Front matter (continued 2)

Outo tappelu ja se epämukainen asema, johon poika hetkeksi joutui tässä, väsyttivät hänen voimansa ja hän kaatui tunnotonna vihollisensa viereen.

Vanhempain kotiin palattua, ei ollut heidän hämmästyksensä vähäinen, mutta se pian muuttui iloksi ja riemuksi, kun he havaitsivat urhoollisen poikansa olevan ainoastaan tainnuksissa. Niin pian kun poika oli selvinnyt siitä, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: "elääkö pieni sisareni?" jonka jälkeen hän kertoi koko tapauksen vanhemmilleen.

Pieni Jaakko tuli kaikkien lemmityiseksi koko paikkakunnassa; kaikkialla puhuttiin hänen urhoollisuudestaan ja siitä hetkestä kutsuivat kaikki häntä pieneksi "Susi-Jaakoksi".

Ritari ja vanha kerjäläinen.

Keisari Cantchi Kiinassa joutui kerran ratsastaessaan metsästysmatkallaan eksyksiin. Silloin tapasi hän vanhan, köyhän miehen, joka näytti olevan suuresti suruissaan. Keisari ratsasti hänen eteensä ilmoittaumatta ken hän oli ja kysyi syytä hänen suruunsa.

"Ah, herra", vastasi ukko, "jos minä kertoisinkin teille kaiken sen, niin te ette voisi kuitenkaan auttaa minua."

"Ken tiesi?" vastasi keisari. "Ehkä minä voin olla sinulle suuremmaksi hyödyksi kuin luuletkaan. Kerro minulle vaivasi!"

Riemastuneena näistä lohdutuksen sanoista, alkoi vanha mies luottamuksella kertoa seuraavata:

"No, jalo herra, koska te nyt tahdotte tietää sen, niin sanon minä teille, että eräs keisarin virkamies on syypää kokonaan minun kärsimykseeni. Muutamana päivänä pisti hänen päähänsä ottaa minulta pois minun tilani ilman maksutta, ja sen sillä syyllä, että tilani oli liian likellä keisarin huvilinnaa. Sen kautta saattoi hän käteeni kerjäläissauvan. Kuitenkaan ei hän vielä tyytynyt tähän; hän oli myös niin tunnoton, että otti poikani ja pakoitti hänen rupeemaan orjakseen. Tämän kautta ryösti hän vanhuuden turvani. Tämä, rakas herra, on syynä suruuni."

Keisari kuunteli tarkkuudella ja sanoi aikovansa auttaa häntä. Hän sanoi:

"Niin nurjastiko on menetelty sinun kanssasi! — Mutta odota, minä autan sinua ja pakoitan keisarillisen virkamiehen antamaan takaisin sinulle sekä tiluksesi että poikasi."

"Pakoittaa häntä siihen?" lausui ukko. "Ah, herra, älkää koettako; hän on keisarillinen virkamies, te kiihoitatte sillä ainoastaan hänen vihaansa, saatatte itsellenne harmia, ja minun kanssani menettelee hän yhä julmemmin."

"Älä ole huolissasi minusta", vastasi keisari, "kyllä minä olen niin mahtava, etten pelkää keisarillista virkamiestä, ja ole huoleti, että asiasi päättyy onnellisesti, niin, onnellisemmasti kuin voit aavistaakaan."

Vanhus ei luullut pitävänsä vastustella vieraan hyviä aikeita. Häntä ainoastaan arvelutti se, että hän vanha, heikko ukko ei joutuisi jalkaisin keisarin luo yhtä sukkelasti kuin hän joka ratsasti.

"No, no, ystäväni, käydä et tarvitse", sanoi keisari. "Minä olen nuori; nouse sinä hevoseni selkään, minä kävelen."

Kun vanhus ei tahtonut suostua tähän, sanoi keisari:

"Mutta minä en salli sinun kävellä. Jos et suostu ehdotukseeni, niin pitää sinun ratsastaa yhdessä minun kanssani. Tule ja nouse tänne, vanhus!"

Ukko istautui hevosen selkään ja niin tulivat molemmat heti keisarillisen virkamiehen talon luo.

Keisari kutsutti hänet luokseen. Virkamies kauhistui nähdessään herransa vihastuneena seisovan edessänsä. Keisari piti nuhdesaarnan hänelle; hän osoitti sitä laittomuutta, jonka hän oli tehnyt rehelliselle miehelle, ja soimasi häntä kovasydämmisyydestä. Ukko sai takaisin poikansa ja omaisuutensa sekä tuli poikineen asetetuksi keisarilliseksi voudiksi.

Hillitse vihasi!

Burgundin prinssi Ludvik, sittemmin Franskanmaan kuningas Ludvik kuudestoista, oli nuoruudessaan hyvin raju ja pikainen. Hänen opettajansa, Fenelon, koetti kaikin voimin poistaa tätä vikaa nuoresta ruhtinaasta, mutta kaikki hänen esittämisensä ja kehoituksensa olivat ilman vaikutuksetta. Silloin käytti Fenelon toista keinoa.

Kun prinssi muutamana päivänä oli lyönyt kamaripalvelijaansa syyttömästi, tuli Fenelon huoneesen ja huomasi vieläkin oppilaansa vapisevan vihasta. Vähääkään soimaamatta häntä tästä, lausui Fenelon:

"Ruhtinaani, niin ankaran mielenliikutuksen perästä, on teille hyödyllinen vähän huvitella itseänne. Menkää kaunis-tapettiseen kapinettiin; siellä työskentelee taitava nikkari. Siellä olette myös saava huviketta."

Ludvik meni kapinettiin. Nikkari ei ollut alussa millänsäkään, mutta kun prinssi rupesi käsittelemään hänen kapineitaan ja pyysi käskevällä äänellä selitystä milloin yhdestä milloin toisesta, puhkesi nikkari seuraaviin sanoihin:

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa minun ja minun kapineitteni olla rauhassa! Antakaa niiden olla siinä, missä ne ovat!"

Näin jyrkkiin sanoihin ei ollut prinssi tottunut. Hän ei vastannut mitään, vaan teki yhä enemmän häiriötä kapineissa. Nyt lausui nikkari yhä jyrkemmällä äänellä:

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, älkää häiritkö minua työssäni! Antakaa joko kapineiden olla paikallaan tahi lähtekää ulos huoneesta!"

Nämät ankarat sanat sytyttivät prinssin vihaa. Hän kysyi nikkarilta, tiesikö hän ken hän oli, ja lisäsi uhaten, että nikkarin törkeä käytös tulisi hänelle paljon maksamaan.

Nyt muuttui nikkarin muoto yhä tuimemmaksi. Hän piti pitkän ripityksen prinssille ja lopetti sitte näillä sanoilla:

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä kehoitan teitä menemään tiehenne, muutoin minä en vastaa mistään, sillä kun vihani kiehuu, en minä katso eteeni vähääkään. Minä annan mennä sen äärimmäiseen, käyköön sitte kuinka hynänsä."

Tätä sanoissaan heitti hän prinssiin niin vihaisen silmäyksen ja nosti oikeata kättään, että prinssi näki parhaaksi kiirehtiä pois huoneesta ja riensi opettajalleen valittamaan.

Fenelon vastasi tähän tyynesti surkutellen sitä, että niin taitava mies antoi semmoisen vallan vihalleen.

"Kuitenkin on teillä", lisäsi hän, "suurempi syy antaa hänelle virheensä anteeksi kuin kellekään muulle, sillä te itse ette myöskään voi hillitä vihaanne."

Nämä sanat eivät kuitenkaan olleet mahtavat vaikuttamaan ruhtinaassa ajattelevaisuutta; hän vastusti opettajaansa ja kiivastui lopulla siihen määrään, että hän rupesi loukkaavasti soimaamaan häntä. Fenelon lähti huoneesta virkkaamatta sanaakaan. Seuraavana päivänä esitti hän prinssille, kuinka huonosti hän oli käyttäytynyt edellisenä päivänä. Hän huomautti, ettei hänen korkea sukuperänsä voinut tuottaa hänelle anteeksi-antoa; päinvastoin piti hänen paljon innokkaammin kuin muiden harrastaa itsensä hillitsemistä, sillä vihaan viettynä ruhtinas voi tehdä paljon enemmän pahaa kuin muut ihmiset. Ei myöskään hänen pitänyt pitää suuria ajatuksia siitä, että hän oli ruhtinas, sillä se ei ollut hänen ansionsa. Jos prinssi mahdollisesti ajatteli, että se oli onni olla tottelemattoman ruhtinaanpojan opettajana niin hän pettyi siinä. Ainoastaan rakkaudesta hänen isäänsä kohtaan oli hän, Fenelon, ottanut tämän vaikean toimen kasvattaakseen poikaa, vaan nyt aikoi hän luopua tästä opetustoimesta.

Semmoinen puhe oli prinssille aivan odottamaton. Nyt huomasi hän vääryyden käytöksessään, ja Fenelonin sanat olivat tehneet vaikutuksensa. Hän pyysi opettajaltaan anteeksi. Muistaen nikkaria tiesi hän tulevaisuudessakin paremmin ottaa vaarin käytöksestään ihmisiä kohtaan. Niin usein kuin ruhtinaan veri rupesi kiehumaan, näyttäytyi aina nikkarin kuva hänen sielussaan; hän ymmärsi kuinka inhottavaksi viha tekee ihmiset ja koetti siitä ajasta lähtien vallita mieltänsä. Sillä tavalla poisti hän vihansa ja katui katkerasti, jos hän joskus sattui unhottamaan itsensä.

Kuningas Kaarle XII.

Kolmekymmen-vuotisen sodan perästä tuli Ruotsin valtakunta mahtavimmaksi valtakunnaksi Pohjoismailla. Tämän arvon perustaja oli Kustaa II Aadolfi, ynnä sitä yhä lisäsivät Kaarle X ja Kaarle XI onnellisilla sotaretkillään ja viisailla laitoksillaan maan eduksi. Tämän perinnön sai Kaarle XII käytettäväkseen.

Mutta ei mikään ole enemmän vaihtelevainen elämässä kuin onni. Välistä se hymyilee ihmiselle, välistä kääntää selkänsä hänelle. Sitä sai Kaarle XII runsaassa määrässä kokea.

Hän oli ainoastaan viidentoista vuoden vanha isänsä kuollessa. Nuorena ja ymmärtämättömänä, ajatteli hän vähän niitä huolia, joita kuninkaan velvollisuus tuo myötänsä, vaan antautui kokonaan nuoren mielensä hehkuvalla innolla huvituksiin ja kisoihin. Silloin luulivat Ruotsin naapurit sopivan tilaisuuden tulleen kukistaakseen Ruotsin vallan. Ruotsissahan oli ainoastaan nuorukainen kuninkaana, joka senlisäksi lakkaamatta tahtoi itseään huvitella. Vanhat neuvosherrat olivat levottomat niiden vaarojen tähden, jotka näyttivät uhkaavan isänmaata. Mutta nuoressa kuninkaassa asui sankaruus, jota ei oltu aavistettukaan.

"Minua ihmetyttää", lausui hän, "että minun naapurini tahtoivat sotaa. Mutta olkoon niin. Jumala kyllä auttaa meitä. Tahdon ensin päättää asian yhden kanssa; sitte saamme kyllä keskustella toisten kanssa."

Ja niin aikoi sota, onni oli Kaarlen puolella ja hän näytti toteen työssä sen urhoollisuuden ja oikeudentunnon, jotka pääasiallisesti tekevät hänen luonteensa omituisuuden.

Jo lapsuudessa huomattiin esimerkkiä hänen luonteensa lujuudesta. Kerran oli hoitajattarensa asettanut hänet tuolille istumaan ja ottanut häneltä lupauksen, että hän istuisi siinä hiljaa siksikun hän tulisi takaisin. Sillä välin tuli kuningatar sisään viedäkseen prinssin saarnaa kuulemaan. Mutta hän ei tahtonut lähteä, vaan jäi istumaan paikalleen. Kun kuningatar, tästä hämmästyneenä, kysyi häneltä syytä hänen tottelemattomuuteensa, kertoi hän tehdyn lupauksensa ja aikomuksensa myöskin pitää se.

Moitteelle oli nuori Kaarle hyvin arka. Niinpä oli hän tottunut sopimattomaan tapaan opetustunnillaan leikittelemään edessä olevan kynttilän kanssa. Opettajansa, Nordenhjelm, oli muistuttanut häntä tästä ja kerran verrannut hänet hyönteiseen, jota ruotsiksi kutsutaan "käringsjäl" (akansielu) ja joka yhäti kiekkuu palavan kynttilän ympärillä. Eräänä iltana esitti Nordenhjelm intialaisten sielunvaellus-oppia. Prinssi tapansa mukaan leikitteli taaskin kynttilän kanssa, mutta kuunteli kuitenkin tarkasti esitystä. Vihdoin kysyi hän.

"Minua ihmetyttää juuri, minkähän olennon muodossa minun sieluni sijansa saisi tämän opin mukaan?"

Nordenhjelm vastasi heti:

"Arvattavasti 'akansielun' muodossa."

Prinssi pani silmänräpäyksessä kynttilän pois, eikä näyttänyt enää koskevan vanhoja tapojansa kynttilän kanssa leikkimisen suhteen.

Kaarle XII:sta sotaretkellä Puolaan oli myöskin nuori Kaarle Kustaa Oxenstjerna mukana. Vaikka hän oli tuon suuren valtiokansleri Aksel Oxenstjernan jälkeläinen, piti hänen kuitenkin alottaa retkensä raakana sotamiehenä. Keskustellessaan kuninkaan kanssa tuli kreivi Kaarle Piper, joka oli kuninkaan suosituinen ja valtakunnan etevimpiä miehiä, puhumaan Oxenstjernasta ja lausui silloin muun muassa:

"Minä olen pahoillani tuon nuoren kreivi Oxenstjernan tähden. Teidän majesteettinne olisi heti voinut tehdä hänet lipunkantajaksi."

Kuningas vastasi:

"Jos nuori aatelismies pääsee suorastaan upseeriksi, niin ei hän tiedä kuinka hänen on menetteleminen sotamiesten kanssa. Mutta kun hän itse on maistanut niitä kärsimyksiä, joita halvalla sotamiehellä on, niin tietää hän myös käyttää oikeutta sotamiehiä kohtaan. Paitsi sitä pahoittaisi se monta, jotka ovat vanhemmat palveluksessaan, jos hän tulisi ennen aikojaan vedetyksi muiden edelle."

"Kreivi Oxenstjernan ylentämisestä ei olisi kukaan tyytymätön", vastasi kreivi Piper, "sillä hänen sukujuurensa on vanhimmista ja etevimmistä aatelisperheistä ja paitse sitä on hänellä etuisuus olla sukua teidän majesteetillenne."

"Vanha eli nuori aateli", virkkoi Kaarle XII, "se ei vaikuta mitään asiassa. Meillä on useita rykmentin upseeria, jotka eivät ole aatelissukua alunkaan ja ovat kuitenkin kunnon miehiä! Kun vaan on kunniallinen ja rehellinen ihminen, niin on aivan yhden tekevä oliko aatelismies eli ei."

Stralsundin kaupungin piirityksessä tapahtui, että eräs vanha översti väsyneenä vahdista oli ruvennut hetkiseksi lepäämään penkille. Silloin tuli hänelle käsky käydä palvelukseensa. Vanhus nousi ylös, mutta lausui samalla tyytymättömyytensä virkansa vaivoihin. Kuningas seisoi aivan lähellä ja kuuli jokaisen sanan, jotka vanha översti lausui. Hän meni hänen eteensä ja sanoi:

"Te olette väsyksissä, översti, mutta minä olen levännyt. Pankaa maata minun kauhtanalleni ja nauttikaa hetkinen lepoa. Minä sillä aikaa toimitan virkanne ja herätän sitte, jos tarvitaan."

Ukko ei tahtonut suostua tähän; mutta Kaarle kääri hänet kauhtanaansa ja houkutteli ukon makaamaan.

Tämmöisillä itsekiellon esimerkeillä sekä urhoollisuudella ja vaaran halveksimisella ynnä muilla suurilla omaisuuksillaan ymmärsi Kaarle XII voittaa niinhyvin sotamiehen kuin koko Ruotsin kansan rakkauden ja ihmetyksen. Kuitenkin meni hän välistä hyvine omaisuuksineen liian kauas ja tämä oli hänelle onnettomuudeksi.

Se olisi ollut Ruotsin valtakunnan onneksi, jos hän olisi totellut niitä neuvoja, joita hänelle annettiin ja kun häntä kehoitettiin tekemään rauhaa sittekun hän oli voittanut ne vihollisensa, jotka luottaen hänen nuoruuteensa ja ymmärtämättömyyteensä tahtoivat käyttää tilaisuutta vehkeittensä hyväksi, mutta hänen kammonsa kaikkeen pahaan ja ehkä myöskin liikanainen luottamus saatuihin voittoihinsa viettelivät hänet uusiin sotiin, jotka päättyivät tuolla onnettomalla tappiolla Pultavassa. Siellä laskeutui Kaarle XII:nen onnen aurinko. Hän tuumaeli Norjan valloituksella palkita Ruotsille kaiken sen, mitä se oli hävittänyt, vaan kuolema tuli väliin ja hän lopetti sankarielämänsä Fredrikshallin luona.

Hurskautensa ja yksinkertaisuutensa kautta tavoissa ja elämänlaadussa, urhoollisuutensa ja miehuutensa, vilpittömyytensä ja luonteenlujuutensa tähden on Kaarle XII tullut perikuvaksi kaikelle sille, mitä vanhuudestaan pidetään ruotsalaisena, ja on omaisuuksillaan tehnyt ei ainoastaan oman nimensä, vaan myöskin synnyinmaansa tunnetuksi kaukaisissa maissa ja kansoissa.

Auttavaiset neekerit.

Englantilainen merikapteeni Robert Bachert joutui kerran Afrikan purjehdusvesillä ankaran myrskyn valtaan. Paitse sitä oli hänen miehistöllään kova näläntuska, sillä kolmeen päivään ei heillä ollut mitään syötävää. Sentähden soutivat he maalle, missä Portukalilaisilla oli vähäinen linnoitus; mutta nämä eivät ainoastaan kieltäneet apuansa, vaan ampuivat vielä heitä tykeillänsä, kun he lähestyivät rantaa, ja pakoittivat heidät siten pakenemaan.

Nyt päättivät nämä onnettomat merimiehet jättää henkensä neekerien huostaan. He purjehtivat kolmekymmentä peninkulmaa eteenpäin, viskasivat ankkurin mereen, tarjosivat ihmisille lahjoja siten voittaaksensa heidät puolellensa ja anoivat heiltä merkin avulla suojelusta ja apua. Heidän turvattomuutensa säälitti Afrikan ihmisiä ja he lupasivat auttaa heitä. Englantilaiset soutivat maalle, missä useampia satoja neekeriä oli odottamassa. Aivan maalle päästessä kaatui venhe; afrikalaiset kuitenkin juoksivat veteen heti, saattoivat kaikki eurooppalaiset onnellisesti maalle ja pelastivat heidän venheensä kaikkine tavaroineen. Senjälkeen virkistivät he englantilaisia ruo'alla ja juomalla.

Niin tekivät pakanat Afrikassa!

Kalmukkilainen ruhtinas.

Kalmukkilaisten tattarien päällikkö Zigan oli kerran palvelijainsa kanssa metsällä. Eräs hänen orjistansa haavoitti vahingossa nuolella hänen oikean silmänsä niin pahasti, että hän kadotti näkönsä siitä. Hänen kumppaninsa syöksivät nyt orja raukan päälle ja tahtoivat lyödä hänen kuoliaksi. Mutta Zigan meni väliin hilliten heidän kiivauttansa ja sanoi:

"Ainoastaan aikomusta tulee meidän rangaista, eikä tekoa. Ja tämä mies ei ole haavoittanut minua tahallansa, vaan ainoastaan onnettomasta sattumuksesta. Jos te tapatte hänet, niin en minä sentähden saa näköäni takaisin."

Tämä jalomielinen ruhtinas ei ollut vielä tähän tyytyväinen, vaan lahjoitti orjalle vapauden ja lohdutti häntä sanoen:

"Mene rauhaan! Jos tarvitset tulevaisuudessa apuani, niin tule luokseni. En tule koskaan pitämään vihaa sentähden että turmelit silmäni."

Keisarin viimeinen riemu.

Myöhään eräänä myrskyisenä iltana vuonna 1725 huomattiin lähellä Lahtan kylää, ei kaukana Pietarin kaupungista, venhe tulevaksi Kronstadtista päin. Koko joukko sotamiehiä oli venheessä, jota aallot heittelivät sinne tänne, kunnes se vihdoin joutui karille vähän matkaa Lahtasta. Sattumalta oli Tsaari Pietari suuri myös sinä iltana Lahtassa. Hän lähetti hetikohta miehiä purren kanssa pelastamaan venhettä, vaan kaikki ponnistukset olivat turhaan, sitä ei kuitenkaan saatu pois karilta. Aallot olivat jo temmanneet joitakuita sotamiehiä ja ne vedettiin puolikuoliaina sieltä pois. Silloin ei keisari enää voinut hillitä itseänsä; hän päätti itse käydä pelastustyöhön. Kun hän lähestyi venhettä noin sadan askelen päästä, niin venhe taukosi, eikä päässyt likemmäksi luotojen tähden. Rohkeasti hyppäsi hän silloin purrestaan, kaahlasi haaksirikossa olevan venheen luo ja auttoi sen irralleen sekä pelasti miehistön.

Ehkä tsaarilla oli rautainen luonto, tuli hän kumminkin ihmisystävyytensä uhriksi. Läpimärkänä ja melkein jääkylmänä tuli hän kotiinsa ja kohta sen jälkeen kuoli hän. Mutta vielä joitakuita hetkiä ennen kuolematansa riemuitsi hän niin monen ihmisen hengen pelastuksesta, joka oli tapahtunut hänen rohkeutensa kautta.

Hyväsydäminen Tanskan prinssi.

Vuonna 1728 raivosi Kyöpenhaminassa useampien vuorokausien kuluessa julma tulipalo, joka muutti huoneet kuudellakymmenelläseitsemällä kadulla tupruavaksi tuhkaksi. Kaikki olivat hämmästyneet tästä hirveästä kurjuudesta eikä edes kuninkaallisessa hovissa ajateltu syömistä eikä juomista, ainoastaan kuusvuotinen prinssi Fredrik, sittemmin kuningas Fredrik V, antoi luonnon tehdä vaikutuksensa: hän pyysi ruokaa. Hänen pyyntönsä täytettiin kiiruusti, mutta laihalla tavalla. Kun prinssi kummasteli tätä, saatettiin hän ikkunan eteen ja näytettiin hänelle onneton, suuri ihmisjoukko, joka seisoi linnan edustalla itkien ja rukoillen leipää. Hänelle selitettiin, että kaikkien näiden ihmisraukkojen täytyi nähdä nälkää. Niin pian kuin prinssi näki nämä onnettomat, alkoi hän katkerasti itkeä: hän ei enää valittanut kehnoa puolistaan, vaan pyysi, että hänelle aiottu ruoka jaettaisiin noille kurjille ihmisraukoille.

Nöyrä laulutaiteilija.

Karlo Broschi, tavallisesti tunnettu nimellä Farinelli, tuli vuonna 1737 Hispanian kuninkaan Fiilippi V:nen palvelukseen, joka jakoi tälle aikakautensa etevimmälle laulajalle ylenmäärin kunniata ja rikkautta. Huolimatta tästä oli kuitenkin Farinelli vaatimaton ja toi usein esiin kauniita todistuksia jalosta luonteestaan. Niin kuuli hän kerran, juuri mennessään kuninkaan tykö, muutaman vahdissa olevan upseerin sanovan toiselle:

"Laulajalle jaetaan kunniasijoja runsain määrin, mutta me, jotka olemme palvelleet kuningasta kolmekymmentä vuotta, saamme käydä tyhjin käsin!"

Säveltaituri muistutti kuningasta, että hän unhotti palvelijoitansa ja saikin hänet laatimaan päätöksen, jonka Farinelli antoi upseerille seuraavilla sanoilla:

"Minä olen äsken kuullut teidän sanovan että te olette palvelleet kuningasta kolmekymmentä vuotta, mutta siinä te teitte väärin, kun ette uskoneet saavanne mitään palkintoa uskollisuudestanne. Tässä on se palkinto, jonka kuningas lahjoittaa teille!"

Alhaisempaa kansanluokkaa kohtaan osoitti Farinelli aina ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Eräänä päivänä tuli hänen räätälinsä hänen luokseen uuden nutun kanssa. Farinelli tahtoi heti paikalla maksaa sen, mutta silloin sanoi räätäli:

"Minä olen monta kertaa käynyt teidän ylhäisyytenne luona ja minulla on usein ollut kunnia valmistaa teidän ylhäisyydellenne vaatteita, mutta minulle ei vielä koskaan ole sattunut onni saada kuulla teidän ylhäisyytenne ihanata laulua. Sentähden pyydän teidän ei pahaksumaan, jos minä —"

Räätäli ei ollut vielä ennättänyt puhua loppuun, kun Farinelli hymyillen pyysi häntä istumaan ja lauloi hänelle yhden arian samalla tarkkuudella, kuin joo itse kuningas olisi ollut kuuntelijana.

Kiitollinen poika.

Fredrik suuren aikana oli muutamassa preussiläisessa rykmentissä eräs ratsumestari, urhokas ja reima soturi, jonka köyhät vanhemmat asuivat Meklenburg'issa. Kun ratsumestari seitsenvuotisen sodan loputtua, koristettuna kunniamerkillä, samosi rykmenttinensä Barchimiin, tulivat vanhukset sinne monivuotisen eron perästä jälleen tapaamaan poikaansa. He odottivat häntä torilla. Niin pian kuin poika tunsi vanhempansa, laskeusi hän heti hevosensa seljästä ja syleili heitä vuodattaen ilokyyneleitä. Hän pyysi heidän muuttamaan luokseen ja tarjousi sulostuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, niin paljon kuin hänen vähät varansa myönsivät.

Kun kerran eräs upseeri laski siitä pilaa, että talonpojat istuivat ratsumestarin pöydässä, vastasi tämä kiitollinen poika:

"Miksikäs minä en kiittäisi ja kunnioittaisi elämäni ensimmäisiä hyväntekijöitä. Ennenkuin minä tulin kuninkaan ratsumestariksi, olin minä näiden poika."

Nämä sanat tulivat kenraalin korviin. Hän meni ratsumestarin tykö ja ilmoitti aikovansa vierailla hänen luonansa sekä lausui toiveensa hänen pöydässään saada tavata muitakin karnisoonin upseeria.

Päivä, jolloin juhlallisuus oli tapahtuva, lähestyi. Kenraali saapui aivan sanalleen ja huomasi jo upseerien olevan koossa. Pöytään istuttaessa kysyi kenraali:

"Mutta, rakas ratsumestarini, missä ovat teidän vanhempanne? Minä luulen, että he syövät samassa pöydässä kuin tekin?"

Ratsumestari hymyili, eikä tiennyt alussa, mitä vastata. Silloin nousi kenraali ylös ja meni itse hakemaan vanhuksia sekä pakoitti heidät istumaan viereensä ja keskusteli heidän kanssansa mitä ystävällisimmällä tavalla. Kun nyt ruvettiin esittämään maljoja, tarttui kenraalikin sarkkaan, nousi seisalleen ja sanoi:

"Hyvät herrat, minä tahdon myös esittää yhden maljan, ehkä minä en taida pitkää puhetta pitää. Hyvät herrat, minä pyyhän teidän tarttumaan lasiinne; maljallani tarkoitan näitä ansiollisen miehen kunnollisia vanhempia, sen miehen, joka on toteen näyttänyt, että kiitollinen poika on suuremmasta arvosta kuin röyhkeä ratsumestari."

Muutamia päiviä juhlapuolisen jälkeen oli kenraali tilaisuudessa kertoa kuninkaalle siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, jolla ratsumestari kohteli vanhoja vanhempiansa. Fredrik suuri iloitsi tästä pojan rakkauden kauniista todistuksesta. Kun ratsumestari tuli Berliniin, tuli hän kutsutuksi kuninkaan hoviin aterialle:

"Kuulkaapas ratsumestari", sanoi kuningas hänelle, "mistä perheestä olette oikeastaan? Mitkä ovat teidän vanhempanne?"

Ratsumestari vastasi arvelematta:

"Teidän majesteettinne, minä olen syntynyt talonpojan töllissä. Vanhempani ovat talonpoikaista kansaa ja minä jaan heidän kanssansa sen onnen, josta minun tulee teidän majesteettianne kiittää."

"Se on oikein", sanoi kuningas, "se joka pitää arvossa ja kunnioittaa vanhempiansa, on kunnon poika; mutta se, joka ylönkatsoo vanhempansa, ei ansaitse olla syntynyt."

Itsensähillitseminen.

Luonnontutkija Firmin Abauzit sai kerran kokea kovinta koetusta kuin kenenkään ihmisen kärsivällisyys voisi kestää. Hän asui jonkun aikaa Genevessä ja teki muun muassa useoita kokeita ilmapuntarissa ja sen muutoksissa, havaitakseen, jos mahdollista, yleisiä lakia ilmanpainolle. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden ajalla teki hän päivittäin havantojansa ja kirjoitti ne irtonaiselle paperilapulle.

Muutamana päivänä tuli uusi palvelija taloon. Tämä oli pessyt ja siivonnut luonnontutkijan huonetta sillä aikaa kun hän oli ulkona. Kun hän tuli kotia, kaipasi hän paperiaan ja kysyi niitä piialta.

"Mitä olet tehnyt paperilipuillani, jotka olivat ilmapuntarin vieressä?"

Piika vastasi kaunistelematta:

"Ne olivat niin likasia, että minä poltin ne ja panin uusia sijaan."

Abauzit pani kätensä ristiin ja taisteli silmänräpäyksen itsensä kanssa; sitte sanoi hän aivan tyynesti:

"Sinä olet hävittänyt hedelmät kaksikymmenseitsen-vuotisesta työstä. Älä vasta liikuta mitään, mikä on tässä huoneessa."

Loukattu mahomettilainen munkki.

Sultanin suosituinen tapasi kerran matkallaan munkin, joka pyysi häneltä almuja. Vastaukseksi viskasi hän kiven munkille. Tämä ei uskaltanut kuitenkaan virkata sanaakaan vastaan, kuinka loukatuksi hän itsensä sitte tunsikin; hän otti kiven ylös ja pani sen talteen.

"Aikaisemmin eli myöhemmin", ajatteli hän, "olen kyllä tilaisuudessa kostaa tällä kivellä tuolle ylpeälle ja julmalle miehelle."

Joitakuita päiviä senjälkeen kuuli munkki jyryä ja melua kadulla. Hän hankki tiedon siitä mitä tämä melu merkitseisi ja saikin silloin kuulla, että suosituinen oli langennut epäsuosioon sultanin edessä, joka nyt kuljetutti häntä kamelin selässä pitkin kaupungin kaikkia katuja ja pani siten hänet alttiiksi rahvaan häväistykselle. Silloin sieppasi munkkikin kivensä; mutta pian malttoi mielensä, viskasi sen kaivoon sanoen:

"Nyt ymmärrän minä ettei koskaan pidä kostaa, sillä jos vihollisemme on mahtava, niin on se tyhmästi ja hullusti tehty; jos hän taas on onneton, niin on se alentavaista ja julmaa."

Muutamia kuvauksia Fredrik suuren elämästä.

Tammikuun 24 päivänä 1712 syntyi Berlinissä Fredrik II, kutsuttu suureksi, eli niinkuin hänen nimensä kansan suussa kuului: vanha Fritz. Hänellä oli nuoruudessaan kovat päivät, sillä hänen isänsä, Fredrik Vilhelm I, menetteli hänen kanssaan äärettömän ankarasti, koska hän tahtoi jo aikaseen taivuttaa hänet tottelevaisuuteen ja muodostaa hänestä kelpo sotamiehen.

Kuta vanhemmaksi prinssi tuli, sitä kovemmalla häntä pidettiin. Kuningas, hänen isänsä, karkoitti hänet kelvottomana läheisyydestään, koska hän ei tahtonut taipua hänen tahtonsa mukaan; hän kirosi häntä useampia kertoja kaiken hoviväen edessä ja uhkasi välistä kepillänsäkin. Silloin päätti nuorukainen salaisuudessa paeta Englantiin. Hänen tuumansa tuli kuitenkin ilmi ja hän vangittiin samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti panna aikeensa toimeen. Kun prinssi vietiin isänsä tykö, vihastui hän niin katkerasti, että tarttui miekkaansa ja aikoi syöstä läpi tuon arkamaisen karkurin, kuten hän nimitti häntä. Mutta vanha kenraali riensi väliin ja tarttui kuninkaan käteen huutaen:

"Tappakaa minut, teidän majesteettinne, vaan säästäkää poikaanne!"

Perintöruhtinas lähetettiin nyt Küstrinin linnaan; siellä hänellä oli puurahi istuimena, lattia sänkynä ja hyvin huono, tuskin riittävä ravinto. Hädin tuskin voi hän välttää kuoleman tuomiota.

Hänen ystävällensä, luutnantti Katte'lle, kävi kuitenkin onnettomasti. Tämä oli nimittäin auttanut prinssiä hänen pako-yrityksessään, ja kuningas oli sentähden niin vihastunut häneen, että hän viskasi hänet pitkälleen ja potki häntä, kun tuo luutnanttiparka tuotiin hänen eteensä. Hän päätti Katte'n tuomittavaksi kuolemaan, joka myös tapahtuikin. Mestauspäivänä kulki tämä onneton, vahtien ja pappien seurassa, sen ikkunan sivuitse, missä prinssiruhtinas istui vangittuna. Kun Fredrik näki ystävänsä, huusi hän kovasti vaikeroiden:

"Anteeksi, kallis ystäväni, anteeksi!"

Katte vastasi lohduttaen:

"Ah, ystäväni. Sinun edestäsi kuolla on suloista!"

Aivan likellä vankihuonetta putosi pyövelin kirves hänen kaulallensa.

Tämä hirveä tapaus vaikutti syvästi prinssiin. Hän katui todenteolla tekoansa, pyysi isältänsä kirjeen kautta nöyrimmästi anteeksi ja lupasi tulevaisuudessa olla hänelle kaikinpuolin kuuliainen poika. Silloin päästettiin hän vankeudesta irti, mutta sai jäädä vielä kauvaksi aikaa Küstriniin, työskentelemään siellä. Työtä teki hän suurella ahkeruudella ja hankki sen ohessa syvän kokemuksen moninaisissa valtio-hallintoa koskevissa aineissa. Jonkun ajan perästä sopivat isä ja poika täydellisesti ja prinssi nimitettiin överstiksi rykmentissä.

Vuonna 1740 nousi hän hallitusistuimelle. Nyt olisi hän voinut korvata sitä ankarata elämäntapaa, johon hän oli pakoitettu. Vaan hän jäi entiselleen, vanhoille tavoilleen uskolliseksi. Hänen tarpeensa eivät olleet monet ja tyydytettiin helposti. Sentähden oli hänellä ainoastaan vähäinen määrä palvelijoitakin.

Kuningas teki työtä tavallisesti myöhään yöhön. Eräänä yönä soitti hän palvelijata huoneesensa. Ei tullut ketään. Hän avasi viereisen odotussalin oven ja huomasi ihmeekseen hovipojan makaavan tuolilla. Kummastuneena hänen huolimattomuudestansa, meni hän pojan luokse ja aikoi juuri herättää häntä, kun huomasi pojan taskussa paperilipun, jossa oli jotakin kirjoitettu. Tämä herätti kuninkaan uteliaisuutta. Hän otti paperin pojan taskusta ja havaitsi sen olevan äitin kirjoittaman kirjeen pojalleen. Se sisälsi melkein seuraavaa: Hän, äiti, kiitti häntä lähettämästä raha-avustaan ja säästetyistä varoistaan. Jumala palkitkoon häntä kaiken sen edestä. Hänen pitäisi vaan olla yhtä uskollinen Hänelle kuin kuninkaallekin, niin häneltä ei suinkaan puuttuisi maallista onnea.

Hiljaa meni kuningas takaisin huoneesensa, toi sieltä kääröksen tukaattia ja pisti ne kirjeen kanssa pojan taskuun. Heti sen perästä soitti hän niin kovasti, että poika heräsi.

"Sinä olet kaiketi maannut, luulen minä?" sanoi kuningas.

Poika änkytti puolinaisen anteeksipyynnön, pisti hämmingissä kätensä taskuunsa ja se kopsahti tukaattikääröön. Hän veti sen esille, vaaleni ja katsoi kyynelsilmin kuninkaasen, taitamatta mitään virkata.

"Mikä sinulla on?" kysyi kuningas.

"Oi, teidän majesteettinne", vastasi poika langeten polvillensa, "minua tahdotaan tehdä onnettomaksi; on pistetty rahoja taskuuni."

"Hm," sanoi kuningas, "ole rauhassa, poikani. Lähetä ne äitillesi ja tervehdä häntä minulta ja sano, että minä tahdon pitää huolta sekä sinusta että hänestä."

Fredrik rakasti sotamiehiään ja kohteli niitä kuin isä lapsiaan. Kerran kun piti yhden rykmentin hyökätä erästä kukkulaa, huomasi hän muutaman krenatöörin tulevan vähän jälempänä muita.

"Mitenkä sinun on laitasi?" kysyi kuningas häneltä.

"Kyllä, Jumalalle kiitos", vastasi sotamies, "on aika hyvin; viholliset juoksevat ja me voitamme."

Kuningas huomasi nyt, että krenatööri oli haavoitettu; hän osoitti hänelle nenäliinansa ja sanoi:

"Sinä olet haavoitettu, poikani, ota tämä nenäliina ja sido haavasi!"

Kauniin osa Fredrik suuren luonteesta oli hänen ankara oikeudentunteensa:

Kun hän rakennutti komeata huvilinnaa Sans-souci, oli tuulimylly sen tiellä. Kuningas kutsutti myllärin luokseen ja tarjosi hänelle suurenmoista rahasummaa, jos hän luopuisi myllystään, sekä lupasi paitse tätä toiseen paikkaan rakennuttaa vieläkin suuremman myllyn hänelle. Mies kielsi jyrkästi luopuakseen omaisuudestaan.

"Isäni isä", sanoi hän, "on rakentanut myllyn; minä olen sen saanut isältäni ja poikani tulee perimään sen minun jälkeeni."

"Mutta", huusi kuningas vihastuneena, "etkös tiedä, että minä voin ottaa sen sinulta, jos tahdon?"

"Kyllä", vastasi mies, "jos ei kamarioikeutta Berlinissä olisi."

Kuningas ei enää koettanutkaan houkutella miestä, ja iloitsi siitä, että niin suurta luottamusta osoitettiin preussilaisille tuomioistuimille.

Fredrik suuri oli hyvin kansaa rakastava ruhtinas ja ymmärsi nöyrällä ja ystävällisellä tavalla voittaa kaikkein sydämmet, jotka tulivat hänen läheisyyteensä.

Muutamana päivänä tapasi kuningas hollantilaisen kauppiaan, joka käyskenteli Sans-soucin vieressä olevassa puistossa. Hän meni hänen luokseen ja kysyi, eikö hän tahtoisi katsoa puistoa. Kauppias, joka ei tuntenut kuningasta, vastasi ei tietävänsä, jos se oli luvallista, koska hän oli kuullut, että kuningas oli tullut sinne.

"No", sanoi kuningas, "minä saattelen teitä ympäriinsä, jos tahdotte seurata minua."

Hän näytteli kauppiaalle kaikkea sitä, mikä ansaitsi katselemista puistossa, ja kysyi hänen ajatustaan useissa seikoissa. Kun kauppamiehen piti lähteä pois, veti hän kukkaronsa esille ja tahtoi antaa oppaalleen juomarahaa.

"Kiitän paljon teitä", sanoi tämä, "me emme saa ottaa vastaan mitään; jos herramme saisi sen tietää, niin me saisimme vaan vihat."

Kauppamies kiitti sitte häntä kohteliaisuudestaan ja otti jäähyväiset. Kohta senjälkeen kohtasi hän oikean puutarhurin, ja tämä kysyi häneltä, kuinka hän oli uskaltanut mennä puistoon tahi eikö hän tiennyt, että kuningas oli tullut Sans-souciin. Kauppias kertoi tapauksensa, ja ylisti sen miehen kohteliaisuutta, joka oli näyttelemässä puistoa hänelle.

"Mutta tiedättekö kuka tuo mies oli", kysyi puutarhuri; "se oli kuningas itse."

Saatamme arvata kauppiaan hämmästyksen.

Fredrik suuri piti paljon rohkeista lauseista ja uskaliaista sanoista, kun ne vaan olivat paikallaan.

Kerran huomasi hän Potsdamissa suuren ihmisjoukon, joka oli keräytynyt linnan läheisyyteen ja luki suurella innolla erästä ilmoitusta, joka oli liistaroittu huoneen nurkkaan. Hän lähetti hovipojan katsomaan mikä se oli. Tämä tuli takaisin ja kertoi, että se koski hänen majesteettiansa itseä ja että kirjoitus sisälsi lauseita, jotka oli kaikkea muuta paitsi ystävällisiä, sitä kahviveroa vastaan, jonka kuningas oli asettanut.

"Mene uudestaan", sanoi kuningas, "ja liistaroitse paperi vähän alemmaksi, niin että kansa voipi helpommin lukea sitä; se on liian ylhäällä nyt."

Syksyllä 1785 sairastui Fredrik suuri kovasti ja lyhyen ajan kuluessa kiihtyi sairaus siihen määrään, että hän voi aavistaa jo loppuansa. Tyynellä mielellä odotti hän kuitenkin kuolemaansa, joka sattui elokuun 17 päivän edellisenä yönä 1786.

Ihmisystävä.

Jos tulet, lukijani, joskus Leipzigiin, niin muista käydä Johanneksen kirkkomaalla. Täällä huomaat sinä hautakiven, jossa on nimi Gellert. Tämän hautakiven alla lepää se yksinkertainen ja hurskas runoilija, joka niin vähän sai onnen lahjoja omaksi osakseen, vaan piti suurimpana huvituksenaan valmistaa muille ihmisille iloa ja riemua. Kuinka myötätuntoinen hän oli lähimmäistensä kärsimyksissä, nähdään hänen monilukuisista hyvistä töistään, joita hänen kerrotaan tehneen.

Kun Gellert muutamana päivänä oli ulkona kävelemässä, tapasi hän erään vanhan vaimoihmisen, jonka muoto osoitti surua ja hätää. Gellert seisattui ja kysyi mikä häntä vaivasi. Hän ei kuullut kysymystä, vaan kiiruhti pikaisesti hänen ohitsensa. Gellert joudutti käyntiään ja tavoitti vihdoin hänet. Silloin alkoi vaimoraiska itkien kertoa:

"Tuolla pienessä huoneessa makaa mieheni ja lapsi-raukkani kipeinä. Viiteen viikkoon en ole voinut ansaita mitään. Me olemme velassa rikkaalle kauppamiehelle, talon-isännällemme, hyyrystä, ja hän ei tahdo enää odottaa. Minä olen vastikään ollut hänen tykönänsä rukoilemassa pitämään odotusaikaa, mutta hän on kovasydämminen ja tahtoo ajaa meidät ulos huoneestaan jo tänäpäivänä."

"No, no", tuumaeli Gellert, "niin pahasti ei se toki saa käydä. Tule minun kanssani; ehkä Jumala lähettää teille apunsa."

Hän vei vaimon mukanaan kotiinsa, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja antoi hänelle tarvittavat rahat, sanoen:

"Tuossa on rahat. Menkää maksamaan nyt isännällenne, mutta älkää tehkö sitä ennenkuin tunnin perästä. Kuulkaa, vasta tunnin perästä! Menkää nyt, Jumala kyllä vieläkin auttaa teitä."

Vaimon mentyä pois, läksi Gellert rikkaan kauppamiehen luo, joka oli juuri lukemassa suurta rahasummaa. Hän aikoi keskustella rikkaan miehen kanssa ja johti puheen rahoihin:

"Teistä voipi varmasti oppia paljon, sillä niin Luojan lahjoilla siunattu mies kuin te olette, käytätte kaiketi rikkauttanne mitä kauniimmalla tavalla. Varmasti on jo teidän kädestänne sangen moni ihminen apunsa saanut!"

Kauppamies, joka ei oikein ymmärtänyt, mitä Gellert tarkoitti näillä sanoillansa, ja jolla sitä paitsi oli ajatuksensa äsken luetuissa rahoissa, vastasi puoleksi hajamielisesti.

"Ojaa, jahah, niinkuin sanotte!"

Gellert jatkoi puhettaan ja lausui lämpimyydellä siitä riemusta, jonka hyväntekeväisyys ja ihmisrakkaus tuottaa. Itse liikutettuna ajatellessaan vaimoa, jonka äsken oli tavannut, oli hän hellyttänyt melkein kyyneleihin tuon saiturin, kun köyhä vaimo astui sisään, pannen rahat, mitkä hän oli velkaa, pöydälle ja liikutetulla äänellä lausui:

"Tuossa on rahat; nyt ette kaiketi aja ulos meitä huoneestanne!"

Kauppamies, joka joutui hänen tulonsa ja sanojensa kautta vähän hämille, vastasi lauhkealla äänellä:

"No, olisi näillä nyt vielä ollut aikaa. Kuinka te tulette sillä tavalla — näettehän että minulla on vieras — ei se nyt olisi ollut niin kiire rahojen kanssa."

Samassa silmänräpäyksessä unhotti hän taas itsensä ja alkoi lukea: "viis, kymmenen, viistoista."

"Oi", sanoi köyhä vaimo, "huomenna olisitte te varmaan sanoneet toista. Te tahdoitte viskata ulos minun kipeän mieheni ja sairaat lapseni kadulle, ja jos ei tätä jaloa herraa olisi ollut — osoitti Gellertiin — jos ei hän olisi antanut minulle rahoja, niin olisivat teidän uhkauksenne kyllä käyneet toteen."

Gellert viittasi hänelle, että hän vaikenisi, mutta hän vaan pitkitti:

"Ei, rakas herra, viittailkaa te vaan niin paljon kuin tahdotte! Minun täytyy kuitenkin sanoa, ketä minun on oikeastaan kiittäminen saadusta avustani."

Kauppamies häpesi tämän jalon ihmisystävän edessä. Hän osoitti Gellertille kätensä ja sanoi:

"Herra professori, minä näen että te ette ainoastaan kirjoita kauniisti, vaan että myöskin teidän tekonne ovat yhtäpitävät aatteenne kanssa. Minä kiitän teitä sydämmestäni tästä terveellisestä opista, jonka tänään olen teiltä saanut. Te olette tähän asti pitäneet minua kovasydämmisenä ihmisenä; mutta tästä lähtien tulette te tuntemaan minua paremmaltakin puolen."

Tämän sanottuaan kääntyi hän vaimoon päin sanoen:

"Tässä on kuittinne ja rahanne takaisin. Menkää kotionne, hoitakaa sairasta miestänne ja lapsianne."

Vaimo läksi vuodattaen ilokyyneliä. Kauppamies kääntyi takaisin Gellertin puoleen:

"Minä en tahdo seisattua puolitiehen, herra professori; tahdotteko seurata minua, niin menemme katsomaan sairaita."

He menivät yhdessä köyhän vaimon asuntoon. Rikas kauppamies otti hankkiakseen lääkärin apua, niin että isä ja lapset pian paraneisivat. Ja hän teki vieläkin enemmän; hän otti sittemmin parantuneen isän palvelukseensa ja piti huolta hänen lastensa kasvatuksesta.

Luotsi.

Lokakuussa vuonna 1774 raivosi hirveä myrsky ja kaikki, joilla oli ystäviä eli sukulaisia merellä, vapisivat pelosta heidän tähtensä. Silloin huomattiin eräänä päivänä muutamasta luotsipaikasta Itämerellä hollantilainen laiva, joka pyrki satamaan, vaan ei voinut päästä myrskyltä. Kolme vuorokautta oli laiva leikkipallona aaltojen raivossa, kunnes se vihdoin tärskähti karille joitakuita satoja syliä rannasta.

Laineet repivät laivasta kappaleen kappaleensa perästä; kuoleman tuska ja kauhu vallitsi kurjassa laivaväessä ja matkustajissa; he pitivät itsiään toivotta ja pelastuksetta heitettyinä vinkuvan myrskyn ja kohisevien aaltojen valtaan.

Rannalla seisoi monta katsojata, jotka kyllä olisivat uskaltaneet henkensä hukkuvien veljiensä pelastukseksi, joll'ei edeltäkäsin olisi huomattu, että kiihoitettujen luonnonvoimain raivo teki kaiken pelastuksen turhaksi. Silloin astui luotsi ulos tuvastaan. Tuskin oli hän nähnyt vaaran suuruutta, kun hän juoksi takaisin huoneeseensa varustamaan tarpeellisia pelastuskapineita. Tosin lankesi vaimonsa hänen kaulaansa rukoillen häntä säästämään henkeänsä; myöskin lapset syleilivät hänen polviansa. Mutta hän vastasi vaan:

"Mitä huolin minä meren kuohusta ja tuulen ulvonnasta? Minä en kuule mitään muuta kuin onnettomien valitushuutoja, ja he ojentavat jo kätensä minun puoleeni. Jumala on kyllä suojeleva minua, niin että tulen onnellisesti takaisin, ja jos minä kuolisinkin, niin ei Hän hylkää teitä!"

Näitä sanoja sanoessaan syleili hän vaimoaan ja lapsiaan ja läksi kahdeksan urhokkaan merimiehen kanssa rannalle. He hyppäsivät venheesen ja soutivat voimakkaasti laivaa kohti. Neljä kertaa koettivat he lähestyä laivaa ja yhtä monta kertaa tulivat he kuohujen sysääminä takaisin rannalle. Väsynein voimin palasivat he kotiinsa. Uskalias luotsi meni huoneesensa, lankesi polvilleen, rukoili Jumalalta rohkeutta ja voimaa — ja hänen rukouksensa tulikin kuulluksi! Monien turhien koetusten perästä onnistui hän vihdoin pääsemään laivaa luo ja saattamaan yksitoista henkeä maalle. Hän jännitti uudestaan voimiaan; hän lähestyi taas laivaa — jo viskasivat onnettomat, jotka vielä olivat laivasta jälellä, köyden venheesen päin, sillä vetääkseen sitä luokseen, kun yhtäkkiä venhe kaatui ja Itämaiden armottomat laineet nielasivat tuon jalon pelastajan.

Yrjö Washington.

Etevimpiä miehiä, joista uudemman ajan historia tietää kertoa, on epäilemättä Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti, Yrjö Washington. Harvoin on niin monta oivallista ja hyvää puolta yhtynyt yhdessä henkilössä tekemään siitä mainiota miestä.

Vaikka amerikalaiset koulut Washingtonin nuoruudessa olivat alhaisella kannalla, oli hän kuitenkin hankkinut itselleen jommoisenkin määrän tietoja.

Millä vakamielisyydellä hän jo nuorena ollessaan ajatteli henkisen viljelyksen korkeata merkitystä, osoittavat hänen päiväkirjansa, jotka antavat meille tärkeän ohjauksen arvostellessamme hänen luonnonlahjojensa suunnitusta. Näissä löydämme huolellisesti kirjoitettuja asiakirjoja, jotka ovat tärkeitä yhteiskunnalliselle elämälle, niinkuin vekseleitä, velkakirjoja, kuitteja, välikirjoja, testamentteja sekä osto- ja myyntikirjoituksia; toisin paikoin löydämme värssyjä ja opettavaisia runoelmia, ja muutamassa hänen päiväkirjassansa tapaamme joukon elämän-ohjeita ja mielenperusteita, jotka kirjoittaja oli ottanut eri teoksista. Saadaksemme silmäillä pohjois-amerikalaisen sankarin henkiseen elämään, panemme tähän muutamia näitä lyhyitä lauselmia:

1:o. "Kun olet ihmisten seurassa, älä koskaan tee mitään, jonka kautta voisit loukata sitä kunnioitusta, jota sinun tulee osoittaa jokaiselle läsnäolevalle."

2:o. "Älä nuku, kun muut puhuvat; älä istu, kun seisovat; älä puhu, kun sinun tulisi olla vaiti, äläkä käy, kun toiset seisattuvat."

3:o. "Älä ole imartelija, äläkä laske leikkiä semmoisen kanssa, joka ei kernaasti suvaitse kanssansa leikkiä tehtävän."

4:o. "Älä lue kirjoja, kirjeitä tahi muita papereita, kun olet ihmisten seuroissa. Jos sattuisi semmoinen pakkotila, että sinun täytyy se tehdä, niin pyydä ensin anteeksi. Kun toinen kirjoittaa tahi lukee, niin älä mene häntä niin lähelle, että voit lukea hänen kanssansa, ellei hän sinua pyydä, ja lausu ajatuksesi luetusta ainoastaan siinä tapauksessa, että hän sitä sinulta kysyy."

5:o. "Katsantosi olkoon iloinen, vaan totisissa asioissa totinen."

6:o. "Älä koskaan ilmoita iloasi toisen onnettomuudesta, vaikka hän olisikin sinun vihamiehesi."

7:o. "Puhutellessasi asiamiehiä lausu lyhyesti ja koskekoon puheesi ainoastaan asiata."

Washington ei tyytynyt semmoisten elämänohjetten paljaasen kirjoittamiseen, hän koki myöskin elämässään niitä noudattaa. Koko hänen olentonsa osoitti jo aikaisin jotain lujuutta ja vakavuutta. Hänen luonteensa rehellinen totisuus kuin myös hänen käytöksensä, joka tarkkaan noudatti sopivaisuuden kaikkia lakeja, voittivat hänelle monta ystävää. Sangen aikaisin ymmärsi hän voittaa alkuansa kiihkoista luonnonlaatuansa lujan tahtonsa vallan alle ja tuli tällä tavoin jo nuoruudessaan voittajaksi, nimittäin oman itsensä voittajaksi — todellakin vaikein, vaan myöskin kauniin kaikista voitoista!

Tottumus nuoruudesta asti vaikutti sen, että kaikki, mitä hän kirjoitti, oli se yksityisiä kirjeitä tahi julkisia asiakirjoja, osoitti järjestyksen harrastusta ja tarkkuutta.

Merkillistä on, ettei hänen päiväkirjassaan löydy mitään valitusta elämän moninaisista vaivoista ja vastuksista, joita hänen päälleottamansa velvollisuudet arvattavasti tuottivat; hänen huomaa tässäkin suhteessa aina pysyneen omatapaisenaan, käsittäen ja arvostellen kaikkea käytännölliseltä kannalta.

Veljensä Lorens'in kuoleman kautta sai Washington jommoisenkin omaisuuden ja olisi voinut viettää sangen hupaista elämätä rauhassa ja levollisuudessa. Vaan hän ei antautunut suinkaan toimetonta elämää viettämään. Hänen tapansa oli talvella nousta ennen päivän valkenemista. Itse pani hän huoneensa lämmitä ja rupesi kirjoittamaan tahi lukemaan kynttilän valolla. Kesällä söi hän aamiaista noin kello seitsemän, talvella kello kahdeksan. Kaksi kuppia teetä ja pari palaa leipää oli koko yksinkertainen ateriansa. Paikalla aamiaisen syötyä nousi hän hevosen selkään ja ratsasti maakartanollensa, jossa hän itse katseli kaikkia taimia ja usein kävi käsin työhön.

Jos ilma oli senkaltainen, ettei se sallinut hänen mennä ulos, käytti hän aikaansa järjestääkseen papereitansa, läpilukeaksensa tilejänsä ja kirjoittaakseen kirjeitä. Loput päivää vietti hän lukemisella ja perheensä keskuudessa.

Neekereitänsä kohteli hän lempeydellä, piti huolta heidän hyvästä toimeentulostansa ja osoitti heille suurta ystävällisyyttä heidän sairaina ollessa. Hän ei kärsinyt koskaan nähdä laiskuutta ympärillänsä; päinvastoin oli tahtonsa, että kaikki toimitettaisiin mitä suurimmalla tarkkuudella. Hän käsitti erinomaisen sukkelaan mihin hänen väkensä kelpasi, joka oli hänelle suureksi hyödyksi asioittensa hoitamisessa. Hänen päiväkirjansa sisältää monta merkillistä todistusta siitä.

Hänen oikeuden tuntonsa oli muodostunut sangen jyrkäksi. Jos jotakin tapahtui, joka oli vasten hänen käsitystään oikeasta, astui hän suoraan sitä tahi niitä vastaan jotka olivat syypäänä siihen. Englantilainen asetus sääti ettei kuningas saanut määrätä minkäänlaisia veroja ilman valtakunnan edustajien suostumuksetta. Kun sentähden kuningas Yrjö III tahtoi säätää uuden veron, rupesi Washington uskaliaasti sitä puolustamaan.

"Minä tiedän", kirjoitti hän, "tämän veron olevan itsessään vähäpätöisen, vaan siirtolaisten oikeus on semmoinen, ettei heidän tarvitse mitään myöntymystä antaa tässä suhteessa. Miksihän me riitelemme! Ehkä sentähden, että kolmen pence'n vero naulasta teetä olisi kovin rasittava? Ei suinkaan; me vastustamme ainoastaan oikeutta säätää tämä vero ilman meidän myöntymyksettä."

Pohjois-Amerikan siirtovallat syntyivät niistä siirtokunnista, joita Englantilaiset olivat seitsemännentoista vuosisadan alusta lähtien perustaneet Pohjois-Amerikan itäiselle rannalle.

Filadelfian valtakokouksessa 4 päivänä Heinäkuuta 1776 julisti ensin seitsemän ja sitten muut kuusi valtiota itsensä Englannin vallasta vapaiksi. Lokakuussa samana vuonna heitettiin pois nimitys "englantilaiset siirtomaat" ja nimi "Pohjois-Amerikan Yhdysvallat" otettiin sijaan. Washingtonin hartain toivo oli saada valtioliiton erityiset osat jollakin sopivalla tavalla yhdistetyksi keskenään ja saada yhteinen voimallinen hallitus toimeen, ja tämän hänen tahtonsa mukaan tehtiin valtioasetus, jonka hyväksyi yhdeksän valtiota 17 päivänä Syyskuuta 1787.

Kun oli huomattu välttämättömän tarpeelliseksi, että yksi mies liiton päämiehenä ohjasi yhteistä hallitusta, voi tietysti yksi nimi vaan tulla kysymykseen. Tunnettiin vaan yksi ainoa, jota katsottiin tämän korkean viran ansaitsevaksi, ja se oli Washington. Hän valittiin presidentiksi ja hän suostui siihen.

Millä tunteilla hän tämän teki on hän itse lausunut päiväkirjassaan. Hän on siinä kirjoittanut 16 päivänä Huhtikuuta 1789 seuraavat sanat:

"Tänäpäivänä kello kymmenen olen sanonut Mont-Vernon'ille, yksityiselle elämälle ja perheelliselle onnelleni jäähyväiset. Sydän täynnä tuskallisempia tunteita kuin voin nyt ilmoittaa, olen matkustanut New-York'iin, päättänyt kun olen palvella maatani, totellen sen kehoitusta, vaan vähällä toivolla voida täyttää sen toiveita minusta."

Kohta kyllä tulivat hänen toimensa hyvät hedelmät näkyviin. Valtiotalous tuli järjestetyksi, kauppa virkistyi, yleinen luottamus tuli jälleen ja yhä enemmän ja enemmän valtasi turvallisuuden tunne kaikkia. Hallitsevat ja hallitut olivat yksimielisiä kaikessa, mikä koski yhteiskunnan pääkysymyksiä.

Tällä tavalla poistuivat Washingtonin kaikki pelkäämiset ja epäilykset, ja koko kansa kiitti häntä isänmaan pelastajana ja onnelliseksi tekijänä. Kaikkialla häntä otettiin vastaan epäilemättömimmillä rakkauden ja kiitollisuuden osoitteilla: kaikkialla tunnustettiin hänen hyödyttävä toimensa kokonaisuuden hyväksi.

Vaan Washington ei kuitenkaan uhrannut kaikkia ahkeroimisiansa ainoastaan uudelle valtioliitolle; hän muisti myös ja piti huolta yksityisten lähimmäistensä puutteista. Niin kerrotaan häneltä seuraava hyväntekeväisyyden osoitus:

Muutamana päivänä käveli hän syrjässä katua Filadelfiassa. Oli aikaisin aamulla eikä liike kaupungissa ollut sentähden vielä alkanut. Äkkiä astui nuorukainen kalpeilla, murheellisilla kasvoilla hänen luoksensa. Arkana, vieläpä vapisevana ja häneen katsomatta pyysi hän apua. Washington katsoi terävästi häneen, vaan kohta hänen katseensa tuli lempeämmäksi, kun oli hetken katsellut nuorukaista, sillä nuoren miehen käytös, hänen vapiseva äänensä ja koko hänen ulkomuotonsa osoittivat, ettei hän ollut mikään tavallinen kerjäläinen; vaan onneton tämän sanan täydessä merkityksessä.

"Te ette näytä minusta tottuneelta kerjäämään. Mikä on saattanut teidät tähän ryhtymään? Olkaa suora ja rehellinen ja puhukaa koko totuus, vaan ainoastaan totuutta, sillä siitä on riippuva, autanko minä teitä."

Näin sanoi Washington lempeällä ja kehoittavalla äänellä.

"Voi, sen tahdonkin minä tehdä", sanon murheellinen nuorukainen. "Minä en ole syntynyt niissä oloissa, joihin te nyt näette minun joutuneen: ne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet minun poloista isääni, se sanomaton kurjuus, jossa äitini on, ovat pakoittaneet minua tätä askelta ottamaan, jota minä ainoastaan suurella vastenmielisyydellä olen tehnyt."

"Kukas sitte teidän isänne on?" kysyi Washington edelleen ja sai nyt tietää että hän oli ollut varakas kauppias, joka oli joutunut häviöön ja mierolle saatetuksi muutaman asiakumppalin petollisen käytöksen kautta häntä kohtaan. Huolet tästä syyttömästä kurjuudesta kehittivät äkkiä taudin, jonka alkua jo oli ennen löytynyt hänessä, ja muutamien kuukausien perästä kuoli hän. Äiti, nuorukainen ja vielä yksi nuorempi veli joutuivat yhä suurempaan köyhyyteen. Eräs hänen isänsä ystävä antoi nuorukaiselle tilaisuutta ansaita elatuksensa hänen luonansa; äiti koetti puolestaan työllä elättää itsensä ja nuorempaa veljeä, kun hän tuli sairaaksi ja melkein oli kuoleman kynsissä. Nuorukaisella ei ollut penniä, jolla hän voi hankkia hänelle lääkkeitä ja apua. "Voi", lopetti hän kertomuksensa, "Minulla ei ollut rohkeutta käydä meidän tuttaviemme luokse ja pyytää heiltä apua. Rikkaat ovat kovasydämmisiä; köyhät, jotka tahtoisivat auttaa, eivät voi. Sentähden —"

Washington oli syvällä liikutuksella kuunnellut nuorukaisen kertomusta. Hänen sydämmensä sanoi hänelle: se on tosi — se ei voi olla valheen ääni, joka niin puhuu.

"No; kerro enempää", sanoi hän lempeästi.

"Sentähden", jatkoi nuorukainen, muutamien kyynelten vieriessä hiljaa hänen poskiansa alas, "sentähden rohkaisin itseni ja puhuttelin vierasta, voittaen sen häpeän, joka sitä minussa vastusti. Voi, armahtakaa minun onnetonta, sairasta äitiäni!"

"Asuuko teidän äitinne kaukana täältä?" kysyi Washington.

"Viimeisessä talossa tämän kadun vasemmalla puolella, neljännessä kerrassa", sanoi nuorukainen, rukoilevasti katsellen häneen.

"Ja te ette ole vielä kysyneet neuvoa lääkäriltä. No, tässä on teille muutamia dollard'ia. Noudattakaa sukkelasti lääkäri."

Nuorukainen tarttui vieraan käteen ja kasteli sitä kyyneleillään. Hän ei voinut puhua, hän saattoi vaan soperoida sanat: "Jumala siunatkoon teitä!" Sen perästä riensi hän kiireesti pois.

Washington katseli hetken hänen jälkeensä, sitten pudisti hän päätänsä ja sanoi hiljaa itsekseen: "Ei!"

Hän meni nyt osoitettuun taloon ja seisoi kohta lesken ovella. Hän koputti sitä. Pieni kaunis poika, jonka silmät olivat täynnä kyyneleitä, avasi hiljaa oven. Washington astui sisään. Nopealla katseella tarkasti hän pikimmältään huonetta. Siinä seisoi vanha petäjäinen pöytä, kaksi tuolia samaa puulajia sekä vanha kaappi ja pöydällä oli muutamia puoleksi valmiita vaimoväen käsitöitä. Kaikkialla vallitsi järjestys ja puhtaus vaan samalla kertaa suurin köyhyys. Hyvin huonossa sängyssä lepäsi sairas vaimo.

Nämä ulkonaiset seikat herättivät vielä suurempaa liikutusta Washingtonissa. Hän astui esille sängyn luokse ja kysyi sairaalta, kuinka hänen vointinsa oli, josta syystä tämä piti häntä lääkärinä. Washington koetti puhua hänelle lohdutusta ja teki sen niin virkistävällä tavalla, että vaimo avasi sydämmensä hänelle ja kertoi hänelle kaikki ne onnettomuudet, jotka hän oli kärsinyt ja jotka hänen poikansa jo oli kertonut vieraalle kadulla. Washington kuulteli tarkkaan häntä, lohdutteli häntä ja kehoitti häntä pitämään huolta siitä että hänen kallisarvoinen elämänsä säilyisi hänen lapsillensa. Sen perästä pyysi hän paperilipun, vaan semmoista ei löytynyt. Sängyllä oli rukouskirja, lesken lohdutus. Hän otti sen käteensä ja sanoi: "Valkea lehti on joutava tästä ja riittää minulle kyllin." Hän repi sen varovasti kirjasta ulos, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti. Sitten tarjosi hän sairaalle kättänsä, puhui vielä muutamia lohduttavia sanoja hänelle ja läksi tiehensä. Vähän aikaa sen jälkeen tuli vanhin poika kotiinsa.

"Rakas äiti", huusi hän iloisesti, "Jumalan armo ei ole meitä hyljännyt! Jalomielinen vieras on antanut minulle viisi dollard'ia. Jumala siunatkoon häntä! Nyt on lääkäri kohta tuleva. Rohkaise mielesi, rakas äiti!" Äiti painoi lapsiansa vasten sydäntään ja pani kätensä ristiin rukoillakseen. Sitten sanoi hän:

"Sinä olet kutsunut lääkärin? Kummallista, hän on jo ollut täällä!"

"Mahdotonta!" sanoi poika, kummastuneena.

"On, lapseni", vastasi äiti, "ja hän on myös oikea sielunlääkäri. Voi kuinka rakkaat ja lohduttavaiset hänen sanansa olivat! Tuolla on lääkelista, jonka hän on kirjoittanut."

Hän osoitti pöydälle, jossa kirjoitettu paperi oli. Hämmästyneenä riensi nuorukainen pöydän luokse, luki mitä vieras oli kirjoittanut ja rupesi vapisemaan.

"Äiti", huusi hän, "ei se ole mikään lääkelista; kuule!"

Ja hän luki nyt ääneen rahannostokirjan suurelle summalle. Ilosta vavisten nousi nyt äiti istuilleen tilallansa.

"Allekirjoitus, poikani, allekirjoitus?" huusi hän.

"Yrjö Washington, Yhdys-valtain presidentti", lukee nuorukainen.

Silloin vaipuu äiti taintuneena takaisin. Poikien onneksi, jotka luulivat äitinsä kuolleen, tulee lääkäri, ja hänen onnistui kohta saada sairas eloon. Myöskin hän lukee syvällä liikutuksella rahannostokirjan, jonka Washington oli kirjoittanut.

Jalo Washington ei kuitenkaan antanut asian jäädä siihen; muutamien päivien kuluttua tuli hän takaisin ja huomasi ilokseen lesken olevan paranemaan päin. O, kuinka kiitolliset olivat! Kuinka hän tunsi itsensä liikutetuksi, kun lapset tarttuivat hänen käsiinsä, suutelivat niitä ja kastelivat niitä kyynelillään. Hänellä oli vielä enemmän ilahuttavia sanomia antaa heille. Hän oli hankkinut vanhimmalle pojalle paikan tunnetun kauppamiehen luona ja nuorimmalle oli hän valmistanut pääsyn muutamaan maan parhaimpia kouluja. Asiain näin asettuen saattoi leski elää jokseenkin huolettomasti vähissä oloissaan.

Monien tointensa keskellä, joita hänen ylhäinen virkansa tuotti muassaan, oli Washingtonilla kuitenkin aikaa tiedustella turvanalaistensa tilaa ja edelleen pitää huolta leskestä, jota hän tekikin uskollisesti, kunnes vanhin poika, joka syystä oli voittanut esimiehensä täyden luottamuksen, oli päässyt siihen tilaan, että hän kunnollisesti voi pitää huolta äidistään ja nuoremman veljensä kasvatuksesta ja tulevaisuudesta.

Kun hänen kiitolliset hoidokkaansa viimein lopettivat sen vaiti-olon, johon heitä oli velvoitettu, silloin kuului koko Filadelfiassa ainoastaan yksi ääni: "Jumala siunatkoon isänmaan pelastajaa ja onnettomien suojelijaa! Jumala siunatkoon Washingtonia!"

Ensimmäisten neljän vuoden kuluttua tuli Washington toisen kerran valituksi presidentiksi vieläkin neljäksi vuodeksi. Todella ymmärtäväiset isänmaanystävät kehoittivat häntä hartaasti ottamaan kolmannen kerran presidenttiviran, vaan siihen häntä ei voitu saada. Ihanalla puheella kansalle erosi hän Maaliskuussa 1797 ainaiseksi virastansa ja muutti takaisin rakkaasen maakartanoonsa Mount-Vernon'iin. Hänen päivänsä olivat kuitenkin luetut; hän sai ainoastaan kaksi ja puoli vuotta nauttia levollisuutta ja onnea tässä maakartanossaan. Hän sattui vilustumaan ja kuoli 14 päivänä Joulukuuta 1797 kuudenkymmenenseitsemän vuoden iässä.

Muisto siitä, mitä jalo Yrjö Washington on tehnyt, ei ole koskaan sammuva uudessa eikä vanhassa mailmassa ja hänen kuolematon ansionsa on aina ja kaikkialla muistettava, jossa suurten ja jalojen miesten muistoa pidetään kunniassa. Jokaisen amerikalaisen rinnassa elää unohtumaton mies kiitollisessa muistossa. Hänen kuvansa löytyy melkein joka perheessä, ja hänen elämästään ja hänen töistään isänmaan hyödyksi kerrotaan lapsille ja lastenlapsille.

Kiitollinen neekeriorja.

Eräällä franskalaisella viljelysmaan-omistajalla Domingon saarella oli orja, joka uskollisen palveluksensa tähden oli saanut lupauksen päästä vapaaksi. Kun orja ahkeruutensa ja uskollisuutensa tähden oli herrallensa suureksi hyödyksi, oli asia kumminkin, huolimatta orjaraukan useista muistutuksista, jäänyt paljaasen lupaukseen. Muutamana päivänä tuli neekeri herransa luo ja jätti hänelle tuon melkoisen summan, viisisataa louisdor'ia, jotka hän sanomattomalla ponnistuksella ja puutteen kärsimisellä oli onnistunut kokoon haalia.

"Herra, ottakaa tämä summa vapauteni lunastukseksi", lausui tuo rehellinen orja.

Herra tunsi itsensä lilkutetuksi.

"Ota rahasi takaisin ja mene", sanoi hän; "kauvan olen minä muutenkin pitänyt kauppaa kanssa-ihmisteni vapauden kanssa. Mene ja ole vapaa!"

Vähän aikaa senjälkeen muutti viljelysmaan-omistaja kotiinsa Franskanmaalle. Mutta pian kadotti hän haitallisten suhteiden tähden kaiken omaisuutensa ja hänen täytyi matkustaa takaisin Dominqon saarelle. Täällä sai hän nyt alottaa elämäänsä suurimmassa puutteessa ja antautua alhaisimpiin töihin. Silloin tuli häntä tapaamaan hänen entinen orjansa.

"Herra", sanoi hän, "sinä lahjoitit minulle kerran vapauden. Tahdotko vastaanottaa orjaltasi sen, mitä hän kauvan kiitollisuudesta on tahtonut antaa sinulle? Voisitkohan kenties kahdellasadalla louisdorilla tulla toimeen vuosittain, jos palajaisit takaisin Franskanmaalle?"

Kauppamies seisoi kauvan liikkumattomana, eikä voinut virkata sanaakaan vastaukseksi. Pikaisesti kiiruhti neekeri ulos ja tuli hetkisen perästä takaisin lain vahvistama kirjoitus kädessään, jonka kautta hän vakuutti entiselle herrallensa kahdensadan louisdorin vuotuisen sisääntulon, niinkauvan kuin hän eli.

Benjamin Franklin.

Benjamin Franklin, mainio amerikalainen valtiomies ja sähköjohdattajan keksiä, josta eräs franskalainen sanoo:

"Taivahan liekin hän voi ja Tyrannitkin nöyriksi tehdä", kuului niiden miesten joukkoon, jotka kulkevat rataansa suorasti ja kuitenkin huolimatta suuruudestaan pysyvät aina yksinkertaisina olennossaan ja siveämielisinä.

Benjamin Franklin oli sisaristansa ja veljistänsä nuorin; kasvatuksensa jäi vajanaiseksi, hän sai oppia ainoastaan lukemaan, lukua laskemaan ja kirjoittamaan; muutoin täytyi hänen itsensä etsiä keinoja tyydyttääkseen tiedonhaluaan.

Jokaisen hetken, jonka tuo väsymättömästi ahkera ja opin-halukas nuorukainen sai liikenemään, käytti hän tietojen hankkimiseen.

Kun Franklin kerran tuli Filadelfiaan ja neuvotonna, kuinka hän asettaisi elämänsä, kuljeskeli katuja pitkin, tapasi erään lapsen leipä kädessä. Franklin meni myös leipuripuotiin ostamaan itselleen leipää. Niillä rahoilla, jotka hän jätti leipurille, saikin hän kolme leipää ja tuli tästä ylöllisyydestä niin hämmästyneeksi, ettei tiennyt mitä piti tehdä noilla kahdella leipäkyörikällä, joita hän ei jaksanut syödä. Silloin johtui mieleensä eräs köyhä vaimo, jonka hän oli nähnyt samassa laivassa, jolla hän oli tullut. Hän otti heti liikanaiset leipäkyörikkänsä kainaloonsa ja läksi astumaan satamaan, missä toivonsa mukaan löysikin matkakumppalinsa ja ilahutti häntä lahjallaan.

Benjamin Franklin ei ollut vielä kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha, ja kuitenkin, mitä kokemusta hän ei ollut itselleen hankkinut! Hän teki työtä väsymättömällä innolla ei ainoastaan ammatissaan vaan myös sisällisen ihmisensä jalostuttamiseksi. Hänen mielilauseensa oli: "Ainoastaan kelpo ihminen voi tulla todellisesti onnelliseksi!"

Välttääkseen veltostumista, avujensa täydellisentämis-pyrinnössään, laittoi hän itselleen taulun, johon oli merkitty kaikki etevimmät avut, missä hän tahtoi itseään harjoitella. Siinä seisoi: kohtuullisuus, vähäpuheisuus, säännöllisyys, päättäväisyys, säästäväisyys, uutteruus, vilpittömyys, puhtaus, tyyneys, nöyryys. Oppiakseen kaikkia näitä avuja, harjoitteli Franklin itsekussakin jonkun määrätyn ajan; hän merkitsi silloin joka päivä viivalla tauluunsa, jos hän oli rikkonut, ja koetti sitä ahkerammin saada viivoja katoamaan taulusta. Kuinka hän riemuitsi, kun hänellä muutamien viikkojen kuluttua ei ollut yhtään viivaa taulussa määrätyn kohdan edessä!

Vielä vanhoilla päivillään sanoi Franklin, että lähinnä Jumalaa oli hänen kiittäminen muistokirjojansa elämänsä onnesta. Kohtuullisuuttansa kiitti hän oivallisesta terveydestänsä; ahkeruuttaan ja säästäväisyyttään taas siitä varallisuudesta, jonka hän oli hankkinut itselleen, sekä kaikista tiedoistansa, jotka olivat tehneet hänet hyödylliseksi ja hankkineet hänelle hyvin ansaitun, tunnustetun sijan oppineitten joukossa. Vilpittömyyttään ja oikeudentuntoaan oli hänen kiittäminen isänmaansa luottamuksesta ja niistä arvokkaista viroista, jotka olivat hänen huostaansa uskotut. Näiden kaikkien hyvien omaisuuksien yhdistyksestä voitti hän sen tyyneyden, joka aina korkeaan vanhuuteensa asti teki hänet niin suloiseksi nuoremmille tuttavilleen.

"Minä olin vielä seitsenvuotinen lapsi", — niin kirjoitti kerran Franklin eräälle sukulaiselleen — "kun sukulaiseni muutamana juhlapäivänä antoivat minulle pienen summan rahaa. Minä läksin heti puotiin, missä myötiin lasten leikkikaluja. Kuullessani äänen eräästä pienestä vihellyspillistä, joka oli toisella pojalla, herätti se minussa niin suurta ihastusta, että minä mielelläni annoin kaikki mitä minulla oli tuosta pienestä pillistä. Nyt menin kotio, jossa puhaltaen kuljin nurkasta nurkkaan, ollen sangen tyytyväinen pillistäni, vaan tuskaksi koko perheelle. Kun sisareni ja veljeni sekä muut sukulaiset saivat kuulla paljonko olin antanut tästä leikkikalustani, vakuuttivat he kaikki minulle, että olin antanut neljä kertaa enemmän kuin sen oikea arvo oli. Silloin rupesin minä ajattelemaan kuinka paljon kauniita kaluja olisin voinut ostaa itselleni, ja kun he nauroivat minun ymmärtämättömyydelleni, vihastuin minä ja aloin itkeä. Harmi ajattelemattomasta kaupastani tuotti minulle enemmän tuskaa kuin leikkikaluni iloa."

"Tämä vaikutti kuitenkin minuun mahtavasti ja tuli tulevaisuudessa suureksi hyödyksi minulle. Usein kuin olin kiusauksessa ostaa jotakin hyödytöntä, sanoin minä itselleni: 'Muista vihellyspilliä', ja niin säästyi rahani."

"Kun kasvoin suureksi, tulin mailmaan ja otin vaaria ihmisten teoista, luulin usein tapaavani ihmisiä, jotka saattoivat itselleen turhanpäiväisiä menoja."

"Jos tapasin jonkun saiturin, joka kielsi itseltään kaikki elämän mukavuudet, joka epäsi itseltään ilon tehdä muille ihmisille hyvää ja voittaa kansalaistensa kunnioitusta, joka uhrasi ystävyyden ilot tavaran kokoamishimolleen, silloin sanoin minä: 'Mies parka, sinä saat kalliisti maksaa rientosi!'"

"Jos tapasin jonkun ihmisen, joka ainoastaan etsi huvituksia ja joka himollisen nautintonsa tähden laiminlöi työskennellä sielunsa jalostuttamiseksi, niin ajattelin minä: 'Petetty mies, sinä hankit itsellesi ainoastaan tuskaa ilon sijaan; sinä maksat liian paljon siitä mitä sinä et tarvitse!'"

"Jos satuin näkemään jonkun ihmisen, joka hyöri ja pyöri kokonaan kauniiden vaatteiden, huonekalujen ja sellaisten hankinnassa, jonkatähden hän teki velkoja ja lopetti elämänsä vankihuoneessa — silloin sanoin minä: 'Hän on maksanut ilonsa hyvin kalliisti!'"

"Lyhyesti sanoen, minä luulin huomaavani ihmisten itsensä olevan suurimmaksi osaksi syypäät onnettomuuksiinsa siten että he väärin arvostelivat kappaleet ja saattoivat itselleen menoja turhanpäiväisistä esineistä."

Kirjailijana antoi Franklin ulos erään kalenterin, jossa on monta hyödyllistä oppia, muun muassa myöskin muutamia "hyviä neuvoja nuorille käsityöläisille."

"Ajattele että aika on rahaa. Jos koko päivän työskentelemisellä voipi ansaita yhden talarin, mutta käyskentelee puolen päivää työtönnä ja elämänsä tarpeihin panee otaksukaamme ainoastaan kaksikymmentäviisi äyriä, niin ei saa luulla että tämä on ainoa meno. Päinvastoin on sitä paitsi todenteolla tullut menetettyä viisikymmentä äyriä."

"Sananlasku sanoo että hyvä maksaja hallitsee toisten kukkaroita; se on: joka on tunnettu hyväksi velkainsa maksajaksi määrälleen ja oikealla ajalla, voipi luottaa saavansa lainata melkein sanoen kuinka paljon hän tahtoo, kun hän on vaan tarpeessa. Tämä on usein suureksi hyödyksi ihmiselle."

Samoinkuin Franklin oli vapauden sankari, oli hän luonnollisesti myös neekeriorjuuden vihollinen. Vielä viimeisen sairautensa aikana kirjoitti kirjoituksen kongressiin orjuuden poistamisesta. Samaa sisälsi myös hänen viimeinen kirjoituksensa, jonka hän kirjoitti.

Huolimatta niistä suurista tuskista, joita hän kärsi elämänsä lopulla, oli hän kuitenkin iloinen mielessään ja kiitti Jumalaa näistä tuskista, joita hän piti tarpeellisina keinoina valmistaa hänen sieluansa korkeampaa elämää varten. "Minä olen", sanoi hän eräälle ystävälleen, "elänyt kauvan ja sill'aikaa nähnyt suuren osan mailmaa. Minä tunnen kiihtyvän halun päästä oppia tuntemaan toista mailmaa ja jätän ilolla ja lapsellisella luottamuksella sieluni ihmisyyden suuren ja hyvän isän huostaan, joka on luonut minut ja aina syntymisestäni asti minua niin armollisesti suojellut ja varjellut."

Tässä uskossa lopetti Franklin elämänsä 17 päivä Huhtikuuta 1790.

Kaikki itkivät hänen poismenoansa ja Filadelfian asujamet seurasivat häntä hänen viimeiselle lepokammiollensa.

Keisari Josef II.

Maaliskuun 13 päivänä 1741 vallitsi suuri riemu keisarikaupungissa Tonavan varrella. Sinä päivänä oli nimittäin prinssi syntynyt vanhalle Habsburgin kuningashuoneelle.

Josef II — niin oli se nimi, jota nuori prinssi sitte keisarina kantoi — on vilpittömästi ahkeroinnut toteuttaa niitä toiveita, jotka olivat häneen kiinitetyt hänen syntymisensä aikana. Se tarkoitusperä, johon hän pyrki, oli korkea, ja jospa hän itse ei saanut elää niinkauvan, että olisi voinut koota hedelmiä kylvöstään, niin tulivat kuitenkin nämä hedelmät runsain määrin hänen jälkeentulevaistensa osaksi.

Jo poikasena osoitti Josef II elävätä mielenlaatua, hyvää käsitysvoimaa ja erinomaista muistia. Hän taisi latinan, franskan, italian, unkarin ynnä useampia muita kieliä, sekä rakasti suuresti soitantoa.

Virkamiehilleen antoi Josef II väsymättömällä työinnollaan kauniin esimerkin. Hän oli ankarasti säästäväinen. Samoin kuin hän oman persoonansa suhteen kammoi kaikkia hyödyttömiä menoja, niin tahtoi hän myös, että järjestys ja säästäväisyys vallitseisi valtiotaloudessakin. Innostunut ihmisrakkaudesta, koetti hän kaikkialla, missä vaan havaitsi puutetta ja kurjuutta, saattaa sinne apua ja turvaa. Joka päivä jakeli hän rahoja tarvitseville; kävipä välistä itsekin kurjuuden majoja katsomassa ja lahjoitti onnettomille lohdutusta.

Vuonna 1766 syttyi ankara tulipalo Wienissä ja Josef II otti itse osaa pelastustyöhön. Hovimiehet ihmettelivät, että heidän hallitsijansa vaivasi itseään kuin tavallinen työmies, jopa melkein pani henkensä alttiiksi, mutta Josef vastasi heille: "Minä olin ihminen, ennenkuin minä tulin keisariksi, ja minä pidän ihmisenä olemistani kaikkein suurimmassa arvossa!"

Kerran matkallansa Böhmiin ja Mähriin näki keisari Josef erään talonpojan kyntävän pellollansa. Ajatus maanviljelyksen suuresta merkityksestä valtiolle valtasi keisarin niin mahtavasti, että hän seisatti vaununsa, hyppäsi ulos, tarttui itse auraan ja kynti useampia vakoja. Aura, jota keisari Josef tässä tilaisuudessa käytti, löytyy vieläkin tallella ja pellon omistaja panetti sille paikalle, missä keisari oli kyntänyt, marmoritaulun tapauksen muistoksi.

Muutaman kerran metsästysretkellään oli keisari Josef ratsastanut eksyksiin ja tuli, ainoastaan eräs ratsunihti seurassaan, Wienin läheisyyteen. Tällöin oli talvi ja lumen paljous peitti maan. Yht'äkkiä syöksee ratsunihti hevosineen päivineen erääsen hautaan, joka oli lunta täynnä ja sentähden meni näkymättömiin. Keisari, joka ratsasti jonkun matkaa edelläpäin, hämmästyi ratsunihdin huudosta, kääntyi takaisin ja etsiskeli häntä. Hän laskeutui heti alas hevosensa seljästä ja koetti kaikin mahdollisin toimin auttaa uskollista palvelijaansa. Mutta hauta oli jotenkin syvä ja mies näytti peräti vahingoittaneen itseään pudotessaan. Keisari huomattuaan, ettei hän yksinään voisi auttaa häntä, nousi takaisin hevosensa selkään, kehoittaen ratsunihtiä olemaan hyvässä toivossa; hän, keisari, lupasi hetkisen kuluttua tulla takaisin avun kanssa. Senjälkeen ratsasti hän lähimmäiseen kylään. Täältä pyysi hän joitakuita miehiä mukaansa ja yhdet vaunut, ja keisari ei palannut Wieniin ennen kuin oli nähnyt vahingoitetun saatettuna kotiinsa.

Eräällä matkalla tapahtui kerran, että keisari Josef sai odottaa hevosia postitalossa, samalla kuin postimestari, huolimatta tuntemattomasta matkustajasta, piti tähdellisenä näytellä keisarin kuvaa muutamille vieraille. Viimein näytti hän myös kuvaa Josef II:sellekin, lausuen:

"Tässä näette te meidän hyvän ja viisaan herramme muotokuvan —"

"Ja kaikkein armollisimman keisarin", lisäsi yksi herroista, jotka olivat keisarin seurueessa.

"Ainoastaan ihminen, niinkuin tekin", vastasi korkea matkustaja, ja kääntyi hetken hiljaisuuden perästä hänen puoleensa, joka yllämainitut sanat oli lausunut, lisäten vakaalla äänellä:

"Kaikkein armollisin on ainoastaan yksi; osoittakoon Hän meille kaikille laupeutta ja armoa!"

Josef auttoi koko joukon sairaita ja köyhiä ihmisiä, ja kerrotaan monta esimerkkiä hänen jalomielisyydestänsä tässä suhteessa.

Eräänä päivänä käveli hän, puettuna hyvästi voivan porvarin pukuun, muutamalla Wienin kadulla. Kirkon läheisyydessä huomasi hän joukon köyhiä, jotka kerjäsivät apua kirkosta tulevilta. Myöskin keisari antoi usealle heistä rahaa ja aikoi sitte aivan huomaamatta poistua siitä, kun eräs kaksitoista vuotinen poika tuli hänen eteensä.

"Mikä sinulla on, ystäväni?" kysyi keisari lempeästi.

"Oi, herra", vastasi pieni poika, "te näytätte niin hyvältä; te ette suinkaan aja minua pois."

"Mutta sano sitte mikä sinua vaivaa, lapseni", sanoi keisari.

"Oi, meillä ei ole mitään syömistä. Minun isäni oli upseeri ja vielä joitakuita kuukausia sitte emme luulleet näin pikaan joutuvamme leivän puutteesen. Mutta pappa kuoli ja nyt olemme me kaiken puutteessa."

"Lapsi parka! Onko sinulla sisaria ja veljiä?"

"On, herra, minulla on kaksi nuorempaa veljeä, jotka ovat kotona mamman luona, sillä hän on hyvin kipeänä."

"Kuule nyt, poikani! Kiiruhda suoraa tietä lääkärin luo. Tässä on sinulle rahoja, jotka saat antaa hänelle äitisi luona käynnöstä. Pyyhi pois kyyneleet ja ole hyvässä turvassa. Me tapaamme hetken kuluttua toisemme."

Poika kiiruhti noutamaan lääkäriä, sittekuin hän keisarille oli ilmoittanut äitinsä asunnon. Hänen luokseen läksi nyt Josef II astumaan. Kaikki todisti suurta kurjuutta. Siinä huoneessa, missä sairas makasi, ei ollut mitään muuta kuin sänky, ja sekin mitä viheliäisintä lajia. Vaimo parka, joka nähtävästi näytti olleen tottunut parempiin päiviin, hengitti raskaasti; ei näyttänyt pitkijä aikoja hänellä olevan jäljellä. Kun vieras astui sisään, hämmästyivät sekä äiti että lapset.

"Minä olen lääkäri", sanoi keisari Josef; "minä tulen tarjoomaan teille palvelustani."

"Oi, herra", vastasi sairas heikolla äänellä, "minä tuskin jaksan palkita teitä siitä."

"Älkää huoliko siitä seikasta. Kunhan minä vaan voin teidät tehdä terveeksi jälleen, tunnen minä itseni palkituksi."

Nyt astui keisari hänen sänkynsä luo, koetti hänen valtasuonensa tykytystä, kirjoitti joitakuita sanoja paperille ja pani sen kamiinin päälle.

"Tässä on reseptini", sanoi hän; "minä toivon heti saavani kokea lääkkeeni auttaneen."

Hän ojensi kädellänsä jäähyväisiksi ja oli silmänräpäyksessä poissa.

Hetkisen kuluttua tuli vanhin poika takaisin, ollen hänen seurassaan todellinen lääkäri. Hän kertoi äitillensä kohtauksensa vieraan kanssa kirkon luona.

"Mutta täällä on jo ollut lääkäri", sanoi sairas ihmetellen; "tuossa on hänen reseptinsä."

Poika otti paperilapun ja luki sen.

"Ah, mamma, se on minun tuntematon hyväntekijäni. Keisari antaa meille eläkerahan. Kuuleppas vaan mitä tässä seisoo:"

"Hyvä rouva! Teidän poikanne, jonka onnellinen sattumus on lähettänyt eteeni, on kertonut minulle, että te olette erään urhollisimpien upseerieni leski. Puute, jonka omaksi te olette joutuneet, on kokonaan ollut tuntematon keisarille. Siis ette saa häntä syyttää vääryydestä. Hänen on sangen vaikea tietää kaikkea mitä hänen pitäisi saada tietää. Mutta nyt, koska hän on saanut asiasta selvän, on hän hankkiva teille apua, niin paljon kuin hänen voimansa myöntävät, ja toimittava varoja lapsienne kasvatukseksi. Rahastonhoitajani on saanut käskyn piirtää nimenne eläkerahainnauttijain listaan. Josef."

Köyhän perheen kiitollisuus ja ilo oli rajaton. Lääkäri tunsi itsensä syvästi liikutetuksi ja pyyhkäsi kyyneleen silmästänsä.

Ja keisari Josef? Hän taisi tänä iltana sanoa niinkuin Titus kerran sanoi: "Minä en ole tuhlannut päivääni."

Yhtä paljon kuin keisari Josef ymmärsi ilahuttaa murheellisia, yhtä paljon ymmärsi hän myös ottaa osaa ja lisätä iloisien iloa. Matkustaessaan Franskanmaalle tuli hän kerran kreivi Falkenstein'in nimellä erääsen postitaloon, jonka omistaja pyysi häntä jäämään seuraavaan päivään, koska hän oli lähettänyt kaikki hevosensa noutamaan vieraitansa äskensyntyneen lapsensa kastetoimitukseen. Josef suostui pyyntöön ja vieläpä tarjoutui lapselle kummiksi. Kun pappi kysyi hänen nimeänsä, vastasi hän lyhyesti: "Josef", ja seuraavaan kysymykseen, hänen säädystänsä ja arvostansa, "Saksalainen keisari." Voimme arvata talonisännän ja hänen vieraittensa hämmästyksen.

Keisari Josef II koetti saada aikaan suuria muutoksia valtiohoidossa. Hän tahtoi panna toimeen yhtälaisen veroituksen, yleisen asevelvollisuuden, uskonnonvapauden, sanalla sanoen kaikkea mikä sittemmin on tunnettu oikeaksi perustukseksi jokaiselle valtiolle ja jokaiselle hallitukselle, jolla alammaisten onni on päämaalina. Josef II:sen aikalaiset eivät kuitenkaan aina ymmärtäneet tätä oikeata ja jaloa hänen pyrinnöissään. Kun hänen olisi pitänyt niittää rakkautta, sai hän usein sen sijaan vastaanottaa kiittämättömyyttä, jopa vihaakin. Mutta jälkimailma on tietänyt paremmin kunnioittaa tämän hallitsijan muistoa ja on hänessä nähnyt valistuksen ja edistyksen jalon sankarin.

Mozart.

Ainoastaan harvat taidemiehet ovat luoneet niin oivallisia teoksia musiikin alalla kuin Wolfgang Amadeus Mozart.

Hän oli tuskin viiden vuoden vanha, kun hän jo alkoi osoittaa erinomaista edistystä klaveerin soitannossa. Tämä hämmästytti ja melkeinpä huoletti hänen isäänsä niin että isä koetti pidättää pojan työnintoa. Hän ei tahtonut eikä uskaltanutkaan opettaa näin nuorelle oppilaalle sävelsepitsemisopin sääntöjä. Hänen varovaisuntensa oli kuitenkin turhaan, sillä pikku Mozart mietiskeli jo klaverikonsertin sepittämistä. Hän rupesi sitä kirjoittamaan ja muutamana päivänä löysi isänsä, joka astui huoneesen muutaman tuttavan kanssa, hänet täydessä toimessa sävelteostaan sepittämässä.

"Mitä sinä siinä teet?" kysyi isä.

"Minä kirjoitan klaveerikonsertin. Ensimmäinen osa on jo valmis."

"Saanko katsoa! Se mahtaa olla jotakin erinomaisen kaunista!"

"Ei, se ei ole vielä valmis."

Isä otti nuottiarkin häneltä, katseli tarkasti kirjoitettua. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Katso kuinka oikein hän on pannut kaikki", sanoi hän ja antoi ystävälleen täyteen kirjoitetun arkin. "Vahinko vaan että se on kovin vaikeata."

"Sentähden se onkin konsertti", sanoi pikku nuotinsepittäjä. "Täytyy harjoitella, kunnes se käy. Näin se tulee kuulumaan."

Näin sanoen istahti hän soittokoneen eteen ja alkoi soittaa. Ei hänen onnistunut soittaa kappaletta aivan oikein, vaan kuitenkin niin että kuulijat voivat ymmärtää miten sen piti oleman.

Ne toiveet, jotka hän lapsena oli herättänyt, täytti hän runsaassa määrässä nuorukaisena ja miehenä. Mozartin nimi oli kohta etevimpiä taiteensa historiassa. Ja vielä tänä päivänä kuunnellaan ihastuksella semmoisia hänen älynsä loistavia tuotteita kuin hänen operansa "Taikahuilu", "Figaron häät", "Don Juan", sekä hänen lähtövirtensä, tuo hänen "Reqwiem'insä", joka on ihanimpia sielumessuja, mitä ikinä on kirjoitettu.

Tämän viimeksi mainitun teoksen synnystä kerrotaan seuraavaa:

Mozart teki par'aikaa uutterasti työtä valmistaessaan "Taikahuilu"-nimistä operaansa, kun muuan pitkä, laiha, yksitotinen mies eräänä päivänä jätti hänelle kirjeen ilman allekirjoituksetta, jossa kirjeessä häneltä kysyttiin tahtoisiko hän kirjoittaa sielumessun ja mihin hintaan. Mielihyvällä otti hän tämän tehdäkseen ja vaati siitä 50 (toiset sanovat 100) dukaattia. Aikaa, jolloin messu voisi olla valmis, hän ei kuitenkaan tahtonut niin tarkalleen määrätä. Tämän vastuun saatuansa läksi kirjeen tuoja pois ja palasi kohta tuoden vaaditun summan, kehoitti Mozartia kirjoittamaan aivan oman tunteensa ja mielialansa mukaan, mutta pyysi häntä ettei koskaan koettaisi päästä tietoon kuka sävelteoksen oli teettänyt.

Ihmisenä oli Mozart suora, teeskentelemätön ja kaikesta turhuudesta vapaa; hän puhui hyvin vähän taiteestaan ja teoksistaan ja koko hänen olentonsa ilmoitti hyväsydämisyyttä ja ystävällisyyttä. Hän kuoli 5 päivänä Joulukuuta 1791 sangen nuorena, ei täydelleen kolmenkymmenen kuuden vuoden ikäisenä.

Uskollinen palvelija.

Tapahtui tuona kylmänä talvena vuonna 1776 että muuan puolalainen kartanonherra käski palvelijansa varustaa kaikki matkustusta varten lähellä olevaan kaupunkiin, ja erittäin käski hän tallirenkinsä Nepomukin seuraamaan matkalle.

Tämä astui herransa eteen ja pyysi häntä vielä lykkäämään matkansa muutamaksi aikaa, koska paljon susia oli näkynyt niillä seuduin pakkasen aikana, vaan hänen isäntänsä pysyi kuitenkin lujasti sanotussaan ja huusi vihastuneena:

"Pelkäätkö sinä? Jää silloin kotiin, sillä minä en voi kärsiä ihmisiä, jotka ovat pelkureita."

"Herra, olkoon sitten niinkuin tahdotte", vastasi renki.

Seuraavana päivänä lähdettiin matkalle. Nepomuk ratsasti edellä. Ei näkynyt mitään merkkiäkään susista. Isäntä aikoi laskea leikkiä palvelijansa kanssa ja kysyi häneltä, missä kaikki nuo sudet olivat, joita hän oli niin paljon peljännyt.

Uskollinen palvelija ei sanonut mitään, vaan katsoi tarkasti ympärilleen. Silloin näki hän äkkiä suuren suden töytäävän esille metsästä. Se näytti olevan hyvin nälkäinen ja läheni lähenemistään matkustavaisia. Hevosia koetettiin saada juoksemaan niin paljon kuin mahdollista, vaan peto juoksi kumminkin kovemmin ja tuli joka hetki yhä lähemmäksi.

"Herra, parasta on että minä uhraan hevoseni pelastukseksemme", sanoi tallirenki. "Sill'aikaa kun tuo inhottava peto töytää hevosen päälle, kiiruhdamme me eteenpäin."

Isäntä suostui ehdotukseen ja kyyneleet silmissä jätti Nepomuk hevosensa saaliiksi verenhimoiselle sudelle.

Jo luulivat matkustavaiset päässeensä kaikesta vaarasta, kun he uudestaan saivat nähdä ensin yhden ja sitten koko joukon susia töytäävän ulos metsästä ja uhkaavina lähestyvän hevosia. Kaikki apu näytti mahdottomalta. Silloin heittäytyi uskollinen tallirenki ulos reestä ja huusi isännälleen:

"Herra, pidä huolta vaimostani ja lapsistani. Minä panen itseni alttiiksi pelastaakseni teidät ja teidän rouvanne. Kiiruhtakaa niin että pääsette pakoon sillä aikaa kun minä töytään vihollisia vastaan."

Sivalluttaen sapelillaan töytäsi hän urhoollisesti susia vastaan, tappoi useampia petoja ja puolustihe kauvan, kunnes sudet viimeinkin repivät hänet kappaleiksi.

Sillä aikaa ajoi Nepomukin isäntä niin pikaan kuin vaan hevoset jaksoivat juosta, kaupunkiin, johon matkan tarkoitus oli. Hän muisti aina kiitollisuudella uskollista palvelijata, joka oli antanut itsensä alttiiksi pelastaakseen hänen ja hänen vaimonsa henget, ja piti runsaasti huolta pelastajan vaimosta ja lapsista.

Isä ja tytär.

Viime vuosisadan lopulla kohtasi kova vedenpaisumus erästä pientä kaupunkia Tonavan varrella. Jää oli äkkiä sulanut pitkällisen leutoilman kautta; julman isoja jäämöhkäleitä oli lohkeillut irti ja niitä kulki nyt joka paikalla jokea, joka kohosi kohoamistaan. Joka hetki kasvoi vaara; vähän ajan sisään murtautui vesi kaupungin kaduille; niin pitkältä kuin silmä ylettyi katsomaan, ei nähnyt muuta kuin Tonavan likaisenkeltaisia aaltoja, joilla jääkappaleita, eläimiä, huonekaluja ja muita semmoisia kappaleita ui. Peljästyneinä pakenivat asujamet ylös huoneittensa yläkerroksiin ja viimein ylös vinnihuoneisin, pelastuakseen päälle tunkeavalta vedeltä.

Pienessä talossa asui köyhä sairas mies. Useampia vuosia oli hän ollut hervoton käsistään ja jaloistaan eikä voinut toimittaa mitään; mutta hänellä oli hyvä tytär, joka työllään hankki elatusta sekä itselleen että hänelle. Tytär ei tahtonut luopua isästään — "minä hänet joko pelastan tahi kuolen hänen kanssaan", sanoi hän.

Isä lepäsi sängyssään ja voi ainoastaan vaivalla nousta niin paljon että hän huoneensa ikkunasta saattoi nähdä hävityksen. Voipuneena painui hän alas vuoteelleen, pani vapisevat kätensä ristiin ja rukoili hyvän lapsensa edestä.

Vesi nousi yhä korkeammalle, kohta saavutti se jo huoneen, jossa vanhus makasi, ja kostutti hänen kylmää olkivuodettansa — silloin koetti tytär nostaa isäänsä vuoteelta ja kantaa häntä katolle. Mutta tämä oli hänelle kovin raskas. Tytär antoi silloin vanhuksen tarttua käsivarsillaan hänen kaulansa ympärille, nosti hänet selkäänsä ja niin kaalasi hän taakka selässä ulos huoneesta veden ja jään läpi ja pääsi onnellisesti katolle. Siellä täytyi heidän oleskella koko vuorokauden ennenkuin kukaan tuli heille avuksi.

Kun vaara oli ohitse kiitti tytär Jumalata omasta ja isänsä onnellisesta pelastuksesta.

Itsensä alttiiksi paneminen.

Bretagnessa, eräässä Ranskan maakunnassa, asui ranskalaisen vallankumouksen aikana Ifigenia Defille yhdessä sisarensa kanssa, joka oli naimisissa ja jolla oli neljä lasta. Sisarukset elivät yksinäisyydessä; heidän ainoa ilonsa oli pienten lasten rakkaus. Valitettavasti tuli tämä hiljainen onni kestämään lyhyen ajan. Paris'ista tuli muutamana päivänä käsky panna vankeuteen kolmekymmentä henkeä, joita pidettiin epäluulon alaisina, ja viedä ne vallankumous-oikeuden eteen. Näiden kolmenkymmenen joukossa oli myös viaton Ifigenia, joka ilman säälittä eroitettiin sisarestaan ja vietiin vankina Parisiin. Vallankumous-oikeus pani hänen eteensä kirjeen, jonka alla oli kirjoitettuna nimi Defille ja jonka sisällyksestä päätettiin että kirjeenkirjoittaja piti jotain yhteyttä kuninkaanpuoluelaisten kanssa.

"Onko se maanpetosta, onko se rangaistusta ansaitseva rikos tuntea ihmistä, joka kuuluu kuninkaan puolueesen!" kysyi Ifigenia. "Me tahdomme ainoastaan tietää tunnustatko sinä tämän kirjeen oikeaksi", oli oikeuden vastaus.

"Kyllä tunnustan kirjeen", sanoi Ifigenia rohkeasti, "vaan ennenkuin minua tuomitsette, niin antakaa minulle asianajaja avukseni."

Seuraavana päivänä lähetettiin jalo ja vilpitön mies, tuo oikeudenoppinut Gauneau hänen luokseen vankihuoneesen puhumaan ja keskustelemaan hänen puollustuksestaan.

"Hyvä herra", sanoi Ifigenia puollustajallensa, "minä pidän jo edeltäkäsin varmana että te tulette käyttämään kaikkia keinoja minun pelastuksekseni, mutta sanokaa minulle kuitenkin minkälainen tuomio minulla on peljättävän."

"Minä tulen koettamaan kaikkea teitä pelastaakseni; mutta se tulee sangen vaikeaksi, kun te tunnustitte kirjeen allekirjoituksen omaksenne, sillä se painaa paljon oikeuden silmissä."

"Puollustakaa vaan minua urhoollisesti! Minä olen syytön. Jos te vannotte minulle ette koskaan ilmaisevanne minun salaisuuttani kellenkään, niin kerron teille jotakin, joka teidät saattaa siihen vakuutukseen että te ajatte oikeata asiata."

Gauneau vannoi vilpittömästi säilyttävänsä hänen salaisuutensa.

"Niin tietäkää sitte", sanoi Ifigenia, "etten minä ole, vaan sisareni on kirjoittanut tämän kirjeen. Ei kukaan voi syyllä tuomita meitä rikollisiksi; jos kumminkin täytyy niin tapahtua, niin minä tahdon kuolla sisareni edestä. Hänellä on neljä lasta, jotka vielä tarvitsevat äitin hoitoa; minä olen yksinäni ja voin huoletta erota elämästä."

Oikeuspäivä tuli. Gauneau puollusti häntä lämpimyydellä ja innolla. Turhaan! Syytetty tuomittiin kuolemaan.

Ifigenia kuoli urhoollisuudella; hän uhrasi itsensä kuolemaan rakkaudesta sisareensa.

Varmaan olisi tämä kaunis siskorakkauden osoite jäänyt unhotuksiin, ellei Gauneau olisi ennen kuolemataan uskonut tämän salaisuuden muutamalle ystävälle, joka vuorostaan on tehnyt sen jälkimailmalle tunnetuksi.

Jalo prinssi.

"Kun kasvan aikamieheksi" — sanoi kerran nuori Braunschweigin prinssi Leopold — "tahdon auttaa köyhiä, tahdon antaa heille kaikki rahani, joita en välttämättömästi tarvitse. Minua huvittaa suuresti antaa köyhälle almuja ja nähdä kuinka hän siitä iloitsee ja kiittää minua kyynelet silmissä. Kuitenkaan en pidä siitä että ihmiset osoittavat kovin suurta alammaisuutta ja nöyryyttä minua kohtaan. Ovathan rikkaat, ylhäiset ja onnelliset ihmiset juuri sen tähden olemassa että he pitäisivät huolta köyhistä ja onnettomista. Onhan Jumala paljon enempi minua, ja hän pitää kuitenkin huolta kaikista ihmisistä; halvimmistakin."

Seitsentoista vuotiaana teki prinssi Leopold lupauksen "olla kuuliainen Jumalalle, armias lähimmäistä kohtaan, hyväntekeväinen, uskollinen tehtävänsä täyttämisessä ja rehellinen, oikeutta noudattava, puolta pitämätön ja kohtuullinen kaikissa toimissaan." Frankfurtissa Oder'in varrella, jossa prinssi oleskeli pitkän aikaa, oli hänen elämänsä ikäänkuin jakso ihmisystävällisiä tekoja. Tällä ajalla hän kirjoitti päiväkirjaansa nämät kauniit sanat:

"Mikä ilo voida auttaa ja palvella lähimmäisiänsä! Kun voisin vaan toimittaa enemmän, niin olisin vielä onnellisempi. Suurin ilo, jonka voin ajatella, on ihmishengen pelastaminen. Suokoon Jumala armostaan minulle kuitenkin kerta tämä ilo!"

Kaivattu tilaisuus tarjoutuikin kohta.

Kevätpuoleen 1785 alkoi Oder-joki paisua rantojensa yli. Pidättömällä voimalla mursi se rikki salpaukset Frankfurtin kohdalla, pani etukaupungin tulvan alle ja uhkasi sitä täydellisellä hävityksellä. Rakennus hajosi ja kaatui rakennuksen perästä. Jokea alas rientävät jäämöhkäleet särkivät siltarakennukset ja etukaupunki tuli tykkänään eroitetuksi muusta kaupungista ja kaikesta avunsaannista. Asujaimet pakenivat huoneistaan ylempänä olevaan ja lujasti rakennettuun silkkitehtaasen. Kaupungista nähtiin miten vaara tuli suuremmaksi joka hetki, vaan ei löydetty mitään mahdollisuutta saada onnettomille apua, sillä joen poikki ei voitu soutaa.

Pelkäämätön prinssi Leopold, joka monesti oli pannut henkensä alttiiksi tulipaloissa, ei kuitenkaan tahtonut antaa tuon esteen pidättää itseään. Häntä kiellettiin koettamasta soutaa yli joen. Mutta hän vastasi:

"Enkö minä ole ihminen niinkuin te? Tässä kysytään vaan ihmisten pelastamista hengen vaarasta!"

Pari hänen sotamiestään lankesi polvilleen hänen eteensä ja pyysi häntä säästämään kallisarvoista henkeänsä, joka oli niin monen turva ja ilo.

Tämä harras rukous vaikutti prinssiin. Hän astui venheestä ja läksi pois.

Olipa muuan kalastaja päättänyt tehdä pelastuskoetuksen. Hän oli saanut kaksi miestä avukseen, joista toinen oli sotamies. Tämä riensi nyt herttuan luokse pyytämään lupaa saada seurata vaaralliselle retkelle. Kun herttua sai kuulla miten asian laita oli, kiiruhti hän sotamiehen kanssa, nousi sanaakaan sanomatta venheesen, ja työnsi sen ulos rannasta.

Samassa tuli kalastaja. Kun hän sai nähdä herttuan venheessä, huusi hän hänelle ettei suinkaan antautuisi uhkaavaan vaaraan ja koetti nyt kaikella tavalla estää yli-menemistä.

"Jos te ette tahdo seurata", vastasi herttua vakavalla äänellä, "niin minä näiden kahden miehen avulla pelastan onnettomat."

"Ei se käy laatuun", huusi tuskallisesti kalastaja, "venhe on kovin pieni."

"Saamme nähdä", vastasi Leopold herttua.

Kalastaja huomasi nyt ettei vastustaminen auttanut.

Vaarallinen matka alkoi. Kaikkien silmät katsoivat herttuaan, kaikkien sydämmet vapisivat hänen tähtensä. Äkkiä nähtiin, miten vene tärähti muutamaa sulkuvarustusta vasten ja alkoi vuotaa. Herttua, joka oli vähällä pudota jokeen, tarttui kiinni toiseen soutajista ja pysyttelihe sillä tavoin venheessä. Mutta samassa silmänräpäyksessä ajoi venheen keula muutaman sillan jäännöksien päälle, joka oli silkkitehtaan edessä, ja kaatui. Miehet putosivat veteen.

Heille koetettiin ojentaa seipäitä ja köysiä, vaan turhaan. Vuolas virta vei kaikki pois. Hetken taisteltuaan aaltojen kanssa katosi prinssi Leopold. Molempien soutajien onnistui pelastautua.

Yleinen murheenhuuto kuului koko kaupungissa kun saatiin tieto rakkaan ruhtinaan kuolemasta. Vasta kahden päivän kuluttua onnistui uutteran etsimisen perästä löytää hänen ruumiinsa, joka tavattiin noin pari sataa askelta siitä paikasta, missä venhe oli kaatunut.

Neekeri nimeltä Ali.

Suuttuneina kovaan kohteluun, jota neekeriorjat Domingon saarella olivat saaneet viljelysmaiden omistajien puolelta kärsiä, tekivät nämä vuonna 1792 kauhean kapinan. Neekerit olivat salaa hankkineet itselleen aseita, töytäsivät herrainsa päälle, murhasivat heidät ja sytyttivät heidän kartanonsa tuleen. Ainoastaan harvat "valkeat" pääsivät pakenemaan heidän kostoansa.

Muutaman viljelysmaan omistajan luona eivät neekerit kuitenkaan tarvinneet valittaa kovaa kohtelua. Olivat saaneet hyvää ja runsasta elatusta, eikä heitä oltu millään tavalla pakoitettu tekemään työtä liiaksi. Herra ja orjat olivat sentähden eläneet sovussa keskenään.

William, tämän viljelysmaan omistajan poika, oli mieltynyt erinomaisen paljon muutamaan nuoreen neekeriin, jonka nimi oli Ali; hän piti hänestä ja koetti niin paljon kuin hän voi, tehdä elämää keveäksi hänelle. Ei kummaa siis, jos neekeri vuorostaan osoitti nuorta herraansa kohtaan uskollisinta rakkautta. Tämä tuli myös näkyviin kapinan syttyessä.

William, joka siihen aikaan oli neljäntoista vuoden iässä, palasi muutamana päivänä metsältä. Hän huomasi silloin neekerijoukon, joka ryntäsi hänen isänsä asuntoa kohden ja sytytti sen tuleen.

Kun nuorukainen näki liekkien kohoavan taivasta kohden, pakeni hän kauhistuneena takaisin metsään. Siellä löysi hän syrjäisen luolan, jossa hän koetti piiloitellata kapinallisten neekerien raivolta. Uupuneena väsymyksestä ja levottomuudesta nukkui hän viimein. Yht'äkkiä kavahtaa hän ylös ikäänkuin kauhean unen vaivaamana — hänen edessään seisoi hänen iso, englantilainen doggikoiransa ja tämän vieressä uskollinen Ali.

Alussa peljästyi William, vaan neekeri sanoi ystävällisesti hänelle:

"Seuraa minua; minä olen sinua johdattava, ettet joudu veljieni käsiin. Sinä olet aina ollut ystävällinen minua kohtaan, nyt on minun vuoroni palkita hyvyytesi."

Ali saattoi nyt Williamia syrjäisiä teitä, soiden ja rämeiden poikki. Tuli pitkä vaellus ja usein heitti jo William kaiken toivon päästä onnellisesti julmistuneiden neekerien raivoa pakoon.

"Ole pelvotta!" sanoi silloin aina uskollinen johdattaja. "Minä saatan sinut pääkaupunkiin; siellä on monta laivaa satamassa, joihin pääset ja jotka vievät sinut Europaan."

Neljännen päivän lopulla näkivät he viimein kaupungin tornit ja muurit edessään. Mutta tuskin olivat jättäneet metsän, ennenkuin heitä tuli vastaan joukko neekerejä, jotka töytäsivät heidän päällensä hurjasti huutaen. Nyt näytti kaikki pelastus mahdottomalta. Silloin astui Ali esille ja rukoili armoa ja sääliä hyväntekijällensä sekä kertoi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän oli Williamille. Alin rukoukset vaikuttivat. Neekerit saattoivat Williamia aina kaupungin portille asti, ja täällä löysi hän suojaa tarpeeksi.

Kaarle von Linné.

Jo vanhimpina aikoina harrastivat etevät miehet tutkimuksia luonnon valtakunnissa. Niin ovat semmoiset muinaisajan viisaat kuin Aristoteles, Theofrastos, Dioscorides y.m. kirjoittaneet havaintonsa ja kokemuksensa luonnon esineistä kirjoihin ja mahtavimmat ruhtinaat ovat kilvoitelleet kootakseen mestarien teoksia. Vaan sitten tuli keskiaika, ja sen sijaan kuin olisi pitänyt käydä edelleen aloitettua tietä luonnon tuntemiseen, tehtiin tämän tieteen harjoittaminen jonkunlaiseksi ylenluonnolliseksi toimeksi, sitä pidettiin velhoutena ja loihtimisena ja vanhojen luonnontutkijoiden teokset joutuivat unhotuksiin.

Vasta kirjapainotaidon keksimisen kautta tulivat nämä teokset suuremmalle yleisölle tunnetuiksi ja nyt heräsi monella taholla harras mielihalu luonnon tuntemiseen. Ruvettiin vertailemaan niitä luonnonesineitä, joita löytyi kunkin ympärillä niihin selityksiin, joita esim. Plinius y.m. olivat antaneet, ja näyttämään missä nämä olivat erehtyneet. Uutterat tutkijat kokoelivat ja selittivät niitä luonnontuotteita, joita näkivät kotomaassaan. Kohta otti tutkija piirustajan ja puupiirustajan avukseen, alussa ainoastaan koristamaan teostansa, vaan sitten kuvan kautta tehdäkseen esittämänsä asian selvemmin näkyväksi lukijalle. Tällä tavoin kehittyi vähitellen luonnontutkiminen erityiseksi tieteeksi, kun sitä ennen oltiin ainoastaan lääketieteellisiä tahi teollisia tarpeita varten tutkittu vissiä luonnonesineitä.

Mutta samalla kun opittiin tuntemaan yhä useampia luonnon tuotteita, kävi niiden järjestäminen tarpeelliseksi. Tehtiin lukuisia kokeita tähän tarkoitukseen; vaan ilman erinäisettä menestyksettä. Puuttui vielä yhdenmukaisuutta selityksien tekemistavasta, puuttui määrättyjä nimityksiä tarkoitetuille asioille, ylinähtäväisyyttä ja järjestystä j.n.e. Sentähden voi tapahtua niin, että eri luonnontutkijat selittivät samaa kasvia, joka kasvoi useammassa eri maassa, yhtä moneksi eri kasviksi.

Juuri tällä epäselvyyden ja epävarmuuden aikakaudella luonnontieteen harrastuksissa syntyi se mies, joka syystä on saanut nimen luonnontieteen isä: Kaarle von Linné.

Toukokuun 23 päivänä 1707 näki hän ensi kerran päivän valon matalaisessa majassa eteläisessä Småland'issa. Hänen isänsä oli pappina Stenbrohult'in pitäjässä ja nimeltänsä Nicolaus Linnaeus. Hän oli köyhä mies ja sen ajan, jota ei papillisten velvollisuuksiensa täyttäminen vienyt, pani hän pienen puutarhan hoitamiseen, joka oli hänen suurin ilonsa.

Jo ensi horjuvilla askelillaan elämässä kohtasi sentähden poika niitä kukkia, joita isä niin suurella huolella hoiti, ja jo pienokaisesta asti imi nuori Kaarle sitä rakkautta kasvimailmaan, joka kerran oli tekevä hänen nimensä kuuluisaksi. Ei ollut pojalla suurempaa iloa kuin isän näyttäessä ja selittäessä hänelle milloin jotakin lehteä, milloin jotakin juurta, milloin taas jonkun kasvin siemenkotaa, ja usein tuli poika, suuremmaksi tultuaan, kotiin kävelyiltä tuoden muassaan joukon kasveja, jotka hän oli kerännyt ja joista hän voi kysellä isältään loppumattomiin. Päivä päivältä eneni hänen rakkautensa kasvimailmaan ja kohta hän ei tuntenut ainoastaan kaikkia niitä kasveja, joita kasvoi kotiseuduilla, vaan myös paljon kasveja kylmästä pohjolasta ja lämpimistä etelämaista, joista hän oli ottanut selkoa isänsä runsaissa kasvikokoelmissa tahi isän kirjastossa löytyvistä kirjoista.

Luonnon suurta kirjaa poika siis ennen kaikkia tahtoi tutkia. Muista lukemisista piti hän vähän, ja vanhat kielet, jotka olivat etevimpänä opetusaineena sen ajan kouluissa, olivat hänestä suorastaan vastenmielisiä. Seuraus olikin se että hänen opettajansa Vexiössä julistivat hänet kelvottomaksi lukemaan ja antoivat hänen isällensä neuvon panna poikansa räätälin tahi nikkarin oppiin. Tästä pelasti hänet kumminkin muuan hänen isänsä ystävä, tohtori Rothman, joka käsitti pojan taipumuksen ja saattoi hänen isänsä antamaan pojan lukea luonnontieteitä. Mutta hän edistyi myöskin nyt sangen huonosti ja kun hän jätti Vexiön gymnasiumin lähteäksensä Lundin yliopistoon sai hän kaikkea muuta paitse kehoittavia lauseita päästötodistuksessansa.

Lundiin tultuaan pääsi nuori Linné tuon luonnonoppineen Stobaeus'en tuttavuuteen, jonka perheessä hän sai asua ja jossa häntä kohdeltiin hyvin ystävällisesti. Mutta pääsy oppineen miehen kirjastoon oli häneltä kuitenkin kielletty, ja ainoastaan onnellisen sattumuksen kautta pääsi hän tilaisuuteen sitä käyttämään.

Eräs ylioppilas, joka asui Stobaeus'en luona, hankki hänelle nimittäin salaisuudessa kirjoja kirjastosta. Näitä luki Linné öisin. Mutta muutamana yönä, kun hän istui lukuihinsa vaipuneena, tuli äkkiarvaamatta hänen luokseen Stobaeus, joka oli nähnyt kynttilänvalon hänen huoneestansa. Hänen täytyi nyt tunnustaa miten hän oli saanut kirjat käsiinsä, ja siitä hetkestä pääsi hän vapaasti Stobaeus'en kirjastoon.

Kohta huomasi Linné kuitenkin, että Upsala oli ainoa oikea paikka niiden lukujen harjoittamiselle, joita hän enin rakasti. Sinne hän läksikin huolimatta vanhan ystävänsä Stobaeus'en mielikarvaudesta. Ainoastaan vähäisen summan voi hänen köyhä isänsä lahjoittaa hänelle avuksi uuteen oppipaikkaan lähteissä, ja kun tämä oli loppunut, alkoi kova puutteen aika Linné'llä. Hänen köyhyytensä meni niinkin suureksi, ettei hänellä ollut tarpeeksi vaatteita näyttäytyä ulkona. Muutamilta kumppalilta sai hän muutamia vaatekappaleita, joita eivät enää pitäneet, ja näitä korjasi hän nyt itse kotona huoneessaan niin että hän edes saattoi käydä ulos kasveja etsimään.

Kohta tapahtui kuitenkin käänne nuoren miehen elämässä. Eräänä päivänä seisoi hän kasvitieteellisessä puutarhassa vaipuneena syviin mietteisin vasta au'enneesta kukasta. Hän oli melkein unhottanut murheensa ja köyhyytensä, ja tutkiskeli huolellisesti kasvia. Viimein tahtoi hän taittaa kukan sitä säilyttääkseen muistona onnellisemmista päivistä nyt kun hänen täytyi jättää Upsala ja rakkaat lukunsa. Juuri kun hän ojensi kätensä kukkaa taittaakseen pidätti häntä tuikka ääni. Hän käänsihe katsomaan ja näki edessään vanhan Olof Celsiuksen. Tämä ei tarvinnut kuin tehdä muutamia kysymyksiä huomatakseen nuoren miehen tietoja. Hän osoitti Linné'lle suurta ystävyyttä ja teki hänet tutuksi oppineen Olof Rudbeck vanhemman kanssa, joka ei ainoastaan ottanut Linné'n lastensa opettajaksi, vaan hankki hänelle myös määräyksen Rudbeck'in sairauden aikana opettaa ylioppilaille kasvitiedettä. Tämän tehtävän toimitti Linné kaikkien mieliksi, kunnes jonkun ajan perästä vanhempi yliopiston opettaja tuli kotio ulkomaalta ja otti Linnén viran toimittaakseen.

Jo aikaisin oli Linné mieltynyt Lapin kasvimailman tutkimiseen. Celsius saattoi hallituksen huomion hänen puoleensa ja hänen välityksensä kautta sai nuori luonnontutkija toimekseen tehdä matkustus Lapinmaahan sen kasvieloa tutkimaan. Linné otti tarjoumuksen vastaan ja tuli, tehtyänsä matkan, jolla hän monesti oli hengen vaarassa, takaisin Upsalaan, ja alkoi nyt kohta järjestää kokoelmiansa ja valmistaa teosta Lapinmaan kasvistosta. Kateus kumminkin viritti juoniansa hänen ympärillään ja ilolla hän sentähden käytti tilaisuutta lähteäksensä Falun'iin pitämään luentoja mineralogiassa eli kivennäisopissa. Täällä tuli Linné kohta tutuksi kaupunginlääkärin tohtori Moraeus'en perheessä ja kihlasi jonkun ajan kuluttua hänen tyttärensä.

Linné'n päämääräksi tuli nyt päästä omavaraiselle kannalle ja hän ajatteli nyt todella suorittaakseen lääkärintutkinnon. Hän piti parhaimpana tätä tarkoitusta varten lähteä Hollantiin, jossa lääketiede tähän aikaan oli erinomaisen korkealla kannalla. Täällä saavutti hän myöskin ei ainoastaan tohtorinarvon, vaan vielä mitä suurinta kunniata opistansa. Koko joukko ulkomaalaisia, suurimmaksi osaksi eteviä miehiä, rupesivat hänen oppilaikseen ja pitivät kunniana olla semmoisina; hän julkaisi useampia teoksia, jotka kaikkialla otettiin kiitoslauseilla vastaan; hänelle kustannettiin matkustuksia muihin maihin ja hänelle tehtiin alttiita tarjoumuksia useammasta ulkomaalaisesta paikasta tahtoisiko hän ottaa vastaan opettajavirkoja tieteessään. Mutta hänen isänmaanrakkautensa saattoi hänet kotio ja hän palasi Ruotsiin oltuansa kolme vuotta poissa. Vaikka Linné oli voittanut niin suurta kunniata ulkomailla, joutui hän kuitenkin kotona melkein kokonaan unhotuksiin. Hänen täytyi ansaita elatuksensa toimivana lääkärinä ja vasta kun hän oli semmoisena saavuttanut maineen suuresta taidosta määrättiin hän professoriksi Upsalaan.

Nyt rupesi hän pitämään luentoja luonnontieteissä ja niiden kanssa yhteydessä olevissa aineissa. Luentosali tuli kuulijoita täyteen ja hänen maineensa levisi yli koko Europan ja Amerikaan asti. Kaikista maista tulvaili oppilaita yhteen kuuntelemaan hänen luentojansa. Usein teki hän retkeilyjä metsiin ja vainioille ja hänen seurassansa saattoi olla silloin pari sataa oppilasta. Jos silloin löydettiin joku merkillinen kasvi, kokoontuivat kaikki mestarinsa ympärille ja kuuntelivat tarkalla huomiolla hänen selityksiänsä ja muistutuksiansa. Kun ilta tuli, palasivat kaikki, kukilla koristettuina ja onnellisina, Upsalaan.

Linné oli keskinkertaista pituutta ja varreltaan voimakas. Hän kyllä kulki vähän kumarruksissa, joka ehkä oli seurauksena hänen tavallisesta asennostaan kasveja etsiessä. Hänen tukkansa oli mustanruuni, vanhuudella hopeanvalkoinen. Hänen silmänsä olivat ruunit, loistavat ja katsantonsa terävä. Hänen luonnonlaatunsa oli vilkas ja hän oli hyvin helläluontoinen surulle, vihastumukselle ja muille sieluntiloille. Voimakas ja uuttera oli hän nuoruudessaan ollut ja vanhempana rakasti hän myös liikkuvata ja toimeliasta elämätä.

Linné sai eläessään yltäkyllin kunnian osoituksia. Hänen kuninkaansa nimitti hänet arkiateriksi ja pohjantähdentähdistön ritariksi, jota siihen aikaan pidettiin erinomaisena asiana. Vuonna 1757 aateloittiin hän myöski ja otti silloin nimen von. Vaan ei nämä eivätkä mitkään muut kunnioitukset häntä huikaisseet. Hänen voimakas ja miehekäs luonteensa pysyi yksinkertaisena ja teeskentelemättömänä. Hänen mielilauseensa oli: "Elä rehellisesti, Jumala sinut näkee!" ja tälle mielilauseellensa pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka.

Kaarle von Linné nukkui kuoleman uneen 10 päivänä Tammikuuta 1778. Yliopiston kaikki oppilaat ja virkamiehet saattoivat häntä hautaan ja kuningas Kustavi kolmas valitti valtion säädyille sitä vahinkoa, jonka isänmaa oli kärsinyt hänen kuolemansa kautta.

Paljon ovat olot muuttuneet sen jälkeen kuin Linné eli, vaan hänen työnsä ja toimensa tulee kumminkin aina pitämään arvonsa. Ennen hänen aikaansa ei ollut kelläkään mitään aavistusta kasvien ja eläinten järjestöllisestä jaoituksesta. Yksityiset ajattelijat olivat kyllä aloittaneet jotakin semmoista, vaan heidän toimensa olivat kuitenkin kovin vähäpätöisiä herättääkseen yleisempää huomiota. Vasta Linné on opettanut meitä säännöllisesti järjestämään kasvi- ja eläinkuntaa. Hänen aikanansa tunnettujen kasvien luku on kyllä sittemmin suuresti lisääntynyt; vaan ne lajit, jotka hän toi esiin ja ne luokat, jotka hän määräsi, soveltuvat kuitenkin niihin kaikkiin.

Linné on saanut nimen "kasvitutkijain kuningas", ja tätä nimeä kantaa hän vielä tänäkin päivänä kenenkään vastustamatta yli koko mailman. Ja tuskinpa on kenenkään ruotsalaisen miehen nimi levinnyt niin kauvas kuin Kaarle von Linné'n, sillä koko sivistyneessä mailmassa löytynee tuskin yhtäkään henkeä, joka ei tietäisi kuka hän oli ja mitä hän on toimittanut, ja joka ei sydämmessään häntä kunnioittaisi, ja ihmetteleisi. Hänen muistonsa onkin aina kunniassa pidettävä ja jokaisen sydämmessä säilytettävä.

Nahyda Tschernikov.

Viime vuosisadan viime vuosikymmenellä eli Nikitin nimisessä pienessä venäläisessä kaupungissa rehellinen virkamies nimeltä Tschernikov. Hiljainen ja vaatimaton koko olennossaan täytti hän uskollisesti velvollisuutensa virkamiehenä ja häntä nimitettiin koko seutukunnassa rehelliseksi tullimieheksi. Hän eli hyvissä varoissa ja hän oli siinäkin onnellinen että hänellä oli oiva vaimo ja herttainen tytär, jonka nimi oli Nahyda.

"Miten onnellisia me kuitenkin olemme!" sanoi muutamana päivänä Tschernikov vaimollensa. "Ei mitkään murheet meitä paina, kaikki ihmiset pitävät meistä ja kunnioittavat meitä ja oivallinen Nahyda on ylpeytemme."

Niin puhui Tschernikov. Mutta ei kukaan ihminen voi luottaa onnen pysyväisyyteen; usein tulee onnettomuuden yö päällemme silloin kuin vähimmin sitä odotamme. Myöskin Tschernikov kävi murheen päiviä kokemaan.

Muuan arvossa pidetty kauppias, joka salakuljetuksen kautta oli voittanut suuria rikkauksia, koetti voiton himosta päästä niistä maksuista Venäjän valtiorahastolle, jotka oli sille tulevat, ja tahtoi kiertää lakia lahjoittamalla tullivirkamiehiä. Myöskin Tschernikovia koetteli hän vietellä, vaan tämä pysyi lujasti velvollisuudessaan eikä häntä saatu ei edes mitä houkuttelevimmilla lupauksilla luopumaan oikeuden tieltä.

Tästä suuttui petollinen kauppias ja saattaakseen rehellisen tullimiehen virattomaksi panetteli hän häntä keisarillisessa hovissa, jossa hän väitti Tschernikovin lausuneen hänen majesteetistansa keisarinnasta ja tämän ensimmäisestä miniteristä Potemkinistä hyvin sopimattomia sanoja, sekä lisäsi että tarpeellista olisi pitää tarkasti silmällä tätä vaarallista miestä.

Tämän epäluulon johdosta hankki Potemkin keisarinnalta käskyn ajaa onneton Tschernikov maanpakoon Siperiaan. Eräänä päivänä istui Tschernikovin perhe, rauhallisesti jutellen muutamien naapurien kanssa — silloin astui ovesta sisään sotamiehiä ja muuan heistä luki läsnäoleville keisarinnan ankaran käskyn. Sanatonna seisoi siinä Tschernikov, vaaleana ja tunnottomana vaipui hänen vaimonsa alas sohvalle, itkien syleili Nahyda äitiänsä.

Sotamiehet tulivat liikutetuiksi tästä murheellisesta näytelmästä, vaan heidän velvollisuutensa pakoitti heitä vangitsemaan onnettoman isän.

"Ole levollinen, rakas vaimoni", sanoi viimein Tschernikov, "ole levollinen; se on varmaan erehdys. Enhän minä tiedä mistään rikoksesta!"

Kun eron hetki tuli tarttui Nahyda, joka silloin oli seitsenvuotias, kiinni isäänsä eikä vaimokaan tahtonut erota miehestään. Sentähden seurasi häntä vaimo ja lapsi hänen vankeuteensa.

Kauvan mietiskelivät vanhemmat minkä rikoksen he olivat voineet tehdä ja kuka heille tämän kovan kärsimyksen oli saattanut. Viimein juohtui Tschernikovin mieleen petollinen kauppias; hän muisti miten tämä kerran kun Tschernikov oli ylenkatseellisesti kieltänyt hänen rikoksellisesta ehdotuksestaan, suuttuneena oli huutanut hänelle:

"Herra, te tulette vielä katkerasti katumaan että olette minua käskeneet luotanne tällä röyhkeällä tavalla!"

Tschernikov vietiin oikeuden eteen, keisarillinen käsky julistettiin hänelle ja hän käskettiin kahdenkymmenenneljän tunnin sisään olemaan valmiina lähtemään matkalle. Tuomittu kantoi tyynesti ja vakaasti kohtaloansa, sillä hänen sydämmensä oli puhdas ja omatuntonsa saastuttamaton.

Vakavasti tuntien viattomuutensa nousi Tschernikov seuraavana päivänä vaimoineen lapsineen vaunuihin; rohkaistuina naapuriensa sääliväisyydestä läksivät he matkustamaan määräpaikkaansa kohti ja tulivat pitkän ja vaivaloisen matkan perästä Tobolskiin, Siperian pääkaupunkiin.

Erityisen kirjoituksen johdosta Jekaterinoslavin kuvernöriltä Tobolskin kuvernörille tuotiin onnettomalle Tschernikoville muutamia lievityksiä rangaistuksesta. Hän sai itselleen ja perheelleen majan ja maakappaleen; hän sai luvan ostaa tarpeellisia elatuksen varoja ja hankkia itselleen muutamia mukavuuksia, jotka saattoivat tehdä hänen surkean tilansa vähemmän tuntuvaksi.

Kun maanpakolaiset olivat muutamien päiväin kuluttua tointuneet matkan perästä ja järjestäneet vähäisen asuntonsa, saivat he määrätyn työn tehtäväkseen. Tschernikov määrättiin maatansa viljelemään ja joka kuukausi maksamaan 36 soopelin, 10 kärpän ja 6 ketun nahkaa.

Iltasilla tuli tavallisesti muutamat naapurit, joiden kohtalo oli sama kuin Tschernikovin, hänen luokseen ja niiden joukossa oli hän erittäin mieltynyt muutamaan nuoreen mieheen, jonka nimi oli Luponsky.

Tänä tuli usein hänen luokseen, kävi Tschernikovin seurassa metsällä ja häntä pidettiin viimein melkein perheen jäsenenä.

Kymmenen vuotta oli Tschernikov tällä tavalla elänyt Siperiassa vaimoineen lapsineen, ja vaikka hänen tilansa vuosi vuodelta tuli paremmaksi, ikävöi hän kuitenkin usein kotoseutuansa, varsinkin koska hänen ruumiinvoimansa alkoivat tuntuvasti vähetä.

Nahydassa, joka nyt oli kasvanut kauniiksi ja kukoistavaksi neidoksi ja joka ei voinut olla huomaamatta isän raskasmielisyyttä, kypsyi nyt kauvan sitte mietitty aikomus päätökseksi. Hän tahtoi mennä jalon, ihmisystävällisen keisari Aleksanterin luokse, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja rukoilla häneltä armoa onnettomille vanhemmillensa.

Kohta kesän tultua, läksi Nahyda matkalleen Pietariin. Hän kulki päiväkaudet, vieläpä myrskyssä ja sateessa; hän ei peljännyt vaaroja eikä vaivoja. Aivan uupuneena tuli hän viimein Pietariin, yksitoista viikkoa kuljettuansa arojen ja vuorten poikki tuon pitkän matkan Siperiasta.

Hän meni muutamaan majataloon ja ilmaisi sen isännälle pitkän matkansa tarkoituksen. Isäntä rohkaisi hänen mieltänsä ja neuvoi häntä ensin kääntymään ruhtinatar Trubetzkoi'n puoleen, joka oli yleisesti arvossa pidetty hyväntekeväisyytensä vuoksi. Paikalla seuraavana aamuna läksi hän ruhtinattaren luokse, kertoi hänelle totisesti onnettomain vanhempainsa kohtalon ja matkansa tarkoituksen.

"Armahtakaa meitä", rukoili hän lopuksi, "elkääkä sysätkö luotanne minua onnetonta tyttöä! Auttakaa minua ja esittäkää onnettomuutemme keisarille. Kuuluuhan keisari olevan niin hyvä ja ihmisrakas; varmaan hän on armahtava viatonta. Jumala tietää isäni olevan viattoman!"

Ruhtinatar lupasi pikaista apua. Hän läksi senatori Kosadavlef'in luokse, joka oli jäsenenä siinä komiteassa, jonka keisari oli asettanut vanhojen oikeusjuttujen tarkastusta varten. Luettelokirjasta ei löydetty muuta kuin Tschernikovin maanpako tuomio ja petollisen kauppiaan kirje. Nahyda, joka usein oli kuullut isänsä puhuvan kauppamiehen petollisista aikeista, selitti arvoituksen. Komitea kirjoitti paikalla kertomuksen keisarille, joka, liikutettuna tytön lapsellisesta rakkaudesta, samassa antoi käskyn Tschernikovin vapauttamisesta ja soi Nahydalle eteenpääsyä.

"En ole vielä koskaan", sanoi Aleksanteri ruhtinatar Trubetzkoi'lle, "oppinut tuntemaan naislentoa, jonka silmistä puhtain viattomuus, jonka sanoista selvin totuus ja luonnollisuus olisi puhunut niin suloista ja liikuttavaa kieltä kuin tällä tytöllä."

Saatuansa kalliita lahjoja keisarilta ja hovin etevimmiltä miehiltä, ajoi Nahyda kotio ruhtinattaren luo. Seuraavana päivänä seisattuivat keisarilliset vaunut portin eteen ja Nahydalle annettiin käskykirje kaikille postivirkamiehille niin pian kuin mahdollista ja keisarin kustannuksella saattaa hänet vanhempainsa luokse. Sitä paitsi lähetettiin Tobolskin kuvernörille kirje, joka sisälti käskyn heti panna Tschernikov vapauteen, antaa maksaa hänelle neljä tuhatta ruplaa ja lähettää hänet Pietariin.

Neljä viikkoa kestävän matkan perästä oli Nahyda vanhempiensa sylissä ja antoi heille tiedon heidän vapaudestansa.

Surullisena jätti Tschernikov vaimoineen ja lapsineen pienen majan, joka kymmenen vuoden aikana oli ollut hänen hiljaisen kärsivällisyytensä todistajana. Tobolskin kuvernöri otti heitä vastaan erinomaisella kunnioituksella ja antoi heidän mukavissa ajokaluissa matkustaa Pietariin. Tschernikovin täytyi tulla keisarin luokse ja juurta jaksain kertoa hänelle kertomuksen maanpakolaisuudestaan. Keisari, joka jo ennemmin oli hankkinut tietoja hänestä Nikitinistä, nimitti hänet Dnieper-virran suulla olevien paikkojen ylitarkastajaksi.

Petollinen kauppias on kuollut muutamia vuosia ennen Tschernikovin vapauttamista, muuten hän ei olisi välttänyt maallista rangaistusta.

Nahyda tuli naimisiin Lupinskyn kanssa, joka oli palannut Venäjälle kaksi vuotta aikaisemmin kuin Tschernikov ja joka melkoisella omaisuudellaan oli perustanut kukoistavan kaupan Moskovaan.

Velvollisuudelleen uskollinen.

Maaliskuun 17 päivänä 1797 purjehti englantilainen amiralilaiva Kuningatar Charlotta 110 tykillä ja 1,200 miehen laivueella Livornosta kapteini William Todd'in päällikkyyden alla.

Kun laiva oli tullut ulos merelle, pääsi valkea irti laivalla ja liekit levisivät niin äkkiä että kaikki apu näytti mahdottomalta. Kapteini Todd pysyi kuitenkin tolkussaan. Hän antoi paikalla täyttää kruutikamarin vedellä ja ryhtyi kaikkiin toimiin laivan pelastukseksi. Mutta turhaan! Kohta oli koko laiva ilmivalkeassa. Ei ollut laivueella muuta tehtävänä kuin pelastaa henkensä. Venheet laskettiin veteen ja kaikki kiiruhtivat jättääkseen laivaa. Kapteini Todd ja muutamia miehiä oli kuitenkin vielä jäljellä kun viimeinen venhe läksi laivasta. Heidän kohtalonsa näytti jokseenkin varmalta. Lähestyä palavaa laivaa oli hyvin vaarallista.

Silloin teki muuan matrosi, joka oli pelastautunut muutamaan venheesen ja jonka kävi sääliksi onnettomia kumppaleitansa, rohkean päätöksen. Hän heittäytyi mereen, ui laivan luokse, pyysi kumppaleitaan yksitellen heittäytymään mereen, otti häntä vastaan ja vei hänet uiden venheensä luokse. Tämän teki hän kuudesti. Vaan silloin oli hän aivan uupunut vaivauksistaan ja vaipui tunnotonna venheen pohjalle.

Vielä oli kapteini Todd laivalla. Hän olisi helposti kyllä voinut pelastautua ennen, vaan hän piti velvollisuutenansa jäädä viimeiseksi mieheksi ja lausui kaikkiin kehoituksiin pelastautumaan ainoastaan tämän:

"Minä jään paikalleni, kunnes kaikki ovat turvassa!"

Hänen velvollisuudentuntonsa oli niin suuri että hän, vaikka liekit joka puolella häntä ympäröivät, aivan kylmäverisesti kirjoitti kertomuksen onnettomuudesta ja sen vielä kahdessa eri kappaleessa, jotka hän jätti muutamalle matrosille, joka kauvimmin oli vaarassa ollut hänen kanssansa.

Kapteini Todd sai urhokuoleman liekeissä ja upposi laivansa kanssa meren syvyyteen.

Miehuullinen veli.

Vernanton'issa lounaisessa Ranskassa asui lauttaustyömies nimeltä Aubry. Hän oli kyllä köyhä maallisista rikkauksista, vaan hänellä oli rikkautta hyvissä ja oivallisissa lapsissaan, jotka elivät sovussa ja rakkaudessa keskenään.

Yonne-virran kauheat virrat olivat useampia kertoja hävittäneet lauttakaivannon ja sulkurakennukset, jotka sanomattoman suurilla kustannuksilla oli pitänyt laittaa kuntoon. Semmoisen uudestaan rakentamisen perästä oli kerran lautta kuljetettava jokea alas, siinä piti Aubry'n kolmentoista vuotiaan pojan tehdä ensimmäisen matkansa. Hän oli saanut käskyn asettautua takimmaiseen päähän lauttaa.

"Ei se käy laatuun", sanoi hänen isänsä, "tuo toimi on kovin vaarallinen sinulle. Sinä olet kovin nuori ja virta on kovin raju. Ilman minutta et saa lähteä tuommoiseen vaaralliseen yritykseen. Minä tahdon seisoa rinnallasi."

Poika tahtoi estää isän apua.

"Jos minulle käy pahoin, ei minun siskoni kadota niin paljoa", sanoi hän, "minä en vielä kykene tekemään mitään heidän hyväksensä. Mutta jos onnettomuuteni tempaisi myös sinut aaltoihin, rakas isäni, silloin olisivat he kadottaneet kaikki. Anna minun sentähden lähteä yksin; Luoja on kyllä minua suojeleva ja minulla on mitä iloisimpia toiveita jälleen nähdä teidät."

Pojan sanoista kuitenkaan pitämättä nousi isä lautalle ja asettui pojan viereen; hän oli pannut toisen käsivartensa pojan kainaloihin, toisella piteli hän kiinni muutamasta hirrestä. Tuskin oli lautta päässyt liikkeelle, ennenkuin peräpuoli painui veden alle. Kuohuvat laineet raivosivat semmoisella hurjalla voimalla, että oli mahdotonta ihmisen tehdä vastarintaa.

Vaikka isä piti lujasti poika sylissään tulivat he kuitenkin toisistaan irti temmastuiksi. Aubry päästi kauhistuksen huudon nähdessään miten virranpyörre tempasi hänen poikansa; hän teki mitä hän voi häntä pelastaakseen vaan kohta sai virta hänenkin valtaansa ja vei hänet muassaan huimaavaa vauhtia.

Sillä aikaa oli joukko ihmisiä kokoontunut rannalle ja katselivat kamalaa näytelmää. Huudettiin apua onnettomille; jalot ihmiset kiiruhtivat tarjoamaan rahoja niille, jotka tahtoivat koettaa Aubry'ta ja hänen poikaansa pelastaa.

Nämä taistelivat sillä aikaa tuskallista taistelua aaltojen kanssa. Isä, joka oli enemmin kokenut semmoisissa vaaroissa, pysyttelihe kauvan ylhäällä; hänen katseensa etsi apua, vähemmin kuitenkin itselleen kuin pojalleen. Myös nuorukainen taisteli kauvan urhoollisesti, vaan kohta alkoivat hänen nuoret voimansa väsyä.

Samassa onnistui muutamain miesten heittää ulos köysi isälle. Hän tuli maalle vedetyksi ja pelastetuksi, vaan meni paikalla tainnuksiin ja vaipui voimatonna maahan.

Sillä aikaa oli Aubry'n tyttäret tulleet saapuville. Kiitollisuuden vallassa ojensivat he kätensä taivasta kohti hiljaa rukoillen; samalla kun kiittivät Jumalaa isän pelastuksesta, rukoilivat myös veljensä pelastusta. Mutta joka hetki kävi heidän toivonsa yhä vähemmäksi. Ei kukaan uskaltanut lähteä ulos virtaan ja nyt ei nähty muuta kuin nuorukaisen toinen käsi ja osa hänen päätänsä, joka pisti ylös vedestä, silloin saapui eräs vanhempi veli, joka nyt vasta oli saanut kuulla onnettomuudesta, paikalle.

"Voi meitä, poikani", huusi isä hänelle osoittaen sormellaan virtaa kohti.

"Voi onnetonta veljeäni!" huokasi nuorukainen, jolta tykinkuula oli sodassa kaapannut toisen käden. "Ei löydy ketään, joka tahtoisi häntä pelastaa? Eikö kukaan tahdo armahtaa onnetonta?"

Turhaan huutaa hän apua. Silloin heittäytyy hän itse veteen sanoen isällensä:

"Minä pelastan hänet tahi kuolen hänen kanssaan! Jumala olkoon kanssani!"

Yhdellä kädellään lähtee hän uimaan ja hänen onnistuu todellakin saavuttaa veljensä; hän ottaa hänet selkäänsä ja saattaa hänet rantaan läsnäolevan ihmisjoukon riemuhuutojen kaikuessa.

Keisari Napoleon ja hedelmänkauppias.

Keisari Napoleon ensimmäinen oli nuoruudessaan oppilaana Brienne'n sotakoulussa. Koska hän hyvin mielellään söi hedelmiä, oli hänellä tapana käydä muutaman hedelmiä kaupitsevan vaimon luona, jonka kauppapuoti oli läheisyydessä. Jos hänellä oli rahaa, niin hän maksoi; jos hänellä ei sattunut olemaan, otti hän velaksi ne hedelmät, jotka hän söi.

Tulipa viimein se päivä, jolloin hänen piti jättää sotakoulu. Hän sattui silloin olemaan velkaa hedelmäkauppiaalle vähäisen rahasumman. Hän meni hänen luoksensa ja sanoi:

"Hyvä rouvani, minun täytyy nyt matkustaa pois enkä voi maksaa teille velkaani. Mutta minä en unhota velkaani."

"Olkaa huoleti, nuori herra", vastasi rouva, "suokoon Jumala teille terveyttä ja kaikkea muuta onnea maailmassa!"

Monen vuoden kuluttua kävi Napoleon Brienne'ssä. Silloin muistui hänen mieleensä hedelmänkauppias. Hänen juolahti päähänsä sukkela tuuma. Hän tiedusteli oliko rouva vielä elossa, ja sai tietää hänen vielä elävän, mutta suuressa köyhyydessä. Pieni kauppapuotinsa oli hänellä vielä jäljellä, ja sinne läksi nyt keisari yksi herra vaan seurassa. Hän astui sisään, tervehti rouvaa, vaan tämä ei tuntenut häntä.

"Voipiko täällä saada jotakin virvoketta?" kysyi keisari.

Vanha rouva otti esille meluunia. Molempain herrain sitä syödessä, kysyi toinen heistä:

"Sanokaa hyvä rouva, tunnetteko keisaria? Sanotaan hänen tulleen tänne tänään."

"No, minä en tuntisi häntä!" vastasi hedelmänkauppias. "Hän on ostanut paljon hedelmiä minun luonani ollessaan vielä sotakoulussa täällä."

"Onko hän myös aina maksanut teille kunnollisesti?" kysyi keisari.

"On, tietysti; hän on täsmällensä maksanut kaikki."

"Hyvä rouvani, te joko ette puhu täyttä totta, tahi on teillä huono muisti. Ensiksikin te ette tunne keisaria, sillä minä olen juuri keisari! Ja toiseksi minä en ole todellakaan maksanut teille niin lunnollisesti kuin väitätte. Päinvastoin olen teille velkaa ja minä tahdon nyt maksaa velkani."

Näin sanoen luki Napoleon pöydälle suuren rahasumman, jonka hän antoi rouvalle.

Kun vanha hedelmänkauppias sai tietää että se oli keisari, ja näki suuren rahasumman, kävi hän vallan mielettömäksi ilosta ja hämmästyksestä.

Keisari käski repiä alas hänen vanhan rappioisen huoneensa ja rakentaa uuden hänelle sijaan.

"Tässä talossa tahdon asua aina kun tulen Brienne'en", sanoi hän; "se on kantava minun nimeäni."

Hän lupasi myös pitää huolta vanhan rouvan lapsista, ja hän piti rehellisesti lupauksensa.

Ruhtinas ja talonpoika.

Muuan ruhtinas kohtasi kerran talonpojan ja alkoi paikalla jutella hänen kanssaan. Jutellessa sai hän tietää, ettei talonpojalla ollut omaa maata, vaan oli ainoastaan päiväpalkkalainen ja teki työtä toiselle hyvin pienestä palkasta.

Ruhtinas ei voinut ymmärtää miten oli mahdollista elää niin pienillä tuloilla ja kuitenkin olla hyvillä mielin. Silloin sanoi köyhä maanmies:

"Hyvin huonolla kannalla olisivat asiani, jos minä tarvitsisin niinkään paljoa. Minun täytyy tyytyä kolmanteen osaan; yhdellä kolmannella täytyy minun maksaa velkojani ja jäljelle jäävän kolmannen osan panen minä talteen tulevia tarpeita varten."

Tämä oli taas jotakin käsittämätöntä ruhtinaasta. Mutta ujostelematon maanmies jatkoi:

"Minä, ja'an ansioni ijällisten vanhempaini kanssa, jotka eivät enää jaksa tehdä työtä, ja lasteni kanssa, jotka ovat kovin nuoria vielä ansaitaksensa mitään; edellisille olen kiitollisuuden velassa siitä rakkaudesta, jota ovat osoittaneet minua kohtaan lapsuudessa, jälkimmäisistä toivon etteivät minua jätä kerran, kun joudun vanhaksi ja kykenemättömäksi."

Ruhtinas palkitsi oivallista miestä hänen rehellisistä mielipiteistään ja antoi hänelle vuotuisen eläkkeen sekä piti huolta hänen pojistaan, kunnes he pääsivät koulusta ja voivat itse ansaita jotakin.

Sankari rauhallisissa urhotöissä.

Edinburgissa, Skottlandin pääkaupungissa, syntyi 15 päivänä Elokuuta 1771 kuuluisa englantilainen runoilija ja romanikirjoittaja Walter Scott. Hän oli ahkerimpia ihmisiä, joita tunnetaan, ja hänen teoksensa ovat tulleet käännetyiksi useampiin niihin kieliin, joita nyt puhutaan.

Mikä ylevä ajatus Walter Scott'illa oli ahkeruuden käytännöllisestä merkityksestä ja miten hartaasti hän lapsiensa mieleen teroittaa ahkeruuden tärkeyttä, sen huomaa muutamasta kirjeestä, jonka hän kirjoitti pojallensa ja jossa hän antaa tälle muutamia isällisiä neuvoja:

"Minä en voi kylliksi teroittaa mieleesi että työ on se laki, jonka Jumala on antanut meille joka askeleella elämässä noudatettavaksi. Ei mikään omaisuus ole arvollista, jonka voi saada ilman työttä, aina leivästä alkaen, jota maanmies syö otsansa hiessä, niihin huvituksiin saakka, joilla rikkaan miehen täytyy ikävyyttään karkoittaa. Mitä tietoihin tulee, niin niitä voi yhtä vähän istuttaa ihmissieluun, kuin viljavainioon voi kylvää siemeniä, ennenkuin se on kynnetty. Suuri eroitus on kyllä siinä, että olojen ja asianhaarain vaikutuksesta toinen voi saada leikata sen tou'on jonka toinen on kyntänyt peltoon, kun sitä vastoin ei kukaan voi onnettomuuden eikä sattumuksen kautta kadottaa lukemisiensa hedelmiä, päinvastoin tulevat aina suuremmat ja laveammat tiedot, jotka ihminen voi saavuttaa, hänelle itselleen hyödyksi täydellisesti. Tee sentähden työtä, rakas poikani, ja käytä aikaa oikein. Nuoruudessa ovat askeleet kepeät, mielemme on taipuvainen ja tiedot kootaan nopeasti. Jos olemme huolimattomia kevään aikana, ei kesä meitä hyödytä, syksymme tuo meille vaan akanoita ja vanhuutemme talvi on kolkko ja ihmisten myötätuntoisuutta vailla."

Walter Scott ansaitsi teoksillansa niin suuren omaisuuden, että hän voi ostaa itselleen pienen maatilan. Hän nimitti sitä Abbotsford'iksi; se oli neljä peninkulmaa Edinburgista ja siellä syntyivät useat mainion kirjailijan etevimmistä teoksista.

Valitettavasti hän yhtä vähän kuin muutkaan ihmiset pääsi kovan onnen koettelemuksista. Se kustantaja, jonka kanssa Walter Scott oli tehnyt kauppakontrahdin teoksistansa, lakkautti sitoumuksensa suorittamisen, ja Walter Scott menetti sen kautta ei ainoastaan kaikki mitä hän oli ansainnut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, vaan joutui myöskin sen kautta jotenkin suureen velkaan.

Tämän kovan onnettomuuden kohdatessa käytti hän itsensä kuin todellinen mies. Vaikka hänen ystävänsä tarjoutuivat hankkimaan niin paljon rahaa, että hän voisi tyydyttää saamamiehensä, sanoi hän ylevästi:

"En huoli, minä olen omalla kädelläni tekevä työtä kunnes kaikki on maksettu. Jos kadottaisinkin kaikki, niin tulee ainakin kunniani pysymään saastuttamatta."

Tästä hetkestä asti teki hän työtä väsymättömästi, kunnes hän liian työn vaivauksesta sai halpauksen kohtauksen. Tuskin oli hän uudelleen saanut niin paljon voimia, että hän voi pitää kynää, ennenkuin hän taas istui kirjoituspöydän ääreen. Turhaan käskivät häntä hänen lääkärinsä herkeämään tuosta uutterasta työstä — häntä ei saatu suostumaan.

Syksyllä 1832 kohtasi häntä uudestaan halpaus, nyt vaarallisemmasti kuin edellisellä kerralla. Nyt tunsi hän ruumiinsa voimain olevan lopussa, vaan kuitenkaan hän ei kadottanut rohkeuttaan eikä kestävyyttään.

"Minä olen kärsinyt kauheasti", kirjoitti hän päiväkirjassaan, "joskohta enemmän ruumiin kuin sielun puolesta, ja usein toivoo mieleni saavani panna maata ja nukkua koskaan enää heräämättä. Vaan minä tahdon taisteluni taistella loppuun, jos se vaan on minulle mahdollista."

Syyskuun 21 päivänä 1832 ummisti Walter Scott ainaiseksi silmänsä. Muuan hänen viimeisiä lauseitansa oli hänen arvoisensa.

"Minä olen ehkä ollut aikakauteni tuottelijain kirjailija", sanoi hän, "ja se on minulle lohdutukseksi, etten ole koskaan saattanut kenenkään ihmisen uskoa horjumaan, etten ole turmellut kenenkään siveydellisiä perusjohteita ja etten ole kirjoittanut mitään, jota minun täytyy pyyhkiä pois kuolinvuoteellani."

Vävyllensä sanoi hän joku hetki ennen kuolemistansa:

"Lockhart, minulla ei ole enää kuin hetki kanssasi puhella. Ole kunnollinen ja hurskas, ole hyvä ihminen. Ainoastaan se voi sinua lohduttaa, kun kuoleman hetki lähestyy."

Lockhart menetteli vainajan tahdon mukaisesti. Hän kirjoitti "Scott'in Elämä" ja antoi kaiken voiton siitä vainajan saamamiehille hänen velkojensa korvaamiseksi, joita Lockhart kyllä ei ollut velvollinen maksamaan, vaan joita hän mainion kirjailijan muistoa kunnioittaen tahtoi suorittaa.

Volney Beckner.

Kun nuorelta Volney Beckneriltä, joka oli muutaman Irlannissa asuvan ranskalaisen poika, kerran kysyttiin, mikä todellinen kunnia oli, antoi hän seuraavan vastauksen:

"Palvella isänmaataan ja loistavalla tavalla täyttää ne velvollisuudet, jotka ihmisen asema yhteiskunnassa määrää."

Volney ei kyllä saanut kuolla sankarikuolemaa isänmaansa edestä, vaan hänestä tuli kuitenkin sankari, sillä hän kuoli ihmisrakkautensa uhrina.

Volney oli aivan nuori kun hän matkusti Domingo nimiseen länsi-indian saareen. Laivalla oli muiden muassa amerikalainen vaimo pienen tyttärensä kanssa. Sillä aikaa kun lapsen kaitsija nukahti, juoksenteli pikku tyttö laivan kannella ja lähestyi laivanpartaita katsellaksensa aaltoja. Samassa kallistui laiva ja lapsi putosi mereen. Volney'n isä näki tämän ja heittäytyi paikalla lapsen perästä veteen koettaakseen sitä pelastaa. Hän saikin kiinni hänen vaatteista ja ui nyt toisella kädellään laivan luokse, toisella painaen lasta vasten rintaansa. Silloin sai hän yhtäkkiä nähdä suuren haikalan tulevan vastaan.

Hän huusi kovasti apua.

Laivalla syntyi yleinen häiriö, vaan ei kukaan tehnyt mitään häntä pelastaakseen. Ammuttiin kyllä muutamia laukauksia vasten petoa, vaan siitä se ei ollut milläänkään. Jo oli hai-kala syöksähtämäisillään lapsen pelastajaa vastaan; — silloin tarttui nuori Volney teräväkärkiseen miekkaan, heittäytyy veteen, sukeltaa alas pedon alle ja työntää altapäin miekan sen ruumiisen.