KARTANOITA KALLIOLLA (continued 3)

Ja tuo pieni, kyselevä poika mustine, syvämietteisine silmineen? Voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan hänen retkistään ja vaiheistaan. Hänellä kun oli suuria taiteellisia taipumuksia, erosi hän poikavuosinaan koulusta ja meni taiteilijan ateliaan. Hän edistyi suurin askelin ja kaikki toverit ennustivat hänelle loistavaa tulevaisuutta. Mutta äkkiä hän laski pois piirtimet ja kaivertimet, istui taas koulunpenkille ja valmistelihe yliopistoon. Saatuansa konfirmationinsa aikana sisällisen herätyksen, päätti hän ruveta teologiksi. Se, mitä hän oli, oli hän kokonaan, mutta nuo tummat silmät katsoivat kaikkialla pohjaa myöten, ja milloin pohja ei näyttänyt kyllin lujalle, silloin kävi hän levottomaksi. Hän katkaisi entiset siteet, läksi isänmaastaan ja jätti ystävät vakuutuksensa tähden, syöstäkseen taas uusiin taisteluihin. Siitä huolimatta kumpusi valtava elämän vuo hänen sydämestään, joka niin harvinaisella herkkyydellä käsitti nuorison pyyteitä ja taisteluita. Kaikissa hänen puheissaan ja kirjoituksissaan pulppuili taiteellinen suoni — nuoruuden perintöä. Harvoissa ihmisissä yhdistyy totuus ja kauneus niin ihanaksi kokonaisuudeksi. Koko hänen teologiansa, dogmatikansa ja etikansa kohdistui lopultakin yhteen ainoaan — joka ei ollut mitään muuta kuin tuo lause ristin jalustassa. "Christus solus, sola gratia, sola fide" — Kristus yksin, armosta yksin, uskon kautta yksin — ne olivat viimeiset sanat, jotka hän kirjoitti. "Turvanani aina Kristus on!" — sitä puhuivat nuo korkealle kohotetut kädet, jotka hän kuolemaa kohti ojensi, puhuivat äänekkäästi ja kaunopuheliaasti.

Ja tuo nuori mies, niin kernas menemään luostariin, hänestä en paljoa tahdo puhua, sanon vaan, että hän oli heloittava ja polttava valo, joka itseensä riutui. Taiteessansa oli hän kohonnut mestariksi, ja — mikä ainoastaan harvoille on suotu — hän löysi juuri luonteensa mukaisesti tuon elegisen, haikean piirteen luonnossa, tuon kaihon, josta Geibel laulaa:

Luonnossa suuri piilee kaikkialla henki, Se piilee kivissä ja alla ahojenki. Se metsän vehreen huojuu hartioilla Ja harhaillen käy rannan kallioilla. Se sinivuokon silmään poikkee tieltään Ja äänetöntä haastaa sulle kieltään.

Hänelle koitti hiljainen onni nuoren vaimonsa kera. Silloin sai hän kiireellisen kutsun taivaalliseen kotiin. Ollessaan opintomatkalla Tyrolissa haki hän eräänä ylen kuumana päivänä suojaa raju-ilmalta eräässä tunnelissa, jossa jäinen kylmyys kietoi vaippaansa tulistuneen ruumiin. Reumaatillinen kuume hyökkäsi sydämeen, ja muutaman viikon kuluttua oli eronhetki tullut. Sairaskamarin akkunat antoivat juuri Fremersbergiin päin. Vaimolleen ja lapsilleen sanoi siinä jäähyväiset tuo kukoistava mies, ei vielä kolmenkaankymmenen vanha. Jumalalle sanoi hän viimeiset sanansa: "Isä, sinun käsiisi annan minä henkeni." Ja sydän, jonka tykytykset olivat kuuluneet ovelle saakka, lakkasi tykyttämästä.

Mutta tuo uneksiva poika, joka oli nukahtanut ristin juurelle, hän säilyttää sydämessään kaikkien niiden kuvat, jotka kerran olivat seisoneet tuon ristin juurella ja nyt sen rauhassa nukkuvat.