PYHÄNÄ.

Kirkas kesäkuun aamuaurinko paistoi kamarin ikkunasta suoraan Jussin kasvoille, kun hän heräsi unestansa. Lintujen iloinen liverrys ja kalkahteleva karjankello kuului ulkoa.

Kello kävi jo varmaankin seitsemättä, koska karjaakin jo vietiin laitumelle, ajatteli Jussi itseksensä. Luultavasti oli häntä jo käyty herättämässä, vaikka ei hän ollut kuullut. Mutta kuitenkin päätti hän maata niin kauvan, että tullaan toisen kerran; jäsenet tuntuivat vielä niin raukeilta ja hervottomilta, ettei häntä suinkaan haluttanut lähteä lämpösistä vällyistä. Kuitenkin silmäili hän aralla mielellä ovea, odottaen aina, koska isä sen avaa sekä nyrkillään ovea päristäen eikä suinkaan hellimmillä sanoilla vaatii häntä nousemaan ylös ja lähtemään työhön.

Kuinka harmillista sentään on olla toisen orja, vaikkapa kohta oman isänsäkin. Täytyy nousta ylös, kun käsketään, olipa sitte kuinka uni ja väsynyt tahansa, tehdä aina sitä mitä vaaditaan eikä koskaan saa olla, niinkuin itseä haluttaisi. Olla vapaa, oman itsensä herra, − sehän olisi toista!…

Ikkunan alta kuului askeleita, ja joku ääni kysyi:

"Menetkö kirkkoon tänäpäivänä?"

"Kyllähän sinne mennä pitää, koska on näin kaunis ilma", kuului toinen vastaavan.

Kirkkoon?… mitä se merkitsee… onko nyt pyhä?… Niin, aivan oikein! − nyt olikin pyhä eikä Jussi ollut tuota heti muistanut. Olihan eilen ollut lauvantai ja hän oli illalla ollut puoliyöhön saakka kylällä toisten poikain kanssa. Sentähden olikin hän niin raukea ja uninen herätessään.

Jussi tunsi veltostuneet hermonsa virkoavan, silmänsä selkeävän ja raukeat jäsenensä voimistuvan. Peitteen alla alkoi tuntua liian kuumalta, jonka tähden hän heitti sen puoleksi pois päältänsä. Makaaminen ei tuntunut enää läheskään niin suloiselta kuin äsken, kun oli luullut, että heti ylös noustua ja syötyä olisi lähdettävä kydölle kyntämään. Mutta nyt olikin edessä vapaus!… ainakin yhdeksi päiväksi.

Ei hän kuitenkaan vielä noussut vuoteeltansa, vaikka ei makaaminen suuresti huvittanutkaan. Siinä maatessaan oli niin hyvä mietiskellä elämäänsä, sekä kulunutta että tulevaista. Hän mietiskeli miksi hän oli syntynyt tänne maailmaan, oliko hänellä mitään erityistä tehtävää, tai oliko hän tullut, vaan niinkuin joukon jatkoksi elää kitaroimaan päivästä toiseen, siihen asti että kuolema vihdoin vapauttaisi hänet täältä?…

Mikä kurja kohtalo se olisi semmoinen!…

Ajatuksensa kääntyivät siitä lapsuutensa unelmiin. Selvästi esiintyivät ne hänen mieleensä, niinkuin hän lapsuudessaan oli uneksinut. Hän oli kuvaillut itseänsä milloin papiksi, milloin sotapäälliköksi ja jos jonkinlaiseksi virkamieheksi; mutta useimmiten oli hän päättänyt tulla rehelliseksi ja varakkaaksi talonisännäksi. Silloin oli hän miettinyt kodikseen pientä, valkoiseksi maalattua taloa pienen lammin rannalla, tuuhean kuusimetsän syrjässä, jossa rauhassa ja hiljaisuudessa viettäisi aikansa, työskennellen pellolla tai huviksensa kalastellen lammella, ja toisinaan käyskellen metsässä puiden huminaa ja lintuisten laulua kuulemassa.

Ennen kaikkea muuta oli hän kuitenkin päättänyt tulla rehelliseksi, raittiiksi ynnä kaikkea hyvää ja jaloa harrastavaksi kansalaiseksi… Mutta hän oli jo kahdenkymmenen vuotias ja mitä hän oli toimittanut?… Ei mitään… elänyt vaan kuten pakana sekä odottanut aikaa kulumaan, että sitte vanhempana, vanhempana…

Kirottu, miksi olikin hän viettänyt nuoruutensa päivät niin kurjasti!… Mitä oli hän siitä hyötynyt? Ei mitään muuta, kuin saattanut itsellensä huonon maineen!…

Ja Jussia harmitti niin, että alkoi itseksensä kiroilla omaa tyhmyyttänsä ja huolimattomuuttansa, kun ei ollut paremmalla tavalla viettänyt viime vuosia, vaikka olisi kyllä ymmärtänyt.

… Seitsemäntoista vanhana oli hän alkanut seurata muita nuorukaisia pyhäaikoina tansseihin ynnä muihin huvituksiin, mitkä yleensä eivät olleet kovinkaan mieltä jalostuttavaa laatua. Alussa ei hän ollut nauttinut viinaa, mutta tultuansa huomaamaan, ettei sitä katsottu miksikään häpeäksi, jos toverinsa välistä olivatkin juovuksissa, vaan pikemmin oli se kunniakasta eli niin "miehevää", kun he viinapäissään lauloivat ja kerskailivat sekä elivät niinkuin viimeistä päivää. Jussi ei tahtonut olla huonompi kuin muutkaan ja alkoi seurata heidän esimerkkiänsä. Vähän aikaa oli hän varovammin nauttinut tuota ilolientä, karttaen liiaksi juopumista, mutta pian oli varovaisuus kadonnut ja hän alkanut olla yhtä usein humalassa kuin toisetkin. Silloin oli hän aina tehnyt jotain tuhmuuksia, joita sitte selvittyänsä oli katkerasti katunut ja karvastellut, mutta asia ei sillä sen paremmaksi tullut… tehty oli tehty eikä se siitä muuttunut.

Joka maanantai, sen jälkeen kun hän pyhänä oli ollut juovuksissa, oli hän aina päättänyt, ettei koskaan enää maistaisi viinaa. Mutta viikon kuluessa haihtui vähän mielestä viime pyhänä tehdyt tyhmyydet, ja jos sattui seuraavana pyhänä saamaan viinaa − sattui harvoin, ettei sitä jollakin tovereista ollut, − niin joi hän taas melkein havaitsemattaan itsensä humalaan ja teki uusia tyhmyyksiä…

Jussi veti peitteen päällensä sekä päätti olla muistelematta entistä elämäänsä, koska se vaan katkeroitti hänen mieltänsä. Parempihan oli ajatella eteenpäin, että voisi tästälähin ruveta paremmin elämään. Sen hän päätti varmasti, ettei tänäpäivänä ainakaan juo itseänsä juovuksiin, − vaikka olihan se Jaurilan Kustaa eilen illalla sanonut, että hänellä on viinaa, ja sinne oli iltapäivällä myöskin mentävä hyppyyn, mutta…

Samassa äitinsä raotti kamarin ovea sekä vähän kiukkuisella äänellä sanoi:

"Jos et nouse syömään sieltä, niin minä korjaan ruoat pois… Kirkkoon jo mennään ja sinä siellä vielä maata lojotat! Saisit sinäkin sinne kerran mennä, kun et ole ollut sitte kuin… herra ajan tietää!"

Ovi räiskähti jälleen kiinni.

… Kirkkoonko? Niin, sinne olisi kyllä ollut mentävä, mutta ei oikein haluttanut. Turhaa ajanhukkaa se vaan olisi, koska ei siellä kumminkaan sen paremmaksi tulisi…

Oi mikä paatunut pakana hän jo olikin! Usein oli hän sitä ajatellut sekä väliin rukoillut Jumalaakin, saattamaan häntä paremmalle tielle, kääntämään hänen ajatuksensa pois maailmasta sekä kiinnittämään ne enemmän hengellisiin asioihin, mutta turhaan; hän ei voinut rukoilla sydämmestänsä eikä hänellä ollut suurta haluakaan luopua pois maailmasta. Todellinen parannuksen tekiä oli hänen mielestänsä semmoinen, joka hylkäisi kaikki maailman viattomimmatkin huvitukset, kulkisi murheellisella muodolla kirkossa ja seuroissa ja joka ei koskaan saisi ajatella muuta kuin Jumalaa ja sielunsa autuutta. Semmoiseksi ei hän luullut voivansa tulla ennen kuin hyvin, hyvin vanhana, jolloin on jo kyllästynyt maailmaan ja sen huvituksiin…

Mikä kevytmielinen ajatus! − mutta ei hän sille mitään voinut. Oli hän kyllä lukenut, että ihminen voi olla iloinen, vieläpä iloisempi kuin yksikään maailman lapsista, vaikka hän onkin jumalinen sekä totinen kristitty. Mutta sitä ei hän uskonut, että itse niin voisi olla. Ei; murheellisena, katuvaisena, nöyränä ja − ihmisten pilkan esineenä näyttäytyi hänelle oma kuvansa todellisena parannuksen tekiänä…

Hänen mieleensä muistui, kuinka hän lapsuudessaan oli ollut muutaman kerran äitinsä kanssa kirkossa, tuossa vanhassa, satojen ajastaikojen vanhassa kivikirkossa, joka ulkonäöltäänkin oli niin juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, että se tahtomattakin muutti mielen pois maallisista, pakottaen ajattelemaan tulevaista elämää… Ja entä siellä sisällä!… vanha, hopeahapsinen rovasti saarnasi… Jussi ei oikein muistanut, mitä hän saarnasi, mutta Jumalasta ja taivaasta hän puhui niin liikuttavalla ja juhlallisella äänellä… ja lukkari sekä seurakunta veisasivat niin kauniisti, kuin joukko taivaan enkeleitä. Hänestä oli tuntunut kuin Jumala itse näkymättömänä majailisi kirkossa. Ristiinnaulittu Vapahtajan kuva saarnastuolin päällä ynnä muut pyhäinkuvat kirkon seinissä ja alttarilla olivat häneen vielä lisänneet jumalanpalveluksen juhlallista vaikutusta.

Mutta nyt?…

Uusi kirkko seisoi uljaana ja komeana kuivalla ja alastomalla mäentörmällä. Ihmetellen oli Jussi usein katsellut sen korkeata tornia, taidokkaasti rakennettuja seiniä ja mietiskellyt, että sen rakentamiseen on mahtanut mennä monta tiilikiveä, mutta mitään jumalallisia ajatuksia ei se ollut hänessä herättänyt. Sisällä oli kaikki kaunista ja taidokasta, mutta astuessaan sinne oli hänestä aina tuntunut, kuin olisi tullut teaatteriin, jossa näytellään samaa kappaletta, jonka hän oli jo satoja kertoja nähnyt ennenkin. Pappi teki virkansa alttarilla ja saarnastuolissa, lukkari soitti mestarillisesti urkuja ja muutama hyvältä veisuuääneltään kopeileva henkilö veisasi urkujen mukana. Kaikki oli hänen mielestänsä niin ulkokullaista, koneellista…

Hänessä itsessään tietysti vika oli, että se siltä näytti. Hänen sydämmensä oli niin kiintynyt maailmaan ja sen huvituksiin, ettei se jumalanpalveluksesta välittänyt. Papin saarnatessa oli häntä aina unettanut, ties' mistä syystä, mutta se vaikutti häneen kuin kehtolaulu lapseen. Jos hän oli tarkasti koettanut kuunnella saarnaa, niin ei hän kauvan voinut, vaan erehtyi pian muihin ajatuksiin…

Oi kuinka hän oli elänyt!… Mitähän siitä vielä seuraa?…

* * * * *

Raskaalla mielellä nousi Jussi ylös ja puki vaatteet päällensä. Katsellessaan ulos ikkunasta, ilostui hän hiukan, nähdessään auringon kirkkaasti loistavan vaaleansinervällä taivaalla… Päivä oli kaunis… Elääkö hän itse kauniisti tänäpäivänä?…

Hän meni tupaan. Se oli tyhjä asukkaista, ainoastaan kissa makasi koivet ojennettuna takalla. Kirkkoon kai olivat ihmiset menneet…

Ruoat oli korjattu pois pöydältä, mutta Jussi tiesi kyllä, missä niitä säilytettiin. Perunavadin ja viilipurkin nosti hän kaapista pöydälle ja rupesi syömään. Myöhäiseksi oli jäänyt aamiainen, mutta sitä paremmalta se maistui.

Kello löi kymmenen.

Jussi luki lyönnit, mutta luuli erehtyneensä sillä ei hän uskonut aamun niin pitkälle vielä ehtineen. Vilkaistuaan viisareihin osoittivat ne kuitenkin samaa.

Syötyänsä korjasi hän ruoat jälleen kaappiin ja pesi kasvonsa kylmällä vedellä sekä peilin edessä kampasi ja tasoitteli lyhyeksi leikatun tukkansa.

Mihin mennä… mitä tehdä?… Nyt oli hän valmis viettämään lepopäivää… vapaudenpäiväänsä, mutta millä tavalla sitä viettäisi? Hän oli tänäpäivänä vapaa, mutta mitä nyt vapaudessaan tekisi? Ottaisiko virsikirjan tuolta hyllyltä ja lukisiko siitä tämän päivän evankeliumin?… Ei… ei sillä kuitenkaan sen paremmaksi tulisi… Jumalan sanan pilkkaamista se vaan olisi, lukea sitä ulkokullatulla mielellä… Olisi tuolla kamarissa ollut pari kirjaakin lainastosta, "Papin tytär" ja "Iislannin kalastajat", mutta ei niitäkään nyt haluttanut lukea… Arkina, lepoajoilla nuo kyllä ehtii lukea…

Aholassa olisi häntä huvittanut käydä katsomassa, onko Kalle kotona, mutta hän ajatteli, että pitäisi edes kirkonajan pysyä kotona. Ehtisi hänet sittekin vielä tavata…

Mielensä alkoi käydä taas alakuloiseksi, kun ei mitään huvitusta löytynyt. Silmillään haeskeli hän ympäri tupaa, keksiäksensä jotain ajankuluketta. Nurkkakaapin päällä, tuolla katonrajassa oli iso, vanhanaikuinen kuvaraamattu, jota hän ennen nuorempana oli usein lukenut. Tiesi hän sen kyllä ennestäänkin, mitä se sisälsi… mutta jospa tuota nyt huviksensa… ei tässä ollut nyt muutakaan tekemistä…

Hän kiipesi penkille ja astui siitä toisella jalallaan pöydän syrjälle sekä otti raamatun alas ja laski sen pöydälle. Paksu pöly peitti sen kannet, mutta ei Jussi kehdannut hakea takanorresta riepua sitä pyhkiäksensä… napsautti vaan hakaset auki ja levitti kirjan eteensä…

Toinen Samuelin kirja se siinä aukesi ensimmäiseksi, mutta ei sitä haluttanut lukea. Kuningasten kirjat ja Aikakirjat oli hän myöskin lukenut moneen kertaan ennenkin. Viimein kohtasi hän Salomon sananlaskut… Niissä ehkä olisi hyviä neuvoja ja opetuksia… Neljännen luvun puolivälistä alkoi hän lukea:

… Kuule siis, minun poikani, ja ota minun puheeni, niin ikäs vuotta on monta. Minä johdatan sinua viisauden tielle, ja saatan sinua käymään oikialla retkellä, niin että koskas vaellat, ei sinun käymises ole ahdas: ja koskas juokset niin et sinä loukkaa sinuas. Pidä kuritus, älä hylkää häntä; kätke häntä, sillä hän on sinun elämäs. Älä mene jumalattomain askelille, ja älä astu pahoin tielle. Jätä se pois ja älä käy siinä: karta sitä ja mene ohitse. Sillä ei he…

Ovi avattiin ja Jussin täytyi keskeyttää lukunsa, nähdäksensä, kuka tulija oli. Se oli Aholan Kalle. Hän näytti väsyneeltä ja raukealta kuin olisi vastikään unesta herännyt.

"Pane nyt hiiteen, vai Raamattua… Aijotko tehdä pienen parannuksen, kun Raamattua olet ruvennut 'leesaamaan?'"

Kallen puhe oli pilkallista, mutta ilman mitään tarkoitusta. Ilman aikojaan vaan sanoi, kun ei ollut muutakaan puhumista.

Jussi löi kirjan kiinni ja vastasi:

"Rupesin tuota tässä joutessani katselemaan, kun ei ollut muutakaan huvitusta."

Kaapin päälle, entiselle sijallensa asetti hän jälleen raamatun ja meni kamariinsa jonne haastoi Kallenkin tupakoimaan. Vaikeasti kävi puhe, kun ei kumpaisellakaan tahtonut olla mitään sanomista.

Kalle sytytti piippunsa ja heittäytyi selällensä vuoteelle. Jussi istui ikkunan edessä tuolilla, nojaten kyynäspäitään pöytää vasten ja haukotteli tämän tuostakin… "Kun tämä kirkonaika taas pian loppuisi, että saisi lähteä kylälle!" virkkoi Kalle tuskaisena.

"Sepä… kyllä se aika sitte taas kuluisi."

"Kun olisi viinaa…"

"Minulla ei ainakaan ole yhtään."

"Ei minullakaan… mutta Jaurilan Kustaa sanoi hänellä olevan; eikö lähdetä sinne?"

"Kun tultaisiin ensin kirkosta."

"Siihen on vielä monta tuntia, ennenkuin sieltä tullaan! Ei täällä kehtaa niin kauvan odottaa."

Jussi mietiskeli hetkisen, kumpiko olisi parempi, olla kirkonajan kotona vai lähteä Jaurilaan? Samahan tuo on, kummassako oli… mielensä kuitenkin paloi Jaurilaan vaikka olisi kotonakin… ei hän kumminkaan voisi kirkonaikaa oikealla tavalla viettää…

"No, lähdetään vaan; en minä ole vastaan muuta kuin körttiröijyä enkä sitäkään, jos se on punainen."

Pojat kavahtivat jaloilleen ja menivät ulos. Jussi lukitsi porstuan oven jälkeensä ja asetti avaimen porrasten alle, sen tavalliseen kätköpaikkaan, josta jokainen talonväestä voi sen löytää. Senjälkeen lähtivät he kävelemään toista kylää kohden.

Ilma oli mitä ihanin. Pienet lumivalkeat pilvenhattarat leijailivat sinervällä taivaalla kuin jääkappaleet aavalla merellä. Aurinko paistoi kirkkaana ja loistavana puolipäivän korkeudessa. Sen liiallista lämpöä vilvastutti hilpeä länsituuli.

Jussin mieli kävi taas hieman iloisemmaksi, katsellessaan kaunista luontoa. Viinan himo alkoi hälvetä. Hän päättikin jo itsekseen, ettei niin paljoa ainakaan juo, ettei tiedä miten olla, kuin eleä… sen verran vaan, että on hyvällä tuulella, että ilman ujostelematta kehtaa olla toisten joukossa…

Reippaasti käveltyään saapuivat he pian Jaurilaan. Porstuakamarista, joka oli Kustaan hallussa, kuului ihmisääniä. Siellä olikin Kustaa ynnä kaksi muuta poikaa. Puolillaan oleva viinapullo seisoi pöydällä.

"Joko tekin nahjukset viimmeinkin kerkesitte!" huudahti Kustaa puolijuopuneena, nähdessään Jussin ja Kallen tulevan. Hän kaatoi lasin viinaa täyteen ja otti sen käteensä sekä virkkoi, Jussiin ja Kalleen katsoen:

"Ottakaa esimerkki… näin ryypätään", ja kohotti sitte lasin huulilleen sekä yhdellä siemauksella nielasi sen sisällyksen.

Sen jälkeen täytti hän lasin uudestaan.

"Jussi… ota ryyppy."

"En minä ryyppää."

"Se on pakosta kuin köyhän kuolema… Noh!"

"Kyllä minä vuoroni pidän, mutta en paljon ryyppää."

"Senverran vaan, että tyhjäksi tulee."

Jussi maistoi vähän ja alkoi laskea lasin pöydälle, mutta Kustaa esti, sanoen:

"Ellet päästä 'pohjaksi', niin heitän silmillesi!"

Jussi maistoi taas vähän, mutta Kustaa ei antanut myöten vaan pohjaksi sen piti tulla.

"Sinähän nyt olet mies, kun et uskalla yhtä ryyppyä ryypätä!" pilkkasi Santalan Jaska, joka myöskin puolijuopuneena hoippoili lattialla.

"Hän on vaan niin olevinaan… Anna mennä, että saan kaataa toisillekin!"

"Se menee päähän", vastusti Jussi. "Päähän sitä kaadetaankin."

"Suuhun minulla on ollut tapana sitä kaataa."

"Eikö suu ole päässä?"

"En minä ryyppää tätä kaikkea… tulen taas niin juovuksiin…"

"Mitä se tekee näin hyvänä vuonna eikä paljon huononakaan… Anna vaan mennä."

Ja Kustaa tarttui Jussin käteen, jossa lasi oli ja työnsi sitä suuta kohden.

"Suuhun pitää, sanoi Kölli-Matti silakalle."

"No, saakeli, jos ei tässä muu auta niin menköön", sanoi Jussi ja tyhjensi lasin suuhunsa.

"Kas niin. Kelpasi kyllä vaikka siinä vain komeili", ilkkui Kustaa, täyttäessään lasia.

"Ja hyvää olikin", sanoi Jussi, vaikka paha irvistys suussa todisti toista.

Sitte oli Kallen vuoro ja hän laski ilman pakottamatta pohjaksi.

"Tämä meidän elämä on liiaksi hurjaa… Pitäisi heittää hiiteen tuo juominen", esitteli Jussi.

"Hurjaa se pitääkin olla", vastasi Kustaa ja alkoi laulaa:

"Hurjasti elin, että kunniani meni, Mutta en minä sure sitä: Nuorella ijällä ja hulivili luonnolla Hurjasti elää pitää!…"

Ja niin sitä ryypättiin ja laulettiin, laulettiin ja ryypättiin. Jussikin alkoi pian tuntea viinanhöyryjä päässänsä; mielensä muuttui vapaaksi ja ylpeäksi. Hän muuttui talonpojasta kuninkaaksi…

Hetki Jaurilassa ryypättyä, mentiin Santalaan jatkamaan samaa tointa. Sieltä taas palattua Jaurilaan kulkivat he toinen toisensa kannattamana laulaa loilottaen ja pitäen kauheata meteliä…

* * * * *

Puolipäivän jälkeen alkoi nuorisoa, poikia ja tyttöjä kokoontua Jaurilaan. Isäntä ja emäntä olivat poissa kotoa, jonka vuoksi saatiin tanssia niin paljon, kuin vaan huvitti, keltään lupaa kysymättä.

Kustaa antoi ensin viinaa jokaiselle, joka vaan sattui lähellä olemaan. Mutta pian olivat kaikki pullot tyhjänä, joita hän sitte harmissaan alkoi lyödä palasiksi lattiaan. Toiset kuitenkin estivät häntä siitä ja korjasivat pullot pois.

Sitte alkoi tanssi. Harmonikan säveleet voittivat kimakalla äänellänsä kaiken muun melun ja pari toisensa jälkeen alkoi pyöriä lattialla.

Jussi eli kuin toisessa maailmassa; mahtavana pokkuroitsi hän lattialla, paljoakaan tietämättä tai huolimatta, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Harmonikan säveleet hän kuuli ja jalkansa tahtoivat mennä sen tahdin mukaan, mutta ne olivat jonkun toisen vallassa, eivätkä totelleet häntä ensinkään. Tyttöjä hän otti tanssiin, mutta erehtyi aina tahdilta ja tytöt jättivät hänet siihen. Tämä suututti Jussia, mutta mikään ei auttanut. Väliin kaatui hän pitkäksensä lattialle tanssivien jalkoihin, jolloin useampia paria kaatui hänen päällensä. Kaikki nauroivat ja ilvehtivät hänelle, mutta ei hän sitä huomannut, sillä ympäristö tanssi yhtenä sekasotkuna hänen silmissänsä.

Toverinsa, joiden kanssa hän oli juonut, pitivät myöskin aika mellakkaa, mutta he pysyttelivät enemmän syrjäpuolissa, ulkona tai Kustaan kamarissa.

Jussi hoiperteli myöskin kamariin, jossa tapasi Kustaan.

"Onko sinulla viinaa?" kysyi hän tältä. "Ei."

"Lähdetään meille, minä laitan."

"Lähdetään vaan, mutta kutsu Mattilan Tuomaskin, että päästään hevosella."

"Onko hänellä hevonen?"

"On."

Pojat lähtivät etsimään Tuomasta, jonka pian tapasivatkin porstuassa, jossa hän oli vilvoittelemassa.

Tämä oli mieluisa seuraamaan kutsua. He kiipesivät rattaille ja Tuomas sivalsi piiskalla hevosta selkään, niin että se lähti täyttä laukkaa pihasta.

Vinha vauhti pyörrytti humalaiset miehet vielä hurjemmalle tuulelle. Jussi ja Kustaa alkoivat laulaa:

Miehelle ei mitään tee Jos ryypyn, kaksi ottaa, Vaan kolmas se mieltä koettelee Ja neljäs älyn voittaa.

"Ei saa nyt laulaa, tuolla tulee pastori", kielsi Tuomas, joka oli aivan vesipäällä.

"Tulkoon vaikka rovasti, mitä hänen meihin tulee", vastasi Jussi alottaen taas laulun:

Vettä juovat lehmät ja lampaat Vaan pojat ne juovat viinaa…

Kääntyessä Jussin kotiin olivat rattaat vähältä lentää tienposkeen, mutta Tuomas sai parhaaseen aikaan hevosen hiljentämään vauhtia, ettei niin käynyt.

Jussi ja Kustaa huojuivat sinne tänne rattailla, ymmärtämättä muuta kuin laulaa, laulaa; ja sitä he tekivätkin, että kylä kajahteli.

Tuomas pidätti hevosen tallin eteen ja pojat alkoivat kömpiä alas rattailta. Tämä onnistuikin toisille hyvin, mutta kun Jussi aikoi hypätä alas, tarttui hänen jalkansa johonkin ja hän syöksyi pää edellä kiviseen pihaan.

Toiset auttoivat hänet taas jaloillensa ja huomasivat hänen otsaansa tulleen ison haavan, josta virtana valui verta.

Tuomaan avulla pääsi hän sitte kamariinsa, jossa heti vaipui lattialle makaamaan. Tuomas istui tuolille ja Kustaa hoippaili edes takaisin lattialla, kehottaen Jussia nousemaan ylös sekä etsimään viinaa, niinkuin oli luvannut. Mutta Jussi ei tiennyt tästä maailmasta enemmän kuin sika pohjantähdestä, maata röhötti vaan lattialla, kasvoiltaan valkeana kuin palttina.

Pojat lähtivät pian pois, kun huomasivat, ettei Jussista ainakaan tule miestä.

* * * * *

Raskaat sadepisarat rapisivat ikkunaruutuja vasten, kun Jussi heräsi kohmelostansa. Huone oli melkein pilkkosen pimeä, niin että hän sai vähän aikaa tarkastella, ennenkuin tunsi sen omaksi kamariksensa. Synkkä mustanharmaa taivas näkyi ikkunasta ja rankka vesisade tuntui raivoavan ulkona.

Mitä olen taas tehnyt… kuinka olen elänyt?… oli Jussilla ensimmäinen ajatus, muistellessaan kulunutta päivää. Sen hän tiesi varmaan, ettei hyvin ainakaan ollut itseänsä käyttänyt, ja se tieto tuotti tuskan hänen sydämmeensä. Selvästi muisti hän sen, kuin Jaurilassa ensin oli ruvettu juomaan, mutta siitä jälkeenpäin ei hän muistanut muuta kuin laulaneensa ja kerskanneensa…

Kirous!… kuinka oli hän taas elänyt?… Ja mitä ihmiset hänestä nyt ajattelevat? Retkale, hullu, juoppo, ynnä muilla semmoisilla kauniilla nimillä varmaankin häntä nimittävät, jutellessaan hänen tämänpäiväisestä elämästänsä. Ja varmaankin on se alituinen puheenaine kaikilla tanssissa olleilla, kun kohtaavat toisensa. Silloin he tietysti nauravat niin ylenkatseellisesti ja ovat itse olevinaan niin vapaita tyhmyyksistä että… Mokomat lurjukset, nuo tämän maailman ihmiset! Itse elävät yhtä tyhmästi kuin hänkin eikä heistä tee kukaan pilkkaa; mutta annas olla, kun hän vähän elää hurjasti juovuksissa, niin katsovat he hänen päällensä niin pirullisen viekkaasti sekä keskenänsä nauraen juttelevat hänestä… tietysti mitä ilkeintä pilkkaa…

Tuskissaan alkoi hän riisua vaatteita päältänsä. Ne olivat ylt'yleensä liassa ja loassa. Kellon vitjat olivat poikki, mutta kello oli kuitenkin eheänä lakkarissa.

Hän iski tulitikulla valkean ja katsoi kelloon. Se oli kaksi. Kolme tuntia oli siis enää levon aikaa ja niin väsyksissä ja kipeä, kuin hän oli! Päätä pakotti, kuin olisi tuhannen kupariseppää paukutellut siellä vasaroinensa. Polvi oli myöskin kipeä, ettei saattanut kävellä ilman ontumatta. Kaatuessaan kai oli sen jossakin loukannut… Otsassa olevaa haavaa kirveli myöskin. Katsellessaan sitä peilissä, havaitsi hän kasvonsa olevan veritahroissa, niin että hän oli hirveän näköinen. Nenäliinalla koetti hän poistaa verta muodostansa, mutta turhaan; täytyi mennä tupaan vedellä pesemään, kun ei kehdannut aamuksikaan jättää, syystä ettei tahtonut kelienkään näyttää itseänsä sellaisena.

Raskaalla mielellä laskeutui hän sitte vuoteelle. Mielellään olisi hän nukkunut ijäksi, päästäksensä tämän maailman vaivoista ja kiusauksista. Mutta astua semmoisella mielellä kaikkitietävän tuomarin eteen!… sitä ei hän tahtonut. Hän toivoi, että laupias Luoja on kerran johdattava hänen oikialle tielle ja silloin on hän saava rauhan ja levon, joka muussa tapauksessa on mahdotonta.

Mikä kurja raukka minä olen, ajatteli hän, etten voi ohjata itseäni oikein elämään, vaikka varmaan tiedän, etten ennen lepoa löydä, kuin olen maailmasta luopunut, sekä paennut vapahtajani turviin!… Mikä on maailma, että sitä palvelen? Tai onko minulle siitä hyötyä eli huvia?… Ei kumpaakaan! Palvellessani maailmaa ja eläessäni sen muodin mukaan, menevät rahani viinaan ynnä muihin semmoisiin, josta on enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Oikeaa iloa ja huvitusta ei minulla myöskään ole koskaan ollut. Tanssiin ynnä muihin riemupaikkoihin olen rientänyt keveällä mielellä, mutta päästyäni sinne, en ole milloinkaan ollut oikein iloinen; olen aina tuntenut, kuin joku ääni kuiskaisi: Jussi, palaja, käänny takaisin, sillä sinä olet väärällä tiellä. Mutta siitä huolimatta jatkan vaan kulkuani samaa rataa, lohdutellen itseäni; kyllä ehtii vielä vanhempana. Nuorna pitää iloita, kun on ilon aika…

Iltarukouksensa oli vielä lukematta. Sen tähden liitti hän kätensä ristiin ja alkoi rukoilla:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun… Voi minua vaivaista kuinka olen taas elänyt!… Mitä Jaurilan Selma nyt minusta ajattelee? Varmaankin ylönkatsoo ja halveksii, johon hänellä on kyllä syytäkin. Ehkä vähän säälii myöskin kehnouteni ja huonon elämäni tähden… Olen aina ajatellut häntä tulevana elämäni kumppalina ja hänkö minusta huolisi, minusta, joka olen huonoin ihminen, mit maailmassa löytyy!… Voi, miksi olenkin elänyt niin kurjasti, vaikka olisin voinut paremminkin elää?…

Tähän tapaan risteilivät Jussin ajatukset siksi, että huomasi rukouksensa menneen väärään. Hän alotti uudestaan, mutta luki vaan paljaita sanoja, ilman mitään ajatusta. Hän tiesi, ettei Jumalalle kelpaa suusta lähtenyt rukous, vaan sen tulee olla sydämmestä. Sentähden koetti hän rukoilla oikein sydämmellisesti:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin maassa kuin taivaassa. Anna meille… tänä… päivänä… Tuleeko minusta koskaan kunnollista ihmistä, jos tämmöistä elämää vietän yhä eteenpäin?… Ei koskaan! Kurjana juopporenttuna, oman itseni orjana saan ehkä viettää koko elämäni… Ei, tästä lähin en maista enää koskaan viinaa, käyn pyhinä kirkossa sekä rupean elämään, niinkuin omatuntoni vaatii; rukoilen joka päivä Jumalaa, että hän opettaisi minua tekemään sitä, mikä hyvin ja oikein on… Vaikka turhaa on minun tehdä enää mitään päätöstä, sillä ei minussa kuitenkaan ole miestä sitä täyttämään. Satoja kertoja olen päättänyt samalla tapaa ja aina rikkonut ensi tilaisuudessa… Oi mimmoinen raukka minä olenkin!…

Rukouksensa oli taas mennyt päin mäntyä ja hän vähän säpsähti sen huomatessaan. Hän alkoi vielä kerran, ajatuksiansa jännittäen, rukoilla:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin maassa kuin taivaassa. Anna meille… tänäpäivänä… meidän… joka… päiväinen…

* * * * *

Loppui kuin nukkuneen rukous, sanotaan ja niin loppui Jussin pyhäkin, yksi vapaudenpäivä. Unissaan oli hän kulkevinaan kapeaa porrasta, josta joka askeleella oli syöksyä synkkään syvyyteen. Lempeä käsi tahtoi tarttua hänen käteensä, johdattaaksensa häntä turvallisesti syvyyden ylitse, mutta Jussi ei huolinut saattajasta, koetti vaan omin voiminsa pyrkiä eteenpäin. Mutta käsi ei sittekään luopunut hänen läheltänsä, vaan seurasi kärsivällisesti häntä, että hän vaaran hetkellä voisi tarttua siihen, pelastaakseen itsensä syvyyteen putoamasta…