta herralta. Siinä koetettiin uudestaan viekoitella Scheeliä ja oli sanottu, että hän saisi tarkemmin Van Wijkin kanssa sopia ehdoista. Useammat laivankapteenit myös todistivat, että syytetty oli yrittänyt houkutella heitä pettureiksi. Kieltämisestä ei siis enää ollut apua. Van Wijk tuomittiin kuolemaan. Hän vietiin erääseen saareen, sidottiin puuhun ja ammuttiin. Sanotaanpa itse tylyn herttuankin säälineen, että oli täytynyt tappaa tuo kaunis nuorukainen.

Puolasta kirjoitti Sigismund Suomen herroille ja käski heidän taas valmistautua tulevaksi kesäksi. Silloin muka aikoi hän uudestaan käydä Ruotsissa, suuremmalla sotavoimalla. Herkkäuskoiset Suomen miehet taas antoivat pettää itsensä. He vastasivat siis kieltävästi kaikkiin herttuan sovintotarjouksiin, ja ryhtyivät täydellä toimella sotahankkeihin. Kulungit täytyi nytkin niinkuin ennen ottaa omasta kukkarosta; sillä kuninkaan lähettämä summa oli aivan vähäinen.

Kerkesi näin kevät, saapui suvi, vaan ei Sigismundin aiotusta retkestä kuulunutkaan sen enempää. Sitä vastoin saapui sangen huolestuttavia sanomia Ruotsista, miten herttua siellä kaikin voimin hankkieli uutta retkeä Suomeen. Tuskissansa lähettivät Suomen herrat lähettilään kuninkaan puheille. Mutta Sigismund ei ilmaissut hänelle tuumiansa, lausui vain mahtavasti rintaansa lyöden: "Tässä on meillä salaisuus, jota ei tällä kertaa vielä saa tietää!" Lähettiläs ei kuitenkaan tyytynyt siihen vastaukseen, vaan rukoili hartaasti edes jotakin apua. Silloin kuningas sanoi lähettäneensä rahaa Liivinmaalle, eversti Fahrensbachille; niillä piti pestattaman 1,700 ratsumiestä Suomeen vietäviksi. Tämän tiedon saatuansa lähetti Stålarm kohta erään Stilchen nimisen palvelijansa Liivinmaalle jouduttamaan apuväen tuloa. Mutta Fahrensbach vastasi vasta saaneensa rahat; hän ei ollut siis vielä kerinnyt saada mitään väkeä. "Mihinkä keinoon sitten suomalaisten tulee ryhtyä?" kysyi hämmästynyt lähettiläs. — "Heidän täytyy", kuului Fahrensbachin vastaus, "kestää vaara omin päin kuninkaansa tähden. Ja vaikkapa Kaarle herttua nyt valloittaisikin koko Suomen ja kaataisi heidät kaikki, niin kyllä me sitten sentään karkoitamme hänet sekä Suomesta että myöskin Ruotsista." — "Herra Jumala armahtakoon!" huusi Stilchen. "Sittenhän meidän miesparat ovat petetyt ja hukassa!"

18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen.

Elokuun alkupäivinä 1599 ilmaantui Scheel herttuan etujoukon kanssa Kastelholman edustalle. Sen linnan olivat näet suomalaiset talven aikana ottaneet omaksensa. Sitten olivat ruotsalaiset useamman kerran käyneet sitä takaisin valloittamassa; mutta heidät oli aina tulisella kyydillä lähetetty kotiin. Linnan isäntä, Salomon Ille, ei ollut siis nytkään huolissansa. Ampumisen alkaessa pani hän ikäänkuin uhallaan suuret juomingit toimeen linnan toisella kulmalla, mihin eivät luodit käyneet. Mutta kesken mässäämistä tulla tuprahti yht'äkkiä iso tykinkuula pitosaliin sisään. Vihollinen näet oli saanut uuden patterin rakennetuksi sillekin puolelle. Tämä yksi ainoa luoti pani Ille paran pään kokonaan pyörälle. Kohta paikalla hän avasi porttinsa ja antautui ilman mitään ehtoja voittajien armoille. Alhainen linnaväki päästettiin vahingoittamatta kotiin menemään; mutta päälliköt tuomittiin kuolemaan sen johdosta "että he olivat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaata vastaan". Jonkun aikaa saivat tuomitut kuitenkin vielä pitää henkensä, sillä Scheelillä ei sattunut olemaan mestausmiestä joukossansa.

Ahvenanmaalta lähetettiin vielä kerta, Ruotsin säätyjen nimessä, sovintotarjous Turkuun. Nytpä Stålarmkin neuvoi taipumaan. Hän taisi epäillä vastarinnan mahdollisuudesta, ja sitä paitsi oli hänen omatuntonsa taas rauhaton, sillä Virosta oli hänelle saapunut pahoja tietoja kuninkaan salatuumista puhdistettua oppia vastaan. Mutta muut Suomen herrat puhuivat ankarasti vastaan, soimaten Stålarmia uskottomuudesta. Vastaus oli siis nytkin sama kuin aina ennenkin: kuningas on kieltänyt meitä rupeamasta keskusteluihin.

Scheel purjehti nyt sotalaivaston kanssa suoraan Turkua kohti, ja herttuakin saapui pian jäljestä, tuoden maaväkensä sinne pienillä haaksilla. Aksel Kurki poltti silloin leirinsä, joka oli ollut likellä Turkua, ja vei Suomen armeijan Hämeeseen päin. Hän näet arveli herttualla olevan liian suuren ylivoiman. Sentähden hän aikoi vetäytyä idemmäksi, odotellen Virosta ehkä joutuvan väkeä. Sitten vasta hän tahtoi käydä ratkaisevaan tappeluun.

Herttua puolestansa läksi Kurkea ajamaan takaa, jättäen Scheelin pienemmän joukon kanssa Turkua saarroksissa pitämään. "Kunhan ensin", kirjoitti hän lähtiessänsä Arvi Stålarmille, joka oli Turun linnassa, "olen tuon toisen parven lahkokuntalaisiasi saattanut majaan, silloin pitää sinunkin vuorostasi saada kaalisi kypsytetyksi!"

Likellä Marttilan kirkkoa saavutti Kaarle herttua suomalaiset elokuun 29 p:nä 1599. Väärä sanoma oli pettänyt Kurjen, niin ettei hän vetänyt itseänsä hyvissä ajoin syrjemmäksi. Hän oli näet lähettänyt pari huoviansa vihollisen leiriin vakoilemaan. He olivat olevinansa karkureita, jotka tahtoivat luopua herttuan puolelle. Tällä keinoin saivat he kaikki katsastetuiksi, kuulustelluksi ja toivat päälliköllensä sen tiedon, että muka herttua seuraavana päivänä aikoi lähettää suurenlaisen joukon partiolle. Sitä joukkoa päättivät suomalaiset koettaa hävittää.

Ruotsalaisten tultua saapuville ryntäsivät siis Suomen huovit rohkeasti esiin ja ajoivat koko vihollisparven hajalleen. Useammat miehet tapettiin, ja itse päällikkökin, ratsumestari Schade, sai pahan haavan. Mutta voitettu väki ei ollutkaan mikään erilleen lähetetty partioparvi; se oli herttuan lähenevän armeijan etujoukko. Pian saapui päävoimakin jäljestä, ja silloin tuli taas meidän miesten vuoro peräytyä. Yhden kerran he kuitenkin vielä seisahtuivat ja yrittivät vastarintaa. Ruotsalaisten oli kulkeminen metsätaipaleen kautta, josta he tien ahtauden tähden ainoastaan hitaasti lappoivat esille. Ensimäisen metsästä ulos tulleen lippukunnan kimppuun karkasi nyt koko Suomen voima. Tietysti oli ruotsalaisilla siinä kohta tuho tarjona. Hannu Buck, heidän ratsumestarinsa, suomalaista Pukkilan sukua, sai surmansa, samoin myös luutnantti ja suuri osa miehiä. Mutta muu Ruotsin väki saapui viimein avuksi, etunenässä herttuan omat hovipalvelijat, Antti Niilonpojan johtamina. Silloin pakenivat suomalaiset lyhyen kahakan perästä, jättäen tykkinsä ja kuormastonsa voittajain saaliiksi. Herttua itse ratsuväkensä kanssa ajoi heitä takaa pitkät matkat. Mieshukka oli ollut yhtä suuri molemmin puolin; 100-200 miestä kummallakin. Mutta Kurjen joukko oli suureksi osaksi hajonnut eri haaroille.

Läksi suohon Suomen herrat, alho'on isot isännät, läksi Kurki kuusistohon, Harteviki[13] haavistohon, Steeni Fincke tien ohe'en; kovin hyppäs koukku-huovi, tomu suitsi, tuhka tuoksui.

Näillä runoilla lauloi kansa ilmi riemunsa vihattujen huovien perikadon johdosta. Eivätkä pilkkalaulut olleet ainoa kosto, jolla talonpojat koettivat tasoittaa vanhaa velkaansa. Joka paikassa Hämeessä pyydysteltiin ja surmattiin Kurjen onnettomia sotamiehiä, kun he kaksittain, kolmittain pyrkivät pakoon Itä-Suomen puolelle.

Voittonsa jälkeen Kaarle herttua riensi Helsinkiin. Siellä näet oli suomalaisten laivasto, jonka hän toivoi äkkiarvaamattomalla tulollaan saavansa valtaansa. Mutta Sipoon kirkkoherra Anterus, jonka pappilassa Kaarle hiukan levähti, lähetti salaa tiedon uhkaavasta vaarasta amiraali Vildemanille. Sillä keinoin pelastui enin osa Suomen laivastoa Rääveliin. Herttua ei saanut käsiinsä muuta kuin erään aluksen, jota ei oltu keritty valmistaa lähtöön, sekä myös Helsingissä olevat ampuma- ja muonavarat. Herra Anterus parka sai sitten maksaa hengellään hyväntahtoisen neuvonsa. Vildeman oli näet kiireissään unohtanut papin kirjeen pöydällensä, josta sen herttuan väki sitten löysi. Helsingissä muutenkin mestattiin useampia miehiä, melkein kaikki aatelittomia, alhaista säätyä. Yhdellä heistä, tullimies Pärttyli Greekillä, ei ollut sen suurempaa vikaa ollut, kuin että hän joskus oli sattunut lausumaan pari pahaa sanaa herttuasta. Tästä jo oli arvattavissa, mikä kohtalo odotti Kaarlen suurempia vihollisia.

19. Viipurin valloitus.

Helsingistä herttua vielä jatkoi matkaansa itään päin; itse hän purjehti jalkaväen kanssa meritse; ratsumiehet Aksel Ryningin johdolla saivat kiertää rantatietä myöten. Syyskuun 21:nä päivänä astui Kaarle onnellisesti maalle, "alle Viipurin vihaisen". Kohta ensi yrittämällä valloitettiin Siikaniemi (nyk. Tervaniemi). Turhaan koettivat suomalaiset peräytyessään saada edes tätä etukaupunkia poltetuksi, ettei se jäisi suojaksi Ruotsin väelle. Seuraavana päivänä meni Pietari Stolpe muutamien lippukuntien kanssa Pantsarlahdelle, ja kolmas osa asetettiin Karjaportin kohdalle.

Viipurissa oli nyt Aksel Kurki sekä hänen armeijansa tähteet, joita yhdessä linnaväen kanssa oli noin 1,200-1,400 miestä. Näiden lisäksi oli vielä noin viikkokautta ennen herttuan tuloa saapunut 3-400 huovia Virosta. Fahrensbach oli vihdoin viimeinkin saanut pestattavat miehet kokoon; mutta nytpä oli taas se este tullut eteen, ettei hän saanut tarpeeksi aluksia koko väkeänsä kuljettamaan. Viipurin vallit olivat paksut ja vahvat, niin että niistä kyllä olisi ollut hyvä suoja Suomen huoveille. Mutta pahaksi onneksi heille oli kaupungin ympärys liian avara; 5-6,000 miestä olisi tarvittu vallien tarpeenmukaiseksi puolustukseksi. Tästä syystä tahtoi Kurki pakoittaa porvareitakin apuunsa; mutta he hangoittelivat vastaan väittäen, ettei olisi sittenkään mahdollista tehdä vastarintaa. Sotamiehet rupesivat silloin kohtelemaan kaupunkilaisia pahasti, uhkaellen ryöstöä ja surmaa. Siitäpä vasta kääntyi porvarien mieli aivan nurjaksi. Samana päivänä jo, jona Stolpe oli asettunut Pantsarlahteen, tuli hänen luokseen muutamia porvareita kaupungista. He olivat sotamiesten huomaamatta pujahtaneet alas muurilta. Sanoma, jonka he toivat, oli semmoinen, että heidän pormestarinsa Herman Bröijer tahtoi avata ruotsalaisille vesiportin, jos vain herttua lupaisi suojella kaupunkilaisia ja heidän perheitänsä ja tavaroitansa. Stolpe ilmoitti heti asian herttualle, ja vei sitten illan suussa joukon miehiänsä vesiportille, joka on nykyisen kalarannan puolella. Kurjen huovit osoittivat tässäkin tilaisuudessa samaa huolimattomuutta, jota me olemme heissä koko ajan nähneet. Heidän huomaamattansa sai Stolpe kulkea koko tuon pitkän matkan muurin alustaa myöten. Heidän huomaamattansa myös avattiin portti tulijoille, ja ruotsalaiset valloittivat sillä kulmalla olevan "uuden vallituksen". Samassa lähetti myös herttua Siikaniemeltä väkensä salmen yli ja käski heidän rynnätä sitä puolta vastaan. Suomalaiset olivat tästä äkillisestä hyökkäyksestä niin ällistyksissään, että he tuskin yrittivätkään vastarintaa. He koettivat päästä linnaan pakoon. Mutta salmessa soutelevat herttuan venheet estivät heidät siitä. Enin osa, niiden joukossa myös Aksel Kurki itse, joutui siis vangiksi; paljon myös tapettiin. Viron ratsumiehistä kuitenkin noin 60-70 miestä, Jaakkima Greven johdolla, riensi Karjaportille. He hakkasivat portin auki, raivasivat itsellensä tien siellä seisovan herttuan jalkaväen läpi ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa Inkerin kautta. Kaarle ei ollut menettänyt muuta kuin yhden veneellisen jalkaväkeä, jonka linnasta lentänyt luoti oli ampunut upoksiin.

Kaupungin valloituksen jälkeen tuli sitten linnan vuoro. Se ei vienytkään Kaarlelta pitkää aikaa. Tuskin oli pari kolme kertaa laukaistu sitä suurta tulikitaa, jonka herttua asetti kaupungin muurille linnaa vastaan, kun jo valkoinen lippu kohosikin tornin huipulle. Antautumisehdot olivat sangen ankarat. Muukalaisen sotaväen vain sallittiin lähteä, minne sen mieli teki. Mutta Ruotsin kruunun alamaisten piti vastata lain edessä teoistansa. Se merkitsi toisin sanoen, että kaikille heille oli maanpetturin palkka tarjona.

Vanha Arvi Tavast, Viipurin linnan isäntä, koetti alamaisimmalla nöyryydellä lepyttää herttuaa. Hän otti hänet polvillaan vastaan linnanportilla. Mutta armon ja anteeksiannon hetket olivat jo kuluneet vihoviimeiseen asti. Kaarle herttuan sydämessä ei tätä nykyä saanut mikään muu tunne sijaa paitsi kosto, leppymätön kosto.

Syyskuun 27 p:nä mestattiin Arvi Tavast, joka kolmekymmentäkuusi vuotta oli vuodattanut vertansa Ruotsin kruunun palveluksessa. Yhdessä ukon kanssa sai myös hänen poikansa, hurja ratsumestari Iivari Tavast, laskea päänsä pölkylle. Samoin vielä 60-vuotias Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, ja ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, Bolstadin herra. Tämän viimeksimainitun rohkeutta ei voinut silmien edessä välkkyvä mestauskirveskään masentaa. "Tahtoisinpa tietää", sanoi hän korkealla äänellä, "aikooko todella herttua tappaa kaikki, jotka ovat hänen vihamiehiänsä. Kylläpä hän sitten saa kyllin tekemistä!" Kolme päivää myöhemmin hakattiin myös Lauri Creutziltä, Sarvilahden herralta, kaula poikki. Hän oli ensin saanut armon, kun hän niin ylen nöyrästi rukoili, eikä ollut tiettävästi ottanut suurempaa osaa sotatoimiin. Mutta sitten tuli kuitenkin ilmi, että hän se oli polttanut Ykspään kuninkaankartanon likellä Viipuria, jotta piirittäjät eivät sieltä saisi elatusta. Tämän johdosta suuttunut herttua peruutti jälleen armonlupauksensa. Paitsi näitä korkeita herroja mestattiin samalla vielä kuusi alhaisempisäätyistä miestä. Kaikkien päät asetettiin rautakankiin Karjaportin viereen. Aatelittomien muutkin jäsenet pantiin teiliin.

Piiat itki Joanassa, vaimot Narvassa valitti, koska miehet mestattihin.

Näillä sanoilla lopettaa usein mainittu vanha runo kertomuksensa näistä hirmutapauksista. Luultavasti olivat muutamat mestatuista herroista lähettäneet vaimonsa Narvaan, missä he arvelivat heidän olevan paremmassa turvassa.

20. Kaarle herttua Turun linnassa.

Sillä aikaa oli amiraali Scheel saanut myös tehtävänsä päätetyksi. Turun linna ei ollut tällä kertaa likimaillekaan niin vahvasti varustettu kuin kaksi vuotta ennen. Kurki ei ollut marssiessaan pois jättänyt sinne enempää kuin 500 miestä. Stålarmin ainoa toivo oli siinä, että Suomen armeija, saatuaan apua virolaisilta, voittaisi herttuan ja joutuisi sitten linnalle avuksi. Scheel, joka tämän asian laidan hyvin tiesi, toimitti siis tiedon Marttilan tappelusta linnalaisille. Sillä hän luuli voivansa taivuttaa heidät antautumaan. Mutta Stålarm ei ottanutkaan tuota tietoa uskoaksensa; hän luuli sitä vihollisten keksimäksi kavalaksi valheeksi. Silloin mestautti Scheel syyskuun 5:nä päivänä Turun torilla Salomon Illen ynnä muut Kastelholmasta saadut vangit ja panetti päät pitkiin salkoihin Korpolaisvuorelle. Se piti olla varoituksena linnalaisille sekä merkkinä siitä kohtalosta, joka heitä odotti, jolleivät ajoissa antautuisi. Mutta tämä julma näky vaikutti aivan päinvastoin, kuin mitä oli tarkoitettu. Stålarm rakennutti linnan muurin sisäpuolelle vahvan hakuliaidan, jonka takana hän aikoi vielä pitää puoliansa sittenkin, jos vallit joutuisivat vihollisen valtaan. Samassa hän otti myös väeltänsä sen juhlallisen valan, etteivät he rupeaisi mihinkään antaumukseen. Jos piirittäjät pääsisivät rynnäköllä sisään, piti linna räjähytettämän ilmaan puolustajineen, vihollisineen.

Tässä hurjassa urhoollisessa päätöksessä ei Stålarmkaan sentään pysynyt kovin kauan. Eräänä pimeänä yönä onnistui erään Kurjen palvelijan pujahtaa linnaan piirittäjien vartijoiden välitse; hän vahvisti sanoman herransa perinjuurisesta tappiosta. Tästä masentui peräti linnalaisten miehuus. He kirjoittivat herttualle ja lupasivat avata porttinsa, jos kaikki heidän tekonsa suotaisiin heille anteeksi. Scheel niinikään lähetti kirjeen herttualle, omassa ja koko sotajoukkonsa nimessä pyytäen anteeksi suomalaisten puolesta. Mutta herttua vastasi, että heidän piti vastata teoistansa oikeuden edessä. Ainoa myönnytys, jonka hän antoi, oli se, että vangit saisivat itse valtakunnan säädyt tuomareikseen. Näillä ehdoilla antautui Turun linna juuri samaan aikaan kuin myös Viipuri. Scheel kirjoitti nyt vielä kerran herttualle rukoillen, että suomalaiset saisivat armon oikeuden sijasta. Hän näet kyllä tiesi, mitä sana "oikeus" Kaarlen mielessä merkitsi. Mutta ei Kaarlelta tullutkaan siihen mitään kirjallista vastausta; hän toi sen itse suullisesti, Viipurista palatessaan.

Siellä vuodatettu veri näytti vielä kiihoittaneen Kaarlen verenhimoa. Nyt hän ei tahtonut pitää sitäkään lupaustaan, että vankien asia jätettäisiin säätyjen tuomittavaksi. Sillä siinä tapauksessa olisi arvattavasti monen miehen rangaistus tullut helpommaksi. Turkuun tultuansa Kaarle kohta asetti tuomiokunnan. Jäseniksi hän pani kolmekymmentä seitsemän sotapäällikköänsä ynnä vielä lisäksi Turun kaupungin neljä pormestaria ja kaksitoista raatimiestä. Marraskuun 7 p:nä kävi tämä tuomiokunta toimeensa, ja vangit tuotiin sen eteen. Neljä lippukuntaa jalkaväkeä rumpujen ja huilujen kanssa seisoi torilla kujana kahden puolen sitä tietä, jota vankien piti astua. Herttuan kanteet olivat järjestetyt kymmeneen pykälään, joista kuusi koski yksistään Stålarmia. Tärkeimmät syytökset olivat seuraavat: Arvi Eerikinpoika ja hänen seuralaisensa olivat ylenkatsoneet sekä herttuan että säätyjen monet kehoitukset ja varoitukset; he olivat niinikään ylenkatsoneet ja rikkoneet valtiopäivien päätökset, erittäinkin Söderköpingin päätöksen; he olivat viimein kantaneet nurjaa kilpeä isänmaata vastaan. Stålarm puolusti itseään sillä loppulauseella, jonka Ruotsin laki liitti säännökseensä viimemainitusta rikoksesta: paitsi, jos rikkoja seuraa oikeata kuningastansa. "Tosin", sanoi Arvi herra, "ei ollut kuningas itse meidän seurassamme, mutta meillä oli kuitenkin hänen kirjeensä ja käskynsä sinetteineen, allekirjoituksineen. Ja jos semmoiset kuninkaan käskyt voidaan selittää voimattomiksi, niin silloin olemmekin syyllä menettäneet henkemme ja tavaramme." — Tuomarit vastasivat tähän kuninkaan tekojen olleen vastoin hänen valaansa ja valtakunnan etua. Häntä ei siis olisi pitänyt totella, vaan olisi kuninkankaaren käskyn mukaan pitänyt neuvoa hänelle, mikä Jumalalle, hänelle ja maalle hyödyllistä oli. Tätä lakia vastaan eivät voineet kuninkaan käskyt eivätkä kirjeet mitään. Arvi herra oli siis itse jo lausunut tuomionsa. — Samaten tehtiin tyhjäksi muidenkin pykälien puolustus. Arvi herra astui nyt esiin ja pyysi jalomielisesti, että hän saisi yksin kuolla kaikkien seurakumppaniensa puolesta. "Minä olin ylin käskynhaltija", lausui hän, "muiden täytyi totella minun käskyjäni. Paitsi sitä on tässä kiireisessä tutkinnossa ainoastaan minun tekojani kuulusteltu eikä heidän." — Mutta kreivi Mauri Leijonhufvud, yksi tuomareista, vastasi: "Kaikki suomalaiset ovat kuningasvalaa vastaan rikkoneet; siinä ei tarvita sen enempää tutkintoa." Tuomio määräsi kaikki syytetyt kuolemaan. Tuomarit lisäsivät kuitenkin päätökseensä sen pyynnön, että asia vielä lykättäisiin valtakunnan säätyjen tarkastettavaksi ja vahvistettavaksi. Mutta herttua ei sallinut mitään viivytystä.

Seuraavana päivänä julistettiin tuomio linnan edustalla. Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä, ja paljon kansaa, pappeja, porvareita sekä talonpoikia oli kutsuttu saapuville. Kreivi Mauri Lejonhufvud astui piiriin ja luetti kansliankirjurilla päätöksen. Sitten hän meni noutamaan herttuata, jolle nyt kaikki kansa vannoi uskollisuusvalansa luvaten kuuliaisuutta vastaiseksi.

Perjantaina marraskuun 9 p:nä ilmoitettiin tuomituille, että mestaus oli määrätty seuraavaksi päiväksi. Arvi Stålarm ja Aksel Kurki olivat kuitenkin vielä säästettävät ja vietävät Ruotsiin. Lauvantaina marraskuun 10 p:nä vietiin sitten kaikki muut vangit kaupungin torille, jossa heidät äärettömän katsojajoukon nähden mestattiin. Heitä oli kaksitoista henkeä. Mainittavimmat olivat: Juhana Fleming, Klaus herra-vainajan poika, Olavi Klaunpoika, saman herran avioton poika, Sten Fincke, Peipotin herra, Hartikka Henrikinpoika, Vuolteen herra, Krister Björnram, Mikael Munck, Nuhjalan herra, ja Niilo Iivarinpoika (Särkilahti). Nämät kaikki olivat aatelista säätyä. Muut olivat alhaisempia, sotaväen päälliköitä, esim. Sipri Siprinpoika, Jaakko Möl, Hannu Jänis j.n.e. Kaikkien päät, paitsi Flemingin, asetettiin Turun raastuvan katolle.

21. Juhana Fleming.

Suurta sääliä ja surkuttelua herätti varsinkin nuoren Flemingin kuolema. Sillä hän oli jokseenkin syytön ja olisi epäilemättä päässyt vähemmällä rangaistuksella, jollei hän olisi kovaksi onnekseen ollut sen miehen poika, jota herttua tulisimmin oli vihannut. Isänsä kuoltua oli näet nuori Juhana junkkari Sigismundin käskystä mennyt Puolaan ja siellä saanut kuninkaallisen kamariherran viran. Hän oli nyt vain käynnillä Suomessa, maatiluksiaan tarkastamassa. Kun tieto Kaarle herttuan retkestä saapui, oli hän aikonut matkustaa takaisin Puolaan. Mutta Stålarm oli rientänyt hänen luoksensa Svidjaan ja epuuttanut: "Ei sovi", sanoi hän, "että näin korkeasäätyinen mies ja kuninkaan hoviherra nyt lähtee pois Suomesta tällä tärkeällä hetkellä. Sen johdosta heräisi kansassa se luulo, että kuningas ei tahdo eikä taida antaa meille mitään apua. Se olisi petos, joka voisi saattaa kuninkaan linnat ja maat vihollisen käsiin." Siihen vastasi Fleming: "Minun petokseni kautta ei pidä edes kuninkaan koiran, sitä vähemmän hänen linnojensa ja maittensa joutua vihollisen käsiin. Jos minun läsnäoloni voi olla joksikin avuksi, niin jään mielelläni tänne ja tahdon suomalaisten kanssa kestää kaikki vaarat, jotka heitä uhannevat herttuan puolelta."