II OSA.

I.

Lyhyt talvipäivä sammui. Tasaisesti kilahteli kulkunen laiskan majatalokaakin lontustaessa kankeilla koivillaan. Arvattavasti isännän vanhaan turkkiin kääriytynyt kyytipoika kyhjötti ajajan paikalla. Mitä lienee miettinyt. Ei puhunut, ei laulanut.

Kyydittävänä istui Aapeli Penttilä. Yli Atlantin, läpi Englannin ja Ruotsin pysähtymättä rientäneenä saapui hän juuri jouluaattona kotiinsa. Viimeinen taival oli menossa. Tuttuja olivat paikat. — Tämän mäen alla on hevosilla tapana hiukan seisahtaa, tuon suon laidasta hän ampui ensimmäisen jäniksensä, kas, Mikkola on laittanut uudet portintolpat. Tämänlaisia huomioita hän teki. Omituisesti sykähti sydän. Kaikki oli niin rauhallista ja tuttua. Kaikki oli samaa kuin mitä on ollut jo 10, mahdollisesti 100 vuotta.

Hevonen ajoi pihaan. Talonväkeä ei näkynyt. Lienevät jo olleet saunassa. Penttilä riisui turkkinsa tuvan naulaan, kurkisti äitinsä kamariin. Se oli tyhjä. Isäntäväen kamarissa nukutti muori poikansa nuorinta ja puisti Penttilälle nyrkkiään merkiksi, että älä tule, lapsi herää. Se on niin muorien tapaista. Maailma saa kääntyä ylösalaisin, kun ei vain lasta herätetä kesken uniaan.

Oli käyty saunassa. Lasten joulukuuseen oli sidottu kynttilöitä ja paperikoristeita. Jouluruoat, lanttu- ja perunalaatikot sekä kivivadeissa paistettu kauranryynipuuro oli otettu pois uunista. Miehet panivat tervaksisia puita takkaan ja tekivät pystyvalkean.

Joululla on oma tunnelmansa. Rauhallinen ja tyytyväinen tuntee ihminen olevansa.

Pystyvalkean loisteessa kertoili Penttilä veljensä lapsille vuoroin satua ja totta. Sattumalta hän mainitsi olostaan Amerikassa. Lasten isä kysäisi, että oletkos sinä ollut Amerikassa...

Penttilän äiti kulki lattian poikki ja kuuli vanhimman poikansa kysymyksen. »Mitä pahaa se Aapeli olisi tehnyt, että sen Amerikkaan olisi tarvinnut mennä!» kivahti muori.

Penttilä selitti, että ei sitä kaikkien tarvitse pahaa tehdä joutuakseen Amerikkaan, vaikka yleensä niin luullaan. Selitettyään hiukan käyntinsä tarkoitusta huomasi hän siemenen lankeavan kivikkoon ja rupesi taasen kertomaan tarinoita.

Ennen illallista kävi renki Kustaa antamassa hevosille kauroja ja piika Miina lehmille heiniä jouluillallisen ajaksi. Tapa on sellainen.

Koko talon väki istui pitkän pöydän ympärillä. Leipää, rieskaa, varikoista, kuivaa-, sian- ja lampaanlihaa, sylttyä, silliä, peruna- ja lanttulaatikkoa, livekalaa ja paistettua puuroa, siinä illallisruoat. Mutta sitä syötiin niin että nappia täytyi hellittää.

Vielä pöydässä istuttaessa haki muori virsikirjan ja alkoi virren. Sydämensä pohjasta veti jokainen; »Enkeli taivaan...» Mitkään uudet aatteet ja ristiriidat eivät olleet päässeet joulurauhaa rikkomaan.

»Lähteekös Aapeli kirkkoon?» kysyi renkipoika Riku aamulla klo 1/2 4, jolloin piti lähteä, jos mieli joulukirkkoon.

Todellakin! Aapeli lähti. Muori ja hän ottivat väliinsä vällyjen sisään 8-vuotiaan Pentti-pojan. Riku tuli heille kyytimieheksi. Muu talonväki sijoittui toisiin rekiin.

Oli kirkas kuutamo. Pakkanen oli hiukan illasta kiristynyt. Lunta oli paljon. Somasti juoksi hevosen varjo päämiehensä rinnalla. Hiljaisuus oli niin majesteetillinen, että ei tehnyt mieli sitä puhelulla häiritä.

Kirkko oli pakaten täynnä väkeä. Kynttilänkäry täytti ilman. Pappi, joka oli huono saarnamies ja näki harvoin sanankuulijoita ympärillään, käytti tilaisuutta hyväkseen: hän saarnasi hartaasti ja pitkään.

Penttilän edessä, seuraavassa penkissä, istui kaksi naista. He olivat tavallisia naisia eikä Penttilän huomio heihin erityisemmin kohdistunut. Äkkiä kallistui nuorempi naisista taaksepäin. Vanhempi hämmästyi sanomattomasti. »Alli pyörtyi!» kuiskasi hän kiihtyneenä.

Penttilä astui arvelematta yli penkin selustan, otti pyörtyneen naisen käsivarsilleen ja kantoi ulos. Keskikäytävällä seisoi väkeä. Vanhempi nainen, ilmeisesti pahoinvoivan äiti, koetti tehdä tietä.

Penttilä laski kantamuksensa kirkon portilla olevan lyhdyn viereen, koska nainen jo tuntui virkoavan. Raitis ilma teki hyvää. Ja sitten Penttilä saattoi naiset lähimpään leipurinpuotiin, kumarsi ja lähti.

Penttilältä meni kirkkotunnelma pilalle, mikäli saa joulutunnelmaa saarnasta, jossa lain ankara rangaistus on pääasiana. Tarkasteltuaan hetkisen kirkonkylän vanhoja ja muuttuneita rakennuksia meni hän tavalliseen kotikylänsä kirkkokortteeripaikkaan, »Ranholmin matamille», joka miesvainajansa, kiertokoulun opettajan Justus Strandholmin leskenä elätti itseään myymällä kahvia kirkkoväelle ja saaden runsaita tuomisia korvaukseksi pirttinsä lämmöstä.

Penttilä pyysi kahvia. Jutun alkamisesta piti matami huolen.

»Onkos vieras kaukaakin?»

Penttilän selvitettyä kuka on tuli matami hetkeksi sanattomaksi. — Tietysti Amerikassa olo, arveli Penttilä. Mutta se olikin erehdys.

»Oletkos sinä Aapeli-poika?» Matami sai puhelahjansa takaisin.

Penttilä myönsi.

»Jaa! Tulkoon teitistä pojat isänne veroisia miehiä. Hän se minua auttoi, kun Justus-vainaja kuolintautiaan sairasti», kertoi matami silmäkulmiaan esiliinaansa kuivaten. »Eikä hän sitä kenellekään ole puhunut, että minua auttoi. Iäti minä olen hänelle kiitollinen.»

Penttiläkin tunsi silmänurkkansa kostuvan. Hänelle oli aivan uutta, että hänen isänsä, tuo juro, aina työssä kiinni oleva hämäläinen, harjoitti salassa hyväntekeväisyyttä. — Eikö poika voi täyttää isänsä tehtävää? Ensi kerran tunsi Penttilä iloa siitä, että hän voi tehdä sen minkä raha voi tehdä.

Penttilän tiedustellessa kahvin hintaa ei matami sanonut ottavansa mitään, vaan iloitsevansa siitä, että sai antaa kahvia Penttilän isännän pojalle.

Aapeli oli neuvoton. Miten hän voi auttaa vanhaa matamia pahoittamatta häntä? Rahan antaminen olisi auttamaton hienotunteisuuden loukkaus.

Juteltiin ahkerasti. Penttilä koetti päästä selville matamin toivomuksista. Viimein se tulikin. — Jos olisi sellainen uuni, että saisi leipoa itse, ettei tarvitsisi ostaa leipurin vehnästä. Ansaitsisi paremmin.

»Vieläkö Kultalan röökinä elää?» kysäisi Penttilä.

»Ei. Kolme vuotta sitten kuoli vanha röökinä. Kauppias Falck omistaa nyt Kultalan.»

»Eikö matami muuttaisi Kultalaan siksi ajaksi, kun tähän laitetaan uusi uuni? Haluaisin laittaa sen teille iloksi», ehdotteli Penttilä.

»Oletkos sinä muurari?» tokaisi matami epäilevästi.

»En ole», tunnusti ehdottaja. »Olen ajatellut ostaa Kultalan ja teettäisin teille uuden uunin.»

Matami oli epätietoinen. Penttilä päätti yrittää. Vielä ihmisten ollessa kirkossa lähti hän etsimään kauppias Falckia. Tapasikin tämän kotona ja tiedusteli heti, myydäänkö Kultala.

Myytiinhän se, mutta kyllä oli hintaakin. Penttilä suostui heti, mutta vaati, että kauppa mennään päättämään Ranholmin matamin luo.

Mummo oli ihmeissään, kun ylpeä kauppias tuli hänen pieneen mökkiinsä, jossa ei ollut milloinkaan ennen käynyt.

Kauppa sovittiin. Matami saa muuttaa Kultalaan milloin haluaa.

Jussinpäivänä lähti Penttilä Helsinkiin. Selittämättä jäivät äidille suunnitelmat, jotka hän aikoi toteuttaa, vaikka olisi ollut halua saattaa oma äiti luottavaksi poikansa tekoihin. Hämäläisluonto tuli esteeksi. Mahdollisesti hyvä niinkin.

II.

Helsinkiin täytyi Penttilän mennä ensiksi. Hän tarvitsi aluksi nykyajan apuneuvoja, puhelinta, sähkölennätintä, automobiileja, tehtaita. Ennen kaikkea hän tarvitsi apulaisia, tottuneita, työtäpelkäämättömiä insinöörejä. Jonkinlaisen konttorin, miehiä ja sähkövoimaa hän tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään.

Oliko Helsinki muuttunut niinä neljänä kuukautena, jotka hän oli ollut sieltä poissa? Ei hitustakaan. Itse hän oli muuttunut. Elokuussa hän oli ihaillut Rautatientorin ajuririviä. Oli ainakin varmuus saada hevonen, ettei jäänyt kävelemään. Nyt hän ihmetteli, mitä joutavia tehdään tuolla laiskalla ajurijonolla. — Päivät ne nukkuvat, sekä miehet että hevoset. Aamulla et saa ajuria mistään. Yöt ne ajaa lampsuttavat ympäri etsien uhreja. Toivokaamme, että pian häviää viimeinenkin ajurinhevonen ja helpostihoidettavat sähkövaunut tulevat tilaile. Tällaiset olivat miehen ajatukset hänen marssiessaan matkalaukku kädessä hotelliin katua, joka hänen mielestään oli tyhjä.

Huoneen hän sai kolmannesta kerroksesta pihan puolelta.

Päiväkirjaan kirjoittaessaan mietti Penttilä, mitä hän merkitsisi ammatikseen. Sitä hänellä ei todella ollut. — Jääköön pois.

Seuraavan päivän suurissa pääkaupunkilehdissä oli ilmoitus;

»Perustettavaan, suurenpuoleiseen teollisuusyritykseen tarvitaan kone-, sähkö-, ja tie- ja vesirakennusinsinööri, kukin johtajaksi osastolleen. Kokemus pääasia. Pyydetään halukkaita ilmoittautumaan tammik. 2 p:nä klo 11 ap. hotelli Gradinissa.

Aapeli Penttilä.»

Hän oli pannut viikon miettimisajan, jotta maaseudullakin asuvat insinöörit saisivat asiasta tiedon. Hän toivoi saavansa kokeneita, käytännössä karaistuneita miehiä.

Suomen liike-elämä oli pysähdyksissä. Kauppamaailma sairasti syksyllä saamaansa iskua. Tehtailta oli poistettu pakkokäyntimääräys. Ne kävivät mikä puolia, mikä lyhempiä viikkoja, sikäli kuin saivat tilauksia valtiolta. Yksityiset eivät tilanneet juuri mitään. Valtion laskuun rakennettiin voima-asemia Vuoksen koskiin ja Oulunjoen koskiin. Kymijoen kosket olivat jo ihmisen palveluksessa. Rataa Paimio—Riihimäki—Tampere tehtiin kaksiraiteiseksi. Epätaloudellisia hätäaputöitä tehtiin ympäri maan, kuntien kustannuksella.

Pörssissä osakkeet laskivat huimasti. Papereita, joitten hinta viimeisinä sotavuosina oli ollut 8—10-kertainen, myytiin paljon alle nimellisarvon. Romahduksia sattui toisensa jälkeen. Uusia lainoja ei saanut mistään. Pankit maksoivat talletuksiakin vain rajoitetuin määrin.

Ulkomaan rahan kurssi oli mahdollisimman häälyvä. Juutalaiset, helsinkiläiset, jopa muutamat maaseutukaupunkilaisetkin keinottelivat maan valuutan kustannuksella. Ruotsalaiset tekivät voitavansa Suomen mustaamiseksi ulkomailla. Hallituksella oli vielä dollareita, mutta se ei uskaltanut niitä käyttää.

Helmikuu läheni ja sen mukana eduskunnan kokoontuminen. Samalla löisi tilinteon hetki. Jos hallituksen käytettävissä olevain dollarien määrä olisi ollut tarpeeksi suuri, olisi ollut helppo hallita kurssia. Keinottelijain ostokyky oli sentään rajoitettu. Mutta marraskuun puolivälistä asti oli ulkomaisen rahan kysyntä ollut hirveä. Suomen Pankki oli korottanut ulkomaisen rahan hintaa. Tosin se oli täten ansainnut, mutta maan arvo oli siitä kärsinyt.

Penttilä meni tervehdyskäynnille rahaministerin virkahuoneeseen. Hän pääsi heti sisälle, mutta ministeri oli juuri lähdössä valtioneuvoston täysi-istuntoon, joten he vaihtoivat vain muutaman sanan.

Päästäkseen työnsä alkuun lähti Penttilä tapaamaan maan suurimman sähkötarviketehtaan pääjohtajaa ja pääomistajaa ins. Sarlinia.

Eteisessä oli vahtimestari vastassa tiedustelemassa, mitä olisi asiaa.

»Haluaisin tavata insinööri Sarlinia», ilmoitti Penttilä.

»Olkaa ystävällinen ja täyttäkää tämä lippu», pyysi vahtimestari ojentaen pienen paperin, johon oli painettu kysymyksiä, kuka puheillepyrkijä on, nimi ja ammatti, mitä asia koskee j.n.e. Penttilä täytti. Mutta taasen se ammatti! Hetkisen mietittyään kirjoitti hän: »Keksijä». Hän ei tullut ajatelleeksi, oliko se onnistunut, muuta valinnan varaakaan ei ollut.

Vahtimestari vei lipun sisälle, johonkin huoneeseen, ja pyysi Penttilää odottamaan.

Penttilä odotti 15 minuuttia, puoli tuntia. Hän alkoi kyllästyä työttömänä istumiseen. Vahtimestari ei suostunut menemään puheillepääsyä kiirehtimään.

Oli kulunut tunti. Penttilä pyysi taasen vahtimestaria menemään muistuttamaan puheillepääsystä. Mahdollisesti insinööri oli sen kokonaan unohtanut.

Samassa tulikin eteiseen turkkiin puettuna pitkä, tuikeakatseinen mies, joka nähtävästi oli menossa ulos.

Penttilä tunsi insinööri Sarlinin. Olihan hän aikoinaan ollut samalla tehtaalla työssä. Arvelematta hän astui kohden, esittäytyi ja pyysi uudelleen puheillepääsyä.

Insinööri Sarlin, personoitu Suomen ruotsalaisten sukuylpeys, vastasi huonolla suomenkielellään, että hänellä ei ole aikaa, ja sitäpaitsi keksijöitä juoksee täällä kaiken maailman, eikä heidän keksinnöissään ole mitään käytännöllistä järkeä. Ja niin hän lähti.

Penttilä hämmästyi. Oliko tuo mies sairas vai oliko hän tyhmä? Mahdollisesti molempia. Hämmästyksestään toipui Penttilä, kun vahtimestari naurahti hänen selkänsä takana. Mille se nauroi? Hänellekö? Tuli ja leimaus! Häntähän on kohdeltu kuin kerjäläistä. Penttilä nieli ruman sanan eikä sanonut sitä, vaan antoi vahtimestarille setelin.

Mutta kiukkuinen hän oli. Hän ei olisi ikinä uskonut, että hänen täytyy turvautua kiertoteihin päästäkseen alkuun. Mutta tarkoitus pyhittää välikappaleet. Alkuun on päästävä, maksoi mitä maksoi.

Hän ajatteli, että pankkiin lienee parasta mennä ensin, ja suurimpaan suomalaiseen sittenkin.

Penttilä pyrki johtokunnan puheille, jotta mahdollisimman harvat korvat kuulisivat hänen sanottavansa. Lyhyenläntä, lihavahko johtaja Salo tuli tervehtimään. Penttilä selitti haluavansa päästä liikesuhteisiin pankin kanssa ja ensiksi asioittensa takuuksi haluavansa vaihtaa 10 miljoonaa dollaria Suomen markoiksi.

»Odottakaa hetkinen, koetan saattaa Teidät pääjohtajan puheille», puheli ystävällinen vanha johtaja ja lähti toimittamaan tietä auki.

Noin kymmenen minuutin päästä palasi hän ja ilmoitti puheillepääsyn olevan selvän.

Suoruudestaan kuuluisa, jäntevä mies ja tunnettu valtiomies, tohtori Vuorenrotko kääntyi tuolissaan, tarkasti tulijaa sankalasiensa sekä lävitse että ylitse, ei vastannut tervehdykseen eikä käskenyt istumaan.

Hetkisen tarkastettuaan vierasta sanoi hän miltei ärähtäen: »Kenen pirun Te nyt luulette Suomessa voivan ostaa 10 miljoonaa dollaria? Häh!» Ääni ei ollut luotaantyöntävä, vaan asiallisen tuikea ja sopi mainiosti Penttilän ristiriitaiseen mielentilaan.

»Tarvitsen rahaa», selitti hän. »Aion ostaa muutamia osakkeita, muutamia koskia sekä tilata koneita.»

»Tarvitsetteko Te nyt tässä kädenkäänteessä neljäsataa miljoonaa markkaa ostaaksenne 'muutaman' osakkeen?»

Todellakin. Penttilä huomasi tottuneensa Amerikassa liian suuriin summiin.

Sovittiin, että pankki ostaa puoli miljoonaa dollaria. Penttilä jättää rahat tilille ja rupeaa asioimaan pankin kautta, silti tekemättä mitään sopimusta.

Pankin arvopaperiosaston johtaja oli nuori, ilmeisesti urheilija, hänellä oli ulkonevat poskipäät ja harvinaisen ohuet huulet. Teki hiukan hermostuneen mutta luotettavan vaikutuksen.

Penttilä tiedusteli useitten osakkeitten hintoja, tapaa, miten osakkeita pörssissä myydään, onko hintojen nousua odotettavissa, ynnä muita seikkoja.

Johtaja vastaili ja selitti suopeasti. Mutta kun Penttilä oli luetellut, mitä hän haluaa ja mihin hintaan, tiedusteli johtaja, minkälaisia vakuuksia pankki saa ostojensa takuuksi.

»Ostamme määräyksenne ensi tilassa, herra Penttilä, mutta olemme huonojen raha-aikojen johdosta pakotetut veloittamaan kolmanneksella arvioidusta hinnasta etukäteen.»

»Tietysti! Tilini tulee pysymään pankissa toistaiseksi koskemattomana osakeostojani varten, joten herra johtajan tarvitsee vain siirtää. Annan heti valtakirjan.»

Johtaja oli ääneti, otti valtakirjan ja kumarsi Penttilälle kuten muillekin kundeille.

Pääjohtaja pistäysi sivumennessään arvopaperiosastolle ja »sattumalta» kysyi, mitä osakkeita herra Penttilä oli tilannut. Oli kuitenkin mahdotonta tehdä mitään johtopäätöstä, pyrkikö uusi ostaja saamaan haltuunsa joitakin erikoisia tai jotakin erikoista alaa koskevia papereita. Tilaus käsitti pankki-, teollisuus- ja kulkulaitososakkeita. Olipa joukossa vakuutusosakkeitakin. Hinnoista ei voinut mitään päättää, sillä kaikki tarjoukset olivat yli silloisten kurssien. Tosin muutaman suuren konepajan, erään sähkötarviketehtaan ja Jäniskosken sähkövoimayhtiön papereiden hinta oli aika korkea, mutta senhän ei tarvinnut merkitä mitään.

Penttilä tiesi, että tällainen tutkimusmatka tehdään, joten hän oli tehnyt tilauksensa tahallaan sekaisin — ostamalla osakkeita, joista varmasti häviää.

Penttilä alkoi opetella pörssipeliä, ei missään tapauksessa harjoittaakseen keinottelua, vaan saadakseen sananvallan muutamissa yhtiöissä.

Parille pankkiirifirmalle hän myöskin antoi osaketilauslistan. Siinä oli osittain samoja, osittain toisia papereita kuin mitä hän pankilta oli tilannut. Täten hän saattoi hiukan epäselvyyttä pörssiinkin, jottei vain kukaan huomaisi, mihin hän pyrkii.

Tuli tammikuun toinen päivä. Penttilä oli utelias näkemään tulevia apulaisiaan.

N.s. seurusteluhuone, jonka hän oli saanut käytettäväkseen, oli täynnä miehiä. Olipa yksi nainenkin joukossa.

Vahtimestari kävi pyytämässä, Penttilän käskystä, kaikilta paikanhakijoilta joko todistukset tai käyntikortit. Vahtimestarin palattua ihmetteli Penttilä, miten paljon vapaita insinöörejä on Suomessa. Lyhyen tarkastelun jälkeen vetäytyi hänen otsansa yhä syvempiin ryppyihin. Joukossa ei ollut yhtään insinööriä. Eräs 60-vuotias sähkömonttööri oli lähinnä. Sitten oli erinäinen joukko kangaskaupan konttoristeja, kauppamatkustajia, sahanasettajia, tukkityönjohtajia, ja laivan koneenkäyttäjiä kymmenkunta. Nainen oli erään juutalaisen omistaman ompeluliikkeen johtajatar. Mutta miestä, jota haettiin, ei ensimmäistäkään. Itseensäluottavaisuus on hyvä avu, mutta rajansa on silläkin! Paperit vietiin takaisin ja tiedoitettiin, että kukaan ei ole ilmoituksessa tarkoitettuihin paikkoihin sopiva, joten paikkoja ei täytetä.

Toiset lähtivät, mutta eräs Söörnäisten lastauspaikan »sakin fööri» vaati päiväpalkkaa. Häntä oli muka suotta vaivattu. Penttilä sai maksaa 50:— hotellin palveluskunnalle ukon ulosheittovaivojen korvaukseksi.

Kaiken lisäksi oli viereisessä huoneessa jokin juopotteluseurue. Huudettiin, laulettiin ja juotiin kuin porsaat. Kieltolaki maassa! Se oli hävytöntä. Penttilä soitti siivoojatarta ja käski tyhjentää huoneen. Siivoojatar niijasi ja meni. Huuto yhä yltyi.

Penttilä juoksutti samalla asialla vielä jonkun vahtimestarin, hovimestarin. Sama tulos. Omistajankin hän sai liikkeelle.

»Toimittakaa heti hiljaisuus tuohon huoneeseen», ärjäisi hän isännälle.

»Jaa! Herra on vuokrannut tämän huoneen, he ovat vuokranneet tuon huoneen. On päivä, eivät he häiritse suurestikaan», selitteli liukas isäntä.

»He häiritsevät minua!» kivahti Penttilä.

»Jaa. Minä en voi sille mitään. Jos herra ei ole tyytyväinen minun hotelliini, niin —»

Voi s... Hänet ajetaan siis ulos! Eräs ajatus livahti Penttilän aivoissa. »Paljonko maksaa koko tämä morkku?» kysyi hän isännältä aivan tyynenä.

»Se maksaa paljon. 180 matkustajahuonetta, palvelijain huoneet, ravintolasalit, hyvä tontti. Hyvä herra, se maksaa paljon», puhui isäntä aivan kuin lapselle.

»Jos haluatte tulla rikkaaksi, elellä vapaasti, niin sanokaa — nyt on tilaisuus», puhui Penttilä kuin arpojen kauppias.

»Kaikki maksaa. Rahan arvo on niin huono! Tontti on erinomainen. — Tahdon 12 miljoonaa irtaimistoineen», määräsi isäntä lopultakin.

»Ansaitsette hyvästi. Ansaitkaa! Tarvitsen talon. Ostan sen.» Penttilä oli aivan entisellään.

»Tahdon 12 miljoonaa ilman bufetti-irtaimistoa», hätiköi isäntä.

»Kaikki seurasi kauppaa. Hankkikaa joku tuomari, tunnin päästä teemme kauppakirjat.»

Kauppakirjat tehtiin, raha-asiat järjestettiin — ja Penttilä omisti yhden kaupungin ravintoloista.

»Merkillinen päivä», tuumi hän. »Aamulla kuvittelin olevani kunnianarvoisa tuleva tehtailija. Iltasella olen ennen ylenkatsomaani kapakoitsijain ammattikuntaan kuuluva. No, mutta onhan toki jokin 'titteli' minullakin.»

III.

Hotellinkauppa osoittautui erittäin tuottoisaksi. Ei siten, että hotelli olisi tuottanut voittoa. Se ei antanut edes siedettävää korkoa pääomalle. Mutta kauppa oli edukas siten, että Penttilälle, tuolle hullulle amerikkalaiselle, kuten Sosialidemokraatti häntä nimitti, tarjottiin ostettavaksi rautatehtaita, luujauhomyllyjä, tiilitehtaita, maatiloja, sekatavarakauppoja — toisin sanoen kaikkia yrityksiä, jotka eivät kannattaneet.

Tämän huomattuaan luopui Penttilä kokonaan pörssikeinottelusta — hävittyään muutaman satatuhatta. Jonkinverran hänelle oli siitä hyötyäkin: Jäniskosken osake-enemmistö jäi hänelle. Tosin kalliisti, mutta jäi kuitenkin.

Kauppoja syntyi aito amerikkalaisella vauhdilla. Tammikuun puoliväliin mennessä oli Penttilä ostanut hotellinsa lisäksi osakkeet kahteen käynnissä olevaan ja yhteen seisovaan konepajaan, yhden tiilitehtaan kokonaan, kaksi suurta maatilaa ja moottori-auton.

Luopuessaan pörssikeinottelusta saattoi hän erään pankkiirifirman konkurssiin. Pankkiiri, juutalainen, oli saanut päähänsä, että Penttilä on iskenyt kätensä paperitehtaisiimme, kun hän eräänä päivänä oli ostanut useita paperitehtaitten osakkeita. Juutalaisemme vainusi hyvää »geseftiä», osti paperitehtaita, korotti kurssia ja kiinnitti kaikki pääomansa osakepapereihin. Yht'äkkiä Penttilä möi monen miljoonan arvosta samoja papereita. Juutalaisella ei ollutkaan vapaita rahoja, vaan kurssit laskivat huimasti. Ei niin paljon tehtyjen kauppojen tähden, vaan syntyneen osittaisen paniikin tähden — kun ei ollut ostajaa.

Penttilä oli pörssissä sattumalta, kun tultiin sanomaan, että juutalainen kaatuu. Penttilä läksi saliin. Hänen tuli sääli miehen harmaita hiuksia. Juutalainen pinnisti juuri silloin viimeisiä voimiaan kurssin nostamiseksi. Penttilä näki pirullisen liekin, joka loisti tämän Jaakopinpojan silmistä rahaa menettäessään. Hänen sisunsa kuohahti ja hän virkkoi: »Antaa mennä!» Ja se meni.

Samana iltana luikki juutalainen maasta.

Ostaessaan käynnissä olevia tehtaita sai Penttilä insinöörit ja miehet, piirustuskonttorin ja piirustajat kauppojen mukana. Sanomaton apu oli hänelle se, että niin vaikeasti kuriin tottuvat suomalaiset olivat jo tottuneet järjestykseen käynnissä olevissa tehtaissa. Penttilä voitti aikaa. Jos hänen olisi pitänyt järjestää kaikki alusta, olisi se kestänyt aika kauan.

IV.

Sydän-Suomen Rautateollisuus O.-Y. oli suurin Penttilälle joutunut konepaja. Hän päättikin matkustaa sinne ensiksi. Tehtaassa valmistettiin nykyään pieniä höyrykoneita. Penttilä ajatteli muuttaa tehtaan valmistamaan ensin erikoisia työkoneita ja sittemmin sähkömoottoreja.

Tehdas oli jykevä ja nokinen. Ne olivat uuden omistajan ensi vaikutelmat. Amerikkalaisten ei tarvitse tuhlata suuria summia tehdasrakennuksiin. Lauhkea ilmanala sallii helpotuksen. Kylmät talvemme vaativat meiltä lämpimänpitävät suojat ja korottavat tehtaittemme perustamiskustannuksia.

Tehtaan toimitusjohtaja, insinööri Yrjö Vermasvuori, erään maamme tunnetuimman suvun suomalaistunut vesa, oli kuullut tehtaan osakkeitten joutuneen jollekin amerikkalaistuneelle suomalaiselle nousukkaalle. Itsellään oli hänellä perusteelliset tiedot alaltaan. Harjoiteltuaan useissa ulkomaisissa rautateoskeskuksissa oli hän noin vuosi sitten, tuskin kolmekymmentä täyttäneenä, tullut nykyiseen toimeensa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä jäädä toimimaan sellaisen miehen johdolla, jolla on kultaiset hampaat, luonnottoman paksut kellonvitjat ja kengänkärjissä kuin suuret perunat, ja joka kaiken lisäksi on — sivistymätön.

Hämmästyksekseen hän huomasi isäntänsä olevankin hartiakkaan, tavallisesti puetun ja harvapuheisen miehen. Huomiota herätti vain ulkoneva korkea otsa ja sen alapuolella kaksi harmaata silmää. Liikkeet olivat jäykät ja puku aivan tavallinen. Ennen kaikkea teki mies tyynen ja miellyttävän vaikutuksen.

Konepajan omistaja ja toimeenpaneva johtaja keskustelivat yksityiskonttorissa liikkeen tulevaisuudesta.

Penttilä näytti tarvittavien koneiden piirustuksia.

— Näitä tarvitaan sata kappaletta, näitä kaksi kertaa niin paljon ja näitä ja näitä...

»Toivottavasti voitte noin osapuilleen sanoa, milloin saatte ne valmiiksi?» tiedusteli hän.

Sovittiin, että insinööri tekee tarkemmat laskelmat ja suunnitelmat huomisaamuun.

Vähää ennen töitten lopettamista illalla pistäytyi ins. Vermasvuori konepajan puolelle ja — kenet tapasi hän! Penttilä siellä oli puseroon ja työhousuihin pukeutuneena erään miehen kanssa täydessä sovinnossa suunnittelemassa hammaspyörien jyrsimiskonetta nopeampikäyntiseksi.

Uudessa neuvottelussa, aamulla, mainitsi insinööri tarvitsevansa aikaa koko tilauksen valmiiksisaamiseen kuusi kuukautta, mutta voitaisiin aika lyhentää 5 kuukaudeksi. Tosin samalla kustannukset nousisivat neljänneksellä. Oli käytettävä ylityötä.

»Korottakaa kustannuksia 250 %, jotta pääsette 3 kuukauden toimitusaikaan», ehdotti Penttilä.

Insinöörin otsa rypistyi. Ennakkotiedot amerikkalaisesta toteutuivat. Penttilä huomasi insinöörin katseen synkistyvän.

»Nämät koneet tarvitaan mahdollisimman pian, jotta uusia miehiä saadaan työhön. Teidän miehiltänne ei työ lopu», sanoi hän harvaan tapaansa.

Insinööri huomasi kysymyksessä olevan todellisen työnjouduttamisen eikä halun saada tehdas mahdollisimman pian toisten seisovien tehtaitten sarjaan. He saavuttivat yhteisymmärryksen.

Sovittiin, että peruutetaan kaikki tilaukset, jotka voidaan. Miehiä otetaan työhön niin paljon kuin voidaan ja Penttilän tilauksia aletaan jouduttaa.

Penttilä kulki kaikilla laitoksilla, jotka hän omisti joko kokonaan tai osittain. Hän jakoi tilauksia, antoi työintoa. Tosin oli hänen pakko joskus järjestää johto uudelleen. Strömforsin O.-Y:n voima-asemalla hänelle näytettiin ovea. Vakaasti päättäneenä ostaa koko osakeyhtiön hän lähti sanaakaan sanomatta.

Oli kirkas talviaamu. Lunta oli vähän. Pakkanen pysytteli 10 ja 15 asteen välillä. Savu nousi suorana patsaana korkeuksiin.

O.-Y. Jäniskosken voima-asema oli rakennettu samannimiseen koskeen, maakunnan sähkötarvetta tyydyttämään. Voima-asema oli käynnissä, mutta vain puolittain. Huonot ajat olivat ajaneet rakentajayhtiön konkurssiin eikä nykyinenkään omistajayhtiö ollut vakavarainen. Penttilä osti osakkeet kosken käyttämättömän voimamäärän tähden.

Hän ajoi majatalokyydillä paikalle. Päästyään kosken yli vievälle sillalle hän maksoi ajajalle ja läksi käyden etsimään ihmisiä.

Parin kivenheiton päässä sillasta istui hirsikasalla mies, ilman takkia ja paljain käsin välittämättä pakkasesta. Edessään maassa oli hänellä mittauskojeita ja kädessään lauta, johon oli pingoitettu paperi. Mies näkyi innokkaasti kirjoittavan paperiin. Hän oli noin 26-28 vuoden paikkeilla, voimistelija, oikea kiekonheittäjä. Tukka oli vaalea, ja vieraan katseen kiinti ainoastaan voimakas leuka. Penttilässä mies herätti huomiota, ja hän päätti ottaa selvän, mitä mies tekee ulkona näinkin varhain.

Hän astui luo ja tiedusti tietä konttoriin. Mies nousi seisomaan, vilkaisi pitkään kosken yläjuoksuun, sitten paperiinsa, huokaisi syvään, mutta samassa kirota ropsautti aivan kuin omille ajatuksilleen. Hän oli aivan unohtanut, mitä vieras oli hänelle sanonut.

»Jaa että mitä?» kysyi hän yhtä paljon silmillään kuin suullaankin.

Konttori ei ollut vielä auki, mutta hirsikasalla istuva otti kojeensa ja lähti opastamaan vierasta sinne.

Päästäkseen keskustelun alkuun Penttilä kysyi, miten paljon koskessa on voimaa. Tällöin he seisoivat pienellä kunnaalla, rantapenkereen korkeimmalla kohdalla.

»Tarkoitatteko käytössä olevaa kosken voimaa vaiko sitä, joka siitä voidaan saada?» kysähti paikkakuntalainen. »Sillä katsokaa nyt itse: jos tuo kallio puhkaistaan ja nykyinen uoma tukitaan, niin näette itse kosken lyhenevän puoleen nykyisestään, ja sitäpaitsi saadaan putous korkeammaksi. Sain juuri valmiiksi laskelmat. Kosken voima saadaan tällä parannuksella noin kaksinkertaiseksi.»

»Miksi sitä ei laiteta?» tiedusteli Penttilä.

Paikkakuntalainen hymähti. »Ensiksi se vaatii paljon rahaa ja toiseksi syntyisi siitä voimaa, jota paikkakunta ei tarvitse, koska nykyäänkin sähkövirtaa menee vain noin kolmannes saatavasta. Sehän Imatrankin voima-aseman rakentamisen lykkäsi, kun ei tietty, mitä tehdään saatavalla voimalla.»

»Ryhtykää rakentamaan koskea heti. Annan rahat ja ostan voiman», sanoi Penttilä. »Olen nimittäin Jäniskoski-yhtiön nykyinen omistaja.»

»Kalle Ranta, laitoksen nuorempi insinööri», esitteli hirsikasalla istunut, silmät renkaina ja posket hehkuen. Miehessä paloi jo täysi työn tuli. Hänen palava halunsa tuntui olevan jo päästä tuohon kallioon käsiksi. Penttilä valoi öljyä tuleen alkaessaan suunnitella työn nopeutta ja erilaisia vaikeuksia, jotka voivat työtä estää. Ranta oli asiastaan varma. Hänellä oli piirustukset ja suunnitelmat valmiina. Tänään hän laski lopullisesti, paljonko voimaa saadaan uudesta koskesta — ja kirous olikin aiheutunut siitä, kun hän ei luullut voivansa saada koskeen ketään innostumaan. Samalla kuitenkin oli hänen edessään seisonut mies, joka ratkaisi asian heti.

Ei tietty, mitä tehdään Imatran voimalla, jos rakennetaan voima-asema! Penttilä oli saanut kalvavan madon sydämeensä. Ei tiedetä, mitä voimalla tehdään. Voi kaikki taivaan vallat! Siinähän olisi voimaa, sitä, mikä hänellä on suunnitelmissaan a ja o.

V.

Eduskunta oli kokoontunut. Esityksiä ja välikyselyjä tuli satamalla. Niitä teki sekä oikeisto että vasemmisto. Hallitus oli keskustasta ja keskustamiesten kädet olivat sidotut.

Rahaministeri vastasi ensimmäiseen välikyselyyn. Hän teki selvää ulkomaan valuuttakaupasta ja maan taloudellisesta tilasta, mutta jätti mainitsematta, mistä hallitus oli saanut dollarinsa ja paljonko niitä oli jäljellä.

Hallitus sai epäluottamuslauseen ja jätti eronpyyntönsä.

Liikkui mitä hurjimpia huhuja. Kerrottiin, että amerikkalaiset rahamiehet ovat ostaneet koko Lapin ja alkavat kaivaa kuparia ja kultaa, joita molempia sieltä on löydetty äärettömiä määriä. Kerrottiin saksalaisen suurteollisuusmiehen ostaneen Suomen valtion metsät ja kosket.

Eduskunnan jäsenet olivat ymmällä. Heille ei tehty mitään esitystä pitkäaikaisen valtiolainan ottamisesta eikä mitenkään annettu selvitystä raha-aseman suhteen. Tiedettiin ainoastaan, että ulkomaan rahaa on ollut hallituksen käytettävissä.

Sanomalehdet olivat hämääntyneinä. Tähän asti olivat ne jatkuvasti puhuneet rahamme huonosta arvosta ja keksineet keinoja sen arvon korottamiseksi. Nyt rahan arvon noustessa, vaikka tilapäisestikin, olivat maan vauriot hirveät. Sitäpaitsi oli aivan epätietoista, mitä on tuleva.

Olisihan ollut sanomalehdistön naurettavaksi tekemistä, jos olisi yht'äkkiä alkanut puhua markan arvon laskemisen hyödyllisyydestä! Sanomalehtimiehet harmaantuivat harmista.

Helsingin Sanomat pelasti tilanteen. Se aloitti laajan selostuksen eronneen hallituksen hyvistä puolista. Toiset sanomalehdet hengähtivät helpotuksesta. Ne yksimielisesti aloittivat pitkät kirjoitussarjat samasta asiasta, mutta päinvastaisessa tarkoituksessa.

Tilanne oli kuitenkin pelastettu. Ainakin viikoksi oli heitetty tuhkaa lukijain silmiin, sillä olihan niillä hyvä riitakapula: »Eronnut hallitus.»

Penttilä saapui Helsinkiin. Hän oli viipynyt matkallaan yli kaksi viikkoa. Hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt politiikan käännöksestä mitään. Kaupunkiin tulonsa jälkeisenä aamuna lähti hän tapaamaan kauppa- ja teollisuusministeriä. Vahtimestari selitti, että ei ole ministeriä. Penttilä käsitti, että ministeri ei ole vielä tullut, ja lähti tapaamaan valtiovarainministeriä. Sama selitys. Hän hämmästyi. Jokainen yksityinen, jos ottaa asiainsa hoitajan, vaikkapa konttoristin, varaa itselleen ajan, joka konttoristin on oltava töitään hoitamassa irtisanoutumisensa jälkeen. Kuuluivat ministeritkin olevan vielä virassaan, mutta eivät mitään tee. Miten maailmassa oli tällainen taloudenhoito kansan omaisuudella ja asioissa mahdollista ja sallittua? — Mutta se oli sitä politiikkaa, jota Penttilä ei ymmärtänyt.

Täytyyhän todella olla jonkun, joka hoitaa ministeripulan aikanakin niinkin suuria asioita kuin valtion koskien rakennustöitä. Penttilä joutui valtioneuvoston määräämän koskikomitean puheenjohtajan luo. Tämä oli noin 45-vuotias, kokenut ja tarmokas insinööri, nimeltään Kuorre.

Penttilä esittäytyi tehtailijana. Se oli kuitenkin turha vaiva, sillä ins. Kuorre tuntui olevan selvillä Penttilän viimeaikaisista hommista.

»Odotin Teitä puheilleni jo aikaisemmin», virkkoi hän, »ja haluan keskustella kanssanne muutamista koskiemme rakennusmahdollisuuksista.»

Penttilä luuli insinöörin tarkoittavan juuri valtion koskia, mutta hän tarkoittikin Jäniskoskea. Ins. Ranta oli siis tarmokkaampi kuin Penttilä oli luullutkaan. Sinä aikana, kun Penttilä haki korkean kruunun herroja, oli Ranta kääntynyt maan tunnetuimman voimalaitosammattimiehen, sukulaisensa ins. Kuorteen puoleen saadakseen täyden varmuuden laskelmainsa pätevyydestä. Ja ne olivat olleet oikeat. Ins. Kuorre antoi niistä kiittävän lausunnon.

Penttilä alkoi ammunnan järeällä tykistöllä. »Haluan ostaa valtion laitoksista kaiken sähkövirran, jota valtio ei heti voi itse käyttää», ilmoitti hän.

»Sähkön liikatuotantoa ei nykyään ole, kun luovuttiin Imatran rakentamisajatuksesta», kertoi Kuorre, »sillä Imatran rakentaminen olisi tullut maksamaan paljon ja virtaa syntynyt yli kulutustarpeen, joten maan niukoista rahavaroista olisi jäänyt suuri osa monien vuosien ajaksi kuolleeksi pääomaksi.»

»Tarjoudun rakentamaan Imatran voimalaitoksen valmiiksi, jos minulle luovutetaan jo tehdyt työt ilman korvausta ja 50 vuoden vapaa käyttö. Käyttöajan loputtua lankeaa koko laitos ilman korvausta Suomen valtiolle.»

»Tarjouksenne, herra Penttilä, on suurenmoinen, mutta eduskunta ei tule siihen suostumaan. Se vainuaa siitä jotakin ulkomaalaisen tai yksityisen suomalaisen keinottelua. Lainatkaa tarpeellinen määrä valtiolle, niin koski laitetaan kuntoon.»

Tähän suuntaan kävi neuvottelu. Tultiin yksimielisiksi, että Penttilä lainaa 80 % ja saa yhtä paljon kosken voimamäärästä käytettäväkseen. — Laina on koroton, mutta jos valtio haluaa enemmän voimaa, on lainaa samassa suhteessa maksettava takaisin. Missään tapauksessa ei sitä ole maksettava takaisin lähimmän kymmenen vuoden aikana.

Penttilä oli tyytyväinen, sillä Suomen voimantarve on toistaiseksi turvattu. Vientiin se ei tosin vielä riitä. Kun Penttilä astui katukäytävän yli autoonsa, tapahtui hänelle jotakin erikoista. Katua kulki samalla nainen. Hän oli pitkä, solakka, vaalea, sekä tukka että iho vaaleat. — »Missä olen nähnyt nuo kasvot?» pääsi mieheltä miltei ääneen. Neiti hymyili hiukan Penttilän hämmästykselle ja astui rohkeasti kohden.

»Sydämelliset kiitokset avustanne jouluaamuna!» kiitti hän.

Niin, hehän olivat samanpitäjäläisiä, Penttilä muisti jo kaikki. Rantamäen Pentti-isännän ja vaimonsa Aliinan tytär kai se oli, jota hän jouluna auttoi. Tytärhän olikin ilmeinen äitinsä kuva. Miten ollenkaan oli voinut olla epätietoisuutta? Kyllähän Penttilä tunsi Rantamäen, joka on pitäjän vankimpia rusthollareita, kuuluisa korskeudestaan ja suoruudestaan. Ei siedä vilppiä vähääkään, hyväntahtoista pilaa joskus.

Tytär Alli oli ylioppilas, luki kieliä. Opettajaksiko? Ei, muuten vain.

Penttilä sai erikoisen halun saattaa tytön kotiin. Miten saada se sanotuksi? Viisi minuuttia sitten keskusteli hän mitä varmimmin ja sanoja puuttumatta Imatran vesivoima-aseman rakentamisesta. Nyt ei hän saanut sanaa suustaan. Äsken hän keskusteli maankuulun miehen kanssa. Nyt hän oli hämillään nuoren tytön edessä. Penttilä suuttui itseensä.

Pyytääkö ajelemaan? Ei autolla ajo niin erikoista ole, että sitä kannattaisi tarjota. Ei hän voinut suoraan kysyä, että missä te asutte. Sehän olisi ollut tungettelua. Tyttö mahdollisesti huomaakin Penttilän tuskan ja pelastaa hänet.

»Äitini on sattumalta kaupungissa ja haluaisi myöskin kiittää avustanne», sanoi hän. Penttiläkin virkosi.

»Olisin kiitollinen, jos saisin tulla tapaamaan emäntä Rantamäkeä.» Hänen äänensä värisi. »Haluaisin mielelläni kuulla kotipuolen kuulumisia.»

Tilanne oli pelastettu. Noustiin autoon. Neiti Rantamäki sanoi osoitteen ja alkoi vilkkaasti kertoa harrastuksistaan, isästään, joka on hiukan sairastellut viime aikoina, äidistään, joka on tervehtimässä tytärtään ja viipyy muutaman päivän kaupungissa.

Penttilä jätti auton odottamaan, jotta olisi jokin syy sanoa poislähtöön, jos sanat loppuvat. Keksiihän sitä aina jonkin asian lähteäkseen, ja lähtö tuntuu aikaisemmin tietyltä, kun auto odottaa.

Ylioppilas Alli Rantamäki oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä virkamiesperheeltä, maksaen huoneestaan, ilman liinavaatteita, enemmän kuin vuokraaja koko huoneistostaan. Tosin neidillä oli oikeus pyytää vieraitaan talon saliin.

Tiesihän Penttilä, että Rantamäen emäntä oli rouva jos kukaan, vaikka tahtoikin kutsuttavan itseään emännäksi, mutta hän oli sittenkin hämmästyä kohdatessaan emännän.

»Kiitos sekä tyttäreni että itseni puolesta, ja vielä enemmän kiitän matami Strandholmin puolesta. Tehän annoitte laittaa hänen pirttiinsä uuden muurin», puhui emäntä johtaessaan vierasta saliin.

Penttilä pääsi jutun alkuun. »Torjun kaiken kiitoksen, sillä olen aivan unohtanut velvollisuuteni 'Ranholmin matamia' kohtaan. Tarkoitukseni on antaa Kultala hänelle asuttavaksi ja kohtuullinen eläke.»

»Kauppias Falck sanoi teidän käskeneen laittaa uuden uunin matamin pirttiin ja itsenne muuttavan Kultalaan», selitti emäntä.

Penttilä naurahti. »Niin mielelläni kuin asuisinkin jossakin Kultalassa, niin en siihen kuitenkaan jouda. Minulla on minun työni. Tekisittekö sen palveluksen, että ilmoittaisitte Ranholmin matamille hänen elämänsä muutoksen? Raha-asiat järjestän vielä tänään.»

»Mielelläni teen sen.» Kyynel kiilsi emännän silmänurkassa. »Olette isänne poika, mutta ennen kaikkea olette kelpo Hämeen kelpo poika.»

Penttilä muisti auton kuin pelastavan enkelin ja sanoi olevan välttämätöntä käydä vielä pankissa ennen sen kiinnipanoa. Tosin sanottiin olevan vielä toista tuntia aikaa, mutta Penttilä ei uskaltanut luopua keksimästään pelastusnuorasta. Sillä totta totisesti hän ei osannut sanoa emännän viimeiseen kiitokseen sanaakaan.

»Terve tuloa huomenna kello 1 päivällä juomaan kuppi kahvia», kaikui Penttilän korvissa emännän sanat vielä pankissakin. —

Toinenkin velvollisuus muistui Penttilän mieleen. Noin 5 kuukautta sitten lainasi O.-Y. Peurakosken juoksupoika hänelle käyttöpääomaa. Tosin rahallinen velka oli maksettu, mutta hyvä tahto oli maksamatta. Penttilä sähkötti heti pojalle, että jos Anton Sorsa (sehän oli pojan nimi) haluaa ruveta käymään koulua, niin se riippuu vain hänen omasta halustaan. Tai jos jotakin muuta on pojan mielessä, niin ilmoittakoon, toivomukset täytetään mikäli mahdollista.

Penttilä vietti merkillisen yön. Riisuutuessaan hyräili hän jotakin laulua. Se oli tosiaan merkillistä, sillä hän ei osannut mitään laulua. Vuode oli hirveän kuuma ja mukurainen. Käveltyään hetkisen edestakaisin huoneessaan hän istahti pöydän ääreen ja rupesi selailemaan puhelinluetteloa. Hän nousi kuitenkin kärsimättömänä huomattuaan lukevansa R-kirjainta nimi nimeltä. Puettuaan uudelleen hän lähti alas ruokasaliin syömään.

Luettuaan sanomalehtiä, joista ei hän alusta muistanut mitään loppuun päästyään, vilkaisi hän tarjoilijattareen, joka toi ruokia viereiseen pöytään. »Hämmästyttävän vaalea tukka», ajatteli hän, »aivan kuin... Alli Rantamäellä — no se nyt on merkillistä ettei hän pääse eroon siitä!» Hän nipisti itseään reidestä niin että mustelmat jäivät, ja lähti kadulle. Miksi? Sitä ei hän itsekään tiennyt.

Ajureja meni ja tuli. Toisissa istui mies ja toisissa mies ja nainen. Hevoset juosta lompsuttivat laiskasti. Polttomoottoriautot jyskyttivät ja lemusivat.

Penttilä löysi itsensä. Noista hevosista ja hajuavista autoista täytyy Helsinki vapauttaa! Huomenna alkaa työ. Pitää saada ostetuksi pari kolme miljoonaa tiiltä. — Penttilä meni hotelliinsa ja nukkui kuin hako lopun yötä.

VI.

Poliitikot tekivät ministerilistaa pää hiestä märkänä. Oikeisto ei hyväksynyt vasemmistoa eikä päinvastoin. Keskusta ei hyväksynyt kumpaakaan eikä kumpikaan sitä.

Maassa oli kireä aika. Olisi tarvittu lujaa ja kaukonäköistä hallitusta. Sitä ei saatu. Politiikat eivät sallineet. Totuus lieneekin, että politiikan sivuasia on maan paras ja pääasia puolueen ja oma etu.

Kallista aikaa kului. Talven selkä oli taittumassa.

Markan kurssi oli mahdollisimman häälyväinen. Vararikkoja tuli. Pörssikauppa oli heimostunutta.

Tehtiin kuitenkin hyödyllistäkin työtä. Jäniskoskella mentiin kallioon kuin juustoon, niinkuin miehet sanoivat. Sydän-Suomen konepaja takoi täydellä höyryllä. Sähkömoottorikonepajaa pantiin kuntoon. Ostamalleen Maaselän tilalle rakensi Penttilä suurta keskuskonepajaa. Paikka oli mainio: lähellä haara-asemaa, jolta erkani kolme päärataa. Parinsadan hehtaarin suuruinen kumiseva nummi oli rakennuspaikkana.

Penttilä puhui harvaan ja liikkui hitaanlaisesti, mutta kun hän ei puhunut turhia eikä liikkunut hukka-askeleita, sai hän paljon valmista. Kokonaisen arkkitehtitoimiston hän lähetti Maaselkään tekemään suunnitelmia. Saatavana olevat tiili- ja sementtivarastot hän osti kaikki.

Suurinta vaikeutta tuotti sivuraiteitten saanti. Paperit kiersivät virastoja. Rautatiehallitus, piirihallitus, ratainsinööri, asemapäällikkö ja ratamestari, kaikki lupasivat tehdä parhaansa, mutta valmista ei tullut. Lopulta Penttilä väsyi odottamiseen. Hän lähti persoonallisesti rautatiehallituksen päätirehtöörin puheille. Apu tuli. Hän selitti suunnitelmansa ja päätirehtööri oli käytännön mies. Määräyksiä annettiin — ja ylihuomenna oli hiekkajuna aloittamassa Maaselän laiturin rakentamista.

Aika jo olikin. Lasteja saapui hirmuisesti. Siinä oli tiiliä, sementtiä, rautaa, lautoja, koneita ja jos mitä. Läheistenkin asemien ratapihat olivat täynnä vuoroaan odottavia täysiä lasteja.

Aika oli tällaiselle suurelle yritykselle otollinen. Penttilä sai miehiä, vaunuja ja tarpeita. Muu liikenne oli miltei pysäyksissä.

Liikkeen pääkonttori oli sijoitettu Helsinkiin. Penttilä oli tyhjentänyt hotellistaan aluksi kolme huonetta ja sittemmin huoneen kerrallaan, joten hän jo oli päässyt 12 huoneeseen, lukuunottamatta omaa makuuhuonettaan.

Konttoripäällikkönä toimi 25-vuotias Antti Lehtovaara. Aikaisemmin oli hän ollut eräässä pankissa Helsingissä, sittemmin tehtaankonttorissa Tampereella. Lehtovaara oli kai ensimmäinen mies, joka oli tarjoutunut Penttilän liikkeeseen. Hän olikin mies paikallaan, työteliäs ja kykenevä. Konttori oli maan nykyaikaisimpia. Erikoisesti pantiin huolta korttijärjestelmien laatimiseen. M.m. oli liikkeen jokainen mies pantu n.s. mainekortille. Tämä oli välttämätöntä, jotta keskuskonepajaan saataisiin aikanaan mahdollisimman työkykyistä väkeä, johtajasta portinvartijaan asti.

Penttilän työmäärä oli suurimmillaan. Perusajatukset kaikkeen täytyi hänen sanoa. Niitä antaessaan käytti hän aina parlografia, jotta ei tarvinnut toistaa samaa. Suurta haittaa tuotti huono puhelinyhteys eri tehtaitten välillä. Penttilä neuvotteli oman linjan saannista. Kaupunkienvälinen puhelinyhtiö piti sitä turhana ylellisyytenä. Hän yritti kärsiä siksi kunnes pääkonttori voidaan siirtää Maaselkään ja jättää Helsinkiin vain pienempi asiainhoito-osasto.

Sanomalehdistö kertoi Amerikasta kummia uutisia. Mainittiin, että siellä oli keksitty uusi bentsiiniä ja polttomoottoria vastaava voimanlähde. Suomenkin sanomalehdet pohtivat asiaa. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että Suomesta juoksivat ne langat, jotka aiheuttivat tämän hälinän.

Autojen hinta laski. Amerikkalaiset tehtaat syöksemällä syöksivät tuotteitaan Europan markkinoille. Suomeenkin tuotiin yhtenä ainoana kuukautena 3000 uutta autoa. Tämän jo olisi pitänyt herättää huomiota. Poliitikot eivät kuitenkaan joutaneet sellaiseen kiinnittämään huomiotaan. He kaivoivat jo uutta kuoppaa juuri saamansa kokoomushallituksen tuolin alle.

Penttilän hommat alkoivat vähitellen herättää huomiota. Sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joku uutinen ja Sosialidemokraatti sisälsi kerran asiallisen kirjoituksen Maaselän uuden konepajan työväen asuinrakennuksista. Penttilä sai muutamia kutsuja perheisiin juomaan kupin kahvia. Useimmiten hänen oli pakko kieltäytyä, mutta oli paikka, josta hän ei milloinkaan kieltäytynyt. Se oli Ratakadulla eräässä vuokralais-»poksissa». Tekosyynä oli se, että sai puhua kotipitäjän asioista.

Kevätpurot alkoivat vieriä pitkin katuojia, hävitäkseen ensimmäiseen viemäriaukkoon. Tehtaitten työt alkoivat sujua. Valmiitakin töitä saatiin. Sydän-Suomesta alettiin tiedustella, mihin koneita saa lähettää. Maaselässä oli tehdasrakennuksen ja muutamien muiden rakennuksien perustyöt tehty ja muuraus aloitettu. 18 latausasemaa ympäri maan oli osittain ostettu, osittain järjestelyn alaisina, jopa toisia rakennettiinkin.

Penttilä lähetti erityisen viejän mukana latauskoneen piirustukset Sydän-Suomen konepajalle. Niin pitkällä jo oltiin.

Eräs asia oli kuitenkin kesken. Paljon oli Penttilä sitä ajatellut, mutta päättäminen oli vaikeaa. Ratakadun vuokralainen se tuotti sellaista päänvaivaa.

Useasti oli Penttilä ajatellut saattaa asian päätökseen, mutta epäilytti, että jos — —. Ja siihen se taasen jäi. Mutta miksi ei asiaa voisi ratkaista? Olihan hän sellaisessa taloudellisessa asemassa, että jaksaisi vaimonsa ruokkia. Niin, vaimonsa. Miksi ei hänelläkin saisi olla vaimo ja koti? Olisiko hänen pakko koko ikänsä asua vuokrahuoneissa tai kolkossa hotellihuoneessa — tai vaikkakin omassa talossa, mutta yksin! Täytyyhän hänellekin tulla joskus levonkin hetki. Pitääkö hänen silloin aina mennä johonkin ravintolaan joutohetkeään viettämään? Ei suinkaan. Asia on päätettävä ennen lukukauden loppua. — Miksi ei tänään?

Päättävästi iski Penttilä kynänsä pitimeen, antoi sanan autonsa ajajalle ja lähti asiaansa toimittamaan.

Kummasti jyskytti hänen takkinsa alla, kun hän painoi muuatta soittonappulaa Ratakadulla. Palvelija tuli avaamaan. Neiti oli kotona, mutta tuskin vielä pukeissa. Aivan oikein, aikahan olikin varsin aamuvarhainen, tuskin sopiva aika Penttilän asialle.

Palvelija oli kuitenkin erehtynyt. Alli Rantamäki astui saliin miltei samassa kun Penttiläkin. Hän oli aamuraikas. Vaalea tukka oli kammattu niskaan pienelle nutturalle, ilman käherryksiä ja keinotekoisia kaunistuksia. Raikas puna oli poskilla. Mistä se johtui, sitä ei Penttilä osannut arvata, eikä hänellä ollut siihen aikaakaan. Hänelle oli pääasia saada sanotuksi asiansa.

Istahtamatta, katsomatta, onko muita huoneessa, hän sanoi sanottavansa suoraan ja koreilematta.

»Neiti Rantamäki!» aloitti hän. »Olen ajatellut teitä paljon. Olette ainoa nainen, jolle olen ajatuksia tuhlannut, lukuunottamatta äitiäni. Haluatteko jakaa elämän surut ja ilot kanssani? Voitteko tulla vaimokseni?»

Ohho! Nyt se oli sanottu.

Tyttö oli hetken ääneti, punastui hiusmartoa myöten ensiksi ja vaaleni sitten. Penttilä säikähtyi. Mitähän hän nyt oli tehnyt! Olikohan tyttö kihloissa aikaisemmin? Jospa maa aukenisi ja nielisi heidät kokonaan, hänet, tytön ja koko maailman!

»Tiedättehän, että kotipuolessamme on tapana kosia tyttöä vanhempainsa läsnäollessa — —»

Puhui tyttö muutakin, mutta huone alkoi pyöriä Penttilän silmissä. Siinä menossa näki hän jonkin oven, tarttui kahvaan, ja se oli sattumalta eteisen ovi. Miten hän sai takin päälleen ja tuli alas rappusia, se on tänä päivänäkin hänelle arvoitus. Sen hän muistaa, että puolen tunnin päästä oli hän matkalla Ouluun, ylimääräisellä junalla — hakeakseen sopivaa latausaseman paikkaa.

VII.

Seinäjoella odotti Penttilää seuraava sähkösanoma:

»Valtiovarainministeri pyytää tietoja joistakin viime kesänä tehdyistä lainasopimuksista. Asialla kiire.

Lehtovaara.»

Penttilä vastasi:

»Paperit ministeriössä. En voi saapua. Ottakaa lakimies valvomaan etujani.»

Vaunu tuntui hänestä hirmuisen ahtaalta. Tosin hiukan helpotti mitä pohjoisemmaksi tultiin. Ei hän liikkunut eikä reuhtonut. Istua kyhjötti tyhjän vaununsa nurkassa ja kärsi. Miksi hän olikaan ollut niin tyhmä? Nyt hän ei voi mennä Helsinkiin, ei ainakaan ennenkuin yliopiston lukukausi on loppunut. Niin, eikä hän voi mennä koko Etelä-Suomeen. Ei ainakaan Tamperetta etelämmäksi. Hehän voivat sattua vastakkain minä päivänä hyvänsä, ja siihen tilanteeseen ei Penttilä enää halunnut joutua.

Penttilän vaunu oli liitetty Seinäjoelta matkustajajunan perään. Viimeiseltä porrassiltamalta oli mainio näköala. Eivät ole Etelä-Suomen suurimmatkaan peltoaukeamat kuin karjatarhan suuruisia länttejä verrattuina näihin Pohjanmaan aukeamiin. Mikä suuri työmaa täällä avautuukaan »Suomi»-akkumulaattorin vetämälle auralle, äkeelle, niittokoneelle, kylvökoneelle ja monelle muulle peltotyökalulle! Ja Pohjanmaan tulevaisuus! Se on vielä kerran jaksava ruokkia koko Suomen, jos tarve tulee. Hämäläinen, kivisten maiden mies, kastelee jokaisen leipäpalansa hiellään. Siksi maa onkin hänelle rakas. Hän ei siirry kauas kotikonnultaan, ja jos siirtyy, sinne takaisin kuitenkin kuolemaan haluaa. Hämäläinen unohtaa sen, missä hän helpolla leipänsä ansaitsee, mutta ei sitä paikkaa, joka on hänen käsiinsä känsät kasvattanut.

Toisin on pohjalainen. Kaukana on metsänreuna hänen kotiseudullaan. Laajat ovat aukeat. Siksi on kansaankin tarttunut jotakin suurpiirteistä ja mahtavaa. Vahinko vain, että hän itsekin tietää tämän ja on taipuvainen kerskailuun, mitä hämäläinen ei tee humalapäissäänkään —.

Etelässä, s.o. Helsingissä, teki kevät tuloaan. Oulussa oli täysi talvi. Lumi oli vielä hohtavan valkoista eikä keväälle ominaista likaisen harmaata. Penttilän mieli oli harmaa. Katuiko hän? Ei. Ei mies koskaan kadu tekoaan. Korkeintaan kiroaa ja kantaa seuraukset kuin mies.

Oulu mataloine rakennuksineen ja ikäänkuin suurien lumivallien taakse taisteluasentoon vetäytyneenä esiintyi kuulakkana kevätiltana edukseen.

Jos Penttilän mieli ei olisi ollut niin perin masentunut, olisi hän voinut nauttia pohjolan kuulakasta yöstä, mutta nyt hän istui hotellihuoneensa sohvan nurkassa ja mietti tämän elämän iloja ja suruja, käännöksiä ja koukkuja.

Kauppalehdessä teki tunnettu kauppaolojemme tuntija, nimimerkki K.S., selvää maan taloudellisesta asemasta.

M.m. sanoi hän: »Palkkojen ja ulkomaisen rahan suhteeton nousu vv. 1919-1920 lyö yhä vieläkin leimaansa teollisuuteemme. Silloiset kalliit varastot, niinhyvin valmiiden tuotteiden kuin raaka-aineidenkin, ei ole vielä kulutettu. Nyt kun osoittautui, että rahamme huonous olikin keinotekoista, ovat teollisuuslaitokset joutuneet vaarallisen kilpailun kynnykselle. On odotettavissa, että ulkomainen teollisuus tulee saattamaan vaikeaan asemaan monta teollisuushaaraa, jopa koko teollisuutemme kaiken todennäköisyyden mukaan tulee horjahtelemaan, ellei uutta perustetta voida laskea.»

Maan taloudellinen tilanne oli surkea. Puutavaraliikkeet eivät kaataneet metsiä, jotka suinkin voivat jättää kaatamatta. Tosin hakkuuaikojen pidennyksiä ei kruununmetsiin myönnetty, mutta se ei paljoa auttanut. Rautateollisuus oli lamassa. Hyvin menestyvät kenkätehtaatkin tekivät vain kolmipäiväisiä viikkoja.

Maataloustuotteiden hinnat laskivat sydäntalvella yhä edelleen. Kevättalvella odotettua hintojen nousua ei tullut. Maanviljelys oli joutunut samalle kannalle kuin ennen sotaa. Se ei kannattanut.

Taloudellinen pula oli maassa.

Mutta erään miehen liikeyrityksissä tehtiin työtä täydellä höyryllä. Jos otetaan huomioon myöskin Imatran rakennustyöt, niin oli tuo mies tällä kerralla maan suurin työnantaja, lukuunottamatta valtiota.

Itse oli tuo mies naisen pakoon ajamana hautautunut jonnekin. Kahteen päivään ei hänestä ollut kuulunut mitään. Konttoripäällikkö Lehtovaara teki voitavansa saadakseen selville isäntänsä olinpaikan. Hän telefonoi, hän sähkötti eri puolille, mutta ilman tulosta.

Penttilä oli hautautunut Ouluun. Tosin kaupunki ei tuntunut enää niin pieneltä kuin hänen tullessaan, olihan tavallinen rannikkokaupunkimme, pikemmin kauniimpi kuin toiset, mutta ei suurempi.

Penttilän silmät olivat jo avautuneet. Hän näki kevätauringon, joka alkoi lämmittää maan toista lapetta. Merikosken pauhun hän kuuli. Niin, Merikoski. Miten paljon kansallisomaisuutta onkaan mennyt hukkaan vuosisatojen kuluessa ja miten paljon vieläkin menee koskiemme vapaina virtaillessa tai kytkettyjenkin kevättulvan vyöryessä hukkaan! Oulunjoen koskien rakennustyöt olivat jätetyt kesken samaan aikaan kuin Imatrankin, eikä niitä ollut aloitettu, vaikka Imatraa rakennettiin.

Vaasalaisista sanomalehdistä luki Penttilä, että Vaasan kaupunginvaltuusto oli evännyt häneltä latausaseman tontin. Tosin läheiset rautatieasemat voisivat tulla kysymykseen, mutta tällaisen pienen latausaseman pitäisi sijaita kaupungissa.

Penttilä matkusti Vaasaan ostaakseen jonkin yksityisen, vaikkapa ahtaammankin tontin ja pannakseen sillä rakennustyöt alulle.

Pari päivää hän vietti Vaasassa. Sopivaa tontin myyjää ei tahtonut ilmaantua. Jos Penttilän nimi ei olisi ollut Penttilä, vaan jokin -ström tai -qvist, niin on luultavaa, että tontteja olisi ollut kaupan ainakin muutama tusina. Mutta maan ruotsalainen vähemmistö oli huomannut heikommuutensa ja peläten sulautumistaan voimakkaampaan suomalaiseen ainekseen oli alkanut jo muutamia vuosia sitten ankaran taistelun olemassaolonsa puolesta. Pienintäkään ruotsalaisen omistamaa kiinteimistöä ei saanut myydä suomalaiselle. Ei maatilaa, ei kaupunkitaloa, ei mitään. Puoluekuri ja turvan tunne yhteisessä leirissä olivat niin suuret, että kukaan ei rohjennut, jos halusikin, poiketa heimon päätöksistä.

Penttilä ei ollut laiskana näitä päiviä. Hankkimalleen pienelle kartalle hän laati täydellisen latausasemasuunnitelman koko eteläisempää Suomea varten, s.o. Rovaniemen eteläpuoliselle osalle. Valmiina tai rakennettavana oli jo 21 asemaa, mutta tarvittiin vielä noin samanverta ennenkuin maan tarve voitiin tyydyttää mahdollisimman vähän vaivaamalla käyttäjiä ja tuottamatta suuria kuljetuskustannuksia.

Penttilä halusi päästä patentteineen kansan käyttämäksi ja päästä nopeasti. Hän tiesi, että vuosikymmenen kuluttua hänen koneensa on levinnyt ympäri maapallon, mutta hän halusi, että se leviää Suomeen ennen muita maita ja että Suomi saa nauttia ne edut, jotka on ensiksialkaneella. Penttilän lähin päämäärä perustaessaan latausasemaa Vaasaan oli saada sähköaura kyntämään Isonkyrön ruispeltoja.

Niin, Isokyrö! Vieläköhän siellä löytyy yhtään Aaroni Perttilää? Vieläköhän Vaasassa on yhtään Larssonia? Topeliuksen muistopatsas on Vaasassa. — Penttilä päätti käydä katsomassa tätä runoilijan muistolle pyhitettyä kiveä.

Kevätpäivä oli kirkkaimmillaan. Somasti solisi vesi katuojissa. Suuret lumivallit olivat hävinneet. Kadut olivat likaiset ja mustat. Vaasan kirkkopuiston puut olivat rääsyisten kerjäläisten näköisiä kaikessa alastomuudessaan. Siinä istui setä Topelius rakkaitten lasten ympäröimänä. Penttilä kiersi patsaan toiselle puolelle voidakseen auringon valon häiritsemättä ihailla taiteilijan työtä.

Kuka seisoi patsaan sivulla? — Alli Rantamäki. Penttilä toivoi, että patsas kaatuisi heidän väliinsä, jotta hän voisi lähteä huomaamatta pakoon, tai että vastapäätä oleva kirkko lennähtäisi ilmaan kiinnittääkseen vastaantulijan huomion muualle. Mitään ihmettä ei kuitenkaan tapahtunut. Aurinko loisti täydellä terällään. Piipittipä joku lintunenkin jossakin alastoman puun alastomalla oksalla.

Penttilä tervehti ja aikoi lähteä pois. Silloin näki hän jotakin. Hän ei ollut selvillä itsekään mitä. Hän näki vain silmät, jotka katsoivat surullisesti, posket, jotka olivat lumivalkeat, huulet, jotka vapisivat. Hän ei enää paennut, vaan astui lähemmäksi. Puhuivatko he jotakin, sitä ei kumpainenkaan tiedä eikä kumpainenkaan kaivannut. Sanattomina lähtivät he kuitenkin kulkemaan rinnakkain kevään likaamia katuja.

Tultuaan erään kivirakennuksen edustalle sanoi Alli Rantamäki: »Minä asun tässä tätini luona.»

Penttilä ikäänkuin heräsi. »Viivyttekö kauan Vaasassa?» kysyi hän.

»Ainoastaan huomisen päivän. Olen tätini miehen hautajaisissa ja matkustan huomenillalla.»

»Menettekö kotiinne vai Helsinkiin?» kysyi taasen Penttilä.

Tyttö punastui. Miksi? Penttiläkin tunsi veren kohoavan poskilleen.

»Aion poiketa kotonani», selitti neitonen hohtavin poskin.

»Tapaamme toivottavasti Rantamäessä kahden päivän perästä», sanoi mies hyvästellessään.

Jos Penttilällä oli ollut kiire lähteä Helsingistä, niin yhtä kiire oli hänellä nyt päästä sinne jälleen.

Hänen päästyään Helsinkiin yöpikajunassa klo 8 aamulla oli insinööri Ranta jo yksityishuoneessa odottamassa häntä. Jäniskoskelta kuului hyviä uutisia. Kallioväylä oli porattu niin pitkälle, että voima-aseman laittamiseen olisi parasta ruveta mitä kiireimmin.

»Jos tilaamme koneet koko voimamäärälle, niin olisi paras tilata heti, sillä töitten keskeytys koneita odotellessa tuottaa suurta haittaa», lopetti Ranta.

»Osa voima-aseman koneista on lastausvalmiina Tampereella ja loput valmistuvat kolmen viikon kuluttua. Kevättulvan hyödyksikäyttämistä varten jätetään vanha voima-asema paikalleen ja ohjataan liikavesi sen turpiiniin», oli Penttilän selitys.

Ranta ei sanonut hetkeen aikaan mitään. Hän tuntui miettivän. Pyysi puhelun Jäniskoskelle ja pääsi pian, kun aamulla ei ollut paljon ulkolinjapuheluja. Penttilä kuuli seuraavan keskustelun:

»Ranta täällä. Terve! Kyllä ne Tampereelta tulleet piirustukset ovat oikeat. Antakaa mennä alaväylä vain suuremmaksi. — — 60 kiloa. Ohho! Antaa soida. Ei se liikaa ole. — — Tänään pitää olla auki. — — Kyllä ennättää, kun vain tahtoo.»

Väittäkööt vielä, tuumi Penttilä, ettei suomalaisissa ole amerikkalaista »kuraasia», kun on vain tilaisuutta sen ilmenemiseen. Aivan samansuuntaisia puheluja hän oli kuullut amerikkalaisten insinöörien ja johtajien keskustellessa apulaistensa kanssa. Kieli oli toinen ja sanat erilaiset, mutta henki ja äänen sävy samat.

Juoksevien asiain hoidossa kuluivat päivät siihen asti, kun Penttilä oli luvannut tavata Rantamäen tytärtä hänen kotonaan. Molemmat tajusivat, että tapaamiskysymys koskee tyttären isää eikä heitä itseään.

Penttilä tiesi, että asemalta on vaikea saada hevosta, ja siksi lähetti hän autonsa edeltäpäin. Auton ohjaaja arveli, että maantiet eivät olleet vielä ajokunnossa, mutta lähti sanaakaan sanomatta. Auton kuljetti hän määräasemalle junalla ja oli oikealla hetkellä ohjaustangossaan odottamassa Penttilää.

Asemalta oli kahdeksan kilometriä Rantamäkeen. Maantie oli kyläpaikoissa ja aukeilla sulana, syvän, upottavan kuran peitossa, mutta kujilla ja metsäkohdilla oli vielä lunta, muutamin paikoin vahvastikin.

Komeasti pyörähti raskas 60-hevosvoimainen auto matkaan aseman kovalta hiekkakäytävältä, mutta heti maantielle päästyä alkoi sen ääni muuttua. Penttilä alkoi epäillä perille pääsyä. Polttomoottorien huonot ominaisuudet tulivat selvästi näkyviin. Jos auto ei päässyt eteenpäin, niin moottori pysähtyi kokonaan. Se ei mitenkään käynyt hiljaa voimiaan säästäen.

Viisi kilometriä päästiin eteenpäin, mutta sitten tuli lunta niin paljon, että auto ei pysynyt tiellä. Oltiin juuri Rantamäen metsäpalstan kohdalla. Asumuksia ei ollut missään lähitienoilla. Penttilän ei auttanut muu kuin lähteä matkalaukku kädessä jalkaisin eteenpäin. Ohjaaja lähti autolla pyrkimään asemalle. Penttilä ei ollut harmissaan — hän näki asian huvittavan puolen. Rantamäkeen menee kosija jalan... Se on tosin hiukan tavatonta, mutta maailmassa täytyy kaikkeen tottua.

Pitkää lehtokujaa kävellessään tähyili Penttilä kulmainsa alta, näkyisikö ihmisiä päärakennuksen akkunoista. Turhaan! Talo oli kuollut. Hän meni pääportaista sisään. Ovi ei ollut lukossa, joten vieraita siis oli odotettu. Tilava eteishalli tervehti vierasta miellyttävällä lämmöllään, mutta ketään siellä ei ollut.

Penttilä riisui takkinsa, kolautti hiukan keppitelinettä, jotta hänen tulonsa huomattaisiin.

Kuului isännän yskäisy ja raskaat askeleet alkoivat lähetä eteistä.

Hämäläinen talonpoika on itsetietoinen, sillä hän tietää turvansa olevan vain itsessään ja Jumalassa. Elleivät omat voimat riitä ja Jumala auta, niin asiat ovat hullusti. Naapurin apuun hän ei turvaa eikä salli naapurin sekaantua omiin asioihinsa. Yksin hän seisoo kuin mänty mäen töyräällä. Yksin elää ja yksin kaatuu, jos kohtalo niin määrää.

Rantamäen suku oli vankkaa hämäläistä rusthollarisukua. Rustholleista olivat pojat naineet ja rustholleihin naitiin tyttäret. Sukuylpeitä oltiin ja kunniasta arkoja. Arvo annettiin toisille, mutta tunnettiin omakin arvo. Miehiä olivat koko suvun miehet olleet, ei juoppoa niin moneen polveen kuin muistettiin. Kunniastaan arkoja olivat myös naiset. Pienintäkään tahraa ei heissä voitu löytää. — Moni köyhä oli saanut avun Rantamäen isännältä, eikä kerjäläinenkään milloinkaan tyhjin pussein keittiöstä lähtenyt. Rantamäen nykyistä isäntää kunnioitettiin paikkakunnalla, tosin pelättiinkin. Ankara hän oli, jos pienimmänkin loukkauksen huomasi, ja vilpintekijän ei ollut hyvä olla hänen edessään.

Kookas, ja vieraan täytyi myöntää, miehekäs isäntä tuli vierastaan eteiseen vastaan. Sileäksi ajellut kasvot osoittivat päättäväistä miestä, joka ajaa tahtonsa perille, ja valkea tukka vakuutti järkeä ja elämänkokemusta olevan tehdyn päätöksen takana.

Isäntä antoi kätensä tervehdykseksi niinkuin tapa on, oli vieras sitten tuttu tai tuntematon.

Penttilä aloitti keskustelun selittämällä olevansa Koskenkylän Penttilän poika Aapeli.

»Ali-Penttilänkö?» kysyi isäntä.

»Ei, Yli-Penttilän.»

»Isäsi tunsin hyvin. Kelpo mies ja hyvä maanviljelijä», sanoi isäntä, ja Penttilästä tuntui kuin syvät rypyt isännän otsalla olisivat hiukan madaltuneet.

Mentiin tupakkakamariin. Istuttiin. Kumpainenkaan ei puhu mitään. — Penttilä arveli äänettömyyttä kestäneen jo tarpeeksi ja olevan parasta saada asia selväksi.

»Tulin pyytämään tytärtänne vaimokseni», sanoi hän asiaa mitenkään valmistelematta.

Ainoastaan silmistä näkyi, että isäntä oli kuullut vieraan sanat. Kasvoissa ei lihaskaan värähtänyt. Silmätkin kerran vain pyörähtivät, sitten asettuakseen katsomaan akkunasta ulos. Penttilä ymmärsi nyt tytärtä. Isälle oli puhuttava. Hänen mielensä oli voitettava asian puolelle, muuten ei nuorten liitto tulisi onnelliseksi. Lapset olkoot vanhemmilleen kuuliaisia, se oli oppi, joka Penttilään jo hänen lapsuudessaan kasvatettiin.

Isännän huulet pusertuivat lujemmin yhteen. Silmien luomet painuivat lähemmäksi. Nopea katse Penttilään:

»Sinäkö olet se, joka tytön perässä olet kaupungissa juossut?»

Se tuli kuin raskas viljasäkki Penttilän niskaan.

Hänkö juossut perässä! Veri nousi Penttilän päähän. Kuka oli kertonut isännälle? Oliko tyttö kertonut ja päästänyt hänet tulemaan isän läksytettäväksi! Kenties äiti oli kertonut? Ei. Emäntä oli erilainen. Hänen pitäisi ymmärtää nuoria. Mutta oliko hän, Penttilä, oikea mies? Tarkoittiko isäntä perässäjuoksijalla häntä vai oliko joku toinen, joka...? — Penttilän ranteessa alkoivat jänteet näkyä. — Jos joku on uskaltanut, niin — —

Mutta eihän Penttilällä ollut mitään oikeuksia. Jos tyttö on kertonut, niin tietysti asia niin on, että hänen käyntinsä on otettu häiriöksi. Toisella voi olla suurempia oikeuksia. Eihän hän ole edes oikeastaan asiaansa puhunutkaan tyttärelle. — Hän piti asiaa selvänä, luullen tytön pitävän samoin. Ja nyt! Äkkiä joutuu hän syytettyjen penkille. Hän, joka ei milloinkaan ennen ole naista katsonutkaan — niin no, sitä Amerikan tapausta lukuunottamatta. Viho viimeisiä ovat koko naiset!

»En ole juossut», pääsi Penttilältä masentuneesta, »enkä juokse. Juoskoot muut.»

»Muut!» Mustepullo hypähti korkealle isännän luisevan nyrkin jyrähtäessä pöytään. »Luuletko sinä jokaisen hunsvotin saavan juosta minun tyttäreni perässä? Hä!»

Ovelle ilmestyi valkoisiin puettu kalpea olento. »Isä!»

»Mene pois! Ei sinua täällä tarvita.»

»En minä mene. Te riitelette.» Tyttäressä oli paljon isää.

Isäntä hätkähti. Ensi kerran tämän talon seinien sisällä joku häntä vastustaa. Hänen oma tyttärensä vastustaa! Isännän otsalle ilmestyi paksu musta verisuoni. Penttilä nousi seisomaan. Tytär seisoi ovipielessä kalpeana kuin haamu, mutta ryhdiltään kuin hallitsijatar, oman valtakuntansa hallitsijatar. Penttilä astui askeleen taaksepäin. Hän vaistomaisesti tunsi, että noitten kahden on selvitettävä välinsä. Sanoillako? Ei! Se on tarpeetonta. Lapsen siteet isään katkeilevat, siteet, joita totellaan ilman arveluja ja harkitsemista. Mutta uudet siteet solmiutuvat, siteet, joitten toisessa päässä on ymmärtävä ja viisas isä, toisessa naiseksi, ajattelevaksi ja tuntevaksi naiseksi kehittynyt tytär.

»Istu», tömähti isältä Penttilälle kuin tyhjästä asiasta. — Uusi polvi oli astunut Rantamäen lattialle, polvi, jota edustivat tytär ja tuo vieras mies.

Tytär tajusi valtansa suuruuden ja myöskin sen vastuun. Hiljalleen painui hänen päänsä alemmas. Ylpeä ilme oli kadonnut. Pieni kyynel kihosi silmäkulmaan. Nuorten katseet yhtyivät, paljon puhuvat katseet. Tuulena syöksähti tytär ovesta ulos.

Isä ja tuleva vävy istuivat sanattomina.

»Mihin sinä vaimosi aiot viedä?» Isännän ääni oli outo. Kärsityn tappion vaiko ilon liikuttama — kuka tietää.

Todellakin! Penttilällä oli hotelli Helsingissä, suuri maatila Maaselän aseman lähellä, vielä toinenkin maatila, kolme suurta omaa tehdasta ja useita, joissa hän omisti osake-enemmistön, mutta mihin viedä vaimonsa? Sellaista paikkaa hänellä ei ollut. Eihän tullut kysymykseenkään, että olisi antanut tyhjentää yhden matkustajahuoneen ja sijoittanut sinne rouvansa. Ei. Vaimo ei ole enää mikään huonekalu, jonka saa sijoittaa minne haluaa.

Tämä oli pulmallinen kysymys. Penttilä ei osannut siihen vastata.

»Onko sinulla edes mitään työtä?» oli seuraava kysymys.

»On. Kyllä minulla työtä on.» Penttilä huokasi helpotuksesta.

»Kyllähän työllä aina itsensä elättää, mutta kun tulee vaimo ja lapsia, sitten se on huonompaa.»

Penttilä oli taasen lyöty. Rantamäen mielestä ainoastaan maanviljelijä kykenee ruokkimaan vaimon ja lapsia. Eikä käsitys ollutkaan kaikkein tuhmimpia.

Miehet olisivat jarnunneet miten kauan tahansa, mutta emäntä tuli keskeyttämään. Penttilä tunsi lapsellista ujoutta tulevan vaimonsa äidin edessä. Äidillä on äidin tunteet, ja hän pelkäsi loukkaavansa niitä.

»Emäntä hyvä», aloitti hän, »olen rohjennut tulla pyytämään ainoata tytärtänne vaimokseni. Tiedän, että pyydän äidiltä suurinta, mitä hänellä on antaa. Rakastan kuitenkin tytärtänne ja luulen, ettei hänkään ole välinpitämätön minun suhteeni. Tämä on antanut minulle rohkeuden tulla». — Penttilä punastui kuin koulupoika, sillä eihän hän varmasti tiennyt, rakastettiinko häntä.

Emäntä kuivasi kyyneleensä. »Olen tiennyt, että Alli rakastaa sinua. Ota hänet ja tulkaa onnellisiksi.» Itkuun tyrskähtäen syleili hän tulevaa vävyään ja vaipui sohvalle itkemään. Penttilän teki mieli langeta polvilleen hänen viereensä, lohduttaa ja kuivata kyyneleet, vannoa ja vakuuttaa, että he tulevat onnellisiksi. Mutta isännän läsnäolo esti sitä tekemästä.

Tuleva morsiankin tuli sisälle, silmät punaisina. Hän tuli aivan Penttilän eteen, otti häntä takinrintapielestä kiinni.

»Anna anteeksi, että olin niin tuhma että itkin», kuiskutti hän.

Penttilä parka! Todellakin parka. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Jos he olisivat olleet kahden, olisi hän suudellut morsiantaan, mutta mitä tehdä, kun tytön isä ja äiti katselivat vieressä? Tuli ja leimaus! Olisipa hän tiennyt joutuvansa tällaiseen tilanteeseen, niin kyllä olisi ottanut etukäteen selville, mitä on tehtävä. Nyt se oli myöhäistä. Äkkiä rohkaisi hän mielensä. Tosin hänen silmänsä iskivät kipunoita eikä hän nähnyt mitään, mutta kaappaamalla osuivat kädet tytön vyötärölle ja suudelma osui ihan keskelle suuta.

Tehty on!

Päästettyään tytön vilkaisi hän toisiin huoneessa olijoihin. Ja miten ollakaan: hehän hymyilivät - ukkokin.

Rohkeilla ja oikein täytäntöönpannuilla päätöksillä on paljon hyvää maailmassa saatu aikaan.

VIII.

Penttilän kihlaus teki suuren muutoksen hänen työtapaansa.

Tätä ennen ei kukaan ollut kiinnittänyt hänen huomiotansa niin paljon, että hän olisi ajatellut, mitä toinen mahtoi ajatella siitä tai tästä. Nyt oli asia toinen. Erottaessaan jonkun miehen ajatteli hän aina, mitähän Alli sanoisi tuosta asiasta, tai ostaessaan jonkin laitoksen osakkeet laski hän aina, mikä arvo niillä olisi, jos hän lakkaisi yht'äkkiä niitä käyttämästä, ja jäisiköhän Allille riittävästi elantoon, jos hän kuolisi.

Kihlajaispäivän iltana otti ukko Rantamäki Penttilän varsin tiukalle siitä, mitä on se työ, jota tuleva vävy tekee, ja onko se sellaista, että perhe tulee toimeen. Penttilä teki selvää työstään ja suunnitelmistaan. Olikin varsin terveellistä, että hän tapasi miehen, jolle voi huoletta uskoa salaisuuksia ja joka jaksoi kuunnella. Penttilä puhui nimittäin yhteen mittaan pisimmältä, mitä hän oli milloinkaan puhunut. Hän puhui kauan siitä, mitä tehdään Sydän-Suomen konepajalla, minkälaisia työkoneita jo on valmiina, kuinka suuria moottoreja jo tehdään ja miten pieniä ne ovat kooltaan ja montako hevosvoimaa ne voivat antaa. Paperille hän piirsi, mitä rakennuksia, kuinka suuria ja kuinka monta rakennetaan Maaselkään. Hän selitti, missä on tehdasrakennus ja mitä siinä tehdään, miksi tehdas on rakennettu juuri Maaselkään eikä muualle. Jäniskosken koskenperkaustyön selosti hän tarkalleen. Ja miksi Hangon lähelle Tanttilaan on rakennettu suuri posliinitehdas ja monta muuta seikkaa sai Rantamäen isäntä tietää, seikkoja, joista monet olisivat maksaneet omaisuuden, jos olisivat saaneet tietää edes silloin kun Rantamäki.

Penttilä puhui aina »tehdään» ja »rakennetaan», eikä erehdyksessäkään sanonut että »minä teen» tai »rakennan». Hämäläisen tapa on sellainen.

Rantamäki kysyi: »Mitäs sinä teet näissä monissa vapriikeissa?»

Penttilä joutuu hiukan hämilleen. »Minä vain omistan ne.» Tosiaankaan hän ei ollut tehnyt enempää. Ei lapiollistakaan maata hän ollut pistänyt eikä naulaakaan lyönyt, jotta rakennus olisi valmistunut. Hän vain — omisti ne. Mikä kiitollinen aihe Suomen Työmiehelle. Vahinko, ettei se ollut sitä ennemmin huomannut!

Kuultuaan tämän vaatimattoman tunnustuksen ei Rantamäki silmäänsäkään liikauttanut. Laski molemmat kätensä voimakkaasti polvilleen ja sylkäisi pitkän syljen. »Rantamäen päälle ei tehdä velkaa. Se ruokkii kyllä tyttäreni. Katto sinä vain eteesi.» Siinä oli piste.

Penttilä ei katsonut olevan syytä korjata ukon vankkaa päätöstä. Ei hän aikonut tehdä minkään päälle velkaa. Rantamäki jäi omiin ajatuksiinsa.

Penttilän suun ympärillä väreili pieni hymyn häive, kun hän muisti Rantamäen huomautuksen velka-asioista. Laskiessaan, kuinka suuri prosentti tai oikeammin kuinka pieni prosentti hänen Amerikasta tuomastaan pääomasta kuluu Suomeen rakennettavien tehtaitten peruspääomaksi, hämmästyi hän itsekin. Niin suureksi ei hän ollut kuvitellut Amerikan osuudesta »Suomi»-patenttiin saamaansa hintaa.

Tilatut koneet olivat valmiina Sydän-Suomessa. Maaselän ratapihalla oli vaunuja koneosilla lastattuina. Järjestys oli kuitenkin jo saatu niin hyväksi, että kaikki tulevat vaunut purettiin päivittäin. Maaselän tehtaitten ylijohtaja, ins. Heikki Mikkola tuntui olevan mies paikallaan. Harvoin hän suuttui, mutta silloin hän kirosikin niin, että rikiltä haisi koko paikkakunnat.

Maaselän tehtaisiin oli valittu miehiä kaikista tehtaista, joihin Penttilällä oli sananvaltaa, ja niistä miehistä sopivimmat, joita oli tullut tarjolle. Tarvittiin ammattimiehiä, viilareita, seppiä, levyseppiä ja monia muita. Mutta tarvittiin paljon sellaisia ammattimiehiä, joita Suomessa ei ennen ollut, kun ei ollut ennen sellaista ammattiakaan. Tarvittiin erikoiskoneiden hoitajia. Kaikki koetettiin valmistaa automaattisin konein, mutta silti tarvittiin hoitajia. Kaikki tällaiset erikoismiehet oli alun perin koulutettava. Siinä ei tarvittu ennakkokokemusta, useasti siitä oli suorastaan haittaa. Tarvittiin miestä, jolla oli kykyä oppia ja jolla oli halua tehdä työtä. Jos olisi ollut saatavissa joltisillakin pohjatiedoilla varustettuja miehiä, olisi harjoittelu ollut helpompaa. Mitä räikeimmin tuli näkyviin maassamme väärään johdettu ihmisten lukuhalu. Räikeitä sanomalehtikirjoituksia annetaan nuorison lukea, niin puolella kuin toisellakin, ja pilataan ihmisien hermot. Jos sen sijaan perustettaisiin kirjastoja ja koetettaisiin opastaa nuoria hankkimaan ammattitietoja, vaikka teoreettisiakin, niin käytännöllinen harjaantuminen olisi paljon helpompaa ja pikemmin päästäisiin eroon totutuista tavoista. Mutta käden käänteessä se ei ole autettu.

Jokainen tuleva erikoismies sai olla mukana koneensa perustusta tehtäessä ja koko ajan sitä paikalleen asetettaessa. Tehtaassa näkyikin olevan liikaa miehiä työssä. Olivat nimittäin tavalliset kuntoonpanomonttöörit ja sitäpaitsi koko tehtaan tuleva työväki. Tästä työväen tuhlauksesta huomautti eräs useista »sattumalta» Maaselkään poikenneista teollisuusmiehistä. Penttilällä oli kuitenkin oma mielipiteensä ja kokemuksensa, jota hän toteutti käytännössä.

Penttilälle ilmestyi eräs uusi ala, jolla hän oli varsin outo ja kokematon. Hänen täytyi hankkia oma koti.

Talon rakentaminen on varsin yksinkertainen juttu, mutta minkälainen ja mihin, se on aivan eri asia. Penttilän kotikylässä, joenpoukamassa, oli erittäin kaunis paikka ja hän oli aina sitä ihaillut. Nyt ei sitä kuitenkaan voinut käyttää, koska se oli liian kaukana Maaselästä.

Penttilä pyysi morsiamensa neuvottelemaan tästä tärkeästä kysymyksestä. Hän olikin paljon käytännöllisempi kuin Penttilä itse. »Rakenna meille rakennus johonkin Maaselän läheisyyteen. Kyllä siellä on sellaisia paikkoja, joissa voi asua», lohdutteli hän sulhasensa epäilyjä. Ja ajatus pantiin täytäntöön heti.

Erään maan etevimmän arkkitehdin konttorihuoneessa istui Alli Rantamäki sulhasineen. Arkkitehti, pieni, vikkelä mies, ihmetteli, mitä noilla lienee asiaa, kun eivät puhu.

Lopulta Penttilä alkoi: »Haluan rakentaa yksityisasunnon itselleni.»

»Jaha! Helsinkiinkö vai maaseudulle?» — Helsinkiläinen puhuu Turusta, Tampereesta ja Viipuristakin niinkuin »muustakin maaseudusta».

»Paikan tulee olla Maaselän asemalta 10 km säteellä piirretyn ympyrän sisällä. Voisitteko lähettää jonkun apulaisenne tarkastamaan paikkaa? Ehtona tietysti on, että paikka on ostettavissa ja sinne voi laittaa kunnollisen tien.»

»Jaha, jaha. Kuinkahan tilava rakennuksen tulee olla ja mistä rakennusaineesta se tehtäisiin?»

Tuleva rouva oli sanaton. Hän ei todellakaan tiennyt tulevan miehensä varallisuussuhteita.

»Tarvitsemme välttämättömästi tavalliset yksityisasuntohuoneet, sitten suuremman ruokasalin ja salin sekä muutamia vierashuoneita», lateli Penttilä. »Tiili kai olisi mukavin rakennusaine.»

»Jahaa. Jaha. Mikä se olikaan taas herrasväen nimi?» Arkkitehti alkoi epäillä työnantajansa tuntematonta nimeä. Saatuaan kuulla sen uudelleen teki hän muutamia laskuja.

»Ylimalkaisten laskujen mukaan, ottaen huomioon tarpeelliset talousrakennukset, tallit y.m., päädymme noin 3,5-4 miljoonaan.» Ammattimies aikoi hämmästyttää tilaajan suurella summalla, ja morsiameen nähden hän onnistuikin.

»Riippuen tietysti maan laadusta», lisäsi Penttilä laskelmaan.

Morsiamessa heräsi nainen. Olisi ihanaa päästä kalustamaan sellaista kotia! Arkkitehti oli tukehtua kysymysten ja ehdotusten tulvaan, jonka tuleva emäntä lasketti.

Sovittiin, että otetaan rakennuspaikasta heti selvä ja ruvetaan samalla laatimaan piirustuksia.

IX.

Maaselän tehtaista alkoi osasto toisensa jälkeen käydä. Ensimmäisenä laski valmiin koneen, tosin ilman voimakonetta, maatalousosasto — koneen, jolla vielä ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä. Kokonainen vuosi oli käytettävä ahkeriin kokeisiin, ennenkuin tuli valmiiksi kone, johon pyrittiin.

Maakulkuneuvojen osasto oli kenties valmein. Määräpäivästä viikon perästä laski osasto ensimmäisen vaunun ovestaan ulos. Osaston johtaja, nuori insinööri Pekkala, otti nuoranpätkän, kiinnitti sen etuakseliin ja alkoi kiskoa vaunua perässään. Penttilän tapasi hän lataamon ovella.

Pekkala otti lakin päästään. Hikinen otsa helmeili hikipisaroissa. »Herra tehtailija», sanoi hän. »Tuon ensimmäistä osastollani valmistunutta vaunua. Sekä minulle että miehilleni olisi suuri ilo, jos Te, herra tehtailija, ottaisitte sen omaan käyttöönne.»

Penttilä tunsi liikuttuvansa. Tuo nuori mies iloitsi, otsa hiessä, työnsä tuloksista. On puhdasta ja ylevää tuntea valmiiksi saadun työn iloa. On miehen elämää ponnistaa voimansa ja menestyä. Penttilä ymmärsi nuorukaista. Väkisinkin silmänurkka pyrki kostumaan ja ääni värisemään.

»Kiitos, insinööri, teille ja miehillenne sekä työstänne että huomaavaisuudestanne. Suostun ehdotukseenne. Sitäpaitsi huolehdin, että ensimmäinen moottori ja akkumulaattori asetetaan tähän vaunuun.»

Miehet pusersivat toistensa käsiä. Lähellä seisovatkin tunsivat liikutusta. Hetki oli juhlallinen. Se oli pieni työn juhla keskellä kuumeista kiirettä.

Olikin ankara kiire. Kevät oli tulossa. Maantiet alkoivat kuivua. Penttilä oli ottanut päämääräkseen laskea liikkeeseen heti keväästä ensimmäiset kulkuvälineet. Polkupyöriä ei voitu juuri ajatella, sillä kotimaassa ei niitä suuremmassa määrässä valmistettu, mutta oli tarkoitus laskea kauppaan sähköautoja riittävä määrä. Se oli urakka, jota ei ollut helppo täyttää.

Penttilä vietti tehtaan eri osastoissa kokonaisia vuorokausia. Häntä ei saatu lähtemään sieltä pois, vaikka olisi miten tärkeä tehtävä ollut muualla. Sinne tuotiin sähkösanomat. Puheillepyrkijät pääsivät tulemaan samalla tehtaaseen, jossa heitä ei muuten olisi hyvällä silmällä katsottu. Tosin hänellä oli jo kunnollisia apulaisia, joten pikkuasioilla häntä ei enää häiritty, mutta sittenkin oli asioita niin kosolti, että paljopuheiselta mieheltä olisi mennyt aika juttuamiseen. Penttilältä säästyi aikaa, kun hän ei puhunut turhia eikä sallinut toistenkaan loruilla.

Insinööri Sarlinin ilmoitettiin pyrkivän Penttilän puheille. Penttilä ihmetteli. Sarlin, joka ei kerran ollut ottanut häntä vastaan! Olisivatko osat vaihtuneet? Eivät! Olisi lapsellista kostonhalua olla ottamatta puheilleen vanhaa miestä. Penttilä lähti tehtaan ovelle vastaan.

Ins. Sarlin tuntui hämmästyvän. Mahdollisesti hän tunsi entisen työmiehensä ja puheilleen pyrkijän vasta nähtyään miehen. Joka tapauksessa oli hän hämmästynyt. Pian hän kuitenkin tottuneena seuramiehenä voitti itsensä ja alkoi puhua kuten puhutaan miehelle, jonka arvo tunnetaan.

Sarlin ehdotti, että Penttilä tilaisi tarvittavat sähkötarpeet häneltä. Penttilä ei ollut varma, tiesikö hän, että Sydän-Suomen sähkömoottoritehdas valmistuu juuri niinä päivinä ja että siellä voidaan valmistaa tuhat erikoismallista sähkömoottoria päivässä. Ei hän myöskään tiennyt, tarkoittiko insinööri Sarlin ainoastaan valaistuslaitteita.

»Valitettavasti, herra insinööri, en voi tarjoustanne enää käyttää, mutta jos se olisi tehty minulle neljä kuukautta sitten, niin olisin ollut varsin tyytyväinen.»

Uusi aika oli alkanut, ja ne, jotka eivät osaa asettua mukaan, kaatuvat. Niin kävi tässä ja niin käy elämässä aina.

Maaselän suuret jättiläiskeuhkot alkoivat hengittää. Vaunuosasto syöksi ovestaan pieniä 3 tonnin kuorma-autoja. Sydän-Suomesta tuli vaunulasti vaunulastin perään pienikokoisia sähkömoottoreja. Kerran päivässä tuli ylimääräinen juna Hangosta tuoden akkumulaattorin posliiniosia. Rautajauhetta valmistettiin tonnittain ja koivunhiiltä poltettiin erikoisessa hiilitarhassa tuhansia kuutiometrejä viikossa. Sähkövoimaa vain oli niukasti saatavissa, mutta tulevaisuuden toivo oli hyvä.

Oli tarkoitus toukokuun 15 p:nä saada autojen esittely Suomessa. Tasan 6 kuukautta myöhemmin kuin Amerikassa. Kuitenkin tuli esteitä. Täytyi siirtää kesäk. 1 päivään. Oli nimittäin keskitettävä kaikki saatavissa olevat voimat ensin tehtaan käyntiinsaantiin ja sitten heti työväen asuinrakennusten rakentamiseen. Toukokuun 14 p:nä alkoivat varsinaisen keskustehtaan kaikki osastot käydä. Hätiköimättä, täysin koneitaan halliten vetivät miehet kuka hihnan, kuka sähkön koneeseensa, ja miehet, joiden koneet kävivät keskusakselista, pistivät syötinlaitteet, porat ja niittaajat paikoilleen niinkuin tehdas olisi ollut käynnissä jo useita vuosia. On väärin väittää, etteivät suomalaiset kykene valmistamaan tekniikan viimeisiä saavutuksia. Kyllä he kykenevät. Heillä on tähän asti ollut siihen liian vähän tilaisuutta. Maahan oli nyt vasta syntynyt ensimmäinen suurisuuntainen tehdaslaitos. Saavutukset eivät olleet alussa niin korkeat kuin amerikkalaisen sisartehtaan, mutta niihin pyrittiin.

Lataaja pantiin käyntiin toukokuun 16 p:nä, vapaussotamme lopettamis-vuosipäivänä. Taloudellisen riippuvaisuutemme lopettamis-vuosipäivä oli tuleva samasta päivästä.

Lataaja toimi moitteettomasti. Vahinko vain, ettei ollut tarpeeksi voimaa. Ensimmäinen lataaja kykeni Amerikassa lataamaan 55 akkumulaattoria eli »pommaa», kuten miehet Maaselässä kutsuivat, tarkoittaen sähkövarastoa, joka riitti synnyttämään 5 hevosvoimaa 10 tunnin ajaksi, jotavastoin ensimmäisen Maaselässä toimivan lataajan käytettävissä oleva voima riitti vain 6 pommaan minuutissa. Lähimmässä tulevaisuudessa toivottiin saatavan Maaselkään lisää voimaa sekä lukuisia maaseutulataamoja käyntiin.

Penttilä oli miltei unohtanut morsiamensa tänä kiireisenä työn aikana. Arkkitehti ei kuitenkaan ollut unohtanut hänelle annettua tehtävää. Eräänä viileänä toukokuun iltana ilmestyi hän itse tomuisena ja väsyneenä Maaselkään.

»Jaha, jaha, herra Penttilä», puheli hän katsellen ympärilleen. »Konttorirakennus. Liian kevyt tyyli. Olisi pitänyt olla raskaampi, se olisi antanut johtavan leiman koko laitokselle. Jaha, jaha!»

»Oletteko tavannut morsiantani?» kysäisi Penttilä.

»Hänen pitäisi tulla tänään tänne. Olen löytänyt paikan, ihanan rakennuspaikan. Vain 4 km täältä. Kaunis metsä ja järvi. Ihana paikka», puheli innoissaan tunnettu arkkitekti.

Aivan oikein. Iltajunalla saapuikin Alli Rantamäki Maaselkään. Ihmeissään katseli hän ympärilleen.

»Aapeli! Onko se sinun tehtaasi näin suuri?» pääsi häneltä miltei tahtomattaan.

»En ole uskaltanut sijoittaa tänne kaikkia tehtaita, mitä tarvitsen. Asuntokysymys olisi ollut voittamaton ja rautatie ei olisi ennättänyt kuljettaa raaka-aineita tänne ja valmiita tuotteita pois.»

Lähdettiin tarkastamaan arkkitehdin löytämää rakennuspaikkaa.

Ensimmäinen Maaselässä valmistettu vaunu lähti ensimmäiselle matkalleen. Sähkövaunu lähti voittomatkalleen valloittamaan vanhaa mannerta. Amerikka oli jo sen valtakuntaa. Työnjohtajia, insinöörejä ja miehiä kerääntyi katsomaan uuden koneen lähtöä. Matka oli vain neljä kilometriä, joten yksi pomma riittäisi voimaksi, mutta varmuuden vuoksi otettiin toinenkin.

Penttilä asettui ohjaajan paikalle ja toiset istuutuivat perään. Vaunu oli jokseenkin tavallisen polttomoottori-auton näköinen. Ohjaajan edessä oli vain tilaa matkatavaroille ja varavoimalle, koneet kun ottivat aivan pienen tilan.

Penttilä yhdisti virran moottoriin ja vaunu lähti liikkeelle äänettömästi ja tasaisesti. Ero poltto- ja sähkömoottorin välillä oli melkoinen. Sähkömoottori ei tarvinnut mitään välivaihtoja eikä yhdistäjiä. Jos haluttiin ajaa hiljaa, niin oli annettava moottorin käydä hiljaa päästämällä siihen vain vähän virtaa. Jos taasen haluttiin lisätä vauhtia tai oli ylämäki, niin oli päästettävä virtaa lisää — ja sillä hyvä. Koko koneiston hoito oli yhdistetty ohjausrattaaseen.

Tie oli hyvin huonoa, jopa loppu-taival kokonaan tietöntä. Takana istujat ehdottivat, että käveltäisiin viimeiset parisataa metriä, mutta Penttilä halusi koetella koneensa kuntoisuutta ja ajoi yli kivien ja juurien verraten korkealle kummulle, jossa arkkitehdin valitsema rakennuspaikka oli.

Se oli todella kaunis paikka. Vieressä oli ihana metsäjärvi. Katselijat seisoivat hiekkakummulla järven pohjoispäässä. Kaunis, valkoinen hiekka muodosti muut rannat, paitsi läntisessä päässä oli korkea kallio, joka antoi jylhän leiman koko sille osalle järveä. Järvi oli noin 3 km pitkä ja 1 1/2 leveä, muodostaen pari pitempää lahtea, ja lähellä pohjoispäätä oli pieni mäntyä kasvava saari.

Rannoilla kasvoi sekametsää, alavammilla paikoilla koivua, leppää ja raitaa, ylävämmillä kuusta, mäntyä ja katajaa.

Osa rantaa kuului Maaselän kartanoon, mutta suurimman osan omisti Kuoppalan suuri talonpoikaistalo.

Penttilän morsian ihastui paikkaan. »Tähän valkoinen päärakennus, tähän autovaja, sauna rantaan. Nuo puut jätetään paikalleen, tähän istutuksia, tästä tie lähtee asemalle.» — Innostus loisti hänen silmistään ja posket hehkuivat onnesta.

»Jaha, jaha!» puheli arkkitehti.

»Ehkä ostamme koko järven ympäristön ja laitamme toisen rannan tehtaan väestölle vapaapuistoksi», ehdotti Penttilä.

Morsian innostui.

»Jaha, jaha. Ehkä se häiritsisi herrasväen rauhaa», huomautti arkkitehti.

»Maaselässä tulee ensi talvena asumaan noin 8000 ihmistä ja vuoden päästä neljä sen vertaa, joten on ymmärrettävää, että yhdelle ihmiselle ei riitä näin paljon tilaa», selitti Penttilä.

»Jaha, jaha! 8000 asukasta. Milloin ruvettiin rakentamaan?»

»Helmikuun 2 päivänä pistettiin ensimmäiset lapiolliset ja syyskuun 15 p:nä pitäisi olla 4000 asuinhuonetta valmiina.»

»Jaha, jaha. Milloin pitäisi herrasväen asunnon olla valmiina?» tiedusti arkkitehti.

Morsian ja sulhanen vilkaisivat toisiinsa. Molemmat punastuivat, sillä he eivät vielä olleet puhuneet häitten ajasta mitään.

»Kenties myöskin syyskuun puolivälissä», ehdotti Penttilä.

»Jaha, jaha! Herra Penttilällä tuntuu olevan oma kurssinsa. Koetettakoon, koetettakoon», puheli arkkitehti.

Sähköauto teki ensimmäisen matkansa moitteettomasti.

Kauan istuivat Alli Rantamäki ja arkkitehti kumartuneina piirustusten yli. Penttilä haukotteli. Mitä hän ymmärsi tai halusi ymmärtää tämän tai tuon rappukäytävän asemasta! Ja hän vakuutti itselleen olevan samantekevää, onko ruokailuhuoneessa sini- vaiko punakukkaselliset maalaukset. — Tuleva emäntä näkyi käsittävän asemansa toisin. Hän tahtoi tarkalleen tietää, miten valoisa mistäkin huoneesta tulee. Onko akkuna aamu- vai ilta-aurinkoon päin? Tuleeko halli tarpeeksi ilmava? Ovatko ulkoparvekkeet järvelle vaiko maalle päin? Kaikki halusi hän tietää. Arkkitehti selitti kaikki, lausui mielipiteensä ja kuunteli kohteliaasti toisen huomautuksia.

Penttilä pyysi tavata vielä samana iltana Maaselän tehtaitten ylijohtajaa, ins. Mikkolaa. Ilmoitettiin, että asemalla on tapahtunut jokin tapaturma ja insinööri on siellä. Penttilä lähti myös asemalle.

Tapaturma oli huolimattomuuden tulos. Vaunusta purettaessa erästä lämmityspannua, joka oli painoltaan noin 6 tonnia, oli työnvalvoja asettanut tuet huolimattomasti ja pannu oli pudonnut valtion vaunun ja pienemmän paikallisvaunun väliin sulkien osittain rautatien. Pannu oli nopeasti saatava ylös, sillä lastaustyöt kärsivät. Oli kuitenkin toisen työvuoron päätyttyä katkaistu sähkövirta jonkin linjalla toimitettavan korjauksen tähden. Nostokone kävi sähköllä eikä toiminut, kun ei ollut virtaa. Ins. Mikkola oli järjestänyt jo alulle vipunoston, mutta se kävi hitaasti, ja hän oli kiukkuinen. Penttilä näki hänet sellaisena ensi kerran. Selkäpiitä karmivat ne karkeat kiroukset, joita hän päästi.

Penttilä mietti hetkisen. Hän irroitti erään monttöörin avulla moottorin nostokoneesta ja siirsi autostaan akkumulaattori-moottorin tilalle. Hihnan kiristäminen oli suurin työ. Ennenkuin miehet olivat ennättäneet nostaa pannua 20 sm, oli nostokone käyttökuntoinen, ja pannu nostettiin tuota pikaa. Nostokone toimi tosin hiukan hitaammin kuin vanhalla moottorillaan, sillä uudessa moottorissa toimi hihnapyöränä auton hammasratas.

Miehet ihmettelivät uutta laitosta. Ins. Mikkola oli hetken ääneti. Kun pannu oli saatu omaan vaunuun ja tie laitetuksi, huusi hän lähitienoolla olevat miehet nostokoneen luo. Tarjottuaan miehille paperossit hän sanoi:

»Nyt pidetään pieni tupakkatunti, sillä tänä iltana tapahtui sellaista, mitä ei ennen ole tapahtunut. Olen aina sanonut, että tämä tehdas tekee ihmekoneita, mutta en tullut ajatelleeksi, että se kone on itse p——le.» Hän veti lakin syvemmälle silmilleen ja lähti. Nyt vasta käsitti tämä käytännön mies, jolla ei ollut mielikuvitusta, että oli siirrytty uuteen aikaan.

Tosiaankin uusi aika alkoi levitä Maaselästä. Sähkövaunuja ei vielä voitu myydä, sillä omiin tarpeisiin tarvittiin niitä paljon, ja aluksi tehtiin pääasiassa kuorma-autoja. Mutta latausasemia tehtiin sopiviin kohtiin suurella kiireellä. Paljon hankaluutta tuotti riittävän voiman saanti. Jäniskoski antoi kahdelle latausasemalle 500 kilowattia kummallekin, eikä pienempiä kannattanut rakentaakaan. Helsinki lupasi 5000 kwt yöllä. Penttilä otti voiman kiitollisuudella vastaan, ja asema oli jo valmiina odottamassa lähetyksiä Maaselästä.

Penttilä lähti maaseudulle asettamaan lataajia kuntoon. Tuntui ihmeelliseltä, että hän laittoi latausasemat ja akkumulaattorien eli pommain myynti- ja vaihtoasemat kuntoon ennen kuin voi laskea kauppaan tarvittavan määrän koneita.

Hän tahtoi, että jos joku ostaa hänen sähkömoottorinsa muodossa tai toisessa, niin hän on valmis ruokkimaan sen käyttäjälle mukavasti ja halvasti. — Jos ensi vaikutelma koneesta on huono, niin se pysyy kauan.

Penttilä lähti sähkövaunullaan ilman ohjaajaa morsiamensa kanssa eräänä toukokuun aamuvarhaisena. Oli varattu voimaa 12 pommaa ja hiukan evästä matkaajille.

Julkisuudessa oli nähty yhtä ja toista jo Maaselän tehtaista ja Penttilän töistä yleensä.

Ins. Sarlinin Maaselässä-käynnin jälkeen kierteli maan ruotsalaisissa lehdissä, ilmeisesti jonkun sähkömiehen kirjoittamana, pitkä selostus akkumulaattorien epäkäytännöllisyydestä niitten raskauden ja lyhyen iän tähden.

Uusi Suomi julkaisi haastattelun Amerikan viimeaikaisista liikeoloista. Haastateltava oli ilmeisesti joku palaava siirtolainen tai Amerikassa saarnamatkoilla käynyt agitaattori. Tiedot olivat kyllä oikeita, mutta pintapuolisia. Kotimaahan palannut kertoi, miten kaupungin kaduilla nykyään on hiljaista. New Yorkissakaan ei kuulu enää tuhansien autojen puuskutus eikä hevosten kavioitten läiske. Katuäänet soivat kaikki aivan kuin sordiinolla soitettuina. Kulkuneuvot ovat nimittäin muuttuneet. Stillwell-sähkövaunut ovat työntäneet polttomoottori-vaunut kokonaan syrjään.

Ainoastaan maaseudulla käytetään enää niitä. Sähköautot käyvät aivan äänettä. Heikko sirinä kuuluu vaunun kiitäessä eteenpäin. Jos ilmarautatien kolina vielä hiljenisi, niin New York olisi hiljainen kuin hauta. Haastateltava ei tiennyt kertoa mitään Stillwell-tehtaitten synnystä eikä kehityksestä eikä siitä, kuka oli alun perin niitten takana.

Toukokuun loppuviikolla julkaisi Helsingin Sanomat pitkän, kolme palstaa käsittävän kirjoituksen valtion koskirakennushullutuksesta. Kirjoitus oli kokonaan ilmeisesti jossakin iltaseurassa lausuttujen mietelmien pohjalle rakennettu. Siinä vedottiin vielä sähkön liikatuotantoon, valtion varojen tuhlaukseen — ne kun pantiin moniksi vuosiksi seisomaan ilman korkoa. Ja siinä osoitettiin, että on paljon tärkeämpiäkin töitä vielä kesken, esim. Konserttitalon rakentaminen Helsinkiin.

Penttilä luki tämän kirjoituksen Iisalmessa. Hän sähkötti Maaselkään ja käski lähettämään neljälle suurlehdelle Helsinkiin auton kullekin. Pomma kuhunkin valmiiksi. Helsingistä saa kyllä lisää, sillä lataamo oli jo valmiina.

Tämä oli erehdys. Suomessa ei ole tapana lähettää sanomalehdille — kahvit kyllä, mutta ei autoja. Lehdet heräsivät isänmaallisuuteen. Uusi Suomi muisti haastattelun amerikkalaisesta sähköautosta ja näki selvästi, miten pieni Suomi on joutunut trustin haltuun. Nyt se tiesi Maaselän tehtaista, jotka muka trusti on rakentanut, vaikka se tähän asti ei ollut puhunut niistä mitään.

Helsingin Sanomat pilkkasivat voimakasta amerikkalaista reklaamia.

Hbl. puhui ulkolaisen kilpailun turmiollisesta vaikutuksesta maamme teollisuuteen.

Sos.-dem. yksin kiitti lahjasta. Se, joka ei tunnusta niin pientä isänmaata kuin Suomi, näki asian hyvältä puolelta, kun hyvän lahjan sai. Sanallakaan ei sekään puhunut suomalaisesta tehtaasta.

Lahjansa vastaanotosta sai Penttilä kuulla Rovaniemeltä.

»Olkoon Helsinki ja helsinkiläiset herrat. Minulla on laaja maakunta. Annetaan sille sähköä ensin.»

X.

Sähköautot ja -moottorit menivät hitaasti kaupaksi. Suomen talonpoika ei ole varsin herkkä omistamaan uusia katsantokantoja eikä uusia elintapoja. Kuiva sähköakkumulaattori muutti talonpojan elintavat. Hän oli tottunut kasvattamaan hevosia ja vielä käyttämään öljylamppua. Uusi keksintö teki molemmat tarpeettomiksi. Sähkövalo voitiin nyt siirtää ilman kalliita johtoja mihin tahansa. Kulkemaan pääsi maalla ja vedessä ilman hevosta. Peltotyöaseet käytettiin sähköllä. Talviteitten kunnossapito tuli hiukan hankalammaksi kuin ennen, sillä niiden täytyi nyt olla paremmassa kunnossa.

Maaselän ja Sydän-Suomen tehtaissa oli suurta ylituotantoa. Penttilä alkoi ajatella vientiä ulkomaille. Mihin? Venäjällekö? — Ei sinne nyt sentään ensiksi. Tietysti nekin raukat apua tarvitsevat, mutta järjestäkööt ensin sisäiset asiansa.

— Viro saakoon ensiksi tarpeensa ja sitten Saksa. Saksa ponnistelee vielä Versailles'n rauhanehtojen täyttämiseksi — lähettäkäämme sille apua. Ruotsi kalistelkoon miekkaa Ahvenanmaan asiasta ja tulkoon toimeen tulevassa kilpailussa miten voi.

Heinäkuun alussa lähetettiin 10 malliautoa Berliiniin ja sama määrä erilaisia moottoreita.

Uusi aika ei tullut jättämättä merkkejään Suomeenkin. Hevosten hinnat laskivat jyrkässä polvessa. Hevosten vientiä Ruotsiin tuntui olevan miltei joka satamassa.

Penttilä lähetti veljilleen kaikkia koneita, mitä hänen valmisteistaan voitiin maataloudessa käyttää. Ensimmäinen oli henkilö- ja kuorma-auto. Sittemmin seurasi erikoisen voimakas peltoveturi, puimakoneen sähkömoottori, pumpun moottori, puusirkkeli — valaistuslaitetta ei tarvittu, sillä sellainen oli ennestään — puhelinpatterit, ja navettaan lähetti hän lannankärrääjän, lypsykoneen ja silppumyllyn. Vanha emäntä, Penttilän äiti, oli vihainen kaikista näistä kojeista.

»Mitä sitä ihmisillä enää tehdään, kun kaikki käy masiinoilla», tuskaili hän. »Nyt pestään astiat ja pyykit masiinoilla, keitetään sähköllä. Piiallekaan ei jää työtä muuta kuin äpäräin laitto. Niitä se Aapeli niillä masiinoillaan ei voine laittaa.» — Ovi paukahti tiukasti emännän painuessa kamariinsa.

XI.

Alli Rantamäen ja Aapeli Penttilän häät oli määrätty vietettäviksi syyskuun 20 p:nä.

»Ovathan kiireimmät kesätyöt jo tehdyt», oli ukko Rantamäki hymähtänyt.

Häät piti vietettämän sellaisen talon tapaan, jossa »morsiamella on vähän otettavaa».

»Ei mitenkään ylellisiä eikä herrasväkisittäin, vaikka ei turhasta nuukuudestakaan mihinkään ole», oli isäntä määritellyt kokille häitten komeuden. Vävy ei ollut oikein isännän mieleinen, vaikkeihan sitä moittiakaan sopinut. Parempi olisi ollut, jos olisi rusthollari. Ei mitenkään komeuden tähden, vaan »rusthollin talo ruokkii aina emännän». Etteikö tuleva vävy jaksaisi vaimoaan ruokkia — —! Eipä silti, mutta sittenkin — maa on sentään aina maata. Ei niistä suuristakaan rahoista aina tiedä.

Väkisinkin isännän ajatukset näinpäin kiertelivät, kun hän ajatteli tyttärensä tulevaa kohtaloa. Olihan viime aikoina ruvettu Penttilästä sanomalehdissäkin hyvinpäin puhumaan. Syytettiin vain keinottelijaksi, joka vain kokoaa rahoja. Tosin jokin insinööri Mikkola oli julkaissut kirjoituksen ja verrannut Penttilää maailman suurimpiin keksijäneroihin, väittäen suurmiehen kävelevän keskuudessamme, mutta eihän sitä tiedä.

Vieraita oli kutsuttu. Molempain sukujen ja naapurien odotettiin tulevan. Penttilä olisi tahtonut vain pienet perhekutsut, mutta morsiamen isä huomautti, että »se on Rantamäen tytär kun vihitään». Se ei ollut mitenkään pröystäilyä, vaan kuului vierasvaraisuuden lakeihin, että Rantamäen tyttären häissä tulee suvun kokoontua, ei niin paljon sulhasen ja morsiamen tähden, vaan jotta vanhat sukulaiset tapaavat toisensa. Jos häitä ei olisi pidetty, olisi se ollut loukkaus monelle etäiselle sukulaiselle, kielto tavata vanhoja ystäviä.

Häät täytyi pitää.

Penttilä lähetti 30 autoa asemalle viemään vieraita Rantamäkeen. Hänen sukunsa, asuen laajan pitäjän toisella laidalla, tuli miltei kokonaan junalla. Itse hän halusi mennä sukulaistensa kanssa, koska sellainen on tapa häissä. Sitäpaitsi on tapa, että sulhanen menee morsiamen taloon yksin ajaen, jotta morsiamella on tilaa palatessa. Niinpä Penttiläkin ajoi yksin Maaselän ensimmäisessä autossa. Etumaisessa autossa oli, kun he asemalta ajoivat Rantamäkeen, paitsi ohjaajaa Penttilän vanhin veli Antti, puhemiehen virkaa tehden, sekä kaksi viulunsoittajaa. Näitten perässä ajoi Penttilä yksin. Sitten tulivat läheisemmät sukulaiset, sulhasen äiti, sisar ja muu hääväki.

Jokaisen kylän kohdalla soittivat pelimannit jonkin reippaan marssin tai kiperän polkan.

Häätaloon saavuttua soittivat sulhasen soittajat surullisen poloneesin. Puhemies ei enää mennyt kysymään, saako tulla taloon, kuten ennen oli tapana, mutta sulhasen väki ei noussut ajopeleistä ennenkuin morsiamenpuolen soittajat olivat vastanneet soittoon.

Pian kajahtikin neljän viulun ja klarinetin virittämä »tulomarssi» kuistilta.

Portaitten alapäässä olivat vastassa morsiamen isä ja »kenkkäri». Kenkkäri oli joku läheinen sukulaisnuorukainen, joka valittiin ja kutsuttiin ikäänkuin isännän avuksi häihin. Hänen oli huolehdittava, että ruokaa ja juomaa oli saatavana ja ettei kukaan tarjoilussa tullut unohdetuksi.

Morsiamen isä johdatti sisään sulhasen äidin. Kenkkäri huolehti muista vieraista. Ennen oli tapana, että kuistilla tarjottiin vieraille heti ryyppy viinaa ja suolakalaa. Mutta kieltolain astuttua voimaan tämä »tuliaisryypyn» tarjoaminen oli jätetty pois.

Vieraitten ennätettyä riisua päällysvaatteensa tarjottiin kahvit. Sulhanen istuskeli tupakkakamarissa muitten miesten kanssa. Morsiamen sai hän nähdä vasta vihille mentäessä.

Hääpäivällinen oli runsas ja maukas. Puolen vuoden vanha sianporsas kokonaisena pöydässä teki juhlallisen vaikutuksen.

Penttilä oli pelännyt »esiintyä» häissään, mutta morsiamen rinnalla se meni mainiosti. Aloittaa ateria ja tanssi — ei siinä mitään erikoista ollut, kun meni vain.

Vihille mentäessä, juuri kun sulhanen otti morsiamen käden morsiusneitojen ja poikien muodostaman kujan päässä, tunsi Penttilä polvensa notkahtavan. Hän tunsi morsiamen sormessa sormuksen eikä muistanut, oliko hän ottanut vihkimäsormuksen liivinsä taskuun. Saatuaan tilaisuuden hän koetti sitä. Siellä se sentään oli.

Häät olivat hauskat, niin jokainen häävieras tunnusti.

Sähkösanomia tuli runsaasti. M.m. tuli New Yorkista kolme. Yhden lähetti mr Stillwell perheineen, toisen mr Hoover ja kolmannen ins. Hertz. Tämä kunnon saksalainen oli aina saksalainen. Sähkösanomassakin hän sen ilmoitti. »Onnittelen nuorikkoja. 'Suomen' levittyä etelään tarvitsee Saksa poikaansa Hertziä», kuului koko sähkösanoma. »Suomen» levenemisellä tarkoittaa hän »Suomi»-patentin levenemistä.

Sähkösanomien joukossa oli eräs osoitettu yksityisesti Penttilälle. Hän oli kieltänyt lähettämästä Rantamäkeen mitään yksityissähkösanomia, elleivät ne ole erikoisen tärkeitä. Tämän täytyi olla siis jotakin erikoista. Lähettäjä oli Seppälä, eräs nuoremmista insinööreistä, vanhemmat olivat mukana häissä. Sähkösanoma kuului:

»Lakko puhjennut Kotkassa, kannatuslakko Tampereella ja Helsingissä. Maaselkä seisahtunee huomenna.»

Penttilä tahtoi säästää häärauhan eikä puhunut sanoman sisällöstä insinööreilleen eikä kenellekään. Hän sähkötti vain Seppälälle: »Kutsukaa neuvottelijat Sydän-Suomesta ja Maaselästä yläkonttoriin ylihuomeneksi klo 10 ap. Penttilä.» — ja oli yhtä iloinen kun ennenkin.

Häitten huomenissa oli nuorenparin tarkoitus lähteä häämatkalle. Minne? Se oli heidän salaisuutensa. »Nuorta muoria», s.o. morsianta aamulla onnitellessaan ilmoitti Penttilä, että heidän täytyykin matkustaa Maaselän kautta. Ins. Mikkola vainusi heti jotakin erikoista. Penttilä lohdutti mainiten haluavansa näyttää vaimolleen heidän uutta asuntoaan valmiina.

Vasta junassa ilmoitti Penttilä, mitä Maaselässä on tekeillä. Hän pyysi insinöörejään pyrkimään samaan vaununosastoon, jotta voitaisiin pitää neuvottelu samalla.

Herrat olivatkin saapuvilla Penttilän tullessa. Sanaakaan sanomatta pisti hän saamansa sähkösanoman ins. Mikkolan käteen. Vaunun uutimet heilahtivat Mikkolan kirouksen voimasta. Ins. Vermasvuori oli hetken ääneti luettuaan sähkösanoman.

»Vaimoja ja lapsia minun surku tulee», sanoi hän.

Kaikkien saatua tietää sähkösanoman sisällön sanoi Penttilä, mitä on tehty.

»Sähkötin ins. Seppälälle, että hän kutsuisi neuvottelijoita sekä Sydän-Suomesta että Maaselästä huomenaamuksi», sanoi hän. »Herrat kai ymmärtävät, että lakko on estettävä. Tappiomme lakon sattuessa ovat korvaamattomat. Jos varastomme olisi riittävä, niin voisimme rahallisesti kyllä kestää vuoden, mutta lähetettyämme ulkomaille kaiken ylituotantomme emme mitenkään voi viikkoa enempää pitää käynnissä kotimaahan myymiämme moottoreita. Täten tulevat kaikki ostajamme kärsimään tappioita ja heidän uskonsa koneisiimme ja lupauksiimme horjuu.»

Kaikki tajusivat asian vakavuuden. Samalla huomattiin myöskin virhe liikkeen johdossa. Kukaan johtajista ei tiennyt, että Kotkassa on ollut mitään työnselkkauksiakaan, ja onhan täytynyt olla 14 päivää ennen tiedossa, että lakko siellä puhkeaa. Kukaan ei ollut ajatellut, että muitten tehtaitten kohtalo tai työolot voivat vaikuttaa heihin. Sanomalehtiä tuskin kukaan luki muulloin kuin matkoilla. Kotona oli muuta tekemistä.

Päätettiin palkata erikoinen sanomalehtien lukija, joka seuraa sanomalehdistöä ja lyhyesti referoi niissä olevat, liikettä mahdollisesti koskevat asiat. Samalla hän voisi koota arkistoa liikkeelle.

Mato kuolee lyömällä päähän. Lakko oli siis lopetettava pääpaikassaan Kotkassa. Konttoripäällikkö Lehtovaara ja ins. Pekkala lähetettiin suoraan autolla Kotkaan ottamaan selvää, miten korkealle nousisi vuotuinen summa, jonka kotkalainen liike joutuisi maksamaan, jotta miesten vaatimus tulisi tyydytetyksi ja lakko loppuisi heti.

Yksi ja toinen häävieraista saapui kotiasemalleen ja sanoi hyvästit. Maaselän asemalla morsiusparin hyvästellessä kutsui Penttilä tulemaan katsomaan »meidän pesäämme» — »sitten kun olemme tulleet kotiin», lisäsi hän painokkaasti. Hän ei silloin tiennyt, että matka tulisi kestämään niin kauan kuin se sitten kesti.

Neuvottelijoiksi menivät Penttilä itse sekä insinöörit Mikkola ja Vermasvuori. Kotkasta saapui sähkösanoma: »Satatuhatta.»

Penttilä pyysi, että hänelle tultaisiin ilmoittamaan heti, kun neuvottelijat ovat saapuneet.

Mahdolliset vaatimuskohdat tarkistettiin vielä kerran. Palkkain pitäisi olla riittävät. Asunto-olot olivat auttavat. Työmäärä oli tietysti aika suuri, sillä kaikki työt tehtiin urakalla. — Jännityksellä odotettiin, mitä neuvottelijat vaativat.

Noin neljänneksen yli kymmenen ilmoitti konttoristi, että neuvottelijat ovat saapuneet.

Penttilä seuralaisineen lähti n.s. yläkonttoriin.

Heidän hämmästyksensä oli rajaton. He olivat odottaneet, että heillä on vastassa omia miehiä ainakin viitisenkymmentä. Ihmeekseen näkivät he, että odottajia on kolme tuntematonta miestä. Herrat tervehtivät toisiaan.

Penttilä katsoi vastapuoluettaan pitkään ja tutkivasti. Kumpikaan puoli ei puhunut mitään.

Viimein Penttilä aloitti: »Herrat ovat kai tulleet pyynnöstäni neuvottelemaan Sydän-Suomessa ja Maaselässä puhjenneitten lakkojen johdosta?»

Vieraat miehet olivat kaikki nuoria, tuskin kaksikymmenvuotiaita. Pitkä tukka kaikilla, ja punainen kaulaliina ja kaksinkertainen kaulus täydensivät pukua. Omituisin oli heidän hehkuva katseensa.

Vanhin heistä vastasi: »Niin olemme, ja sitäpaitsi Tanttilan, Jäniskosken, Porraskosken ja Laukkasen tehtaitten työläisten puolesta.»

»Kenties herrat näyttävät jonkinlaiset valtuudet», pyysi Penttilä.

Nuorin korotti äänensä: »Emme me mitään papereita tarvitse, me olemme ammattijärjestön määräämiä.»

»Milloin Teidät määrättiin?»

»Viime keskiviikkona.»

»Mutta eihän lakko ollut silloin vielä edes alkanutkaan.»

»Silloin se määrättiin alettavaksi.»

»Helsingissäkö?» sähähti Mikkola.

»Tietysti. Ammattijärjestö määräsi lakon alettavaksi ja sillä hyvä.»

Tuoli poltti ins. Mikkolan alla. Ins. Vermasvuorella oli täysi työ pitää häntä alallaan.

Penttilällä oli tukala paikka. Tämäkö oli työn ja pääoman taistelua! Hän, työmies, talonpojan poika, joutuu edustamaan pääomaa noita kolmea Helsingistä lähetettyä, täyteen pumpattua ammattiagitaattoria vastaan, jotka sanovat edustavansa työtä? Työtä — miehet, jotka tuskin tietävät, mitä on työ. Miehet, jotka tuskin milloinkaan ovat tehneet yhtään mitään, ja tulevat sanomaan, että heidän takanaan on 15000 miestä, jotka ruokkivat vaimojaan ja perheitään. Ainakin 50000 ihmisen toimeentulosta olisi siis päätettävä.

Penttilän äänettömyyttä pitivät ammattijärjestön edustajat heikkouden merkkinä. He alkoivat pommituksen.

»Me vaadimme, että urakkatyöt heti poistetaan ja alin tuntipalkka määrätään. Tehdasneuvostot ovat heti perustettavat ja niitten valta tunnustettava. Kaikki ne työnjohtajat, joista annetaan myöhemmin luettelo, ovat heti erotettavat.»

»Hyvät herrat!» keskeytti Penttilä. »Jos näihin vaatimuksiin myönnytään, alkavatko työt tänään iltavuorolla klo 4?»

»Jaa! Asiasta on tehtävä sopimus ja se lähetettävä Helsinkiin. Sitten äänestetään lakon lopettamisesta tai jatkamisesta. Sitäpaitsi on lakkoajalta maksettava täysi palkka.»

»Jos ehtoja ei hyväksytä, niin mitä sitten?»

»Ehdot ovat hyväksyttävät! Tehdasta ei panna käyntiin ennenkuin ne hyväksytään. Yksikään hyrrä ei pyöri, ellei kaikkiin vaatimuksiin ole myönnytty. Me olemme ihmisyyden nimessä alkaneet taistelun kapitalistien nylkyvaltaa vastaan, ja me emme taivu. Meitä ei sorreta enää, ei työllä eikä aseilla.»

Penttilä näki, ettei hän jaksa pitemmälle rauhoittaa Mikkolaa. Mitta oli tosin täysi hänessäkin, mutta Mikkola oli aivan räjähtämäisillään.

»Hyvät herrat! Lapsille on annettu vaarallinen ase leikkikaluksi. Tunnustatte kai itsekin, että ette tunne paikallisia oloja. Minulle ensin ilmoitetaan, että lakko on vain kannatuslakko Kotkan lakkolaisille. Sitten tulette te Helsingistä ja esitätte teoriojanne tietämättä, onko niillä edes työväestön keskuudessa kannatusta. Luulisin, että Maaselän työväki kuolisi nälkään tuntipalkalla, sillä niin hyviin palkkoihin se on tottunut. Mitä tulee tuohon Kotkan lakkoon, niin olen sitoutunut, edustajani välityksellä, suorittamaan lakon aiheuttaman palkkaeron, ellei asianomainen tehdas sitä katso voivansa tehdä. Sitten ette voi vakuuttaa töitten rauhallista alkamista, vaikka kaikkiin vaatimuksiin tyydyttäisiin. Hyvät herrat! Mikä on se poliittinen temppu, jota Helsingissä nykyään suoritetaan ja jonka tueksi on järjestetty tämä lakkoilu? Eikö ole mitään! Tunnen, että työväen etujen parantamiseksi ei näin tehdä. Minun ehtoni on: Tänään kello 1 tulkoon omia miehiäni puheilleni ja he esittäkööt vaatimuksensa. Joka tapauksessa on työt aloitettava kello 4 iltapäivällä. Ellei niin tehdä, niin seurauksista en minä vastaa. Hyvästi, hyvät herrat.»

Vastaväittäjät olivat useasti yrittäneet keskeyttää Penttilän, mutta hän ei antanut. Ins. Mikkola oli malttanut mielensä huomatessaan Penttilässä olevan miestä takana. Suut vaahdossa selittivät edustajat poistuessaan toisilleen, miten sikamaisesti heitä oli kohdeltu.

Penttilä soitti kaikille niille työnantajille, joitten tehtaiden tiesi olevan lakossa ja jotka saattoi tavata puhelimitse.

Kaikki olivat ehdottomasti lakon pikaisen lopettamisen kannalla entisillä ehdoilla — tai sitten täydellinen työnsulku.

Penttilä lähti käymään keskustehtaalla. Ovella seisoi lakkovahti. Penttilä meni miestä kohden aikeissa puhutella. Mies livisti pakoon. Penttilän tuli surku työmiehiään, jotka niin väärin pantiin kärsimään jonkin helsinkiläisen puolue-edun hyväksi.

Kello 1 ei tullut ketään neuvottelijoita.

Kello 4 ei tehdas lähtenyt käymään.

Ins. Mikkola ja Vermasvuori viipyivät lähes tunnin Penttilän yksityiskonttorissa.

Kello 6 lähti juna Turkuun. Siinä matkusti tehtailija Aapeli Penttilä nuoren vaimonsa kanssa häämatkalleen.

Kuollut oli Maaselän tehdasalue. Yhdeksän kuukautta siinä oli tehty työtä, tehty niinkuin ei milloinkaan ennen Suomessa. Nyt se oli aivan hiljainen. Kyynel pyrki Mikkolan silmäkulmaan. Voi niitä, jotka tämän tekivät!

XII.

Herrasväki Vahlberg istui arkihuoneessa. Rouva Annie oli hyvin hermostunut, eikä herrakaan tuntunut olevan rauhallisimmalla tuulellaan.

Heidän poikansa, Sydän-Suomen konepajan johtaja ins. Yrjö Vermasvuori, oli käymässä vanhempiaan tervehtimässä.

»Miten sinäkin, Yrjö, sekaannuit sellaisen suomalaisen kanssa asioihin!» päivitteli vanha rouva pojalleen.

»Mamma rakas», lohdutti poika. »Se suomalainen on vielä kuuluisa mies, ja minä pidän onnena, että pääsin hänen palvelukseensa. Mutta mamma ei tunne häntä. Hän on niin vaatimaton, ettei hän ole milloinkaan antanut puhua itsestään. Suomessa ei tunneta häntä.»

»Voi Yrjö! Sinä olet vielä niin nuori, ettet tunne maailmaa. Suurimmat huijarit voivat joskus esiintyä mitä edullisimmassa valossa. Sitäpaitsi minä kysyin vanhalta ystävältäni, lehtori Sandströmiltä, miten on mahdollista, että voimaa voidaan panna kokoon niinku sinä olit sanonut.»

»No, ja mitä sanoi ukko 'Joka oli todistettava'?»

»Yrjö! Sinä olet unohtanut kunnioituksen vanhaa opettajaasi kohtaan. Aikomukseni oli säästää sinua siltä nöyryytykseltä, mutta rangaistukseksi minä sen nyt sanon. Hän sanoi, että se on mahdotonta. Kysymyksessä täytyy olla jokin petkutus.»

»Mamma rakas. Älkää vaivatko itseänne tuollaisten ongelmain ajattelemisella. Asia on kerta kaikkiaan niin, että nykyaikaan on se mahdollista, mikä ukko Sandströmin aikana on ollut mahdotonta.»

»Niinpä niin!» tarttui puheeseen vanha merikapteeni Vahlberg, »mutta miksi lähti tämä sinun 'suurmiehesi' maasta heti ensimmäisten vaikeuksien sattuessa?»

»Ei hän lähtenyt 'vaikeuksia' pakoon. Tuollainen vaikeus kuin lakko, joka sitäpaitsi on aiheeton, ei estä hänen työtään. Hän yksinkertaisesti ei halunnut siirtää häämatkaansa tuonnemmaksi. Sen lisäksi pieni levonaika ei tee hänelle eikä meille toisillekaan pahaa.

»Hän on mies, joka tekee itse työtä ja saa toiset työhön. Me olemme tehneet jokainen, työmiehet, insinöörit, konttoristit, juoksupojat, kaikki olemme tehneet työtä ilolla. Ja teemme edelleen. Kunhan kommunistiherrat täällä Helsingissä huomaavat erehtyneensä, niin me alamme uudelleen. Kunpahan Penttilä ei vain kiintyisi johonkin ulkomailla.»

»Mihin hän voisi kiintyä! Eikö hänen pääomansa jäänyt tänne?»

»Eihän hänelle raha merkitse mitään. Hänellä on pääomaa, ja jos se häneltä loppuisi, niin valtion kassan on annettava lisää. Hän ei tavoittele rahaa eikä tee mitään rahan takia. Hän tekee työtä työn tähden, kansansa hyväksi. Suomalainen hän on ja pysyy, mutta joksikin aikaa muut maat voivat hänet sitoa.»

»Poikani! En minä jaksa ymmärtää sinun ihastustasi tuohon hämäläiseen talonpojan poikaan», huokasi äiti. »Ajattelepa kaikkia niitä työttömien lapsia ja vaimoja ja itseäsikin. Jos lakko kestää koko talven, niin voi sitä kurjuutta!»

»Ei, äiti hyvä. Ei mitään kurjuutta. Lähtiessään Penttilä jätti rahoja tililleen palkkojen maksuun. Hän sanoi, että työnjohtajat eivät ole lakkoa aiheuttaneet, he saakoot palkan. 'Yksinkertaiset työmiehet ovat johdetut harhaan, sitä on nähty ennenkin — ajatelkaa vuotta 1918, syy ei ole heidän, he saakoot palkkansa. Viimeisen listan mukaan maksakoon kassanhoitaja joka toinen torstai palkat, niinkuin lakkoa ei olisikaan. Minun mieheni eivät ole minulle lakosta ilmoittaneet, enkä minä siitä mitään tiedäkään', sanoi hän. Huomautettuamme suurista menoista sanoi hän, että ihmisten onni ja tyytyväisyys on suuremman arvoinen. Nälkäisestä lapsesta tulee huono ihminen. Niin, mamma rakas, ovat asiat.»

»Vai niin», hymähti vanha kapteeni.

Vahlbergin perheessä sattunut keskustelu oli pienoiskoossa suuren yleisön keskustelu.

Jos kaksi tuli yhteen, niin keskusteltiin lakosta ja lopulta päädyttiin Penttilään. Odotettiin, mitä hän tekisi. Suurin lakkolaisten lukumäärä oli juuri hänen tehtaillaan tai sai elatuksensa niistä.

Sanomalehdissä pohdittiin ankarasti lakon syitä. Porvarilliset lehdet tuomitsivat lakon. Kommunistit pitivät sitä inhimillisyyden ilmaisuna, sorretun kansan avunhuutona. Hämmästyksellä nähtiin Sosialidemokraatin kanta. Siellä tunnettu nimimerkki W. kielsi lakolta oikeutuksen.

Penttilän menettelyä yleensä tuomittiin. Mainittiin raukkamaiseksi menettelyksi sitä, että hän lähtee pakoon silloin, kun taistelu on käynnissä, ja jättää 15000 työmiestä edes yrittämättä sovittaa, unohtaa heidän vaimonsa ja lapsensa vaille elämän välttämättömintä. Se on hävytöntä. — Suuri yleisö ei tiennyt, mitä Penttilä oli tehnyt tai minkälaisen valtuuden hän oli jättänyt apulaisilleen.