TOINEN NÄYTÖS.

(Parooni Maunon huone Kuuselassa. Niilo tulee sisään perältä.)

NIILO (yksin). Nyt parastani koetan, nyt on otollinen aika. Kovin ahdistaa nyt parooni Maunoa Viitalan herra, ja sentähden tiedän voivani häntä taivuttaa käyttämään itseänsä tahtoni mukaan tytärtänsä kohtaan; ja tytär, isänsä onnettomuutta nähden, on viimein suostuva vastaan-ottamaan tarjotun käteni. Ja sitten teitä yhteenkiihoitan, te riitaveljet, kamppaukseen veriseen, toivoen siinä herra Markuksen veren juottavan ahnetta tannerta; jos ei, niin onhan kädessäni henkes. Peittäkäät pimeyteen tämä, te pimeyden henget, että kuolon-enkelin työnä pidetään, vaikka ihmiskäsi katkaisnut on elämän kalliin langan.—Haa! kauhistunko?—Ei, ei! niin käyköön, jos ei toisin onnistu. Jos taistelussa et kaadu, mun elatusisäni, niin makeasti nukut jonakuna myöhäisenä ehtoona, juotuamme kahden kesken kuin ystävät parhaat, nukut uneen, josta ei heräy.—Viitalassa ja Kuuselassa vallita tahdon ja kauniin Elman vaimokseni saada, se on se onnen kunnas, jonne ehtiä tahdon. (Mauno tulee oikealta.)

MAUNO. Niilo!—Niin, tiedänpä mitä on sulla kerrottavaa, niin, niin, maksun aika on mennyt ohitse ja parooni Markuksella on valta minut karkoittaa talostani. Pantattu on tilani, ja ei riitä edes tämä, helvettiin menee ehkä kaikki irtain myös, ja maantiellä seison.—Hän tahtoo niin kiireesti kuin mahdollista tuomion käymään täyteen?

NIILO. Katkeruudella täytyy mun ilmoittaa, ettei hän teille enään suo monen vuorokauden viivytystä. Nyt, saatuaan vihamiehestänsä näin oivan nappauksen, hän iskee kiinni kuin kauvan ärsytetty karhu.

MAUNO. Ja hänkö käteeni kurottaisi kerjuusauvan! Ennen kuolema!—Ei, miekka vasten miekkaa, niin joutukaamme yhteen ja rakentakaamme Kalmalle verinen uhripöytä.

NIILO. Herra, muistakaat toki…

MAUNO. Kirous! Mitä elämästä täällä? Kaikki maistuu sapelle, kaikki synkeälle näyttää; maan ja taivaan on vihan perkel mustalla kauhtanallaan peittänyt ja tehnyt sydämmeni autioksi ja katkeraksi.—Niilo, usko mitä sanon: koska nuoria olemme ja ylevät aikeet poveamme polttaa, niin emmepä taida aavistaa, kuinka suuri on elossa vihan voima, kuinka vaikea voittaa. Vihamiehemme muisto meitä lakkaamatta vaivaa, meiltä riistää päivän hauskuuden ja yön unen. Niin vallitsevat meitä himoin myrskyt, nimemme kuluu elämän kirjasta pois—jos niin on kuin opetetaan—elämän kirjasta nimemme kuluu ja sielumme saaliiksi joutuu pimeyden enkelille. Mutta voi! koska kohtalo näin on niellyt olentomme pyörteisinsä, ken taitaa silloin kirkkaalla otsalla seistä ja hymyillä, jos ei hän ole Sokrates?—Hän ryöstää minulta tämän pienen, rakkaan turpeen, joka kerran omakseni suotiin, kalliin synnyinmaan piirissä. Tämä aatos pyörryttää!

NIILO (erikseen). Nyt uljaasti esiinryngätä tahdon. (Ääneensä.) Ja pelastuksenne on toki läsnä. Te ymmärrätte?

MAUNO. Ymmärrän. Summan, jonka velkaa olen Viitalaan, sä mulle tarjoot, mutta tyttäreni hintana. Hävytön! muista että kerran melkein saman summan sun tähtes menetin ja pelastin sun pyövelin kirveen alta.

NIILO (erikseen). Nyt tahdon itseni teeskellä kuin mies. (Ääneensä.) Tiedänpä, että väärin teen, Jumal' avita! sen teen, mutta kaikki lempeni tähden. Oi, että sen voima on niin hirmuinen, että se meitä pakoittaa käytöksiin, joita omatuntomme ei aina hyväksy! Mutta ihminen on heikko, heikko olen minä.—Tosin on teillä syy minua hylkäämään, kovin halpana pitämään, mutta jos tuntisitte toki sydämmeni polttavan hohteen, niin tuomionne ehkä lieviäisi.—Kuinka hyväns', mutta asiaa arvelkaat. Vilauksessa on velkanne suoritettu, te vallitsette maallanne ja huoneessanne aina kuolinpäivään, ja tämä kaikki maksoi ainoastaan pari sanaa teiltä, pantuna tyttärenne sydämmelle.

MAUNO. Pari voiman sanaa, niin on tarkoitukses. Lastaniko siihen vaatisin, johon ehkei taivu sydämmensä? Häntä lähene itse ja onneasi koeta, ja tempaa poveltani pois tuo verta janoova vamppyyri, joka vähitellen kaiken nesteen olennostani imee.

NIILO (erikseen). En ymmärrä miksi kamoon lähestyä tätä neitoa, ja jos sen tehdä voisin, niin pelkäänpä, että kiellon saan. Ei! ensin valmistelkoon häntä isä.

MAUNO. Sä olet vaiti.

NIILO. Tyttärenne on melkoinen haaveksija, pitää itsensä jonkun lapsekkaan lupauksen kautta sidottuna entiseen lemmittyynsä. Ei siis sovellu minulle koettaa häntä järkäyttää siitä, mutta teille hyvin, koska olette isänsä ja yhdessä riippuvat teidän molempain kohtalot.

MAUNO. Mitä voin, jos sydämmensä on vastoin?

NIILO. Hänen kanssansa jutelkaat toki. Kenties on sielunsa mua kohtaan vieras nyt, mutta muutos, äkkinenki, ei ole mahdoton. Hän kuvailkoon itselleen että ehkä juuri minä hänelle Luojalta olen määrätty; senlaisilla aatoksilla on joku salainen, ihastuttava vaikutus neidon taipuvalle sydämmelle, ja se, joka äsken hänen silmissään oli mitätön, on kaunis nyt.—Oi, tehkäät parastanne, häntä kohtaan isän oikeutta kohtuudella käyttäin. Koettakaat mitä sana voi, kuvatkaat palavasti hänen eteensä se onneton tila, johon Viitala teidät taitaa syöstä, jos ei hän, tyttärenne, teitä tahdo pelastaa, joka kuitenkin on hänen voimassansa. Ehkä ei myös vahingoita saattaa ymmärtämään, että miekatkin siinä leikissä vielä taitaa välkkyä ja sydänverta vuotaa.

MAUNO. Se ehkä tapahtuukin. Jos muuten hänestä en suoriu, niin nähdä tahdon sen sonnikoiran verta kerran vielä.—Mutta huomaa, poika, kenen kanssa olet tekemisissä, niin, huomaa. Mitä sanois hän, saatuansa tiedon ottopoikansa naimahankkeista? Kuinka luulet?

NIILO. Minä Viitalasta kiireen passin saisin; siitä ei epäilystä.—Mutta salattuna kaikki olkoon joku aika eteenpäin; koetanpa miten taidan häntä saattaa toiseen mieleen. Mutta jos en siinä onnistu, niin menköön Viitala ja rikkauteni kaikki; niin voimallinen, korkea on lempeni kaunista Elmaa kohtaan. Kaikki hylkään hänen tähtensä, ja vaimoni ei toki puutetta kärsimän pidä; sen tulevaisuus on osoittava.

MAUNO. Mutta malta, mon cher. Eipä ole vielä käsissäs Viitalan huoneenhallitus; mistä siis tämä rahasumma?

NIILO. Minä komean Viitalan perillinen olen. Rahat ovat kädessänne, niin pian kuin löytyy tyttärenne nimi naimasuostumuksessa, joka on tehtävä salaisuudessa.—Aatelkaa, herra, jo huomenna taidatte otsanne jalosti nostaa vasten Viitalaa, seistyänne ainiaksi omalle kentällenne, ja viimein, ja sinne olkoon pitkä aika, kallistuu päänne makeaan lepoon tässä kauniissa Kuuselassa.

MAUNO. Tule huomenna, Niilo, huomenna! Mitä voin nyt tytärtäni kohtaan, koetan, mutta itse pitää sun hänen kanssansa haasteleman päätössanat, sen tahdon.—Huomenna; aikamme on tärkeä.—Nyt jätä minut. (Niilo menee.—Mauno yksin.) Tyttäreni, sulta pelastusta nyt toivon.—Hän käy laatuun sun mieheksesi; niin, miksi ei? Viisas on hän, reipas myös ja sydämmensä hellempi kuin luullaan. Sen huomasin nyt. Hän käy laatuun.—Tyttäreni, tyttäreni, nyt täytyy sielus taipua hädän vaatimuksen mukaan. (Martti tulee.) Mitä tahdot?

MARTTI. Hm, herra parooni.

MAUNO. Onko tämä vastaus?

MARTTI. Saanko luvan?

MAUNO. Sano!

MARTTI. Peijakas! kohta luulen tässä vasaran paukkuvan.

MAUNO. Kohta, Martti!

MARTTI. Mutta kuulkaat pieni neuvo.

MAUNO. Kuulenpa.

MARTTI. Te lahjoitatte minulle kulta- ja hopeakalunne ja muut kalliimmat koristukset, joita löytyy pesässä; minulla on taasen valta teille kaikki lahjoittaa takaisin, koska hirmumyrsky Viitalasta on puhtaaksi lakaisnut Kuuselan.

MAUNO. Haa! se lakaisee meidät kaikki tielle tietämättömälle.

MARTTI. Hyvä siis jos on jotain muassamme sillä tiellä.

MAUNO. Martti, nyt närkästyn sinuun, ja jos et olis vanha, uskollinen palvelijani, niin ulos huoneestani sun heittäisin.

MARTTI. Ja hyvin ansaitusti, hyvin.—Niin, niin, kaikki käy niinkuin käy, ja vakaasti katselisin päältä, jos en muistelis tytärtänne, joka on enkeli. Niin, hän on enkeli, mutta herra Niilo on perkele.

MAUNO. Mitä koskee minuun tämä mies?

MARTTI. Hän tyttäreenne koskea tahtoo.

MAUNO (erikseen). Hän on jäljillä, hänen kirottu katsantonsa tunkee läpi vuorten. (Ääneensä.) Mitä tarkoitat? Sano suoraan, ja tämä selkkaus pois.

MARTTI. Siis käskette mun haastelemaan näin: Päästimeksenne tuon Viitalan lohikärmeen kidasta mielitte tyttärenne uhrata, pakoittaen häntä vaimoksi herra Niilolle.—Luvallanne kysyn, eikö pyri tämä herra korean Elman sydäntä kohden?

MAUNO. Kuule sitten totuus: niin on asia, mutta tästä ole ääneti kuin hauta; ja muista sanoneeni.

MARTTI. Se on velvollisuuteni.—Kuinka hyvänsä. Ihmisten olennon ja'an minä kolmeen luokkaan, jotka ovat maa, helvetti ja taivas.

MAUNO. Ja tämän jakauksen kanta?

MARTTI. On naiminen.—Naimaton on maan päällä, onnettomasti nainut helvetissä, mutta taivaan ilossa tanssii onnellinen pariskunta. Mihin luokkaan joutuisi nyt tyttärenne herra Niilon kanssa? Pelkäänpä, siihen toiseen. Tämä mies on tuhlaaja verraton, ja anna tuhlaajalle vaikka miljonia ja pian haihtuu kaikki pois kuin akanat tuuleen. Voi tytärtänne, jos kohtalonsa tämän miehen kanssa yhteen liitetään! Hän on tavoiltansa saastainen. Peeveli! hän mua inhoittaa kuin kärme.

MAUNO. Kaiketi nyt erehdyt. Luulenpa katsahtaneeni syvältä hänen sydämmeensä ja löytäneeni sieltä enemmän hyvää kuin luulin.

MARTTI. Tarkemmin katsokaat!

MAUNO. Sano minulle, Martti, miksi ei löydy yhtään vanhaa palvelijaa, joka ei ole nenäkäs ja kopea? Niin on ollut mailman alusta.

MARTTI. Siis elämän järjestys, jota meidän täytyy kärsiä.

MAUNO. Mieltäni sä ärsytät, käy toimees, ukko, ja ole koskematta asioihin, joita et käsitä.

MARTTI. Oikein, herra parooni. Suutari pysyköön lestissänsä.—Minkä hinnan määräätte sianporsaistanne?

MAUNO. Mene hiiteen, porsaines ja tallukkoines! Huolisinko niistä nyt? Ne hautaa suohon, tahi käske joukko perkeleitä ne syöksemään järveen korkeimmalta vuorenjyrkältä.

MARTTI. Siihen ensimmäiseen toimeen on minulla huono selkä, toiseen taasen huono usko. Yhteen perkeleesen uskon vaan ja hän on Viitalassa, se vanha lohikärme. Hänpä meiltä riistää niin hevon ja härän kuin emakon naskinensa, jos ei kitaansa viskata viatonta, lempeäsilmäistä karitsaa.

MAUNO. Martti, nyt tahdon jäädä rauhaan.

MARTTI. Jumalan rauhaan! herra parooni.

MAUNO. Tätä tietä, ja käske tänne tyttäreni.

MARTTI. Karitsan saatan uhriksi valmistettavaksi. (Menee vasemmalle.)

MAUNO (yksin). Sä sitkeä ja uppiniskainen kami! Kuitenkin pelkään sun aavistavan oikein, pelkään että murheellisen tulevaisuuden lapselleni rakennan. Mä tiedän, ettei hän tätä miestä taida lempiä. Pitääkö siis minun väkivoimin häntä syöksemän tahi ulos huoneestani Viitalan verikoiralta syöstyksi tulla? Mitä teen? kahden virran-kierroksen keskellä väikyn. (Elma tulee vasemmalta.)

ELMA. Min tahtoo isäni?

MAUNO. Käy likemmä Mun tyttäreni; asian tärkeän, Mi kaiken elämämme onneen koskee, Nyt sulle ilmaisen, mun Elmani.

ELMA. Ja otsallanne vallitsevi yö, Ja kauheasti vääntyy huulenne. Mun sydämmeni katkerasti kärsii, Kun muotonne näin synkeänä nään. Oi taivaan armo, paista hänen päällens Ja poista tämä mielen pimeys!

MAUNO. Niin, armo taivahan ja taivas selvä On täällä kohta ainoo suojani; Mut taivaan kans' on tunnoton ja kylmä Ja kylmempi viel' armo jumalten. Nyt tietä häviön kaikk' ryntäin käy Ja meill' ei ole pesää eikä luolaa Kuin metsän elävillä; eteenpäin Vaan astelkaamme aina. Niin on laita. Sä otat kätees mytyn, minä sauvan.

ELMA. Mut emme epäele kuitenkaan.

MAUNO. Hän ei mua siirrä huoneestani! Kuule, Mun lapseni, mi on nyt päätöksein. Mä riitaveljein kanssa miekastelen, Ja jos ei kaadu hän, niin kaadun minä; Ja kaikki hyvin sitten; väsynyt On rauhakammioonsa ehtinyt.

ELMA. Ja tämä ompi vakaa päätöksenne?

MAUNO. Jumal' avita! Mä hänen lävistän Tai nielee oman verein musta multa.

ELMA. Mua ennen päästä täältä, kuolema, Kuin näitä hirmutöitä näkisin.

MAUNO. Toki löytyy pelastukseen yksi tie, Mut yksi vaan, ja sinulla on voima Se avata, jos tahdot.

ELMA. Sanokaat, Mill' ihmetyöllä tämän tehdä taidan. Mä kaikki onneksenne alttiiks annan Ja valmis olen mihin vaaditte, Pait käymään vastoin Luojan käskyä.

MAUNO. Siis huomaa mitä sanon. Herra Niilo Sua ankarasti lempii, jumaloitsee; Hän sydämmensä tunteet polttavat Sua kohtaan isällesi ilmoitti, Ja silmänsä kuin kaksi tulta leimus. Suo sydämmes ja onnes hänen huomaans Ja naimakontrahtihin nimes piirrä, Niin pelastettu ompi isäs vanha; Niin, kohta, paikalla, Kun nimes liittokirjassa vaan löytyy.

ELMA. Mun isäni, Mä häntä koskaan lempiä en taida.

MAUNO. Miks' et?

ELMA. Mun sieluni on häntä vastaa.

MAUNO. Oi! keskustele sä vaan sielus kanssa Ja poista tummat, mielettömät tunteet. Mä tiedän, tämän miehen luonnossa On paljon ylevyyttä löytyvä, Jos luulemmekin ylenkatsetta Tai röyhkeyttä tai senlaista muuta Hänen uroskasvoissansa huomaavamme.

ELMA. Mun lempein ijankaiken leimuaa Vaan häntä kohtaan, jolle kerran vannoin Uskollisuuden valan kuolemaan; Sen vannoin minä ja sen vannoi hän.

MAUNO. Mun saattaa närkästymään tämä puhees. Sun valasi on tyhjä, mitätön, Kosk' isäs tietämättä kihlauit, Ja onnes liitit vihamiehein poikaan. Mut jättäkäämme tämä. Kuinka hyväns, Sun sydämmesi hirmuvaltias En olla tahdo.— Siis synkeet tunturit mun piirittää Ja toivontähti ijankaikkiseksi Nyt kovan onnen mustiin pilviin sammuu. Mut kohta vuotaa veri koskena, Ja tulkoon kuolema ja helvetti!

ELMA (polvillaan isänsä edessä). Mun armas isäni, ma rukoilen, Vieroittakaatte mielestänne pois Tää verinen, tää julma kostotyö.

MAUNO. Mä tytärtäni rukoilen, mut turhaan.

ELMA. Te multa mahdotonta rukoilette.

MAUNO. Sä multa mahdotonta rukoilet. En anna itseäni kaahata, Kuin koira huoneestani ulos, Sen miehen kautta, jota vihaan; En myönny siihen.

ELMA. Me nöyrtykäämme sallimuksen alle, Niin rauha jälleen sydämmiimme palaa. Oi! jättäkäämme koto tämä Ja itsellemme toinen etsikäämme. Se vaikk' on pieni maja, mutta ilo Ja rakkaus ja levollinen mieli On majassamme uskollinen vieras. Ja hallituksesta tän pienen huoneen, Sen asujanten ravinnosta aina Mä, kasvinsisareni kanssa, Oon äitillisen huolen pitävä. Osaamme kutoa ja neuloa Ja kullall' ommella, ja askareihin Jo aikaisin mä olen tottunut, Ja siitä kasvatustanne mä kiitän. Siis älkäät murehtiko, vapaasti Vaan ottakaamme vastaan kohtalomme.

MAUNO (erikseen). Haa! tämä sattuu, osaa kaikkialle Kuin säteet aurinkoisen kultaloimost'. Vaan eipä auta, jyrkkä olla täytyy, Takoa kiinteästi viimeiseen.

ELMA. Te ootte äänetön.

MAUNO. Mun tyttärein, Nyt sanojasi menettelet hukkaan, Mun päätöksein on järkähtämätön, Ma lujana kuin ikivuori seison.

ELMA. Te olette mun armas isäni.

MAUNO. Nyt en ol' armas; tuho lähestyy Mun huonettain, ja karkaista mun täytyy Nyt sydämmeni kovaksi kuin teräs.— En kärsi tätä. Ylös, tyttärein, Ylös paikalla, ja heitä rukoukset. (Elma nousee ylös.) Nyt jääköön tähän neuvonpitomme, Mut huomenna sä lausu päätökses. Ja tätä ellös unohda: Jos tahdot, niin mun taidat pelastaa, Jos et, niin kuolen tahi kuoletan. Oi, kuolon sylihin mä halaan päästä!— Mun poikani, mun Paulini, jos kerran Sun vielä näkisin.—Sä kaunis olit, Ol' katsees tyyni, vakava ja kirkas Kuin puhtaan neitseen, mutta uskallus Kuin jalopeuran povessasi löytyi. Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani Sua kerran syleillä, mun poikani! (Menee).

ELMA (yksin). Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani Sua kerran syleillä, mun Tykoni! Mi ihanuus, kun murhe meitä painaa Ja muiden onnettomuus reutoilee, On muistaa lempeet' kuvaa kultasemme, Mi paistaa tänne mailta kaukaisilta Kyynelten sateen läpi. Oi, mun Tykoin, Niin kaunis kuni päivä autuuden, Mink' hekuman sä sielulleni annat, Kun muiston temppelissä kanssas käyn! (Hanna tulee.)

HANNA. Sisareni, minä tiedän sun sydämmes ahdingon; sillä kaikki olen kuullut. Suo anteeksi!

ELMA. Hän on mua kohtaan ankara.

HANNA. Niin, ankara, ankara! Kuinka on mielensä näin muuttunut?

ELMA. Hän vimmoissansa etsii kuolemaa ja veriseen taisteloon kiirehtii, jos en kättäni ja sydäntäni anna Niilolle.

HANNA. Mutta malta: et tarvitse kuin kirjoittaa nimes naimaliittoon, ja isäs on pelastettu.

ELMA. Mutta mitä luvannut olen, täytyyhän mun viimein täyttää, jos en häntä tahdo pettää?

HANNA. Muistelkaamme Niilon käytöstä tässä asiassa isääs kohtaan.

ELMA. Me olkaamme kuitenkin tekemättä väärin.

HANNA (erikseen). Olisko tämä vääryys ja synti?

ELMA. Huomenna hän tahtoo kuulla päätökseni.

HANNA. Ei, ei ole tämä synti eikä vääryys. Muista: Niilon hengen sun isäs kerran lunasti melkoisen summan kautta, josta juuri alkoikin köyhyytensä; nyt on hän, se kiittämätön heimolainen, tilaisuudessa saman summan maksamaan takaisin ja perikadosta pelastamaan perheemme, mutta eipä tee hän sitä, ellei hän palkinnoksensa, saaliiksensa saa sydäntäs, se hävytön, kunniaton vintiö.—So'aistu on isäs, koska ei hän kylliksi huomaa kaikkea ilkeyttä tämän kosijan käytöksessä.

ELMA. Nytpä näen, kuinka suuri on vihan voima.

HANNA. Niiloon enemmin kuin Viitalan herraan hänen närkästyä pitäis; mutta molemmille tapahtukoon oikeus. Että Niilo isällesi maksaa, mitä hänen maksaa tulee, sehän ei ole muu kuin oikeus ja kohtuus.—Tule, sisareni, ja rohkeasti itses varusta huomiseksi.

ELMA. Miten tulee minun tehdä? En tiedä, sisareni armahin.

HANNA. Neuvoani seuraa.—Tule! (Menevät vasemmalle.)

MUUTOS.

(Parooni Markuksen huone. Markus, Tyko, Pauli ja Yrjö tulevat periltä.)

MARKUS. Sisään, iloiset herrani! (Huutaen vasemmalle.) Viiniä tänne, poika! Paikalla!—Istukaat, vieraani, ja olkaat huoneessani kuin kotonanne, Seinen-virran partahalla. (Istuvat ympäri pöytää. Viiniä tuodaan.) Teidän muistoksenne, herrat!

YRJÖ. Herrat Gallian maalta!

PAULI. Teitä kiitämme.

TYKO. Kiitämme maljan edestä ja tyhjennämme sen pohjaan Suomen kunniaksi.

MARKUS. Mille tuntuu teistä kylmä Suomenniemi?

PAULI. Meitä miellyttää tämä maa.

TYKO. Me sitä rakastamme.

MARKUS. Ihmeellistä kyllä. Mitä viehättävää ja merkillistä tarjoo teille sen luonto?

TYKO. Paljon.

PAULI. Meitä haluttaa tutkistella kansaa, etenki sitä yhteistä.

MARKUS. Tiedänpä teidän sen uuden hengen lapsiksi, joka parhaillaan on ympärileviämässä tässä Europassa ja joka viimein valtakunnat ja kaiken järjestyksen kumoo ja ihmiskunnan hävitykseen saattaa, jos ei sitä ajoissa estetä, kuristeta, että vaikenee hän ijankaikkiseksi villivaltaansa saarnaamasta. Välttämättömät ovat täällä etevyyden oikeudet ja säätyin pykälät. »Tee talonpojalle oikein, vaan älä hyvin», se on vakuutukseni alamaisiani kohdellessa. Jumal' avita! hälle oikeuden teen, en kynnen-mustan vertaa vääryyttä, mutta jos hän pyrstöjänsä tahtoo röyhistellä, niin…

YRJÖ (erikseen). Katsos hänen silmäripseitänsä ja kauhistu. Nyt laukee sieltä kova ampuma.—Fyr!

MARKUS (lyöden nyrkkinsä pöytään). Keppiä selkään!

YRJÖ. Haa!

MARKUS. Haa, Yrjö! Oletpa suuri veitikkä, sen tiedän, mutta pidänpä sinusta, vaikkei löydy sinussa pisarata aatelisverta.

YRJÖ. Ei pisarata. Se on puhdasta, herra.

MARKUS (nauraa). Mutta juo, sinä junkkari. Juokaat, herrat.—Jos, katsellessamme mailmaa, eri lailla aattelemmekin, niin olette nyt kuitenkin vierainani, ja onneton se, joka teitä huoneessani loukkaa.—No, mitä aattelette herrasta Kuuselassa, jossa kävitte eilen?

TYKO. Hän tuntui kelpo mieheksi.

MARKUS. Ja hän on kuitenkin pahin vihamieheni.

TYKO. Ikävä asia. Se tietysti häiritsee elämänne rauhaa.

MARKUS. Ei hätää.

TYKO. Epäilenpä. Mutta toivokaamme tämän vihan viimein karkoittuvan kauvas ja ystävyyden astuvan sen sijaan.

MARKUS. Ennen teidän Ardenni- ja Pyreneanvuoret toinentoistaan käyvät suutelemaan, kuin sovintoon me; ei elossa täällä eikä tuolla, kylmän haudan toisella puolla. Tultuamme yhteen helvetissä, säästämmepä perkeleiltä kaikki vaivat meitä kohtaan. Kas kuin me oikein toinentoistamme siellä kouristelemme, niin laskevatpa tulihaarunsa pimeyden enkelit ja katselevat meitä suurilla silmillä. Jos joutuisimme yhteen taivaassa, joka tosin olis kepponen, niin toinen meistä sieltä Pietarin ulospotkaista täytyis.

PAULI. Ankara viha, ja läheisimpien naapurien välillä.

MARKUS. Näistä tienoista hänet kohta siirrän, se on vallassani.

TYKO. Millä keinolla, herrani?

MARKUS. Tämä on asiamme: Vuotta viisitoista sitten lainasin hänelle summan rahaa, luvaten sitä häneltä ei ennen vaatia kuin tämän ajan mentyä, ja nytpä on se mennyt. Tuomio on jo kädessäni, ja kahden, kolmen auringon kiertyessä on sekä talonsa että suurin osa irtaintansa minun, ja maantiellä seisoo mies.—Triumf!

TYKO. Eikä armoa yhtään?

MARKUS. Viivytystä ei tiimaakaan, se on päätökseni.

PAULI. Herra parooni, teidän maljanne juon, toivoen teille onnea kahden kartanon hallitsijaksi.

MARKUS. Minä kiitän, herra Bertram. Niitä kuitenkaan en hallitse enään kauvan, kohta heitän kaikki ottopoikani haltuun.

TYKO. Äärettömästi lienee hän teitä kohtaan tästä kiitollinen.

MARKUS. Olenpa huomannut hänen rakastavan minua hellästi kuin oma lapsi, ja sievä on käytöksensä kaikin tavoin. Ja kuitenki, vuosia muutamia sitten, hän riehui niellen elon hekkumaa; mutta myrsky asettui ja myrskyn jälessä tuli kaunis ilma.—Kiltti poika aina siitä asti, koska otin hänet huoneeseni.

TYKO. Oman poikanne teiltä tempasi onni armoton?

MARKUS. Hänet tappoi sota.

TYKO. Ja siitä olette varma?

MARKUS. Uskottava asia. Tosin haastelee maineet ristiin.

TYKO. Jos hän palaisi kotihinsa takaisin?

MARKUS. Isän kotoa ei ole hänellä enää.

TYKO. Olettepa isänsä te.

MARKUS. Häntä en tunne, hänet olen hylännyt.

TYKO. Kova oli kaiketi syy tekoon niin kovaan teiltä.

MARKUS. Hän ei käyttänyt itseänsä isäänsä kohtaan niinkuin pojan tulee. Piina ja kuolema! hän kihlasi vihamieheni tyttären, ja tästä sain vasta tiedon koska hän jo oli sotaretkellänsä.

TYKO. Mutta jos hän ylenantais entisen morsiamensa?

MARKUS. Niin on hän vintiö, kaksinkerroin hänet hylkään.

TYKO. Mutta jos morsian hänet pettäis?

MARKUS. Yhtäkaikki; hänet olen hylännyt, ja siihen antoi hän mulle syyn.

TYKO. Yhtä kysymystä olen mietiskellyt: Kylmeniskö koskaan lemmen linna häntä kohtaan, jonka suonissa oma veremme virtaa? (Hetken äänettömyyttä.)

MARKUS. Herra, hän on minun lapseni. Totta sanoen, häntä muistelen usein. Urhea poika ja sanassansa pysyvä aina vimmaan asti; perintö veressä.—Vaan, mitä päättänyt olen, seisoo, seisoo ijankaikkisesti. Tieto aina päätöksessämme pysyneemme antaa ehjyyden tunteen, voiman hirmuisen, ja katsanto säkeniä iskee.—Mitä, jos sanani söisin, jota ennen en ole tehnyt? Mitä, jos kokoilija monivuotisesta kokouksestansa äkisti kadottaisi puolen? Ei! Niin olkoon kuin määrätty on. Oma poikani on perinnötön, ottopojalleni tulkoon kaikki.

TYKO. Mitä, jos nyt myöskin hän, näin sanon leikin vuoksi, rupeisi kiehtomaan tätä kiellettyä hedelmää, siihen pakoitettuna sen sokean jumalan nuolelta?

MARKUS. Kohta säätökseni kumoon, hän marssikoon Viitalasta, ja kerjäläinen maantieltä saakoon kaikki.—Huomatkaa: kuoltuani on suurin vihamieheni herrana tässä, jos ajoissa en katsoisi jonkun toisen etua; sillä hän, jolta kerran sain hengen, ja hän, joka tätä herra Maunoa on kantanut rintansa alla, he syntyisin olit samasta kohdusta.

TYKO. Ja sukuvihapa taitaa näyttää näin hirveän karvan.

MARKUS. Totta, mun herrani.—Mutta juokaat, te myös, herra Bertram, ja poistakaat tämä alakuloinen muoto. (Niilo tulee.) Donnerwetter, mon Cher Niilo! Oletko viimein kotona?

NIILO. Suokaat anteiksi, isäni, anteiksi, herrat. Viivyinpä kauvemmin kuin tahdoin. (Istuu toisten seuraan.)

MARKUS. Mutta hikootpa, poikani.

NIILO. Sahastanne ratsastin yli kivisen mäen.

MARKUS. Nytpä jäähdytä kuumuutes; (Kaataa hänelle viiniä.) Tässä, mies!—Ja nyt, herrat, juon minä pohjaan ja toivon teille hyvää yötä.

PAULI. Hyvää yötä, herra parooni!

TYKO. Maatkaat makeasti! (Markus menee vasemmalle.)

NIILO. Makeasti, mun isäni! (Erikseen.) Hyvä että menit. Nyt aika huimaus; sillä tämän kohtuullisen elämän kautta, jota mun näyn vuoksi tässä täytyy elää, itselleni liikamäärän kokoon voimia, ja mieli temmeltää.—Mutta hyvällä tiellä ovat asiat; toivo paistaa kirkkaammin kuin koskaan ennen. (Ääneensä.) Ystävät, tyhjentäkäät klasinne ja täyttäkäät ne uudestaan jälleen. Minä paikalla kumoon kaksi. (Juo pohjaan kaksi klasillista.)

TYKO. Olettepa vauhdissa.

NIILO. Vihoissani juon.

TYKO. Miksi vihoissa?

NIILO. Kirous! Tulenpa Kuuselasta, ja parastani olen koettanut saattaakseni näitä naapureita sovintoon, mutta mahdotonta. (Juo.)

TYKO. Sammumattomaksi tuntuu heidän vihansa.

NIILO. Ijankaikkisesti.

TYKO (erikseen). Katsokaamme kuinka, hän itsensä tässä asiassa kuvaa. (Ääneensä.) Ankara oli kaiketi tämän vihan alkusyy?

NIILO. Valtiolliset eriseurat sen synnyttivät. Jos teitä miellyttää, niin tahdonpa teille kertoa tämän näytelmän, jossa minulla myös oli osa toimintoon; sillä missä jotain uskallettavaa tarjotaan, siinä kernaasti olen minä.—Mutta olenhan lapsikas haastellessani niskani poikki. Oh! hyvät herrat, siitä, jota nyt käyn kertoilemaan, mun taidatte saattaa hirteen; majesteetin rikoksesta, näettekö, niinkuin se kuuluis, ja syystä kyllä, ystävät.

TYKO. Olkoon teiltä kertomatta se, jota katuisitte.

NIILO. Olettepa ystäviäni, ja menestykäät huoneessamme kauvan.

TYKO. Teissä olemme aina kohdanneet hyväntahtoisuutta.

NIILO. Iloinen maljanne, toverit! (Juovat.) Juo urheasti, mun Yrjöni. Sinä tiedät kaikki.

YRJÖ. Yhtä ja toista, mutta siitä ei mitään.

TYKO. Hänen poskillansa jo viini hohtaa.

NIILO. Näin oli tapaus, kumppanit: Jommoinenkin aika sitten, koska olin vielä nuorukainen, mutta sydämmellä liekehtivällä ja kunniata himoova, viskasi kohtalo meidät, herra Markuksen, Maunon ja minut, hovi-ilmaan, jossa silloin kiivaasti riehui eriseurain myrskyt. Samaan liittoonpa kuuluimme silloin Markus ja minä, niinkuin nyt ja ainakin.—Olipa tekeillä nerokas tuuma, taitava juoni, tarkoittaen kumota silloisen hallituksen ja tuon aatelistolta oikeudella vihatun talonpoikakuninkaan ja jälleen teloillensa saattaa asiain entisen tilan.—Päämaalia kohden jo kaikki tarkasti kulki, mutta astuipa äkisti eteemme tuo tuntoarka Mauno ja katkaisi juonemme. Hän vainusi aikeemme ja uhkasi ilmi-antaa koko seikan, jos emme kohta pysäyisi kapinoitsemasta. Häntä uhkasimme takaisin, sadattelimme asiaa pitämään salassa, mutta turhaan, järkähtämättömästi kävi hän lupauksensa täyttämiseen. Silloin julmistui Markus, vetosi miekkaan, ja pian kohtasivat nuoruuden-ystävät toinentoisensa taistelotanterella, jossa kiukkuinen onni Markuksen haavoitettuna maahan kaatoi. Niin tapahtui, ja siitäpä heidän ääretön vihansa.

TYKO. Ja siihen myös päättyi valtiolliset tuumanne?

NIILO. Kaikki. Mutta pahoin olin sekaunut asiaan minä, jonka sija oli etunenässä. Köysi tai pyövelin kirves ei ollut enään kaulastani kaukana.

PAULI. Te pelastuitte kuitenkin.

NIILO. Hän, joka mun vaaraan saattoi, mun pelasti taas.

TYKO. Herra Mauno? Uskonpa hänet yleväksi mieheksi.

NIILO. Sydän kultainen ja rehellinen mieli on miehellä, se vihansuopansakin myöntää täytyy.—Häntä kaiveli, että hän tiesi saattaneensa piilun heimolaisensa niskalle, ja huomasi, että rahalla, joka paljon voi, henkeni vielä taitais lunastua. Siihen tarvittava summa, jolla juuri hän aikoi maksaa velkansa Markukselle, oli hänellä kädessä ja sillä hän mun päästi kuolemasta, hän mun sitoi ja päästi.—Tässä istun nyt, kohta haltiana Viitalan ja Kuuselan. Mutta peijakas! viskaisenpa pian kaikki kädestäni taas. Minä Onnetarta kiusaan.

TYKO. Mitä sanotte?

NIILO. Sydämmeni mun kenties pakoittaa tekoon, joka multa siirtää kaiken maallisen hyvän. (Erittäin Yrjölle.) Neito on huomenna minun. Uskotko?

YRJÖ. Häntä terveydellä kuluta.

TYKO. Miksi kadottaisitte kaiken tämän rikkauden, jonka omistajaksi jo olette määrätty?

NIILO. Miksi hylkäsi herra Markus oman poikansa, teki hänet perinnöttömäksi? Siitä syystä, että poika kihlasi Kuuselan tyttären. Minä samoin teen ja kadotan kaikki paitsi häntä.—Mutta nytpä ilmaisin tärkeimmän salaisuuteni. (Erikseen ja noustuaan istumasta ja viskattuaan tuolinsa vihaisesti nurin.) Hävitys ja kuolema! Että olen näin karttamaton. Se kirottu viini!

TYKO. Mikä vaivaa?

NIILO. Eipä mikään. Mutta jos kaiken tämän nyt olisin ilmoittanut vintiöille… Mutta teiltä en tarvitse vaatia salaisuuden lupausta.—Ei! täytyypä teidän mulle luvata kaikki pitää kätkössä.

PAULI. Olkaat rauhassa; sen lupaamme.

TYKO. Kunniamme nimessä.—Mutta tämä epäilyksenne ehkä loukkaisi meitä.

NIILO. Olenpa kokenut mies.

YRJÖ (asettaen Niilon tuolin sijoillensa.) Mutta istu ja ole iloinen taas.

NIILO (istuu). Iloinen, iloinen! Juokaamme!

TYKO. Teidän muistoksenne!

PAULI. Ja kaikki levottomuus pois, herra Niilo.

TYKO. Mitä ilmoititte, on luonnollinen asia, luvallinen ja ihana.—Te lemmitte tätä neitoa?

NIILO. Jumal' avita! sen teen.

TYKO. Kaunis tyttö, ja sieväluontoiseksi hän tuntui myös.

NIILO. Niin, eikö ole hän kaunis? Ihanat silmät!

TYKO. Kuin tähteä kaksi.

NIILO. Kirkkaana otsa kaarteleikse.

TYKO. Kuin kesäpäivän taivas.

NIILO. Ne kiharat sitten!

TYKO. Hämäräiset pilvet taivaan korkeudessa. Eksyä jos sais niiden yöhön!

NIILO. Mikä syvä, hellä ja lempeä ääni!

TYKO. Kuin läntisen hyminä lehtilaaksossa.

NIILO. Ja hänen suunsa! Herttainen! Niinkuin naisen suu, niin on myös… Mutta tähtäileepä minua silmänne kuin (nauraa) mustasukkaisen.

TYKO. Ja olisko ihme?

YRJÖ. Erehdytpä, Niilo. Herra Charlemagne on samassa asemassa kuin Lohjan susi.

NIILO. Hänellä on itsellään. Kaunisko tyttö? Juokaamme hänen maljansa, ja toinen minun kultaseni muistoksi.

TYKO. Hänen lempensä lienee totinen ja luja, ei huoli hän vaikka menis teiltä rikkaus kaikki?

NIILO. Niin kelpaan toki. Mutta toivo, pysyäkseni kuitenkin perintö-oikeudessani Viitalaan, ei ole vielä haihtunut.—Markus ja minä olemme aina valtiolliset liittolaiset, mutta katselipa oma poikansa alati elämätä toiselta kannalta, ja eroitus tainkaltaisissa vehkeissä on voimallinen katkaisemaan likeisimmätkin heimouden siteet ja villivieraista tekemään lujat ystävät, liioinkin koska seistään vielä haarniskoittuna tanterella. Siis ehkä katsahtaa herra Markus tähän hankkeeseni vähän leppeämmällä silmällä kuin silloin, koska kysymys oli omasta pojastansa.—Kaikki toivon käyvän hyvin.

TYKO (erikseen). Eikä ole toiveesi ilman perustaa.

NIILO (erikseen). Etpä myönny siihen, elatusisäni ankara, sen tiedän, mutta tiedänpä myös mihin sulle annan matkakirjeen. (Ääneensä.) Ihana tyttö! (Juo.) Sulava suu! Niin, lemmekäs impi!—Mutta kuitenkin minä, mies hurja, vallaton, näitä Melpomene-kasvoja kavahdan, häntä kainoon ja lemmin kuitenkin; sillä yhteys tämänkaltaisen naisen kanssa, yhteys niin likeinen kuin luonnon suloinen ja salainen asetus vaatii, siinä on ihastus ihmeellinen.

TYKO (erikseen). Sinä saatana!

NIILO. Yksi seikka kuitenkin, yksi lapsellinen asia tässä tahtoo juonitella. Asuupa niinkuin joku tumma pelko neidon povessa, että palaisi vielä sotaretkeltänsä entinen sulhaisensa, petoksesta soimaten entistä morsiantansa. Muutoin on tämä ensimmäinen lemmittynsä jäänyt hänestä jo kauvas unohduksen sumuun.

TYKO (erikseen). Tästä tahdon varmuuden.

NIILO. Mutta huomenna on kaikki päätettävä. Tuli ja väläys! Huomenna! Yrjö, käy puhemiehekseni koreasti sinä.

YRJÖ. En, ystäväni armahin.

TYKO. Tässä, herra Niilo, teille sydämmenne ambassadeur. Suokaat mulle käytettäväksi tämä toimi.

PAULI (erikseen). Mitä!

YRJÖ (erikseen). Mies hulluttelee.

NIILO. Te, herra, te mielisitte tulla puhemiehekseni! Olettepa liian hyvä.—Mutta sopisko tämä muukalaisen?

TYKO. Hyvin, miehen, joka on syntynyt Champagnen kultaisilla rinteillä. Ja enkö ole teidän sydämmellinen ystävänne? Neidon tunnen myös. Kaikki sopii hyvin.

NIILO. Hyvä, mun herrani! Ja nytpä keksin sukkelan keinon, joka kaikki esteet lempeni tieltä lakaisee pois, nimittäin jos siihen suostutte.

TYKO. Mikä on tämä?

NIILO. Ui! ilkeä nimipä sillä on, valheeksi sitä kutsutaan; mutta ainoastaan tyhmät tukkipäiset, ahdasrintaiset eivät näe, että löytyy tätä olentoa kaksi lajia: yksi heistä on alhainen, petollinen, maassa mateleva kärme myrkyllisellä hampaalla, mutta toinen poutapääskysenä livertelee, rakennellen rauhaa ja sovintoa. Ja tämänpä tahtoisin pistää poveenne nyt.—Uljaat nappaukset, herra franskalainen. Olittepa miehen, herra Markuksen pojan kumppani, joka sotakentälle kaatui, hänen viimeisen rukouksensa kuulitte, sen lupasitte täyttää, jos sota teidät kuolosta säästäis. Ja pyysipä hän teitä terveisensä saattamaan isällensä ja morsiamelleen täällä, ja sitten hän silmänsä ummisti ijankaikkiseksi. Nyt, sodan melskeistä elossa, olette lähtenyt reisuihin ympäri mailmaa, ohjaten myös suuntanne tänne synkeään Pohjoiseen, jossa löytyy kuolleen sankarin morsian.

YRJÖ. Mutta käykö asia päisin enään? Miksi vasta monen päivän päästä hän ilmoittaisi sanomansa?

NIILO. Ainoastaan ämmät ja liprat miehet ovat mieluisan kerkeät sanomallaan, huolimatta onko se ilon vai murheen sanoma.—Asia käy laatuun, ja turhasta levottomuudesta se pelastaa tytön. Kuolleeksi tiedämme miehen varmaan, mutta neito luottaa uniin ja akkain ennustuksiin ja pelkää hänen takaisin tuloansa. Mutta tämä juoni, tämä viaton kavaluus kurjan pelkonsa katkaisee ja saattaa onnen Kuuselan kauniille tyttärelle.—Mitä sanotte, herrani?

TYKO. Mitä lupasin, sen täytän, enkä unohda esitystänne, josta kenties on hyöty teille molemmille.

NIILO. Kätenne!

TYKO. Tässä.

NIILO. Oivallista!—Enemmin viiniä! Ihanassa hourauksessa meiltä menköön kaunis kesä-yö. Enemmin viiniä! (Menee oikealle.)

PAULI. Mitä, ystäväni! Kävisitkö narritukseen?

TYKO. Puhemieheksensä rupeen. Paras keino neitoa koetella.

YRJÖ. Katso mitä teet.

TYKO. Mitä olen luvannut.

PAULI. Se ei tapahdu.

TYKO. Ken taitaa mua estää?

PAULI. Tyko, sua rukoilen: ole järkevä.

TYKO. Tehtäväni teen.—Oi kuolema! Minä kohta, kohta joko itseni ilmoitan tai siirryn pyrstötähden kaukamatkoihin tästä ihanasta helvetin auringosta, joka mua puoleensa vetää ja taasen puolestansa viskaisee hävityksen kylmyyteen.—Mikä tuska tämä teeskellys isäimme huoneissa! Tätä leikkiä en kestä, henkeni tukehtuu! (Menee kiivaasti ulos.)

YRJÖ. Häntä turhaan varoitamme.

PAULI. Isänsä pää, itsepintainen ja väkivaltainen, mutta sydämmensä, lahja oivalta äitiltänsä, kaiken hyvyyden ja lemmen tuli-aarre on.—Nyt hän riehuu. Oi, Tyko! pelkäänpä, että päälles vedät kovan kohtalon.

YRJÖ. Kuinka suortuu tämä vyhti, kuinka loppuu leikki viimein?

PAULI. Pahinta pelkään.—Mutta tästä lähti hän vimmoissansa. Minä seuraan häntä. (Menee. Niilo tulee viinipullo kädessä.)

NIILO. Ystävämme ovat menneet?

YRJÖ. Suokaamme heidän nauttia hetki raikasta ilmaa.

NIILO. Meidän nauttiessamme viinimarjan nestettä.—Juo, Yrjö! Kohta, toivon minä, häissäni klaseja kilistelemme.—Vielä olen vapaa, mutta pian se enkeli mun lujasti kahleisinsa sitoo.

YRJÖ. Lujasti kuin enkeli Mikhael sitoi Lusiferuksen helvettiin. (Juo. Niilo katselee häntä tarkasti.)