Front matter

Produced by Tapio Riikonen

KERTOMUKSIA HISTORIASTA JA ELÄMÄSTÄ LAPSILLE JA NUORISOLLE

Suomennos.

Kuvilla varustettuna.

Helsingissä 1881. G. W. Edlund, kustantaja.

SISÄLLYS:

Spartalaisten lainsäätäjä Nuori filosofi Abderasta Anteeksi antaminen on jaloin kosto Kunnioita korkeata ikää Ei pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa Oikeudessa pysyvä Athenalainen Eräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus Ahkeruus voittaa Opi itseäsi tuntemaan Uskollinen ystävyys Tyytyväinen sotapäällikkö Marcus Curtion uhrikuolema Uutteruus perille vie Äidin ylpeys Rehellinen Ruomalainen Aleksander Suuri Oikeus on kuninkaan kaunistus Veljenrakkaus Raivaus on nuorison kaunistus Lujamielisyys uskossa Koeteltu uskollisuus Jalo Saladin Ajattele ennenkuin toimeen ryhdyt Pyhä Eerikki (Ruotsin suojeluspyhä) Tunnokas indiaani Keisari Rudolf Habsburgilainen Muurahaisen oppilas Arnold Winkelriediläisen urhokuolema Anna vihollisillesi anteeksi Kuninkaan kosto Ruhtinaan jalomielisyys Sanasta miestä Lohdutus onnettomuudessa Suutari ja kardinaali Pyhä Birgitta Lain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset Veljen rakkaus Opi hillitsemään itseäsi Kristoffer Kolumbus Mitä mies voipi Väsymätön hyväntekeväisyys Luukas Kranach ja Keisari Kaarle V Aamiainen Rudolfstad'issa Vihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto Sankari Franskanmaan kuningas Henrit IV Jalomielinen sotapäällikkö Kristityn kosto Kuningas Kustaa II Adolf Ruotsalaisen runotaiteen isä Pieni Susi-Jaakko Keisari ja vanha kerjäläinen Hillitse vihasi Kuningas Kaarle XII Auttavaiset neekerit Kalmukkilainen ruhtinas Keisarin viimeinen riemu Hyväsydäminen Tanskan prinssi Nöyrä laulutaiteilija Kiitollinen poika Itsensähillitseminen Loukattu mahomettilainen munkki Muutamia kuvauksia Fredrik Suuren elämästä Ihmisystävä Luotsi Yrjö Washington Kiitollinen neekeriorja Benjamin Franklin Keisari Josef II Mozart Uskollinen palvelija Isä ja tytär Itsensä alttiiksi paneminen Jalo prinssi Neekeri nimeltä Ali Kaarle von Linné Nahyda Tschernikov Velvollisuudelleen uskollinen Miehuullinen veli Keisari Napoleon ja hedelmänkauppias Ruhtinas ja talonpoika Sankari rauhallisissa urhotöissä Volney Beckner Vaarallinen hyppäys Pohjanperillä matkustajan nuoruudesta Jalomielinen soturi Abrahami Lincoln Matti Pohto Johan Vilhelm Snellman

Spartalaisten lainsäätäjä.

Vanhan Kreikan arvollisimpia miehiä oli Lykurgos, joka eli noin 800 vuotta ennen Kristuksen syntymistä tahi muiden historioitsijoiden mukaan vielä 80 vuotta aikaisemmin. Veljensä kuoltua tuli hän kuninkaaksi, vaan jätti kuitenkin hallitustoimet veljensä pojille ja läksi pois Spartasta. Hän läksi ensin Kreetan saareen, sieltä matkusti hän Joniaan ja kävi sittemmin myös Egyptissä ja Indiassa. Kaikissa maissa, joihin hän tuli, hankki hän tarkkoja tietoja yhteiskunnallisista la'eista ja hallitusmuodoista sekä neuvoitteli filosofien ja oppineiden miesten kanssa. Kymmenen vuotta oltuansa matkoilla palasi hän viimein kotomaahansa ja nyt sai hän kansalaisiltansa toimittaakseen uuden valtioasetuksen Spartalle. Hän otti tämän tehdäkseen ja kohta astui hän kansan eteen ja julisti lakinsa. Spartalaiset hyväksyivät ne, vaikka suurella vastahakoisuudella rikkaiden puolelta. Nämä kävivätkin muutamana päivänä liittoon ja karkoittivat Lykurgon kivenheitolla ja rajuilla huudoilla kansakokouksesta.

Lykurgo pakeni silloin erääsen temppeliin, pelastaakseen henkensä, vaan häntä ajettiin takaa ja hän sai kärsiä pahaa menettelyä monelta spartalaiselta. Takaa ajavien joukossa oli nuori mies nimeltä Alkander, joka saavutti jalon Lykurgon ja löi kepillä häneltä toisen silmän puhki. Lykurgos seisattui ja näytti raivokkaalle väkijoukolle verta vuotavaa silmäänsä. Silloin seisoivat kaikki häpeän vallassa mainion lainsäätäjän edessä; ottivat kiinni nuoren miehen ja antoivat hänet Lykurgon valtaan, että tämä itse rankaisisi häntä kärsitystä vääryydestä.

Vaan mitä teki Lykurgos? Hän otti Alkanderin mukaansa perheesensä, nuhteen sanaakaan sanomatta, ja antoi hänen tulla tilaisuuteen näkemään sitä hyvyyttä ja rehellisyyttä, jota hän osoitti kaikille. Alkander käsitti silloin ja tunnusti mainion miehen suuria ansioita ja tuli kohta, äsken oltuansa Lykurgon ankarimpia vastustajia, hänen kiitollisimmaksi ystäväksensä ja uskollisimmaksi puollustajaksensa.

Nuori filosofi Abderasta.

Protagoras oli syntynyt köyhistä vanhemmista ja hänen täytyi nuoruudessaan ansaita elatuksensa tavarain kantajana. Kun hän kerran palasi maalta Abderan kaupunkiin, kantaen halkokimppua, jonka hän taidokkaasti oli solminut kokoon lyhyillä nuorilla, tuli häntä vastaan filosofi Demokritos. Hänestä oli halkokimppu kokoonpantu ja yhteensidottu erinomaisen ihmeteltävällä tavalla ja hän pyysi nuorukaista hetkeksi seisattumaan. Demokritos kysyi häneltä kuka puut oli pannut kokoon, ja kun Protagoras vastasi itsensä sen tehneen, pyysi filosofi häntä hänen läsnä ollessansa purkamaan auki puukimpun ja uudestaan sitomaan sen yhteen.

Kun nuori Protagoras nyt oli huolellisesti asettanut puut kokoon ja sitonut ne yhteen samalla tavalla, kuin olivat olleet ennen, ihmetteli Demokritos nuorukaisen taitoa ja sanoi hänelle:

"Nuori mies, koska sinulle on suotu lahja tehdä hyvin minkä teet, niin antaudu suuremmille ja jalommille harrastuksille, joita voit minun luonani oppia."

Sitten otti Demokritos Protagoraan mukaansa, opetti hänelle filosofiaa. — ja siten tuli Protagoras oppineeksi ja kuuluisaksi mieheksi.

Anteeksi antaminen on jaloin kosto.

Kleobulolla, joka oli yksi Kreikan seitsemästä viisaasta, oli kunniahimoinen vihollinen nimeltä Typhon. Tämä koetti turmella Kleobulon arvoa, panetteli häntä ja kylvi kaikkialle epäluulon siemeniä häntä vastaan. Kun Kleobulos kaikesta tästä huolimatta oli vaiti, kehoittivat hänen ystävänsä häntä vetämään Typhonia oikeuden eteen. Mutta hän hymyili vaan ja sanoi:

"Jos Typhon puhuu totta, kuka voi silloin kieltää häntä puhumasta? Jos hän taas puhuu valhetta, kuka häntä silloin uskoo?"

Typhon panetteli häntä kuitenkin vielä, enemmän, ja viimein rupesi kansa tulemaan horjumieliseksi ja uskomaan parjaajaa. Silloin meni muutama etevimpiä miehiä viisaan johtajansa luokse ja sanoivat:

"Kuinka sinä vieläkin voit olla vaiti? Pitääkö meidän uskoa Typhonilla olevan oikein? Me emme ymmärrä sinua kauemmin? Ainoastaan moitteettomalle miehelle voimme antaa luottamuksemme; se taas, joka ei vastaa tuommoisiin syytöksiin, ei voi olla meidän johtajanamme. Valitse: luovu virastasi tai puhdista päältäsi kaikki epäluulot!"

"Huomenna kansankokouksessa saatte kuulla minun päätökseni!" vastasi Kleobulos ja antoi miesten mennä.

Hän meni nyt vihollisensa luokse, joka ei niin vähän säikähtänyt, kun hän sai nähdä tuon niin julmasti loukatun miehen astuvan hänen huoneesensa.

Kleobulos puhutteli ystävällisesti parjaajaa seuraavilla sanoilla:

"Elä pelkää! Minä en ole tullut sinua tilille vaatimaan, sillä meitä tuomitsee jumalat. Vaan sinä estät minua hyvää tekemästä ja sentähden minä nyt seison sinun edessäsi. Sano minulle mikä syy sinulla on minua moittia. Minä tiedän etten ole kaualle aikaa ollut niin hyvä kuin minun ystäväni ehkä ovat minulle luuletelleet sano minulle sentähden minun virheeni, että voisin parantaa itseni. — Kuinka, sinä olet ääneti. Häpeätkö sentähden että olet minua nuorempi? Tahi oletko parjaaja? Ei vainenkaan; suo anteeksi tämä epäluulo; siihen olet sinä kovin jalo. Sinä voisit minua väärin tuntea, vaan et valhetella minulle paheita; ei, Typhon, siihen olet sinä ollut liian hyvä. Minä eroon ja luovun virastani. Ota sinä se. Minä tiedän, että sinä olet sitä uskollisesti hoitava, sillä sinä rakastat kansalaisiasi. Typhon, minun äänestäni voit olla varma; ole parempi ja onnellisempi kuin minä! Huomenna kansankokouksessa näemme toisemme taas!"

Typbon punastui, oli vaiti eikä uskaltanut katsoa viisasta miestä silmiin.

Seuraavana aamuna puhui Kleobulos kokoontuneelle kansalle:

"Kuulkaa minua, kansalaiseni, kuulkaa minua, te kansani isät! Oli aika, jolloin joka sydän oli minuun harrastunut; minä saatoin kerran sanoa olevani varman teidän rakkaudestanne. Nyt on teidän sydämmenne kääntynyt pois minusta. Myrkyllinen epäluulo on säikäyttänyt pois sen luottamuksen, joka kerran elähytti teitä. Minä tunnustan teidän rakkautenne olleen suuremman kuin minun kuntoni; vaan enkö minä aina ole koettanut edistää teidän onneanne? Tunnollisesti täyttää velvollisunteni oli minun harrastuksieni tarkoituksena. Jos joku voi sitä kieltää, astukoon hän esille, ja minä tahdon hänelle vastata."

Kun kaikki olivat ääneti, jatkoi Kleobulos:

"Vaan juuri sentähden että minä joka päivä selvemmin huomaan päälle ottamieni velvollisuuksien käyvän yli voimieni, luovun minä siitä virasta, joka on minulle uskottu. Ansiollisempi astukoon minun siaani!"

"Ja kuka?" kysyi kansa.

"Typhon", vastasi Kleobulos; "antakaa hänelle äänenne, häntä siunaavat jumalat!"

Vanhus vaikeni ja kävi istumaan kansalaistensa joukkoon, jotka kunnioituksella siirtyivät tieltä.

Silloin Typhon, häpeän vallassa, puhkesi puhumaan:

"Kuulkaa minua, kansalaiseni! Teidän oman hyötynne, kuolemattomain jumalain nimessä rukoilen minä teitä: älkää antako johtajanne mennä. Pysyköön Kleobolus virassaan!"

Hän muistutti heille nyt, kuinka Kleobulos aina oli pitänyt huolta isänmaan menestymisestä, kuinka jalosti hän aina oli menetellyt. Sitten lopetti hän puheensa näillä sanoilla:

"Minun kunniahimoni saattoi minut tuomitsemaan väärin jaloa miestä ja vietteli minua yksin parjaamaankin häntä. Antakaa minulle anteeksi, että teitä petin; anna myös sinä minulle anteeksi, loukattu Kleobulos!"

Typhon tarjosi hänelle kättään; Kleobulos syleili häntä ja painoi häntä vasten sydäntään. Kansa huusi yksin äänin:

"Kleobulos pysyköön johtajanamme!"

"Te tahdotte sen", sanoi hän, "ja teidän tahtonne on minun lakini. Minun elämäni on pyhitetty teille. Toivon että voisin tehdä teidät niin onnellisiksi, kuin tahtoisin. Vaan ainoastaan sillä ehdolla rupeen minä uudelleen virkaani, että Typhon tulee lähimmäiseksi miehekseni."

"Tulkoon hän siksi!" vastasi kansa, ja tervehti riemuten jaloja miehiä.

Kunniota korkeata ikää!

Spartassa määrättiin nuorison velvollisuudeksi erittäin siivollisuutta ja kunnioitusta korkeata ikää kohtaan. Kun kerran kaksi lähettiläistä Spartasta olivat teaterilla Athenassa, astui vanhus sisään, joka ei enää löytänyt itselleen istumasijaa. Heti nousivat molemmat Spartalaiset paikoiltaan antaakseen vanhukselle sijaa. Silloin huusivat Athenalaiset hyväksymisensä Spartalaisten käytökselle, vaan nämät sanoivat:

"Niin, Athenalaiset tietävät kyllä mikä on oikein, vaan eivät sitä tee!"

Ei pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa.

Persian länsipuolella, vähässä Aasiassa, löytyi monta, monta vuotta takaperin useampia kuningaskuntia, joiden joukossa Lydia oli mahtavimpia. Täällä hallitsi kuningas Kroisos, joka Sardes nimiseen pääkaupunkiinsa oli koonnut suuren määrän aarteita ja rikkauksia, joihin hän pani koko luottamuksensa.

Kerran tuli hänen luoksensa mies, jonka nimi oli Solon, muuan viisas Kreikasta, joka oli matkustanut monessa maassa, oppiakseen viisautta. Kroisos antoi Solon'in ottaa osaa hänen juhliinsa ja näytti hänelle suuret aarteet ja harvinaiset taideteokset palatsissaan. Kun suoraluontoinen filosofi ei lausunut mitään kummastusta kaikesta tästä loistavaisuudesta, kysyi Kroisos häneltä, ketä hän piti onnellisimpana pane kaikista kuolevaisista, jotka hän tunsi. Solon mainitsi silloin Tellus nimisen Athenalaisen, koska tämä oli saanut nähdä jaloja ja oivallisia poikia ja pojanpoikia kasvavan ympärillään ja koska hän korkeaikäisenä oli saanut kuolla taistelussa isänmaan edestä.

Kummastuneena tästä vastauksesta, kysyi kuningas ketä hän piti lähinnä Telloa onnellisimpana maan päällä. Silloin vastasi Solon:

"Minä tunsin kerran kaksi kukoistavaa nuorukaista Argoossa, Kleobis ja Biton; heille lähettivät jumalat suurimman onnen, mikä kuolevaiselle voi osaksi tulla, hyvien tapojen kaunistaman elämän ja tuskattoman kuoleman. He olivat muutaman naispapin poikia ja olivat useampia kertoja voittaneet palkinnon huvitusteluissa. Kun pyhät härjät, joiden piti vetää heidän äitiänsä uhraukseen temppeliin, kerran tulivat kovin myöhään, valjastivat pojat itsensä vaunujen eteen ja vetivät sen temppelin luo. Kaikki kansa ylisti äitiä onnelliseksi, jolla oli semmoiset pojat; äiti taas rukoili jumalia, että he lahjoittaisivat nuorukaisille parhaimman siunauksensa. Uhrin toimitettua nukkuivat Kleobis ja Biton, koristettuina seppeleillä ikäänkuin voittoa varten, ja sammuvaa tulisoittoa kantava haltija otti heidät lempeästi mukaansa ja saattoi ne jumalien luo, niin että he ikuisesti voisivat iloita kuolemattomien joukossa."

Kun Kroisos tämän kuuli, nurkastui hän ja sanoi:

"Ystäväni, onko minun kuuluisuuteni ja minun onneni sinusta niin aivan mitätöntä, ett'et edes aseta minua halpojen kansalaisten rinnalle?"

"Oi Kroisos", vastasi Solon, "inhimillinen elämä on pitkä ja onni, joka tänään sitä kaunistaa kruunuilla, voi tulevina päivinä kääntyä pois. Sinä olet mahtava ja rikas sekä hallitset monta kansaa; vaan ei ketään voi pitää onnellisena ennen hänen loppuansa! Joka asiassa täytyy katsoa loppua, kuinka se muodostuu, sillä monen eteen ovat jumalat onnen asettaneet ja sitten koetelleet heitä kauheilla rangaistuksilla. Sentähden ei voi ketään ihmistä katsoa onnelliseksi, ennenkuin hän on saavuttanut elämänsä lopun, jolloin hän pääsee onnetarten hämärästä vallasta."

Vähän aikaa sen jälkeen kun Solon oli lähtenyt Kroison luota, kohtasi Kroisoa kova onnettomuus. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen oli mykkä. Toisesta, joka oli mainio nuorukainen, näki hän muutamana yönä unta, että hänen piti tulla rautakärjellä tapetuksi. Hän antoi sentähden toimittaa kaikki heittokeihäät käsiltä pois eikä päästänyt nuorukaista ollenkaan aseharjoituksiin. Pojan hartaasta pyynnöstä antoi hän hänen kuitenkin kerran ottaa osaa muutamaan metsäkarjun ajoon. Silloin kävi häneen erään hänen seurakumppalinsa heittokeihäs ja tappoi hänet. Niin kävi osaksi Solonin sanat toteen.

Valitettavasti tuli vielä kovempi kohtalo Kroison osaksi. Persialaiset hyökkäsivät hänen päällensä, piirittivät hänen pääkaupunkiansa Sardesta ja voittivat hänet; Kyros, Persialaisten kuningas, valloitti kaupungin väkirynnäköllä, otti Kroison vangiksi ja käski roviolla polttaa hänet yhdessä neljäntoista jalon Lydialaisen nuorukaisen kanssa.

Silloin katui Kroisos entistä elämätänsä, ja ymmärsi ja tunnusti, kuinka turha hänen luottamuksensa maallisiin rikkauksiin oli ollut. Hänen mieleensä johtui Solonin sanat ja hän huusi näitä katkeruudella muistellessansa: "Oi, Solon! Solon! Solon!" Kun Kyros tämän kuuli, antoi hän kysyä Kroisolta mikä mies se oli, jonka nimeä hän äsken oli maininnut. Tämä vastasi: "Se on mies, jota kaikkien mahtavien pitäisi kuulla."

Kyros antoi silloin viedä Kroison pois roviolta ja sai tietää Solonin viisaan opin, kuinka turhaa oli rakentaa onnensa maallisiin ja katoavaisiin oloihin. Silloin tuli Kyros ajatelleeksi, että hänkin oli vaan maallinen ihminen, ja että koston hetki voisi hänellekin tulla. Hän antoi Kroison jäädä eloon ja piti häntä luonansa ystävänä ja neuvonantajana.

Oikeassa pysyvä Athenalainen.

Kreikkalainen filosofi Aristoteles määrää oikeudessa pysyväisyyden olevan sen hyvän omaisuuden, joka antaa meidän kohdella kaikkia ansion mukaan. Tätä omaisuutta osoitti Athenalainen Aristides kaikissa elämän oloissa. Hänen järkähtämätön rehellisyytensä ja voitonhaluttomuutensa saattivat hänelle nimen Oikeudessa pysyvä.

Kerran täytyi Aristideen syyttää muutamaa Athenalaista. Tuomarit olivat niin vakuutetut hänen syytöksensä oikeudesta, että he paljaastaan hänen sanoistaan tahtoivat tuomita syytetyn ilman häntä kuulematta. Vaan tätä menettelytapaa vastusti kuitenkin Aristides. Kun nyt muuan tuomareista huomautti hänelle kuinka hän, Aristides, jo oli saanut kärsiä paljon syytetyn kautta, sanoi hän:

"Sano enemmin mistä hän on sinua vahingoittanut; sillä sinun asiassasi, eikä omassa asiassani olen minä tuomarina!"

Aristides pysyi samankaltaisena kansansuosion kaikissa vaiheissa. Vaan Themistokles levitti epäluuloa häntä vastaan, että hän muka pyrkisi päästä yksinvaltiaaksi, ja herkkäuskoinen kansa uskoi Themistoklesta. Suostuttiin karkoittamaan niin vaarallinen ihminen Athenasta ja asia otettiin esille kansankokouksessa. Aristides tunsi itsensä vapaaksi kaikesta rikoksesta ja oli itse läsnä kokouksessa.

Kun äänestettiin, astui muuan maanmies, joka ei osannut kirjoittaa, Aristedeen luo ja pyysi häntä kirjoittamaan nimen Aristides kiviliuskalle. Semmoisissa äänestyksissä käytettiin nimittäin kiviliuskaleita, joihin kirjoitettiin sen henkilön nimi, jota tahdottiin ajaa maanpakoon valtiolle vaarallisena miehenä. Puhuteltu teki niinkuin häntä pyydettiin, ja kysyi sen perästä maanmieheltä, mistä syystä hän piti Aristidesta valtiolle vaarallisena.

"Onko hän tehnyt sinulle mitään vääryyttä?"

"Ei, minä en edes häntä tunne", vastasi maanmies; "vaan minua harmittaa että kaikki kutsuvat häntä Oikeudessa pysyväksi."

Aristides antoi hänelle kiviliuskaleen, johon hän oli kirjoittanut nimensä. Tuomio oli — maan pakoon ajo. Kuuden kuukauden kuluttua kutsuttiin hän takaisin maanpakolaisuudestaan.

Kun Aristides kerran oli teaterissa ja muutamalla näyttelijällä näytelmäkappaleessa muun muassa oli sanottävana: "Oikeudessa pysyvältä hän ei ainoastaan tahdo näyttää, vaan myöskin olla". Silloin kääntyivät kaikki kuulijat katsomaan Aristideesen, koska tämä lause parhaiten sopi hänelle.

Aristides kuoli yhtä köyhänä kuin hän oli ollut elinaikansa. Hän ei jättänyt jälkeensä edes sen verran, että sillä olisi voitu maksaa hänen maahanpaniaisensa. Athenalaiset kunnioittivat hänen muistoansa sillä että he pystyttivät kauniin kunniapatsaan hänelle sekä pitivät huolta hänen poikansa kasvatuksesta.

Eräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus.

Suurella tasangolla Marathon'in luona, joka oli pieni kaupunki Attikan itäisellä rannalla, tapahtui kerran muinoin ankara taistelu Persialaisten ja Kreikkalaisten välillä. Kun viimeksimainitut saivat nähdä vihollisen, joutuivat he pelon alaisiksi ja tahtoivat kääntyä takaisin. Silloin kiihoitti heitä johdattajansa Miltiades heitä rakkauteen seuraavilla sanoilla:

"Ylös, Kreikkalaiset", sanoi hän, "elkää viipykö! Rientäkäämme yhtenä miehenä taisteluun. Ainoastaan semmoinen uskaliaisuus pelastaa Kreikan vapauden ja kunnian!"

Innostuneina mitä jaloimmasta rakkaudesta, töytäsivät nyt Kreikkalaiset vihollisiansa vastaan, jotka pakenivat hurjaa vauhtia laivoihinsa. Täällä syntyi nyt huima tappelu. Athenalaiset hyökkäsivät vasten laivoja ja tahtoivat sytyttää ne tuleen, Persialaisten taistellessa niitä ja itseänsä pelastaakseen. Tässä taistelussa kohtasi moni mies kuolemansa. Monta tuhatta pakenevaa saavutettiin; useampia laivojakin joutui voittajien valtaan. Esimerkkinä siitä isänmaanrakkaudesta, joka innostutti Kreikkalaisia, kerrotaan seuraava tapaus:

Kynegiros niminen Kreikkalainen oli tarttunut muutaman persialaisen venheen peräkeulaan juuri sillä hetkellä, kun tämä oli lähtevä rannasta. Persialainen sotamies löi silloin kirveellä Kynegiron käden poikki. Silloin tarttui hän venheeseen toisella kädellä. Myös tämä lyötiin poikki. Olisi luullut Kynegiron nyt luopuvan kaikista yrityksistä pitää venhettä, vaan eipä niinkään. Uros tarttui nyt hampaillaan venheesen ja piti sitä niin kauan kunnes hänen päänsä kirveeniskulla eroitettiin vartalosta.

Ahkeruus voittaa.

Kleanthes, eräs Kreikkalainen Assos nimisestä kaupungista Vähässä Aasiassa, tuli kerran nuoruudessaan Athenaan. Hänellä ei ollut mikään nopea käsitysvoima, vaan häntä vaivasi sammumaton tiedonhalu, jota hän tahtoi tyydyttää, vaikka opin saavuttaminen tulisi hänelle kuinka vaikeaksi tahansa. Koska hän oli hyvin köyhä, rupesi hän palvelukseen eräälle puutarhurille, jolle hänen piti yön aikana kantaa vettä tahi jauhaa eloa käsikivellä. Tällä tavalla ansaitsi hän joka yö niin paljon kuin hän tarvitsi elatuksekseen seuraavana päivänä. Päivillä hän sai opetusta filosofi Zeno'lta ja tunsi itsensä sen kautta vahvistuneeksi ja virkistyneeksi.

Vaan kateellisia ja pahoja ihmisiä on löytynyt kaikkina aikoina ja niin myöskin tässä. Ne, jotka tiesivät kuinka köyhä Kleanthes oli, kummastelivat häntä ja sanoivat keskenään:

"Millähän tuo nuori mies voi elättää itseänsä, kun hän ei ollenkaan tee työtä?"

Monipa vielä luuli hänen hankkivan elatuksensa luvattomalla tavalla ja veti häntä siitä oikeuteen.

Kleanthes tuli tuomarien eteen. Nämä kehoittivat häntä puollustamaan itseänsä syytöstä vastaan. Kleanthes toi silloin puutarhurin, jonka luona hän oli ollut työssä, oikeuden eteen ja tämä todisti syytetyn ansainneen elatuksensa öisellä työllään. Kun tuomarit tämän kuulivat, ihmettelivät he nuorukaisen tiedonhalua ja myönsivät hänelle yksimielisesti suuren lahjan, vaan Zeno kielsi häntä tätä lahjaa vastaanottamasta, koska hän pelkäsi oppilaansa oppimisinnon sen kautta laimentuvan.

Kleanthes tuli Zeno'n merkillisimmäksi oppilaaksi ja suuresti ansiolliseksi ja mainekkaaksi mieheksi.

Opi itseäsi tuntemaan!

Noin neljä sataa vuotia ennen Kristuksen syntymistä eli Kreikassa viisas ja hyväavuinen mies nimeltä Sokrates. Koska hän oli kuvanveistäjän poika, antautui hän alussa ja vieläpä jommoisella menestykselläkin tähän taiteesen, vaan löysi kumminkin siinä aivan vähän tyydytystä. Hän ahkeroi paljoa enemmän valmistuakseen filosofiksi ja esimerkillä edistääkseen lähimmäistensä jalostumista ja sivistymistä.

Hänen vaatteuksensa oli yksinkertainen, melkein halpa, hän käveli aina ilman varvikkeitta itseänsä kestyttääkseen. Yhtä yksinkertainen oli myös hänen ruokansa, sillä, niin sanoi hän, se, jolla on vähimmät tarpeet on jumaluutta lähinnä.

Sokrateella oli monta oppilasta. Kerran tahtoi myös nuori Aiskines saada opetusta häneltä, vaan ei uskaltanut häntä lähestyä, koska hän oli nuori ja hyvin köyhä. Sokrates, joka aavisti nuoren miehen mielihalun, kysyi häneltä:

"Miksi sinä vältät minua?"

"Syystä ett'ei minulla ole mitään, jota voin sinulle antaa", vastasi Aiskines.

"Pidätkö sinä itseäsi niin vähäarvoisena?" sanoi Sokrates. "Etkö anna minulle mitään, jo sinä annat minulle itsesi?"

Nuorukaisesta tuli viisaan Kreikkalaisen innokas ja kiitollinen oppilas.

Kerran tuli Sokrates'ta vastaan nuori mies. He kulkivat molemmat vähän matkaa yhdessä. Silloin kysyi Sokrates:

"Ystäväni, voitko sanoa minulle, missä öljymarjoja saa ostaa?"

"Torilla", oli vastaus.

"Ja öljyä?"

"Samassa paikassa."

"Vaan minne on ihmisen meneminen tullakseen viisaaksi ja siveäksi?"

Nuori mies oli vaiti.

"Ystäväni, ystäväni", sanoi Sokrates, "sinä tiedät mistä öljymarjoja ja öljyä ostetaan, vaan et voi sanoa minulle millä tiellä viisautta ja sivistystä löydetään! Seuraa minua, minä tahdon sitä sinulle neuvoa."

Siitä lähtien tuli näistä molemmista miehistä eroittamattomat ystävät.

Sokrates tervehti kerran kadulla ylhäistä Athenalaista, vaan tämä kulki hänen ohitsensa hänen tervehdykseensä vastaamatta. Sokrateen seurakumppani suuttui siitä. Vaan Sokrates sanoi:

"Ei niin! Et suinkaan suuttuisi kehenkään siitä että hän on minua rumempi näöltään? Minkäs tähden sinä siis kiivastut siitä, että tämä mies on vähemmin kohtelias kuin minä?"

Kun toinen ylhäinen Athenalainen valitti olevan kummastuttavan kallista elää Athenassa, ja luetteli mitä purpuri, oivalliset viinit ja muut kalliit tavarat maksoivat, kävi Sokrates hänen kanssaan useammassa kauppapuodissa, jossa elatusvaroja myytiin halvasta hinnasta ja kävi myös muutamassa puodissa, jossa sai ostaa yksinkertaista kangasta vaatteiksi sangen helpolla hinnalla.

"Katso", sanoi sen jälkeen Sokrates, "minusta on elämä Athenassa kumminkin sangen huokeahintaista."

Viisas Sokrates tuli oppinsa kautta suureen arvoon, vaan herätti myös suurta kateutta ja vihollisuutta vastaansa, vaikk'ei häntä moneen vuoteen uskallettu julkisesti hätyyttää. Viimein, kun hän jo oli tullut seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi, syytettiin häntä julkisesti jumalien pilkkaamisesta ja nuorison turmelemisesta, josta hän la'in mukaan ansaitsi kuoleman. Ja hän tuomittiinkin kuolemaan.

Hän kuuli tyynesti tuomiotansa julistettavan, sanoi jäähyväiset niille tuomareille, jotka olivat puhuneet hänen puolestansa, ja antoi anteeksi niille, jotka olivat ruvenneet hänen vastustajoikseen. Hän vietiin pois vankeuteen ja pantiin kahleisin, vaan hänen lohduttamattomilla ystävillään ja oppilaillaan oli vapaa pääsy vangitun luokse, joka osoitti sitä samaa mielentyyneyttä ja samaa iloisuutta, kuin hän oli osoittanut tuomariensa edessä.

Hänen uskollinen oppilaansa ja ystävänsä Krito ehdotti hänelle aivan kainosti että hän pakeneisi Thessaliaan, jota tarkoitusta varten hän oli voittanut puolelleen hänen vartijansa muutamalla rahasummalla. Sokrates peräytti tämän ehdoituksen, pitäen sitä halpana. Silloin huusi Apollodoros kovassa tuskassaan:

"Oi, se on kauheata että sinun täytyy kuolla syyttömänä!"

Hymyillen vastasi hänelle Sokrates:

"Toivoisitko ehkä minun kärsiväni kuoleman syyllisenä?"

Viimeisenä päivänä ennen hänen kuolematansa olivat melkein kaikki hänen oppilaansa kokoontuneet hänen luoksensa. Myrkkypikari annettiin hänelle: hän joi sen tyhjäksi siinä uskossa että kuolema oli parantumisen alku.

Tuskin oli Sokrateen kuolema tullut tietoon, ennenkuin Athenan asujamet rupesivat katkerasti valittamaan rakastetun viisaan kadottamista. Hänen syyttäjäinsä täytyi lähteä maanpakoon; Sokrateelle taas pystytettiin kaunis kuvapatsas ikuiseksi muistomerkiksi.

Uskollinen ystävyys.

Syrakusa'ssa Sicilian saarella eli kaksi nuorukaista, Damon ja Phintias, joiden ystävyys oli niin harras ja kiintynyt, ett'ei toinen voinut elää ilman toisetta. Phintiaspa joutui ruhtinas Dionysion epäsuosioon ja tuomittiin kuolemaan. Hartaiden rukouksiensa kautta sai hän kuitenkin rangaistuksen lykätyksi muutamia päiviä edemmäksi, voidakseen käydä kotonansa ja järjestää muutamia tärkeitä perheenasioita. Siksi aikaa meni hänen ystävänsä Damon takaukseen hänelle ja saapui hänen sijaansa vankeuteen.

Se päivä, jona tuomio oli toimeen pantava, lähestyi, eikä Phintiaasta kuulunut mitään. Aljettiin kohta moittia Damonia siitä että hän oli niin mielettömällä tavalla mennyt ystävällensä takaukseen ja sen tähden että hän siihen määrään oli luottanut hänen uskollisuuteensa. Vaan hän pani lujan luottamuksen Phintiaan sanaan ja vakuutti ei herkeävänsä luottamasta vaikkapa hänen täytyisikin kärsiä kuolema hänen ystävänsä edestä.

Hetki tuli, jonka Dionysios oli määrännyt tuomion toimeenpanemiselle, ja jo oli huolta pidetty takuumiehen saattamisesta mestauspaikalle rikoksellisen sijasta. Samassa töytää Phintias, jota odottamattomat esteet olivat pidättäneet, hengästyneenä esille, tungekse ihmisjoukkojen Läpi, heittäytyy ystävänsä syliin ja antautuu lainpalvelijoille. Kun Dionysios näkee tämän osoitteen uskollisesta ystävyydestä, kävi se niin hänen sydämmellensä, että hän käskee antamaan molemmille nuorukaisille armon.

Tyytyväinen sotapäällikkö.

Konsuli Curius Dentaton luokse, jonka oli onnistunut saattaa viisi vuotta kestänyt sota Ruomalaisten ja Samnilaisten välillä edellisille onnelliseen loppuun, tuli kerran samnilaisia lähettiläitä, juuri hänen istuessaan puurahilla pesän ääressä ja puuvadista syöden nauriista tehtyjä ruokalajia, jonka hän itse oli keittänyt. He toivoivat rahalla voittavansa hänet aikeillensa, kun näkivät hänen elävän semmoisessa köyhyydessä, ja tarjosivat hänelle sentähden kalliita lahjoja. Vaan hän laittoi ne luotaan seuraavilla sanoilla:

"Pitäkää kultanne! Ennemmin tahdon hallita rikkaita kuin itse olla rikas."

Dentato sai aikaan, että viholliselta voitettu maa jaettaisiin ruomalaisten kansalaisten kesken. Jokainen sai seitsemän auranmaata: hänen itsensä piti senaatin päätöksen mukaan saada viisitoista sataa auranmaata, vaan hän ei ottanut kuitenkaan enemmän kuin kukaan muukaan, sillä "huono kansalainen se, joka ei tyytynyt osuuteensa."

Marcus Curtion uhrikuolema.

Vuonna 362 ennen Kristuksen syntymistä tuli suuri kauhu Ruomin kansalaisten päälle. Maanjäristyksen kautta oli aukko syntynyt forum'iin, joka oli aukea paikka, jossa enimmät Ruomalaisten yleiset toimitukset tapahtuivat, ja turhaan koetettiin täyttää ammottavaa kuilua. Kansa pelkäsi maanalaisia jumalia, jotka ehkä syvyydessä valmistivat hävityksen kauhistusta, ja sentähden kysyttiin papeilta mikä olisi tehtävänä. Nämä kysyivät jumalilta ja antoivat seuraavan vastauksen:

"Jos Ruomi pyhittää kalliimman aarteensa syvyydelle, on aukko sulkeutuva ja kaupunki pysyvä ikuisesti."

Nyt kokoontui senaati keskusteluun ja neuvoteltiin mikä oli kalliimman-arvoista. Kokoontunut senaati neuvoi ryhtymään toimiin, joiden luultiin lepyttävän salaisia valtoja — vaan turhaan, ei voitu arvoitusta selittää!

Silloin ratsasti nuorukainen täydessä asepuvussa esille forum'ille. Hänen nimensä oli Marcus Curtius. Kaikki katselivat, kaikki kuuntelivat häntä, kun hän huusi:

"Säilyttääkö kaupunki jalompia aarteita kuin aseita ja urhoollista rakkautta? No, ne minä uhraan maanalaisille jumalille!"

Kun olivat juhlallisesti pyhittäneet hänet kuolemaan, kannusti hän ratsuansa kuolemankarkaukseksi syvyyteen ja syvyyden kita sulkeutui uhrinsa päälle.

Katkeruus perille vie.

Nuori Athenalainen, Demosthenes, kuuli mainiota puhujaa Kalistratoa hyvin kiitettävän. Hän tahtoi silloin saada kuulla tätä puhujaa, toivo, jonka viisitoistavuotias nuorukainen myös sai täytetyksi. Kun Demosthenes näki, miten Kalistratos viehätti kaikkia kaunopuheliaisuudellansa ja kuinka kansa kaikuvalla riemuhuudolla saattoi häntä kotiin, heräsi hänen kunniahimonsa ja hän päätti myös ruveta puhujaksi. Hän kävi säännöllisesti viisaiden ja oikeuden-oppineiden kouluissa ja luki kuuluisimpien kansanpuhujoiden puheita.

Kun Demosthenes ensi kerran astui julkisesti esille, syntyi suuri melu, kansa remahti kuuluvaan nauruun ja hänen täytyi astua alas puhujanistuimelta. Alakuloisena läksi hän pois kokouksesta. Erään ystävän kehoituksesta astui hän vielä kerran esiin, vaan ei onnistunut nytkään. Harmissansa siitä meni hän kotiinsa. Silloin kävi hänen luonansa ystävä, kuuluisa näyttelijä Satyros. Hänelle valitti Demothenes, ettei kansa, vaikka hän puheensa valmistamisessa oli koettanut parastaan, ollut kuitenkaan häntä kuunnellut.

Satyros antoi hänen nyt lukea ääneen tunnetun, suuremman runokappaleen. Kun Demosthenes tämän oli tehnyt, luki Satyros vuorostaan saman kappaleen ja esitti sen semmoisella tavalla, että se Demosthenesta tuntui aivan uudelta. Nyt huomasi hän mikä häneltä puuttui ja että parhaimmatkin puheet ovat ilman elävyyttä ja henkeä, jos niitä huonosti esitetään.

Demosthenes ahkeroi nyt oppiaksensa taidettansa, vaikka tässä oli hänellä monta vaikeutta voitettavana: hän puhui kovin hiljaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut heikko rinta; vieläpä puhui epäselvästi, sammalti eikä voinut lausua r kirjainta; viimein oli hänellä ruma tapa nytkäistä toista olkapäätään, aina kun oli puhunut lauseen loppuun. Vahvistaakseen rintaansa ja oppiakseen hallitsemaan hengitystään, nousi hän usein korkeille kukkuloille, tai meni hän merenrannalle ja luki pitkiä runokappaleita. Päästäkseen sammaltamisesta otti hän pieniä kiviä suuhunsa ja koetteli niin puhua selvästi. Tottuakseen olemaan olkapäätään nytkäisemättä, asetti hän miekan riippumaan huoneensa kattoon, niin että sen kärki kosketti hänen olkapäätään ja haavoitti häntä, niin pian kuin hän olkapäätään liikutti.

Saadakseen häiritsemättä antautua harjoituksiinsa, asui hän kauvemman aikaa maanalaisessa huoneessa ja ajatti puoli-päätään hiuksista paljaaksi vastustaakseen kiusausta lähteä ulos.

Tällä tavoin voitti Demosthenes kaikki vaikeudet ja tuli hänestä hänen uutteruutensa kautta aikakautensa mainioimpia puhujoita.

Äidin ylpeys

Cornelia, kuuluisien kansantribunien Tiberius ja Cajus Grakkon äiti, sai muutamana päivänä vieraaksi erään ystävänsä. Kun molemmat naiset olivat hetken puhelleet, ilmoitti ystävä haluavansa nähdä niitä kalleuksia ja koristeita, joita Cornelialla oli. Silloin kääntihe Cornelia ikkunaan päin ja osoitti puutarhaan, jossa hänen lapsensa leikittelivät.

"Katso lapsia tuolla — ne ovat minun kalleuteni; muita minulla ei ole."

Rehellinen Ruomalainen.

Kun Tarentin kaupunki, joka oli ala-Italiassa, yhdessä muutamien muiden kaupunkien kanssa kävi kymmenvuotista sotaa Ruomalaisia vastaan, tuli Pyrrhus, Spiron kuningas, näille kaupungeille avuksi ja voitti muutamia kertoja ruomalais-kansan; vaan kuitenkin jäi lopullinen voitto Ruomalaisten puolelle ja nämä saivat herruuden yli koko eteläisen Italian.

Ylläsanotun sodan aikana lähetettiin eräs Ruomalainen nimeltä Cajus Fabricius muutaman lähettiläskunnan päällikkönä kuningas Pyrrhon luo keskustelemaan sotavankien lunastuksesta ja vaihetuksesta. Pyrrhos otti vastaan lähettiläskunnan mitä hyväntahtoisimmalla tavalla ja tarjosi Fabriciolle kunnioituksensa osoitteeksi kalliin lahjan. Vaan Fabricius ei ottanut lahjaa, vaikka kuningas selitti ettei hänellä ollut minkäänlaisia aikeita pyytää epäkunniallista tekoa häneltä.

Kun Fabricius seuraavana päivänä oli kuningas Pyrrhon teltassa erästä puhuttelemista varten, antoi kuningas, koettaakseen miehen mielenvoimaa, äkkiä väistää esiripun ja — suuri elehvantti kurotti uhkaavana kärsällänsä Fabricion pään ylitse.

Tämä hymyili ja sanoi:

"Yhtä vähän kuin kultasi vietteli minua eilen, yhtä vähän peloittaa minua sinun elehvanttisi tänään!"

Kun Pyrrhon lääkäri tarjoutui palkintoa vastaan myrkyttämään kuningasta, peräytti Fabricius häpeällisen tarjoumuksen ja ilmoitti sitä paitse Pyrrholle hankkeen hänen henkeänsä vastaan. Ihmettelevänä huusi silloin tämä:

"Ennen voidaan aurinkoa saattaa radaltansa kuin Fabriciota rehellisyyden tieltä!"

Aleksander Suuri.

Aleksander Suuri syntyi samana yönä, jona jumalaton Herostratos poltti ihanan Epheson temppelin.

Jo lapsuudessansa ja vielä enemmän nuorukaisena harrasti Aleksander kuninkaallista arvoa ja osoitti uutteruutta joka vastuksen voittamisessa. Pojan tiedonhalu tyydytettiin sen opetuksen kautta, jonka hän sai filosofi Aristoteleelta. Hänen mielensä tähtäsi aina suuruutta ja jaloutta. Kun hänen opettajansa kertoi hänelle niistä monista taivaankappaleista, joita löytyy paitse maanpalloa, huusi nuori Aleksander:

"Ja minä en ole vielä valloittanut maanpalloa!"

Muutamat hänen leikkikumppanistaan kysyivät kerran, eikö hänen mielensä tehnyt ottamaan osaa kilpailuun olympialaisissa huvitaisteluissa.

"Tekee", vastasi hän, "jos saisin kuninkaita kilpailijoikseni."

Kuullessaan isänsä suurista valloituksista sanoi hän miettivästi:

"Minun isäni ei ole jättävä minulle mitään toimitettavaa."

Nuori Aleksander ei tyytynyt päivällä lukemiseen; hän teki työtä myös yön aikana. Hän otti kirjoja mukaansa sänkyyn itseänsä valmistaakseen seuraavan päivän harjoituksiin. Ettei uni häntä voittaisi, piti hän hopeakuulaa maljan päällä. Jos hän vaipui unen valtaan putosi kuula maljaan ja hän heräsi siitä syntyvästä kolinasta.

Kerran tarjottiin erittäin kaunis hevonen kaupaksi hänen isälleen. Kun sen selkään noustiin, tuli se niin äksyksi, että rohkeimmatkin ratsastajat turhaan koettivat sitä hallita. Silloin pyysi Aleksander saada hoitaa hevosta. Hän oli nimittäin huomannut hevosen peljästyvän omaa varjokuvaansa; sentähden kuletti hän sitä vasten aurinkoa, taputti sitä, hetken aikaa kävellen sen vieressä, heitti verkalleen päältään manttelinsa, keikahti äkkiä hevosen selkään ja ratsastaa kiidätti sieltä nuolen nopeudella ympärillä seis ovien suureksi kauhistukseksi. Hetken kuluttua palasi hän eheänä kummastelevien katsojien luokse ja otettiin vastaan suurella riemulla. Hänen isänsä syleili häntä ja sanoi hänelle:

"Poikani, etsi itsellesi toinen valtakunta — Makedonia on hyvin pieni sinulle!"

Isä lahjoitti nuorelle Aleksanderille hevosen, joka sai nimen Bukephalos, ja Aleksander ratsasti sillä sitten kaikissa taisteluissa, joihin hän otti osaa.

Kun Aleksander oleskeli Korintissa, tulivat etevimmät valtiomiehet, taideniekat ja viisaat näkemään nuorta Kuningasta. Diogenes oli ainoa, joka ei tullut. Tämä oli kummallinen mies, joka arveli elämän onnen olevan siinä, että ihminen teki itsensä niin vapaaksi kuin mahdollista. Sentähden eli hän ainoastaan vedestä ja leivästä ja asui tynnyrissä huoneen asemesta. Diogenes oli tunnettu koko Kreikassa; Aleksander tahtoi myös oppia häntä tuntemaan. Hän läksi sentähden seurueensa matkassa Diogeneen luokse ja löysi hänet pitkänään päivöttelemässään tynnyrinsä edessä. Hän kohottihe hiukan ja katseli kuningasta tervehtimättä. Kun Aleksander aivan ystävällisesti kysyi häneltä, eikö hänellä olisi joku toivo, jonka hän tahtoisi täytetyksi, vastasi hän:

"On, ettet varjoa minulta aurinkoa!"

Aleksanderin seuralaiset suuttuivat vastauksesta, vaan nuoreen ruhtinaasen tekivät ujostelemattomat ja niin suurta tyytyväisyyttä osoittavat sanat syvän vaikutuksen.

"Todellakin", lausui hän, "ellen olisi Aleksander, tahtoisin olla Diogenes!"

Todistuksena Aleksanderin kohtuullisuudesta kerrotaan seuraava tapaus:

Aleksander, ajaen takaa Persian kuningasta Dareioa, tuli sotajoukkonsa urhoollisimpien kanssa kuivettuneesen erämaahan. Sotureita vaivasi jano. Olivat löytäneet hiukan vettä; sillä täyttivät kypärin ja tarjosivat sen kuninkaalle. Kun tämä näki myös soturinsa janosta nääntyvän sanoi hän: "Pitääkö minun olla ainoa, joka juo?" jonka jälkeen hän kaasi veden maahan.

Silloin huusivat kaikki innoissaan:

"Saata meitä edemmäksi; ei meitä uuvuta, eikä janota; me tahdomme sinua seurata ja taistella urhoollisesti niin kauvan kuin semmoinen kuningas meitä johtaa!"

Aleksander oli myös antelias ruhtinas. Niin käski hän muutamana päivänä jokaisen sotamiehen ilmoittamaan velkansa, että jokainen saisi sen summan, jonka hän oli velkaa. Alussa noudattivat ainoastaan harvat tätä kehoitusta, koska peljättiin sen olevan koetuksen Aleksanderilta saada tietää, kuinka paljon itsekukin menetti. Kun tämä kerrottiin Aleksanderille, sanoi hän:

"Kuninkaan täytyy aina pitää mitä hän on luvannut alammaisillensa, ja alammaisten ei pidä koskaan epäillä kuningastaan muuten kun jos hän ei pidä heille antamaansa sanaa."

Oikeus on kuninkaan kaunistus.

Maailman valloitusretkellään tuli Aleksander Suuri kerran muutaman kansan luokse Afrikaan, joka asui kauniissa majoissa eikä tiennyt mitään sodasta eikä valloittajista. Aleksander saatettiin kuninkaan majaan kestitettäväksi. Vieraan kansan hallitsija pani esille kullatuita dadeleita, viikunoita ja leipää.

"Syöttekö Te kultaa täällä?" kysyi Aleksander.

"Ajattelin", vastasi kuningas, "että olisithan sinä omassa maassasi voinut löytää syötävää ruokaa. Mitä varten sinä olet tullut meille?"

"Teidän kultanne ei ole houkutellut minua tänne", vastasi Aleksander, "vaan teidän tapojanne tahtoisin oppia tuntemaan."

"No", sanoi toinen; "viivy sitte meillä niin kauvan kuin mielesi tekee."

Heidän tällä tavoin puhellessa tuli kaksi kansalaista oikeuden eteen.

Päällekantaja sanoi:

"Minä olen ostanut maatilan tältä mieheltä, ja kun minä kaivelin maata, löysin aarteen. Tämä aarre ei ole minun omaisuuteni, sillä minä olen ostanut ainoastaan maatilan, enkä siinä piiloitettua aarretta, vaan kuitenkaan ei myyjä tahdo sitä ottaa."

Vastaaja sanoi:

"Minä olen yhtä tarkkatuntoinen kuin tämä mies. Minä olen myynyt maatilan hänelle kaikkineen päivineen, mitä siinä löytyi ja myöskin aarteen."

Tuomari kertoi heidän sanansa, niiden kuulla, oliko hän oikein ymmärtänyt ne, ja hetken mietittyä sanoi hän:

"Sinulla on poika; eikö niin?"

"On!"

"Ja sinulla tyttö?"

"Niin!"

"No, koska niin on, niin sinun poikasi on ottava toverikseen sinun tyttäresi ja tämä parikunta on saava aarteen aviolahjaksi."

Näytti siltä kuin tuomio olisi Aleksanderia hämmästyttänyt.

"Onko tuomioni ehkä väärä?" kysyi kuningas.

"Ei", vastasi Aleksander, "vaan se minua kummastuttaa."

"Kuinkas olisi asian käynyt sinun maassasi?" kysyi toinen.

"Totta puhuakseni", vastasi Aleksander, "täytyy minun tunnustaa, että me olisimme panneet miehet vankeuteen ja pitäneet aarteen kuningasta varten."

"Kuningasta varten?" kysyi vieras hallitsija kummastuneena. "Paistaako aurinko myös siinä maassa?"

"Paistaa kyllä!"

"Sataako siellä vettä?"

"Tietysti!"

"Kummallista! Löytyykö sieltä myös kesyjä, ruohoa syöviä eläimiä?"

"Löytyy, monenlaisia."

"No", sanoi kuningas, "totta silloin kaikenhyvä olento antaa vettä sataa ja auringon paistaa viattomain eläinten tautta, te ette sitä ansaitse!"

Veljenrakkaus.

Catolta Utikasta kysyttiin kerran, hänen vielä lapsena ollessa, ketä hän enimmin rakasti.

"Veljeäni!" vastasi hän.

Ja ketä häntä lähinnä, kysyttiin häneltä vielä.

"Veljeäni!" antoi hän taas vastaukseksi.

Tässä vastauksessa pysyi hän aina. Hän piti veljeänsä niin rakkaana ettei hän aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa voinut syödä iltaistaan ilman hänettä. Kun veli kuoli, antoi Cato pystyttää muistopatsaan hänelle veljellisen rakkautensa osoitteeksi.

Kainous on nuorison kaunistus.

Noin sata vuotta jälkeen Kristuksen syntymän eli pienessä kaupungissa Adrian meren rannalla Lucius Valerius liikanimellä Pudens, s.o. häveliäs. Tämä eteenpäin pyrkivä nuorukainen oli tuskin kolmentoista vuoden vanha, kun hän jo astui julkisesti esille ja kilvoitteli runotaiteen kunniapalkinnosta, joka annettiin joka viides vuosi parhaimman runokappaleen tekijälle. Valerius voitti kaikki kilpakumppaninsa ja sai palkinnon, joka oli kallisarvoinen muistoraha kullasta ja lyyry elehvantinluusta. Hänen runoelmansa herätti niin yleistä huomiota, että Ruomista lähetettiin etevimmät valurit ja niiden annettiin tehdä nuoren Valerion kuvapatsas, joka oli pystytettävä muutamalle etevimmistä paikoista siinä seudussa. Ruomalaisen nuorison kehoittamiseksi pyrkimään Valerion kaltaiseksi ilmoitettiin torvien kaikuessa kaikissa Italian etevimmissä kaupungeissa se päivä, jolloin kuvapatsas oli paljastettava ja Valerius kruunattava runokuninkaaksi.

Päivä joutui. Samalla hetkellä, kun nuoren runoilijan kuva koristettiin laakeriseppeleellä, huomasi Valerius muutaman kilpatovereistaan, joka lähinnä häntä oli voittanut suurimman mieltymyksen. Huoli ja alakuloisuus olivat luettavina tämän kasvoissa. Äkisti meni Valerius kilpailijansa luokse, tarttui hänen käteensä, ja pani seppeleen hänen päähänsä näillä sanoilla:

"Ota tämä seppele! Sinä ansaitset sen paremmin kuin minä. Että minä olen sen saanut, tulee varmaan siitä että olen nuori ja että minua on tahdottu kiihoittaa."

Nuorukaiset syleilivät toisiaan ja katsojat tervehtivät kaikuvilla riemuhuudoilla kainoa Valeriota.

Lujamielisyys uskossa.

Keisari Aleksander Severon aikana, joka nousi valtaistuimelle vuonna 222 jälkeen Kristuksen syntymää, eli Ruomissa nuori nainen nimeltä Martina, joka oli muutaman rikkaan kansalaisen tytär. Hän oli jo aikaisin kadottanut vanhempansa ja hänen täytyi sentähden turvata itseensä. Hän eli jumalista elämää ja käytti osaksi sitä rikkautta, jonka hänen vanhempansa olivat jättäneet hänelle, sillä auttaakseen köyhiä. Hän tunnusti Kristin uskoa ja osoitti tätä niin sanoista kuin toimessa. Kun häntä tahdottiin pakoittaa luopumaan hänen uskostaan ja rukoilemaan epäjumalia, vastasi hän:

"Se, joka minua tunnustaa ihmisten edessä, häntä olen minä myös tunnustava isäni taivaassa."

Tästä vastauksesta vihastuivat hänen vihollisensa ja koettivat nyt julmuudella pakoittaa hurskasta neitsyttä luopumaan uskostaan. Vaan hän osoitti kaikesta huolimatta mielenlujuutta ja kantoi kaikkia vaivoja kärsivällisyydellä.

Oikeuden palvelijat, jotka olivat todistajina hänen ihmeteltävään lujuutensa ja voittamattomaan kärsivällisyyteensä, tulivat siitä niin liikutetuiksi että he myös menivät kristinuskoon. Heidän täytyi myös kärsiä siitä rangaistusta ja heidät mestattiin julmalla tavalla. Viimein täytyi myös Martinan kuolla, vaan hän kävi kuolemaan tyynellä ja hurskaalla nöyryydellä ja pysyi viimeiseen henkensä vetoon lujamielisesti uskossaan.

Koeteltu uskollisuus.

Kalifi Mutevekul'illa oli ulkomaalainen lääkäri nimeltä Honain, jota hän piti suuressa arvossa hänen suuren oppinsa vuoksi. Muutamat hoviväestä panettelivat eräänä päivänä tätä miestä kalifille; he arvelivat: hän on ulkomaalainen ja sentähden häneen ei voi luottaa. Kalifi tuli tuota levottomaksi ja tahtoi koetella lääkäriä. Hän kutsutti hänet luokseen ja sanoi:

"Honain, minulla on maaherrojeni joukossa vaarallinen vihollinen, jota vastaan minä hänen lukuisien puoltajiensa vuoksi en uskalla väkivaltaa käyttää. Sentähden käsken sinun valmistamaan hienoa myrkkyä, joka ei jätä mitään merkkiä jälkeensä kuolleen ruumiissa. Minä tahdon huomenna kutsua häntä vieraakseni ja tällä tavoin päästä hänestä."

"Herra", vastasi lujalla luottamuksella Honain, "minun tieteeni ulottuu ainoastaan lääkkeisin, jotka pitävät hengen elossa; muita minä en voi valmistaa. Minä en ole myöskään ahkeroinut sitä oppiakseni, koska luulin uskovaisten oikean hallitsijan ei muuta vaativan minulta. Jos minulla on ollut väärin luulossani, niin salli minun lähteä hovistasi toisessa maassa oppiakseni sitä tiedettä, joka minulta puuttuu."

Mutevekul vastasi, että tämä oli ainoastaan tyhjä veruke; se, joka tuntee parantavat aineet, tuntee myös vahingoittavat. Hän rukoili, hän uhkasi, hän lupasi lahjoja — vaan turhaan! Honain pysyi lujasti siinä vastauksessa, jonka hän oli antanut.

Viimein oli kalifi suuttuvinaan, huusi vartijaväkeä ja käski viedä vastahakoisen miehen vankeuteen. Tämä tapahtui; sitä paitsi pantiin vakoja kanssavangin nimellä samaan huoneesen kuin Honain häntä tutkimaan ja tämän piti sitten kertoa kalifille kaikki, jota Honain tulisi lausumaan. Niin tyytymätön kuin Honain olikin tuommoiseen käytökseen, ei hän kuitenkaan antanut sanallakaan kanssavankinsa huomata, mistä syystä kalifi oli suuttunut häneen. Kaikki, minkä hän sanoi tässä asiassa, oli, että hänelle oli tehty vääryyttä.

Jonkun ajan kuluttua antoi kalifi tuoda lääkärin luoksensa. Pöydällä oli koko kultaa, timantteja ja kalliita tavaroita; vieressä seisoi pyöveli ruoska kädessä ja miekka kupeella.

"Sinulla on ollut aikaa", alotti Mutevekul, "miettiä asiaa ja huomata kuinka väärä sinun vastahakoisuutesi on. Valitse nyt: ota joko nämä rikkaudet ja tee minun tahtoni, tahi valmistau häpeälliseen kuolemaan."

"Herra", vastasi Honain, "häpeä ei ole rangaistuksessa vaan rikoksessa. Tahdon ennemmin kuolla kuin häväistä tieteeni ja säätyni kunniaa. Sinä olet herra minun henkeni ylitse; tee mitä mielesi tekee."

"Käykää ulos!" sanoi kalifi ympärillä seisoville. Ja kun hän jäi yksin Honain'in kanssa, tarjosi hän tarkkatuntoiselle miehelle kätensä ja sanoi:

"Honain, minä olen tyytyväinen sinuun. Sinä olet minun ystäväni ja minä olen sinun. Sinua on minulle paneteltu; minä tahdoin koetella sinun uskollisuuttasi ja rehellisyyttäsi. En palkinnoksi, vaan ystävyyteni osoitteeksi tahdon lähettää sinulle nämä lahjat, jotka eivät voineet houkutella rehellisyyttäsi."

Niin puhui kalifi ja käski kantaa kullan, kalliit kivet ja muut kalleudet Honain'in huoneesen.

Jalo Saladin.

Kun sultani Saladin tunsi loppunsa lähestyvän, kutsutti hän luokseen lipunkantajansa ja antoi hänelle paarivaatteensa näillä sanoilla:

"Ota tämä vaate, kanna sitä ruumislippuna ja julista että itämaiden hallitsija kuolee ja että hän kaikesta loistostaan ainoastaan ottaa tämän vaatteen mukaansa hautaan."

Pojalleen sanoi Saladin:

"Kunnioita korkeinta Jumalaa ja seuraa hänen käskyjänsä, sillä tämä on kaiken juuri ja on tuottava sinulle siunausta; se veri, joka vuodatetaan ei makaa, vaan tulee pääsi varalle. Koeta voittaa alammaisesi puolellesi rakkaudella ja heidän hyvästä huolta pitämällä, sillä ne on Jumala uskonut sinun huolenpitoosi. Ole emireille suosiollinen, sillä ainoastaan lempeydellä olen minä päässyt valtaan. Älä loukkaa ketään, sillä ihmisillä on tapana vasta koston saatuansa sopia keskenään. Älä vihaa ketään, sillä kuolema on kaikille yhteinen. Jos olet Jumalaa vastaan rikkonut, niin kadu; hän on laupias ja antaa katuvalle anteeksi."

Ajattele ennenkuin toimeen ryhdyt.

Muuan mongolilainen ruhtinas ratsasti kerran hovimiestensä kanssa metsästämään. Matkalla tuli häntä vastaan tervishi, eräänlainen itämaalainen munkki, joka vähä väliin aina huusi:

"Sille, joka antaa minulle sata kultarahaa, tahdon antaa hyvän neuvon!"

Ruhtinas tuli uteliaaksi ja kysyi tervishiltä mikä hänen neuvonsa oli.

"Sinä saat sen tietää, herra", vastasi tervishi, "jos annat käskyn maksaa minulle sata kultarahaa."

Ruhtinas antoi lukea summan ja tervishi sanoi varoittavalla äänellä:

"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin olet tarkkaan aprikoinut siitä tulevia seurauksia." Sitten jatkoi hän matkaansa.

Ruhtinaan seurue nauroi ja laski leikkiä tervishin neuvosta, joka oli tullut ruhtinaalle niin kalliiksi. Vaan ruhtinas oli peräti toista mieltä.

"Se hyvä neuvo", sanoi hän, "jonka tervishi äsken on minulle antanut, on ehkä ainoastaan hyvin tavallinen toimenohje. Vaan juuri sentähden, että se on niin tavallinen, tulee se vähemmin noudatetuksi ja se oli varmaan syy, jonka tähden tervishi piti sitä niin kallisarvoisena. Vas'edes en ole sitä unhottava. Se on jo tänään pantava selville minun palatsissani, kaikille seinille ja kaikille huonekaluille minun saleissani."

Jonkun ajan kuluttua aikoi muuan kunnianhimoinen maaherra ruhtinaan valtakunnassa käyttää salahankkeita saadakseen ruhtinaan tieltä ja päästäkseen itse valtaistuimelle. Hän osti ruhtinaan lääkärin puolellensa suurella rahasummalla ja tämä lupasi iskeä ruhtinaan suonta myrkytetyllä pistimellä.

Tilaisuus tarjoutui kohta. Ruhtinas voi pahoin ja päätettiin suonenavauksen olevan tehokkaimman parannuskeinon. Lääkäri astui ruhtinaan luokse hopeamalja ja myrkytetty pistin kädessä. Kun lääkärin piti asettaa kädestään hopeamalja, tuli hän sattumalta näkemään kirjoituksen siinä, joka sisälti seuraavat sanat:

"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin ensin olet aprikoinut siitä tulevia seurauksia!"

Hän säpsähti. Nähtävällä tuskalla pani hän pois kädestään myrkytetyn pistimen ja otti toisen. Ruhtinas huomasi tämän ja kysyi mistä syystä hän pani pois toisen pistimen. Lääkäri vastasi että sen kärki oli liian tylppä. Ruhtinas pyysi saadakseen sitä katsoa. Kun lääkäri viipyi, töytäsi ruhtinas ylös ja huusi:

"Sano kaikki! Ainoastaan vilpitön tunnustus voi pelastaa henkesi. Sinun nähtävä tuskasi tekee sinut epäluulon alaiseksi!"

Lääkäri heittäytyi ruhtinaan jalkoihin ja ilmaisi hankkeet hänen henkeänsä vastaan, jonka toimeen panemisesta kirjoitus maljassa oli häntä pidättänyt.

"Olenkohan minä", sanoi ruhtinas, "maksanut tervishille kovin kalliin hinnan hänen neuvostaan?"

Hän lahjoitti lääkärille hengen, käski rangaista maaherraa ankarasti ja antoi tiedustella tervishiä vielä runsaammasti häntä palkitakseen.

Pyhä Eerikki.

Ruotsin suojeluspyhä.

Tällä nimellä mainitaan erästä mitä jalointa kuningasta Ruotsin keskiajalta, kuningas Eerikki Jedvardinpoikaa, tavallisesti nimitetty Eerikki Pyhäksi. Pyhäin taru kertoo hänestä, että hän täytti elämänsä kolmella tavalla; hän taisteli uskonnon ja kirkon vihollisia vastaan ja hän saattoi kirkon voimiinsa.

Jo pyhäin tarun viittauksista huomaa että ne omaisuudet, joiden vuoksi Eerikki Pyhä oli enimmin merkillinen, olivat hänen vilpittömyytensä, hänen hurskautensa ja kristillisyydenintonsa. Tämän todistaa myös hänen toimensa. Pyhäin taru sanoo hänen käskeneen oikeutta ja lakia noudattamaan. Hän oli lainsäätäjä ja me tiedämme hänen etevimmän lainsääntönsä olleen siinä, että hän antoi vaimolle lailliset oikeudet ja sen kautta pani perustuksen sille työlle, jota Birger Jaarli sitten jatkoi. Kuitenkin tunnetaan vähemmin Eerikistä lainsäätäjänä kuin lainkäyttäjänä. Pyhäin taru kertoo hänen matkustaneen kaikkialla maassaan ja tuominneen oikean tuomion rahoihin tahi ystävyyteen katsomatta eikä väärää tuomiota pelon tai uhkauksen kautta. Hänen mielityönsä oli sovittaa ne, jotka olivat vihamiehiä, hän auttoi parhaan vakuutuksensa mukaan köyhää hänen ahdistuksessaan ja suojeli häntä vääryyttä vastaan, sillä nurjamielisiä ei hän tahtonut suvaita valtakunnassaan, vaan suojeli itsekunkin oikeutta.

Yhteinen kansa pitikin näitä kuninkaansa omaisuuksia arvossa ja pitivät häntä itseänsä niin rakkaana, että he suurempien verojen kautta tahtoivat lisätä hänen tulojansa.

Vaan kuningas vastasi:

"Minulla on kylliksi omaani; pitäkää teidän omanne, ehkä sitä kerran vielä tarvitsette."

Vuoden 1158 paikoilla läksi kuningas Eerikki Pyhä ristiretkelle tänne Suomeen, jossa esi-isämme vielä olivat pakanoita. Tälle ristiretkelle saattoi Eerikin hänen kristillinen intonsa. Sillä, samoin kuin siihen aikaan, uskoi hänkin, että jokainen, joka ei tunnustanut kristinoppia, joutuisi ikuiseen kadotukseen ja että se sentään oli Jumalalle suuresti otollinen työ, jos kohta miekka kädessä, koettaa kääntää pakanoita.

Sotajoukon kanssa, jossa suurimmaksi osaksi oli "helsingejä", tuli kuningas Eerikki laivastollaan meren yli Suomeen ja hänen kerrotaan nousseen maalle Aurajoen suussa ja siihen perustaneen linnan, jonka ympärille sitten Turun kaupunki syntyi. Kuningas kutsui ensin Suomalaisia vapaehtoisesti taipumaan uuteen oppiin, vaan he olivat niin "uppiniskaisia että mahdotonta oli hyvällä saada niitä siihen." Kuningas Eerikki karkasi silloin niiden päälle ja "tappoi kaikki, jotka eivät tahtoneet taipua oikeuteen." Sillä tavoin heitä pakoitettiin ottamaan vastaan kristioppia. Keino oli julma, vaan niin oli aikakauden tapa ja kuningas Eerikki oli aikakautensa lapsi.

Todistuksena ettei kuningas Eerikin mielenlaatu ollut niin kova kuin ne keinot, joita hän käytti pakanoiden kääntämiseksi kerrotaan hänen vuodattaneen katkeroita kyyneliä, kun hän pakanoista voiton saatua käveli taistelukentällä ja näki monet kuolleet ruumiit. Silloin kysyi häneltä muuan hänen miehistään, josta oli sangen kummallista, että hän saattoi itkeä voitetusta taistelusta, syytä hänen murheesensa. Kuningas vastasi:

"Minä olen iloinen ja kiitän suuresti Jumalaa, joka on antanut meille voiton; vaan minä murehdin niin monen sielun kadotusta, jotka olisivat voineet päästä taivaasen, jos olisivat omistaneet kristinuskon."

Kristillistä intoaan ja hurskasta ja elävätä luottamistaan Jumalaan vahvisti hän kuolemallaan.

Toukokuun 18 päivänä 1160 istui kuningas n.s. kolminaisuudenkirkossa Upsalassa, jonka keskimmäinen osa, harmaasta kivestä rakettu, jo siihen aikaan oli kristitty temppeli. Eräs piispa nimeltä Kopman seisoi alttarilla ja messusi, ja kuningas kuunteli pyhää menoa niinkin hänen tapansa aina oli, suurella hartaudella. Silloin astui muuan hänen miehistään sisään ja kertoi vihollisen samoavan temppeliä kohti. Se oli Maunu Henrikinpoika, tanskalainen prinssi, joka, Stenkil'in suvun jälkeläisenä, piti itseään enemmän oikeutettuna valtaistuimeen kuin kuningas Eerikki.

Jättämään pyhä messu maallisen asian tähden sotiakseen, siihen ei voinut hurskas Eerikki saada itseänsä.

"Jättäkää minut rauhaan", sanoi hän, "kunnes pyhä messu on päättynyt; mikä sitten jääneekin osaksi, luotan Jumalaan, että muualla saan kuulla ihanampaa."

Vasta kun messu oli päättynyt, sitoi Eerikki miekan vyöllensä ja valmistautui lähtemään vihollista vastaan, joka jo oli koossa ja valmis päällekarkaukseen. Eerikki huomasi kohta, joukkonsa olevan liian vähälukuisen, vaan pakoa ajattelemattakaan töytäsi hän vihollista vastaan. Taistelu oli kumminkin kovin epätasainen. Kohta tuli Eerikin joukko väkivoimalla voitetuksi ja hän itse vietiin pahasti haavoitettuna, voittajan luo, joka mestautti hänet. Vaan siinä paikassa, johon hänen päänsä putosi, puhkesi se lähde vuotamaan, jota vielä tänään sanotaan Pyhän Eerikin lähteeksi.

Näin lopetti tämä hurskas kuningas elämänsä. Häntä ei paavi koskaan julistanut pyhimykseksi, vaan Ruotsin kansa julisti hänet suojeluspyhäkseen, jota sekä paavin, että kristikunnan täytyi vahvistaa. Meillä on vielä paavillisia asetuksia eli "bulloja", joissa kuningas mainitaan pyhäksi tai autuaaksi.

Hänen arvonsa pyhimyksenä oli Ruotsin kansassa niin suuri, että kuninkaat vannoivat kruunausvalansa "nimessä Jumalan, neitsyt Maarian ja Pyhän Eerikki-kuninkaan", ja niin kutsuttu Pyhän Eerikin tapetti, johon tärkeimmät tapaukset kuninkaan elämästä olivat neulotut, pantiin kruunaustilaisuuksissa riippumaan kirkon pääkuoriin. Hänen kuvansa otettiin vaakunamerkiksi valtakunnan suureen sinettiin ja hänen rintakuvansa löytyy Tukholman kaupungin vaakunassa.

Eerikki pyhä haudattiin ensin Vanhassa Upsalassa, vaan 1257 otettiin hänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen hopealippaasen, joka sitten 1274 vietiin Uuteen Upsalaan, jonka tuomiokirkossa se kuninkaan, arkkipiispan ja valtakunnan etevimpien miesten sekä sanomattoman suuren ihmisjoukon läsnä ollessa asetettiin uskovaisten palveltavaksi.

Tunnokas indiaani.

Muuan indiaani pyysi naapuriltaan tupakkaa. Tämä kaappasi taskustaan ja antoi hänelle kourallisen sitä, mitä hän pyysi.

Seuraavana aamuna tuli indiaani takasin ja toi muassaan kultarahan, joka oli ollut tupakan seassa. Kysymykseen minkä tähden hän ei ollut pitänyt kultarahaa, pani indiani kätensä sydämmen kohdalle ja vastasi:

"Täällä sydämmessä minulla on hyvä ja paha henki. Hyvä henki sanoi: 'Kultaraha ei ole sinun, anna se takaisin omistajalleen!' Paha henki sanoi: 'Sinulle on annettu kultaraha, sentähden se on omasi!' — Minä en tiennyt mitä tehdä. Viimein panin maata. Vaan hyvä ja paha henki ovat riidelleet koko päivän, etten ole saanut rauhaa, ja sentähden tuon minä takaisin kultarahan."

Keisari Rudolf Habsburgilainen.

Kolmannellatoista vuosisadalla olivat olot Saksanmaalla sangen surkealla kannalla. Ulkomaisia ruhtinoita valittiin usein kuninkaiksi ja nämä eivät pitäneet ollenkaan tahi hyvin vähän lukua kurjasta maasta. Jokainen sai tehdä tahtonsa mukaan. Tietysti käyttivät etupäässä huonot ihmiset tätä asiain tilaa hankkiakseen itselleen etuja, ja järjestyksen ystävät ikävöivät sentähden yhä enemmän voimallista ja oikeudenpitävää esivaltaa.

Tämä heidän toivonsa tulikin täytetyksi. Valittiin eräs köyhä, tuntematon Habsburgin kreivi, nimeltä Rudolf, kuninkaaksi — vaali, joka sittemmin näytti olevan erittäin onnistunut.

Jo nuoruudessaan näytti Rudolf Habsburgilainen olevansa urhollinen soturi joka ymmärsi urhollisuutensa ja rehellisyytensä kautta tehdä itsensä rakastetuksi ja voittaa kaikkien luottamuksen.

Kerran oli hän metsästämässä ja oli tullut pienen puron luokse. Hän aikoi juuri ratsastaa puron yli, kun hän sai nähdä munkin, joka kantoi ristiä ja oli riisumassa sukat ja kengät jaloistaan.

"Mitä te teette siellä, hurskas mies?" kysyi kreivi Rudolf.

Munkki vastasi:

"Herra, minun täytyy kahlata puron poikki. Tuolla toisella puolella makaa kuolintautia sairastava, jolle minun täytyy antaa viimeinen lohdutus, ja koska virta on temmannut pois sillan, aion minä paikalla kahlata veden läpi, ennenkuin kurja sielu on eronnut täältä."

"Kieltäköön Jumala!" huusi kreivi. "Minä en tahdo ratsastaa puron poikki, kun Vapahtajan ristin täytyy hurskaan hengellisen kädessä ottaa kulkeakseen veden läpi. Istukaa ristinenne hevoseni selkään, hurskas isä!"

Näin sanoen nousi kreivi Rudolf hevosen selästä, auttoi sinne hengellisen miehen ja ratsasti itse ratsaspalvelijansa hevosella. Kun pappi seuraavana päivänä tuli takaisin tuomaan kaunista hevosta, ei kreivi Rudolf ottanut sitä vastaan, vaan lahjoitti sen hurskaalle miehelle.

Kreivi Rudolf Habsburgilaisella oli myös kiitollisuuden hyvä avu. Kun hän keisariksi tultuaan kerran istui ritariensa joukossa, huomasi hän erään porvarin Zürich'issä, nimeltä Jaakko Müller, joka oli pelastanut hänet vihollisten kynsistä eräässä tappelussa Regensburgin kreiviä vastaan. Rudolf nousi istuiltaan ja tervehti miestä, tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja käski hänen ottamaan sijaa hänen vieressään pöydän ääreen. Tietysti katsoivat ritarit ja aateliset pitkään, kun näkivät halvan porvarin ottavan etevimmän paikan. Silloin taputteli Rudolf Zürich'in porvaria olkapäälle ja sanoi ympärillään seisoville ritareille:

"Katsokaa, tämä mies on pelastanut Habsburgin kreivin hengen ja sitä ei keisari koskaan unhota."

Kun kerran henkivartijat eivät tahtoneet päästää muuanta miestä keisarin luo, sanoi hän tyytymättömänä: "Miksi te ajatte miehen pois? Olenko minä tullut keisariksi sitä varten, että alamaiseni estettäisiin minua lähestymästä!"

Kohta valtaistuimelle noustuaan kirjoitti Rudolf:

"Köyhyyden valitushuuto on tullut korviini. Matkustavaisia pakoitetaan maksuihin, joita eivät voi suorittaa. Pitäköön kukin kätensä kaukana väärästä omaisuudesta ja ottakoon sen, minkä oikeus käskee. Jokaisen tulee tietää, että minä tahdon kaikkea huolta ja vaivaa nähdä pitääkseni rauhan ja oikeuden voimissaan maassamme."

Keisari Rudolfin rakkaus maahansa oli niin tunnettu, että muutama kuningas siihen aikaan kutsui häntä eläväksi laiksi, ja tapana oli sanoa ihmisestä, joka ei pitänyt sanaansa; "Hänellä ei ole keisari Rudolfin rehellisyyttä."

Rudolf Habsburgilainen kuoli 12 päivänä Heinäkuuta 1291 Gemersheimissä. Hänen tomunsa lepää Speierin tuomiokirkossa.

Muurahaisen oppilas.

Aasialaisen valloittajan Timurin, jota tavallisesti Tamerlan'iksi sanotaan, tuli etupäässä kiittää raudan lujaa kestäväisyyttään siitä mahtavuudesta ja suuruudesta, jonka hän saavutti. Hän oli oppinut tämän kestävyyden tahi suuttumattomuuden, kertoi hän, seuraavalla tavalla:

"Muutamalla sotaretkellä, joka oli minun ensimmäisiäni, jouduin minä eräänä päivänä semmoiseen ahdinkoon, että minun täytyi etsiä turvaa takaa-ajavaa vihollista vastaan erään rakennuksen raunioissa ja maata siinä piilossa useampia tunteja. Pelko joutua vainoojieni valtaan ja ajatus, että minä kärsityn tappion kautta kadottaisin koko voiton ponnistuksistani, raskauttivat mieltäni. Minä epäilin saisivatko yritykseni onnellisen lopun ja päätin luopua niistä. Silloin satuin juuri hoksaamaan erään muurahaisen, joka ahkeroitsi kulettaakseen itseänsä suurempaa vehnäjyvää, muutaman ylänteen harjulle. Pieni eläin vieri aina alas, kuu se oli melkein ylhäällä, taakkoineen, ja minä luin kuusikymmentä yhdeksän onnistumatonta koetta. Vaan muurahainen ei väsynyt, ja seitsemännellä kymmenellä yritykseltä pääsi se onnellisesti ylänteen harjulle. Tämä esimerkki antoi minulle uutta rohkeutta ja tuosta, minkä olin nähnyt, omistin itselleni opin, joka sittemmin tuli olemaan suureksi hyödykseni, minä opin nimittäin: 'Ahkeruus voittaa!'"

Arnold Winkelriediläisen urhokuolema.

Sen voiton jälkeen, jonka Sveitsiläiset saivat Morgarten'in taistelussa vuonna 1315 Leopold nimisestä Itävallan herttuasta, uudistivat he sen liiton, jonka olivat keskenään tehneet, ja jonka nimi on historiassa sveitsiläinen valaliitto. Itävallan herttuat koettivat kumminkin hajoittaa tätä liittoa ja saattaa sen yksityisiä luopumaan, vaan kaikki heidän ahkeroimisensa menivät mitättömiksi valaliittolaisten sovun kautta.

Silloin kulki Leopold herttua komean sotajoukon kanssa Sempach'ia vastaan. Siinä oli yksituhatta neljäsataa liittolaista aseuttaunut leiriin muutamalle ylängölle. Viholliset ratsastivat aina kaupungin muurien eteen porvareita suututtaakseen; he niittivät valmiin viljan ja huusivat ivaten Sempachilaisille:

"Tulkaa nyt ulos murkinaa tuomaan leikkuumiehille!"

Silloin vastasivat Sempachiset:

"Luzernin herrat tulevat liittolaistensa kanssa Jumalan avulla antamaan teille semmoisen murkinan, että moni on kadottava lusikan kädestään."

Kun vihastuneet ritarit tahtoivat taistella talonpoikien kanssa, kehoitti heitä Leopold herttua astumaan maahan ratsailta, koska hän piti epäjalona taistella ratsain huono-aseellista väkeä vastaan. Hän järjesti haarniskoitut soturinsa tiheään suljettuun nelikulmioon ja käski heidän pitää pitkiä keihäitään eteenpäin ojennettuina. Niin pian kuin sveitsiläiset liittolaiset näkivät sen, lankesivat he polvilleen ja rukoilivat; sen perästä töytäsivät he päällekarkaukseen.

Turhat olivat heidän ahkeroimisensa murtaa vihollisten riviä ja taistelukentällä makasi jo monta kaatunutta Sveitsiläistä. Silloin astui Arnold Winkelriediläinen esille ja huusi maanmiehilleen:

"Kumppanini, minä olen hankkiva teille aukon heidän riviinsä. Pitäkää huolta vaimostani ja lapsistani!"

Ja näin sanoen tarttui hän voimakkailla käsillään useampaan häntä kohtaan ojennettuun keihääsen ja painoi heidän kärjet jaloon rintaansa. Siinä häiriössä, joka tästä syntyi, tekivät Sveitsiläiset päällehyökkäyksen; vihollisten tiheät rivit hajoittuivat. Kohta vaipui Itävallan lippu. Leopold herttua otti sen kuolevan lipunkantajan kädestä, heilahutti sitä ilmassa ja töynäsi taistelun kihinään. Sen aukon kautta, joka oli syntynyt vihollisten riviin, töytäsivät Sveitsiläiset eteenpäin verisesti kostaakseen urhoollisen, jalon Arnold Winkelriediläisen kuolemaa. Ritarit pakenivat kohta ja Sveitsiläiset jäivät voittajiksi.

Se oli tuo Sveitsiläisille niin kunniarikas päivä Sempach'in luona.

Anna vihollisillesi anteeksi.

Saksalainen keisari Henrik seitsemäs, joka koetti voittaa takaisin vaikutusmahtavuuttansa Italiassa, kruunautti itseänsä vuonna 1312 Ruomin keisariksi ja aikoi valloittaa Neapel'in kuningaskunnan. Palausmatkallansa Saksaan, myrkytti hänet muutamain vihollisten toimesta eräs dominikanolais-munkki rippileivällä pyhässä ehtoollisessa. Niin pian kuin keisari huomasi leivän olevan myrkytetyn, sanoi hän hiljaa munkille: "Sinä olet antanut minulle elämän leipää kuollakseni: pakene niin pian kuin voit, ettei minun joukkoni ottaisi sinua kiinni ja sinua surmaisi. Minä annan sinulle anteeksi! Paranna itsesi, sillä Jumalalle ei ole syntisen kuolema otollinen."

Kuninkaan kosto.

Franskanmaan parhaimpia hallitsijoita oli epäilemättä Ludvik XII, joka nousi valtaistuimelle vuonna 1498. Lempeydellä, oikeudella ja kohtuudella hallitustavassansa ja parannuksilla oikeuden käyttämisessä saavutti hän kansansa rakkauden. Noustuansa hallitusistuimelle teetti hän luettelon kaikista edelläkävijänsä hovimiehistä ja palvelijoista pannakseen ristin ankarimpain vastustajainsa nimen eteen, jotka edellisen hallitsijan aikana olivat koettaneet saada häntä vangiksi. Tietäen rikoksensa ja peljäten kuninkaan kostoa, pakenivat vastustajat hovista. Mutta Ludvik kutsutti heidät takaisin ja sanoi heille:

"Se risti, jonka minä kirjoitin teidän nimenne eteen, ei suinkaan ollut aiottu merkitsemään kostoni esineitä. Vaan niinkuin Vapahtajamme risti on meille merkkinä synteimme anteeksi saamisesta, niin on myöskin tämä risti anteeksi antamuksen merkkinä teidän rikoksistanne minua kohtaan. Kuningas antaa teille anteeksi kaikesta sydämmestään."

Tällä tavalla voitti Ludvik kaikista suurimman ja vaikeimman voiton, se on: voiton itsensä yli.

Suuresti häveten, nähdessään kuninkaan jalomielisyyttä, läksivät hovimiehet sieltä.

Ruhtinaan jalomielisyys.

Kaksitoista vuotias Valois'in prinssi oli kerran Franskan kuninkaan kanssa metsästämässä. Sattuipa silloin, että metsäkarju täydellä raivolla töytäsi kuninkaan hevosta vastaan. Heti tämän huomattuansa asettautui prinssi kuninkaan eteen, suojellaksensa häntä metsäkarjun hyökkäyksestä. Hyväksi onneksi sai eläin kuitenkin jo surmansa ennenkuin se ennätti tuhotöitä tehdä. Kuningas tuli kumminkin niin ihastuneeksi tästä nuoren prinssin urhollisuudesta, että hän kehoitti prinssiä pyytämään itselleen jotakin armon-osoitusta.

Ja mitä hän silloin pyysi nuori ruhtinas?

"Jos teidän majesteettinne tahtoo osoittaa minulle armoa, niin pyytäisin minä teitä ostamaan joitakuita orjia Algieriassa ja lahjoittamaan heille vapautensa; tämän pitäisin minä teidän majesteettinne suurimpana armon-osoituksena."

Kuningas täytti prinssin pyynnön.

Sanasta miestä.

Keisari Henrik seitsemännen kuoltua vuonna 1313 syntyi Saksanmaalla suuri eripuraisuus keisarin-vaalin suhteen.

Osa valtakunnan ruhtinoista valitsi Baijerin herttuan Ludvikin ja toiset taas Itävallan herttuan Fredrik kauniin keisariksi. Ludvik kruunattiin Aachenissa, Fredrik Bonnissa, ja molemmat keisarit taistelivat nyt oikeuksistaan, kumpikin puolueensa johdattajana.

Mühldorf'in luona vuonna 1322 oli puolueiden välillä tappelu, jossa Fredrik joutui vastustajansa vangiksi. Ludvik antoi kuitenkin vangillensa vapauden takaisin, mutta sillä ehdolla, että hän jättäisi kokonaan sotaiset hankkeet, luopuisi keisarin kruunusta, tyytyisi perintömaittensa omistukseen ja esi-isiltään perittyihin arvoihin sekä tunnustaisi hänet, Ludvikin, Saksanmaan keisariksi. Fredrik luuli voivansa lupautua täyttämään kaikkia näitä ehtoja kunniallisesti ja palasi alammaistensa luo. Hän kertoi heille aikovansa tehdä rauhan; mutta kaikki julistivat olevansa valmiit kuolemaan hänen edestänsä, eikä jättävänsä aseitaan ennenkuin hän oli voittanut. Hän kääntyi niiden valtaruhtinasten puoleen, jotka olivat hänen liittolaisiaan, vaan sai heiltä saman vastauksen. Vielä paavikin uhkasi pannakirouksella, jos hän luopuisi keisarin-kruunusta.

Pitääkseen kumminkin sanansa niinkuin kunniallinen mies, ei hän sanonut enää tahtovansa olla keisarina, mutta hänen puoluelaisensa siitä huolimatta pitkittivät kuitenkin sotaa. Jos Fredrik olisi ollut vähemmin omantunnon mies, olisi hän voinut lohduttaa itseään sillä, että hän oli tehnyt kaikki, mitä hän voi, pysyäkseen Ludvikille antamassa sanassaan ja että hän ei voinut estää puoluelaisiansa sotaa pitkittämästä. Mutta hän ei tyytynyt tähän. Hän matkusti Müncheniin, astui aivan odottamattomana vihamiehensä huoneesen ja antautui hänen valtaansa lausuen seuraavaisesti:

"Minä olen antanut sinulle kunniasanani luopuakseni Saksanmaan keisarikruunusta; tahdotaan kumminkin minun syömään sitä. Mutta vaikka koko mailma purkaisi lupauksensa, täytyy kuitenkin Saksanmaan keisarin pitää sanansa. Herra keisari, minä olen taaskin vankisi."

Hämmästyneenä, mykkänä seisoi keisari Ludvik. Mitä Fredrik ei ollut voittanut aseillaan, voitti hän nyt jalomielisyydellänsä ja uskollisuudellaan. Ludvik tunsi itsensä voitetuksi, hän kutsui vihamiestänsä ystäväksi ja veljeksi, ja julisti hänet kaikella juhlallisuudella hallitsija-kumppanikseen.

Sen ajan jälkeen palautui Saksanmaalle varallisuus ja rauha molempien keisarien yhteisen, viisaan hallituksen aikana.

Lohdutus onnettomuudessa.

Eräs mahomettiläinen munkki teki pyhän matkan Mekkaan avojaloin, sillä hän oli niin köyhä, ettei saattanut hankkia itselleen jalkineita. Kuuma hiekka poltti hänen jalkojansa niin pahasti, että ne olivat haavoja aivan täynnä; hän valitti silloin kohtalonsa kovuutta ja arveli Luojan tehneen väärin hänelle, koska ei ollut hänelle lahjoittanut niin paljoa kuin järjettömille luontokappaleille. Kun hän vihdoinkin saapui Kufan kaupunkiin, näki hän suuressa moskeassa oven vieressä istuvan miehen, jolta olivat molemmat jalat poikkilyödyt.

"Minun valitukseni oli liian rohkea", sanoi hän itsekseen. "Miksi olen minä ansiollinen olemaan onnellisempi kuin tuo kurja, jonka täytyy madella kuin madon paikasta paikkaan?"

Hän meni moskeaan, lankesi siellä polvilleen, katui valitustansa ja pitkitti taas tyytyväisenä matkaansa. Joitakuita päiviä matkustettuansa, tottuivat hänen jalkansa kuumaan hietaan, niin että Mekkaan tultuansa tuskin tiesikään avojaloin yli kuuman hiekan sinne kulkeneensa.

Suutari ja kardinaali.

Sikopaimenen poika Annecy'sta, nimeltä Juhana, läksi vanhempiensa kotoa kymmenvuotisena mailmaa katselemaan. Pojan mieli oli päästä papiksi ja sentähden päätti hän matkustaa Roomaan, antautuaksensa siellä tieteellisille harrastuksille. Tultuansa Geneveen, tunsi hän jalkansa kipeiksi matkustuksesta ja valitti tätä tuskaansa eräälle suutarille.

"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni", sanoi tämä leikillisesti, "minä annan sinulle yhden parin kenkiä. Tottopahan sitte maksat, kun pääset kardinaaliksi."

Juhana pitkitti matkaansa; hän työskenteli väsymättömällä ahkeruudella ja todellisella huolella ja kohta hän oli aikakautensa oppineimpia miehiä, niin että jo seitsemännellätoista ikävuodellansa pääsi erään kardinaalin kirjuriksi. Kohta tuli hänestä piispa ja, sittekun paavi ensin oli hänelle antanut kardinaalin arvon, pääsi hän Geneven ruhtinaspiispaksi.

Eräänä päivänä kävellessään tuli hän sen huoneen kohdalle, missä sama suutari asui, jolta hän kerran oli saanut saappaat ja joita hän silloin ei voinut maksaa. Muistaen kiitollisuudella tätä aikaa, otti hän nyt vanhentuneen suutarin luokseen ja hoiti häntä niinkuin hyvä poika hoitaa isäänsä.

Pyhä Birgitta.

Kauniin Björken-järven itäpäässä Uplannin maakunnassa Ruotsissa on Finska niminen säteritalo, joka on Brahe-, ja Vaasa-suvun vanha perintäkartano. Tässä asui 1300 sataluvun alussa laamanni Birger Pehrsson vaimonsa Ingeborgin kanssa. Heille syntyi tytär, joka kasteessa sai nimekseen Birgitta ja josta kerran oli tuleva yksi Ruotsinmaan merkillisimpiä neitiä.

Hänen syntymistään ennusti jo ihme. Hänen äitinsä, Ingeborg rouva, oli nimittäin eräällä matkalla Ölannin edustalla, kun yht'äkkiä kohosi ankara myrsky, joka uhkasi vajottaa meren pohjaan sen laivan, jolla hän matkusti. Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohitse, ja kun Ingeborg rouva kiitti Jumalaa palavalla rukouksella pelastuksestaan, oli hän kuulevinansa äänen, joka sanoi: "Sinä olet pelastettu sen hyvän tähden, jota sinä kannat kohdussasi."

Joku aika senjälkeen syntyi Birgitta, vuonna 1304 tahi, niinkuin toiset sanovat, 1303. Samana yönä kuin hän syntyi, sanotaan seurakunnan papin nähneen neitsyen kirja kädessä, ja kuulleen äänen sanovan: "Nyt on Birger saanut tyttären, jonka puhe on kuuluva yli koko maailman."

Lapsuutensa aikana oli Birgitta myötäänsä tilaisuudessa näkemään vanhempiensa hurskautta, kuinka he paastosivat, ruoskivat ruumistansa ja kurittivat lihaansa, antoivat runsaita lahjoja hengellisiin laitoksiin, rakennuttivat kirkkoja ja luostareita, sillä tavalla saavuttaakseen autuutta, niinkuin sen ajan hurskaat luulivat. Tämä kaikki vaikutti voimakkaasti Birgittaan ja hänen haaveksivaan mieleensä kuvautui usein pyhä neitsyt lapsineen.

Aikaisin kadotti Birgitta äitinsä ja silloin sai hän muuttaa tätinsä Katarina rouvan luo Aspanääsiin asumaan. Täällä kerrotaan nuoren Birgitan nähneen monta kertaa näkyjä ja hengen-ilmiöitä. Niinpä näki hän eräänä yönä alttarin sänkynsä edessä ja sen vierestä neitsyt Marian, loistava kruunu kädessä. "Tule, Birgitta!" sanoi pyhä neitsyt. Birgitta nousi ylös sängystään ja lähestyi häntä. "Tahdotko sinä tämän kruunun?" kysyi Maria. Birgitta kumarsi myönnyttäen, ja silloin asetti pyhä neitsyt kruunun hänen päähänsä ja autuaallinen tunne tärisytti hänen sieluansa. Sen ajan perästä tuli Birgitta vieläkin kiivaammaksi rukouksissaan ja nousi usein keskellä yötäkin rukoilemaan Vapahtajan kuvan eteen.

Eräänä yönä tapasi Katarina rouva hänet näistä innokkaista rukouksistaan. Täti, joka oli sangen hurskas vaimo, piti tätä Birgittan käytöstä mielettömänä lapsellisuutena ja tahtoi kurittaa häntä vitsalla. Mutta vitsa katkesi, ja Katarina rouva piti tätä sen merkkinä, että sisarensa tytär oli jonkin korkeamman voiman johdettavana ja suosi häntä tästä hetkestä lähtien aina suuremmalla rakkaudella.

Usein voi tuo nuori Birgitta vaipua niin syviin ajatuksiin, että unhotti kokonaan työnsä, ommellessansa muiden naisten kanssa. Kerrotaanpa silloin tulleen esille erään vaimon ja ommelleen Birgittan edestä, paljon siistimpää ja parempaa kuin kukaan toisista naisista oli voinut.

Birgitta kuitenkin kasvoi kasvamistaan ja maine hänen hyvyydestään ja hurskaasta mielensä laadusta levisi kauas. Niinpä oli herra Ulf Gudmarsson kuullut paljon puhuttavan tästä nuoresta tytöstä ja mielistyi häneen. Hän pyysi puolisokseen häntä tytön isältä, laamanni Birgeriltä, joka myös antoi siihen myönnytyksensä. Mutta Birgitta ei ollut yhtä halukas astumaan vihkituoliin, vaan häntä piti kauan suostuttaa ennenkuin hän siihen taipui. — Häät pidettiin; sulhanen oli 18 vuoden ja morsian 13 vuoden vanha. Avioliitto tuli onnelliseksi ja heille syntyi 4 poikaa ja 4 tytärtä.

Birgitta rouvan kotona vietettiin ankarata elämätä. Hänen miehensä samoinkuin hän itsekin oli hurskas ja jumalinen mielenlaadultansa. Heidän talossansa oli turvapaikka sairaille ja köyhille, Birgitta palveli itse näitä avun tarvitsevia, hän pesi heidän jalkansa joka torstai-ilta, seurataksensa siten Kristuksen esimerkkiä. Itse hän paastosi pitkät ajat ja perjantai-päivinä nautti ainoastaan vettä ja leipää. Toimenansa oli hänellä paraastaan lukeminen, hän luki pyhäin miesten elämäkertoja ja raamattua, jonka hän rippi-isällänsä, tuolla oppineella maisteri Mathiaksella, käännätti ruotsinkielelle.

Tällä hurskaalla elannolla vaikutti hän paljon mieheensä, jonka ynnä muun suuren seurueen kanssa hän teki pyhiinvaellus-matkan apostoli Jaakopin haudalle Compostellaan Hispaniassa. Palattuansa sieltä päätti sekä herra Ulf että Birgitta tästä lähin pyhittää elämänsä ainoastaan jumalallisille mietinnöille, ja laamanni Ulf meni Alvastran luostariin, missä hän kuoli.

Miehensä kuoltua rupesi Birgitta viettämään vieläkin ankarampaa elämää kuin ennen. Hän piti samoin kuin Pyhä Eerikki jouhiröijyn ihopaitanansa, makasi yönsä paljailla laudoilla, ainoastaan täkki alaisimena toinen peitteenä, paastosi ja antoi joka perjantai tiputtaa sulattua vaksia paljastetuille käsivarsillensa, siten muistuttaakseen itselleen Jesuksen tuskia. Tähän aikaan alkoi hän nähdä ilmestyksiä. Hän siirtyi henkien maailmaan, hän näki ja puhutteli Vapahtajata ja muita pyhiä miehiä sekä sai kuulla pyhiä asioita ja tulevaisuuden tapahtumia.

Näissä ilmestyksissä luuli hän saaneensa käskyn matkustaa Roomaan. Ennenkuin hän kuitenkaan lähti tälle matkalle, päätti hän rakennuttaa luostarin Vadstenan kaupunkiin, sillä Vapahtaja oli, näet, häntä siihen kehoittanut. Luostari kutsuttiin pyhän Vapahtajan eli Salvatorin luostariksi syystä, että Birgitta sanoi saaneensa itse Vapahtajalta säännöt sille. Tavallisesti kuitenkin kutsutaan tätä luostaria Birgittan luostariksi.

Matkallansa Roomaan otettiin Birgitta jokapaikassa suurimmalla kunnioituksella vastaan. Maine hänen pyhyydestänsä oli, näet, kulkenut ennen häntä. Niiden ihmetöiden joukossa, joita Birgitta Roomassa teki, kerrotaan hänen kerran herättäneen kuolleista erään ylhäisen roomalaisen pojan, josta hyvästä työstä sai palkinnoksi yhden huoneen, missä hän sitte asui.

Ruotsista lähtiessänsä oli hän neljänkymmenen-kuuden vuoden vanha. Isänmaahansa ei hän ollut enää koskaan palaava. Hän oli ja eli Roomassa, harjoittaen siellä kirkoissa ja luostareissa hengellisiä harrastuksia. Roomasta teki hän pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin. Ja nyt hän sai nähdä ne paikat, joista hän oli niin paljon lukenut ja halunnut aina lapsuudesta päästä kerran näkemään niitä.

Palausmatkalla Jerusalemista sairastui Birgitta ja tultuansa pyhän Laurentiuksen luostariin Roomassa kuoli hän syksyllä 1373, 70 vuoden vanhana. Mahdoton tungos oli hänen ruumispaariensa ympärillä, sillä kaikki, niinhyvin köyhät kuin rikkaat, tahtoivat rukoilla hänen hautansa vieressä. Vasta kolmen päivän perästä voitiin valmistaa hautajaisia.

Hänen tyttärensä, Katarina, kuletti hänen tomunsa Ruotsiin. Ruumis saatettiin ensinnäkin maata myöten Danzig'iin, ja siitä meritse Söderköpingiin. Tähän tullessa soitettiin kaikilla kelloilla, ja sanomaton ihmisjoukko oli tulvannut paikalle, josta se seurasi ruumista aina Linköpinkiin. Täällä yhtyi saattojoukkoon piispa Niilo ja kaikki papit täydellisessä juhlapuvussa, ja ruumis vietiin nyt tuomiokirkkoon, missä saarna pidettiin. Neljä päivää sen jälleen tuli suruseura ruumiin kanssa Vadstenaan, josta Birgittan tomut laskettiin luostarin kirkkoon.

Birgittan tytär, Katarina, koetti saada aikaan äitinsä pyhäksi julistamista. Ja koska se pidettiin suurena kunniana maalle, jos joku sen miehistä eli vaimoista oli pyhäksi julistettu, niin ei ainoastaan Birgittan oma suku, vaan myöskin kuningas ja neuvosto työskenteli siihen suuntaan. Monien keskustelujen perästä päästiin vihdoinkin tarkoituksen perille. Lokakuun 7 päivä v. 1391 määrättiin siksi päiväksi, jolloin pyhimyksen-kruunaus oli tapahtuva. Juhlallisuus kesti kolme päivää. Se aikoi ensimäisenä päivänä kellojen soittamisella kaikissa Rooman kirkoissa, jota sitte pitkitettiin seuraavinakin päivinä. Toisena päivänä oli suuri juhlakulku kardinaaleilla, piispoilla, papeilla ja muilla ylhäisillä miehillä, paavi jakoi synnin anteita, sanomattoman kallis juhlapuolinen pidettiin, jonne myös paavi pyhän Bigittan vieraana tuli. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, saarnasi paavi itse ja piti messun, jonka tehtyä hän otti esille suuren kullatun kirjan, mistä luki pyhimyksen nimen, sekä kirjoitti siihen kaikkien nähden Sancta Birgitta, suuteli sitä ja ilmoitti, että se oli pyhänä pidettävä koko kristikunnassa.

Lain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset.

Prinssi Henrikillä, Englannin kuninkaan Henrik neljännen pojalla, oli palvelija, joka eräänä päivänä tuli vangituksi ja oikeuteen viedyksi jostakin rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Prinssi tämän kuultuansa kiiruhti oikeuteen ja vaati tuomarilta palvelijansa vapauttamista. Silloin nousi oikeuden esimies seisaalleen ja sanoi:

"Prinssi, minä kunnioitan teidän käskyänne, mutta lain edessä olemme me kaikki yhdenvertaiset. Teidän palvelijanne on tuomittu. Jos teidän armonne tahtoo pelastaa hänet vankeudesta, on teidän kääntyminen kuninkaan tykö, sillä hänellä on yksin armahtamisen valta."

Tästä uskaliaasta vastauksesta närkästyi prinssi, jopa unhotti tilansa siihen määrään, että puhkesi lausumaan herjaussanoja ja uhkauksia.

"Seis!" huusi tuomari. "Te olette sangen rohkea, ruhtinaani. Minä seison tässä lain tulkkina ja kuninkaan, teidän isänne, asemassa ja sijassa. Laille te olette velkapää kuuliaisuutta osottamaan. Minä esittelen sentähden, että te näyttäisitte parempaa esimerkkiä teidän tulevaisille alammaisillenne lain kunnioituksesta. Ja nyt pitää teidän siitä solvauksesta, johon te olette tehneet itsenne vikapääksi, käydä vankeuteen ja pysyä siellä niinkauvan, kuin kuningas on asiassa tahtonsa ilmoittanut."

Prinssi tuli niin kukistetuksi tästä tuomarin tyynimielisyydestä, että hän jätti vapaehtoisesti miekkansa ja ilman nurinatta antoi itsensä viedä vankeuteen.

Kun tapaus tuli tunnetuksi, pelkäsivät hovimiehet tuomarin tulevan syytetyksi majesteetti-rikoksesta. Mutta kuningas kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui kiitollisen sydämmensä pohjasta nämä sanat:

"Hyvä Jumala, minä kiitän sinua! Sinä olet antanut maallemme tuomarin, jota ei voi väistää mikään uskollisuudesta oikeutta ja lakia kohtaan, sinä olet lahjoittanut minulle pojan, joka on alistanut tahtonsa oikeuden ja lain alle."

Prinssi toteuttikin sitte kuninkaana loistavalla tavalla isänsä hyvän ajatuksen.

Veljen rakkaus.

Kuningas Ludvik XI Franskanmaalla, joka oli julma tyranni, mestautti Nemours'in herttuan syystä, että tämä oli nostanut kapinan hänen väkivaltaista hallitustansa vastaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kylliksi vielä tuolle jumalattomalle Ludvikille. Myöskin herttuaan lasten piti saada tuntea hänen kostoansa.

Pojat Henrik ja Frans suljettiin rautahäkkeihin, missä he eivät voineet ei istua, ei seista, vielä vähemmän maata, sillä häkit olivat tehdyt ratin muotoisiksi, alaspäin suipuiksi. Mutta tämäkään kosto ei vielä ollut tyrannia täysin tyydyttävä. Hän käski sentähden joka kymmenes päivä vetämään yhden hampaan poikien suusta. Kun parranajaja tuli koneineen, lankesi Henrik hänen eteensä polvilleen, rukoillen nöyrästi häneltä armoa; ei kuitenkaan itselleen, vaan veljelleen:

"Äitini kuolisi surusta, jos saisi tietää pienelle Fransilleen jotain pahaa tehtävän."

Parranajaja sanoi täytyvänsä totella kuninkaan käskyä, muutoin hänellä olisi itsellään varma kuolema tarjona, ja paitsi sitä pitää hänen näyttää molemmat hampaat vanginvartijalle.

"Hyvä", sanoi Henrik, "reväiskää sitte ne molemmat hampaat minulta yksinäni; minun veljeni on heikko; hän voisi tulla kipeäksi."

Liikutettuna myöntyi mies esitykseen. Yksi hammas — vieläkin yksi — Henrik kesti, kunnes jonkun ajan kuluttua viimeinen hammas vedettiin pois. Silloin tuli tuo uskollinen veli sairaaksi ja kuihtui kuihtumistaan. Kun hän tunsi loppunsa lähestyvän, sanoi hän veljelleen:

"Rakas Fransi, nyt jätän minä sinut; äitiäni minä en suinkaan enää saa nähdä. Mutta sinä olet kohta pääsevä hänen luoksensa; saata hänelle tervehdys minulta ja sano hänelle, että minä kuollessani rakastin häntä vielä enemmän kuin kotona ollessamme:"

Seuraavana päivänä kuoli hän.

Kun kuningas heti senjälkeen kuoli, pääsi Fransi kohta vapaaksi, mutta sai ikänsä kulkea kumarassa ja turmellulla ruumiilla. Veljeänsä piti hän aina rakkaassa muistossa.

Opi hillitsemään itseäsi!

Kuningas Kin-Tsong'illa oli kaunis hevonen, jolla hän ratsasti mieluummin kuin millään muulla hevosella. Mutta hevonen kuoli tallirengin erhetysten tähden. Kuningas vihastui tästä niin kovin, että hän kaappasi keihään käteensä ja aikoi sillä työntää renki-raukan läpi. Onneksi toki sattui olemaan tuo mainio Yan-Tse samassa tilaisuudessa. Hän sanoi kuninkaalle.

"Kuningas, jos sinä pistät läpi hänet, niin hänen täytyy kuolla ilman vakuutuksetta rikoksensa merkityksestä."

"Niinpä vakuuta häntä siitä sitte!" vastasi kuningas Kin-Tsong kiivaasti.

Silloin tarttui Yan-Tse keihääsen ja kääntyi rikoksentekijän puoleen näillä sanoilla:

"Onneton poika, katso, tämä on sinun rikoksesi! Kuuntele tarkasti! Ensiksi olet sinä syypää hevosen kuolemaan, jonka kuningas on uskonut sinun hoitoosi. Sinun täytyy siis kuolla. Toiseksi olet sinä syypää kuninkaan, minun herrani, kiivastukseen, niin että hän on itse tahtonut käydä käsiksi sinuun. Katso, se on uusi rikos, suurempi kuin edellinen. Lopussa saapi koko valtakunta ynnä ympärillä olevien maakuntien kanssa tietää, että kuningas, minun herrani, on tappanut ihmisen hevosen tähden, ja siten kadottaa hän hyvän nimensä. Katso, onneton poika, tämä on sinun suurin rikoksesi; niin paljon se muuta matkaan saattaa. Tunnustatko sinä tämän?"

"Anna hänen mennä!" huusi kuningas. "Hänen tähtensä en minä tahdo hyvää nimeäni turmella. Olkoon kaikki hänelle anteeksi annettu!"

Kristoffer Kolumbus.

Kristoffer Kolumbus pani jo pienenä poikana varman perustuksen niille tiedoille, jotka hänet sitte saattoivat uuden maailman-osan keksijäksi. Kun hän lapsuudessansa kuuli puhuttavan tuntemattomista maista, jotka olivat kaukana toisella puolen merta ja jonne ainoastaan oppinut merimies voi päästä, niin oli hänen koko halunsa ja harrastuksensa oppia kaikkea sitä, mitä kunnolliselta merimieheltä vaaditaan.

Erinomaisella ahkeruudella ja tahdon kovuudella pääsikin hän niin pitkälle, että neljännellätoista vuodellansa oli hän sangen taitava, ei ainoastaan kielissä, mutta myöskin maantieteessä, suure-opissa, tähtitieteessä ja piirustuksessa. Hän voitti kohta kaikkien ymmärtäväisten kansain kunnioituksen, ja pääsi jonkun ajan kuluttua Hispanian kuninkaan suosioon, joka antoi laivoja ja miehistöä hänen käytettäväksensä, ja siten kykeni hän lähtemään löytömatkallensa.

Kolumbus löysi vihdoinkin viimein uuden maailman-osan. Tiedon tästä Euroopaan tultua, ylistettiin hänen terävää järkeänsä, uskaliaisuuttaan ja tietojaan; häntä kutsuttiin suureksi keksijäksi, uuden maailman löytäjäksi. Mutta Hispaniassa, niinkuin monessa muussakin maassa, löytyi myöskin niitä, jotka pitivät itseään yhtä viisaina ja sanoivat, ettei se ollut mikään konsti löytää Amerikkaa; sillä se on kyllin suuri ja leveä, että jokainen voipi sen nähdä ja löytää. Kolumbus oli kuitenkin se mies, joka taisi kukistaa ja nöyryyttää tuommoiset yksinkertaiset itseviisaat, ja hän saikin heti siihen hyvän tilaisuuden.

Eräissä juhlapidoissa, jotka kartinaali Mendoza oli laittanut Kolumbuksen kunniaksi, piti kartinaali pitkän ylistyspuheen mainiolle vieraalleen hänen löytönsä johdosta, jota hän kutsui suurimmaksi voitoksi, minkä ihmishenki oli saavuttanut. Läsnäolevat hoviherrat panivat tämän pahaksi, että ulkomaalaiselle osoitettiin niin suurta kunniaa ja päälliseksi vielä semmoiselle ihmiselle, joka ei edes ollut aatelissukua.

"Minusta näyttää", alkoi eräs kuninkaan kamariherroista, "että tien löytäminen niin kutsuttuun uuteen maailmaan ei ollut niinkään vaikea; meri oli jokapaikassa avoin ja ei yksikään hispanialainen merimies olisi voinut tieltä eksyä."

Viehättävällä hymyllä osoitti seura myöntymystänsä tälle lauseelle, ja useat heistä huusivat:

"Niin todellakin, jokainen meistä olisi voinut sen tehdä!"

"Olkoon se kaukana minusta", sanoi Kolumbus, "että minä tahtoisin lukea kunniakseni jotakin siitä, mikä on tuleva armolliselle luojalle. Mutta maailmassa on kuitenkin semmoisia seikkoja, jotka usein näyttävät helpoilta toimittaa, sittekuin joku on sen toimittanut!"

Kolumbus pyysi yhden kananmunan ja kääntyi sitte kamariherran puoleen, lausuen näin:

"Saanko luvan pyytää teidän ylhäisyyttänne asettamaan tämän munan suipulle päälleen, niin että se ei kaadu?"

Kamariherra koetti puolta jos toistakin munasta saadakseen sitä seisomaan, vaan kaikki turhaan! Hänen vieruskumppalinsakin pyysi myöskin saada koettaa, mutta yhtä huonosti onnistui hänkin. Kaikki koettivat, vaan ei kukaan ollut mies tekemään sitä, mitä Kolumbus oli pyytänyt.

"Se on mahdotonta!" huusivat kaikki. "Te tahdotte semmoista, joka on aikaan saamatonta."

"Ja kuitenkin", sanoi Kolumbus, "ovat kohta nämät samat herrat valmiit sanomaan: 'sen olisimme me jokainen voineet tehdä.'"

Sitte otti hän munan käteensä, painoi sen päätä kevyesti pöytää vasten ja asetti siten rutistuneelle päälleen seisomaan.

"Jaa, sen osaamme me myös!" huusivat kaikki.

"Teillä on oikeus!" vastasi Kolumbus hymyillen; "se pieni eroitus vaan, että te sanotte kaikki, me olisimme osanneet tehdä, mutta minä olen sen tehnyt. Munan laita on sama kuin uuden maailman löydönkin!"

Korkeat herrat, jotka olivat näin pahoin sotkeutuneet sanoissaan, tulivat aivan äänettömiksi ja välttivät vasta Kolumbuksen halveksimista.

Mitä mies voipi.

Kun uskonpuhdistaja Ulrik Zwinglin uskonkappaleet olivat levinneet aina laajemmalle Sveitsissä, nousi suuri riita porvarien kesken Solothurnin kaupungissa. Jotkut ottivat omakseen puhdistetun opin, toiset taas pysyivät vanhassa uskossaan. Haukuttiin toisiaan ensinnäkin sanoilla, sitte käytiin käsikähyyn ja vihdoin kasvoi katkeruus siihen määrään, että puoluelaiset tarttuivat aseihin.

Puhdistetun opin puolue muutti asumaan joen pienempään kaupungin osaan, repivät sillan hajalleen ja tekivät vallituksia joen rannalle. Vanhan uskon lahkolaiset taas jäivät suurempaan kaupungin osaan ja ottivat asehuoneesta aseita, ampuakseen vastapuolueen kokoushuoneen kumoon ja surmatakseen ihmiset.

Juuri kun he olivat tätä hävitystyötänsä toimeen panemaisillaan, astuu kaupungin-vanhin Nikolaus Wenge esiin ja asettautuu kanoonan suun eteen huutaen:

"Jos te tahdotte vuodattaa kansalaistenne verta, niin ampukaa ensiksi minut!"

Näillä tuon yleisesti rakastetun miehen sanoilla oli vaikutuksensa: palavat sytyttimet sammutettiin ja eripuraisuudet haihtuivat ilman veren vuodatuksetta, puolueet sopivat keskenänsä.

Tämäkin tapaus näyttää mitä mies voipi, jos hän voimakkaasti ja oikealla ajalla astuu sovinnon välittäjäksi.

Näkymätön hyväntekeväisyys.

Luteruksen lukuhuoneesen tuli eräänä päivänä köyhä mies almua anomaan. Koska hänellä itsellään ei ollut rahaa penniäkään, ja tahtoi kaikenmokomin auttaa tuota köyhää miestä, otti hän nuorimman lapsensa kummilahja-rahat ja antoi ne miehelle. Luteruksen vaimo, joidenkuiden päiväin perästä huomattuaan säästökassan kevenneen, soimasi miestään hänen mielettömästä jalomielisyydestään, mutta Luterus vastasi hänelle:

"Älä puhu siitä, rakas vaimoni, Jumala on rikas ja Hän auttaa kyllä meitä kun tarpeesen tulemme."

Joku viikko myöhemmin tuli köyhä ylioppilas, joka lukuinsa lopetettua tahtoi päästä pois Wittenberg'istä, Luteruksen luo pyytämään matkarahan apua. Vaan Luterus oli taas rahapulassa. Silloin huomasi hän kauniin kultapikarin, jonka hän joku aika takaperin oli saanut lahjaksi vaaliruhtinaalta, hän tempasi sen käteensä ja tarjosi sitä ylioppilaalle. Vaan kun tämä, hämmästyneenä tuosta suuresta lahjasta, ei tahtonut ottaa sitä vastaan ja Luteruksen vaimosta ei näyttänyt tämä miehensä päätös olevan mieleen, sanoi Luterus:

"Minä en tarvitse ensinkään kultapikaria! Katso tuossa, vie se kultasepälle! Minkä hän siitä antaa, on sinun!"

Luukas Kranach ja keisari Kaarle V.

Luukas Kranach oli Saksanmaan suurimpia maalareita kuudennentoista vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Mutta hän ei ollut ainoastaan suuri maalari, vaan myöskin terävä-järkinen ja jalo-sydämminen mies. Hänen lapsuudestaan ei paljon tunneta, vaan tiedetään kumminkin, että hän jo aikaiseen osoitti suurta ahkeruutta ja omisti hyvät tiedot ei ainoastaan taiteessaan vaan myöskin monessa muussa asiassa.

Luukas Kranach oli yhdeksäntoista vuotinen, kun Saksin vaaliruhtinas Johan Fredrik tuli hänet tuntemaan ja otti hänen mukaansa ulkomaan matkalle. Palattuansa isänmaahansa kutsui vaaliruhtinas hänet hoviinsa Wittenberg'issä ja määräsi hänet sen kaupungin pormestariksi. Heti pääsi Luukas Kranach rakastettuin omaisuuksiensa ja hyväsydämmisyytensä tähden ruhtinaan erinomaiseen suosioon ja kohta oli hän hänen uskollisin ystävänsä.

Kun vaaliruhtinas Mühlbergin tappelussa oli joutunut keisari Kaarle V:n vangiksi, johtui keisarille Luukas Kranach mieleen ja hän kutsutti maalarin luokseen leiriin. Hän tarttui vapisevan ukon käteen ystävällisesti ja vei hänet tuolille istumaan: "Tervetullut, vanhus!" sanoi keisari Kaarle. "Sinun ruhtinaasi lahjoitti minulle Spejerin valtiopäivillä oivallisesti maalatun taulun, joka kuuluu olevan sinun käsialaasi. Sentähden kuultuani nyt, että olit vielä tässä kaupungissa, halusin minä nähdä sinua ja olen nyt iloinen siitä kun tulit luokseni."

Luukas Kranach kumarsi ja kiitti keisaria hänen armollisesta huomiostaan ja muistamisestaan.

Keisari pitkitti:

"Minulla on huoneessani Mecheln'issä pieni taulu, joka myös on sinun maalaamasi. Se on minun itseni kuva. Se taulu miellyttää minua kaikkia enimmän kuin mitkään muut taulut. Sanoppa, kuinka vanha olin silloin kuin maalasit tämän kuvani."

"Teidän majesteettinne", vastasi Luukas Kranach, "oli silloin kahdeksan vuoden vanha. Minä muistan sen kuin eilisen päivän. Minä en voinut saada teidän majesteettianne istumaan hiljaa, ennenkuin hovimestari panetti koko joukon aseita seinälle riippumaan. Sill'aikaa kuin teidän majesteettinne katseli näitä erilaisia aseita, onnistui minun saada piirustaa teidän majesteetinne kuva."

Keisari hymyili kuullessansa kertomusta ja kehoitti maalaria ystävällisesti pyytämään itselleen jotakin armonosoitusta. Vanha Luukas Kranach lankesi silloin polvilleen monarkin eteen ja rukoili kyynelsilmin ruhtinaallisen ystävänsä vapauttamista.

"Suurivaltaisin, armollisin herra ja keisari", sanoi Luukas Kranach, "koska teidän majesteettinne on Jumalan suomasta saanut voiton ja ottanut minun korkean ystäväni, vaaliruhtinas Johan Fredrikin, vangiksi, niin rukoilen minä luottamuksella teidän majesteettinne syntyperäiseen lempeyteen, armoa hänelle."

Keisari oli pulassa; hän tunsi itsensä liikutetuksi tuon hurskaan alammaisen rukouksesta. Hän sanoi:

"Nouse ylös, vanhus! Sinä saat nähdä, että minä tulen osoittamaan armoa herrallesi ja että minulla ei suinkaan ole mitään pahaa sydämmessä häntä vastaan."

Tämän sanottuaan pyysi hän Luukas Kranach'ia hoviinsa ja tarjosi hänelle olopaikan siellä loppu-ijäksensä, mutta Kranach ei tyytynyt siihen, pyysi ainoastaan lupaa saadakseen seurata onnetonta herraansa vankihuoneesen.

"Hän on", sanoi vanhus, "turvannut minua ja ollut minun ystäväni niinkauan kuin hän oli saksalainen ruhtinas. Nyt tahdon minä lohduttaa häntä ja ottaa osaa hänen kohtaloonsa, koska hän on onneton enkä minä voi hankkia hänelle vapautta takaisin."

Senjälkeen laski keisari hänet menemään ja lähetti hänelle hopeamaljan täynnä unkarilaisia tukaatteja. Mestari Kranach ei kuitenkaan ottanut niistä enempää kuin mitä kahdella sormella voi nostaa.

Tämä mainio maalari jätti pormestari-ammattinsa ja antautui kokonaan toveruutta pitämään vangitulle ruhtinaalleen, jonka surullisia päiviä hän koetti lievittää.

Katkerimpia koetushetkiä molemmille ystäville oli se hetki, jolloin tuotiin sanoma vaaliruhtinaan kuoleman tuomiosta. Tuomion julistajat astuivat sisään juuri kuin korkea vanki oli sakkia pelaamassa Luukas Kranachin kanssa. Miehuudella ja rauhallisesti kuunteli hän julistuksen sisältöä ja pitkitti sitte levollisesti peliänsä.

Mestaus ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vaikka vasta viiden vuoden perästä vankihuoneen ovi avattiin hänelle. Lokakuussa 1552 matkusti hän ystävänsä Luukas Kranach'in kanssa kansan riemuitessa Weimariin tuon kovia kokeneen ruhtinaan uuteen kotiin.

Aamiainen Rudolfstad'issa.

Puolivälissä kuudettatoista vuosisataa eli Tyyringin maakunnassa Rudolfstadtin kaupungissa leskikreivinna Katarina Swartzburgista. Hänen kerrotaan olleen urhoollisen ja uskaliaan naisen, joka hankki keisari Kaarle V:ltäkin semmoisen vakuutuskirjeen, ettei hänen alammaisensa hispanialaisen armeijan maan läpikulkiessa tarvitsisi kärsiä mitään pahaa. Tätä vastaan lupasi hän hankkia kaikenlaista ruoka-ainetta heille kohtuullista maksua vastaan.

Hispanialainen päällikkö, Alban herttua, tuo julma ja ankara mies, lähestyi sotajoukkoineen Rudolfstadtin kaupunkia. Hänen seurassaan oli myös Braunsweigin herttua poikineen, ja nämä ylhäiset herrat tarjoutuivat vieraiksi Swartzburg'in leskikreivinnan luo. Vastaanottamista ei hän luonnollisesti voinut kieltää, käski siis heidän olemaan tervetulleita. Heille oli tarjottava, mitä talossa löytyi. Mutta samalla kertaa muistutti hän myös hispanialaista kenraalia vakuutuskirjeestään ja teroitti hänen mieleensä, että se oli tarkasti noudatettava joka kohdassa.

Korkeat vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja ravittiin paraan jälkeen linnassa. Mutta tuskin oltiin pöytään istuttu, kun viestintuoja kutsuu emäntää ulos vierassalista. Hän kertoi, että hispanialaiset sotamiehet olivat menetelleet itsevaltaisesti muutamissa kylissä ja ryöstäneet talonpoikain karjat. Katarina vihastui sanomattomasti tästä vakuutuskirjeensä rikkomisesta. Hän käski kansansa kaikessa hiljaisuudessa laittautua aseihin ja sulkea vakavasti linnan portit. Itse meni hän saliin, missä ruhtinaat istuivat vielä pöydissä. Täällä valitti hän tapahtuneesta vääryydestä. Hänelle vaan naurettiin ja sanottiin semmoisen olevan sota-aikana tavallista, eikä voitavan sotamiestä estää jokaisesta pienestä vallattomuudesta maan läpi marssiessa.

"Sepähän kuitenkin nähdään", tiuskasi Katarina. "Minun köyhäin alammaisteni pitää saada omansa, eli totta Jumal'avita", lisäsi hän uhkaavalla äänellä, "ruhtinan-veren täytyy vuotaa härän-verestä!"

Nämä voimakkaat sanat lausuttuaan lähti hän huoneesta, mikä muutamain minuuttien perästä oli täynnä aseellista kansaa, joka miekka kädessä, tosin kaikella kunnioituksella, asettautui ruhtinasten tuolien taakse.

Tuon aseellisen joukon sisään astuessa, vaaleni Alban herttua. Eroitettuna omasta sotaväestään ja aseellisen joukon piirittämänä ei hänellä ollut muuta keinoa jälellä kuin sovittaa tuo julmistunut linnan rouva millä ehdoilla hyvänsä. Braunsweigin herttua tointui kuitenkin ensimmäiseksi ja rupesi kovalla äänellä nauramaan. Hän keksi viisaan keinon sovittaakseen asian leikilliseksi ja piti kauniin ylistyspuheen kreivinnalle hänen huolestansa alammaisistaan ja siitä urhoollisuudesta, jota hän tässä oli osoittanut. Hän lepytteli rouvaa ja otti asiakseen pakoittaa Alban herttuan tekemään mitä oikeus ja kohtuus vaati. Hänen onnistuikin saada hänet antamaan armeijallensa käskyn, että ryöstetty karja oli hetimiten takaisin saatettava. Niin pian kuin Swarzburgin kreivinna sai tietää, että käsky oli pantu todelliseen käytäntöön, kiitti hän vieraitaan nöyrimmästi, ja kaikki erosivat hyvässä sovussa.

Vihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto.

Uskonpuhdistus sai jo aikaseen puoltajia Franskanmaallakin. Täällä kutsuttiin heitä hugenoteiksi. Kun Kaarle IX nousi Franskanmaan hallitus-istuimelle, niin hänen äitinsä, Katarina Mediciläinen, koetti saada kaikin mokomin perin juurin hävitetyksi nämä eriuskoiais-alammaiset. Päästäkseen tarkoituksensa perille ei hän pitänyt mitään keinoa halpana. Verisauna oli saatava toimeen uskottomien hävitykseksi. Tämän hirveän tuuman toimeenpano-hetkeksi määrättiin yö 23 ja 24 päiväin välillä Elokuusta 1572.

Kellon äänellä Louvren tornista Pariisissa annettiin merkki, koska työhön oli ryhtyminen. Ylt'ympäri juoksi hugenottien veri virtana. Vainoojat eivät säästäneet ketään. Kuninkaan hoviinkin syöksi murhajoukko. Turhaan rukoili nuori Conde'n prinssi armoa kahdeksankymmenen vuotiselle rakkaalle opettajalleen Brion'ille; turhaan kohotti hän pienet kätensä estääkseen surmaavaa terästä sattumasta. Julmuus kesti useampia viikkoja. Vanhat loukkaukset kostettiin veren vuodatuksella, kateuden ja vihan raivo pääsi täydelliseen valtaan.

On kuitenkin ensimmäisestä näistä kauhistuksen öistä säilynyt eräästä tapauksesta kaunis kertomus jalomielisyydestä.

Bezin nimisellä aatelismiehellä oli naapurina hugenotti, nimeltä Regnier. He olivat jo kauvan eläneet keskenänsä vihamiehinä, ja Bezin oli usein uhannut tappaa naapurinsa. Nyt varsinkin pelkäsi Regnier vihamiehensä käyttävän kostolleen tätä soveliasta tilaisuutta.

Mainittuna kauhun yönä särettiinkin hänen huoneensa ovi. Sisään astuu Bezin kahden aseistetun palvelijan kanssa, joilla oli paljastetut miekat kädessä, ja käskee äkäisellä äänellä vapisevan Regnierin seuraamaan itseään. Ulkona odotti neljä satulalla varustettua hevoista. Regnierin piti nousta yhden hevosen selkään, ja vietiin sanaakaan sanomatta eräälle maahoville. Kun molemmat vihamiehet täällä jäivät kahdenkesken, sanoi Bezin:

"Nyt olet sinä tallessa! Minä olisin voinut käyttää tilaisuutta kostaakseni sinulle, mutta urhoolliset miehet jakavat vaaran; sentähden olen minä pelastanut sinut. Jos sinä tahdot, olen minä valmis vast'edes taistelemaan riidassamme, niinkuin se sopii ja on kohtuullista aatelismiehille."

Nämä sanat lausuttuaan hyppäsi hän hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä.

Sankari.

Monessa suhteessa voipi verrata mainioita miehiä taivaan tähtiin.

Jotkut loistavat kuin näköä huikaisevat meteorit; eräät taas täyttävät mailman kuten pyrstötähdet ihmettelemisellä, jopa kauhistuksellakin, heti taas kadotakseen jättämättä muuta jälkeensä kuin — pimeyden ja yön. Toiset sitä vastaan ovat niinkuin aurinko ikuisessa, majesteetillisessa loistossaan, joka tunkee säteillään paksujen pilvien läpi ja vielä maanpinnalle hyvästi jättäessään punaisella iltaruskollaan lupaa meille kaunista aamua tulevana päivänä.

Tämmöisenä suloisena ja ylentävänä ilmauksena astuu eteemme Mikaeli Ruyther, joka syntyi vuonna 1607 Maaliskuun 27 päivänä Bliessingen kaupungissa, ja jonka miehen kunniaksi Die neue Kirche'ssä Amsterdamissa on nostettu marmorinen muistopatsas.

Ruyther oli merkillinen yhtä paljon suopeutensa kuin luonnonomaisen lujuutensakin tähden. Kerran purjehtiessaan Länsi-intiaan vähäisellä kauppalaivalla, huomasi hän kaukaa erään hispanialaisen laivan, jota hän koetti paeta. Mutta vihollinen täytti vaan päälle ja tahtoi ampua hänen laivansa upoksiin. Silloin rupesi Ruyther niin ankaraan ja voimakkaasen vastarintaan, että kohta alkoikin vesi tulvata suureen laivaan, siihen ammutuista reijistä ja rupesi jo vajoamaan. Ruyther lähetti nyt veneen hukkuvan laivan luo, ja se pelastikin kapteenin ja suuren osan väestöstä.

Kun kapteeni tuotiin Ruytherin luo, kysyi hän:

"Olisitteko tekin osoittanut laupeutta minun väestölleni, jos teille olisi onnistunut ampua minun laivani upoksiin?"

Hispanialainen vastasi:

"Minun aikeeni oli hukuttaa teidät jokaisen."

Tästä vastauksesta vihastui Ruyther niin tuliseksi, että hän käski paikalla viskata kaikki hispanialaiset mereen. Kun tuo röyhkeä vihollinen näki katkeran totuuden tässä käskyssä, heittäyi hän ynnä kumppaliensa keralla, polvilleen ja rukoili armoa. Ruyther antoi heille anteeksi, vaikka hän olikin vihainen.

Merimatkoillaan tuli Ruyther usein Berberiaan pohjois-Afrikassa. Siellä olikin tavallisesti hänellä hyvä tilaisuus edullisesti myödä hänelle uskotut tavarat. Kerran oli hänellä mukanansa kastanjan kasveista englantilaista vaatetta, joka erinomaisesti mielistytti Salen kaupungin turkkilaista päällikköä. Koska tämä kuitenkin olisi tahtonut maksaa siitä ainoastaan vähäisen hinnan, vastasi Ruyther hänelle:

"No, minä pidän itse sen."

"Ei, kyllä minä tahdon sen", pitkitti toinen, "mutta minä en maksa siitä penniäkään enempää."

"Minulla ei ole oikeutta", vastasi Ruyther, "myödä ala-arvoisesti sitä omaisuutta, joka minulle on kerran uskottu."

Molemmat tulistuivat yhä enemmän ja enemmän puheessaan. Vihdoin sanoi Ruyther:

"Antakaa minun olla rauhassa; minä en saa myödä sitä niin alhaisesta hinnasta, mutta lahjoittamaan olen minä kyllä oikeutettu sen sinulle."

Turkkilainen nauroi pilkallisesti ja sanoi:

"Mitähän tämä merkitsee? Sinulla ei ole valtaa myödä vaatetta helposta hinnasta, vaan kyllä lahjoittaa se ilmaiseksi?"

Ruyther vastasi levollisesti:

"Jos minä myön tämän alahinnasta, niin turmelen minä sillä kaupan; vaan välttääkseni suurempaa vaaraa, on minulla oikeus valita pienempi ja lahjoittaa vaate ilmaiseksi."

Silloin vihastui turkkilainen äärettömästi ja puhkesi uhkauksiin.

"Etkö sinä tiedä", sanoi hän, "että minulla on valta ottaa sinulta pois koko sinun laivasi ja sen lasti?"

"Sen minä tiedän", vastasi Ruyther, "mutta sittepähän tulee koko maailmakin näkemään, kuinka paljon sinuun voi luottaa ja uskoa. Jos minä olen jääpä sinun vangiksesi, niin määrää heti lunastusrahani, ja minä pidän huolta siitä, että se tulee maksetuksi."

Turkkilainen uhkasi kahta kauheammin. Ruyther ei kuitenkaan pelästynyt, vaan kiljasi rohkealla äänellä:

"Todentotta, jos minä olisin laivoillani, niin lopettaisit sinä nuo uhkauksesi!"

Turkkilainen puri hammasta raivossaan ja polki jalkaa; vihdoin kiiruhti hän toiseen huoneesen ja vaikeroi siellä:

"Eikö se ole ihme, että kristitty on tuollainen ihminen!"

Ruyther kertoi sill'aikaa tapauksen vihastuneen päällikön veljelle ja muille ylhäisille miehille ja valitti sitä kun hän ei tietänyt, oliko hän nyt vanki vai vapaa. Hetken kuluttua tuli turkkilainen takaisin. Hän oli nyt vähän leppeämpi.

"Saanko minä vaatteen siitä hinnasta, jonka minä olen tarjonnut eli en?" kysyi hän vienolla äänellä.

"Tarjoomastasi hinnasta minä en saa antaa sitä", vastasi Ruyther levollisesti; "mutta niinkuin olen sanonut, lahjoittaa minä kyllä voin sen sinulle."

"Allahin nimessä!" huudahti turkkilainen, "harvoin on nähty tällaista lujuutta, tällaista uskollisuutta! Meistä pitää tulla ystävykset. Sinunlaistasi minä en vielä ole nähnyt, vaikka vanhuus on jo tukkani vaalistanut."

Ja seuralaisilleen sanoi hän:

"Katsokaa, kuinka uskollinen tämä kristitty mies on niitä kohtaan, jotka ovat hänen lähettäneet. Osoittakaa myös te kaikki minulle samallaista uskollisuutta!"

Senjälkeen astui hän Ruytherin eteen, paljasti rintansa ja samoin hollantilaisen, laski kätensä Ruytherin rinnalle ja tämän käden omalleen ja vakuutti häntä valalla suojeluksestaan ja ystävyydestään. Hän käski myös kohtelemaan Ruytheria ja hänen väkeänsä kaikella kohteliaisuudella mitä suinkin ajatella voi.

Tämän kautta kohosi Ruytherin arvo kaupungin asukasten silmissä aina korkeammalle, niin että he sitte ostivat kaikki tarvittavansa europalaiset tavarat ainoastaan häneltä ja odottivat hänen tuloansa vaikka muitakin laivoja oli satamassa. Ruyther uskalsi nyt ilman vaaratta matkustaa sisemmällekin maahan ja käytti usein tätä tilaisuutta ostaakseen vapaaksi kristittyjä orjia, johon tarkoitukseen hän sai rahoja Alankomaasta, sillä siihen aikaan oli monta merimiestä kaikista Euroopan valtakunnista merirosvojen orjuudessa nääntymässä Afrikan pohjoisrannoilla.

Muutamia vuosia vastakerrotun tapauksen jälkeen joutui Ruytherin laiva Afrikan rannalla haaksirikkoon. Hän löysi likeisyydestä laivahylyn ja tahtoi nyt antaa miestensä, jotka olivat osaavat laivarakennuksessa, koetella korjata sitä. Sill'aikaa auttoivat maanasukkaat tavarain pelastamisessa hukkuvasta laivasta, niin että Ruyther sai vuorostaan kiitollisuudella huudahtaa:

"Semmoista uskollisuutta ja taipuvaisuutta en minä ole vielä koskaan kristityssä maassa tavannut!"

Ruytherin kunnia ja maine kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi. Hallituksensa nimitti hänet vihdoin amiraaliksi ja hän ymmärsi myös siinä toimessaan kohottaa isänmaansa kunniata. Edistymisensä ei saattanut häntä kuitenkaan röyhkeäksi. Päinvastoin oli hän sangen hurskas mies. Kun kerran erään suuren voiton perästä huusivat hänelle: "Eläköön Plymouthin tappelun voittaja!" vastasi hän kainostellen:

"Ei maamme tarvitse minua kiittää tästä kauniista voitosta! Me taistelimme suurta ylivoimaa vastaan. Mutta Jumala oli kanssamme! Hänelle yksin kunnia! Jolle kaikkivaltias Jumala antaa rohkeutta, hän myös voittaa."

Franskanmaan kuningas Henrik IV.

Kun Henrik IV valloitti Pariisin, niin sattui useita hänen katkerimmista vihamiehistään joutumaan hänen käsiinsä, mutta hän ei kostanut kellekään. Hän ainoastaan karkoitutti heidät pois pääkaupungista. Hänen neuvonantajansa huomauttivat häntä, että hänen uskolliset alammaisensa olivat vihaiset tästä, mutta hän vastasi näille:

"Jumala antaa meille anteeksi, vaikka emme ole sitä ansainneet; miksikä ei minun pitäisi anteeksi antaa kaikesta sydämmestäni minun vihollisilleni?"

Kuninkaalla oli ollut onni saada Sully'n ministerikseen, sillä hän oli saanut hänestä etevän valtiomiehen ja todellisen ystävän, jonka neuvoa kysymättä hän ei ryhtynyt mitään toimittamaan. Ruhtinas vihastui kun Sully moitti häntä, mutta tästä huolimatta tuli ystävyys molempien miesten välillä vaan lujemmaksi. Hovimiehet koettivat useita kertoja kukistaa tätä rehellistä miestä, vaan turhaan. Kerran tahtoi Sully puolustaita kuninkaan edessä joistakuista syytöksistä, joita oli tehty häntä vastaan. Tätä kuitenkaan ei kuningas sallinut. Päinvastoin lausui hän silmäillen joitakuita hovimiehiä, jotka uteliaina jonkun matkan päässä tarkastelivat riitaa Sullyn ja kuninkaan välillä:

"Vaikene, ystäväni! Nuo kateelliset ihmiset tuossa voisivat luulla, että minulla todellakin on sinulle jotakin anteeksi annettavaa."

Joku aika senjälkeen väitteli Sully kuninkaan tahtoa vastaan semmoisella päättäväisyydellä, että tämä suuttui, nousi ylös ja sanoi poismennessään:

"Tämä kiusallinen ihminen ei koskaan tee muuta kuin myötäänsä väittelee minua vastaan ja kumoaa kaikki mitä minä teen. Mutta minä tiedän hankkia itselleni kunnioitusta; minä en päinperin katso häntä neljääntoista päivään!"

Seuraavana aamuna noin seitsemän aikaan kuulee Sully jonkun koputtavan ovelleen.

"Kuka se on?" huutaa hän.

"Kuningas!" oli vastaus.

Henrik astui sisälle, syleili ystäväänsä ja sanoi:

"Anna kaikki olla unhotuksissa! Jos sinä et koskaan enää sanoisi minua vastaan, niin voisin minä luulla, ettet sinä enää rakastakaan minua!"

Eräältä Henrikin urhoollisimmalta kenraalilta, jolla oli paljon velkoja, myöttivät velkamiehet kaiken irtonaisen omaisuuden. Hän valitti tästä kuninkaalle ja pyysi hänen laatimaan käskyn, että hän saisi omaisuutensa takaisin.

"Ei", sanoi kuningas, "meidän pitää maksaman velkamme; minä maksan aina omani."

Tämän sanottuaan vei hän kenraalin erilleen ja antoi hänelle kalliin kiven, jonka hän sai pantata siksi kuin velat olivat maksetut.

Henrik IV koetti ennen kaikkea saada vaurautta maahansa. Hän auttoi kauppaa ja maanviljelystä, teetti uusia teitä ja alensi tullimaksut. Omalla elämällään antoi hän esikuvan yksinkertaisuudesta ja säästäväisyydestä. Hän kielsi käyttämästä kulta- ja hopeakirjauksia vaatteissa. Köyhä maakansa, joka oli perin köyhtynyt hugenotti-sodan kautta, sai osan verostaan anteeksi ja franskalainen talonpoika muistaa vielä tänäkin päivänä kuningas Henrik IV:nnen lausuneen seuraavat sanat:

"Minä toivoisin, että jokaisella talonpojalla minun valtakunnassani olisi kana pyhäpäivänä padassaan."

Todistuksena Henrik kuninkaan kansan rakkaudesta kerrotaan seuraavaa:

Kerran ollessaan kävelemässä tapasi yhden talonpojan, jonka kanssa hän rupesi puhelemaan, ja sai tietää, että talonpoika oli matkalla saadakseen nähdä kuningasta jota hän ei tuntenut.

"Huomaa", sanoi kuningas, "ja ota vaari siitä kuka pitää hatun päässä, kun muut ottavat sen pois; sillä hän on kuningas."

He tulivat kaupunkiin; kaikki antoivat heille nöyrästi tietä, kumartelivat ja ottivat pois hatut päästään. Ainoastaan kuningas ja talonpoika pitivät ne. Silloin sanoi talonpoika.

"Jaa, joko olette te kuningas, tahi minä sitte; sillä ainoastaan me molemmat olemme hattu päässä."

Kuningas hymyili ja pyysi talonpojan tulemaan kanssansa linnaan.

Kun Henrik Toukokuun 14 päivänä 1610 ajoi Parisin katua avonaisissa vaunuissa ja vaunujen piti muutamassa tungoskohdassa seisattua, käytti eräs konna tätä tilaisuutta hyväkseen, hyppäsi vaunuun ja pisti kahdesti kuningasta väkipuukolla rintaan.

"Oi Jumala, minä olen haavoitettu!" sanoi Henrik pannen kätensä ristiin ja heitti henkensä.

Kansa murehti paljon tätä mainiota ruhtinastaan ja pitää vielä nytkin häntä kiitollisessa muistossaan.

Jalomielinen sotapäällikkö.

Ernesti Mansfeldilainen oli mainioimpia sotapäälliköitä kolmikymmen-vuotisessa sodassa ja oli urotöillänsä hankkinut itselleen kuolemattoman nimen. Mutta ei ainoastaan urhoollisuutensa, vaan myöskin jalomielisyytensä tähden ansaitsee hän muistamista.

Niinpä oli hän kerran huomannut sihteerinsä olevan uskottoman ja pitävän kirjevaihtoa erään itävaltalaisen kenraalin kanssa. Sen sijaan kuin olisi pitänyt rangaista sihteeriä sillä ankaruudella, jonka hänen rikoksensa ansaitsi, eroitti hän ainoastaan hänet virastaan, antoi hänelle jonkun summan rahoja tähdellisimpiin tarpeihinsa ynnä kirjeen itävaltalaiselle kenraalille, jossa hän luetteli sihteerinsä kaikki hyvät puolet.

Joku aika tämän tapauksen jälkeen huomasi hän, että viholliset olivat lahjoneet hänen apteekarinsa häntä myrkyttämään. Hän kutsutti apteekarin luokseen ja lahjoitti hänelle melkoisen rahasumman, ettei hän köyhyyden tähden täst'edes tarvitsisi antautua rikoksellisiin hankkeihin.

Kristityn kosto.

Unkarilainen kaupunki Osen ympärillä olevine maakuntineen kuului turkkilaisen ylivallan alle vuodesta 1530 vuoteen 1686. Hamsa Bey hallitsi siellä jonkun aikaa rajattomalla vallalla ja raivokkaalla julmuudella. Häntä vastaan taistelivat unkarilaiset aatelismiehet Pietari Tzapary ja Adam Batthiany urhoudella ja kestäväisyydellä ja saattoivatkin vihollisensa suureen vahinkoon. Julmistuneena tästä, tahtoi Hamsa Bey kavalalla petoksella ainakin yhden näistä jaloista miehistä saada käsiinsä. Hänelle onnistuikin urhoollisen vastustuksen perästä saada pahasti haavoitetun Tzaparyn vangikseen.

Julma Hamsa Bey antoi huolellisesti parantaa Tzaparyn haavat, joiden parattua hän valjastutti hänet muiden vankien kanssa auran eteen, jota vetämään heitä pakoitettiin ruoskan lyönnillä. Jonkun ajan kuluttua onnistui Tzaparyn uskollinen asekumppali saamaan vangiksi erään etevimmistä turkkilaisista päälliköistä. Aljettiin silloin keskustella Tzaparyn ja tämän vaihtamista, joka myöskin onnistui. Hän tuli takaisin, mutta hyvin sairaana, pitkäpartaisena ja elon voima sammuvaisena silmissään. Vähitellen tuli hän kumminkin entiselleen. Niin pian kuin hän oli saanut voimansa takaisin, kohosi hänessä sotainto uudelleen ja hän halusi yhä enemmin ja enemmin päästä koetukseen vihollisen kanssa ja voittaa heidät. Tilaisuus tulikin heti kohta, sillä onni näytti kääntäneen selkänsä turkkilaisille. Vuonna 1686 ryntäsi Oseniin itävaltalaiset, bayerilaiset ja brandenburgilaiset sotajoukot ja valloittivat suurella mieshäviöllä. Edellä kaikkia oli Tzapary osoittanut uljautta ja urhoollisuutta.

Vankien joukossa oli myöskin itse Hamsa Bey. Lothringin herttua, joka johti sotajoukkoa Osenin valloituksessa, piti kemut voiton saatua ja esitteli maljan urhokkaalle Tzaparylle. Samalla kertaa lahjoitti hän hänelle Hamsa Beyn ja antoi hänelle täydellisen vapauden menetellä hänen kanssaan niinkuin parhaakseen näki. Sittekun juhlapuolinen oli loppunut, kiiruhti Tzapary ja Batthiany vankeushuoneesen. Tzapary astui sisään ja sanoi:

"Tunnetko sinä minua? Minä tulen kostamaan."

"Kosta vaan", sanoi turkkilainen; "minä en pelkää sinua ja kiroonpa sinua vielä kuolematuskissanikin."

"Niinpä saat", sanoi Tzapary, "kokea kristityn kostoa, jonka pyhä uskonoppi käskee palkitsemaan pahan hyvällä. Minä lahjoitan sinulle elämän ja vapauden ilman lunastus-rahatta, ilman mitäkään ehdoitta."

Hamsa Beylle soi kuitenkin tämä vapauskello liian myöhään. Hän oli jo ennättänyt ottaa myrkkyä, jota hän aina piti saapuvilla. Hämmästyneenä ja murrettuna Tzaparyn jalomielisyydestä heittäytyi hän tämän jalkojen juureen ja anoi anteeksi kaikkea pahuuttaan häntä kohtaan.

Muutamia tuntia sen jälkeen kuoli Hamsa Bey. Tzapary seisoi ensimmäistä suremassa hänen ruumiinsa vieressä.

Kuningas Kustaa II Adolf.

Kuningas Kustaa Adolf Ruotsissa oli kieltämättä aikakautensa suurimpia miehiä, muisteltakoon sitte joko hänen omaisuutensa kuninkaana tahi hänen etevyytensä ihmisenä. Hän oli lahjoitettu erinomaisilla sielunomaisuuksilla ja voi usein pikemmin kuin moni vanhempi ja enemmin kokenut mies tunkeutua asioiden ja olosuhteiden perille. Hänellä oli myöskin taito selvästi ja valmistamatta lausua ulos ajatuksensa sekä erinomainen muisti. Sotaherrana muisti ja tunsi hän ei ainoastaan korkeammat upseerit vaan myös monen sotamiehenkin.

Hän osoitti niinhyvin sanoissa kuin töissäkin totista ja elävätä Jumalan pelkoa ja luki usein raamattua. "Minä koettelen", lausui hän tavallisesti, "Jumalan sanaa miettimällä vahvistaa itseäni pahaa viettelystä vastustamaan. Ihminen sillä sijalla kuin minä olen ei ole kellenkään vastuunalainen muille kuin Jumalalle, mutta tämä itsenäisyys juuri saattaa moniin kiusauksiin, joita vastaan me emme koskaan voi olla kyllin valveilla."

Hänen elämänsä oli kuvaus hänen Jumalan pelvostansa. Viekkautta hän ei ymmärtänyt; luulevaisuus oli hänestä kaukana. "Minä voin maata jokaisen alammaisen polvella", sanoi hän usein.

Yksi asia, joka kuitenkin välistä saattoi hänet osoittamaan muitakin puolia kuin näitä hänen omaisuuksiaan, oli hänen pikainen luontonsa ja se malttamattomuus, joka siitä oli seurauksena. Kuitenkaan hän ei väärästä ylpeydestä ollut virhettään tunnustamatta, ja niin pian kuin hänen pikaisuutensa oli ohitsemennyt, sovitti hän kaiken, mitä pikaisuudessaan oli jotakuta vastaan rikkonut.

Niinpä sattui kerran sotaväen katselemuksessa, että hän joutui sanasotaan erään överstin kanssa ja unhotti tilansa siihen määrään, että antoi hänelle korvapuustin. Översti otti hetipaikalla eron virastaan ja lähti ratsastaen matkustamaan Tanskan maalle. Hän tuskin kuitenkaan oli tullut Ruotsin rajan yli, kun kuulee takanansa hevosen kavioin rakseen ja näkee entisen herransa tulevan ratsastaen täyttä laukkaa, seurassansa ainoastaan yksi upseeri. Niinpian kuin Kustaa Adolf sai nähdä överstin, hyppäsi hän hevosensa selästä ja huusi hänelle:

"Seisottakaa, översti! Te olette loukattu, minä tiedän sen, ja sentähden tulen minä niinkuin ritarillinen mies tarjoamaan teille hyvitystä siitä. Me olemme ulkopuolella Ruotsin rajaa. Täällä olemme me yhtäläiset. Meillä on miekat ja pistoolit kummallakin; valitkaa kumpi ase hyvänsä, ja asia tulee ratkaistuksi."

Översti tunsi itsensä liikutetuksi tästä kuninkaan avosydämmisestä tunnustuksesta. Hän laskeutui hevosensa selästä ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin.

"Jumala varjelkoon", sanoi hän, "vetämästä miekkaani niin urhoollista, niin kelvollista ja armollista herraa vastaan. Antakaa anteeksi, että päätin matkustaa niin silmänräpäyksessä, sallikaa minun palata takaisin ja palvella suurta kuningastani elämässä ja kuolemassa."

Kustaa Adolf tuli liikutetuksi, hän nosti ylös kokeneen soturin ja syleili häntä, jonka jälkeen molemmat palasivat ruotsalaiseen leiriin.

Kustaa Adolf osoitti usein persoonallista urhoollisuuttaan niin loistavasti, että hänen ystävänsä nuhtelivat häntä sanoen hänen olevan parempi sotamies kuin sotapäällikkö. Mutta kuningas vastasi silloin, että sotapäälliköllä ei ollut oikeus vaatia suurempaa urhoollisuutta sotamiehiltään kuin itse osoitti. Arkamaisuus oli hänestä kokonaan vierasta. Kun häntä varoitettiin antautumasta vaaran kitaan vastasi hän tapansa mukaan leikillisesti: "Ei ole vielä kukaan kuningas kaatunut kanuunan kuulasta", eli myöskin: "Mikä kuolema on kauniimpi kuninkaalle kuin kuolla kansansa ja oikean asian edestä?"

Kerran syöksehi hän eräässä ottelussa tulisimman kahakan keskelle. Viholliset piirittivät hänet kokonaan, eikä hänelle näyttänyt olevan mahdollista välttää joko vangiksi tuloa eli kuolemaa, niin ankarasti kuin hän taistelikin. Silloin keräsi eräs urhea upseeri joitakuita yhtä urhokkaita kumppaneitansa ja he pelastivat onnellisesti kuninkaan vihollisen käsistä. Sama upseeri oli sittemmin itse vaarassa ja vähällä joutua vangiksi. Kustaa Adolf, huomattuaan tämän, syöksihe silloin heti kahakkaan ja onnistui pelastamaan pelastajansa, jolle hän ilomielin huusi: "Nyt olemme kuitit, kumppani!"

Oli 6 päivä marraskuuta 1632, kun tuo Ruotsin sotaväelle niin ratkaiseva tappelu Lützenin kentällä tapahtui. Kustaa Adolf oli taistellessaan uskonpuhdistuksen pyhän asian edestä voittajana läpikulkenut koko Saksanmaan ja oli matkalla Saksan keisarin pääkaupunkiin, kun Saksin vaaliruhtinas kutsui hänet tänne avukseen keisarillista sotajoukkoa vastaan, joka hävittäen oli karannut hänen valtakuntaansa. Aamu oli kylmä ja sumu peitti vielä sotakentän, kun taistelu alkoi. Taisteltiin suurella urhoollisuudella molemmin puolin. Vihdoin tunkeutui esille ruotsalaisten oikea siipi Kustaa Adolfin johdannolla ja ahdisti kiivaasti vihollista. He alkoivat jo väistyä, silloinkun kuningas sai tietää vasemman siiven horjuvan. Hän kiiti sinne silmänräpäyksessä; ainoastaan jotkut harvat voivat seurata häntä, silloin sattui häneen kuula ja hän vaipui, kuolemahaavan saaneena, hevosensa seljästä, joka juoksi ruotsalaisten rivien halki ilman ratsastajatta, josta heti arvattiin, mikä vahinko oli tapahtunut.

Harvat kuninkaat ovat saaneet nauttia suurempaa kunnioitusta kuolemansa jälkeen kuin Kustaa Adolf. Yksin hänen vihollisensakin tunnustivat mielellään hänen suuret avunsa, hänen urhoollisuutensa ja Jumalanpelkonsa, ja itse paavi sanoi hänestä: "Hän on maailman suurin kuningas."

Sitä paikkaa, jossa kuningas kaatui, osoittaa eräs kivi, nimeltä "Schwedenstein", ja kaksi vuosisataa myöhemmin nostettiin tässä samassa paikassa muistomerkki Kustaa Adolfin kunniaksi.

Ruotsalaisen runotaiteen isä.

Tällä kunnianimellä merkitään tavallisesti Ruotsin kaunokirjallisuus-historiassa sitä miestä, joka avasi uuden tien ruotsalaiselle kielelle ja runotieteelle: Yrjö Stjernhjelmiä.

Tämä merkillinen mies syntyi 1598 Vika'n pitäjäässä Taalain maakunnassa, missä hänen isänsä oli vuorimiehenä. Aikaiseen jo osottautui pojassa suuret luonnonlahjat ja todisteena hänen kekseliäisyydestään ja elävästä mielikuvituksestaan kerrotaan hänestä seuraava kertomus:

Hän kulki eräänä kylmänä ja tähtikirkkaana talvi-iltana isänsä kanssa Runnjärven jäätä. Isä kysyi häneltä silloin, miten hän luuli tähtien syntyneen. Vikkelä poika vastasi tähän heti:

"Taivas on aina valon loisteessa ja Jumala kävelee tuolla ylhäällä taivaan salissa edes takaisin, mutta kun hän on jotenkin väkevä mies, niin pistelee hän välistä reikiä kepillänsä lattiaan. Valo loistaa niistä ja me kutsumme niitä tähdiksi."

Tämä hänen vastauksensa mahtoi olla syynä siihen, että hän sai aateloitessa nimekseen Stjernhjelm (tähtikypäri).

Pojassa aikaiseen huomatut luonnonlahjat vaikuttivat isässä sen, että hän antoi poikansa lukea. Käytyänsä Vesteroosin koulun läpi, sai hän tilaisuuden täydellisentää hankittuja tietojansa matkustuksilla useimmissa Euroopan valtakunnissa.

Kotimaahansa palattua, nimitettiin hän lehtoriksi vastaperustetussa Vesteroosin lukiossa eli kymnaasissa. Hän ei kuitenkaan saanut kauvan olla tällä tiellä. Semmoista miestä kuin Stjernhjelm, joka osoitti neroa ja oppia, luultiin siihen aikaan melkein yliluonnolliseksi ajatus- ja käytäntövoimassa. Näin suurilahjaiset henkilöt saavat pitää hyvänänsä, kun heidän hallituksensa käyttää heitä monenmonituisiin vaihteleviin ja erityisiin toimiin. Stjernhjelm olikin sentähden määrätty useihin erilaisiin virkatoimiin, kunnes lopulla nimitettiin sotaneuvokseksi ja johtajaksi antiqviteetti- eli ministerikollegiumissa, jota tointa hän hoiti aina kuolemaansa asti vuoteen 1672. Hän oli silloin seitsemänkymmenen neljän vuoden vanha.

Harvoin löytyy semmoisia, joilla olisi niin monipuolisia lahjoja melkein kaikissa ihmisellisissä tietopiireissä kuin Stjernhjelmillä oli. Hänen viidessä, kuudessakymmenessä erilaisessa teoksessaan, joista kuitenkin ainoastaan vähäinen osa on painettu, on teoksia, jotka kuuluvat — paitsi runotaidetta — kielitieteesen, filosofiaan, lakitieteesen, historiantutkintoon, matematikaan ja luonnontieteesen.

Stjernhjelmin mietteet viimemainitussa tieteessä herättivät suurta huomiota Ruotsinmaalla, missä luonnontieteen tutkimus ei ollut erittäin kauvas vielä ennättänyt. Hän joutui pahaan pulaankin luonnontieteellisten mietteittensä tähden. Hän oli nimittäin tuonut matkoiltaan kotiinsa suurennuslasin ja tulilasin, ja teki sitte niillä kaikenlaisia koetuksia, jota vähätietoiset ja taikauskoiset ihmiset luulivat noituuden harjoitukseksi, ja hänen täytyi julkisesti puolustaa itseään näitä syytöksiä vastaan.

Kielitutkinnollaan ja runollisuudellaan on kuitenkin Stjernhjelm enimmän hyödyttänyt isänmaataan ja sentähden ansainnut itselleen nimen "ruotsalaisen runotieteen isä."

Monien sotien ja siitä syntyneen kanssakäymisen kautta vieraiden kansojen kanssa oli koko joukko ulkomaalaisia sanoja ja lausetapoja pujahtanut Ruotsin kieleen. Se oli siis sekoitettu kolmella, neljällä erikielellä, eikä kuultu enemmän ylhäisen kuin alhaisenkaan suusta puhdasta ruotsia. Tämä harmitti Stjernhjelmiä. Hän rakasti liika suuresti äitinsä kieltä nähdäkseen sitä tällä tavalla tahrattuna. Innolla ryhtyi hän siis toimeen puhdistaakseen ja jalostuttaakseen ruotsin kieltä. Hän tahtoi näyttää että ruotsin kielellä voitiin lausua kaiken sen, minkä tällä kummallisella, melkein naurettavalla, sekoitetulla lainatavaralla lausuttiin. Etenkin runoilijana vaikutti Stjernhjelm tähän suuntaan. Ollen lahjakas mies ja itse samalla tavalla käyttäen runonhenkeä kuin vanhat ruomalaiset ja kreikkalaiset, ymmärsi hän sekä taivuttaa ruotsinkieltä arvollisesti ilmoittamaan suuria ja korkeita mietteitä että myöskin antaa sille kauniin muodon. Paraana todistuksena tästä on hänen etevin runoteoksensa, oppirunonsa Herkuleesta.

Stjernhjelm oli pitkä ja uhkea mies. Koko hänen olentonsa osoitti iloa, arvoa ja rehellisyyttä. Hänen luonteensa oli sekoitus syvästä totuudesta ja koirankurisesta leikillisyydestä. Tämä onnellinen eri luonnonomaisuuksien yhdistys tekikin hänet mahdolliseksi vastaanottamaan helposti elämän sattuvia tuskia, ja hänen kerrotaankin tanssilla ja laululla huvittaneen tovereitansa kerran kun he haaksirikkoisina joutuivat eräälle autiolle rannalle, ja kuinka hän sitte käänsi heidän riemustuneen mielensä luottamukseen Luojan hyvyyteen.

Tuskia tarjosikin elämä hänelle runsaassa määrässä ja niiden joukossa ei suinkaan köyhyys ollut vähin. Hän olikin huono talouden pitäjä. Koko sielunsa oli kiintynyt korkeampiin esineihin, anteliaana ja toivorikkaana piti hän rahojen käyttelemisen ja niistä huolta pitämisen ikäänkuin inhoittavana. Mitä rahoja hänellä itsellään oli, saivat ne maata hänen kirjoituspöydällään, palvelijansa saatava, joka niistä otti mielinmäärin jokapäiväisiin tarpeisin. Mitään tiliä ei tullut koskaan kysymykseen.

Stjernhjelmin kaksi suurinta himoa olivat viisauden ja kunnian pyyntö, vaan hän ei koskaan sallinut näiden vallita siinä määrässä, että ne olisivat häirinneet hänen suhdettansa muihin ihmisiin. Päinvastoin oli hän hyvin viehättävä kanssakäymisessään muiden kanssa. Onpa häneltä seuraavat kauniit muistolauseet jälellä hänen yhdyselämästänsä ihmisten kanssa: "Halveksi mailman ja onnen vääryyksiä! Älä katso ylön ketään! Halveksi ylevämielisesti muiden ylenkatsetta! Kunnioita itseäsi kohtuullisesti!"

Stjernhjelm sai pitää sekä ruumiinsa että sielunsa voimat vähentymättöminä aina kuolemaansa asti. Kun hän makasi kuolinvuoteellaan, odotti hän loppuansa rohkeasti. Hän lausui joku aika ennen kuolematansa ystävälleen ja runoilija-veljelleen Kolumbukselle: "Kaikista paras, mitä täällä mailmassa voipi omistaa, on iloinen mieli. Mitä minä voin kehoittaa ja neuvoa, on se, ettei sekoittautua mailman ja maallisten asioiden kanssa enemmän kuin mielen riemu sallii."

Kun sama Kolumbus kysyi häneltä, minkä hän tahtoisi hautakirjoituksekseen, vastasi hän: "Kirjoita: Vixit, dum vixit, laetus. — Niinkauan kuin hän eli, eli iloisesti."

Pieni Susi-Jaakko.

Vuoden 1709 talvi oli, niinkuin tunnettu, mahdottoman ankara. Viini jäätyi kellarissa, vesi kaivoissa, metsäeläimet kuolivat teille nälästä ja pakkasesta ja arjimpia lintuja voitiin pyytää paljain käsin. Eräänä päivänä mainittuna talvena lähti muutama viininviljelijä Champagnen maakunnassa Franskanmaalla vaimonsa kanssa puun hakkuusen metsään. Heidän yksitoista-vuotias poikansa Jaakko jäi yksin kotiin pienen sisarensa kanssa, jota hän tuuvitti kätkyessä. Yht'äkkiä syöksee susi ovesta sisään ja suoraapäätä kätkyen luo, missä lapsi makasi. Poika huomattuaan tämän hirveän pedon, meni miehuullisesti sitä vastaan ja sysäsi kaikin voimin nyrkkiin puristetun kouransa suden avonaiseen kitaan. Turhaan vetäytyi raivoisa eläin takaisin, saadaksensa hengittää, pieni Jaakko seurasi vaan perästä, eikä irroittanut kättänsä sen kurkusta. Vihdoin ahdisti hän eläimen huoneen nurkkaan, missä se kaatui kuoliaana lattialle.