PYHÄ LEHTO

Kiittäin astun pyhään lehtoon kaikki on niin nuorta, uutta, aamunkoitot, ruskot ehtoon… Paljon näen, jot'en nähnyt kesken elon kirjavuutta, paljon tiedän, jot'en tiennyt vielä äsken ihmisrukka, nyt sen mulle kertoo, huutaa joka kivi, joka kukka: Muut' ei valtaa pahaa vastaan olla hyvä ainoastaan; muut' ei kärsimystä vastaan: olla luja ainoastaan, ottaa päälleen koko taakka, mennä kuilun pohjaan saakka, kunnes hengen heimot voimat puhdistuvat lailla kullan, kirkastuvat, siivet saavat, kohoavat niinkuin kotkat karistaen kuonan, mullan, jättäin taakseen vihat, soimat. Itsestänsä silloin käyvät umpeen syvät sydänhaavat…

KIUSAAJA

Taas sydänkaihot pitkät mua kiertää, taas elon menneen varjot ohi kulkee ja tuska maan ja taivaan multa sulkee On niinkuin vihais mua metsä, virta ja vuori, keto, polku, kaikki täällä, kuin linnut vaikeneisi pääni päällä, ei rukous, ei ajatuskaan lennä… En Jumalani eteen tohdi mennä… Voi, tarvitaanko puku munkin, nunnan, siis välttämättä ennenkuin on rauha ja sopu kanssa kaiken luomakunnan!

Ah, onni maallinen, min jo ma hylin, taas houkuttelee vienon-lempein sylin ja aroin, välkkyväisin mielikuvin pois sabbatista elon arkipäivään, ja mielin riutuvin ja pakahtuvin jään tuijottamaan unten kultahäivään.

Ma uneksun, ah, että myöskin mulla on osa muiden onnelliseks tulla, ett' on ympärilläin elon taulu, korvissani armaan aamulaulu, että lattialla lapsi liikkuu, rukki lirisee ja kehto kiikkuu, metsätiellä karjan kellot soittaa… — — — — — Pois karkotkaa jo turhat tuulentuvat! Voi, liiaks suru suloinen mun voittaa ja kyyneleihin särkyy unikuvat…

HÄTÄ

Mulle tulee, tulee tuska, sielun hätä, ja ma huudan ja ma huokaan: Onko ketään, ketään mua köyhempätä! Yökkö olen, hylkykanto, eränkäyjä, hullu miesi, jot'ei koskaan varro lämmin kotiliesi eikä armaan käden-anto. Orpo, tumma tuulen-heitto, jot'ei tunne maammo, taatto eikä jälkipolven saatto!

Jälleen epäilykset palaa… Kiellän aatokseni parhaan, kiroon erakkuuden valaa, johtanut se lie mun harhaan: enhän ole tiellä taivaan, jos ma täten näännyn, hiudun outoon omantunnon vaivaan…

HERRAN ÄÄNI

Mistä nyt ma tiedän, mietin, voitanko ma synnin, vietin, karkulaisna, pakosalla! Heikompi nyt lien kuin tuonoin, huonompi kuin sankar huonoin elon taiston tanhualla. Miks en kulje kera muiden kärsivien, yksinäisten, etsivien? Jokainen ken kärsi, eli, onhan sisar, onhan veli… Itse rakensin ma teljet välillemme, vaikk' on Luoja luonut meidät käymään rinnan. Polot, unohdetut veljet, anteeks suokaa: teinhän teistä oman pienen tuskan hinnan!

Miss' on kasvot Kaikkivallan, jos ma yksin häntä kiitän! Haavetta mun hyvättyöni, jos ma yksin sadon niitän, turhaa viisauden-aarteet, kaikki, minkä tiedän, taidan, jos on mulla sydän saidan, sydän aran, itserakkaan ihmisparan, jos ma ääntä Herran pelkään vaativaista pimeen selkään, pimentoihin polun kaidan…

Kuolee huulilleni hymnit, valat kauniit virren säkeen, ellen valojani täytä, ellen lähde ulos Herran viinimäkeen. Ehtyy syömmessäni voima, ellen voimiani käytä, ellen muille Herran tietä raivaa, näytä.

USKON SANKARI

Sydän, nyt on hetkes tullut kestää, kasvaa taikka kuolla! Jälleen ulos avaan uksen, vilinähän ihmiskeon, jonne sanaa pelastuksen tahdon viedä, sillä kaipaan pyhitystä työn ja teon. Sillä kaipaan ilmaa siipieni alle, tahdon päästä syvälle ja korkealle, Mestarini lailla käydä tietä orjantappuraista tuskan kautta johtavaista suureen jumal-ihmisyyteen…

Raukat veljet, ihmispolot, kuinka vartookaan he meitä, voitokkaasti kärsineitä, meitä, joill' on usko luja, ettei unemme vain unta, että kohta täyttyy aika, tulee taivaan valtakunta.

Merkit on jo maassa, veessä, merkit ihmissydämissä! Ei ne usko, toivo suotta, mutta tietkää, tuhat vuotta on vain päivä Herran eessä! Tietäjien tähti hohtaa, akkunainen taivahasta jokaiselle, joka lähti kohti luvattua maata, rauhan maata autuasta. Emme eksyä me saata, emme uskostamme laata: tähti näkyy ijäst'ikään, vaikk'ei määrää näkyisikään…

EPILOGI

Nyökkää iki-iltatähti:

Totta, totta, tääll' on rauha, voiton kruunu kimmeltävä kylmyydestä autuaasta, tänne kohoo sumut maasta, tänne hengen lento halaa. Täältä kerran kaikki lähti, tänne kerran kaikki palaa, mik' on pyhää, pysyväistä elämässä haihtuvassa. Tääll' on rauha, rauha suuri Jumalassa.