SIGISMUND JA KAARLE IX. (continued 2)

Kun vankeja tutkittiin, väitti nuori Fleming, ettei hän ollut ottanut osaa sotaan herttuaa vastaan, vaan oli ainoastaan yksityisten asioiden tähden tullut Suomeen. Senvuoksi hänen pitäisi päästä vapaaksi. Stålarm niinikään ilmoitti, että Fleming ainoastaan hänen kehoituksestaan oli jäänyt Suomeen. Kaarle tuotti nyt nuorukaisen puheilleen. Tämä koetti nöyrillä sanoilla puhdistaa itseänsä ja anoi armoa. Näkyipä pieni säälinsäde silloin pujahtaneen tylyn Kaarlenkin sydämeen. Hän tarjosi Flemingille armoa sillä ehdolla, että tämä antautuisi hänen palvelukseensa. Mutta siihen kunniantunto ei sallinut nuoren junkkarin suostua. "Minulla ei ole mitään laillista syytä", sanoi Fleming, "rikkoa sitä uskollisuusvalaa, jonka olen kuninkaalleni vannonut. Mutta", lisäsi hän laskeutuen toiselle polvellensa, "kuitenkin anon nöyrimmästi, että te, herttuallinen armo, säästäisitte henkeni." — "Miksi", kysyi herttua, "et kunnioita minua laskeutumalla molemmille polvillesi?" — "Sitä kunniaa", vastasi Fleming, "osoitan ainoastaan Jumalalleni ja kuninkaalleni." — Kaarlen muoto musteni: "Sinä näytät kylliksi", lausui hän, "perineesi isäsi rohkeuden ja uhkaylpeyden. Siitä huomaan, mitä sinulta voisin vasta odottaa, jos saisit elää. Valmistaudu sentähden vastaamaan oikeuden edessä muiden suomalaisten kanssa. Lupasithan sinä heidän seurassaan kestää kaikki vaarat, jotka uhkaisivat heitä minun puoleltani."

Tutkinnossa Fleming samaten väitti, ettei hän ollut ottanut juuri mitään osaa sotaan. "Tuskinpa", sanoi hän, "olen kertaakaan laukaissut pyssyä herttuan väkeä vastaan." Mutta tuomarit vastasivat: "Te jäitte tänne yllyttämään suomalaisia vastarintaan; siinä on syytä kyllin." Kun sitten seuraavana päivänä tuomio oli julistettu ja Kaarle herttua aikoi lähteä torilta, korotti Fleming äänensä ja rukoili: "Suokaa, herttuallinen korkeus, minulle armo oikeuden asemasta!" Mutta Kaarle vastasi: "Sinä olet hyljännyt armon ja anteeksiannon, kun niitä tarjosin. Nyt on armon hetki ollut ja mennyt. Tuomio on julistettu; ei ole nyt minulla eikä säädyilläkään valtaa sitä peruuttaa."

Kuolemaan oli siis nyt nuoren herran valmistautuminen. Hän kirjoitti "äiti-kullallensa" ja pyysi muunmuassa, että hänen velipuolensa, Olavi Klaunpojan, jota hän hellästi rakasti, sallittaisiin periä Fleming-suvun nimi ja vaakuna. Sillä hän ei ottanut uskoaksensa, että herttua todella vaatisi Olavi Klaunpojankin kuolemaa. Itsellensä hän myös vielä yritti saada armoa kreivi Mauri Lejonhufvudin välityksellä. Ainakin hän pyysi viivytystä maanantaihin asti, jotta hän kerkiäisi teettää ruumisarkun, säätää perinnöstään y.m. Mutta Kaarle ei suostunut. Siihen vain saatiin hänet vielä uudistetuilla rukouksilla myöntymään, että Flemingin vaatteita ei jätettäisi mestausmiehen omaisuudeksi eikä ruumista pantaisi teiliin. Tämä myönnytys suotiin vasta lauvantaiaamuna, ja kohta sen jälkeen vietiin vangit mestauspaikalle.

Matkalla antoi Fleming eräälle palvelijalleen testamenttinsa ynnä sormuksensa. "Se on ainoa", sanoi hän, "mitä minulla nyt on lähettää äiti-kullalleni. Hän lohduttakoon kuitenkin sydäntänsä ja tietäköön, että minä hyvillä mielin astun tätä tietä. Sillä minä tiedän, että kuolema on kaiken surun sekä vaivan loppu ja ovi oikeaan iloon, jossa toivon kerran jälleen kohtaavani äiti-kultani. Siihen asti Jumala kaikkivaltias olkoon hänelle lohdutuksena ja suojana!" Pitkin tietä hän tervehti lempeästi lausuen jäähyväisiä tuttavillensa. Eräs pappi astui hänen rinnallansa lohdutellen häntä; mutta Fleming ei näyttänyt juuri lohdutusta tarvitsevankaan, päinvastoin hän itse lohdutti muita. Ainoastaan silloin, kun he olivat astuneet sotamiespiirin keskelle, ilmeni Flemingissä kauhistuksen liikutusta. Hän katsahti mestauskojeihin ja tempasi sitten nutun niin kovalla nytkähdyksellä päältään, että kaikki napit singahtivat irti. Silloin pappi puhui hänelle: "Herra, herra, älkää näin kiivastuko! Älkää näin kiivastuko! Rukoilkaa Herraa kaikkivaltiasta!" — "Sen teen mielelläni!" vastasi Fleming, laskeutui sitten polvillensa ja rukoili yhdessä papin kanssa. Noustuansa jälleen seisoalleen hän katsahti ympärilleen viitaten jäähyväisiä tuttavillensa. Tämän nähdessään kaikki ikkunoissa istuvat rouvat ja neidet hyrskähtivät kovaan itkuun. Sitten lausui Fleming kansalle seuraavat sanat: "Minä tunnustan tässä teidän kaikkien kuullen, että minä hengellisessä suhteessa olen täydesti ansainnut tämän kuolemanrangaistuksen, vieläpä iankaikkisenkin kuoleman, jos Jumala ankaralla oikeudellaan tahtoo rangaista minua. Mutta maallisessa suhteessa tiedän olevani viaton, enkä tiedä muuta syytä kuolemaani, kuin että herttua Kaarle aina on uhannut hävittää isäni suvun perin juurin, joka toive tässä nyt käykin toteen." — Tämän johdosta rupesi herttuan väki vastustamaan: "Se ei ole totta! Sen te valehtelette niinkuin epäkunniallinen mies!" Kaarlen hovipalvelijoiden päällikkö, Antti Niilonpoika, sanoi: "Te olette aikonut pahaa herttualliselle armolle, mutta Jumala on kääntänyt sen teidän omaksi turmioksenne!" Fleming huusi silloin korkealla äänellä: "Missä on minun tuomioni? Milloin on minut tutkittu ja milloin on syyllisyyteni tullut toteennäytetyksi? Konnat ja petturit ovat valheellisesti syyttäneet minua!" Kaarle herttuan väki vaati nyt, että hän vietäisiin takaisin linnaan saadaksensa kovempaa tuomiota. Mutta Fleming lausui: "Ei! Koska kerran olen tullut tänne omin jaloin, ei minua muuten kuin väkisen saada linnaan takaisin. Minä lykkään asiani kaikkitietävän taivaallisen tuomarin eteen!" Sitten hän kääntyi mestausmiehen puoleen, antoi hänelle rahaa vaatteittensa lunnaiksi ja sanoi: "Tee tehtäväsi!" Itse hän paljasti kaulansa, laskeutui sitten polvilleen, kumartui pölkylle, ja samassa hänen päänsä vierähti maahan. Flemingin velipuoli, Olavi Klaunpoika, riensi heti esille ja kallisti itsensä pölkylle, jotta hänen verensä saisi sekaantua rakkaan Juhanan vereen. Mutta Antti Niilonpoika käski hänet pois, sillä ei ollut vielä hänen vuoronsa. Neljänneksi vasta laskettiin Olavi Klaunpoika pölkylle. Hän huusi silloin korkealla äänellä: "Kyllä Jumala kerran on vaativa syyttömän Juhana Flemingin veret tuolta verikoiralta, herttua Kaarlelta!" Sotamiesten vihainen melu esti häntä enempää puhumasta, ja hänen kaulansa hakattiin poikki. Kaikkien ruumiit, paitsi Flemingin, pantiin teiliin, ja päät asetettiin raastuvan katon harjalle.

Nuori Juhana junkkari oli marski vainajan ainoa poika; häneen siis Suitian Flemingin suku sammui iäksi päiväksi.

22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo.

Moni lienee varmaan kummastellut, miksi juuri Stålarm ja Kurki Turussa säästettiin. Nehän ne olivat olleet pääjohtajina, muut mestatut ainoastaan heidän käskyläisiänsä. Mutta Kaarle herttualla näin säätäessään oli omat tarkoituksensa. Hän oli Stångebron tappelun jälkeen saanut pahimmat vihollisensa, Ruotsin valtaneuvokset, käsiinsä. Näitä hävittääkseen tahtoi hän nyt panna kaikki mahdolliset keinot liikkeelle. Stålarmilta ja Kurjelta hän toivoi saavansa tärkeitä todistuksia; siitä syystä olivat nuo herrat säästettävät. Mutta kun heitä sitten ruvettiin Tukholmassa tarkemmin tutkimaan, niin ei heiltä saatukaan mitään tietoja. Herttua käski nyt siis panna heidän tuomionsa toimeen. Molemmat olivat jo viedyt torille ja seisoivat sotamiespiirin keskellä, kun Stålarm pyysi vielä saada puhutella valtaneuvos Sten Banéria. Tämä herra tuotettiin kohta paikalle, ja Stålarm rupesi nyt moittimaan häntä katkerin sanoin, väittäen, että hän se oli aina kuninkaan nimessä yllytellyt Suomen herroja vastarintaan ja siten saattanut heidät turmioon. Vangit vietiin takaisin linnaan; sillä heiltä toivottiin vielä enemmän tällaisia todistuksia. Mutta he eivät tietäneet tai kenties eivät tahtoneet virkkaa mitään. Sentähden vietiin heidät vähän ajan kuluttua uudestaan mestauspaikalle. Arvi myös tällä matkallansa, niinkuin muulloinkin aina, lasketteli leikkipuheita. Hän nosti lakkiansa ja kumarsi torin varrella istuville naisille. "Minä olen aina", sanoi hän, "koettanut olla naisten mieliksi. — Ja jos te nyt rukoilisitte herttuaa minun puolestani ja päästäisitte minut tästä pulasta, niin lupaisin vasta kaiken ikäni olla teidän nöyrin palvelijanne!" Mestauksesta ei tälläkään kertaa tullut sen enempää kuin edelliselläkään. Vankien astuttua surmapiirin sisäpuolelle julisti Kaarle Gyllenhjelm herttuan nimessä, että he olivat vielä vastaiseksi säästettävät.

Lopussa helmikuuta 1600 kokoontuivat säädyt Linköpingiin valtaneuvoksia tuomitsemaan. Tutkinnossa saivat nyt Stålarm ja Kurki kertoa sen, minkä jo ennen olivat todistaneet Sten Banéria vastaan. Kanteenalaiset herrat tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sitten maaliskuun 20 p:nä. Heidän kanssansa vietiin myös meidän molemmat suomalaiset kolmannen kerran ulos. Jo oli tullut Stålarmin vuoro, ja hän valmistautui juuri laskeakseen päänsä punaiselle vaatteelle. Silloin astui taas Eerikki Tegel, herttuan sihteeri esiin ja luki herraltansa tulleen kirjeen. Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armo, jos säädyt siihen suostuivat. Ympärillä seisova kansakin, joka jo alkoi tuntea sääliä, huusi yhtä suuta: "Jo on kylläksi verta! Jo on kylläksi verta! Armoa! Armoa!" Stålarm ja Kurki kumarsivat kansalle, antoivat mestaajalle kymmenen talaria kumpikin, ja vetäytyivät syrjään. Paluumatkalla vankihuoneeseen sukaisi sitten Arvi herra taas leikkipuheen suustansa. "Tottapa", sanoi hän, "herrat valtaneuvokset nyt kummastelevat, mihinkä minä lienen joutunut, kun eivät näe minun tulevan taivaaseen heidän jäljessään!"

Linköpingissä säädyt muuten myös vahvistivat Suomessa tehdyt kuolemantuomiot. Sen lisäksi he määräsivät kaikille mestaamatta jääneille kapinoitsijoille sen rangaistuksen, että heidän piti menettää läänityksensä sekä kolmas osa omaisuuttaan.

Muutaman ajan kuluttua alkoi kuitenkin Kaarle herran ankaruus lauhtua; hänenkin kostonhimonsa oli jo tyydytetty. Sakot vähennettiin tai annettiin kokonaan anteeksi, ja monelle aatelisherralle, samoin kuin mestattujen leskillekin, suotiin enin osa heidän tiluksiansa takaisin. Vangit niinikään päästettiin vapaaksi. Tällä lailla sai vanha amiraali Juusten vapautensa, samoin myös vähän myöhemmin Stålarm ja Kurki. Arvi Stålarmia ei kova onni kuitenkaan pitkäksi aikaa hyljännyt. Hänen johtaminaan kärsivät Ruotsin voimat Vironmaalla useamman kerran tappioita; siitä Kaarlen epäluulo häntä vastaan heti taas heräsi. Stålarm tuotettiin Tukholmaan ja tuomittiin viidennen kerran kuolemaan. Nyt oli viimein häneltäkin jo leikin lähde ehtynyt.

Hänen ainoa pyyntönsä oli se, että hänet ammuttaisiin, niin kuin soturille sopi, että hänen ruumiinsa silpomatta haudattaisiin ja että hänen velkansa maksettaisiin hänen perintötiloillaan. Kuolema ei kuitenkaan tälläkään kertaa tullut hänen osakseen; häntä pidettiin tästä lähtien vankeudessa kuolemaansa asti. Alussa toukokuuta 1620 lopetti tämä Sigismund ja Kaarle IX merkillinen mies noin 70-vuotisena monivaiheisen, mutta aina kunniallisen elämänretkensä.

Onnellisempi oli Aksel Kurjen kohtalo. Hyvällä menestyksellä palveltuansa Kaarlen ja Kustaa Aadolfin sodissa hän kuoli 75 vuoden iässä maakartanossaan toukok. 30 p:nä 1630, ja haudattiin Ulvilan kirkkoon, missä komea hautapatsas, kuvaava Kurkea itseänsä makaavana, täysissä sotatamineissaan osoittaa hänen hautapaikkaansa.

23. Liivinmaan sota.

Kun Suomenmaa oli kukistettu, antautui Viro miekan lyönnittä. Siellä komentajina olevat Suomen herrat riensivät Kaarle herttuan luokse, pyytäen armoa.

Siitä huolimatta ilmaantui herttua seuraavana vuonna 1600 sotavoimineen Rääveliin. Hän näet tiesi, että rauha oli mahdoton, koska Sigismund ei suinkaan aikonut lopettaa vehkeilyänsä. Parastahan oli siis siirtää sota, jos sitä nyt piti olla, pois omilta rajoilta vihollisen alueelle. Eikä aikaakaan, niin oli koko Liivinmaa valloitettu aina Väinäjokeen asti; ainoastaan vahva Riian kaupunki teki vielä vastarintaa. Puolalaiset olivat olleet aivan valmistautumattomat; Kaarlella sitä vastoin oli suuri, hyvin varustettu sotajoukko. Paljon seurasi häntä suomalaisiakin, jotka erinomaisella innolla taistelivat; sillä herttua oli lausunut: "Tässä on teillä tilaisuus saattaa entiset tapaukset unohduksiin ja ansaita minun suosioni."

Sigismund kuningas suuttui yhtä kovasti kuin hämmästyikin arvaamattomasta rynnäköstä. "Etkö siihen tyydy", kirjoitti hän herttualle, "että olet jo perintökruununi anastanut; vieläkö tahdot ryöstää senkin valtakunnan minulta, jonka olen saanut vaalin kautta?" Puolan kansa myös vimmastui; he nostivat suurilukuisen sotavoiman ja asettivat taitavan Zamoiskin päälliköksi. Tämä ajoi pian Ruotsin väen takaisin Vironmaalle. Sotaa sitten jatkui monta vuotta vaihtelevalla onnella.

Vuonna 1605 Kaarle jälleen ponnisti kaikki voimansa. Hän tuli laivastolla Väinäjoen suulle ja rupesi Riikaa piirittämään. Voidakseen sitä täydessä turvassa tehdä piti hänen kuitenkin ensin hajoittaa likiseuduilla seisova puolalaisjoukko. Se toimi ei suinkaan näyttänyt kovin vaikealta; sillä Kaarlella oli 11,000 miestä (niiden joukossa 1,000 suomalaista), puolalaisella päälliköllä Chodkieviczillä ainoastaan 5,000. Lähdettiin siis kun lähdettiinkin vihollista tavoittamaan. Marssittiin koko yö, vaikka ilma oli myrskyinen ja sateinen. Aamulla saavuttiin Kirkholman mäille, joiden juurella puolalaisten leiri oli Väinäjoen rannalla. Kaarle käski heti tehdä rynnäkön. Turhaan varoitti taitava Antti Lennartinpoika huomauttaen, että väki oli yöllisestä, pitkästä matkasta aivan väsyksissä ja läpimärkänä ja että pyssytkin sekä ruutivarat olivat kastuneet. "Näytpä olevan aika pelkuri!" oli tylyn Kaarlen ainoa vastaus.

Taistelu alkoi siis, eikä aikaakaan, niin puolalaiset alkoivat pötkiä pakoon. Meidän miehet, voitosta varmana, hajosivat ja alkoivat ajaa takaa. Silloin yht'äkkiä puolalaiset kääntyivät. Heidän pakonsa olikin vain ollut juoni, jolla he tahtoivat viekoittaa vihollisensa alas lakeudelle. Hämmästynyt ja väsynyt Ruotsin väki ei jaksanut kauan vastustaa. "He rupesivat", niin kertoi sitten Kaarle itse, "juoksemaan hujanhajan kuin päättömät kanat ja antoivat hakata itseänsä niskaan, niin että kyllä saivat kelpo merkit muistokseen." Koko 9,000 kaatunutta makasi maassa; viisisataa otettiin vangiksi; liput, tykit, leiri, kaikki jätettiin voittajille.

Paljonpa ei puuttunut, että Kaarle itsekin olisi joutunut vangiksi. Pakoa estääksensä oli hän rynnännyt tuimimpaan kahakkaan ja menettänyt ratsunsa. Viholliset hänet tunsivat ja alkoivat kahta kiivaammin ahdistella. Hän piti urhoollisesti puoliansa, vaan ei olisi kauan kestänyt ylivoimaa vastaan. Sen havaitsi Henrik Wrede, muuan aatelismies Virosta; hän riensi apuun ja antoi hevosensa, jolla Kaarle onnellisesti pääsi pulasta. Wrede sitä vastoin hakattiin palasiksi. Palkkioksi tästä jalosta teosta sai sitten kaatuneen leski läänityksen Elimäellä Suomenmaassa ja lapset vähän myöhemmin koroitettiin vapaaherran arvoon; heistä on nykyinen suomalainen Wredein haara saanut alkunsa.

24. Kaarle IX, "hyvä kuningas".

"Kun hullusti käy, niin käypi kuin Suomessa", oli yleisenä sananlaskuna siihen aikaan Ruotsissa. Ja valitettavasti se olikin aivan täyttä totta; sillä meidän maassa ei silloin pidetty laista eikä oikeudesta mitään lukua. Virossa sotiessaan olivat aatelisherrat perehtyneet sen maan tapoihin, ja sortivat nyt alustalaisiansa vielä pahemmin kuin ennen, melkein kuin perintöorjia. Eivätkä kruununtalonpojatkaan saaneet olla heiltä rauhassa. Herrat anastivat heiltä milloin peltoa, milloin niittyä, milloin koko talon; jolleivät viekkaat juonet auttaneet, niin ottivat he väkisen ja aivan julkisesti. "Ovathan suomalaisetkin", niin oli herroilla tapana sanoa, "miekalla voitettu kansa samoin kuin virolaiset; ei heillä voi olla samaa oikeutta ja vapautta kuin Ruotsin talonpojilla." Voudit sekä muut virkamiehet niinikään pettivät ja peijasivat, ryöstivät ja riistivät, minkä suinkin vain kerkesivät. Senpätähden anoivatkin Pohjanmaan talonpojat Linköpingin valtiopäivillä, "että heidän sallittaisiin tuoda veronsa suoraan Tukholmaan, ja ettei heille enää pantaisi oman maan herroja, vaan ainoastaan ruotsalaisia virkamiehiksi."

Kaarle herttuan valppaalta silmältä eivät nämät seikat voineet pysyä salassa. "Minä olen Suomessa", sanoi hän, "havainnut enemmän häiriötä kuin missään muualla Ruotsin valtakunnassa. Ja syynä siihen ei ole mikään muu, kuin että kuninkaat niin harvoin ovat käyneet näitä merentakaisia maita tarkastamassa." Syksyllä 1601, niinpian kuin sota Liivinmaalla oli siltä vuodelta tauonnut, tuli hän sentähden Suomeen, ja viipyi täällä useampia kuukausia. Tällä tavoin otettuaan perinpohjin selkoa maan ja kansan tilasta, hän piti alussa vuotta 1602 suuret tutkintokäräjät Turussa. Niihin täytyi kaikkien aatelisherrojen ynnä myös muiden virkamiesten, sotapäällikköjen, voutien, lainlukijain, vieläpä halvimpien kirjureiden ja voudinpalvelijoidenkin saapua.

Ensiksi herttua otti aateliston puheilleen ja neuvotteli sen kanssa vakavasti, joskin kohteliaasti. Herrojen täytyi tuoda pärmäkirjansa tutkittaviksi ja todistaa omistusoikeutensa. Kaikki tilukset, jotka olivat laittomasti anastetut, otettiin nyt jälleen pois ja annettiin kruunun talonpojille takaisin. Sitten kysyi herttua vielä, millä oikeudella Suomen herrat olivat vapauttaneet alustalaisensa kyydinteosta ynnä monesta muustakin verosta, joten kruunun talonpoikien taakka oli tullut kohtuuttoman raskaaksi. Herrat kokivat puolustaa itseänsä, väittivät asian laidan olevan toisen Ruotsissa, toisen Suomessa. Täällä muka ei aatelin alustalaisilla ollut mitään omaisuutta; härät ja hevoset, kalut ja kylvösiemenet olivat herrojen lainaa. Vero olisi siis lähtevä herrojen omasta aatelisesta kukkarosta, ja sehän ei suinkaan voinut käydä laatuun. Mutta herttua ei näistä verukkeista pitänyt mitään lukua. "En voi", sanoi hän, "sallia Suomen aatelistolle suurempaa valtaa kuin mikä on ruotsalaisella. Te olette yhdenvertaisia veljeksiä, sentähden pitää myös teillä molemmilla olla samat oikeudet. Tai tuokaa esiin pärmäkirjoja, joissa Suomen aatelistolle olisi erinäiset edut suotu!" Asia, niinkuin aina, päättyi herttuan tahdon mukaan.

Sittenpä tuli aatelittomien virkamiesten vuoro, eikä siinä tarvittu pitkiä puheita. Heidät pantiin koko lauma kerrassaan laivoihin ja vietiin Tukholmaan tutkittaviksi, jossa sitten sangen moni heistä sai ansaitun koroituksen hirsipuuhun. Mutta toisille heidän sijaansa asetetuille herttua sääti tarkan ja ankaran ohjesäännön ja valvoi vastakin aina heidän käytöstään. "Kyllä minä teille", uhkasi hän kerta, "semmoisen tutkinnon pidän, että te tilistä joudutte teiliin!" Suomessa ollessansa Kaarle vielä julisti ankaran kiellon väkinäistä kyytiä ja kestitsemistä vastaan. Hengen rikos se oli, jos joku matkustavainen väkisin ja maksutta otti talonpojilta ruokaa tai hevosen.

Alussa oli herttua Suomen papeillekin kovin vihainen. Hän sanoi heitä oppimattomiksi, laiskoiksi, ahneiksi ja paavilaiseen hapatukseen takertuneiksi, uhkasipa panna heidät kaikki tyyni pois viralta ja lähettää ruotsalaisia pappeja sijaan. Tämä uhkaus ei kuitenkaan tainnut olla muuta kuin hetkellisen vimman puuskaa; sillä Kaarle käsitti hyvin, ettei kansan kieltä taitamattomista olisi mitään apua. Piispankin virkaan, aikoessaan ensin eroittaa Eerikki Sorolaisen, tahtoi hän nimittää "taitavimman niistä, jotka osaavat suomenkieltä."

Talven vuoksi ei Kaarle päässyt Ahvenanmaan yli Ruotsiin palaamaan; hänen täytyi kiertää rantaa myöten Pohjanlahden ympäri. Mutta tämä pitkä ja vaivalloinen matka ei ollut kuitenkaan hänelle vastenmielinen; olihan siinä hyvä tilaisuus omin silmin tutkia kansan tilaa tuolla merkillisellä Pohjanmaalla. Kaksi puutetta varsinkin näkyy silloin pistäneen hänen silmiinsä: toinen oli kaupunkien puute, toinen itäisen rajan suojattomuus. Siitä syystä perustettiin Oulu v. 1605, Vaasa 1606, ja esteeksi vienalaisten ryöstöretkille rakennettiin v. 1607 Kajaanin linna tavallisen veneväylän partaalle.

Tällä samalla matkalla sai herttua merkillisen lahjan Kalajoen kirkkoherralta Ljungi Tuomaanpojalta. Se oli Ruotsin valtakunnan lain suomennos. "Minä olen tehnyt tämän työn", selitti kirkkoherra, "monen suomalaisen, sekä aatelittoman että myös aatelisen kehoituksesta. Sillä usein on meillä tuomarinviroissa semmoisia, jotka eivät ymmärrä ruotsia, saatikka lakikirjan vanhaa kieltä; onpa myös joskus ruotsalaisia, jotka suomea huonosti taitavat." Kaarlelle oli tämä teos hyvin mieleen, sillä hän tahtoi pitää lain kaikelle kansalle avoinna. Ruotsinkielellä oli hän jo painattanut lakikirjan; nyt määräsi hän tämän suomennoksenkin painettavaksi. Saman huolen hän myös piti Jumalan lakikirjan, raamatun, levittämisestä. Ruotsiksi oli hänen toimestansa jo ilmestynyt uusi painos, ja Suomessa asetettiin komitea, jonka piti lopettaa Agricolan työ ja suomentaa raamatun tähteetkin. Valitettavasti nielivät monet sodat Kaarlen loppuvuosina valtion varat niin peräti, ettei liiennytkään mainittujen suomennosten painatukseen. Molemmat jäivät vielä toistaiseksi. Samoin ei Kaarlen ankarista asetuksistakaan ollut sitä hyötyä, kuin oli tarkoitettu; ne eivät voineet kokonaan hävittää virkamiesten juurtuneita, pahoja tapoja. Sittenkin ymmärsi Suomen rahvas hänen hyvät, rehelliset aikomuksensa, jonka vuoksi se häntä rakasti koko sydämestänsä ja nimitti häntä "hyväksi kuninkaaksi".

Kuninkaaksi olikin Kaarle nyt tullut täydellä todella. Paon jälkeen v. 1598 olivat säädyt jo julistaneet Sigismundin menettäneen kruununsa; mutta he olivat silloin vielä tarjonneet sitä hänen pojalleen Vladislaukselle sillä ehdolla, että tämä tulisi Ruotsiin ja kääntyisi Lutherin uskoon. Kun se ei tapahtunut, suostui Kaarle vihdoin viimein Norrköpingin valtiopäivillä v. 1604 säätyjen pyyntöön ja otti itsellensä kuninkaan nimen sekä arvon.

25. Sigfrid Aaroninpoika Forsius.

Helsinki oli alkuansa aiottu suureksi kauppakaupungiksi; silloin ei kukaan voinut aavistaa, että siitä kerta oli tuleva Suomen oppineitten pesäpaikka. Sittenkin — lieneekö ollut aavistusta — oli aivan ensimäisten Helsingissä syntyneitten lasten parissa Suomen ensimäinen tieteenharjoittaja. Sigfrid Aaroninpoika oli hänen nimensä, johon hän sen ajan tavan mukaan liitti syntymäpaikkansa mukaan otetun latinaisen liikanimen Forsius s.o. Helsinkiläinen. Alkuoppinsa hän sai, samoinkuin muut meidän maamme etevimmät oppineet tähän aikaan, Turun koulussa. Sitten hän oleskeli useampia vuosia Pohjois-Saksan yliopistoissa, tutkien varsinkin luonnontieteitä, matematiikkaa sekä tähtitiedettä. Kotimaahan palattuansa vihitti hän itsensä papiksi. Vähän sen jälkeen teki Kaarle herttua toisen retkensä Suomen herroja vastaan. Forsius asettui hänen puolellensa, ruveten erään Ruotsin ratsuväen lippukunnan sotapapiksi. Semmoisena seurasi hän sitten myös sotaväkeä Liivinmaalle.

Tällä tavoin Kaarle herttua oppi tuntemaan Forsiuksen, ja huomattuaan miehen tavattoman matemaattisen opin hän päätti käyttää sitä valtakunnan hyödyksi. Maita ja mantereita oli jo 16:nnella vuosisadalla täälläkin yritetty mitata ja karttojakin kyhätä; mutta kun mittausta ei oltu osattu tieteellisellä tavalla tehdä, niin olivat kartat tulleet aika hullunkurisiksi. Suomenlahti niissä käypi aina melkein suoraan pohjoiseen rinnan Pohjanlahden kanssa. Suikaleessa niiden välillä, joka on Suomenmaa olevinansa, on tällä tavoin Viipurin kaupunki yhtä korkealla pohjoisessa kuin nykyinen Vaasa. Onpa eräässä kartassa Uusimaa pohjoisempana kuin Häme ja sitten Karjala niiden ja Pohjanmaan välillä! Laajat Lapinmaat olivat vielä aivan mittaamatta. Tähän viimeksimainittuun seutuun lähetettiin nyt Forsius v. 1602 yhdessä erään asessori Birckholzin ja Turun piirityksestä tunnetun Daniel Hjortin kanssa. He kulkivat ja tutkivat koko sen kulman, niin pitkältä kuin mannerta ulottui, aina Norkumin (Nordkynin) niemelle asti. Nykyinen Ruija oli näet silloin vielä riidanalainen, ja Ruotsi arveli itsellään olevan yhtä suuren oikeuden siihen kuin Tanskalla. Matkaa kesti noin vuoden ajan. Hauskaa ja opettavaista on nähdä, kuinka vähillä varoilla siihen aikaan suuret ja tärkeät työt tulivat tehdyiksi. Mittaajat saivat jokainen 20 (sanoo: kaksikymmentä) talaria palkkaa; paitsi sitä vielä sudennahkaisen turkin ynnä eväikseen 2 tynnyriä rukiita leiväksi, 8 leiviskää lihaa, 3 leiviskää voita ja 3 leiviskää suoloja. Vähän anteliaammin oli sydämen karaistuksesta Pohjan pakkasia vastaan pidetty huoli; heille näet oli pantu mukaan 8 tynnyriä ohria "paloviinaksi".

Takaisin tultuansa käytti Forsius oppiansa toiseen yleishyödylliseen työhön. Vuodesta 1606 näet alkoi ilmestyä hänen toimittamiansa almanakkoja (kuitenkin ruotsinkielellä), jotka olivat ensimäiset laatuansa Suomessa. Siihen asti oli meillä vain riimusauvat olleet ajan määrääjinä, taikka jos jollakulla olikin painettu almanakka ollut, oli se ulkomaalainen, eikä sopinut meidän pohjoisen maan oloihin. Senaikuinen tähtitiede oli suuresti taikauskon sekainen. Yhtä varmaan kuin nyt saattaa ennakolta määrätä kuun ja päivän pimenemisajan sekä pyrstötähtien tulon, yhtä varmaan silloin uskottiin voitavan tähtien keskinäisestä asemasta ynnä muista luonnonilmiöistä ennustaa tulevia tapauksia. Forsiuskin aina liitti almanakkaansa ennustuksia, ei ainoastaan ilmoista, vaan myös taudeista, katovuosista, jopa sodistakin ja hallitsijain kuolemasta. Tämän taitonsa hän sai kuitenkin pian kalliisti maksaa. Hän oli ennen Kirkholman tappelua ennustanut Liivinmaalla pahoin käyvän. Sen ottivat muutamat hoviherrat, jotka olivat hänelle suutuksissaan, syyksi ja nostivat häntä vastaan kanteen salavehkeistä Sigismund kuninkaan hyväksi. Forsius parka otettiin kiinni, kidutettiin ja pantiin kovaan vankeuteen Gripsholmaan. Siellä hän olisi kenties puutteeseen menehtynyt, jollei hän aina välistä olisi ansainnut rahaa ihmisiltä, jotka antoivat hänen ennustaa käsistä tulevaa kohtaloaan. Kävipä kerran itse kuninkaan rouva hovineitosineen siellä siinä asiassa ja toivat hänelle ruokaa sekä rahaa.

Vuoden perästä vihdoin Forsiuksen onnistui saada viattomuutensa toteen näytetyksi. Korvaukseksi kärsitystä vääryydestä nimitti kuningas hänet nyt astrologian s.o. tähtiennustustieteen professoriksi Upsalaan. Mutta siinä paikassa ei Sigfrid Aaroninpoika kauan viihtynyt. Uusi aika oli jo Upsalassa alkanut koittaa. Forsius valittaa katkerasti, että hänen "jaloa tiedettänsä haukutaan" tyhjäksi loruksi. Suuttuneena hän jätti parin vuoden perästä virkansa ja muutti Tukholmaan, jossa hän sai kuninkaallisen hovitähtitutkijan arvonimen ynnä yksinoikeuden almanakkojen painattamiseen Ruotsin valtakunnassa. Vaan eipä aikaakaan, niin kohtasi häntä taas kova vastoinkäyminen. Papisto oli jo kauan aikaa katsonut karsain silmin hänen ennustuksiansa, noita muka pirun avulla tehtyjä konsteja. Kerran Forsius, varomattomasti kyllä, oli kirjallisesti puolustanut erästä talonpoikaa, joka profeettana kulki ympäri, ja silloin myrsky häntä vastaan rehahti ilmi. Kanne nostettiin, Forsius menetti hovivirkansa ja samalla myös kirkkoherranpaikkansa Riddarholman seurakunnassa, ja häntä kiellettiin ankarasti koskaan enää ennustamasta.

Mies parka oli nyt virkaheittona, leivätönnä. Hyväksi onneksi armahti häntä kreivi Leijonhufvud ja soi hänelle kirkkoherranviran Tammisaaren kaupungissa, joka kuului Raaseporin kreivikuntaan. Siellä vietti sitten Forsius loppuikänsä rauhassa, joutoaikoinaan yhä vielä tutkien rakkaita tähtiänsä. Monasti makasi hän kirkkaina talviöinä kaupungin ulkopuolella hangella selällään, paksuun Lapin peskiin (turkkiin) puettuna, suuri kirja rinnallaan. Kerta näki hänet siellä sivutsekulkeva matkustaja ja säikähtyi pahasti. Peloissaan hän laukaisi pyssynsä tuota outoa otusta vastaan nähdäkseen, oliko se kummitus vai elävä olento. Kaikeksi onneksi ei kuitenkaan luoti sattunut. Almanakkojakin Forsius toimitti yhä edelleen melkein kuolemaansa asti. Vaan ennustuksia ei niissä nyt enää ollut muusta kuin ilmoista. Tämmöisiä ilman vaiheitten ennustuksia kuultiin häneltä muuten usein suullisestikin. Kerta esim. piti Tammisaaren asukasten mennä lahden poikki häihin. Aamu oli tyyni ja ihana; mutta Forsius kielsi vesille lähtemästä, sanoi rajuilman olevan tulossa. Hääväki ei ottanut varoitusta korviinsa ja joka henki hukkui, kun ukkosilman mukana tullut tuuliaispää kaatoi veneen kumoon. Kirkkoherra, joka oli kiertänyt maata myöten, pääsi onnellisesti perille. Vuonna 1624 vaipui vanhus viimein levolle monista vaivoistansa. Vähää ennen sanotaan hänen käyneen erästä kipeää virkaveljeään katsomassa. Tämän kysyttyä ennusti hän sairaan kuolevan samana päivänä, johon vielä lisäsi; "ja kuuden viikon perästä tulee minunkin vuoroni". Sekin hänen viimeinen ennustuksensa kuuluu käyneen toteen.

Forsius on paitsi almanakkoja kirjoittanut myös Suomen aikakirjan sekä fysikan eli luonnontieteen ja kivennäisopin, jotka kuitenkin kaikki jäivät painamatta. Niissäkin näkyy kovasti paljon sen ajan taikauskoa ja tietämättömyyttä luonnon asioista. Kultaa esim. hän luulee syntyvän punaisen elohopean ja palamattoman rikin sekoituksesta. Kullalla, sanoo hän, on erinomainen voima vetämään puoleensa niiden mielen, jotka sen näkevät, niin että he sitä vain pyytävät, haluavat ja himoovat. Juoman sekaan pantu kultajauho parantaa sydämentuskaa ja surua. Tälle tämmöiselle nauraessamme on meidän kuitenkin muistettava, että luonnontiede vielä melkein 100 vuotta myöhemmin oli aika huonolla kannalla. Silloin näet kysyi kuningas Kaarle XI oppineiltaan, mistä syystä aurinko Torniossa ei Juhannuksena laske. Siihen he vastasivat, etteivät he tahtoneet epäillä asian todellisuutta, koska kuninkaallinen majesteetti itse oli sen muka nähnyt; mutta syytä semmoiseen ihmeeseen he eivät osanneet millään tavalla selittää.

26. Metelit Venäjällä ja Viipurin liitto.

Mahtava ja avara Venäjän valtakunta oli tähän aikaan aivan raukeamaisillaan. Tsaari Feodor oli kuollut v. 1598; hänen mukanaan oli Rurikin ikivanha suku sammunut. Oli hänellä tosin ollut nuorempi veli, Dimitri nimeltään; mutta sen olivat salamurhaajat surmanneet muutamia vuosia ennen tsaarin kuolemaa. Yleisesti syytettiin tästä ilkityöstä Boris Godunovia, Feodorin vaimon veljeä. Tämäpä se nyt anastikin vallan käsiinsä, vaikka hän vain oli tavallinen pajari eli aatelismies. Suostuttaakseen muita herroja puolellensa oli hän tehnyt talonpoikien orjuuden entistänsä vielä kovemmaksi. Mutta tällä häijyllä asetuksella käänsi hän vain rahvaan mielen itseään vastaan, eikä saanut kuitenkaan ylimyksiä ystävikseen. Pajarit yhä edelleen kadehtivat ja vihasivat entistä vertaistansa.

Yleistä tyytymättömyyttä käytti viekas petturi, nimeltä Grishka Otrepjev hyväksensä. Hän oli aivan halpasukuinen munkki, mutta ihmeellisesti tuon murhatun Dimitrin näköinen. Siitä syntyi nyt hänelle uhkarohkea, kunnianhimoinen tuuma päähän. Hän karkasi luostaristaan ja meni Puolaan, joka paikassa sanoen itseänsä prinssi Dimitriksi. Murhaajat, niin hän väitti, olivat erehdyksestä tappaneet toisen pojan, hänen leikkikumppaninsa. Sangen moni ottikin näitä puheita uskoaksensa. Sandomirin voivoda (linnanisäntä) Mniszek kihlasi hänelle tyttärensä Marinan ja lupasi auttaa häntä huoveillansa. Saman lupauksen antoivat myös useammat muut mahtavat herrat. Puolan kuningaskin salaa suosi näitä hankkeita, vaikka hän Venäjän kanssa nykyään tehdyn rauhansovinnon tähden ei tahtonut itse ottaa osaa sotaan.

Melkein yhtä yleisen suosion saavutti Valhe-Dimitri Venäjällekin tultuansa. Niin pajarit kuin talonpojatkin luopuivat parvittain hänen puolellensa, eikä aikaakaan, niin hän seisoi jo suurilukuisen sotavoiman kanssa Moskovan edustalla. Godunov huomasi nyt tuhon hetkeen tulleen; hän myrkytti itsensä, ettei elävältä joutuisi vihollisen julmuuden alaiseksi.

Näin saatua valtaansa ei Valhe-Dimitri sentään osannutkaan kovin kauan pitää. Pian huomattiin, että tsaarin suosio yksinomaan kohdistui hänen kanssaan tulleihin puolalaisiin. Venäläisiä sitä vastoin joka tilaisuudessa sysättiin syrjään ja ylenkatsottiin. He olivat liian raa'at tavoiltaan uuden hallitsijan mielestä. Eipä tälle myöskään Venäjän vanha uskonto sen paremmin kelvannut; siitäkin yhä tehtiin pilaa hovissa. Tästä kaikesta venäläiset tietysti viimein vimmastuivat. Kapina nousi, Valhe-Dimitri tapettiin ja hänen puolisonsa suljettiin luostariin. Se tapahtui vuonna 1606, juuri vuotta sen jälkeen kuin petturi oli voittajana pannut tsaarin hiipan päähänsä.

Mahtava pajari Vasili Shuiski valittiin nyt tsaariksi. Hän oli hyväntahtoinen, viisas mies, vaan eipä hänellekään ollut rauhallisempaa aikaa sallittu. Pian ilmaantui taas uusi Valhe-Dimitri, joka sanoi ikäänkuin ihmeellä pelastuneensa kapinoitsevien moskovalaisten käsistä. Moni uskoi häntä, useimmat olivat ensialussa uskomatta. Tuotiin siis Marina esiin; hänen piti päättää, oliko tämä todellinen tsaari vai ei. Ja tuo kunnianhimoinen nainen heittäytyikin heti oudon miehen kaulaan, suuteli, hyväili häntä, niinkuin puolisoansa ainakin; hän näet tahtoi jälleen saavuttaa menetetyn korkeutensa. Nyt menivät taas kaikki Valhe-Dimitrin entiset puoluelaiset, varsinkin kasakat, uuden petturin puolelle. Puolastakin saapui apua, ja Shuiski oli pian piiritetty Moskovaan.

Hädissänsä kääntyi tsaari Ruotsin kuninkaan puoleen, ja Kaarle IX olikin kohta apuun valmis. Sillä hän pelkäsi myös itselleen koituvan siitä vaaraa, jos Puolan liittomies tulisi Venäjän hallitsijaksi. Olipa jo ensimäinenkin Valhe-Dimitri uhannut ylpeästi, vaatien Ruotsin kruunua takaisin Sigismundille. Helmik. 28 p. 1609 solmittiin siis Viipurissa liitto Shuiskin ja Kaarlen välillä. Ruotsin kuninkaan piti lähettää 2,000 huovia ja 3,000 jalkamiestä. Tsaari puolestaan lupasi tälle apujoukolle toimittaa palkan sekä tarpeellisen elatuksen. Sen lisäksi oli Käkisalmen linna lääninensä annettava Ruotsille ikuiseksi omaisuudeksi.

Tuumasta toimeen ei kulunut Kaarle kuninkaalta koskaan pitkää aikaa. Nytkin hän oli liiton hieromisen aikana varustanut kaikki valmiiksi, ja maaliskuun 11 p. hänen armeijansa marssi jo rajan yli. Siinä oli koko 12,000 miestä, siis kaksi sen vertaa kuin mitä oli luvattu. Ylipäälliköksi oli Kaarle asettanut Jaakko De la Gardien, vanhan, kuuluisan Pontus-herran pojan. Tämä tosin oli vasta 26 vuoden vanha, mutta kuitenkin jo tietty ja taattu ylen taitavaksi sotaherraksi. Palveltuansa useampia vuosia ulkomailla Oranian Mauritsin, sen ajan mainioimman soturin johdon alla, oli hän juuri nyt palannut kotimaahan, tuon suuren opettajansa ylistyskirjat mukanaan. De la Gardie oli ruotsalainen syntyään, mutta kasvatettu Suomessa, niin että me puoleksi voimme kehua häntä omaksemme. Alapäälliköistä olivat mainittavimmat kaikki suomalaisia, nimittäin vanha Aksel Kurki, Antti Boije, Krister Some ynnä nuori sankari Eevert Horn, kuuluisan Kaarle Hornin poika. Samoin oli myös suuri osa sotamiehiä Suomen poikia; muut olivat muukalaisia palkkasotureita Ranskasta, Saksasta ja Englannista.

Maaliskuun lopulla saavuttiin Suuren Novgorodin edustalle, joka oli Shuiskille uskollinen. Sotamiehiä ei viety kaupunkiin siitä pelosta, että he ehkä rupeaisivat vallattomuutta harjoittamaan. Mutta De la Gardie alapäällikköinensä ratsasti Novgorodiin ja otettiin suurella juhlallisuudella vastaan. Tykit paukkuivat ja kirkkojen kellot helisivät vieraitten kunniaksi. Portilla kohtasi heidät läänin maaherra, tsaarin likeinen sukulainen, nuori ruhtinas Mikael Shuiski. Hän tervehti De la Gardieta veljellisellä syleilyllä. Molemmat nuoret herrat suuresti mieltyivät toisiinsa ja heidän välillään syntyi tässä luja ystävyys, jonka vain Shuiskin aikainen kuolema saattoi rikkoa.

Vähemmän tyydyttävä kuin vastaanotto oli kuitenkin luvatun palkan laita; tsaari ei ollut siitä mitään huolta pitänyt. Sotamiehet rupesivat siis nurisemaan, ja De la Gardiekin uhkasi palata takaisin kotiinsa, kun ei sovinnon ehtoja täytetty. Mutta Mikael ruhtinas rukoili hartaasti ja haali myös kaupungin porvareilta kokoon muutamia tuhansia ruplia osaksi soopelin nahkoina, osaksi kankaina, osaksi rahana, joilla sotaväki siksi kertaa tyydytettiin.

27. Eevert Born.

Novgorodin takana oli kaikki maa tsaarin vihollisten vallassa; tästä lähtien piti marssittaman etujoukko edellä, niinkuin sodassa ainakin. Päälliköksi tälle etujoukolle pantiin nuori Eevert Horn, joka niin muodoin sai tilaisuuden moneen uljaaseen urhotyöhön.

Ensi toimekseen hän läksi 200:n huovin ja 40:n pyssyllisen suksimiehen kanssa Staraja Rusan kaupunkia tiedustelemaan. Siellä näet sanottiin puolalaisen päällikön Karnasinskin majailevan jommoisenkin dimitriläisjoukon kanssa. Meidän miehet lähenivät varovasti, sillä heitä oli liian vähän niin suuren voiman kimppuun käydäkseen. Mutta kas kummaa ja ihmettä! Kaupunki olikin heidän tullessaan aivan autio, puoleksi poltettu. Elävää vihollista ei yhtään näkyvissä; sitä vastoin olivat tiet ja joet täynnä surmattuja. "Ohoh", nauroivat Hornin miehet, "näinkö mukavaa onkin täällä sodankäynti! Viholliset tappavat itsensä valmiiksi, ei jää meille huoleksi muu kuin raatojen kuoppaan multaaminen!" Dimitriläisten kesken oli näet sanoma De la Gardien tulosta synnyttänyt riidan. Puolalaiset olisivat tahtoneet peräytyä oman maansa rajalle, viedäkseen suuret saaliinsa talteen. Kasakat puolestaan eivät olleet sitä sallineet. Riidasta oli viimein tullut verinen tappelu. Nyt he seisoivat muutamia peninkulmia etempänä Moskovan ja Smolenskin teiden haarassa.

Seuraavana päivänä kajahti toiselta puolen jokea julma karjunta. Sinne oli saapunut 300 kasakkaa, jotka tahtoivat peloittaa meidän miehet pakoon. Mutta näille oli vihollisen ääni vain kiihoitukseksi; he riensivät joelle ja rupesivat kahlaamaan yli. Tuskinpa olivat ensimäiset kuusi huovia päässeet toiseen rantaan, niin jo kasakat pyörähtivät ympäri ja pötkivät tiehensä. Hornin huovit jäljestä, eikä aikaakaan, niin he ilmestyivät takaisin, kukin taluttaen yhtä vankia perässänsä.

Pari päivää myöhemmin joutui De la Gardie päävoiman kanssa Staraja Rusaan; Hornin sopi siis jälleen rientää edeltäpäin. Tällä kertaa sai hän vielä 500 huovia ynnä 200 venäläistä pyssymiestä joukkonsa lisäksi, sillä nyt aikoi hän täydellä todella käydä voittosille Karnasinskin kanssa. Dimitriläiset yhä vielä seisoivat yllämainitussa tienhaarassa Kamenkin kylän luona. Siellä oli heillä vahva asema vesien, soiden takana, ja luottaen sekä siihen että suurempaan lukuunsa he alussa yrittivät lujaa vastarintaa. Mutta Hornin väki kahlasi pelkäämättä veden poikki ja ryntäsi päälle kerta toisensa perästä, ja viimeinpä kääntyivät viholliset pakoon, Karnasinski itse ensimäisenä. Koko hänen joukkonsa surmattiin, vangittiin tai hajoitettiin. Liput, ampumavarat, tykit ynnä suuri lauma kelpo hevosia jäi voittajien käsiin. Olisipa ollut saalista paljon enemmänkin saatavana, sillä leiri oli täynnä rahaa, kulta- ja hopea-astioita ynnä silkkivaatteita. Mutta Hornin joukon lisänä olevat venäläiset olivat jo kesken tappelua ruvenneet ryöstämään ja ahneessa puuhassansa päästäneet valkean irti, niin että leiri aarteinensa paloi tuhaksi. Tulipalosta kuitenkin saatiin pelastetuksi suuri parvi venäläisiä rouvia sekä neitosia, jotka dimitriläiset luultavasti olivat antaneet pantiksi lähiseutujen pajarien uskollisuudesta. Horn otti ne kohta suojelukseensa ja lähetti sitten ilman mitään lunnaita sukulaisille takaisin.

Siitä ritarillisesta teostansa sai hän sitten suuren maineen ja suosion venäläisten parissa. Kun sitten De la Gardie kerkesi paikalle, kiitti hän kaikkia miehiä heidän uljuudestansa; mutta kaikkein enimmin hän täydellä syyllä kiitti Eevert Hornia. Palkinnokseen sai tämä parhaan vangeista omakseen; se oli nuori puolalainen aatelisherra, Tapani Silaski, jonka äärettömän rikkaat vanhemmat sitten maksoivat Hornille kelpo lunnaat.

Vielä suuremman voiton saavutti Horn sitten jonkun aikaa myöhemmin Torshokin kaupungin luona, jossa toinen dimitriläisjoukko Zborovskin johdolla lyötiin hajalleen. Hänen nimensä tuli peljätyksi ja kuuluisaksi koko Venäjällä, mutta venäläiset, kun he eivät osanneet hänen nimeänsä oikein lausua, väänsivät sen "Ivelgorodiksi" (gorod merkitsee venäjäksi kaupunkia, linnaa).

28. Sotaretki Venäjälle.

Hornin voittamat puolalaiset päälliköt yhdistivät nyt joukkojensa tähteet, niin että heille karttui taas jommoinenkin voima. He asettuivat Tverin kaupunkiin, estääksensä Ruotsin apuarmeijaa pääsemästä Moskovan puoliselle Volgan rannalle. Täältä lähetti Zborovski kirjeen De la Gardielle ja kehoitti häntä luopumaan tsaari Shuiskista, joka muka ajoi väärää asiaa. De la Gardien vastaus oli aivan lyhyt. "Miekkasille", kirjoitti hän, "olen tänne tullut, enkä väittelemään, kumpiko on oikeassa, Shuiski vai Dimitri!" Zborovskin kirjeen tuoja, joka oli yrittänyt houkutella sotamiehiä, pistettiin Venäjän tavan mukaan terävän seipään nenään.

Tverin valloittamista varten yhdistyivät nyt kaikki Ruotsin armeijan osastot. Myös oli ruhtinas Shuiski apuna useamman tuhannen venäläisen kanssa. Heinäk. 12 p. 1609 saavuttiin vihollisen eteen, joka jo seisoi valmiissa sotarinnassa pari, kolme virstaa tällä puolen kaupunkia. De la Gardie järjesti heti myös väkensä, ja taistelu alkoi. Mutta samassa rupesi rankasti satamaan, niin että tykkien ja pyssyjen sankkireijät sekä sytyttimet[14] kastuivat kelvottomiksi. Sen havaittuansa ryntäsivät kasakat kahta vertaa suuremmalla kiivaudella vihollisen kimppuun. Heidän rynnäkkönsä hajottikin ranskalaisen ratsuväen, joka seisoi vasemman kyljen päässä. Paon esimerkkiä seurasi pian venäläinen apuväkikin, tunkeutuen hädissään Ruotsin jalkaväen rivien läpi ja rikkoen järjestystä. Niin myös enin osa saksalaisia sekä muutamat suomalaisparvet läksivät samaa tietä. Kiireissänsä karkurit kuitenkin viivähtivät sen verran, että kerkesivät ryöstää oman armeijansa leirin sekä kuormaston tyhjäksi. Tällä puolella oli siis dimitriläisillä täysi voitto. Mutta samalla aikaa oli De la Gardien keskusta, kolme suomalaista lippukuntaa, itse ylipäällikkönsä johdolla kukistanut vastassa seisovat Zborovskin henkivartijat, ja ajanut heitä takaa kaupungin keskipaikoille asti. Molemmat voittajat palasivat nyt tappelukentälle ja alkoivat keskenään kiistellä lopullisesta voitosta. Mutta hirmuinen, lakkaamaton sade teki kaikki liikunnot mahdottomiksi. Koko seuraavankin päivän vielä kesti samaa vedentuloa. Kolmantena päivänä uudistettiin tappelu ja Zborovskin väki hajoitettiin peräti.

Yöllä tappelun jälkeen rynnättiin kaupunkia vastaan. Mutta yritys ei onnistunut syystä, että venäläinen nostoväki oli kovin taitamaton ja pelkurimainen. Ruotsin väki nyt vaati toista rynnäkköä päivän valossa. "Silloinhan", sanoivat he, "saadaan nähdä, kuka on urhoollinen, kuka pelkuri!" Mutta ei nytkään onnistunut paremmin. Shuiskin kehoituksesta jätti siis De la Gardie Tverin sikseen ja marssi suoraan eteenpäin Moskovaa kohti.

Sanoma Hornin ja De la Gardien voitoista levisi salaman nopeudella ympäri Venäjän, joka paikassa masentaen dimitriläisten rohkeutta ja taivuttaen kaksimielisiä Shuiskin puolelle. Yhäti saapui De la Gardien luo lähetyskuntia, jotka kaupunkiensa tai maakuntiensa puolesta pyysivät armoa ja tarjosivat liittoa. Jaroslav, Kostroma, Nishni-Novgorod, Vjatka, Valgetjärven seutu ynnä koko Jäämeren rannikko olivat jo luvanneet totella ainoastaan oikean tsaarinsa Vasilin käskyjä. Jo kokoontuivat myös Kasanin ja Astrakanin miehet ja marssivat Moskovan avuksi. De la Gardiekin läheni puolestaan; hän jo seisoi Koljasinissa, puolitiessä Tverin ja Moskovan välillä.

Mutta juuri tällä loistavimman menestyksen hetkellä teki oman väen vallattomuus jälleen kaikki saadut voitot tyhjiksi, kaikki nähdyt vaivat turhiksi.

Palkan saanti oli yhä vielä huonolla kannalla. Siitä olivat nyt erittäinkin suomalaiset nurjalla mielellä, joilta Tverin tappelussa olivat kaikki varat ryöstetyt. Viimein puhkesi heidän tyytymättömyytensä ilmikapinaksi. He jättivät päällikkönsä ja läksivät järjestetyin rivein, liehuvin lipuin marssimaan takaisinpäin. "Me emme tahdo", sanoivat he, "antaa kuljettaa itseämme edemmäksi tähän maahan, ikäänkuin karjaa teurastushuoneeseen. Meille ei makseta sitä palkkaa, jonka kuninkaallinen majesteetti lupasi. Eikä ole myöskään venäläisiin luottamista; sen me näimme Tverin edustalla, jossa he, meidän tapellessamme heidän puolestansa, ryöstivät meidän tavaramme." De la Gardie koetteli palauttaa heitä sekä lempeillä sanoilla että kovilla; mutta turhaa oli kaikki. Yhtä vähän apua oli myös Shuiskin suurista lupauksista. De la Gardie silloin alkoi marssia eteenpäin sen väen kanssa, joka oli pysynyt uskollisena. Hän arveli, etteivät kapinoitsijat uskaltaisikaan yksinään kulkea vihollisen maan lävitse. Mutta Suomen ukot olivat itsepäisiä; he vaan jatkoivat matkaansa täydellä toimella. Eikä aikaakaan, niin levisi kapinallinen henki myös muukalaiseen väkeen. He läksivät kun läksivätkin suomalaisten jäljessä. — De la Gardien ei nyt auttanut muu kuin kääntyä tieltä; eihän ollut mahdollista yksin muutamien upseerien kanssa mennä edemmäksi. Vasta neljän peninkulman päästä saavutettiin ensiksi lähteneet. Vielä kerran puhui De la Gardie nyt suomalaisille ankaria sanoja, tempasi liput heiltä pois ja sivalsi miekan lappealla niitä, jotka eivät tahtoneet rivissä pysyä.

Sillä tavoin kuljettiin nyt yhdessä Tveriin asti, joka sillä välin oli kääntynyt Shuiskin puolelle. Täällä onnistui Mikael ruhtinaan hankkia muutamia tuhansia ruplia kokoon, joiden avulla karkurit saatiin pysähtymään. Viivyttiin sitten Tverissä useampia viikkoja, jolla ajalla ylipäällikkö koetti saada väkeänsä jälleen kuuliaisuuteen. Mutta elokuun 5 p:nä alkoi taas kapina uudestaan. Sotamiehet huusivat kaikki yhteen suuhun uhaten lähtevänsä kotiin ja käskien päällikköjänsä jäämään tänne yksikseen, jolleivät tahtoneet seurata heidän kanssaan. De la Gardiella ei ollut taas muuta keinoa kuin lähteä heitä seuraamaan; sillä tavoin hän kuitenkin toivoi voivansa estää heitä talonpojille väkivaltaa tekemästä. Torshokissa erosi kuitenkin suuri joukko hänen seurastansa ja kulki kotiin ryöstellen, riistellen pitkin tietä. Itse saapui De la Gardie ainoastaan 2,000 soturin kanssa Novgorodiin, jossa hän sitten vielä eroitti vastahakoisimmat ja lähetti ne Suomeen takaisin. Siellä heitä kuitenkin odotti kova tilinteko, sillä ankara Kaarle kuningas antoi Viipurin linnanisännälle käskyn heti toimittaa heidät takaisin ja hirttää vastahakoiset lähimpään puuhun.

29. Moskovan vapautus.

Armeijansa pienen uskollisen tähteen kanssa palasi De la Gardie Koljasiniin. Keskipaikoilla tammikuuta 1610 saapui sinne taas tuoretta väkeä avuksi. Suurin osa heistä oli ulkomaalaisia; suomalaiset joukossa olivat enimmäkseen suksimiehiä. Shuiski oli myös syksyn kuluessa kerännyt kokoon jommoisenkin parven venäläistä nostoväkeä. Näin saatettiin siis jälleen hyvällä toivolla marssia eteenpäin tsaarin avuksi.

Jonkun matkan päässä Moskovasta on Troitskin luostari, mainioin ja rikkain Venäjän avaralla alustalla. Sitä piiritteli puolalainen päällikkö Sapieha jo monta kuukautta ja toivoi nyt piankin saavansa sen valtaansa. Mutta sen sijaan joutui hän itse ikäänkuin piirityksiin. Sillä De la Gardien sukkelat suksimiehet väijyivät kaikilla teillä ja näpistelivät pois muonakuormastoja. Täten pakoitettiin Sapieha miekan lyönnittä lähtemään. Meidän väen tullessa astui luostarista abotti heitä vastaan kuuden munkin kanssa; he olivat ainoat henkiin säilyneet 500:stä. He kestitsivät vapauttajiaan voimiansa myöten ja lahjoittivat heille rikkaasta kassastansa useampia tuhansia ruplia.

Sapiehan peräytyvä joukko saavutettiin, ennenkuin se kerkesi Moskovan edustalle, ja hajoitettiin kaksipäiväisen, ankaran tappelun jälkeen. Saatuaan sanoman tästä tappiosta pakeni Valhe-Dimitri salaa leiristänsä. Hänen jäljellejääneet puoluelaisensa riitautuivat keskenänsä ja hajosivat kukin haaralleen. Leimu leiristä, jonka he lähtiessänsä polttivat, ilmaisi meidän miehille, että taas oli suuri voitto saatu veripisaraakaan vuodattamatta.

Maaliskuun 12 p. marssivat De la Gardie ja ruhtinas Mikael Shuiski väkinensä juhlallisesti pääkaupunkiin. Moskovan asukkaat, riemuiten siitä, että heidän kaksivuotinen vankeutensa nyt vihdoinkin oli loppunut, riensivät tuhansittain portille vastaan. He tarjosivat Venäjän tavan mukaan leipää ja suolaa tervetuliaisiksi ja nimittivät meidän miehiä isä-kultasiksensa sekä vapahtajikseen. De la Gardie itse saatettiin tsaarin eteen. Häntä vaadittiin sitä ennen riisumaan miekkansa, sillä Venäjän hallitsijan eteen ei saanut kukaan tulla aseellisena. Mutta uljas sankari kielsi: "Ei suinkaan tsaari voi kammoa miekkaani, joka on karkoittanut hänen vihollisensa!" Toivotettuansa onnea muistutti hän sitten tsaarille, että Käkisalmi nyt olisi Ruotsin kuninkaalle annettava lupauksen mukaan. Tsaari kiitti kyynelsilmin hyvästä avusta ja lupasi puolestaan rehellisesti täyttää kaikki liiton ehdot. Koko apujoukkoa nyt ravittiin komeasti kalleilla herkuilla, oluella sekä viineillä. Myös sai jokainen virka-arvonsa mukaan suurempia tai pienempiä lahjoja: mainioita ratsuja, hopeasilaisia satuloita ja suitsia, kultavitjoja, hopeamaljoja, kullalla koristettuja vaatteita, samettia, silkkiä, soopelin-, ketun- tai näädännahkoja. Ne olivat kaikki vain palkan lisäksi, joka muuten nyt myös tarkoin maksettiin.

30. Petos Kljushinossa.

Kolme kuukautta elettiin täten Moskovassa; sitten tuli käsky, että oli mentävä avuksi Smolenskin kaupungille, jota puolalaiset ahdistivat. De la Gardie totteli, vaikka olikin tsaarille suutuksissaan. Sillä tämä ei ollut vieläkään täyttänyt lupaustansa Käkisalmen suhteen ja oli kateuden ja epäluulon hetkenä myrkyttänyt De la Gardien ystävän, Mikael ruhtinaan.

Luultavasti liikkui sitä paitsi tälle uudelle retkelle lähtiessä paha aavistus jalon ylipäällikkömme sydämessä. Sillä pitkällinen joutenolo ja ylellisyys oli tehnyt hänen väkensä vielä entistään vallattomammaksi. Kohta Moskovan portilla tahtoivat jo englantilaiset repiä lipuistansa Ruotsin kolme kruunua ja panna oman kuninkaansa vaakunan sijaan. Matkalla alkoi sitten uudestaan tuo vanha riita palkasta.

Muukalaisen palkkaväen päälliköt vaativat täyden maksun lippukuntiensa alkuperäisen luettelon mukaan huolimatta siitä, että jo suuri osa miehistä oli kaatunut tai sairauteen kuollut. Näiden osan tahtoivat he pistää omaan taskuunsa. De la Gardie puolestaan ei ruvennut maksamaan useammista kuin todella rivissä tallella olevista.

Saavuttiin tällä lailla Kljushinoon, josta oli enää vain kolme peninkulmaa vihollisen leirille. Suurinta varovaisuutta oli siis noudatettava. De la Gardie valitsi yösijakseen vahvan paikan, jossa hänellä oli toisella puolella puro ja sakea metsä, toisella korkea aita suojana. Venäläinen liittosotaväki, tsaarin veljen Dimitri Shuiskin johdolla, asettui erikseen vähän syrjempään. Sopimuksen mukaan piti heidän hakata koko leirin ympäri murroksia ja lähettää vakoojia ulos vihollisen aikomuksia tiedustelemaan. Mutta he olivat päivän marssista väsyksissään ja löivät molemmat toimet laimin.

Sydänyöllä — oli juhannusyö v. 1610 — herättiin Ruotsin leirissä yht'äkkiä vartijain hätähuutoon. Samassapa ryntäsikin jo vihollisen ratsuväki päälle, 10,000 luvultaan. He tulivat siltä puolelta, jossa aitauksen piti olla leirin suojana; mutta siitä ei nyt ollutkaan apua, sillä muutamat petturit olivat murtaneet sen monin kohdin maahan. Sittenkin saivat De la Gardie ja Horn miehensä kutakuinkin sotarintaan järjestetyiksi ja ajoivat vihollisen uljaalla rynnäköllä takaisin tantereelle. Mutta Dimitri ruhtinas venäläisineen seisoi liikkumatta, avuksi rientämättä leirissään; niin myös osa De la Gardien muukalaisväkeä. Tämän johdosta pääsivät puolalaiset kuitenkin yhä enemmän voitolle. Viimein täytyi De la Gardien jälleen peräytyä leiriinsä, johon jalkaväki oli jäänyt. Mutta siellä häntä kohtasivat hurjat huudot ja ojennetut pyssyt sekä peitset. Muukalainen palkkaväki vaati, että ruvettaisiin antautumis-ehdoitteluun, koska muka ei ollut muuta pelastuskeinoa. Yhä villimmiksi vimmastuen rupesivat kapinoitsijat ryöstämään oman armeijansa kuormastoa ja jatkoivat sitten samaa työtä venäläistenkin leirissä, surmaten kaikki, jotka yrittivät estää. Pelästyneenä pakeni Dimitri ruhtinas, ja koko hänen sotavoimansa hajosi. De la Gardien täytyi nyt suostua sovitteluun vihollisen kanssa, mutta hänen nimellänsä oli tässä tukalassakin tilassa vielä niin suuri maine, että suodut ehdot olivat sangen edulliset tai ainakin kunnialliset. Ruotsin väen piti saada vapaasti liehuvin lipuin, aseineen ja tavaroineen lähteä kotirajoillensa; De la Gardie puolestaan antoi vain kunniasanansa, ettei hän eikä hänen väkensä enää auttaisi tsaari Shuiskia.

Sovintoa vielä hierottaessa luopui suuri osa muukalaisväkeä, 19 lippukuntaa huoveja, 12 lippukuntaa jalkamiehiä, ja marssi julkisesti puolalaisten puolelle. Jäljelle jääneetkin, kun De la Gardie oli palannut ehdoittelusta leiriin, haukkuivat ylipäällikköänsä ja ampuivat häntä kohti. Sitten he rupesivat uudestaan ryöstämään kuormastoa, ottaen kaikki, mitä edelliseltä kerralta vielä oli säilynyt. Mutta siinä toimessa syttyi heidän omassa keskuudessaan verinen riita. Saksalaiset ja englantilaiset alkoivat yhdessä hätyyttää ranskalaisia ja veivät heiltä melkein kaiken saaliin. Lopuksi sentään he sopivat jälleen ja marssivat miehissä kaikki puolalaisten puolelle. Ainoastaan neljäsataa miestä, suomalaisia sekä ruotsalaisia, pysyi uskollisina. Näiden kanssa läksivät De la Gardie ja Horn takaisin Ruotsin rajalle.

31. De la Gardie Novgorodissa.

Tämä onneton tapaus mursi jälleen maahan kaiken sen, minkä De la Gardien nero oli rakentanut. Vasili Shuiski luopui hallituksesta ja meni luostariin. Pajarit epätoivoissansa valitsivat Sigismundin pojan, Vladislauksen tsaarikseen. Näytti siltä kuin Venäjän valtakunnan olisi ollut pakko vaipua Puolan alusmaaksi. Kaarle kuningas puolestaan, jolta kaikki avuntuonnin palkinnot olivat luikahtaneet käsistä, päätti nyt anastaa ne itselleen väkisin. Hänen käskystänsä marssi De la Gardie kotiin palattuansa Käkisalmea vastaan ja valloitti sen jälleen 2 p. maalisk. 1611 kuusikuukautisen piirityksen ja urhoollisen vastarinnan jälkeen.

Pianpa näkyi Kaarlelle vielä suurempi, loistavampi onni koittavan. Suuri Novgorod ei ollut taipunut puolalaisen ikeen alle. Muutamat sen pajarit olivat ilmoittaneet De la Gardielle haluavansa ottaa yhden Kaarlen pojista suuriruhtinaakseen, jos saisivat apua Ruotsista puolalaisia vastaan. "Venäjän kohtalo", lausui yksi heistä, "ei salli omamaalaista hallitsijaa; sillä suurten herrojen kateus semmoisen aina tuhoaa." Kaarle suostui heidän tarjoumukseensa, mutta vaati Joanaa sekä Pähkinälinnaa Inkerissä ynnä vielä Kuolansuuta Lapissa Ruotsin kruunun omaksi. Tämän ehdon venäläiset inholla hylkäsivät. "Niitä aiomme me", huusivat he, "viimeiseen vereen ja hengenvetoon asti puolustaa; sillä kunniallisempaa on kuitenkin kuolla omassa maassa kuin vieraan vallan alaisessa!"

Tästä lähtien alkoivat novgorodilaiset osoittaa julkista vihollisuutta. He polttelivat likitienoilla olevia luostareita ja kyliä, jotta niistä ei saataisi ravintoa meidän väelle; he tavoittelivat ja surmasivat pienempiä partiokuntia, jotka olivat muonaa hankkimassa. De la Gardie puolestaan alkoi nyt toteuttaa rohkeaa tuumaa; hän päätti 5-6,000:n miehensä kanssa yrittää valloittaa kaupunkia, jossa oli 100,000 henkeä. Mitä väkivalta ei koskaan olisi voinut saada aikaan, se onnistui hänelle sukkelalla neuvokkaisuudella. De la Gardie oli näet aikovinansa rynnäkköä itäpuolelta. Yksi osa väkeä lähetettiin sinne ja aluksia tuotiin rantaan ikäänkuin koko armeijan olisi pitänyt mennä Olhavajoen yli. Novgorodilaiset siis kokosivat sille kulmalle kaikki voimansa. Mutta sydänyön aikana heinäkuun 16:tta päivää vasten v. 1611 veikin De la Gardie väkensä salaa länsipuolelta rynnäkölle. "Käykää rohkeasti päälle", kehoitti hän miehiänsä, "suuresta Novgorodista ei ole enää mitään suurta jäljellä paitsi sen nimi!" Petardi (ruutipanos) räjähytti portin auki, jopa rikkoi samassa osan muuriakin. Aukon kautta ryntäsivät kohta everstit Popler ja Cobron jalkaväen etunenässä sisään; heidän kintereillään Eevert Horn 1,000:n ratsumiehen kanssa. Sitten seurasi koko muu armeija, viimeiseksi De la Gardien henkivartijat, jotka sisääntultuansa rupesivat kovasti toitottamaan torviansa ja pärisyttämään rumpujaan. Tästä vasta novgorodilaisparat älysivät asian. Hädissään, hämmästyksissään pakenivat he joelle, pyrkien kaupungin toiseen osaan; mutta suuret parvet hukkuivat jokeen uidessansa yli. Harvat vain yrittivät vastarintaa ja saivat maksaa urhoollisuutensa hengellään. Erittäinkin osoitti Sofiankirkon protohierei eli pääpappi Amos ystäviensä kanssa oikein spartalaista urhoutta. Turhat olivat kauan aikaa kaikki rynnäköt sitä taloa vastaan, jota hän puolusti. Metropoliitta Isidor, joka sen näki linnasta, mihin hän itse oli paennut, seisoi vallilla veisaten virsiä, rukoillen sankarin puolesta ja rohkaisten häntä kaukaa siunaamalla. Mutta viimein saivat kuitenkin ryntääjät Amosin talon sytytetyksi ja siihen paloivat sen urhoolliset puolustajatkin kaikki tuhaksi.

Nyt taipuivat novgorodilaiset kaikkeen, mitä vaadittiin. Suuriruhtinaaksi valittiin Kaarle IX:nnen nuorempi poika Kaarle Filip; sillä vanhin, Kustaa Aadolf, jota ensin aiottiin valita, peri juuri tähän aikaan Ruotsin kruunun isänsä kuoltua. Novgorodilaisten vaaliin yhtyivät yhä useammat kaupungit Pohjois-Venäjällä; viimein huusi Moskovakin nuoren herttuan tsaariksensa. Mutta tämän tulo viipyi viipymistään. Uusi Ruotsin kuningas ei suonut mielellään Venäjän kruunua veljellensä; hän katsoi edullisemmaksi käyttää hyväksensä Venäjän silloista hajallisuutta ja riistää siltä niin monta rajamaakuntaa kuin mahdollista oman valtakuntansa lisäksi. Viimeinpä venäläiset puolestaan suuttuivat tuohon turhaan odottamiseen, ja kun Kaarle Filip v. 1613 vihdoinkin saapui Viipuriin, oli jo Moskovassa valittu toinen tsaari, nimittäin metropoliitan poika, pajari Mikael Romanov, nykyisen hallitsijasuvun esi-isä.

Novgorod yksin alustoineen pysyi vielä rauhansovintoon asti entisessä liitossa. Se oli kokonaan De la Gardien ansio. Suomen talonpojat, jotka näkivät toivotun rauhan vuosi vuodelta viipyvän, luulivat De la Gardien toimettomuuden olevan siihen syynä. He keksivät siis hänelle liikanimen Laiska-Jaakko ja lauloivat pilkaten:

"Suvi lähtee, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko."

Mutta toimeton ei De la Gardie suinkaan ollut. Ilman hänen tointaan ja taitoaan olisi kyllä Ruotsin väki ennen lähtenyt Novgorodista, vaan ei suinkaan kunnialla. Vastuksia oli hänellä siellä lukemattomia, kaikenmuotoisia, vaan hänessäpä oli mies ne voittamaan. Kotimaasta saatavat varat ja väki olivat sangen vähäiset; mutta hän käytti niitä taitavasti, että sittenkin tuli toimeen. Alapäällikköjen välillä synnytti kateus yhä riitoja; mutta hän kehoitti heitä ja taivutti jälleen sovintoon. "Vaikka munat pesässä rupeaisivat tyrkkimään toisiansa", niin oli hänen tapansa sanoa, "niin pitää rehellisten miesten kuitenkin olla toisiinsa suuttumatta." Hoviherrat Tukholmassa, jotka De la Gardien suurta arvoa ja mainetta kadehtivat, koettivat panetella häntä; mutta hänen käytöksensä oli aina niin suora, hänen uskollisuutensa aina niin ilmeinen, ettei siihen kateuden hammas pystynyt. Venäläiset tietysti eivät mielellään kärsineet vierasta valtaa; mutta Jaakko herra piti ohjakset lujassa, vaikka samalla lempeässä kädessään.

Täydesti ansaitsi hän siis kaikki palkinnot, jotka kuningas hänelle antoi. Hän otettiin nimittäin valtaneuvosten joukkoon ja koroitettiin rauhanpäätöksen jälkeen kreivinarvoon, jonka mukana seurasi kaunis aluskunta Ruotsissa.

32. Eevert Hornin kuolema.

Samoinkuin retkellä Moskovaa vastaan oli Horn yhä edelleenkin tässä sodassa ollut ylipäällikön oikeana kätenä. De la Gardie Novgorodissa johti ja järjesti asiat; Eevert herra pani sitten tuumat toimeen, ajaen vastaansattuvat viholliset hajalleen niinkuin tuuliaispää akanakekoa. Ihmeteltävä ja ylentävä tosiaan oli näiden molempien jalojen miesten välinen suhde. Ei ollut hituistakaan kateutta, ei kipinääkään eripuraisuutta; kumpikin teki tehtävänsä isänmaan hyväksi, kysymättä oliko hänen paikkansa korkeampi vai alhaisempi, oliko hänen oma hyötynsä siitä suurempi vai pienempi.

Eevert Horn valloitti vuonna 1612 koko Inkerinmaan. Pähkinälinna, jonka urhokas suomalainen Klaus Slang oli pitkällisellä piirityksellä kukistanut, avasi hänelle ensiksi porttinsa. Sieltä hän itse vei jouten jääneen väen edemmäksi. Eikä aikaakaan, niin oli Kaprio hänen hallussaan, kohta sen jälkeen Jaama, pian myös Audova, sitten Joananlinna. Pihkova oli ainoa Venäjän rajakaupungeista, jota ei Hornin onnistunut saada valtaansa hyvällä eikä pahalla. Kertakin olivat pihkovalaiset pitkällisten puheitten perästä suostuneet päästämään hänet sisään ja antautumaan herttua Kaarle Filipin alamaisiksi. Mutta kun Eevert herra sitten iloisesti läheni porttia, paiskattiin se yht'äkkiä kiinni hänen nenänsä edessä; kaupunkilaisten mieli oli sillä välin jälleen muuttunut. Toisella kerralla oli eräänä yönä petardilla lyöty portti rikki. Mutta ryntäysväki, kuullessaan petardimestarin huutavan ennen ruudin sytyttämistä: "peräytykää!" oli luullut hänen havainneen joitakin salaisia vehkeitä ja paennut leiriin asti. Ennenkuin he pelostaan tointuivat ja jälleen lähenivät, oli kaupungissa kaikki jo hereillä ja varustuksissa.

Saman Pihkovan edustalla saavutti surmakin viimein meidän sankarimme. V. 1615 tehtiin tätä kaupunkia vastaan taas suuri yritys. Itse nuori kuningas Kustaa Aadolf oli tullut Ruotsista suuren sotavoiman kanssa. Horn, niinkuin ainakin, oli etumaisena kaikissa kahakoissa. Niinpä hän myös riensi uljaasti eturiviin, kun vihollinen heinäkuun lopulla ryntäsi piirittäjien päälle. Tästä tappelusta ei hän enää palannut; tykinluoti oli musertanut hänet.

Syvä oli kuninkaan suru tästä pahasta sanomasta. Kerran ennenkin oli hän sanonut Hornista ja De la Gardiesta: "Kalliimpi minulle on teidän henkenne kuin koko Suuri Novgorod." Syvä oli myös kaikkien kansalaisten suru; sillä näin nuorelta mieheltä — hän kuoli 34 vuoden iässä — olisi vielä saattanut suuria töitä toivoa. Surivatpa häntä itse vihollisetkin, jotka monta kertaa olivat nähneet ja kokeneet hänen ritarillista, jaloa mieltänsä. Ruumis vietiin ensin Kankaisten kartanoon, sitten Turun tuomiokirkkoon, ja laskettiin levolle sankarin itsensä voittamien venäläisten lippujen varjoon. Kuningas itse oli hautajaisjuhlallisuudessa läsnä.

Eevert herra, niinkuin ennenkin olemme nähneet olleen vanhana tapana Hornin suvussa, oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hän osasi perin pohjin latinan, ranskan sekä saksan kieltä ja oli muutenkin tieteellisesti oppinut mies. Matkustaessaan ulkomailla oli hän hankkinut itselleen tietoa ihmisistä ja oloista ja samassa harjaantunut länsimaiden hienompiin tapoihin.

33. Rauhansovinto Stolbovassa.

Pihkovan piiritystä ei Hornin kuoleman jälkeen enää jatkettu kauan aikaa. Englanti ja Hollanti, joiden kaupalle tuo pitkällinen Ruotsin ja Venäjän välinen sota oli haitallinen, kokivat kaikin tavoin saada viholliset sopimaan. Heidän kehoituksistaan lakkautti Kustaa Aadolf piirityksen, jotta siitä ei olisi estettä rauhanhieromisen alottamiselle. Sovinnon aikaansaaminen ei kuitenkaan ollut helpoimpia toimia, sillä molemmin puolin olivat vaatimukset ensi alussa aivan kohtuuttomat. Ruotsi tahtoi pitää kaikki, mitä se oli valloittanut, nimittäin paitsi Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata, Audovan ja Porkhovan rajalinnat, Staraja Rusan kalliit suolakaivokset, vieläpä itse Novgorodinkin, Rurikin vallan pesäpaikan. Tsaari puolestaan ei olisi tahtonut luopua mistään, päinvastoin hän vaati Vironmaankin omakseen. Tuskinpa he lienevät sentään itsekään pitäneet näitä ehtojansa mahdollisina; suuresta osasta luovuttiin siis kohta, mutta kestipä sentään vielä enemmän kuin vuoden aikaa, ennenkuin lopullisesti sovittiin. Venäläiset myönsivät ruotsalaisille Käkisalmen läänin, tarjoten rahaa, muutamia satoja tuhansia ruplia muista linnoista. Mutta ruotsinpuoliset sovintomiehet eivät siihen suostuneet millään ehdolla, ei varsinkaan Pähkinälinnan takaisinantamiseen. "Omenoita ja päärynöitä", vastasivat he, "saattaa rahasta antaa, vaan ei tämmöistä pähkinää!" Samaa mieltä oli myös kuningas. Sillä Kustaa Aadolfin terävä äly ymmärsi sen, että Ruotsille olisi vaaraa siitä, jos Venäjä kauemmin saisi pitää jonkun sataman Itämeren rannalla, vaikkei se vielä ollut osannutkaan käyttää hyväkseen siitä johtuvia etuja. Vimmoissansa uhkasivat venäläiset sopia puolalaisten kanssa ja yhdistynein voimin käydä Ruotsin kimppuun. Mutta Sigismundin ehdot olivat vielä kovemmat. Täytyi siis kun täytyikin suostua Kustaa Aadolfin vaatimuksiin. Rauhansovinto päätettiin Stolbovassa Olhavajoen varrella helmik. 27 p. 1617. Ruotsi sai pitää Käkisalmen lääninensä ja linnat, lisäksi koko Inkerinmaan sekä siihen kuuluvat Pähkinän, Joanan ja Kaprion linnat. Munkkien, aatelismiesten ja porvarien näissä maakunnissa piti saada muuttaa tsaarin alueelle, jos niin tahtoivat. Vaan talonpojille sitä valinnanvaltaa ei suotu. Jäipä muuten usea venäläinen pajarikin maahan asumaan ja vannoi uskollisuudenvalansa Ruotsin kuninkaalle. Tällä lailla esim. on laaja Aminoffien suku muuttunut suomalaiseksi.

Suomi oli tässä sodassa suurimman rasituksen kantanut. Se oli varoillansa maksanut melkein kaikki kulungit, sillä Ruotsi ponnisteli silloin kaikin voimin Tanskaa vastaan; se oli myös säästämättä antanut parhaitten poikiensa veren vuotaa. Mutta Suomen osaksi tulikin suurin hyöty ja voitto. Uudet rajalinnat tekivät venäläisten ryöstöretket meidän maahan melkein mahdottomiksi. Vielä suurempi oli se etu, että erillään olleet karjalaiset Käkisalmen läänissä sekä Inkerissä nyt tulivat saman hallitsijan alle kuin heidän sukulaisensa. Aivan yhteen Suomen suuriruhtinaskunnan kanssa ei näitä voittomaita kuitenkaan yhdistetty. Ne pysyivät erinäisenä päämaaherrakuntana, eikä niiden asukkaat saaneet lähettää edusmiehiä Ruotsin valtiopäiville.

Suuri oli myös ilo Ruotsissa. "Nyt", lausui riemuiten Kustaa Aadolf, "on venäläinen niin suljettu pois Itämerestä, ettei hän voi työntää pientä venettäkään sen vesille. Suomenmaa, Ruotsin eteinen", niin hän jatkoi vielä, "on nyt saanut vahvan suojan Nevajoesta ja Laatokasta, ja sen ojan yli ei venäläinen aivan hopussa hypänne!"

Venäjällä sitä vastoin kaikui haikea valitus ja parku, kun oli täytynyt jättää niin suuri kappale vanhaa, pyhää perintömaata vääräuskoisten käsiin. Mutta keskeltä tätä valitusta jo kuului myös toisiakin, koston ja toivon ääniä. Kaksi vanhaa pyhää miestä, niin kävi yleinen huhu venäläisten parissa, oli noussut haudasta nuhtelemaan ja lohduttamaan. "Tämä nykyinen onnettomuus", olivat he sanoneet, "on ansaittu rangaistus kansan suurista synneistä. Mutta se päivä on kuitenkin kerran koittava, jolloin Venäjän raja toisessa sodassa siirretään jälleen lännemmäksi, siirretään itse Turun taakse."

Viiteselitykset:

[1] "Tule Pyhä Henki Luoja".

[2] Malaspina merkitsee suomeksi "paha oka".

[3] Onko tässä kertomuksessa perää, siitä on lausuttu epäilyksiä.

[4] Luterilaisilla oli siihen aikaan yleisesti tapana sättiä paavia Antikristukseksi.

[5] Tätä lausetta herttua muulloinkin usein käytti, sitoaksensa Ruotsin säädyt itseensä. Senvuoksi Sigismund sanoikin sitä "herttuan lintupaulaksi".

[6] Pohjanmaata siihen aikaan ei vielä luettukaan Suomeen, vaan pidettiin Maanselkää Suomen pohjoisrajana.

[7] Ikkunalaseja ei nähty silloin muiden kuin kaikkein rikkaimpien taloissa.

[8] Nykyinen Kakolanmäki.

[9] Sen ajan kielellä = ylimalkaan torni.

[10] Sotamiehet.

[11] Useampia pienempiä luoteja, jotka olivat vitjoilla kiinnitetyt toisiinsa.

[12] Sen pilkkanimen olivat puolalaiset keksineet Sigismundille siitä syystä, että hän oli veltto vetelys.

[13] Vuolteen herra.

[14] Siihen aikaan ei ollut vielä nalli- eikä piilukkojakaan pyssyissä, vaan laukaistiin latinki sillä keinoin, että palava sytyke pistettiin sankkireikään.