← Table of contents
Kehitys-aikana

TYTÖLLENI. (continued 3)

Reading edition

— Elkäämme häntä vielä jättäkö, — virkkoi Bella innostuneena, — päätämmehän tehdä hänestä kelpo miehen.

Hanna puristi ystävänsä kättä. — Minulla ei ole suuria toiveita, — sanoi hän alakuloisesti. — Kun luonteessa itsessään ei ole mitään lujuutta, niin voipi ensimmäinen tuulen puuska viedä kaikki hyvät aikomukset.

— Tiedätkö, minulla on nykyään semmoinen halu tehdä jotakin muiden hyväksi, — sanoi Bella. Tämä pitkä toimettomuus on tehnyt minut oikein itsekkääksi. Päivä päivältä tunnen itseni virkeämmäksi ja ikävöin työtä, — työtä! Oi, Hanna, kuinka hauskaa tulee, kun minä oikein paranen! Jumala on niin hyvä. En tahtoisi koskaan enää tuntea yhtään rumaa tai kiittämätöntä ajatusta sydämmessäni.

— Paras päivä eläessäni tulee olemaan se, jolloin sinä jälleen pääset ulos, rakas Bella. Sinun sairautesi on ollut minulle suuresta merkityksestä: olen niin selvään huomannut oman voimattomuuteni ja Jumalan läsnäolon. Olen tuntenut, kuinka rukous lohduttaa ja rauhoittaa. Ja nyt vihdoin olen saanut sen äärettömän ilon, että näen sinun paranevan. Tuntuu niin kummalliselta sydämmessäni. Saattaisin sulasta kiitollisuudesta panna alttiiksi koko elämäni jonkun yksinäisen ja onnettoman hyväksi, ja tuntuu ikäänkuin ei mikään enää voisi tehdä minua alakuloiseksi.

— Sinä rakas, uppiniskainen Hanna, kuinka nyt olet heltynyt, — sanoi Bella ja suuteli hänen silmiään, joissa näki kyyneleitä.

Huhu Hannan "ravintola-käynnistä" oli sillä välin levinnyt kaupungissa. Hänen selkänsä takana kuiskattiin, moni karttoi hänen seuraansa ja hän huomasi usein säikähtyneitä ja moittivia katseita kiinnitettävän itseensä. Pari päivää tapauksen jälkeen seisoi kaksi korkeimman luokan tyttöä kuiskaten koulun käytävässä.

— Kello oli lähes 12 yöllä, — sanoi toinen, — kun minun serkkuni, joka istui sanomalehtiä lukien perähuoneessa, näki hänen tulevan sisään.

— Näkikö hänen tulevan sisään? — Silmät olivat seljällään kummastuksesta.

— Näki. Ja sitten meni hän ulos tuon Hagenin kanssa, josta jokainen tietää, ettei se ole mikään siivo poika.

— Ja he kävelivät kauan aikaa muutamilla syrjäkaduilla, — kuiskasi eräs toinen. — Thure Öst tapasi heidät.

— No niin, minusta on hän aina tuntunut hiukan … tuommoiselta … — keskeytti eräs kolmas painolla.

— Ajatelkaapa, — juoda punssia ravintolassa kahdentoista aikaan yöllä! — lisäsi neljäs.

— Muistatteko kuinka ankara hän oli olevinaan viime vuonna, kun ei herra Hallgren edes kelvannut luistimia hänelle panemaan? No, ei luulisi!

— Saa nähdä, eikö häntä eroteta edes ajaksi, — arveli viides. — Minä tuskin ilkeän sanoa, että me olemme samalla luokalla.

— Mitä maailman asioita tässä keskustellaan? — kysyi Bertha, joka samassa kulki ohitse ja pisti päänsä keskelle tyttöparvea.

— Hiljaa! — varoitti yksi joukosta salaperäisesti. — Me puhumme Hanna Rapen urotyöstä, kun meni ravintolaan ja joi siellä punssia.

— Mitä, mitä, mi-tä moskaa te nyt taas olette toisillenne uskotelleet? — huudahti Bertha, joka ei ollut sen koommin ajatellut koko juttua. — Hannako punssia joisi! No, yhtä pian minä mustetta ammennan itseeni. Kyllä ymmärrän. Juttua on näppärästi sievistelty. Antakaa minun kertoa, miten se oikeastaan oli, koska itse olin mukana.

— Olitko mukana? — Tytöt vetäytyivät hiukan taaksepäin.

— Niinpä niin, "ursäkta", minä seisoin kadulla. — Ja Bertha kertoi koko tapauksen.

— Oletko ihan varma siitä, että hän paikalla tuli ulos jälleen? — keskeytti eräs tyttö. — Onhan se voinut olla joku muu.

Bertha näytti epävarmalta. — Minusta hän näytti ihan Hannalta, — vastasi hän vitkaan.

— Niin, näyttää ja tietää ei ole sama asia…

— Kaikessa tapauksessa, tytöt, voin minä panna pääni panttiin, ettei Hanna ole tehnyt mitään, jota voi vääräksi sanoa, vaikka hän on voinut käyttäytyä varomattomasti. Ja sehän oli vaan sen tähden, että hän saisi tuon kurjan Valterin pois huonojen toverien seurasta, kun hän hetkeksi pistihe sisään. Se oli reippaasti tehty, ja minä kunnioitan häntä, vaikkei minulla itselläni olisi ollut rohkeutta tehdä samaa.

Berthan puolustuspuhe vaikutti muutamiin tovereihin, jotka olivat taipuvaiset näkemään Hannan käytöstä paraimmassa valossa. Mutta monet pintapuoliset, juoruavat, ajattelemattomat toverit pitivät sitä vääränä ja sopimattomana. He osoittivat Hannalle selvään, etteivät häntä hyväksyneet ja luokalla vallitsi hyvin ikävä mielentila. Nekin, joiden olisi pitänyt häntä paremmin tuntea, olivat hämmästyneet ja epävarmat siitä, kuinka heidän piti hänen käytöstään selittää, sekä välttivät häntä niin paljon kuin voivat.

Hanna ei voinut olla huomaamatta kaikkea tätä ja vasten hänen tahtoansa koski se häneen. Hän olisi tahtonut tyytyä vaan omantuntonsa todistukseen, mutta huomasi haluavansa myöskin toverien kunnioitusta. Hän tunsi, että he johonkin määrin olivat häntä turmelleet. Suurena lohdutuksena oli kyllä, että Bella, Verna Sommar, Karin täti ja pari luokkatoveria olivat hyväksyneet hänen tekonsa, ja hän koetti olla huolimatta muista. Ei hän ollut yhtäkään sanaa lausunut puolustuksekseen, ja mitäpä varten hän sitä tekisi, puhuihan asia itse puolestaan.

— No, tämähän on ihan mahdotonta kärsiä! — huudahti Bertha eräänä päivänä, kun hän kuohuen innostuksesta ja harmista kiiruhti Hannan luo, joka istui yksin luokalla. — Etkö voi puhua, ihminen, ja puhdistaa mainettasi? Olen saarnannut kuuroille korville. Tietysti he hyvin vähän luottavat minun arvosteluuni. Minä luulen myöskin, että eräältä taholta koetetaan murtaa sinun vaikutustasi ja muutamat "meikäläisistä" ovat pysyneet ihan puolueettomina. Jos vaan et puhu, niin … on holhojavirkasi luokalla mennyttä kalua…

— En ole koskaan mitään holhojavirkaa tahtonut, — virkkoi Hanna ja nousi samassa kiivaasti. — En ainakaan itsetietoisesti, — lisäsi hän puoliääneen, ja hänen poskensa lensivät punaisiksi. — Minkätähden puhuisin? Elleivät huoli sinun sanoistasi, kuinka uskoisivat minua, kun täytyy puhua omasta puolestani? Ei, anna minun olla rauhassa. Kohtahan lukukausi loppuu, ja sitten ette tarvitse minua enää nähdä.

— No, jos aiot antaa tämän kestää vielä nämä neljä viikkoa, niin minä en tahdo enää tietää koko asiasta. Minä en voi kärsiä näitä happamia "miiniä" ja äänetöntä nureksimista päivä toisensa perästä. Kunnon riita olisi minusta mieluisempi. Ja vielä yksi asia, Hanna. Jos sinä et puolusta itseäsi, niin pelkään minä, että muutamat, en sano kutka, koettavat saada sinut erotetuksi.

Hanna kävi ihan kalpeaksi, — tätä ei ollut hän ajatellut. Vaan samassa heräsi myös hänen entinen uhkamielisyytensä, ja hän huudahti katkerasti: — Saatte olla huoleti! Ennenkuin annan asian mennä niin pitkälle, eroan minä vapaaehtoisesti, — vaikka huomispäivänä…

— Elä ole hullu, Hanna, eläkä anna aihetta uusiin juttuihin. Ajattele, kuinka tärkeä sinulle on saada hyvä päästötodistus! Oletpa kaikkein hulluin raivopää, minkä koskaan olen nähnyt. Kun muutamilla sanoilla voisi kaikki parantaa!…

— Ole hiljaa, en aio kerjätä teidän kunnioitustanne! — Ja Hanna meni tiehensä; hänen poskensa hehkuivat harmista ja nöyryytyksestä.

Bella ei ollut nähnyt Hannaa kahteen päivään ja alkoi käydä levottomaksi. — Parasta, että pistäydyt häntä katsomassa, Pentti, — ehkä hän on kipeä.

Pentti meni ja löysi Hannan niinkuin tavallisesti kirjojensa äärestä. Hän näki, että Hannan silmät olivat punaisina itkusta, mutta ei ollut mitään huomaavinaan.

— Bella käski sanoa terveisiä, että olet epäkohtelias, kun et ole kahteen päivään näyttänyt silmiäsi, — sanoi hän leikillisesti. — Tule pois nyt, minäkin tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sinulla on sanomista uudesta ainekirjoituksestani.

— Saatanhan tulla. Mene sinä edeltä. — Hanna vältti hänen katsettaan, mutta ääni kuului ihan tavalliselta.

Kuinka hyvältä tuntui näiden viimeisten päivien sisällisten taistelujen perästä taas istua Bellan luona, kuunnella hänen herttaista puhettaan ja unhottaa kaikki vastoinkäymiset. Hanna olisi mieluummin ollut puhumatta itsestään, mutta Bellan silmät osoittivat niin paljon hellää uteliaisuutta, että hänen murheensa tunki esille. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kuiskasi Bellan polveen nojaten: — Bella, minä tulen eroamaan koulusta näinä päivinä.

— Oi, Hanna kulta, ethän! Sitä et saa! Onko se tuon juoruamisen tähden?

— Minun käytöstäni pidetään sopimattomana ja arvellaan minun vahingoittaneeni koulun mainetta. En voi enää jäädä oppilaaksi.

Äänettömyys vallitsi jonkun aikaa. Bella koetti käsittää Hannan ajatuksen juoksua, ennenkuin hän antaisi hänelle neuvoa. Hän ymmärsi, kuinka vaikealta Hannasta tuntuisi jäädä, kun luokka piti häntä pahennuksena. Vaan samassa tuntui hänestä kovin surkealta, että Hannan täytyisi erota ja jäädä ilman päästötodistusta, kun hän ei ollut mitään pahaa tehnyt ja syynä kaikkeen oli vaan pintapuolinen ja kurja käsitys hänen käytöstavastaan.

Bertha oli edellisenä päivänä käynyt Bellan luona ja täynnä kapinallista ja pahaa mieltä kertonut tovereistaan sekä pelostaan, että Hanna erotettaisiin.

— Se on vaan se marakatti, Jenny, joka on sen kaiken toimeenpanija, — sanoi hän vihaisena. Hän on juoninut siitä "papalle ja mammalle" ja nyt ovat nämä uhanneet ottaa hänet pois koulusta, jos ei niin vaarallista toveria, kuin Hannaa, eroteta. Nyt ollaan pahemmassa kuin pulassa, kun ei Hanna alenna itseään yhtäkään sanaa sanomaan puolustuksekseen, ja kun sinäkin olet poissa, joka ennen saatoit noita kunnottomia järkeen.

Bella ei voinut millään tavalla uskoa, että moinen meteli oli syntynyt siitä yksinkertaisesta asiasta, että Hanna oli tehnyt velvollisuutensa. Hän koetti rauhoittaa Berthaa ja lupasi puhutella Hannaa.

Nyt silitti hän hiljaa Hannan päätä. — Hanna kulta, sinä et eroa. Asia ei kannata niin suurta uhrausta ja saadaan kyllä autetuksi toisellakin tavalla. Minkätähden et ole itseäsi puolustanut? Olethan sinä kelpo asianajaja! —

— Ketä vastaan minä itseäni puolustaisin? — kysäsi Hanna kiivaasti. — Kukaan ei ole minua syyttänyt. Se on juuri se hiljainen, hiipivä panetteleminen, jota vastaan ei voi puolustaida, joka ajaa minut pois. Suora syytös olisi tuhat kertaa parempi kuin tämmöinen äänetön moite.

— Ja sinäkö väistyisit halvan, perättömän panettelemisen tähden? Ei, Hanna, se ei olisi sinun tapaistasi, se olisi miltei pelkurimaisuutta. Olethan minulle aina teroittanut, että sen, joka pysyy oikeudessa ja totuudessa, täytyy kulkea tietänsä eteenpäin pää pystyssä. Ja nyt sinä vetäytymällä pois olisit itse valmis luulettelemaan heille, että olet käyttäytynyt pahasti.

— Mutta mitä voin minä tehdä, ystävä hyvä? — kysyi Hanna mielenliikutuksessa. — Jos minut erotetaan? Parempi on itse lähteä, kuin saada ero täältä.

— Siitä saat olla ihan huoleti, ei se tapahdu. Minulla on eräs aikomus, mutta en sitä vielä kerro. Lupaa minulle, ettet ryhdy mihinkään kypsymättömään toimeen, vaan luotat minuun.

Hanna painoi hänen kätensä silmilleen ja huulilleen. — Sinä olet ystäväni ja sinuun minä luotan. Koetan malttaa mieltäni sinun tähtesi.

Koulun johtokunnassa ja opettajien kesken oli useita kertoja ollut puhe Hannan eroittamisesta. Siinä muodossa, kuin juttu oli heille esiin tuotu, se tietysti herätti yleistä paheksumista. Päätettiin tutkia Hannaa yksityisesti ja sitten julistaa hänelle, että hän oli koulusta erotettu.

Kaikki olivat pahoillaan hänen puolestaan, koska tyttö tähän saakka ei ollut koskaan antanut syytä moitteesen, vaan päinvastoin oli koulun etevimpiä oppilaita. Mutta koulun maine vaati muka, että oppilas, joka siihen määrin oli sääntöjä rikkonut, suoraa päätä lähetettäisiin pois.

Ennenkuin kokous tällä kertaa loppui, saapui siihen Verna Sommar ja pyysi sananvuoroa. Hän oli, varmana siitä että Hannan rikosta oli liioteltu, äsken puhutellut häntä itseään ja saanut häneltä avonaisen ja tarkan kertomuksen koko tapahtumasta. Hän oli sitten tavannut nuoren Hagenin, joka kertoi asian yhtäpitävästi, joten ei enää ollut epäilyksen syytä. Vihdoin oli hän käynyt kysymyksessä olevassa ravintolassa, ja siellä oli hänelle vakuutettu, ettei mikään nuori nainen sinä iltana ollut siellä mitään nauttinut.

Verna kertoi nyt kokouksessa tapauksen semmoisena, kuin hän oli sen Hannalta ja Valterilta kuullut.

— Minun mielipiteeni mukaan, — lopetti hän, — ansaitsee Hanna Rappe kunnioitustamme ja kiitostamme siitä, että hän, itsensä unhottaen, koetti ojentaa horjuvalle lähimmäiselle auttavaa kättään.

Nolo hiljaisuus syntyi. Aikaa vaadittiin, ennenkuin mielet voivat kääntyä Hannan puolelle. Jotkut nuoremmista pyysivät sitten, että päätös peruutettaisiin, koska se perustui vääriin huhuihin.

Mutta vanhemmat ja varovaisemmat arvelivat, että huhu oli jo päässyt niin leviämään, ettei sitä enää voisi saada vaikenemaan eikä todistuksillakaan tyhjäksi tehdä. Koulun maine oli vaarassa, jos se ei erottanut yleisesti syytettyä oppilasta.

Nuoremmat opettajat ja opettajattaret väittivät kiivaasti tätä käsitystä vastaan. — Eihän mahtane olla aikomus, — kysyivät he, — että koulu väärän huhun tähden uhraa yhden paraimmista oppilaistaan?

— Onpa ikävä kyllä välistä täytymys uhrata yhden sitä varten, että muut jäisivät, — lausui yksi vanhemmista opettajista.

— Jos tätä periaatetta aiotaan noudattaa nyt ja vastedeskin, niin pyydän minä heti saada virkaeron, — huudahti Verna Sommar tavattoman kiivaasti.

Nuoremmat opettajat pitivät hänen puoltansa ja johtokunta huomasi itsensä pakotetuksi joko luopumaan yhdestä paraimmista opettajistaan tai sallia Hanna Rappen jäädä kouluun.

Uusi kokous määrättiin seuraavaksi illaksi, jolloin jokainen olisi ennättänyt vakaantua mielipiteessään.

— Minun ei ainakaan tarvitse missään vakaantua, — virkkoi Verna Sommar. — Minun täytyy joko tehdä vääryyttä tai hakea toinen paikka. Ei ole vaikea valita.

Kun viides luokka seuraavana päivänä tuli voimisteluun, huomasi se opettajansa tavattoman vakavaksi ja hajamieliseksi. Hän johti harjoituksia, antoi käskyjä ja neuvoja kuin muulloinkin, mutta teki kaikki miltei koneentapaisesti, ja helppo oli nähdä, että hänen ajatuksensa olivat kaukana. Pari kertaa unhotti hän antaa tavallisia merkkejä tai nimitti liikkeitä väärillä nimityksillä.

Ei hennonut kuitenkaan kukaan nauraa. Päinvastoin tarttui hänen alakuloisuutensa koko tuohon hilpeään joukkoon ja tunti kului hiljaa ja ilman elämää.

Kun se oli loppunut ja Hanna Rappe ensimmäisten joukossa mennyt pois, kutsui Verna Sommar vielä kerta kokoon kaikki muut, hänellä oli heille sanomista.

— Tahdoin kysyä teiltä, tytöt, — virkkoi hän ja hänen äänensä kaikui kuin kenraalin, joka tutkii joukkojaan, — tahdoin kysyä, tiedättekö ja hyväksyttekö sen, että yksi paraimmista tovereistamme on joutunut mitä kehnoimman epäluulon alaiseksi, tullut huonosti kohdelluksi ja yleisen juorun esineeksi, sekä nyt on vähällä tulla erotetuksi koulusta? Te tiedätte kaikki, ketä tarkoitan…

Tytöt olivat ääneti. Muutamat olivat hämillään, toiset näyttivät aivan välinpitämättömiltä, niinkuin asia ei olisi vähääkään heihin koskenut.

— En ainakaan minä sitä hyväksy, — kuultiin äkkiä Berthan lausuvan.

— Enkä minä, — virkkoivat muutamat epävarmat äänet joukosta.

Jenny väänteli itseään hiukan hermostuneena:

— Eihän se ole kummaa, että sivistyneistä kodeista lähteneet tytöt vetäytyvät pois semmoisen seurasta, joka…

— Tiedän, mitä aiot sanoa, — keskeytti häntä Verna harmistuneena, — mutta sinä olet väärässä, niinkuin kaikki muutkin. Tietäkää tytöt, että kaikki se paha, mikä kerrotaan Hannasta, on paljasta panettelemista, olen itse ollut tilaisuudessa ottamaan asiasta selkoa.

Tytöt tunkeutuivat hänen ympärilleen ja hän kertoi kaiken sen, minkä oli kuullut Hannalta itseltään, Valterilta sekä ravintolan palvelijoilta.

Häntä keskeyttivät innokkaat huudahdukset, niinkuin: — mitä minä olen koko ajan sanonut?… Niin, mutta minä olen aivan varmalta taholta kuullut … kulta Hanna raukka!… Hyi, kuinka ilkeitä me olemme olleet… j.n.e.

— Sanokaa minulle, — jatkoi Verna Sommar, — onko hän koskaan rikkonut lupaustaan? Eikö hän aina ole kehoittanut teitä hyvään ja oikeaan? Ja kuinka te palkitsette häntä? Epäluulolla, jonka täytyy syvästi häntä loukata ja tylyydellä, joka osoittaa huonoa käsitystä kumppanuuden velvollisuuksista. Te olette käyttäytyneet rumasti tytöt, ja nyt vaatii teidän kunniantuntonne, että koetatte tehdä pahan hyväksi. Osoittakaa nyt Hannalle, että te uskotte häntä ja pidätte häntä entisessä arvossa; se ilahduttaisi häntä enimmin.

Nyt syntyi melu semmoinen, että talo oli vähällä kumoon kaatua. Tytöt puhuivat kaikki yhtaikaa ja jokainen koetti voittaa toiset. — Kuinka hauskaa, että Hanna on syytön! — huusi Bibbi ja pyörähytti Aina Bergia. — Olen koko ajan uskonut, ettei hänessä ollut syytä, — virkkoi Lilli, unhottaen kerrassaan, että hän oli tarkasti välttänyt Hannaa.

— Se olisi sopinut niin hyvin hänen poikamaisuuteensa yleensä, jos hän olisi maistellut punssia poikain kanssa, — keskeytti Jenny, vielä epäluulon vallassa. — Ja minä kuulin aivan varmalta taholta…

— Että olet kana, joka paikalla uskoo ensimmäistä tuhmaa huhua, — pisteli Bertha siihen. — Olenhan minä yötä päivää teille saarnannut, että kaikki oli sulaa valhetta, mutta te ette ole uskoneet.

— Olen kai minä uskonut, — kuului ääni joukosta. — Ja minä myös … ja minä. — Kaikki tahtoivat nyt välttämättömästä todistaa, että he "todellakin itse asiassa olivat uskoneet Hannaa syyttömäksi, mutta kun sitä ei voitu todistaa, niin…"

— No, näen, että te kadutte tylyyttänne, — keskeytti Verna Sommar, joka puoleksi surullisella hymyllä oli kuunnellut heidän sanakiistaansa. — Menkää nyt puhumaan Hannalle. Hän on alakuloinen ja syvästi loukattu…

— Mennään, mennään, — huusivat tytöt. — Ei ole kummaa, jos hän on suuttunut!…

— Hän on rohkea, alttiiksi antava ja totuutta harrastava, — jatkoi Verna Sommar — hänellä on sydän paikoillaan. Minkä hän teki, sitä ei olisi tehnyt kukaan meistä.

— Ei tietysti, kukapa tahtoisi mennä ravintolaan? — huudahti eräs tytöistä ja näytti loukkautuneelta.

— Hyvä, mutta ajattelepa, jos sinun pikku veljesi sattuisi palavaan taloon. Etkö koettaisi häntä pelastaa, vaikka vaatteesi nokeutuisivatkin? Se on pelkuri, joka vaaran hetkenä ajattelee itseään ensi sijassa. Hanna Rappe on näyttänyt meille, kuinka meidän tulee menetellä.

Tytöt hälisivät, iloisina, noloina ja katuvaisina. Hanna esiintyi heille jälleen entisessä rehellisyydessään, eivätkä he nyt voineet käsittää, kuinka olivat saattaneet hänestä luulla mitään ala-arvoista.

— Ei häntä saa koulusta erottaa, — lausui yksi päättäväisesti.

— Jos hän erotetaan, niin eroan minäkin, — uhkasi toinen.

— Niin teemme mekin, — kuului usealta taholta. — Mennäänpä johtajattaren luo puhumaan Hannan puolesta!

Tähän ehdotukseen yhtyi kolme neljättä osaa luokkaa. Muut tahtoivat pysyä puolueettomina. He häpesivät niin pikaista mielenmuuttamista ja muutamat heistä eivät vieläkään voineet epäluuloaan voittaa.

Mutta enemmistö meni, Alman ja Berthan johdolla, innostuneina ja hehkuvina taistelunhalusta, puolustamaan äsken sorrettua toveriaan.

Johtokunnan kokous jälkeen puolen päivän ei kestänyt kauan. Useimmat puolustivat Hannan jäämistä; ainoastaan pari henkilöä puhui siitä vaarasta, minkä tämä voisi koululle saattaa. Viidennen luokan käynti johtajattaren luona otettiin myös lukuun. Peljättiin, että koska mielipide hänen suhteensa nyt oli äkkiä kääntynyt, voisi hänen erottamisensa synnyttää ankaraa moitetta.

Enemmän hyväntahtoinen kuin hienotunteinen oli se vastaanotto, joka Hannalle suotiin, kun hän seuraavana aamuna tuli koululle. Koko luokka oli kokoutunut etehiseen ja tervehti häntä kaikuvalla "hurraa" huudolla.

Ja ennenkuin hän aavisti mitään, oli hänet nostettu tuolille, jota sitten kannettiin ympäri huonetta.

Hanna tuli kuitenkin tästä kunnioituksesta enemmän alakuloiseksi kuin iloiseksi. Kuinka saattoi hän luottaa tunteihin, jotka yhtenä päivänä kuohuivat luulevaisuutta ja moitetta, toisena taas saattoivat eläköönhuutoihin? Hän ei ensin ollenkaan käsittänyt, kuinka tämä käänne oli tapahtunut, mutta huomattuaan ovessa Verna Sommarin iloiset silmät alkoi hän aavistaa asian kulkua.

Semmoinenko siis oli hänen luokkansa ja ehkä tytöt yleensä? Yhtä valmiit heittämään kivellä epäluulon alaista toveria, kuin sovittamaan tuskaa liioitettua ystävyyttä osoittamalla.

Tätä ajatellessa tuli hän pahalle tuulelle huolimatta kaikista ystävyyden osoituksista ja toivoi pääsevänsä johonkin nurkkaan ajatuksiaan selvittämään. Mutta toverit pyörivät hänen ympärillään kysyen, selittäen, anteeksi pyytäen, niin että hän ei päässyt rauhassa ajattelemaan, ennenkuin omassa pienessä kamarissaan.

Enimmin kaikista koski häneen se, että Valter Hagen siitä illasta saakka kerrassaan vältti kaikkea "vaikutusta". Hanna ei ollut häntä ollenkaan nähnyt eikä Pentinkään koskaan onnistunut tavata häntä kotona. Koulussa taas pysyi hän erillään niin paljon kuin mahdollista, ja kun Pentti ystävällisesti kutsui häntä luonaan käymään vastasi hän verukkeilla. Tietysti oli huhu Hannan niin kutsutusta "ristiretkestä" tullut lyseoonkin, ja Valter sai kärsiä paljon pilkkaa tovereiltaan. Täten poistui hänestä kerrassaan se häpeän tunne, jonka Hannan sanat olivat herättäneet, ja hän koetti paraimmalla taidollaan pelastaa kunniaansa sillä väärällä miehuudella, jolla niin usein peitetään rehellistä katumusta.

Hanna ymmärsi nyt menetelleensä väärin; kun asia kerran oli tullut julkiseksi, ei se saavuttanut tarkoitustaan. Kuitenkaan ei hän voinut tekoansa katua, hän oli tuona iltana noudattanut omantuntonsa ankaraa käskyä eikä olisi saanut rauhaa, jos ei olisi sitä totellut.

Mitä hän muuten huoli Valter Hagenista? Ei enemmän kuin mistään muusta hädässä olevasta ihmisparasta. Mutta saattoiko hän mennä äkkijyrkän rinteen ohitse, jossa jokin kukka oli juurtunut vierivään hiekkaan ja joutumaisillaan poishuuhdotuksi ensimmäisellä rankkasateella, koettamatta istuttaa sitä turvallisempaan paikkaan? Hänestä tuntui, että se rakkaus ja toimintahalu, jonka hän tunsi kasvavan itsessään, tällä alalla tulisi paraiten käytetyksi. Että hän paraiten voisi antaa roponsa ihmiskunnan suureen kasvatustaisteluun, jos hän tulisi tuommoisten kodittomien, hyljättyjen poikaraukkojen hyväksi kumppaniksi…

Mutta nyt ei ollut aikaa moisiin ajatuksiin, tutkinto lähestyi ja päästötodistus. Hän luki tulisella innolla nämä viimeiset viikot. Hän tunsi sielunsa niin nälkäiseksi, ikäänkuin ei mikään voisi sitä tyydyttää. Olihan koulu vaan ensimmäinen askel. Monta oli niitä vielä, — monta, ennenkuin hän saavuttaisi päämääränsä. Jos hän edes koskaan tietäisi sen saavuttaneensa!

Ulkomaanmatka Karin tädin seurassa tuntui hänestä paljon lupaavalta; sen piti avata hänelle tien koko maailman viisauden aarteille. Heidän oli määrä matkustaa Kreikkaan ja Roomaan, Pompejiin ja Vesuviolle, Neapeliin ja Korsikaan. Hän ajatteli tätä kaikkea niin suurella ikävöimisellä, että se melkein jakoi hänet kahtia. Toinen osa kuljeskeli Pompejin raunioilla, toinen kulutti päivän toisensa perästä noita hyvin tunnetuita koulun portaita. Hän piti itseänsä itsekkäänä, kun saattoi olla niin iloinen. Eihän Bella saisi tästä kaikesta nauttia, ja moni muu, joka paremmin kuin hän olisi tarvinnut tätä virkistystä, saisi ilman lepoa jatkaa yksitoikkoista työtään. Oi jospa hän olisi saattanut heittää tuon avaran maailman portit seljälleen kaikille väsyneille ja sairaille, köyhille ja ikävöiville, joilla tuskin oli aavistusta maailmasta ja ihmisyydestä oman neljän seinänsä ulkopuolella!

Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei hän olisi kylliksi kypsynyt ottamaan vastaan kaikkea, mitä semmoinen matka tarjoo. Kukapa lieneekään niin vahva ja rikas, niin rajaton ja kaikkeen mahdollinen kuin juuri 18 vuotta täyttänyt?

Karin tätikin oli ruvennut tuota matkaa ikävöimään. Hän alkoi nuortua, hänen väsynyt henkensä antautui ilolla ajattelemaan tätä uutta suhdetta Hannaan, niinkuin sairas kiinnittää mielensä uuteen lääkkeesen. Tämän nuoren, virkeän, tietoja ikävöivän ihmislapsen kanssa matkustaminen parantaisi hänen sairasta mieltään ja herättäisi hänet uuteen eloon.

Lähtöpäivä oli määrätty ensi päiväksi Kesäkuuta. Edellisenä päivänä piti koulun loppua ja Pentin ylioppilastutkinnon tapahtua. Seuraavana päivänä piti Bellan omaistensa kanssa muuttaa Fågelvikiin ja myöhemmin mennä Hankoniemeen kylpemään. Uusia voimia tarvittiin ensi vuodeksi, jolloin hänen vielä tulisi koulussa olla, ja ikävällä ajatteli hän, että kaikki entiset toverit silloin olisivat poissa.

Nämä olivat sillä välin hyvin innoissaan Hannan kesätuumista ja pitivät häntä onnellisimpana olentona taivaan alla. He antoivat hänelle kosolta hyviä neuvoja ja olivat suuresti huvitetut hänen matkapuvuistaan.

Hanna nauroi ja antoi heidän puhua. Mutta kun matkapuku tuotiin kotiin ja oli koetettava huomasivat he, että hukkaan olivat menneet hyvät humalat, sillä Hanna ei ollut vähääkään luopunut siitä ankarasta yksinkertaisuudesta, jossa hän oli päättänyt pysyä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Toukokuussa istui Hanna yksin huoneessansa ahkerasti kirjoitellen kirjeitä. Hän tahtoi ilmoittaa postimestarin rouvalle ja pappilan neideille matkastaan ja samassa lähettää muutamia riviä sekä sievän muistikortin pienelle kyyryselkäiselle ystävälleen.

Ikkuna oli auki ja pihalla kasvava, vasta auennut koivu levitti ihanaa tuoksua huoneesen. Hanna hengitti sitä ahneesti; se toi hänelle tervehdyksen uudestaan heränneestä virkeästä elämästä ja samassa kotiseudun jäähyväiset, jotka tuntuivat hiukan surkeilta.

Palvelustyttö astui sisälle ja ilmoitti, että eräs herra kysyi neiti Rappea. Hanna ei tahtonut emäntäänsä vaivata ja päätti sentähden ottaa vieraan vastaan omassa huoneessaan, ihmetellen, mitä asiaa hänellä saattoi olla.

Pitkä, keski-ikäinen herra astui sisälle. Hän näytti äskettäin nousseen sairasvuoteelta; silmät olivat kuopalla, hän hengitti lyhyesti ja käveli vaivaloisesti.

Hanna katseli häneen tarkkaan ja pyysi istumaan. Vieras vältti hänen katsettaan ja ääni kuului epävarmalta, kun hän kysyi: — oletteko te neiti Rappe?

— Olen, — vastasi Hanna.

— Ei ole kumma … ettet tunne minua, — virkkoi vieras. — On niin monta vuotta siitä, kuin… Minä olen isäsi…

— Isäni! — huudahti Hanna, valkeana kuin ikkunan pielet, joihin hän nojasi. Tuntui ikäänkuin häntä olisi kohdannut isku, joka melkein vei hänet tunnottomaksi. — Isäni? … en ymmärrä…

— Niin, isäsi, jonka kohtalo vihdoinkin on kotimaalle saattanut. Koti-ikävä on kalvanut sydäntäni, ja ikävä sinua on ollut … en tahtonut kuolla siellä kaukana. Matka oli vaikea … olen ollut hyvin kipeä, mutta pääsin kuitenkin perille. Nyt arvelen asettua tänne ja tarjota sinulle kodin… Sanomalehdistä näin, että äitisi oli kuollut … sinähän olet nyt … ainoa, mikä minulla on tässä maailmassa.

Hänen äänensä oli käheä ja puhe kuului ulkomaalaiselta. Sanat suhisivat Hannan korvien ohitse, hän käsitti niistä vaan päätarkoituksen, mutta se jähmetytti häntä ja hän varustautui puolustamaan itseään. Väkisin voitti hän itsensä, vastaten:

— Jos lienette isäni, niin olette aikoja sitten … menettäneet kaikki isän oikeudet minun suhteeni. Erehdytte, jos luulette minun aikovan ruveta tyttären velvollisuuksia täyttämään teitä kohtaan; side meidän välillämme on aikoja sitten katkennut. Tosin olen köyhä ja koditon, mutta onpa minulla jotakin, jolle annan suuremman arvon kuin kodille ja rikkaudelle, ja se on minun persoonallinen vapauteni.

Vieras näytti hämmästyneeltä, ja hänen veltot kasvonpiirteensä elpyivät. Hän ei ollut nähtävästi odottanut mitään vastausta, kun hän nyt vihdoin osaksi pakosta osaksi itsekkäisyydestä aikoi ottaa luokseen tyttärensä. Tämä vastustus herätti hänessä jonkunmoista intoa sekä halua esiintyä Hannalle paremmassa valossa.

— Tiedän kyllä, Hanna, — sanoi hän surullisesti ja hänen laihat kasvonpiirteensä näyttivät vielä kalpeimmilta ja terävämmiltä, — tiedän, etten ole kohdellut sinua kuin isä lastaan. Mutta luulin kuitenkin… Olen ollut niin yksinäni … näinä vuosina, olen joskus kärsinyt nälkääkin … minua on vaivannut kauhea koti-ikävä. Vihdoin onnistui minun koota hiukan omaisuutta ja päätin palata kotiin. Et voi aavistaa mitä kaikkea olen kärsinyt. Saatoin näyttää teistä sydämmettömältä ja kuitenkin … olivat ajatukseni usein teidän luonanne.

… Aikomukseni oli, — jatkoi hän, kun Hanna ei virkkanut mitään, — lähettää teille rahaa. Mutta se elämäntapa, johon olin tottunut, vei kaikki varani… Toivoin yhä … voivani tulla varalliseksi ja sitten palata … sekä hankkia teille huolettomat päivät.

— Ja sillä aikaa annoitte äitini nääntyä murheesen ja kovaan työhön. — Hannan huulet värähtivät ja hän piteli kovasti kiinni tuolin selkäimestä näyttääksensä tyyneeltä. — Annoitte hänen elellä yksinänsä, köyhänä ja mieli katkerana, kun hän ei voinut enää luottaa Jumalaan eikä ihmisiin. Hän oli ennen niin onnellinen … ja te … te ryöstitte häneltä kaikki. Näinä 18 vuotena … oletteko te lähettäneet hänelle yhtä riviä, yhtä tervehdystä, edes tietoa siitä, että elitte ja muistelitte häntä? Ette mitään. Se olisi kuitenkin parantanut monta haavaa ja vahvistanut sitä hyvää luuloa teistä, jota hän niin kauvan koetti säilyttää, … kunnes vihdoinkin hänen täytyi siitä luopua. Hän oli teidän omanne niin kokonaan, kuin mahdollisesti voi olla toisen omana — ja te heititte hänen pois luotanne niinkuin särkyneen astian.

Hanna peitti kasvot käsiinsä ja taisteli itkua vastaan, joka väkisenkin tahtoi hänet vallata. Tämän miehen ei pitänyt saada nähdä hänen kyyneleitään, sillä hän se oli syynä kaikkeen siihen suruun ja katkeruuteen, minkä hän oli äidiltänsä perinyt. Hän oli ryöstänyt kahdelta ihmiseltä onnen; pitikö hänen nyt vielä viedä häneltä kaikkein kalliin aarre: vapaus? Mutta olihan hän vapaa ihminen, semmoisella isällä ei ollut mitään oikeutta häneen … ei hän aikonut taipua tämän itsekkään miehen mielen mukaan, olipa hän vaikka kuinka monta kertaa hänen isänsä.

Hän nieli kyyneleensä ja virkkoi melkein ankarasti:

— Ja nyt voitte lähteä, minulla ei ole muuta sanomista. En voi koskaan olla teille tyttärenä, ja meidän tiemme kulkekoot erillään niinkuin tähänkin saakka.

Vieras oli istunut äänetönnä pää kumarruksissa, ja Hannan sanat koskivat häneen nähtävästi. Nyt hän nousi ja otti askeleen ovea kohti.

— Jää hyvästi, Hanna … en tahdo enää vaivata sinua läsnäolollani… Minä lähden jälleen, yksin niinkuin tulinkin… Suo anteeksi, … että hetken saatoin luulla, että sydämmessäsi voisi olla jotakin hellyyttä minua kohtaan … suo anteeksi, että olisin tahtonut vapauttasi rajoittaa! En tarkoittanut mitään pahaa… Elä enää muista, … että hetkeksi tulin sinua häiritsemään … olisin tahtonut … luulin … minä…

Kova yskä keskeytti häntä, ja kun hän vihdoin herkesi rykimästä, vaipui hän melkein tunnotonna tuolille, niin kalpeana ja raukeana, että Hannaa puistatti. Pitikö hänen nyt kuolla tähän ja oliko hän hänet tappanut? — Kas tässä, juokaa vähän vettä! — sanoi hän ja ojensi isällensä vesilasin.

Vanhuksen käsi värisi, kun hän tarttui siihen. — Kiitos! — virkkoi hän. — Ehkä se onkin viimeinen kerta, kun sinä tarjoot minulle juomista.

Hän koetti hymyillä ja tämä hymyily koski kipeästi Hannan sydämmeen. Hän näki hänen menevän vaivaloisesti hoiperrellen portaita alas ja ulos portista. Hän kumartui ulos ikkunasta ja katseli poismenevää niin kauvan, kuin saattoi nähdä tuota riutunutta muotoa … nyt hän seisahtui … nyt jatkoi taas matkaansa … nyt katosi jo kadun nurkkauksessa.

Hetkeksi tuntui hänestä, että hänen pitäisi kiiruhtaa hänen jälkeensä ja taluttaa häntä, ettei hän kaatuisi, mutta hän pidätti itsensä. Mitä tekemistä oli hänellä tämän miehen kanssa?

Hanna ajatteli, kuinka onnellinen hän oli ollut tänä vuonna, kuinka hänellä oli kaksi kotia ja helliä sydämmiä, joihin hän saattoi turvata milloin tahansa, ja kuitenkin sai olla vapaana kuin taivaan lintu. Hänellä tosin ei ollut sitä mukavuutta, jonka rikkaus tuottaa, mutta eikö hän ollut kyllin rikas ja vapaa, kun hänellä oli — terve ruumis ja luja tahto? Eikö hän näillä lahjoilla pääsisi pitemmälle kuin moni rikas rahojensa avulla.

Sitten ajatteli hän tuota ulkomaan matkaa ja kaikkea sitä, mitä tämä hänelle tuottaisi. Hän oli niin kasvanut kiinni tähän ajatukseen, että hän arveli aivan taantuneensa, jos vaan siitä matkasta luopuisi. Ja minkätähden hän panisi tätä luopumista kysymyksen alaiseksikaan? Olihan hän aivan varma siitä, että pääsisi Karin tädin mukaan?

Hänen verensä kuohui. Hän taisteli toivottomana niitä katumuksen ja sääliväisyyden tunteita vastaan, jotka olivat heränneet hänessä ja kovasti häntä vaivasivat. Hän sulki silmänsä, ettei tarvitsisi nähdä tuota hoipertelevaa haamua, ja korvansa, että pääsisi kuulemasta tuota kauheaa yskää. Kuitenkin hän näki ja kuuli ne ja ne laimensivat hänen vastustusvoimaansa. Huomaamatta mutta varmasti kävi hänen päätöksensä heikommaksi ja hänessä heräsi halu, jota hänellä ei koskaan ollut ennen: halu kokonaan panna itsensä alttiiksi jonkun kärsivän ihmisparan hyväksi. Kerrassaan heittää pois kaikki oman edun ajatukset ja elää yksinomaan yhden ainoan hyväksi, josta ei kukaan huolisi ja jota ei kukaan rakastaisi. Että tämä ainoa tässä tapauksessa tulisi olemaan hänen isänsä, se oli hänelle syrjäasia. Hän olisi melkein toivonut, että se olisi ollut joku toinen. Sillä katkeruus isää kohtaan oli niin syvästi juurtunut häneen, että se osaksi riisti häneltä itsensä kieltämisen ilon.

Seuraavina päivinä oli hän kokonaan tunteittensa vallassa, vaan ei tahtonut kenellekään mitään ilmoittaa. Hän tiesi, että hänen yksin täytyi asiassa päättää, eikä hän tahtonut kenellekään mitään puhua, ennenkuin oli vakaantunut päätöksessään.

Karin täti ja Bella näkivät kyllä, että joku asia Hannaa vaivasi, mutta he kunnioittivat hänen äänettömyyttään eivätkä koettaneet millään tavalla tunkeutua hänen salaisuuteensa.

Eräänä päivänä, kun Hanna tapansa mukaan matkallaan koulusta pistäytyi Karin tädin luona, otti tämä häntä leikillisesti niskasta ja työnsi häntä kirjoituspöydän ääreen. — Näetkö näitä papereita? — kysäsi hän iloisesti. — Ne ovat ne siivet, joiden tulee kantaa meidät ulos maailmaan. Ensi lauantaina, tutkinnon jälkeisenä päivänä arvelen, että lähdemme matkaan. Joudut kai matkaan siksi?

— Karin täti! — Hanna veti hänet alas sohvaan. — Saanko puhutella sinua?

Hänen katseensa oli niin surullinen ja äänensä niin vieno, että rouva Meilert äkkiä tuli vakavaksi.

— Mitä se on? — kysyi hän levottomasti.

— Täti … minä olen luopunut matkasta. Sinun täytyy suoda anteeksi ja … mennä yksin.

Karin tädin kasvot synkistyivät. — En ole luullut sinua oikulliseksi, — sanoi hän.

— Sitä en olekaan, täti hyvä. — Hanna oli kalpea, synkkä vakavuus oli hänen silmissään vaikka huulet koettivat hymyillä.

— Mitä se on Hanna, minä en ymmärrä sinua. Etkö tahdo matkustaakaan minun kanssani?

— Enkö tahdo? Oi, Karin täti, tiedäthän, etten ole koskaan voinut uneksia mitään ihanampaa. Mutta nyt en voi tulla. Olen joutunut suhteesen, joka sitoo minut tähän paikkaan … en ole enää niin vapaa kuin ennen… Isäni on tullut…

Rouva Meilert nousi kiivaasti ja hänen silmänsä iskivät vihan tulta. Hän tarttui kovasti Hannan käsivarteen. — Onko totta? Kuinka tohtii hän? Onko hän tullut ryöstämään sinutkin minulta? Mutta sitä hän ei saa tehdä! Sinulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia häntä kohtaan, ei yhtään! Sinä et saa … et saa jättää minua nyt, Hanna!

— Anna kun kerron sinulle kaikki täti hyvä, — pyysi Hanna, joka muuttui yhä tyyneemmäksi, mitä enemmän Karin täti tuskastui.

— Isä tuli luokseni tässä toissa päivänä riutuneena, yksinäisenä ja vieraana omassa maassaan. Hän tarjosi minulle kodin luonaan … sanoi tahtovansa hyväksi tehdä, minkä rikkoi. Ja hän näytti niin surkealta, niin kurjalta! Mutta minä käskin hänet pois ja sanoin, ettei meidän välillä enää ollut mitään sidettä. Näin hänen sitten taas menevän tiehensä, ry'ittyänsä niin kovasti, että oli melkein kuolla siihen, näin hänen hoipertelevan katua pitkin johonkin yksinäiseen paikkaan, jossa ei kukaan häntä hoitaisi ja jossa hän ehkä kuolisi aivan yksin, — ja sydämmeni suli vähitellen. Et voi aavistaa, kuinka olen kärsinyt näinä päivinä, kun itsekkäisyys ja velvollisuuden tunne ovat keskenänsä taistelleet.

— Elä puhu velvollisuudesta! — keskeytti häntä rouva Meilert säälimättömästi. — Kyllä hän on aikoja sitten vapauttanut sinut tyttären velvollisuuksista. Vai, kyllä minä käsitän hänen aikeitaan! Ei se ole hyväksi tekemisen halu, joka on hänet tänne tuonut, hänessä on vaan se itsekäs toivo, että häntä täällä palveltaisiin ja hoidettaisiin. Ei mikään mies voi ajan pitkään tulla toimeen ilman naisen hellyyttä, kaikkein vähimmin semmoinen mies, joka on viettänyt elämänsä paheissa ja himoissa. Minä sanon sinulle, ettei sinulla ole vähääkään velvollisuutta semmoista isää kohtaan.

— En tarkoittanutkaan sitä, Karin täti. Ei ne ole tyttären tunteet jotka saattavat minua hänen luo, vaan se että hän on semmoinen kurja, onneton olento. Tiedätkö, se on jotakin vastustamatonta tuo halu koko hellyydellään antautua tuommoisen kärsivän olennon hoitoon, koettaa saattaa häntä unhottamaan yksinäisyytensä ja tuskansa, saada kiitollinen katse väsyneistä silmistä. Minä en ole varma siitä, mutta minusta tuntuu, eitä kärsimyksen ja sääliväisyyden muodostamat siteet ovat vielä lujempia ja pyhempiä kuin sukulaisuuden ja myötätuntoisuuden. Ehkä olen väärässä, mutta siltä se tuntuu.

— Haaveilija! — lausui rouva Meilert hymyillen, mutta muuttui pian taas vakavaksi. Sinä voisit toimittaa hänelle hyvän hoidon ryhtymästä siihen itse. Kyllä minä pidän huolta siitä, että hän saa kaikki mitä hän tarvitsee.

— Kiitos, Karin täti, mutta ei siinä kylliksi. Luuletko, että hän olisi tehnyt pitkän vaivaloisen matkan kotimahansa, yksin ja kuoleman kourissa, jos hän ei olisi ikävöinyt muuta kuin pehmeää vuodetta ja kunnollista hoitoa? Sitähän olisi voinut saada vaikka missä. Mutta hänen sydämmensä pakotti häntä niiden kahden olennon luo, joissa kentiesi vielä löytyisi hiukan hellyyttä häntä kohtaan. Kun minä maantieltä nostan pienen madonkin, joka on kärryjen pyörän alle joutumaisillaan, niin kuinka saattaisin käskeä pois luotani ensimmäistä ihmisolentoa, joka on minun puoleeni kääntynyt?

Rouva Meilert istui kauan aikaa ääneti. Hän iloitsi Hannan jalomielisyydestä, vaikka pelkäsi, että tämä tulisi turhaan tuhlatuksi. Hän ei voinut uskoa mitään hyvää Hannan isästä; hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta nähdä Hannan pitemmän ajan kärsivän sen miehen oikuista ja itsevaltaisuudesta, joilla tämä ennen oli vaimoansa vainonnut. Mutta kuoleman läheisyys loi sovittavan varjonsa kaikkeen. Rouva Meilert ymmärsi Hannan nykyisen innostuksen eikä hennonut riistää häneltä sitä. Mutta hän päätti huolimatta vastenmielisyydestään käydä Hannan isän luona ja ottaa selkoa niistä suhteista, joihin hänen lemmikkinsä oli joutua.

Omaa ikäväänsä hän ei tällä hetkellä ajatellut, mutta Hanna teki sen.

— Rakas täti, — virkkoi hän ja suuteli hellästi rouva Meilertin kättä, — sinä olet tehnyt minulle niin paljon hyvää, ja nyt minä kuitenkin tulen seuran pettäjäksi ensi kerralla kun voisin olla sinulle joksikin iloksi. Mutta ymmärräthän syyni ja ethän suutu minuun.

— Pitäisikö minun suuttua sinuun? — Karin täti veti hänet hellästi luokseen. — Tuskin olisin luullut tässä "kovasydämmisessä" Hannassa löytyvän niin paljon ihmisrakkautta.

— Se on Bellan ansio, täti hyvä, ja sinun. Te kaksi olette tehneet minut niin onnelliseksi, että minun täytyy rakastaa koko ihmiskuntaa. Mutta eräs asia johtui nyt juuri mieleeni. Etkö tahtoisi, täti, — oi etkö tahtoisi ottaa Bellaa mukaan minun sijaan? Hänestä olisi sinulla sekä iloa että hyötyä ja hänelle tekisi matkustaminen niin sanomattoman hyvää. Hän on niin lempeäluonteinen ja hyvä ja samassa niin innostunut kaikesta, että teille tulisi hyvin hauska yhdessä.

Rouva Meilert antoi hänen puhua ja kuunteli vaan hajamielisenä. Kun hän ajatteli, että Hanna nyt tulisi kiinnitetyksi sairasvuoteesen, että hänen täytyisi valvoa ja vaivata itseään, ehkä kokea sairaan kärsimättömyyttä ja oikkuja, koski se häneen niin paljon, että hän vaan sivumennen saattoi muistella omia pettyneitä toiveitaan. Mutta hän ymmärsi, että se paljon lohduttaisi Hannaa, jos Bella saisi hänen sijaansa matkustaa, ja hän vastasi sentähden niin iloisesti kuin saattoi: — no hyvä, minä otan Bellan mukaan enkä epäile, että meillä tulee olemaan hauskaa. Koetamme tutkia ja katsella kaikkea sinuakin varten ja kirjoitamme pitkiä kirjeitä usein. Koetan tuoda Bellan takaisin terveenä ja punaposkisena.

Hanna puristi kiitollisena hänen kättään. — Hauskaa tulee saada teiltä kirjeitä. Mutta nyt täytyy minun kiireesti ilmoittaa uudet aikeemme. Eihän hänellä ole kuin kolme päivää valmistusaikaa.

Palmfeltin perheessä herättivät Hannan uutiset suurta hämmästystä. Ettäkö Hannan ei pitänytkään matkustaa! He eivät voineet saada sitä päähänsä. Mutta kun he olivat kuulleet hänen syynsä, pitivät he ne ihan luonnollisina. Bella yksin käsitti täydellisesti Hannan uhrin suuruuden sillä hän tiesi, ettei Hanna rakastanut isäänsä. Vaan hän ymmärsi, että se onni jonka Hanna tunsi, pakotti häntä rakkauteen ja itsensä kieltämiseen. Ja hän oli niin iloinen Hannan jaloudesta, että melkein unhotti ne kärsimykset, joihin se ehkä olisi syynä.

— Oi, Hanna kulta, kuinka ihailen sinua! — huudahti hän käärien käsivartensa ystävänsä kaulaan.

— Se on tarpeetonta, Bella! itse olisit ollut, ensimmäinen tekemään samoin. Mutta tiedätkö mitä, me olemme tehneet suuremmoisen päätöksen Karin täti ja minä. Arvaapa!

— Mikäpä se olisi? — arveli Bella. — Ettäkö lykätä matka toistaiseksi tietysti?

— Ei ollenkaan. Olemme päättänet, että Karin tädin mukaan tulee lähtemään eräs … neiti Bella Donna… Ts … hiljaa … ei minkäänlaista vastustamista! Olen puhunut sedälle ja tädille ja he ovat suostuneet tuumaan. Ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin noudattaa viisaiden ihmisten neuvoa ja valmistua lauantakiin.

Bella näytti kovin hämmästyneeltä. Uutinen tuli niin äkkiä, ettei hän heti voinut sitä sulattaa. — Minäkö matkustaisin Karin tädin kanssa? — Minunko osaksi tulisi se, josta sinun täytyi luopua? Se on väärin se, ja minä en lähde.

— Sinä lähdet kuin lähdetkin, lapsi kulta, vakuutti Hanna tekeytyen mahtavaksi. — Karin täti tarvitsee sinua, ei hän voi matkustaa yksin. Hän on käynyt liian surumieliseksi ja hän tarvitsee virkeää ja iloista matkakumppania voidaksensa parantua. Sitä paitse täytyy hänen saada hoitaa toista, se on niin hyvä keino alakuloisuutta vastaan. Siinä suhteessa oletkin sinä paljon soveliaampi kuin minä. Karin täti aikoo viipyä jonkun aikaa jossakin kylpylaitoksessa ja sitten mennä Italiaan. Ajattele kuinka hyvää se tekisi sinulle kylpeä ja tulla oikein terveeksi.

— Kyllä, mutta kuinka minä saatan mennä, kun sinä olet niin iloinnut siitä matkasta? Tuntuu aivan kuin jos ryöstäisin sinulta jotakin. Ei, Hanna, en saata lähteä.

— Sinä teet minulle päinvastoin suuren ilon. Olisi ihan uusi ikävä Karin tädille ja minulle, jos sinä et menisi. Lupaa, nyt, että lähdet, vaikkapa vaan minun tähteni, Bella!

Bella oli samassa levoton ja iloinen. Hän huomasi, että tekisi sekä Karin tädin että Hannan mieliksi, mutta toisaalta taas tuntui hänestä ikävältä itsellensä omistaa se, josta Hannan oli täytynyt luopua. Ajateltuansa tarkemmin asiaa ja saatuansa ystävällisen kirjeen Karin tädiltä, päätti hän kuitenkin taipua muiden tahdon mukaan. Hän rakasti Karin tätiä Hannan tähden ja tahtoi nyt mielellään palvella häntä palkitakseen sitä ystävyyttä, jota Hannalle oli osoitettu.

Bellan kodissa tuli nyt aika kiire ja vanha Leena pyyhkieli salaa silmiään ajatellessaan, että Bella tulisi olemaan poissa koko kesän. Lulle ja Liisi alkoivat kiusata, että hekin pääsisivät mukaan ja Bellan täytyi lohduttaa heitä lupauksella, että saisivat tulla saattamaan laivalle ja heiluttaa nenäliinojaan sekä sitten hänen kotiin tultuansa hakea jotakin hauskaa hänen matkalaukustaan.

Tutkinnon jälkeen iltapäivällä oli viides luokka kokoontunut loppujuhlaan Kaisaniemeen. Huomispäivänä tulisi heidän erota monelle eri haaralle ja he tahtoivat sentähden vielä kerta yhtyä iloisina koulutoverina. Bella oli tietysti myös kutsuttu; hän kuului heidän joukkoonsa, vaikka oli ollut koko vuoden poissa koulusta.

Muutamat opettajista ja opettajattarista olivat myös mukana. Niiden ja oppilaiden väli oli viime aikoina ollut erittäin hyvä. Seurassa vallitsi iloinen henki, johon kuitenkin sekaantui hiukan surumielisyyttä; huolettomimmatkin tunsivat jonkummoista kaipausta, kun ajattelivat, että kouluaika nyt oli loppunut ja että toverit nyt viimeisen kerran olivat koossa. Mutta toisaalta taas houkutteli heitä elämä ja vapaus, ja mielikuvitus loi tuhansia tuntemattomia iloja, ja tuulentupia haamoitti rusopilvien takaa. Suurelle osalle niistä oli tulevaisuus vaan samaa kuin vapaus läksyistä ja häiritsemättömät aamu-unet, muutamilla vaan oli aavistus enenevästä edesvastauksesta, joka heidän tietämättäkin karaisi heidän nuoria luonteitaan, mutta kaikille esiintyi tulevaisuus niissä valoisissa väreissä, joita ei luo mikään muu kuin nuoruuden usko ja rikkaat toiveet.

Verannalla tarjottiin kahvia ja limonaadia ja eräs opettajista piti tavanmukaisen jäähyväispuheen eroaville oppilaille. Sitten hajosivat he pieniin ryhmiin yhtyäksensä sitten jälleen, jolloin Hanna Rapen piti esiintuoda luokan jäähyväiset opettajille.

Vapaamuurarin haudan luo oli vähäinen joukko kokoontunut. Ne olivat ne, jotka enimmin olivat olleet yhdessä ja nyt raskaimmin tunsivat eronhetken katkeruuden. Bertha Eriksson oli ottanut itselleen vaikean tehtävän, pitää seuraa iloisella entisellä tuulella ja Hanna auttoi häntä uskollisesti. Vaan ei se tahtonut oikein käydä päinsä. Aina välistä katosi joku tytöistä ja palasi punaisin silmin. Bella nyyhkytti auttamattomasti; viimeisten päivien tapaukset olivat olleet niin monenlaisia ja hän oli vieläkin heikko taudin jälkeen. Ajatus, että hänen nyt täytyisi tovereistaan erota, oli liian raskas kantaa, väsyneenä kuin oli päivän puuhasta, matkatavaroiden järjestämisestä ja kiireestä.

Bertha taputti häntä selkään ja sanoi äidillisesti: — No, no, no! Tässä on sinulle nenäliinani, siksi aikaa kun väännän omasi kuivaksi. Elä hukuta meitä kyyneleihin, rakas Bella, jo alkavat jalat kastua!

Bellan täytyi hymyillä ja koettikin hillitä itseään niin hyvin kuin vaan saattoi. Nyt kääntyi puhe ulkomaan matkaan. — Tuhat ja yksi yötä! mikä onnen lapsi sinä miekkoinen olet, — huudahti Bertha ja oli vääntelevinään kateuden tuskista. — Toivon, että joskus ajattelet meitä poloisia täällä kotona ja muistat tuoda sopivia lahjoja, esimerkiksi…

— Niin mitähän tahtoisit? — keskeytti Bella naurahtaen kesken itkuansa. — Elävän kilpikonnan, villihärän vai kameelinhännän?

— Ohoh! Elä kiusaa minua niin suuria tahtomaan. Minä tyytyisin hiuskarvaan paavin parrasta tai … lieraan Garibaldin haudasta.

— Minä olen kauan toivonut itselleni mosaikkimedaljongin, — sanoi Alma.

— Tulevan sulhasesi valokuvaa varten tietysti?

— Vaikkapa niinkin!

— Ja minä tahtoisin oliivin siemenen, — sanoi Lilli, — olen kuullut paljon puhuttavan niistä kauniista oliivipuista. Sopiihan nyt semmoinen matkalaukkuusi.

— Siinä tapauksessa sen pitää olla kirkontornin kokoinen, — nauroi Verna Sommar, joka oli yhtynyt heihin.

— Minulle voit tuoda tynnyrin tuoreita viinirypäleitä, niin kutsun minä koko luokan syömään sinun maljaasi.

— Kiitos sinulle, Bibbi, että ajattelet vaatimattomia ystäviäsi. — Ja Bertha nipisti häntä varpaasen niin, että hän huusi. — Minä sitten sen sijaan lainaan sinulle muistikirjani sen kuivatun lieran kanssa.

Anna Berg meni istumaan Hannan viereen. — Etkö ole hyvin pahoillasi kuitenkin, kun et pääse lähtemään? — kysäsi hän enemmän ystävällisesti kuin hienotunteisesti.

— Elä tee omantunnon kysymyksiä! — vastasi Hanna välttäen. — Kai minun vuoroni tulee toinen kerta.

Hän koetti olla niin iloinen kuin vaan saattoi, ettei kukaan huomaisi sitä sanomatonta kaipausta, jonka hän tunsi kun matkasta oli puhe. Onneksi kääntyi keskustelu muihin esineihin.

— Minä varmaankin tulen jonkun ajan eteenpäin kiipeämään koulun portaita ylös kello 8 vanhan tavan mukaan, — sanoi Bertha. Minun on aina niin vaikea luopua vanhoista hyvistä tavoista. Mimmoisia nekin anturat lienevät, jotka ensivuonna tulevat meidän jälkiämme kulkemaan viidennellä luokalla.

— Minä tunnen muutamia, ei ne ole niinkään hulluja, — keskeytti Bibbi.

— Bella saapi antaa meidän aatteemme perinnöksi uudelle luokallensa, — sanoi Hanna ystävällisesti kehoittaen Bellalle. — Jos maanlaji vaan on hyvää, voi monta siementä itää lyhyessä ajassa.

— Kylvä nyt sitten ensin anti-krinoliinin ja anti-kureuuman siemeniä, — pyysi Bertha. Minä en tarvinnut kuin yhden päivän, ennenkuin ne minussa itivät. Mutta sano jotakin muutakin, Hanna!

— Löytyyhän niitä tärkeämpiäkin periaatteita kuin ne, jotka koskevat vaatetusta, — arveli Verna Sommar, — ja niitä toivon Bellan ensiksi kylvävän.

Hanna nyykäytti päätään. — Totuutta ennen kaikkea. Totuutta Jumalaa kohtaan, ihmisiä ja itseämme kohtaan. Ja sitten lujuutta, semmoista, joka järkähtämättä pysyy siinä, mitä me oikeana pidämme, antamatta kenenkään mielipiteitten meitä häiritä.

Hanna vaikeni. Hän ei tahtonut mielellään moraalia saarnata, mutta tyttöjen silmät pyysivät innokkaasti enempää.

— Ja sitten tytöt, — jatkoi hän painolla, — muistakaamme, että olemme ensi sijassa ihmisiä ja sitten vasta naisia; vaikka niin mielellään tahdotaan meille uskotella päinvastoin. Ymmärrättekö minua? Minä vihaan käsitteitä: miehiset ja naiselliset ominaisuudet. Jokaisen ihmisen oikeus on olla totuutta harrastava, jalomielinen, hyvä ja alttiiksi antava, huolimatta siitä onko hän mies vai nainen. Ja meidän asemamme tässä maailmassa riippuu niistä lahjoista, jotka Jumala on meille antanut eikä aikakausien vaihtelevista mielipiteistä. Miksi tyttö kelpaa, siksi hänen pitää päästä yhtä hyvin kuin pojankin.

— Niin juuri, — huudahti Bertha innoissaan, — siitä olemme kai kaikki samaa mieltä.

… Mutta yhtä väärin kuin olisi kasvattaa tyttöä ainoastaan kotia varten, yhtä väärin on se kuin ei hänelle yhtään opeteta kotia hoitamaan. Useimmille naisille on kuitenkin kodin hoito heidän lähin tehtävänsä ja niiden tulisi hävetä, jotka sitä halveksivat.

— Ui, talous ja iso lapsilauma — kuiskasi Bertha Bibbille.

— Pääasia on rehellinen työ ja itsenäinen ajatus, — jatkoi Hanna nousten. — Ei kenenkään meistä pidä koulusta erota ajatellen, ettei elämä häneltä mitään vaadi. Tästä päivästä saakka on meillä runsaasti edesvastausta itsekullakin.

— Se on sangen vaivaloista sille, joka on omiansa laiskottelemaan, — arveli Bertha ojentautuen mukavasti nurmelle. — Vaan täytynee kai minunkin reipastua, ettette riennä ohitseni jokainoa.

— Kun viiden vuoden kuluttua jälleen yhdymme arvelen, että meille on tulevaisuus selvinnyt, — tuumasi Alma, — jo tänäkin vuonna on minulle selvinnyt paljon asioita.

— Kiitos, tytöt, näistä vuosista, — lausui Hanna ja hänen kosteat silmänsä kertoivat, ettei hän ollut niin levollinen, kuin hän koetti näyttää. — Nyt täytyy meidän mennä noiden muiden luo. Elkää puhuko minulle vähään aikaan, minun täytyy muistella, mitä minulla on sanomista.

Ilman sen enempää valmistusta puhui hän kohta sen jälkeen opettajille ja opettajattarille. Hänen puheensa oli lyhyt ja yksinkertainen ilman koristeita, mutta sanat lähtivät vilpittömästä sydämmestä. Ei näkynyt yhtään jälkeä hänen entisestä ylpeydestään, hän oli ystävällinen ja selvä ja kerrassaan luonnollinen.

Sydämmellisesti puristettiin käsiä ja kilisteltiin limonadilaseja puheen loputtua. Kaikki tunsivat nyt eron hetkenä enemmän kuin koskaan ennen olevansa toisiinsa sidottuina. Agnes Lund lähestyi Hannaa, joka hetkeksi oli jäänyt muista erilleen. Agnesin silmät olivat ihan pilalla itkusta ja hän taisi tuskin puhua.

— Kiitos, Hanna, hyvästä toveruudesta! — kuiskasi hän — Tänä hetkenä tunnen, mistä merkityksestä olet ollut meille… Suo minulle anteeksi…

Jälkiosa lausetta meni hukkaan nyyhkytysten vuoksi. Hanna piteli hänen kättään kovasti suljettuna omaansa ja lausui jotakin, joka pani hänen kyyneleensä vuotamaan vielä runsaammin. Mutta samassa tunsi Agnes sydämmensä täyttyvän kummallisella ilolla ja päätöksillä, jotka vahvistivat ja rauhoittivat häntä.

Kun vielä oli lauleltu joitakuita lauluja, syöty apelsiiniä ja päätetty yhtyä samassa paikassa 5 vuoden kuluttua, erottiin. Hanna meni Bellan kotiin; heidän täytyi vielä saada hiukan olla kahden kesken, ennenkuin sanoisivat hyväiset toisilleen moneksi kuukaudeksi.

Kun Hanna tuli kotiin myöhään iltasella, täytti valoisa Toukokuu hänen pienen huoneensa valollaan. Hän istui ikkunan luo ja katseli autioita katuja hiljaisena yönä. Ei häntä haluttanut nukkua, päivän muistot ajelivat toisiaan hänen mielessään ja karkoittivat unen kauas.

Hänestä tuntui että hän nyt oli tehnyt ensimmäisen taipaleen elämän tiellä ja pysähtynyt portin luo, jota ei ollut hakenut eikä tuntenut. Minnekä se johtaisi häntä? Äkkijyrkkäyksiin ja kivisiin paikkoihin vai tasaisille, mukaville poluille? Olipa miten hyvänsä, hän tunsi itsensä nuoreksi ja väkeväksi, täynnä elämää, onnea, lämpöä, ei hän hevillä murtuisi. Kaikkivaltias johti hänen kohtaloaan ja hänen rinnallaan oli kalliita ystäviä. Eikö hän siis olisi rohkea ja pelvoton?

Noita rakkaita tovereita! Niitä hän tulisi kaipaamaan jokaikistä. Hän olisi niin mielellään antanut heille enemmän, ollut heille suuremmaksi hyödyksi, kuin hän oli ollut. Hän olisi tahtonut auttaa heitä hakemaan avainta heidän ajatuksensa aarre-aittaan, sillä useimmilta oli se kadonnut; ajatuksia kyllä löytyi, kun vaan joku avaimen löytäisi, joka vapauttaisi ne kahleista. Mutta ehkä elämä pakottaisi heitä astumaan eteenpäin avosilmin.

— Bella!… Sinä, joka olet löytänyt paraimpien ajatuksieni avaimen ja tehnyt minut niin onnelliseksi… Siunatkoon sinua Jumala!

Ja onnellisuuden tunne välähteli hänen sydämmessään, kun hän näin uneksi. Se toi hymyn hänen huulilleen vielä sittenkin, kun hän 5:n aikaan aamusella vihdoin kallisti väsynyttä päätään lepoon.

Ensimmäinen päivä kesäkuuta tuli valoisana ja helteisenä. Torilla tarjottiin jo kaupan kieloja ja narsissejä ja Esplanaadissa kukki mitä tuoreempia ylioppilaslakkeja. Yksi niistä koristi Pentin tukanleikkaajan käsistä juuri lähtenyttä päätä. Hänen silmänsä loistivat jonkummoisesta hurskaasta ylpeydestä. Napin kolossa oli hänellä vihko kieloja, joita oli siihen pistänyt hänen matkalle lähtevä siskonsa.

Kello 1 piti Bellan lähteä. Jo kahdentoista aikaan tuli puolet luokasta rantaan kantaen makeisia ja kukkaisvihkoja ja nyt kysyttiin kärsivällisyyttä. He istuivat kannelle, joka pian tuli ihan täyteen iloisia tyttöjä vaaleissa puvuissa. Ja kun Bella tuli omaistensa saattamana, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa ja olivat vähällä repiä hänet palasiksi innoissaan, kun jokainen tahtoi häntä puhutella viimeisinä hetkinä. Bella näytti väsyneeltä, mutta koetti kaikki kestää; hän oli liiaksi antautunut tunteilleen edellisenä päivänä.

Kohta tulivat myös rouva Meilert ja Hanna. Luokan uteliaisuus kääntyi nyt häneen ja Bella vapautui hetkeksi. Hän hiipi silloin Hannan luo, joka reippaana ja levollisena toimi tavaroiden luona. Ei kukaan, joka näki hänen iloista katsettaan, olisi voinut aavistaa, että hänen sydäntänsä paisutti kaipaus ja että hän oli nukkunut vaan kaksi tuntia sinä yönä.

Nyt soitettiin toisen kerran ja tytöt riensivät maalle, syleiltyään ensin Bellaa miltei puolikuoliaaksi. Sitten tuli vanhempien vuoro ja viimein Hannan.

— Hyvästi nyt Bella kulta! Ole reipas ja iloinen! Me tapaamme toistimme jälleen!

— Hyvästi … Hanna! Kiitos! — Enempää hän ei voinut sanoa.

Rouva Meilert ja Hanna olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset salissa, nyt puristivat he vaan toistensa käsiä tuntien suurta myötätuntoisuutta ja hellyyttä.

— Heittäkää irti!

— Hyvästi, hyvästi! — kuului rannalla, jossa valkoisia lakkeja ja kirjavia päivävarjoja liehuteltiin. — Hyvästi, hyvästi! vastasi kaksi nenäliinaa kannelta ja laiva eteni hiljaa rannasta, iloisten ja kosteiden katseiden seuraamana.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings