TYTÖLLENI. (continued 2)

Bella lensi kuin lintu mättäiden yli. Hän oli kaikista sukkelin ja mestari kävelemään nojapuilla ja rautatienkiskoilla. Hanna taas oli kauhistuttava haukka, ja kantoi kyyhkyset piilopaikoistaan, ikäänkuin olisivat olleet laposia.

Päivä paahtoi, kaikkien kasvot hehkuivat, puoli kaivoa tyhjennettiin tyttöjen tavallisella varomattomuudella. Leikkien loputtua ruvettiin pallosille ja kello oli lähes 3, kun paluumatkaa alotettiin tyhjillä vasuilla, väsyneillä jaloilla ja hameiden liepeet semmoisina, että niistä pian voitiin toivoa sieniä kasvavan.

Bellan ja Hannan enenevä ystävyys herätti yhä muutamien toverien kateutta. Bella oli, niin kuin jo mainittiin, kaikkien lemmikki ja hänen kanssaan olisivat useimmat tahtoneet lomahetkinä seurustella. Nyt he eivät voineet olla huomaamatta, eitä hän ei enää ollut niin valmis kaikkeen kuin ennen; hänellä ei ollut aikaa kaikellaisiin joutaviin tuumiin; hän ei tullut joka paikkaan, johonka häntä kutsuttiin, ja oli monasti hajamielinen, muiden lörpötellessä. Hän ei ollut koskaan tyly, mutta oli ruvennut niin suoraan lausumaan moitteitaan yhdestä tai toisesta, joka tapa, juuri sentähden että se oli hänessä ihan uutta, loukkasi muutamia. Hän oli, sanalla sanoen muuttunut, eikä kaikkien mielestä parempaan päin. Entinen lapsellinen hyvyys ja vienous oli kyllä vielä jäljellä, mutta siihen oli sekaantunut hiukan päättäväisyyttä ja itsenäisyyttä, joka ei yhtään sopinut hänelle, muutamien toverien mielestä.

Kaikki ymmärsivät, että seurustelu Hannan kanssa oli tämän muutoksen syynä. Mutta vakavimmat tytöistä panivat liian suurta arvoa Hannaan, kadehtiaksensa häntä. Ja näkiväthän ne sitä paitse, että Bellakin vaikutti Hannaan, vaikka se ei ollut niin silmään pistävää. Hannan jäykkä tapa oli hiukan muuttunut eikä hän enää niin usein lausunut ihmisistä armottomia arvosteluja. Hanna itse tunsi kummastellen itsessään joskus ihmisrakkautta ja toivoi voivansa elää ja työskennellä muiden hyväksi. Mutta hän ikäänkuin ujosteli näitä vieraita ajatuksia ja koetti itsessään herättää entistä uhkamielisyyttään, tehdäksensä niille vastarintaa. Vaan silloin tuli jälleen Bellan lämpöinen, hellä elämän katsanto ja hioi pois terävät kulmat Hannasta. Hän tunsi käyvänsä tunteellisemmaksi, mutta ei ollut selvillä, oliko se turhaa heikkoutta vai ihmissydämmen oikeutettu pyrintö rakastamaan ja rakkautta haluamaan.

Bellan äiti oli ilomielin seurannut tyttöjen ystävyyden kehitystä. Hän ymmärsi, että Bellan hento luonto kyllä saattoi tarvita semmoista nojaa, kuin Hannan luja luonne tarjosi, ja oli hyvillään, kun hän aina joskus huomasi Bellassa itsenäisempää arvostelua ja enemmän lujuutta. Se pelko, joka hänellä alussa oli ollut, että Bella tulisi matkimaan Hannaa niin pahassa kuin hyvässä, poistui kerrassaan. He olivat niin eri ainetta, etteivät koskaan saattaisi muodostua aivan saman mallin mukaan.

Huhu Hannan vapaasta esiintymisestä Enestamin pidoissa, oli sillä välin tullut rouva Palmfeltin tietoon, kaunistettuna tietysti kaikenmoisilla lisäyksillä, jotka vaivasivat häntä. Bella oli kyllä itse kertonut hänelle Hannan menettelystä, mutta hän pelkäsi, että Bella ystävyydestä Hannaan oli esiintuonut asioita vienommassa valossa, kuin ne itse teossa olivat olleet. Hän ei kyllä voinut uskoa, mitä hänelle kerrottiin Hannasta, mutta epävarmuus vaivasi häntä kuitenkin. Olipa hänelle annettu viittauksiakin, ettei Hannan seura ollut Bellalle sopiva, ja ensi kertaa tunsi hän itsensä levottomaksi siitä, että oli suonut tyttöjen ystävyydelle niin rajattoman vapauden.

Hän päätti puhutella Hannaa, jonka vilpittömyyttä hän ei hetkeäkään epäillyt. Eräänä päivänä kun Bella oli kaupungilla ja Hanna Pentin kanssa katseli erästä kuvilla varustettua kasviopillista teosta, pyysi hän Hannaa hetkeksi omaan huoneesensa. Hanna tulikin, aavistamatta, että häntä odotti tutkinto. Rouva Palmfeltin varovaiset kysymykset herättivät hänessä epäluuloa ja hän alkoi varustautua itseänsä puolustamaan.

— Mitä minä sille taidan, että olen semmoinen kuin olen, — keskeytti hän kiivaasti rouva Palmfeltia. — Mitä ihmisten tarvitsee kutsua minua luokseen, jos eivät voi minun tapojani kärsiä. Tietäähän täti, etten voi teeskennellä.

— Sitä en tahdokaan — vastasi rouva Palmfelt tyyneesti, — mutta kunnioituksen muita ihmisiä kohtaan pitäisi kuitenkin pidättää sinua varsin loukkaamasta ja ylenkatsomasta heitä. Minulle on kerrottu, että olet kutsunut läsnäolevia nukeiksi, että olet ollut epäkohtelias rouva Enestamille, ollut vallaton poikain kanssa ja käyttäytynyt sopimattomasti illallispöydässä. Vaikka luulenkin, että suuri osa näistä syytöksistä on perätön, tahtoisin kuitenkin sekä Bellan että itsesi tähden kuulla asian oikean laidan. Tahtoisin mielelläni osoittaa syytösten perättömyyttä ja oikaista erehdykset; sentähden täytyy minun tietää kaikki.

Hanna oli äänetönnä kuunnellut ja paljon hänen täytyi ponnistaa voimiaan, voidaksensa olla toista kertaa keskeyttämättä. — Mitä ihmiset niin paljon puuhaavat minun kanssani, eivätkö ne saata antaa minun olla rauhassa, — arveli hän ja uhkamielisyys paisui, mutta sanat "Bellan tähden", pehmittivät häntä taas ja panivat miettimään.

— Kyllä minä mielelläni kerron sinulle koko asian, täti, — virkkoi hän melkein nöyrästi. — Sinä olet oikeutettu tietämään kaikki, olethan Bellan äiti.

Ja sitten hän kertoi illan kaikki tapahtumat Enestamien luona, suoraan katsoen rouva Palmfeltia silmiin. Hän mainitsi tylyydestään Lilliä kohtaan, huolimattomasta esiintymisestään ja oman seurustelemistaitonsa puutteellisuudesta. Hän ei tuonut esiin mitään puolustuksekseen, päinvastoin kertoi hän ankaralla tarkkuudella jokaisen pahan ajatuksen, jokaisen epäystävällisen sanansa, jonka vaan muisti. Mutta kuitenkin rauhoittui rouva Palmfelt. Hanna oli kyllä rikkonut muutamia seuraelämän sääntöjä vastaan, mutta se oli hänen mielestään vähäisestä merkityksestä. Hän ei voinut ankarimmallakaan tutkimisella huomata Hannan menettelyssä mitään todellisesti pahaa tai halpaa, jonka johdosta hänen olisi Bellan puolesta tarvinnut olla huolissaan.

— Kiitos suorasta puheestasi, — lausui hän Hannan lopetettua, — tiesinhän minä, että huhu oli liioitellut. Mutta ymmärräthän sinä, lapseni, että minun täytyy hiukan tuntea sitä vaikutusta, jolle aivan esteettömästi olen sallinut tyttäreni antautua. Seuraelämän säännöt ovat kyllä itsessään vähäpätöisiä, mutta niin kauan kun me itse olemme kehittymättömiä ja ilman kokemusta, ei meidän pidä ruveta arvostelemaan totuttuja tapoja.

Kumppanien joukossa oli varsinkin Jenny vihainen ja kateellinen Bellan ja Hannan kasvavasta ystävyydestä. Hän puolestaan ei sopinut koskaan Hannan kanssa; heidän välillään oli alituinen napina. Jennyn pintapuolinen, ajattelematon luonne ei voinut käsittää, mitä Hannassa oli alkuperäistä ja syvää; hän piti sitä raakuutena ja ylpeytenä. Hannaa taas kehoitti aina ankaraan arvosteluun Jennyn pintapuolisuus ja suuri rakkaus koristuksiin ja uusiin muotiin. He harvoin kohtasivat toisiaan, ilman että pienempi tai suurempi sanakiista syntyi.

Eräänä päivänä, kun Bella pahoinvoinnin tähden ei ollut koulussa, päätti Jenny tilaisuuden sattuessa antaa Hannalle lätkäyksen, jota tämä ei aivan pian voisi unhottaa. Hän tavoitti Hannan paluumatkalla koulusta ja seurasi häntä ensin hiukan aikaa mitättömiä lörpötellen. Sitten sanoi hän ihan äkkiä:

— Meistä tuntuu, että Bella on niin muuttunut, — on tullut niin pahankuriseksi ja äkäiseksi — sen jälkeen kun sinä tulit kouluun. Ja me luulemme kaikki, että se on sinun syysi.

Hän näki hyvin hyvästi, kuinka syvään hänen sanansa sattuivat ja hän oikein nautti, kun kerran sai puhua, ilman että Hanna häntä vastusti. Tämä kulki ääneti hänen rinnallaan, hetkeksi kuvastui hänen muodossaan ylönkatsetta, mutta sitten tuli hän hyvin vakavaksi ja kuuli tuskin Jennyn syytösten jatkoa.

— Bella oli aina ennen niin suloinen ja ystävällinen, — nyt hän on käynyt tylyksi niinkuin sinä eikä enää huoli entisistä ystävistään. Emmekä me ole ainoat, jotka sen olemme huomanneet, kaikki ihmiset sanovat, että Bella oli paljon kiltimpi ennen.

Tässä erosivat he, ja kun Jenny ikäänkuin sovittaakseen äskeisiä loukkaavia sanojaan, teeskennellen ystävällisyyttä, sanoi: — hyvästi, käyhän katsomassa! — vastasi Hanna vaan: — kyllä minä muistan ajatella sanojasi.

Kotiin tultuansa, sulki hän huolellisesti ovensa, heittäytyi tuolille vuoteen ääreen ja painoi päänsä alukseen.

— Nyt minä näen sen! — huudahti hän tunteiden kuohuessa, — minun vaikutukseni Bellaan on huono. Se on ainoastaan minä, joka olen voittanut ystävyytemme aikoina, hän sitä vastoin huononee, hän menee alaspäin. Kuinka sokea olenkaan ollut, joka en ole sitä ennen huomannut! Kun en ole nähnyt, että minun kova, kylmä luontoni tekee hänetkin kovaksi, että minun luulevaisuuteni tekee hänetkin luulevaiseksi ja ankaraksi, että minun luja tahtoni orjuuttaa häntä. Tietysti paha tarttuu, ja hän on täydellisellä luottamuksella yhtynyt minuun, aavistamatta, kuinka pahaa minä tein hänelle. Bella parka, sinua kaikki rakastivat, kunnes minä tulin ja muutin sinut pahaksi ja kovaksi!

Mutta oletko todellakin sellainen? Olen päinvastoin monta kertaa arvellut, että olet ruvennut yhä enemmän ansaitsemaan rakastamista, vaan enhän minä näe kuin hyviä puoliasi! Puolueettomat silmät näkevät paremmin. Ajatteli kai äitisikin samaa, kun puhui siitä "vaikutuksesta, jolle hän niin esteettömästi on tyttärensä antanut". Hän oli levoton ja surullinen siitä, että olet sattunut rupeamaan minusta pitämään, joka en voi auttaa sinua tulemaan hyväksi ja kiltiksi… Ehkä ei ole vielä liian myöhäistä tehdä kaikki hyväksi jälleen. Jos minä voisin luopua sinusta, vapauttaa sinut vaikutuksestani, niin saisit kehittyä vapaasti! Kyllä sen voin tehdä, jos vaan tahdon. Ja minun täytyy, voi, minunhan täytyy sitä tahtoa, koska se on sinun hyväksesi. Ei se ole helppoa, … sen täytyy tapahtua vähitellen … mutta, Jumalan kiitos, ettei se ole liian myöhäistä!

Hanna ei voinut aivan pian tottua tähän ajatukseen, mutta hän kuitenkin rauhoittui yhä enemmän jota selvemmäksi hänen velvollisuutensa tässä suhteessa kävi hänelle. Hän oli vähäiseksi ajaksi vastaanottanut kallisarvoisen lainan ja tahtoi antaa sen pois jälleen, puhtaana ja ilman vammaa. Hänelle itselleen piti Bellan ystävyys muuttua kalliiksi muistoksi, joka kiihoittaisi häntä hyvyyteen. Se oli tullut hänelle aivan kuin auringon säde, joka tunkeutuu pimeään, autioon — solaan, ja kun se taas poistui, säilyttäisi hän muiston siitä kiitollisen sydämmensä syvyydessä.

Hän nousi ja pudisteli murheen päältään voimakkaalla ponnistuksella. Nyt saattoi hän jälleen itsensä hallita. Kun hän seuraavana päivänä taas tuli kouluun, ei voinut edes Jenny hänessä huomata surun jälkiä, niin vakava ja tyyni oli hänen muotonsa.

Onneksi lähestyi tutkinto ja tytöille alkoi tulla tulinen kiire. Veltoimmatkin heistä tahtoivat kuitenkin hyvää todistusta ja koettivat rajulla lukemisella korvata sen, minkä lukuvuoden kuluessa olivat laiminlyöneet. Ei nyt ollut aikaa huviretkiin ja kokouksiin, vaikka kevätilma oli ihana; jokaisella oli pää täynnä niitä numeroita, joita hän ehkä saisi. Ja kuinka kävikään, tunsivat laiskimmat jonkunmoisen tuskan ja omantunnon vaivoja, kun ajattelivat, ettei heillä tuosta iloisesta kouluajasta enää ollut kuin vuosi vaan jälellä. Näinä edellisinä vuosina olivat he olleet useammin laiskoja kuin ahkeroita, useammin huolimattomia kuin tarkkaavaisia, useammin laiminlyöneet tehtävänsä, kuin tehneet sen tunnollisesti. Ja kun koulu loppui, täytyisi heidän erota sillä surkealla tiedolla, etteivät olleet rehellisesti koettaneet parastaan.

Sentähden luettiin nyt viime aikoina tulisella innolla eikä opettajain tarvinnut antaa yhtään ainoaa muistutusta. Lillin ranskalaiset verbit vierivät kuin herneet hänen suustaan; Agnesin vuosiluvut, jotka olivat saattaneet hänelle harmaan hiuskarvan, tarttuivat nyt itsekukin omalle naulalleen hänen päähänsä ja Berthan tutkintopaitaan tuli kunnollisia nappikoloja eikä kovin paljon kurtatuita kauluksia. Sanalla sanoen, ei tehty muuta kuin vaan kilpailtiin kaikenmoisilla hyveillä ja Bella luuli, että Hannakin pysyi enemmän itsekseen siitä syystä vaan, että hänkin tahtoi olla erinomaisen ahkera.

Hanna oli tyytyväinen, kun sai olla rauhassa kaikilta kysymyksiltä, ja ikävöi vaan sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin.

— Mitenkä te aiotte kesää viettää, tytöt? — kysyi Bertha, kun he eräänä aamuna seisoivat koulun ulkopuolella, odottaen ovien avaamista.

— Minä tulen olemaan Hankoniemellä äidin kanssa, — sanoi Jenny Stenman. — Tohtori sanoo, että minussa on liian vähän verta.

— Sepä nyt ei ole ihme, kun sinä puristat itseäsi niin kauheasti, — virkkoi Bella, heittäen moittivan katseen Jennyn hienoihin, tiukkaan kureuumaan puristettuihin vyötäisiin.

— Anteeksi, minä en ollenkaan purista itseäni, — huudahti Jenny kiivaasti, — minä voin pistää koko kämmenen kureuuman ja ruumiini väliin.

— Sen sinä voisit tehdä, vaikka puristuisit niin, että olisit hoikka kuin kyynäräpuu; onhan ruumiisi elastillinen, hupsu! — Ja Bertha paisutti hyvillä mielin vahvoja keuhkojaan ja ojensi pyöreitä väkeviä käsivarsiaan muutamiin voimisteluliikkeisin. — Toista se on, kun saattaa vapaasti liikkua kuin kala vedessä, eikä tarvitse asua tuommoisessa rautahäkissä! — Minnekä menet sinä, Bella?

— Me tulemme olemaan rakkaassa Fågelvik'issämme, — vastasi Bella. — Minä tulen hommaamaan taloudessa ja auttamaan äitiä puutarhassa.

— Emmekö lähtisi jalkaretkelle? — huudahti Bertha ihastuneena. — Kuka tulee mukaan?

— Minä! — huusivat muutamat joukosta. Aina Berg ja Bella olivat hiukan aikoneet mennä Karja-Lohjaan tervehtimään Verna Sommaria, ja he suostuivat nyt heti tuumaan. Alma Brennlund ja Lilli Enestam antoivat puolinaisia lupauksia, he ajattelivat jonkunmoisella kauhulla epämukavia kenkiä ja pölyisiä maanteitä.

— Entä sinä, Hanna? — kysyi Bertha. — Tahtoisin mielelläni sinua mukaan.

— En voi tulla, — vastasi Hanna lyhyesti.

— Joutavia, minkätähden et voisi? Mikäpä sinua estäisi?

— Työni. Minä tulen auttamaan äitiä hänen kirjoituksissaan.

Nyt avattiin ovi ja joukko hyökkäsi sisään. Nuo uudet kesätuumat täyttivät monen mielen, niin että luku kävi miten saattoi sinä päivänä.

Hanna ja Bella menivät tavan mukaan yhdessä kotiin, ja Bella luuli nyt ensi kerran huomaavansa jonkunmoista kylmäkiskoisuutta Hannan puolelta. Hän arveli ensin erehtyneensä ja koetti olla kahta ystävällisempi, mutta Hanna kävi vaan sitä enemmän harvapuheiseksi ja jörömäiseksi jota kauemmin he puhelivat.

— Minäpä pistäydyn nyt sinun luonasi, — sanoi Bella, kun heidän piti erota. — Minä osaan jo läksyt ja minusta on niin kauan aikaa siitä kuin viimein sinun luonasi kävin.

— Tule vaan jos tahdot, — vastasi Hanna väliäpitämättömästi, — mutta minun täytyy lukea.

He astuivat Hannan huoneesen, köyhään pieneen suojaan, jossa istuimet olivat päällystetyt vaaleentuneella kretonnilla, seinäpapereissa oli halkeamia ja laattiassa tavallisia riepumattoja. Kaikki näytti köyhältä, mutta siistiltä ja ilma oli moitteeton. Bella riisui päältään hatun ja nutun, asettui ikkunan luo ja mietiskeli keinoa, miten hän saisi Hannaa iloisemmalle tuulelle.

— Minäpä ompelen itselleni reformipuvun tänä kesänä, — alkoi hän.

— Vai niin.

— Sen kai sinäkin teet? Etkö luule, että tummansininen kretonni olisi sopiva? Merimiespaita ja kaulus, ja lyhyt, laaja hame?

Hanna ei vastannut. Hän oli ottanut esille kirjansa ja valmistihe lukemaan. Hän koetti paaduttaa itsensä Bellan hyvän, iloisen seuran suhteen ja toivoi vaan, että tämä menisi tiehensä.

— Ja sitten teen minä nappikoloja alushameen kaulukseen, niin että sitä saattaa alusliiviin kiinnittää. En minä tarvitse kuin yhden alushameen vaan, sillä minullehan tulee lämpöiset housut, samanväriset kuin mekko. Niin on Verna Sommarilla. Etkö luule, että se tulee hyväksi niin?

— Kyllä, vastasi Hanna, mutta hänen äänensä kuului kärsimättömältä. Bella huomasi sen ja nousi lähteäkseen.

— Sinä olet väsynyt ja hajamielinen, — virkkoi hän ystävällisesti, — en tahdo sinua kauemmin vaivata. Mutta minusta tuntuu, ettemme ole kauhean pitkään aikaan saaneet oikein puhua.

Hän tarttui hattuunsa. — Kas tuolla tulee postiljooni kadun poikki. Saa nähdä, saatko kirjettä, olen niin utelias tietämään.

Kohta sen jälkeen toi palvelustyttö erään kirjeen sisään. Hanna katseli käsialaa, — se oli vieras. Hän aukasi kirjeen hiukan kummastellen, se oli niin aivan harvinaista, että hän sai kirjeitä muilta kuin äidiltänsä.

Hänen lukiessaan vaalenivat hänen poskensa äkkiä ja hänen kasvoissaan kuvautui levottomuutta.

— Mitä se on, Hanna? — huudahti Bella säikähtyneenä. — Eihän vaan mitään ikävää?

— Minulle kirjoitetaan, että äitini on hyvin kipeä ja että minun täytyy heti tulla kotiin. Minä lähden iltajunassa. Tahdotko ilmoittaa siitä koulussa?

— Kyllä. Voi, Hanna!

Bellan ääni oli niin täynnä sydämmellistä myötätuntoisuutta, että Hanna olisi tahtonut sulkea hänet syliinsä ja suudella noita rakkaita levottomia silmiä. Mutta hän hillitsi itsensä ja nyykäytti vaan kiitollisena. Sitten alkoi hän hyvin kiireesti järjestää asiansa matkaa varten. Hänen piti muistaa, mitä hän tarvitsi kesällä ja mitä saattoi jättää tänne syksyyn. Bella auttoi häntä. He olivat äänetönnä kumpainenkin, Bella ystävänsä levottomuuden tähden ja Hanna aavistaen, että häntä odotti kaksinkertainen suru.

Bella saattoi häntä surumielisenä junalle. Mitä hän ei olisi antanutkaan, jos olisi saanut heittää käsivartensa ystävän kaulaan ja itkeä surunsa lievitykseksi. Mutta Hanna oli niin ääneti ja melkein tyly, hän ei pitänyt tunteellisuuden osoituksista. Bella lupasi kirjoittaa kerran viikossa, mutta hän ei saanut Hannaa lupaamaan samaa. Ja Hannan jäähyväissuudelma oli niin kylmä, hänen katseensa niin selvään osoitti hajamielisyyttä, että Bella tunsi katkeran itkun nousevan kurkkuunsa. Mutta hän nieli sen ankarasti moittien itseään. — Hanna parka, kuinka hän nyt joutaisi minua ajattelemaan.

Juna lähti liikkeelle eikä Bella edes saanut jäähyväiskatsetta vaunun ikkunasta.

Heinäkuun aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana ahtaasen pieneen kamariin, jossa Hanna Rappe istui kumarruksissa työn ääressä; hän ompeli mekkoa postinhoitajattaren pienelle tytölle. Tuon tuostakin kääntyivät hänen katseensa ikävällä kaukaiseen metsään, jossa hän niin mielellään olisi hakenut viileyttä ja lepoa, mutta työllä oli kiire ja eihän ollut mahdollista ottaa ompelukonetta mukaansa metsään.

Ajatukset vaan liikkuivat vapaasti. Tänään oli juuri kaksi kuukautta siitä, kun hän erosi koulusta ja tovereista. Kotiin tullessa oli hänen äitinsä kuolinvuoteellaan. Hanna ei tainnut enää muuta tehdä, kuin hiljaa hyväillä sairaan raukeaa kättä, tasoitella päänaluksia tai kostuttaa hänen kuivia huuliaan. Ja kuitenkin sai hän näinä lyhyinä hetkinä vastaanottaa niin äärettömän paljon, — sai viimeisen hehkun rakkaudesta, jonka karvas elämä oli ajaksi jäähdyttänyt. Nyt oli hänen äitinsä aivan erilainen, — oi kuinka suloinen hän oli! Väsynyt katse seurasi Hannaa, minne ikinä tämä meni, se puhui rakkaudesta, se anoi anteeksi. Tuntikausia istui tytär nyt äidin vuoteen ääressä ja rakkaus oli hänelle kallis kuin ravinto isoovalle. Oi, minkä tähden oli tämä rakkaus tullut niin myöhään! Mutta jumalan kiitos, että se kuitenkin oli tullut!

Yhden ainoan kerran tuli äitiin tuo entinen synkkä katse ja katkera äänen vivahdus. Se oli silloin, kun postista tuli tuo tavallinen rahakirje, jota Hanna ei heti ehtinyt saada kätketyksi. Sairas veti hänet puoleensa ja kuiskasi vaivaloisesti: — lupaa minulle, ettet koskaan käytä noita rahoja itseäsi varten! Lupaa, että ennen kärsit nälkää, kuin ostat niillä leipää!… Kun Hanna vakavalla äänellä antoi hänelle tämän lupauksen, rauhoittui hän jälleen ja silmiin palasi äskeinen lempeä, vieno katso.

Sitten tuli kuolon hetki, tuo kummallinen, juhlallinen ero. Hannan sydän vavahti vieläkin, kun hän muisteli, kuinka autiolta tuntui koko maailma, äidin lempeän katseen sammuessa, käden jäähtyessä. Tuntui aivan kuin hän olisi tuossa samassa hetkessä kypsynyt aikaihmiseksi, kun häneltä temmattiin lapsuutensa turva. Hänen sielunsa hapuili lohdutusta Jumalan luona, mutta hänellä ei ollut aikaa antautua pitkiin mietteisin. Raskas, työläs elämä kysyi kaikkia hänen voimiansa. Ja hän kohotti päätään, vakavasti päättäen, ettei antaisi vastuksien voittaa itseään, vaan että hänen tulisi koettaa saavuttaa omatakeinen asema, jos suinkin mahdollista olisi.

Hautajaisten jälkeen muutti hän asumaan postimestarin luo, jossa hänen piti lukea erään seitsenvuotisen pojan kanssa ja muuten auttaa ompelutyöllä. Tämä viimeksi mainittu työ oli kylläkin raskasta hänelle, joka ennemmin olisi lapioinut puutarhassa tai pessyt vaatteita. Mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa, hänen täytyi vastaanottaa, mitä vaan hänelle tarjottiin, ja palkka 20 mk kuukaudelta tuntui hänestä ruhtinaalliselta.

Bellalta oli tullut kirjeitä ehtimiseen, vaikka Hanna oli vastannut ainoastaan muutamilla rivillä.

Se tieto, että hän oli menetellyt oikein, kun oli koettanut vähitellen irtautua Bellasta, lievitti hiukan sitä surua, jonka hän tunsi tästä toisesta suuresta tappiosta. Välistä epäili hän sitä, että oliko hän todellakin menetellyt oikein. Mutta silloin muistui hänen mieleensä Elin tädin levoton katse ja Jennyn sanat, ja taas hän arveli, ettei olisi voinut tehdä toisin. Kunhan Bella vaan olisi ehtinyt voittaa ensimäisen ikävöimisensä, tulisi hän kyllä jälleen iloiseksi ja kehittyisi itsenäisemmäksi yksin, vapaana hänen — Hannan vaikutuksesta.

Kärpäset surisivat ikkunassa, joka oli auki ja helle oli kova. Neula ei enää lentänyt entisellä vauhdillaan Hannan käsissä, se kävi kuumaksi ja raskaaksi. Hänen silmänsäkin alkoivat painua umpeen, mutta hän hieroi niitä harmistuneena ja jatkoi ompelemistaan. Kello yhden aikaan saisi hän mennä ottamaan virkistävän kylvyn joessa, — nyt puuttui vaan neljännes tuntia siihen. — Onhan ihan kurjaa tulla uniseksi keskellä päivää, — arveli hän ja keskeytti vasta alkamansa haukotuksen.

Kello napsutti hitaasti, varsin hitaasti. Muuten vallitsi täydellinen hiljaisuus, sillä postimestarin rouva kirjoitti huoneessaan, ja lapset olivat ulkona. Vasten Hannan tahtoa ummistuivat hänen silmänsä, kädet vaipuivat hervottomina alas, pää kallistui ikkunan pieleen, ja hän oli puolinukuksissa. Hän oli istuvinaan entisessä, rakkaassa "puhelu"-sohvassa Bellan huoneessa ja luuli kuulevansa tämän iloisen äänen. Kaikki tuntui niin hyvältä ja tutulta, ja hymy tuli Hannan huulille.

Ovi aukeni, ja hän kuuli sen, mutta hänellä oli niin hyvä siinä, Bellan sohvassa, ettei jaksanut silmiään avata. Hän kuuli hiljaisia, hiipiviä askeleita, mutta ei tuntenut mitään uuteliaisuutta. Ehkä se vaan oli Miina, joka toi sisään silittämänsä vaatteet.

Samassa tunsi hän, että kaksi pehmeää, lämpöistä kättä painettiin hänen silmilleen ja innokas suudelma hänen poskilleen. Hän syöksi paikoiltaan ilosta huudahtaen. Eikö hän vielä nähnyt unta? Vai oliko se todellakin Bella, joka seisoi siinä ihkaelävänä ja iloisena! Eikö se ollut hänen rakas, hilpeä äänensä, joka huudahti: — kas vaan, sitä ahkeraa tyttöä! Kärpäset syövät mekon, sillaikaa kun sinä huvittelet Nukku-Matin luona!

Hanna ei ollut vielä oikein hereillä. Hänen unen näkönsä oli ollut niin vilkas, että hän luuli sitä vielä kestävän. Oli niin suloista hetkeksi edes ajatella, että kaikki oli kuin ennen ja vastustamattoman tunteen pakottamana sulki hän Bellan syliinsä ja suuteli kerta toisensa perästä noita rakkaita, veitikkamaisia silmiä. Sitten kävi hän jälleen vakavaksi ja muisti rikkoneensa lupauksensa sekä irtautui hiljaa ja ystävällisesti Bellan syleilyksestä.

— Menkäämme rantaan, — ehdoitti hän — minä tahdon puhua kanssasi. — Kärsimättömältä tuntui hänestä nyt erota Bellasta ilman minkäänlaisia selityksiä.

Mutta pihalla tuli hänelle uusi arvaamaton ilo. Kaikkien nurkkien takaa juoksi esille iloisia, tuttuja olentoja ja ympäröivät häntä riemuten. Siellä oli Lilli, siellä Bertha, Aina, Alma ja — päälle päätteeksi — Verna Sommar. He puhuivat kaikki yhtaikaa, nauroivat, tekivät jos jonkinlaisia liikkeitä, niin että Hanna, tottunut kun oli hiljaiseen kamariinsa, oli aivan hämillään. Kaikesta, mitä tulvailemalla tuli heidän suustaan, ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että he nyt olivat jalkamatkalla ja aikoivat houkutella häntä mukaansa.

Hän kehoitti heitä istumaan mäkirinteelle joen luo ja siellä jatkettiin pakinaa.

— Et voi aavistaa, Hanna, kuinka hurjalta Bella näytti, kun hän oli pudonnut puroon ja sitoi märät sukkansa hartioilleen kuivamaan. Eihän meillä näet ollut aikaa jäädä niiden kuivamista odottamaan.

— Entä miltä sinä Lilli näytit, kun heräsit jälkeen päivällisunesi eilen ja olit koristeltu joka paikasta ruohoilla ja kovakuoriaisilla aivan kuin indiaani!

— Niin, ja vielä lisäksi oli kärpänen päässyt tutkimusretkelle minun toiseen korvaani, — nauroi Lilli. — Hyi, kunpa ei liene siellä vieläkin!

— Kuinka ovat jalkanne kestäneet? — kysyi Hanna hymyillen, kun sanatulva siksi hiljeni, että hän sai jotakin sanotuksi.

— Tuossahan tuo on mennyt, kiitos kysymästä! — vastasi Bertha ja potkaisi jalastaan toisen kengän. — Kyllähän varpaat jaksavat hyvin … aber — sukat!!!…

— Minun toisesta kengästäni on lähtenyt kanta, — vaikeroi Alma. — Eikö sinulla olisi vähän syndetikonliimaa, että saisin liimata siihen toisen sijaan?

— Minä keksin paremman keinon — arveli Verna Sommar, joka melkein ujosti oli pysynyt hiukan loitompana tyttöparvesta. — Leikataanpa pois toisenkin kengän kanta, niin ovat kenkäsi aivan mallikelpoisia. Kas tässä puukkoni!

— Eläköön, — huusi Bertha, — se onkin paras neuvo. Mutta Alma näytti hyvin epäilevältä. Hän oli aina pitänyt hyvin epäesteetillisenä käyttää kannattomia kenkiä ja kävellä varpaat pystyssä. Kuitenkin sanoi hän nyt reippaasti hetken mietittyään:

— No, olkoon menneeksi. Leikataan pois liika jäsen! Olenhan tullut mukaan tälle matkalle tottuakseni elämän vaivoihin. Mutta hiljaa nyt käänteissä tästä lähtien, hyvät tytöt, sillä minä tulen laahaamaan jalkojani perässäni kuin vanha hevos-kulu.

Kannan leikkaus toimitettiin yleisellä riemulla. Mitkään veitset eivät tahtoneet pystyä sitkeään nahkaan.

Sillaikaa olivat Bella ja Hanna pistäytyneet piiloon toiseen paikkaan, muutamien leppien suojaan. Siellä he päättivät rauhassa vaihtaa sanoja keskenään. Hannasta tuntui kaikki niin kummalliselta. Hänen oli kovin vaikea poistaa sitä hellyyttä, jonka hän tunsi, ja puhutella ystäväänsä samalla jokapäiväisellä äänellä kuin tavallisia tuttaviaan.

Bella huomasi muutoksen hänessä.

— Joko taas tahdot karkoittaa minut luotasi tuolla ankaralla katsannolla? — sanoi hän puoleksi leikillä puoleksi surullisesti. — Juuri kun minä luulin saaneeni sinut jälleen! Sano, minkätähden olet toisinaan tuommoinen? Minkätähden et ole kirjoittanut yhtään ainoaa kunnon kirjettä koko kesänä, minkätähden olet pörröinen ja pistävä kuin katajapensas?

— Mielikuvituksia, — vastasi Hanna tylysti, mutta tunsi samassa, että oli valhetellut, ja häpesi. — Ei, sinä et ole kuvitellut, Bella, — oikaisi hän sentähden puhettansa. Minä olen todellakin muuttunut, en voi olla sinua kohtaan semmoinen kuin ennen.

Bella katsoi häneen kummastuneena.

— Etkö voi olla minua kohtaan niinkuin ennen olet ollut, — kertoi hän ja tunsi kyynelten tukehduttavan ääntänsä. — Oletko siis kyllästynyt minuun? Sano, Hanna, oletko kyllästynyt?

Kuinka mielellään olisikaan Hanna nyt vastannut myöntävästi, — se olisi ollut kaikkein sukkelin keino päästä tästä tutkinnosta. Mutta hän ei saattanut sitä tehdä. Hänen täytyi päinvastoin sanoa, ettei hän suinkaan ollut kyllästynyt.

— No, mitä se sitten on? Sinun täytyy vastata minulle suoraan, Hanna! Minulla on oikeus saada se tietää; sinä et saa riistää minulta ystävyyttäsi, sanomatta minulle tähdellistä syytä siihen.

Bella puhui vakavalla äänellä, vaikka hänen silmänsä olivat kosteat, ja Hanna arveli, ettei hän koskaan ollut pahemmassa pulassa ollut. Hän huomasi, että hänen nyt täytyi antaa selitys ja tekikin sen lujalla tahdollaan voittaen tuntemansa pahan mielen.

— Sanon kun sanonkin sinulle, kuinka se on, — alkoi hän ja tarttui Bellan käteen. — Olen huomannut … tai ei, en ole itse huomannut, mutta muut, että minun vaikutukseni sinuun ei ole hyvä. Minun kova, tyly luontoni alkaa painaa leimansa sinuunkin, jos et ajoissa varo. Sanotaan, että sinä et enää ole niin ystävällinen kuin ennen, siitä lähtien kun opit minua tuntemaan, ja äitisikin ajattelee varmaankin samaa, vaikkei ole hennonut sanoa sitä meille kumpaisellekaan…

— Voi, Hanna, mitä kaikkea kuvittelet itsellesi! — Bellan levottomuus oli jo melkoisesti vähentynyt. — Jospa vaan tietäisit, kuinka suuressa arvossa äiti pitää sinua! Ja kuinka hän iloitsee siitä, että sinä olet ystävänäni. Kuka on voinut uskotella sinua, että turmelet minua muka? Minä, joka päinvastoin olen tuntenut semmoista terveellistä vakavuutta itsessäni, siitä lähtien kun opin sinua tuntemaan. On aivan niinkuin tuntisin itseäni paremmin ja selvemmin näkisin, minnekä pyrin. Ethän, Hanna kulta, henno tuommoisten tyhjien mielikuvitusten tähden katkaista niin hellää ystävyyden liittoa kuin meidän?

— On se ollut aikomukseni. Minä tunnen itseni niin ilkeäksi, niin vähän ansainneeksi semmoista ystävää kuin sinä, pelkään myös turmelevani jaloa luonnettasi. Tahdon vetäytyä pois, ennenkuin se käy mahdottomaksi meille kumpaisellekin.

— Mutta nyt sinä et enää tahdo sitä, sano, ettet tahdo! — huudahti Bella ja kiersi käsivartensa tuon vastahakoisen ystävänsä kaulaan.

— En kyllä tahdo, mutta mahdollista on, että minun täytyy. Etkö luule saattavasi äidillesi paljon levottomuutta, kun olet niin paljon minun kanssani?

— Voi, Hanna, mimmoista sinä saatat uskoa! Äiti, joka niin paljon pitää sinusta! Sinähän et ole koskaan sallinut hänen osoittaa sitä, mutta minä tiedän, että niin on. Kerrankin hän sanoi: Hannalla on niin tavattoman luja ja rehellinen luonto, minä toivon, että hän vaikuttaa erittäin hyvästi sinuun. Juuri niin hän sanoi, jos sitten uskot tai olet uskomatta!

Hannan kasvoissa kuvautui samassa iloa ja epäilystä. Hän ei voinut uskoa niin pian pääsevänsä siitä vaivasta, joka oli niin painanut häntä näinä viimeisinä kuukausina. Ja hän ei uskaltanut antautua toiveisiin, jotka ehkä pian raukeaisivat tyhjään. Mutta Bellan sanoja hän ei kuitenkaan voinut epäillä. Tuo raskas surun taakka alkoi nyt vähitellen tuntua keveämmältä ja lämpöiset tunnevirrat pyrkivät väkisinkin esille. Hän kumartui syvälle alas Bellan käteen tarttuen, — tuohon rakkaaseen käteen, jota hän ehkä kuitenkin vielä saisi pitää omanaan. — Jos vaan tohtisin uskoa sinua! — kuiskasi hän.

— Sen voit, oma ystävä! — Bella hyväili hiljaa hänen tukkaansa. — Oi, Hanna, ole entiselläsi minua kohtaan! Enhän rakasta ketään maailmassa niin paljon kuin sinua.

— Hoi, tytöt! — kuului samassa Berthan raikas ääni. — Mitä ihmettä ja kummaa kuherratte te niin kauan kahden kesken! Tulkaapa nyt kiltisti pitämään meille seuraa! Aina ja Lilli ovat menneet majataloon tilaamaan meille päivällistä, — vatsani on tyhjä kuin munankuori. Verna, — huomatkaa! — me sinuttelemme häntä nyt kaikki, —- rupesi hiukan levolle ja Almalle minulla ei ole juuri mitään sanomista. Jos te ette tule sinne, niin minäkin nukun.

Bella ja Hanna seurasivat häntä hymyillen mäkirinteelle. Verna heräsi samassa ja nousi reippaasti. Hänellä oli reformipuku, joka kauniisti ja luontevasti liittyi hänen soreaan vartaloonsa, lyhyt, väljä hame hiekanvärisestä villavaatteesta ja siihen kiinni ommellut muodikkaat liivit. Päällimmäisenä pieni nuttu, jossa oli tummemmat käänteet ja mukavat taskut. Ei yhtään pitkää alushametta, vaan lyhyet, laajat housut, samasta kankaasta kuin hame, jotka ulottuivat polveen ja joiden jatkona oli pitkät tummanruskeat sukat. Kevyt jockey-hattu, leveällä lipalla varustettu, täydensi puvun, ja kun Verna seisoi siinä niin terveenä ja punaposkisena, käyttäen toista päivettynyttä kättään auringon suojana, näytti hän niin ihanalta, että Berthalta pääsi ihastushuuto: — Taivasten tekijä, Verna, kuinka sievä sinä olet!

— Voi, Bertha, elä sano "taivasten tekijä", — sanoi Bella vakavasti. — Olethan luvannut sen.

— Anteeksi, se pääsi huuliltani ihastuksen hetkellä. Mutta myöntäkää, hyvät tytöt, että hän on viehättävä tuossa puvussa.

Verna näytti olevan hämillään, ja Hanna kiiruhti häntä auttamaan.

— Eikö totta, — alkoi hän laskeutuen maahan Vernan viereen, — että rupeaa enemmän kunnioittamaan itseänsä, kun on vapautunut kaikenmoisista hyödyttömistä pukimista ja ruvennut pukeutumaan oman kauneuden aistin ja tositarpeen mukaan?

— Kyllä, — vastasi Verna. — Sekin jo, että uskaltaa vastustaa yleistä tapaa, saattaa ihmisen tuntemaan itsensä vapaammaksi. Tämmöisessä yksinkertaisessa, käytännöllisessä puvussa tuntee olevansa todellinen ihminen, eikä vaan kaikkien muotihullutuksien ripustin.

— Saisinko pukunne ensi talvisen mekkoni kaavaksi?

— Kernaasti. Olen oikein iloinen, jos niin teet.

— Otan minäkin! — huusi Bertha. Hyvä ihme kuinka tytöt jäävät töllistelemään, kun meitä tulee pitkä jono, ilman vanteita, turnyreja ja kureliiviä! Kovan ottelun saan kyllä ensin äitimuorini kanssa. Eukko on konservatiivi kuin tuo kanto tuolla. Mutta täytyy minun saada tahtoni mukaan, ei siinä auta mikään!

— Koeta vakuuttaa äitiäsi siitä, että toivomuksesi on järkevä, niin hän kyllä suostuu, — ehdotti Bella, jota syvästi loukkasi ajatus, että joku tahallaan tekisi vasten äitinsä tahtoa.

Nyt palasivat Alma ja Lilli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. He olivat hiessä ja noessa, kun olivat tehneet lähempää tuttavuutta majatalon uunin kanssa.

— Saan kunnian kutsua neiti Rappea juhla-aterialle läheisyydessä olevaan ravintolaan, — sanoi Lilli kohteliaasti ja tarjosi käsivartensa Hannalle, sirosti kumartaen.

— Ei kiitos, minulla on päivällinen kotona, — vastasi Hanna vetäytyen syrjään.

— Pois kaikki mutkat, kumarra ja kiitä! — Bertha sysäsi häntä eteenpäin, samassa kun itse tarjosi käsivartensa Vernalle. — Meillä on varmaankin jotakin erinomaista odotettavissa, sen näen Lillin nenästä.

Lilli katsoi kieroon nähdäksensä nenäänsä, jossa todellakin huomasi hyvin sijoitetun nokipilkun. Aina nauroi Bellan selän takana; hän ei ollut hennonut riistää seuralta tätä pientä hauskaa havaintoa.

Majatalon isossa kamarissa oli pöytä katettu ja siinä viiliä, sianliha-pannukakkua ja kahvia. Se se maistui. Kaikki syötiin loppuun, yksin sekin pannukakun osa, joka vähää ennen oli palanut kuin tulisoihtu, kun Aina oli hyökännyt sitä sammuttamaan.

Päivällisen jälkeen keskusteltiin matkan jatkamisesta, ja kaikki kuusi tekivät parastansa yllyttäen Hannaa tulemaan mukaan. Mutta hän oli järkähtämätön. Hän oli sitoutunut lukemaan kolme tuntia päivässä pikku Hugon kanssa ja sitä paitse sai hän aina välistä kirjoitustyötä tuomarilta.

— Kuinka kärsimättömän rehellinen sinä olet, — mutisi Bertha. — Etkö voi tehdä uutta kontrahtia, joka ottaisi lukuun meidänkin etujamme?

Hiljaiseksi ja autioksi kävi talo, kun tuo pieni seurue oli mennyt matkaansa. Kahta ahtaammalta tuntui nyt postinhoitajattaren ahdas, ummehtunut kyökkikamari, jossa Hanna asui. Raskaalta tuntui Hannan mieli, kun hän palasi työhönsä, saatettuaan toverinsa pari virstaa matkalle. Mutta hän koetti poistaa velttoutensa ja alkoi ahkerasti ommella. Työ oli oleva hänen paras liittolaisensa, tyytymättömyyttä ja turhia toiveita vastaan.

Tytöt sillä välin kulkivat edelleen mitä iloisimmalla mielellä; heidän piti ennättää vielä 15 virstaa, ennenkuin saisivat yösijaa. Kannaton Alma kuvitteli itselleen, että hän käveli varpaat pystyssä ja pyysi vaikeroivalla äänellä muistamaan äsken "leikatuita" jalkojaan. Hän riippui Lillin käsivarressa; nuo kaksi olivat ruvenneet pitämään toisistaan. Heissä kumpasessakin löytyi jonkunmoinen ikävöiminen saavuttamaan jotakin korkeampaa, kuin mitä heidän elämänsä tähän saakka oli antanut.

Bertha kulki Vernan rinnalla, ja Bella oli valinnut Ainan. Jota enemmin ilta läheni, sitä keveämmäksi kävi heidän kulkunsa, ja olisi ollut oikea nautinto, elleivät jalat olisi olleet niin hellät.

Päivä vaipui yhä punaisemmaksi, käyden petäjikön taakse lännessä. Ilma oli kevyt ja viileä, hiukan kostea, — kun kumpaisellakin puolella tietä oli suomaata, — sekä täynnä kanervan ja suorahkan tuoksua. He kulkivat autioiden seutujen läpi. Siellä täällä yksinäinen mökki, jonka ikkunat kimaltelivat auringon laskiessa, — sen edustalla laiha potaatti- tai kauramaa. Sitten oli taas monta virstaa aivan asumatonta, — ainoastaan erämaan valtaavaa kauneutta. Nuorten matkailijain askeleet harvenivat; heidän tunteensa kävivät hehkuviksi kuin taiteilijan innostus, ja he hiipivät hiljaa eteenpäin, ikäänkuin peljäten häiritsevänsä luonnon suloista rauhaa.

Mutta kun päivä oli mennyt mailleen ja ilma alkoi tuntua kylmältä, kiiruhtivat he kulkuansa. Virstapatsas selitti heille, että vielä puuttui 6 virstaa, ennenkuin pääsisivät levolle laskeutumaan.

— Voi, kuinka minua väsyttää, — huokasi Alma. — En varmaankaan jaksa perille asti!

— Herrajesta, kuinka raukkamainen sinä olet! — huudahti Bertha, tarttui Almaan käsivarteen ja laahasi häntä eteenpäin.

— Bertha! — nuhteli Bella, joka oli ottanut muistuttaaksensa Berthalle sopimattomien huudahduksien käyttämisestä.

— No, elä ole milläsikään, saatoinhan minä tarkoittaa vaikka "Göstaa", — kerskasi Bertha, — ja siihenhän sinulla ei liene mitään sanomista. Mutta joutukaamme nyt vaan, minulla on nälkä ja alkaapa tehdä mieleni puuropadan ääreen.

Reippaasti kuljettiin nyt vähän matkaa eteenpäin ja Bertha koetti laulaa ylläpitääkseen hyvää tuulta. Mutta kaikki olivat väsyksissä ja toivoivat hartaasti senpäiväisen matkansa loppua. He olivat nyt saapuneet metsään, jossa joltinenkin hämärä vallitsi ja joka ei näyttänyt koskaan loppuvan, ja koska nyt myös olivat poikenneet suurelta maantieltä, eivät he enää tietäneet paljonko oli matkaa jälellä.

— Nyt minun voimani ovat jo ihan lopussa! — päivitteli Alma, ja itku ei ollut kaukana. Lillikin oli väsymyksestä aivan kalpea ja Bella oli loukannut jalkansa, niin että liikkasi.

— Hiljaa! Minä kuulen lehmän kellon, ehkä me emme ole kaukana jostakin talosta. — Verna kuunteli, käsi korvan takana.

— Minusta se kuuluu koiran haukunnalta. — Eihän ne lehmät hauku, — ivaili Bertha ja nipisti Vernaa käsivarteen.

— Irvihammas! — Jos te olette samaa mieltä kuin minä, niin koetamme saada yösijaa läheisimmässä talossa. Alma ja Lilli eivät varmaan kykene edemmäksi tänä iltana.

Ehdotukseen suostuttiin yksimielisesti, ja toivo saada pian heittäytyä vaikka paljaalle laattialle nukkumaan antoi heille voimia kulkea vielä hiukan matkaa.

Viimeinkin näkyi kaukana vankka talo, joka näytti voivan antaa suojaa kuudelle väsyneelle matkailijalle. Mutta tie oli huono ja vaikea osata, niin että he joutuivat harhaan ja olivat vähällä itkeä väsymyksestä, kun vihdoin perille pääsivät.

Vaan nyt oli kello yksitoista, ja koko talo vaipunut unen helmaan. Isolla pihalla ei näkynyt yhtään elävää olentoa, paitse unelias kissa, joka makasi navetan oven edessä.

— Koputammeko oveen? — kysyi Bella.

— Ei, ei, ehkä meihin vielä suututaan, kun me häiritsemme ihmisiä heidän suloisimmassa yörauhassaan. Ennen mennään johonkin latoon, — neuvoi Alma.

— No, tulkaa siis, niin menemme latoja tarkastelemaan, sillaikaa kun te lepäätte täällä portailla. — Bertha ja Aina, jotka olivat vähimmin väsyneet kiiruhtivat pihalta niitylle. — Minäpä pelkään, että saamme istua täällä koko yön, niinkuin kanat yöpuulla, — huomautti Bella, — sillä heinänteko on vasta alulla, ja ladot ovat tyhjät.

— Hyi, mutisi Lilli ja kääri ison huivinsa paremmin ympärilleen, — ennen hiivin navettaan ja makaan siellä jossakin lehmän pahnassa.

Samassa palasivat Bertha ja Aina, noloina epäonnistuneelta tarkastusretkeltään. — Kaikki ladot perin tyhjät. Ei sen verran heiniä, että niissä hiiri olisi voinut yönsä levätä. Onhan nyt heinänteko vasta alussa ja uusia heiniä ei ole vielä latoihin viety.

— Mutta kylläpä me olemme aika raukkoja, jos emme uskalla murtautua taloon, niinkuin muutkin kelpo rosvot, ja kerjätä hiukan laattian sijaa maataksemme. Nyt menen minä jyskyttämään porstuan ovea.

— Maltapa, Bertha! — Verna tarttui hänen käsivarteensa, — näetkö tuolla ylhäällä on aitan parvi, jonka ovi on auki. Siellä nukkuvat varmaankin talon piiat…

— Niin, oikeassa olet, kunnia olkoon havaintoky'yllesi, Verna "Sommarsol". Minä kiipeän paikalla sinne tutkimuksia tekemään.

— Hiljaa vaan, eläkä tee hupsutuksia, — varoittivat tytöt.

— Luota minuun, Lundqvist! — kuiskasi Bertha ja pian oli hän ylhäällä parvella. Hetken hauskuus saattoi muutkin unhottamaan väsymyksensä ja he odottivat kärsimättömyydellä Berthan tutkimusretken tuloksia.

— Aivan oikein, — oikeilla jäljillä ollaan … — kuului Berthan ääni tuolta ylhältä. — Kuulen muutamia suloisia nenä-ääniä täältä sisältä … hiljaa!… yks … kaks … kolme … neljä, — on eri ääntä.

— Kauheaa, jos siellä olisivatkin rengit! — kuiskasi Alma alhaalta säikähtyneenä.

— Schsch! Enkö minä osaisi eroittaa miesten ja naisten nenä-ääniä? Odottakaahan, nyt minä herätän nuo kaunottaret oikein hienolla tavalla…

— Ole kummittelematta nyt, Bertha, — varoitti Alma, — muista, että tässä on kysymyksessä yölepomme!

Mutta Bertha oli nyt hullunkurisimmalla tuulellaan, ja silloin eivät varoitukset auttaneet. Hän pani suunsa aivan lähelle oven rakoa ja alkoi aivan hiljaa laulaa: "dåne liksom åskan, systrar, högt vår fosterländska sång!" Sitten kuunteli hän tarkoin korvin.

— Ei mitään tulosta! — ilmoitti hän.

— Herätä heidät nyt sukkelaan, minä näännyn vaivoihini! — voivotteli Alma surkeasti.

— Elähän! … nyt kuului, aivan niinkuin joku piioista olisi siepannut kärpäsen kiinni … nyt huokasi joku niistä… Ei, parasta lienee ottaa joku vähemmin juhlallinen laulu.

Ja alhaalla olevien kauhuksi alkoi hän rallattaa:

"Raatikkoon, raatikkoon Vanhat piiat pannaan"…

— Oletko vait, Bertha, hiljaa, sinähän ihan häpäiset meitä, — rukoilivat toiset.

— Kas niin, se keino tepsi, — kuului vastaus. — Yksi kaunottarista jo liikkuu … hiljaa!…

— Kuka siell' on? — kysyi unelias ääni oven takaa.

— Voi, voi, velikullat, kuinka minä nyt osaan sille vastata? — kuiskasi Bertha hädissään. — Ventta, ventta… Ole hyvä ja pääse sisään … niinkö sen piti olla? Me … tahtovat nukkumaan… Oi, sitä suomen kielioppia!

Nauru alhaalta keskeytti hänen puheensa ja Bella tuli hänelle avuksi. Hän esitti heidän surkeaa tilaansa palvelustytölle, joka oli tullut ulos, hame hartioilla. Hän pyysi niin kohteliaasti, että tytön sydän heltyi, ja hän lupasi hankkia heille makuusijoja.

Hetken perästä palasi hän jälleen ja hänen mukana tuli pari muuta tyttöä, kaikki yhtä uneliaita. He aikoivat ruveta navetan ylisille maata, niin saisivat neitoset heidän makuusijansa.

Lilli nirpisti tyytymättömästi nenäänsä ja Alma kuiskasi varovasti: — kirppuja!

— Kantänka! — huudahti Bertha, joka teki kaikki vaikeudet tyhjiksi. — Minä panen kiitollisuudella maata tähän kyyhkyislakkaan. Voittehan te nukkua täällä ulkona parven edustalla, jos pelkäätte hyppijöitä. Onhan täällä eräs avain päänalukseksi ja vanha pieksu peitteeksi.

— Eikö ole yhtään vuoteita tuossa suuressa rakennuksessa? — kysyi Alma rohkaisten itseään.

— Ei ole, — vastasi tyttö. — Emännällä on vieraita.

Hätä ei tiedä laista ja huomattuansa, että makuusijat parvella olivat jotenkin puhtaat, päättivät tytöt käyttää hyväksensä tarjotuita makuupaikkoja. He kiittivät, käänsivät raidit nurin, ottivat sadeviittojaan peitteiksi ja vaipuivat kohta kauan toivottuun uneen. Ahdasta siellä kyllä oli. Bellalla, joka makasi äärimmäisenä, oli paljas laattia allansa ja pieni olkitukku korvan kohdalla; Alma ja Lilli nukkuivat käsivarret toistensa kaulassa, ja Verna Sommar, joka oli saanut sijansa seinän vieressä, puserrettiin kuin kurkku tämän ja pienen pyylevän Aina Bergin väliin.

Kello 8 aamulla tuli eräs piioista sisälle ja kysyi, eivätkö he tahtoisi kahvia. Viidestä uneliaasta suusta kuului tyytyväinen "kyllä", ja kuudes vastasi pitkäveteisellä kuorsaamisella, jonka saattoi ymmärtää miten tahansa.

— Tuokaa meille kuusi kuppia kahvia, — pyysi Bella, joka yhä oli tulkkina.

Piika nyykäytti päätään. Hän oli jäänyt tarkastelemaan neitosten orressa riippuvien pukujen komeutta. — Mistä ovat neidit saaneet näin kauniita pitsejä? — kysyi hän hypistellen hihan suissa ja kauluksissa olevia koristuksia.

— Helsingistä, josta olemme kotoisin, — vastasi Bella.

— Vai niin kunhan minäkin pääsen palvelukseen sinne, niin ostanpahan yhtä kauniita, — arveli tyttö ikävöimistä osoittavalla äänellä, ja lähti kahvia hakemaan.

— Kas nyt olemme tehneet tuon tytön turhamieliseksi, — sanoi Lilli, miettiväisenä vetäen sukkia jalkaan. Minäpä annan hänelle yhden pitseistäni kiitokseksi yösijasta.

— Nousehan, Bertha! kello on paikalla puoli yhdeksän. — Bella retuutti Berthaa aikalailla, sillä tämä oli pahimpia "aamutorkkuja", mitä olla saattaa.

— Mmmmm…. kuului vastahakoisesti peitteistä.

Bella ravisteli häntä vielä kerran, vaan ilman seurausta; Bertha oli täydellisesti väliäpitämätön sekä kehoituksista että pistopuheista, uhkauksista ja pakkokeinoista. Vihdoin otti Bella ihan kylmää kaivovettä kuppiin ja kaatoi siitä muutaman tipan Berthan niskaan.

Tältä pääsi nyt nureksiva ääni, ja hän alkoi hieroa silmiään; Bella kiiruhti asettamaan höyryävän kahvikupin hänen nenänsä eteen ja samassa silmänräpäyksessä oli Bertha valveilla. Hän pukeutui, parissa minuutissa, — pesemisestä ja sen semmoisesta hän ei paljoa välittänyt, — ja oli valmis ennenkuin muut.

Sitten pantiin matkalaukut kiinni, yökortterista maksettiin ja vasta puoli kymmenen seudussa oltiin taas matkalla. Päivä tuli yhtä kuumaksi, kuin edellinenkin oli ollut; pöly nousi joka askeleella, ja kaikkialla, jossa tavattiin kaivo, huuhdottiin kasvoja ja kauloja, huolimatta päivettymisestä ja kesakoista.

Hannan yksitoikkoista kesäelämää ei keskeyttänyt juuri mikään muu, kuin joku käynti pappilassa, joka oli pakollinen, koska rovasti oli hänen holhojansa. Omituinen raskas tunne valtasi hänet, joka kerta kun hän astui pappilan sievän valkean aituuksen sisäpuolelle. Tuntui aivan kuin koko maailma äkkiä olisi supistunut ja käynyt niin ummehtuneeksi ja ahtaaksi, että hän ei voinut hengittää. Minkähän tähden lienee niin tuntunut? Rovastin tyttäret, Hulda ja Klara, olivat oikein kilttiä tyttöjä, säälivät Hannaa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Mutta Hanna vetäytyi kiittämättömänä pois, kun he koettivat häntä lähestyä ja kieltäytyi itsepintaisesti vastaanottamasta heidän tarjoamiansa kirjoja tai huviretkiä ja sen semmoista. Rovastin tytöt pitivät tätä ujostelemisena eivätkä väsyneet kutsumasta häntä luokseen tai lähettämästä kirjojansa ja marjoja puutarhastaan.

Mutta rovasti ja hänen rouvansa katsoivat häntä tyytymättömyydellä, ja sen hän kyllä tunsi. Heidän vanhentuneet katsantotapansa eivät voineet sopia yhteen Hannan uusien aatteiden kanssa ja hänen esiintymisensä oli heistä epänaisellinen. He tarkoittivat hänen parastansa, sen Hanna kyllä välistä ymmärsi, eivätkä he säästäneet nuhteitaan, kehoituksiaan ja neuvojaan, mutta nämä kaikki menivät hukkaan Hannan itsepäisyyden tähden. Hän ei voinut käsittää, minkätähden hän ei saisi ajatella vapaasti, välttää ihmisiä tai yhtyä heidän seuraansa, aina mielensä mukaan. He taas tahtoivat, että hänen kaikissa suhteissa pitäisi epäillä oman tahtonsa hyvyyttä sekä arvostelukykyänsä ja sokeasti pitää hyvänä ja soveliaana nuorelle naiselle sen, minkä he semmoisena pitivät.

Hanna, jonka ei koskaan ennen ollut tarvinnut moisia siteitä tuntea, oli nyt kuin nuori varsa, joka potkii ja ponnistaa vastaan. Hän ei voinut oikeiksi myöntää vanhusten oikeutettujakaan vaatimuksia, vaan väsyi ja ikävystyi kerrassaan.

Hän oli juuri palanut tuommoiselta pakkokäynniltä pappilassa ja oli tyytymätön ja kapinallinen koko mailmaa vastaan ja kaikkein vähimmin piti hän itsestänsä. Minkätähden eivät ihmiset saattaneet jättää häntä rauhaan? Minkätähden heidän tarvitsi tyrkyttää hänelle kasvatustapaansa, kun hän tahtoi ainoastaan itseänsä hoitaa? Nyt tahtoi hän olla yksinänsä … tai leikkiä Hugon kanssa eli puhella räätälin kyttyräselkäisen Eeron kanssa. Tämä oikein imi itseensä jokaisen sanan ja pakoitti Hannaa ajattelemaan viisailla kysymyksillään. Muut ihmiset saisivat nyt hänestä olla vaikka Siperiassa; hän ei tarvinnut heidän sääliään eikä tahtonut olla heille missään kiitollisuuden velassa.

Hän istui pöydän ääreen jatkaaksensa kirjoitustaan, vaan huomasi samassa kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Käsiala oli tasainen ja komea, mutta aivan vieras hänelle. Hän heitti silmäyksen allekirjoitettuun nimeen ja lensi samassa tummanpunaiseksi. Kirje kuului:

"Rakas Hanna! Vaikk'et tunne minua, tiedät kuitenkin, että minä ennen olen ollut hyvin läheisessä suhteessa äitiisi. Olen kuullut hänen kuolemastaan ja ääretön kaipaus pakoittaa minua nyt tutustumaan hänen tyttäreensä ja uudistamaan niitä muistoja, jotka huolimatta niiden katkeruudesta ovat elämäni suloisimpia. Etkö tahtoisi tulla luokseni joksikin aikaa? Sillä tekisit minut onnelliseksi. Vekseli seuraa mukana matkakustannuksia varten. Minä ikävöin sinua hyvin. Tule!

Äitisi ystävä, Karin täti."

— En koskaan! — huudahti Hanna ja syöksi paikoiltaan aivan kuin joku lyönti olisi häntä kohdannut. — Koskaan en täytä sen toiveita, joka on saattanut minun äitini niin syvästi kärsimään! En, vaikka hän tarjoisi minulle puolet maailmasta … "Ääretön kaipaus" .. "suloisimpia muistoja"… Uskokoon sitä kuka tahansa muu, vaan en minä! Kahdeksanatoista pitkänä vuotena ei hän ole huolinut tiedustella, oliko äitini elossa vaiko ei, kärsikö hän nälkää, vai viettikö päivänsä ylellisyydessä, ja nyt hän kehtaa puhua "äärettömästä kaipauksesta".

Hanna rutisti kirjeen ja heitti sen uuniin. Sitten pisti hän vekselin uuteen kirjekuoreen ja kirjoitti seuraavan vastauksen:

"Rouva Karin Meilert.

Lähetän vekselin takaisin, koska en aio tulla luoksenne. Muisto äitini surusta on kuin seinä meidän välillämme.

Hanna Rappe."

Hän kiiruhti panemaan kirjeen kiinni ja viemään sen postilaukkuun, peläten, että jokin saattaisi estää häntä tästä kostamisestaan. Sitten palasi hän työhönsä ja koetti olla oikein ahkera, päästäksensä siten omista ajatuksistaan.

Mutta työ ei sujunut. Mieleen johtui toinen toisensa perästä ne monet katkerat sanat, jotka hänen äitivainajansa oli lausunut ystävästään, — äskeinen kirje, hänen kiivas vastauksensa, hänen oma, muista riippuva asemansa — ja kaikki nämä ajatukset kiihoittivat hänen aivojansa niin, että hän arveli tulevansa aivan kipeäksi. Koneentapaisesti kirjoitti hän puoli sivua, heitti sitten kynän luotaan, sieppasi hattunsa ja meni ulos. Ehkä raitis ilma saattaisi hänet sisälliseen tasapainoon jälleen. Ilta oli tyyni ja kirkas, tuuli lepäsi toimettomana puiden latvoissa eikä pannut yhtään lehteä liikkeelle. Kaste kiilui jo maassa. Joen rannalla istui Eero onkivapa kädessä. Hanna istui hänen viereensä ja sanoi niin huolettomasti kuin vaan saattoi: — iltaa, Eero, onko sinulla toista onkivapaa, niin lainaa minulle, tahtoisin mielelläni onkia hetken.

Eero katsahti häneen iloisesti hymyillen. — Saatte minun, se on kaikkein parhain. Odottakaa, niin panen siihen syötteen!

Hanna istahti kivelle vähän matkan päähän ja heitti siiman ulos. Eero katseli häneen salaa ja huomasi, kuinka alakuloinen hän oli, kuinka hänen katseensa tuijottivat poloon, eikä hän kuitenkaan nähnyt, että kala nyki nykimistään. Vihdoin hän ei malttanut olla sanomatta: — nyt on kala varmaan käynyt onkeen.

Hanna säpsähti ja veti äkkiä siiman vedestä. Hopean välkkyvä säyne oli tarttunut koukkuun. Hän irroitti sen, viskasi sen Eeron koriin ja pani uuden syötteen. Eeroa halutti ruveta keskusteluun hänen kanssansa ja, kun Hanna erään kerran ystävällisesti nyökäytti päätään hänelle, rohkaisi hän mielensä ja alkoi:

— Olen niin paljon ajatellut sitä, mitä sanoitte minulle eräänä päivänä, että täytyy olla hyvä vihollisilleen…

— Ei ne ole minun sanojani, vaan Vapahtajan, — vastasi Hanna hiljaa. Pojan vakava, lapsellinen katse koski kipeästi Hannaan.

— Olkootpa vaan, mutta sanoittehan tekin samaa, — jatkoi hän. — Ja tänäänpä menin minä voudin Villen luo ja annoin hänelle uuden onkivavan, jonka olin tehnyt oikein hyväksi. Hän hiipi tiehensä, kun näki minun tulevan, mutta minä annoin sen hänen sisarelleen ja sanoin, että Villen piti saada se lahjaksi.

— Siinäpä teit oikein, Eero, — sanoi Hanna ja hänen äänensä värähti. Hän tiesi, että Ville oli niitä, jotka armottomimmalla tavalla pilkkasivat kyyryselkäistä Eeroparkaa, ja että hän päälle päätteeksi kerran oli häntä lyönyt.

— Mistä syystä teit sinä sen? — kysyi Hanna hetken päästä; hän tahtoi mielellänsä tutkia mielialaa.

— Teinpähän sen siitä syystä, että te olette olleet minulle niin hyvä, etten voi olla uskomatta, mitä te sanotte oikeaksi. Ja senkin tähden, ettei Villellä ole ollut ketään, joka hänelle parempia opettaisi…

Eero katsoi Hannaan syrjästä ja muutti kömpelön ruumiinsa hiukan lähemmäksi häntä. Hän näki, että Hannan muoto oli synkkä, ja hän pani kätensä hiljaa hänen polvellensa, ikäänkuin osoittaakseen myötätuntoisuuttaan.

Hanna tunsi, että tämä pieni ystävyyden osoitus täytti hänen sydämmensä ääriä myöten. Hän tunsi olevansa niin mitätön, tyly ja kovasydäminen, tunsi, että hän ei ansainnut, että tämä pieni lapsellinen käsi koskisi häneen. Hänen sydämmensä sykki, onkivapa tärisi hänen kädessään ja, ennenkuin hän ennätti ajatellakaan, oli hän kietonut käsivartensa Eeron kaulaan ja itkien kallistanut päätään häntä vastaan.

Eero istui aivan hiljaa koettelematta sanallakaan keskeyttää hänen itkuaan. Ehkä tunsi hän, että se teki hyvää. Ehkä liikkui hänessä outo, suloinen tunne ajatellessaan, että hän oli tuon hyvän tytön ainoana turvana tänä surun hetkenä.

Hanna rauhoittui pian. — Olenpa ollut hiukan pahoillani tänään, — sanoi hän ikäänkuin puolustaen itseänsä ja hymyili kyyneleet silmissä. — Nyt täytyy minun lähteä kotiini. Kiitos, Eero, ja hyvästi!

Eero ei ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin, mutta nosti lakkiaan, hiljaa kumartaen.

Ja Hanna meni kotiin heltyneellä mielellä. Nyt katui hän tylyä vastaustaan Karin tädille. Suuttumus häneen pyrki kyllä takaisin tulemaan, mutta hän ei päästänyt sitä sydämmeensä tänään, — tänään, jolloin viaton käsi juuri oli häntä ohjannut oikealle tielle.

Elokuun viimeisellä viikolla soi Hanna itselleen muutamia vapaapäiviä mennäksensä Fågelvik'iin noutamaan Bellaa kouluun. Hän oli tehnyt työtä kuin juhta koko kesän ja arveli nyt ansaitsevansa hiukan virkistystä.

Hänen asunnostaan oli viisi peninkulmaa Bellan kotiin. Mutta mitäpä sen pituisesta matkasta, kun hän tiesi olevansa tervetullut. Hän pani tavaransa matkalaukkuun, jonka postiljooni hyväntahtoisesti lupasi perille viedä, — itse hän meni jalkaisin, säästääksensä rahojaan ja nauttiaksensa enemmän matkastaan.

Oli viileä Elokuun aamu, kun hän alotti matkaansa. Yöllä oli satanut ja tiet olivat vielä kosteat; mutta Hannalla oli nyt uusi mukava pukunsa eikä hänen tarvinnut peljätä likaisia hameen liepeitä. Selässä oli hänellä kontti, semmoinen melkein kuin tavallisilla työmiehillä, ja siihen oli postimestarin rouva pannut voita ja leipää, maalaisjuustoa ja silakoita. Eero oli jäähyväisiksi lahjoittanut hänelle kepin, jonka hän itse oli tehnyt kauniista halavasta, ja hän oli katsellut hänen jälkeensä kauniilla surullisilla silmillään. Hannastakin tuntui ikävältä erota hänestä, — he olivat olleet niin paljon yksissä viime aikoina. Hän lupasi nyt lähettää hänelle oikein hyvän veitsen Helsingistä, niin että hän saattaisi veistämisellä ansaita vähän talvella.

Tiepuolessa oli viljavainioita, joista paraikaa korjattiin myöhistynyttä eloa; välistä vei tie pihamaiden läpi, jolloin Hanna ei koskaan saattanut olla puhuttelematta likaisia lapsukaisia. Vasta päivällisaikana sai hän itsellensä kunnollista lepoa, kuljettuansa seitsemässä tunnissa lähes kolme peninkulmaa.

Päivällisensä söi hän eräässä viidakossa ja pani sitten maata latoon. Tuoreet heinät tuoksuivat väkevästi; ladon vieressä lirisi pieni kirkas puro, jossa hän huuhtoi kuumia jalkojaan. Muutoin oli kaikki hiljaa, niin hiljaa, että hän saattoi ikäänkuin kuulla omia ajatuksiaan.

Tämä hiljaisuus tuntui niin virkistävältä, ikäänkuin hän jo kauan olisi sitä ikävöinyt. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin yksin. Hänen ajatuksensa olivat olleet niin kiinnitetyt siihen työhön, jota hän oli toimittanut, että ne harvoin saivat olla vapaina.

Olikohan se itsekkäisyyttä, että hän niin mielellään oli yksinänsä? Niin ainakin ruustinna sanoi. Hän sanoi, ettei ihminen saa elää vaan itseänsä varten, että hänellä on velvollisuuksia jokaista ihmistä kohtaan, jonka hän tapaa. Sanoi yksinäisyyden saattavan ylpeyteen, laiskuuteen ja muihin hullutuksiin.

Ei, — ei ollut tämä totta. Yksinäisyys oli ollut hänelle paras ystävä, viisain neuvonantaja, taitavin parantaja. Yksinäisyydessä puhui Jumala hänelle ja hänen sydämensä heltyi, ikäänkuin siihen olisi kosketettu pehmoisella, vienolla kädellä, se aukeni kaikelle suurelle ja hyvälle, jota hän saattoi ajatuksillaan käsittää. Jumala oli häntä lähinnä noina yksinäisyyden hetkinä ja taivutti nöyryyteen paljon paremmasti kuin ihmisten sanat. Yksinäisyys oli kuin virkistävä kylpy, joka huuhtoi pois matkan kuumuuden ja pölyn.

Kesken ajattelemisen nukkui hän ja makasi kotvan aikaa. Kun hän heräsi oli kello 6 eikä hän siis voinut päästä perille enää sinä iltana, niinkuin oli toivonut, koska pimeni jo 8 aikaan. Hän päätti sentähden kulkea vielä yhden peninkulman ja sitten jäädä jonnekin yöksi sekä varhain aamusella kiiruhtaa Bellan luo, joka ei ollenkaan tietänyt häntä odottaa.

Kello oli puolivälissä yhdeksän, kun hän saapui erääsen taloon, johon hän päätti jäädä yöksi. Hän sai siellä pienen ummehtuneen kamarin tuvan takana, jossa neljä miestä ja kolme vaimoihmistä kuorsasi, toinen toistaan pahemmin. Saipa vielä kissan makuutoverikseen ja lisäksi muita kutsumattomia vieraita, jotka vihdoin tekivät vuoteen niin ahtaaksi hänelle, että hän harmissaan hyppäsi laattialle, pukeutui ja pitkin askelin kiiruhti ulos väellä täytetyn, pahalle haisevan tuvan läpi.

Lopun yötä istui hän, isoon huiviin käärittynä, eräällä vuorella, josta näki auringon nousevan kimaltelevan järven yli.

Juotuansa 6 aikaan kupin väkevää sikurikahvia jatkoi hän iloisesti kulkuansa. Hänellä ei ollut lainkaan lauluääntä, mutta nyt hänen teki mieli laulaa, sillä kaikki tuntui niin keveältä ja iloiselta. Välistä vaan kävi hänen mielensä surulliseksi, kun hän muisti Karin tätiä, mutta nyt hän ei tahtonut häntä muistella, —- hän tahtoi vaan olla iloinen.

Kello 8 näki hän Fågelvikin herraskartanon iloisesti pilkistävän koivujen takaa. Hetken perästä oli hän jo portin luona, jonka hän aukaisi näkemättä ketään ihmistä. Keittiön edustalla seisoi vanha Leena vaatteita harjaten. Hän oli vähällä pudottaa harjan käsistään, kun hän näki Hannan, joka nauraen nosti sormensa huulilleen.

— Missä on Bella? — kuiskasi hän.

— Herranen aika, kuinka hyvä mieli Bellalle nyt tulee! — Missäkö on? Uimassa se on paraikaa. Hanna menee vaan suoraa päätä uimahuoneelle.

Hanna hiipi hiljaa ja nopeasti alas rantaan ja sisään uimahuoneesen. Ei näkynyt siellä muuta Bellasta kuin hänen jokapäiväinen verhonsa. Mutta vähän matkaa rannasta näkyi eräs ruskea kiharapää keinuvan veden pinnalla ja laineet sen edessä jakaantuivat kiiltäen ja leikkien.

Hanna riisui hiljaa päältään ja astui äänettömästi alas veteen. Hän ui reippaasti Bellaan päin, jonka kasvot olivat käännetyt rannasta poispäin ja joka oli täydessä toimessa koettaen pysyttäitä selällään liikahtamatta. Nyt sai hän vihdoin kylliksi, kääntyi kyljelle ja alkoi uida rantaan päin, vaan huomasi samassa Hannan aivan vieressään ja päästi ilohuudon, joka kuului pihalle saakka.

— Hanna, Hanna, sinäkö! Kuinka säikähdytit minua! Mitä jos olisin saanut halvauksen ilosta?! Päivää, päivää, näetkö, että nyökäytän päätä? Mikä kumma sinut tänne toi? Oi, kuinka hirveän hauskaa! Ja kuinka hyvästi uit! Tahdotko nähdä kuinka minä menen umpeen … odotahan … yks, kaks … kolme! — Bellan pää katosi äkkiä.

— Ptshi! vettä sain nenääni… Osaan minä vettä polkeakin … näetkö! Minusta tulee kerran uimamaisteri.

Hanna nipisti häntä poskeen, se tarkoitti "hyvää päivää". He uivat nyt rinnakkain puhellen ja nauraen lakkaamatta.

Rouva Palmfelt tuli alas uimahuoneelle tervehtimään Hannaa.

— No, tytöt, jo on aika tulla pois, Bella näyttää ihan siniseltä.

— Oi ei, äiti kulta, se on vaan mustikoista tullut. Mutta kyllä me paikalla tulemmekin. Menehän hetkeksi oven ulkopuolelle, ehkä Hanna ei tahdo muuten nousta.

Rouva Palmfelt meni nauraen ulos ja tytöt riensivät uimahuoneesen. Tukka oli kuin liimattu silmäkulmiin, vettä tippui joka hiuskarvasta ja he nauroivat ääneen toisillensa.

— Äiti, nyt saat tulla sisään. Emmekö näytä upotetuilta koiranpenikoilta? Pukemisen aikana liikkui Bellan suu kuin kahvimylly.

— Näetkö, minulla on reformipuku, olen sen itse ommellut. Se on kauhean hyvä. Kas vaan, onhan sinullakin! Sehän on mainiota! Mutta onko sinunkin hameesi napissa? Vai niin, kyllä se on paljon parempi… Ja näetkö, kuinka näppärästi saan kaikki päälleni? Yhdessä vilahduksessa! Ja pääsen kaikista nauhoista, jotka aina menivät umpisolmuun.

Hanna näytti yhtä tyytyväisenä uutta pukuaan, joka pääasiassa oli samanlainen kuin Bellan. Se kaunisti häntä, koska hänen pitkä hoikka vartalonsa siinä näytti kehittyneemmältä. Hän teki hyvillä mielin muutamia voimakkaita liikkeitä näyttääksensä Bellalle, ettei puku häntä millään tavalla vaivannut tai ahdistanut.

Laiturilla hyökkäsivät Lulle ja Liisi heitä vastaan ja olivat repiä Hannan palasiksi, saadaksensa hänestä osan itsekukin. Mutta koska aamiainen oli valmis, täytyi heidän rauhoittua ja lohdutukseksi luvattiin heille huviretki jälkeen puolen päivän.

Puolenpäivän aikaan istuivat Hanna ja Bella mäkirinteellä lähellä rantaa. Paljon oli heillä nyt puhumista. Bella kertoi lopun jalkamatkasta, jota oli kestänyt kolme viikkoa.

— Kuinka kesti Alma kaikki vaivat "leikattuine" jalkoinensa? — kysyi Hanna hymyillen.

— Varsin hyvin. Hän kävi yhä uljaammaksi. Ja hän on tullut niin hyväksi, tiedätkö, aivan toisenlaiseksi kuin ennen. Samaten Lilli. Luulenpa, että heistä alkaa tulla hyviä ystäviä.

— Entä Aina?

— Niin … Aina … enpä oikein tiedä! Hän on niin epätasainen. Pelkään, ettei hän voi pitkäksi aikaa innostua mistään asiasta. Voimistelu, joka oli häntä hurmannut viime talvena, on hänelle nyt aivan vieras asia. Yksin Verna Sommarkin on hänestä nyt ihan tavallinen ihminen vaan.

— Minustakin on tuntunut, ettei hänessä ole kestävyyttä, — sanoi Hanna, — vaan ehkä se tulee aikaa myöten, — hän on vielä niin nuori.

— Bertha on, tiedätkö, oikein reipas tyttö, jospa vaan hiukan useimmin muuttaisi nenäliinoja. Hänestä tulee ihan varmaan apteekkari. Jokaisessa lepopaikassa saimme me odottaa häntä, syystä että hänen täytyi tehdä kokeita voiteillaan ja rohdoillaan. Milloin tarjosi hän meille viinasta ja mustan viinamarjapensaan lehdistä tehtyä sekoitusta, milloin voidetta suojaamattomasta voista, johon hän oli pannut kaikenmoisia maustimia. — Hanna kuunteli innostuneena, mutta vähitellen muuttui hän niin vakavan näköiseksi, että Bella huomasi sen.

— Mitä sinä ajattelet, Hanna?

— Minä ajattelen, että minun täytyy uskoa sinulle jotakin, … josta et tule iloiseksi.

Bella katseli häneen levottomasti, mutta kun Hanna kertoi, että hän oli saanut kirjeen rouva Meilertilta, löi hän kätensä yhteen.

— Oi, kuinka hauskaa! Sinun äitisi…

— Ei ollenkaan hauskaa, — keskeytti Hanna äkkiä. — Ja minä annoin hänelle semmoisen vastauksen, jota sinä et varmaan olisi hyväksynyt.

Hän kertoi koko tapauksen, sekä senkin kuinka hän jälestäpäin oli katunut. — Kyllä minä tiedän, kuinka sinä olisit tehnyt, — lisäsi hän, — mutta minä nyt en missään tapauksessa voi olla kuin sinä.

Bella näytti miettiväiseltä. — Minä olisin sinun sijassasi kirjoittanut uudestaan. Olisin sanonut, etten suinkaan aikonut häntä loukata.

— Silloinpa en olisi puhunut totta. Tiesin koko ajan aikoneeni loukata häntä oikein tuntuvasti.

— Oi, Hanna, sinä joka aina niin lujasti tahdot tehdä, mitä on oikein.

He istuivat ääneti. Leena, joka tuli kutsumaan päivälliselle, tarttui hetkeksi suusta kiinni. Hän pudisteli päätään Hannan uudelle puvulle.

— Huomaanpa, että Hanna on tullut yhtä hupsuksi kuin Bellakin, — sanoi hän. Kun nyt olette tehneet itsestänne puoleksi poikia, vaikka olisitte voineet olla söötiä ja nättiä fröökinöitä! Ette te ikinä saa sulhaisia, lapsikullat!

— Häpeä toki, Leena, tahdotko niin mielelläsi päästä meistä? Kukapa sitten kirjoittaisi kirjeesi ja neuvoisi sinulle kertomataulua?

Leena nauroi. — Onpa tuo Bella aika lipokieli, — sanoi hän ja meni.

Kovin sukkelaan kuluivat Fågelvikissä Hannan kolme määräpäivää. Nuoret kävivät puolukassa ja sieniä keräilemässä, purjehtivat Pentin kanssa, uivat ja lukivat ääneen, polttivat kokkoa iltasilla ja paistoivat potaatteja kuumassa porossa.

Hannalla oli eräänä päivänä keskustelu Bellan äidin kanssa. Hän kertoi aikomuksestaan vetäytyä pois Bellasta sekä syystä siihen.

— Ettekö usko, täti, että olisi ollut parasta, jos olisin niin tehnyt? — kysyi hän.

Rouva Palmfelt katseli häneen tarkkaan. — Mistä sinä olet saanut moisia epäilyksiä? — kysyi hän ystävällisesti tarttuen Hannan käteen.

— Minulle on sanottu, että minun vaikutukseni Bellaan on paha, — vastasi Hanna punastuen. — Olenpa luullut huomanneeni, että tekin, täti levottomuudella katselette meidän seurustelemistamme.

— Eiköhän joka äiti jonkunmoisella levottomuudella seuraa lapsensa kehitystä, varsinkin kun sillä on niin taipuvainen luonne kuin Bellalla. Mutta ole sinä vaan huoleton, ei minulla koskaan ole ollut syytä peljätä sinun vaikutustasi. Ensi hetkestä näin, että pohja sinun luonteessasi on vilpitön ja hyvä, vaikka olot ovat kehittäneet sinut epätasaiseksi ja hiukan tylyksi. Päinvastoin olen ilolla luullut huomanneeni, että Bella on kehittynyt lujemmaksi ja että hän suuremmalla innolla kuin ennen koettaa itseänsä kasvattaa. Ole sentähden aivan huoleton, hyvä Hanna, ja ole yhä edelleen Bellan ystävänä. Kukaan ei siitä iloitse enemmän, kuin minä. Ja ellen erehdy, voipi Bella vuorostaan tehdä sinulle hyvää…

— Oi, täti, sen minä tunnen joka päivä. Minä saattaisin ihan kuivua ja kivettyä, ellei minulla olisi Bella. Hänen kunnioituksensa kiihoittaa minua enimmin hyvyyteen pyrkimään.

Rouva Palmfelt pudisti hänen kättään. — Siunatkoon Jumala teidän ystävyyttänne, — lausui hän lempeästi, — kestäköön se elämänne loppuun saakka. Uskollinen ystävä on kaikkia maailman aarteita kalliimpi.

Syyskuu oli tullut ja rautatien vaunut olivat viime päivinä vierineet pääkaupunkiin täpösen täynnä koulunuorisoa. Bellan vanhemmat olivat jääneet maalle, mutta lähettäneet kaupunkiin kolme vanhinta lastaan Leenan hoidettaviksi. Hannakin tuli samassa. Hän oli taas vuokrannut entisen pienen huoneensa Bellan läheisyydessä; se oli huokein, minkä hän voi saada.

Koulussa tapasivat toverit toisensa eräänä maanantai-aamuna, jolloin todistukset olivat näytettävät ja läksyjä annettiin. Hauskaa oli taas tavata toinen toisensa. Vanhoja ystävyyden liittoja uudistettiin ja vanhat vihat unhotettiin. Lämpimästi puristettiin siellä käsiä ja iloisesti liikkuivat kielet.

Viides luokka tunsi edesvastauksensa, kun näet piti olla esimerkkinä koko koululle, sekä käyttäytyi tyyneesti ja siivosti. Toinen toisensa perästä ilmestyivät entiset toverit, ja vieläpä muutamia uusia, jotka olivat jääneet luokalleen tai äsken ottaneet pääsytutkinnon. Nämä seisoivat syrjässä, hiukan hämillään niistä uusista suhteista, joihin nyt olivat joutuneet.

— Voi päiviäni, Bella, kuinka olet ruskettunut! — huudahti Agnes Lund ja löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä. — Ethän ole lainkaan huolinut suojella häviötäsi!

— En, siitä en tosiaankaan ole välittänyt, — nauroi Bella, näyttäen pyöreitä, päivettyneitä käsiään. — Mutta sinähän olet valkoinen ja hieno, kuin prinsessa.

— Elähän, — vastasi Agnes kainosti, mutta tyytyväisenä kiitoksesta.

— Sinäpä näytät vankalta, Bibbi, oletpa kuin kelpo tyttö ainakin. — Hanna taputti hyväksyen Bibbin leveitä hartioita.

— Niin, näetkö, kesällä minä panin pois kureuuman ja sen jälkeen tulin niin paksuksi, että oikein hävettää.

— Eläköön, Bibbi, se oli kaikista viisain tekosi! Nähkää tytöt, kuinka pulskaksi Bibbi on tullut kolmessa kuukaudessa. — Ja Bertha hurrasi häntä ihastuneena.

— Hyi, paksu kuin porsas, — kuiskasi Agnes Almalle.

— Mutta enemmän minun mieleeni kuin sinä, — kuului tämän rohkea vastaus.

Bella, Hanna, Bertha ja jotkut muut esiintyivät uusissa käytännöllisissä reformipuvuissaan ja joutuivat siten innokkaan keskustelun esineeksi.

— Aiotteko esiintyä sirkuksessa? — kysäsi eräs tytöistä.

— Eihän niitä housuja näekään, — arveli toinen teeskennellen ihmettelyä.

— Onko aikomuksenne olla koulutyttösillä koko elämänne? — lisäsi kolmas.

— Eikä, vaan aiomme olla olevinamme ihmisiä, — Bertha löi kätensä polveen ylpeällä itsetietoisuudella. Pois kureuumat! Pois pitkät viistävät hameet! Eläköön vapaus!

— Niin, pukeutukoon itsekukin mielensä mukaan eikä välttämättömästi niin kuin kaikki muut, — huudahti Bella innokkaasti.

— Hyvä! — huusivat tytöt,

— Mitä tämä merkitsee? — sanoi Bertha ja taputti hämmästystä teeskennellen Siiriä selkään.

— Oletko sinä raukka niin laihtunut, ettei sinussa enää ole kuin kalanluita?

Siiri näytti nololta. Hän oli vasta äskettäin ruvennut kureuumaa käyttämään, koska hänen äitinsä oli ollut kovasti sitä vastaan. — Niin, kun minä aloin tulla niin kauhean paksuksi, — puolusti hän itseään ja pistäytyi muiden joukkoon.

— Siinä oli yksi tappio! — kuiskasi Bella Hannalle.

— Niin, mutta kymmenen voittoa, — vastasi tämä. — Niitä on kymmenen, jotka ovat muuttuneet järkeviksi, — paitse me, — lisäsi hän nauraen.

— Oi, Hanna, kuinka me tänä talvena rupeamme taistelemaan aatteemme puolesta!

— Tietysti. Mutta muistakaamme, että meidän täytyy koettaa vakuuttaa heitä siitä, eikä vaan yllyttää.

Kun tyttöparvi sittemmin palasi koulusta, huudahti Bella: — On ollut niin hauskaa tavata taas, että meidän pitää vielä kerta yhtyä tänään. Mitä arvelette pienestä huviretkestä Kaisaniemeen jälkeen puolen päivän?

— Voi, voi, kuinka hirveän hauskaa! — kuului joka taholta ja tyttöjen erotessa päätettiin yksimielisesti yhtyä kello 4 "vapaamuurarin haudalla".

Se oli iloinen joukko, joka jälkeen puolen päivän kokoontui Tölöön rannalle. Tytöt istuivat nurmikolle ja alkoivat puhua kesän tapahtumista. Jokaisen piti kertoa jotakin toimistaan ja Hanna johti puhetta, kun se välistä kiihtyi semmoiseksi lörpötykseksi, jota ei kukaan ymmärtänyt.

Kun Jennyn vuoro tuli, näytti hän olevan hämillään ja sanoi:

— En tiedä, kerronko ollenkaan mitään, te tulette vaan pilkkaamaan minua.

— Oi, puhu pois vaan, me emme näe emmekä kuule! — Näin sanoessaan Bertha ripusti nenäliinan kasvojensa eteen.

— Eipä siltä että minun tarvitsisi hävetä mistään! — Olin Loviisassa kylpemässä. Siellä olin mukana kahdessatoista huviretkessä ja kuudessatoista tanssiaisessa.

— Aika voimistelu! — kuului nenäliinan takaa.

— Mutta minullapa oli hyvin hauskaa ja sain monta hyvää tuttavaa. Lopulla sanoi tohtori, etten enää saisi tanssia, sydämmeni…

— Oli eräs Loviisa-sankari murtanut, — päätti nenäliina.

— Mutta Jenny, kuinka saatoit olla niin varomaton, — juuri kun sinun piti terveyttäsi hoitaa, — keskeytti Bella moittien.

— Äidistä oli niin hauskaa, kun sain olla mukana joka paikassa. Hänen oli aina tapana sanoa, että nuorenahan sitä pitää huvitella.

Siiri kertoi pyytäneensä krapuja Porvoon tienoilla, Bibbi oli käynyt Oulussa ja laskenut tervaveneessä koskia alas. Agnes oli ollut Helsingissä koko kesän, kylpenyt tohtori Ewerthin määräyksen mukaan ja nähnyt keisarin perheineen "Kofladan" saaren luona. Jokaiselle oli tapahtunut edes jotakin eriskummallista, ja pian tiesivät he jotenkin tarkkaan, miten itsekukin oli kesäänsä viettänyt.

— Jo riittää tätä juhlallista keskustelua, menkäämme nyt soittamaan tai laulamaan "järvisaliin", — ehdotti Agnes.

Siihen suostuivat kaikki ja kokoontuivat kohta yläkertaan, järvisaliin, jonka ovet olivat avoinna verantaan ja tyyneen Tölöön lahteen päin. Taivas oli lännessä punertavan kellertävä ja rannoillakin loistivat punaiset ja kullankarvaiset lehdet puissa. Ilma oli lämpöinen ja tyyni ja täynnä syystuoksuja.

Muutamat tytöistä olivat menneet ulos verannalle, toiset kuuntelivat salissa Agnesin laulua.

— Minäpä olen oppinut kulkemaan käsillä, — kehui Bertha ja näytti taitoansa yleiseksi tyydytykseksi.

— Ja minä osaan kävellä nuoralla, — sanoi Bella leikkiä laskien. — Paha vaan, ettei täällä ole nuoraa. Mutta odottakaa, paremman puutteessa kelpaa tämä nojapuu.

Samassa hyppäsi hän ylös kapeaan nojapuuhun ja huolimatta toverien varoituksista, teki hän siinä muutamia notkeita liikkeitä.

Nyt tuli Hanna salista. Kun Bella näki hänet, piti hänen muka tervehtiä, mutta horjui samassa ja putosi suinpäin maahan.

Kauhistuksen huuto kaikui verannalta. Hanna ja muutamat muut syöksyivät heti pihalle; hänen polvensa notkuivat, silmänsä eivät eroittaneet paljon mitään, mutta alas hänen täytyi vaan päästä. Toiset jäivät ylös saliin kalpeina ja äänettöminä.

Hanna tuli ensimmäiseksi paikalle. Siellä seisoivat jotkut ravintolan palvelijoista säikähtyneinä ja neuvottomina; kukaan ei ollut rohjennut nostaa Bellaa. Hän oli pudonnut hyvin pahasti vesitynnyriä vasten ja oli tainnoksissa — tai ehkä kuollut.

Hanna kumartui hänen puoleensa ja huomasi hänen olevan hengissä. — Auttakaa minua nostamaan häntä! — lausui hän lyhyesti, — ja viekäämme hänet sisälle!

Nojatuoli tuotiin ja siinä vietiin Bella varovasti sisään, Bertha kiiruhti tohtoria hakemaan. Hiljaa hiipivät toverit toinen toisensa perästä Bellaa katsomaan. Sitten menivät he kotiin, itkien ja alakuloisina.

Bella makasi silmät ummessa ja ilman mitään tunnon merkkiä. Hän oli hirveän kalpea, mutta haavaa ei näkynyt missään, ei edes yhtään kuhmua ollut hänen ruumiissaan. Hanna hautoi kylmällä vedellä hänen otsaansa; hän oli auaissut hänen vaatteensa ja istui pidellen Bellaa kädestä, äänettömässä tuskassa odottaen lääkärin tuloa.

Hän tuli ja samassa kannattimet, jotka Bertha oli älynnyt hankkia. Lääkäri tarkasteli Bellaa, nähdäksensä oliko joku luu katkennut. Mutta semmoista kohtaa ei keksitty; niskassa näkyi vaan punainen jälki, jonka hän oli saanut vesitynnyrin laitaan loukatessa.

Lääkäri oli levoton siitä, että tainnoksissa olo kesti niin kauan. — Aivot tai selkäydin ovat varmaan jotenkin vahingoittuneet ja se voipi olla vaarallista. Viekää hänet varovasti kotiin, minä tulen myös hetken kuluttua.

Vanha Leena ei tietänyt miten olla, kun miehet kuormineen seisahtuivat pihalle ja hän näki Bellan suloiset kalpeat kasvot kantimilla.

— Mitä ne ovat tehneet hänelle? Herra Jumala, mitä ne ovat tehneet lapselleni? — huusi hän semmoisessa kauhussa, ettei voinut paikalta liikahtaa.

— Valmista vuode, Leena, — käski Hanna, vaikka hänen äänensä värisi. — Ei ole nyt aikaa itkeä.

Leena säpsähti ja kiiruhti käskyä täyttämään. Mutta hän hoiperteli ja nyyhkytti kuin unessa olija.

Hannan täytyi ajatella ja määrätä kaikki yksin.

— Niin, — puhui hän puoleksi itselleen, — meidän täytyy heti saada sana maalle. Mene Leena ja lähetä joku … odota, minä kirjoitan muutaman rivin.

Hän piirsi muutamia riviä Bellan äidille. Hänen kätensä vapisi niinkuin horkassa olijan eikä hän nähnyt, mitä kirjoitti.

— Sukkelaan, Leena, juokse! Ota semmoinen mies, jolla on hevonen, ja käske Jumalan nimessä hänen rientää … sano, että tässä henkeä kysytään.

Bertha oli mennyt apteekkiin. Pentti oli poissa, tiesi missä. Hanna oli yksinään Bellan kanssa. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja koetti rukoilla. Mutta hänen rukouksensa oli sanoja vailla, eikä siinä ollut yhtään selvää ajatusta. Hänestä tuntui ikäänkuin koko maailma olisi siirtymäisillään pois hänen luotaan, hän olisi tahtonut jostakin saada nojaa, mutta ei löytänyt mistään. Hän koetti kuvitella itselleen, että Bella oli kuollut, mutta ei jaksanut syventyä siihen ajatukseen, ennenkuin toisia ajatuksia tuli väliin: — kunpa tohtori tulisi … kunpa täti joutuisi ajoissa…

Hän lausui hiljaa Bellan nimen ja suuteli hänen kalpeita poskiaan. Voi kuinka tämä tainnos oli kuoleman kaltaista. Juuri tuolla tavalla oli hänen äitinsäkin maannut, kun hänen henkensä tästä maailmasta erosi, eikä mikään rakkauden ponnistus voinut häntä enää takaisin kutsua.

Kuinka tohtori viipyi! Hanna oli vähällä murtua tuskasta ja väsymyksestä. Hän ei voinut edes itkeä, joka olisi ollut suuri helpoitus.

Vihdoin kuuli hän askeleita ja näki lääkärin tulevan. Heti hänen jälkeensä astui Bertha huoneesen. Hän oli hankkinut iilimatoja, joita pantiin Bellan selkäluuta pitkin.

Lääkäri oli ystävällinen ja sääliväinen; hän jäi odottamaan, mitä iilimadot vaikuttaisivat. Penttikin oli nyt tullut kotiin. Hänen hellään sydämmeensä koski kovasti sisaren kohtalo ja alituisesti pistihe hän sairaan luo katsomaan, eikö tämä jo heräisi. Mutta ilta kului ja yö tuli, ennenkuin tämä tapahtui.

Vasta kello 2 aikana yöllä aukaisi Bella silmiään, vaan ei näkynyt ketään huomaavan. Kohta vaipui hän taas entiseen tilaansa. Tohtori, joka oli koettanut kaikki keinot, mitkä tiesi, meni nyt kotiinsa, levätäkseen hiukan. Seuraavana päivänä aikoi hän neuvotella toisen lääkärin kanssa.

Bertha oli jäänyt sairaan luo yöksi ja sai vihdoin unta, mutta Hannaa ei saanut kukaan siirtymään Bellan vierestä pois, eikä hän voinut hetkeksikään silmiään ummistaa. Tunnin toisensa perästä istui hän siinä, odottaen joka hetki, että Bella aukaisisi silmiänsä ja tuntisi hänet. Mutta aamu tuli ilman muutosta.

Kun Bellan vanhemmat edeltä puolen päivän saapuivat, oli Bella yhä samassa tilassa ja lääkäri pelkäsi pahinta.

Hanna kiitti Jumalaa, että Elli tädin tulo oli tapahtunut Bellan vielä hengittäessä. Hänet pyydettiin nyt muuttamaan Palmfeltien luo, että hän useimmin saisi nähdä Bellaa.

Jälkeen puolen päivän muuttui Bellan tila. Häneen tuli kova kuume, hän houraili ja häntä rupesi vetämään. Lääkärit pelkäsivät, että aivokuume oli tulossa ja että hän voisi menettää järkensä, vaikka hän jäisikin eloon. Vuoteen ääressä istui Bellan äiti kalpeana, kuivin silmin. Hannan läsnäolo häntä hiukan lohdutti.

Kolmantena päivänä oli Bellalla kauhea suonenveto, mutta sitten hän alkoi runsaasti hikoilla, jota lääkärit pitivät hyvänä merkkinä. Sairas sittemmin vaipui hiljaiseen uneen, hengitti syvään ja tasaisesti, ja hieno puna ilmestyi hänen poskilleen. Hänen äitinsä ja Hanna istuivat liikahtamatta hänen vuoteensa ääressä, ikäänkuin olisivat peljänneet pienimmällä kuiskeellaan säikähdyttävänsä toivon kyyhkyä, jonka siivet suhisivat kaukana.

Pari tuntia levollisesti nukuttuansa, aukaisi Bella silmänsä, ja hänen katseensa osoittivat, että hän nyt oli täydessä tunnossa. Hän huomasi äitinsä ja kuiskasi hiljaa: — äiti! Sitten kääntyi hänen katseensa Hannaan ja hän hymyili heikosti: — Hanna! — kuiskasi hän ja vasen kätensä tavoitteli hiljaa Hannan kättä.

Silloin aukenivat Hannan kyynellähteet ja hän riensi pois huoneesta peljäten, että Bella säikähtyisi niistä valtavista nyyhkytyksistä, jotka puistattivat häntä. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Kuinka ihanalta tuntui itku, tointuminen, pitkällisen tuskan poistuminen kyynelvirran mukana.

Kun lääkäri tuli, näytti hän iloiselta ja hämmästyneeltä. Kuume oli poissa ja katse selvä. Ei ollut enää henki eikä järki vaarassa, mutta suurinta varovaisuutta vaadittiin, etteivät hermot, jotka niin kauan olivat olleet ikäänkuin eloa vailla, jälleen vahingoittuisi.

Pentti tuli usein istumaan hänen vuoteensa ääreen. Hän osasi niin mainiosti asettaa päänaluksia ja kääntää Bellaa, kun tämä ei itse jaksanut, ja hänen kätensä oli kuin hellän naisen käsi.

— Sinä olet niin hyvä, Pentti, — kuiskasi Bella eräänä päivänä, kun hän saattoi puhua; — sinusta tulee varmaan oivallinen tohtori.

Pentti hymyili. — Ja silloin viimeistään sinun täytyy parantua. Saat nähdä, että tulet vahvaksi kuin norsu, kun vaan mieltäsi maltat.

— Luuletko, että se on Jumalan tahto? — Bellan katseet kääntyivät kysyväisesti häneen ja hän koetti kiertää käsivartensa Pentin kaulaan, vaan ei jaksanut. — Ajattelen aina joskus, että nyt minä kuolen… Mutta sano, kuinka olen minä tullut näin kipeäksi? Minä en muista mitään…

— Sinä et saa puhua niin paljon, sisar kulta, — keskeytti Pentti ymmärtäväisesti. — Kyllä minä kerron kaikki, kunhan vaan vahvistut. — Nyt et saa ajatella muuta kuin nukkumista, syömistä ja parantumista.

— Olkoon niinkuin tahdot, — vastasi Bella väsyneellä äänellä.

Pentti koetti turhaan karaista mieltään, kun näki sisarensa kasvot niin pieninä ja laihoina vaipuvan jälleen alukselle. Hänen pieni sisarensa! Kuinka rakas ja suloinen hän oli! Ei hän voinut hänestä luopua, ei millään lailla.

Pentti pistihe vaatekonttoriin sairashuoneen vieressä ja niisti itseään tuntuvasti.

Näinä surun aikoina, kun Hanna vapaahetkinään istui Bellan vuoteen ääressä, näki hänen väsyneiden silmiensä aukenevan ja ummistuvan, kuuli hengityksen kulkevan puoleksi auenneiden huulien välitse ja katseli, kuinka kuume valkoisia poskia punasi, oli hänen mielensä täpösen täynnä levottomia ajatuksia.

Vaikka hän oli satoja kertoja sanonut itselleen, ettei hän koskaan tahtonut niin lujasti kiinnittää sydäntänsä keneenkään, että luopuminen siitä tuntuisi kipeältä, tunsi hän nyt, kuinka arvaamattoman kalliiksi Bella oli käynyt hänelle. Tämä pieni, kuumeesta värisevä käsi oli tarttunut niin vahvasti hänen sydämmeensä, ettei tämä koskaan enää tuntuisi eheältä, jos käsi raukeaisi kuolemaan. Hanna tunsi, ettei hänen kova luontonsa voisi pehmetä ilman Bellan vaikutusta, ja nyt hehkui hän halusta saada vapaaehtoisesti antautua tämän vaikutuksen alaiseksi. Hän huomasi kummastuksella, kuinka hän nyt toivoi saavansa rakastaa jotakin ihmistä, hän, joka kuitenkin yhä vielä luuli, ettei kukaan muu ollut vapaa, kuin se, joka oli kaikista tunteista riippumaton. Ja näinä viikkoina, jolloin levottomuus ja tuska olivat hänen ainaiset toverinsa, tunsi hän kuinka katkeruus hänessä suli sulaamistaan, kuinka okaat taittuivat ja sydäntä täytti uusi, suloinen tunne kaikkia ihmisiä kohtaan. Ensiksikin tulivat Bellan omaiset hänelle hyvin rakkaiksi ystävän tähden, sitten koulutoverit ja vihdoin yhä laajemmissa piireissä kaikki, yksinäiset, kärsiväiset horjuvaiset ihmisraukat. Hän, joka oli luullut sydäntänsä niin ahtaaksi, ettei siihen sopisi mikään jalo tunne, huomasi nyt haluavansa edes johonkin määrin keventää niitä taakkoja, jotka painoivat niin monen hartioita.

Näitä ajatellessa täytyi hänen yhä useammin muistaa Karin tätiä. Hän karkoitti aina tämän ajatuksen, mutta se tuli yhä uudestaan. Ehkä oli tämä vanha nainen yksi noista hiljaisuudessa kärsivistä, joka vaan tarvitsi hiukan ystävällisyyttä herätäkseen uuteen eloon. Oi, Karin täti, mitä varten sinä tulit minun tielleni? Minkätähden et voi jättää minua rauhaan, niinkuin jätit äitini siihen aikaan, jolloin hän olisi sinua paraiten tarvinnut? Olethan julma, kun pakotat minut luoksesi. Ja yhtä julma minä olen, joka — tietämättä, oletko yksinäinen ja onneton — olen jättänyt sinut päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta odottamaan sen tuloa, jonka olisi pitänyt katua, eikä ole sitä tehnyt. Kohta on yhdeksän viikkoa siitä, kun sain kirjeesi ja vielä … vielä olen yhtä leppymätöin kuin silloin…

Sitten hän taas ajatteli ihmetellen isäänsä. Mimmoinen oli hän, tuo isä, joka olisi voinut antaa hänelle kodin turvan, eikä ollut sitä tehnyt, jota hän ei koskaan nähnyt eikä voinut rakastaa? Missä oleskeli hän? Tiesiköhän hän, että hänen vaimonsa oli kuollut, että hänen tyttärensä oli turvattomana maailmassa, että hänen rahalähetyksensä oli yleenkatseella hyljätty? Ja jos hän tämän kaiken tiesi, niin miltä se hänestä tuntui. Varmaan hän oi siitä välittänyt, koska oli niin kevytmielinen ja itsekäs.

Kummalliselta tuntui ajatella kotia, joka olisi ihan oma! Saattoihan koko pieni maailma, täynnä rakkautta ja hauskuutta, sopia neljän seinän väliin. Hanna melkein ei muistanut omistaneensa oikeaa kotia; se oli aina hänestä tuntunut puoleksi erämaalta, kunnes kuolema oli siihen luonut kaikkea sovittavan varjonsa. Vaan samassa se hajosikin, ja hän heitettiin taas maailmalle, rajattomaan tyhjyyteen.

Kerranpa loisi hän kuitenkin itselleen kodin, jospa ei piankaan. Kodin, jossa olisi kirjoja ja kukkia, hiljaista yksinäisyyttä, eikä kuitenkaan koskaan tyhjyyttä. Ensin hän matkustaisi ja katselisi maailmaa ja sitten palajaisi kotiin tuhansilla muistoilla, jotka kaunistaisivat hänen kotiansa. Tiedot ja työ tekisivät hänen elämänsä niin rikkaaksi ja — Bellan ystävyys olisi hänelle päiväpaisteena.

Ajatukset kääntyivät taas Bellan sairasvuoteesen. Mitä jos hän kuitenkin kuolisi! Sanomattomalla tuskalla, jota hän ei voinut selittää, kuunteli hän sairaan epätasaista hengittämistä, kumartui vuoteen yli ja tarttui levottomasti peittoosen molemmin käsin, pitäen siitä kiinni niin lujasti, kuin jos tästä olisi riippunut ystävänsä henki.

— Kuinka heikko olenkaan tänään, — huudahti hän vihdoin puoli ääneen ja nousi, vakavasti päättäen voittaa itsensä. — Täällä haaveksin minä tuntikausia aivan kuin koko tulevaisuuteni olisi kiinnitetty tähän heikkoon elämänlankaan.

Hän kosketti huulillaan Bellan hiuksia ja meni tiehensä puoleksi uholla, puoleksi itkien.

Koulussa vaihteli mielentila aina sen mukaan, mitä Bellasta kuultiin. Joka päivä sai Hanna vastata moniin ystävällisiin kysymyksiin ja aikoja ennen kuin Bella sai mitään tietää ulkomaailmasta, tulvaili hänen huoneesensa kirjelippuja, kukkia tai sieviä pieniä käsitöitä, helläsydämmisten toverien antamia.

— Tuntuu aivan kuin nappi puuttuisi takista, kun Bella on poissa, — oli Berthalla tapa sanoa, — ja juuri se nappi, joka paraiten suojeli kylmältä — täällä luokalla. —

Niinä päivinä, jolloin Bella oli parempana ja Hannan levottomuus hänen suhteensa väheni, täytyi hänen yhä useammin muistella Karin tätiä. Hän tunsi, että hänen kuitenkin kerran täytyisi mennä tämän luo, ei ulkonaisista syistä, vaan omantunnon pakosta, ja jota enemmän hän viivytteli sitä enemmän hän ylenkatsoi omaa käytöstään. Hänellä ei muuten ollut tapana vitkastella, kun joku asia kerran oli toimitettava. Ainoa, millä hän voi itseänsä puolustaa, oli se, ettei hän tahtonut mennä semmoisella sydämmellä, joka oli täynnä vihaa ja leppymättömiä tunteita, niinkuin hänellä yhä vielä oli.

Vihdoin kävi tuo itseensä tyytymättömyys hänelle niin kärsimättömäksi, että hän päätti heti mennä rouva Meilertin luo, maksoi mitä maksoi. Adressikalenterista löysi hän helposti hänen osoitteensa ja meni kenellekään mitään sanomatta hänen luoksensa eräänä päivänä.

Kovasti sykki Hannan sydän, kun hän seisoi huoneen edustalla, mutta hän koetti näyttäytyä levolliselta astuessaan portaita ylös. Nämä olivat matalat ja mukavat, mutta Hanna oli kuitenkin aivan hengästynyt ylös päästyään. Mutta täällä tunsi hän taas niin suurta vastenmielisyyttä ja vastustamatonta halua päästä pakoon, että hän kääntyi takaisin ja melkein juoksi alas kadulle. Kuitenkin hävetti häntä sitten taas, hän reipastui, koetti ajatella Bellaa ja kääntyi rohkeasti takaisin sekä soitti kelloa.

Palvelustyttö aukaisi oven. — Kyllä, rouva Meilert oli kotona. — Tehkää hyvin, käykää sisälle.

Hanna jäi kuitenkin etehiseen, sillä aikaa kun tyttö meni rouvalle ilmoittamaan. Salin ovesta näki hän tauluja, kasveja, mattoja ja uutimia. Jospa Karin täti ei ollut onnellinen, niin oli hän ainakin rikas. Tämä tuntui Hannasta ikävältä, paljon vaikeampi ja tarpeettomampi oli hänestä nyt anteeksipyyntö. Ja kun hän vertasi tätä ylellisyyttä äitinsä köyhyyteen, yltyi hänen vastenmielisyytensä.

Palvelustyttö kääntyi takaisin ja pyysi häntä astumaan sisään. Hän heitti hiukan halveksivaisen katseen Hannan köyhään pukuun. Mutta hän ehkä kuitenkin arvasi, ettei Hanna ollut tuommoinen tavallinen avunpyytäjä, joita talossa niin paljon kävi, — sillä hän auttoi kohteliaasti päällysvaatteet Hannan päältä.

Rouva Meilert istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta Hannan sisään astuessa nousi hän siitä. Hän oli pitkä ja suoraselkäinen, tukka harmahtava, kasvonpiirteet kauniit, mutta ankarat. Hän tervehti Hannaa jotenkin kylmästi ja pyysi istumaan.

Hanna jäi kynnykselle seisomaan.

— Minä olen Hanna Rappe, — virkkoi hän ja tunsi veren nousevan poskilleen, eikä voinut estää hämilleen joutumistaan. — Olen tullut anteeksi pyytämään epäkohteliaasta kirjeestäni.

Ilon säde kirkasti hetkeksi rouva Meilertin ankaroita kasvonpiirteitä, mutta hän voitti tunteensa ja tuli jälleen kylmäksi. Tämä rauhoitti Hannaa. Hän oli odottanut kyyneltulvia ja syleilyksiä, ja semmoista hän ei voinut kärsiä. Rouva Meilert katsoi häneen tarkkaan.

— Annapahan nähdä, — sanoi hän — oletko äitisi tytär… Ehkä silmät ovat hänen, mutta hänen katsantonsa oli vienompi, ystävällisempi… Hänen äänensä värähti. Hanna katsoi häntä suoraan silmiin. — Niin, — lausui hän, — saattoi olla, ennenkuin surut tekivät hänen luontonsa kovaksi. Sanotaan, että minä ulkomuodoltani olen isääni, sisällisesti äitiini.

Rouva Meilert asetti hänet hiljaa sohvaan viereensä. — Puhu hiukan äidistäsi, hänen viimeisistä hetkistään. Et voi aavistaa, kuinka kallis hän kerran oli minulle.

Hanna hymyili katkerasti. — Ja kuitenkin saatoitte hyljätä hänen! Annoitte hänen yksin taistella elämän taistelua, köyhänä, sairaana, pettyneenä kaikissa toiveissaan niiden suhteen, joita hän oli rakastanut.

— Niin, näetkö, olin loukattu sisimmässä sydämmessäni. En voinut suoda sitä anteeksi, että hän, hyljäten ihanteensa, meni miehelle, joka ei edes ansainnut hänen kunnioitustaan. Minusta hän silloin alensi itsensä niin, että minun täytyi työntää hänet luotani, vaikka sydäntä kirveli…

— Unhotatte, että hän rakasti isääni; olkoon se hänen puolustuksenansa.

Rouva Meilert katsahti ylös. — Ei, — sanoi hän kiivaasti, — ei rakkauskaan voi kaikkea puolustaa. Minä en koskaan voinut oikein uskoa, että hän todellakin rakasti isääsi; siihen tämä oli liian paljon häntä alempana. Mutta jos niin oli laita … no, silloin en ymmärrä ihmissydämmen oikkuja! Nainen, niin oikeutta harrastava, helläsydämminen, kaikille suurille aatteille altis, kuin äitisi, … ja isäsi! Hengettömämpää, tyhjempää, hengen ja ruumiin puolesta elähtyneempää olentoa en ole koskaan nähnyt. Mutta suo anteeksi, — ehkä loukkaan sinua?

— Oi, — kuului Hannan lyhyt vastaus, — isäni suhteen minulla ei ole minkäänlaisia tunteita.

— No niin, ymmärräthän, miltä tuntui nähdä ystävän, jota rakastin enemmän kuin itseäni, heittäytyvän moisen miehen syliin! Minä olin epätoivossa ja katkaisin kaikki suhteemme. Sitten tuli hänen rangaistuksensa. Hän tuli onnettomaksi ja hyljätyksi, ja nythän minun olisi pitänyt anteeksi suoda. Mutta minä en voinut sitä, se tuntui ikäänkuin minun samassa olisi täytynyt luopua omista periaatteistani, varsinkin jos olisin ottanut ensimmäisen askeleen. Jos hän olisi tullut minun luokseni…

— Saatoitteko todellakin sitä uskoa sen kirjeen jälkeen, jonka te kirjoititte hänelle hänen hääpäivänänsä? — Hannan posket hehkuivat. — Se kirje oli omiansa sammuttamaan viimeisenkin ystävyyden kipinän.

— Vai niin, sinä olet lukenut sen! No, — olenhan sitä katunut tuhannen tuhatta kertaa. Olisin voinut luopua koko omaisuudestani, jos se vaan olisi ollut kirjoittamatta. Minä tiesin, että hänen sydämmensä murtuisi siitä, ja kuitenkin kirjoitin sen, hillitsemättömässä tuskassani. Minulle oli silloin jonkunmoinen lohdutus siitä, että sain tehdä aukon meidän välillemme niin laajaksi, kuin suinkin voin.

Kun minä kuulin, että hänen miehensä oli hänet hyljännyt ja että hän oli muuttanut pois pienen lapsensa kanssa, silloin pyrki sydämmeni hänen luo koko entisellä hellyydellään. Mutta luuletko saattaneeni lähestyä häntä, luuletko, että olisin voinut pyytää anteeksi? Ei, siihen olin liian itsepintainen ja kova. Tahdoin pakottaa häntä ensin tulemaan minun luo. Mutta hän ei tullut, ja minä kuulin, että hän kärsi nälkää. Rauhoittaakseni omaatuntoani, lähetin hänelle sittemmin vuotuisesti pienen rahasumman sinua varten…

— Tekö sen lähetitte? — keskeytti Hanna, punastuen pahasta mielestä. Niihin rahoihin hän ei koskaan kajonnut.

— Se oli hänen kaltaista, — virkkoi rouva Meilert hymyillen tuskin nähtävästi. — Hänhän aina oli tahtonut tulla omin voimin toimeen. Hän oli yhtä ylpeä kuin minäkin, ja se teki meidät kumpaisetkin onnettomiksi. Sillä aikaa, kun hän kulutti itseänsä kovalla työllä, jota huonosti palkittiin, menetin minä aikani lukemattomissa huvituksissa, unhottaakseni sisällisen tyhjyyden. Kumpainenkaan meistä ei koettanut toista lähestyä, ja kuitenkin olisi tämä pelastanut meidät molemmat.

Kun olin tullut 30 vuoden vanhaksi tuntui minusta elämä ihan arvottomalta. En ollut itse onnellinen, enkä elänyt kenenkään onnea varten. En ollut oppinut mitään semmoista, joka olisi tehnyt minut mahdolliseksi alkamaan jotakin itsenäistä työtä, minua oli vaan kasvatettu elämästä nauttimaan. Tähän surun ja tyhjyyden aikaan tapasin minä miehen, joka kauan oli rakastanut minua hiljaisuudessa, uskollisesti ja puhtaasti ja … me menimme yhteen. Hänellä oli harvinaisen jalo luonne. Kuinka paljosta tulee minun häntä kiittää! Hänen ansionsa se oli, etten tykkänään vaipunut raskasmielisyyteen ja hänen ainainen, sydämmellinen toivomuksensa oli, että minä taaskin lähestyisin äitiäsi ja tulisin onnelliseksi… Mutta — minusta oli tämä nyt jo mahdotonta, tie välillämme oli kasvanut umpeen, sitä peitti korkea, kietova ruoho, me emme voineet enää saavuttaa toisiamme.

… Viisi vuotta vaan kesti avioliittomme, minä kadotin tuon uskollisen toverini ja seuraavana vuonna saapui minulle tieto äitisi kuolemasta.

Rouva Meilert oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja Hanna luuli hänen itkevän. Outoja tunteita liikkui nuoressa tytössä, kuunnellessaan toisen puoliääneen lausumaa tunnustusta. Hanna tunsi vielä katkeruutta äidin kohtalosta, mutta myöskin suurta sääliä tätä suurta, hillittyä surua nähdessään. Ja hän tunsi vavahtavansa ilosta, huomatessaan Karin tädissä semmoista, jota hän saattoi ymmärtää ja suoda anteeksi.

Rouva Meilert nosti jälleen päätään. Hän ei ollutkaan itkenyt, mutta hänen silmänsä ilmoittivat semmoista kärsimystä, jota Hanna ei vielä ollut kenessäkään nähnyt. He istuivat nyt kauan aikaa ääneti. Hanna ei uskaltanut kömpelöllä sanalla häiritä sitä; hän odotti, että toinen rauhoittuisi, ennenkuin hän rohkeni osoittaa sitä myötätuntoisuutta, joka täytti hänen sydämensä. Hän oli nähnyt paljon surua, oli ikäänkuin kasvanut surun polvella ja oli sille kuin vanha tuttu, vaikkei itse ollut sitä kokenut muuten kuin kaikuna muiden sydämmistä. Mitä oli hänen levottomuutensa Bellan tähden verrattuna tämmöiseen katkeraan, kalvavaan tuskaan? Hänen oli vaan vieno, puhdas suru, vapaana katumuksesta ja omantunnon vaivoista; siinä oli myös vielä toivoa ja pelonsekaista luottamusta siihen voimaan, jolle kaikki on mahdollista.

Hänen oma käytöksensä Karin tätiä kohtaan tuntui hänestä tällä hetkellä niin alhaiselta, että häntä hävetti. Unhottaen tavallisen jäykkyytensä, tarttui hän äkkiä hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Karin täti … voitko suoda anteeksi sen, minkä kirjoitin?

Sanansa soivat vienoilta ja lämpimiltä, niin kuin Bella olisi ne lausunut.

— Ei ole minulla mitään anteeksi suotavaa. — Rouva Meilert puristi kovasti hänen kättään. — Mutta voitko hiukan pitää minusta, niin olen kiitollinen. Kerro nyt … kerro äidistäsi kaikki, mitä vaan muistat, ja kaikki, mitä arvelet minun ansainneeni kuulla. Elä säästä minua, anna minun kuulla kaikki, mitä hän on minusta sanonut. Pahin, minkä kuulla voin, ei ole mitään verrattuna omantuntoni vaivoihin. — Hanna alkoi kertoa. Hän ei peittänyt mitään. Hän toi esiin äidin köyhyyden ja hänen ankaran taistelunsa leivän eteen. Hän puhui niistä epätoivon ja katkeruuden hetkistä, joita hän oli nähnyt, niistä vastoinkäymisistä ja pettyneistä toiveista, jotka vähitellen tekivät hänen äitinsä sydämmen kovaksi, sekä siitä pitkällisestä taudista, joka vihdoin vei hänet hautaan. Mutta hän viivytteli kauan kertoessaan viimeisten päivien hiljaisesta rauhasta ja siitä rakkaudesta, jota hän niin myöhään oli saanut nauttia.

Ihmeellistä. Hänen näin kappale kappaleelta kertoellessaan äitinsä elämän vaiheita, niin paljon kuin muisti, katosi vähitellen viimeinenkin vihan varjo häntä kohtaan, joka hänen vieressään istui ja joka hänkin puolestansa oli niin paljon katkeroittanut vainajan päiviä; ja hänestä tuntui nyt, että se suru, jota he kumpanenkin olivat kantaneet, oli muodostunut lujaksi siteeksi, joka yhdisti heitä kuolemankin jälkeen.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Hanna meni. Hän tunsi nyt hellää myötätuntoisuutta Karin tätiä kohtaan ja toivoi pian taas saavansa häntä nähdä.

Bellan parantuminen edistyi, vaikka hyvin vähitellen. Hän sai nyt välistä olla istuallaan vuoteessa, pehmeiden päänaluksien nojassa, mutta lukea hän ei saanut eikä tehdä minkäänlaista työtä. Monesti kävi aika hänelle pitkäksi. Silloin oli Pentillä tapana asettaa pikku Helmi Bellan vuoteelle, jossa hän erinomaisella taidolla kaasi juomalasin yöpöydän liinalle, söi suuhunsa sokuripalaset ja takoi kalistimellaan vuoteen laitaan, kunnes kiinnitti itseensä Bellan huomion. Välistä istuivat kaikki sisarukset Bellan vuoteen ympärillä, puhuen kouluseikoista, ja pari kertaa oli hänellä ollut ilo vastaanottaa pari toveria, jotka toivat terveisiä koko luokalta.

Hänen rakkahimmat hetkensä olivat kuitenkin ne, jolloin Hanna loma-ajoillaan istui hänen luonaan. Silloin loistivat Bellan silmät. Hannalla olikin taito kertoa asioita niin, että ne viehättivät vähääkään väsyttämättä. Eräänä tämmöisenä hiljaisena hetkenä kertoi Hanna käyneensä Karin tädin luona ja Bella ihastui siitä äärettömästi.

— Hän oli miellyttävä, sanoithan niin? Miltä hän oikeastaan näytti? Mitä kaikkea hän sanoi? Menetkö sinne jälleen? Pidätkö paljonkin hänestä?

— Nytpä puhut liiaksi, neiti Belladonna, ja siis menen tieheni.

— Elä mene, elä! Lupaan olla hiljaa kuin liera, jos vaan jäät. — Ja Bella tarttui hänen hameesensa. — Minä, näetkö, voin niin hyvin tänään ja sentähden olen niin vallaton. Tohtori antoi minulle luvan syödä viinirypäleitä, ja minä olen niin kauhean ahne niille. Ellei minulla olisi omaatuntoa, lähettäisin sinut ulos pyryilmaan ostamaan hiukan enemmän, sillä ne loppuivat juuri. Mutta…

— Jos ei muu estä, niin kyllä vapautan sinut omastatunnostasi, — nauroi Hanna ja oli jo puolitiessä ulkona huoneesta.

— Odota sinä tuuliaispää! Ota viisikymmentä penniä tuosta laatikostani ja valitse kaikkein kauniimmat viinirypäleet! Kas niin … hyvästi nyt!

Kun Hanna jo oli sulkenut oven, kutsuttiin häntä takaisin.

— Maltahan, Hannibal, luulenpa, että minun rypäle-himoni kuuluu niihin "mielen tiloihin", joita tahto voipi hallita. Ergo voin minä hallita sitä; ergo tahdon sitä hillitä. Pane pois viiskymmenpenninen. Se voipi tehdä suurempaa hyötyä säästölaatikossani köyhiä varten, kuin minun ahneessa vatsassani.

Hanna totteli nauraen ja istui jälleen entiselle paikalleen.

Samassa astui Pentti huoneesen, korvat punaisina, ja kantaen päällysnuttuaan käsivarrellaan.

— No, herraseni, mitä sinä olet toimittanut tänään? — kysyi Bella ja kutsui hänet luokseen.

— Seisauttanut hurjistuneita hevosia, — vastasi Pentti yksitoikkoisella äänellä.

Tytöt näyttivät niin kummastuneilta, että hänen täytyi nauraa. — Ihan totta, — vakuutti hän. Kuljin kauppatoria keisarillisen palatsin kohdalla, kun näin hevosen kuormineen tulevan hurjaa vauhtia minua vastaan. Ajuri huusi ja koetti hevosta pidättää, kuorman sisässä voivotteli joku täyttä kurkkua. He näyttivät joutuvan suoraa päätä Katajanokan kanavaan. No, minulla ei ollut muuta neuvoa, kuin hyökätä esille ja ojentaa levitetty sateenvarjoni hevosta kohti, joka tästä niin hämmästyi, että seisahtui siihen paikkaan. Vauhdista kaatui reki tietysti ja ajuri joutui sen alle. Pari kolme miestä tuli avuksi, me saimme hevosen riisutuksi valjaista ja ajurin autetuksi. Ei hänelle eikä rouvasihmiselle, joka oli sisässä, ollut mitään vahinkoa tapahtunut. Vaan rekeä nostaessani sain tämän ison reiän päällystakkiini. Tahdotko sinä, Hanna toveri, auttaa minua parsimaan sitä?

— Niin auttaako? — nauroi Hanna — tarkoitat kai, että me vuoroon ompelemme yhden pisteen kumpikin. Ei, annahan tänne, kyllä minä tulen toimeen ilman sinun apuasi.

Pentti antoi hänelle takin ja hän aikoi ruveta sitä korjaamaan.

— Mutta kuulehan, Pentti, — kuiskasi Bella vuoteeltaan ja näytti hyvin veitikkamaiselta, — kuka se tässä tuonoin vakuutti, ettei koskaan antaisi naisen auttaa itseään millään, jota itse voisi toimittaa?

Pentti aprikoi. — Minä se taisin olla. Ja olen minä aikoinani sukkia parsinut, mutta en nuttuja. Vaan pitää se kai minunkin työni tässä kelvata. Annahan tänne, niin koetan! Ja kiitos, sisko siirappisuu, että puolustit itsenäisyyttäni.

Hanna antoi hänelle neulan ja rihman; sormitin ylettyi tuskin puoliväliin kynttä. Pentti istui ompelemaan ja koetti näyttää tottuneelta. Hän asetti otsansa ryppyihin ja alkoi vetää kuin suutari pikilankaa. Tytöt naurahtivat, vaan antoivat hänen olla hiukan aikaa rauhassa.

Mutta kun Hanna näki, että parsima, huolimatta Pentin vakavista ponnistuksista, alkoi näyttää isolta käsnältä nutun hihassa, pyysi hän, että Bella "armollisesti" antaisi hänen tällä kertaa auttaa. Olihan Pentti jo osoittanut, että hänellä oli hyvä tahto.

Bella ei ollut säälimätön, ja kohta näki Pentti ihmetellen, kuinka Hanna toverin taitavat sormet ensin hävittivät hänen taitonsa jäljet ja sitten parsivat reiän niin hyvästi, että paikka näytti aivan entiseltään.

— Tytöt ovat kuitenkin oiva tyttöjä! — huudahti hän huoaten ihmetyksestä.

— Ja pojat ovat poikia ja jäävät siksi! — virkkoi Bella päätään nyykyttäen.

Samana iltana kävi Bella taas huonommaksi. Kuume tuli takaisin ja hän heittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan. Lääkäri, jota oli käyty hakemassa, pelkäsi taudin uudistuvan.

Aamupuolella yötä, jolloin Hanna valvoi hänen luonaan, aukaisi Bella äkkiä silmänsä, ja kuiskasi hiljaa: — Hanna!

Hanna istui vuoteen ääreen ja tarttui Bellan käteen. Se oli tulikuuma ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina.

— Kuinka on laitasi? — kuiskasi hän levottomasti. — Oletko huonompi? Menenkö tätiä herättämään?

— Elä vielä… Mutta Hanna, ehkä minun nyt täytyy kuolla.

Hanna tunsi pistoksen sydämmessään, niin kipeän, että hänen olisi tehnyt mieli huutaa. Mutta näennäisesti oli hän tyyni.

— Luuletko, Hanna, … että on hyvin vaikeaa kuolla? — Bella kiinnitti levottoman katseensa Hannaan.

— Olen vaan nähnyt yhden ihmisen kuolevan, ja se oli äitini. Hänelle tuli kuolema kuin pelastaja, jota on ikävöity, hänhän oli ollut niin kauan kipeänä.

— En tarkoita sitä … tarkoitan, että … onko hyvin kauheaa … seisoa Jumalan kasvojen edessä?

—- Toivon, että Jumalan läheisyys suopi sinulle rauhaa ja turvallisuutta, eikä pelkoa, — vastasi Hanna, ja hänen huulensa värisivät niin, että hän tuskin saattoi puhua.

— Näetkö … minä välistä niin pelkään Jumalaa … olen niin vähän huolinut Jumalasta … jospa Hän onkin suuttunut minuun…

— Oi, Bella rakas, eihän kukaan meistä ole hänen armoansa ansainnut. Mutta tiedäthän, keneen me saamme turvata.

— Kyllä! — kuiskasi Bella heikolla äänellä.

Hetken kuluttua kiersi hän käsivartensa Hannan kaulaan ja kysyi: — Hanna rakas, suretko minua paljonkin, jos … nyt kuolisin?

Hanna koetti karaista itseään, että saisi vastatuksi tyyneesti: — eihän kukaan, maailmassa ole niin rakas minulle kuin sinä.

— Ei kukaan muu kuin Jumala! — kuiskasi Bella jälleen.

— Oi, ei edes Jumalakaan, — virkkoi Hanna surullisena. — En ole vielä päässyt niin pitkälle, että rakastaisin Jumalaa ylitse kaiken… Vaan sinä näytät niin väsyneeltä, elä puhu enää, koeta nukkua.

Bella nyykäytti päätään. — Tahtoisin niin mielelläni elää! — kuiskasi hän ja koetti hymyillä. Sitten vaipui hän hiljaiseen uneen, yhä pidellen Hannaa kädestä.

Aamu koetti ja löysi heidät samassa asemassa. Hanna oli väsymyksestä nääntyä, vaan ei hennonut liikahtaa eikä vetää pois kättään, ettei herättäisi sairasta. Rouva Palmfelt hiipi huoneesen, levoton kysymys katseessaan. — Hän nukkuu, — kuiskasi Hanna iloisena.

Olikohan tämä uni elämäksi vai kuolemaksi? Levottomina kuuntelivat he hänen hengityksiään, jotka kävivät yhä syvemmiksi ja rauhallisemmiksi. Tälläkin kertaa kulki kuoleman enkeli vaan ohitse. Se ei vielä koskenut tähän kypsymättömään hedelmään, se kylvi vaan vakavuutta kahteen nuoreen sydämmeen.

Maaliskuu oli lopussa. Hanna oli muuttanut kotiinsa, koska Bella ei enää tarvinnut niin tarkkaa hoitoa. Hiljaisuus vallitsi hänen omassa pienessä huoneessaan ja se teki hänelle niin hyvää, ajatuksia tuntui tulvaavan häneen enemmän täällä kuin muualla.

Ja nyt hän ryhtyi lukuihin uudella tulisella innolla. Vaikka ne eivät saattaneet täysin tyydyttää hänen tietoja haluavaa henkeänsä, olivat ne kuitenkin kaikki mitä hänellä siihen aikaan oli tarjona.

Karin täti oli tarjonnut hänelle huonetta luonaan, vaan Hanna kieltäytyi siitä vakavasti. — En tahdo olla liian suuressa kiitollisuuden velassa sinulle, täti hyvä, — virkkoi hän ystävällisesti, — ja sitä paitse tottuisin sinun luonasi liian hyviin päiviin.

Mutta useinpa kävi hän nyt Karin tädin luona, kun vaan Bella ei häntä tarvinnut. Ja Karin täti oli tehnyt hänelle erään ehdotuksen, joka pani hänen päänsä pyörälle.

Ensin, kun Karin täti oli sanonut, että hän aikoi lähteä ulkomaalle vuodeksi ja ottaisi Hannan mukaansa, oli tämä, tapaansa noudattaen, kieltäytynyt aivan jyrkästi. Karin täti näytti olevan siitä pahoillaan. Hanna sitten katui ja sanoi tulevansa mukaan sillä ehdolla, että hän vastaisuudessa saisi maksaa takaisin matkakulungit puolestansa.

— Siihen olet oikeutettu, — vastasi Karin täti vakavasti. — Vaan olenpa minäkin oikeutettu kieltäytymään vastaanottamasta lahjaa, jota nyt tarjoon sinulle lämpimällä sydämmellä.

Hanna taisteli vanhaa ylpeyttään vastaan, mutta hänen rakkautensa Karin tätiin vei voiton.

— Myönnyn, siitä syystä vaan että pidän sinusta, täti, — sanoi hän.

— Ymmärrän, — vastasi Karin täti hymyillen ja hyväili Hannan uhkamieltä osoittavaa otsaa.

Eräänä lauantai-iltapäivänä viettivät Bertha ja Alma pientä pakinahetkeä Hannan luona. Tytöt kävivät ylipäänsä mielellään häntä katsomassa. Hän oli tullut paljon iloisemmaksi ja avomielisemmäksi Bellan parantumisen jälkeen.

— Hyvänen aika, kuinka pehmoisia sohvia sinulla on! — huudahti Bertha heittäytyen eräälle puutuolille semmoisella rähinällä, että sen jalat olivat vaarassa. — Sinun luonasi vallitsee niin suuri mukavuus, että se oikein veltostuttaa.

— Oho, istukaa laattialle, kaiken mokomin, jos tuolien pehmeys vaivaa, — kehoitti Hanna. — Niinkuin näet, pidän minä paraimpana istua paljaalla pöydällä.

— Mutta sanokaa, eikö se olisi taivaallista, jos olisi oikein rikas, — huudahti Bertha aivan hurjistuneena. Ajatelkaa, että saisi nukkua untuvilla, ei tarvitsisi käydä ikävässä koulussa, saisi syödä herkullisesti ja lukea hauskoja kirjoja! Voi, voi sentään!

— Mitenkä sitten kävisi rohdoille ja proviisoritutkinnolle? — kysäsi Hanna.

— Minä viis työstä, kun olisi rahaa niin paljon kuin nuuskaa! Minä pitäisin 16 palvelijaa…

— Ja minä panisin kaikki rahani hevosten ostoon, — arveli Alma, joka tähän saakka oli selaillut kirjaa. — Olen ihan hurjasti rakastunut hevosiin. Olisitko sinä mielelläsi rikas, Hanna?

— En, … tai minkätähden ei, jos vaan itse olisin joka pennin ansainnut.

— Herranen aika, kuinka viisas sinä aina olet! — huokasi Bertha. — Sama se mistä rahat ovat kotoisin, kunpahan niitä vaan olisi.

Tytöt nauroivat.

— Hanna varmaankin perustaisi jonkunmoisen pelastuslaitoksen pahantapaisia poikia varten, — sanoi Alma — enkö kuullut sinun kerran sanovan jotakin semmoista?

— Siinä tapauksessa saisit ottaa Valter Hagenin ensimmäiseksi kasvatiksesi, — ehdotti Bertha. — Hän on jo miltei mennyttä kalua, vaikka on vasta koulupoika.

— Olen kuullut sen, — vastasi Hanna, hypähtäen alas pöydältä. — Valter oli ennen paljon Palmfeltien luona ja minä tunsin hänet hyvänluontoiseksi, kiltiksi pojaksi. Nyt hän ei ole käynyt siellä pitkään aikaan ja, kun kysyin Pentiltä, mikä siihen oli syynä, vastasi hän, että Valter parka oli huonoilla jäljillä. Muutamat tunnottomat ylioppilaat ovat opettaneet häntä juomaan.

— Hyi! Onneksi hänellä ei ole vanhempia eikä sisaruksia, joiden täytyisi häntä hävetä! — huudahti Alma.

— Jos hänellä olisi ollut koti, ei hän olisikaan ehkä tullut semmoiseksi, kuin hän nyt on. Se on juuri siitä syystä, että hän on ollut niin yksin, kun pahat vaikutukset ovat niin voitolle päässeet. Poika parka! Tahtoisinpa auttaa häntä, jos voisin.

Hanna oli käynyt miettiväiseksi. Jokainen muistutus elämän varjopuolista tuntui hänestä suoralta moitteelta häntä itseään kohtaan.

— Elä nyt taas näytä niin juhlalliselta, Hanna. Et sinä kuitenkaan voi hangata maailmaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Mitä sinulla on tuossa pullossa? Kelpaa kai se haisteltavaksi?

— Kai se on hajuvettä, — arveli Alma.

— Mainiota! Saa kai siitä nauttia? Hanna ei vastannut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa.

Bertha aukaisi pulloa ja haisteli. — Uh … ptski! Sinä heitt … ptshi! Sehän on ammon … ptski … iakkia! Jopa osasit valhetella, sanoi Jussi papille.

Hannan täytyi nauraa. — Enkä valhetellut. Enhän minä sitä hajuvedeksi sanonutkaan. Ammoniakkiahan se onkin, jolla olen ottanut pois likapilkkuja vaatteista.

— Ja sillä sinä petät ihmisiä ja panet tämmöiseen hienoon pulloon, aivan kuin se olisi parasta hajuvettä. Ui, kuinka nenääni kirveltää!

Kun tyttöjen piti lähteä, saattoi Hanna heitä vähän matkaa. Ilta oli pimeä ja kylmä, puotien ikkunat loistivat kirkkaasti valaistuna ja ihmisiä tulvaili keskikaupungilla.

Tytöt kääntyivät eräälle sivukadulle. He kulkivat kaikki kolme rinnakkain ja puhelivat vilkkaasti.

Nyt tulivat he menemään erään talon ohitse, jossa uutimia ei vielä oltu laskettu alas kirkkaasti valaistujen salin ikkunain eteen. Berthan katse vilkahti sinne. Samassa seisahtui hän äkkiä ja kuiskasi:

— Katsokaa tuonne! Siellä hän istuukin. Siinä paha, missä mainitaan!

Tytöt huomasivat salissa pienenlaisen pöydän ja sen ääressä neljä nuorukaista punssipullon ympärillä. He tupakoivat, nauroivat ja liikuttivat ahkerasti lasejaan. Yksi niistä oli Valter Hagen.

Hanna tunsi kalpenevansa mielenliikutuksesta. Hän tarttui kovasti Berthan käsivarteen. — Tuo on kurjaa! — kuiskasi hän.

— Tietysti. Mutta tule pois, ilkeältä tuntuu katsella sitä.

— Tuolla he nyt viekoittelevat siltä raukalta viimeisetkin pennit sekä koettavat tehdä häntä itsensä kaltaiseksi. Se ei saa tapahtua. Minäpä menen sisään…

— Se olisi aivan sinun tapaistasi, mutta sitä et kuitenkaan saa, — lausui Bertha vakavasti ja veti Hannan väkisin poispäin.

— En saata lähteä, en saata … läähätti Hanna tunteensa vallassa. — Minun täytyy saada hänet pois.

— Sinuako hän sitten tottelisi, — keskeytti Alma. — Tule pois nyt, rakas, kulta Hanna!

— Odotahan, Alma, elä mene, … minä en voi lähteä … tuntuu aivan kuin jos minä tekisin itseni syylliseksi hänen perikatoonsa. Ettekö te näe kuinka he kilistelevät laseja … kuinka halukkaasti hän sitä tyhjentää … päästä minut, Alma, minun täytyy mennä sisälle.

— Oletko ihan hullu, Hanna?

Berthakin oli liikutettu. — Ajattele koulua, ajattele tulevaisuuttasi, tule pois, olemme jo seisoneet täällä liian kauan!

— Menkää te … minä en voi teitä seurata… Ehkä istuvat he täällä puoliyöhön saakka, — lisäsi hän puoleksi itsekseen, — ja minkälaisessa tilassa on hän sitten huomenna! Hän tempasi itsensä irti tovereista ja lähestyi ravintolan portaita. Siihen seisahtui hän jälleen. Tulisiko Valter pois? Mitä hän oikeastaan sanoisi hänelle? Eikö tämä ollut hullu yritys, jonka hän saisi kalliisti maksaa? Järki kuiskasi: elä mene! — ja hän jäi seisomaan oven taakse. Mutta kun hän taas katsahti ikkunasta sisään, vahvistui hän päätöksessään ja aukaisi oven.

Etehisessä oli vaan yksi viinuri, joka heitti häneen kummastelevan katseen. Hän sanoi puoliääneen ja aivan tyyneesti: — tehkää hyvin ja kutsukaa herra Hagenia ulos. Minä odotan kadulla.

Sen tehtyä meni hän kiireesti, ikäänkuin laattia olisi polttanut hänen jalkapohjiansa.

Ulos tultua huomasi hän, että toverit olivat mennet. — Hyvä on, — arveli hän, — en olisi tahtonut, että Valter näkisi heidät.

Hän katseli tarkkaan etehisen ovea, ja nyt se aukeni. Valter Hagen tuli ulos.

Hanna otti pari askelta häntä kohtaan.

— Minä se olen, Valter, — virkkoi hän ja ääni kuului epävarmalta. — Etkö tahdo olla hyvä ja seurata minua?

— Minnekä? — kysäsi Valter ilomielissään, mutta heitettyään katseen Hannan vakavaan ja surulliseen muotoon, sai hän aavistuksen asian oikeasta laidasta.

— Onko … onko aikomus saada minut pois toverien luota? — kysyi hän ja koetti näyttää jäykältä.

— Kyllä, Valter, — vastasi Hanna lujasti. — Ehk'et aavista, mihin nuo toverit tahtovat sinua viekotella?

— Oh! Liian vähästäpä säikähdyit, Hanna. Me joimme vaan lasin punssia. Jollakinhan sitä täytyy lämmitellä tämmöisellä kauhealla pakkasella.

— Yhdenkö lasin? — Hanna hymyili surullisesti. — Minä laskin jo kolme. Etkö tiedä kuinka pian tuommoinen tulee tavaksi? Minulla oli serkku, joka oli varsin hyvä poika, kunnes toverit saivat hänet huonon vaikutuksensa alle. Nyt on hän kurja juoppo parka, jolla ei ole mitään iloa elämässä.

Hän vaikeni. Ei tietänyt oikein, kuinka saisi Valterin kunnian tuntoa hereille.

— Jo on ruvettu arvelemaan, ettet kelpaa mihinkään hyvään…

— Vai niin! — Valter oikaisi itsensä. — Ihmiset ovat niin sukkelat tuomitsemaan…

— Ole miehekäs, Valter, ja nouse ajoissa! Etkö rupeaisi raittiusseuraan, se auttaisi sinua?

— Ei ole tarvis, voin minä olla maistamatta, jos tahdon. — Valter koetti puhua tyyneesti ja mahtavasti.

— Kyllä me kaikki tarvitsemme nojaa, jos mielimme pysyä hyvissä aikomuksissamme. Minä menen nyt Palmfeltiin, tule sinä mukaan. Ne varmaankin iloitsevat tulostasi.

Valter oli kahdella päällä. Toisaalta tuntui hänestä hauskalta jälleen käydä tuossa hyvässä, lämpimässä kodissa, toisaalta taas häpesi hän sitä, että tyttö muka saisi häntä taivutetuksi mihin tahansa.

— En tiedä, ilkeänkö, — sanoi hän, — en ole kylävaatteissa.

— No, mitäpä siitä. Ovathan Palmfeltit vanhoja ystäviäsi. Me puhelemme siellä ja meille tulee aika hauska. Ethän ole nähnyt Bellaakaan sen jälkeen, kun hän pääsi sairasvuoteeltaan. Tule pois!

Juuri kun he kääntyivät Annankadulle, tuli heille vastaan muuan Valterin luokkatovereita. Tämä oli monesti koettanut sopimattomilla saarnoilla käännyttää Valteria ja, kun nyt näki tämän Hannan seurassa, iski hän silmää hänelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: ähäh, joko jouduit kiinni? Valteria harmitti kauheasti, että häntä voitiin luulla tytön johdatettavaksi. Sentähden muuttui hänen muotonsa synkän näköiseksi ja vihaiseksi, ja kun he tulivat Palmfeltin portin luo, oli hän muistavinaan jotakin hyvin tärkeää, heitti kiireesti Hannalle jäähyväiset ja pujahti tiehensä.

Hanna jäi katsomaan hänen jälkeensä, sydän täynnä levottomuutta ja pettyneitä toiveita. — Mimmoisia raukkoja me kuitenkin olemme, — ajatteli hän. — Monesti tarvitaan enemmän uskallusta ottaaksemme yhden askeleen eteenpäin hyvää kohti, kuin kymmenen takaperin pahaan päin. Varmaankin Valter nyt meni vahvistamaan miehuuttaan punssilasin ääreen sekä sopivalla jutulla selittämään äkkipikaisen poistumisensa.

Pahoilla mielin meni hän nyt sisälle Bellan luo, joka istui nojatuolissa pöydän ääressä; Hanna otti matalan rahin ja istui hänen viereensä. Sitten kertoi hän päivän tapahtumat, ja vähäisellä pään nyykähtämisellä Bella kehoitti häntä aina jatkamaan.