OMA SYDÄN

Tuletko?

Tyttö, sun vuoksesi vaikkapa harhaan suurimpahan olen valmis ja vuotan. Ah, sinun luoksesi suuntaan ma parhaan aatoksen, tunteen ja tuloosi luotan. Mieletön mies olen, vaaraa en näe, jokainen sanas' on rytmi ja säe. Tuntuu kuin löytänyt oisin sen, jota tarkoitti elämän taisto ja sota. Oudossa hurmassa silmäni sulen, tunnen selvään sun katseesi tulen, syttyvi pyhä odotus poveen: etkö jo kohta kolkuta oveen?

Outo vieras.

Kuin poikanen ketoja kuljen mä alla siintävän laen, sulokaipuun rintaani suljen ja päivänkukkia haen.

Mä lehtyet valkeat nypin ja vastausta niiltä vaadin, kuin riemusta houkkana hypin ja pilvilinnoja laadin.

Joka kukkanen nyökkää ja hymyy: mik' ihme nyt vaivaa miestä, mikä outo sen silmissä lymyy, miks' erkani vanhasta tiestä?

Ei eksynyt kukkien kerhoon hän ennen, kuiskinut meille, vaan vaipuen huolien verhoon vaels' suurille valtateille.

Miks mies, min huulilta poistaa ei salpaa saattanut mikään, yht' ainutta nimeä toistaa kuin muita ei löytyisikään.

Niin, niin, siit' on monta vuotta, kun kukkien mieltä kysyin. Elo pitkä on mennyt suotta, mä syrjässä outona pysyin.

Älä imehdi, kultainen keto, en turhien tähden tullut, tämä ehk' on viimeinen veto, siis kuuntele haavehet hullut.

Suo olla mun nuorena kerran, oon kantanut kuormaa surun. Suo siit' edes hivenen verran, min tuhlasin kaupoissa turun.

Agnus Dei.

Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua. — Mitä on se, kysyi ruususuu. »Kaunihimpi maista kaivattua, jumal-lemmen lahja, toukokuu».

Otsallasi asui taivaan hyvyys, karitsainen hymykuopissas, silmistäsi katsoi sielun syvyys, lapsen nauru leikki huulillas.

Koko olentosi unelmoitsi niinkuin kevättänsä vehmas maa. Askel nuoruuttansa ilakoitsi keinuttaissaan vartta notkeaa.

Astuin rinnallasi. Lapsi riemun, mistä eksyit murheen maailmaan? Yhä vielä aatokseni vie mun kesäyön sen helmaan kuulakkaan.

Missä kuljit, siellä liikkui lempi, onnen hurma yllä huminoi. Katse puhui, huuli haastaa empi, suurin riemu sanatonna soi.

Kirkas nuoruus, mikä mahti toi sen tielle hukkunehen harmauteen? Sydän orpo vielä unelmoi sen, min jo uskoi ijäks' uupuneen.

Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua, onni ylhä yhden suviyön. Muistos säilyy, muistanetko mua, kohtaloni kanssa arpaa lyön.

Rauha

Oi ällös puhu! Saapuu hiljalleen jo ammoin, ammoin kadotettu tyyni ja vilpas rauha mykkään sydämeen. Oi vaivu hiljaa, armas, syleilyyni.

Oi vaiti, vaiti! Nojaa, nojaa näin ja kuule, kuinka rinnassani soittaa. Sä vielä epäiletkö, ystäväin, ett' emme jaksa taistelua voittaa?

Ei sanaakaan! Nyt vihdoin tullut on se hetki, jota varroin monta vuotta. Nyt uskon, että määrä kohtalon ei ollut meitä yhteen liittää suotta.

Oi laske hiljaa kätes otsallein ja kauan, kauan katso silmihini, sä näätkö kirkastetun rakkautein ja sielun nuortunehen, enkelini.

On vuotten tuskat tuhaks huvenneet — suo liukua sun kätes ohimoita, — on poissa pilvet niitä polttaneet, sun kanssas valloitamme auringoita.

Oi vaiti, vaiti! Viel‘ ei sanaakaan! Tää hetki harvoin elon tiellä toistuu, mutt' tiedät, armas, taistoon alkavaan on voimaa nyt, kun tämä tenho poistuu.

Minkä mä taidan?

Minkä mä taidan, että mun nuoruutes sytti, että sen tuoreus taas veren vanhan ja ehtynehen elähytti, että sun suudelmaas yhä muistan, se huulilla palaa? Sinä sieluni sait, sit' en salaa.

Minkä mä taidan, että sä lempeä vannoit? Ei, et vannonut, et, sanan vain vahingossa sen liukua annoit, tuikkihan tähtöset ja leikitsi lempeä kuudan, mitä merkitsi siis sana muudan!

Minkä mä taidan, että on rinnassa tuli, jonka sä liekkiin sait, sydän monten jos talvien huuruista suli? Armas, nyt olet vait, jollet sa toistaa voi sitä sanaa, jok' esille autuuden manaa.

Miksi?

Utukuva, hetken harha haaveen hämy-mailla unhoittuva unen hauraan, katkelmaisen lailla.

Niinkö riutui ihme sydämesi korkein, ylin? Mihin hiutui ovet kahden auennehen sylin?

Sinäkö, kulta? Kipinäkö vain, min liekiks haastoit? Miksi multa rinnastani kevään nuoren raastoit?

Ah mun houkon avautua eessäsi miks' annoit? Miksi joukon eteen turulle iän kaiken kannoit?

Oi, en soimaa sua. Armas, ällös mua vältä! Ehk' on voimaa kestää vielä isku elämältä.

Jäihän toki muisto murehdittu, aarre surun. Minkä koki kauneinta, ei huku hiekkaan turun.

Lyhyt satu.

Se kesti hetken niinkuin kaikki kestää se, mik' on täällä ilman syvää juurta. Kun sielus hurma alkaa huiman retken, et lentoa sen, heikko, henno estää, vaikk' aavistatkin pettymystä suurta.

Sä pelkkää päivää varten onnes loisit ja pelkäät huolta, jonka huomen tuottaa. Et siedä pienintä sä pilven häivää ja onnettomist' onnettomin oisit, jos et vois polkus' erhettyyteen luottaa.

Mä kautta harhain totuin hakemahan sen, mitä elämäll' on mulle antaa. En tiedä, kuka täällä lienee parhain: hän, joka ottaa hyvän sekä pahan, vai hän, ken hyveellensä koron kantaa.

Oi typeryyttä! Miksi sydämeni et turhasta jo lakkaa liekinnästä? Hän tunne ei sen onnen kylläisyyttä, mi toisi hänet minun rinnalleni, sen, joka juuret ottaa elämästä.

Huusin sieluni suuren hädän…

Huusin sieluni suuren hädän, kohtasin syämet sykettä vailla, rintahan lyöden ja ynsein katsein käännyitte pois fariseusten lailla.

Kaukaa katsoitte silmin karsain, näytitte itsehurskauden uhmaa, tylsä supina huulilla kulki, koetitte nauraa naurua tuhmaa.

Teitä halveksin, sielut harmaat, tyhmyrit alla viisauden viitan, surmaks suuren, ylpeän tunnon käytitte keinoja jesuiitan.

Huusin sieluni suuren tuskan, yksi, ah, yksi huutoni kuuli, keskell' luihun, ilkkuvan hymyn värähti kaunis kalpea huuli.

Katsoi siintävä silmäpari, yksi, ah, yksi ei mua jätä, ei jätä siksi, ett' on hällä itsellä sielussa suuri hätä.

S