III OSA.

I.

Taasen tuli Penttilälle lähtö Turusta. Noin vuosi sitten lähti hän samasta rannasta, mutta miten erilainen olikaan tämä lähtö! Silloin oli kaikki toiveitten varassa. Nyt olivat jo ensimmäiset pettymyksetkin tulleet. Silloin ei hänellä ollut muuta läheistä ihmistä kuin äitinsä, nyt hänellä oli rinnallaan vaimo, jota hän rakasti ja jolta sai vastarakkautta. Penttilä tunsi ilon aallon kulkevan ylitseen. Hänelläkin oli joku, joka ajatteli häntä, iloitsi hänen onnistuessa ja mahdollisesti otti osaa vastoinkäymisiin.

Junassa kertoi Penttilä nuorelle vaimolleen, miten Maaselän asiat ovat. Avomielisesti hän kertoi, mitä se vaikuttaa hänen taloudelliseen asemaansa, tai toisin sanoen, että se ei vaikuta yhtään mitään. Mutta mitä tämä lakko voi vaikuttaa maan taloudelliseen elämään ja mitä se vaikuttaa rahan kurssiin? On tuskin luultavaa, että lakko pääsee leviämään puutavara-alalle, sillä onhan syksy, kaikkein epäedullisin aika lakon teolle sillä alalla. Mutta kuitenkin: rahamme kurssi siitä voi kärsiä. Ei vielä tunneta Suomen voimanvientimahdollisuuksia. Niitten tultua tunnetuksi vakaantuu markan kurssi.

Miehille lupaamansa palkan lakkoajalta, luulonsa lakon kestävyydestä, kaiken kertoi hän nuorelle vaimoilleen. Turusta lähtiessä tunsi Penttilä vielä mielensä masentuneeksi, mutta mitä edemmäksi ranta loittoni, sen helpompi oli hänen irtaantua omasta raskaasta itsestään ja antautua vaimonsa ja toisten matkustajien kevyeen äänilajiin.

Nuoruus on aina nuoruus, tuleepa se myöhemmin tai aikaisemmin. Penttilät olivat nuoria. Nuori rouva iloitsi kaikesta uudesta, mitä hän näki ja sai. Penttilä oli tyytyväinen, kun hänen ei tarvinnut mitään kieltää rakastamaltaan naiselta.

Tukholmaa ja sen ympäristöä kiertelivät nuorikot polttomoottoriautolla. Berliinissä tahtoi Penttilä kulkea sähköautolla. Hän meni erääseen suureen liikkeeseen, jossa tiesi olevan myytävänä Maaselän tehtaan tuotteita. Pyyntöönsä lainata konetta hän sai kieltävän vastauksen.

»Ostakaa nopeasti, sillä nämä loppuvat pian», selitti myyjä.

Hinta oli viisikertainen tehtaan hinta. Penttilä tiedusteli, miksi he niin paljon nylkevät.

»Tehtaalla on lakko. Emme saa uusia koneita, joten meidän täytyy ansaita näillä.»

Penttilä pyysi tavata liikkeen johtajaa. Se sallittiin heti.

»Sopimuksessa, jolla olette ottanut myydäksenne sähköautoja, sanotaan, että hintaa ei saa ylittää määrättyjä prosentteja korkeammalle.»

»Jaa! Herra — herra — Penttilä. Sopimusta ei ole. Tehdas sopi lähettävänsä koneita niin paljon kuin minä myyn. Nyt on tehtaalla lakko. Minä en saa yhtään uutta konetta. Tietysti minä panen hintaa lisää. Sopimus on rikki. Ei minua voida mistään syyttää.»

Penttilä on ihmeissään. Jokin nuorukaiskopla Helsingissä päättää, että ne ja ne tehtaat pannaan lakkoon. Miksi? Herra tiennee. Mutta kuka kokoaa hedelmät? Saksan juutalainen. Se poika käyttää hyväkseen jokaista tilaisuutta. Köyhä Suomen kommunistinen työmies kasvattaa kommunistisilla teoillaan Saksan juutalaiskapitalistia.

Penttilä tahtoi heti saada uuden välittäjän. Hän tiedusteli liikettä, joka olisi kyllin suuri ja saksalainen. Varmaankin jokin Möller & Co, ajatteli hän, mutta lopulta saatiin sopimus toiminimi Steinbach Akt.-Gesellschaftin kanssa. Kauppasuhteen piti alkaa heti, kun tehtaat alkavat käydä.

Nuoripari matkusti Sveitsin kautta Italiaan. Syksy oli kaikkialla tulossa. Alpeilla raivosivat ensimmäiset lumimyrskyt. Italiassa tosin oli vielä lämmin, mutta kolkkoa ja likaisenharmaata. Pohjolan syksyinen väriloisto puuttui maisemista.

Penttilät halusivat olla kahden. Eivät edes kotimaahan he ilmoittaneet, minne matkustavat. Ainoastaan kortilla ilmoittivat omaisilleen, missä olivat olleet.

Tästä heidän salaperäisyydestään johtui, etteivät he tienneet, miten asiat Suomessa olivat kehittyneet.

Roomassa tapasi Penttilä Steinbach Akt.-Gesellschaftin apulaisjohtajan ins. Kellnerin. Tai oikeammin Kellner tapasi Penttilän.

Berliinissä oli herännyt kysymys rakentaa Saksaan tehdas, joka valmistaisi samoja koneita kuin Maaselän tehdas Suomessa. Oli saatava Penttilän suostumus, sillä hän omisti pääasian, »Suomi»-patentin.

Kellner oli lähetetty neuvottelemaan Penttilän kanssa. Hotellista hotelliin kuin salapoliisi seurasi sitkeä saksalainen Penttilää. Roomassa viimein tapasi. Penttilä oli ensin asiaa vastaan. Hän oli ajatellut rakentaa toisen tehtaan Europpaa varten jonnekin etelämmäs, mieluimmin Ranskaan. Mutta tarkemmin ajatellen oli Saksa sittenkin kenties edullisin. Siellä on käytettävissä sentään apuvoimia ja yritteliäisyyttä enemmän kuin mahdollisesti muissa maissa. Tosin lienee vaarallista asettaa Saksa täydelliseen johtavaan teolliseen asemaan naapurimaihin nähden. Mutta joutukoon. On se saanut kärsiäkin viime vuosikymmeninä. Penttilä saneli ehtonsa. — »Akkumulaattoreja en anna valmistaa muualla Europassa kuin Suomessa, muita koneita voitte aloittaa.» Hän tahtoi rahoittaa perustettavan yhtiön kahdeksi kolmasosaksi. Johto tulisi olemaan saksalainen. Mahdollisesti muutamia ammattimiehiä lähetettäisiin Suomesta. Ainoastaan yhden tarkastajan tahtoi Penttilä pitää ja palkata. Tehdas on rakennettava heti. Penttilä antaa piirustukset. Tuotteitaan tehdas saa myydä kaikkialle muualle Europpaan, mutta ei pohjoismaihin eikä entisen Venäjän alueelle.

Kellner lähti suorinta tietä Berliiniin, Penttilät Napoliin ja sieltä Rivieralle.

II.

Maaselän tehtaat olivat alkaneet käydä. Helsingistä oli tullut kielto, mutta työt alkoivat sittenkin.

Ensimmäisenä tilitorstaina lakon jälkeen soi tilitorvi. Oli nimittäin tapana soittaa sähkötorvella yksi lyhyt ja kaksi pitempää ulvahdusta, jotta kaikki tiesivät, että tilinmaksajat ovat tulleet tehtaille. Niinpä nytkin.

Miehiä oli paikalla tuskin sata miestä. Lakkovahteja ei ollut käytetty kuin parina ensimmäisenä päivänä, mutta miehiä kulki yksi silloin, toinen tällöin. Alakuloisina, arkoina vaelsivat he pitkissä tehdassaleissa. Pysähtyivät silloin tällöin kukin omalle työpaikalleen. Yrittipä joku kiertää sähkövirran koneeseensa. Siristen lähti se pyörimään. Isännistön puolesta pidettiin kaikki käyttökunnossa ja valmiina. Jos kaksi miestä tapasi toisensa tehtaassa, niin ei sanaa vaihdettu. Alta kulmainsa vilkaisivat miehet ja menivät kukin suunnalleen kuin omenapuusta keksitty poika.

Kasööri asettui tavalliselle paikalleen. Tavalliseen työaikaan tiesivät miehet paikkansa jonossa. Tilinmaksaja huusi nimet ja antoi pieniin paperipusseihin valmiiksi pannut rahat. Vain harvoin vastasi nyt rahanottaja. Maksaja sai panna rahapussit sivulle yhä suurenevaan kasaan.

Hän huusi: »Kustaa Bergsten.» Karkea kirous tuli vastaukseksi, mutta rahanottaja ei tullut lähemmä. Kassanhoitaja luuli tunteneensa huutamansa miehen. Aivan oikein. Siellä toisten takana seisoi pitkä luiseva mies, kiivaasti purren mälliään.

»No, Pitkä-Ranta. Tulkaa ottamaan tilinne», huusi maksaja.

Puhuteltu mies oli yksi tehtaan tunnetuimpia miehiä. Mistä kotoisin, ei kukaan tiennyt, mutta paljon kulkenut. Tavallisesti hän aloitti puheen: »Kun olin siellä ja siellä töissä...» Viimeksi oli hän ollut töissä Pitkässärannassa ja muuttanut sieltä Maaselkään. Siksi alkoi hänen puheensa tavallisesti: »Kun olin Pitkässärannassa töissä...» Joku sukkelasuinen sanoi Bergsteniä ensin Pitkäksirannaksi ja vähitellen muodostui puhuttelunimi »Pitkä-Ranta».

Kassanhoitajan huudettua uudelleen: »Pitkä-Ranta» astui Bergsten lähemmä, sylkäisi pitkän tupakkaisen syljen.

»Helvetti», pihahti hänen hampaittensa välistä ja hän puraisi pari kertaa kiukkuisesti mälliään. »Paljon minä olen kulkenut, mutta en eläissäni tällaista komentoa nähnyt. Että miehet makaa ja kassamies tulee maksamaan palkat. Jukoliut, tämä ei kävele. Huomenaamulla minä panen rukkini pyörimään, joko sato taikka paisto!»

»Eikö Pitkässärannassa tehty niin?» virnisteli eräs paikalle sattunut pojanvekara. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Ei kenenkään naama osoittanut pienintäkään aihetta yhtyäkseen pojan virnistelyyn. Jokaisen kasvot osoittivat mitä syvintä vakavuutta. Pitkä-Ranta yksin toimi. Hän sieppasi poikaa niskasta kiinni ja vei suoralla kädellä ovesta ulos, niin että pojan sääret vain kerran heilahtivat. Saman tien meni Rantakin, eikä palannut ottamaan rahojaan.

Ankarasti pohdittiin sinä yönä monessa kodissa, mitä aamulla on tehtävä. Kaikki, jotka tunsivat Pitkän-Rannan, tiesivät, että hän panee uhkauksensa täytäntöön. Aamulla kello 8 kiertää hän virran koneeseen ja silloin se alkaa surrata. Tosin hänen työnsä riippuu muista, mutta viis siitä. Pitkä-Ranta on työssä, ja se on hänelle tällä hetkellä pääasia. Jotkut arvelivat, että Ranta on isäntien lahjoma, mutta hylkäsivät heti sen ajatuksen tietoisina siitä, että Pitkää-Rantaa ei lahjo mikään.

Sana tilipaikan tapahtumasta kiersi ympäri koko laajan tehdasalueen. Oliko tapaus niin ihmeellinen, että olisi kannattanut sitä noin ihmetellä? Ei lainkaan. Jos joku sanoo sitä taikka tätä, niin ei se maailmassa paljoa vaikuta. Varsinkin jos sanoja on »vain työmies». Mutta se, että sanoja seuraa työ, on jo jotakin enemmän. »Pitkä-Ranta menee aamulla töihin», oli sen iltapäivän tunnussana, ja se sai paljon hiljaista hyväksymistä. Se oli vapauttava sana, jonka lausujaa vain odotettiin.

Syysaamu oli kuulakka. Yöllä oli ollut hiukan pakkasta.

Miehiä käveli tehtaan läheisyydessä, lähempänä ja kauempana, tavallista enemmän ja ani varhain. Kellon lähetessä 8 taajenivat joukot. Kukaan ei puhunut mitään. Miehet karttelivat toistensa katseita.

Tehtaan ovella seisoi miesryhmä. Joku seisoi heidän keskellään puhuen kiihkeästi ja huitoen käsiään. Helsinkiläinen agitaattori näkyi olevan.

»Lakkoa ei saa rikkoa. Jokainen, joka menee työhön ennenkuin lakko on julistettu loppuneeksi — ja sen voi tehdä ainoastaan ammattijärjestön hallinto Helsingissä — on rikkuri, lakonrikkuri. Kirous jokaiselle rikkurille, joka polkee toisten etuja ryömimällä kapitalistin jaloissa. Hyi helvetti semmoiselle!» Miesjoukko oli aivan sanaton. Synkästi se tuijotti vain eteensä maahan.

Agitaattori oli varma voitostaan. Synkät katseet luki hän hyväksymiseksi. Saadakseen asian ratkeamaan varmasti kääntyi hän lähinnä seisovaan mieheen.

»Sano suoraan: oletko rikkuri vai etkö?»

»Kyllä minä töihin menen, jos vain Pitkä-Ranta menee», tuli kiinteä vastaus.

Agitaattori huomasi tehneensä virheen. Voi merkitä paljon saada suora vastaus rikkurilta. Missä on se Pitkä-Ranta, se miesten esimerkki ja jumala? Se mies täytyy saada kääntymään. Ellei muuten, niin hänet on estettävä menemästä työhön vaikka miesvoimalla.

»Näyttäkääpä minullekin se sellainen Pitkän-Rannan saatana, jotta minäkin näkisin rikkurin! En ole ennen sellaista elävää nähnyt», intoili agitaattori.

»Tuolta se tulee, Ranta», virkkoi matala ääni miesjoukosta.

Pitkä-Ranta tuli harvoin, pitkin askelin tehdasta kohden. Mihin mies aikoi? Hän nyökäytti huomenen muutamille tuntemilleen miehille, naamalla hiukan hapan ja juro ilme, tekisi mieli sanoa: elämään kyllästynyt. Sama ilme hänellä oli ollut aina työhön tullessa koko sen ajan, minkä hän oli Maaselässä ollut. Sama lienee ollut jo varhemminkin.

»Älkää laskeko rikkuria tehtaaseen, sehän on hullu!» huusi agitaattori.

»Antaa Rannan mennä», kuului äskeinen ääni, eikä kukaan ottanut askeltakaan estääkseen työhön menijää.

Pitkä-Ranta otti tyynesti avaimensa ja veti tuntikellonsa käymään. Tasaisin askelin vei hän kahvipullonsa lämmittäjään ja meni saliin, jossa hänen koneensa oli.

Hätiköimättä, haukotellen tarkasti hän koneensa. Aivan samat temput olisi hän tehnyt, jos edellisen vuoron mies olisi lähtenyt 10 minuuttia sitten. Perin koneeseen tuttu oli kädenliike, joka kiertää sähkövirran.

Hiljainen sirinä alkoi kuulua Pitkän-Rannan koneen paikalta. Ihme ja kumma: surina ei jäänyt ainoaksi. Yksi ja toinen kone alkoi surista. Pitkä-Ranta sai naapurin, toisen toiselle puolen. Naapuri sai taasen naapurin, ja noin kolmen neljänneksen kuluttua kävi koko tehdas että murskui.

Agitaattori hyppi ja kirosi. Hyppäsi äkkiä pyörän selkään ja lähti asemalle ilmoittaakseen Helsinkiin Maaselässä tapahtuneesta ennenkuulumattomasta kurittomuudesta.

Ja se mies ei enää palannut. Pian julistettiin lakko loppuneeksi ja Suomen Työmies puhui suuresta aatteellisesta voitosta.

Jos Penttilä olisi tiennyt, että lakko oli loppunut, niin varmasti hän olisi rientänyt ensimmäisellä pikajunalla halki Ranskan ja Saksan kohti Suomea. Mutta voidakseen olla saamatta ikäviä uutisia ei hän ilmoittanut Suomeen muuta kuin Pariisin-osoitteensa, joten hän olisi saanut tiedot vasta matkansa loppupuolella. Täten ei hän tiennyt mitään tehtaan käynnissäolostakaan.

Kohtalo johdattaa merkillisiä teitä niitä, joita se erikoisesti suosii. Niinpä se säästi Penttilääkin hälyttäviltä tiedoilta, mutta valmisti täten vapaata aikaa, jona elävä henki sai etsiä uusia toiminnan muotoja.

Penttilän henki ei ollut päivääkään toimettomana. Roomasta puhui hän langattomalla puhelimella Nizzaan. Se oli monimutkainen laite, joka voitiin järjestää ainoastaan jos oli käytettävissä voimakkaita sähkövirtamääriä. Täytyi olla pitemmille matkoille puhuessa oma generaattori, joka synnytti virran.

Eikö laitosta voisi saada yksinkertaisemmaksi, s.o. kansan käytettäväksi? Voiman saanti oli ratkaistu. »Suomi»-patentti oli täysin tarkoitustaan vastaava virran antaja, säästäväinen, mutta samalla voimakas.

Ajatus ei antanut Penttilälle rauhaa.

Järjestelmällisesti hän alkoi ajatella, mihin hän pyrki. Päämäärän tahtoi hän ensin selvittää itselleen.

Sitten täytyi ottaa selville, mitä jo tiedettiin, jotta voisi käyttää hyväkseen vanhoja saavutuksia eikä tarvitsisi tehdä turhaa työtä.

Kolmantena asteena oli teorian saattaminen käytäntöön. Tämä kohta oli kaikista hauskin, mutta samalla juuri se, joka monet ilmalinnat on hajoittanut.

Penttilä laati ensimmäistä langattoman puhelimen teoriaansa. Ollessaan matkalla Roomasta Napoliin katseli hän surullisena, miten puhelin- ja Iennätinlankapatsaat rumentavat maisemia. Katsellessaan Vesuviuksen kraaterista pulppuavaa tulipatsasta ja sen laajenemista ylempänä kaikkiin ilmansuuntiin valaisemaan hän järkeili, eikö sähköä voisi estää hajaantumasta taivaan avaruuksiin.

Nizzaan päästyä olivat Penttilän ajatukset täydellä höyryllä langattoman puhelimen kimpussa. Kysymyksen ensimmäinen kohta alkoi selvetä.

Koneen täytyi tulla niin yksinkertaiseksi, että joukkotuotannossa voidaan hinta saada halvaksi ja että kaikki särkyvät ja helposti epäkuntoon joutuvat osat voidaan vaivatta poistaa.

Koneessa täytyy olla kaksi osaa: vastaanottokone, joka samalla toimii hälytettävänä, sekä lähetyskone ja samalla hälyttäjä. Miten voida soittaa juuri määrättyyn koneeseen eikä miljoonaan muuhun, oli kysymyksen peruslähteitä. Käyttämällä hyväksi entisiä saavutuksia olivat muutamat laitteet Penttilälle selvinneet helposti. Mutta se, että saa hälytetyksi juuri haluamansa koneen ja estää toiset kuulemasta puhelua, oli ratkaisematta. Penttilä laati useita teorioja, mutta hylkäsi ne taasen liian monimutkaisina.

Lopulta tuli hän siihen päätelmään, että käyttäen hyväkseen sähköaaltojen suurta värähdyslukua hän voi päästä hyviin tuloksiin. Tosin sekin luku lienee rajoitettu, mutta kyllä ainakin 50 miljoonaa eri värähdystä voidaan erottaa, kunhan määrääjä on vain kyllin tarkka. Täten voidaan saada käytäntöön 50 miljoonaa eri puhelinkonetta, ja se riittänee vähäksi aikaa puheluhaluisille ihmisille.

Nuori rouva ei oikein käsittänyt häämatkalla olevaa nuorta aviomiestään. Useasti syödessä alkoi tämä laskea ruokalistan puhtaalle puolelle laskujaan, unohtaen sekä syömisen että seuranpidon. Toisinaan unohtui hän istumaan pöytänsä viereen pitkiksi iltatunneiksi, jopa koko yöksikin.

Penttilällä oli tosin paha omatunto rouvansa laiminlyömisen johdosta, mutta hän ei jaksanut irtaantua työstään ja ajatuksistaan. Hän ei tahtonut lyödä laimin nuorta rakastamaansa naista, ja siksi antoikin hän vaimolleen lahjoina mitä ikänä luuli naisen haluavan. Pukuja, jalokiviä, harvinaisuuksia, muistoesineitä, kaikkea rouva sai. Hänelle kertyikin sellainen rihkamakuorma, että se oli taakkana muutettaessa. Rouva ei mitään puhunut, ja siksi Penttilä yhä useammin unohtikin seurustelun vaatimukset.

Berliinissä valmistettiin suuria asioita. Saksalaiset olivat käsittäneet kuivan sähköakkumulaattorin merkityksen. Kulkulaitos, pienet voimantarvitsijat ja ennen kaikkea lentolaitos oli heidän lähimpiä päämääriään. Onneton maailmansota 1914-1918 oli kärsitty, mutta ei unohdettu. Sotalaivastoa ei Saksalla saanut olla. Maasotaväkeä oli kielletty pitämästä enempää kuin 100 tuhatta miestä. Vuotuiset sotakorvausmaksut kestettiin helposti, vaikka yhä edelleen pidettiin suurta ääntä maan sorretusta asemasta.

Kaikessa hiljaisuudessa keksittiin yhä uusia keinoja maan vaurastumiseksi. Tämä oli yksi niistä: saada kukoistava akkumulaattoriteollisuus — se toisi satoja muita mahdollisuuksia. Jos voitaisiin kohottaa esim. lentotaito yleiseksi urheiluksi, niin samalla kohotettaisiin maan puolustuskykyä.

Penttilä ei tiennyt, että saksalaisten valtiomiesten silmät olivat tähdätyt häneen. Hän pohti vain rauhassa langatonta puhelintaan.

Suomessa olivat olot paranemaan päin. Vuoden sato oli ollut keskinkertaista parempi. Viljaa oli maassa omiksi tarpeiksi. Ulkomaankauppa oli elpymään päin. Puutavaraliikkeet alkoivat vähitellen toimia edellisen talven tappioitten jälkeen. Kotkaan oli jäänyt sahaamatta noin 4 miljoonaa tukkia. Sahat aiottiin panna käyntiin, sillä eihän aina voinut kärsittyä tappiota sairastaa. — Muutamat liikkeet olivat huonommassa asemassa. Ne sairastivat rahapulaa.

Vahinko oli koskenut heitä ankarammin. Odottaen yhä suurempia hintoja, alenevan valuuttamme kustannuksella, olivat he varanneet suuret varastot. Suomen rahan arven noustessa he kärsivät huikeita tappioita. Hyvinä aikoina kerätyt suuret pääomat sulivat kuin keväinen lumi. Täytyi kuitenkin yrittää. Oli jatkettava liikettä ja odotettava parempaa aikaa. Maaselässä kävivät työt reippaasti. Tosin tuli töitten alettua hiukan erimielisyyttä isännyydestä. Aika kuitenkin tasoitti epätasaisuudet. Työnjako pantiin täytäntöön. Ins. Mikkola hoiti tehtaan ja kaupallinen puoli jäi konttoripäällikkö Lehtovaaran huoleksi, ja siinä hän tuntui olevan mies paikallaan.

Tilauksia alkoi tulla aivan tarpeeksi. Saattoi tulla milloin hyvänsä kysymys tehtaan laajentamisesta. Nyt jo oli kehitetty tehtaan tuotanto siihen määrään, mihin se näin lyhyenä aikana saatettiin odottaa voitavan nostaa. Suuri yleisö alkoi tuntea Maaselän ja Sydän-Suomen tehtaitten nimet. Satoja tehdaslaitoksia kävi jo säilövirtaa käyttäen ja tuhansissa taloissa loisti valo samaisesta voimasta.

Helsinki ei vaan tuntenut omaa hyväänsä. Latausasema seisoi siellä tyhjänä. Mistä se johtui? Kaksikin syytä oli vaikuttamassa. Penttilähän oli luvannut helsinkiläisille viimeiseksi, mutta syvin syy oli siinä, että pääkaupunki tunsi itsensä loukatuksi. Herätys oli alkanut muualta — ja »pää» haluaa olla aina pää. Työtä tehtäköön muuallakin, mutta kulta ja kunnia kuuluu »päälle». Helsinkiläiset sanomalehdet eivät tosin saaneet ilmoituksia, mutta eivät myöskään maininneet Maaselästä mitään, eivät enempää hyvää kuin pahaakaan. Sähkö riensi silti voittokulkuaan. Oli omituista, että syrjäkylissä ymmärrettiin ensiksi kuivan akkumulaattorin edut. Rintamaat olivat hitaammin oivaltavia. Tosin niillä oli jo sähkövaloja, mutta ei muuta. Sitävastoin sivukulmat ostivat Sydän-Suomen talousmoottorin ja tekivät sillä miltei mitä tahansa. Sama moottori käytti puimakonetta, halkosirkkeliä, ja sunnuntaisin, jos oli sopiva vaunu, muutettiin se autoon ja ajettiin kirkolle. Jokainen, joka oli hankkinut tämänlaisen moottorin, oli tyytyväinen. Ja kun käyttö sitäpaitsi tuli niin ihmeen halvaksi...

Oli ymmärrettävää, että sähkövoima tuli halvaksi. Sitähän synnytettiin tehdasmaisesti, suurteollisuutta käyttäen, eikä koneiden tarvinnut käydä yhtään tyhjään. Joka hetki kävivät ne tasaisesti, täydellä voimalla, joten tulos oli taloudellisin.

Jäniskosken väylä oli valmiina. Sen avaaminen oli taloudellisesti hyvin kannattava yritys. Ins. Ranta oleili vielä Jäniskoskella »odottaen töitä», kuten hän sanoi. O.-Y. Peurakoski A.-B. oli siirtynyt myöskin Penttilälle. 30 tuhatta hevosvoimaa alkaisi ladata ensi keväästä alkaen myöskin »pommia».

Ensimmäinen aste Imatran rakennustöistä oli valmistuva talven kuluessa, nimittäin uusi vesiuoma. Sitten alkaisi voimalaitoksen rakentaminen kuivalle kalliolle. Pato, joka tulisi olemaan suuritöisin ja vaikein osa koko rakennustyöstä ja oli laskettu saatavan rakennetuksi uudesta vesiuomasta saatavalla kivellä, osoittautuikin paljon enemmän kiveä vaativaksi kuin aluksi luultiin ja voitiin olettaa. Erehdys johtui koskenniskan virheellisestä syvyysmittauksesta.

III.

Joulu oli tulossa. Herrasväki Penttilä aikoi saapua pyhiksi kotiin. He lähtivät Nizzasta joulukuun puolivälissä. Noin vuosi sitten oli, Penttilä lähtenyt New Yorkista. Miten paljon sentään oli vuodessa ennätetty! Tosin Amerikassa oltiin pitemmällä. Polttomoottoreja käytettiin siellä enää hyvin vähän. Sitäpaitsi levisi tieto, että siellä oli keksitty uusi lämmitysmenetelmä. Ei oltu vielä täysin selvillä mikä, sillä Europpaan ei sitä ollut tuotu yhtään kappaletta.

Penttilä oli elänyt kuin pussissa viimeiset kolme kuukautta. Vasta Pariisissa sai hän tietää Suomen oloista.

Pariisissa tapasivat hänet myöskin saksalaiset liikemiehet ehdotuksineen. Heidän etunenässään, oli ins. Fritz Hertz New Yorkista. Penttilä kieltäytyi neuvottelemasta hänen kanssaan, sillä olihan hän sitoutunut siihen, että ensimmäisen kymmenen vuoden aikana ei kumpainenkaan houkuttele ammattimiehiä toistensa tehtaista. Ins. Hertz esitti kuitenkin valtakirjan, että hän on ainoastaan käymässä Europassa sopiakseen erään kuuluisan saksalaisen troopillisen ilmanalan hyönteistuntijan kanssa tutkimusmatkasta Amazonin aarniometsiin.

»Mitä sinne!» kysyi Penttilä ihmeissään.

»Coober-laaksossa elää jokin hyönteinen, jonka pistos aiheuttaa kuolettavan maksataudin ja joka on vähällä keskeyttää kokonaan työt», selitti Hertz.

»Mitä siellä sitten tehdään?» uteli Penttilä.

»Siellä rakennetaan Coober-boy-koskeen voimalaitosta.»

Aivan oikein! Penttilä oli kuullut, että Amazon-virrassa olivat maailman suurimmat vesiputoukset, ja tietysti amerikkalaiset olivat nyt iskeneet kyntensä niihin. Ovat ne poikia. Sitävarten ins. Foss jo viime syksynä hävisi Penttilän ollessa New Yorkissa. Hänen sanottiin vain matkustaneen Etelä-Amerikkaan, ja siinähän puhuttiinkin totta.

Penttilä oli hetkisen ääneti. Amerikkalaiset olivat askelen edellä. Heillä oli Niagara ja Coober-boy. Miksi ei Europalla? Tulihan Imatra pian valmiiksi, ja miksei Victoria-putoukset Afrikassa... No — sehän oli vain ajatus.

»Hyvät herrat! Mistäs olikaan kysymys», aloitti Penttilä aivan kuin heräten.

Tietysti ins. Hertz otti suunvuoron. Laajasti ja perusteellisesti, aito saksalaisella sanarunsaudella hän teki selvää suunnitelmista. Numeroilla hän näytti, miten paljon edullisempaa Penttilälle oli, että akkumulaattoritehdas perustetaan Saksaan ja annetaan Suomessa olevan tehtaan valmistaa ainoastaan pohjoismaiden tarve. Miten etäällä pieni Suomi sentään on suurista liikemaista! Kuljetuskustannukset tulisivat pienemmiksi. Niin ja niin paljon säästettäisiin aikaa. Niin ja niin monta miljoonaa Reichsmarkkaa suurempi olisi voitto vuosittain. Ja sitten! Nuori rouva tulisi varmasti huomatuksi suuressa maailmassa. Sitävastoin Suomessa —? Tietysti loukkaamatta herrasväen kaunista synnyinmaata, mutta pieni maa on sentään aina pieni...

»Ymmärrän pyrkimyksenne, hyvät herrat», alkoi Penttilä saatuaan siihen tilaisuuden. »Saksa on vieläkin suuri maa, ja minä tiedän, että sillä on työtarmoa. Minä annan sillekin työtä. Suomi valmistakoon akkumulaattorejaan vanhalle mantereelle ja täyttäköön sähköllä niin paljon kuin voi. Antakaamme sille se kunnia. Saksa sitävastoin alkakoon valmistaa monimutkaisempia koneita. Pieniä yhden hengen autoja valmistakoon se vanhalle mantereelle miljoonia. Sitäpaitsi: langattomia puhelinaparaatteja se valmistakoon koko maailmalle, kymmeniä miljoonia. Minä annan patenttini käytettäväksenne.»

Saksalaisten silmät välähtivät. »Mikä, minkälainen on se patentti?»

»Sitä ei ole vielä haettu eikä edes käytännössä koeteltu, mutta minä sanon, että siitä tulee erinomainen artikkeli.»

Kuulijain into laimeni, mutta Hertz valoi öljyä tuleen.

»Jos herra Penttilä sanoo, että patentti on käyttämisen arvoinen, niin vakuutan, että se myös silloin on. Koko pienen pääomani pyydän saada kiinnittää yritykseen», touhusi hän.

Eräs äänetönnä tähän asti pysynyt vanha herra nousi. »Sallikaa minun», aloitti hän aivan kuin vanha hovimies, »toivottaa teidät tervetulleeksi isänmaahani, jossa toivon herrasväen viihtyvän. — Ja jotta yritys saadaan taloudellisesti vankalle pohjalle, on minulla kunnia Preussin valtion puolesta tarjota tarvittava maa-alue.»

Penttilä vastasi samassa äänilajissa: »Kiitän tulevan liikkeen puolesta Preussin hallitusta huomaavaisuudesta, mutta tarjottua avustusta en voi ottaa vastaan. Olen ollut Amerikassa ja siellä oppinut, että miehen on autettava itseään ja tuettava valtiota eikä päinvastoin. Valtion antama apu lamauttaa yksityistä yritteliäisyyttä. Tehkää tulevalle liikkeelle se palvelus, että tarjoatte ostettavaksi sopivan maa-alueen, niin se ostaa sen.»

»Hyvä, hyvä!» kiljui ins. Hertz. »Näistä sanoista tunnen, että herra Penttilä ei yksinomaan ole suuri keksijä, vaan myöskin suuri ihminen!»

Penttilä alkoi väsyä saksalaisten laverteluun. Saadakseen asian päättymään lupasi hän tulla jouluksi Berliiniin, jossa asia lopullisesti päätetään.

Hän sähkötti samana päivänä, että ins. Ranta tulisi tapaamaan häntä Berliiniin.

Pariisilla on omat viehätyksensä. Kenen ei tarvitse rahaa säästää, hän voi elää siellä aika mukavasti. Penttilän nuoripari vietti viikon joulun alla yhdessä. Penttiläkin riistäytyi irti langattomasta puhelimestaan. Hän sai teoriansa valmiiksi. Piirustukset olivat niinikään valmiit. Ainoastaan käytännössä koettelu puuttui. Hän tiesi, että se menestyy. Vaivaahan siinä mahdollisesti on, mutta sen täytyy onnistua.

Miten totta onkaan vanha sana, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä! Hän kaipaa rakkautta. Viikko Pariisissa opetti Penttilälle tämän elämänviisauden. Oli rauhoittavaa lähteä hyvän päivätyön tehtyään ulos rakastamansa naisen kanssa. Se oli todellista lepoa, ei yksinomaan ruumiillista, vaan myös henkistä. Tietää, että rinnalla kävelee toinen ihminen, jolle jotakin merkitsee, — se on niin kohottava tunne, että se antaa ilon ilottomalle elämälle. Vaikea on ymmärtää ihmisiä, jotka ovat asettaneet päämääräkseen koota miljoonia. Mitä iloa jaksaa se antaa, merkitseekö pankkineiti tilille kuusi vaiko kahdeksan nollaa? Sehän on saman tekevää. Joka tapauksessa neiti toivoo pian pankkiajan kuluvan ja pääsevänsä toimimaan omissa harrastuksissaan. Penttilä oli asettanut päämääräkseen aivan toista. Opettaa ihmisille työn iloa, valmistaa ihmisille tilaisuus nauttia työn iloa, siinä hänen päämääränsä.

Berliinissä odotettiin jännityksellä Penttilän tuloa ja uuden keksinnön julkaisemista.

Valmistuksia uusia tehdaslaitoksia varten tehtiin. Penttilästä oli erittäin hupaista nähdä, miten saksalainen menetteli tässä asiassa. Amerikassa oli pantu pääpaino joutuisuudelle. Kaikki tehtiin hirveällä touhulla. Miehiä pantiin työhön tuhansittain. Tavaraa toimitettiin heille niin että olivat tukehtua. Valmista piti tuleman. Toisin oli Saksassa. Säästettiin. Miehiä ei pidetty enempää kuin oli aivan välttämätöntä. Rakennusaineet lähetettiin harvinaisen täsmällisesti. Tarkkaan oli etukäteen määrätty, milloin esim. saadaan lähettää sementtiä, milloin tiilien lähetys sai alkaa j.n.e.

Penttilän saavuttua esitettiin hänelle työsuunnitelma. Hänellä ei ollut siihen mitään sanottavaa.

»Ajatuksen ja rahat, mikäli ette itse niitä pane, annan minä. Lopusta saatte pitää itse huolen», sanoi hän, ja siihen rajoittui hänen työnsä Saksaan suomalaisella pääomalla rakennettavia maailmantehtaita perustettaessa. Hän aloitti uuden työn.

Joulujen välissä osti Penttilä työpajakseen pienen hienomekaanisen konepajan Berliinin laitapuolelta.

Piirustusten mukaan alkoivat miehet valmistaa erilaisia osia. Muuan valmisteli erikoista induktionirullaa. Erityisen tarkasti seulottiin yhdessä osastossa hiilimurskaa, toisaalla juotettiin kuparitankoihin pyöriviä eboniittilevyjä.

Kaiken tämän näpertelyn keskellä hääräsi Penttilä itse. Aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisimpänä. Miehet ihmettelivät, milloin hän nukkuu. Aina hän muutti työtapoja, antoi tarkempia piirustuksia, mittasi, tarkasti ja kiitti tai moitti.

Tähän hiljaiseen työpajaan saapui eräänä tammikuun alkupäivänä ins. Ranta. Hän meni Penttilän luo ja sanoi terveiset Suomesta.

»Pitäkää tuota lasiputkea kädessänne, mutta älkää kolauttako vähääkään», oli Penttilän vastaus, ja Ranta sai pideltäväkseen mustalla jauholla puolittain täytetyn, lyijykynän mittaisen ja sormen vahvuisen lasiputken. Hetken päästä otti Penttilä putken, pisti johonkin koneeseen, väänsi useasta marmoriseen tauluun kiinnitetystä kammesta ja tarkasti erästä volttimittarin näköistä osoittajaa.

»Ei käy. Ei käy!» mutisi hän itsekseen. »Jos se olisi käynytkin, niin eihän sitä olisi voinut käyttää junassa eikä autossa tärinän tähden. Parempi oli. Laskuni oli sittenkin oikea.» —

»Kas, Ranta! Terve, terve. Mitäs Suomeen kuuluu?» Vasta laskettuaan työnsä kädestään huomasi Penttilä, että oli tullut uusia ihmisiä.

»Oli erittäin sopiva aika tullaksenne. Olen juuri päässyt selville, että nykyistä langatonta puhelinta ei voi parantaa yleiseen käytäntöön kelpaavaksi. Tulin teoriassa siihen tulokseen, että se ei käy. En kuitenkaan luottanut enää täysin itseeni, vaan koetin. Ja se ei käynyt. Ne ovat liian heikkoja koneita. Täytyy palata levyjärjestelmääni. Se vaatii tosin hiukan enemmän virtaa, mutta menestyy varmasti eikä mene rikki muuten kuin räjäyttämällä. — Kuulkaapas, Kappel. Sanokaa miehille, että minä olen saanut mieleisiä vieraita ja työt lopetetaan tältä päivältä. Sanokaa samalla, että koe onnistui ja huomenna aletaan tehdä varsinaista konettamme. Miesten on hupaisa tietää, etteivät he tee hyödytöntä työtä.» —

»No, Ranta. Kertokaapa minulle Suomen oloista. Tämä minun häämatkani on alkanut venyä hiukan pitkänlaiseksi. Toivottavasti minua ei siellä kaivata», puheli Penttilä mennessään ins. Rannan kanssa autolla asuntoonsa.

Sallimatta kuitenkaan toverinsa vastata mitään kysyi hän yht'äkkiä: »Haluatteko lähteä Afrikkaan?»

»Kyllä, jos siellä on työtä», tuli koruton vastaus.

»Se oli miehen puhetta!» Penttilä silmäili ihastuksella vieressään istuvaa nuorta miestä.

»Sanovat, että idän jättiläinen survoo meidät suomalaiset jalkoihinsa, mutta sanokoot. Jos meillä on sata sellaista miestä kuin te, niin meitä ei tapa mikään», puheli hän innoissaan.

Rannan silmä välähti. »Kun meillä on yksi sellainen mies kuin te, niin meitä ei tapa kukaan.» —

»No, no. Aikuiset miehet rupeamme puhumaan tuhmia. — Puhutteko englantia?» käänsi Penttilä puheen muualle.

»En puhu. Lukenut kyllä olen jonkinverran», tunnusti Ranta.

»Lähtekää Englantiin muutamaksi kuukaudeksi, niin kyllä se siitä selviää», sanoi Penttilä astuessaan hissistä ja avatessaan huoneistonsa oven.

Nuori rouva tuli eteiseen vastaan silmät itkettyneinä.

»Mikä nyt on hätänä?» tiedusteli Penttilä levottomana.

»Vielähän sinä elät!» Rouva heittäytyi vieraasta välittämättä itkien miehensä syliin.

»Mikäs minulla olisi hätänä?»

»Kolmeen vuorokauteen et ole käynyt kotona», rouva itki vapauttavia kyyneleitä.

»Tosiaankin. Olin aivan unohtanut lähettää sanan, että nukahdan hiukan tehtaan konttorissa.»

»Oletko sinä mitään syönyt?»

»En tosiaankaan jaksa muistaa, mutta kyllä kai. Nyt minun on kuitenkin hirveä nälkä.»

Ranta ilmoitti nähneensä Penttilän pöydällä jostakin ravintolasta tuodun aterian jätteitä.

»Siinä näet, että kyllä minä syönyt olen ja voinut hyvin», iloitsi Penttilä.

Aterian aikana puhuttiin vain Suomen oloista ja yhteisistä tuttavista. Penttilä oli parhaalla tuulellaan. Ranta olisi toivonut, että olisi puhuttu siitä, miksi hänen pitää oppia englantia ja lähteä Afrikkaan, mutta kukaan ei virkkanut asiasta mitään. Vieraalle jäi arvoitukseksi, tiesikö rouva miehensä suunnitelmista vai olivatko ne suurimpia salaisuuksia hänellekin. Nuori mies ei rohjennut johtaa puhetta asiaan.

Illalla lähdettiin teatteriin. Toisen näytöksen aikana alkoi Penttilä kuorsata aition nurkassa niin kovaa, että koko seurueen täytyi lähteä kotiin.

Kotimatkalla kysäisi Penttilä, ovatko Rannan raha-asiat järjestyksessä Englannin-matkaa varten, ja saatuaan myöntävän vastauksen alkoi taasen kuorsata. Seuraavana aamuna hän heräsi tavalliseen aikaansa. Rouva, joka tavallisesti jäi vielä nukkumaan, oli tänään valveilla.

»Rakas Aapeli! Säästä itseäsi hiukan enemmän äläkä jätä minua enää niin pitkäksi aikaa yksin.»

»Olin hyvin tyhmä, kun tein niinkuin viimeiset päivät elelin. Mutta minulla oli eräs työ tulossa valmiiksi ja unohdin ajan kulun kokonaan sen parissa.»

»Aapeli rakas! Sinun täytyy säästää itseäsi, ei yksinomaan itsesi ja minun tähteni, mutta — —»

»Rakas Alli — —»

Penttilä oli sinä päivänä merkillisellä tuulella. Tehtaassa hän vuoroin vihelteli niin että raikui, toisinaan taasen pysähtyili miettimään. Koko ajan hän kuitenkin oli sulaa päivänpaistetta.

Miehet olivat ihmeissään. Eilen kertoi työnjohtaja Kappel, että koe oli onnistunut, ja tänään kuitenkin pannaan kaikki tehty työ pois ja aletaan uutta. Sitäpaitsi kuuluu tällä työllä olevan kiire.

Penttilä oli tosiaankin järjestänyt uudet työt kaikille miehille. Tämä työ tuntui olevan selvempää kuin edellinen, sillä nyt oli valmiit piirustukset. Olihan paljon selvempää tehdä vain niitten mukaan kuin olla aina jännitettynä odottamassa uutta mittausta.

Äkkiä kuuli Penttilä takanaan keveitä, nopeita askeleita. Hänen rouvansa sieltä tulla naputteli. Mitä ihmettä nyt on tapahtunut?

»Tulin hakemaan sinua päivälliselle», selitti rouva aivan luonnollisena asiana.

Penttilä oli ensin hämmästynyt, mutta sitten hän ymmärsi, että paras lienee myöntyä. Jos hän olisi saanut olla vielä puoli tuntia enemmän, niin olisi moni mies päässyt pitemmälle, mutta naisen tahtoon on parempi taipua.

Herrasväki Penttilän saavuttua asuntonsa edustalle pysähtyi samalla toinenkin sähköauto, ja siitä astui kolme miestä. Penttilä ei kiinnittänyt heihin huomiotansa, sillä talo oli suuri ja sähköautoja liikkui kaupungissa jo aika taajaan.

Tuskin oli hän kuitenkin saanut takkiansa päältään, kun samaiset herrat soittivat ovikelloa ja astuivat sisään.

Penttilä johdatti heidät huoneeseensa. Esitellään: sir Bell, sir Doover ja sir Smith. Herrat olivat kaikki suoria kuin olisivat seipään nielleet, luisevia, sileäksi ajeltuja, kaitakasvoisia, pitkiä ja moitteettomasti puettuja.

Sir Bell, joka tuntui olevan joukon johtaja, aloitti: »Päästäksemme neuvottelujen alkuun ilmoitamme olevamme halukkaat ostamaan omistamanne 'Suomi'-patentin. Maksamme hyvän hinnan emmekä aseta teihin nähden mitään vaatimuksia.»

Penttilä oli hetkisen ääneti. Kun suuren Albionin pojat lähtevät etsimään pienemmän maan kansalaista, täytyy kyseessä olla painavat syyt. Hiveli tosiaan hämäläisenkin mieltä, että pieni Suomi herättää poikansa kautta huomiota Englannissa.

»Valitettavasti herrat ovat tehneet hukkamatkan, sillä »Suomi»-patentti ei ole kaupan. Sitäpaitsi olen rakentanut Suomeen tehtaat patentin kauppaanlaskemista varten ja aion laajentaa tuotannon niin suureksi, että se riittää koko vanhalle maailmalle. Amerikan patentin olen jo aikaisemmin myynyt —.

»Tarjoan kuitenkin herroille tehtävän.» — Englantilaiset istuivat suorina kuin pingviinit. Penttilää huvitti heidän ilmeettömyytensä. »Amerikkalaiset ovat rakentaneet Niagaran voimalaitoksen. Tämä ei heille kuitenkaan riitä. Nyt rakennetaan Coober-boy voima-asemaa Etelä-Amerikassa. Pohjois-Europpa saa Imatrasta voimaa, sen laitokset valmistuvat Suomen valtion laskuun ensi kesänä. Teillä on Afrikassa Victoria-putoukset. Rakentakaa niihin voima-asema.»

»Nykyisenä, pääomasta köyhänä aikana tuottaa se suuria vaikeuksia», huomautti sir Bell.

»Tiedän sen ja siksi sitoudunkin merkitsemään perustettavassa yhtiössä 1/2 pääomasta ehdolla, että Englannin valtio myöntää käyttöoikeuden vähintään 75 vuodeksi. Olen keväällä valmis matkustamaan Englantiin, mahdollisesti Afrikkaan.»

Se oli harvasanainen neuvottelu. Vähäpuheinen Penttilä sai puhua miltei yksin, englantilaiset vain kuuntelivat.

Hetkinen istuttiin äänettöminä. Vieraat nousivat, kumarsivat ja lähtivät sanomatta sanaakaan, mitä ajattelivat.

Penttilä söi kiireisesti päivällisen ja lähti valmistamaan langatonta puhelintaan.

Ins. Ranta ilmoitti asettuneensa asumaan Liverpoolin lähelle erääseen täysihoitolaan.

IV.

Kevät Saksassa teki tuloaan. Berliinin asfalttikadut olivat jo aivan kuivat. Maaseudulla vielä jossakin näki lumenhäiveitä. Ruoho nosti jo siellä täällä ensimmäisiä, arkoja kärkiään.

Penttilän häämatka kesti yhä. Nuori rouva hoiti terveyttään ja miestään. Joka päivä kävi hän hakemassa miehensä tehtaalta joko päivälliselle tai illalla pois. Tämä järjestelmä oli Penttilälle erittäin terveellinen. Hänen hermostuneisuutensa oli kadonnut. Hän oli entinen tyyni, mistään hämmästymätön hämäläinen.

Saksaan rakennettavat uudet tehtaat valmistuivat vähitellen. Oli tapahtunut merkillisiä asioita. Tehdas oli suurennettu jäljennös Sydän-Suomen konepajasta Suomessa. Rakennukset olivat erilaiset, mutta koneet, työtavat ja tuotteet olivat samat. Olipa vielä ihmeellisempääkin: Suomesta oli viety ammattimiehiä panemaan tehdasta käymään, ja moni jäi sinne olemaankin. Oli kai ensi kerta, jolloin Saksaan kuljetettiin ammattimiehiä muualta.

Moottoritehdas oli yrityksen valtavin osa. Siellä tehtiin satoja erimallisia sähkömoottoreja, puhumattakaan erisuurista moottoreista, ja kaikkia lajeja ja suuruuksia. Sen lisäksi valmistettiin kaikkia lajeja ja suuruuksia suurtuotantona. Tuhansia moottoreja valmistui päivässä.

Tehtaan käyntiinsaamisessa oli suuria vaikeuksia. Tarpeellisen sähkövirran saanti tuotti paljon haittaa. Lopulta ostettiin Saksan kenties suurin hiilikaivos. Sen läheisyyteen rakennettiin maailman suurin hiilillä käypä voima-asema. Laitoksen mittasuhteet olivat niin valtavat, että sen ei mitenkään luultu tulevan kannattavaksi. Epäluulo oli kuitenkin turha. Voima-asema sai polttoaineensa suoraan kaivoksesta, joten kaikki hiilenkuljetusrahdit jäivät pois. Valmistuttuaan jaksoikin laitos synnyttää sähkövirtaa jokseenkin lähelle vähänkin epäedullisesti rakennettavan koskivoiman hintaan.

Rakennustyön aikana sai Penttilä silloin tällöin lähteä selvittelemään tehtaitten eri johtajien välisiä kysymyksiä. Saksalaiset osoittautuivat hiukan kateellisiksi toisilleen. Penttilän täytyikin ruveta yhtiön ylijohtajaksi, vaikka hän luovutti apulaisjohtajalle työn taakan, sillä puhelintehdas sitoi hänet edelleen.

Puhelintehtaalla, eli niinkuin virallisesti kutsuttiin kokeilulaboratoriolla, olivat mielet kovasti jännityksessä. Penttilä oli sanonut, että varsinaiset kokeet alkaisivat pian. Hänen omatkin työpäivänsä alkoivat venyä. Useasti istui rouva miehensä työpenkin ääressä odottamassa tätä kotiin. Rouvan aika ei silti käynyt pitkäksi, sillä hänen miehensä selitteli, mitä on valmiina ja mitä vielä puuttui.

Eri osia koeteltiin yhteen. Sähkövirta laskettiin vastaanottorullien läpi, ja ne toimivat moitteettomasti. Tarkasti mitattiin, minkävoimainen virta kullakin matkalla oli edullisin. Pisin matka, mikä tehdasalueella voitiin saada, oli noin 100 metriä tyhjää ilmaa. Kaikki mittaukset tehtiin mahdollisimman tarkasti. Penttilä päätti yrittää saada ensimmäisestä kokeesta onnistuvan ja koetti tehdä kaikki niin huolellisesti kuin suinkin ja ottaa kaikki tekijät huomioon.

Suurta haittaa tuotti se, että ketään toista suomalaista ei ollut konetta kokoonlaitettaessa saapuvilla. Penttilä puhui nimittäin suomea ollessaan jännityksissään, ja kun kukaan ei ymmärtänyt hänen puhettaan, niin se tuotti suurta sekaannusta. Hän sähköttikin jo Maaselkään tiedustellen, voitaisiinko lähettää joku insinööri hänelle avuksi noin viikon ajaksi. Suuri olikin hänen ilonsa, kun ins. Mikkola itse tuli. Moottoritehtaasta otettiin vielä pari oman maan miestä, joten muodostui pieni suomalainen siirtokunta erääseen puhelintehtaan nurkkaukseen.

Säännöllisesti teki tämä suomalainen siirtokunta 15 tunnin työpäiviä, vaikka ne väliin tahtoivat venyä 18:aankin tuntiin. Tehtaan katolle pystytettiin kuparitanko vähän alemmas ukkosenjohdattimen kärkeä. Tämä tanko yhdistettiin sekä vastaanottolaitteeseen että lähettäjään. Muut osat kiinnitettiin hiukan isompaan kaappiin kuin tavallinen suurimallinen langallinen puhelukaappi, ja sen alle akkumulaattori, nimipuoli ulospäin, joten koko laitoksen huomattavin osa oli sanat »Suomi»-patentti akkumulaattorin kyljessä.

Kokeilu oli päätetty tehdä Berliinin ja Hampurin välillä. Hampurin valitseminen aiheutui siitä, että puhelintehdas oli Berliinin senpuolisessa laidassa, joten ei tarvinnut puhua koko miljoonakaupungin yli, jossa erilaiset lukuisat sähkövirrat voivat vaikuttaa häiritsevästi, ja sitäpaitsi oli Hampurissa tiedossa sopiva huoneisto, erään Penttilän johtaman haaraliikkeen konttorirakennus. Kaiken lisäksi oli hyvä liikeyhteys tarpeellinen.

Berliinissä oli kaikki valmiina. Seuraavana aamuna päätettiin lähteä Hampuriin panemaan laitteita kuntoon. Kolme suomalaista työmiestä jätettiin vartioimaan Berliiniin. Heidän tuli kunkin olla koneen lähettyvillä, jotta kukaan ei saisi mennä hypistelemään ja mahdollisesti saattamaan epäkuntoon laitteita. Heidän piti olla tekevinään jotakin työtä, jotta ei herätettäisi turhaa uteliaisuutta.

Penttilä selitti ennen lähtöään apulaiselleen, ins. von Baussnernille koneen rakenteen ja miten sitä käytetään, sekä pyysi insinööriä hoitamaan konetta Berliinin puolella kokeitten aikana.

Virkistävä keväinen sade valui virtana, kun Penttilä rouvineen, ins. Mikkola ja eräs saksalainen asianajaja nousivat Hampurin pikajunan ensi luokan vaunuun. Asianajajalla oli kainalossaan paksu salkku täynnä papereita. Siellä oli valmiit patentinhakupaperit 14 maahan, mutta Penttilä ei halunnut allekirjoittaa niitä ennen kuin kokeet ovat osoittaneet, mihin keksintö kelpaa. Siksi oli paperit otettu mukaan.

Hampurissa ajettiin asemalta suoraan kokeilupaikalle. Tavaralähetykset olivat tulleet ja toimitetut erääseen suurenpuoleiseen huoneeseen, joka oli tarkoitusta varten tyhjennetty.

Penttilä ja Mikkola ryhtyivät heti työhön rouva Penttilän ja asianajajan lähtiessä hotelliin.

Kaikki oli tullut vahingoittumattomana perille. Suurin työ oli lähetys- ja vastaanottotangon vieminen katolle. Tarkastettiin sopiva paikka ja molemmat miehet kiipesivät ylös. Rakennus oli vain viisikerroksinen, joten ei tarvinnut kiivetä vallan korkealle. Samalla vietiin eristetty johto, sillä se täytyi kiinnittää paloportaisiin. Ei voinut ajatella tässä kiireessä seinään kiinnitettyä johtoa.

Tanko kiinnitettiin rakennuksen ainoan savupiipun reunaan ja tarkastettiin, että yhteys tangon ja johdon välillä oli hyvä.

Näissä töissä oli tullut ilta, joten päätettiin lähteä syömään ja laittaa sisätyöt myöhemmin. Ruokapöydässä iski epäilys kuitenkin Penttilään. Jos ins. von Baussnern ei olisikaan täysin selvillä ja koe epäonnistuisi! Se saattoi olla hermostuneisuuttakin, mutta silti olisi varminta, jos Mikkola matkustaisi aamulla takaisin Berliiniin. Toisetkin pitivät sitä varmempana, ja sovittiin matkasta aamupikajunalla.

Vielä illalla laitettiin kuntoon koneet sisällä, ja taasen loisti »Suomi»-patentti seinään kiinnitettynä.

Tuskin Hampurin asemalla on ennen pidetty sellaista meteliä kuin ins. Mikkola piti tultuaan puoli minuuttia liian myöhään Berliiniin lähtevälle pikajunalle. Hän manasi kaikilla niillä kielillä, joita hän taisi, ja sitten lisäksi lasketti sellaista, mikä ei ollut mitään kieltä. Lopulta poliisin oli poistettava yleiseltä paikalta sellainen rauhanhäiritsijä. Poliisiasemalla tuomittiin Mikkola 20 Saksanmarkan sakkoon, jonka maksettuaan hän sai lähteä. Minne, herran nimessä! Berliiniin hänen täytyi päästä. Hän ei kehtaisi Penttilälle ilmoittaa myöhästyneensä junasta ja saaneensa sakkoa rautatiehenkilökunnan häiritsemisestä — selvin päin!

Lentokone! Onko tässä tällaisessa kylärähjässä edes lentokonetta? Voitettuaan vastenmielisyytensä Hampurin poliisia kohtaan tiedusteli hän asiaa ja kuuli lentokentän olevan kaukana Elben toisella puolen. Taasen Mikkola suuttui. Tietysti ne ovat kiskoneet senkin kentän mahdollisimman kauaksi ihmisten kiusaksi... Mutta mikäs tässä auttaa. Haisevalla polttomoottoriautolla pääsi hän lentokentälle.

»Olisiko mahdollisuutta päästä lentokoneella Berliiniin?»

»Kyllä, kello 10 lähtee sotilaslentokone, mutta siihen pääsee yksinomaan lento-osaston ylipäällikön luvalla, ja hän asuu kaupungissa.»

»Eikö täällä ole yksityisiä koneita?»

»Ei. Koko Saksassa ei ole muita kuin englantilaisia sotilaslentokoneita.»

Myöhemmin ihmetteli Mikkola, kuinka hänen sappensa ei haljennut.

Kiireisesti syöksyi hän takaisin autoon. Riivatun hitaasti ajoi mies ja hirmuisen monessa virastossa täytyi hänen käydä ennenkuin lupa myönnettiin, mutta neljännestä vailla kymmenen oli lupapaperi hänen kädessään. Matkalaukkunsa oli hän unohtanut johonkin virastoon, mutta minne, siitä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. Pääasia oli, että hän klo 10 istui Hampurin lentokentällä englantilaisessa sotilaslentokoneessa, jonka potkuri surisi lähteäkseen.

Viittä minuuttia vailla kaksitoista syöksyi ins. Mikkola puhelinkonepajaan. Jos oli vaikea päästä lentokoneeseen Hampurissa, niin ainakin yhtä vaikea oli päästä eroon englantilaisista Berliinissä. Toimeenpantiin sellainen ristikuulustelu, että vasta Suomen lähettiläs, joka oli Mikkolan henkilökohtainen tuttava, hänet vapautti, vakuuttaen, että mies ei ole mikään vakooja, vaan rehellinen Suomen tasavallan alamainen.

Mikkola hämmästyi astuessaan puhelinkonepajaan. Uuden koneen ääressä seisoi kaksi suomalaista miestä ja näitten ympärillä kymmenkunta saksalaista herraa. Suomalaiset olivat kuin vahtisotilaat valmiina puolustamaan konettaan. Mikkolan tullessa hengähtivät he helpotuksesta.

Ins. von Baussnern aikoi puhua jotakin, mutta Mikkola vilkaisi kelloaan. Aikaa oli enää pari minuuttia, joten ei ollut aikaa puhelemiseen. Mikkola halusi vielä kerran katsoa, että kaikki laitteet ja viisarit olivat paikallaan.

Kunnossahan ne olivat. Suomalaiset olivat uskollisesti vartioineet aarrettaan.

Kaikki herrat tarkastelivat kellojaan. — Kello on jo 12, ilmoittivat he. Mikkolakin vilkaisi kelloansa ja väitti, että se on vielä puolta minuuttia vajaa.

»Nyt se on täysi», sanoi Mikkola, ja samassa alkoikin puhelinkoneen kello soida. Hieman vapisi Mikkolan käsi hänen kääntäessä alemman viisarin ylemmän kohdalle ja ottaessa kuulotorven käteensä. Eikä äänikään ollut aivan varma hänen huutaessaan: »Halloo!»

Äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, jännitys laukesi ja ääni varmeni. Läsnäolijat kuulivat keskustelun, jonka tietenkin vain suomalaiset ymmärsivät, sillä suomi oli kieli, jolla puhuttiin ensimmäinen puhelu langattomalla puhelimella.

»Terve terve, Penttilä.»

— — —

»Hyvin kuuluu!»

— — —

»Jaa porina! Tässä ympärilläni on kymmenen saksalaista faaria, jotka soittavat suutaan niin vietävästi.»

— — —

»Herrasmiehiä he ovat.»

— — —

»En minä tiedä, kuka piru ne tänne on raijannut. Odotas vähän.»

Ins. von Baussnern oli tullut Mikkolan viereen ja halusi puhua myöskin. Hän oli hämmästynyt. — »Sehän kuuluu niin mainiosti, että herra Penttilä ei voi olla Hampurissa, vaan jossakin lähempänä. Toiset läsnäolijat ovat kuuluisia tiedemiehiä ja sanomalehdistön edustajia. Rohkenin pyytää heitä tulemaan kokeilutilaisuuteen saapuville.»

Uutta konetta koeteltiin monta kertaa. Katkaistiin puhelu ja taasen soitettiin »ylös». Suomalaiset miehet puhuivat Penttilälle, Mikkola onnitteli tämän rouvaa ja eräs valkeapartainen mies pyysi Penttilää esitelmöimään keksinnöstään Berliinin yliopistossa. Hän lupasi.

Äkkiä tuli vieras miesääni Hampurin puoleiseen päähän. Se oli muudan sanomalehtimies. Hänen berliiniläinen virkatoverinsa oli soittanut langallisella puhelimella kesken kaiken, että menepäs ottamaan selville, mistä se ukko siellä puhuu.

Sanomalehtimies oli odottanut jännityksellä toverinsa tuloa, ja nyt se tuli. Hänkin uskoi vihdoin, että puhelu oli Hampurista.

Sanomalehtimiehet eivät kätkeneet kynttiläänsä vakan alle. Jo iltalehdissä oli lyhyitä selostuksia uudesta keksinnöstä. Seuraavan päivän aamulehdissä oli kuvia m.m. siitä, kun Penttilä ja Mikkola kiipeävät Hampurissa viemään kuparitankoa katolle. Miehet eivät olleet lainkaan mainittujen näköisiä, mutta vieraassa maassa juttu kyllä meni täydestä.

Penttilä allekirjoitti patenttien hakupaperit ja vielä samana iltana lähetettiin ne express-kirjeinä asiamiehille kuhunkin maahan.

Väsyneitä miehet olivat. Ins. Mikkolakin nukkui lentomatkansa päälle 15 tuntia yhteen menoon. Kaikki miehet saivat kahden viikon palkan ja ilmoituksen, että pääsevät uuteen tehtaaseen osastojensa työnjohtajiksi tai mestareiksi.

Penttilä söi puhelun päätyttyä vaimonsa kanssa yksinkertaisen aterian. Yhdessä he ajelivat hetkisen kaupunkia katselemassa ja lähtivät sitten iltajunalla takaisin Berliiniin.

V.

Taasen alkoi Penttilälle kiihkeä suurpiirteisen työn aika: rakentaa tehdas silmällä pitäen koko maailman tarvetta. Tämä oli jo neljäs hänen rakentamistaan suurista tehtaista, mutta vasta ensimmäinen, joka tehtiin tuotannollaan vallitsemaan koko maailmaa. Stillwell-tehtaat Amerikassa olivat suuret, mutta ne tuottivat ainoastaan kotimaanosan tarpeen. Maaselän tehdas valmisti nykyään kenties ainoastaan kymmenennen osan siitä, mihin sen täytyi kyetä ja mitä se oli suunniteltu kykenevän. Kaikessa suurpiirteisyydessään aiottiin sielläkin tuottaa vain vanhalle mantereelle.

Sitävastoin tämä uusi, ainoastaan tämä aiottiin rakentaa koko maailmaan. Mittasuhteiden piti olla siltä varalta huomioon otetut.

Ensiksi muutettiin n.s. hienojen autojen osasto puhelinkonepajaksi ja Mausfeldt-aseman lähellä olevalle hiekkanummelle alettiin rakentaa tehdasjättiläistä.

Herätti jonkinverran katkeruutta saksalaisissa, kun Penttilä sähkötti samat arkkitehdit, jotka olivat rakentaneet Maaselän tehtaat, laatimaan piirustuksia Mausfeldtiin. Oli kuitenkin ymmärrettävää, että Penttilä halusi heidät. Häntä rasitti ajattelu ja samalla keskustelu vieraalla kielellä. Hän puhui vaimonsa kanssa suomea, joten hänen ei aina tarvinnut ajatella saksaksi, ja siten se ei tullut koneelliseksi. Sitäpaitsi hänellä oli niin pienet pohjatiedot, että monen kielen oppiminen lyhyessä ajassa alkoi rasittaa. Ajatukset juoksivat vapaammin, kun sai puhua äidinkieltään.

Suunnitelmat laadittiin valmiiksi saksalaiseen malliin. Perustöitä ei juuri tarvinnut tehdä, maa kun oli kuivaa nummea. Koneitten hankkiminen oli suurin tehtävä. Kaikki ne tilattiin saksalaisista konepajoista.

Tiiliä, sementtiä ja rautaa tilattiin oikein tukkukaupalla. Kokeneetkin teollisuusmiehet ihmettelivät tulevan tehtaan ja tehdasalueen laajuutta.

Penttilällä oli yht'aikaa kaksi rautaa ahjossa. Hienoautopajaan laitettiin kiireesti pienoiskokoista Mausfeldtiä.

Kesken touhua oli esitelmätilaisuus Berliinin yliopistossa. Penttilä, puhuakseen varmasti asiaa, kirjoitti koko esitelmänsä. Hänestä se tuntui turhalta työltä, mutta teki sen silti.

Rouva oli paljon hermostuneempi kuin Penttilä itse. Hän kun oli lueskellut yliopistossa, tiesi, miten ankaria arvosteluja siellä voi saada, mutta Penttilä luuli, että ammattitiedemiehet ovat samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ja antavat pikkuseikassa hiukan erehtyäkin, kunhan loppu on oikea. Vaikka eihän erehtymisen vaaraa ollut, sillä käytännössä onnistuakseen täytyi teorian olla tarkasti oikea.

Esitelmäpäivä tuli. Penttilä oli puhelintehtaassa aamusta aikaisesta. Esitelmän piti alkaman kello 11 aamulla yliopiston eräässä luonnontieteellisessä salissa. Parempi olisi ollut jossakin laboratoriossa, mutta ne olivat pieniä — arveltiin tulevan runsaasti kuulijoita.

Arvelussa ei petyttykään. Aivan, luennoitsijan edessä, matalimmalla penkillä istui kymmenkunta vanhempaa herrasmiestä, toiset kuivia käppyröitä, toiset täysiä maailmanmiehiä, sekä pukineistaan että ulkonäöstään. Ylioppilaita y.m. uteliaita oli salin korkeat takapenkit aivan täynnä. Sanomalehtimiehille oli varattu pöytä puhujasta vasemmalle. Rouva Penttilä meni saliin edellä ja pujahti yleisön joukkoon. Hän itse oli tahtonut niin.

Penttilä oli aivan tyyni astuessaan korokkeelle. Jos hän olisi tiennyt, keitä läsnäolijain joukossa on, niin varmasti hän olisi hiukan hermostunut, mutta kun hän ei tuntenut ketään, niin hän heistä vähät välitti.

»Sähkö on ainetta», aloitti hän. Pitkässä todistusten sarjassa tuli hän samaan loppupäätelmään kuin mistä oli lähtenytkin. »Sähkövirta on tavallisen atoomiliikkeen sekasortoon saatettu muoto», oli toinen asia, jota Penttilä väitti. Ensimmäisen väitöksensä näytti hän toteen käytännöllisillä kokeilla. Hänellä oli lataamo, jolla hän latasi pienen »Suomi»-patentin eli pomman. Toinen väittämä oli teoreettinen eikä sitä oikeastaan voinut todistaa muulla kuin teorialla.

Kuulijat hämmästyttivät Penttilän. Silloin kun näytettiin kouraantuntuvia kokeita, niin peräpenkit olivat innostuneita ja seurasivat. Sitävastoin ensimmäisellä penkkirivillä istujat miltei torkkuivat. Mutta kun tultiin teorioihin, niin ensimmäinen penkki heräsi takimmaisten alussa kuunnellessa, sitten haukotellessa — ja lopulta siellä alettiin kuiskailla jokapäiväisiä asioita.

Eräs vanha herra ei voinut sitä sietää. Hän kimmahti seisomaan, pyörähti takaperin ja kivahti takana istuville: »Jollette jaksa seurata, niin menkää ulos, mutta älkää häiritkö näin erikoista luentoa.» Hiljaisuus tuli hetkiseksi, mutta vähitellen puheensorina alkoi taasen.

Penttilä päätti lopettaa esitelmänsä. Päästäkseen sopivasti loppuun hän kysyi, onko jollakulla jotakin kysyttävää, hän on valmis antamaan lisäselvityksiä. Hän astui alas korokkeelta, vilkaisi kelloonsa ja hämmästyksekseen huomasi puhuneensa kolme tuntia.

Eturivistä nousi pitkä ja luiseva mies. Otsa muodosti valtavan osan kasvoista. Hän puhui tottuneesti ja varmasti. »Lausun sulimmat kiitokseni herra, herra — Penttilälle (joku kuiskasi nimen hänelle) ei niin paljon uusista aatteista, niitä on ennenkin ajateltu, mutta todistusten varmuudesta ja runsaudesta. Tosiaankin väitökset ovat tulleet kumoamattomasti todistetuiksi, suureksi voitoksi tieteelle.» Penttilä kuuli myöhemmin, että puhuja oli Berliinin yliopiston rehtori, kuuluisa fysiikan tutkija prof. Koch.

Langattomia puhelimia voitiin vähitellen laskea kauppaan. Tosin niitä valmistui hitaasti, vain muutama kymmen päivässä, mutta silti päätettiin ainakin eri maitten pääkaupungit saattaa toistensa yhteyteen. Penttilä lähetti miehiä viemään koneita Pariisiin, Roomaan, Wieniin, Tukholmaan ja Kristianiaan. Helsinkiin hän lähetti ensimmäiset kymmenen kappaletta, joista yksi vietiin Maaselkään, ja itse hän lähti Lontooseen. Tarkoitus oli kuulla, miten Victoria-putousten rakennusasia edistyy sekä kuinka jaksaa ins. Kalle Ranta.

Penttilä matkusti rouvineen, ja päästäkseen mahdollisimman lyhyellä merimatkalla menivät he Le Havresta Doveriin.

Lontoo. Miten erilaisella mielellä Penttilä menikään tuohon miljoonakaupunkiin nyt kuin lähes kaksi vuotta sitten! Tosin ei Englannin ilmastokaan ollut nyt kevätkesästä niin huono kuin syksypuolella.

Penttilälle oli lähetetty kaksikymmentä langatonta puhelinta ja hän oli pyytänyt ins. Rantaa tulemaan myöskin Lontooseen. Suomen lähetystössä heidän piti tavata. Lähettiläs ei ollut enää sama mies kuin silloin, »Suomi»-patenttia myytäessä. Hän oli siirtynyt teollisuuden palvelukseen Suomeen. Nykyinen lähettiläs, hieno mies, tohtori Rantaraita, teki voitavansa Penttilän hyväksi. Penttilä pyysi saada lahjoittaa langattoman puhelimen Suomen lähetystön käytettäväksi, mutta lähettiläs ilmoitti, että on haettava lupa Englannin hallitukselta ennenkuin sellainen voidaan panna kuntoon.

Voi sitä hallintolaitosten monimutkaisuutta! Siinä vaadittiin kaupunkineuvoston, maistraatin, rauhantuomarin, kreivikunnan sheriffin, sitten sota- ja sisädepartementin luvat ja lausunnot ennenkuin kuningas, s.o. pääministeri antoi luvan. Mutta siihen kului viikkoja. Penttilä odotti viikon, käyttäen aikaansa Victoria-putousten hyväksi.

Sir Bell vakuutti, että lupa kosken rakentamiseen saadaan, kunhan virastot vain ennättävät asiaan syventyä. Penttilä pyrki ja pääsi siirtomaaministerin puheille. Tämä tuntui olevan asian puolella, mutta piti pahana asiana sitä, että Penttilä on saksalainen. Penttilä todensi syntyperänsä, mutta ministeri sanoi, että tehtaat ovat Saksassa. Penttilä taasen todisti, että ainoastaan Suomessa ja Amerikassa tehdään »Suomi»-patentin mukaisia akkumulaattoreja, Asiaan luvattiin palata myöhemmin.

Penttilä ei malttanut odottaa langattoman puhelimen lupaa, vaan matkusti takaisin Berliiniin ja jätti ins. Rannan Lontooseen hoitamaan asiaa.

Berliiniin päästyään sai Penttilä oppineita vieraita. Prof. Koch saapui erään toisen professorin kanssa ilmoittamaan, että Berliinin yliopisto oli kutsunut Penttilän kunniatohtoriksi, sekä vähän sen jälkeen ilmoitettiin hallituksen antaneen hänelle professorin arvonimen. Ilmeisesti nämä kunnianosoitukset tulivat toisistaan riippumatta.

Mausfeldtin tehdas kehittyi saksalaisella täsmällisyydellä. Oli virkistävää nähdä, miten työnteko oli noussut suursodan jälkeisestä alennustilastaan. Työmiehet työskentelivät myöskin työn itsensä tähden eivätkä ainoastaan ajan tappamiseksi. Muurarit löivät tiiliä seinään niin nopeasti, että mieltä hiveli. Tosin heillä oli urakkapalkka, mutta silti ei sodan jälkeen ollut heiluttu sillä voimalla.

Oli laskettu heinäkuun loppuun saatavan tehdas osittain käyntiin. Suuria vaikeuksia oli, mutta suunnitelmasta pidettiin kiinni. Konepajat, joilta työkoneet olivat tilatut, tekivät työtä vuorokaudet ympäri. Kolmessa vuorossa valmistettiin samaa konetta. Työn jako tuotti vaikeuksia, sillä kukin mies olisi mieluummin tehnyt omia kappaleitaan eikä jatkanut toisen töitä.

Lontoosta tuli hyviä uutisia. Kuningas oli antanut luvan tuoda maahan ja käyttää langattomia puhelimia, »Suomalaisen keksijän Aapeli Penttilän mallia», niinkuin lupapaperissa seisoi.

Penttilä tarkasti yksityiskohtia myöten tehtaan rakennukset, jo paikalla olevat koneet, tekeilläolevien piirustukset — toisin sanoen koko suunnitelman. Tämä tarkastus oli ankara ja yksityiskohtainen. Hän aikoi matkustaa, ensinnä mennä lyhyelle käynnille Amerikkaan ja sieltä suoraan Suomeen. Rouva jäi Berliiniin, hän ei tahtonut asettua merikivulle alttiiksi.

Penttilä pyysi ins. Rantaa seuraansa. Hänellä oli omia suunnitelmia tämän kykenevän ja tarmokkaan miehen suhteen.

New Yorkissa oli Stillwell & Co Ltd:n ensimmäinen yhtiökokous. Tilivuosi käsitti 15 kuukautta. Penttilä ei mennyt kokoukseen valvomaan osake-etujaan, vaan saadakseen tietää, mitä Etelä-Amerikassa oikein tehdään ja paljonko siellä tulevat laitokset maksamaan. Tämä kaikki oli valmistelua Victoria-putouksia varten.

Yhtiökokous pidettiin konttorirakennuksessa, entisessä Penttilän huoneessa. Osanottajia oli viisi, mr Stillwell itse, mr Hoover, mr Foss, eräs Penttilälle ennen tuntematon mr Maurepas sekä Penttilä.

Mr Stillwell teki selvää yhtiön asemasta ja esitti tilinpäätöksen. Sen mukaan oli yhtiön asema kerrassaan loistava. Voitto-osuutta ehdotettiin jaettavaksi 5 % ja loppu voitto siirrettäväksi poistoksi yhtiön Etelä-Amerikassa olevasta koskirakennuksesta.

Penttilä kysäisi, mikä se sellainen koskirakennus on, joka niin paljon rahaa vie.

Mr Maurepas pyysi puheenvuoron. Hän tuntui olevan koskirakennuksen sielu.

»Rakennamme voima-asemaa», aloitti hän, »Coober-boy-koskeen Amazon-virrassa. Koski on maailman vesirikkain ja sijaitsee luoksepääsemättömässä aarniometsässä. Olemme rakentaneet rautatien kosken partaalle ja peranneet kosken. Työn voidaan laskea tulevan valmiiksi kahden vuoden kuluttua. Nyt on työ sujunut, kun onnistuttiin löytämään tehoisa vastamyrkky eräälle vaarallisen maksataudin synnyttävälle nivelkärsäisen puremalle. Työ tulee maksamaan noin 600 milj. dollaria. Toivoisin herrojen lähtevän katsomaan. Se on nykyään huvimatka.»

Mr Foss, joka oli työn pannut alulle, vaikka hänen maksataudin uhrina täytyi siitä sittemmin luopua, suositteli innokkaasti matkaa. Kaikki toiset suostuivat, mutta Penttilä ei. Hän ei mitenkään voinut olla Europasta niin kauan aikaa pois. — »Sijaisen kyllä voin lähettää, sillä matkatoverini, ins. Ranta, seikkailuhaluinen suomalainen, lähtee mielellään.» Vaikkakin vastahakoisesti niin kuitenkin hyväksyttiin Penttilän sijainen, ja itse hän sai lähteä rakkaaseen Europpaansa.

Penttilä neuvoi nuorta Rantaa ottamaan selville sen mitä voi, itseään paljastamatta, sillä hän tulee niitä kokemuksia tulevaisuudessa tarvitsemaan.

Itse hän palasi Europpaan. Langatonta puhelinta hän käytti laivallakin. Hänellä oli ollut mukanaan sata konetta tuliaisiksi Amerikkaan. Niistä jätettiin Stillwell-konttoriin yksi, Coober-boy-putouksille vietiin yksi, Stillwellin huvipurteen j.n.e. Sitäpaitsi pyysi Penttilä asettaa sen niihin suuriin valtamerihöyryihin, joissa hän kulki. Kapteeni ensin hiukan epäili, mutta myöntyi kuultuaan, että Englannissa oli lupa saatu.

Puhelin pantiin kuntoon Liverpoolin satamassa. Sieltä Penttilä puhui vaimolleen Berliiniin, ja niinkuin epäili, viimeksi moneen viikkoon. Toisin kuitenkin kävi. Noin kahden päivän-matkan päässä Englannista eli likipitäen keskellä Atlanttia koetti hän Suomen Lontoon-lähetystöön. Sieltä vastattiin. Hän soitti Berliiniin vaimolleen — sieltä vastattiin. Helsingin tähtitieteellinen asema vastasi. Maaselästä ei vastattu. Siellä ei ollut konttoriaika. Nyt vasta Penttilä alkoi tajuta, minkä laatuinen keksintö oli langaton puhelin. Etäisyydet eivät merkinneet sille mitään.

Paluumatkalla puhui hän sekä Europan- että Amerikan-puoleisen rannan kanssa. Suomen lähetystöt Lontoossa ja Washingtonissa tulivat puhelinyhteyteen — Penttilä oli lahjoittanut koneen molemmille.

Saksaan palattuaan hän tarkasti vielä kerran Mausfeldtin tehtaat sekä moottoritehtaat y.m. Niitten työtapa oli moitteetonta, samaten tuotteet. Taloudellinen asema oli loistava.

Ruotsin kautta palasi herrasväki Penttilä kotiin.

VI.

Maaselän tehtaat kävivät yötä päivää. Saksasta palattuaan ins. Mikkola järjesti kolmannen työvuoron. Tuotanto oli noussut kaksinkertaiseksi viimeisen vuoden aikana. Miehet saivat palkan kappaleelta eikä kappalehintaa muutettu, vaikka tuotanto nousikin. Ahkerampi työ ja parempi ammattitaito tuli siten mieskohtaisesti kunkin omaksi eduksi. Samalla tietysti isännänkin, sillä hinta myytäessä pysyi myöskin samana.

Penttilä saapui Maaselkään edeltäpäin ilmoittamatta. Hän tiesi, että aina joku auto on asemalla ja että hän siis pääsee asuntoonsa Penttilään, joksi talo oli nimitetty.

Oli tavattoman suloista kuulla äidinkieltään ympärillään, tuntea itsensä saman kansan jäseneksi kuin toisetkin uurastajat ja tietää, että tuo on samanlaiset taistelut taistellut kuin minäkin. Se on isänmaanrakkauden hienoin, itsekkäin muoto. Sitä ei tosin tunne se, jolla ei milloinkaan ole ollut tilaisuutta oleskella vieraassa ympäristössä, mutta isänmaahansa palaava riemuitsee siitä sanomattomasti.

Penttilässä oli kaikki siistiä ja kunnossa kuin isäntäväkeä odottamassa. Talon emännöitsijä, Penttilän kotikylän kuuluisa Kokki-Amaalia, pyöreä ja tuikea, muistutti kotikuristaan Nummisuutarin Marttaa, oli pannut ja pitänyt talon kunnossa. Tosin hänellä oli apunaan neljä palvelijaa, mutta joka paikan pitikin olla sitten tomusta vapaa. Häntä kutsuttiin nyt Amaalia-rouvaksi. Sallittakoon se ilo hänelle poikansa, kelpo miehen tähden! Antakaamme kirkonkirjojen olla alallaan.

Amaalia-rouva sitoi valkoisen esiliinansa nauhoja juostessaan isäntäväkeään vastaan.

»Terve tuloa, terve tuloa! Kun olisimme tienneet, että tulette, niin olisimme me nyt juhlallisemmin ottaneet vastaan», tohisi Amaalia.

»Tämähän on varsin hyvää, jos Kokki-Amaalialla vain on ruokaa antaa», sanoi Penttilä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Pari vastaantullutta palvelustyttöä nauraa tirskutti ja pieni pilvenlonka meni yli Amaalian kasvojen. Tuikea katse tyrehdytti tyttöjen naurun.

Amaalia mennä touhusi edellä raahustaen rouvan matkalaukkua. Päästyään rappusten ensimmäiselle askelmalle pyörähti hän ympäri, vaihtoi matkalaukun vasempaan käteensä ja heilautti oikealla valtavan kaaren ilmassa.

»Jaa-a. Kukas olis luullut Penttilän Aapelista tulevan tällaisen talon isännän! Se oli pienenä sellainenkin märkänenä.» Sanoi sanottavansa ja lähti sipaisemaan rappusia ylös.

Tulijat olivat hiukan ihmeissään ennenkuin perässä tuleva palvelustyttö selitti, että »Amaalia-rouva loukkaantui, kun herra sanoi häntä 'Kokki-Amaaliaksi'. Se oli niin aito Amaaliaa.» Penttilä nauroi vedet silmissä. Eteisessä rakennettiin rauha kiittämällä puhtaudesta, ja sitä sovintoa riitti sitten kaksikymmentä kaksi pitkää vuotta. Silloin Amaalia-rouva siirtyi toiseen olotilaan ja haudattiin kotipitäjänsä multaan, oman toivomuksensa mukaan. —

Talon rouva oli matkasta väsynyt ja meni lepäämään, mutta Penttilä lähti katsomaan, miten tehtaalla jaksettiin.

Astuttuaan n.s. isoon konttoriin hän on vähällä palata takaisin. Hän piti ennen kunnia-asianaan tuntea jokaisen apulaisensa tehtaan yövahdista johtajaan asti, mutta nyt siellä istui huone täynnä herroja, joista hän ei tuntenut ketään eikä kukaan häntä.

Vanha postinkantaja Justus Simeoninpoika Marjumäki pelasti tilanteen. Justus oli ensimmäinen mies Maaselässä. Hän se nosti ensimmäisen lapiollisen perustustöitä aloitettaessa. Sittemmin, katkaistuaan jalkansa, hän toimi postinkuljettajana. Alussa riitti selkäreppu postimiehelle, sitten oli jo hevonen ja nyt kuorma-auto ja apumieskin. Postikuorman suuruudesta sai osapuilleen kuvan Maaselän kehityksestä.

Nähtyään Penttilän tempasi Justus lakin päästään, mikä temppu tapahtui ani harvoin. Hän aikoi sanoa jotakin repäisevää, mutta Penttilä ennätti:

»Päivää, Justus. Mitäs kuuluu?»

»Kiitos kysymästä. Hyvää kuuluu. Minulla on hyvä toimi ja palkka. Kiitoksia herra tirehtöörille siitä!»

»Ei siinä mitään kiittämistä ole. Justus tekee työnsä ja saa palkan työstään. Nämä herrat istuvat työssään ja saavat palkan siitä. Ei Justuksella ole mitään kiittämisen syytä. Työ aina elättää miehen ja sillä hyvä.»

»Niin sen tirehtööri sanoo, mutta kyllä täällä tiedetään, mitä tirehtööri on tehnyt. Jos mies loukkaantuu, niin se muutetaan heti helppoon työhön ja saa saman palkan kuin ennenkin. Kyllä me tiedetään ja tirehtöörin nimeä kiitetään.»

»No niin. No niin. Justus vie postin sisään vain.»

Penttilä esittäytyi jokaiselle uudelle konttoristilleen. Hän oli oppinut Amerikassa, että ystävällinen, persoonallinen suhde isännän ja apulaisen välillä on paras työn suola. Siellähän on tavallista, että uusi liiketuttava esitetään koko henkilökunnalle. Tosin tästä läheisestä suhteesta johtuu, että usein rikkaat pohatat joutuvat naimisiin konekirjoittajattariensa kanssa, mutta mitäs pahaa siinä. — Energiset, eteenpäin pyrkivät naiset ruvetkoot konekirjoittajattariksi.

Konttoripäällikkö Lehtovaaralla oli paksu pinkka joitakin paperiliuskoja kädessään Penttilän astuessa sisään. Hän laski paperit pöydälle noustessaan tervehtimään. Muudan liuska putosi, ja Penttilä nosti sen. Laskiessaan paperin pöydälle hän vilkaisi siihen. Se oli tilauslista, joka oli päivätty pari kuukautta sitten. Konttoripäällikkö luuli isännän tarkastaneen listaa paremminkin ja alkoi selittää, että he ovat tukehtua tilaus-tulvaan. Tehdas ei mitenkään jaksa tyydyttää kysyntää kolmellakaan työvuorolla.

Päästyään Suomeen tuli Penttilästä vakaa hämäläinen. Hän ikäänkuin uudelleen löysi itsensä. Rauhallisena hän nosti erään pöydän seinän viereen, johon oli kiinnitetty Maaselän kartanon tiluskartta. Konttoripäällikön valitus ei muuttanut lihastakaan hänen kasvoillaan.

»Pyydättekö, Lehtovaara, ins. Mikkolaa tulemaan tänne.» Penttilä puhui taasen hitaaseen, järkkymättömään tapaansa. Löyhäsuisuus, joka oli ulkomailla ollut vähällä tarttua häneenkin, oli unohdettu. Hän itsekin ihmetteli, että oli jaksanut Berliinissä puhua kolme tuntia yhteen menoon.

»Olemme käyttäneet jo kaksisataa hehtaaria Maaselän maista tehdas- ja asuntotonteiksi. Luulen, että meidän on pakko ottaa lisäksi kahdeksansataa hehtaaria.»

»Ellemme lennä korkeammalle kuin siivet kannattavat», huomautti Mikkola.

»Sitä olen pelännyt. Olemme ottaneet hankkiaksemme akkumulaattoreja koko vanhalle maailmalle, ja se lienee meille aika kova pähkinä.»

»Ellei muuta estettä ole, niin saamattomuuttamme älkäämme näyttäkö. Nyt kun ensi kerran meiltä kysytään, mihin pystymme, niin älkäämme jättäkö tilaisuutta käyttämättä.»

Taasen neuvoteltiin. Sydän-Suomen konepajan, Rautjärven tiilitehtaan, Tanttilan posliinitehtaan ja Peurakoski O.-Y:n johtajat pyydettiin tulemaan mukaan. Heille selitettiin asema. Tuotanto on korotettava vähintään nelinkertaiseksi.

»Kaiken maallisen järjen nimessä», huudahti Peurakosken johtaja ins. Hellman, »mihin pannaan kaikki ne tuotteet?»

»Ihmettelisin minäkin ellen olisi nähnyt, mitä Saksassa on tehty viimeisinä kuukausina», selitti Mikkola. »Me saamme tehdä pommiamme miljoonan toisensa perään, kyllä ne maailmaan mahtuvat.»

»Maailma menee eteenpäin. Olen jo vanha mies, en jaksa teidän kanssanne juosta. Hankkikaa nuorempi mies tilalleni. Minä menen jo viisaan lepoon.»

»Ei, ins. Hellman, ottakaa apulaisia, nuoria voimia. Tarvitsemme kokemuksianne», lohdutti Penttilä.

»En minä jaksa enää. Olen lapseton mies, miksi hankkisin rahaa! Elän vaatimattomasti jo omistamallani pääomalla. Työ oli iloni, ja nyt iloitsen siitä, että toiset jatkavat työtäni. Kiitos, tehtailija Penttilä, että näytätte maailmalle työn kunniaa. Olitte hyvä palvelija, mutta vielä parempi isäntä. Ja nyt kun emme ole enää isäntä emmekä palvelija keskenämme kumpainenkaan, vaikka olemme molemmin olleet kumpaakin, niin salli vanhan miehen sinutella itseäsi. Olen aina ihaillut luonnettasi ja työtapaasi. — — Ei mitään kiittämistä, minä olin sinun isäntäsi isäntieni puolesta enkä vaatinut sinulta työtä, koska teit kaikki ilolla. — Vielä yksi pyyntö. Salli vanhan työjuhdan käydä joskus ihailemassa töitäsi, jotta saan nähdä, että minua seuraavassakin polvessa on miehiä.»

Kunnialla jätti vanha työmies paikkansa nuorempien täytettäväksi. Ei vastaan taistellen eikä katkeruudella, vaan nähtyään uuden ajan koittavan vetäytyi hän syrjään, antaen uusien tuulien puhaltaa vapaasti. Sellaiset miehet ovat maan suola. He vievät omaa aikaansa eteenpäin eivätkä asetu uuden ajankaan estäjiksi.

Tarkkoja suunnitelmia tehtiin Maaselässä. Suunniteltiin rautateitä, autoteitä, tehdas- ja asuntotontteja. Koulujen ja sairaalain paikat, kirkon ja kirjastotalon tontit määrättiin, mitattiin kartalla ja maalla. Piirustuskonttorista haettiin vanhat työkonepiirustukset ja tarkistettiin uudelleen. Useita eri parannuksia tehtiin, jopa kokonaan uusiakin kojeita rakennettiin.

Pohjakartan ja asemakaavan tultua valmiiksi lähti Penttilä itse Helsinkiin rautatiehallitukseen esittämään yhteistoimintaa.

Omituinen muutos oli tapahtunut Rautatientorilla. Pitkän pitkä ajurijono oli hävinnyt. Kolme kaakkia torkkua könötti jäljellä muistuttamassa entisestä ajasta. Sijalla oli yhtä pitkä rivi pieniä, siistejä sähköautoja. Penttilän Saksassa ollessa oli Helsingin lataamo pantu käyntiin ja toimitettu pääkaupunki osalliseksi uudesta keksinnöstä.

Rautatiehallituksen leveitä rappusia kävellessään tunsi Penttilä entisen ujoutensa palaavan. Jos päätirehtööri ei olekaan kotona tai ei hän ota ollenkaan vastaan? Hän oli vähällä kääntyä ympäri ja jättää paperinsa kirjaajan konttoriin odottamaan pitkän virastotien kulkua. Päätti kuitenkin kysyä, otettaisiinko vastaan.

Päätirehtöörin oven ulkopuolella istui virkapukuinen vahtimestari. Penttilä meni kohden ja aikoi selittää asiansa. Vahtimestari nousi kuitenkin seisomaan heti, kun Penttilä astui ensimmäisen askelen häntä kohden. »Haluaako herra tehtailija päästä päätirehtöörin puheille?» kysyi hän.

»Kyllä, jos hän vain on tavattavissa.»

»Siellä on kyllä juuri esittely, mutta odottakaa hetkisen, kysyn, milloin voitte tulla.»

Vahtimestari meni sisään, mutta palasi aivan pian ja pyysi Penttilää astumaan sisään.

Penttilä esitti suunnitelmansa ja niihin suostuttiin. Hiukan hän ihmetteli rautatiehallituksen myöntyväisyyttä, sillä muutokset vaativat muutaman miljoonan menoerän. Toisaalta oli suunnitelma kylläkin huolellisesti laadittu, sillä neuvotteluun niissä kohdin olivat ottaneet osaa myöskin asianomainen asemapäällikkö ja muudan ratapihojen erikoistuntija.

Rautatiehallituksesta meni Penttilä suoraan ins. Kuorteen puheille.

»Terve tuloa Suomeen», puhui ystävällisesti kokenut mies, joka ymmärsi ihmisiä. »Oli oikein, ettette hylännyt isänmaatanne. Totta puhuen pelkäsin jo sitä.»

»Ei ajatuksiinikaan tullut asettua johonkin vieraaseen maahan. Siellä on toiminta niin kehnoa ja vierasta.»

»Luetteko sanomalehtiä?» kysyi Kuorre yht'äkkiä.

»Hyvin vähän, se on: en yhtään», tunnusti Penttilä rehellisesti.

»Sitten ette tiedä, mikä mies nykyään olette. Se on kyllä toisaalta hyvä, sillä voihan huono vaikuttaa hyväänkin luonteeseen, mutta kyllä ihmisen täytyy vähän tietää, mitä ympärillä itsestä ajatellaan. Varsinkin sellaisen miehen, joka aikoo kansojen kohtaloita johdella.»

Penttilä naurahti raikkaasti. »Siihen en minä pyri, sillä en ymmärrä politiikasta hölyn pölyä.»

»Totta! Sillä jos olisitte hiukankin ollut poliitikko, niin ette olisi mennyt antamaan Saksalle käteen sellaista asetta kuin Mausfeldtin tehtaat.»

»Sehän on oikein, että työkykyinen Saksa saa työtä.»

»Totta. Mutta mitä luulette Ranskan ja Englannin siitä ajattelevan? Älkää luulkokaan saavanne 'Victoria-ajatustanne' hyväksytyksi Englannissa, ellette voi antaa jotakin suurta tehdasta emämaalle.»

»Mistä insinööri tietää minun 'Victoria-ajatukseni' ja muut?»

»Sanomalehdistä. Vahinko, etten ole leikannut niitä talteen, jotta olisitte itsekin voinut lukea, mitä sisimmässänne ajattelette.» — Molemmat nauroivat vapauttavasti. Kaikki kankeus heidän kesken hävisi. He alkoivat keskustella kuten kaksi miestä voi keskustella: vapaasti, avomielisestä, luottaen täydelleen toisiinsa.

Penttilä pyysi lisää voimaa Imatrasta.

»Aiotteko harjoittaa vientiä suuremmassa määrässä?»

»Voimaa olemme toistaiseksi myyneet vain Viroon, mutta Saksa ei kohta myöskään jaksa tyydyttää tarvettaan, joten olemme pakotetut auttamaan sitä. Tosin siellä rakennetaan hiilikaivosten läheisyyteen suurenmoisia lämpövoima-asemia, mutta tuleva kulutus ei tule sillä tyydytetyksi.»

»Ettekö aio Ruotsille antaa akkumulaattorejanne?»

»Muistan vielä Ahvenanmaan asian ja valuuttamme huonon ajan, jolloin läntinen naapurimme teki voitavansa maamme polkemiseksi. Siksi olen vielä pidättäytynyt lähettämästä sinne tuotteita.»

»Valuutasta olette saanut täyden hyvityksen. Tarkastakaa kursseja. Meidän rahamme on nykyään kalliimpaa kuin ennen maailmansotaa. Saksan kurssi nousee niin että hurisee. Mikäli tiedän, olette juuri Saksaan ja kotimaahan sijoittanut dollarinne. Olette kurssierona voittava miljoonia dollareita.»

»Tosiaankaan en ole ajatellut rahaa, mutta 'Victoria-ajatuksessa', kuten sitä nimitätte, tarvitaan rahaa — ja iloitsen siksi, että minulla sitä on.»

»Olette todella keksijäsielu. Ette ollenkaan ajattele iloita rahoistanne, vaan tuumitte, miten saisitte niitä menemään. Onko lainkaan varmaa, että Victoria-putousten rakentaminen tulee kannattamaan?»

»En ole sitä laskenut, mutta tiedän, että voimaa tarvitaan. Maapallon jäljellä oleva kivihiilimäärä riittää noin sadaksi vuodeksi. Sen jälkeen on saatava välttämättömästi lisävoimia. Kosken rakennustyö on silloin valmiina, ja tehty työ ei milloinkaan mene hukkaan. Ellei se tuota aineellista hyötyä, tuottaa se kuitenkin kokemusta, ja jo sen vuoksi kannattaa yrittää.

»Olette, totta vie, idealisti. Mutta helppohan teidän on ollakin, sillä ryhdyttepä työhön mihin hyvänsä, niin se muodostuu kultalähteeksi.»

»Olen kyllä ansainnut, mutta teen työtä työn itsensä tähden. Kulta tulee myöhemmin itsestään.»

»Miten paljon nykyisellä, mukavuutta rakastavalla, laiskottelevalla ajalla olisikaan teistä opittavaa! — Työstänne puhuen: oletteko tarkastellut, miten pitkälle olette ennättänyt uutta yhteiskuntaa luodessanne Suomessa?»

»Olen ollut vasta kolme viikkoa kotimaassa ja koko sen ajan Maaselässä piirustusten ja suunnitelmien kimpussa, joten en tiedä ympäristöstäni yhtään mitään.»

»Jos sopii, niin lähtekäämme pienelle huviajelulle. Viivymme tämän iltapäivän, vai onko se liian paljon?»

»Tietääkseni ei minulla ole mitään erikoista, joten voimme lähteä vaikka heti.»

Penttilä soitti kuitenkin ennen lähtöään Suomen Lontoon-lähetystöön ja tiedusteli uutisia 'Victoria-ajatuksesta'. Mitään uutta ei kuulunut. Paperit olivat kai unohtuneet virastoihin pölyttymään.

VII.

Tasaisesti mennä sirisi ilmakumeilla varustettu sähköauto Helsingin kaduilla. Auto oli n.s. loistomallia. Siinä oli edessä ohjaaja. Tavallisimmat autot olivat joko kahdelle tai neljälle hengelle, mutta aina valmistetut edellyttäen, että erikoista ohjaajaa ei ollut, vaan matkustaja itse ajoi. Vain loistoautot tekivät poikkeuksen. Sitäpaitsi olivat tavalliset autot varustetut umpinaisilla, pehmeillä kumirenkailla. Joustimet olivat valmistetut hyvin herkiksi ja varustetut n.s. vastustajalla, jotta vastaheilaus ei olisi varsin tuntuva. Näillä autoilla ei voinut ajaa 40 km:n tuntinopeutta kovemmin, mutta mutkaisilla ja mäkisillä teillämme ei suurempaa nopeutta tarvitakaan.

Kuorre ja Penttilä eivät puhuneet mitään. He istuivat vain ja katselivat liikettä ympärillään. Kuormahevosta ei tullut vastaan juuri ollenkaan. Hevosten vetämiä hienoja ajopelejä näkyi siellä täällä. Penttilä ihmetteli ensin, mutta sitten hän muisti, että hevonen on erittäin rakas suomalaiselle. — Niinpä ennen hevosenvaras tuomittiin ylenkatseella ja ankaruudella, jotavastoin esim. lehmänvarasta vain ivattiin. Siinä tuli näkyville kansan, s.o. miesten rakkaus hevosiin, ja siksi ajeluhevosesta ei vielä ollut luovuttu.

Oli rukiinleikkuuaika. Niitettiin jo useassa paikassa, mutta entistä hälisevää, iloisesti huudahtelevaa, värikästä niittoväkeä ei ollut. Yksi mies ajoi sähköleikkuukonetta ja neljä miestä pani valmiita sitomia joko kykkiin tai seipäille. Penttilä kaipasi entistä leikkuutapaa. Kahdessa tai kolmessa sarassa oli väkeä, neljä niittäjää, sitoja ja kykkääjä. Siinä huudettiin toisille jos jotakin. Se oli useimmiten leikkiä ja hyväntahtoista pilaa, mutta joskus suulaat akat riitaantuivatkin. — Se oli siihen aikaan. Nyt oli uusi aika ja uudet tavat. Penttilä tiesi synnyttäneensä tämän uuden ajan, mutta hän ei olisi halunnut entistä runollisuutta hävittää. Kuitenkaan eivät sopineet yhteen uusi ja vanha, heikomman täytyi hävitä.

Autossa olijat päättivät ajaa aina Maaselkään asti. Päätös oli Penttilälle mieleinen, sillä hän halusi päästä taasen työnsä ääreen. Sitäpaitsi häntä kiusasi ins. Kuorteen sana: »ilman tehdasta Englannille ette saa 'Victoria-ajatustanne' läpi». Tuntui välttämättömältä päästä pian rakennuksen alkuun, sillä maailman voimantarve lisääntyi huimasti. Mitä enemmän uusia koneita saatiin valmiiksi Mausfeldtissä, Sydän-Suomessa ja Maaselässä, sitä enemmän voimaa tarvittiin.

Maaselkään päästyään näytteli Penttilä kuuluisalle vieraalleen tehtaitten eri osastot, konttorit sekä uudet suunnitelmat. Illalla myöhään päästiin Penttilään illalliselle. Rouva tuli vastaan ja toivotti vieraan tervetulleeksi.

»Ei, rouva hyvä, minä toivotan teidät tervetulleeksi kotimaahanne. Samalla velvoitan teidät huolehtimaan miehestänne, ettei hän saa rasittaa itseään liiaksi. Sillä jos menetämme hänet, niin Suomi ja koko maailma menettää yhden suurimmista pojistaan.»

Rouva sävähti punaiseksi. Sellaista puhetta kuuli hän ensi kerran miehestään ja sitäpaitsi mieheltä, joka ei puhunut turhia. Penttilä itse ei kuullut, mitä vieras emännälle puhui.

Illallispöytään tuli myöskin eräs hoikka koulupoika. »Anton Sorsa», esitteli Penttilä, »minun luotonantajani. Olimme nimittäin O.-Y. Peurakosken palveluksessa yht'aikaa, ja minulla ei ollut rahaa erään sähkösanoman lunastamiseen, mutta tämä nuorukainen antoi minulle luottoa yhden markan.»

Myöhään istuivat ins. Kuorre ja Penttilä keskustellen yleensä voiman saannista ja Imatrasta sekä 'Victoria-ajatuksesta' erittäin.

Penttilälle luvattiin Imatrasta kaikki liikenevä voima ja Oulunjoen kosket päätettiin koettaa saada rakennettaviksi heti.

Kulkuneuvoista puheen tullen mainittiin myöskin Petsamon rautatie. Eduskunnassa yhä keskusteltiin ja riideltiin, mikä suunta olisi edullisin. Penttilä väitti, että on aivan turhaa rakentaa rautatietä. Hyvä maantie tekee saman asian ja on helposti saatavissa. Sitävastoin kaksikiskoinen rautatie on sellainen pilventakainen unelma, jota ei kannata Suomen pienillä varoilta yrittääkään. Toinen on asia, jos ulkomaista pääomaa hankitaan taikka yksityiset alkavat yrittää. Valtion hommasta ei tule mitään —.

Ins. Kuorre lähti aamulla varhain katselemaan tehtaita. Hän pääsi talosta herättämättä ketään. Vajasta löysi hän monta lähtövalmista sähköautoa. Hän otti yhden ja lähti tehtaille päin. Työvuoro vaihtui kello 8 aamulla, joten puoliöissä tulleet miehet olivat vielä työssä hänen päästessään perille.

Erikoisesti hän halusi nähdä eilen puheena olleen, Jäniskoskelta tulevan vahvavirran aseman. Sitä nimittäin rakennettiin juuri uudelleen ja sen yhteyteen järjestettiin ensimmäinen automaattinen lataaja.

Hämmästyksekseen hän tapasi ensi työkseen Penttilän. He olivat kumpainenkin jättäneet toisensa makuulle, mutta molemmat olivat kuitenkin jalkeilla, Penttilä tavallisessa päivätyössään ja vieras sitä ihmettelemässä. Asema tarkastettiin yksityiskohtia myöten. Monia, sähkötekniikassa ennen mahdottomaksi sanottuja asioita oli täällä pantu käytäntöön tai aiottiin panna. Ins. Kuorre vain katseli eikä puhunut mitään. Hän ajatteli, mitä onkaan tämä hämäläinen talonpojan poika tehnyt kuusikymmenvuotis-syntymäpäiväänsä mennessä. Jos sen näkeminen on hänelle sallittu...

VIII.

Voimakkaasti sykähteli Suomen taloudellisen elämän valtasuoni. Elettiin nousukautta. Maamies hankki uudenaikaisia koneita. Hänen täytyi se tehdä, sillä Suomen rahan ollessa kallista virtasi viljaa ja muita ruokatarpeita maahan, ja hintakilpailussa ei voinut pysyä tasalla muuten kuin hankkimalla nopeat, työvoimia säästävät koneet. Uusia pikkuteollisuushaaroja syntyi. Helppo voimansaanti kehoitti yrittämään, ja yleensä ne menestyivät hyvin.

Kaiken yläpuolella ja esimerkkinä oli O.-Y. Maaselkä. Penttilä oli siirtänyt kaikki tehtaansa ja voimalaitoksensa yhden yhtiön nimiin. Se oli välttämätöntä, jotta laajoille yrityksille voitiin saada tarpeellinen vakavuus ja kunnollisia johtajia. Kaiken keskipisteenä oli kuitenkin Penttilä.

Vanha Maaselkä oli laajentunut. Tuskin sitä olisi entiseksi tuntenut. Aseman toiselle puolen oli kasvanut väkirikas kaupunki. Jos laski yhteen molemmat, tehdasalueen ja kaupungin, niin niitten asukasluku voitti maamme muut maaseutukaupungit.

Penttilällä oli levon aikaa. Hänen pikkupoikansa Antti Aapeli otti ensimmäisiä askeliaan. Tapauksen kunniaksi lähdettiin vieraisille sukulaisiin.

Rantamäessä elettiin kuten ennenkin. Ei otettu mitään lahjaksi, mutta uudenlajinen koneistus toteutettiin. Itse ukko Rantamäki ihastui tyttärensä poikaan niin, että kutsui häntä Rantamäen nuoreksi isännäksi. Ranholmin matami sattui olemaan maantiellä, kun Penttilät kulkivat ohi. Ei auttanut muu kuin poiketa sisään Kultalaan, ja pian siinä kahvit turautettiinkin. Matami oli pelkkää päivänpaistetta. Hänen vanhat päivänsä olivat turvatut, ja se antoi hänelle »iloisen mielen», kuten hän itse sanoi.

Penttilän kotitalo oli joutunut Aapelille itselleen. Hän oli tiedustanut veljeltään ostaakseen tilan, ilmoittaen syyksi tahtovansa säilyttää isänsä talon muistona isästään sellaisena kuin se ukon käden hervotessa oli jäänyt. Perussyy oli saattaa veli riippumattomaan taloudelliseen asemaan. Tarkoitus onnistuikin, veli osti erään suurtilan heti käteisellä. Samaten teki Aapeli toisen veljensä ja sisarensa miehen tiloille.

Vanha äiti oli jäänyt Penttilään yksin. Hän ei halunnut muuttaa sieltä pois. »Täällä olen iloni iloinnut ja asialliset itkuni itkenyt, anna minun nyt täällä kuoliakin.» Aapeli pyysikin äitiään rupeamaan uudelleen emännäksi taloon, ja se oli hänelle mieleen. Apua hankittiin niin paljon kuin tarvittiin, mutta avaimet olivat emännällä.

Äidin syntymäpäivänä, heinäk. 23:ntena, kokoontuivat kaikki lapset entiseen kotitaloonsa. Aapeli Penttilä odotti näitä perhejuhlia. Siellä hän tunsi olevansa ihminen eikä »herra tehtailija, herra professori, herra tohtori». Hän oli onnellinen äitinsä toruessa, kun hän oli kieritellyt itseään ruohikossa pikkupoikain kanssa ja saanut paitansa viheriäiseksi. Vanha äiti pärmänttäsi niinkuin »ennen», ja Aapeli oli vähällä saada tukkapöllyn. Koko väki nauroi että mäki helisi, ja lopulta oli siihen emännänkin yhdyttävä.

Kesken kaiken pyydettiin Penttilää puhelimeen. »Niin. Aapelia ne tarkoittaa», ilmoitti palvelustyttö. —

»Ranta Lontoosta puhuu!»

»No vihdoinkin olette tullut Europpaan.»

»Niin tulin. Siellä Coober-boyssa alkavat työt valmistua. Voima-asema on ollut käynnissä jo lähes vuoden. Minulla on kuitenkin ilmoitettavana: kuningas on siirtomaaministerin ehdotuksesta suostunut Victoria-putouksen rakentamiseen.»

»Onnittelen vilpittömästi!» vastasi Penttilä. »Soittakaa huomenna Maaselkään, niin puhutaan tarkemmin. Voikaa hyvin.» Hän ei antanut yhden Victoria-putouksen ja Englannin kuninkaan päätöksen häiritä vuoden ainoaa vapaapäiväänsä.

Syötiin pirtin pitkässä pöydässä koko talon väki. Siinä pienennettiin toinenkin »pernaloora» ja pitkä rivi tuli tyhjiä »uunipuuro»-kuppeja.

»Syökää nyt pojat, että jaksatte sitten taasen mellastaa», kehoitteli emäntä. Olikin useita poikia, joitten muori hän oli.

Päivä oli elämänhalun ja ilon riemupäivä. Läpiöisin läksi Aapeli Penttilä ajamaan Maaselkään.

IX.

Europan sanomalehdet pohtivat Afrikan kysymystä. Englanti oli maailmansodan aikana anastanut kaikki Saksan siirtomaat. Ranskalaiset sanomalehdet metelöivät tästä kovasti. Pieni Portugali vetosi kansainliittoon, että Englanti aikoo ryöstää sen kunniallisesti anastamat Itä-Afrikan siirtomaat. Oli vähällä tulla siirtomaasota. Erään ranskalaisen sanomalehtimiehen päähän pälkähti ottaa selville, mistä tämä siirtomaariita oli alkanut. Ihmeekseen huomasi hän alkulähteenä olevan erään parin tuuman mittaisen uutisen, että Englannin siirtomaaministeri oli suositellut Victoria-putouksille rakennettavaksi voima-asemia.

Siitä siis oli lähdetty. Alkuasia oli kuitenkin jo unohdettu ja iskettiin vain umpimähkään sanan miekalla.

Ranskalainen sanomalehtineekeri ei kuitenkaan jättänyt löytöään käyttämättä, vaan alkoi uuden kynäsodan. Hän tiedusteli, kuka omistaa Victoria-putoukset. Koski tosin on englantilaisella alueella, mutta vedet tulevat Angolan alueelta, ja se on julistettu itsenäiseksi (Ranska oli saanut suuren sananvallan uuden valtakunnan asioissa).

Englanti teki päätöksen ja myönsi anojalle, kotimaiselle yhtiölle, rakennusluvan. Rakentaja oli englantilainen yhtiö, jonka toimeenpanevana johtajana oli suomalainen insinööri Kalle Ranta — ja kaiken takana hämäläinen talonpojan poika Aapeli Penttilä.

Heti kun tämä Englannin tekemä päätös tuli tietoon, karkasivat sanomalehdet siihen kuin koira kalikkaan. Kysymystä revittiin ja raastettiin. Sitä pohdittiin puolelta jos toiseltakin. Pahimmin retuuttivat juuri ranskalaiset lehdet.

Ins. Ranta oli kuitenkin mies, joka ei riidasta mitään tiennyt, eikä olisi välittänyt, vaikka olisi tiennytkin. Hän teki työtä täydellä höyryllä.

Hänellä oli käytettävänään nykyajan teknilliset apuneuvot, kokemusta ja rahaa. Nämä kolme seikkaa tekivät hänet maailman ensimmäiseksi koskenrakentajaksi.

Useasti päivässä ja pitkälti neuvottelivat Penttilä ja Ranta asiasta. Toinen istui konttorissaan Maaselässä ja toinen hotellissa Lontoossa. Etäisyydet eivät merkinneet mitään.

Ins. Ranta keskusteli englantilaisten, saksalaisten ja ranskalaisten Afrikan-tuntijain kanssa. Ilmasto, ruoansaanti, lääkeaineet, kaikki koetettiin arvioida tarkalleen etukäteen. Saatuaan mukaansa vielä parisen englantilaista insinööriä, suomalaisen maanmittarin ja tarpeelliset apumiehet lähti Ranta, poikkeamatta Suomessa lainkaan, suoraan Afrikkaan.

Häntä auttoi suuresti se, että rautatie meni yli Sambesi-virran juuri muutaman kilometrin päässä Victoria-putousten alapuolella.

Sanomalehdet haistoivat asiassa olevan toden takana. Ne alkoivat päntätä lukijainsa päähän nimiä sellaisia kuin Beira, Umtali, Katomo y.m., joita lukijat eivät ennen olleet tienneet olevankaan.

Samaan aikaan kuin Ranta lähti »pimeään Afrikkaan», alkoi Penttilä valmistella uusia suunnitelmia. Hän tiesi, että Ranta rakentaa voima-aseman ja siirtojohdon rannikolle, mutta hänen täytyy toimittaa voima siitä eteenpäin maailman eri haaroille.

Hän ajatteli ensin lastata laivan pienillä »pommilla» ja ladata ne esim. Beirassa ja lossata jossakin satamassa, jossa voimaa tarvittiin. Oli kuitenkin pakko hylätä tämä ajatus. Olisi tarvittu hirmuiset määrät tyhjiä akkumulaattoreja. Hän ajatteli, eikö voisi laittaa erikoista akkumulaattorilaivaa, joka itse ladattaisiin Afrikassa ja purettaisiin jossakin muualla.

Tehtiin pieni koelaiva, ja se onnistui mainiosti. Päiväjärjestykseen astui laivaohjelma.

Laskettiin tarvittavan neljän vuoden päästä 120 laivaa, jotta voidaan kuljettaa Victorian voima määräpaikkoihinsa.

Suomen telakat saivat tilauksia niin paljon kuin voivat ottaa vastaan. Loput annettiin englantilaisille toiminimille.

X.

Oli kulunut Victoria-putousten kaksi rakennusvuotta. Työt olivat sujuneet laskelmain mukaan. Työväen saanti oli vaikeimpia kysymyksiä. Malaria pyrki raivoamaan. Ennen kuulumattomia määriä kiniiniä ostettiin Victoria-yhtiön tarpeeksi.

Rautateitten kuljetuskyky pantiin kovalle koetukselle. Ymmärtää vaikeudet kun tietää, että lähimpään merenrantaan oli 1000 km, Kairosta 5600 km ja Kapkaupungista 2000 km. Tavaroita lähetettiin joka tietä. Beirasta oli rautatie, mutta siihen rakennettiin maantie lisäksi. Tämän hyvin leveän tien keskelle pystytettiin sähköjohto. Oli nimittäin välttämätöntä hiekoittaa tai muutoin sortaa maa johdon alla rehevän kasvullisuuden takia. Köynnöskasvit y.m. olisivat ennen pitkää peittäneet koko johdon.

Ins. Ranta oli edelleen Afrikassa. Vain kerran koko rakennustyön aikana hän kävi Europassa »hengittämässä». Puhelinyhteys auttoi aika paljon. Se säästi aikaa.

Tarkkaa työtä vaati kosken voimamäärän määrääminen, jotta edullisimmat voimakoneet voitaisiin hankkia. Erikoistuntijoita oli lähetetty ja heidän laskelmainsa perusteella suuruus määrättiin.

Beiran satama oli liian pieni vastaanottaakseen tulevan liikenteen. Olihan odotettavissa, että helpon voimansaannin johdosta liike kasvaa muutoinkin kuin suoranaisen voimakaupan takia.

Penttilä päätti lähteä itse järjestämään lataamoa ja satamaa Beiraan. Kun tuli tietoon, että Penttilä matkustaa omalla laivallaan, pyysivät Helsingin ja Turun suomalainen yliopisto saada lähettää edustajansa, toinen tutkimaan kasvistoa ja toinen eläimistöä. Kun laiva oli hyvin tilava, joten tutkijat mainiosti mahtuivat mukaan, niin Penttilä tarjoutui kustantamaan heidän koko matkansa.

Laiva lähti matkalle Helsingistä ja tiedemiehet lastasivat siihen kaikki kojeensa ja mahdolliset kokoelmain säilytyslaitteet. Matkustajat astuisivat laivaan vasta Marseillesta, jossa laiva poikkeaa viimeksi europpalaiseen satamaan ottaakseen ruokatarpeita.

Rantamäen muori otti hoitaakseen pikku Antin, joten pojan ei tarvinnut lähteä kärsimään matkan vaivoja. Matkalle lähtivät Penttilä rouvineen ja nuori, vastavalmistunut insinööri Anton Sorsa. Ranskassa liittyi heihin vanha afrikkalaisten satamain rakentaja ins. Cavot. Penttilät ja Sorsa poikkesivat matkallaan Mausfeldtissä ja useissa englantilaisissa telakoissa ennen kuin saapuivat Pariisiin.

Idästä kuului yhä hullumpia huhuja. Sisäisiä levottomuuksia oli siellä ollut koko neuvostovallan ajan, mutta nyt kerrottiin toista. Volgan tienoilta oli lähtenyt joukkoineen kasakka-atamaani Belyi ja vyöryi hävittäen ja ryöstäen kautta Venäjän. Heikko hallitus ei jaksanut vihollista estää, vaan koetti neuvotella. Belyi neuvotteli ja eteni. Neuvostohallitus julkaisi avoimen kirjeen kaikille, kaikille, kaikille — ja pyysi apua.

Europpa ei korviaan rovahuttanut. Venäjä oli kauan ollut mätäpaiseena maanosan ruumiissa, joten nyt luultiin paiseen puhkeavan ja paranevan.

Se oli kuitenkin erehdys. Belyi ei ollut mikään valkoinen pelastaja ja järjestäjä, vaikka kulkikin sillä nimellä, vaan ryöstäjä ja onnenonkija.

Moskova joutui hänen käsiinsä kuin kypsä hedelmä. Neuvostoherrat olivat paenneet Arkangelin kautta ja vieneet valtiokassan kullan mukanaan. Belyi julistautui koko Venäjän itsevaltiaaksi ja vaati reunavaltioilta sotaveroa. Puola kääntyi suojelijansa Ranskan puoleen ja antoi jyrkän vastauksen. Suomessa pantiin uhkavaatimus paperikoriin. Belyi ei ollut kuitenkaan mies, joka olisi turhista säikähtynyt. Hän marssitutti 1/2 milj. miestä Puolaan ja uhkasi Varsovaa, ja Suomen rajalla oli »ryssää kuin pilvee».

Tilanne oli vakava. Ranska oli liian kaukana ennättääkseen Puolan avuksi. Itävalta oli heikko ja Saksalla ei ollut sotaväkeä. Suomi tuskin kykeni rajojaan suojelemaan. Maalla kyllä, mutta laivaston puutteessa olivat rannat suojattomat.

Penttilän saavuttua Pariisiin tarjosi Suomen lähettiläs poliittiset päivälliset Penttilän kunniaksi. Saapuvilla oli m.m. Ranskan pääministerin yksityissihteeri Dunois. Hän joutui Penttilän kanssa puheisiin Venäjän oloista, ja Penttilä tuli maininneeksi, että voimakkaalla ilmalaivastolla vaara on helposti torjuttu, ja sellaisen laivaston voisi pian rakentaa. Keskustelu jäi siihen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin »kuuluisa suomalainen keksijä», kuten sanat sanomalehdistössä kuuluivat, Ranskan tasavallan tarjoamille päivällisille. Sotaministeri Bryat otti puheeksi Puolan ja Suomen kohtalon. Penttilä esitti suunnitelmansa lentokoneitten valmistamiseksi, lainkaan huomaamatta yhteyttä eilisen keskustelun ja tämän välillä.

Lähtöaika Marseillesta läheni. Matkatarpeet olivat jo lastatut. Sähkölaiva Alli, kapt. Simola, oli valmiiksi tarkastettu ja paperit kunnossa lähteäkseen Suezin kanavan kautta Itä-Afrikkaan, kun Suomen lähetystöstä pyydettiin, että laiva siirtäisi lähtöänsä pari päivää. Selitykseksi mainittiin, että pyyntö tulee Ranskan hallituksen taholta.

Matkustajat muuttivat laivasta takaisin hotelliin.

Monta tuntia ei ollut odotettu, kun tuli pyyntö, että sotaministerin edustaja saisi yksityisen neuvottelun tohtori Penttilän kanssa.

Laiva lähti seuraavana aamuna ilman herrasväki Penttilää. Piirustukset sai haltuunsa ins. Sorsa. Retkikunnan johtajaksi määrättiin ins. Cavot.

Penttilä rouvineen huiskutti rannalla liinaa »Allin» äänettömästi ja savuttomasta liukuessa kohti kaukaista etelää.

XI.

Taasen kysyttiin, mihin suomalainen kykenee, vai kykeneekö mihinkään.

Ne neuvottelut ja politiikka! Penttilä vaati, että hänen täytyy saada esteettömästi käyttää saksalaisia ja suomalaisia tehtaitaan. Monta kallista päivää tuhlattiin ennenkuin lupa saatiin. Sitten lentäjien koulutus. Ranskalaiset lentokentät eivät mitenkään riitä. Pitää saada avuksi saksalaiset ja englantilaiset, jopa italialaisetkin. Taasen neuvotteluja! Penttilä sanoi lopulta, että ellei pikkumaisuudesta luovuta, niin hän lähtee Afrikkaan. Se ratkaisi osan asioita.

Ranskan sotalaitoksella oli kolme lentokonetehdasta. Yksi niistä, lähellä Pariisia, annettiin Penttilälle koelaitokseksi. Hän oli kuitenkin asiastaan niin varma, että lopetti heti moottorien valmistuksen ja lisäsi runkojen ja potkurien valmistusosastoja suurimpaan mahdolliseen. Mausfeldtistä ennätti ensimmäinen moottorilähetys. Suomesta viivytti pitkä matka hiukan.

Lentokonetehtaalla tehtiin työtä. Ei riittänyt piirustuskonttorissa eikä muuallakaan 8-tuntinen päivä. Penttilä oli luvannut kolmen viikon päästä esittää ensimmäiset tuloksensa, ja hän halusi olla silloin valmis. Siksi hän ei voinut armahtaa itseään eikä muita. Hän sanoi antaessaan jonkin työn tehtäväksi, että sen pitää olla silloin ja silloin valmis, eikä armoa annettu.

Penttilä vaati paljon muilta, mutta vielä enemmän itseltään. Turha ujous ja arkuus oli hänestä ajan mukana varissut pois, mutta työinto ja tarmo olivat jäljellä.

Rouva Penttilä huolehti miehensä terveydestä. Hän muisti langattoman puhelimen ajat eikä halunnut laskea niitä enää uusiintumaan. Autolla hän vei ruokaa tehtaalle, ellei Penttilä saapunut minuutilleen syömään. Illalla klo 4, jolloin työvuoro vaihtui, meni rouva aina tehtaalle. Vaikka hän usein joutui odottamaan miestään klo 10-11:eenkin, niin odotti hän kärsivällisesti. Näillä odotusajoillaan oppi hän tuntemaan lentokoneet niin tarkkaan, että kykeni keskustelemaan niistä, ei niinkuin asiaa ymmärtävä, vaan niinkuin erikoistuntija.

Rouva oli miehensä hyvä hengetär. Ihmeesti jaksoi hän huolehtia miehestään, vaikka hänellä oli ikävä Suomea ja erikoisesti pikku Anttiaan. Monta kertaa päivässä soitti hän ja kysyi pojun vointia.

Hälyttäviä uutisia kuului idästä. Oli ollut kahakka Suomen rajalla ja Varsovan odotettiin minä päivänä hyvänsä sortuvan.

Belyin oikea väri alkoi tulla näkyviin. Moskova oli hänen pääpaikkansa. Rautaisella kädellä ja julmuudella hän hallitsi alamaisiaan. Puola pyysi apua, se rukoili apua. Suomessa asetettiin sotaväki liikekannalle ja vietiin rajalle.

XII.

Pariisin lähistöllä olevalla sotilaslentokentällä oli vilkasta liikettä. Lentokone toisensa perään nousi ilmaan, mutta uusia työnnettiin vajoista ja tehtaasta kentälle, niin että parvi yhä vain kasvoi. Koneet olivat siitä omituisia, että niissä oli kaksi ohjaajaa ja ne lähtivät liikkeelle miltei äänettömästi. Hiljainen, potkurin synnyttämä hyrinä oli ainoa ääni. Ne olivat Penttilän johdolla valmistettuja uusia koneita. Määräaikana ei hänellä ollut valmiina ainoastaan mallikone, vaan kolmesataa malliksikelpaavaa lentokonetta. Sitäpaitsi hän väitti voivansa valmistaa seuraavassa kolmessa viikossa kymmenentuhatta lentokonetta, jos annetaan kaikki valtion tehtaat hänen käytettäväkseen ja yksityisistä ne, jotka ovat ostettavissa.

Ranskan armeijan ylin johto ja sotaministeri saapuivat tarkastamaan. Penttilä ilmoitti, ettei ole mitään erikoista konetta, vaan herrat voivat ottaa tarkastaakseen ja koelentoon minkä koneen tahansa saapuvilla olevista.

Valittiin joukosta yksi. Parempiko vaiko huonompi, sitähän oli mahdoton sanoa. Koneeseen nousi kaksi sotilaslentäjää ja tähystäjä. Mukaan heille annettiin sähköakkumulaattoreja noin 8000 km lentomatkaa varten, ruokatarpeita 5 päiväksi ja hietasäkkejä 200 kg. Määrät saneli Penttilä ja tuntui olevan asiastaan varma. — Hieno ivanhymy värähti Ranskan lentojoukkojen päällikön kasvoilla, mutta maailmanmiehenä hän pakotti kasvolihaksensa totisiksi.

Ohjaajat tarkastelivat ohjauslaitetta, vipuja, potkuria ja siipien kestävyyttä. Lentojoukkojen päällikkö antoi lähtömerkin. Propelli alkoi hiljaa hyristä ja kone lähti liukuen eteenpäin, mutta kohosi miltei samassa. — Parisen heilausta kone teki, aiheutuen oudosta kaksoisohjauslaitteesta, mutta muuten se kohosi mallikelpoisesti.

Oli määrä, että kone kohoaa 3000 m korkeuteen ja tekee puolen tunnin lennon sekä palaa lähtökohtaansa. Moitteettomissa kaarissa se kohosi tottuneitten ohjaajien käsissä. Tuskin olivat lentäjät kohonneet 400 m, kun ääni kokonaan lakkasi kuulumasta maahan. Sotaherrat eivät vaihtaneet keskenään sanaakaan. Kone katosi pilviin, joten ei voitu enää seurata sen nousua.

Kaksi urheilulentäjää pyysi Penttilältä lupaa saada lähteä Lontooseen ilmoittamaan uudesta lentokonemallin keksinnöstä. Penttilä ilmoitti, että koneet ovat Ranskan valtion eikä hänellä ole mitään sanottavaa. Urheilijat uudistivat pyyntönsä sotaministerille. Hetken keskusteltuaan armeijan ylipäällikön kanssa repäisi sotaministeri muistikirjastaan lehden, kirjoitti siihen muutaman sanan. Antaessaan kokoontaitetun kirjelipun toiselle urheilijoista sanoi ministeri:

»Ranskan kansan nimessä tervehtikää aseveljiämme Englannissa ja kehoittakaa heitä kiittämään Jumalaa, että hän on antanut tämän koneen keksijän syntyä sivistyneessä Europassa. Raakalaiskansan käsissä olisi se sivistyksen surma.»

Lentäjä otti kirjelipun paljastetuin päin. Tunnelma oli juhlallinen. Vakavin mielin astui hän toverinsa rinnalle oman ohjausrattaansa ääreen. Tervehdittiin vielä kerran kummaltakin puolen, ja ensimmäinen sähkölentokone lähti merta kohden, Seine-virta oppaana, viemään viestiä kansalta toiselle.

Ajallaan palasivat koelentäjät. Täsmälleen, erinomaisessa kunnossa laskeusi kone lähtökohdalle. Ohjaajaluutnantti astui alas koneesta ja antoi armeijan ylipäällikölle raportin:

»Herra kenraali. Määräyksen mukaan lähti koelentokone I matkalle klo 1.45 ip. Kuuden minuutin kuluttua oli se saavuttanut 3000 m korkeuden. Määräyksen mukaan se suoritti pituuslentoa 15 minuuttia, kääntyi ja suoritti saman matkan takaisin sekä palasi lähtökohtaansa. Pituuslennossa kone saavutti 400 km tuntinopeuden. Se on äärimmäisen varma ja helppo ohjata. Sitäpaitsi sallii kaksoisohjauslaite pitkät lentomatkat, ohjaajat kun voivat vuorottain levätä. Herra kenraali! Haluni on lausua parhain arvolause koneen rakenteesta.»

Sotaministeri, vanha herra, kääntyi Penttilän puoleen: »Herra professori. Ottakaa vastaan kiitokseni ja vilpitön onnitteluni. Maanne tulee kiitollisena muistamaan suurta poikaansa.»

Vielä samana iltana saapui Englannin sotilasedustaja sähkölentokoneella Pariisiin. Penttilää pyydettiin saapumaan neuvotteluun, jossa haluttiin tarkkoja, todennäköisesti oikeita, lukuja lentokoneitten valmistusmahdollisuudesta. Penttilä antoi ne tiedot, mitkä voi, ja uudisti taasen ajatuksensa lisätehtaitten tarpeellisuudesta.

Neuvottelun tulokset näkyivät seuraavana päivänä. Penttilän käytettäviksi määrättiin Ranskan, Englannin ja Italian lentokonetehtaat ja -kentät sekä Saksan lentokentät, ja annettiin julistus, jossa kehoitettiin näiden maiden lentäjiä kokoontumaan harjoituksiin määrättyihin paikkoihin.

Samana päivänä annettiin Belyille nootti, jossa vaadittiin heti lopettamaan sotatoimet Puolassa ja siirtämään joukot Puolasta ja Suomen rajalta. Viimeistään kahden viikon kuluttua piti Puola olla palautettuna entiselleen.

Insinöörit ja apulaiset, jotka olivat olleet Penttilän apuna rakentamassa ensimmäisiä koneita, hajoitettiin Englannin, Italian ja Ranskan tehtaisiin johtajiksi. Kuusikymmentä konetta lähetettiin harjoituskoneiksi Saksaan. Kahdeksan lähti Suomeen, laskeutuen Utin lentokentälle.

Harjoitukset ja valmistelut olivat hajoitetut ympäri Europpaa, mutta se oli välttämätöntä, sillä lentäjiä oli käytettävissä verraten vähän. Vaikka uudet koneet eivät vaatineet juuri suurempaa taitoa kuin polkupyörällä ajo, niin silti oli puute miehistä.

Kolmeen vuorokauteen ei tullut mitään tietoja Venäjältä. Nootti lähetettiin kaksi kertaa uudelleen. Sama tulos. Jännitys oli äärimmillään koko maailmassa. Lopultakin tuli yllättävä vastaus. Belyi oli alkanut marssittaa laumojaan Saksan rajaa kohden.

Se oli isku vasten Europan kasvoja. Ryöstää ryöstetty Saksa, saada sen rautatieverkko käytettäväkseen ja olla viikon päästä Ranskan rajoilla sekä Atlantin rannoilla, siinä Belyin suunnitelma. Saksan maajoukot eivät olisi kyenneet vastustamaan hänen hyvin asestettuja laumojaan. Aseissa, hänen käskettävinään, oli kaksi miljoonaa miestä.

Europassa oli hätä. Annettiin ultimatumi, jossa vaadittiin sotatoimien lopettamista, tai muutoin naapurivallat hyökkäävät Venäjälle.

Kerrotaan Belyin nauraneen ja sanoneen, että Venäjän arot ovat hänen rintavarustuksensa. Sinne hukkuu suuretkin armeijat. Vastaus ultimatumiin oli se, että joukkoja kiiruhdettiin Saksaa vastaan ja Suomen pommitus Rajajoen takaa alkoi.

Hädän ollessa suuri on apukin lähellä. Penttilä syöksi lentokoneita tehtaistaan. Englannissa oli ensimmäinen kymmen saatu valmiiksi jo kolme päivää sitten. Italiassakin oltiin jo alulla. Ranska kulki edellä. Siellä suorastaan satoi koneita. Valmistushan oli niin helppoa, kun voimakoneita oli riittämiin saatavissa.

Suomen pommituksen alkaessa oli Europan valloilla käytettävissä lähes kolmetuhatta uusmallista lentokonetta. Niistä lähetettiin kolmesataa Suomeen ja loput kerättiin laajoille viljelysalueille Pommeriin.

Vielä kerran annettiin Belyille tilaisuus korjata erehdyksensä. Kiellettiin yhdenkään venäläisen sotilaan astumasta Saksan alueelle, ja kolmen päivän sisään määrättiin koko armeija poistumaan Puolasta. Tiettiin, että tähän ei Belyi suostu, mutta tahdottiin itse puhdistautua vastuusta. Seuraavana päivänä marssi 20,000 venäläistä esteettömästi Saksaan.

Taasen nähtiin saksalainen järjestys loistossaan. Kahdessa tunnissa oli jaettu kahteentuhanteen lentokoneeseen kuhunkin kaksisataa kiloa pommeja. Ne olivat noin nyrkinkokoisia palloja, vaatimattoman harmaita ja viattoman näköisiä.

Mahtava oli näky, kun kaksituhatta lentokonetta puolen tunnin sisällä, järjestetyissä riveissä, alkoi surrata Venäjän rajaa kohden. Se oli kuin heinäsirkkalauma, joka pimentää auringon.

Juhlallinen oli lähtö, mutta kaamea oli jälki, jonka tuo heinäsirkkalauma jätti. Kuusisataa neliökilometriä Puolanmaan pintaa käännettiin aivan sananmukaisesti ylösalaisin. Pienet, harmaat pallot tähystäjäin kädestä lähteneinä muuttuivat kuoleman ja hävityksen sanansaattajiksi. Helvetillinen oli meno, joka syntyi maanpinnalla lentäjien heittäessä pommejaan. Pienintäkään elimellistä ääntä ei kuulunut. Hävitys oli niin perusteellinen, että ihmiset ja eläimet menivät suorastaan tomuksi. Ainuttakaan elävää olentoa ei alueelle jäänyt.

Kaksikymmentäkuusi lentokonetta jäi sille tielle. Ne olivat joko törmänneet toisiinsa tai lentäneet liian matalalle ja ohjaajat huumaantuneet räjähdyksien voimasta, koneet pudonneet alas ja hävinneet vihollisten mukana. Suuret asiat vaativat aina kalliita uhreja.

Suomen rajalla täytyi panna toimeen samanlainen näytelmä, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa.

Taasen ilmoitettiin Belyille suurvaltojen vaatimukset. Inhimillisen järjen kannalta katsoen olisi hänen luullut niihin taipuvan, mutta niin ei käynyt. Tuli mitä räikeäsanaisin nootti, jossa katkerasti uhattiin kostaa Puolan ja Suomen verilöylyt. Eivätkä sanat jääneet sanoiksi. Suomea ei enää uhannut välitön vaara, mutta uusi lauma alkoi vyöryä kohti Saksaa.

Huomattiin, että on turha surmata enää toista miljoonaa sotamiestä, ensimmäinen kun oli mennyt Puolassa. Paha täytyy ajaa ulos pesästään. Venäjää vastaan hyökkäävien lentojoukkojen päälliköksi määrätyn ranskalaisen kenraalin Desaultin kerrotaan lausuneen:

»Minä surkuttelen pyhän Moskovan kohtaloa, mutta ihmisyyden ja suuren Venäjän nimessä se täytyy tehdä.»

Ja se tehtiin.

Historia ei tunne toista sellaista tapausta, ja rukoilkaamme, ettei sen tulevaisuudessakaan tarvitsisi sitä tuntea. — On hirveätä poistaa yhdellä pyyhkäisyllä maan päältä miljoonakaupunki, miespolvien ja vuosisatojen työn tulos, uhrata satoja tuhansia viattomia muutamain tuhansien syyyllisten kanssa, mutta muuta keinoa ei löydetty. Kukaan ei rohjennut uhmata Venäjän aroja. Jos Moskova sai olla paikallaan, läpipääsemättömien matkojen suojaamana, niin se tuli olemaan aina Europan rauhan uhmaajana, niinkuin se jo oli ollut viimeiset viisitoista vuotta. Paras poistaa paise kerta kaikkiaan, joskin kivullisella leikkauksella.

10000 lentokonetta varustettiin retkelle. Koneet evästettiin kahden viikon muonavaroilla ja 8,000 km lentovoimamäärällä sekä 200 kg pommivarastolla. Kuhunkin koneeseen astui kolme miestä. Tämä kolmikymmentuhantinen joukko lähti valloittamaan suurta Venäjää.

Siinä taistelivat rinnan englantilainen, saksalainen, ranskalainen, belgialainen, suomalainen, italialainen, ruotsalainen, espanjalainen. Se oli kansojen taistelu yhteistä vihollista, aasialaisuutta, raakuutta vastaan. Se oli taistelua sivistyksen puolesta.

Luonnonvoimien myllertely on käsittämätöntä nykyajan ihmiselle. Esi-isämme voivat paljon elävämmin kuvitella mielessään Sodoman ja Gomorran hävityksen kuin konsanaan 20:nnen vuosisadan ylikultivoitu ihmislapsi. Hän tietää vain, että kaameata se on. Pieneksi maan matoseksi tuntee ihminen itsensä suurien määräämättömien voimien alkaessa liikkua.

Kymmenessä tunnissa oli kaikki ohitse. Moskovaa ja Belyin armeijaa ei ollut enää. Mutta sen sijaan oli suuri Venäjän kansa ja ikäänkuin pahasta unesta heräävä Europpa.

Kello 6.10 Pariisista lähtevässä pikajunassa istui eräässä makuuvaunun osastossa kaksi ihmistä. Onnellisina, toistensa seuraan tyytyväisinä keskustelivat he kolmannesta, heidän yhteisestä, kalleimmasta omaisuudestaan, pikku Antista.

He olivat kaksi hämäläisen talonpojan lasta, joista toinen oli opettanut ihmiset jälleen kunnioittamaan työtä ja toinen oli tukenut miestä hänen vaikeassa opettajantoimessaan.