NELJÄS NÄYTÖS.

(Puisto Viitalan kartanossa, Mauno ja Martti tulevat.)

MAUNO. Mene, käske häntä tänne. (Martti menee.) Sitten vuosia on kulunut kuin jalkani näitä paikkoja polki. Nyt seison tässä, tässä vihamieheni maalla, mutta voitosta riemuiten.—Mitä sanoo hän nyt, koska viimein kaikki tuumansa häntä lyövät vasten otsaa? Mitä sanoo onkija, koska oiva hauki ihan rannan korteistossa itsensä koukusta irtitempaisee ja kiirehtii sinilaineihinsa takaisin? Hän puree hammasta ja kiroo. (Markus, Niilo Ja Martti tulevat.)

MARKUS. No, peeveli! Mistä myrskyypi nyt?

MAUNO. Tahdonpa maksaa velkani.—Lue hänelle summa käteen, Martti.

MARKUS (erikseen). Onko paholainen irti?

MARTTI. Tässä, herra.

MARKUS. Ota vastaan, Niilo. (Erikseen.) Olenpa kuin pilvistä pudonnut. Hän maksaa minulle? ja täyden summan? Mistä?—Helvetti! tätä en luullut tapahtuvan.

MARTTI. Niin, herrani.

MAUNO. Oletko saanut maksus?

NIILO. Tässä on sekä pää-oma että kasvot.

MARKUS. Maksuni olen saanut, naapuri.

MAUNO (erikseen). Nytpä näyttäisin sulle aika nenän, jos mielisin olla alhainen.

MARTTI (erikseen). Nyt en voi itseäni pidättää. (Ääneensä.) Tuollahan on Kuusela selkäni takana, ja tässä edessäni Viitalan akkunat minua killistellen katselee.

MARKUS. Mitä hourit, vanha kuivettunut kääpä?

MARTTI. Houriipa vanhan pää.—Mutta sanotaanpa profeetta Tanielin tehneen hiuksista, ihrasta ja piistä suuren pallon ja tukkineen sillä sen hirmuisen lohikärmeen kidan.

MARKUS. Mikä sitten?

MARTTI. Sitten sanotaan hänen tehneen lohikärmeelle näin. (Koukistaa itseänsä osoittaen Viitalaan päin pitkää nenää.) Aih, selkäni! Leini perkele! (Pitelee selkää) Aih!

MARKUS. Ha, ha, ha, sinä riivattu! Kiitä selkääs, se on kilpes, joka sun pelastaa nyt; opettaisinpa sun muutoin mulle näyttelemään pitkää nenää.

MARTTI (erikseen). Kiusahenkeni meni kuitenkin ohitse tällä.

MARKUS. Jaa, kiitä selkääs.—Mutta mitä sanon sinulle, joka maksoit minulle niin koreasti? Pelkäänpä toki sun nyt haastelleen hyvää Belsebubin kanssa.

MAUNO. Siis Belsebubi sinä?

MARKUS. Suo anteiksi, mutta me emme juuri haastele hyvää keskenämme. Tarkoitinpa häntä, jolta sinä rahat sait.

MAUNO. Taidanpa toimittaa itselleni rahaa kunniallisella tavalla.

MARKUS. En myöskään tarkoita, että sinä varastit tahi ryöväsit tältä pimeyden suuriruhtinalta, vaan että pyysit häneltä koreasti, sait ja kiitit raappaisten jalallas. Mutta missä ollee nyt se pieni, hento sieluparkas?

MAUNO. Ei siellä missä sinun, ei seurassa vintiön sielun. Ne ammahtavat toinentoisestaan kuin ruumiimmekin. Nyt, naapuri, jää herran huomaan, helvetin herran kynsiin niinkuin rikas mies. (Menee.)

MARTTI. Hänen vieressänsä ei ole Lazaruksen sia. (Menee.)

MARKUS. Haa!

NIILO. Haa! Että kärsitte tätä. Jumal' avita! kuumeneepa vereni. Vintiö! Niinkö lausui hän? Surma ja kadotus! Miksi olen minä nuori ja miksi lepää hänen kiireellänsä niin monen talven lumi?—Vintiö! Taidatteko tätä niellä ilman veristä kamppausta?

MARKUS. En, Niilo. Tapella tahdon, tapella ennen nousua huomispäivän.—Kuulkaatpas tänne, kumppanit!

MAUNO (ulkopuolella). Mitä tahdot?

MARKUS. Meidän täytyy tapella, taivasten nimessä! meidän täytyy tapella.

MAUNO. No, tapelkaamme.

MARKUS. Malta, kohta sammuu aurinko, mutta ennenkuin hän leimunsa virittää taas, mä kuoleman joko annan tai saan.—Aseet, aika ja paikka, mies?

MAUNO. Miekkoinemme kohtautkaamme kanerva-kankaalla, Jossa rajamme sammaleinen kivipyykki seisoo.

MARKUS. Koska, koska? Se tapahtukoon pian!

MAUNO. Keski-yönä, jaa, valkeana kesä-yönä me miekastelemme.

MARKUS. Hyvä! Mun kohtaat siellä. (Niilolle.) Siinä leikissä mun onni kerran antoi ylen, mutta toisella kertaa taasen mua suosia taitaa.—Miekkaani kirkastamaan menen. (Menee.)

NIILO (yksin). Hyvin kaikki! Olisipa heidän ennen pistoleilla kuin miekoilla pitänyt taistella. Ensimmäinen laukaus olis ollut Maunon ja Markus luultavasti keikahtanut tanterelle. Pistoleita tahdon myötäni tuoda; eipä tiedä kuinka käy. Mutta parasta toivon; sillä huomaanpa onnen mua seuraavan. (Menee.—Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Nyt tulkoon hävitys ja kuolema!

PAULI. Niin vimmattu.

TYKO. Kaikk' on kuin unennäkö. No, ystäväni, mistä tulimme Ja koska tähän taivashelvettiin?

PAULI. Uraalin kaivannoista karkasimme Ja vaelsimme matkan ankaran Ja kotomaalle ehdeimme niin viimein; Täss' olemme nyt tuntemattomina Jo aikaelleet toista viikkoa. Mut miksi kertoelen tätä sulle, Jok' itse etunenäss' aina kuljit?

TYKO. Kun taivas näkyi, tieni jyrkästi Helvettiin alas kääntyi. Hirmuista!

PAULI. Sä etkö taida häntä unohtaa?

TYKO. Hän kaunis on! Oi! anna mailman elää; Vuosmiljonat, vaan ajan virrasta Ei nouse koskaan hänen kaltaistansa. Ja hän ei ole minun, vaikka kerran Hän omaks' armaakseni luvattiin. Nyt miekka tahi myrkky! Kuolon uneen Mä tahdon vaipua hänt' unohtaaksein.

PAULI. Oi Tyko! hillitse nyt mieles vimma; Suo ajan vaikuttaa; hänt' unohda Ja kätke lempes toisen naisen helmaan. Sen lupauksen teit, jos petosta Sä Elman sydämmessä löytäisit; Nyt löysit sen, hän unohtukoon siis.

TYKO. Enskerran hänet nähtyäni nyt, Kun karkuretkeltämme palasimme, Ei ollut hän niin ihana ja jalo Mun silmissäni. Ihmeellistä kyllä. Nyt oli hän kuin lupauksen maa, Niinkuin se toivo ijankaikkinen, Mailma mihin pyrkii. Kaikki, kaikki, Mit' onnen-autuaaksi sanotaan, Hän olennossaan yhdistävän näkyi. Hänen huulillensa rakkaus ja murhe On pannut makeuden salaisen, Jok' olis herkku taivaan jumalille.

PAULI. Nyt hourit, veljein.

TYKO. Toista naista ottaa Ja hänen kanssaan syödä, juoda, maata, Mut sitä taivaan iloleikkiä, Jota leikitsevät sielut lemmekkäät, Ei saada nauttia!— Karthagon hävityksen muistat sä,— Tutkistelimmehan me nuoruudessa Maapiirin urostöitä yhdessä,— Tää suuri näytelmä ol' meille mieleen, Tuo miekankalske tuless', sauvussa, Mailman kahden tämä ottelu. Mut lukeissamme, kuinka Punilaiset, Ne jotka kuolemalta säästettiin, Sahaaran hietikköhön vaelsi Ja etsei itsellensä toisen kodon, Kas silloin kuohui kyyneltemme lähteet Ja kiilsi poskillamme kirkkaat helmet; Se koski sydämmeen.—He etsei rauhaa Ja rakensi Tombuktun kaupungin.

PAULI. Min siitä päätät?

TYKO. Mitä tiedetään Nyt siitä kaupungista kansoinensa? Se lakastui, sen sielu oli pois: Se sinne jäi miss' asui lempensä, Jäi partahalle sinertävän meren. Ja niinpä Tykon sielu myös Nyt Elman sinisilmäin lähteisin On ainiaksi jäänyt. Tässä seison Mä kortena ja voimattomana Nyt enään toiseen lemmen-rakentoon.— Sen kuvan ympär' aina Vaan pyöreilevi aatokseni piiri, Mun henkein silmä sitä kohtaan yhä On teroitettu, kuin maneettineula Ain' ylös Pohjan vuoriin osoittaa. Sä kaunis impi, tyttö korea! Sä lehdikköinen saari korkea! Mut minulla sua vastaan yhtä on: Sä ensimmäisen lempes annoit ylen. Hoo! miksi teit sä niin, mun neitosein?

PAULI (erikseen). Mi nyt? Mä pelkään kurjaa loppua. Mi sielun vimma! Mielens' harhailee.

TYKO. He suutelivat!

PAULI. Mutta nyt ei siitä.

TYKO (kiivaasti). He suutelivat!

PAULI. Miksi kirkaiset Näin villitysti? No, he suutelivat.

TYKO. Se suudelma kyykärmeen pistoksena Mun povessani tuntui; sydämmeni Se ainiaksi myrkyttänyt on. Kuin kuva, vakaana, hän vastaan otti Sen suudelman, ei rävähtänyt silmä, Vaan hohteen kauniin, majesteetillisen, Kuin pyhä-ehtoon purpurainen tuli, Me poskillensa ilmestyvän näimme. Se polttaa sielua.

PAULI. Jos polttoa Et koe sammuttaa, vaan kiihoitat Sen yhä kuumemmaks, niin Jumala Sua armahtakoon, suojelkoon sun aivos.

TYKO. Mä ennen tahdon olla järjetön, Kuin järkevänä yhä muistella Sit' aarrettani, jonka kadotin.

PAULI. Oletko mies? Se näytä, ystäväni! (Hetki äänettömyyttä).

TYKO (erikseen). Niin, miksikä mä vaikeroitsen tässä? Nyt siitä loppu, eikä sanaa enään.

PAULI. No, mitä teemme? Onko nyt jo aika Pois heittää peitteemme ja ilmoittaa, Keit' olemme ja mistä tullaan? Elma, Nyt kohtaa sua koston Nemesis. Se kaiketi on sulle kuolemaksi, Vaan oletpa sen ansainnut.—No, Tyko, Nyt katso ylös.—Oletko sä mykkä?

TYKO. No, mitä tahdot?

PAULI. Mitä mietiskelet Ja päätät tehdäksemme, ystäväni?

TYKO. Mua saata tästä matkallen, ja sitten Ijankaikkiseksi pitää erota. Mä jatkan tieni, kotiin takaisin Sä käännyt oikeassa haamussas; Ja sitä, että tässä olen käynyt Äl' ilmaise, kaikk' olkoon kätkössä, Ja sano Tuonen mun jo temmanneen.

PAULI. Mit' aiot?

TYKO. Ijäks' jättää Suomenmaan.— Sä maa, sä tuhansien kunnasten Ja laaksoin maa, nyt hyvästi sun jätän. Sua lemmin. Ken ei lemmi synnyinmaataan? En teitä unohda, te vuoret harmaat, Te ahot kiviset ja käpykankaat Ja korvet synkät, joissa haukat kirkuu. Ja tätä lemmenkäyntiäni täällä, Kuin unta ihmeellistä sitä muistan, Kuin kangastusta taruin maailmasta.

PAULI. Sä murheen vimmoissasi päätät näin.

TYKO. On tosin ympärilläin pimeys, Mut irti olennostani; mua likin On vaikeus, ja on se tahtoin valo; Mä seison siinä.—Pois nyt lähden.

PAULI. Tyko, muistanpa liiton, jonka teimme verisellä kummulla tappeluspäivän hämärtyessä, minä muistan sen ja seuraan sinua.

TYKO. Ei, Pauli; sä suojaksi isän vanhan jäät, se on sun tehtäväs. Hän, joka kerran pojaksensa sanoi minua, hän on rikas, menestyy elossa hyvin; ja toiseksi, hän on minut hylännyt; kuitenkin suon hänelle alati kaikkea hyvää. Oi, muodostukoon elämänsä toisin, muuttukoon mielensä laatu! Isäni! sinut mun jättää täytyy ja ystäväni kaikki.—Pauli, meidän entinen, lempeä opettajamme, eläneekö hän vielä?

PAULI. Enpä tiedä.

TYKO. Sinä muistat, kuinka hän, koska vielä lapsia olimme, sekä ankarasti että ihanasti eteemme kuvasi mailman, jonka rannalla seisomme elämämme päättyessä. Ei, vielä kohtaamme toisiamme. Pauli, me kohtaamme vielä.

PAULI. Me uskomme niin.—Oi! minä seuraan sinua, minä seuraan.

TYKO. Sinä tähän jäät. En tahdo muiden elämätä riistää, en tahdo isältä rakastettua poikaansa, vanhuutensa tukea temmata pois, ei, sitä en tahdo tehdä. Yksin vaellan.

PAULI. Mutta mihin suunnitat matkas tästä?

TYKO. Teroitanpa kalpani nyt partaista Turkkilaista vasten. Kauvas kulkee tieni, mutta viimein kuin vihainen myrsky mä itseni syöksen kaarevien miekkain kilinään. Elämä on vaivaa.—Nyt, Pauli, jätän sinulle jäähyväiset.

PAULI. Sydäntä musertaa tämä päivä. Oi!—Niin, hyvästi, Tyko!

TYKO. Niin juureva kuin isäimme viha oli meidän ystävyytemme.

PAULI. Niin juureva, niin; ja niin lämmin kuin kylmä se.

TYKO. Muistelenpa usein sinua ja synnyinmaatani ylhäällä Pohjassa täällä.

PAULI. Koska ehtoosilla otava täällä kirkkaana loistaa, katsahda joskus sitä kohden.

TYKO. Usein, veljeni, usein. Koska miekkaansa siellä Kaleva jälleen kohottaa, tänne katseeni teroitan ja tiedän Paulin löytyvän seitsentähtisen alla täällä.—Nyt, onko hyvin kaikki?

PAULI. Oi, jos niin olis!

TYKO. Nyt seuraa minua vähän matkaa, viivy muutama päivä sillä retkellä, ja sitten takaisin palaat jalona Kuuselan poikana.

PAULI. Niinpä teen. (Yrjö tulee.)

TYKO. Tuossa Yrjö, joka myöskin jättää täytyy—No, Yrjö?

YRJÖ. No, Tyko? Miksi olet niin kelmeä? Tuhannen helvettiä!

TYKO. Miksi kiroot?

YRJÖ. Kiroon, että repee maa, pamahtaa kappaleiksi kuin tuliluoti.—Miksi teit sinä tämän?

TYKO. Kohtaloni oli, että petetyksi tulin.

YRJÖ. Puhua pois morsiamensa toiselle! Mitä sinusta aattelen?

TYKO. Mitä tahdot. Uskollisuus, kunnia, se kunnia, joka rehellisyydellä ansaitaan, epäjumalani ovat ja johdattivat mua tässä. Ystävän, jonka uskollisuudessaan vialliseksi huomaan, riistin povestani irti. Vaikka seuraiskin sydämmeni muassa! Jaa, saatpa aatella minusta, mitä tahdot, mutta nyt sinusta eroon, kaipauksella eroon, sillä sinä olit ystäväni.

YRJÖ. Mihin, Tyko?

TYKO. Tästä pois.

YRJÖ. Viivy kumminkin, kunnes näet, miten päättyy miekastelo tänä-yönä.

TYKO. Miekastelo?

YRJÖ. Ette siis tiedä, että isänne aikovat taistella kohta, vielä tänä yönä, kankaalla lähellä Kumajan vuorta?

PAULI. Mikä hulluus! Miehet harmaapäät kävisivät veristämään toinentoistansa!

TYKO. Sen estämme.

YRJÖ. Jos on se voimassanne.

PAULI. Mikä eri kiihoitus on saattanut heidät siihen päätökseen?

YRJÖ. Laita on tämä. Tänään maksoi Mauno velkansa Markukselle, jossa kohtauksessa he molemmat käyttivät herjauksen kieltä, ja seuraus oli, että Markus vaati kumppaninsa miekkaleikkiin. Mutta malttakaat: sanoipa Martti huomanneensa, että Niilo tämän aikaan saattoi, yllyttäin elatusisäänsä siihen.

TYKO. Sinua vintiötä! Mutta nyt sinussa löydän koukun, johon taidan iskeä kiinni. Nyt tulee meitä kaksi.—Mutta mitä voittaa hän siitä, että vanhat tappelevat?

YRJÖ. Jos isäs kaatuu, niin Viitala on ijäksi hänen ja vapaasti nai hän Elmansa. Asia on selvä.

TYKO. Ymmärränpä. Hän siis kiehtoilee isäni henkeä. Sinua vintiötä, vintiötä! Niinkö aiot maksaa ansaitsemattoman hyvyyden? (Hanna tulee.)

YRJÖ. Miksi tässä, Hanna, ja tällä murheen, kauhistuksen muodolla?

HANNA. Oi Yrjö, Yrjö!

YRJÖ. Mitä on tapahtunut?

HANNA. Kurja Elma! Ja minä olen syypää kaikkeen, minä onneton!

YRJÖ. Tyvennä mieles, tyttö, ja kerro meille asia.

HANNA. Pyhäin nimessä! teille kaikki tahdon ilmaista ja näyttää Elman viattomuuden. Herrani, mua kuulkaat.—Elma ei koskaan ole lempinyt herra Niiloa, ei, vaan inhoittava on hänelle tämä mies. Tykoansa hän alati muistelee, se on ilonsa ainoa. Mutta nyt herra Mauno kaksi ehtoa pani tyttärensä eteen, joko nähdä murhakamppaus hänen ja Viitalan herran välillä, tai ottaa mieheksensä Niilo, joka oli hänelle luvannut summan, minkä hän oli velkaa herra Markukselle.

TYKO (erikseen). Rupeeko valkenemaan?

HANNA. Tähän ei tahtonut Elma suostua, ei kuolemansa tähden, mutta hellyys isäänsä kohtaan ja minun kehoitukseni saattoivat hänet viimein kirjoittamaan nimensä naimissovintoon, siinä päätöksessä kuitenkin, ettei hän koskaan olisi Niilon kanssa astuva morsiusvuoteelle. Tätä petosta en lukenut juuri vääryydeksi minä, koska näimme hänen ainoastaan tällä kurilla tahtovan maksaa vanhan velkansa Maunolle. Mutta tätäkään petoksen muotoa ei sietänyt Elman sydän, vaan oli hän, niinkuin hän nyt tunnustaa, päättänyt itse katkaista elämänlankansa, jos kuolema muutoin ei häntä päästäisi täältä ennen hääpäivän lähestymistä. Mutta tuskin oli välikirja tehty, ennenkuin hänet käsitti vimma ja kauhistus. Hän Tykoansa muisteli ja pyhää valaansa. Mutta oliko hän pettänyt entistä sulhastansa?—Te, herra, joka puhemiehen virkaa käytitte tässä asiassa, muistakaat, mitkä vastaukset häneltä saitte.—Koska lemmestä hän haasteli, se Niiloa ei kosenut, ei, mutta Tykoa, hänen ystäväänsä.

TYKO. Nyt muistan, että oli puheessansa erinomainen kaksimielisyys.

HANNA. Niin hänen täytyi isänsä onnen tähden, niin armaan Tykonsa tähden. Mitä myrttikruunusta ja hääpäivästä hän lausui, niin omaa peijaisjuhlaansa hän silloin tarkoitti, jona seraafien kanssa hän korkeudessa tanssii.

PAULI (erikseen). Tämä kuuluu ihanalta.

TYKO (erikseen). Mailmani kääntyy ympäri!

YRJÖ. Mutta tilansa nyt?

HANNA. Kuolema on ainoa aatoksensa, liioin nyt, kun hän on saanut tiedon verisestä taistelosta, johon käyvät tänä-yönä isänsä ja Viitalan herra. Me heitä taivaan nimessä olemme rukoilleet pidättämään miekkojansa, mutta suljettu on nyt Maunon sydän. Kylmänä kuin marmorikuva odottaa hän määrättyä hetkeä. Ja nyt, juuri nyt tulen rukoilijana Viitalasta, mutta ilman voittoa. Mitä jaksoin, koetin rukouksen voimalla herra Markusta kohtaan, tartuin hänen polvihinsa, mutta turhaan kaikki. Hän, miekkaansa hioen, pauhasi kuin ukon ilma, kirosi, syljeskeli ja väänteli silmiänsä, uhaten tänä yönä laskea naapurinsa veren kuin tynnöristä kuohuvan oluen.—Oi, mikä kiukkuinen kohtalo! Onnettomuuden, jota kurja Elma tämän ankaran leikkinsä kautta tahtoi estää, sen joudutti hän sillä; ja kauhea on yö, joka lähestyy. Hän, se katala, nyt vimmoissansa riehuu ja etsii myrkkypulloansa, jonka hän jo kauan aikaa on pitänyt varalla. Senpä varastin häneltä pois. Se on tässä. Ota se haltuus, Yrjö; minä kauhistuksella tätä hirmuista juomaa kannan muassani. (Antaa hänelle pienen pullon.)

YRJÖ. Siinä teit viisaasti. Ja mitä kosee heidän taisteloonsa, niin toivommepa heitä taitavamme estää iskemästä yhteen.

HANNA. Sepä ei kuitenkaan turmiosta pelasta häntä, sen tiedän. Ei, ei! Hän ei tätä taakkaa taida kantaa; niin ankarasti painaa häntä työ, jonka hän pitää hirmuisena petoksena entistä lemmittyänsä kohtaan. Hän kuolemaan rientää ja kiukkuisen kohtalon uhrina kaatuu.

TYKO. Siis uskotte, ylevä neito, hänen tahtovan itseänsä tämän tähden surmata, käydä itsemurhaan? Mutta ehkä on tämä ainoastaan mitätön uhkaus, jota konstia käyttelevät usein turhamieliset sielut.

HANNA. Herra, niin halpa ei hän ole. Minä tunnen sydämmensä, josta kaikki turhamielisyys on pannaan pantu.—Kuitenkin tahtoo hän tämän vimmatun teon kautta vedota muiden ihmisten tunteisin. Näin on tuumansa, järkähtämätön päätöksensä: kuolla sammaleisen raunion juureen, samalle paikalle, jossa taistelo on määrätty tapahtuvaksi, ja luulee hän, että miekastelijat, tanterelle yhtyen, itsensä pidättävät verisestä työstä, kamoen kuoleman haamua. Niin luulee hän kuolleena voivansa tehdä sen, jota hän ei eläessä voinut; sillä syvästi hän isäänsä lempii. Ja koska hänen kuolla täytyy kuitenkin, niin miksi ei kuolla silloin koska hän sen kautta ehkä pelastaa taitaa hänet, jota hän rakastaa? Tämä on aatoksensa ja päätöksensä luja, ja sen hän täyttää, jos ei häntä ajoissa taideta estää; sillä muistakaat: toivoton vimma on valloittanut mielensä.

YRJÖ. Vainuunpa jälkiä johonki. Hän nukkukoon kivikasan juureen kankaalle.

HANNA. Mitä tarkoittaa Yrjö?

YRJÖ. Olenpa vähän tutkistellut luontoa ja sen salaisia voimia. Nyt tähän pulloon toista ainetta, joka ei tapa, mutta nukuttaa makeasti muutaman hetken ihmeellisiin uniin.—Nyt olet suostuvinas hänen kuolemaansa, annat hänelle pullon takaisin, seuraat häntä kanervakankaalle, ja hän nauttii juoman, luullen nielevänsä kuoleman, mutta nukkuu ihanaan houraukseen. Älä kuitenkaan hänen muotoansa ja tilaansa kamoksu, joka tosin on Kalman, mutta elon voima asuu hänessä yhtähyvin; ja puol-yön aikana hänet, luullakseni, voimme jo herättää jollain äkkisellä jyryllä. Kiväärini riemuitseva paukaus hänet herättäköön.

HANNA. Uskaltaisimmeko harjoittaa tätä keinoa häntä kohtaan?

YRJÖ. Pelotta sen taidamme tehdä.

HANNA. Mutta mitä hyödyttäisi se?

YRJÖ. Luulenpa sen poistavan häneltä halun itseänsä menettämään. Kuitenkin on oikea tarkoitukseni tämä. Koska ne vanhat, taistelokentällä yhteen joutuen, näkevät tytön kuolleena edessään, ja koska he tietävät itsensä syypäiksi hänen kuolemaansa, niin kaiketi tämä näky hieman tempaisnee sydämmiensä tuntosuonia. Ja viimein, koska kuollut on saanut henkensä taas, niin varmaan unohtavat he miekat sinä hetkenä, ja ehkä myös,—oliskohan mahdotonta?—käyvät sovintoon keskenänsä. (Erittäin Tykolle ja Paulille.) Silloin saakoot he myös poikansa kuolleista takaisin. Jumal' avita! se hetki on taivaallinen hetki.

TYKO. Onnistukoon aikees!

YRJÖ. Neito Hanna, tämä keino sovintoon ja yleiseen riemuun, johon Elma itse on antanut meille viittauksen, älköön menkö käsistämme koettamatta. Juoman saatan sinulle kohta.

HANNA. Jaa, koska niin paljon siitä toivomme hyvää, sitä koettakaamme. Mutta riennä, Yrjö, riennä! Sua varron Kuuselan portilla, sen korkean lehmuksen alla. Ole nopea! (Menee.)

YRJÖ. Hetkessä tulen.—Kaiketi on muistossanne vielä se mainittu kiviroukkio Kuuselan ja Viitalan rajalla?

TYKO. Hyvin muistan sen.

YRJÖ. Seisoopa siinä lähellä muutama matala mänty. Jos tahdot nyt katsahtaa impes sydämmen pohjaan, niin mäntyin verhoon kiirehdi ennen heitä, kuultelemaan Elman joutsenvirttä, ja ole vakaa siitä, että hän haastelee totuuden kieltä seistessänsä edessä kasvoin kuoleman herran.

TYKO. Sinne lähdemmekö, Pauli?

PAULI. Lähtekäämme, ja tiedänpä, että kaiken epäilyksen hän poistaa aivostasi.

YRJÖ. Niinkuin sanon, tehkäät. Leimaus ja jyrinä, pojat! Nyt keitämme ankaran keitoksen, ja korkeus ja syvyys riemumme kuulkoon.—Mutta vartoopa minua se sievä ja kiltti neito tuolla rehevän lehmuksen alla.—Kankaalla kohtaumme, pojat. (Menee.)

TYKO. Siellä kohtaumme.—Mä ennen aina ystävyyden naisten välillä pidin mitättömänä, vaan näenpä tässä ihanan poikkeuksen.

PAULI. He ovat kasvinsisareksia.

TYKO. Kaunis sisarpari!—Mutta miksi käyn sivuasioihin nyt? Oi! minä harhailen. Aatokseni myrskyisessä mailmassa eksyen käyn, ja milloin piirittää mua metsien yö, milloin taasen lakeus eteeni välkähtää.—Mitä kertoili neito? Asian ihanan, ja taasen näyttää sätehensä toivon aurinko.

PAULI. Iloista oli tätä tarinaa kuullella. Se Elman povesta on syntyisin, sen huomata taitaa.

TYKO. Mutta rohkenenko tähän toivoon antauta? Käynkö päästämään solmua, jonka vasta sidoin? Nytpä tahdon olla varokas, enkä mihinkään luottaa, ennenkuin visseyden näen.—Kankaalle, Pauli! (Menevät.)

VÄLIVERHO.

(Avara kangas; perillä sammaleinen kiviroukkio, sen takana pieni männistö, ja kauempana näkyy eräs metsäinen vuori. Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Tässä taistelotanner.—Pauli, minä unia en ole uskonut, ne ovat mitättömiä; aavistuksista en koskaan ennen ole tiennyt. Mutta kuinkahan ollee nyt?

PAULI. Se on jännityksestä sielussas.

TYKO. Ehkä jotain saamme tässä nähdä.

PAULI. Toivonpa kaikki päättyvän hyvin. Mutta yksi asia on kiusattava. Kuinka suoritamme sen?

TYKO. Mikä on tämä?

PAULI. Naimasovinto.

TYKO. Sen ratkaiskoon miekka. Onpa minulla oiva syy. Houkutella vanhoja, hopeakiharaisia uroita veriseen leikkiin! Oi! haluni kuumenee enemmin ja enemmin päästäkseni käymään hänen kanssaan rinta vasten rintaa.—Mikä aika ollee nyt? Mua vaivaa levottomuus ja ohaukseni polttaa. Miten luulet ajan kuluneeksi, Pauli?

PAULI. Arvaten, lähenee illan kymmenes hetki.

TYKO. Ehkä varromme tässä turhaan.

PAULI. Vaiti! Kuulenpa askeleita.

TYKO. He tulevat. Käykäämme verhoon. (Poistuvat männistöön.—Elma, valkea huivi päässä, ja Hanna tulevat.)

ELMA (antaen Hannalle pullon tyhjennettynä). Tää muistoksi sun sisareltas ota, Vaikk' katkera kuin kuolo on se muisto.

HANNA. Oi Jumala, se on jo tyhjennetty!

ELMA. Se tehty on. Mut lupaukses muista ja älä vaikertele nyt ja itke.

HANNA. Niin olkoon! Vakaana ja lempeänä, Kuin kesäilta tämä, kuolemaas Mä tahdon katsella.

ELMA. Nyt ylevästi Sä katsahtelet. Kaiken perustus, Sovinnon kruunu korkeudessa On lemmen henki lempeä ja kaunis.— Mä väsyksissä olen, lepoon tahdon. Oi, jospa tällä huokauksella Mä sielun voisin ulos puhaltaa, Pois rauhan lehditettyyn kammioon. Vaan tiedänpä tään juoman uhriansa Ei liioin vaivaavan, vaan hellästi Kuin Unonen se silmät ummistaa.

HANNA. Niin kuulin kerran isäs sanovan.

ELMA. Oi isäin kova, armas kuitenkin! En kasvojasi nähnyt lähteissäni, Sun jätin jäähyväiset jättämättä Ja paisteess' illan koto kuumotti.

HANNA. Senpä taidat toivoa, että kuolemasi nyt isäs joko pelastaa kuolemasta tai tekemästä murha-työtä.

ELMA. Niin toivon. Ja lukekoon hän tämän paperin. (Sovittaa poveensa erään paperilapun, jättäen osan siitä näkyviin. Hän käy istumaan kivipyykin juurelle.) Tähän vaivun, tästä alkakoon vaellukseni Tuonen kotoon.

HANNA. Ja tämä heille näyttäköön, millä tavalla kuolit. (Panee pullon hänen viereensä.)

ELMA. Mutta johtuupa jotain mieleeni vielä. Sä muistat sen pienen, sorean, äitittömän tytön?

HANNA. Miksi askaroitsee aatoksesi hänessä nyt?

ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin. Tyko ei tule, Hanna naidaan pois, ja on siis elämäni onnen osa yksin käyskellä kohden kylmää hautaa; mutta sinun, tyttö pieni, liepeällä, syvällä katsannolla, tahdon lapsekseni ottaa, sinussa käsitän esineen, jota ilman määrää saan suosia, jota kohden lempeni vapaasti povestani virratkoon. Näin mä kerran naisen ottolastansa niin suloisesti armastavan kuin kenkään äiti. Kaunis oli se näky, ihastuksesta sydämmeni sykki nähdessäni tämän naisen silmät sädehtivän häntä kohtaan, joka hänen povellansa makasi. Jaa, tämä ihanampaa vielä oli katsella kuin oman äitin lempi. Oi! saman onnen kuin vaimo tämä minä toivoin saavani nauttia, mutta toisin määräsi armoton kohtalo.—Sisareni, miten taidat, suojele tätä lasta.

HANNA. Sen lupaan; pidänpä hänestä minä myös.

ELMA. Käs kädessä ma Kalman herran kanssa Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno On kätensä kuin nurmell' illan kaste; Ja rientääkseni luokses, ylkäni, Mun sieluni nyt siipens kohottaa ja kiitää läpi auerten ja sumuin Päin korkeuden sinilakehen. Jos siellä löydyt, kaunokiharainen, Niin kohta syleilemme hymyillen Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut Maan murheisella kamaralla vielä, Niin autuasna korkeudessa Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron. ja silloin pilvipeitteen pimeän Mun asuntoni ympärille kierron Ja hämäryydess' uneksuen varron, Siks' kun hän ovelleni kolkuttaa, Siks' kun hääpäiväni on valjennut. Sa päivä, riennä, viivy, viivy, riennä! Sua toivon kauvas, helmaani sua toivon ja punehdun kuin kaino Amarik, Kun suuteleepi häntä aamun Koi.— Nyt on se aika, aika ihana, Kun kohtauuvi Pohjan perillä Se morsiuskunta, jonka armas virka On hoitaminen taivaan-isän lampun. Nyt ei se pala eik' oo sammunut, Vaan himmeästi paistaa ilman rannall' Ja vuori hymiseevi Kumajan. Oi kaunis yö, sä kuolemani yö! Mua kohtaan Tykon kuva kirkkahana Nyt kimmeltää ja aatokseni pyörtyy.

HANNA. Sä haastelet eriskummallisesti.

ELMA. Hourisinko? Ei, ei! Nyt järkeni tuntuu niin teräväksi, tunteeni niin tarkaksi ja hienoksi, että kaikki käytökseni ja tekoni menneestä elinkaudestani piirtäyvät muistoni tauluun yksinkertaisina, kempelöinä kuvina; ja mitä kaunista aattelen, mitä lemmestä uneksun, on esimaku taivaan hekumasta.—Hän tulee, kuolema, mutta liepeänä kuin tuulen liehaus.—Sisareni, laula se kehtoveisu, jota aina kuultelin niin mielukkaasti.

HANNA. Oi! voisinko laulaa nyt?

ELMA. Koska arkussani makaan, niin vasemmalle kallista pääni.

HANNA. Niin, silloin muotos olkoon hiljainen, ihana murhe.—Sinä raukenet, ja silmäkantes painuvat. Nyt ottakoon sun armoihinsa Jumala taivaan.

ELMA. Niin ja amen! (Peittää sekä päänsä että kasvonsa huivilla ja kallistuu kivirauniota vasten.) Sisareni, mua laululla nukuta. Oo, minä kuolen!

HANNA. Sä mieleni korotat. Kirkkaasti ääneni kaikukoon koska neito kaunis kuolee. (Laulaa.)

Äitiinsä etsei lapsi, Itkien kauvan hän etsei. Tok' viimein hän nähdä saa Sen liehuvan liinan pelloll'. Sinnenpä nyt kiirehtii Hän kultasantasella tiell', Ja elokuun aurinko paistaa.

Äiti, kosk' itkun kuulee, Leikaten kultaista olkee, Koht' sirppinsä heittää hän Ja rientävi pienoist' vastaan: Helmoihins' hän kietoo sen Ja istuu auman äärehen, Ja elokuun aurinko paistaa.

Autuas uni on lapsen, Autuas katsanto äitin; Se taivahan rantaan käy Ja uneksuin viipyy siellä, Koska liehtoo lounainen, Kosk' paistaa heljä aurinko Ja kultainen vainio läikkyy.

Hän on vaijennut.—Elma! miten jaksat? Nukkunut siis. Sen estäköön Jumala! (Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Neito, makaako lapses?

HANNA. Hän makaa, mutta unensapa mun saattaa levottomaksi.

TYKO. Ole huoleti. (Paljastaa Elman pään.) Katsos, kuollut enkeli. Mutta koska hän kuolleista nousee, taas on hän ijankaikkiseksi minun.

HANNA (erikseen). Mitä lausui hän?

TYKO (erikseen). Hänen puheensa oli autuaitten henkien soitantoa.

PAULI. Sisareni, kuinka kelmeä!

HANNA. Sisar!

PAULI. Tässä olemme, tässä kasvinveljes, Pauli.

HANNA. Taivaan Jumala!

PAULI. Niin, terve, sisar! No, pois tämä häiriö kasvoiltas.

HANNA. Mieleni hämmästyy. Tulleet siis! Ja Tyko tuossa? Taidanko uskoa tätä kaikkea?

TYKO. Usko, impi; se on totuus.

HANNA. Niissä äänissä, mikä tuttava helinä nyt! Sotakumppanit Tyko ja Pauli!—Mutta miksi tämä teeskellys?

TYKO. Kaikki vielä selitämme, mutta nyt on aika tärkeä ja tiukka. (Yrjö tulee.)

YRJÖ. Makaa makeasti, tyttö!

TYKO. Hän makaa kalpeana kuin kuolema. Aatteles, jos ei hän enään heräyisi unestansa. Yrjö, tunnethan tarkoin tämän juoman vaikutuksen?

YRJÖ. Hengestänsä takaan.—Mutta aika joutuu. Viskatkaa jo hiiteen tämä puku ja parta ja pistäkää olentonne samanmoiseen kuoreen, jossa läksitte myrskyävään sotaan. Kaikki on valmisna; hyvin toimitettu, ja viimein—kaikki hyvin!

HANNA. Tulleet, tulleet he, joita kauvan varroimme!

YRJÖ. Ei juuri vielä, tyttö. Näenpä tässä ainoastaan kaksi vakojata Pariisista; mutta kohta tulevat Tyko ja Pauli ihanalla pauhinalla niinkuin se myrsky, joka pouta-ilman tuo.—Mutta tästä kiireesti pois! Kaikki!

HANNA. Mutta jättäisinkö tähän yksin nukkumaan armahimman lapseni! En, vaan vartijansa tahdon olla tässä.

PAULI. Välttämätön asia.

YRJÖ. Mutta huomattuas taistelijain lähestyvän, kätkey männistön verhoon ja viivy siellä pelotta, kunnes astumme esiin me, ja se tapahtuu koska parhaaksi näemme.—Tulkaat! (Menee.)

TYKO. Tule, Pauli.

PAULI. Käy edelle, kohta tulen.

TYKO. Mutta miksi seisot ja mietiskelet? Miksi olet niin kelmeä?

PAULI. Mene, Tyko!

TYKO. Kaiketi sisares tila tuossa on masentanut näin mieles?

PAULI. Ei!—Kiusaatko minua? Mene, sanon minä. Kohta tulen.

TYKO. Mutta riennä. (Menee.)

HANNA. Pauli, sano, mikä rasittaa mieltäs.

PAULI. Oi kuule: minä lemmin sinua! Jos lupauksen annat, riennä sitten Mun sylihini, mut jos kiellon saan, Niin tähän, ehtimättä muiden korviin, Mun sanain kuolkoot; senpä sulta vaadin Ja toivon, ettet tunteistani Tee leikkiä. Suo anteiks', enpä kärsi Mä pitkää rakkauden ilmoitusta Hiuskarvan hienost' esiin saatettuna Ja imarruksen makeutta täynnä.— Näin sanoin. Minkä vastauksen saan?

HANNA (erikseen). Tää sointo autuas, mi oli tämä, Mi virtas hänen armailt' huuliltansa? Kuin hämärässä seison! Leimaus Mun päällein ihana on langennut Ja heijaisnut mun näköni.

PAULI. Siis ei?

HANNA (juosten Paulin rinnoille ja halaillen häntä). Mun Paulini!

PAULI. Mä olen onnellinen!

HANNA. Ens' kerran rakastajan kaulassa, Se tiedä. Oi, onko lemmen syleilys näin lämmin, Näin hienoo, sulohista hekumaa! Mi polento nyt metsän kohinassa? Ei metsässä, vaan korvissain se on, Kun sydämmeni loiskinan mä kuulen.— Sä olet sulhasein!

PAULI. Sä morsiamein! Sun päätökses ol' uljas.

HANNA. Mutta usko, Mit' ilmoitan. Sua lakkaamatta täällä, Kun kuluessa vuoden kahdeksan Te sotaretkillänne harhailitte, Mä kaipauksell' apealla muistin.

PAULI. Mut muistelinpa vähän minä sua; Suo anteiks'; harvoin, harvoin muistelin, Kun tästä kaukana me retkeilimme. Mut nyt, kun taasen sinut näin, Mä silloin lempeni myös näin, Ja nyt, sun laulus kuultuani tässä, Kuin kevään tulva paisui tunteeni, Ja visseyteen kiirehtiä päätin.

HANNA. Sua unohtaa en taida, armas yö!

PAULI. Niin ihmeellinen, monivaiheinen, ja jotain vielä tässä tapahtuu.— Nyt eroomme.

HANNA. Sun kohta näen taas.

PAULI. Niin, kohta, impi; siksi hyväst' jää! (Menee.)

HANNA. Hyvästi, Paulini! (Kumartuu alas, painaen otsansa Elman helmaan.) Oi, Elma, Elma!