KARTANOITA KALLIOLLA (continued 2)

Hän otti sormuksen, suuteli sitä ja sanoi:

— Sainhan sinut jälleen, rakas sormukseni. Niin äkkiä hävisitkin minulta sormieni kanssa.

Reinhagenille ja Lyydialle sanoi hän sitten:

— Siinä taistelussa, missä teidän poikanne ja veljenne kaatui, sain minäkin haavan ja menetin kolme sormea vasemmasta kädestäni, kuten tässä näette, — hän veti hansikkaan pois vaivaisesta kädestään. — Etusormessa oli minulla sormus, jonka nastassa oli äitini kuva. Sen tahdoin viedä kanssani taisteluun, että muisto rakkaasta äidistäni minua suojelisi. Mutta silloin vei äkillinen isku minulta sormuksen sekä sormet. Minä menin tainnoksiin, kumppanit kantoivat minut pois, enkä sormusta enää sen koommin nähnyt.

Nyt painoi hänkin pientä nappulaa ja näytti Lyydialle äitinsä kuvan.

— Tässä on vielä nimenikin, — lisäsi hän, — "Dietrich Graf z. R." (Dietrich R:n kreivi).

— Onko tämä unta vai totta? — kysyi Lyydia isältään.

— Totta se on eikä mitään unta! — huudahti nuori kreivi. — Tiedän vielä muutakin, joka on totta. Jumala on antanut sinulle merkin siitä, kuka on oleva sulhosi. Isä! Minä olen kestänyt koetuksen ja aina luottanut Lyydian viattomuuteen. Nyt siunaa Lyydiaa ja minua, niinkuin äitikin tämän sormuksen kautta on meitä siunannut.

Presidentti, joka kauan oli pitänyt Lyydiasta, siunasi heitä molempia ja syleili Reinhagenia.

Riemusaatossa noutivat seurakuntalaiset ja kenraali Reinhagenin kotiin. Kutsuttiinko vanha kouluneuvoskin tuliaisjuhlaan ja noudattiko hän kutsua, siitä ei kertomus mainitse mitään. Kenraalitar, joka rakasti Lyydiaa kuin omaa tytärtään, tahtoi välttämättömästi pitää huolta hänen myötäjäisistään, ja pastori, kovien koettelemusten mies, sai vastaanottaa ystävyyden ja rakkauden osoituksia monelta taholta. Muutaman kuukauden perästä aiottiin viettää häitä, sillä Reinhagen oli sanonut tyttärelleen:

— Nyt tiedän, lapseni, miten tuon sormuksen laita oli, mutta lupauksestasi en tahdo mitään tietää. Siitä minä sinut täydellisesti vapautan tai siirrän sen — sulhollesi.

Mutta noin kaksi kuukautta tämän jälkeen saapui omituinen häälahja.

Vaikka Lyydia erinomaisella ystävyydellä oli otettu presidentin perheen jäseneksi, vallitsi kuitenkin heidän keskuudessaan, tuon selvittämättömän murhan takia, hämärä vastenmielisyys Lyydian isää kohtaan. Silloin saapui presidentti eräänä päivänä odottamatta kotiinsa kaupungista.

— Minä tuon mukanani häälahjan, jota ette kenties ole odottaneet, — sanoi hän ja osoitti kookasta, päivän polttamaa miestä, joka nousi hänen kanssansa rattailta. — Tämä on teidän veljenne poika, Reinhagen, murhatun Davidin poika. Hänellä on paljon kertomista Teille.

Reinhagen katseli vierasta tulokasta ja huomasi hänessä pian monta veljensä piirrettä, vaikka nuori mies oli ystävällisemmän ja lempeämmän näköinen.

— Rakas setä, — sanoi vieras, — minä olen tullut tänne suurta vääryyttä hyvittämään. Sinä olet kärsinyt paljon isäni tähden. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi, ja anna sinäkin hänelle anteeksi! Hänen murhaajansa on — Tuaro, orja, joka oli hänen mukanaan. Isä oli ottanut hänen vaimonsa ja myönyt hänet. Sitä ei Tuaro voinut unhoittaa, ja matkalle lähtiessä oli hän toisille vannonut, etteivät he enää tulisi isääni näkemään. Mutta meitä hän rakasti, ja siksi hän odotti, kunnes kaikki asiat tulisi järjestetyiksi, ja kuultuaan, että sinutkin, setä, ajettaisiin pois kodistasi, tahtoi hän murhaamalla isäni tehdä teillekin hyvän työn. Näön vuoksi matkusti hän pois, vaan palasi yöllä takaisin, aukaisi hiljaa akkunan, jonka jo päivällä oli ruuvannut irti, ja hyökkäsi huomaamatta isän kimppuun. Näytteeksi muille orjille tästä kostontyönsä täyttämisestä, leikkasi hän irti vasemman käden, jossa sormus oli, ja kiiruhti sen kanssa kotiin. Tämän tunnusti minulle Tuaro juuri ennen kuolemaansa ja antoi minulle isän kuivettuneen käden ynnä sormuksen, ja tässä se nyt on. Katkera suru ja varmaan myös kalvavat omantunnon vaivat mursivat ennen aikaa Tuaron elinvoimat. Mutta minä en ole tullut ainoastaan näitä sinulle kertomaan, vaan myös puolestani asiasta hyvitystä antamaan, sitä enemmän, kun vasta kuulin, että vielä toistamiseen olet saanut sen tähden kärsiä. Minä en tarvitse isoisän taloa ja perintöä. Minä olen rikas, ja minulla on tavarata enemmän kuin tarvitsen. Minä tahdoin nähdä kotimaatani ja sinut ja tuoda sinulle tämän lohdutuksen. Lyydia saakoon perintötilan sinun kuolemasi perästä; se olkoon minun osaltani hänelle myötäjäisiksi.

Lopun lukija mielessään kuvitelkoon. Lyydia ei kreivittärenäkään unhottanut lapsenvelvollisuuksia isää kohtaan. Reinhagen kuoli ijäkkäänä miehenä. Mutta sulavina vuotivat aina silloin sanat hänen huuliltansa, kun hän saarnassaan puhkesi puhumaan, miten hyvä on pitää Jumalata asiansa ajajana ja psalmistan kanssa sanoa: "Sillä minä tiedän, että Herra raadollisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa".

Kuinka juristista tuli teologi

Toisin nyt kuin ennen. Moni seikka on vuosien kuluessa paljon muuttunut. Jos esimerkiksi tulee johonkin pieneen kaupunkiin, jossa ei ole käynyt 40:een vuoteen, niin tuskin sitä enää tunteekaan. Kaupungin vanha tulliporttirakennus rautaristikko-ikkunoineen, joiden takana vangitut pahantekijät ennen istuivat, muille pelottavaksi esimerkiksi ja korkealle Oikeudelle kiitokseksi, on jo korjattu pois. Katua on lavennettu, ja vähän oikealla entisestä portin paikasta seisoo "Rautatiehotelli." Siellä tosin moni veijari nytkin majansa saa, mutta eipä hän enää tyydykään veteen ja leipään, niinkuin hänen virkaveljensä entisinä aikoina.

Kenties tunsit niinikään ennen muinoin jonkun sotilaan hessiläisestä jalkaväestä. Hänellä oli yllään silloin hännystakki ja päässä pannukakun muotoinen huopahattu. Hänen herra kenraalinsa taas käytti töyhtöniekkaa kypäriä ja purjehti eteenpäin kuin kolmimastoinen, puolet kasvoista uponneena korkeaan kaulaliinaan. Pilkottipa vielä palmikkokin esille kolmimaston alta vähän varhaisempina aikoina. Toista on nykyään. Ahdas asetakki on nyt hänen yllään ja päässä kaski. Mutta ellei arvoisa lukija ole tyytyväinen viimemainittuun, vaan tahtoisi mieluummin tshakoa tai keepiä, niin on ainakin tämän kirjoittaja yhtä mieltä sen schwabilaisen isännän kanssa, joka ratkaisi tämän asian näin: "keepit ovat hyvät, kaskit ovat hyvät, mutta — päät ne eivät ole hyviä."

Paljon on maailmassa muuksi muuttunut, eikä yksistään tulliportit ja jalkaväen pukimet. Löytyy kumminkin olemassa eräs laji ihmisiä, jotka ovat muuttumattomina pysyneet, ne ovat — ylioppilaat. Iloisia, reippaita, tulevaisuudesta huolettomia he ovat, kunnes sitten tutkinnot astuvat heidän eteensä pelottavana hirviönä. Sydän kepeä, kukkaro myös. Vähän kireät välit tosin viimemainitun kera, vaan sitä parempi tuttavuus tuon jalon rikkaruohon kanssa, mikä tupakaksi nimitetään, sekä ohrain ja humalain kanssa. Semmoisia he olivat sata vuotta sitten, ja samallaisia he ovat vielä tänäkin päivänä. Ja kuitenkin piilee tuon mustan, liivittömän samettitakin alla, kaiken iloisuuden rinnalla, miehuullinen mieli, jolla on oikea tarkoitusperä, ja joka kuohuu ja käy kuin jalo viini, kunnes se viimein kirkkaaksi selkenee. Siksipä emme tahtoisikaan hyljätä saksalaisten ylioppilasten elämää emmekä vaihtaa sitä ranskalaisten pakkotakkiin, vaikka nämä herrat koulupojat ahkerammin penkeillään pysyvätkin ja hiukan paremmin käyttäytyvät. Kellä ei nuoruutta ole, sille ei vanhuuttakaan tule.

Ylioppilaitten mielessä asuu, paitsi lukuhalua, myöskin eräs toinen halu, ja se on matkailemis-halu. Sentähden onkin monelle professorille sangen vaikeata esimerkiksi helluntailuvan jälkeen taas saada kuulijakuntansa kokoon. Useat ylioppilaat arvelevat nimittäin: professoria saa kyllä vielä kuulla, ja voihan hätätilassa kopioida hänen vihkonsa taikkapa ostaa kirjan, jossa tuo viisaus seisoo oikein präntättynä, mutta tätä tai tuota seutua en kenties enää koskaan eläissäni näe, ja siksipä sitä nyt pitää ihailla. Ja jos matkarahat ovatkin niukat, niin löytyyhän hyväntahtoisia ihmisiä kaikkialla, jotka nälkäiselle ylioppilaalle vähäisestä palkkiosta pöydän kattavat.

Näin ajatteli viime vuosisadan lopulla myöskin kaksi ylioppilasta, jotka Leipzigissä olivat antaneet sydämensä lakitieteelle, tuolle neitoselle, joka silmät sidottuina vaakaa pitelee. Lakitieteessä on jotain ylevää, eikä pidä läheskään aina paikkaansa sanat: "lainoppineet ovat huonoja kristittyjä", sillä tosikristittyjä on kyllä heidänkin joukossaan. Ihanaa onkin olla leskein ja orpoin auttaja ja heidän oikeuttaan täällä maan päällä hoitaa.

Niin kulkivat sitten nuo kaksi nuorukaista eteenpäin maantietä pitkin ja istuivat myös joskus jonkun säälivän talonpojan rattailla. Tuommoiset kaupunkilaisjalat ovatkin enemmän tottuneet asfaltilla astelemaan kuin maantietä myöten tallustelemaan, ja niihin saattaa pian ilmestyä rakkoja ja sen semmoista.

He katselivat nyt vanhaa kunnianarvoista Quedlinburgin kaupunkia, jossa keisari Henrik Linnustaja on haudattuna, ja jossa Otto keisarin kaunista rukouskirjaa säilytetään, ja jossa Klopstockin, Messiaan laulajan, synnyintalo on nähtävänä ja paljon muuta ihmeellistä. Nousivatpa portaita myöten ylös Noidankukkulallekin ja katselivat alas sen pyörryttävästä korkeudesta, vähääkään välittämättä siitä, että professorit Leipzigissä sillä välin vakavina istuivat katedrassa, luennoita pitäen. — Mutta mitä syvemmälle he Harz-vuoristoon tunkeutuivat, sitä syvemmälle saivat he myös sukellella kukkaroihinsa, löytääksensä sieltä vielä jonkun kolikon, ja lopulta he eivät enää löytäneet siitä yhtään mitään. Tosin kiinnittivät he vöitään pari tuumaa kireemmälle, ettei vatsa mitään huomaisi, mutta — ei tämäkään ajan pitkään auttanut. Tupakka, jota he polttivat, ei myöskään ollut hienointa lajia, eikä saattanut nälkää sammuttaa. Silloin päättivät he seuraavassa pitäjässä pistäytyä pappilaan ja ilahduttaa sikäläistä pastoria käynnillään, "sillä", arvelivat he, "hän on varmaan ypö yksinäinen ja riemastuu, kun saa taas ihmisiä nähdä. Ylioppilas yksin ansaitsee ihmiseksi kutsuttaa; kaikki muut ovat joko vasta siksi tulemassa tai jo laanneet sinä olemasta". Niin ajattelivat ylioppilaat ja toisekseen myöskin näin: "Pastori on hänkin kerran ollut yliopistossa ja tietää, miten kallis ja monimutkainen tieteen ura on, sekä miten pieni ylioppilaan kukkaro; hän on kyllä käsittävä asian. Toivottavasti on hänellä myöskin hyväntahtoinen rouva, joka nurisematta jakelee vieraanvaraisuutta joko kananmunan tai kukonpojan muodossa, ja onhan sitä aina pappilassa suolattua ja savustettua juhlapäivien rääpiäisiksi."

Samassa sukelsikin jo sievä kylä esille ihanain hedelmäpuistojen keskeltä. Suippea kirkon torni viittaili heitä luokseen, ja pappilan huomasivat he myös heti. Mutta silloin heräsi heidän mielessään äkkiä ajatus, joka tuskallisesti kouristi heidän sydäntään: hehän olivat juristeja eikä teologeja, lakitieteen eikä jumaluusopin oppineita. — Saattaapa vielä olla, ettei pastori lainkaan suvaitse ensinmainituita, vaan kyllä mieluisasti ottaisi vastaan jumaluusopin tutkijoita.

— Silloin, — sanoi toinen heistä, — ei auta muu kuin esitellä itsensä teologeina ja pastorin tulevina virkaveljinä. Olemmehan mekin kristillisiä ihmisiä; olenhan minä vähin jo puheitakin pitänyt ja osaan vielä katkismuksen sekä ulkoa että sisästä.

Toinen teki vastaväitteitä, sillä hän ei ollut tottunut hätävalheisiinkaan, mutta hänen toverinsa selitti asian pitkin ja poikki ja sai hänet rauhoittumaan. Nyt olivat he jo saapuneet viimeiselle pienelle vuoren kukkulalle ja näkivät uhrinsa, pastorin, jonka kimppuun he olivat päättäneet hyökätä, kävelemässä läheisessä puutarhassaan. Hänellä oli yllään suurikukkainen aamunuttu ja sen päällä samettikaapu sekä pitkä piippu hampaissa.

— Mies polttaa, — sanoi ensimäinen ylioppilas, — se on hyvä merkki se.

— Tarkoitat kai, että hänellä siis on tupakkaa, — vastasi numero kaksi.

— En, poikaseni, sitä en tarkoita, mutta polttavien ihmisten kanssa tulee aina helpommin toimeen kuin semmoisten, jotka eivät polta. Hyvällä tuulella ollessaan he näet aina ensin puhaltavat savupilven ilmaan, ennenkuin rupeavat puhumaan, tai jos pahallekin tuulelle sattuvat, niin puraisevat kumminkin ensiksi piipun hammasluuta ja jupisevat vasta sitten. Siinä se etu on. Huomaatkos?

Ja niin he soittivat ovikelloa. Pappilan piski juoksi haukkuen esille, vaan rauhoittui heti, huomattuaan, etteivät tulijat olleet kerjäläisiä. Vanha palvelijatar, valkoinen tanu päässä, tuli ulos ja kysyi ystävällisesti, ketä herrat etsivät.

— Herra pastoria, — sanoivat nämät.

— Hän on tuolla puutarhassa, hyvät herrat.

He astuivat sitte ominpäin läpi pihan puutarhaan. Huomattuaan pastorin, paljastivat he kunnioittavasti päänsä ja tervehtivät häntä latinan kielellä, sillä se kuului asiaan. Pastori vastasi ystävällisesti heidän tervehdykseensä, vaan rupesi sitten heti puhumaan saksankieltä, se kun paremmin häneltä sujui. Vähän olikin pastorilla talonpoikien keskuudessa ollut tilaisuutta latinan harjoittelemiseen. Nyt antoi pastori pienellä pillillä merkin, ja emäntäpiika ilmestyi puutarhaan. Hänen kanssaan puheli pastori viittauskieltä, jota emäntäpiika näytti hyvin tajuavan, koskapa heti toi paikalle kolme seideliä olutta, leipää ja juustoa sekä kaksi suurta piippua ynnä tupakkamassin. Jo tuntui elämä molemmista ylioppilaista paljoa helpommalta. Pian olivat he kokonaan syventyneet keskusteluihin päivän tapauksista ja tieteistä, mutta toimeva emäntä ilmestyi uudelleen ja muistutti ruuan jo aivan jäähtyvän. Molemmat matkalaiset noudattivatkin kernaasti kutsua, ja niin astuttiin sisään. Siellä näkivät he runsaasti katetun pöydän, ja vöitä täytyi hieman väljentää, jotta olisi helpompi hengittää.

Aterian perästä osoitettiin heille oma huone, jossa oli kaksi sievää, valkoista vuodetta. Niin suloista oli niissä levätä ja katsella ulos viiniköynnösten reunustamista akkunoista, kaukana maailman pauhinasta. Tämähän oli palanen paradiisiä. Ja ylioppilaalle numero kaksi, tuolle hiljaiselle, tuntui tämä kaikki niin kodikkaan tuttavalliselta, sillä olihan hänen vaarinsa myös ollut pappi.

Iltapäivällä lähdettiin kävelemään, ja pastori kertoi sillä matkalla paljon elämästään. Hän oli jo tullut sille rajalle, josta Moses 90:nessä psalmissa sanoo: "Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta", ja tuskaa ja työtä ei siitä suinkaan ollut puuttunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat kuolleet, viimeiseksi se hänen pojistaan, joka oli tutkinut jumaluusoppia yliopistossa. Pastori kertoi pappistoimestaan ja siinä kokemistaan iloista ja suruista. Ihanata oli näin maan sydämessä olla rauhan sanansaattajana, Jumalan rakkauden saarnaajana ja seurakuntansa paimenena ja ystävänä. Hän ei tahtonut komentaa seurakuntalaisiaan kuin sotamiehiä, vaan kaitsea heitä kuin paimen lampaitaan. Hän oli myös kokenut, että rakkaudella saa monta vertaa enemmän toimeen kuin vihalla ja toralla.

Sydän oikein lämpeni rinnassa molemmilla juristeilla, kun vanha pastori niin hartaasti neuvoi heitä heidän tulevaa ammattiaan varten. He jäivät yöksi pappilaan ja kun sitten toisena päivänä alkoivat lähtöä tehdä, pyysi pastori heitä toki viipymään muutamia päiviä. Hän otti heidät mukaansa, käydessään kouluissa ja sairasten luona. Siellä he saivat nähdä, kuinka sairaat loistavin silmin ottivat pastorinsa vastaan ja hänen lähtiessään taas siunasivat häntä ja nimittivät Herran lähetiksi taivaan mailta. Kelle vei hän taskussaan linnunpaistin, kelle pullollisen viiniä vahvistukseksi. Parhainta oli kuitenkin hänen sydämensä hellät antimet — osanotto ja rakkaus. Mutta kuumaksi löi kummankin juristin, kun vanha herra heille selitti, miten usein vasta sairauden päivinä näkee kylvönsä ihmissydämessä itävän ja taimelle nousevan, vaikka jo aikoja sitten on kaiken toivonkin menettänyt. Sentähden tuli heidänkin tulevaisuudessa työskennellä loppumattomalla kärsivällisyydellä. Joka ei kärsivällisyydessä kylvä, ei hän mitään niitäkään.

Tuli siitä sitten vähitellen lauantaipäivä, ja matkalaisemme iloitsivat, että saavat sunnuntaina kuulla vanhan pastorin saarnaavan. Mutta lauantaina sairastuikin vanhus aivan äkkiä kesken päivällisateriaa. Hänen täytyi käydä vuoteelle ja panettaa kääreitä rinnalleen. Pastorilla oli hänen poikansa kuoleman perästä ollut usein sydänkouristuksia, ja nuorten miesten kanssa seurusteleminen oli taas niin elävästi muistuttanut hänen mieleensä rakasta pois mennyttä. Kun pahin tuska oli ohitse, kutsutti hän nuoret vieraat vuoteensa luo ja puhui heikolla äänellä:

— Kaiketi menee tämä taas vähitellen ohi, vaan saarnata en jaksa huomenna. Sydämestäni kiitän nyt Herraa, että hän on lähettänyt talooni juuri kaksi teologia. Toivon jommankumman teistä huomenna saarnaavan minun sijastani. Olette tosin vielä nuoria, mutta siitä ei kukaan teitä moiti. Selittäkää vaan nuoren sydämenne käsityksen mukaan Herran totista sanaa, ja seurakuntalaiseni ovat kiitollisia teille. Teettehän minulle tuon mielihyvän? —

Siinä sitä nyt oltiin. Arvoisa lukija arvannee heidän asemansa. Vanha herra antoi heille vielä raamatun, paperia ja kynän sekä lisäsi:

— Suostukaa keskenänne, kuka saarnaa. Kenties on toisella enemmän rohkeutta kuin toisella.

He jättivät nyt pastorin rauhaan ja vetäytyivät omaan huoneeseensa. Mutta täällä pääsi myrsky valloilleen.

— Nyt sen näet, minkä siitä saimme, kun rupesimme valheen kengillä kulkemaan! — sanoi ylioppilas numero kaksi. — Nyt ollaan koreasti kiikissä.

Pulmalliselta tuntui tämä seikka numero yhdestäkin. Arveltuaan asiaa sinne tänne, esitti hän viimein, että karattaisiin akkunan kautta yön hiljaisuudessa. Kirjeessä, joka oli jätettävä huoneen pöydälle, tehtäisiin täydellinen tunnustus.

Mutta pappilan piski oli kovin valpas, ja kiviaita oli kovin korkea, ja sen takana ojakin vielä niin syvä. Vaarallinen yritys sentään. Sopimattomalta tuntui sitäpaitsi tämmöinen käytös numero kahdesta ja aivan kiittämättömältä sairasta, hyväntahtoista pastoria kohtaan. Hän lähetti toverinsa ulos kävelemään, ja kun tämä, sieltä palattuaan, alkoi pakomatkalle valmistautua, sanoi hän:

— Minä jään tänne ja saarnaan huomenna.

Suuresti hämmästyi tästä numero yksi ja jäi hänkin sitten pappilaan. Puoleen yöhön istui nyt nuori saarnaaja, kirjoitellen ja valmistellen. Sitten laskeutui hän muutamaksi tunniksi nukkumaan, mutta varhain aamulla nousi hän taas ja meni ulos pappilan kauniiseen puutarhaan. Täällä oli niin ihanaa. Aamukaste kimalteli vielä ruohossa ja kukkasilla. Pyhäpäivän tunnelma valtasi hänen mielensä, ja sydän lämpeni rinnassa. Tukalalta hänestä kuitenkin vielä tuntui, että hänen nyt piti saarnata, vaikkei ollutkaan teologi. Mutta, arveli hän, onhan ennenkin moni ylioppilas saarnannut jonkun sairaan pastorin sijasta, ja pannaanhan joskus lukkarikin saarnaa lukemaan seurakuntalaisille. Näin hän lohdutteli itseään, vaan ei sittenkään saanut sydäntään kokonaan rauhoitetuksi.

Silloin kajahti kirkontornista aamukellon soitto, ja pistos kävi nuorukaisen sydämen läpi. Mutta pian soitettiin yhteen, ja viimein kuului jo papinkellotkin. Vanha pastori oli taas sen verran parantunut, että saattoi tulla mukaan kirkolle. Omin käsin puki hän sakastissa talarin (papinkaapun) juristin ylle ja, laskien vanhan kätensä nuoren pään päälle, siunasi häntä.

Saarnavirsi oli veisattu loppuun, ja nyt kulki matka ylös saarnastuoliin.

Ja juristi saarnasi.

Hän saarnasi siitä, mitä hän oli nähnyt näinä viimeisinä päivinä, ja mitä hänen äitinsä ennen oli hänen sydämeensä istuttanut. Hän kertoi, mitä hän varhaisena sunnuntaiaamuna oli lukenut joka lehdeltä ja kukkasesta: Jumalan suuresta rakkaudesta luonnossa, ihmissydämessä, ihmiselämässä sekä pyhässä Raamatussa. Hän vakuutti, että Jumalan armo ja hyvyys lähettää säteensä kaikkialle, jos vaan ihmiset tahtovat sen käsittää ja vastaanottaa. Mutta hänen siinä saarnatessaan, valtasi uusi, voimakas tunne hänet itsensä. Hänestä tuntui kuin joku toinen olisi seisonut siinä hänen vieressään ja saarnannut hänen kanssaan. Ja kerrassaan valkeni hänelle nyt päivän selväksi päätös: "Sinusta täytyy tulla teologi. Se on oikea kutsumuksesi". Näin kuului hänen sydämensä sisimmistä.

Hän sanoi amenen, mutta sen sanoi eräs toinenkin, nimittäin vanha pastori papinpenkissä. Ja kun juristi oli tullut alas saarnastuolista, vastaanotti pastori hänet sakastissa ja suuteli häntä.

— Sinusta tulee oikea saarnamies, jos vaan pysyt uskollisena.

— Uskollisena tahdon totisesti pysyä, mutta ensin antakaa minulle anteeksi kuin isä lapselleen.

— Anteeksi? Mutta mitä? Tehän olette tehnyt hyvän työn minulle!

Silloin kertoi nuorukainen, pastorille koko asian, ja siellä hiljaisessa sakastissa hän puheli paljon muutakin, mikä oli hänen sydäntänsä painanut. Mutta mitä nämät kaksi silloin haastoivat, se ei kuulu tähän, se on toisaalla muistiin pantu. Mainittakoon vaan, että nuori saarnamies, hetken kuluttua, loistavin silmin astui ulos sakastista, käsi kädessä vanhan pastorin kanssa.

Numero yksi ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut hänen toverilleen. Mutta kun he sitten olivat sanoneet hyvästit pastorille, ja kun kotimatkalla jo Leipzigin tornit alkoivat kaukaa siintää silmään, silloin virkkoi numero kaksi:

— Viljon veljyeni! Nyt eroavat tiemme tästä puolin, vaan pitäkäämme kuitenkin aina toisiamme rakkaina. Sinusta tulee tuomari, minusta saarnaaja. Sinä hankit oikeutta maailmaan, minä tahdon rakkautta istuttaa, jotta sinun virkasi tulisi sinulle kepeämmäksi. Jää hyvästi ja muistele joskus viime sunnuntaita. Siellä ylhäällä saarnastuolissa tapahtui jotain. Sinä et sitä huomannut, mutta minä sen tiedän, ja eräs toinen, joka on taivaassa.

Ja numero yksi katsoi häneen suurin silmin, ja kyynel vierähti pojan parrakkaalle poskelle.

— Totisesti! Jotain minäkin huomasin, eikä paljon puuttunut, etten minäkin olisi papiksi ruvennut.

He syleilivät toisiaan ja pysyivät uskollisina ystävinä kautta elämän.

Teologista tuli kuuluisa mies ja viimein superintendentti, ja moni on hänen muistoansa siunannut. Jos nykyjään siis tapahtuu, että teologi yliopistossa muuttaa suuntaa ja rupeaa juristiksi, niin on ainakin kerran — monelle siunaukseksi — päinvastoinkin tapahtunut, että juristista tuli teologi.

Syvyydestä

Sait kuiluhun, Sait syvyyteen, Mut Herra sun Viel' auttaa voi Taas valkeuteen.

Ken markkoja ja pennejä on oikein säästämällä säästänyt ja sitten tahtoo niistä pian pääsemällä päästä, hän matkustakoon vaan ihanaan Sveitsinmaahan. Vaikka hän on laskenut menonsa ihan tikusta tikkuun, ja vaikka hän, niin herrasmies kuin onkaan, matkustaisi jonkun matkaa neljännen luokan vaunussa, pistettyään evääkseen voileivän ja makkaraa ja nauttien niitä Aatamin veitsellä ja kahvelilla nähdä kaiken kansan, ja vaikk'ei hän yömajaansa ottaisikaan "Hôtel d'Angleterressa" tai "Hôtel Berner Hofissa", vaan pysytteleisi pelkässä eläinmaailmassa, jossakin "Vanhassa Karhussa" tai "Valkoisessa Haikarassa", — niin rahat ne sittenkin rupeavat taskussa elämään aivan kuin kuuluisa Rocquefortin juusto, josta herkkusuut niin paljon pitävät. Maksa vaan ja maksa myötäänsä, ja ellei sinulla ole mukanasi Noakin arkin kokoisia matka-arkkuja, vaan pelkkä käsilaukku, niin sijoitetaan sinut numeroon 180 kellarikerroksessa.

Mutta tämän taidon ovat herrat Sveitsiläiset oppineet vasta viime aikoina. Toisin oli viisikymmentä vuotta sitten. Nykyjään, kun matkailijoita tulvii sinne kuin heinäsirkkoja Egyptinmaahan, ja jokainen tahtoo kaikkein parasta, ja moni vielä Finsteraarhornillakin söisi makuisata lientä ja joisi Scheckhornilla lämmintä punssia, — nykyjään ei ole kummakaan, jos uljaat Sveitsin miehet ovat oppineet hanhia kynimään, ja oveloita he siinä ovatkin. Tämän jutelman kirjoittaja puolestaan, joka aina kerran vuodessa tapasi käydä Sveitsissä, tutkimassa 19:nettä psalmia ja 104:nettä kanssa, pysyttelihe hiukan syrjemmässä maanteistä ja rautateistä ja oli iloinen, kun hän, päästyään Hauenstein'in tunnelin kautta Olten'iin, oli saanut jätetyksi kansainvaellukset asemallakin selkänsä taakse ja saapunut sellaiseen paikkaan, missä Herra Jumala on naulannut lautoja insinöörien eteen.

Syrjemmässä maantiestä matkustaa rauhallisemmin ja halvemmalla, eikä siellä kansakaan ole niin viekasta ja ylenpalttisen varovaa. Siellä kohtaa vielä tänäkin päivänä Sveitsiläisen, jonka saattaa luulla polveutuneeksi suorapäätä Rütlin miehistä tai Arnold von Winkelriedistä. Saattaapa siellä, mikä vielä enämpi on, kohdata matkailijan, joka oikeana kotimaanansa pitää taivasta.

Jospa toki matkalla olisi aina mukana taikasauva, josta käy se taru, että kellä sellainen sauva on, hän huomaa, missä kultaa on kätkettynä! Semmoisen sauvan avulla näkisi heti matkatoveristaankin, piileekö hänen sydämessään kultaa. Monikin istuu äänetönnä ja kylmänä kuin kivi, ja sittenkin on hän kultasuonia täynnään, odotellen vain taikasauvan kolausta.

Niinpä olin kerran laskeumassa alas Rigiltä muutamain muukalaisten kanssa. Me olimme toivoneet saavamme nähdä siellä auringon nousun, mutta näkemättä se meiltä oli jäänyt, meiltä, niinkuin sadoilta muiltakin. Torviin siellä kyllä oli puhallettu, tietysti eri maksua vastaan, mutta päivä kulta ei suvainnut näyttäytyä, jonka vuoksi ihmiset olivat, kylmästä hytisten, peitteineen, päähineineen, kaattuvineen pujahtaneet vuoteisiinsa. Sattumoisin oli meitä nyt joitakuita yhdessä, ja matkamme piti alas Zugin järvelle. Muutamat toruivat kovia vuoteita, toiset kalliita laskuja, kolmannet torvensoittajia, neljännet armasta aurinkoa, kukin kielellänsä ja murteellansa. Torua näet osaa kaikilla kielillä, ja äkäinen ihminen on yhtä epähauska kaikkialla maailmassa.

— Entäs te? — sanoi minulle muuan seuralaisista, — Tehän ette sano mitään.

— Minä teen, niinkuin tekin, — vastasin minä, — ettehän tekään mitään sano.

— Sen taidon olen jo aikaa sitten unhoittanut. Kiitollinen pitää olla kovastakin päivästä.

Tuohan helähti hopealta. Minä katsahdin miestä silmiin: niissä asui niin herttainen vilpittömyys.

— Niin, — virkoin minä, — eihän se parku pahasta päivästä päästä.

— Eipä suinkaan, — liitti hän, — ja perästä sittenkin huomaa, että Herra on hyvää tarkoittanut.

Minä huomasin, että hänellä oli auringon piiloittumisen johdosta sama lohdutus kuin minullakin. Hän oli nähnyt toisenlaisen auringon nousevan, ja ken sellaisen on nähnyt, se saattaa olla lohdutettuna.

Muu seura saavutti meidät kohta. Suurin osa astui höyrylaivaan, päästäkseen kiireimmiten kovan onnen Rigistä kauemmas. Moniaat läksivät meidän kahden seurassa astumaan jalkaisin Zürichin järven rantaan.

Matkalla ei monta sanaa vaihdettu. Löytyy seutuja, joissa ihminen käy hiljaiseksi ja harvapuheiseksi. Sellaisia on Sveitsi. Missä vuoret ovat niin korkeita ja mahtavia, siellä on ihminen niin pieni, ja kun lumisten vuorten huipuilta pyhässä hiljaisuudessa Herra Jumala saarnaa, silloin ihmisen viisaus lymyää. Muut ottivat oikealle Zürichin kaupunkiin päin; me jäimme ensinmainitun herran kera kahden kesken.

Me ennätimme vielä junalle, ja olimme illalla jo kolmannen järven rannalla. Ravintola, johon poikkesimme, oli oikea vanhanaikuinen majala. Meidän lähestyessämme, matkareput hartioilla, ei syössyt ovesta parikymmentä passaria ahtaat hännystakit yllä, jakaus keskellä päätä ja epäiltävän valkoiset liinat kaulassa. Ovelle ilmestyi itse isäntä, joka jo kaukaa oli huomannut meidän kristillis-ystävälliset aikomuksemme rynnätä hänen "Ratsunsa" kimppuun. Hän ei ollut noita uusimuotisia ravintolan-isäntiä, jotka eivät milloinkaan tule näkyviin, vaan istuvat konttorissaan, kirjoitellen laskuja numerolle 20 tai 140, toinen silmä rahalaatikossa. Hän ojensi meille karkean kätensä, virkkaen: "terve tultua" ja pyysi sisään. Musta samettihippa valkoisilla nivuksilla, sen alla punaposkiset kasvot, iso, valkoinen esiliina vyötäisillä, — kaikki oli niin puhdasta ja somaa ja lupaavaa. Tervehdittyänsä meitä, hän kutsui vaimonsa ja esitti hänet meille: "Täss' on meidän mamma". Senjälkeen saattoi hän meidät kumpaisenkin eri huoneeseen, jossa kaikki makuuvaatteet olivat valkoisia kuin vasta satanut viti. Avonaisista akkunoista puhalteli huoneeseen järveltä raikas ilma, ja korkeat vaarat katselivat tuossa niin läheltä kuin olisi niiden tehnyt mieli tulla akkunasta sisään. Pian olimme kuin kotonamme, heitettyämme raskaat alppikengät saamaan ravintoansa, rasvaa, ja hetken kuluttua istuimme runsaasti katetussa pöydässä. Vähitellen saapui vakinaisia pöytävieraita, jotka kukin tervehdittyänsä kävivät omille sijoillensa.

Puheltiin sitten pöydässä kaikenlaisista asioista, entisistä ajoista ja näistä nykyisistä, kalliista leivästä ja huokeasta ylellisyydestä, ilmasta ja pääomasta, Rigistä ja "Zürichin herrasta" (Föön nimisestä myrskytuulesta). Ja sittenkuin herrat olivat kaiken viisautensa näkyville tuoneet, ja kun pikarit ja piiput ja päät olivat tyhjinä, silloin he hiljakseen läksivät tiehensä. Yksi vieras vaan ja isäntä, sekä matkatoverini ja minä jäimme jäljelle. Olimme jo tätä ennen koetelleet taikasauvaa liikutella, mutta se oli tiennyt vaan pelkkää lyijyä ja katinkultaa, mutta nyt, muitten mentyä, alkoi sauva jälleen elähdellä.

En tiedä, miten se kävi, mutta ennen pitkää oltiin jo vilkkaassa keskustelussa siitä, mitä teitä Herra lapsiansa milloinkin kuljettaa, ja siitä, kuinka nämä tiet, hamasta Jesaiaan profeetan ajasta saakka, "ovat niin paljoa korkeammalla ihmisten teitä kuin taivas on korkeammalla maata". Vanhan isännän sydän aukeni sekin; sanasta sukeutui sana ja jutelmaa seurasi jutelma.

Matkatoverini kertoi, kuinka hänen elämänsä kovimmasta päivästä tuli hänen paras päivänsä. Hän oli ollut aikoinaan hänkin varakas mies, villatehtaan omistaja. Mutta tehtaan ohella oli hänellä ollut velipuoli ja sisarpuoli, joitten kanssa hän luuli olevansa tehtaan omistaja. Emintimä kuoli, mutta hänen testamentissaan oli ollut senkin seitsemän nastaa ja nappulaa, ja näihin nyt tarttuivat kiinni velipuoli ja sisarpuoli ja asianajajat, eikä aikaakaan, niin täytyi hänen vaimoinensa, lapsinensa lähteä kotitalostansa — maantielle. Ja maantie, niinkuin jokainen tietää, on kovanpuoleinen ja kylmä. Tässä kovassa hädässä muistui hänen mieleensä muuan vanha talo, jonka edustalla hän nuoruutensakin päivinä kerran oli seisonut, ja hän osasi ovelle, ja hän löysi avaimen ja avasi oven. Hän näet puhui Jumalalle varpusista ja kaarneenpojista ja muista eläimistä, jotka kukin ajallaan ravintonsa saavat, — ja se auttoi. Hän sai paikan. Siitä tosin sanat kuuluivat: "Pääasiana pidetään hyvää kohtelua; palkkaan kiinnitetään vähemmän huomiota", mutta iloinen hän oli siitäkin. Ja siitä sen oikeastaan näkee, onko vastuksien rankkasade lyönyt läpi ja mennyt pari jalkaa syvälle maaperäänkin, vaiko päällimmäistä sydämen pintaa vain hiukan huhtaissut. Ken heti tahtoo pitkäksi puuksi kasvaa, ei siinä sade syvälle ole mennyt.

Isäntä, nuori ja rikas herra, mielistyi piankin hiljaiseen kirjuriinsa, joka suuttumatta, puuttumatta teki työtä. Ensimmäisenä hän työhön tuli ja viimeisenä siitä läksi, eikä ennen lähtenytkään, ennenkuin oli pöydän järjestänyt hyvään kuntoon. Mutta että kirjuri monenakin aamuna istui työssään vatsa tyhjänä ja kesken kaikkia kirjeitä lähetteli tuon tuostakin kirjeitä Herralle Jumalallekin jokapäiväisestä leivästä ja viidestä lapsesta, sitä ei rikas herra osannut aavistaakaan. Vastaus ylhäältä tuli kuin tulikin. Tarjoutui näet tilaisuus hyvin edulliseen pumpulikauppaan, ja kirjuri — yksi niitä taitavia liikemiehiä, jotka kuulevat ruohonkin kasvavan, — kiinnitti isäntänsä huomion siihen.

— No niin, — virkkoi isäntä, — onhan minulla jo tarpeekseni, mutta sopii koettaa. Jos onnistuu, niin saatte puolet voitosta.

Isäntä pani yritykseen 50,000 frankkia, toimi onnistui, ja kuuden viikon perästä oli viidestäkymmenestä tuhannesta tullut satatuhatta. Neljän viikon perästä tuli vielä 20 tuhatta lisää, niin että pumpulikauppa oli tuottanut 70 tuhatta frankkia puhdasta voittoa. Isäntä piti sanansa, vaikka kirjuri, säikähtäen summan suuruutta, antoi hänelle sen takaisin, sanoen tyytyvänsä pieneen voiton-osuuteen.

— Ei! — sanoi isäntä. — Ilman teitä ei minulla olisi 35,000 frankin lisäystä. Te olette onnen lapsi. Eikä tässä kyllä. Olen tarkastellut teitä ja luotan teihin täydellisesti. Tämä liike alkaa minua väsyttää, ja mielelläni vetäytyisin syrjään. Ruvetkaa te minun liikekumppanikseni. Minä jätän teidän haltuunne toiminimeni ja liikkeen pääomat. Olkaa te onnellisempi minua, jolla on kaikki, mutta ei onnea sittenkään.

Isäntä on siitä pitäin ollut matkoilla hakemassa onneansa, jonka köyhä kirjuri löysi monen kyynelen kautta. Tämä on nyt rikas mies hänkin. Jos hän olisi pysynyt villaliikkeessä, olisi hän joutunut perikatoon, niinkuin hänen veli- ja sisarpuolensakin. Heille koitti kovat ajat. Tappioita tuli myötäänsä, kunnes kaikki meni vasaran alle. Ei ollut liikkeessä enää siunausta. Nyt on entinen kirjuri ostanut entisen kotitalonsa, ja nyt on hänellä se ilo, että on saanut suoda siinä suojan veljelleen ja sisarelleenkin. Näittenkin sydän on kurjuuden päivinä ennättänyt sulaa, ja nyt he asuvat jälleen yhdessä kaikki. Ja näin hänen kovimmasta päivästänsä koitui heidän kaikkien onnellisin päivä.

* * * * *

Ääneti katselimme kauppiasta, joka niin vilpittömästi ja koristelematta oli kertonut ihmeellisistä vaiheistansa. Vanhan isännän silmissä kiilsi suuret kyynelkarpalot.

— No niin, hyvät herrat, — virkkoi hän, — lahja lahjaa vaatii, hyvä päivä vastausta. Kerronpa minäkin teille tarinan. Käypä, Lisli, vielä viiniä kellarista.

Me pistimme vielä kerran piippuun ja valmistausimme kuulemaan. Emäntä ja tyttäret siirtyivät rukkeinensa lähemmäksi pöytää. Ulkona pauhasi aaltoileva järvi, sillä tuuli oli yltynyt, mutta kuta kovempi oli ulkona kohina, sitä kodikkaammalta tuntui täällä huoneessa.

— Jos te, hyvät herrat, viipyisitte täällä kauemman aikaa, niin veisin teidät kernaasti järvelle ja näyttäisin, missä tuo tapaus sattui, sillä sen paikan tunnen niin tarkoin kuin jos itse olisin pohjassa käynyt. Meillä on vesi täällä syvää, ja tutkimaton se on, niinkuin ihmissydän: juuri kuin luulee olevansa selvillä vesillä, silloin sitä vasta pohjaan mennäänkin. Ja milloin taas ei tuuli käy, silloin on järvi hiljainen kuni viaton, nukkuva lapsi, jossa ei luulisi olevan pahaa verta ei pisaraakaan. Mutta kun Föön puhaltaa, silloin tuo lapsi heräjää, silloin se temmeltää ja huutaa, aivan kuin ihmissydänkin, pahan-elkinen kappale, sillä kun myrsky sen sisässä käy, silloin sen silmistä ja suusta syöksee mutaa ja vaahtoa. Totisesti: Jumalattomat ovat kuin pauhaava meri, eikä heillä rauhaa ole. Mutta ennenkuin järvelle tullaan, pitää teidän tulla toiselle rannalle. Kahden tunnin matkassa sisämaahan Glarnin alueella seisoo muuan talo, upeampi minun taloani, eikä ole silmän kantamissa toista sen vertaista. Edessä kirkasruutuiset verannat; kaikki niin siistiä ja somaa; karja navetassa sellaista, että sitä lystikseen katselee, ja kaikkea runsaasti ja yltä kyllin. Mutta ei osaisi kukaan päältäpäin arvata, että kerran sielläkin oli synkkää, synkkää kuin Föönin puhaltaessa, koska sammutettu on kynttilät kaikki. "Hunaja-Friedli", talon isäntä — nimensä saanut monista mehiläispesistään — oli kunnon mies ja minun hyvä ystäväni. Kuinka usein hän tapasi poiketa tänne meille pikimustilla hevosillaan! Leskeksi oli mies joutunut jo aikaisin, ja hän meni uusiin naimisiin erään lesken kanssa, joka toi taloon kolmen entisen lapsen lisäksi vielä kaksi omaansa. Ja niin kauan kuin Friedli eli, kävi kaikki hyvin ja onnellisesti. Toinen vaimo oli oikea äiti kolmelle lapsipuolelleen eikä tehnyt mitään erotusta heidän ja omain lastensa välillä. Täällä käydessään ei Friedli osannut kyllältänsä kiitellä uljasta emäntäänsä, joka niin erinomaisen hyvin taloa hoitaa ja lapset hyvässä kurissa ja hoidossa pitää. Keveät eivät vaimo paran päivät kumminkaan olleet. Ensimäisen vaimon vanhemmat näet olivat vielä elossa, ja ne olivat kovasydämisiä ihmisiä, jotka eivät köyhälle koskaan mitäkään antaneet, ja jotka karsain silmin katselivat, kuinka Hunaja-Friedlin emäntä muka niin leveästi elelee ja myötäänsä köyhiä ravitsee. He sanoivat häntä runsaskätiseksi, joka kuluttaa lapsipuoltensa äidin-osan loppuun. Ja kun lapsenlapset markkinain aikana kävivät mummon ja vaarin luona, silloin heiltä tiedusteltiin, annetaanko heille kotona edes ruokaakaan tarpeeksi, ja onko äiti yhtä runsaskätinen kuin ennenkin, ja samalla heille sanottiin, että jos tällaista kauan kestää, niin kerjäläissauva heille lopulti käteen jää. Ja aina kuin lapset kotia palasivat, tuli äidin niin raskas olla, ja sydäntä hänellä aina kouristi, kun taas tuli markkinat, ja lasten tuli lähteä mummolaan. Eihän ne lapset vielä tuosta paljoa käsittäneet, mutta rikkaruohoa oli heidän sydämeensä kumminkin kylvetty, ja rikkaruohonhan siemen itää pikemmin kuin nisunjyvä.

Monasti itki vaimo parka ulkona kedolla salaisuudessa, sillä ihmisille hän ei sydämensä suruja ilmaissut, ei edes miehellensäkään. Hän tiesi näet, että Friedli, vaikka olikin hyväsydäminen mies, saattaisi kiivastua, ja — niin ajatteli vaimo — on hänellä tarpeeksi huolia muutoinkin; miksipä hänen taakkaansa minä vielä lisäisin? Tuleviin aikoihin nähden olisi kenties kumminkin ollut parempi, jos hän olisi siitä miehellensä puhunut. Mutta hän uskoi vaan asiansa Hänelle, jonka sydämelle niin monta huolta maailmassa lasketaan, ja sanoi vaan: "Hyvä Jumala! Sinä tämän asian tiedät; mitäpäs siitä muut?"

Lapset kasvoivat ja varttuivat. Hunaja-Friedli ei ollut enää nuori. Olisi hän sentään tahtonut lastensa tähden vielä elää parisen vuotta, mutta kuolema tuli ja toi terveiset Herralta Jumalalta: "Tule kotia, Friedli!" Eikä sitä tarvinnut Friedlille kahta kertaa sanoa. Hän alkoi hankkia matkalle, niinkuin oikean kristityn tulee.

— Äiti! — sanoi hän vaimollensa. — Ole huoleti näistä maallisista. Talossa sinä pysyt ja lapset kanssa. Siitä minä olen kirjan tehnyt. Se on kaapissa, siellä yläosassa, missä rahatkin. Pysy lasten luona, että heille hyvin kävisi eikä siunausta heiltä puuttuisi.

Ja sitten hän kutsui lapset, niinkuin vanha Jaakob, siunasi heitä ja neuvoi heitä pitämään äitiä kunniassa ja elämään keskenänsä sovinnossa. Sitten hän rukoili hiljaa itseksensä, käänsi kasvonsa seinään päin ja läksi kotia.

Seuraavana sunnuntaina kannettiin ruumis kirkkoon. Pastori piti ruumissaarnan, kehoittaen lapsia ja sukulaisia säilyttämään rauhaa keskenänsä. Minun tuntui silloin niin haikealta sydämessä. Tuntui kuin olisi kirkkoherra aavistellut jotain, mikä vast'edes oli tapahtuva. Tulin sitten noin sattumoisin katsahtaneeksi surevien penkkiin: siellä istui Elsbet, Hunaja-Friedl'in leski, niin kalpeana, ei kyyneltäkään silmässä.

— Kuinkahan siinä lopulta vaan käynee? — ajattelin itsekseni.

Hautausmaalta lähdettiin surutaloon maahanpanijaisiin. Minä astuin ensimäisen vaimon veljien kanssa, jotka puhelivat siitä, kuinka lapset ensimäisestä avioliitosta saavat periä tuon kauniin talon. Minulle johtui mieleen jotain. Minulla kun vielä oli neljän tunnin verran aikaa, kutsuin Elsbetin ulos puheilleni. Hänen täytyi, niin kalpea kuin olikin, passailla vieraita, jotka jo rupesivat käymään iloiselle tuulelle. Sellainen on miehillä paha tapa, nähkääs, hyvät herrat, että kun Herra Jumala tulee vakavana tupaan kuoleman kera, niin peijaisilla Hänet sieltä pois häädetään. Syömiseltä ei muille ajatuksille sijaa jää, vaikka kukapa se ruokaa ajattelisi, kun suru sydäntä kalvaa, ja millekäs sen ruuan luulisi maistuvan siinä, missä vast'ikään ruumisarkku seisoi! Elsbet tuli, ja minä sanoin hänelle:

— Elsbet! — sanoin minä, — pitäkää te vaan kiinni orpoin isästä ja leskein holhojasta, sillä tiedättehän te, että leski se on talo kattoa vailla, ja vettä siihen sisään sataa ja lunta, ja olettehan te lukenut, mitä Lukas kirjoittaa 18:nessa luvussaan väärästä tuomarista, ja senkin te tiedätte, kuinka jokainen osalle pyrkii, kun ei vaimolla enää ole miestä.

Hän katsahti minuun niin kiitollisena.

—- Kiitos, serkku, — sanoi hän, — kiitos lohdutuksestanne! Kylläpä se minulle ja lapsille tarpeen onkin.

— Kuulkaas, Elsbet, — virkoin minä, — älkää panko pahaksenne, jos kysyn: tottakai Friedli piti aikoinaan huolta siitä, että te saatte pysyä talossa?

— Piti kyllä. Talossa saan olla lapsineni niin kauan kuin elän.

— Sitten on kaikki hyvä. Pitäkää tallessa paperi, että on tarvittaessa käsillä. Ja jos jotain tarvitsette, niin älkää unohtako serkkua. Pankaa valjaisin ja tulkaa meidän puolelle. Ja Jumalan haltuun nyt! Herra auttakoon teitä kovimman ajan yli!

Ulkona pauhasi järvi, ja tuuli jyskytteli akkunan luukkuja. Isäntä lähetti tyttärensä katsomaan, oliko valkeat kaikki sammutettu ja oliko palvelusväki jo makuulla. Saatuaan tietää, että kaikki oli hyvässä kunnossa, härppäsi ukko vielä kerran tuopistansa ja jatkoi:

Pitkään aikaan en sitten kuullut mitään Friedlin talosta, sillä vaikk'ei meidän talojen väliä kovinkaan pitkälti ole, niin tulee tuosta vaan talvi, joka ei vanhaa päästä matkoille, eikä sitä kesälläkään vierailta minne pääse. Lienee kulunut puoli vuotta, kukaties kolme neljännestäkin, niin tulee tuosta kerran Elsbet meille. Tuskin olin häntä tuntea enää. Hän oli kalpeampi kuin silloin hautajaispäivänä.

—- Mikäs teidät, serkku kulta, tällaisessa ilmassa liikkeelle pani? — kysäisin minä. — Eihän vaan mitä erinomaista liene tapahtunut?

Hän purskahti itkemään ja itki siinä kylliksensä, emmekä me estelleetkään, sillä Herra Jumala on antanut ihmiselle kyyneleet siunaukseksi, niinkuin sateenkin, ja kun sitten päivä siihen paistaa, niin näkyy sateenkaari, ja sitä paitsi tulee hyvä vuosi. Sitten hän tyyntyi ja kävi kertomaan, miten hänen oli tällä välin käynyt.

Pari päivää oli hän saanut olla rauhassa suruinensa, mutta sitten oli ruvennut sukulaisia tulemaan, aina yksi erältänsä. He olivat hiipineet talon lähitteillä kuin kettu kanakartanon ympärillä ja kutsuneet milloin minkin vanhimmista lapsista ja puhelleet salaisesti heidän kanssaan. Vihdoin he kävivät yhä lähemmin häntä ahdistamaan ja viittailivat, että hän saa nyt lapsinensa lähteä minne vaan mielii ja niin pitkälle kuin tietä piisaa. Vanhimmat lapsipuolet eivät puhuneet mitään, mutta he olivat muitten johdettavina, ja arvelivat, että olisipa hauskaa olla yksinään talon herroina, ja niinhän he ajattelivat, kuten heille oli sanottu: "Jopa se äiti lapsinensa on tarpeeksi kauan meidän leipää syönyt." Mitä vaivaa hän heistä oli nähnyt, kuinka uskollisesti heitä hoitanut, — siitä he eivät puhuneet sanaakaan. Kaiken tämän takana olivat vaari ja mummo päähenkilöinä. Tulivat sitten eräänä päivänä hekin, mukanaan kirjuri, tekemään pesäluetteloa. Elsbet kertoi miesvainajansa monta kertaa sanoneen, että hänkin saa jäädä taloon, ja tietäähän appivanhemmat varsin hyvin, kuinka säästäväisesti hän oli hoitanut miehensä omaisuutta ja hyvästi ja uskollisesti kasvattanut hänen lapsiansa.

— Saattaa olla, — virkkoivat he, — että hän on jotain sellaista sinulle puhunut, mutta siitä me emme mitään tiedä, ja valalle tästä täytyy käydä. Ja onkos sinulla mitään kirjallista säädöstä?

— On kyllä, — sanoi Elsbet.

— Näytäpäs!

Silloin meni hän kaapille noutamaan paperia. Hän ei ollut vielä kertaakaan ottanut sitä esille, arvellen, että siellähän se on käden laskemassa, ja sieltähän sen saa vaikka yön pimeässä. Olihan Friedli niin selvään sanonut, missä se on. Mutta avattuansa laatikon, ei hän sieltä löytänyt mitään. Hän oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, ja kun hän katsahti muihin, huomasi hän, kuinka he ovat ihan nauruun purskahtamaisillaan.

— No, käly hyvä! — huusivat he yht'aikaa. — Missäs se paperi nyt on? Näytäpäs vainenkin!

Hädissään hän haeskeli sitä vielä joka paikasta, mutta turhaan.

Kirjuri veti silloin naamansa hyvin imelään asuun ja virkkoi:

— Ellei sitä löydy, emäntä hyvä, silloin on mieleni hyvin paha, mutta tiehenne teidän vaan täytyy lähteä. Kahdeksan päivää me kumminkin annamme teille hakuaikaa. Kenties se löytyy vielä.

Sitten he tekivät, niinkuin olisi talo nyt jo ollut heidän omansa, söivät ja joivat parasta mitä oli ja läksivät sitten matkoihinsa.

Säädöstä ei vaan löytynyt, ja kahdeksan päivän perästä tuli yksi sukulaisista vaatimaan paperia nähtäväksensä. Mutta sitä kun ei ollut, veti hän esille paperin, johon oli kirjoitettu, että hän, Elsbet, luopuu vaatimuksistansa pesään, tyytyy pieneen rahakorvaukseen ja siirtyy talosta pois. Silloin meni leski vielä kerran yläkertaan, jossa Friedli oli kuollut, lankesi siellä polvilleen vuoteen ääreen ja rukoili, sanoen: "Hyvä Jumala! Kuulithan toki Sinä Friedlin sanoneen, että minä saan jäädä taloon, ja kun Sinä sen tiedät, sitten on hyvä. Mutta tiedäthän Sinä kaikki, siis senkin, minne Friedli paperin pani. Mutta jos tahdot, että minun pitää lähteä talosta pois, niin tapahtukoon Sinun tahtosi." Sieltä hän läksi jälleen tulemaan alas, mennäkseen kaapille. Porstuassa istui muuan vanha mies, pitäjän puuseppä, joka jo yhdenkin kerran oli talon ystävälliseltä emännältä saanut milloin lämmintä lientä, milloin pikarillisen viiniä. Hän istuu nyt siinä, katselee Elsbetiä ja kysyy, mikä emäntää vaivaa. Tämä vei puusepän tupaansa ja kertoi, että niin ja niin on asiat, ja että hänen on pian lähteminen talosta tiehensä. Silloin itki vanha puuseppä hänen kanssansa, itki kuin lapsi. Mutta sitten hän nousi ja sanoi:

— Kuulkaas, emäntä! Minä korjailin monasti Friedlille vanhoja huonekaluja. Etsitäänpäs vielä kerran. Olettekos te katsoneet perimmäistä laatikkoa, jossa on painettava nappula?

Elsbet ei uskonut korviansa.

— Mitä te tarkoitatte, puuseppä? — kysyi hän hajamielisenä.

— Sitä vaan, että olettekos te katsoneet sieltä perimmäisestä laatikosta, jossa se nappula on? Tulkaa, niin minä näytän.

Käytiin vielä kerta kaapin ääreen. Elsbet seisoi kädet ristissä sen edessä, vanha puuseppä painoi nappulaa. Silloin aukeni perältä laatikko, ja siinä oli rahat ja rahain vieressä paperi, johon Friedli oli kirjoittanut viimeisen tahtonsa.

Saattaa kukin mielessänsä kuvailla, mitä he silloin ajattelivat ja puhuivat. Sukulaisille pantiin sana tulla taloon, ja heidän saavuttuansa, ilmoitti Elsbet, että testamentti on nyt löydetty, ja ehdotti, että asiat sovinnolla ratkaistaisiin ilman riitaa. Silloin oli kuin ukkonen olisi iskenyt heidän keskellensä, sillä kaikki oli jo ennalta suunniteltu, miten tehtäisiin. Toisen enon oli määrä muuttaa alataloon appivanhempain kanssa, toinen eno oli saapa ylätalon tilukset. Friedlin vanhimman pojan, joka enimmiten tuli äitiinsä, piti lähteä pariksi vuodeksi vieraisiin ihmisiin, sillä häntä he pelkäilivät, — ja nyt tuli tämä testamentti ja oli tehdä kaikki tuumat tyhjiksi.

Pian he saivat nurkkasihteerinsäkin saapuville ja pyysivät saada testamenttia nähdäkseen.

Elsbet puolestaan oli kutsunut sinne puusepänkin kertomaan, millä tapaa testamentti oli löydetty. Puuseppä oli neuvonut häntä, ettei päästäisi tuota paperia käsistänsä. Hän näyttikin vaan sitä heille, ja se oli todellakin Friedlin omakätinen kirjoitus. Kirjuri kurkisteli paperiin puolelta ja toiselta ja piti sitten sukulaisten kanssa neuvottelua.

— Ei siinä juuri mitään ole tekemistä, — sanoi hän heille. — Friedli on sen kirjoittanut, mutta me nostamme moitteen testamenttia vastaan. Miks'ei hän näyttänyt sitä heti paikalla? Miks'ei hän voinut sitä löytää muka? Kunhan ei vaan olisi teettänyt koko testamenttia tuolla vanhalla puusepällä, joka on viekas kettu! Me nostamme häntä vastaan käräjäjutun G:n Oikeudessa. Siellä hän kyllä lämpimänsä saa.

Ja silloin tuli sukulaisten taas hyvä mieli, ja nurkkasihteeri arveli: "käyköön syteen tai saveen; riidelkööt he lehmästä, minkä jaksavat, minä sen kumminkin lypsän." Lyhyet oli jäähyväiset.

— Me kohtaamme toisemme toisessa paikassa, — sanoivat sukulaiset Elsbetille. — Siellä saat tietää, kuka on kuka.

Parin viikon perästä saa leski parka Oikeudesta kirjallisen haasteen, jonka mukaan hänen täytyy sinä ja sinä päivänä, sillä ja sillä kellonlyömällä saapua G:n Oikeuteen testamenttia todeksi näyttämään.

— Serkku! — sanoi hän nyt minulle. — Te lupasitte auttaa minua, jos hätä tulee. Te näette nyt, millaiseen sudenkuoppaan minä olen joutunut. Ettekö lähtisi nyt apulaisekseni käräjille?

Minä lupasin hänelle sen ilomielin ja olin salaa jo ennakolta hyvilläni siitä, että pääsen yhteen noitten sieväin kyyhkysten kanssa ja saan kerrankin avata suuni selkoseljälleen lesken puolustukseksi. Hän oli yötä meillä. Testamentti oli hänellä mukanaan, ja minä luin sen omin silmin.

Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Aikomuksemme oli päästä jo istuntopäivän aattona järven yli höyrylaivalla, ollaksemme hyvissä ajoin perillä.

— Nyt tuntuu helpolta, — virkkoi Elsbet, — kun tiedän teidän tulevan mukaan. Sittenhän he eivät minulle mitään saa.

Aamu tuli. Minä pu'in päälleni parhaat vaatteeni, ripustin kultaiset kellonkäädyt kaulaani ja pistin nastasormuksen sormeeni, sanalla sanoen otin päälleni parhaat tamineeni, jotta näkisivät, ettei Elsbetinkään apulainen mikään repaleinen rutka ole. Päivä oli autereinen, ja aurinko oli väliin pistellyt kuin neuloilla. Höyrylaivalle tullessani, oli Elsbet jo siellä myttyinensä minua odottamassa. Kävi kova tuuli, ja järvi pauhasi korkeissa aalloissa. Minä vilkaisin ilmapuntariin: se ei tiennyt mitään hyvää. Jäseneni olivat kuin lyijystä valetut, niinkuin ainakin, kun Föön tai ukkonen on tulossa. Perämies oli samaa mieltä kuin minäkin. Epäluuloisin silmin hän katseli järvelle ja arveli: "Kunhan ei tässä vaan ennen iltaa kummia kuuluisi". Tämä meidän järvi, niinkuin jo sanoin, on hiljainen kuin karitsa, mutta kun se suuttuu, niin ei toista niin äkäistä ole koko Sveitsinmaassa. Kapteeni se nauroi vaan ja sanoi perämiehelle: "Tekisi kai mieli pitää joutopäivää tänään, vai mitä, vanha veikko? En olisi uskonut, että teitäkin välistä jänistää." Perämies ei sanonut mitään, mutta hänen kasvoilleen nousi ilme, jota en milloinkaan unohda. Elsbet ja minä, meidän oli hyvin tärkeä päästä järven yli; siksipä emme puhuneet mitään, ajattelimmehan vaan: "Kyllä kaiketi tästä kunnialla yli päästään". Laivankello soi, kone kohta kalkuttamaan, ja ennen pitkää olimme keskellä järveä.

Rankkasade yltyi yltymistään, ja pian oltiin niin sakeassa sumussa, ettei eteensä nähnyt. Tultiin tuosta vihdoin siihen paikkaan, missä tuuli pääsee puhaltamaan vuorten välisestä aukosta. Silloin täytyi koneen pysähtyä, ja vihuri kieputti laivaa kuin mitä väkkärää. Min'en ole kaikkein heikoimpia ja kestän yhtä ja toista, mutta tuo kieppuminen teki minulle niin pahaa, että vieläkin alkaa mieltä kääntää, sitä ajatellessani. Kajutassa meitä heitteli nurkasta toiseen ja laidasta laitaan, ja ylhäällä kapteeni kiroili ja noitui ja matrosit huusivat. Äkkiä kuului ankara täräys. Laiva kävi karille, luullakseni. Siitä pitäin en enää muista, mitä tapahtui, eikä muista Elsbetikään. Sen vaan tiedän, että meidät oli viety maihin. Kirkkotamineissani ei ollut enää kuivaa paikkaa. Elsbet oli pyörtynyt, ja meidän täytyi ponnistaa kaikki taitomme, saadaksemme hänet tajuihinsa jälleen. Sadetta tuli yhä, niinkuin saavista valuen, ja pimeä oli kuin yösydännä, vaikka vasta oltiin illansuussa. Matrosit, perämies, kapteeni ja laivan moniaat matkustajat olivat siinä ympärillä, mutta missä oli kaunis höyrylaiva? — Se oli nyt järven pohjassa. Rattaat olivat menneet rikki, ja laiva itse oli saanut vuodon. Nyt vyöryi korkeita aaltoja sen päällä. Järvi onkin sillä kohtaa hirmuisen syvä. Vihdoin pääsimme lähimpään kylään.

Kun on vast'ikään päässyt kuoleman kidasta, silloin ei ajattele muuta kuin: "Jumalan kiitos, että vielä olen hengissä". Minäkin unohdin kirkkotamineet ja käräjäpäivät ja melkeinpä Elsbetinkin, sillä mieleni paloi vaan kotia, ilmoittamaan omaisilleni olevani vielä hengissä. Mutta silloin katsahti Elsbet minuun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Näytäpäs nyt, serkku, ettet tahdo jättää minua yksin", ja silloin minä muutin mieltäni. Nyt muistin, että käräjillehän meillä on matka, ja muistiini johtui vielä jotain muutakin, jota ei Elsbet tullut ajatelleeksikaan.

— Elsbet! — sanoin minä. — Missäs teillä on se testamentti?

Hän tuijotti minuun hetkisen.

— Herra Jumala! — huudahti hän sitten. — Sinnehän se jäi höyrylaivaan, nahkalaukkuun.

Mutta höyrylaiva oli nyt järven pohjassa.

Hän ei puhunut enää sanaakaan. Me nostimme hänet vuoteelle ja annoimme hänen maata. Minä sanoin itsekseni: "Nyt sinä panet sanan kotiisi, että olisivat rauhassa siellä, ja lähdet huomenna aamun koittaessa vuorien poikki kaupunkiin".

Aamulla minä saavuin sinne, menin tuomarin luokse ja ilmoitin, millä kannalla asiat olivat. Tuomari kohautti olkapäitään.

— Eipä tässä suuria toiveita ole, — virkkoi hän. — Kun sukulaiset saavat tietää, että testamentti on järven pohjassa, silloin on leskenkin asia mennyt järven pohjaan.

Ja niin se kävikin. Kun en minä voinut näyttää testamenttia alkuperäisenään, tarjouduin minä valallani todistamaan, että minä olin sen omin silmin nähnyt, ja että se oli Hunaja-Friedlin omaa käsialaa. Mutta toiset sanoivat vannovansa, että testamentti oli väärennetty. Asia lykättiin toistaiseksi ja tuomari julisti, että Elsbet on myös kuulusteltava ja päästettävä valalle, jos tahtoo.

Minä palasin kotiini, ja siellä oli Elsbetikin odottamassa minua tuska sydämessä. Minä kerroin hänelle kaikki.

— Kiitos kaikesta rakkaudestanne, serkku! — sanoi hän. — Kun niin vaaditaan, niin menen minä kyllä käräjiin ja teen minkä voin. Mutta päivittelemään minä en rupea enkä valallekaan mene. Kerran pidin testamenttia jo kadonneena, mutta löysin sen jälleen. Nyt on Jumala sen ihan silmieni edestä ottanut pois. Omat lienee Hänellä tarkoituksensa silläkin, enkä minä voi Hänen toimiansa vastustaa.

Minun täytyi ihaillen katsella tuota leskeä.

— Sinä olet uljas vaimo, — sanoin minä. — Jumala auttakoon sinua ja vahvistakoon! Niin sitä kristityn pitää tehdä ja toimia kuin sinä.

Käräjiin hän meni sitten uudelleen ja kertoi vilpittömästi, kuinka testamentti oli joutunut järven pohjaan. Sukulaiset puolestaan pitivät ilmeisenä Jumalan tuomiona sitä, että testamentti oli hukkunut veteen, sillä, sanoivat he, eihän se väärä testamentti miten olisi päivänvaloa sietänyt. Perkele on silloin pahimmillaan, kun hän hurskaan puvun päällensä ottaa. Tuomari kysyi sitten Elsbetiltä, tahtooko hän valallansa vahvistaa testamentin olleen olemassa.

— Valan minä voisin tehdä, — vastasi Elsbet, — mutta en tahdo sitä tehdä. Kyllä Jumala minulle talon säilyttää ilmankin. Älköötkä sukulaisetkaan valaa tehkö ja sieluansa kadotukseen vannoko. Erotaan sovinnossa.

Mutta tuomari vaati sukulaisilta valan, jotta riidasta tulisi loppu. Ja he vannoivat sukauttivat häikäilemättä.

Elsbet läksi kotiansa, pani tavaransa kokoon ja sanoi jäähyväiset. Ja kaikki köyhät, joita hän oli syöttänyt ja juottanut kovina aikoina, tulivat saapuville ja toivat mitä kultakin riitti. Jokainen tahtoi osoittaa hänelle rakkauttansa. Friedlin lapset ensimäisestä avioliitosta oli jo ajoissa viety häneltä pois, jottei hän saisi niitä houkutelluksi mukaansa. Mutta vanhin poika oli tullut saapuville, kuultuaan palvelusväeltä, että Elsbetin täytyy lähteä talosta pois. Metsän rinteessä hän tuli Elsbetin rattaiden ääreen.

— Äiti! — sanoi hän. — Ota minut mukaasi, sillä en minä jaksa tuolla talossa olla. Sinä olet aina ollut minulle hellä äiti. Minä autan sinua elättämään itseäsi ja siskoja.

Silloin tunsi Elsbet sydämensä lämpiävän, mutta pojalle hän sanoi:

— Mitä ajatteletkaan, lapsi parka? Palaja sinä vain taloon takaisin. Ei sinun sovi tulla minun mukaani. Pidä minua rakkaassa muistissa; se on parasta sittenkin.

— Ei, äiti! — vastasi poika. — Taloon minä en jää. Ei minulla olisi siellä mitään rauhaa, sillä siunausta siellä ei ole oleva, sittenkuin sinut ovat sieltä ajaneet pois. Ihmisiin minun tästä kumminkin on lähteminen palvelusta hakemaan, ja kernaimmin minä jään sinun luoksesi. Voisinhan palkkautua rengiksikin, kunnes tulen täyteen ikään.

Elsbet suostui vihdoinkin, ja niin he matkustivat kauaksi vuorten poikki Elsbetin ensimäisen miehen kotipitäjään. Siellä oli hänellä vielä pari peltoa, ja niitten lisäksi hän nyt osti saamillaan rahoilla pienen mökin. Hänen lapsensa, kaksi tytärtä, oppivat nypläämään pitsejä, ja veli teki peltotöitä. Nyt, kovina päivinä, oppivat lapset rukoilemaan ja tekemään työtä, jota he ennen eivät olleet osanneet, sillä talossa oli ollut kaikkea yltä kyllä. Nyt vasta ymmärsi Elsbet täydelleen, että näin piti käydäkin.

Vanhinta poikaa ei hän pitänyt luonaan kauempaa kuin vuoden. Hän oli ymmärtäväinen ihminen.

— Kuules, Friedli! — sanoi hän. — Sinä olet isä vainajasi juurikuva, ja Jumala tietää, että minulla on sinusta ollut paljo lohdutusta, mutta täytyyhän sinun lopulti kumminkin ruveta isännäksi taloon, ja sitä varten on sinun vielä yhtä ja toista oppiminen, mutta sellaista et täällä minun luonani opi. Nythän meidänkin on jo koko lailla parempi olla, ja Jumala meistä edelleenkin murheen pitää. Mene sinä oppimaan, ja kun isännäksi olet päässyt, niin saatathan meitä muistaa silloin. Jumala suojelkoon sinua!

Katkera oli ero, mutta täytyihän myöntää äidin olevan oikeassa. Sisarukset rakastivat toisiansa nyt enemmän kuin koskaan ennen, ja kovin teki sydämessä kipeätä, kun he, saatettuansa häntä parin tunnin matkan, suutelivat häntä ja sanoivat: "Jumalan haltuun!"

Mutta talossa siellä ei rauha suinkaan vallinnut, sillä vanhusten ja poikain välillä ei ollut sopua.

— Olisipa toki äiti täällä vielä! — huusivat lapset välistä. — Mutta tehän ajoitte hänet pois, niinkuin Friedli veikonkin.

Ja he syyttivät toisiansa jos mistäkin, niinkuin Herodes ja Pilatus aikoinansa.

— Sinä olet tehnyt väärän valan, — sanoi toinen.

— Enpäs, mutta sinä olet varas, — sanoi toinen.

Ja sen kuulivat muutkin ja panivat mieleensä.

Kului sitten monta vuotta. Toinen Elsbetin tyttäristä joutui naimisiin erään kunnon miehen kanssa, joka otti hänet hänen ahkeruutensa tähden, tietäessään myös, että hyvästä tyttärestä tulee hyvä vaimokin. Nyt eleli Elsbet kahden kesken toisen tyttärensä kanssa.

Istuu hän tuossa sitten kerran tyttärensä kanssa ompelupuitteitten ääressä, muistellen muinaisia aikoja talossa ja muistellen Friedliänsä taivaassa, mietiskellen, mitenkä se kohtalo oli ollut niin monivaiheinen, ja mitenkä Jumala sittenkin oli häntä auttanut. Samassa kulkee akkunain ohitse muuan oikeudenpalvelija.

— Eihän tuo vaan tänne mahtane tulla! — huokasi Elsbet.

Mutta mies tuli kuin tulikin sisään, mukanaan iso kirjelmä Oikeudesta.

Elsbet parka itkemään ja valittamaan.

— Antakaa toki, — vaikeroi hän, — antakaa toki köyhän leskiparan olla rauhassa! Enhän minä vaadi mitään enkä ole tietääkseni tehnyt mitään pahaa.

— Olkaa rauhassa, emäntä hyvä, — sanoi sanansaattaja. — Ei ole tässä pelon syytä likimaissakaan. Herra Jumala tarkoittaa juuri teidän parastanne. Kyll' oli puuhaa, ennenkuin löysin teidät. Mutta mepä olemme yhä muistelleet teitä, sillä minä tunsin mies vainajanne, ja olen minä teiltä yhdenkin kerran saanut virvoitusta, ollessanne tuolla isossa talossa. Mutta ettepäs tiedäkään, mitä kaikkea on tapahtunut. Kaikki se Herra Jumala päivänvaloon tuo, tuo vaikka meren pohjasta. Ettekös ole kuullut, että sinne tuli semmoinen mestari, joka nosti järvestä ylös sen höyrylaivan, jolla te matkustitte? Ihan se ihmeeltä näyttää, mutta niin se kumminkin on, sillä ei Jumala vieläkään ole lakannut ihmeitä tekemästä. Joka vaan uskoo, se on näkevä Hänen kunniansa. Kovalle otti, ennenkuin tuo raskas kapine saatiin veden päällä kellumaan, senhän arvaatte, mutta ylös se vaan nousi ja vedettiin maalle kuin kala. Likomärkänä tietysti oli kaikki, ja paljo oli mennyt ihan pilallekin. Arkut ja mytyt ja penkit ja tuolit — kaikki ne oli mullin mallin. Oikeusherrat olivat saapuvilla silloin, kun laiva maalle vedettiin, ja kaikki he panivat paperille, mitä suinkin löytyi. Ja sielläpäs se oli teidän nahkalaukkunnekin. Siihen ei päässyt veden pisaraakaan, sillä se oli pujahtanut kahden arkun väliin, ja ne olivat pitäneet sitä kovassa puristuksessa. Onneksi oli teidän laukkunne vahakankaasta, ja paperikin vielä oli ollut vahakankaasen käärittynä, niin ettei vesi päässyt sitä ensinkään turmelemaan. Laukku avattiin, ja siinä oli teidän nimenne, ja paperissa oli kirjoitus ihan ehjänä tallella. Nyt teidän pitää vielä kerran tulla käräjiin, sillä juttu otetaan uudestaan esille.

Elsbet ei osannut sanoa mitään, vaan oli ääneti, mikä parasta olikin. Ihminen saa Jumalan kädestä välistä sellaisen iskun suutansa vastaan, ettei hän osaa puhua yhtään mitään, mutta välistä sulkee Herra ihmisen suun sitenkin, että panee siihen hyvin paljon hyvää, eikä ihminen silloinkaan kykene puhumaan.

Elsbet läksi käräjille, jonne sukulaisetkin haastettiin. Heillä oli, niinkuin sanottu, ollut paljo riitaa ja rettelöitä keskenänsä. He olivat moittineet ja syytelleet toisiansa, ja kukin oli puolestaan koettanut pestä käsiänsä puhtaiksi. Maailman ystävyyttä kestää, tiedättehän te sen kyllä, kello kahdestatoista puoleen päivään, ja jos siinä vielä nousee kysymys siitä, mikä sinun on ja mikä minun on, niin jo siitä ensi hätään loppu tulee. Nyt näytettiin heille Hunaja-Friedlin testamentti, ja siihen verrattiin kaikenlaisia kirjoituksia, joita vaan Friedli vainajan kädestä oli lähtenyt, ja kaikki huomattiin samallaisiksi, ei puuttunut yhdestäkään tuota koukeroista vekaraakaan i:n päältä. Ja nyt he eivät enää voineet valallansa vakuuttaa, ettei testamentti ollut Friedlin omaa käsialaa. He olivat täynnä hämmästystä, niinkuin olisi ukonnuoli heihin iskenyt. Ja tuomari piti kauniin puheen, selittäen, kuinka ei Jumalan edessä ole mitään mahdotonta, ja kuinka jumalallisella oikeudella on pitkä käsivarsi, joka ulottuu hamaan meren pohjaan asti ja ajast'aikainkin yli, salattua ilmi saadaksensa, ja kuinka se ulottuu ihmisiinkin, jotka jo luulivat paksun turpeen kaiken päälle kasvaneen.

Elsbetille tuomittiin takaisin oikeus asua talossa tyttärensä kanssa. Ensi alussa ei hän tahtonut muuttaa sinne, sillä hänen mielestään oli hänen ollut hyvä olla siitä pitäin kuin oli sieltä muuttanut pois. Eihän hän sinne osaa siunausta mukanaan viedä. Mutta kun vanhin poika hartaasti pyysi häntä tulemaan, jotta äidin siunaus taloon tulisi, niin suostui hän vihdoinkin. Friedlin vanha äiti oli vielä elossa, mutta oli halvattuna eikä voinut paikaltaankaan omin voimin liikahtaa. Ja Elsbet sanoi: "Älkää, Herran tähden, mummoa minnekään viekö. Minä hoidan häntä hänen viimeiseen hetkeensä saakka."

Ja sanansa hän pitikin. Miniän hyvyys sulatti vanhuksen sydämen. Hän kuoli rauhassa, monasti pyydettyään miniältänsä anteeksi kaikkea vääryyttä, mitä oli hänelle tehnyt..

Elsbet elää nyt talossa, ja siellä vallitsee rauha ja sopu ja Jumalan siunaus. Jos teillä on aikaa, hyvät herrat, niin saisitte käväistä Elsbetin talossa. Elsbet itse kertoisi teille elämänsä vaiheet.

* * * * *

Oli jo puoliyö. Karsi oli kynttilässä palanut pitkäksi. Järvi pauhasi ulkona. Isäntä katsahti ulos akkunasta.

— Aamulla, hyvät herrat, — sanoi hän, — sopii teidän maata hyvin pitkään, sillä huomenna on sumu, ja silloin ette voi mitään nähdä.

Ja niin olikin.

Matkatoverini ja minä läksimme berniläisillä rattailla rautatien asemalle. Pitkällinen sade oli käkeissä, ja kun se alkaa, silloin on paras joutua kiiruimman kaupassa Sveitsistä pois, sillä ken sadetta tahtoo katsella ja vilusta hytistellä, hänen sopii tehdä sitä kotonaankin, jossa se sentään hieman paremmalta maistuu. Minä sanoin jäähyväiset tovereilleni. Meidän tiemme erkanivat, mutta meistä tuntui kuin ei ne sittenkään erkanisi. Jumalan teitä kulkee kaikkialla, mutta että niitä kulkisi X:n järven pohjallakin, sitä emme olleet tätä ennen tienneet. Ja tästä opista kannatti maksaa yhtä paljon kuin jos olisimme saaneet nähdä auringonnousun Rigi vuorella. Siitähän muuankin herra kuului kerran luvanneen maksaa tuhannen frankkia.

Sor Federigo

Eipä liene kenkään niin iloisin mielin ja kepein kukkaroin laskeutunut alas Alpeilta Lombardian tasangolle kuin — sor [lyhennys sanasta signore = herra] Federigo. Tällä nimellä tunnettiin Roomassa nuori saksalainen taiteilija, jolla oli korkea kotkan nenä ja aaltoilevat kiharat. Hänessä yhdistyi miellyttävällä tavalla reipas iloisuus ja lempeä vakavuus, vilkas mielikuvitus ja sen ohella jotain syvämielistä — ja kaikki tämä kuvastui hänen kirkkaissa, tummissa silmissään. Häntä täytyi rakastaa. Vanhemmat taiteilijat, niinkuin Cornelius, molemmat Rhodet ja Thorvaldsen, osoittivat erityistä ystävyyttä hänelle. Yksin jäykkä, vanha Wagenerkin — josta pahanilkisesti arveltiin: "Puhvelihärät ja vanha Wagener ovat ainoat jäännökset vedenpaisumuksen takaisesta maailmasta" — yksin hänkin hemmotteli sor Federigoa. Luontainen vaatimattomuus koko hänen olennossaan koristi hänen suuria taiteilijalahjojaan. Häneen sopi oivallisesti Rückertin sanat: omasta sulostansa tietämättä, kukkanen seudun kaiken sulostaa.

Kepeä oli hänen matkalaukkunsakin, ja paras kapine siinä oli kitara. Musta, isohko villakoira juoksi hänen vierellään, hänen astuessaan kaunista Domodossolasta tulevaa tietä myöten alas tasangolle.

Heti heidän tullessaan Italiaan, sattui näille molemmille onnea ennustava tapahtuma.

Locarnossa asui laajalti tunnettu taiteenystävä, ritari Spada, jonka arvokkaat, antiikiset kokoelmat olivat kuuluisiksi tulleet. Eipä ollut helppoa päästä tämän varovaisen herrasmiehen luo, sillä hän vartioitsi argus-silmin aarteitaan. Mistä ja miten sor Federigo lienee saanut lämpimän suosituskirjeen tälle mesenaatille, se on meille tuntematonta, mutta semmoinen hänellä vaan oli, eikä hän aikonut jättää sitä käyttämättä. Tarpeellinen toaletti tehtiin, kirje pistettiin taskuun ja, villakoiran iloisesti juostessa edellä, asteli sor Federigo huvilata kohti, joka sijaitsi syvän järven rannalla.

Federigo soitti kelloa, portti avattiin, ja kun hän oli näyttänyt kirjeensä, vietiin sekä taiteilija että puudeli odotushuoneeseen, jonne valikoima vanhoja vaaseja, terracotta- ja kipsikuvia oli järjestetty. Kaikki olisi ollut hyvä, ellei samassa hetkessä myös kissa olisi päässyt puikahtamaan huoneeseen. Vaikka Federigon puudeli muuten oli saanut oivallisen kasvatuksen, niin yhtä se ei kuitenkaan ollut oppinut: kohteliaisuutta kissoja kohtaan. Yhdellä loikkauksella hyppäsi se mirrin perään, kaataen esineitä tieltään ja koettaen kiipeämällä päästä ylös sinne, missä tämä selkä köyryssä seisoi. Ei kuullut koira nyt isäntänsä kieltoa eikä välittänyt kissan vihoista. Tuimasti kävi ajo; ensin ympäri odotushuoneen, niin että kaikki kaatui mullin mallin, sitten viereiseen suojaan ja sieltä eteenpäin keittiöön, ylitse vatien ja lautasten, kunnes koiran viimein onnistui saada mirri niskasta kiinni, ja tämä sihisten ja sätkytellen kohotti surkean valitushuudon.

Ritari, hänen rouvansa ja kaikki palvelijat riensivät meteliä kohti, saadakseen selville, mistä se johtui, ja siinä seisoi nyt sor Federigo suosituskirje kädessään ja aivan menehtymäisillään häpeästä.

— Tekö olette koiran omistaja? — ärjäsi hänelle ritari ja tempasi kirjeen hänen kädestään.

— Niin olen. Pyydän tuhannesti anteeksi! — änkytti taiteilija.

— Miten rohkenitte tuoda koiran minun talooni? Onko sekin suositettu tässä, vai?

— Pyydän tuhannesti anteeksi — alkoi Federigo taas.

— Luuletteko sillä saavanne särjetyt kapineet ehjiksi? — vastasi ritari, joka tuskin enää saattoi hillitä vihaansa.

— Siksipä aionkin heti poistua — sanoi koiran omistaja alakuloisesti. — Momolo! Tule pois!

Koira, joka oli saanut aimo selkäsaunan, lähestyi allapäin, ja sen perässä tuli näkyviin pieni, soma, noin viisivuotias tyttönen, talon ainoa lapsi.

— Isä kulta! — sanoi tyttönen. — Tämä koira on niin kovasti kiltti; et usko, miten kiltti se on. Se vaan ei voi tuota ilkeätä kissaa kärsiä, enkä minä myöskään. Älä tee koiralle pahaa. Se osaa niin monta temppua tehdä. Kun minä otin pois kepin Antoniolta, ettei hän enää saisi lyödä sitä, nuoli se minun käsiäni ja näytteli mulle temppujaan.

Pahoilla mielin katseli tyttönen, kun sor Federigo syvästi kumartaen, poistui ja Momolo seurasi isäntäänsä, hyppien ilosta, päästessään irti tästä talosta, missä se oli niin paljon onnettomuutta toimeenpannut ja itsekin kärsiä saanut.

Astuessaan takaisin hotelliin päin, ajatteli Federigo yhä vielä tuota kovan onnen tapausta.

— Tuolla herralla on suuret kokoelmat, — tuumiskeli hän itsekseen, — ja kuitenkin on hän itselleen niin vähän koonnut. "Minä olen" ja "minulla on" — kuinka suuri ero näissä! Hänen ruukkunsa ja kipsinsä eivät häntä onnelliseksi tee, mutta sen tekee tuo lapsonen, — eikö niin, Momolo? Hän on elävä olento, ja hänellä on lämmin sydän.

Federigo aikoi juuri tilata itselleen aterian, — kukkaronsa mukaisen, — kun Antonio, ritari Spadan palvelija, astui sisään. Momolo, huomattuaan pieksijänsä, meni kiireesti vuoteen alle ja murisi, ikäänkuin sanoen isännälleen: Älä toki enää rupea asioihin noitten ihmisten kanssa, jotka parin savivadin vuoksi semmoisen metelin nostavat.

Antonio toi kirjeen isännältään.

Federigon lähdettyä, oli ritari vähitellen tyyntynyt, varsinkin huomattuansa koiran tehneen tepposensa niin taidokkaasti, ettei ainoakaan noista antiikisista kaluista ollut särkynyt. "Kunhan vaan ei minulle mitään vahinkoa tullut", ajatteli ritari, kuten moni muu nykyajan mies ja puoliso, jolla on suun täydeltä lohdutuksia ja hyviä neuvoja rouvalleen, kun kyökkipiika on tehnyt tuhmuuksia tai soppamaljasta toinen ja ainoa korva on katkennut, mutta joka joutuu vimmaan, jos pieninkin esine katoaa hänen kirjoituspöydältään.

Ritari lohdutti siis rouvaansa, selitellen, että särkyneitten kyökkikalujen sijaan heti ostetaan uudet ja etteihän sitä koiran luonnolle mitään mahda. Sitten luki hän suosituskirjeen, jonka poisajettu taiteilija oli hänelle jättänyt. Eräs ritarin ylhäinen ystävä suosittelee siinä lämpimin sanoin Federigoa, mainiten häntä rakastettavimmaksi ihmiseksi maan päällä ja mainioksi taiteilijaksi, ja päättää pyynnöllä, että Federigo vastaanotettaisiin samalla auliudella kuin kirjeenkirjoittaja itsekin.

Ritari joutui suureen pulaan tämän kirjeen tähden ja sen kaikkea muuta kuin ritarillisen vastaan-oton johdosta, joka oli tullut kirjeessä suositellun osaksi. Kirjeessään pyytää hän nyt tuhat kertaa anteeksi, syyttäen omituisuuttaan, hämmästystään ja sanalla sanoen keksien puolustuksekseen kaikkea, mitä "sivistynyt ihminen" tämmöisissä tapauksissa tavallisesti keksii. Lopuksi pyytää hän kohteliain sanoin Federigoa saapumaan heille vieraaksi ja tuomaan, nimenomaan hänen pienen tyttösensä pyynnöstä, mukanaan tuon kissoja vihaavan, vaan muuten niin viisaan ja taitavan villakoiran.

Federigo ei ollut niitä ihmisiä, jotka, kun heiltä pyydetään anteeksi, lyövät rintoihinsa ja ryhtyvät pitkiin selityksiin loukatusta viattomuudestaan. Päinvastoin liikutti häntä vanhan miehen anteeksipyynnöt ja Momolollekin ulotettu kutsu. Itsekseen olikin hän jo tunnustanut tehneensä varomattomasti, ottaessaan koiran mukaansa linnaan.

Hän kutsui siis Momolon esiin sängyn alta, pisti päällystakin päälleen ja kiiruhti ritarin luokse. Tämä vastaanotti hänet tuhansilla anteeksipyynnöillä, ja pieni Angelika, hänen tyttärensä, uudisti heti tuttavuutensa Momolon kanssa. Pieni seura oli kiireesti saatu kokoon kuulun vieraan kunniaksi.

Aterioimisen perästä lähdettiin ihanaan puutarhaan, joka oli aivan järven rannalla. Täällä sujui keskustelu vilkkaasti, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Federigo enemmän kuin täysin vastasi mainettaan.

Mutta keskellä huvittavinta keskustelua kajahti kimakka hätähuuto kautta puiston. Kaikki hypähtivät säikähtyneinä pystyyn ja riensivät ääntä kohti.

Angelikan pienet leikkitoverit tulivat suuresti hätäytyneinä juosten heille vastaan.

— Mitä on tapahtunut? — huusi ritari kiihkeästi.

— Voi Angelika! Voi Angelika! — enempää ei lapset saaneet sanotuksi.

— Missä on Angelika? Sanokaa toki, — kyselivät kaikki.

— Hän putosi järveen, — sai joku lapsista vaivoin selittäneeksi.

— Mun lapseni! Ainoa lapseni … — huudahti ritari ja vaipui tuskan murtamana maahan.

Sor Federigo ja muu seurue riensi rantaan.

Täällä kohtasi heitä ihmeellinen näky.

Rannan ruohikolla makasi lapsi läpimärkänä, ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen nojasi päätään Momoloa vasten, sitä vuoroin suudellen, vuoroin silitellen. Momolo taas puolestaan nuoli lapsen kätösiä ja katseli sitä riemusta loistavin silmin.

Kun lapset äsken olivat saapuneet rantaan, ja Angelika leikin innossa oli hypähtänyt liian lähelle äyrästä ja siitä suistunut veteen, niin oli Momolo, joka parhaillaan näytteli taidokkaita temppujaan lapsille, nuolen nopeudella hypännyt lapsen perästä järveen. Ennenkuin tyttönen vielä kerkesi vaipumaan syvyyteen, tarttui koira kiinni hänen vaatteisiinsa, kannatti pienosen päätä vedenpinnalla ja ui niin rantaan. Siellä laski se lapsen ruoholle ja koetteli nuolemalla sitä kuivatella.

Federigo nosti lapsen käsivarrelleen, Momolo teki ihmeellisiä ilonhyppyjä heidän ympärillään, ja niin vietiin tyttönen isänsä luo, joka sillä välin oli toipunut jälleen.

— Isä, isä! — huusi lapsi. — Onpas se hyvä koira, enkö sitä jo sanonut! Kissoja se vaan ei voi kärsiä.

Kesken kyyneleitä välähti hymy, ja semmoinen hymy onkin juuri kauniinta. Onpa kuin kesken kesäistä sadetta aurinko pilkistäisi esille.

— Minun lapseni elää! Elää totisesti! Oi, sor Federigo, kiitos teille! Mitäpä siitä, vaikka Momolo olisi kaikki mun vaasini särkenyt? Mitä ovat ne lapseeni verraten! En tahdo enää koskaan kiinnittää sydäntäni vaaseihin. Mitä on vaasi? Mitä on terrakotta? Tyhjää, tyhjää kaikki!

Näin puheli ritari, puhjeten vuoroin kiitoksiin, vuoroin lupauksiin.

Sor Federigo koetti kaikin tavoin rauhoittaa ritaria ja hänen rouvaansa, ja nämät kertoivat nyt koko seurueelle aamullisen tapahtuman alusta loppuun asti.

Pieni tyttönen oli sillä välin riisuttu ja saatettu vuoteeseen.

— Mutta Momolon pitää jäädä minun luokseni, — pyysi pienonen.

— Sekä Momolo että sor Federigo! Heidän pitää molempien jäädä tänne, — sanoi ritari, vielä liikutuksesta värisevin äänin.

Antonio toi Federigon matkalaukun, ja kauniin huone järjestettiin hänelle asuttavaksi. Kolme viikkoa vieraili sitten Federigo ritarin linnassa. Juhlakulussa kulkivat he kaikki kappeliin, kiitos-uhriansa Herralle kantamaan pikku tyttösen pelastuksesta. Angelika oli valkeisiin vaatteisiin puettu, valkoisilla ruusuilla seppelöity ja kantoi kädessään suurta vahakynttilää. Momolo kulki hänen vieressään niin ylpeän ja vakavan näköisenä, kuin olisi se hyvinkin käsittänyt tämän asian. Viimein lähestyi eronhetki. Jäähyväiset tuntuivat jokaisesta raskaalle. Vaikeinta kuitenkin oli Angelikan erota Momolosta. Parhaimpia herkkuruokia oli hän keitättänyt sille jäähyväis-ateriaksi, sitten ripusti hän lemmikeistä solmitun seppeleen sen kaulaan ja suuteli sitä monta kertaa.

Federigo oli maalannut tyttöselle Momolon kuvan. Sen ripusti Angelika vuoteensa yläpuolelle ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoita sor Federigoa ja kilttiä Momoloa. Tämä oli ensimäinen tapahtuma sor Federigon tiellä.

* * * * *

Lago di Como päilyi ihanimmassa suloudessaan, kun sor Federigo Momolon kanssa, pienellä venosella kulki pitkin sen vihreitä laineita. Vanha, valkotukkainen, ahavan polttama kalastaja kertoeli vaiheita elämästään. Satoja maalareita oli hän jo soutanut tämän järven poikki Villa Plinianaan, Bellagioon ja Cadenabbiaam. Kahdeksan päivän aikana oli hän nyt ollut Federigon oppaana ja isällisellä mieltymyksellä kiintynyt häneen. Mitä suurimmalla huolella teroitteli hän Federigolle lyijykyniä, asetti varjostimen kohdalleen ja istahti sitten maalarin jalkain juureen kertomaan menneistä ajoista.

— Mutta Villa Serpelone täytyy teidän vielä nähdä, missä tuo hyvä, paksu herttua asuu. Niin, jospa voisitte päästä sinne! Mutta herttuatar on ylpeä. Hän ei tahdo laskea ketään sisään ja on herttuan tietämättä antanut ankarat käskyt palvelijoilleen osoittaa vieraita pois. Monta taiteilijaa olen jo tuonne ylös saattanut, mutta samaa tietä ovat he saaneet palatakin.

— Lähdetään mekin huomis-aamuna varhain onneamme koettamaan, — sanoi naurahtaen Federigo. — Te ette tiedä shur Paolo (tämä oli vanhuksen nimi) että minä olen sunnuntailapsi ja — Momolo myös.

— Ei se auta mitään. Sen saatte nähdä — sanoi epäillen vanhus. — Kun ei näet olisi sitä herttuatarta ja teillä tuota valkoista pölyviittaa yllä ja raskaita alppikenkiä jaloissa, niin sitten. Mutta eihän teillä ole edes suosituskirjettä Milanosta… Ei tule mitään…

Kello viiden tienoissa seuraavana aamuna lähdettiin kulkemaan Villa Serpelonea kohti. Päivä oli ihana kuin ensimäinen luomispäivä. Laulua ja viserrystä kuului joka pensaasta ja hienoinen sumu kietoi helmaansa oksat ja lehdet.

— Gè una matinata di Dio. (Ihana Herran aamu) — sanoi shur Paolo.

He kulkivat kautta metsämaan ja saapuivat linnaa ympäröivän muurin ja siinä löytyvän porttikäytävän luo.

— E chiusa, (se on suljettu). Enkö sitä jo sanonut? — huudahti shur Paolo. — Näin varhainkin, kun vielä kaikki nukkuu, itse ruhtinatar tietysti myös, jo nytkin on tämä paradiisi suljettuna.

— Onpa täällä kauneutta jo kyllin, tämän suljetun paradiisin ulkopuolellakin — sanoi Federigo ja kipusi nauraen ylös muurille istumaan. — Katsokaa tuota järveä, johon vuoret kuvastuvat kuin peiliin! Lumoavaa on täällä kaikki. Oikein sanoitte, shur Paolo: Gè una matinata di Dio! Täällä täytyy minunkin laulaa, kun kaikki täällä laulelee.

Ja Federigo alkoi laulaa heleällä tenoriäänellään, joka kaikui kautta lumotun puutarhan ja yli kimaltelevan järven:

"Kennst du das Land, wo die Citronen blüh'n!" [Tunnetko maan, jossa sitroonat kukkii?]

Mutta kun Federigo juuri oli lopettanut laulunsa ja shur Paolo kättenpaukutuksen ja hyvä-huudot, seisoi eräs herra Federigon takana. Hän oli puettu vihreeseen aamunuttuun ja veti pitkiä savuja kölniläisestä piipustaan.

— Hauska kuulla saksalaista laulua, — sanoi vanha herra, huonolla saksankielellä. — Minä pidän paljon Saksanmaasta.

Federigo kääntyi ja teki kumarruksen.

— Kenpä ei laulaisi täällä, tämän suljetun paradiisin edustalla, hyvä herra, — vastasi Federigo — huolimatta herttuastakin ja hänen puolisostaan?

— No, — sanoi aamunuttuinen herra — minä voin antaa teidän katsahtaa tänne sisäänkin. Seuratkaa vaan minua. Mutta koiranne ja oppaanne täytyy jäädä ulkopuolelle.

Federigo seurasi heti vanhaa herraa. Ja tosiaankin tämä oli paradiisi. Ihanien, varjoisain laakerikäytävien kautta aukeni lumoava näköala järvelle päin. Äänettömänä ja aatoksiin vaipuneena seisoi Federigo.

— Mikä ihana luonto! — sanoi hän vanhalle herralle. — Nyt käsitän, että herttua tahtoo pitää sen yksin itseään varten, mutta en sittenkään sitä käsitä, sillä tämä on liian suurta kahdelle.

— Niin, herttua on varsin kummallinen mies, — vastasi vanhus — mutta on hän kuitenkin parempi kuin mitä huhut hänestä kertovat. Ei ole jokainen alusta pitäen ollut se, mikä hänestä sittemmin on tullut, ja niin on herttuankin laita.

— Onko hän kovia kokenut? — kysyi Federigo osanottavasti. — Sitten on mieleni paha, että tein hänelle vääryyttä.

Vanhus veti pitkän savun kölniläisestä piipustaan ja sanoi:

— Voisinhan yhtä ja toista kertoa, — mutta syökäämme ensin vähän aamiaista. Teidän lienee jo nälkäkin.

— Te olette varmaan herttuan hovimestari? — kysyi Federigo.

— Niin, jotain sinnepäin — vastasi vanhus hymyillen. — Tulkaa kanssani tuonne lehtimajaan; siellä lienee jo suuruspöytä katettuna.

He astuivat puutarhan etulikolle, missä oli tuuheitten lehvien varjostama lehtimaja. Ja mikä näköala taas! Miettiväisenä ja unelmoiden seisoi Federigo.

— Oi sallikaa minun piirustaa, sillä välin kuin te aterioitte. Työ on minun suurukseni! — huudahti Federigo.

Nopeasti nousi hän muurille ja otti esille skitsikirjansa. Käyttäen hyväkseen suotuisata hetkeä, työskenteli nuori maalari kuumeentapaisella innolla, nostamatta silmiään työstään, sillä välin kuin vanhus tyytyväisenä nautti aamiaistaan.

— Te työskentelette kiihkoisasti, — puheli vanhus. — Te ette elä kauan.

— Niin, kenpä tietää, kauanko kevättä kestää ja miten pian herttua ja herttuatar voivat tulla, ja silloin on minun paradiisini kadotettu.

— Ei hätääkään! Herttua nukkuu vielä makeinta untaan, eikä herttuatar näyttäydy ennen kello yhtätoista.

— Voi poloisia ihmisiä! Nukkua tämmöisenä ihanana aamuhetkenä!

— Onko teidän isänne vielä elossa? — kysyi vanhus takalikolta.

— Elossa on. Ja siinä se vasta isä onkin! Vakuutan teille, että hän on paras mies maailmassa.

— Kaiketi rakastatte sitten häntä?

— Sepä kysymys! Isän ja äidin rakkaus on tutkimattoman syvä kuin meri ja loppumaton kuin meren laineet. Se luopi ikäänkuin palasen sinistä taivasta lapsen ylitse, — huudahti Federigo, työtään keskeyttämättä.

— Kirjoitatteko usein hänelle?

— Luonnollisesti! Joka viikko kiitää sieltä kirje Alppien poikki tänne ja toinen täältä sinne.

— Isänne on kai hyvin onnellinen?

— Tietysti hän on, vaikka onkin hänellä niukka toimeentulo. Hän ajattelee samoin kuin roomalais-äiti Cornelia: Lapset ovat minun koristukseni ja jalokiveni.

Vanhus huoahti kuuluvasti.

— Mutta miksi te huokailette? Kuka saattaa tämän suloisen luonnon helmassa huokailla?

— Nuori ystävä! Huokaus käy kautta luonnonkin, eikä täällä ylhäälläkään aina ole niin valoisata kuin tänään. Ettekö te usko, että elämä voi antaa meille huokailemisenkin syytä?

— Uskon kyllä. Vaan ei ole mielestäni oikein antautua surun valtaan. Luulen kuin luulenkin, että se, joka luottaa Jumalaan, ei koskaan voi tulla niin murheelliseksi, ettei hänelle jonkun verran iloa jää.

— Olette kaiketi jumalinen mies?

— En ole, vaan tahtoisin olla, — vastasi Federigo vakavasti. — Mutta miksi näitä kaikkia kyselette? Selittäkää te nyt jo kerrankin minulle, miksi te olette niin surullinen.

— No, minä tahdon sanoa sen teille. — Katsokaa, minä ajattelen herttuatarta, — vastasi vanha herra. — Herttualla oli poika. Hän oli teidän näköisenne ja oli samoin kuin tekin isänsä ilo ja ylpeys. Hän oli niin armas ja herttainen. Mutta, katsokaas, silloin tuli eräänä päivänä taiteilijoita tänne ylös, — niitä kävi ennen paljon Serpelonessa — heidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan, mutta he viekottelivat lapsen pois kodista. He kertoelivat hänelle vieraista maista ja kansoista. Ja poika ei enää saanut rauhaa isän luona. Hän läksi kulkemaan kauas pois Serpelonesta, Roomaan asti, ja vielä kauemmaksi eikä ole milloinkaan takaisin palannut. Polttavassa Afrikan hietikossa, pyramidien juurella on hänen hautansa, ja Serpelonen herttualla ei ole poikaa enää. Käsitättekö nyt herttuan ja miksi hän ei laske taiteilijoita linnaansa? Ne muistuttaisivat hänelle vaan aina hänen suurta onnettomuuttaan.

— Käsitän täydellisesti. Ja minun on mieleni paha, että sanallakaan häntä moitin.

— Herttua sen kernaasti antaa teille anteeksi, nuori ystäväni, — sanoi vanhus lempeästi.

Federigo kääntyi nopeasti. Asia alkoi hänestä tuntua omituiselta.

— Minun täytyy joutua, — sanoi hän, — en tahdo herttuan mieltä pahoittaa.

Mutta samassa sattui Federigo silmäilemään komeasti katettua aamiaispöytää hopeakannuineen lehtimajan perällä, jota hän ei ennen ollut huomannut.

— Te olette itse herttua! — huudahti Federigo äkkiä. — Ajakaa minut pois, vaan sallikaa minun puristaa kättänne jäähyväisiksi.

— Ei, minä en laske teitä. Te olette minun vankini. Seuratkaa minua vastustelematta kanssani kotiin.

Ja vanhan herran kasvot loistivat kuin kirkastuneina, hänen tarttuessa nuoren maalarin käsivarteen.

— Mutta näyttäkää minulle toki kirjanne, — pyysi hän, — ja mitä olette piirtäneet tänä aamuna.

Federigo ojensi sen hänelle vitkallisesti. Maisema oli oivallisesti piirretty, harvoilla, mutta taidokkailla piirteillä; kuvassa oli henkeä ja eloisuutta. Toiselle puolelle lehteä oli Federigo pikaisesti piirtänyt itse vanhan herran suurikukkaisine aamunuttuineen ja kölniläisine piippuineen.

— Olettepa aika veitikka! Tämä täytyy minun näyttää herttuattarelle.

He olivat sillä välin saapuneet taikalinnan eteen, joka vaan vähän pilkisti esiin köynnöskasvien ja kukkasten keskeltä.

— Kotvikaa tässä hetkinen, — pyysi herttua.

Jonkun minutin kuluttua saapui kultanauhainen palvelija ja pyysi Federigon seuraamaan itseään. Kiertoportaita myöten kuljettiin toiseen kerrokseen, ja täällä aukaisi palvelija Federigolle viehättävän huoneen, josta oli hurmaava näköala järvelle päin. Yksi huoneen seinistä oli pelkkää peililasia, ja siihen kuvastui lumoavalla tavalla koko ihana maisema.

Federigo ei tiennyt, mitä ensin ihailla, maisemaa, peiliä vai telttakattoista vuodettako, paksulla damastilla verhottua, jossa ruhtinaallinen vaakuna koreili. Mutta kun hän sattui katsahtamaan pöydälle päin, huomasi hän siinä matkalaukkunsa ja kynänsä sekä läheisessä nurkassa vielä maalarivarjostimensakin, sanalla sanoen, kaikki tavarat, jotka hän oli jättänyt shur Paolon huostaan. Federigo pyöritti päätään, vaan hämmästyi vieläkin enemmän, kun oven takaa kuului rapinaa, ja Momolo hypähti iloisena sisään.

Federigolta oli jäänyt huomaamatta, kuinka herttua lehtimajassa oli puhutellut erästä palvelijaa, jättäen hänen toimekseen pitää huolta tästä kaikesta.

— Momolo! Oletko sinäkin täällä? Miltäs me nyt täällä näytämme? Olemmehan kuin lumotut prinssit, — puheli Federigo, koiraa hyväillen.

Palvelija astui taas sisään, tuoden hopeakannussa vettä ja öljyä sekä hienosti tuoksuavia toalettisaippuoita, ilmoittaen samalla, että herttua puolen tunnin perästä odottaa Federigoa saliin.

Matkalaukku avattiin nopeasti ja parhaimmat vaatteet otettiin esille. Pukeutuminen onnistui kaikin puolin hyvin, kunnes tultiin paksuihin, nauloilla varustettuihin alppikenkiin. Niitten sijaan ei ollut Federigolla mitään jalkaan pantavaa.

Kun nuori maalari oli pessyt ja siistinyt itseään asianmukaisesti sekä tuoksuavalla hiusöljyllä haihduttanut viimeisetkin tärpättituoksut, riensi hän saliin.

Ylhäinen seurue oli siellä koossa: kaksi herttuan veljentytärtä, nuoruutensa kukoistuksessa, sekä useita muita talon ystäviä nähtiin siinä. Kohta astui herttuatarkin sisään. Silmänräpäyksen seisoi hän miettiväisenä nuoren maalarin edessä, ikäänkuin muistojaan kooten, sitten astui hän reippaasti hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi Wienin murteella saksaksi:

— Mieheni on tänä aamuna ottanut teidät vangiksi.

— Olen maailman ihanimmassa vankilassa. Minua pitää täällä vankina lumoava luonto ja vielä enemmän ystävällisyys, joka ympäröi minua joka puolelta.

— Ha, è molto gentile! (Hän on sangen kohtelias), — virkkoi herttuatar, kääntyen vieraisiinsa. — Me tahdomme koettaa tehdä teidän vankeutenne niin suloiseksi kuin mahdollista.

Istuttiin pöytään, ja Federigo sai paikan herttuattaren vieressä, joka puhutteli häntä saksankielellä, hän kun ennen jonkun aikaa oli oleskellut Wienissä. Aterian loputtua täytyi Federigon näyttää skitsikirjansa. Kaikki ihmettelivät taidokkuutta ja eloisuutta hänen kuvissaan ja nauroivat, kun herttua suurikukkaisine aamunuttuineen tuli näkyviin.

Iltasella käveltiin parittain puutarhassa. Federigo käveli herttuattaren kanssa.

— Nuori ystävä! Te olette tehnyt meille hyvän työn, josta emme voi teitä kyllin kiittää, — sanoi herttuatar.

Federigo pysähtyi:

— Kuinka niin, armollinen rouva? Tehän olette minulle hyvän työn tehnyt.

— Ei, ei! Jo monen vuoden aikana on synkkä alakuloisuus rasittanut mies parkaani ja niin minuakin. Sittenkuin poikamme kuoli, ei ole ainoakaan valon säde päässyt kotiamme valaisemaan. Aamusin nousee mieheni ani varhain ja kävelee alakuloisena ja yksin puistossa. Siten hän tuli tänään kuulleeksi teidän laulavan. Laulunne kaiketi liikutti häntä, koska hän meni teidän luoksenne. Ja sitten — te muistutatte niin meidän poikaamme kuin vesipisara toista! Minun on vaikea hillitä itseäni, teitä katsellessani. Mieheni on kertonut minulle kaikki, mitä te keskenänne puhelitte, ja nyt on hän niin iloinen, etten ole vuosiin häntä semmoisena nähnyt. Tehkää meille mieliksi ja viipykää muutamia päiviä luonamme. Te tuotte päivänpaistetta taloomme.

Federigo suuteli liikutettuna herttuattaren kättä.

— Yhtykäämme nyt toisiin. He kenties jo odottavat meitä, — puhui herttuatar ja riensi reippaasti eteenpäin pitkin laakerikäytävää.

Hupaisessa keskustelussa kului ilta.

Varhain seuraavana aamuna tuli herttua itse Federigoa herättämään upeain jalopeuran-taljain suojasta, koska tämä oli sanonut tahtovansa taas aamulla nousta piirtämään.

Pian olivat he jälleen yhdessä tuolla alhaalla puutarhassa. Siellä etsittiin ihanin paikka; sitten piirrettiin ja sitten syötiin yhdessä aamiaista. Momolo lähetettiin viemään runomuotoinen aamutervehdys herttuattarelle. Somasti kantoi se sitä suussaan ja laski sievästi herttuattaren syliin.

Päivät kuluivat näin nopeasti, ja Federigo kävi yhä rakkaammaksi herttualle, niin että hän monasti syleilikin hellästi nuorta maalaria. Federigo oli kuin kotonaan talossa. Hän löi palloa veljentyttärien kanssa ja souteli gondolissa heidän kanssaan järvellä. He katsoivat häneen kuin veljeensä. Viikkoja oli kulunut, mutta herttua pyysi yhä uudelleen Federigoa viipymään "vielä kolme, neljä päivää".

Eräänä päivänä oli suuri joukko ylhäisiä herroja ja naisia kutsuttu linnaan. Aterioimisen perästä läksi koko seurue soutelemaan. Auringon laskiessa, kun ilta oli ihanimmillaan, kulki mandoliini kädestä käteen. Moni laulu siinä laulettiin, ja viimein tuli Federigon vuoro. Hän ei ollut laulanut tuon ensimäisen aamun jälkeen. Nyt tarttui hän innolla soittimeen. Hän lauloi italialaisen arian. Heleä, sydämeen käypä ääni, viehkeä esitys ja mestarillinen soitto — kaikki tämä lumosi kuulijat kokonaan.

Kun hän oli lopettanut, kajahtivat kättentaputukset hänelle vastaan eivätkä tahtoneet ikänä loppua. Nyt ei sallittu hänen enää laskea mandoliinia kädestään. Hän lauloi saksalaisia lauluja niin tunteellisesti, että italialaisetkin mielestään ymmärsivät joka sanan. Nuorten neitosten silmissä kimalteli kirkkaita kyyneleitä. Nopeasti sommittelivat he seppeleen laakerilehdistä, joilla vene oli koristettu, ojensivat sen herttuattarelle, ja hän laski sen lempeästi Federigon päähän. Herttua syleili nuorta ystäväänsä, ja muut seurassa olijat, jotka siihen asti vähän halveksien olivat katselleet alppikenkiä, ojensivat nyt hänelle kättä ja kiittivät häntä.

Federigon päätä huimasi. Laulut, tulinen viini, vieraitten kiitokset, kaikki kuohui hänen mielessään yhtenä pyörteenä.

Vieraat sanoivat hyvästi, ja herttua astui Federigon kanssa verkalleen siimeistä pinia-käytävää myöten ylös linnaa kohti.

— Federigo, yksi sananen! Ettekö tahtoisi jäädä tänne minun luokseni? Te olette tänään lopullisesti valloittanut sydämemme. Olen oppinut tuntemaan sydämenne ja rakastan teitä kuin omaa lastani. Herttuatar rakastaa teitä myöskin, ja ettekö nähnyt kyyneleitä veljentyttärieni silmissä? Kaikki pitävät sydämellisesti teistä. Federigo! Sallikaa minun kirjoittaa isällenne. Hän on antava myöntymyksensä. Ettehän toki tahtone jäädä menehtymään avaraan maailmaan, niinkuin minun poika raukkani?

Federigon sydän sykähteli kuuluvasti, ja hänen jalkansa horjahtelivat.

— Herttua! Te olette sanomattoman hyvä. Aivan liian hyvä.

— Nyt ei sanaakaan tästä enää tänä iltana. Mutta miettikää asiaa itseksenne, — sanoi herttua ja puristi Federigon kuumeista kättä.

Huoneeseensa tultuaan katsoi Federigo kauan ulos viileään yöhön. Hänen päätänsä poltti, ja levottomasti heitteli hän itseään sinne tänne vuoteellaan silkkisen peitteen alla. Mutta aamusella helähteli omituisia ääniä hänen korvassaan. Hän oli kuulevinaan saksalaisia lauluja. Hän heräsi tähän ja huomasi ulkona joukon saksalaisia musikantteja, jotka soittelivat kansanlauluja ja maalaispolskia. Herttua oli tahtonut ilahduttaa vierastansa ja oli lähettänyt ne soittamaan hänen akkunainsa alle.

Kauan kuunteli heitä Federigo, ja vetrehiset vedet alkoivat vieriä hänen poskilleen. Isä, kotimaa, kutsumus — kaikki astui siinä hetkessä hänen sielunsa silmäin eteen. Sanomaton mielen haikeus valtasi hänet ja koti-ikävä niin voimakas, ettei hän koskaan semmoista ollut tuntenut. Nopeasti nousi hän, pakkasi kiireisesti tavaransa matkalaukkuun ja riensi alas puutarhaan.

Ihmetellen katsoi häneen herttua. Lyhyet olivat jäähyväiset. Muutamin sanoin selitti Federigo herttualle kaikki. Kotona odotti häntä isä ja morsian, ulkona maailmassa viittoili hänelle taide. Tälle oli Federigo pyhittänyt elämänsä, vaikka herttuan hyvyys oli ollut vähällä saada hänet unhoittamaan velvollisuutensa.

Polvistuen pyysi hän vanhalta herttualta siunausta matkalleen, jätti tervehdyksensä herttuattarelle ja veljentyttärille ja katosi vanhan porttiholvin taakse.

Kauan katseli herttua hänen jälkeensä. Alhaalla pienessä kalastajakylässä tapasi Federigo shur Paolon.

— Te olette onnenlapsi, sor Federigo. Te olitte Villa Serpelonessa.

— Niin, siellä olin, shur Paolo. Pankaa vene kuntoon ja soutakaa minut yli järven. Tänä iltana lähden Milanoon.

Shur Paolo pyörritti harmaata päätään. — In nome di Dio, (Jumalan nimeen) — sanoi hän — jos niin tahdotte.

Fremersbergin luostarin risti

Vuonna 18… oli iloinen seurue vanhoja ja nuoria Baden-Badenista matkalla Fremersbergiin. Se on vuori, joka metsäisine rinteineen laskeutuu Reinin laaksoon. Mieli jotain nähdä Jumalan luomasta kauneudesta ja komeudesta, niin sinne sitä pitää vaeltaa. Jalkojen juuressa lepäävät Reinin laakson kaupungit ja kylät, hedelmäpuitten ja viinitarhojen suojassa; niitten välitse pistäytyy Rein hopeaisena juovana näkyviin, ja etäällä kohoaa Vogesien vuorenhuippujen sinervä jono. Harmaaseen harsoon kiedottuna kohoaa Strassburgin tuomiokirkko, ikäänkuin jokin valtava sormenviitta, ja yli metsäsyvänteen katselevat Iburg-linnan kolkot rauniot tummien kuusien välistä, tuon linnan, jonka ympärillä sadut ja muratti kiertelevät. Katsella sieltä ylhäältä auringon laskua, kun koko seutu on kietoutunut iltaruskon vaippaan, kuulla kellojen kutsuvan iltakirkkoon ja iltatuulen huhahtelevan korkeitten kuusten latvoissa — siinä verraton näky.

Iltapäivä oli jo käsissä, ennenkuin oli kuljettu tuo rasittava matka yli monien alastomien kivikallioitten. Vihdoin saapuivat väsyneet matkamiehet suureen, ihanaan puistoon, jota korkeat malvat ja liljat runsaasti koristivat, ja istuivat kohta hauskassa majatalossa. Virkistettyään täällä itseään, asettuivat he erään varjoisan pensaston siimekseen.

— Tiedätte kai, hyvät ystävät, — alkoi vanhin seurassa, jalomuotoinen, hopeahapsinen mies, — missä nyt ollaan?

— Tokihan nyt — Fremersbergin "Kotkassa", jossa saa hyvää Affenthaleria ja Limburgin juustoa, — sanoi nuori, kymmenvuotias poika.

— Niin kyllä, sinä nälkäinen herkkusuu, mutta tiedätkös myös, että täällä seisoi kerran luostari? Siinä, missä sinä nyt istut, kävelivät munkit ruskeissa kaapuissaan ja päähineissään, veisaten Hora- ja Vesper-rukouksiaan.

— Luostari! — huudahti poika hämmästyksissään. — Sehän kuuluu varsin kunnianarvoisalta! Miksikäs tässä nyt on ravintola?

— Niin, se on pitkä tarina. Näetkö tuota korkeata, valkoista ristiä tuolla malvojen keskellä? Menepäs sinne ja kirjoita paperille värssy, joka on luettavana jalustassa. Sitten saat kuulla enemmän.

Pian tuli poika takaisin ja luki näin kuuluvan värssyn:

Vaikka raunioksi raukeis maa, Risti ei voi koskaan horjahtaa. Vaikka sydän sortuis taistohon, Turvanani aina Kristus on.

— Mitenkäs tuo värssy siihen on tullut? — kysyi vaaleakiharainen tyttö, — se on niin kaunis ja kuuluu niin uudenaikaiselta. Ja luostarihan oli vanha.

— Kuulkaa sitten. Minä tunsin vielä luostarin viimeisen munkin; se oli pater Herman, vanha raihnainen mies, joka asui täällä kahden palvelijan kanssa. Hänellä oli viisas puudeli, joka joka päivä, kori hampaissa, juoksi vuorien poikki Baden-Badeniin hakemaan leipää ja lihaa. Se tunsi tarkoin kaikki puodit ja toimitti kaikki asiat oikein. Vanhan paterin kuoltua myötiin vanha, ränstynyt luostari huutokaupalla, ja nyt on siitä tullut ravintola. Mutta palatkaamme nyt tuohon kirjoitukseen. Katsokaas, tuolla, missä risti seisoo, oli muinoin Fremersbergin kirkon pääalttari. Armon vuonna 1411 eleli tuolla keskellä synkintä metsää erakko, veli Henrik, ammatiltaan kankuri. Siinä hän vietti ahkeraa ja hurskasta elämää. Lähikylistä tuli väkeä häntä kuulemaan, ja pian yhtyi muitakin veljiä viettämään yksinäistä elämää hänen kanssaan. Tapahtui sitten kerran eräänä yönä, että erakkoveljet heräsivät unestaan pitkään metsätorven toitotukseen. He hypähtivät ylös, sytyttivät pikisoihdun ja lähtivät liikkeelle. Silloin kuulivat he rytinää pensaikossa; vaivoin ponnisteli siellä ratsu suossa ja kivikossa, seljässään verta vuotava metsämies, ritarin asussa. Veljet tarttuivat ohjaksiin, veivät eksyneen majaansa ja pesivät hänen haavansa. Vielä puoleksi tainnoksissa ja kuumeessa puheli vanha metsämies:

Turvanani aina Kristus on.

Se ilahdutti veljiä, He huomasivat, etteivät he olleetkaan ottaneet kattonsa alle mitään peikkoa, vaan hurskaan ritarin. Eräs veljistä katseli ihmeissään kultaista koristusta, jota metsämies kantoi kaulassaan — keisarin kuva raskaissa kultakäädyissä, — ja oli hänellä siitä omat ajatuksensa, Kun sitten metsämies aamulla aikaisin virkistyneenä heräsi, sanoi hän veljille: "Jumala teille, hurskaat veljet, palkitkoon sen, että otitte minut suojaanne. Ottakaa nämä kultaiset käädyt palkaksi, mutta enemmänkin teen vielä. Sinne, missä teidän mökkinne seisoo, rakennetaan luostari pienine kirkkoineen, jotta siinä hoidettaisiin ja vaalittaisiin muitakin, jotka sattuvat täällä eksymään. Minä olen Badenin maakreivi Jaakko". Veljet suutelivat hänen kättään ja kiittivät häntä. Pian alkoi siellä kilke ja kalke käydä, kivi nousi kiven päälle ja hirsi liittyi hirteen, ja pieni luostari oli valmis vuonna 1426. Monet myrskyt se näki. Miekka ja tuli sitä usein havittelivat, mutta yhä se uudelleen kohosi. Moni vaeltaja raukka sai siellä suojaa ja apua, ja nälkävuosina siinä monta köyhää ruokittiin. Mutta viimein kuolivat munkit kaikki. Kun viimeinenkin jälki luostarista oli kadonnut, tahtoi suuriherttua Leopold kunnioittaa luostarin perustajaa, laittamalla ihanan värssyn tuosta hänen silloisesta hartaasta huokauksestaan ja pystyttämällä tuon suuren hietakiviristin, muistoksi siitä, että täällä muinoin oli ollut siunauksen hiljainen tyyssija. Luostari on hävinnyt, munkit kuolleet, — mutta risti seisoo yhä. Ja risti on säilyvä aina, vaikka raunioiksi raukeis maa, ja autuas on se, joka voi sanoa:

Vaikka sydän sortuis taistohon, Turvanani aina Kristus on.

Vanha herra oli lopettanut. Poikanen oli sillävälin nukahtanut hiljaa hänen jalkainsa juureen ja näki nyt lämpöisenä kesäiltana unta munkeista, jotka täällä olivat vaeltaneet. Toiset taas oli vallannut omituinen äänettömyys, niinkuin monasti tapahtuu keskellä iloista seurustelua. Silloin ei kukaan tahdo ensimäisenä ruveta puhumaan. Ellei ole mitään erityisen kaunista ajatusta lausuttavana, niin karkoittaa siten vaan nekin hyvät ajatukset, joita kukin kenties itsekseen miettii.

Kaikki nousivat ylös ja lähtivät ristin luo, joka näkyi kauas.

— Olisinpa minä elänyt luostarin aikoina, niin olisi minustakin tuonne munkki tullut, — sanoi eräs solakka nuorukainen, noin 18 vuotta vanha,

— Sinusta munkki! — sanoi tyttö, jolla oli päässä suuri florentinilainen olkihattu ja siinä aimo vihko kedon kukkasia. Naurusuin hän katseli poikaa kirkkailla, ruskeilla silmillään, jotka ilmaisivat hehkuvaa elämänhalua, — sinusta vainenkin kaunis munkki olisi tullut! Vahinko vaan ruskeita kiharoitasi ja komeata nenääsi, ne kun kokonaan olisivat kadonneet luostarin muurien taa.

— Kentiespä ne siellä juuri olisivat paremmin säilyneet kuin maailman melussa. Vähät siitä, jos tukka ajetaan; lähtee se maailmassa kumminkin.

— Mikä minkin mieleen — vastasi tyttö, Veronika nimeltä. — Minä vaadin elämältä muuta. Minä tahdon tulla täällä onnelliseksi, enkä ollenkaan ymmärrä, miksi ei saisi siihen pyrkiä. Pitää maailma murheen laaksona on minusta aina ollut varsin sairasmielistä. Ja vaikka maailma sellainen olisikin, eikö meidän pitäisi tehdä siitä ilon majaa? Katsopas vaan näitä kukoistavia kukkasia, näitä reheviä köynnöksiä; kyllä ne ovat paljon iloisammat kuin valittelevien munkkien malvapensaat ja ristikäytävät.

— Sinäpä et sanoja säästä, rakas lapsi, — sanoi vanha, harmaahapsinen rouva. — Kenties sinä myöhemmin ajattelet toisin ja pidät vähempää ääntä, kunhan huomaat löytyvän voimia, joita vastaan sinä et voi taistella. Kenties voin sinulle joskus kertoa ihmislasten onnesta. Minun elämänkokemukseni on se, mitä tuossa jalustassa sanotaan.

Keskustelun kestäessä oli eräs tyttö asettunut Veronikan taakse ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Hartaasti ja mustat silmät suurina hän kuunteli vanhan rouvan puhetta. Veronika kääntyi äkkiä häneen päin.

— Sinähän se olet, Klara! Tämä sopii juuri sinulle, joka pidät luostarielämästä.

Eräs kahdeksan vuotias poika oli hiljaa asettunut ristin juurelle. Sysimustat, suuret silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti ulos maailmaan ja yhtä syvästi taivaaseenkin. Löytyy sellaisia ihmeellisiä lapsenkasvoja, jotka ovat suuria salaisuuksia ja kysymysmerkkejä. Mitä heistä tulee?… Näkyi, että hän mietti tuota lausetta ristissä. Äkkiä hän nousi ylös, juoksi vanhan rouvan luo ja sanoi:

— Äiti, hajoaakos maailma sitten raunioiksi, tämä ihana maailma? Mitenkäs se on mahdollista? Vieläkös minä sen näen, ja sinä, äiti? Kuinkas sitten käy? Sanohan!

— Sinä kyselet liian paljon yhtähaavaa, lapsi! — vastasi äiti, katsoen hellästi poikaansa, — mutta kuulehan. Näetkö tuolla tuota kirjavaa perhosta? Eikös se kerran madellut pitkin maata rumana toukkana, ja mitenkä kauniit värit sillä nyt on ja mitenkä keveät sen siivet! Olisitko silloin luullut, että jotain tuollaista voisi tulla ryömivästä matosesta? Niin se käy maailman ja ihmisenkin. Se, mitä nyt näet, on vaan alkua, mutta siitä tulee vielä jotain ihanampaa. Ymmärrätkös?

— Vaikeata se on, — vastasi poika. Niin sanoi hän aina, kun sattui jotain kummallista hänen elämässään.

— Taasko hän kyselee, tuo pieni, mustasilmäinen filosofi, — sanoi sisaruspari, poika ja tyttö, jotka istuivat käsityksin.

— Kyseleepä kyllä. Se, joka ei kysele, hän ei mitään opi. Ettekö ole lukeneet kertomusta ritarista, joka ei koskaan kysellyt ja siitä syystä menetti sen, mikä paras on?

— Sen me kyllä tunnemme. Siitähän kertovat satukirjat, tiedäthän äiti, ne Reutlingenissä painetut. Ritarin nimi oli Parzival.

— No niin, siitäpä tekin sitte voitte jotain oppia. Vielä te ymmärrätte kirjoituksen tuossa ristissä, te ja pieni mustasilmäinen myös. —

Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta pieni seura istui vielä pöydässä. Hauskasti jutellessa olivat maidot, vaapukat ja mansikat ja Limburgin juustot ja punainen Affenthaleri kadonneet, ja vanhin joukosta teki lähtöä. Hilpeitä lauluja laulellen kuljettiin läpi metsän takaisin Badeniin. Mutta ei kukaan aavistanut, että yöllä muutamat unissaan näkivät valkoisen ristin loistavan ja kuulivat vienojen äänien laulavan:

Turvanani aina Kristus on.

* * * * *

Viisikymmentä vuotta runsaasti on kulunut edelläkerrotusta iltapäivästä. Mitä on tullut heistä, jotka silloin niin hauskasti jutellen istuivat siellä ja katselivat tuota vakavaa ristiä? Ovatko he oppineet ymmärtämään kirjoituksen siinä? Minä annan pikipäisin muutamien kuvien heistä kulkea sieluni silmien ohi.

Vanha herra, harmaahapsinen, — Jumala hänen muistoansa siunatkoon! — hänestä täytyy minun laulaa, niinkuin vanha Wandsbecker:

Sulo rauha kattaa kummun tän. Miehen hyvän tähän peittelitte. Paljon häntä tekin rakastitte, Minä — vielä enemmän.

Tuskin olen eläessäni sittemmin kohdannut yhtäkään sellaista päivänheleätä luonnetta, kuin hänellä oli. Jo kotona, lapsena ollessaan, oli hän isänsä päivänvalo. Hän oli ainoa lapsista, joka sai kutsua "sinuksi" vanhaa, kunnianarvoisaa vanhusta, kun muitten lasten sitävastoin piti ankaran kurin ja vanhan tavan mukaan "teititellä". Jokainen oikea, jalo sävel löysi vastakaiun hänen sydämessään. Löytyypä ihmisiä, joiden käsissä kaikki, mihin kajoavat, muuttuu kullaksi. Eivät he ole mitään noitia eikä kullantekijöitä, mutta he osaavat löytää kullan kunkin asian pohjalta. Mitätön esine, johon muut eivät ole huomiota kiinnittäneet — sen he nostavat maasta, tarkastelevat sitä ja antavat meille takaisin kultana ja jalokivenä. Ne ovat juuri rakkaudelle ja ilolle herkät silmät, joissa kaikki kuvastuu niin valoisana. Ja sellainen mieskö olisi kulkenut ristin ohi, silmäilemättä sen ääretöntä ihanuutta? Ei — se valaisi hänen sydämeensä. Hiljainen sielujen heimolaisuus veti häntä, jonka silmä aina oli avoin kaikelle ihanalle, ihanimman ihmislapsen luo, eikä se tuottanut hänelle päänvaivaa eikä sydämen murtumista. "Jesus katsahti hänen puoleensa ja hän rakasti häntä", niin kuului tässäkin; hänen vastauksensa oli vaan toinen kuin tuon rikkaan nuorukaisen. Hänen elämänsä tarina ei näet jatku sanoilla: "ja hän meni murheellisena pois, sillä hänellä oli paljon tavaraa", vaan "ja hän katsoi Häneen ja rakasti Häntä takaisin ja antoi Hänelle ei ainoastaan kaiken sen, mitä hänellä oli, vaan myös kaiken, mitä hän oli." Oletkos kohdannut sellaisia ihmisiä, joille — kuten muutamissa maissa — aurinko koittaa ilman hämärän hämyä ja taistelun pimeyttä ja sumua vastaan heti täydellä terällään? — Ja hänen elämänsä aurinko laskeusikin valoisana ja kirkkaana. Sairaana hän ei ollut milloinkaan ollut, — ja kuolemakin tuli valoisana airueena vain. Vielä edellisenä iltana oli hän kirkkaalla ja vanhoillakin päivillä vielä korkealla tenoriäänellään laulanut: "Jumalan karitsaa." Pantuaan pois paletin ja pensselin — hän oli juuri maalannut Fremersbergin vienossa ilta-auringon valossa — kuului hänen huuliltaan huudahdus: "Se on kuolema!" ja toinen: "Rauhaan", ja viimeksi: "Herra Jesus, ota minun henkeni!" Ei kulunut pitempää aikaa, kuin tämän kirjoittamiseen — niin silmät ummistuivat ajalliselta maailmalta, auetakseen tuolla ylhäällä riemussa.

"Vaikka sydän sortuis taistohon, Turvanani aina Kristus on."

Niin kuului kuolemassa, eikä siinä senvuoksi näkynyt eikä tuntunut kuolemaa olevankaan.

* * * * *

Kuusitoista vuotta ennen hänen lähtöään, oli viimeisen taistelunsa taistellut se sisaruspari, joka silloin kerran oli istunut käsityksin, kuunnellen pienen miehen kysymyksiä. Nuorukainen, hiljainen, hauska originaali, joka ei oikeastaan ketään tarvinnut, ollakseen onnellinen, koska hän oli muodostanut itselleen oman pienen maailman, jota ei muitten tarvinnut ymmärtää, iskikin senvuoksi aina yhteen tylyn, todellisen maailman kanssa. Se sysäili häntä ja hän sitä, ja aina oli hän sen mielestä liian lyhyt tai liian pitkä. Hänen opettajansa ennustivatkin hänelle kaikkea mahdollista onnettomuutta, ja hän oli vähällä itsekin sitä uskoa. Kumminkin katseli hän maailmaa jälleen suurilla, ruskeilla silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Ette te minua kuitenkaan kaikki ymmärrä." Raskas vamma, äitinsä perintöä, piti hänet loitolla ihmisten remuavista seuroista; sitä enemmän nautti hän sisällisesti. Harvasanainen kun oli, aukasi hän ainoastaan silloin tällöin puheensa sulut, ja silloin hänen sanansa olivat täynnä hilpeitä leikkipuheita siitä mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kuullut, vaikka hän muutoin niin vakavalta kannalta maailmaa katseli. Mutta tulla joksikin tässä maailmassa, siihen ei hänestä ollut. Hän ajatteli ja ajatteli paljonkin, mutta ei voinut yhteenkään ajatukseen oikein toden teolla kiintyä ja panna sitä täytäntöön. Hän vaipuikin ajan pitkään välistä raskasmielisyyteen ja alakuloisuuteen, joihin hänen yksinäiset mietiskelynsä olivat panneet hyvän alun. Jokainen sydämellinen katse ja jokainen lempeä sana tuntui hänestä silloin hyvälle. Äkisti sai hän kovan tulehduksen keuhkoihinsa. Tästä hän kyllä näennäisesti parani, mutta se oli kumminkin jättänyt jälkeensä kuoleman idun. Lopulti ryhtyi hän jälleen siihen taiteeseen, jota hän aikaisemminkin oli harjoittanut. Piti kerran tehtämän joku teräspiirros ja myötämän se sairasten lasten hoitolaitoksen hyväksi. Hän pyysi saada sen toimekseen. Hän piirusti ja kaiversi ristin Fremersbergin pääalttarilla kirjoituksineen. Tuo ihana piirros levisi monissa kappaleissa ja tuotti rahaa runsaasti. Silloin välähti ilon säde noilla kalpeilla kasvoilla, joista kuumeiset silmät synkästi hohtaen katselivat. Se oli hänen viimeinen työnsä. Ja jo kauan oli hän aavistellut, että tuo lause sopii häneen. Päivät kävivät yhä vaikeammiksi hänelle, mutta yhä suuremmaksi kävi hänen kärsivällisyytensäkin. Herkeämättä tuijotti hän tekemäänsä työhön, joka riippui seinällä hänen vuoteensa yläpuolella. Nuoruus ja kuolema, poispääsemisen toivo ja paranemisen toivo taistelivat keskenään. Mutta sielu voitti taistelussa, ja kun hän kerran eräälle vanhalle, uskolliselle ystävälle oli avannut koko sydämensä ja lapsellisesti tunnustanut kaikki, mikä hänen sieluaan ja omaatuntoaan painoi, läheni pelastus nopein askelin. "Minä olen niin onnellinen! Minä rakastan paljon teitä kaikkia, — minä menen kotiin." Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja katse ristiin kiinnitettynä sammuivat kauniit, tummat silmät. Hän oli täyttänyt yhdennenkolmatta ikävuotensa, kun "sydän sortui taistohon".

* * * * *

Entäs hänen sisarensa, tuo hento lapsi, paksuine palmikkoineen? Häntä täytyi rakastaa tuota hiljaista olentoa. Usein pisti hänessä veitikka esiin, mutta hän osasi silloin nauraa niin sydämellisesti, ettei häneen voinut suuttua. Kaikissa leikeissä oli hän aina rauhanrakentajana rajujen poikain kesken, eikä kukaan tohtinut häntä vastustaa. Hän varttui neitoseksi, ja hänen runokyhäyksensä ja päiväkirjansa, joihin minä kerran sain vilaista, kertovat, mitä kaikkea hänen nuoressa sydämessään oli liikkunut. Hänellä oli suuria soitannollisia taipumuksia ja heleän kirkas soprano-ääni. Felix Mendelssohnin laulut olivat juuri ilmestyneet, ja ihastuksella hän lauleli niitä. Musiikki kiinnitti hänet suloisella mieltymyksellä erääseen nuoreen taiteilijaan, mutta kaikki jäi kumminkin selvitystä vaille. Koitti päivä, jolloin salaisuus tuli ilmi, vaikka toisella tavalla, kuin hän oli ajatellut. Eräältä matkalta palattuaan sai hän yöllä kuumeenväristyksiä, jotka olivat alkuna ankaraan lavantautiin. Houreissaan puheli hän rakkaudestaan. Äiti piteli hänen kuumeenpoltteista, värisevää kättään ja lohdutteli häntä niin hyvin kuin taisi. Kuume hävisi, tauti näytti taittuneen, mutta sydän oli uupunut. Hän tunsi kyllä, että päivänsä olivat luetut, ja nuori elämä taisteli kovasti kieltäymystä vastaan. Kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei enää ollut toivoa kuin vähän tai ei ensinkään, kohosi hänen henkensä täyteen selvyyteen ja rauhaan. "Älkää antako minun enää nukkua — olkaamme nämä hetket vielä yhdessä. Lukekaa minulle psalmeja! Muistatko, äiti, mitä sinä sanoit Fremersbergissä? 'Täytyy kysellä', sinä sanoit. Sinun pitää puhua minulle vielä paljon siitä, miten tuolla ylhäällä on. Nyt minäkin tiedän, mitä se värssy merkitsee, jonka veikko kaiversi." Niin kului päivä toisensa perästä, kunnes hän, ilman minkäänlaista kuolonkamppausta nukahti pois. Äiti laski myrttiseppeleen hänen otsalleen. Nuoresta taiteilijasta saimme hyvän ystävän, ja nuoren, kihlaamattoman morsiamen kuva on häntä seurannut aina läpi elämänsä. Vierekkäin lepäävät sisarukset, he, jotka kerran käsityksin istuivat luostarin mäellä.

Ja Klara sitten? Niin, Veronika oli oikeassa. Ei hän tosin mennyt luostariin, mutta kyllä armeliaan rakkauden palvelukseen. Eipä sillä, että hänen olisi ollut juuri helppo erota rakkaan kodin piiristä, mutta hänen isänsä, joka itse oli erään sairashuoneen esimiehenä, oli hartaasti toivonut, että joku hänen lapsistaan, toinen tytär esimerkiksi, antautuisi sairaanhoitajaksi. Hän uhrasi itsensä muiden tähden, tuo liikuttava, epäitsekäs ihmislapsi. Kaksikymmentä ajastaikaa oli hän uskollisesti tuossa toimessa, pysyen lujalla rakkauden siteellä kiinni kaikissa niissä, jotka kerran olivat hänen kanssaan ristin juurella istuneet. Nyt kantoi hän ristiä itse rinnallaan ja sydämessään. Jälkeen jääneitten tavarain joukossa löytyi Fremersbergin ristin kuva.

* * * * *

Ja tuo elämänhaluinen, vallaton lapsi, joka elämältä niin paljon onnea vaati, minnes hän on jäänyt? Veronika! Täysin purjein laski hän elämään, etsien kaikissa asioissa ja ihmisissä paraita puolia ja löytäenkin niitä. "Sinä vedät aina kerman päältä", oli hänen äitinsä nauraen sanonut, "ja me saamme sitten juoda piimän." "No, hyvälle se maistuukin, kun vaan on oikein lämmintä", vastasi tyttönen ja tämä lause se kulki kauan sananpartena perheessä. Sattuvilla sukkeluuksillaan ja luontaisella humorillaan veti hän pian ihmiset puoleensa. Siksipä kerrottiinkin hänelle tapahtuneen kaikenlaisia rakkausseikkailuja, huolimatta hänen siveellisestä ankaruudestaan. Kun häntä joku ystävättärensä nuhteli siitä, että se tai se nuori mies oli astunut liian lähelle tulta ja saanut hänestä sydämenpolttoja, vaikka eräs toinen oli häneen mieltynyt, sanoi hän: "Ei se sellainen mitään rakkautta ole. Jos minä toista kohtaan osoitan vähänkään intressiä, niin luulee hän heti, että nyt pitää mennä kihloihin. Miks'ei voisi löytyä ystävyyttä nuorten, eri sukupuolta olevien välillä? Pitääkös sitä sitten heti mennä naimisiin?" Sama vanha rouva, joka hänelle kerran Fremersbergissä oli sanasen sanonut, otti hänet jälleen sanasta kiinni, kuullessaan hänen taas puhuvan samaan tapaan.

— "Rakas lapsi, niin sinä luulet, mutta uskopas minua: se ei pidä paikkaansa. Raja, jossa kunnioitus ja lempi muuttuvat rakkaudeksi, on liian hieno. Nuoret ihmiset, jos ovat luonteeltaan ihanteellisia, panevat ihanteensa johonkin luotuun olentoon ja rakastavat hänessä oikeastaan itseään, — eikä toinen enempää kuin toinenkaan pääse ilman pettymyksiä. Niin kauan sinä leikittelet tulen kanssa, kunnes poltat hyppysesi. Sinun olisi paljoa parempi, että ottaisit jonkun kunnon miehen, joka voisi sinua johdattaa ja taluttaa vakaalla, mutta lempeällä kädellä. Silloin voisivat luonnonlahjasi kehittyä ja tulla siunaukseksi sinulle ja muille. Nyt en luule niistä olevan siunausta kellenkään."

Tyttö ajattelemaan. Hän ei koskaan unohtanut näitä sanoja, ei edes niiden pitkien vuosien kuluessa, jotka hänen, terveytensä vuoksi, täytyi viettää Ranskassa ja Italiassa. Orgaaninen sydänvika pakotti hänet näet jo nuorena lähtemään kotimaastaan, koska ilmanala täällä oli hänelle epäterveellinen. Riittää sanoa, että hänen elämänsä oli jakso hauskoja hetkiä, mutta vielä enemmän pettymyksiä. Paraikaa kun hän luuli elämänsä saaneen vahvan tuen ja pohjan, silloin, viimeisessä silmänräpäyksessä, joutui toivo haaksirikkoon, ainakin kärsimysten karille.

Niin tuli hän Palanzaan. Täällä tutustui hän erään nuoren, sairaan prinssin seuralaiseen, jonka koko olemus häntä suuresti miellytti. Vakava, mutta kumminkin sydämellinen tapa, jolla tämä kohteli sekä prinssiä että koko muutakin seuraa, lempeä totisuus, joka silmistä loisti — kaikki tuo teki Veronikan hiljaiseksi hänen läheisyydessään, kun muut sitä vastoin innostuivat ja vilkastuivat henkevästä keskustelusta, jota hän niin hyvin osasi ylläpitää. Kuka voi sanoa, kuinka ihmeellisesti tällainen persona vaikuttaa erilaisiin ihmisiin, ja mitä kaikkia vaikuttimia siinä on! Koska tuo prinssin mentori oli oikeastaan teologi, niin pyysivät vieraat, joille ei täällä mitään jumalanpalvelusta oltu pidetty, häntä saarnaamaan. Moneen vuoteen ei hän enää ollut saarnannut, eikä hänen olisi ollut helppoa tehdä sitä nyt ja varsinkin sellaiselle seurakunnalle; lopuksi suostui hän kumminkin. Hän saarnasi eräässä pienessä salissa, joka tuota pikaa oli laitettu rukoushuoneeksi. Tekstinä oli hänellä: "Kaikki, mitä minun isäni antaa minulle, se tulee minun tyköni; ja joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos." Hän alkoi saarnansa eräällä nuoruuden-muistelmalla. Stuttgartin tuomiokirkossa — kertoi hän — soi muuan hopeakello aina puoliyön aikana. Siihen on antanut aihetta muinais-aikainen säädös. Oli näet kerran muutamia prinsessoja joutunut metsästysretkellään eksyksiin, mutta kellon ääni oli ohjannut heidät jälleen oikeaan. Siitä saakka — niin määrää vanha säädös — pitää hopeakellon aina soida sydän-yön aikana. Nerokkaasti sovitti hän tämän seikan Isän vetämiseen Pojan tykö ja kuvasi sitten sitä sydäntä, joka kaikille avoin on, ja joka yksinänsä rauhan antaa. —

Veronika istui kuulijain joukossa. Vanha, kauan unhoituksissa ollut kuva ilmeni hänen sielunsa silmien eteen: tuo risti tuolla Fremersbergissä. Kuinkas se värssy kuuluikaan? Eikös sielläkin joku eksynyt tullut löydetyksi? Hän koetti muistutella sanoja. Kenties vielä enemmän kuin saarna, oli häntä liikuttanut muistot kaikesta siitä, mitä hän pitkien vuosien kuluessa oli kokenut ja kärsinyt — kärsimyksiähän ei ollut puuttunut. Ääneti astui hän huoneeseensa. Table d'hoten aikana joutui hän istumaan tuon prinssin seuralaisen — äskeisen saarnamiehen — viereen, Hänen täytyi kaikin mokomin sanoa vierustoverilleen muutama sana saarnan johdosta.

— Olette johdattanut mieleeni erään päivän nuoruuteni ajoilta, — sanoi hän ja kertoi sitten tuon kesäisen iltapäivän, — mutta värssyä en enää oikein muista.

— Minä sen kyllä tunnen, vastahan siitä on kahdeksan viikkoa, kun tein Baden-Badenista matkan Fremersbergiin. Kirjoitin värssyn muistiin. Ulkoa en minäkään sitä osaa, mutta kyllä minä sen pian löydän.

Hän otti muistikirjansa esille ja luki: "Vaikka raunioiksi raukeis maa" j.n.e.

— Niin, niin, niinhän se oli. Kuinka omituista, että te sen kirjailitte muistiin! Antaisitteko minun kopioida sen?

— Kernaasti; teitähän saan kiittää siitä, että kuulin kertomuksen tuon ristin synnystä. Tuollaisen värssyn merkitys ei ole sen ulkomuodossa, vaan etupäässä siinä, että sillä on merkitystä meille ja on palanen meidän elämää. Miekkoinen se, joka ei ainoastaan lue sitä, vaan myös voi sen sanoilla vakavasti rukoilla.

Veronika oli ääneti. Raunioiksi oli häneltä paljon mennyt, se oli liiankin totta, ja monasti oli sydän taistelussa murtumaisillaan, se oli myöskin totta; entäs kaikki muu? —

Vuosia oli vierinyt, ja S:n vuorikylän hauskassa pappilassa istui talvi-iltana hiljaa muuan pariskunta. Veronika siinä on miehineen. Hän oli mennyt kihloihin ei tuon prinssin seuralaisen, vaan erään tämän hyvän ystävän kanssa, joka kohta senjälkeen oli sinne tullut. Saarna oli ihmeellisesti liittänyt yhteen nuo tähän saakka niin kovin erillään olevat pensionaatin jäsenet. Tuolla prinssin seuralaisella oli hänelläkin ennen muinoin ollut oma seurakuntansa, valoisa, nuoruuden onnen aika, mutta vuosi vaan ja — kaikki oli kadonnut. Itse hän oli sairastunut kovaan kuumeeseen, joka kylässä riehui, ja juuri silloin kun hän tautivuoteellansa tunnotonna ja toivottoman heikkona makasi, juuri silloin oli hänen vaimonsa kuollut samaan kuumeeseen. Silloin hän, murtuneena sielultaan ja ruumiiltaan, oli väliaikaisesti luopunut virastaan ja vastaanottanut paikan prinssin luona. Hänelle ei johtunut mieleenkään laittaa kotiansa uudestaan kuntoon. Mutta hänen samanmielinen, vaikka kumminkin elämänhaluinen ystävänsä oli voittanut Veronikan sydämen, ja hänen mukanaan oli Veronika lähtenyt. Onnellisia vuosia saivat he viettää tuolla ylhäällä hiljaisessa ja syrjäisessä seurakunnassa. Kolme reipasta lasta istui pöydässä, joista varsinkin muuan soma ja lahjakas poika pisti silmään. Tultuaan kaupungin lukioon, pääsi hän pian luokan ensimäiseksi. Hän oli vanhempiensa ja koulunsa koko ilo. Ollessaan eräänä lupa-aikana muutaman ystävänsä luona, vilustui hän uimaretkellä ja muutaman päivän kuluttua kuoli vatsatulehdukseen. Tätä iskua ei Veronika kestänyt. Hänen sydänvikansa, joka onnen aikana oli vaiennut, alkoi nyt vaivata uusilla voimilla. Hän kärsi kuukausmääriä. Tuli kovain tuskain päiviä, mutta hän kesti ne sellaisella mielenlujuudella ja sellaisella miehuudella, joka oli kaikille käsittämätöntä. Erinomaisella järjen selvyydellä oli hän kaikki järjestänyt. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui värssy Fremersbergin ristiltä, hänen miehensä maalaamana. Tuo värssyhän se oli ollut silta, jota myöten rakkaus oli hänen luokseen astunut, ja kuinka usein Veronika viittailikin siihen! Nyt lepää hän jo poikansa vieressä hiljaisessa kirkkomaassa metsäisellä mäenrinteellä, ja yksi risti kattaa molemmat kummut.