KARKURIEN KOHTALO.

I.

Lapsuudestani saakka, − kertoi hän − olin hyvä ystävä ja toveri Allilan Jaskan ja Perämäen Tuomaan kanssa, jotka olivat meidän naapuritalojen poikia. Yhtenä vuonna olimme syntyneet, yhdessä kasvoimme, leikimme ja peuhasimme. Jos teimme hyvää tai pahaa, niin aina olimme yhdessä siinä osallisena. Toisinansa me kyllä riitelimme, mutta siitä taas pian sovittiin ja oltiin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin.

Rippikoulusta päästyä aloimme elää oikein miesten tavalla; joimme viinaa ja pelasimme korttia, kuten miehet ainakin. Naapurikylän pojille annoimme monta kelpo selkäsaunaa; vaikka usein saimme takaisinkin samalla mitalla.

Allilan Jaska oli varakkaan talon poika samoin kuin minäkin. Luonnoltansa hän oli siivo ja hiljainen selväpäisenä, mutta juovuksissa ylpeä ja riitaisa. Vaikea oli hänen kanssansa pysyä sovinnossa silloin kun ryypättiin, sillä jos hänelle sattui sanomaan sanan joka ei häntä miellyttänyt, niin siitä hän heti suuttui ja antoi kyllä hyvän löylytyksenkin, jos ei häntä vaan hyvin pyytänyt ja mielitellyt.

Perämäen Tuomaan koti oli köyhänpuoleinen, josta Tuomas oli useinkin hyvin pahoillaan, sillä hän luuli köyhyyden olevan syynä siihen, ettei hän ollut oikein arvossa pidetty nuorenväen seurassa. Luonnoltansa oli hän rohkea ja ilomielinen veitikka. Pahin vika hänessä oli se, että hän luuli itseänsä paremmaksi kuin olikaan ja kerskaili usein itsestänsä.

Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, olimme yhdenkolmatta vuoden ikäisiä, reippaita, kolmen kyynärän mittaisia veitikoita, kelvollisia ottamaan melkein vaikka minkälaista miestä rinnuksista.

* * * * *

Oli eräs tyyni ja kaunis pyhäaamu, elokuun lopulla. Olin väsyksissä ja uninen, sillä viime yönä olin ollut yöjuoksuilla koko yön.

"Kirkkoon nyt saa laittaa itsensä", sanoi isäni vähän äreästi kirkkoon lähtiessään, sillä minä olin laiska kirkkomies, kävin siellä vaan muutaman kerran vuodessa.

Mutta minua ei haluttanut nytkään kirkkoon. Menin vaan kamariini maata ja nukuin pian sikeään uneen. Vaan pian taas heräsin syystä, että joku veti minua käsivarresta. Avasin silmäni ja näin Perämäen Tuomaan edessäni ja Allilan Jaska istui pöydän päässä tuolilla.

"Vai pyhänä tässä nukkumaan", sanoi Tuomas, puoleksi leikillä.

"No, kun olin niin väsyksissä", vastasin minä haukotellen ja nousin ylös.

Minulla sattui olemaan viinaa ja otin siis viinapullon pöydälle ja kaadoin heille ryypyt. Pojat olivat harvasanaisempia kuin ennen. Imeskelivät vaan ääneti piippujansa, aina väliin puhaltaen aika savukakkareen suustansa. Näin kyllä, että heillä oli joku painavampi asia mielessä kuin hypyt ja tappelut. Yhtä kaikki kysyin niinkuin puheen aluksi:

"Missä tänä iltana hypellään?"

"Minä en tiedä ainakaan", vastasi Tuomas ja lisäsi, "enkä välitäkkään hypyistä, sillä minulla on parempia asioita mielessä."

"Mitkä sen parempia asioita ovat nuorelle miehelle kuin hyppy?" kysyin minä nauraen, vaikka vähän uteliaana.

"On niitä parempiakin", sanoi Tuomas ja alkoi ladata piippuansa. Sitte hän lisäsi; "Jaska ja minä lähdemme kahden viikon päästä Amerikkaan ja tulimme katsomaan, etkö sinäkin lähde?"

"Amerikkaan!" huudahdin minä hämmästyneenä. "Niin, niin. Onko se niin kovin ihmeellinen asia?" sanoi Tuomas.

"Eiköhän sun päässäsi ole vähän vikaa?" sanoin minä leikillä, sillä en uskonut hänen totta puhuvan.

"Ei, kyllä se on täysi tosi", vakuutti Allilan Jaska, "Lavelan Iikka lähtee kahden viikon perästä Amerikkaan ja me menemme hänen seurassansa. Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, osaa puhua engelskaa ja tietää kaikki mutkat matkalla; hänen seurassansa on hyvä mennä."

Lavelan Iikka oli eräs mökkiläinen meidän kylän torpilta. Hän oli ollut jo ennen kolme vuotta Amerikassa ja puuhaili sinne nyt taas uudestaan.

"No mutta, veli veikkoset, olettepa unhottaneet, kuinka sinne pääsee. Kuinka saamme passit? Tiedättehän, että meidän pitää keväällä arvanheittoon joka miehen?" huomautin minä.

"Tiedämme kyllä, ja sepä se juuri onkin asia, jonka tähden lähdemmekin Amerikkaan", vastasi Tuomas, "minä en ainakaan muutoin lähtisikään. Ja mitä passeihin tulee niin niistä ei ole mitään hätää. Ottaa vaan Ruotsiin kolmen kuukauden passit, niin niillä pääsee, ja sitte ei kysytä passia enää missään. Lavelan Iikka sanoi niin."

"Minua ei vanhempani ainakaan päästäisikään lähtemään", tuumailin minä.

"Kysyäppä näiltä, vanhapäiltä, ne ovat aina vastaan, vaikka mitä aikoisi!" huudahti Tuomas. "Minä poika en kysynytkään saako mennä, vaan sanoin ainoastaan, että minä lähden Amerikkaan, laittakaa vaatteita ynnä muuta siihen mukaan."

"Minä ainakin kysyin, mutta ensin ei luvattu ajatella sinnepäinkään, sanottiin vaan, että kotona on työtä ja ruokaa yltäkyllin. Vaan kun minä aikani kiusasin ja tahdoin, niin jo viimein äijä löi seitsemänsataa pöytään ja sanoi: tuoss' on, tee tahtosi", kehahteli Allilan Jaska.

"Teillä ei olekkaan mitään hätää, kun on kotona varoja yltä kyllin, mutta minun vaivaisen pitää ottaa matkarahat lainaksi", virkkoi Tuomas surullisesti.

"Mutta eihän siellä sotaväessä ole niin paha olla, ettei siellä kolmea vuotta tule aikaan?" muistutin minä vielä.

"Miksi ei tuota nyt aikaan tulisi", sanoi Tuomas, "mutta jos sattuisi tulemaan sota, jota aina ennustetaan tulevaksi, niin silloin poikain housut tärisis."

"Mutta eihän sodassakaan kaikki tule tapetuksi?"

"Ei tulekaan", sanoi Tuomas, "mutta kuka sen tietää, mekö juuri jäisimme elämään. Ja lempoko siellä voisi pysyä hengissä, kun luotia lentelee niin tiheään kuin rakeita. Minua ainakin osattaisiin kohta."

"Ei, siellä ei voisi pysyä yhtä minuuttiakaan hengissä!" vakuutti Allilan Jaska.

"Taitaa niin olla", myönsin minäkin ja kaadoin viinapullosta ryypyt asian vahvistukseksi.

"Mikä hätä meillä on, kun menemme Amerikkaan", alkoi Tuomas taas, "olemme siellä muutamia vuosia siksi kun palvelusaika on mennyt ohitse, ja tulemme sitte takaisin rikkaina ja mahtavina herroina; ostamme isot talot ja elelemme kuin herrat! Eikö kelpaa? Lähdetkö Ryyti?"

"Olkoon menneeksi", sanoin minä, vaikka epäillen.

Puhelimme sitte yhtä ja toista. Aina väliin ryypättiin, niin että pojat olivat poislähtiessään aika hutikassa, varsinkin Tuomas, joka laski aina lasin pohjaksi.

Jäin sitte yksinäni miettimään, miten ilmoittaisin asian vanhemmilleni. Jyrkän kiellon tiesin saavani, mutta sittekin päätin lähteä.

Kujalta kuului Perämäen Tuomaan laulu:

Enkä mä viitsi työtä tehdä Kyrön vainiolla, Amerikass' on niin hyvä olla Ja helppo herrastella!…

II.

Jäin siis nyt yksinäni kamariin, jossa ison aikaa mietiskelin, mitä minä teen, lähdenkö Amerikkaan vai enkö. Usein ennen oli tuo sotapalvelus tullut mieleeni ja olin pelännyt ajatellessani, että pitäisi sotaan lähteä, ja nyt muuttui pelkoni vielä suuremmaksi, kun ilmaantui keino päästä siitä vapaaksi.

Minä olin, samoin kuin toverinikin, oppimaton talonpoika. Koulua en ollut käynyt muuta kuin kylänkoulussa, missä eräs torpan mies oli opettajana, joka ei osannut lukea paremmin kuin minäkään. Isäni vihasi kansakoulua, ettei päästänyt minua sinne, vaikka minä olisin mielelläni mennyt. En siis tiennyt itselläni muita velvollisuuksia olevankaan, kuin tehdä työtä ja peljätä Jumalaa, jota viime mainittua seikkaa kuitenkin hyvin vähän ajattelin.

Niin. Siihen päätökseen siis viimein tulin, että mennä Amerikkaan on hyvä keino päästä vapaaksi sotapalveluksesta ja samalla tulla äärettömän rikkaaksi.

Korjasin viinapullon pöydältä ja menin tupaan. Äiti istui penkillä ja luki postillaa. Muuta väkeä ei tuvassa näkynyt.

"Joko isä on tullut kirkosta?" kysyin.

"Jo. Hän äsken tässä sinua kyseli, olisiko ollut sinulle jotain asiaa."

Samassa tuli isä kamarista ja sanoi minulle:

"Haaralassa on nyt kolmivuotias ori, josta tahdotaan kolmesataa markkaa. Saat mennä sen sieltä hakemaan, jos tahdot."

Minä olin näet usein isääni tahtonut ostamaan minulle hevosen. Mutta nyt en luullut sitä enää tarvitsevani ja sen tähden sanoin:

"En minä tarvitsekaan enää hevosta. Minä lähden Amerikkaan."

"Amerikkaan!" huudahti äitini. "Mitä varten?"

"Minkä tähden? Mitä puuttui?" kyseli ihmeissään isä.

"Ei mitään puutu, mutta minä menen sinne sen tähden, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen", vastasin minä vakaasti.

Isä istui penkille ja imeskeli ahkerasti piippuansa. Äiti katsoi hämmästyneenä minuun ja näin, että kyynel alkoi kiiltää hänen silmissään.

"Meneekö sinne ketään muita?" kysyi hän viimein huoaten.

"Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas lähtevät sekä Lavelan Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, lähtee myöskin. Minä menen heidän seurassansa", selitin minä.

"Mene vaan", lausui isäni hieman värähtävällä äänellä ja meni kamariin.

"Mutta eikö se ole turhaa sinne mennä", sanoi äitini isän mentyä, "mistä sinä sen paremman Amerikan löydät, kuin sulia kotona on?"

"En mistään, mutta tuo − sotapalvelus", änkytin minä.

"Niin, kyllä sekin on kauheata", sanoi äitini, "sillä minä muistan, kun noita ruotiryssiä oli ennen kotonani kortteeria, kuinka niitä lyötiin ja rääkättiin kuten eläimiä. Mutta kauheata se on Amerikkaankin lähteä. Kuka sen tietää, palajatko sieltä koskaan takaisin."

"Kyllähän se kuolema voi tulla yhtä hyvin täällä kuin sielläkin, jos se on niin sallittu", muistutin minä, vaan en huomannut sitä, että sodassakin voi pysyä yhtä hyvin hengissä kuin muuallakin, jos se on kerran niin sallittu.

"Mutta mitä Anna sanoo?" kysyi äitini. Hän tarkoitti Allanperän Annaa, joka oli minun morsiameni.

"En tiedä, mutta sanokoon mitä tahansa, menen minä kuitenkin."

"Hän ei suostu sinua odottamaan niin kauvan, kunnes tulet takaisin. Hänellä on muitakin kosijoita yltäkyllin."

"Tehköön niinkuin haluttaa", vastasin minä ja menin kamariini, jossa vietin lopun päivää mietiskellen sitä onnea ja rikkautta, jonka olin kohtaava Amerikassa ja sitä onnellista elämää, jota olin viettävä sieltä palattuani.

III.

Illalla heitin päällystakin ylleni, sillä kylmä viima kävi pohjosesta, ja lähdin patikoimaan toista kylää kohden, johon oli puolen virstan pituinen vainio matkaa.

"Mitähän Anna sanoo?" Tuo lause kaikui alinomaa korvissani, ja sitä mietiskelin koko matkan, mitä Anna sanoo minun aikeistani. Suostuuko odottamaan minua niin kauvan, kunnes tulen takaisin, tahi tuleeko Amerikkaan, jos minä lähetän piletin. Eli jos ei suostu kumpaankaan ehtoon, niin − mitä sitte tehdä. Ei, sitä en voinut ajatellakkaan, että Anna voisi minun hyljätä. Olinhan lähes pitäjään rikkaimman talon poika ja muutenkin arvossa pidetty. Mistäpä saisi toisen sellaisenkaan, ajattelin.

Anna oli kahdenkymmenen vuotias, kaunis, sinisilmäinen tyttö sekä varakkaan Allanperän ainoa perillinen. Lapsuudessaan oli hän käynyt kansakoulua ja siellä saanut semmoisen lukuhalun, että luki kaikki kirjat, mitä vaan käsiinsä sai. Kehottipa usein minuakin lukemaan niitä, mutta minulla ei ollut yhtään halua.

En tiedä rakastinko Annaa vai mitä se oli, mutta enemmän hänestä ainakin pidin kuin muista tytöistä. En tiedä oliko siihen syynä hänen rikkautensa vai se, että hänestä pitivät kaikki muutkin pojat, eli taisivat siihen vaikuttaa molemmatkin. Oli semmoinen tapa, että mihin joku arvokkaimmista pojista meni "likkaan", niin sinne olisivat menneet kaikki muutkin pojat; ja taas, jos joku poika, vaikkapa köyhäkin, pääsi jonkun arvokkaamman tytön viereen, niin hänen olisivat ottaneet kaikki muutkin tytöt.

Varmasti luulin, että Anna suostuu mihin tahansa, ennenkuin eroaa minusta. Ja jos ei suostu, ajattelin, niin olkoon herran nimessä, onhan niitä muitakin tyttöjä, kun Amerikasta takaisin tulen.

Näissä mietteissä saavuin Allanperän talolle, ja astuin rohkeasti Annan kamariin, jossa hän istui pöydänpäässä ja luki jotain kirjaa. Minä istuin lähelle häntä ja sanoin arvelematta asiani, että minä lähden Amerikkaan, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen.

Anna katsoi kummastuneena minuun, niinkuin ei olisi ymmärtänyt tai kuullut mitä sanoin. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä kestänyt hänen katsettansa, vain aloin tarkastella lattian rakoja.

Vihdoin kysyi hän hiljaa, lempeästi:

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä lähden Amerikkaan."

"Minkätähden."

"Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen."

"Onko sotaväessä sitte niin paha olla?"

"En minä tiedä, mutta ei siellä hyvä ainakaan ole olla. − Ja jos vielä pitäisi sotaan − − −" selitin minä.

Hän loi minuun ylenkatseellisen silmäyksen ja vastasi:

"Sehän olisi oikein mainiota! Sehän on jokaisen Suomen nuorukaisen velvollisuus, mennä sotaan, silloin kuin tarvis vaatii?"

"En tiedä, mikä velvollisuus on, mutta Amerikkaan minä ainakin menen. Ja onhan tapana sanoa, ettei sota yhtä miestä kaipaa", vastasin minä.

"Eikös teitä mene nytkin koko kolme reipasta miestä, ja jos kaikki ajattelisivat sillä tavalla niinkuin sinä, niin pian ei olisi Suomessa yhtään sotamiestä", sanoi Anna katkerasti hymyillen.

Minä en osannut siihen mitään vastata. Sentähden kysyin:

"Sinä et siis lupaa odottaa minua siksi, kun tulen takaisin?"

"En, minä en sido itseäni sellaisiin lupauksiin", vastasi hän vakaasti.

"Etkö lähde Amerikkaan, jos minä lähetän piletin?"

"En."

Tuommoista vastausta en ollut odottanut, jonka tähden vähän hämmästyin sitä kuullessani. Itserakkauteni sai siitä hyvän kolhauksen.

Mutta minä tahdoin näyttää etten ollutkaan yhden tytön nurru ja nousin ylös tuolilta, pois lähteäkseni, ja sanoin:

"Hyvästi nyt sitte, jos ei enää toistansa tavata."

"Hyvästi…" vastasi Anna minuun katsomatta.

Seisoin vielä ovensuussa hetkisen ja odotin, että Anna ehkä peruuttaa sanansa, mutta hän katseli vaan ulos ikkunasta, eikä näyttänyt minulle kasvojansakaan.

Lähdin pois, vaan käännyin vielä ovessa ja sanoin: "Jos ehkä kadut päätöstäsi, niin ilmoita minulle ja minä annan vielä anteeksi."

"Mene, mene, sinä maasi hylkääjä − petturi, − heittiö − − −!" kuului minun jälkeeni.

Nopein askelin riensin pois, taakseni katsomatta.

Matkalla jo kuitenkin kaduin, etten häntä paremmin suositellut. Hän kyllä olisi suostunut odottamaan minua siksi, ajattelin, kun tulisin takaisin Amerikasta. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä, sillä välimme oli jo rikkoontunut.

IV.

Pian oli kaksi viikkoa kulunut, joka oli meillä valmistusaikaa. Runsaasti valmistettiin minulle matkatarpeita, niinkuin vaatteita, sukkia ynnä muuta, mutta salaisesti vaan, etteivät kyläläiset olisi saaneet mitään vihiä asiasta. Mutta yhtä kaikki tiettiin pian koko kylässä meidän aikomuksemme. Useat tuttavistani kehottivat minua heittämään hiiteen koko Amerikan, vaan en ottanut heitä kuullakseni, vastasin vaan, että itse minä parhaiten asiani tiedän.

Tuhat markkaa sain minä isältäni matkarahoiksi. Niitä en kuitenkaan olisi niin paljon matkalla tarvinnut, vaan hän antoi sentähden, ettei − niinkuin hän sanoi, − tarvitse nälkään kuolla, jos ei kohta satu työtä saamaan, kun perille pääsee.

Me olimme päättäneet mennä aina Kaliforniaan saakka, sillä Lavelan Iikka sanoi siellä olevan parhaimmat työpalkat. Siis lyhintä tietä rikkauteen, onneen ja kunniaan.

Kodissani ei ollut sanottavasti iloiset ajat käsillä. Mykkänä ja sanatonna käveli isäni edestakaisin kamarissaan tai kuleskeli väen luona pellolla, vaan sanallakaan ei hän estänyt tai kieltänyt minua lähtemästä. Oli vaan sanonut äidillenikin, kun tämä oli kehottanut häntä estämään minua:

"Kun lapsi saa, mitä hän tahtoo, niin se on vaiti."

Äitini itki melkein päivät pitkät sekä pyysi ja rukoili minua pysymään kotona ja heittämään mielestäni pois koko Amerikan. Mutta ei, minä pysyin vaan itsepintaisesti päätöksessäni ja valmistelin itseäni matkaa varten.

Tulipa viimein lähtöpäivä. Se oli torstai. Illalla piti lähteä Vaasaan, josta seuraavan päivän illalla tiettiin laivan lähtevän Ruotsiin. Sillä meidän tuli matkustaa.

Sydämmeni alkoi levottomasti sykkiä ja suru tahtoi väkisenkin vallata mieleni. Monta kertaa olin jo katkerasti katunut, kun olinkaan päättänyt lähteä Amerikkaan, ja nyt, kun oli lähdönaika pian käsissä, toivoin että joku ihme tapahtuisi, ettei tarvitsisi lähteäkään. Tosin ei minulla ollut mikään pakko lähteä, mutta kun kerran olin tyhmyydessäni niin päättänyt ja kun minun puuhani oli jo melkein jokaisella tietona, niin en enää kehdannut päätöstäni peruuttaa. Toivoin että isäni minua estäisi ja pyytäisi menemästä, mutta kiusakseni ei hän puhunut yhtään sanaa, ei kieltänyt eikä käskenyt. Antoi vaan minun elää ja olla, niinkuin itse halutti.

Nyt vasta tulin oikein huomaamaan, kuinka hyvä koti minulla oli. Kuinka rakkailta tuntuivat minusta kaikki paikat, joista en ennen ollut mitään huolinut. Surumielin katselin pihlajia, jonka lapsuudessani olin istuttanut ja jota usein olin repinyt ja raiskannut, vaan joka nyt näytti niin tutulta ja rakkaalta! Surumielin katselin ympärilleni, kun joka paikassa näin vaan tuttuja esineitä; tuossa oli penkki, jolla olin niin monta kertaa istunut, ja tuossa pöytä, jossa- olin niin usein syönyt, sekä tuolla takka, jossa olin lämmitellyt. Ne näyttivät niin hauskoilta ja rakkailta! Surumielin muistelin entistä elämääni, kun olin elänyt kuten pakana. Pyhäpäivät olin juonut ja tapellut sekä arkipäivät tehnyt työtä sen toivon elähyttämänä, että taas tulee pyhä. Ja nyt, kun ehkä voisin paremmin elää, täytyy minun lähteä pois koko maasta!

Puolenpäivän aikana tuli Lavelan Iikka meille, sillä hänen oli määrä tulla minun kanssani meidän hevosella Vaasaan.

Olin melkein vihoissani Iikalle, sillä minä katsoin hänen syyksensä koko Amerikkaan menon, hän kun oli ensin viekoitellut Allilan Jaskan ja Perämäen Tuomaan, jotka sitte saivat minunkin tuumaansa suostumaan.

"No, miltä nyt tuntuu, kun pitää lähteä pois kotoa?" kysyi Iikka minulta.

"Tuntuu siltä, etten tee siinä aivan oikein", vastasin minä, koettaen salata tyytymättömyyttäni.

"Kuinka niin?"

"Haluni päästä sotapalveluksesta vapaaksi käskee minua Amerikkaan, mutta velvollisuuteni käskee minua jäämään kotia."

"Kyllä ne semmoiset velvollisuudet pian haihtuvat matkalla, kun näet semmoisia, joita et täällä koskaan näkisi; esimerkiksi suuria ja komeita kaupunkeja, joiden suhteen Vaasa on kuin joku kylä räysä", toimitti Iikka.

Vaan en minä olisi huolinut hänen kaupungeistansa, kun vaan olisin kehdannut jäädä kotia.

Iltapäivällä tulivat Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas meille. Vanhempansa olivat heillä saattomiehinä. Tuomas oli jo aika hutikassa ja hän tuli laulaen:

Eikä ne pojat talojansa asu, Ne lähtevät Amerikkaan; Siell' on jo monen mamman poika Ja monen mamman likka.

V.

"No, eikö nyt ruveta pojat lähtemään?" haasteli Iikka meille illalla, kun istuimme pöydän ympärillä ja joimme kahvipunssia.

"Lähdetään, − lähde−tään", sopersi Tuomas ja yritti nousta seisoalleen, mutta ei tahtonut oikein onnistua. "Sinä nyt olet mies, kun et pääse penkiltä ylös. Amerikkaan äijä aikoo lähteä eikä pysy seisomassa," pilkkasi Allilan Jaska.

"Kuka? Minäkö? − Enkö minä ole mies? − Tahdotko koettaa?" ja Tuomas hapuili kiinni Jaskan takinkaulukseen.

"Enkö uskalla? Tiedätkö sinä, retkale, kuka minä olen?" huusi Jaska ja tarttui Tuomaan rinnuksiin.

Kelpo painiminen syntyi, mutta Tuomas oli niin juovuksissa, että Jaska hänen pian löi lattiaan kuin silakan. Tuomas kirkui ja potki hänen allansa kuin sammakko ja hapuili jo tupestansa puukkoa, mutta Iikka meni väliin ja erotti heidät.

"Olkaa siivolla pojat", sanoi hän, "älkäät nyt tapelko juuri viimeisellä hetkellä, kun pitää yhdessä lähteä niin pitkälle matkalle. Menkää pihalle, siellä jo hevoset odottavat valmiina."

"Mennään vaan, mennään vaan", paneskeli Tuomas leppyneenä, "ei huolita tapella, ei."

Käsikaulassa he sitte lähtivät pihalle, laulaen:

"Amerikanmaa se on lämmin maa, Mutta Suomi on vilun arka": Amerikan pojat ne surkuttelee; "Voi Suomen tyttö parka!"

Minä menin kamariin sanomaan isälleni jäähyväisiä. Toivoin vielä, että hän pyytäisi minua jäämään kotia. Mutta ei, hän vaan neuvoi ja varoitti minua välttämään kaikkea pahaa, elämään rehellisesti ja siivosti sekä pitämään Jumala alati mielessäni. Lopuksi sanoi hän vielä: "Jos sinun on siellä paha olla eikä ole varoja, että pääsisit takaisin, niin kirjoita vaan minulle, kyllä minä lähetän rahaa."

Minä lupasin sen ja jäähyväiset sanottuani menin tupaan, jossa jättelin hyvästi veljeni, siskoni ynnä palveliat, jonka jälkeen menin pihalle, jossa äitini jo valmiina odotti, sillä hän tuli minua kyytiin.

Sanaa sanomatta nousin rattaille äitini viereen. Kyyneleet tulivat silmiini, vaikka koetin salata liikutustani. Vaan Tuomas alkoi laulaa rallatella:

Niinkuin se vesi kiehuvass' koskess' Kiven ympäri kiertää, Niin mun nuori sydämmeni Maailmalle rientää.

Ja niin sitä sitte lähdettiin!

Usein katsoin taakseni, niin kauvan kuin kotini oli näkyvissä. Tuo hyvä, rakas koti, jossa olin syntynyt ja kasvanut, vaan jota en ollut ennen rakastanut. Kyynel vierähti taas poskelleni, kun ajattelin, että jos en enää milloinkaan tulisi sitä näkemään.

Tuomas ajoi kun riivattu, että me töin tuskin häntä seurasimme. Tavantakaa vinkui piiska hänen kourassansa. Lauluillansa säesti hän rattaiden jyrinää ja piiskansa pauketta:

Laiva se seilaa Vaasan rantaan Ja siihen mä itseni lastaan; Kun Suomi ei voi elättää, Näin hurjaa mamman lasta.

Äänetönnä ajoin minä äitini kanssa perässä. Emme puhuneet kumpikaan paljon mitään. En kehdannut hänelle suruani ilmoittaa, kun Lavelan Iikka istui perällä ja olisi kenties kuullut puheeni, enkä myöskään tahtonut äitini murhetta lisätä, purkamalla hänelle omani, että vasten tahtoani Amerikkaan lähden. Usein näin kyyneleet hänen silmissänsä, vaikka hän koetti niitä salata.

Oli jo myöhäinen ilta. Aurinko oli vaipunut metsän taakse. Ilma oli tyyni ja kaunis; väliin joku tuulen hengähdys kulki ruisvainioiden yli, saattaen viljan vähän kohisemaan. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin rattaiden kolina ja Perämäen Tuomaan laulut ynnä kokkapuheet, joita hän lasketteli vastaantulijoille:

Amerikan heijuni valkoista tukkaa Tuuli huiskuttelee; Kun hän kävelee maata ja vettä Ja mua vaan muistuttelee.

Kello neljän ajoissa aamulla saavuimme Vaasaan, jossa meidän täytyi oleskella koko seuraavan päivän, sillä vasta illalla sanottiin laivan lähtevän rannasta.

VI.

Ei ole elämässäni koskaan ollut toista niin pitkää ja ikävällistä päivää, kun oli se päivä, jonka meidän piti oleskella Vaasassa. Raskaalla mielellä kuljeskelin pitkin kaupungin katuja, katsellen sen vieressä olevia rakennuksia ja ihmisten hälinää kaduilla. Pistäysinpä väliin kauppapuodeissakin katselemassa, mitä niissä oli katseltavaa, mutta mikään ei minua huvittanut. En saanut rauhaa missään, sillä olin mielestäni niinkuin varas, joka aikoi paeta ansaittua rangaistusta. Minusta tuntui siltä, kun kaikki ihmiset, jotka vaan minua katselivat, olisivat tietäneet minun aikomukseni ja salaisesti ilkkuneet minulle, sillä niin kummallisesti näyttivät he minua tarkastavan. Yhtään ei tehnyt enää mieleni Amerikkaan, kotiin vaan halusin. Mutta rumaa sekin olisi, ajattelin, jos takaisin kääntyisin; ihmiset tekisivät kovin leikkiä, ja juoruämmille olisi moneksi viikoksi minussa puheenainetta.

"Päivää Ryyti. − Suruko tahtoo voittaa?"

Heräsin mietteistäni ja näin edessäni Saranevan Jussin, Allanperän torpparin.

"Päivää, päivää", vastasin minä.

Jussi katsoi vähän aikaa totisesti minuun ja sanoi viimein:

"Mitä sinä mies oikeastaan ajattelet? Minä luulen, että olet tullut hulluksi."

"Kuinka niin?" kysyin minä, vaikka kyllä ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

"Kun lähdet Amerikkaan! Onhan se suurin hulluus, mitä ihminen voi eläissään tehdä, varsinkin sinulta, jolla on kotona kaikkea kyllä. Heitä hiiteen sun touhus ja lähde kotiin, niin ei ole mitään katumista jälkeenpäin."

"Sitä olen itsekin tässä miettinyt", vastasin minä alakuloisesti, "mutta en tahdo viitsiä pyörtää matkalta, kun olen kerran lähtenyt. Kaikkihan minulle nauraisivat, että tulin ensi yöksi kotia, kun Amerikaan lähdin."

"Mitä sinä siitä huolit, mitä ihmiset sanovat!" huudahti Jussi. "Ajattele mitä kadotat, jos lähdet Amerikkaan. Onhan Allanperän talo ja sen sinisilmäinen Anna jonkin arvoinen tässä maailmassa, vaan joita et koskaan omista, ellet käänny takaisin. Ja minkätähden sitte aijot lähteä Amerikkaan? Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen?… Vielä mitä! − mielessäsi piilee toinen ajatus. Sinä tahtoisit tulla rikkaaksi, äärettömän rikkaaksi ja kuvittelet mielessäsi, että voisit sen ajan Amerikassa luoda kultaa niinkuin multaa, kun täällä pitäisi sotapalveluksessa oleskella."

"Ja lyönpä vetoa", jatkoi Jussi innostuneena, "lyönpä vetoa, että, jos nyt alkaisivat torvet soida, rummut päristä ja verileikki riehuisi rannoillamme, niin olisitte sinä ja toverisi ensimmäisiä, jotka astuisivat, kädessä kiiltävä kalpa, rinnassa taisteloon hehkuva sydän, vastahan vainoojiamme. Ei, sotaa et sinä pelkää, vielä vähemmin sotapalvelusta. Mutta sinä elät kuin nukuksissa, uskot omia hassumaisia mielikuvituksiasi, annat niiden vietellä itsesi vaikka juoksemaan päin seinää. Jos nyt lähdet Amerikkaan, kokoat siellä vaikka miljoonia ja tulet sitte tänne takaisin, niin ei sinun ole hyvä olla, sillä sinä et ole täyttänyt velvollisuuttasi. Omatuntosi soimaa sinua siitä, sillä sinulla on siksi rehellinen sydän. Vielä voit siellä menettää terveytesi niinkuin moni muukin, joka sinne on lähtenyt. Mutta jos käännyt takaisin ja toimitat innolla ja ahkeruudella työsi ja velvollisuutesi, niin saat raittiilla mielellä ja hyvällä omallatunnolla elää elämäsi loppuun saakka. − Vaan minä en jouda sinulle saarnaamaan, pitää jo lähteä kotiinpäin, mutta ajattele tarkoin, mitä teet. − Hyvästi nyt vaan."

Oli jo ilta.

Tultuani erään olutpuodin edustalle, kuului sen sisästä laulu:

Vuorten takaa välkähtelee Sinilammin pinta. Isäimme maata varjella; Mikä on sen rakkahinta.

En saattanut uteliaisuuttani hillitä, vaan astuin sisälle kapakkaan katsomaan, kuka siellä lauloi. Se oli täpö täynnä väkeä, enimmäkseen maalaisukkoja. Eräs juopunut sotamies istui tiskin ääressä juoden olutta nuoren talonpojan kanssa, joka istui hänen vieressään.

Jäin ovipieleen seisomaan ja siinä kuuntelin heidän keskusteluansa.

Sotamies lauloi:

Isäimme verellä Suomenmaa On monasti kostutettu, Urhojen maassa on tämäkin poika Urhoksi kasvatettu.

"Kyllä minä sen uskon, että olet aika urho − kun on tapeltava olutpullojen kanssa, mutta en tiedä kuinka urhon kävisi, jos pitäisi sotaan", pilkkasi talonpoika.

"Silloin poika elämään ratkeis' ja miekat miekkaa vastaan katkeis' ja tulisella turvalla ajettaisiin vihollinen maasta, tai pojan sielu liitelisi iankaikkiseen iloon! Mutta juodaan nyt, ja lauletaan vaan että:

"Uljaasti pojat ampumakentältä Kotiansa marssi; Kivääri oli lämpöinen, kuin Heilani käsivarsi."

Lähdin pois kapakasta, Vielä pihalle kuului sotamiehen laulu:

Sinisilmän lammin rannalla Olen minä kasvatettu! Suomen saaren vartijaksi Olen kouluutettu.

Kiirein askelin riensin pois. − Maasi hylkääjä, − petturi, − − heittiö − − −! Annan sanat kaikuivat korvissani.

Minä olin tehnyt päätökseni.

VII.

Tultuani majapaikkaan, oli siellä surkea hätä, missä minä olin. Lavelan Iikka oli jo lähdössä etsimään minua kaupungilta, sillä laivan oli määrä pian lähteä.

"Nyt oli jäädä myöhäiseksi. Laita pian itsesi valmiiksi, laiva lähtee tuossa paikassa", saneli Iikka.

"En minä lähde Amerikkaan", sanoin minä vakaasti.

"Mitä?" kysyi Iikka hämmästyneenä.

Toisetkin katsoa töllöttivät kummastuneena päälleni.

"Minä en lähdekkään Amerikkaan", toistin minä.

"Mitä varten? Minkä tähden? Mihin sinä menet?" kyselivät toiset hämmästyneinä.

"En minä mene mihinkään muualle kuin kotiin."

"Pyörtäisitkö matkalta!" huudahti Tuomas, "sittehän sinulla nauraisi hevosetkin, mitä sitte ihmiset!"

"Naurakoon, vaikka nauraisi koko maailma, kun itse vaan tiedän, että oikein teen."

"Kyllä se onkin oikein, että lähdet kotiin", sanoi äitini tyytyväisenä.

"Minä en kääntyisi takaisin, vaikka saisin parhaan talon meidän pitäjästä, kun olen kerran lähtenyt", sanoi taas Tuomas.

"Samat sanat, vaikka hiukka harvempaan", yhtyi Jaskakin.

"En kiellä enkä käske teitä, saatte tehdä niinkuin itse haluatte, mutta minä en seuraa teitä, muuta kuin satamaan asti", sanoin minä päättävästi.

"Enkä minä olisi uskonut sinua noin pelkuriksi, vaikka sitä olisi sata suuta sanonut", virkkoi Tuomas melkein vihoissaan.

"Mutta etkö enää muistakkaan, että sinun pitää sotapalvelukseen?" muistutti Allilan Jaska minulle.

"Menen sinne vaikka kymmeneksi vuodeksi, ennenkuin Amerikkaan", vastasin minä huolettomasti.

"Älä sinäkään Jaska lähde, tule vaan kotiin", pyyteli Allilan emäntä.

"En, en, vaikka äkehiä sataisi ja piikit alaspäin, niin minä en lähde kotia", vastasi Jaska mahtavasti.

Lavelan Iikka otti kapsäkkinsä ja meni ovelle.

"Lähdetään nyt pojat tahi jäämme tänne kaikki."

Jaska ja Tuomas ottivat kumpikin kapsäkkinsä ja menivät ulos Iikan jälkeen. Me toiset lähdimme myös heidän perässään satamaan, katsomaan heidän lähtöänsä sekä sanomaan jäähyväisiä.

Tultiin sitte satamaan, jossa tuo surullinen hyvästijättö tapahtui. Allilan ja Perämäen emännät ne itkeä tihuuttivat, että olisi luullut vedeksi sulavan, ja pyysivät poikiansa edes kirjoittamaan hyvin usein kotiin sekä tulemaan pian itsekin takaisin. Alakuloisina seisoivat isännätkin siinä, vaikka eivät kehdanneet näyttää suruansa itkemällä niinkuin vaimot; mutta ei paljo toisinkaan ollut. "Mutta minkä tähden sinä oikeastaan et lähdekään, vaikka oli niin vahva aikomus?" kysyi Tuomas minulta hyvästellessään.

"En minä tiedä oikein itsekään, mikä siihen on syynä, mutta minulta on kadonnut kokonaan matkahalut. Lähteä Amerikkaan tuntuu minusta samalta kuin mennä seilailemaan tuonne aavalle merelle synkässä pimeydessä raivokkaan tuulen puhaltaessa", selitin minä ja lisäsin: "Toivon kuitenkin että olemme hyvät ystävät, kuten ennenkin; ehkä vielä tapaamme toisemme. Ja pyydän vielä, että ilmoitatte itsestänne minulle, kuinka siellä rupeaa aikanne kulumaan ynnä muuta."

"Sen me teemme", vastasi Allilan Jaska, "mutta sinun pitää myöskin kirjoittaa, kuinka täällä asiat kulkee, varsinkin nuorison seassa."

Minä lupasin sen, jonka jälkeen erosimme. Toverini astuivat laivaan, joka vähän ajan kuluttua lähti rannasta, erotti heidät synnyinmaastansa, viedäksensä vieraalle maalle "puuveitsellä hopeaa vuolemaan."

Mykkinä ja sanattomina seisoimme rannalla, silmät tähdättynä laivaan niin kauvan, kuin vaan se oli näkyvissä…

Sinne menivät minun toverini, minun lapsuuteni ystävät ja leikkikumppanit! − kohden kohtalonsa koukertelevia polkuja.

Alakuloisina, hiljaisina lähdimme astelemaan rannasta majataloa kohden. Sinne tultua mielivät toiset olla siellä yötä, vaan minä tahdoin, että piti lähdettämän kohta kotiin, sillä ei minua huvittanut enää olla kaupungissa. Ja viimein sainkin heidät suostumaan.

Yö oli tyyni ja raikas. Kylmä hallanhenki leijaili ilmassa, laaksot ja alangot olivat vaaleanharmaan sumun peitossa. Mutta me olimme hyvästi vaatetetut, että ilman vilustumista voimme istua rattailla.

Hevosella, joka lähes vuorokauden oli seisonut kaupungissa, oli hyvä halu laskettaa kotia kohden ja koska minullakin oli palava halu kotiin, niin kuljimme aika vauhtia, että toiset tuskin seurasivat. Väliin annoin hevosen kävellä, sillä en tahtonut liiaksi sitä rasittaa, mutta hetki käveltyänsä lähti se taas juoksemaan ilman käskemättä.

"Minkätähden lähditkään kotoa, kun ei kerran tehnyt mielesi Amerikkaan?" kysyi äitini minulta, kun olimme jo lähellä kotoa.

"Mistä sen tiedätte, tekikö mieleni vai ei?"

"Kyllä minä sen huomasin silloin varsinkin, kun lähdettiin."

"Sen tähden kun ei isä yhtään minua kieltänyt eikä estänyt menemästä."

"Mitä sinun tarvitsi siitä huolia, vaikka ei hän kieltänytkään, näithän sen kyllä muutenkin, ettei hän olisi sinua päästänyt mielellänsä?"

"Niin kyllä, mutta hänellä olisi ollut aina hyvä syy, siihen sopivassa tilaisuudessa sanoa, että miksi et silloin mennyt Amerikkaan, kun uhkasit?"

"Mutta onhan hänellä nyt yhtä hyvä tilaisuus niin sanoa, jos tahtoo?"

"On kyllä, parempikin, mutta − minä voin kärsiä." Ajoimme vähän matkaa ääneti, kun äitini taas kysyi: "Mikä sinun siellä Vaasassa sai sille päälle, ettet lähtenytkään Amerikkaan?"

"Minä tulin huomaamaan, että minulla on isänmaa, jonka hyväksi minun tulee elää, taistella ja kuolla", vastasin minä.

Äitini ei puhunut koko matkalla enää monta sanaa, istui vaan äänetönnä ja − mietti.

VIII.

Yön hiljaisuus vallitsi kartanolla, kun saavuimme kotiin. Ei näy elävää olentoa, ei kuulu hiiskahdustakaan; kaikki nukkuvat sikeässä unessa.

Jäin laskemaan hevosta talliin, kun äitini meni kolkuttamaan ovea. Isäni tuli avaamaan. Kummastuneena katseli hän portailta minua kohden ja kuulin hänen äidille jotain puhuvan, mutta en erottanut hänen sanojansa. Sen jälkeen menivät he sisään.

Saatuani hevosen talliin, menin minäkin tupaan. Vanhempani olivat menneet kamariin. Otin kamarini avaimen ja menin maata.

En ole koskaan niin sydämmestäni kiittänyt Jumalaa, kuin tein sinä iltana. Kiitin hartaasti häntä, kun oli silmäni avannut näkemään sen tyhmyyden, jonka aijoin tehdä, ja saattanut minun huomaamaan, mikä on isänmaa, synnyinmaa.

Hauskalta tuntui taas maata omassa vuoteessani, omassa kamarissani ja omassa kodissani! Tuntui siltä, kuin olisin ollut poissa useita vuosia ja nyt palannut taas kotiin.

Yksi seikka minua vaan harmitti; nimittäin se että, mitä kyläläiset sanovat, kun takaisin tulin. Pelkuriksi varmaankin julistavat minua kaikin puolin ja sanovat, etten uskaltanut lähteä, vaikka olin niin touhussa. Mutta sanokoot mitä tahansa, ajattelin, kotona minä nyt ainakin olen, enkä sieltä enää lähde − jos ei Anna − − −

Niin Anna!

Kuinka suloiselta tuntui, ajatella Annaa, tuota herttaista Annaa, jonka jalon luonnon nyt vasta oikein tunsin. Tosin tiesin hänen minua kiusaavan hyvän aikaa, ennenkuin antaa erehdykseni anteeksi; mutta tiesin myöskin, että kun minä katuvaisena ja nöyränä menen hänen eteensä niin ei hän minua hylkää, − kyllä hän minusta sen verran pitää.

Näissä autuaallisissa mietteissä nukuin viimein makeaan uneen.

Aamulla kun heräsin, oli kello jo kahdeksan. Kirkkaasti paistoi aurinko ikkunasta sisään: pääskyset lentelivät liverrellen taivaalla. Kiiruusti puin vaatteet päälleni ja menin tupaan.

Isä istui pöydän luona penkillä ja imeskeli tyytyväisenä piippuansa. Äiti askaroitsi takan luona keittäen kahvia. Väki oli mennyt jo työhön.

"No, nytkö sinä jo nousit, mikset maannut edes puolipäivään", sanoi äitini hymyillen ja nosti kahvipannun tulelta.

"Olihan sitä jo siinäkin", vastasin minä ja menin penkille istumaan.

Häpesin vähän isääni, etten kehdannut alkaa puhetta.

"Takaisinko sinä tulitkin?" kysyi hän vihdoin.

"Niin tein", vastasin minä hiljaa.

"Siinä teit oikein miehen työn, jota et koskaan tule katumaan", sanoi hän.

Otin matkarahat taskustani ja vein ne isälle, vaan hän ei ottanut niistä kuin puolet.

"Tuon viisisataa markkaa saat pitää itse, että saat ostaa sen hevosen ja mitä muuta tarvitset, koska olit niin kunnon mies ja tulit takaisin", sanoi hän, tarjottuaan minulle rahoja.

Minä otin rahat vastaan, kiitin saatuani ja vein makuukamariini piirongin lootaan tarkasti tallelle.

Joimme sitte kahvia ja isä tarjosi minulle viinaakin, mutta minä olin päättänyt, etten koskaan sitä enää juo, enkä siis ottanut sitä vastaan. − Puolipäivän aikana, kun väki tuli syömään, hämmästyivät he suuresti nähdessään minut. Äiti ei ollut aamulla virkannut mitään takaisin tulostani.

"Mitä helkkaria, näenkö minä aaveita keskipäivällä vai mikä sinä olet?" kysyi renki Jussi totisena, seisoessaan minun edessäni lattialla.

Minä purskahdin nauramaan.

"Onko sinulta varastettu matkarahat?" kysyi joku.

"On puolet, toiset puolet jätettiin kukkaroon."

"Mutta sepä ei ollutkaan mikään konna!" arveli renki Jussi.

"Ei, hän oli oikein ihmisystävä", lisäsi eräs päiväläinen.

Ja siihen uskoon he jäivät sillä kertaa, että minulta oli viety puolet matkarahoista ja että olin sentähden takaisin palannut.

IX.

Illalla lähdin taas Allanperään, hieromaan sovintoa Annan kanssa. Matkalla kuvailin sitä hämmästystä, joka Annan oli kohtaava, nähdessään minun taas ihka elävänä edessään, vaikka hän luuli minun menevän jo toisella puolen merta. Kuinka iloiseksi hän tulee, ajattelin, kun kuulee minusta tulleen miehen, minusta joka ennen olin juomari ja tappelia, vaan nyt raitis ja innokas isänmaan rakastaja.

Pelkäsin, että ehkä ei Anna olekkaan kotona, vaan on mennyt kylälle jonkun tuttavansa luo yöksi, tai on jossain muualla; mutta pelkoni haihtui pian, kun tulin lähelle taloa, sillä Annan kamarissa näkyi valkea. Sykkivin sydämin astuin portaita ja menin porstuaan, mutta sinne pysähdyin, sillä kamarista kuului laulu. Erotin seuraavat sanat, jotka Anna lauloi hiljaisella, surullisella äänellä:

Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa, Paennut taistelua on, tuo kurja sulho kulta. Mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan Ja veljein toivon pettänyt, ja isiensä maan.

En ollut koskaan ennen kuullut tuota laulua ja se koski minuun nyt kipeästi. Tuntui siltä kuin olisi tuo värssy sepitetty aivan minua varten. Hyvän aikaa seisoin porstuassa ja arvelin uskallanko astua sisälle ollenkaan, vaan viimein rohkaisin mieleni ja menin kamariin. Anna istui pöydän luona ja selaili vähäistä kirjaa.

"Ryyti!" huudahti hän hiljaa ja katseli kummastuneena minua.

Minä en puhunut mitään; menin vaan pöydän päähän tuolille istumaan, likelle häntä.

"Etkö sinä ole mennytkään?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Olen, mutta olen tullut jo takaisinkin", vastasin minä hymyillen.

"Mistä olet pyörtänyt?"

"Vaasasta."

"Minkä tähden?"

"Sinun tähtesi."

Anna vilkasi punastuen minuun. Sitte hän kysyi:

"Etkö minkään muun tähden?"

"Velvollisuuteni tähden."

"Mikä velvollisuus sinulla sitte on?"

"Rakastaa isänmaatani ja mennä sotapalvelukseen."

"Etkö sitä ennen ole tietänyt?"

"En."

"Kuka sen sinulle Vaasassa sanoi?"

"Sydämmeni."

Hetkisen äänettömyys syntyi. Anna katseli väliin kirjaa, väliin minua. Tyytyväisyys kuvastui hänen kasvoillansa.

"Etkö aijo enää lähteäkään Amerikkaan?" kysyi hän viimein tarkasti minua katsellen.

"Se riippuu siitä, annatko sinä erehdykseni anteeksi?"

"Annan."

"Ja tuleeko meistä yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin?"

"Paremmatkin, jos tahdot."

"Ja tulevalla viikolla menemme kihloille?"

"Niin − ja Amerikkaan ei koskaan!" C Minä olin onnellinen mies maanpäällä!

X.

Pari kuukautta oli kulunut yllämainituista seikoista. Se ei ole pitkä aika, mutta suuren muutoksen oli se vaan tehnyt minun elämässäni; minä näet olin jo naimisissa sekä kotivävynä Allanperässä. Kun Anna oli ainoa tytär ja myöskin ainoa perillinen talossa, niin tahtoi Allanperän isäntä minun muuttamaan heille ja lupasi antaa minulle ja Annalle talon sekä tavarat ja ruveta itse vaimonsa kanssa syytingille. Minä tietysti suostuin kauppaan ja muutin Allanperään.

Allilan Jaskalta ja Perämäen Tuomaalta oli tullut jo yksi kirje kumpaiseltakin heidän kotiinsa, jotka he olivat lähettäneet heti perille päästyänsä, ja joissa he ilmoittivat terveinä tulleensa Kaliforniaan, mutta minä en ollut saanut heiltä vielä kirjettä.

Niinkun jo sanoin, oli pari kuukautta kulunut siitä kun toverini lähtivät Amerikkaan. Olin vasta muutaman päivän ollut Allanperässä, kun menin hakemaan kauppiaasta sanomalehtiä, joita meille tulikin oikein kosolta. Minulle annettiin sieltä kirje, joka oli tuleva Allilaan. Se oli lakattu mustalla lakalla ja postimerkeistä päättäen luulin sen tulevan Amerikasta. Minua vapisutti, ajatellessani että se on Jaskan − kuolon kirje.

Kiiruusti tempasin sanomalehdet tiskiltä ja lähdin patikoimaan kotiini. Sinne tultuani viskasin sanomalehdet pöydälle ja sanaa sanomatta riensin Allilaan itse viemään tuota kirjettä, että saisin kuulla sen sisällön.

"Kas, joko Jaskalta taas kirje tulee!" huudahti Allilan emäntä iloisesti kuin näki kirjeen minun kädessäni.

"Kyllä se sieltä päin tulee, mutta minä luulen, ettei se kerro hauskoja asioita", vastasin minä.

"Kuinka niin?" kysyi emäntä vähän hämmästyen.

"Siinä on musta lakka", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.

"Oi Jumala, hän on sitte kuollut!" huudahti emäntä ja kirje putosi hänen kädestänsä lattialle.

"Musta lakka, − murheen lakka", sanoi isäntä ja otti kirjeen lattiasta, käänteli ja katseli sitä kädessään, uskaltamatta avata.

"Avaa nyt se, että kuulee mitä siinä on", kiiruhti emäntä vaikeroiden.

"En minä taida sitä lukea", sanoi isäntä, mutta avasi kuitenkin sen ja antoi minulle.

Minä luin seuraavan:

Kaliforniasta, lokakuulla v. 188−.

Kunnioitettava isäntä.

Tässä lähestyn teitä tuhansilla terveisillä ja onnentoivotuksilla ja ilmoitan, että olen terve ja voin hyvin, jota kallista Herran armolahjaa toivotan teillekin kaikesta sydämmestäni.

Suureksi surukseni täytyy minun ilmoittaa, että poikanne Jaska ei ole enää elävitten joukossa, vaan hän on mennyt sinne, johon meidän kaikkein pitää mennä, −− hän on kuollut. Kymmenen päivää vaan oli kulunut siitä, kun pääsimme perille, niin meni hän merelle kalastamaan erään toisen miehen seurassa, ja sitte ei heitä nähty. [Tositapauksen mukaan.] Varmaan ovat he joutuneet meren pyörteeseen, joka on niellyt heidät pohjattomaan kitaansa, mikä täällä usein tapahtuu.

Nöyrimmästi pyydän, ettette kovin tätä sure, sillä ei se mitään hyödytä; se oli Jumalan sallima ja meidän tulee nöyryydellä ja kiitoksella ottaa vastaan kaikki, mitä hyvä Isä meille armostansa antaa. Kuollut hän olisi siellä kotimaassakin, kun hänen aikansa oli kerran tullut; eikä sitä olisi voinut kukaan estää, kun se oli kerran Jumalan tahto.

Ja ei nyt muuta kuin hyvästi ja eläkää terveenä sekä unhottakaa kadotettu poikanne.

Kunnioituksella

Iisakki Lavela.

Kuvapatsaan kaltaisina seisoivat Allilan vanhukset lattialla, minun edessäni. Viimein emäntä purskahti valtavaan itkuun ja meni kamariin.

"Niin se on, että jos ei Jumala saavuta, niin hän tulee vastaan", sanoi sitte isäntä ja alkoi marssia pitkin lattiaa.

Surumielin seisoin minäkin siinä, yhä katsellen kirjettä, joka oli vielä kädessäni ja joka hautasi minulta ystäväni näkemisen toivon.

Vein kirjeen pöydälle ja sanoin isännälle, joka yhä käveli ajatuksiinsa vaipuneena lattialla, hyvästi ja lähdin pois.

"Nyt on Allilan Jaska kuollut Amerikassa", sanoin minä Annalle, tultuani Allanperään.

"Kuollut!" huudahti hän hämmästyneenä.

"Mitä? − Kuka kuollut on?" kysyi isäntä hätäisesti.

"Allilan Jaska", toistin minä.

"Millä tavalla?"

"Hukkunut."

"Matkallako?"

"Ei. Hän on ollut kymmenen päivää perillä ja sitte mennyt erään toisen miehen kanssa kalastamaan merelle eikä heitä ole tullutkaan takaisin", selitin minä.

"Voi Jaska parka, mihin menit kuolemaan!" huokasi Anna suruisesti.

"Voi poika parkaa!" huokasi isäntäkin ja lisäsi: "Hän lähti pakoon kuolemaa ja se tulikin hänelle vastaan."

"Niin, − hän meni ojasta allikkoon", sanoin minä surumielin.

XI.

Kolme viikkoa sen jälkeen sain minä Perämäen Tuomaalta vastaanottaa seuraavan kirjeen:

Kunnon toverini!

Koska minulla vihdoinkin on sen verran aikaa, niin koetan kirjoittaa töhrätä sinulle muutamia riviä. Ensiksi lähetän sinulle terveisiä niin paljon, kuin vaan haluat, ja toiseksi ilmoitan, että olen terve kuin pukki, sekä toivon, ettei sinunkaan ruokahaluasi mikään haittaisi.

Tahdot kai tietää, mimmoinen minun on täällä olla? Siihen voin minä vastata, että kyllä täällä aika kuluu muuten, mutta ehtimiseen täytyy lauleskella että:

Amerikan maa se on avara, Mutta Suomi on synnyinmaani; Sinne jäivät suremaan Mun rakkaat vanhempani.

Olet kenties jo kuullut, kuinka Allilan Jaskan täällä kävi? Minä en ymmärrä, mihin hiiteen se poika on joutunut, sillä minä en usko, vielä ainakaan, että hän on mereen mennyt ja odotan joka hetki häntä takaisin. On niin ikävällinen elää noiden p—run hurrien ja harrien seassa, jotka eivät ymmärrä selvää Suomen kieltä, enemmän kuin pässit siellä Suomessa. Lavelan Iikan pitää aina tulkita heidän puheensa minulle ja minun puheeni heille.

Rahaa täällä saa kyllä kokoon, joka vaan yrittää, mutta työtä pitää tehdä niinkuin härkä eli muuten ei tule mitään, sillä ei täällä saa laiskamato yhtään vaivata tai ajetaan työstä pois. Ja jos täällä rahaa saa, niin helposti sen saa menemäänkin, sillä täällä on juotavia jos jotakin sorttia.

Eräänä päivänä, se oli muistaakseni sunnuntai, menin minä Lavelan Iikan kanssa kapakkaan, jossa tietysti join itseni aika humalaan. Sitte tuli minulle erään ruotsalaisen miehen kanssa riita, joka viimein nousi siihen määrään, että hän antoi minulle kelpo korvapuustin. No, mitäs tästä; minä koettelin myöskin voimiani ja sivalsin häntä korvalliselle, että hän lensi toiselle puolen huonetta ja särki vielä tuolin mennessänsä. Siitäkös hän suuttui, sieppasi puukon ja alkoi sillä minua ahdistamaan, niin ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin ottaa myöskin puukko, jolla sitte vedin hänen käsivartensa halki. Mies erkani heti ja laittoi minun linnaan. Siso! ajattelin minä, jos tuo mies kuolee, niin ripustetaan minut nuoran jatkoksi koko mies ja asetetaan kauniisti killumaan taivaan ja maan välille. Et voi ajatellakaan Ryyti, kuinka minun kävi harmikseni, jos pitää tuommoisella kuolemalla kuolla. Ennen olisin tapellut vaikka tuhatta vihollista vastaan siellä Suomessa, ennenkuin olisin mennyt tuohon epävarmaan paikkaan seisomaan.

Neljä päivää olin istunut vankeudessa, kun minua vietiin tutkittavaksi, mutta kaikeksi onneksi ei vastustajani tullutkaan saapuville, vaan oli pötkinyt tiehensä haavoinensa. Minä pääsin siis vapaaksi!

Usein olen jo katunut, kun lähdinkään tänne, mutta koska nyt on katuminen myöhäistä, niin aijon täällä olla kolme tai neljä vuotta, ja sitte jos elän, niin tulen Suomeen, josta en enää lähde.

Pyydän, että kirjoittaisit minulle hyvin usein ja ilmoittaisit kaikki erinomaiset asiat, joita siellä tapahtuu, varsinkin nuorenväen seassa. Ja ilmoita miten voi minun entinen morsiameni Keskitalon Liisa, sillä minun on tullut perhanan ikävä häntä.

Lopetan jo tähän loruni ja toivotan sinulle onnea ja menestystä. Sano terveisiä Allanperän Annalle, jos hän on vielä morsiamesi, ynnä kaikille ystävilleni ja tuttavilleni, joita vaan tapaat. − Eikä nyt muuta kuin hyvästi vaan ja elä terveenä, toivoo maansa hylkääjä, halpa ystäväsi

Tuomas Perämäki

XII.

Aika kului, vuodet vieri. Minä olin isäntänä Allanperän talossa, sillä appeni oli täyttänyt lupauksensa ja antanut minulle ja Annalle talon ja tavarat sekä ruvennut itse syytingille. Hän asui vaimoinensa porstuakamarissa, jossa elivät tyytyväisinä ja huolista huojennettuina, iloiten meidän onnestamme.

Minusta oli tullut peräti toinen mies kun olin ennen tuota Amerikkaan lähdön puuhaa. Innolla ja ahkeruudella luin minä kirjoja ja sanomalehtiä, joista en ennen ollut mitään huolinut; iloisesti ja hyvällä mielellä tein työtä, kun tiesin sen olevan hyödyksi itselleni ja isänmaalleni; sydämmestäni kiitin Jumalaa, että hän oli pimeän järkeni valaissut ja saattanut minun ymmärtämään, mikä on isänmaa; ja että hän oli antanut minulle niin hyvän vaimon, kuin Anna oli.

Neljättä vuotta olin jo ollut Allanperässä isäntänä, kun eräänä kauniina kesäpäivänä Annan kanssa perkasin pientä puutarhaamme, jonka erään puutarhurin avulla olimme laittaneet ikkunan alle. Olimme istuttaneet siihen kaalia, räätiköitä y.m., joista nyt perkasimme rikkaruohoja pois.

"Minkä tähden eivät kaikki ihmiset laita puutarhaa huoneensa lähelle?" kysyi Anna.

"Sen tähden että he katsovat sen turhuudeksi ja ainoastaan herrasväelle sopivaksi, he kun näet joutavat semmoisten turhain kanssa askaroimaan", vastasin minä.

"Mutta näyttäähän talo paljon kauniimmalta ja hauskemmalta, kun on puutarha ikkunan alla? − Mikä tuo on, joka tuolla tulee?"

Anna osotti miestä, joka tuli meidän taloa kohden. Tultuansa meidän kohdallemme, poikkesi hän tieltä, hyppäsi aidan ylitse ja tuli kiirein askelin luoksemme.

"Päivää! Terveisiä Amerikasta", sanoi hän iloisesti.

"Mitä? − Tuomas!"

Minä katsoin hämmästyneenä hänen päällensä enkä ollut oikein varma, oliko hän Tuomas vai ei. Hänellä oli yllänsä komeat trikoovaatteet ja leuvassa pitkä, ruskea parta, jonka vuoksi hän näytti niin vieraalta.

"Niin, niin! − Ettekö minua tunne?"

Hartaasti puristimme toistemme kättä.

"Sinä siis tulit vielä Suomeen?" sanoin minä.

"Niin tulin."

"Mikset jättänyt tuota partaasi Amerikkaan. − Ei sinua tunne äitisikään tuollaisena", sanoi Anna leikillä.

Tuomas nauroi vaan vastaukseksi.

Menimme sitte huoneeseen ja Anna meni keittämään kahvia.

"Koska olet tullut kotiin?" kysyin Tuomaalta, kun jäimme kahden, kesken kamariin.

"Kaksi päivää sitten."

"Etkä ole ennen meille tullut?"

"Minä olen nukkunut melkein koko ajan; väsyin niin matkalla."

"No, kuinka siellä on aika kulunut?"

"Ompahan tuo mennyt päivästä toiseen; − koti-ikävä vaan on toisinansa vaivannut."

"Eikö Allilan Jaskasta ole mitään kuulunut?" kysyi Anna, joka tuli kamariin.

"Ei mitään; kyllä Jaska meressä on, ei sitä sovi enää epäillä. Ensin en uskonut yhtään, että hän on hukkunut, mutta ei häntä ruvennut tulemaan, niin sen täytyi uskoa. Ja sitte jälkeen on kadonnut monta samalla tapaa", selitti Tuomas.

"Mutta Allilan emäntä odottaa häntä vielä aina kotiin", sanoi Anna.

"Niin hän tekee", vastasi Tuomas. "Kohta kun tulin kotiin, tuli hän minulta kyselemään, missä Jaska on, tai joko hän pian kotiin palajaa; ja vaikka minä olisin kuinka selittänyt, ettei Jaska tule enää kotiin, niin ei hän yhtään uskonut."

Oltiin hetki ääneti. Viimein kysyi Tuomas: "Kuinka sinun arvanheitossa kävi?"

"Reserviin minä tulin ja tänä kesänä vielä pitää harjoituksiin, − sitte olen vapaa."

"Onnellinen sinä, joka teit velvollisuutesi", sanoi Tuomas alakuloisesti.

"No, etkö sinä ole onnellinen, kun olet jälleen kotimaassasi? kysyin minä.

"En, kun pitää lähteä uudestaan."

"Amerikkaanko?"

"Niin."

"Minkä tähden?"

"No, kun minä tulin tänne, niin tuli lautamies tiellä vastaani, ja haastoi minun oikeuteen."

"Siitä kun et mennyt sotapalvelukseen?"

"Niin."

"Ja nyt lähdet jälleen Amerikkaan?"

"Niin. Vievät pian minun kolmeksi vuodeksi sotaväkeen ja sitte vielä linnaan, niin on paras, että lähden ajoissa tieheni; kun olen kerran karkuriksi ruvennut niin karkaan vieläkin."

"Kyllä minä tyhmästi tein, kun lähdin Amerikkaan", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa, "mutta minä en sen paremmin ymmärtänyt; luulin vaan, että kun kolme vuotta olen poissa, niin olen sitte sotapalveluksesta vapaa."

"Se usko minullakin oli, mutta Jumala avasi silmäni näkemään velvollisuuteni."

"Sinä olet onnellinen kun käännyit tasaisin; kun minäkin olisin seurannut esimerkkiäsi, niin saisin nyt rauhassa asua isänmaassani. Rahaa minulla on kyllä, vaan mitä minulle on siitä hyötyä, kun kohta jälleen täytyy jättää syntymäseutuni ja karkurina lähteä isänmaastani!" sanoi Tuomas surumielin.

"Mutta eikö olisi parempi, että jäisit Suomeen ja kärsisit rangaistuksen, joka sinulle määrätään?" ehdotin minä.

"En, en minä jää tänne; mikä sen tietää, kuinka suuri rangaistus siitä on; ja en minä kehtaisikaan asua täällä kunniallisten ihmisten seassa, minä kun olen kunniaton petturi."

Anna toi kahvia. Tuomas pyyhki salaa kyyneleensä ja tekeytyi taas iloiseksi. Puhelimme sitte iltaan saakka lapsuutemme ajoista ja seuraavista elämämme vaiheista.

Illalla sanoi Tuomas pois lähteissään:

"Hyvästi nyt, ja jääkäät Herran haltuun; en tiedä, tapaammeko enää toisiamme. Suokoon Jumala teille iloa ja onnea loppuun asti ja älkää kasvattako pojistanne maansa hylkääjiä, pettureita, niinkuin minä olen. − Hyvästi!"

"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!"

Tuomas lähti pois. Surumielin katsoimme, Anna ja minä hänen jälkeensä.

"Voi Tuomas parka!" huokasi Anna, kun hän oli; kadonnut näkyvistä.

XIII.

Puolitoista vuotta sen jälkeen satuin minä menemään Perämäkeen, kun siellä juuri luettiin Amerikasta tullutta kirjettä. Kaikkien läsnäolevaisten kasvot osottivat mitä suurinta surua ja emäntä nyyhkytti oikein ääneensä.

"Isäntä käski minua istumaan ja antoi käteeni kirjeen, josta minä muun muassa luin seuraavan:

"Kaksi päivää sitte kuoli täällä poikanne Tuomas tapaturmaisesti. Hän oli viime aikoina juonut viinaa hyvin ahkeraan, ja juovuksissa hän oli nytkin, kun putosi vaunuista junan alle, jossa musertui kuoliaaksi."

En voinut liikutustani salata, vaan kyyneleet tulivat silmiini. Vapisevalla kädellä annoin kirjeen takaisin isännälle.

"Kauhea kuolema", sanoin melkein itsekseni.

"Ei se helppo ollut; − ja vielä sitte juovuk − − −", sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

En saattanut enää olla huoneessa, vaan menin ulos ja lähdin kotiini.

"Perämäen Tuomas on kuollut", sanoin Annalle kotiin päästyäni.

"Amerikassako?"

"Niin."

"Millä lailla?"

"Mennyt junan alle."

"Oi Jumala!"

"Ja hän oli vielä juovuksissa."

"Voi kaikkivaltias! − Juovuksissa mennä ijankaikkisuuteen − −."

Anna kauhistui semmoista ajatellessaan.

"Huono onni oli Jaskalla ja Tuomaalla", sanoin minä.

"Huono oli, mutta eivät he parempaa ansainneetkaan", vastasi Anna, "sillä mitä muuta ansaitsee semmoinen petturi, joka hylkää isänmaansa sen tähden, että tämä tahtoo pienen palveluksen, joka hänen pitäisi ilolla täyttää."

"Tuomitset liian ankarasti", huomautin minä. "He eivät tietäneet isänmaasta enempää kuin sika pohjantähdestä. Rakastaa isäänsä ja äitiänsä, sen he kyllä ymmärsivät, mutta arvelivat ehkä, että ne tulevat yhtä hyvästi toimeen, vaikka he olisivat Amerikassa tai Austraaliassa, täältä juomasta ja tappelemasta. Sen he myöskin tiesivät, että heidän olisi pitänyt mennä sotaväkeen, nimittäin pakosta, mutta he katsoivat parhaaksi välttää sitä pakkoa, menemällä ulkopuolelle pakottajain hallituspiiriä. Sotaväki oli heidän mielestänsä tuommoinen jonninjoutava, herrain keksimä laitos, johon nuorukaisia viedään kuten linnaan, herrojen komennettavaksi. He eivät ymmärtäneet, että sillä tarkoitetaan kansan parasta, isänmaan varjelemista ja kotiemme sekä vapautemme suojelemista."

"Niin, kyllä se on niinkin", myönsi Anna. "He eivät ymmärtäneet, tai jos ymmärsivätkin, niin eivät ajatelleet edemmäksi kuin 'nenänsä päähän'. Mutta sen pitäisi välttämättä jokaisen Suomen nuorukaisen tietää ja ymmärtää, mikä on Suomi, isänmaa, kotimaa ja mikä on heidän velvollisuutensa sitä kohtaan."

"Ja myöskin tietää ja ymmärtää, mikä on Jumala, joka on meidän luonut sekä antanut meille isänmaan, ja että ilman Hänen apuansa ja siunaustansa on työmme turhaa ja kaikki yrityksemme tyhjää ajan hukkaamista", lisäsin minä.

"'Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty'. Ehkä kohta koituu se aika, että jokainen tekee, mitä hänen virkansa vaatii."

"Ehkä… Sitä toivokaamme!"