KOTIPETÄJÄ
Reading edition
VANHA MUMMO
Vanha mummo harmaahapsi, nukkunut jo huomaan Herran, muistan, kuinka armahasti lasna kantelit mua kerran… Tuosta tunnen taaton uksen, tuosta kansan tuudituksen.
Sydän lauloi sylkyttäissään synnyt muinaispolven suusta, käsi kertoi liekuttaissaan aurasta ja kangaspuusta… Tuosta lapsen rinta yhä soi kun korpikannel pyhä.
Enää liekuta ei laulus, kuules muinaisist' ei haasta, mutta silmäs murheen-kaunis tuikkaa mulle varjoin maasta niinkuin joulutähti hohtaa, vaalii, lohduttaa ja johtaa…
Enkel-katseen tuon sa saitko viljoin virranneesta veestä, jonka itkit rukoillessas tuskan-tutun heimos eestä, josta, tiedän, helmi pieni vieri vuoksi munkin tieni:
Tähtiin pyytää eikä pääse, tekee vartta, ei saa kukkaa, ain' on eessä suru, sulku, joka voimat pirstoo, hukkaa… Luonto orjanansa pitää, kylvöt vaatii, harvoin itää…
Tumma tuutija, sua kiitän askarteesta kätes karun! On kuin arka avunhuuto mulle muisto elos tarun, josta palkaks sait vain petun, korven yöstä valloitetun.
Kuin sa kerran mua, mielin muistoasi käsin kantaa, pyhä vaimo, jonka osa ainut oli muille antaa, raataa, unohdettu olla, maata köyhäin kalmistolla…
MAAILMALLA
Pyhä syntymämaa, emo ankara suuri, sa henkeni latva ja aineeni juuri, niin karvas ja sentään niin suloinen ain, elonvoima mun omassa rinnassain!
Ma turhaan vieraita polkuja polen: olet läsnä, jos kuinkakin kaukana olen, olet pyrkimys, poltto mun sydämessäin, olet henkeni kurkotus päivään päin!
Olet muinaisen muisto ja tahto sa taaton, hämypäilyvä aavistus juhannus-aaton, min virttä mun sieluni ainiaan soi… Ei kantelo kauniimmin soida voi.
Kuvas onhan, sen tunnen, tää murheinen rinta, mi soiluu kuin sydän-yön järvien pinta… Ah, unten lahjan sulta ma sain, ah, unten maa sinä lienet vain!
TALVINEN PALUU
Kun minä jällehen nään hangen ja lakean jään, lyö ilon kotoisen korkea laine lävitse pään!
Sun tunnen, tunnenhan kyllä! Sydänkaihoni syleilyllä sua tervehdin syntymäkyläni kaunis ja taivas sen yllä!
Kun minä jällehen nään isien tanteren tään, raukenen, unohdun eteesi hiljaa kyyneltymään…
Paha paljonkin ollut oot mulle, mut kanna en kaunaa ma sulle. Sitä päivää, jona en siunaisi sua ei koskaan tulle…
KOTIPETÄJÄ
En mitään ma tiedä maan päällä kauniimpaa kuin ranta-äyräällä mänty, mi ilmahan kurkottaa käsivarttansa sitkeää, käyrää, auringon kultaamaa…
Se seisoo siinä tuo kohtalon kytkemä vahti, korvissa aina ulapan autio kohu ja aaltojen ikuinen tahti, se seisoo siinä vihreenä tuulien tiellä, kesät ja talvet, ain' yhtä tyynellä miellä.
Muistan, ah muistan kaikkia kauniita muita hentoja, herkkiä linnun-laulatuspuita, joilta jo vaaran varjo, viima, mi ohitse viistää, voiman murtaa ja puvun helkkyvän riistää.
Kiitän ma Luojaa, että on meillä myös noita vankkoja urhoja, untensa erakoita, vasta-sään kansaa tuhat-polvinen suku, joiden on vaivat vanhat kuin tuhatvuosien luku.
Kuin temppelin holvi on lakeus latvasi karun. Läpi tuulien humun, syysmyrskyn ja sumun sen alta soi virsi ikuisen unen ja tarun, kaukaisen kanervakankaan laulelot liedot ja tähtien, aaltojen kylmät, ankarat tiedot.
Miten paljon, ah, paljon sa kertoa voisitkaan elon haaveista katoavista ja myös kadonneista! Mut kuoreesi kohmettuvaan kaikk' kätket kohtalon salat, myös sen että uupua alat, sa urhein urhoollisista… Loppuun asti sa tahdot törmällä seista.
KORVEN HENKI
Helmassani soiluu elon syvyys, tutkimaton, liikkumaton hyvyys… Yössä hiljaisuuden kaihon-soiva kannel yksin helkkyy unelmoiva…
Otsallani uinuu haave lieto, uumenissain iki-tuskan tieto… Lienen suo: jos astut, jalka vaipuu, kaipaat: sinipiiaks vaihtuu kaipuu…
Olen itse alku-aineen mahti, vuorten, vetten aartehitten vahti, ihminen jos halaa, pyytää noita, isken silmiin aarnivalkeoita…
Olen pyhän pysyväisen henki, olen herra korskan ihmisenki; vapahaks jos yrittää hän milloin, lapsen lauluillani kiedon silloin…
KAUPUNGIN HENKI
Voi kansaa, mi köyhäksi leimasi maansa, min kulta vain vartoo vapauttajaansa!
Tääll' liian on kauan jo pettua syöty ja vieraalle kannettu palkka ja hyöty!
Olen henki toiminnan, tahdon ja tarmon, ja tappaja unten ja untelon armon!
Älyn voittoa vaadin, ryskettä roimaa, se on suurempi murheen ja halla-yön voimaa!
Väkipyörien jymy, teon valtava taulu on kauniimpi kuin ikihaavehen laulu!
Ei puuttehen syitä Suomelle suotu; se on suureksi, rikkaaksi, raikuvaks luotu!
Ei enää lepohon, itkuhun aikaa, nyt antakaa riemulla kirvehen kaikaa!
Sepot nuoret ja vanhat, iskekää taajaan, niin että lyö säkenet maailmahan laajaan!
Niin että käy ilmassa elämän helke ja mailla ja merillä mainehen välke!
Tää maine: on Suomella kohtalo Hellaan: se voittaa voittajan kauneudellaan.
Yhä henkensä luo, yhä laulunsa helää, on vanki ja sentään vapaana elää!
SUOMEN SUVI
Paistaa Luojan suuri päivä, lehdot helkkää, ilakoi, kaukomielet laineet kiikkuu, kukkarinnat kummut soi… Laihot heilimöivät lupaa: työmies työnsä heelmät saa, elon armautta riittää, jokaiselle kasvaa maa!
Suomen suven armas kuva uniko vain unohtuva?
Näkee unta uhrikuusi: Kodin, templin parsi lien, kylvän taiat kaikkialle, joka syömmeen laulan tien. Tahdon kasvaa, tahdon olla rakkauden, rauhan puu, kunnes oksieni alle kaikki kansat koteutuu.
Ihmisyyden iloon lupa turhako vain tuulentupa?
Kulkee kaukaa ylhät tuulet, halki aikain vastuun tuo: Kaikki katoo, kaikki ehtyy, yks ei: vapauden vuo! Niin on suuret, niin on ylväät, niin on kauniit lapset maan: henkensä he antaa, vaan ei kauneuden kaihoaan!